Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia
WSOY 2017
255 sivua


Tunnettua terapeutti-tietokirjailijaa Maaret Kalliota ovat puhutelleet aina niin kohtaamiset kuin kohtaamattomuudetkin, hänen mukaansa juuri niissä kun mittautuu hyvän elämän arvo. Ja juuri kovina, kiihkeinä ja kiireisinä aikoina nuo kohtaamiset ovat entistäkin merkityksellisempiä. Niinpä hän erään kerran tahtoi pysähtyä niiden äärelle kokonaisen kirjan ajaksi, ja julkaisi vuonna 2017 teoksen Inhimillisiä kohtaamisia.

   Kallion mielestä Hjalmar Söderberg on tavoittanut jotain oleellista runossaan:

"Ihminen haluaa olla rakastettu,
sen puuttuessa ihailtu, sen puuttuessa pelätty,
sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu

Ihminen haluaa herättää
toisissa jonkinlaisia tunteita

Sielu jäätyy tyhjiössä
ja haluaa yhteyttä toisiin

hinnalla millä hyvänsä."

   Jokainen meistä haluaa olla rakastettu ja saada yhteyden toisiin ihmisiin. Jos ei voi tulla nähdyksi toisten silmissä hyvänä, siitä huolimatta tärkeimmäksi jää tulla nähdyksi, tavalla tai toisella. Jos positiivista yhteyttä ei saa, siinä rakentuu hiljalleen jotain muuta: kovuuteen suojautuminen, miellyttämiseen vetäytyminen, mahtavuudella uhkaaminen, ihailun kohteeksi pyrkiminen tai edes inhotuksi joutuminen. Vihakin on näkymättömyyttä lohdullisempaa. Kunhan saa aikaan jonkin reaktion ja yhteyden toiseen, hinnalla millä hyvänsä.
   Mutta todellinen toivo löytyy aina pintaa syvemmältä. Inhimillinen unelma on loppujen lopuksi valtavan arkista ja pienieleistä olemista itsensä ja toisen äärellä. Sitä, että uskaltaa näyttäytyä todellisena itsenään, tuntea voimansa ja hallita heikkoutensa.
   Inhimillinen kohtaaminen on huomattavasti rohkeampaa ja riskialttiimpaa kuin hienoihin kulisseihin piiloutuminen. Siksi kohtuullisuudelle on voimallinen tilaus, jossa inhimillisyys saa arvoisensa paikan.

   Kallio haluaa lukijan tietävän, että se, mikä saattaa kuulostaa vielä unelmalta, on monin paikoin jo todellisuutta. Kyllähän hyvää tapahtuu, joka päivä. Inhimillisiä kohtaamisia koetaan sydämellisissä perheissä, sitoutuneissa ystävyyssuhteissa, ystävällisten naapureiden kesken, rohkaisevissa ja keskeneräisyyttä kunnioittavissa työpaikoissa. Hetkissä, joissa jaksetaan välittää itsestä ja toisista.
   Kallio toteaa sen riittävän, että uskaltaa olla toiselle ihminen. Ei yhtään sen enempää, eikä yhtään sen vähempää.

   Vaikka tutkitusti tiedetään, että syvät ihmissuhteet toisiin, viisas vanhemmuus, myötätuntoinen työyhteisö, tasapainoinen suhde itseen sekä mielen taidot ovat keskeisimpiä hyvän elämän tekijöitä, kuluvat monen aika ja energia aivan toisten asioiden parissa. Kallion mielestä "minulla ei ole aikaa" on kummallisen hyväksytty perustelu perimmäisistä ja hyvän elämän kannalta merkityksellisistä asioista luopumiselle.
   Vaikka inhimillisen kohtaamisen kaipuu koskettaakin meitä syvältä, monelta uupuu keinoja kulkea sitä kohti. Jos ei ole aikaa elämän tärkeille asioille, mille sitten on? Ajan käytössä paljastuvat usein todelliset arvomme. Jos etsii elämän merkityksellisyyttä, on sitä etsittävä myös ajankäytöstään, teoistaan ja valinnoistaan.

   Kallio näkee maailman sairastuneen omasta kohtaamattomuudestaan. Joku huutaa kaipuutaan koko ajan rajummin sanoin ja vihaisemmin puhein, jotta edes joku kuulisi, vaikka pakotettuna. Toinen käpertyy kohtaamisen nälässä omiin suojiinsa, piiloutuu maailmalta, eristäytyy sosiaalisilta kontakteilta ja vakuuttuu siitä, ettei kaipaa ketään, koska kaipaa niin kipeästi. Kolmas rakentaa itsestään oman elämänsä superhahmon, joka voimallaan pelottaa toiset lähietäisyydeltä, vaikka syvin tarve olisi juuri päinvastainen.
   Yhtä lailla inhimillinen kohtaaminen oman itsen kanssa on monin osin kadoksissa. Kiihtynyt ja teknologisoitunut yhteiskunta asettaa suuret ja uudet haasteet aivoille, mielelle ja ihmissuhteille. Elämä jää tuntumaan etäiseltä ja tyhjältä, jolloin se oikea elämä tuntuu olevan aina jossain muualla, seuraavan kulman takana.
   Koska inhimillisen kohtaamisen tarve on meissä niin voimallinen ja ehdoton, se on odotuksissaan myös valtavan hauras, kaipaava ja herkästi särkyvä. Halu tulla hyväksytysti kohdatuksi on niin perimmäinen, että sen avaaminen ja pyytäminen on samalla myös pelottavaa ja haavoittumiselle riskialtista.

   Inhimillisen kohtaamisen voi Kallion mukaan tiivistää kolmioon, jonka kolmessa kulmassa ilmentyvät  kohtaamisen perusrakenteet. Ensimmäinen kulma on kohtaamisen olosuhteet ja mielen tila. Millaiset mahdollisuudet aika, jaksaminen ja resurssit luovat kohtaamisen syntymiselle? Missä hetkessä, ajassa ja millaisessa ajankäytössä ihminen elää? Onko vallitsevassa vauhdissa, levossa tai aktiivisuudessa edes mahdollista kohdata? Millaista tilaa mielen hyvinvoinnin rakentumiselle löytyy?
   Toinen kulma muodostuu suhteesta itseen. Minä-suhde on pohja sille, miten voi kohdata toisen ihmisen. Siksi itsensä kanssa työskentely on aina myös ihmissuhteiden eteen työskentelyä. Tästä syystä esim. psykoterapeuttien koulutuksen yksi tärkeimmistä osista on opiskelijan oma pitkä psykoterapia, jossa pääsee ja joutuu kokemuksellisesti kasvokkain oman historiansa, toimintatapojensa ja ongelmiensa kanssa. Ilman sitä olisi turvatonta sekä potilaalle että terapeutille tehdä työtä asiakkaiden vaikeissa elämäntilanteissa ja mielen maastoissa.
   Vasta kolmion kolmas kulma on suhde toiseen. Toisen kohtaaminen perustuu siis aina riittävän hyvien olosuhteiden vaalimiseen ja havainnoivaan, hyväksyvään minä-suhteeseen. Monesti kiirehditään arvioimaan toisten toimia ja puntaroimaan suhdesolmuja, mutta maltti on suurempaa valttia.

   Sekä mielen sisäiset että ulkoiset olosuhteet vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin ja kohtaamisten mahdollistumiseen. Usein erehdymme ajattelemaan, että pystyissimme toimimaan samoin keinoin ja voimavaroin myös toisenlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa.
   Omien keinojen yliarvioiminen vaikeuttaa toisten tilanteiden ymmärtämistä ja kohtaamista. Kulloisetkin resurssit, tukiverkostojen vahvuus ja ulkoiset olosuhteet vaikuttavat suuresti myös mielen kuormittumiseen ja jaksamiseen. Siksi sekä omalle että toisen kokemukselle on tärkeää pysyä kohtaavan avoimena. Erityisen tärkeänä Kallio pitää myönteistä uteliaisuutta ja kiinnostusta sekä oman että toisten mielen liikkeisiin.
   Kaikki ei siis riipu vain yksilöstä, myös esim. yleisellä ilmapiirillä on oma vaikutuksensa. Siten jokainen meistä kantaa myös yhteistä vastuuta: luonko omassa olemisessani tilaa ihmisyydelle vai kiillotanko vain ulkoista kilpeäni suhteessa toisiin?

   Kallio kehottaa muistelemaan jotain erityistä lapsuuden päivää, esim. syntymäpäivää tai päivää, jolloin tuli käytyä ensimmäisen kerran Linnanmäellä. Silloin sukat tuntuivat pyörivän jaloissa ja mielen täyttivät poukkoilievat ajatukset. Sen päivän jälkeen illalla uni antoi odottaa itseään. Vaikka kroppa huusi väsymystä, mieli ei antanut mahdollisuutta asettua lepoon.
   Monet aikuiset elävät samanlaisessa pään ja kehon ylikuormitussurinassa. Päivät ovat täynnä kiirettä, tekemistä ja velvollisuuksia. Keskeytyminen leimaa liikaa olemista, ja syke seuraavaan on malttamaton. Piipahdamme lukemattomia kertoja päivässä sähköpostilla, seuraamassa somea ja tykkäysten liikettä.
   Kun vauhtia ajattelee kohtaamisten näkökulmasta, siinähän alkaa huimata. Miten liian kovassa vauhdissa edes pystyisi näkemään, mitä tapahtuu itsessä ja ympärillä?
   Kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa oleminen alkaa ajan myötä kuluttaa yhä kohtalokkaammin. Vaikka aktiivisuudelle ja suorittamiselle on ihmiselämässä olennainen paikkansa, sen ei pidä antaa vallata kaikkea hereilläoloaikaa.

   Voimavarojen punninta on keskeinen osa kohtaamisen olosuhteiden luomista. Sitä arvioidessa usein erehdymme ajattelemaan, että vain hankala tai vaikea kuormittaa meitä. Asia on kuitenkin moniulotteisempi.
   Lepo ei välttämättä luonnistu vapaa-ajallakaan, sillä intensiiviset tekemiset ja tunnetilat voivat kuormittaa mieltä myös myönteisiksi koetuissa asioissa. Myös mukava mutta intensiivinen tekeminen on samalla tavoin mieltä ja jaksamista kuormittavaa, ja siitäkin tarvitaan palautumista.

   Hillittömän tehokkuuden vastakulttuurina on noussut toinen kohtuuton vaatimus elämän ohjenuoraksi: ylimitoitetun hidas elämä vailla stressiä, aktiivisuutta tai ponnistelua. Tässä ääripäässä päätään ovat nostaneet elämäntapagurut, jotka ohjeistavat siitä, kuinka stressistä ja suorittamisesta voi päästä nopeasti ja lopullisesti eroon. Niinpä monelle tuleekin ylimääräistä stressiä kokemastaan stressistä, eikä tavoitellusta tyyneydestä ole tietoakaan. Jos aikaisen madon nappaakin se varhainen kukkuja, ei myöskään laiskamato kovin pitkälle ehdi päästä.
   Kohtaamisen olosuhteet ovat levollisen valppaita: eivät luovuttaneen passiivisia eivätkä ylikierroksilla sykkimistä. Tasapainoinen elämä ja hyvinvoiva ihmismieli syntyvät vauhdin ja pysähdysten vaihtelusta, aktiivisuuden ja hellittämisen aaltoilusta. Mielenterveys riippuu kyvystä palautua ja tyyntyä, ei taidosta kestää tai torjua.

   Moni vaatii mieleltään kohtuuttomia ja tulee siten lisänneeksi pahoinvointiaan. Ihmismieleen liittyy paljon epärealistisia odotuksia ja vaatimuksia. Meitä moiteitaan siitä, että mielemme vaeltelee, harhailee ja ajatus katkeilee, vaikka vaelteleva mieli on normaali mieli.
   Normaali mieli ei voi saapua satamaan, missä se olisi loputtomasti zen. Sen sijaan sitä voi oppia kutsumaan pysähtymään toistuvasti ja ohjata valitsemaan tietoisempaa keskittymistä.

   Tilanteeseen, tunteeseen ja hetkeen laskeutuva läsnäolo on vahva valinta elämän ja sen arvokkuuden puolesta. Kukaan meistä ei tiedä, milloin oma tai läheisemme aika täällä päättyy, milloin tavallinen arki muuttuu enää pelkäksi unelmaksi. Jos siitä näkökulmasta ajatellaan, herää kysmys, onko meillä oikeasti edes varaa olla muualla kuin tässä ja nyt.
   Läsnä olemisen taito ei ole kepeästä ensivaikutelmasta huolimatta yksin hyvän äärelle asettumista tai etenkään siihen pyrkimistä. Jos läsnä olemiselle luo vaatimuksia mukavuudesta, ei ole ymmärtänyt olennaisinta siitä. Tilanteeseen laskeutumisen ja siinä olemisen tavoitteena on tietoisuus siitä, mikä juuri nyt on totta ja olemassa, mukaan lukien vaikeat asiat.
   Samalla hetkeen luodaan tilaa vaikuttamalla siihen aktiivisella ystävällisyydellä. Todellinen onnellisuus löytyy realiteettien hyväksymisen ja kohtaamisen kautta. Laskeutuminen inhimilliseen elämään ei tarjoa huippuelämyksiä, vaan vankkaa läsnäolon kykyä ja pimeännäkötaitoa elämän eri puolien kanssa.
   Tutkitusti tiedetään, että hyväksyvä havainnointi rauhoittaa negatiivisia tunteita ja vahvistaa myönteisiä. Kun katastrofikeskeisen mielen kykenee yhä uudelleen ystävällisesti palauttamaan kulloiseenkin hetkeen, alkavat inhimilliset kohtaamiset asettua osaksi arjen inhimillistä unelmaa.

   Moninaisesta taustastamme johtuen mielen joustava liikkumiskyky vinoutuu toisinaan liiaksi yhteen suuntaan. Taidot lohduttaa itseään ja säädellä omia tunteitaan liittyvät lapsuuden aikaisiin kiintymyssuhteisiin vanhempien tai kasvattajien kanssa. Kallio jakaa kiintymyssuhteet turvalliseen, turvattomaan ja jäsentymättömään kiintymyssuhdetyyliin, mutta samalla toteaa jaon olevan jäykähkö, joten käytännössä kannattaa ajatella vain, mihin suuntaan on kallellaan ilman varsinaista kategorisointia.
   Turvallisessakaan kiintymyssuhteessa lapsen vanhempi ei ole täydellinen eikä virheetön, mutta sellainen vanhempi on kuitenkin herkkävaistoinen ja itseään vakaasti kannatteleva aikuinen, jolla järki ja tunteet ovat tasapainossa. Aikuinen kulkee lapsen rinnalla, ja lapsi oppii luottamaan suhteen jatkuvuuteen, mikä auttaa myös sietämään paremmin erossa olemista.
   Turvallisesti kiintyneillä ihmisillä on riittävän myönteinen käsitys itsestään ja toisista. Heillä on riittävästi sisäistä turvaa ja tunnetta siitä, että heillä on keinoja selvitä uhkaavistakin tilanteista, sekä riittävästi kokemusta siitä, että toisilta on mahdollista saada tarvittaessa tukea. Siksi on hyvin ymmärrettävää, että turvallisen kiintymyssuhteen tiedetään olevan suojaava tekijä ihmisen psyykkiselle kehitykselle ja luovan eheämmän alustan myös tasapainoisemmille aikuisiän ihmissuhteille.

   Turvaton kiintymyssuhde lapsuudessa aiheuttaa aikuisuudessa se, että ihminen näkee herkästi uhkaa sielläkin, missä sitä ei ole. Siksi tämä yksilö tulkitsee toisten viestejä ja aikeita väärin omasta sisäisestä turvattomasta maailmastaan käsin.
   Turvattomassa kiintymyssuhteessa on kaksi alaryhmää, joissa toisessa lapsi oppii luomaan välttelevän suhteen vanhempaansa kieltäen oman läheisyydentarpeensa. Välttelevästi kiintynyt ihminen painottuu vahvasti järjen ja oman avun varaan. Hänen on vaikea päästää lähelleen toista ihmistä tai luottaa tunnetietoon itsessään.
   Välttelevästi kiintynyt voi olla korostetun asiakeskeinen ja pysytellä tunnetasolla hillityn etäisenä. Usein välttelevästi kiintynyt on varsin suorituskeskeinen ja vahvistaa itsetuntoaan enemmän tekemistensä ja suoritustensa kautta, ei ihmissuhteista saadun lämmön ja hoivanpidon synnyttämänä. Välttelevästi kiintynyt saattaa näyttäytyä toisille jopa virheellisesti hyvällä itsetunnolla, älyllisyydellä ja vankalla kestävyydellä varustetulta ihmiseltä, mutta sisimmässään hän jää kovin yksin oman tarvitsevuutensa ja tunnemaailmansa kanssa.
   Toinen turvattoman kiintymyssuhteen alaryhmä on ristiriitainen (ahdistunut) kiintymyssuhde. Ristiriitaisesti kiintynyt ihminen tukeutuu ensisijaisesti toisiin, ja kyky säädellä itse itseään on hauras. Tätä kiintymystyyliä leimaa huoli kiintymyksen kohteen menettämisestä, mikä lisää taipumusta takertuvaan käytökseen.
   Ristiriitaisesti kiintyneellä on kielteinen käsitys itsestään, mutta myönteinen toisista. Vimma päästä toisen lähelle jopa kontrolloiden, dramatisoiden tai mustasukkaisesti takertuvin ottein aiheuttaa kuitenkin ongelmia, silloin toinen usein haluaa ottaa etäisyyttä ja saada omaakin tilaa. Ristiriitaisesti kiintynyttä tuntuu usein vaikealta lohduttaa ja tyynnyttää, sillä vaikka halu toisten lähelle on valtava, ei mikään määrä sitä tunnu riittävän.
 
   Usein tyydymme ajattelemaan itsestämme ja toisista liian yksiulotteisesti. Vakuutumme, että olemme vain iloisia, herkkiä, reippaita, itsevarmoja tai arkoja.
   Kuitenkaan ihminen ei ole yksiulotteinen olio. Jos ei malta etsiä ja kuulostella moniulotteisuutta, sortuu äkkiväärästi päättelemään itsen, muiden tai asioiden olevan vain mustaa tai valkoista. Mutta omaa mielen maisemaa kuunnellessa voi nopeasti huomata, kuinka monia puolia itsestä löytyykään. Mieli voi vedellä hyvinkin ristiriitaisesti eri suuntiin erilaisissa käännekohdissa tai tunteiden virittyessä.

   Vaativa ja ankara sisäinen ääni on valitettavan tuttu monelle meistä. Se herää herkästi huomaamaan virheet, tivaamaan parempaa toimintaa tai moittii erilaisten tunteiden tai ajatusten heräämisestä. Moni tahtoisi tuomaroivasta äänestään eroon, mutta ei onnistu siinä.
   Kallio neuvoo, että sen sijaan, että pyrkisi eroon tietyistä äänistä itsessään, kannattaa ennemminkin vahvistaa muiden puolien äänivaltaa. Harva voisi puhua hyvälle ystävälleen samalla tavalla, millä antaa itsensä kuulla mielensä sisällä tiukkoja kommentteja.
   Omassa mielessä on siksi syytä vahvistaa myötätuntoisen ystävän ääntä. Itsemyötätuntoa on tutkittu jo vuosia, ja kasvava määrä tutkimusnäyttöä osoittaa, että itsemyötätunto sekä vähentää kärsimystä (kuten masentuneisuutta ja ahdistusta) että lisää onnellisuutta, luovuutta ja myönteisiä tunteita.
   Jos myötätuntoista suhtautumista omaan mieleen on vaikea tavoittaa, kannattaa tietoisesti herätellä kaverillisempaa ääntä itsessään. Kannattaisi ehkä miettiä oman hankalan tilanteen äärellä, miten suhtautuisi hyvän ystävän vastaaviin ongelmiin. Eiköhän sitä useimmiten pitäisi toisesta enemmän huolta eikä heti löisi tätä näpeille?

   Usein virheellisesti kuvitellaan, että vahva ihminen tai pystyvä mieli on sellainen, joka ei anna elämäntapahtumien tai tunnemyrskyjen vaikuttaa itseensä lainkaan. Se on kuin tiiliseinä. Mutta vaikka tiiliseinä onkin vahva, se on myös jäykkä ja joustamaton. Ja silläkin on murtumispisteensä. Kun tiiltä on riittävästi moukaroitu, se saattaa kuin yllättäen murtua ja hajota käsiin, jolloin palautuminen tai korjaaminen on käytännössä kokonaan uudelleen rakentamista.
   Toinen ääripää on ihmismieli, joka tuntuu katkeavan pienimmästäkin tuulenvireestä. Silloin mielen joustamattomuus ja hauraus ovat kuin rutikuiva oljenkorsi, joka pysyy pystyssä ja koossa vain optimaalisissa olosuhteissa: kun tuuli vähän yltyy, olki ei taivu vaan katkeaa.
   Viime vuosina on yhä enemmän alettu puhua resilienssistä eli mielen joustokyvystä ja kimmoisuudesta. Resilienssillä tarkoitetaan ihmisen kykyä joustaa ja mukautua muuttuviin olosuhteisiin sekä sitkeyttä jatkaa ja pinnistellä.
   Kimmoisaa mieltä Kallio vertaisi pullataikinaan. Kun kohonneeseen taikinaan työntää sormen, se tekee siihen selkeän kolon, vähäksi aikaa, mutta pian sormen nostamisen jälkeen kolo palautuu, joustaa ja mukautuu siten, että pian taikina onkin jo kohonnut takaisin omaan alkuperäiseen muotoonsa.
   Kimmoisa mieli ottaa kolhun vastaan, näkee tilanteen ja myöntyy sen vaikutuksille. Se ei siis leiki, ettei tunnu missään, vaan antautuu kokemuksellisuudelle. Käytännössä silloin ihminen osaa sallia itselleen erilaiset tunteet ja tyrskyt elämän kolhiessa, mutta hän kykenee sopeutumaan tilanteeseen kohtuullisen nopeasti ja nousee jaloilleen suhteellisen pian.
   Kriisitilanteessa kimmoisa ihminen saattaa notkahtaa enemmänkin, mutta myös löytää nopeammin reittejä ulos tai keinoja sietää uutta tilannetta. Silloin ihminen ei jää jäkittämään olosuhteita vastaan tai antaudu täysin niiden armoille, vaan alkaa alkujärkytyksen laannuttua pelata niillä korteilla, jotka on jaossa käteensä saanut.

   Kallio rakastaa lentokenttiä ja juna-asemia, niissä paikoissa kun voi nähdä eroja ja kohtaamisia. Noiden kohtaamisten ja eroamisten hetkillä jokainen meistä on erityisen haavoittuva. Kallion mukaan nuo hetket ovat yllättävänkin herkkiä ja merkittäviä hyvän ja turvalliseksi koetun ihmissuhteen kannalta. Juuri tuloissa ja lähdöissä kaipaamme toisiltamme voimakkaammin signaaleja siitä, että olemme tulleet nähdyiksi, olemme toisillemme tärkeitä ja toinen on tunnetasolla tavoitettavissamme.
   Toisen luokse palaaminen ja toisesta eroaminen on aina sitä helpompaa, mitä varmemmalla tavalla on kokenut yhteyden toisen ihmisen kanssa. Toisesta, ítselle merkityksellisestä ihmisestä irrallaan oleminen virittää meidät uudelleen suhteen laadulle ja haavoittuvuudelle. Esim. kännykkäänsä kääntynyt vanhempi päiväkodin pihalla viestittää tahtomattaankin lapselleen, ettei tämä ole merkityksellinen tai tärkeä.
   Myös onnellisissa parisuhteissa osataan vaalia lempein rutiinein eron ja kohtaamisen hetkiä. Usein emme kuitenkaan tule ajatelleeksi, että myös nukkumaan meneminen on eron hetki. Siksi moni vahvaa yhteyden ja turvan tunnetta vaille jäänyt lapsi pyörittää hillitöntä iltashowta varastaakseen edes hetken vanhempansa häiriötöntä huomiota. Yhtä lailla viisas puoliso ei hiivi nukkumaan salakavalasti toista kohtaamatta. Ennen öistä eron aikaa on jälleen tärkeää osata vahvistaa yhteyden tunnetta, jotta voi levollisesti päästää irti ja vaipua omaan, yksilölliseen aikaan ja uneen.

   Tunteiden kokeminen ja niiden välittäminen on väistämätön ja välttämätön osa inhimillistä kohtaamista. itse asiassa tunneyhteys on koko kohtaamisen perusta. Ilman tunneyhteyttä kohtaaminen jää etäiseksi eikä aitoa luottamusta ja kokemuksellista tuntua yhteydestä synny.
   Tunteita ei voi sulkea pois, vaikka niin tahtoisimmekin. Silloinkin, kun pyrimme kohtaamaan toisen vain ehdottomalla järjen äänellä, välitämme haluamattamme liudan tukahdutettuja tunteita.
   Vaikka juuri tunteet ovat erinomainen väylä kohti toista ihmistä ja inhimillisyyttä, pyrimme usein ennemminkin osoittamaan osaavuuttamme tai pätevyyttämme. Sitä kuvaa hyvin tutkimus, jossa selvitettiin, millaisia lääkäreitä haastetaan eniten hoitovirheistä oikeuteen.
   Tutkimustulosten mukaan lääkärin tekemien virheiden määrällä tai lääkärin pätevyydellä ei ollut yhteyttä oikeuteen joutumisen kanssa. Sen sijaan lääkärin asenteella, keskustelutavalla sekä huolenpidon ja kiinnostuneisuuden välittymisellä oli suurin vaikutus siihen, haastoiko potilas hänet oikeuteen vai ei.
   Tunnejälki on hyvin merkittävä elementti kohtaamisessa. Monestikaan emme pidemmän päälle muista toisistamme sanoja emmekä välttämättä tekojakaan, mutta sen kyllä muistamme, millaisen tunnemuiston toinen on jättänyt. Millaiseksi koin itseni, oloni ja tunteeni hänen seurassaan? Mitä koin häntä kohtaan?
   Tunnejälkien tarkasteleminen vie väistämättä kohtaamisen kannalta keskeisten kysymysten äärelle: olenko aidosti kuulolla, läsnä ja lähellä, vai haluanko olla ihailtu, ihmetelty tai pelätty? Millaisiin tunteisiin ja kohtaamisiin itse kutsun toisia?

   Usein yritämme tavoittaa toisen ihmisen sanojen ja puheen välityksellä. Mutta mitä suuremmassa tunnekuohussa toinen on, sitä huonommin tätä voi sanojen keinoin tavoittaa.
   Kosketusratoja pitkin kulkeva viestintäkanava on meillä käytössä syntymästä kuolemaan saakka. Kosketus on ihmisen varhaisin yhteys ulkomaailmaan, mistä johtuen vauvat reagoivat kosketukseen erityisen vahvasti. Ilman kosketusta ihminen ei voi kasvaa ehjäksi, vaan kosketus on myös mielen elinehto. Kosketus pysyy merkityksellisenä yhteyden kanavana aivan kuolemaamme saakka, myös vaikka kaikki muut aistit ja keinot ovat jo pettäneet. Oikeanlainen koskettaminen on vahvin tapa tyynnyttää pois tolaltaan olevaa ihmistä tai rauhoittaa hätääntymistä.
   Myös katseella kohtaamisessa on suuri voima, sillä katse on voimakas sosiaalinen signaali. Katse on usein jo kutsu kohtaamiseen.
   Luonnollisessa katsekontaktissa keho virittyy automaattisesti vuorovaikutukseen. Katsekontaktin ottavat ihmiset arvioidaan kypsemmiksi, itsevarmemmiksi ja tehokkaammiksi kuin vähän katsekontaktia ottavat ihmiset. Henkilöt, jotka ottavat katsekontaktia puhuessa, koetaan luotettavammiksi, mutta liian pitkä ja tuijottava katse koetaan tunekilevaksi ja jopa uhkaavaksi. Katseen syvyydessä voimme kohdata tai hylätä tavalla, joka painaa syvät merkkinsä kahden ihmisen kohtaamiseen ja yhden kokemukseen itsestään.
   Niin kahden ihmisen välisessä katseessa kuin kosketuksessa olennaista on aina sensitiivisyys. Sen lisäksi, että haluat koskettaa, tarvitaan myös se, miten toinen resonoi kosketukseesi. Tunkeileva, pakottava halaus ei ole sensitiivinen eikä toista kohtaava kosketus.
   Mutta joskus kädestä ottamalla tai pehmeää katsetta pidentämällä voi tavoittaa toisen kanssa paljon enemmän kuin verbaalisin viestein voisi koskaan saada sanoitetuksi.
   
   Siinähän sitä jo oli toisen osapuolen kohtaamisesta. Mutta jos vielä yksi tiivistys aiheesta. Nimittäin, tasapainoisen ihmismielen ja hyvien ihmissuhteiden toimivuuden voisi tiivistää yhteen sanaan: turvallisuus.
   Turvallisessa yhteydessä toisiimme on koko olemassaolomme perusta, jossa säilytämme samalla vapauden itsenäisyyteemme. Mitä turvallisemmaksi koet toisen ihmisen, sitä paljastavampi uskallat olla aidoimpien ja herkempien puoliesi äärellä hänen kanssaan. Turvallisuuden tunne on jokaisessa meissä perustavanlaatuinen tarve ja edellytys inhimilliselle vuorovaikutukselle. Turvallinen yhteys toiseen ihmiseen on vedenjakaja kaikelle yhteiselle työskentelemiselle, ymmärtämiselle ja kohtaamiselle.
   Ihminen, joka on läsnäolevasti ja hyväksyvästi juurtunut itseensä, herättää myös toisissa luottamusta ja turvallisuutta. Kun itseään ei tarvitse koko ajan pohtia, arvioida ja tarkkailla, voi keskittyä kohtaamisessa olennaisimpaan: toiseen ihmiseen. Kun mieli on luottavainen itseä kohtaan, voi ottaa rennommin, asettautua itsensä rinnalle sekä suhtautua levollisen lempeästi omiin virheisiinsä ja tietoisemmin niiden korjaamiseen. Juuri siksi täydellisyyttä ja virheettömyyttä uhkuva upeus ei useinkaan herätä muissa turvallisuutta, vaan ihailun sekaisia uhan tunteita. Syvää turvallisuuden tunnetta ei synny toisen yläpuolelle asettumisesta - muttei toisestakaan ääripäästä, liiallisesta miellyttämishalusta.
   Keskeisintä olisi uskaltaa tulla rinnalle. Ihmisenä itselle - ja sitten ihmisenä ihmiselle.

   Maaret Kallion teos Inhimillisiä kohtaamisia on käytännön esimerkkejä (konkreettisia harjoitteita) käyttävä oppitunti kohtaamisten maailmasta. Kirjan lukeminen on jo itsessään terapeuttinen kokemus, se pysäyttää lukijan jonkin hyvin oleellisen äärelle.
   Jos haluatte hetken nollata ajatuksia, ennen kuin sävy tällä sivulla hivenen muuttuu, otetaan tähän eräs kehotus kohdata toinen. Erään vanhan suomalaisen kansansävelmän yhteydessä monelle saattaa tulla ensimmäiseksi mieleen V.A. Koskenniemen mietteet villisorsasta, mutta samaan sävelmään liittyy toinenkin suhteellisen tunnettu sanoitus.

Johanna Kurkela

   -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Maaret Launis (toim.): Tästä saa puhua!
Dardedze holografija (paino), S&S 2018
169 sivua


Vuonna 2006 yhdysvaltalainen ihmisoikeusaktivisti Tarana Burke aloitti kampanjan, jossa kiinnitettiin huomiota erityisesti rodullistettujen nuorten naisten kokemaan seksuaaliseen häirintään, ahdisteluun ja väkivaltaan. Burke halusi osoittaa, etteivät ahdistelun kohteeksi joutuneet olleet yksin kokemustensa kanssa, ja kampanjan nimeksi tuli "me too" - minä myös.
   Lokakuussa 2017 yli 50 naista syytti elokuvamoguli Harvey Weinsteiniä raiskauksista ja seksuaalisesta ahdistelusta. Näyttelijä Alyssa Milano kehotti yhteisöpalvelu Twitterissä jokaista seksuaalista ahdistelua kokenutta naista tviittaamaan #metoo. Sosiaalinen media täyttyi nopeasti julkaisuista. Kampanja eteni valtioiden rajojen yli ja osoitti, kuinka laaja-alaista ja arkipäiväistä sukupuolittunut seksuaalinen häirintä on.
   Suomessa Facebookin #memyös-yhteisö on kerännyt yhteen tuhansia jäseniä, joiden viesti on selvä: muutoksen aika on koittanut. Ryhmässä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että jokaisella on oikeus elää yhteiskunnassa ilman pelkoa seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta tai hyväksikäytöstä.
   Kolmetoista ryhmän jäsentä päätti yhdistää vomansa ja kirjoittaa aiheesta kirjan. Ideoinnin tuloksena syntyi pikavauhtia teos Tästä saa puhua! josta otan tarkasteluun viisi kirjoitusta.

Laura Kärppä kirjoittaa tuntemattoman tekijän tekemästä seksuaalisesta väkivallasta. Alkajaisiksi hän tarttuu mielikuvaan, joka useille tulee aiheesta puhuttaessa. Eli kuvailee tilanteen, missä pimeällä kujalla tai öisellä metsäpolulla kävelevän naisen kimppuun hyökkää yllättäen raiskaaja. Ja toteaa, että tilastollisesti huomattavasti todennäköisempi on tilanne, missä naisen raiskaa joku tämän lähipiiristä, ja rikos tapahtuu yksityistiloissa.
   Silti pelon tunne on todellinen ja yöllä liikkuminen pelottaa monia. Osa rajoittaa liikkumistaan joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Kaupungeissa on puistoja, joita vältellään yöaikaan, ja maaseudulla on metsiköitä, joden kautta ei pimeällä haluta oikaista. Kärppä pohtii kirjoituksessaan, miten tuo ns. pelon maantiede syntyy.

   Kaksimieliset vitsit, huomauttelut ulkonäöstä, seuraaminen, fyysinen lähentely ja ahdistelu mainitaan usein, kun kysytään naisten kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä julkisissa tiloissa. Tilat ovat arkipäiväisiä kohtaamispaikkoja, kuten kadunkulmia, baareja, kahviloita, bussipysäkkejä, lenkkipolkuja tai uimahalleja.
   Erimuotoinen häirintä on kulttuurissamme niin normaalia, että sen kohde saattaa mieltää ahdistelutapaukset vain sarjaksi ikäviä kokemuksia. Hän saattaa jopa tuntea kiitollisuutta siitä, ettei ole joutunut seksuaalisen väkivallan kohteeksi, ja vähätellä ahdistelusta seurannetia ikäviä tunteitaan.
   Kuitenkin nämä kokemukset saattavat johtaa tilanteeseen, missä pelko seksuaalisesta väkivallasta on jatkuvasti läsnä. Ja pelko saattaa pahimmillaan lamaannuttaa niin, että sen kokija alkaa vältellä arkipäiväisiä tilanteita, joissa saattaisi kohdata ahdistelua.
   Välttely puolestaan johtaa elämän kaventumiseen. Se tarkoittaa oman elinpiirin rajaamista turvallisiksi koettuihin alueisiin sen sijaan, että sen katsottaisiin ulottuvan kaikkialle, missä vapaan ihmisen on oikeus kulkea. Se tarkoittaa oman pukeutumisen rajoittamista peittäväksi ja huomaamattomaksi persoonallisen itseilmaisun sijaan. Se voi tarkoittaa myös epäilevää ja epäystävällistä suhtautumista bussiaikataulua tai oikeaa reittiä kysyvää tuntematonta miestä kohtaan.
   Joka tapauksessa, uhmasi nainen näitä rajoitteita tai ei, joutuessaan seksuaalisen ahdistelun tai väkivallan kohteeksi hän saa kannettavakseen häpeän taakan. Hän alkaa miettiä, olisiko hän voinut itse toimia toisin ja ehkä välttää näin rikoksen uhriksi joutumisen. Näin ajatellessaan hän ottaa vastuun ja häpeän itselleen, vaikka väärin on tehnyt vain ja ainoastaan rikokseen syyllistynyt henkilö.

   Poliisin tilastojen mukaan raiskausrikosten määrä oli vuonna 2017 laskussa Helsingissä, mutta nousussa valtakunnallisesti. Kukaan ei kuitenkaan tiedä piilorikollisuuden määrää, mikä poliisin uhritutkimuksissa arvioidaan suureksi.
   Turun yliopiston prosessioikeuden professori Johanna Niemi tietää, että useimmiten rikoksentekijä on kohteen lähipiiristä, mutta tavanomainen tilanne on myös sellainen, missä osapuolet ovat tutustuneet esimerkiksi baarissa. Tutustumistilanteissa tapahtuneisiin seksuaalirikoksiin liittyy vahvoja syyllisuudentunteita, kohde saattaa miettiä, miksi oli niin tyhmä, että lähti jatkoille ja oli niin humalassa.
   Niemen mukaan myös poliisin on vaikea suhtautua noihin tilanteisiin. Silti on miehiä, jotka käyttävät naisen humalatilaa hyväksi. Mutta vaikka mentäisiin yhdessä jatkoille, ei se lupaus mistään muusta ole.

   Kun pohditaan syitä siihen, miksi naiset pelkäävät seksuaalirikoksen uhriksi joutumista, voi vastausta etsiä seksuaalisen häirinnän ja väkivallan muotojen limittymisestä naisen elämässä.  Mutta jos ajatellaan yksilön näkökulmasta, se on eri asia. Niemi antaa esimerkin, missä julkisella paikalla tapahtuva huutelu voi kärjistyessään olla todella pelottava kokemus, mutta ihminen voi itse tehdä jotain kohtuullisissa mitoissa tapahtuvalle huutelulle eikä hänen fyysinen turvallisuutensa myöskään ole suoranaisesti vaarassa.
   Niemi näkee, että pelko voi osaltaan liittyä myös yhteiskunnallisen vallan sukupuolittuneisuuteen. Hänen mielestään voisi yksinkertaistaen sanoa, että miehillä on enemmän valtaa ja fyysistä voimaa. Sitä kautta saattaa syntyä osittain tahattomastikin tilanteita, jotka koetaan uhkaaviksi tai sellaisiksi, joissa valta on miehellä. Näin voi käydä esim. silloin kun nainen kulkee kadulla pimeän aikaan ja kohtaa ison miesryhmän. Tästä voi syntyä pelottava tunnelam, vaikkei todellisesta uhasta olisikaan kyse.
   Rikoskomisario Teija Koskenmäki-Karaharju nostaa esille myös vallitsevan keskustelukulttuurin. Seksuaalirikosten tutkintamateriaalit ovat lähtökohtaisesti salassa pidettäviä. Poliisin tutkiessa julkisissa tiloissa tapahtuneita seksuaalirikoksia saattaa syntyä tarve tiedottamiselle toisin kuin tapauksissa, jotka tapahtuvat yksityisasunnoissa. Tutkintoja edistääkseen poliisi voi pyytää esim. silminnäkijähavaintoja. Vaikka Suomessa ns. puskaraiskaukset ovat erittäin harvinaisia, uutisoinnista syntyy harha siitä, että senkaltaiset tapahtumat ovat todennäköisiä.
   Koskenmäki-Karaharju sanoo myös, että kaiken lisäksi tyttölapsille opetetaan, kuinka hirveää on tulla raiskatuksi. Ja tuo pelottelu johtaa siihen, että ajatellaan raiskauksen olevan uhrin näkökulmasta tapahtuma, josta seurauksena on ylipääsemätön häpeä. Tällaista häpeää uhrit usein tuntevat, vaikkei häpeä heidän kannettavakseen kuulu.
   Koskenmäki-Karaharju muistuttaa vielä, että myös poikien kanssa tulisi puhua seksuaalisuudesta ja siihen liittyvästä vääränlaisesta käytöksestä. Lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa on usein kohteina myös poikia.

   Koskenmäki-Karaharju uskoo, että jos seksuaalisuuden moninaisuudesta pystyisi puhumaan avoimemmin ja kunnioittavammin, se saattaisi tulevaisuudessa näyttäytyä seksuaalirikosten määrien vähentymisenä. Hänen mukaansa vain marginaalinen osuus miehistä nauttii seksistä silloin kun nainen sen harjoittamista vastustaa. Hän näkeekin, että metoo-ilmiön myötä tarjoutuu mahdollisuus myös siihen, että miehet voivat tietoisesti tarkastella käyttäytymistään.
   
   Niemi peräänkuuluttaa jokaisen vastuuta lievemmissä seksuaalisen häirinnän tapauksissa. Tärkeintä on viestittää, ettei sellaista käytöstä hyväksytä. Vaikka kaikkein pienempiin rikoksiin ei pystytäkään puuttumaan, viestin tulee olla selvä: sellaiset teot eivät ole hyväksyttävissä.
   Myös naisten voimaantumista tulisi tukea. Niemi kokee häiritseväksi puheen raiskauksesta rikoksena, josta uhri ei voi päästä yli. Fakta kuitenkin on, että seksuaalirikoksen uhrilla on erittäin hyvät mahdollisuudet jatkaa elämäänsä normaalisti tiettyjen aputoimien jälkeen. Niemi ei halua, että syyllistytään siihen, että uhrilla ei ole lupaa jatkaa elämäänsä tapahtuneen rikoksen jälkeen. Se on ihmisen elämässä aivan tietynlainen, rankka tapahtuma, mutta tapahtuman ei tarvitse määrittää koko loppuelämää.

Emmi Niklander ja Asta Honkala kirjoittavat vammaisten naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. He toteavat yhteiskunnassamme vammaisuuteen liittyvän edelleen negatiivisia mielleyhtymiä ja vammaisten olevan yhtäältä näkymättömiä, toisaalta alati tarkkailun kohteena.

   Vammaisilla naisilla on kohonnut riski joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Väkivallan kohtaaminen on heillä 2-4 kertaa niin yleistä, ja kehitysvammaisilla naisilla sen todennäköisyys voi olla jopa kymmenkertainen. Mitä enemmän apua ja tukea vammainen nainen tarvitsee, sitä suurempi on riski joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Uhkaa lisäävät myös vamman laajuus ja monimuotoisuus, vaikeudet kommunikaatiossa sekä naisen ikä. Vain kolmannes vammaisten omaisista tai lähityöntekijöistä tekee rikosilmoituksen vammaiseen kohdistuneesta seksuaalisesta väkivallasta.
   Rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään sekä heikompi toimeentulo lisäävät vammaisten naisten kohdalla riskiä joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Mitä enemmän naisen vammat rajoittavat hänen toimintakykyään, sitä vähemmän hänellä on mahdollisuuksia toimia ja puolustautua väkivaltatilanteessa.

   Vammaiserityisessä väkivallassa merkittävää on, että se on usein toistuvaa, monimuotoisempaa, raaempaa ja pitkäkestoisempaa kuin ei-vammaisten kohtaama väkivalta. Tekijä on usein uhrille tuttu, läheinen ja luotettu henkilö. Yksi väkivallalle altistava tekijä on se, että vammainen nainen joutuu elämänsä aikana keskimäärin useampaan pitkäkestoisen valtasuhteen välittämään kontaktiin miespuolisten henkilöiden kanssa kuin vamamttomat naiset, esim. hoidosta vastaavien avustajien, psykiatrien, miespuolisten kumppaneiden ja perheenjäsenten kanssa.
   Vammaisista naisista todennäköisimmin väkivallan kokijaksi joutuu kehitysvammainen nainen, jolle seksuaalista väkivaltaa tekee kehitysvammainen mies tai esim. asumisyksikön työntekijä tai avustaja. Jos tekijä on kehitysvammainen, väkivaltaan ei aina reagoida, sillä hyökkäävä ja seksuaalisesti sopimaton käytös saatetaan mieltää vammaiselle ominaiseksi. Uhrin kokemusta saatetaan vähätellä ja häneltä voidaan vaatia ymmärrystä asian suhteen.
   Seksuaaliterapeutti Tanja Rothin mukaan on olennaista tiedostaa, että vammaisen uhriuttaminen ja vammaisuudesta johtuvien riskitekijöiden ylikorostaminen kääntyy haitalliseksi, mikäli ne johtavat ylisuojeluun. Hyvää tarkoittava suojelu menee yli, kun vamamisen henkilön mahdollisuuksia normaalien elämään kuuluvien riskien kokemiseen aletaan kontrolloida.
   Kontrolloinnin vaara on olemassa, jos jatkuvasti korostetaan ainoastaan vammaisiin kohdistuvia riskejä sen sijaan, että puhuttaisiin seksuaalikasvatuksen sekä tunne- ja turvataitokasvatuksen merkityksestä. Tunnetaitoja tulee vahvistaa, jotta osaamista on, jos jokin turvataidoista pettää tositilanteessa.

   Rothin mukaan Suomessakin esiintyy rakenteellista väkivaltaa vamamisia kohtaan, erityisesti asumispalveluyksiköissä ja laitoksissa. Se, että vammaisen naisen intiimihygieniaa suorittavat usein vaihtuvat mieshoitajat, voi aiheuttaa ahdistusta, masennusta ja psyykkistä kärsimystä. Väkivallan rakenteellisuus ilmenee siten, että hoitotoimenpiteisiin on sopeuduttava, vaikka niillä olisi vammaisen psyykkistä hyvinvointia heikentäviä vaikutuksia esim. hyväksikäyttöön rinnastettavan seksuaaliväkivallan kokemuksen vuoksi.
   Asiaa perustellaan sillä, että kyseessä on yleinen käytäntö. Jokainen kokee oman kehollisuutensa ja seksuaalisuutensa hyvin yksilöllisesti, mutta vammaisilta nämä on osin evätty. On ajauduttu tilanteeseen, missä heillä ei välttämättä ole itsemääräämisoikeutta oman kehonsa suhteen hoitotoimenpiteissä, joissa intiimialueita pestään tai tamponia vaihdetaan.
   Kyse ei ole siitä, että intiimihygieniasta huolehtivia mieshoitajia syytettäisiin vammaisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kysymys on palvelujen kehnosta organisooinnista, siitä, että päivittäinen hoito on järjestetty naisen itsemäräämisoikeutta kunnioittamattomalla tavalla.

   Lääketieteellinen puutteita korostava puhetapa voi vaikuttaa vammaisen itsetuntoon alentavasti. Sukupuoli saattaa peittyä vammaisuuden taakse ja esim. perinteistä naisellisuutta voidaan pitää vammaisille sopimattomana. Hoidollisiin syihin vedoten kuukautiset usein lakkautetaan hormonaalisesti. Näin vammaisten ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta pyritään kontrolloimaan.
   Varsinkin kehitysvammaisten ajatellaan usein olevan kykenemättömiä normaaliin seksuaaliseen toimintaan. Ennakkoluulot ja ajatusmallit saattavat vaikuttaa lannistavasti vammaisen naisen käsitykseen kyvyistään, itsetunnostaan ja omista mahdollisuuksistaan.

   Suomen rikoslain mukaan valta-asemaa hyväksikäyttäen toteutettu yhdyntä tai muu vastaava teko ei ole raiskaus, vaan seksuaalista hyväksikäyttöä. Ja kyseisestä rikosnimikkeestä annettava minimirangaistus on sakko.
   Amnestyn Pia Puu Oksasen mukaan seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat rikoslain kohdat ovat olennaisia vammaisten ihmisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojan kannalta. Lainkohdat koskevat tilanteita, joissa henkilö on hoidettavana laitoksessa tai sairaalassa tai jossa uhri on tekijästä erityisen riippuvainen. Kyseisten pykälien mukaan laitoksessa tai sairaalassa olevan henkilön "taivuttaminen" sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaalista itsemääräämisoikeutta oleellisesti loukkaavaan seksuaaliseen tekoon tai alistaminen sellaisen teon kohteeksi tuomitaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä - ei siis raiskauksesta. Sama pätee tekijän käyttäessä törkeästi riippuvuussuhdetta hyväkseen esimerkiksi henkilökohtaisena avustajana tai omaishoitajana. Näissä tapauksissa Suomen laki ei näe vammaisiin naisiin kodistuneita raiskauksia raiskauksina.
   Oksanen kertoo, kuinka rikoslain 20. luvun uudistamisen yhteydessä 2010-luvun alussa monet järjestöt vaativat seksuaalisen hyväksikäytön siirtämistä raiskausrikoksen yhteyteen. Oikeusministeriö ja silloinen hallitus vastustivat muutosehdotusta sillä perusteella, että raiskaussäännös haluttiin varata koskemaan kaikkein vakavimpia seksuaalirikoksia ja sen laajentamisen koettiin heikentävän pykälän symboliarvoa.
   Oksanen ei selitystä hyväksy. Hän muistuttaa, kuinka esim. institutionaalista valta-asemaa hyväksikäyttäen tehty raiskaus määritellään kansainvälisessä rikosoikeudessa yhdeksi mahdolliseksi sotarikoksen tekotavaksi, eikä raiskauksen symboliarvosta puhuta siinä yhteydessä mitään. Ja hän korostaa, että haavoittuvassa asemassa olevan henkilön hyväksikäyttö tulisi olla ankaroittava eikä lieventävä peruste.

Silja Kukka kirjoittaa seksuaalivähemmistöihin kuuluvien naisten ja muunsukupuolisten ihmisten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä. Koska sukupuolen ja suuntautumisen kirjo on laaja, hän käyttää yksinkertaisuuden vuoksi yleistermiä queer-naiset.
   Queer voi tarkoittaa esim. vinoa, omituista tai perverssiä. Queer on myös seksuaalivähemmistöistä käytetty haukkumasana, jonka osa ei-heteroista on ottanut omakseen kuvaamaan oman seksuaali-identiteettinsä monipuolisuutta ja tarkkarajaisia määritelmiä pakenevaa luonnetta.

   Kukka ottaa kirjoituksensa lähtökohdaksi ajatuksen, että mikä tahansa teko tai rakenne, joka alistaa tai vähättelee toisia ihmisiä, on väkivaltainen riippumatta siitä, liittyykö toimintaan fyysistä väkivaltaa. Näin seksuaalinen väkivalta muodostaa jatkumon, mihin kuuluvat sanallinen tai muunlainen häirintä, ahdistelu, painostaminen, henkilön itsemääräämisoikeuden loukkaaminen ja fyysinen väkivalta tai raiskaus. Queer-naisten kohdalla tähän jatkumoon liittyvät usein myös lesbouden tai biseksuaalisuuden yliseksualisoiminen tai vähättely.
   
   Lesbous tuntuu olevan joillekin miehille kuin kutsukirje, lupa esittää hyvin henkilökohtaisia kysymyskiä ja kuvailla yksityiskohtaisesti omia seksifantasioitaan kahden naisen välisestä rakastelusta. Ykeistä tuntuu olevan myös lesbojen seksuaalisuuden vähättely.
   Jennifer Chmielewski tarkastelee tutkimuksessaan nuorten ei-valkoisten queer-naisten kokemuksia seksuaalisesta esineellistämisestä ja seksuaalisesta ahdistelusta. Hänen mukaansa "käännytysyritykset", kommentit lesbon oletetusta miehen puutteesta, ovat yleinen tapa, millä queer-naisten seksuaalisuutta pyritään normittamaan ja suitsimaan.
   Lesbouteen tuntuu sisältyvän oletus todistustaakasta. Erityisesti heterolta näyttävää naista, eli naista, joka vastaa yleisiä naisellisuuden vaatimuksia, voidaan vaatia todistamaan seksuaalisuutensa muille. Tämä kertoo vahvasta hetero-olettamsskesta, minkä mukaan kaikki ovat heteroita, kunnes toisin todistetaan, ja queer-naiset joutuvat vastaamaan "rikoksestaan" eli heteroseksuaalisuuden halun puutteesta.

   Lesbous ei ole ainoa naisten seksuaalisuuden muoto, jota vähätellään. Naisten omaehtoista, miehistä riippumatonta seksuaalisuutta kontrolloidaan yleensäkin vahvasti, ja joitain seksuaalisuuden muotoja kyseenalaistetaan enemmän kuin muita.
   Aseksuaaliset kohtaavat uteluita, joissa heidän kokemuksensa ja identiteettinsä kyseenalaistetaan. Aseksuaalit tuntevat harvoin tai ei koskaan seksuaalista halua tai tarvetta seksin harrastamiseen. He kohtaavat väitteitä, joilla vihjataan heidän seksuaalisuutensa johtuvan persoonallisesta viallisuudesta.

   Naisten välisen seksin esittäminen miesten fantasiana on eräs pornoteollisuuden vakioaiheista. Pitkätukkaiset, hoikat, isorintaiset naiset korkeissa koroissaan suutelevat ja hyväilevät toisiaan, kunnes huoneeseeen astunut mies keskeyttää tilanteen ja menee mukaan kolmanneksi.
   Tilanne on tuttu  myös nuorille suunnatuissa komedioissa. Esim. elokuvassa American Pie 2 huudetaan "Potentiaalisia lesboja kello kahdessa!"
   Lesbous on jotain hauskaa, vapauttavaa, jota kauniit nuoret naiset voivat halutessaan harrastaa kokeilumilessä tai kiihottaakseen miehiä. Toisin sanoen, lesbous on kiihottavaa ja kaunista, kun sitä harrastavat kauniit nuoret naiset tirkistelevien miesten iloksi.

   27-vuotias Tytti joutui hyväksikäytön uhriksi jo lapsena. Vaikka teot tapahtuivatkin näennäisesti hänen suostumuksensa alaisena, hän ymmärsi myöhemmin, ettei ikänsä puolesta kyennyt antamaan suostumustaan. 13-vuotias on lapsi, ja lapsena tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö vaikuttaa lapsen seksuaaliseen kehitykseen monin tavoin haitallisesti. Tytin tapauksessa hän alkoi oireilla jättämällä syömättä ja oksentelemalla, mikä on yleistä nuorena seksuaalista väkivaltaa kohdanneilla.
   Pedofilian uhriksi joutuminen vaurioitti myös Tytin seksuaalista kasvamista. Hän alkoi nähdä itsensä seksuaalisena objektina, jolla ei ollut muuta arvoa kuin se, miten miehet hänet arvottivat: "Minusta varttui se niin kutsuttu tyrkky. Nätti tyttö, tyhjäpää, joka hakee miesten huomiota pakonomaisesti. Liian lyhyt mekko päällä ja liikaa meikkiä kasvoilla. Olin se varma nakki. ´Olen kerran pantava´, saatoin kuvailla itseäni. Pakkomielteeni oli vaurioittavaa itselleni, rankaisin itseäni tapahtuneesta, mutta samalla hain miesten hyväksyntää ja rakkautta. Toivoin prinssi uljasta, joka pelastaisi minut."
   Nuorten tyttöjen seksuaalisuutta kontrolloidaan monin tavoin. Usein kaikenlainen seksuaalinen käyttäytyminen nähdään tytöille vahingollisena, mutta samalla tyttöjen oletetaan olevan seksuaalisesti miesten käytettävissä, näiden halujen toteuttajia. Seksuaalisen väkivallan kokemukset yhdistettynä seksuaaliseen esineellistämiseen saa jotkut tytöt esineellistämään itse itsensä. Kuten Tytti: "Olen kerran pantava".
   Seksuaali-identiteetin kehittyminen on monisäikeinen asia, jota on tutkittu vuosikymmeniä. Lineaariset kehitysmallit näkevät homoseksuaalisuuden ihmisen synnynnäisenä, kulttuurista riippumattomana ominaisuutena, joka täytyy useiden kehitysvaiheiden kautta päästää pintaan. Nykyinen tutkimus ymmärtää seksuaali-identiteetin  kuitenkin kulttuurista riippuvaisena rakennelmana, joka on kaiken aikaa muovautuva ja uudistuva. Kulttuuriset mallit, kuten pakollinen heteroseksuaalisuus ja tyttöjen seksuaalisuuden kontrollointi, muovaavat sitä, miten tytöt oppivat käyttäytymään ja mitä puolia he oppivat tukahduttamaan itsessään.
   Tytin tapauksessa hänen lapsuudenkokemuksensa opettivat hänet vaientamaan oman äänensä ja näkemään itsensä toisten silmin. Kasvavan tytön oma seksuaalisuus katosi toisten mielihaluihin ja fantasioihin: "Pakonomaisen miesjahtini vuoksi oma hento sisäinen ääneni ei päässyt kuuluviin. Pinnan alla tiesin, että tykkään myös tytöistä. Traumani veivät kaiken huomioni eikä oikeille haluilleni tai oikealle minälle jäänyt tilaa. [---] Vasta nyt olen pystynyt kuuntelemaan omaa ääntäni ja olemaan se kuka oikeasti olen. En ole pelkästään nätti tyttö ja päässäni on paljonkin asiaa. Ja perkele, en mukaudu enää yhteenkään muottiin vain miellyttääkseni toista. Ja kaiken lisäksi olen homo."

Heta Nuutinen kysyy, miltä häirintä näyttää silloin kun kyseessä ei ole nainen eikä mies, vaan muunsukupuolinen. Tai miltä tuntuu silloin kun ympäristö hahmottaa yhtenä päivänä mieheksi ja toisena päivänä naiseksi.

   Vuonna 2009 julkaistussa tutkimuksessa lähes 80 % Euroopan unionin jäsenvaltioissa elävistä transihmisistä oli kokenut fyysistä tai sanallista häirintää julkisella paikalla. EU´n perusoikeusvirasto FRA´n vuonna 2014 julkaisemassa tutkimuksessa puolet transvastaajista kertoo kohdanneensa häirintää tai väkivaltaa viimeisen vuoden sisällä.
   Transihmisten kohtaama väkivalta on vakavaa ja rakenteellista. Toisinaan se on myös äärimmäistä. Muiden maiden tapaan myös Suomessa vietetään vuosittain kansainvälistä transihmisten muistopäivää 20.11, jolloin pysähdytään muistelemaan transihmisiin kohdistuvan vihan uhreina kuolleita ihmisiä ympäri maailmaa. Lukumäärä yltää joka vuosi satoihin.

   "Pakkosukupuolittajat" kiinnittävät mielenkiintonsa kehon yksityiskohtiin ja anatomiaan, joita he yrittävät arvailla. Pahimmassa tapauksessa kovaan ääneen.
   Sukupuolitetuissa vessoissa paheksuva kommentointi ja tungettelu on yleistä. Monille syntymässä määriteltyyn sukupuoleen samaistuville henkilöille (cis-henkilöt) on edelleen uutinen, että tällainen käytös aiheuttaa ahdistusta ja rajoittaa transihmisten arkipäiväistä toimintaa. Käytöstä voi verrata seksuaaliseen häirintään, sillä kommentit ovat usein kehoon liittyviä ja esineellistäviä, jopa fetisoivia.

   Yhteiskunnan kaksoisstandardit tulevat esille transihmisten erilaisissa kokemuksissa, myös saman ihmisen kokemuksissa eri aikoina. Sosiaalinen rangaistus näyttää seuraavan silloin kun häiritsijä on hämmentynyt kohteen sukupuolesta, esim. kun hänen naiseksi olettamansa henkilö ei toteutakaan feminiinisyyden normeja "oikein", ja toisaalta häirintää joutuu kokemaan myös silloin kun ilmaisee feminiinisiä piirteitään.

   Transnaisten kohtaaman väkivallan sukupuolittuneisuutta tekee osittain näkymättömäksi se, että poliisi ja tilastot ymmärtävät hyökkäysten olevan miesten välisiä, kertoo transfobisia viharikoksia EU´ssa kartoittanut tutkimus vuodelta 2009. Näkymättömiin jäävät sekä transfobia että naisvihamielisyys väkivallan motiiveina. Transnaiset joutuvat kuitenkin kohtaamaan näitä molempia, niin transfobiaa kuin naisiin kohdistuvaa vallankäyttöäkin.

   Instituutioiden tasolla transihmisillä on vastassaan omat, virallistetut väkivallan muotonsa. YK on huomauttanut Suomea translaista, jossa nykyisellään (ainakin toistaiseksi) vaaditaan - ainoana Pohjoismaista - yhden ihmisryhmän pakkosterilisaatiota ehtona sukupuolensa juridiselle vahvistamiselle.
   Translain uudistusta ei ole aiemmin käsitelty eduskunnassa Perussuomalaisten vastustuksen vuoksi, mutta Antti Rinteen hallitusohjelmaan se ainakin mukaan otettiin.

   Mutta mitä ilmiön ytimestä oikeastaan löytyy? Ehkä seksuaalisuus onkin vain väline, jolla verhotaan sitä, mistä oikeasti on kyse? Häirintä kun liittyy nimenomaan valtaan ja vallankäyttöön. Trasekin puheenjohtaja Panda Eriksson kuvailee häiritsijän asemaa seuraavasti: "Kyse on sen osoittamisesta, että minä olen tässä tilassa ja positiossa, mistä käsin voin tehdä näin ilman, että siitä tulee liian isoja seuraamuksia minulle".
   Tämä on yleisesti #memyös-kampanjassa esiin noussut kokemus. Tekojen sinänsä ei tarvitse olla vakavasti väkivaltaisia. Tunne siitä, että häiritsijä kyseenalaistaa toisen ihmisyyden ja asettaa itsensä asemaan, mistä käsin voi kohdella toista esineellistävästi, on itsessään väkivaltaista.

   Queer- ja feministipiireissä on viime vuosina tultu yhä tietoisemmiksi siitä, että häirintää voi olla missä tahansa, myös feministisiksi ja queereiksi julistautuvissa tapahtumissa. Tietoisuuden ansiosta on kokeiltu myös vastatoimintaa. Ns. turvallisempien tilojen käytännöt ovat käytössä monissa tapahtumissa. Käytännöt voidaan esittää sääntöinä, jotka kaikkien osallistujien odotetaan lukevan. Yleensä säännöissä kielletään selväsanaisesti kaikki häirintä, mukaan lukien tuijottaminen ja sanallinen häirintä, sekä annetaan ohjeita, miten kunnioittaa toisten kokemuksia ja tilaa.
   Turvallisempien tilojen käytäntöjen leviämisestä kertoo se, että jotkin isommatkin yökerhot Helsingissä ovat ottaneet kantaa häirintää vastaan ja kehottavat asiakkaitaan kertomaan häirinnästä henkilökunnalle. Näiden esimerkkien kautta keskustelu jatkuu ja leviää.
   Se, että häiritsijöille koituu seurauksia toiminnastaan, mahdollistaa kaikille paremmat edellytykset olla ja elää. Missä tahansa sukupuolessa.

Mia Meri kirjoittaa tietotekniikasta seksuaalisen väkivallan välineenä. Eli lopuksi asiaa kikkelikuvista ja kostopornosta.

   Vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan puolessa verkkoahdistelutapauksia ahdistelija on ennestään tuntematon uhrille. Suurin osa netissä taaphtuvasta ahdistelusta kohdistuu naisiin ja erityisesti 18-30 -vuotiaisiin naisiin. Yli puolessa näissä tapauksissa ahdistelija on lähettänyt itsestään paljastavan valokuvan. Tyypillistä on sekin, että ahdistelija jatkaa toimintaansa pitkään.
   Verkkoahdistelun uhreista 47 % muuttaa nettikäyttäytymistään verkkoahdistelun vuoksi esim. lopettamalla tietyn palvelun käyttämisen kokonaan. Nuorista 18-30 -vuotiaista naisista 45 % on jättänyt kirjoittamatta tekstejään nettiin  nähtyään toisten kokemaa verkkohäirintää. Ahdistelua kokeneista 44 % kertoi viimeisimmän tapauksen aiheuttaneen heille ahdistusta, ja näiden joukosta 44 % kertoi kokeneensa äärimmäistä tai voimakasta ahdistusta tapahtuneesta.
   Tekijän ja uhrin fyysinen välimatka, oleskelu eri maissa, hankaloittaa asiaan puuttumista. Internetin myötä ihmiset ympäri maailman ovat tekemisissä toistensa kanssa ja nykyisin viestejä voi lähettää toiseen maahan ilmaiseksi nettiä käyttävien palvelujen kuten Whatsappin välityksellä. Ei siis pitäisi olla yllätys, että virkavalta ympäri maailmaa on neuvoton netissä tapahtuvan ahdistelun suhteen.

   Toivoa paremmasta kuitenkin on. Vuonna 2015 YK julkaisi raportin naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta verkkoväkivallasta, jossa jäsenmaita kehotettiin pikimmiten puuttumaan ongelmaan. Raportin mukaan kyseessä on vakava uhka naisten tasa-arvon toteutumiselle, ja tilanteen jatkuessa ennallaan sillä voi olla vakavia yhteiskunnallsiia ja taloudellisia seurauksia. Myös EU´n alainen Euroopan tasa-arvoinstituutti on ilmaissut huolensa mm. lainsäädännön ja tutkimustiedon riittämättömyydestä.
   
   Suomessa ei kuitenkaan tunnuta ymmärrettävän ongelman vakavuutta. Onko ongelmana lainsädäntö, joka ei anna poliisille tarpeeksi toimivaltaa puuttua tilanteeseen? Nythän vaikuttaa suorastaan siltä, että poliisia ei kiinnosta netissä tapahtuva häirintä.
   Helsingin poliisilaitoksen ylikonstaapeli Teemu Hokkasen vastaus on tyhjentävä: "Kyse ei ole harhaluulosta: seksuaalinen häirintä tai muuten häiritseväksi koettu viestittely ei välttämättä ole mikään rikos ja siksi poliisi voi korkeintaan kehottaa olemaan ihmisiksi. Mitään lainvoimaa sillä ei kuitenkaan ole."
   Lain mukaan seksin ehdottaminen 16 vuotta täyttäneelle ei ole rikos, joten poliisi ei voi puuttua sellaiseen toimintaan, jollei se täytä jonkin muun rikoksen tunnusmerkistöä. Rikoslain mukaan seksuaalinen ahdistelu tarkoittaa ei-toivottua seksuaalisessa mielessä tehtyä koskemista. Seksuaalinen häirintä ei sinällään ole rikos, paitsi työpaikoilla mahdollisena työsuojelusäännösten rikkomisena, mikä hoidetaan yleensä työyhteisön sisäisenä asiana. Sen sijaan jatkuva ei-toivottujen viestien lähettäminen voi täyttää viestintärauhan loukkaamisen tunnusmerkistön. Mutta koska tästä rangaistusmaksimi on vain kuusi kuukautta, se ei anna mahdollisuutta telepakkokeinojen käyttöön, joten tuntematon tekijä jää usein selvittämättä.

   Ahdistelijan kannalta helpoin tapa häiritä uhria on lähettää tälle viesti, ja tämä onkin tutkitusti yleisin tapa häiritä uhria. Yksittäinen viesti on jo itsessään ikävä asia, mutta vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan joka kolmanteen hyökkäykseen liittyi useampi kuin yksi henkilö.
   Ylikonstaapeli Hokkasen mukaan joukkohyökkäystä voi käyttää rikoksen koventamisperusteena vain, jos teko on tehty osana järjestäytynyttä rikollisryhmää. Kuitenkaan "tätä määritelmää ei voi oikein soveltaa verkkohäirintään, jossa on kyse itsenäisistä, mutta mahdollsiesti saman aatteen tai ajatusmaailman omaavista ihmisistä". Täten lain edessä ei ole eroa sillä, lähettääkö viestejä yksi vai tuhat henkilöä.

   Yleistä on myös laajentaa uhriin kohdistuva häirintäkampanja koskemaan hänen lähipiiriään. Lapsia, vanhempia ja sisaruksia saatetaan uhkailla tai heille saatetaan lähettää materiaalia, kuten paljastavia valokuvia, jotka lähettäjä arvioi erityisen vahingoittavaksi kohteelle. Tavoitteena on aiheuttaa eripuraa ja saada perhe jopa hylkäämään häpäisty perheenjäsen.
   Tavallista on myös ottaa yhteyttä uhrin työnantajaan. Varsinkin silloin, kun hyökkääjiä on useita, työnantaja saattaa pelästyä yhtäkkistä negatiivista palautevyöryä. Lisäksi yrityksissä ei välttämättä ymmärretä, miten erilaiset häirintäkampanjat netissä toimivat.
   Tavoitteena on tuhota uhrin maine ja työura. Pahimmillaan tästä tulee henkilö, jota kukaan ei uskalla palkata hyökkäysten pelossa. Äärimmilleen vietynä verkkohäirinnän tavoitteena voi olla ajaa uhri itsemurhaan esim. iskemällä tietoisesti uhrin arkoihin paikkoihin tai lähettämällä tälle jatkuvasti itsemurhaan yllyttäviä viestejä.

   Kun puhutaan tietotekniikan käytöstä seksuaalisen väkivallan apuvälineenä, on hyvä tiedostaa, että hyökkääjän toiminta ei useinkaan rajoitu vain yhteen toimintatapaan tai alustaan. Usein ahdistelija käyttää toisiaan tukevia tekniikoita, kuten myös verkon ulkopuolella tapahtuvaa häirintää.
   Vainoajat saattavat käyttää tietotekniikkaa sen selvittämiseen, missä heidän uhrinsa liikkuu. Yksi tapa selvittää uhrin sijainti on katsoa julkaisujen tai valokuvien paikkatietomerkinnöistä, missä uhri viettää aikaansa. Ja kyllähän jotkin ohjelmat sallivat myös uhrin reaaliaikaisen sijainnin seuraamisen.
   Uhrille voidaan myös luoda valeprofiili esim. Facebookiin. Valitsemalla profiilikuvaksi kohteen oikea valokuva ja lähettämällä tämän ystäville kaverikutsuja, osa saattaa erehtyä luulemaan valeprofiilia oikeaksi. Tällä tavalla vainoaja saattaa pystyä selvittämään henkilökohtaisiakin tietoja kohteensa pahaa-aavistamattomilta ystäviltä.

   Yksi syy valeprofiilin luomiseen voi olla myös valheellisen tiedon levittäminen. Tavoitteena on pilata uhrin maine. Luomalla lähes identtisen käyttäjätilin ahdistelija voi lähettää uhrinsa nimissä asiattomia viestejä ja alkaa levittää niitä esim. kuvakaappauksina tai uudelleentviittauksina. Varsinkin sosiaalisessa mediassa viestejä tulee niin paljon, että yksityiskohtiin, jotka paljastaisivat viestin huijaukseksi, ei tule aina kiinnittäneeksi huomiota.
   Joskus häiritsijät hakkeroivat uhrin tilin ja lähettävät viestejä aidolta tililtä ennen kuin tilin oikea omistaja tajuaa, mitä on tapahtunut. Vaikka tilin omistaja voikin poistaa hakkerin lähettämät viestit, niistä otetaan yleensä ruutukaappaukset, joita voi hyödyntää jälkikäteen.

   Eräs seksuaalisen väkivallan netissä tapahtuva muoto on paljastavan kuvamateriaalin levittäminen. Tätä ilmiötä kutsutaan joskus myös nimellä kostoporno, joskin kyseinen termi viittaa vain yhteen ilmiön alalajiin.
   Kostopornossa parisuhteen loputtua toinen osapuoli julkaisee netissä entisen kumppaninsa alastonkuvia tai paljastavia videoita. Kostoporno on niin suosittua, että sille on olemassa varta vasten omistettuja sivustoja. Niille sivuille ihmiset voivat jakaa paitsi uhriensa kuvia, videoita ja yhteystietoja, myös sepittää kertomuksia uhrien teoista, joilla jakajat "oikeuttavat" tekonsa.
   Sivustot tarjoavat toisille käyttäjille mahdollisuuden kommentoida paljastuksia, ja viestien sisällöt ovat erittäin naisvihamielisiä ja uhkaavia. Kostopornon uhriesta jopa 90 % on naisia.

   Kaikissa tapauksissa uhri ei välttämättä edes tiedä, että hänestä on otettu paljastavia valokuvia. Uhri on saattanut olla kykenemätön ilmaisemaan tahtonsa, jos on esim. nukkunut valokuvien ottamishetkellä, jolloin on selvästi rikottu myös uhrin oikeutta päättää omasta kehostaan. Ja vaikka jostakusta olisi otettu paljastavia valokuvia aikaisemmin, se ei tarkoita, että kuvia saisi jakaa tai ottaa luvatta vastaisuudessa.

   Yksi tyypillisimmistä verkossa jaetavista paljastavista valokuvista on kuitenkin ns. kikkelikuva eli dick pic, eli mies lähettää uhrilleen omasta peniksestään. Joissain tapauksissa kyseessä voi olla aito yritys tehdä vaikutus kiinnostuksen kohteeseen, mutta yleensä kyse on pelkästä vallankäytöstä.
   Uusi ilmiö on, että killutinkuvan vastaanottaneet naiset ovat alkaneet vastata viestiin lähettämällä lähettäjälle esim. netistä poimittuja kikkelikuvia. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että siten toimimalla saattaa itsekin syyllistyä paljastavan kuvamateriaalin levittämiseen.

   Mutta vaikka tietotekniikka lisää haavoittuvaisuutta, se myös antaa uusia keinoja taistella seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa vastaan. Selkein esimerkki internetin voimasta on #metoo-kampanja, joka ei olisi ollut mahdollinen ennen nettiä ja sosiaalisen median työkaluja.
   Suomessa naiset ja naisoletetut muunsukupuoliset kohtasivat toisensa Facebookin #memyös-ryhmässä, kertoivat kokemuksiaan ja jakoivat vinkkejä seksuaalisesta väkivallasta selviämiseen. Osa halusi viedä kampanjaa eteenpäin ja loi seksuaalisen väkivallan lopettamista vaativan vetoomuksen, joka toimitettiin eduskunnalle.
   Ja osa #memyös-ryhmän jäsenistä halusi kirjoittaa kirjan Tästä saa puhua! Kirjan, jossa nostetaan esille vähemmän tunnettujen ryhmien ongelmia ja puhutaan asiosta niiden omalla nimellä sekä annetaan yhteystietoja eri tahoihin, jotka antavat tukea seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Ja jo itsessäänkin kirja saattaa olla jollekulle lukijalle hyvinkin voimaannuttava teos.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto III
Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta
Bookwell (paino), Siltala 2011
396 sivua


Filosofian tohtori Teemu Keskisarja (s. 1971) valitsi väitöskirjansa (2006) aiheeksi eläimiinsekaantujat, joista ei aiemmin Suomessa juuri ollut tutkimuksia julkaistu. Myöhemminkin Keskisarjan aiheet ovat toisinaan olleet aiheista, joita ei erityisemmin ole tunnettu, tutkijalla kun on ollut kiinnostusta selvitellä, mitä tavikset ovat menneinä vuosisatoina touhuilleet.
   Koska tavalliset suomalaiset eivät ole kovin merkittäviä jälkiä jättäneet kuin poikkeustilanteissa, Keskisarja kuvaa ihmisiä, jotka ovat sellaiseen joutuneet. Hän on tutkinut oikeuden pöytäkirjoja, joihin on tallentunut tarkkojakin selostuksia tapahtumista, joten tällä sektorilla kirjoittajan tuotanto on melko rikospainotteista.
   Viisi vuotta väitöskirjan julkaisemisen jälkeen Keskisarja palasi saman tematiikan pariin teoksella Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta. Kyllä teoksessa muissakin yhteyksissä heiluu eräs ruumiinjäsen, jota 1600- ja 1700-luvulla kutsuttiin "Salaiseksi Jäseneksi", mutta jälleen eläimiinsekaantuminen on suuressa roolissa.

   Toimiessaan 1600-luvun alussa Kemiön kirkkoherrana monioppinut Sigfridus Aronus Forsius laati samalla almanakkoja, sääennustuksia ja vaativampiakin profetioita. Hän harmitteli, että antiikin arvostamaa tähdistä lukemisen taitoa väheksyttiin puolibarbaarisessa Ruotsin valtakunnassa. Almanakkojen sääarvaukset menivät pieleen, sitä ei käynyt kiistäminen, mutta muutoin tieteenalassa piili hänen mielestään mahdollisuuksia.
   Ihanteensa, Aleksandriassa vaikuttaneen Klaodios Ptolemaioksen tavoin Forsius uskoi, että etevä astrologi voi kääntää pois pahan, joka tulisi aiheutumaan tähtien asennosta. Sinänsä taivaan tapahtumiin ei voinut vaikuttaa, mutta ihmisten vallassa oli valita oikeat ja väärät hetket omille teoilleen. Ja nämä valinnat olivat elintärkeitä.
   Epäonnistumisista riitti empiirisiä esimerkkejä hallan, ruton ja hävityssotien maailmassa. Ennen kirkkoherranvirkaansa ja kirjallisia harrastuksiaan oli Forsius sotapappina jakanut viimeistä ehtoollista miehille, jotka huusivat kuolintuskissaan siksi, etteivät kenraalit olleet älynneet katsahtaa taivaalle taistelusta päättäessään.

   Forsius tunsi algebraa, geometriaa ja astronomiaa, mutta kansan ei tarvinnut niitä käsittää välttyäkseen taivaalliselta tuomiolta. Yksi hänen yleistajuistamansa kaava koski Dinaa ja Sikemiä.
   Dina meni Sikemin luo ja tuli vietellyksi, mitä syntiä Herra ei jättänyt rankaisematta. Tarinan opetus kuului, että "te iloiset nuoret naiset ja piiat, katsokaa kenelle iltakemuissa ojennatte käden, ja kenen kanssa menette tanssiin". Parasta oli Ruotsin ja Suomen Dinojen jäädä "kotiin rukin ja värttinän luo", sillä Sikemien tykönä ilakoineet tapasivat palata "revityn ja liatun hameen kanssa".
   Forsius varoitti maanmiehiään siitä, mitä "tähdet osoittavat ja uhkaavat". Omasta päästään hän ei noita tuomiopäiväjupinoitaan keksinyt, niiden tausta löytyi paitsi taivaankappaleiden radoista myös Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Siinä Sikemin teko vivahti oikeastaan raiskaukseen, mutta syy oli joka tapauksessa molempien ja sivullistenkin.
   Jumala kosti synnin paitsi Sikemille ja Dinalle myös koko Israelille. Seurasi hirveä sota ja teurastus, kun osapuolten suvut lähtivät kostoretkille.

   Forsius ei ollut yhteiskuntavastainen erakko, vaan maallisen ja kirkollisen esivallan palvelija. Yliopistomiehenä hän tunsi tieteen saavutukset, hengenmiehenä kentällä vallitsevan tilanteen. Ennustukset syntyivät tältä puoliksi teoreettiselta ja puoliksi käytännölliseltä pohjalta.
   Näky jumalisesta kostosta ei ollut pelkästään abstrakti ja vertauskuvallinen. Itse asiassa ennustus oli jo toteutumaisillaan kouriintuntuvasti. Forsius tiesi, että Vanhasta Testamentista oli 1600-luvun alussa tulossa käypää maallista oikeutta Ruotsin suurvallassa, mukaan lukien sen köyhä, väkivaltainen ja siveetön itäosa. Juuri noihin aikoihin liitettiin maanlain uuteen painokseen Mooseksen kirjat lukemattomine tabuineen ja rankkoine rangaistuksineen.

   Sitä on vaikea sanoa, kuinka Suomessa käyttäydyttiin silloin kun valvonta ei ollut päällä. Keskisarja ei pidä todennäköisenä, että esihistoriaa ja keskiaikaa olisi sävyttänyt vapaa rakkaus tai pidäkkeetön irstailu, mutta kylät ja talot elivät enimmäkseen omilla säännöillään Turusta, Tukholmasta ja Roomasta piittaamatta.
   Vielä 1500-luvulla olivat suurin piirtein suvaittuja monet teot, jotka seuraava vuosisata luokitteli perkeleellisyyksiksi. Raha riitti esimerkiksi raiskauksen, sukurutsan ja eläimeensekaantumisen sovitukseksi. Aviorikos ja salavuoteus (naimattomien sukupuolisuhde) katsottiin yksityisasioiksi.
   Avioliitto oli pyhä vain teksteissä, joita juuri kukaan ei osannut lukea. Seurustelijat tapasivat viivytellä vihkimystä ja kieltäytyäkin siitä. Mikael Agricola kutsui heitä "hulluiksi tomppeleiksi", mutta valinta oli järkevä, jos myötäjäisiä puuttui tai talon jakaminen ei sopinut suvun suunnitelmiin.

   Henkirikos johti 1500-luvun Suomessa mestaukseen vain satunnaisesti. Kaikki oli soviteltavissa, neuvoteltavissa ja sananmukaisesti lehmänkaupoilla järjestettävissä osapuolten, yleensä sukujen kesken. Verikostoa ei haluttu, jos uhrit saivat aineellisen korvauksen. Tästä maaperästä versoi väkivaltaa - tuolloin henkirikoksia tapahtui väkilukuun suhteutettuna ehkä viisinkertaisesti 2000-lukuun verrattuna.
   Sen sijaan siveyskysymyksissä ongelmaa ei yleensä ilmaantunut. Aineellisen korvauksen käytäntö vastasi osapuilleen kansan oikeustajua. Joten miksi sitä piti muuttaa?

   Sotien lopputuloksen ja alamaisten yksityiselämän välillä nähtiin syy-yhteys. Kirkholman, Lützenin tai Lundin taistelu saattoi ratketa kaukaisen savupirtin synnin takia. Kyse oli verivelasta: rankaisematon rikos lankesi koko maan maksettavaksi.

   Forsius ennusteli ajan hermolla, muttei hän ollut läheskään ensimmäinen kollektiivisen koston pelkääjä. Kuningas Eerik XIV oli antanut jo 1560-luvulla asetuksen, joka samaisti synnin ja rikoksen sekä sälytti yksilön teosta vastuun koko yhteisölle.  Rankaisematon rikos ja kostamaton synti myrkyttivät maaperää sodille, luonnononnettomuuksille ja taudeille.
   Mooseksen lakiin nojautuen kuningas selitti, että yksi ainoa sovittamaton rikkomus oli vienyt häviöön kokonaisia valtakuntia. Vastedes verivelka piti maksettaman hengellä.
   Eerik XIV syöstiin vallasta mielenvikaisena, mutta hänen kriminaalipolitiikkaansa ei pidetty älyttömänä. Kun Kaarle IX liitti 1600-luvun alussa maanlain uuteen painokseen otteita Vanhasta Testamentista, ratkaisussa toteutui jonkinlainen poikkitieteellisyys. Kuningas oli kiinnostunut astrologiasta ja etenkin pyrstötähdistä. Suosikikseen hän löysi alan spesialistin Sigfridus Aronus Forsiuksen, jonka nimitti Upsalan yliopiston professoriksi.

   Verivelkaoppi pohjasi teologiaan, mutta ei se sattumalta juuri 1600-luvun Ruotsissa ajankohtaistunut. Keskisarjan mukaan ankara rikoslaki oli keino rahvaan kurissa pitämiseksi. Oikeus lujitti keskusvaltaa sekä hoputti alamaiset maksamaan veronsa ja suorittamaan sotapalveluksensa. Raamatunjakeita ja astrologisia laskelmia ei suinkaan nielty pureskelematta, jos ne särähtivät maallisia tarkoitusperiä vastaan. Myöhemmin Forsiuskin joutui epäsuosioon ja vangituksi tästä syystä - tuettuaan erästä talonpoikaa, joka oli nähnyt valtion kannalta kiusallisia näkyjä.

   Jo keskiaikaiset maanlait sisälsivät verihuuruisia rangaistusvaatimuksia, mutta niitä ei otettu täydestä talonpoikien käymillä käräjillä. Suomessa löysäily loppui Turun hovioikeuden perustamiseen vuonna 1623. Siitä lähtien eivät tuomari ja lainlukija voineet myötäillä kansanomaisia katsomuksia.
   Käräjäpöytäkirjat tarkastettiin Turussa. Lain kirjaimen vastainen omapäisyys tahrasi virkamiehen uran.

   Ruoska viuhui ja päitäkin putoili ennen harmittomina pidetyistä rikkeistä, mutta vähäinen väkiluku ja köyhyys vaikuttivat siihen tulkintaan, että Jumalan laki ei vallinnut maanpäällistä oikeuskäytäntöä sellaisenaan. Kuninkaanlinna tahtoi savupirtit otteeseensa, mutta tavoitetta ei palvellut kaikkien hairahtaneiden kivittäminen, sellaisen jälkeen olisivat veronmaksajat ja ruotusotamiehet käyneet vähiin.
   Avioliiton ulkopuolisista suhteista kyllä luettiin käräjillä kuolemantuomioita, mutta hovioikeus tai majesteetti lievensi niistä valtaosan sakoiksi. Mutta vaikkei ruumiita tullutkaan kasoittain, oli käänne merkittävä, kun täytyi varoa "selkänahan menettämistä", sakkoja ja julkista häpeärangaistusta.

   Pelkästään lakipykälien vuoksi sukupuolikäyttäytyminen ei muuttunut. Yhteiskunta oli liikkeessä suursotien ja muiden myllerrysten takia. Osarangaistuksena synneistä tuli "salaisissa paikoissa" kivistävä tauti, josta Forsius kirjoitti jo 1600-luvun alussa.
   Luultavasti kuppatautia oli Suomessa esiintynyt jo pitkäänkin, mutta paniikin se aiheutti vasta suurvaltasotien ajassa, jossa väkeä oli enemmänkin liikkeellä toisia tartuttamassa. Ja diagnoosit täsmentyivät, kun sukupuolielämästä muutenkin käytiin oikeutta ja tehtiin pöytäkirjoja.

   Eläimeensekaantujia ei missään muualla ahdistettu yhtä tuimasti kuin Ruotsin valtakunnassa, missä tapausten määrä saavutti lakipisteensä - ei pimeällä keskiajalla tai puhdasoppisella 1600-luvulla vaan -  valistuksen ja hyödyn aikakaudella 1700-luvulla. Eläimeensekaantuminen oli yleinen ja erittäin ankarasti rangaistu rikos sekä kiperä kriminaalipoliittinen ongelma. Eläimeensekaantujina on teloitettu tai tuomittu ankariin ruoska- ja pakkotyörangaistuksiin tuhansia Ruotsin valtakunnan alamaisia. Paljon vähemmällä pääsivät esim. noidat.
   Muun kristikunnan väheksymä rikos kehittyi Ruotsin valtakunnassa kriminaalipolitiikan painopisteeksi. Vuoden 1734 lakiin sorvattiin pykälät "secoituxesta järjettömäin luondokappalden canssa". Jos ruotsalaisia ja suomalaisia piinasikin tämä luonnonvastainen synti, he olivat vapaat monista muista. Esim. homoseksualismista laki ei maininnut sanaakaan.
   
   Ihmisen ja eläimen sukupuoliyhteys on tabuna jopa väkevämpi kuin homoseksualismi tai sukurutsa. Eläimeensekaantujien kukoistavia alakulttuureja ei paljoa tunneta, varsinkaan järjestäytyneistä yhteiskunnista.
   Kriminalisoinnin painavin peruste löytyi Raamatusta. Mutta vaikka Raamattu antoi aseet, kirkko ei niihin kaikkialla tarttunut. Keskiajan teologiassa eläimeensekaantuminen oli "synti luontoa vastaan" kuten homoseksualismi. Käytännön toimenpiteet jäivät kuitenkin vaimeiksi ja ponnettomiksi. Lukemattomien siveysrikkomusten joukossa sekaantuminen peittyi yhdentekeväksi.
   Oikeudenkäyntien ja teloitusten lukumäärässä oli Ruotsin valtakunta omassa sarjassaan. Keski-Euroopassa ja Välimeren rannoilla ilmiö pysyi marginaalisena. Venäjältä, Tanskasta ja Norjasta tunnetaan kourallinen tapauksia, Islannista ei ainoatakaan.
   Tabu saattoi hämästyttää pohjoisen pakanoita, jotka katsoivat luontoa ja kotieläimiään toisesta kulmasta. Ei Suomesta mitään kulttia tunneta, mutta Keskisarjan mukaan asia on ollut jotenkin ilmassa melkein siitä saakka kun maailma Sotkan munasta syntyi. Arhippa Perttusen ja hänen poikansa Miihkalin runoissa Lemminkäinen syyttää sekaantujaksi Väinämöistä. Ja naistenkaatajan maineestaan huolimatta myös Lemminkäistä itseään oli Pohjolan pidoissa "herjattu heposin".

   Mahdollisesti kirkko kamppaili kansantapoja tai ainakin välinpitämättömyyttä vastaan, sillä hajatietoja ruotsalaisten ja suomalaisten touhuilusta pilkahtaa jo varhaiskeskiajalta. Kun paavi Aleksanteri III 1100-luvulla päivitteli pohjolan oloja Upsalan arkkipiispalle, hän painotti lapsenmurhia ja eläimeensekaantumista. Paavi toivoi syyllisten pyhiinvaeltavan Roomaan, mutta sivalluksesta ei ilmeisesti ainakaan mitään joukkoliikettä seurannut. Keskisarja lukee keskiaikaisten lähteiden rivien välistä pikemminkin, että käytännölliset hengenmiehet eivät nostaneet luonnonvastaisuudesta meteliä.
   Eliittikulttuuri sai vielä 1500-luvulla kuvata sekaantumiseen liittyviä kansanuskomuksia ja myyttejä, mutta puhdasoppisuuden ajalla tabu rajautui ehdottomaksi. Olaus Magnus kirjoitti Pohjoisten kansojen historiassaan ruotsalaisen tytön ja karhun suhteesta, josta syntyneestä pojasta tuli Tanskan kuningassuvun kantaisä. Sata vuotta myöhemmin samanlainen satu tytöstä ja karhusta ilmaantui historiallis-oikeustieteellsieen teokseen paljonpuhuvan otsikon alla: De coitu sodomitico.

   Vaikkei oikeudenkäyntejä tunneta Ruotsista ja Suomesta kovin monia ennen 1600-lukua, oli lainsäätäjä jo nähnyt vaivaa rikoksen erittelemisessä. Kristoferin maanlaki vuodelta 1442 määräsi sekä miehen että eläimen elävältä haudattavaksi tai roviolla poltettavaksi. Muutoin Kristoferin maanlaki ei juuri pureutunut siveyskysymyksiin, vaan jätti ne kirkon huoleksi ja sukujen kesken valvottaviksi yksityisasioiksi.

   Sitä ei ole helppo laskea, mistä rikoksesta ruotsalaisia ja suomalaisia on kautta aikain teloitettu eniten. Sen sijaan se on helppo todeta, että yksi verivirta oli 1700-luvulla vuolaampi kuin kaikkien muiden hengenasioiden yhteinen uoma. Sarjasekaantujien takautuvat tunnustukset koituivat nimittäin kokonaisten karjalaumojen kohtaloksi, nimittäin, jos sekaantuja teloitettiin, teloitettiin myös jokainen eläin, johon tämä oli sekaantunut.
   Esimerkiksi Tenholan, Kuopion ja Liperin mestauspaikoilla on poltettu sekä kuopattu tonneittain hevosen- ja naudanlihaa. Käytäntö pitkitti pölkkyvuoroaan odottavan sekaantujan piinaa ja tarjosi yleisölle lisäviihdykettä, pyöveleille kertyi lisätyötä - niin suuret nisäkkäät eivät kuolleet kertalaakista - mutta he toimivat urakkataksalla. Muuan parikymmentä luontokappaletta samassa teloitusnäytelmässä niittänyt ammattilainen perusteli palkkatoivomustaan sillä, että oli loppuvaiheessa jaksanut seistä enää yhdellä jalalla.

   Lokakuisena tiistaiaaamuna vuonna 1762 Oulun pitäjän nimismiehen luokse tuli kiukkuinen isäntä Jooseppi Kärsämä, joka kertoi navetastaan kadonneen lehmän ja pyysi apuvoimia sitä etsimään. Miehet lähtivät haravoimaan ympäristöä, ja ladon takaa löytyikin kasa "verta ja saastaa", minkä he tulkitsivat lehmästä vuotaneeksi. Nimismies ja Kärsämä seurasivat verisiä jälkiä pellon yli hakaan. Se, mitä lehmäsät oli jäljellä, löytyi noin kilometrin päästä ojasta.
   Teosta epäiltiin Tuomas Klemettistä, 18-vuotiasta renkiä, jonka pesti Kärsämässä oli päättynyt pari päivää aiemmin. Käräjillä tämä myönsi entisen isäntänsä syytökset.
   Tapahtumat olivat alkaneet juhannusyönä, jolloin Saatana oli tarttunut Klemettiseen ja "kuin köydestä vetäen" johdattanut tämän niitylle, missä karja laidunsi. Paikalle osunut Kärsämän emäntä oli yllättänyt Klemettisen lehmän päältä, mutta jättänyt asian sikseen, kun tämä oli vakuuttanut, ettei ollut vienyt tekoaan loppuun asti. Klemettisen mukaan emäntä oli pitänyt suunsa kiinni taloudellisista syistä: "muuten väki tulee sanomaan, että lehmiemme maitoa ei voi juoda".
   Myönnettyään sekaantumisen ja pyydettyään armoa "katkerin kyynelin" Klemettinen kertoi lehmän kuolemasta. Hän oli hakenut sen navetasta viimeisen palveluspäivänsä iltana, neuvoteltuaan tilanteesta ystävänsä, Kärsämän pojan kanssa (minkä tämä käräjillä kiisti). Talutettuaan eläimen turvallisen matkan päähän talosta oli Klemettinen tappanut sen kirveellä, "hajottanut" ruhon talikolla ja kätkenyt sisälmykset ojaan.
   Klemettinen ei ollut hajottanut lehmää siksi, että oli pitänyt sitä osasyyllisenä syntiinsä. Hän uskoi siittäneensä ihmisvasikan ja abortoi sikiön. Se oli ollut ainoa vaihtoehto, koska muuten isyys olisi tullut ilmenemään - jollei muusta niin vasikan ulkomuodosta.

   Oikeuslähteiden ohella vastaavista uskomuksista riittää esimerkkejä eri seuduilta kerätyssä kansanperinteessä. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran arkistosta löytyy esimerkiksi juttu, jonka mukaan "Ristijärven Päsämässä on ennenvanhaan lehmä tehny niin ihmisen näköisen vasikan, että sitä ei ole iletty mitenkään tappaa [...] niinpä myös on talon renki menny sitä katsomaan. Kun hän oli tullut vasikan luo, oli se sanonut että inimöö, isä tuli. Siitä oli renki ottanut niin itseensä, että oli menny metsään ja hirttäny itsensä."
   Osa eläimeensekaantumista käsittelevästä runsaasta kansanperinteestä on ihmissusisatuja tai muuta historiantutkimukselle mitenkuten alistuvaa legendaa, mutta Keskisarjan mielestä kaikkea ei voi suoralta kädeltä sivuuttaa. Mielikuvituksellisillakin sepitteillä voi olla jonkinlainen kytkös tositapahtumiin. Outona yhteensattumana Keskisarja pitää sitä, että oikeuslähteiden abortintekijäksi todistama Tuomas Klemettinen kuoli (tosin ei oman käden kautta eikä teloitettuna) samassa kylässä, mistä inimöö-juttu on tallennettu.

   Eläimeensekaantuminen on vanhaksi viroksi loomapilastus, mikä merkitsee eläimen tai naudanlihan pilaamista. Erityisesti ruokataloutta ajatellen eläin olikin täysin pilalla, sen lihaa ja maitoa tarjottiin korkeintaan vangille rangaistuksenomaisesti.
   Pilaantumisuskomus selittää sen, että ilmiantajat olivat usein karjanomistajia. Eläimet olivat pilalla joka tapauksessa, joten pakkoteurastuksia ei kannattanut vältellä.
   Ymmärrettävistä syistä sarjasekaantujat säästelivät omia ja hyödynsivät muiden elikoita, silläkin uhalla, että paljastumisriski nousi vieraalla maaperällä.
   
   Nuoret kokeilijat saivat osakseen jonkin verran ymmärtämystä ja armoa. Heidän kuolemantuomioitaan ei Suomessa juuri toimeenpantu vuoden 1734 lain voimaanastumisen jälkeen, joskin pakkotyö Viaporissa (Suomenlinna) oli käytännössä hengenvaarallista. Varsinaisina hirviöinä pidettiin niitä, jotka jatkoivat syntiään salaa tai puoliavoimesti kauan ja mistään piittaamatta. Selkeimmän hirviöesimerkin Keskisarja on löytänyt Anders Borgarbackasta, 49-vuotiaasta talonpojasta Kokkolan pitäjästä.
   Borgarbackaa voi Keskisarjan mukaan uumoilla kanssaihmisten tietämäksi ja vaivoin sietämäksi tabunrikkojaksi, joka sortui vasta vihonviimeiseen virheeseensä. Hän oli leivällä houkutellut tamman kamariin ja ryhtynyt siellä humalapäissään rietastelemaan aivan estoitta.
   Käräjillä ilmeni, että Borgarbacka oli pitänyt samankaltaista peliä kauan. Yhden todistajan mukaan tämä oli pitänyt tapanaan veistellä, ettei eläimeensekaantuminen mitään syntiä ole, vaan tamman kanssa voi tehdä sitä sun tätä. Kumppaneita löytyi sittemmin lukuisia, monet naapurien omistamia.
   Borgarbacka vaikuttaa öykkäriltä ja häiriköltä, mutta sellaisena hän oli poikkeus. Sarjasekaantujat toimivat ja jäivät kiinni lähes aina selvin päin.

   Kun eläimeensekaantuminen poistui Suomen rikoslaista 1970-luvun alussa, ratkaisua pohjusti Suomen Mielenterveysseura. Kysymystä käsiteltiin homoseksualismin laillistamisen kanssa rinnan, mutta muuten eri tyyliin: homoille ajettiin oikeuksia, sekaantujille syyntakeettomuuden suojaa. Eduskunnassa lausuttiin, että "vaikeasti alamittaista ja häiriintynyttä henkilöä" ei tulisi rangaista sairaudestaan, mistä teon katsottiin sinällään todistavan.
   Niin, ilmiö oli tuolloin kaiketi jo marginalisoitunut, mutta sairausleiman lyöminen edellisiin polviin ei käy päinsä saman olettamuksen pohjalta. Yleensä sarjasekaantujan elämänhistoriasta ei löytynyt muuta draamaa kuin kyseinen rikos. Ei hän välttämättä ollut naapureitaan kahelimpi eikä ainakaan kahelimpi kuin väkivalta- ja omaisuusrikolliset. Keskisarjan mielestä hullun papereita olisi tyhmää jakaa siltä pohjalta, miltä teko 2000-luvulla näyttää.

   Suvunjatkamisesta irrotetusta sukupuolielämästä löytyy tavallisen kansan osalta aineistoa varsin niukasti. Suomalaisen aviorakkauden historiassaan Armas Nieminen arvelee, että "sukupuolielämää ei erotettu biologisesta tehtävästään, sukupuolinautintoa ei vapautettu omaksi tarkoitukseksi sinänsä, ilman että siitä on seurauksena lapsen sikiäminen".
   Virallinen kanta oli suunnilleen tämä, mutta Keskisarjasta tuntuu mahdottomalta, että ihmiset ajattelivat viettejään niin pelkistetysti. Ylhäisön irrottelu on yleisesti tiedossa, ja Keskisarja pitää selvänä, että salonkien lisäksi myös savupirteissä oli sääntöjen mukailijoita ja rikkojia, jotka eivät piitanneet ns. yleisistä moraalikäsityksistä.
   Kielimies Carl Axel Gottlund kierteli 1800-luvun alussa Savoa ja Vermlannin suomalaismetsiä tallentaen matkapäiväkirjoithinsa seksikokemuksiaan ja -havaintojaan. Kun päiväkirjat julkaistiin ensimmäisen kerran sensuroimattomina 1980-luvulla, suomentaja varoitti, että naisseikkailuja käsittelevät jaksot vaikuttaisivat nykylukijasta "lähinnä säälittävän huvittavilta", mutta Keskisarja pitää niitä nykyaikaisen oloisina.
   Gottlund oli häpeämätön hedonisti, joka juoksi piikojen luhdeissa ja mamsellien kamareissa syyllisyyttä potematta. Myöskään Gottlundin kuvaama talonpoikaisyhteisö ei vaikuta erityisen estoiselta. Se hyväksyi esiaviollisen seurustelun eikä paheksunut lihan iloja tai vahdannut naisten mainetta hysteerisellä mustasukkaisuudella. Aviottomien lasten sikiämistä toki varottiin.

   Kirjailija Arvid Järnefeltin varhaistuotannon Heräämiseni on kiinnostanut tutkijoita varsinkin tolstoilaisuuden aatteen manifestina. Ja kyllä myös Keskisarja sen elementin kirjasta löysi, mutta löysi muutakin. Leo Tolstoin mestariteosten ohessa oli Järnefeltiä herättänyt tietokirja pitkältä nimeltään Nuorison ystäwän waroitus nuorukaisten waarallisemmasta wihollisesta eli itsesaastutuksesta, kuin myös sen seurauksista, parantamisesta ja estämisestä, selitetty esimerkeillä jokapäiwäisestä elämästä.
   Nuorison ystäwän saksankielisen alkuteoksen kirjoittaja C.S. Kapff oli pappi, joka tunsi myös lääketiedettä ja fysiologiaa. Monen esikuvansa tapaan Kapff katsoi, että onanismista aiheutuivat esim. "hermoston perinpohjainen hervokkuus, polttava kusi ja selkäytimen kalvaminen".
   Järnefeltiltä ei ollut erityisen uskallettua viitata Kapffin teoriaan, se kun tunnettiin jo ennen kuin Heräämiseni ilmestyi. Muutkin hänen lähteinä käyttämänsä tietokirjat olivat melko likellä valtavirtaa, eikä niitä tarvinnut tiskin alta yritellä kuin pornografisia kuvia. Käänteentekevää oli vain omakohtaisuus, Järnefelt kertoi lapsuudestaan sellaista, mikä oli totuttu pitämään omana tietona.
   Järnefelt pohti, että jotta ihminen ei lankeaisi itsesaastutukseen, tuli yhteiskunnan harkita esiaviollisen seksin sallimista. Niin ikään porttolat olivat tästä syystä välttämätön paha.
   Renkipojan jutut eivät olisi suuremmin kansaa kiinnostaneet, mutta Arvid Järnefelt oli aatelissuvun, poliittisen eliitin ja kuuluisan kulttuuriperheen jäsen. Hänen isänsä Alexander oli kenraali, maaherra ja suomalaisuustaistelija. Hänen äitinsä Elisabeth piti kirjallista salonkia. Sisarussarjasta Eero oli maalari, Kasper kriitikko ja Ainosta tuli Jean Sibeliuksen puoliso.
   Arvid Järnefeltin ulostulo vaati rohkeutta. Suomen historiassa riitti murhaaja-aatelismiehiä, maanpetturi-aatelismiehiä, kaksinnaija-aatelismiehiä, huoraavia aatelismiehiä ja monenlaisia häpeätahroja, mutta julkionanistina Järnefelt oli säätynsä enimmäinen.
   Mutta Järnefeltin viesti ei missään tapauksessa kuulunut, että siitä vain. Ei hän saarnannut sukupuolielämän vallankumousta, vaan vastavallankumousta. Hän kannatti hekuman sijasta "järjestettyä siitineloa" ja suhtautui varauksellisesti jopa aviopuolisoiden seksiin.

   Onanian herättämä kammo oli voimakkaimmillaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin kirkko, vapaa-ajattelevat moralistit ja tiedemiehet puhalsivat yhteen hiileen. Joten, millaisia traumoja tuonaikainen nuoriso suhtautumisesta sai?
   Keskisarja arvelee, että syyllisyyttä ja ahdistusta tuosta koitui, muttei välttämättä sen pahempaa. Erään tunnetun kasvatusoppaan suositukset olivat ihan harmittomia, ehkä jopa jossain määrin hyödyllisiä: onanismiin auttoivat esim. ruokavalio, liikunta, hygieniasta huolehtiminen, hyvät kirjat ja reipas seura. Keskeinen tiedonvälittäjä Kodin Lääketieteellinen Käsikirja meni pelottelussa selkärangan köyristymiseen ja kaatumatautiin saakka, mutta ei ehdottanut parannuskeinoiksi rankempaa kuin aikuisten silmälläpitoa sekä kylmää ja kovaa yösijaa.
   Lääketiede pyörsi onaniakantansa myönteisemmäksi 1920-luvulta alkaen. Vastustajana pysyi esim. Arvo Ylppö, joka oppaassaan Suomen äideille kehotti hankkimaan onanisoivalle lapselle selän puolelta napitetut yöhaalarit.
   Vapaus ei kuitenkaan koittanut kertaheitolla, vaan hiljalleen ja luonnollisesti seuduista, elämänoloista ja luonteista riippuen.

   Aiempina vuosisatoina lapsen kasvatuksessa ruumiillinen kuritus oli kaiken perusta ja vapaan kasvatuksen kokeilut suorastaan laittomia. Kaikkea ei jätetty kodin huoleksi. Toisinaan julkisesta piiskaamisesta annettiin oikeudenpäätöksiä.
   Mutta vaikka vitsan säästäminen olikin kielletty, sydämetöntä rusikointia ei esivalta toki suosittanut. Pieksäjäiset pysyivät kohtuuden rajoissa päätellen siitä, että ylilyöntejä löytyy henkirikoksista melko vähän.

   Emansipoitunut 2000-luku näkisi jokaisessa taloudessa hakatun vaimon, alistettuja sisaria ja tyttäriä sekä poljettuja piikoja. Aikalaisille uhriuttaminen olisi luonnollisesti ollut vierasta. Monioppinut Sigfridus Aronus Forsius huomioi 1600-luvun alussa, että neitoina ja piikoina naisihmiset käyttäytyivät kuin enkelit, mutta heti miehelään asetuttuaan nämä alkoivat kirota, soimata ja ahdistaa perheen päätä.
   Yleisesti ottaen jäi fyysisesti heikompi sukupuoli toki alakynteen, mutta historioitsija Anu Koskivirta on löytänyt näyttöä myös päinvastaisesta asetelmasta ja Forsiuksen "vihaisiksi tammoiksi" kutsumista luonteista. Passaaminen ja kotitöiden yksipuolinen jako eivät olleet itsestäänselvyyksiä, vaan häilyivät temperamentin mukaan.

   Rantasalmelaisella Kristiina Natutarella oli "kiivasluonteiseksi ja kärttyisäksi" luonnehdittu temperamentti. Hänen aviomiehekseen oli sattunut "hurskas ja lempeä" torppari.
   Kun syyskuussa 1773 mies raskaan työpäivän jälkeen pyysi Kristiinalta ruokaa, tämä ei laittanut oitis pataa tulelle. Sen sijaan vaimo kaatoi miehensä maahan läimien kepillä ja nahkavyöllä. Kun mies sitten pääsi jalkeille, Kristiina tökki kepillä tämän suun verille ja sysäsi pirtistä ulos.
   Mies kaatui ja loukkasi niskansa mäskialtaaseen, minkä jälkeen pakeni järven rantaan hoippuen ja ryömien. Kristiina seurasi perässä ja raahasi korisevan uhrinsa hyiseen järveen, mätki vielä raipalla ja jätti rantaveteen kuolemaan.

   Niin, Keskisarjan kirjan nimi on Kyynelten kallio. Kyseessä on Taivassalon saaristopitäjässä sijaitseva todellinen paikka, johon liittyy monta tarinaa. Mutta yksi kertomus on muita tunnetumpi, ja sen tapahtumien muistoksi aikoinaan pystytettiin paikalle kolme tolppaa, kolmen kuolonuhrin muistoksi. Tolpat ovat jo lahonneet, nykyisin paikalla on opastaulu.
   1800-luvulla, jolloin silloinen opas sanoi paikan nimen tulleen "täydestä syystä, sillä vieläkin käyvät rakastavaiset täällä kyyneliään vuodattamaan", legenda oli jo vanha. Vuosiluvut olivat pois kuluneet, kehyksinä jäljellä vain köyhyyden ja väkivallan "kova aika".

   Tarinan päähenkilöt Heikki ja Liisa olivat serkukset, ikätoverit, naapurukset ja kotitilojensa ainoat perilliset. Kasvinkumppaneina he tapasivat leikkiä sulhasta ja morsianta. Kun leikki ei iän karttuessa loppunut, varoittivat vanhemmat laista, joka kielsi serkusavioliitot.
   Varoitus ei mennyt perille. Nuoret pitivät peliä, vaikka kunnollisia ihmisiä olivatkin. Houkutusta yritettiin hillitä työvuoroilla - silloin kun Heikki kalasti ulkosaaristossa, sijoitettiin Liisa korpeen paimeneksi.
   Sitten ilmaantui Yrjö, joka kosi Liisaa. Tämän oli pakko tehdä päätös.
   Liisa kieltäytyi. Hän tahtoi Heikin.

   Heikki ja Liisa tapailivat jo tositarkoituksella. Liisa sanoi, että "Jumala on armollinen ja hänen pyhässä Raamatussaan ei mitään lueta eräästä julmasta laista, joka voisi estää rakastuneiden avioliittoa".
   Heikki ja Liisa anoivat kuninkaalta poikkeuslupaa avioitumiseen, mutta prosessi pysähtyi virastoon. He kysyivät neuvoa papilta, joka kehotti "välttämään toinen toistansa".
   Kenties Heikki ja Liisa olisivat kuunnelleet pappia, mutta se oli liian myöhäistä. Taivassalolaiset alkoivat katsella Liisan mahaa.

   Tilanne ei vielä ollut pelottava. Naimattoman raskaus todisti vain salavuoteudesta, minkä sai sovittaa kirkossa häpeämällä, sakolla ja vitsalla. Äpärän isää kysyttäisiin kirkonkirjoihin, mutta siihen saattoi vastata vuosisadasta toiseen toistuneella tarinalla vastikään kuolleesta tai kaukomaille kadonneesta makaajasta.
   Mutta Heikki ja Liisa olivat liian suoraselkäisiä tätä taktiikkaa toteuttaakseen. Sitä paitsi  taapus mutkistui, kun rukkaset saanut Yrjö ilmiantoi heidät.

   Heikkiä ja Liisaa kuulusteltiin,  mutta edelleenkään heidän tilanteensa ei ollut toivoton. Yksi todistus ei riittänyt, eikä Yrjö edes ollut jäävitön silminnäkijä. Myös tunnustusvankeutta ja papiston tehopelottelua ajatellen oli näyttö riittämätön. Kova tuomio uhkasi vain siinä tapauksessa, että he kertoisivat sukurutsasta oma-aloitteisesti.
   Ja sen he tekivät.

   Siinä vaiheessa oikeus huomioi myös kuninkaalle lähetetyn avioitumisanomuksen. Se ei ollut lieventävä asianhaara, vaan todiste. Heikkiä ja Liisaa vastaan oli nyt nelinkertainen näyttö: lapsi, tunnustukset, Yrjön ilmianto ja asiakirja.

   Yhä vieläkin olisi paine hellittänyt tunnustuksen perumisesta ja katumisesta. Tuomari kysyi monesti, olivatko Heikki ja Liisa aivan varmoja asiastaan. Heillä oli mahdollisuus selvitä sakoilla ja ruoskimisella.
   Heikki ja Liisa pysyivät puheissaan. Käräjille ei jäänyt vaihtoehtoja.
   Heikki ja Liisa saivat sukurutsasta kuolemantuomion.

   Turun hovioikeuden lievennystä tai kuninkaan armahdusta ei kuulunut. Teloituspäivä koitti synkkänä, satoi ja salamoi.
   Heikki ja Liisa kuolivat ylpeinä ja anteeksi pyytelemättä.

   Yleisö ymmärsi todistaneensa julman vääryyden. Marttyyrien muistoksi pystytettiin puiset tolpat.
   Eikä kohtalo unohtunut myöhempien aikojen rakastavaisilta. He haaveksivat ja tunnelmoivat mestauspaikalla, ja nimesivät sen Kyynelten kallioksi.

   Keskisarja jäljitti Heikin ja Liisan legendaa. Hän toteaa legendan ilmestyneen painettuna viimeistään vuonna 1860, jolloin turkulainen J.W. Liljan kirjapaino kaupitteli kahdellakymmenellä pennillä vihkosta Kahden kihlatun orpanan surma erään julman lain johdosta: hirweä mutta todellinen mestaus tapahtunut muinoin Taivassalon pitäjässä.
   Tarinaa siis sanottiin vanhaksi jo tuolloin, mutta ikä ei todenperäisyyttä takaa. Keskisarja löysi kertomuksesta useammankin epäuskottavuuden.

   Kyllähän serkusten suhteet Ruotsin vallan aikana oli kriminalisoitu, mutta ei sentään noin verihuuruisesti. Itse asiassa, kyseistä pykälää rikottiin niin usein, että se haurastui ja menetti merkityksensä. Turun hovioikeus kehotti 1700-luvulla papistoa varoittamaan synnistä, mutta toisaalta tiedettiin serkusten päässeen naimisiin, jos tapahtunutta ei voinut kumota raskauden takia.
   Heikin ja Liisan teloituksen voisi, ehkä, juuri ja juuri sulattaa tietyillä asianhaaroilla 1600-luvun ankarimman kurikampanjan aikana. Mutta rikoshistorioitsija Keskisarjaa häiritsee erityisesti se kolmas tolppa.
   Se oli legendan mukaan pystytetty sukurutsasta syntyneelle lapselle, joka oli hukutettu kiehuvaan veteen vanhempien mestauksen yhteydessä.

   No, Suomesta ei tunneta vauvateloituksia, ei millän menetelmällä toteutettuna. Ei yhtään, ei millään ajanjaksolla. Täällä sentään niin barbaareja oltu.
   Joten muutenkin epäuskottava tarina menettää tuossa yksityiskohdassa viimeisenkin teoreettisen mahdollisuuden perustua todellisiin tapahtumiin.

   Heikin ja Liisan muiston takia ei siis kannata Taivassaloon matkata. Mutta jos muuten haluaa muistaa seksuaalirikoksista tuomittuja, Kyynelten kallio on oikea paikka.

   Turun hovioikeuden istunnossa 14. lokakuuta 1665 oli esillä todellinen oikeushistorian kummajainen. Syytettyinä olivat Taivassalon kirkkoherra Claudius Brenneruksen rengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika. He olivat käräjillä saaneet kuolemantuomion "sodomiittisesta synnistä". Hovioikeus ei löytänyt aihetta kummankaan armahtamiseen. Heikit piti kirveellä mestattaman ja roviolla poltettaman.
   Sodomiittinen synti (sodomitisk synd) ei Ruotsin valtakunnassa viitannut eläimeensekaantumiseen, jonka oikeustermi oli tidelag. Tältä pohjalta voi todeta, että pappilanrengit Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika ovat Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homot.
   Kuolemantuomio määrättiin toimeenpantavaksi Taivassalossa, missä rikoskin oli tapahtunut. Mitä ilmeisimmin Heikit kärsivät rangaistuksensa, koska lievennys- ja armahduskortti oli jo katsottu, eikä karkaamisesta tai vankeudessa menehtymisestä löydy merkintöjä. Tältä osin tapaus piirtyy selkeänä. Sen sijaan varhemmilta vaiheiltaan se on aukollinen ja arvoitusten puhkoma.

   Mutta Heikkien kuolemantuomio oli siis todellinen harvinaisuus. Joten, kun sodomiitteja ei tuomiokirjoista muuten tunnu löytyvän, pitäisikö etsiä rivien välistä? Vaiettu teko saattoi kaiketi pilkahtaa piilomerkityksissä. Mutta laihaksi saalis niinkin jää.
   Miksei ketään sitten haukuttu homoksi tai miksei sanalla itse asiassa ole vanhoja synonyymejäkään? Yksi historiallisen antropologian ja folkloristiikan metodeista lähtevä teoria on, että asiaan suhtauduttiin "se nyt vaan on semmoinen" -asenteella.
   Symbolit ja kansankielen määritelmät puuttuivat, koska niille löytyi vain vähän käyttöä. Se, mikä ei järkyttänyt, ei kovin paljoa kiinnostanutkaan.
   Niin suvunjatkamisessa kuin työsuorituksissa oli vakaan aikamiehen väheksytty vastakohta poika, ei nainen eikä varsinkaan salaperäinen sodomiitti. Joten miehimykseksi tai hintiksi nimittely tai nimittelyyn puuttuminen ei olisi palvellut mitään tarkoitusta saunassa, niittokisassa tai metsätöissä.
   Keskisarjankin mielestä selitysmalli kuulostaa jokseenkin loogiselta, mutta rikoshistorioitsijana hän jää yhä ihmettelemään, miksei juttuja ole lainkaan suunnattomassa aineistossa, jossa tulee vastaan monenlaista asiaankuulumatontakin. Kunnianarat suomalaiset kävivät käräjiä jopa sellaisesta syystä, että humalainen oli haukkunut toista "tontun kansssa huoraamisesta".
   Kysymyksiä herättää myös homojen puuttuminen aineistosta, jonka periaatteessa pitäisi sisältää monenkarvaisia sattumia. Kun kuolinvuoteella kevennettiin sydäntä, kertyi isoja ja pieniä syntejä itse kullekin. Mutta sodomiaa ei tiettävästi tunnustanut kukaan, ei erillisenä syntinä eikä muiden jatkeena.

   Keskisarjan mukaan homoseksualismia piilotti esivallan vaikenemispolitiikka, se selittää lähdeaukot: tuomiokirjoista ei voi löytyä kasapäin sellaista, mistä ei varsinaisesti ollut lakipykäliäkään Niin ikään lujana osaselityksenä Keskisarja pitää sitä, että kaksin eläneiden setämiesten tai miesmäisten naisten suhteiden laatu ei mietityttänyt kyläläisiä tai aiheuttanut kyttäystä, jos siitä ei koitunut haittaa muille.
   Silti ei aivan älyttömältä kuulosta maallikon kysymys: mistä me tiedämme, että 1600- ja 1700-luvun Suomessa ylipäänsä oli homoja? Voisiko oikeudenkäyntien puuttuminen ja kulttuurinen näkymättömyys  johtua paitsi peittelystä, myös siitä, ettei peiton alla tapahtunut juurikaan mitään? No, tässä tapauksessa rikostutkijakin joutuu myöntämään, ettei tiedä.
   Sen sijaan toiseen johtopäätökseen lähteet riittävät. Homoja saattoi ollakin, mutta valtion harjoittamia verisiä homovainoja ei ollut. Sellaisen luurangon kätkeytyminen olisi jotakuinkin mahdotonta, sen verran uutterasti ovat Suomen arkistoja eri alojen tutkijat penkoneet. Mitä tulee teloituksiin, sateenkaaren juurella suremiseen ei löytyne aihetta muualla kuin Taivassalon arvoituksellisella Kyynelten kalliolla.

   Kyynelten kallio on tuttua, voisi kai sanoa että takuuvarmaa Teemu Keskisarjaa. Kirjoittajan tavaramerkkinä on koko uran ajan ollut tietty lakonisuus, riippumatta sisällön "rajuudesta" - kaikki kerrotaan samalla intensiteetillä, toteavasti. Ja tuohan ei ole mitenkään tylsä ratkaisu, kontrastin ollessa suurimmillaan lakonisuus on jo tehokeino sinänsä. Ja kun tietokirjasta on kysymys, joskus väritetyt revittelyt ovat epäonnistuneita valintoja, minkä sudenkuopan Keskisarja siis on omalla tyylillään aina helposti välttänyt.
   Kyynelten kallio sisältää muutaman pienoiselämäkerran ja useita lyhyempiä kuvauksia syytettyjen elämästä. Siinä suhteessa se tuo erinomaista valaistusta suhteellisen tuntemattomaan menneiden vuosisatojen suomalaisten tavisten elämään.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 2.3.

Jospa ensi kerralla yrittäisi käväistä ihmismielen syvimpien sopukoiden alueella, eli maaliskuussa juttua hypnoosista ja suggestioista.

Kuukauden Vaihtoehto I
Sakari Kallio: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa


Jokaisella meistä on omat muistomme. Mutta miten ne elävät meissä?

Kuukauden Vaihtoehto II
Aina uusi muisto


Kuinka verkkohuijarit toimivat ja miten he saavat myös täyspäisinä pidettyjä ihmisiä tarttumaan pyydykseen?

Kuukauden Vaihtoehto III
Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla