Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Tiina-Emilia Kaunisto ja Erika Voutilainen: Siksi tahdot
Bookwell (paino), Teos 2012
271 sivua


Tätä nykyä tietoa hääperinteistä etsitään eri kanavista, kuten tv-ohjelmista, lehdistä ja netistä. Monet vanhoina pidetyt perinteet ovat todellisuudessa historialtaan hyvin nuoria, tai ne ovat kulkeutuneet Suomeen amerikkalaisista hääohjelmista vasta joitain vuosikymmeniä sitten. Usein vanhat ja muualta lainatut hääperinteet ovat saaneet värikseen myös jotain paikallista omalaatuisuutta.
   Vanhojen tapojen lisäksi nykyisten perinteiden merkitykset ovat usein tuntemattomia avioitumista suunnitteleville. Häihin poimitaan tapoja hyvin historiattomassa tilassa ja harvoilla on tiedossa traditioiden alkuperäinen tarkoitus. Häihin liittyy sanontoja, rimpsuja ja perinteitä, joita hääparit toistavat uskollisesti kuin entisajan morsiot ja sulhot häihin kuuluvia taikoja. Osa näiden tapojen taustalta löytyvistä perinteistä on jo kuollut, mutta osa kuuluu edelleen juhlallisuuksiin jonkinlaisessa muodossa.
   Häät näyttävät edelleen olevan nimenomaan morsiamen juhla. Takana olevan pitkän tradition mukaan häät ovat olleetkin morsiamen kunniaksi tai lohdutukseksi järjestetty juhla, joka on mahdollisesti tehnyt helpommaksi uuteen elämään ja sulhasen kotiin sirtymisen. Avioliitossa nainen luopui omasta suvustaan ja asettui osaksi miehensä sukua ja taloa.
   No, nykyisin ei enää automaattisesti ajatella, että vain vaimo siirtyisi osaksi puolisonsa sukua. Kirja Siksi tahdot esittelee hääperinteiden taustat, ja teoksen kirjoittajat, FM Tiina-Emilia Kaunisto (s. 1982) ja HuK Erika Voutilainen (s. 1980), haluavat myös kysyä, joko olisi muutoksen aika: kyllähän se on edelleen suotavaa, että morsian saa olla edelleen päivän prinsessana, mutta entä sulhanen? Jos tuon päivän ajan prinsessan rinnalla olisikin prinssi?
   Teokseen on otettu käytännössä kaikki aiheeseen liittyvä, myös käytännön järjestelyihin liittyvää neuvontaa, mutta niistä osioista kiinnostuneiden kannattaa hankkia koko kirja käsiinsä. Tässä tiivistelmässä keskityn tuohon kirjan esittelemän kulttuurihistorian puoleen.

   Suomen kansalla on aina ollut kiihkeä halu tietää tulevasta tai ohjata kohtaloa oikeaan suuntaan. Kodin rauhan, terveyden ja sadon turvaamiseksi on tehty monenlaisia taikoja. Kansalla oli harvoin tietoa tapahtumien syistä, joten taikojen avulla yritettiin vähentää elämän epävarmuutta.
   Ihmisillä on ollut myös monta tapaa ennustaa tulevaa puolisoa, taata rakkauden kestävyys tai parannella särkynyttä sydäntä. Ja noita taikoja on tehty sukupuoleen katsomatta.

   Seurustelevan pariskunnan jalkoihin kiehnäämään tuleva kissa tietää, ettei pari tule koskaan avioitumaan. Muutenkin kissat viihtyvät nimenomaan naimattomiksi jäävien sylissä.
   Jos tyttö pyörittää rinkelin jalkansa ympäri ja antaa sen pojalle, poika rakastuu tyttöön. Ja sekin on entisaikaan tiedetty, että talossa täytyy ensimmäiseksi pestä kauhat, jotta tyttäret pääsevät hyviin naimisiin.
   Useissa sanonnoissa on kyse uskosta, että naisen työteliäisyys ja huolellisuus ovat tärkeitä asioita miehen sydämen nappaamisessa. Sulhanen on saattanut jättää tulematta, jos morsian on lopettanut lakaisemisen tai tiskaamisen  kesken, tai jos ei ole kutonut puikon silmukoita loppuun.
   Jos taas haluaa päästä innostuneesta ihailijasta eroon, se onnistuu halaamalla sikaa ja sanomalla ääneen: "Ennemmin halaan sinua kuin [kandidaatin nimi]".
   Ja jos pelkää joutuvansa taikojen kohteeksi, on olemassa torjuntakeino: pudota lattialle palanen syötävää ja tallo sitä vasemmalla kantapäällä. Sen jälkeen toisten taiat jäävät vaikuttamatta.

   Ajat olivat ennen toisenlaiset ja kumppaniakin on valittu toisenlaisista lähtökohdista kuin nykyisin. Romanttisen rakkauden ihanteet syntyivät pitkälti vasta 1700-luvulla ja siitä tuli vallitseva arvo sivistyneistön parissa seuraavan vuosisadan aikana.
   Avioliitto oli pitkään yksi niistä harvoista keinoista, joilla erityisesti naiset saattoivat pyrkiä parantamaan omaa taloudellista ja yhteiskunnallista asemaansa sekä takaamaan jälkikasvulleen toimeentulon ja tulevaisuuden. Naiset olivat lakien, asetusten ja ajan yleisten käsitteiden perusteella suljettuina pois ammattikunnista, viroista ja suurimmasta osasta koulutusta.
   
   Samaa sukupuolta olevien rakastavaisten on ollut vaikeaa löytää toisiaan vielä 1900-luvullakin. Suomessakin lain ankara koura hankaloitti asiaa 1970-luvulle saakka.
   Kaupungit ovat aina olleet maaseutua parempia paikkoja nais- ja miespareille tavata toisiaan. Esim. Tampereella vilkas rautatieasema oli tunnettu paikka, missä homot etsivät seuraa toisistaan 1900-luvun puolivälin paikkeilla. Myös kirjeenvaihtoilmoitusten kautta oli mahdollista löytää rakastettu, mutta toiveet piti rikollisleiman pelossa pukea kiertoilmauksiin.
   1960-luvulla ravintoloista alkoi tulla uusi areena, missä homojen oli helpompi tavata toisiaan. Lesbot löysivät ravintoloihin hitaammin, pitkäänhän naisasiakasta ei ilman miesseuralaista ravintolaan edes päästetty.

   No, sitten kun Se Oikea on löytynyt, tärkeintä on saada suostumus avioitumiseen tuolta seurustelukumppanilta. Näin se käytännössä on, siitäkin huolimatta, että monet suomalaiset tapa- ja etikettioppaat ovat perinteisesti neuvoneet sulhasta pyytämään muodollinen lupa kosintaan morsiamen isältä.
   Käytösoppaiden suosittelema perinne juontuu ajoilta, jolloin vanhemmilla oikeasti oli suuri päätäntävalta lastensa puolisovalinnassa. Erityisesti perinteen juuret ovat laissa, joka oli voimassa vielä parisataa vuotta sitten. Kyseinen laki määräsi tuolloin, että kosijan ja kosittavan oli saatava avioliittolupa morsiamen naittajalta, joka useimmiten oli kosittavan naisen isä tai muu läheinen miespuolinen sukulainen. Lain mukaan vastoin vanhempiensa tahtoa avioituva tytär jäi perinnöttömäksi.
   Toisin kuin suht yleinen olettamus on ollut, kättähän ei pyydetty sormusta varten, vaan termi juontaa juurensa vanhasta kihlatavasta. Aiemmin kihlaus oli hyvin vahva laillinen sopimus, joka oli yhtä sitova kuin avioliitto. Pariskunta siunattiin kihlaseremoniassa, jossa kihlautuminen vahvistettiin kädenlyönnillä.
   Appiukolta kättä tiedustellaankin kädenlyöntiä varten, jotta kihlaus saadaan vahvistettua. Vielä kihlaseremoniaperinteen loppumisen jälkeenkin onnistunut kosinta on usein päättynyt sulhasen ja apen vahvistavaan kättelyyn.
   Kättely myös toteutettiin seremoniaperinteen alkuvuosikymmeninä ensin naittajan ja sulhasen välillä, ja vasta myöhemmin tuli tavaksi, että kättelyn suoritti kihlapari.

   Entisaikoina kosinnan hoiti näytelmänomaisesti puhemies, joka saattoi esittää tärkeän kysymyksen sulhasen puolesta sekä hyvät perustelut kosinnan hyväksymiselle. Puhemies oli myös ohjaaja ja näyttelijä, jonka tehtävänä oli johtaa tilannetta ja tehdä koko tapahtumasta näytelmää muistuttava rituaali. Puhemiehelle maksettiin tehtävästä aina palkka.
   Puhemiehet ovat yrittäneet monenlaisilla kiertoilmaisuillaan pehmittää ja hauskuuttaa jäykässä tilanteessa. Esim. Sulkavalla puhemies saattoi jutustella seuraavaan tapaan: "Meiltä puuttuis yks kana ja myö tultiin sitä hakemaa, oliskos talosta antaa?"
   Puhemiesperinne väheni 1900-luvun alkupuolella. Etenkin puhemiesperinteen viimeisinä vuosikymmeninä moni morsian jo vastusti tätä perinnettä. Esim. eräs loppilainen morsian totesi aikoinaan, että miehen pitäisi pystyä itse hoitamaan kosinta, muutenhan kosinta olisi kuin hevoskauppa.

   Kihlautuminen on johdettu sanasta kihla, joka on merkinnyt itämerensuomalaisissa kielissä aikoinaan panttia. Tällöin kihla on tarkoittanut morsiamesta annettavaa maksua, mutta myös jossain muussa yhteydessä annettavaa panttimaksua.
   Kihlaus oli 1800-luvulle saakka ikään kuin kauppa, josta sulhasen ja morsiamen vanhemmat päättivät  joko keskenään tai puhemiehen välityksellä. Jos vanhemmat uskoivat, että heidän lapsensa soveltuisivat hyvin toisilleen, he aloittivat yksityiskohtaiset neuvottelut mosiamen mukana tulevista myötäjäisistä ja sulhasen maksamasta "morsiamenostosummasta".
   Kihlalahjat ovat olleet sulhasen puolelta paitsi eräänlainen maksu morsiamesta, myös eräänlainen vahvistus sille, että on sitoutumisen suhteen tosissaan. Sulhanen maksoi kihlajaisissa morsiamen vanhemmille loppuosuuden kihloista, mikä käsitettiin ikään kuin korvaukseksi tyttären kasvattamisesta morsiameksi ja vaimoksi.
   Ristikihlat yleistyivät vasta viime vuosisadalla. Ristikihlassa morsian lahjoittaa vastalahjan sulhaselle, mitä pidetään jo pysyvämpänä sitoumuksena kuin sellaista, missä vain morsian olisi saanut harkittavakseen kihlalahjan.
   Sormus on monille hääpareille avioliiton ja kihlauksen ehdoton symboli. Siitä huolimatta sormus ei ole välttämättömyys. Sitoumuksen takeeksi on sallittua hankkia myös jokin muu esine. Entisaikaan morsiamia on kihlattu esim. lusikalla, pikarilla ja kankailla.
   Toisaalta, mikä muu symboli valaisi yhtä paljon uskoa rakkauden kestävyyteen? Sormuksellahan ei ole loppua eikä alkua, sen ympyrämuoto jatkuu päättymättömiin ikuisuuden lailla. Sormuksesta on tullut sen päättymättömän muodon vuoksi myös symboli pitkälle sitoutumiselle.

   Nykysuomalaiset haluavat viettää häitä erityisesti heinä-elokuussa. Vielä vähän aikaa sitten juhannus oli suosittu hääpäivä, mutta sen suosio on laskenut syvästi.
   Nykyisin häät pidetään usein lauantaisin. Entisaikaan esim. Länsi-Suomessa oli tärkeää aloittaa monta päivää kestäneiden häiden juhlinta tiistaina tai torstaina.
   Entisaikaan häitä järjestettiin etenkin syystalvella, kun elonkorjuutyöt oli saatu tehtyä, maataloustöiden kiireet väistyneet ja pitopöytään tarjolla monenlaista. Suosituin hääkuukausi oli lokakuu, yleensä häät vietettiin syyskuun lopun ja tammikuun välisenä aikana.
   Kekriksi nimitetyssä sadonkorjuujuhlassa vietettiin myös vuodenalkajaisia, sillä juhlasta alkoi jakoajaksi kutsuttu jakso, jonka aikana oltiin uuden ja vanhan vuoden välillä. Marraskuun alkuun sijoittuvaa aikaa on kutsuttu myös henkien ajaksi. Nykyisin syysjuhlana juhlitaan lähinnä halloweenia, jonka alkuperä löytyy kelttiläisten talvenalkamisjuhlasta ja jota vietetään pyhäinpäivän aattona.
   Syyshäiden lisäksi myös talvihäillä on pitkä historia. Joulu on ollut entisaikaan yksi niistä ajanjaksoista, jolloin on vihitty pariskuntia avioliittoon. Erityisesti on häitä vietetty tapaninpäivänä, josta on alkanut muita joulunpyhiä pakanallisempi ajanjakso, jonka aikana keskityttiin juhlimiseen. Tapaninpäivä on tunnettu myös tansseistaan, ja tuona toisena joulupäivänä on käyty paljon ajeluilla sekä kosiskeltu rakastettua.

   Karkauspäivää on vietetty Suomessa 24.2. tai 29.2. Karkauspäivää on kutsuttu myös vanhojenpiikojen päiväksi, sillä sinä päivänä naisilla on ollut lupa kosia. Kun maailmankirjat muutenkin ovat olleet sekaisin.
   Suomessa karkauspäiväinen kosinta ei ole saanut yhtä suurta roolia kuin monessa muussa maassa, mutta on täälläkin muistutettu, että kosinnasta kieltäytyvä mies jäi naiselle velkaa hamekankaan.

   Pyhän Valentinuksen muistoksi vietetään ystävänpäivää 14.2. Päivää on Suomessa vietetty vasta 1980-luvulta lähtien, mutta siitä on muodostunut tärkeä päivä, jolloin muistetaan rakastettua tai ystäviä.
   Ystävänpäivän esikuvana pidetään Rooman pakanallista lupercalia-juhlaa, jolla kunnioitettiin roomalaista naisten ja avioliiton jumalatarta Junoa sekä luonnon jumalaa Pania. (Tai tarkalleen ottaen, Lupercus eli Faunus oli muinaisroomalainen metsän ja hedelmällisyyden jumala, joka sittemmin karjan ja peltojen suojelijana samaistettiin kreikkalaisen Panin kanssa. Siksi siis juhla oli lupercalia.)

   Aiemmin ensin morsiamen ja sitten sulhasen kotona vietetyissä talonpoikaishäissä molemmat talot kutsuivat omat vieraansa. 1900-luvulla yksistä ainoista häistä tuli yleisin tapa juhlia.
   Häihin kutsumatta tulevat kuokkavieraat olivat pitkään eräänlainen instituutio suomalaisissa häissä. Maalaistaloissa järjestettyjä vihkimisiä seuraamaan saattoi tulla kutsumattomia kyläläisiä pitkälle 1900-luvun alkupuolelle saakka.
   Avioliiton solmiminen oli satojen vuosien ajan julkinen tapahtuma, jota yhteisön jäsenillä oli oikeus todistaa. Monet kutsumattomista vieraista tulivat paikalle juhlien tarjoaman sosiaalisen tilaisuuden takia. He halusivat seurustella juhlaväen kanssa sekä nähdä morsiamen ja sulhasen.
   Kauempaa saapuneiden kuokkavieraiden saapuminen saattoi aiheuttaa kylätappeluita. Pahimmassa tapauksessa samoissa häissä saattoi tapahtua useita miestappoja, ja pahoinpitelyn kohteeksi joutuivat kaikki, jotka eivät ehtineet ajoissa pakosalle. Muuten kuokkavieraiden paljous oli pitkään talolle ylpeyden aihe ja merkki suosiosta.

   Kaaso oli 1800-luvun kansankulttuurissa morsiamen pukija, häävuoteen valmistaja, neuvoja ja seuralainen. Pukuja ja koruja vuokraava kaaso oli usein vanhempi naimisissa oleva nainen, joskus myös sukulainen, kummi tai naapuri. Kaason apuna toimivat kaaseet, morsiuspiiat, eli morsiusneidot tai kukkaistytöt. Morsiusneitojen tehtäviin kuului pitää seuraa morsiamelle, auttaa häiden järjestelyssä ja juhlapaikan koristelussa.
   
   Napoleonin mukaan nimetyllä empirekaudella 1800-luvun alussa yläluokan häävieraina naiset pukeutuivat ohuisiin valkeisiin mekkoihin, koksa tuolloin oli asianmukaista jäljitellä antiikin ihmisiä, joiden kuviteltiin pukeutuneen vain valkoisiin. Morsianten yksinoikeus valkoisen värin käyttöön vahvistui hitaasti sitä mukaa kuin pukutrendi yleistyi. Nousevan porvariston 1870- ja 1880-luvulla omaksuma tapa käyttää hääpukuna nimenomaan valkoista pukua läpäisi vähitellen lähes kaikki kansanryhmät.
   Monet alempaan porvaristoon ja rahvaaseen kuuluneet naiset menivät 1700- ja 1800-luvulla naimisiin mustassa puvussa. Musta oli heidän parhaan pyhäpukunsa väri ja sitä käytettiin myös häiden yhteydessä.
   Rahvaalla mustaa pukua yleisempiä hääpukuja olivat värikkäät juhlapuvut, joiden pohjalta myöhemmät kansallispuvut on suunniteltu.

   Menneiden sukupolvien morsiamet puettiin kukkiin, mutta vihille mennessään he kantoivat käsissään viuhkaa tai koristeltua valkoista morsiusliinaa. Nykyisen kaltaset hääkukkakimput alkoivat yleistyä Suomessa 1870-luvulta lähtien porvariston parissa samaan aikaan kun valkoisesta hääpuvusta ja hunnusta alkoi hitaasti muodostua avioituvan naisen standardiasu. Tätä ennen ja vielä jonkin aikaa tämän jälkeenkin kukat kiinnitettiin morsiamen asussa hiuksiin, kaulukselle, vyölle ja hameenhelmaan.
   Morsiusvihkot yleistyivät 1900-luvun kuluessa, ja vuosikymmenten saatossa morsiamet omaksuivat englantilaisperäisen leikin, missä hääkimppu heitetään naimattomien vieraiden keskelle.

   Polttareita vietetään avioituvan henkilön viimeisenä irrotteluiltana, jolloin on lupa juhlia kunnolla kavereiden kanssa ilman avioliittositoumuksia. Vanhoina aikoina kansa valmistautui avioliittoon sulhas- ja morsiussaunassa, jossa tehtiin taikoja ja pestiin nuoruuden liat pois uutta elämänvaihetta varten. Nykyisille ja entisille tavoille on yhteistä meluaminen, naamioituminen sekä tavalla tai toisella tapahtuva rajojen rikkominen.
   Polttareiden juhlintatapa omaksuttiin Suomeen 1870-luvulla Saksasta, mistä myös juhlan alkuperäinen nimi Polterabend on peräisin. Sanan alku tarkoittaa meteliä, loppuosa iltaa. Häitä edeltävänä päivänä vietetyissä juhlissa melskattiin ja kolisteltiin, jotta pahat henget pysyisivät kaukana. Tavan nykysaksalainen muoto sisältää posliini- ja saviastioiden hajottamista iskemällä ne maahan. Tuleva pari voi sitten yhteistyötaitojaan osoittaen korjata sirpaleet pois.

   Morsius- ja sulhassaunassa sauna koristeltiin sekä kukin että piikikkäin havuin. Pistelevien neulasten oli tarkoitus muistuttaa avioliiton vaikeammista puolista kukkien ollessa onnen symboleja.
   Lapsuus jätettiin saunan lauteille. Niin morsian kuin sulhanenkin haluttiin varustaa häitä varten mahdollisimman punaposkiseksi, puhtaaksi ja kauniiksi. Usein unohdettu, mutta tärkeä yksityiskohta oli syöpäläisten poistaminen.

   Omasta nimestä luopuminen saattaa herättää ristiriitaisia tunteita, joista on hyvä keskustella tulevan puolison ja läheisten kanssa. Nimen ei pitäisi vaihtua vastoin omaa tahtoa eikä hätiköidysti, mutta joskus harkittukin ratkaisu saattaa nostaa mieleen haikeuden ja surun tunteita, joiden käsittelyyn on hyvä varata aikaa ja tilaa omassa mielessään. Avioliittoa edeltävästä elämänvaiheesta luopuminen voi tuntua jollain tavalla omasta  itsestä luopumiselta, ja samalla nimenvaihtokin voi symboloida samaa luopumisen tunnetta. Kirjoittajat neuvovat, että nimestä luopumiseen mahdollisesti liittyviä tuntemuksia voi surra tai juhlistaa omatekoisessa rituaalissa yksinään, läheisten kanssa tai vaikkapa polttareiden yhteydessä.
   Toisaalta taas joskus omasta hääpäivästä voi jäädä kipeä ajatus siitä, että mikään ei häiden jälkeen muuttunutkaan. Nykyisin avioituminen on joskus yksi askel jo vuosia kestäneessä parisuhteessa.

   Naimisiinmenoa on pidetty ja joskus vieläkin pidetään naisen haaveiden täyttymyksenä. Kaikki tämä kristallisoituu häissä.
   Kirjoittajat pitävät tärkeänä, että puolisot pitävät huolta, paitsi toisistaan, myös itsestään. Puolisot tekevät keskinäisen rakkauden, tuen ja luottamuksen avulla, yhdessä ja erikseen, elämästään onnellisen. Häitä ei siksi pitäisikään ajatella pelkästään käännekohtana, vaan juhlana, joka aloittaa ja jatkaa yhteisen taipaleen eri käänteitä.

   Tiina-Emilia Kauniston ja Erika Voutilaisen kokoama Siksi tahdot on kirja, joka kannustaa järjestämään omannäköiset häät ja myös antaa siihen käytännön ohjeetkin. Samojen kansien väliin on saatu aiheesta myös paljon kulttuurihistoriaa, joten teos on todellinen hääaiheiden mitä-missä-milloin -julkaisu.

   No joo, kulttuurihistoriasta puheen ollen, onhan niitä monenlaisia häävalssejakin julkaistu, joten kai tässä olisi paikallaan jokin esimerkki. Tai tarkalleen ottaen, seuraava linkki vie häämuistojen valssiin.

Muska
  
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Sari Savikko: Kohtalona kauneus
Karisto (paino), Helmi 2005
136 sivua


Kauneus on kautta aikojen ollut eräs naisten keino edetä ylempisäätyiseksi, varakkaammaksi ja arvostetummaksi. Kun naiset sitten 1900-luvulla murtautuivat julkiseen elämään, muiden ominaisuuksien merkitys kasvoi, kuten ahkeruuden ja älyn. Mutta silti, nykyisinkin kauneus on tavoitellumpaa kuin esim. empaattisuus tai sivistyneisyys.
   Moni on huolestunut siitä, että kauneuden arvostaminen lisäisi eriarvosuutta. Alati kiristyviä kauneusvaatimuksia vastaan on helppo taistella aatteellisella tasolla.
   Mutta onko kaikki oikeasti helpompaa kaunottarelle? Kuinka niiden tulisi olla, jotka ovat syntyneet kauniiksi? Kuinka esim. lahjakkaan näyttelijättären tulisi suhtautua siihen, että kauneus on yksi hänen kiitetyimmistä ominaisuuksistaan?
   Nykyisin somerolaisen Amanita-kustantantamon kustannustomittajana toimivan tietokirjailija Sari Savikon (s. 1976) varhaisempi teos Kohtalona kauneus kertoo, kuinka kaunottaret ovat muokanneet ulkonäköään ja kuinka nämä ovat kauneudestaan hyötyneet ja/tai kärsineet. Teoksen alkupuoli on yleistä aiheesta, sen jälkeinen osuus esittelee kolmekymmentä kaunotarta meiltä ja muualta. Näistä referoin tähän esittelyyn neljän henkilön tarinan.
   Savikko pitää hyödyllisenä kriittistä keskustelua kauneuden merkityksestä, mutta toteaa vaarana olevan, että samalla saatamme menettää kyvyn nauttia kanssaihmistemme esteettisestä puolesta. Siksi hän halusi tehdä ja julkaista tämän kirjan.

Jo muinaiset tarinat kertovat, että kauneus paitsi tuottaa iloa, myös johtaa veriseen kilpailuun. Kreikkalaisessa mytologiassa jumalattaretkin nousevat toisiaan vastaan, kun eripuraisuuden jumalatar Eris saa aikaan kiistan, ken on heistä kaikkein kaunein: Hera, Pallas Athene vai Afrodite. Kysymys annetaan Troijan prinssi Pariksen ratkaistavaksi.
   Zeuksen puoliso Hera lupaa tehdä Pariksesta mahtavan kuninkaan, tieteiden ja taiteiden suojelija Pallas Athene tarjoaa viisautta, ja rakkauden jumalatar Afrodite lupaa Parikselle maailman kauneimman naisen Helenen (Helena). Paris arvostaa naiskauneutta ja julistaa Afroditen voittajaksi.
   Ja Helenen ryöstöstä seuraa Troijan perikatoon johtava sota.

   Myös oma kansalliseepoksemme Kalevala tietää kauniin naisen arvon kauppatavarana. Kun itsensä yliarvioinut Joukahainen huomaa, että kilpalaulannassa Väinämöisen kanssa käykin kehnosti, hän pelastautuu kuiville lupaamalla tietäjälle kauniin sisarensa. Äiti on mahtavasta vävystä pelkästään iloinen, mutta Aino itse mieluummin hukuttautuu kuin suostuu "ikivanhalle varaksi, turvaksi tutisevalle".

   Sanotaan, että kauneus on katoavaista. Historia on kuitenkin täynnä tapauksia, joissa naispuolisesta merkkihenkilöstä muistetaan nimenomaan kauneus.
   1352 - 1336 eaa. Egyptiä hallinneen faraon Amenofis IV´n (Ekhnaton) puoliso Nefertiti tiettävästi hallitsi valtakuntaa miehensä rinnalla ja tämän kuoltua mahdollisesti myös yksin. Ei Nefertiti historiaan kuitenkaan pelkästään poliittisten saavutustensa ansiosta jäänyt. Thutmusen veistämä, vuonna 1212 Tell el-Amarnasta löytynyt kalkkikiviveistos esittelee kuvankauniin kuningattaren, jonka ylväys ja klassinen, symmetriaan perustuva kauneus tehoaa vielä nykyisinkin.

   Sinänsä poikkeuksellinen viehätysvoima voi perustua muihinkin ominaisuuksiin kuin sopusuhtaisiin kasvonpiirteisiin tai huoliteltuun ulkonäköön. Egyptin kuningatar Kleopatra oli sivistynyt, älykäs ja määrätietoinen hallitsija, joka lumosi kaksi Rooman mahtimiestä, Julius Caesarin ja Marcus Antoniuksen. Kleopatran lumovoima lienee kuitenkin pohjannut johonkin muuhun kuin klassiseen kauneuteen. Ainakin autenttisimmissa kuvissa, roomalaisissa kolikoissa, kuningatar kuvattiin kolhona koukkunenänä.

   Ylellisyydenhalu, viettely ja kevytkenkäisyys olivat aikoinaan nimenomaan kauniiden naisten helmasyntejä. Ja mitä korkeammassa asemassa petollinen kaunotar oli, sitä tuhoisammat olivat seuraukset.
   Poppaea Sabina, keisari Neron rakastajatar ja toinen vaimo, oli kuuluisa kauneudestaan, jota hän hoiti mm. aasinmaidossa kylpemällä. Hän esiintyy historiankirjoissa laskelmoijana, joka yllytti miestään jopa kolmeen murhaan. Ensimmäinen uhri oli Poppaean ja Neron avioliittoa vastustanut keisarin äiti, minkä jälkeen pääsi hengestään Neron ensimmäinen vaimo Octavia. Lisäksi Poppaeaaa pidettiin osittain syypäänä filosofi Senecan murhaan sekä kristittyjen vainoon Rooman palon jälkeen. Poppaea itsekin kuoli väkivaltaisesti Neron potkaistessa tätä vatsaan.

   Keskiajalla kirkolla oli vahva asema. Uskonto vaikutti sekä elintapoihin että asenteisiin. Naiskauneutta pidettiin maallisena turhuutena ja jopa vaarallisena aseena, jolla nainen saattoi ajaa miehen kiusaukseen ja syntiin.
   Kauneusihanteista ei silti päästy kokonaan. Ne vain muuttuivat askeettisemmiksi. Muotiin tulivat kalpeat kasvot, hoikka vartalo ja yleinen riutuneisuus.
   Keskiaikaiset vaatteet olivat väljiä ja muoti suosi suoraa, useimmille naisille luonnollista vartalolinjaa. Jo keskiajalla kehitettiin korsetti, joka sittemmin vaikutti naisten ulkonäköön - ja terveyteen - aina 1900-luvun alkuun saakka.

   Ritarikulttuurin kukoistusaikana 1100- 1300-luvulla ylhäisönaiset olivat ritareiden palvonnan kohteita. Näitä neitoja tuli kohdella kunnioittavasti, eikä suhde saanut kehittyä lihalliseksi. Ritarirakkauden perustana tuli olla itsehillintä, ja ihailtujen rouvien osana oli toimia nuorten miesten moraalioppaina.
   Eikä tämä tietenkään aina onnistunut, itse asiassa yhteenotot neitojen aviomiesten ja ihailijoiden välillä olivat suhteellisen yleisiä.

   Kaunottarista tunnetuin ei kuitenkaan ole linnanrouva, eikä kuningatar, eikä edes jumalatar. Se kuuluisista kuuluisin on öljyvärein ikuistettu arvoituksellinen renessanssikaunotar Mona Lisa, Lisa-rouva.
   Kaunotar näyttää maalauksessa niin elävältä, että taulua pidettiin jo omana aikanaan lähes ihmeenä.

   Tutkimusten mukaan ihmiset kulttuurista riippumatta pitävät kauniina symmetrisiä kasvoja. Renessanssiaikana italialaiset laskivat, että avain kauneuteen on suhdeluku 1:1,618. Tämä ns. kultainen suhde toistuu kaikkialla luonnossa, myös ihmisruumiissa, kuten Leonardo da Vinci todisti tunnetulla piirroksellaan Vitruviuksen mies.
   Sopusuhtaisessa ihmisruumiissa mitta navasta jalkapohjaan on 1,618-kertainen verrattaessa mittaa navasta päälakeen. Suu on 1,618-kertaa nenän levyinen. Etuhampaan leveys on 1,618-kertainen viereiseen hampaaseen verrattuna. Ja niin edelleen.

   Matematiikka ei silti yksin riitä määrittämään kauneutta. Mona Lisassa katsojaan vetoaa silmien pilke, arvoituksellinen hymy ja myyttisen kaunottaren salaisuus.
   
   Kaukana da Vincin hillitystä renessanssikaunottaresta on barokin ihanne, pullea nainen runsaine röyhelöineen, koruineen, kiharoineen ja puoliksi paljaine rintoineen. 1600-luvulla ylensyönti oli ylellisyyttä ja tukevuus näkyvä todiste hyvästä asemasta.
   
   Ennen pitkää barokin rehevyys alkoi tuntua rahvaanomaiselta. Rokokooaikana kaunottaret hoikistuivat, mutta koristautuminen sai uudet, ylenpalttiset muodot. Ajan esikuva oli Ranskan tuhlaileva kuningatar Marie Antoinette.

   1700-luvulla Ranskaa vavisutti suuri vallankumous. Kuningattaren mukana poistui pröystäilevä kauneusihanne. Jacques-Louis Davidin maalaama Madame Rélamierin muotokuva edustaa uutta ihannetta, jonka esikuvat löytyvät antiikista. Korkeat kampaukset, vahvasti maalatut kasvot ja muhkeat hameet saivat väistyä, ja tilalle tuli lyhyttukkainen, luonnollinen kaunotar keveässä ihonmyötäisessä mekossa.

   Muotokuvissa näyttäytyvät menneiden vuosisatojen varakkaat ja hyväosaiset naiset sekä taiteilijoiden vaimot, sisaret, äidit ja rakastajattaret. Jos malli ei joskus ollutkaan erityisen esteettinen, kyllä tämä silti sellaiseksi maalata voitiin. Ammattitaitoinen maalari tiesi, kuinka pitkälle hän saattoi malliaan kaunistella, niin että kohteen kuitenkin vielä tunnisti.

   Tirolilainen laulajatar rouva Cornelys ei kiivennyt 1700-luvulla alhaisesta säädystä seurapiireihin pelkän äänenssä avulla. Varakkaiden rakastajien ansiosta hänen elämäntyylinsä oli ylellinen. Hänellä oli yli 30 palvelijaa, ja hänen loisteliaissa juhlissaan esiintyi 240 soittajan orkesteri.
   Rouva Cornelysin kaltaiset rikkaiden rakastajien elättämät naiset olivat tunnettuja seurapiirikaunottaria. Kurtisaanit olivat lehdistön lemmikkejä, koska he tarjosivat sitä, mitä tavallinen kansa halusi, eli kauneutta, kimallusta ja skandaalia.
   Tunnetuimmilla kurtisaaneilla oli monia rakastajia, ja usein he lopulta olivat tukijoitaan varakkaampia. Aikana, jolloin naiset eivät itse omistaneet käytännössä mitään, kurtisaanit olivat poikkeuksellisen riippumattomia ja itsenäisiä. Omaisuutta tarvittiin vanhuuden varalle, sillä ennen pitkää ura oli auttamatta ohi.
   Sivistyneet ja koulutetut kurtisaanit innoittivat lukuisia taiteilijoita, ja muutamat heistä olivat itsekin lahjakkaita kirjailijoita, runoilijoita, laulajia, näyttelijöitä tai tanssijoita.

   Esiintyvä taiteilija tarvitsee menestyäkseen paitsi lahjakkuutta ja taitoa, myös karismaa. Köyhän ratamestarin tytär Ida Aalberg karkasi Suomalaisen teatterin matkaan ja nousi ensimmäiseksi suomenkieliseksi tähtinäyttelijättäreksi. Häntä ihailtiin nimenomaan hänen lahjakkuutensa vuoksi, mutta ulkonäölläkin oli toki oma merkityksensä. Nuorena tässä suloiseksi ja sieväksi mainitussa näyttelijättäressä viehättivät esim. suuret siniset silmät, harvinaisen kaunis vartalo ja puoleensavetävä naisellisuus, myöhemmin taas ihailtiin kokemuksen tuomaa itsevarmuutta.

   Kun nykyisin paikasta julkisuuden valokeilassa kilpailee entistä enemmän kaunottaria, persoonallisuus ja sisäinen säteily, lavakarisma, on entistäkin tärkeämpää. Viimeisten vuosikymmenten aikana lehdet ja elokuvat sekä televisio ja netti ovat esitelleet naiskauneutta määrättömästi. Kauneus on arkipäiväistynyt, ja muoti sekä kauneuskäsitykset ovat alkaneet  muuttua yhä nopeammin. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa kaunottaria ei enää tyypitellä ja suuret tähdet muuttavat muotoaan kameleontin tavoin.

   Aiempina vuosisatoina talonpoikaisväestö arvosti naisessa siveyttä, terveyttä ja voimaa, koska tämän tärkeimpänä tehtävänä pidettiin synnyttämistä ja työntekoa. Arkitodellisuudessa naiset usein kärsivät raskaista töistä ja eriasteisesta aliravitsemuksesta.
   Varakkaamman väen kauneusihanteet ovat vaihdelleet keskiajan hennosta, hauraasta ja kalpeasta neidosta rehevään barokkikaunottareen, mutta ennen 1900-lukua naisten lihaksikkuus ei missään vaiheessa ollut muodikasta. Urheilullista naisvartaloa ihaillaan vasta yhteiskunnassa, missä enemmistö tekee fyysisesti kevyttä istumatyötä.
   Urheilu on kyllä ollut kautta aikojen sirkushuvia ja urheilijat esikuvia. 1900-luvulta alkaen sitten on kaunis ja valovoimainen naisurheilija voinut ehdä uraa myös viihdeteollisuudessa. Nykyisin naisurheilija on jo viihteen moniottelija.
   Naisurheilu on jopa erotisoitunut. Kun pituushyppääjien asut alkoivat muistuttaa pieniä uima-asuja 1980-luvulla, mittamiehistä alkoi olla ylitarjontaa ja urheilutoimittajia näytti joskus kiinnostavan enemmän kilåailijoiden pukeutuminen kuin tulokset.
   Se, että urheilijan työ on lähentynyt missin tai mannekiinin ammattia, muistuttaa, kuinka kauneutta alettiin viime vuosisadalla tavoitella kaikilla elämänaloilla. 1900-luvulla naiset saivat äänioikeuden, lähtivät suurin joukoin ansiotyöhön ja saattoivat määrätä omaisuudestaan, ruumiistaan ja omasta elämästään vapaammin kuin koskaan ennen. Samalla kuitenkin ikivanha kauneuden ihannointi sai aivan uudet mittasuhteet.

Tukholmalaisen työläisperheen kuopuksella Greta Gustafssonilla oli tapana mennä teatterin lähellä olevaan puistoon tarkkailemaan ohitse kulkevia näyttelijöitä. Kotona hän matki peilin edessä näiden liikkeitä ja eleitä kehittyen tarkaksi huomioijaksi sekä taitavaksi jäljittelijäksi. Hän kuvitteli mielessään olevansa jonain päivänä itsekin näyttelijä tai filmitähti. Silkkaa unelmointiahan tuo oli silloin, mitään suurta suunnitelmaa Gretalla ei ollut, ei hän harkinnut näyttelijäkoulutusta eikä osallistunut edes näytelmäkerhoihin.
   Gretan ensimmäinen kokopäivätyö löytyi Tukholman hienoimmasta tavaratalosta PUB´sta. Greta yleni juoksutytöstä leninkimyyjäksi, ja myöhemmin hän päätyi viehättävien kasvojensa ansiosta hattumalliksi kevään 1921 luetteloon. Kun tavaratalo halusi tehdä mainosfilmin, kuvaukselliseksi havaittu tyttö pyydettiin jälleen mukaan.
   Useiden mainoselokuvien jälkeen Greta sai osan komediassa Luffar-Petter  (suom. Maailman Matti). Sen myötä hän jätti työpaikkansa ja omistautui näyttelemiselle. Elokuvan valmistuttua vuonna 1922 ohjaaja neuvoi Gretaa hankkimaan itselleen näyttelijäkoulutuksen.
   Greta pääsi Dramatenin teatterikouluun ja näyttämölle.

   Ohjaaja Mauritz Stiller otti Gretan elokuvansa Gösta Berlings saga (1924, suom. Gösta Berlingin taru) naispääosaan. Greta Gustafssoniakin pidettiin varsin sievänä tyttönä, mutta vasta ohjaaja Stiller ja valokuvaaja Arnold Genthe loihtivat hänestä Greta Garbon, maailman kauneimman neidon.
   Gretalla oli isänsä suora nenä, ylväs profiili, hienot, raskaat silmäluomet ja kauniit pitkät silmäripset. Mittasuhteiltaan täydellsiten kasvonpiirteiden ansiosta häntä voitiin kuvata mistä kulmasta ja millaisessa valaistuksessa tahansa.

   Nuorena Greta Garbo oli kuitenkin tukeva, huonohampainen ja mauttomasti pukeutuva köyhä tyttö. Kansakoulun käyneenä hän ei osannut englantia eikä saksaa, mikä vaikeutti alkutaivalta filmitähtenä. Stiller kuitenkin uskoi vakaasti näyttelijättären mahdollisuuksiin, joten hän määräsi tämän laihdutuskuurille, minkä jälkeen esitteli uudistuneen kaunottaren Saksassa.
   Kun amerikkalaisen filmiyhtiön Metro-Goldwyn-Mayerin (MGM) voimahahmo Louis B. Mayer halusi palkata ohjaaja Stillerin, tämä vaati sopimusta myös suojatilleen. Garbo saapui Yhdysvaltoihin 6.7.1925, odotteli toimettomana aikansa, ja sitten tärppäsi.

   Ensimmäisessä amerikkalaisessa roolissaan Garbo esiintyi elokuvassa Torrent (1926, suom. Pyörremyrsky). Hän vakuutti sekä yleisön että kriitikot  niin kauneudellaan kuin taidoillaan. Uusi imago viimeisteltiin Stillerin ohjaamassa elokuvassa The Temptress (1926, suom. Viettelijätär).
   Garbo näytteli Yhdysvalloissa 24 elokuvassa vuosina 1926 - 1941. Hän oli 1930-luvulla maailman parhaiten palkattu näyttelijätär ja neljästi Oscar-ehdokas. Vuonna 1954 hän sitten sai erikois-Oscarin saavutuksistaan näyttelijänä.

   Kun Greta Garbosta oli kerran tullut suurin ja kaunein, siitä ei ollut enää paluuta entiseen. Vaikka Garbo vetäytyikin valkokankailta jo 36-vuotiaana, hänet tunnistettiin lopun elämänsä ajan, aina ja kaikkialla.
   Kauneus oli Greta Garbon kohtalo. Kauneus vei huipulle, ja vei myös yksityisyyden. Mitä enemmän Garbo yritti piiloutua, sitä kiihkeämmin ihailijat janosivat tietoja ja juoruja. Salaperäisyyden verho vain lisäsi uteliaisuutta.
   Greta Garbon kuoltua 84-vuotiaana huhtikuussa 1990 Newsweekin David Ansen kirjoitti osuvasti: "Antamatta mitään itsestään hän antoi meille sen, mitä me tarvitsemme enemmän - legendan."

Vuonna 1946 elokuva Gilda  teki vaikutuksen miljooniin ihmisiin. Niin suuren vaikutuksen, että harva ymmärsi nimihenkilön olevan pelkkä elokuvarooli. Monet odottivat kohtaavansa upean diivan - ja hämmästyivät tavatessaan arkisesti pukeutuneen ja syrjään vetäytyvän näyttelijättären. Joka oli kerran ollut jopa vähällä jäädä studion portille, kun vartija ei ollut uskonut elokuvatähdeksi.
   Gildan tavoin myös Rita Hayworth oli monelta osin sepitettä. Näyttelijätär oli syntymänimeltään Margarita Carmen Dolores Cansino, Rita oli lyhennös Margaritasta ja Hayworth muunnelma äidin tyttönimestä Haworth. Äiti oli ollut nuorempana näyttelijä, isä suhteellisen tunnettu tanssija. Vanhemmat toivoivat tyttärelleen elokuvauraa.
   Rita Hayworth oli liikemies Edward Judsonin luomus. Judson oli Hayworthin ensimmäinen aviomies, joka auttoi Hayworthia tapaamaan oikeat ihmiset, kertoi, miten tuli pukeutua, neuvoi, missä piti näyttäytyä, ja palkkasi Hayworthille oman lehdistöagentin.
   Hayworth noudatti kyselemättä vanhempiensa ja aviomiehensä ohjeita. Sitä on mahdotonta tietää, paljonko siinä oli miellyttämisenhalua, velvollisuudentunnetta, ja paljonko sitä asennetta, että 18-vuotias keltanokka luottaa kokeneempien apuun.

   Ujo nuori tyttö ei vakuuttanut filmiväkeä haastatteluissa, mutta kun kamera käynnistyi, käynnistyi myös Hayworth. Hän muuntautui lähes taianomaisesti sädehtiväksi kaunottareksi. Hän oli jo luonnostaan kaunis, ja ammattilaiset muokkasivat ulkonäköä vielä täydellisemmäksi. Hiusrajaa nostettiin ohimoilta elektrolyyseillä, ruskeat hiukset värjättiin, tummat silmänaluset häivytettiin sopivalla kohdevalaistuksella ja silmien luontaista kokoeroa pienennettiin tekoripsillä ja meikillä.
   Elokuvaa The Strawberry Blonde (1941, suom. Kilpakosijat juhlimassa) varten Haywortin luonnostaan ruskea tukka värjättiin punertavan vaaleaksi, ja pian valtoimenaan aaltoilevista punaisista hiuksista tuli Rita Hayworthin tunnus.
   Varsinainen supermenestys oli elokuva Gilda. Nimihenkilö on hahmo, joka kovan kuorensa alla on herkkä ja tunteellinen tapaus, ja samat ominaisuudet näkyivät Hayworthin muissakin rooleissa. Harvinaislaatuisesti tätä näyttelijää ihailivat yhtä lailla niin mies- kuin naiskatsojatkin.

   Hayworthia alettiin nimittää rakkauden jumalattareksi. Omassa elämässään hänellä kuitenkin oli rakkaudessa enimmäkseen epäonnea.
   Hayworth haaveili koko elämänsä ajan seesteisestä perhe-elämästä. Hän oli viidesti aviossa ja sai kaksi tytärtä, toisen näyttelijä Orson Wellesin ja toisen prinssi Ali Khanin kanssa. Hänen elämänsä miehet kuitenkin osoittautuivat kuka työriippuvaiseksi, kuka naistenmieheksi, kuka väkivaltaiseksi alkoholistiksi.
   Kaunottaren ja hänen aviomiestensä odotukset olivat erilaisia. Kuten Hayworth itse totesi: "He rakastuivat Gildaan - ja heräsivät minun vierestäni."

   Työtoverit muistavat Hayworthin tunnollisena, vaistonvaraisena näyttelijänä, joka seurasi aina tarkasti ohjeita ja hoiti työnsä konstailematta. Hayworth ei kapinoinut tai oikutellut eikä väitellyt repliikeistä tai puvustuksesta kuten monet muut suuret tähdet. Ikävuosista hän saattoi jopa iloita, koska niiden myötä hän pääsi siirtymään seksisymbolista kohti vakavampia luonnerooleja.

   Hayworthin elämä oli usein karikkoista, eivätkä kauneus ja menestys tuoneet onnea. Vähitellen hän hävisi julkisuudesta, kunnes kesällä 1981 hänen ilmotettiin sairastavan tuolloin vielä melko tuntematonta Alzheimerin tautia.
   Rita Hayworth menehtyi 68-vuotiaana vuonna 1987. Hän teki Alzheimerin taudin tutuksi koko maailmalle.

Carola Standerskjöldin kohtalona oli ennen kaikkea intohimo musiikkiin, mutta toki kauneudestakin oli esiintyvälle taiteilijalle etua.
   Laulaja rakasti jo lapsena musiikkia, vieraita kieliä ja kirjallisuutta. Intohimoisesta lukijasta kehittyi tarinankertoja, jonka tärkein väline ei kuitenkaan ollut kynä vaan ääni.
   Laulaessaan Carola avasi sisimpänsä ja sukelsi koko sielullaan kappaleen tunnelmaan. Hän valitsi esittämäsä kappaleet tarkasti, hän tiesi, mitä halusi laulaa ja tunsi oman tyylinsä. Hän omaksui vieraita kieliä nopeasti ja osasi laulaa useilla kielillä niin taitavasti, että esim. ranskalaislehdistö ja muuan brasilialainen erehtyivät pitämään häntä heikäläisenä.
   Karisma ja persoonallinen kauneus tukivat Carolan dramaattista ääntä. Hän oli yhdistelmä jalopiirteistä aatelistyttöä ja rempseää rockmimmiä. Toisen silmän päälle kammatut korpinmustat hiukset ja tumma silmämeikki korostivat vaaleaa ihoa ja sinisiä silmiä. Carolan esiintymisasu oli aina musta.
   Carola Standerskjöld oli kollegoille räväkkä ja huumorintajuinen Calle, ystäville rehellinen ja konstailematon Cala sekä yleisölle salaperäinen ja kaunis Carola.

   Carolalla oli kaksi suurta, toisilleen vastakkaista haavetta. Hän halusi olla muusikko, toisaalta hän unelmoi tavallisesta perhe-elämästä.
   Yleisön eteen astuminen oli Carolalle pelottava kokemus. Pahin pelko puristi aina ennen esitystä. Laulaessaan hän sulki silmänsä, antoi musiikin viedä ja rentoutui.
   Mieluiten Carola olisi vain levyttänyt, mutta sillä ei itseään elättänyt. Keikoilla eri puolilla Suomea hän sitten joutui esiintymään itselleen tuntemattomien soittajien säestyksellä, eikä silloin syntynyt samaa tunnelmaa ja turvallisuuden tunnetta kuin tuttujen ammattimuusikkojen kanssa.

   Raskas kietue-elämä ja esiintymispelko rasittivat lopulta kohtuuttomasti. Vuonna 1973 Carola päätti lopettaa laulamisen. Hän jäi kotirouvaksi ja opiskeli, hankki kuorma-autokortin ja ryhtyi vihannestukun autonkuljettajaksi. Autonkuljettajan työ oli samanlaista suhaamista kuin laulajankin, mutta siinä ei sentään tarvinnut meikata eikä rääkyä.
   Ei Carola silti lopullisesti musiikkia jättänyt. Hän palasi yleisön eteen vuonna 1979. Vielä vuonna 1987 hän alkoi suunnitella uutta levyä, mutta sairaus keskeytti projektin.
   Carola sairasti kymmenisen vuotta Alzheimerin tautia, mihin hän menehtyi 55-vuotiaana vuonna 1997.

Vuoden 1976 Miss Eurooppa -kisoissa sädehtiväsilmäinen suomalainen heppatyttö hurmasi luonnollisuudellaan ja oli alusta saakka missikeisari Claude Berrin suosikki. Berr vei suomalaiskaunottaren suoraan Rhodokselta Pariisiin kuvattavaksi ja haastateltavaksi.
   21-vuotias Riitta Väisänen ei kuitenkaan jäänyt maailmalle, vaan palasi Suomeen sulhasen ja hevosten luokse.

   Me naiset julkaisi Väisäsen omia päiväkirjamerkintöjä missikoitoksen ajalta. Niissä tämä kertoo mm. vierailusta Simin saaressa pormestarin vastaanotolla, jossa misseille tarjottiin limonadia ja pölysokerilla kuorrutettuja munkkeja. Väisänen kuvailee elävästi kilpasisariaan ja ostamiaan tuliaisia, arvioi kreikkalaisen salaatin herkullisuutta ja kertoo paikallisista nähtävyyksistä.
   Juuri tämä välittömyys ja rupatteleva tyyli ovat olleet Väisäsen valtteja myös missivuoden jälkeen.

   Riitta Väisänen on tullut tutuksi mm. mallina, hevoskasvattajana, tv-kasvona sekä Keskustan eduskunta- ja eurovaaliehdokkaana. Hän on saanut osakseen yhtä lailla kiihkeää ihailua kuin suoranaista vihailuakin. Hiuksia, tyylitajua ja vartalon kaaria on ruodittu vuodesta toiseen lehtien palstoilla, vihaviesteissä ja kiitoskirjeissä.
   Kauneuskuningattarena julkisuuteen tulleena Väisäsen ulkonäkö on avoimen arvioinnin alaisena ikuisesti. Mutta Riitta Väisänen ei ole tyyliään muuttanut, vaan pysynyt aina omana itsenään.

Savikko toivoo, että toinen toistaan vaikuttavampien kaunotarten keskellä ja alati vaihtuvien ihanteiden puristuksessa ihmiset muistaisivat, että kauneus on aina subjektiivinen kokemus. Vaikka laajat kansanjoukot tavoittelevat ja palvovat uutta, erilaista ja mykistävää kauneutta, yksilöinä meitä viehättää myös tuttu ja turvallinen.
   Kuten kiinalainen filosofi Kungfutse n. kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten muistutti: kaikessa on kauneutta, jokainen vain ei sitä näe.

Sari Savikon teos Kohtalona kauneus käsittelee kauneusihanteiden historian vaiheet ja niiden vaikutukset ihmisten elämään lyhyesti, mutta havainnollisesti. Kolmenkymmentä elämäntarinaa tuo kirjaan tieteellisen puolen vastapainoksi tunnetta ja draamaa. Hyvin toimitettu kirjahyllyn kaunistus.

   Jos tähänkin vielä yksi linkki lopuksi. Hollywoodia on pidetty glamourin tyyssijana jo pitkään. Jo 1930-luvulla Hollywoodia itseään tarkasteltiin taiteen keinoin. Eräs tunnettu varhainen tapaus on Nathanael Westin vuonna 1939 julkaisema romaani The Day of the Locust, josta John Sclesinger ohjasi elokuvaversion (suom. Heinäsirkat) vuonna 1975.
   Jos muuten tykkäätte oudoista nippelitiedoista, tässä yksi kuriositeetti. Ennen kuin Matt Groening päästi oman "keltaisen kauhuperheensä" mellastamaan, tunnetuin fiktiivinen Homer Simpson -niminen henkilöhahmo löytyi em. romaanista ja elokuvasta.
   Että näin. Traileriin alla olevasta linkistä.

The Day of the Locust
 

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto III
Stacy Schiff: Kleopatra
Alkuteos: Cleopatra. A Life 2010
Suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi
WSOY 2011
416 sivua


Nimi Kleopatra lienee suurimmalle osalle tuttu, mutta vastaavasti kuva historiallisesta henkilöstä on jäänyt hämäräksi. Ainuttakaan papyrusta hänen aikansa Aleksandriasta ei ole säästynyt, muinaisesta kaupungistakaan on jäänyt jäljelle tuskin mitään. Useampikin antiikin ajan kirjailija on Kleopatrasta kirjoittanut, kukin omalla tyylillään, ja heidän tarinansa ovat keskenään - ja toisinaan myös  itsessään - hyvin ristiriitaisia.
   Syystä tai toisesta Kleopatrasta ei ole ainuttakaan virallista rintakuvaa ajalta, joka nimenomaan tunnetaan etevästä realistisesta muotokuvataiteesta. Pisin aikakaudelta säilynyt Kreikan historia kaunistelee Kleopatran aikaa, perin myrskyisää jaksoa.
   Lähteiden aukot ovat yksi epävarmuustekijä, toinen se, mitä niiden ympärille on myöhemmin rakennettu. Hallinnon tiedot ovat jääneet taka-alalle, rakkauselämä puolestaan korostunut. Kleopatra vaikuttaa roomalaisten propagandistien ja Hollywood-ohjaajien yhteisluomukselta.
   Niin, voittajat historian kirjoittavat. Ja Kleopatra sattui olemaan kaikkien mielessä juuri samaan aikaan kun latinankielinen runous eli nousukauttaan. Hän on elänyt kirjaimellisesti sen kielen varassa, joka suhtautui häneen vihamielisesti.
   Kleopatran kuvaamiseksi on paitsi poimittava talteen harvat tiedetyt faktat, myös kuorittava pois myyttien paksu kerros ja ajan hämärtämä propaganda. Toimittaja-historioitsija Stacy Schiff (s. 1961) on eri lähteitä tutkimalla ja vertailemalla kuitenkin saanut aikaiseksi elämäkerran, joka piirtää aiempaa realistisemman muotokuvan tästä myyttisestä hallitsijasta.

   Vuonna 48 eaa. koko Välimeren alueella vallitsi "outo hulluus". Ilmapiiri oli kummallisten arvailujen, enteiden ja yliampuvien huhujen kyllästämä.
   Egyptissä Kleopatra oli kokoamassa omaa armeijaansa valmistatuessaan syrjäyttämään kolmetoistavuotiaan veljensä Egyptin johdosta. Hän oli perinyt kyseisen veljensä kanssa Egyptin valtaistuimen, mutta oli syrjäyttänyt tämän. Ja vastineeksi veli oli karkottanut sisarensa koko kuningaskunnasta. Joten nyt oli taistelu häämöttämässä.
   Heinäkuun alussa Kleopatra kuuli, että myös Roomassa oli syttymässä sisällissota. Voittamaton Julius  Caesar oli ajatunut törmäyskurssille väsymättömän Pompeiuksen kanssa. Tuo sota oli syttymässä samaan aikaan kuin Kleopatran oma sota.
   Roomalaiset olivat pitkäään suojelleet Egyptin monarkkeja. Nämä olivat siis kiitollisuudenvelassa tuolle valtiolle, joka oli muutaman sukupolven aikana valloittanut suurimman osan Välimeren maista. Lisäksi Pompeius oli ollut Kleopatran isän henkilökohtainen, läheinen ystävä.

   Pompeius ja Caesar ottivat verisesti yhteen. Pompeius kärsi murskatappion. 28.9. lyöty kenraali ilmaantui Pelusiumin rantamille etsimäään Egyptistä itselleen turvapaikkaa. Hän oli tullut ajatelleeksi nuorta Egyptin faraota, jonka sukua hän oli tukenut ja jonka hän luotti osoittavan kiitollisuutta vanhalle hyväntekijälleen.
   Egyptin valtaistuimella istui Ptolemaios XIII, joka oli siis kolmetoistavuotias. Nuoresta iästään johtuen hänellä oli kolme sijaishallitsijaa. Theodotos, kuninkaan retoriikan opettaja. Akhillas, kuninkaallisen henkivartioston karskiksi mainittu päällikkö. Potheinos, eunukki ja Ptolemaioksen lapsuusajan opettaja, joka oli sujuvasti vaihtanut toimensa pääministerin tehtävään.
   Kenraalin odottamaton saapuminen oli vaikea paikka. Mitä pitäisi tehdä? Neuvonantajien mielipiteet  olivat eriäviä.
   Selän kääntäminen Pompeiukselle olisi merkinnyt tämän muuttamista hyväntekijästä viholliseksi. Hyväntahtoinen vastaanotto puolestaan saattaisi tehdä Caesarista Egyptin vihollisen.
   Mutta oli vielä kolmaskin vaihtoehto. "Kuollut ei pure" oli retoriikan opettaja Theodotoksen anti keskusteluun.

   Pompeiukselle lähetettiin tervetulotoivotus. Ja häntä hakemaan lähetettiin "surkea pikku paatti". Itse kuningas Ptolemaios oli odottamassa Pompeiuksen saapumista.
   Kuningas seurasi rannalla, kuinka Pompeius päästettiin päiviltä tämän kahlatessa rantavedessä. Olivat nimittäin päättäneet alkaa kaveerata Caesarin kanssa. Ja antaa tälle lahjaksi Pompeiuksen pää.
   Kirjaimellisesti.

   Kolme päivää myöhemmin saapui Caesar. Hän tuli aiemmin kuin suurin osa joukoistaan. Hän oli tarkoituksellisesti välttänyt voitonhuumansa ilmaisemista ja jatkoi samalla linjalla.
   Kun Theodotos ryhtyi esittelemään Caesarille Pompeiuksen päätä, tämä kääntyi järkyttyneenä pois. Ja puhkesi kyyneliin.
   Vaikka Pompeius olikin ollut Caesarin vihollinen, noin vulgaari käytös saattoi hyvinkin järkyttää kaveria jopa ihan oikeasti. Olihan Pompeius vieläpä ollut aiemmin paitsi Caesarin liittolainen, myös tämän vävy. Kun Ptolemaioksen neuvonantajat uskoivat moisen tervetulotoivotuksen ilahduttavan Caesaria, he kyllä enemmän tai vähemmän erehtyivät.

   Kun Caesar nyt oli neuvottelemassa Ptolemaioksen kanssa, myös Kleopatra halusi hänet tavata. Joten eräänä iltana, juuri kun hämärä oli laskeutunut, pieni kaksiairoinen vene saapui Aleksandrian itäiseen satamaan palatsinmuurin kupeeseen.
   Rannassa oli pimeää, mutta jonkin matkan päästä kaupungin alavaa rannikkoa valaisi yli sadankahdenkymmenen metrin korkuinen majakka, yksi antiikin ajan ihmeistä. Leimuava pylväs kohosi Faroksen saarella vajaan kilometrin pituisen, ihmiskäsien rakentaman pengertien päässä Kleopatrasta. Mutta edes sen hehkussa häntä ei voinut nähdä.
   Kleopatra ryömi suureen nahka- tai hamppusäkkiin ja hänen uskollinen sisilialaispalvelijansa Apollodoros heitti säkin olalleen. Palvelijansa olkapäällä Kleopatra matkasi palatsin porteista suoraan Caesarin huoneisiin.
   Tämä oli yksi kaikkien aikojen epätavallisimmista kotiinpaluista. Useampikin on noussut tuntemattomuudesta kuningattareksi, mutta Kleopatra on ainoana astunut maailmannäyttämölle kirjaimellisesti suoraan säkistä.
   Sinänsä, juonet ja valepuvut soveltuivat Kleopatralle paremmin kuin hyvin. Esim. kerran hän auttoi erästä vaaraan joutunutta naista pakenemaan kehottamalla tätä ryömimään ruumisarkkuun.

   Julius Caesaria ihailtiin suuresti paitsi vauhtinsa myös vaistonsa vuoksi, eikä häntä ollut helppo yllättää Vaikka hänen menestyksensä olikin selitettävissä pitkälti "nopeudella ja arvaamattomilla liikkeillä", hän hämmentyi hyvin harvoin, oli aina valmis taisteluun sekä oli tarkka ja kirkasälyinen strategi.
   Caesar osasi hyödyntää myös psykologiaa. Kun hän oli ollut käymässä ratkaisevaan taisteluun Pompeiusta vastaan, hän oli kehottanut miehiään olemaan heittämättä keihäitään ja osoittamaan niillä Pompeiuksen miehiä suoraan kasvoihin. Hän oli vakuuttunut siitä, että miesten turhamaisuus osoittautuisi näiden rohkeutta suuremmaksi. Ja niinhän siinä oli käynyt, että Pompeiuksen miehet olivat peittäneet kasvonsa ja paenneet.
   Edellisellä vuosikymmenellä Caesar oli selvinnyt myös epätodennäköisistä esteistä ja päässyt kaikkein ihmeellisimpiin saavutuksiinsa. Vaikka hän oli ollut onnettaren suosikki, hän oi silti käyttänyt kaikki tilaisuudet hyväkseen ja pyrkinyt tilanteen salliessa aina ihailemaan hyvää onneaan suureen ääneen.

   Mitä tuli nokkeluuteen ja siekailemattomaan päätöksentekoon, Caesar oli Kleopatran tavatessaan nyt kohdannut vertaisensa. Mutta toisella elämän alueella nuorella egyptiläiskuningattarella ei ollut paljoakaan yhteistä "rakkauden saralla väkevästi puurtaneen miehen kanssa, jonka parhaat päivät olivat jo ohitse".
   Caesarin valloitukset rakkausrintamalla olivat yhtä legendaarisia ja moninaisia kuin sotilaalliset voittonsakin. Vaikka Kleopatran "verrattoman seireenin" maine onkin jäänyt historiankirjoihin, Caesarin tavatessaan hänellä tuskin oli vielä alkeellisintakaan kokemusta tuolla saralla.

   Kleopatran mielessä lienee ollut selviytyminen pikemminkin kuin vietteleminen - sikäli kuin niitä kahta tilanteessa voitiin erottaa toisistaan. Kuningattaren oli lyöttäydyttävä yksiin Caesarin eikä faraoiden hyväntekijän kanssa, miehen, jonka kampanjaa Kleopatra oli tukenut ja jonka päätön ruumis maatui Välimeren rannassa. Siinä tilanteessa ei ollut syytä pitää itsestään selvänä Caesarin ystävällismielistä suhtautumista.
   Caesarin näkökulmasta oli viisaampaa luottaa nuoreen kuninkaaseen, jolla oli armeija käytössään ja aleksandrialaisten luottamus puolellaan. Toisaalta Ptolemaios oli tuhrinut kätensä Pompeiuksen vereen. Ehkä Roomassa voitaisiin katsoa suopeammin syrjäytetyn ja avuttoman kuningattaren tukemista kuin liittoutumista maanmiehen surmaajien kanssa. Caesar oli jo ajat sitten oivaltanut, että "kaikki taistelevat hanakammin vihollisiaan vastaan kuin tekevät yhteistyötä ystäviensä kanssa".
   Roomalaiskenraali oli yleensä lauhkealuonteinen. Vaikka hän taisteluissa pystyi tapattamaan kymmeniätuhansia miehiä, hänet tunnettiin armeliaisuudestaan jopa katkeria vihollisiaan kohtaan, ja joskus jopa toistamiseen samoja vihulaisia kohtaan. Kuten eräs hänen kenraaleistaan on todennut: "Mikään ei ollut hänelle mieluisampaa kuin armahtaa niitä, jotka armoa anoivat". Sisukas, kuninkaallinen, kaunopuheinen armahdettava lienee ollut armahduslistalla korkealla.
   Mutta kuka tuo säkissä saapunut valtiatar oikeastaan oli?

   Kleopatra ei ollut mitään sukua vanhojen aikojen egyptiläisfaraoille. Hänen sukunsa, Ptolemaiokset,  polveutuivat makedonialaisista, joiden joukosta oli aiemmin tullut mm. Aleksanteri Suuri.
   Vain jokunen kuukausi Aleksanterin kuoleman jälkeen yksi tämän kaikkein toimeliaimmista kenraaleista, Ptolemaios, esitti vaatimuksen saada Egypti hallintaansa. Hän sieppasi Aleksanteri Suuren ruumiin, jota oltiin juuri viemässä Makedoniaan, ja vei sen Aleksandriaan, kaupunkiin, jonka Aleksanteri Suuri oli perustanut vain kymmenisen vuotta aiemmin. Ruumis asetettiin kultaisessa arkussa näytteille kaupungin keskustaan pyhäinjäännökseksi, talismaniksi, värväämisen edistajäksi ja yleiseksi turvatekijäksi.
   Ptolemaiosten dynastian juridinen valta lepäisi tämän heikon yhteyden varassa, joka oli yhteys muinaisen maailman tarunomaisimpaan hahmoon, johon kaikki vallantavoittelijat vertasivat itseään, jonka mantteliin Pompeius oli itsensä pukenut, jonka voittokulun sanottiin saaneen Caesarin riittämättömyyden kyyneliin. Ja tämä kultti oli täysin globaali. Aleksanterilla oli tärkeä osa niin Ptolemaiosten kuin roomalaistenkin mielikuvituksessa.
   Aikanaan syntyi tarina, minkä mukaan Aleksanteri Suuri olisi polveutunut egyptiläisestä velhosta. Pian sen jälkeen hänen sanottiin olleen sukua Egyptin faraoille.

   Vaikka Ptolemaiokset painottivatkin Egyptin ulkopuolella tarkasti yhteyttään Aleksanteri Suureen, maan sisäinen vallanpito perustui sepitettyyn yhdyssiteeseen faraoiden kanssa. Se oikeutti sisarusten välisen avioliiton, mikä käsitettiin egyptiläiseksi perinteeksi. Makedonian aristokraattien keskuudessa oli pikemminkin vallalla surmata veljet ja sisaret, ei naida heitä. Insestille ei liioin ollut kreikankielistä sanaa.
   Ptolemaiokset kuitenkin veivät käytännön huippuunsa. Noin viidestätoista suvun avioliitosta ainakin kymmenen oli sisarusten välisiä. Kaksi Ptolemaiosta nai lisäksi veljensä tai sisarensa lapsen, tai serkkunsa.
   Sisarusten väliset avioliitot estivät ulkopuolisia vaatimasta valtaistuinta ja sukulaisia heittäytymästä hankaliksi. Näin vältyttiin myös vaikeuksilta löytää sopiva puoliso vieraasta maasta. Ja tuolloin ihmisten mielissä olivat myös myytit siitä, kuinka niin egyptiläiset kuin kreikkalaiset jumalat olivat menneet naimisiin sisarustensa kanssa.
   Ruumiillisia epämuodostumia käytännöstä ei seurannut, mutta sukupuusta kyllä tuli muodoton. Mikäli Kleopatran vanhemmat olivat täysiä sisaruksia, kuten todennäköisesti olivat, hänellä oli ainoastaan yhdet isovanhemmat. Ja kyseinen pariskunta sattui olemaan niin ikään setä ja veljentytär. Ja jos meni naimisiin setänsä kanssa, kuten Kleopatran isoäiti teki, isästä tuli myös lanko.
   Vaikka tarkoitus oli vakiinnuttaa perheen asemaa, vallanperimysjärjestyksestä tuli Ptolemaioksille jatkuva ongelmavyyhti, jota ratkottiin myrkyin ja tikarein. Oli harvinaista löytää hallitsijasuvusta jäsen, joka ei ollut surmannut sukulaista tai paria.
   Ptolemaiosten prinsessat nousivat uuteen arvoon, heistä tuli joka suhteessa tasavertaisia veljiensä ja aviomiestensä kanssa. Kleopatraa edeltäneet naispuoliset hallitsijat tiesivät hyvin asemansa, josta myös pitivät kiinni.

   Vuonna 80 eaa. Kleopatran setä surmasi vaimonsa päästen tuolla yhdellä toimenpiteellä samalla eroon myös äitipuolestaan ja sisarpuolestaan. Hän ei kuitenkaan käsittänyt, että puoliso/sisarpuoli/äitipuoli oli ollut heistä kahdesta se suositumpi hallitsija.
   Väkijoukko lynkkasi faraon tämän oltua vallassa kahdeksantoista päivän ajan. Siihen päättyi virallisten Ptolemaiosten kaksisataavuotinen riehunta.

   Kleopatran isä Auletes, kuninkaana Ptolemaios XII, kutsuttiin vuonna 55 eaa. kotiin Syyriasta, minne hänet oli toimitettu turvaan 23 vuotta aiemmin. Korostaakseen jumalallista asemaansa ja yhteyttään Aleksanteri Suureen hän otti arvonimekseen Uusi Dionysos. Sen sijaan aleksandrialaiset - joille aviollinen syntyperä oli ensiarvoisen tärkeää täysin mielipuolisista, tekaistuista sukupuistakin huolimatta - tunsivat Kleopatran isän joko Äpäränä tai Auletes Pillipiiparina, sen oboemaisen puhaltimen mukaan, mitä hän mielellään soitti.

   Julius Caesarin tavannut nuori nainen ei siis ollut egyptiläinen eikä historiallisesti ajatellen farao. Hän ei välttämättä ollut myöskään Aleksanteri Suuren sukua eikä edes täysi Ptolemaios, joskin kaikki kyllä viittaa siihen, että hän oli kummaltakin puolelta makedonialaista ylimyssukua. Hänen nimensä, samoin kuin perimänsä, oli ehdottomasti makedonialainen, ja siitä hän oli ylpeä - Kleopatra tarkoittaa kreikan kielellä isän kunniaa.
   Jos ollaan tarkkoja, vaikka Kleopatra tunnetaan hallitsijanimellä Kleopatra VII, hän oli kuudes Kleopatra-nimisistä Egyptin hallitsijoista. Sinänsä, vääristelty sukutausta huomioon ottaen on ihan ymmärrettävää, että joku meni jossain vaiheessa laskuissa sekaisin.
   
   Kleopatra oli varttunut naiseksi maassa, missä naisen rooli määriteltiin toisin kuin muualla. Paljon ennen hänen aikaansa, jo satoja vuosia ennen Ptolemaiosten saapumista, egyptiläisnaiset olivat saaneet oikeuden päättää itse avioitumisestaan. Ja ajan myötä heidän päätösvaltansa oli lisääntynyt entisestään.
   Egyptiläisnaiset perivät siinä missä veljensäkin ja saivat omistaa itsenäisesti. Aviovaimo sai pitää omaisuutensa, heittiö aviomies ei voinut sitä haaskata. Hänellä oli oikeus ottaa avioero ja saada elatusapua eron jälkeen. Vaimot, lesket ja eronneet omistivat viinitarhoja, viinitupia, papyrusviljelmiä, laivoja, hajustevalmistamoja, myllyjä, orjia, taloja ja kameleita.
   Kaikki tämä oli niin päinvastaista kuin muualla, että ulkomaan elävät hämmästelivät. Egyptiläiset tuntuivat olevan tyytyväisiä maassa, jonka upea ja elämää ruokkiva joki virtasi takaperin, etelästä pohjoiseen, niin että Ylä-Egypti sijaitsi etelässä ja Ala-Egypti pohjoisessa. Niilikin noudatti takaperoisia luonnonlakeja nostamalla vedenpintaansa kesäisin ja laskemalla talvisin.
   Egyptiläiset korjasivat sadon huhtikuussa ja kylvivät marraskuussa. Ja ensiksi egyptiläiset kylvivät, sitten kyntivät peittäen siemenet väljästi mullalla.
   
   Jos Egypti oli kummallinen maa, oli se myös taianomainen valtakunta. Maa ylpeili ikivanhalla kulttuurillaan, lukuisilla luonnossa esiintyvillä kummallisuuksilla, käsittämättömän suurilla muistomerkeillään, kahdella seitsemästä antiikin maailman ihmeistä - Faroksen majakan lisäksi myös Kheopsin pyramidillä.
   Matkan päästä Aleksandria häikäisi silmiä loistavine marmorirakennuksineen ja kaiken yllä kohoavine majakoineen. Sen siluettia somistivat valot, mosaiikki ja koristelaatat. Koko kaupunki kimmelsi kuin jalokivi.
   Aleksandrian liki kolmenkymmenen metrin levyinen pääkatu sai vierailijat sanattomiksi, samanlaisia ei muinaisessa maailmassa ollut nähty. Sen päästä päähän kulkemisessa saattoi mennä kokonainen päivä. Taidokkaasti kaiverretut pylväät, silkkiset katokset ja värikkäästi maalatut julkisivut reunustivat Kanopos-katua, jolla kahdeksat vaunut mahtuivat kulkemaan rinnakkain. Pääkatua risteävät kadut olivat niin ikään melkein kuuden metrin levyiset, kivetyt, taitavasti viemäröidyt ja öisin paikoin valaistut.
   Idästä länteen kaupunki kattoi kuutisen kilometriä, se oli todellinen ihmemaa kylpylöineen, teattereineen, liikuntasaleineen, puistoineen, temppeleineen ja synagogineen. Aina iltaan saakka, jolloin kirkkaanpunainen aurinko vajosi äkkijyrkästi sataman taakse, Aleksandria välkkyi punaisen ja keltaisen sävyissä sekä oli "kuin musiikin, kaaoksen ja värien hätkähdyttävä kaleidoskooppi".

   Ptolemaiokset tekivät Aleksandriasta aikansa mahtavimman älyllisen keskuksen, joka jatkoi nousuaan siitä, mihin Ateena oli jäänyt. Ptolemaios I´n perustaessa kirjaston hän päätti koota sinne kaikki olemassa olevat kirjoitukset ja kokolailla onnistuikin siinä. Antiikin lähteissä väitetään, että suuressa kirjastossa olisi ollut 500.000 kääröä, mutta nykyisen arvion mukaan niitä lienee ollut hieman vajaa satatuhatta.
   Joka tapauksessa kokoelmissa oli enemmän tekstejä kuin yhdessäkään aiemmassa kirjastossa ja lisäksi siellä olivat kaikki kreikan kielellä kirjoitetut teokset. Missään muualla kirjoitukset eivät olleet yhtä todennäköisesti löydettävissä ja yhtä siististi arkistoituina - aakkosjärjestyksessä ja aiheittain lokeroituina - kuin Aleksandrian suuressa kirjastossa.
   Tekstit eivät myöskään päässeet pölyyntymään. Kirjaston kupeessa, palatsikompleksin lähellä tai osana sitä, sijaitsi Museion, valtion rahoittama tutkimuslaitos.

   Egyptin kulttuuri oli suullinen. Kleopatran koulutuksessa olikin panostettu retoriikkaan. Ja sen hän oppikin täydellisesti.
   Kleopatra osasi puhua. Jopa hänen arvostelijansa antoivat hänelle täydet pisteet verbaalisesta sujuvuudesta. Hänen "säihkyviä silmiään" ei koskaan mainittu ylistämättä samalla hänen kaunopuheisuuttaan ja viehätysvoimaansa. Hän oli "luontainen puhuja, jolla oli samettisen täyteläinen ääni, väkevä karisma sekä taito ottaa yleisönsä huomioon ja saada se viihtymään".
   Vaikka Aleksandria oli osa kreikkalaista maailmaa, se sattui sijaitsemaan Afrikassa. Vaikka se oli Egyptissä, se ei ollut egyptiläinen. Kleopatra oli alusta saakka tottunut puhumaan kahtalaisille ihmisille. Hänen sukunsa hallitsi maata, joka jopa siihen aikaan ällistytti ikiaikaisuudellaan. Siellä puhuttiin vanhinta tunnettua kieltä, joka oli huomattavasti vaativampaa kuin kreikka, joka oli Kleopatran aikana kaupan ja byrokratia kieli sekä joka luonnistui helposti myös egyptinkieliseltä.
   Egyptin kielen puhujat oppivat kyllä kreikkaa, mutta harvoin toisinpäin. Kleopatra kuitenkin antautui egyptin kielen opiskeluun, ja hän oli tiettävästi ainoa Ptolemaios, joka vaivautui opettelemaan seitsemän miljoonan alamaisensa puhuman kielen.
   Ja kyllä Kleopatra muitakin kieliä osasi. Plutarkhos kertoo Kleopatran puhuneen yhdeksää kieltä mukaan lukien heprean ja etiopialaisten troglodyyttien kielen, joka - ainakin Herodotoksen mukaan - "poikkeaa kaikista muista kielistä. Se muistuttaa lepakoiden kirskunaa." Mutta ilmeisesti Kleopatran tulkinta kuulosti kauniimmalta - Herodotoksen mukaan oli "jo nautinto kuulla hänen pelkkää ääntään". Herodotos kuvailee, kuinka Kleopatran suussa "oli kuin moniäänikertainen soitin, jonka hän saattoi helposti virittää myötäilemään minkä kielen vivahduksia tahansa".
   Plutarkhos ei mainitse mitään Kleopatran latinan kielen taidosta, eli Rooman kielestä, jota ei juurikaan Aleksandriassa puhuttu. Mutta kielitaitoisina Kleopatra ja Caesar epäilemättä puhuivat hyvin samanlaista kreikkaa.

   Entä Kleopatran ulkonäkö? Kauniiksi häntä ei juurikaan mainittu, eikä se johtunut laatusanojen puutteesta. Kyllä historiankirjoihin, myös antiikin ajalta, mahtuu koko joukko kaunottaria, kuten vaikkapa Aleksanteri Suuren äiti. Ja kuten muistamme, mistä koko Troijan sota saikaan alkunsa?
   Plutarkhos toteaa, että "kuningattaren kauneus ei sinänsä ollut ainoalaatuista eikä häikäivsevää, mutta hänen käytöksessään oli kiehtovaa hurmaa". Mutta myöhemmin kuva muuttui. 200-luvulla häntä kuvailtiin "silmiinpistävän kauniiksi". Ja keskiajalla hänet jo tunnettiin "ennen kaikkea kauneudestaan".
   Millainen Kleopatra sitten tarkalleen ottaen oli? No, kovin tarkkaa kuvaa ei ehkä ole enää mahdollsita saada, mutta mitä todennäköisimmin hän oli kyllä notkea ja ruumiinrakenteeltaan siro. Kolikoista löytynee melko realistinen kuva kasvoista, kuvan perusteella Kleopatralla oli isänsä kyömynenä, joskin pienempi, sekä täyteläiset huulet, kulmikas leuka ja korkea otsa. Hänen silmänsä olivat suuret ja syvällä päässä.

   Kun Kleopatra ja Caesar tapasivat, siinä oli sähköä ilmassa. On mahdoton sanoa, kuka vietteli ja kenet, ja yhtä epäselvää on, kuinka pian Kleopatra ja Caesar lankesivat toistensa käsivarsille. Kummallakin oli tuolloin paljon pelissä. Joka tapauksessa, Plutarkhoksen mukaan lyömätön kenraali oli avuton tuon lumoavan kaksikymmentäyksivuotiaan edessä.
   Ja, joka tapauksessa, kaikkien kertomusten perusteella Kleopatra tuli välittömästi juttuun Caesarin kanssa niin, että tämä alkoi "puolustaa naista, jota aiemmin oli oletettavasti arvostellut". Vietteleminen on ilmeisesti vienyt jonkin aikaa, tai ainakaan kaikki ei ole tapahtunut yhdessä yössä.

   Sikäli kuin mahdollista, nuori Ptolemaios oli sisarensa (joka oli myös hänen puolisonsa) ilmaantumisesta vielä Caesariakin ällistyneempi. Kuningas purskahti itkuun ja paineli raivoissaan porteista kadulle, repi alamaistensa keskellä valkoisen nauhan päästään, heitti sen maahan ja vaikersi, kuinka hänen sisarensa oli hänet pettänyt.
   Caesarin miehet tarttuivat nuoreen kuninkaaseen ja taluttivat tämän takaisin palatsiin. Ptolemaios määrättiin kotiarestiin.

   Kadulla syntyi kuitenkin mellakka. Eunukki Potheinos, joka kannattajineen halusi syöstä Kleopatran vallasta, agitoi kansaa.
   Huolestunut Caesar päätti mennä puhumaan kansalle. Tässä tilanteessa ensiluokkaisille puhujantaidoille oli käyttöä. Kleopatra saattoi kertoa Caesarille, kuinka lepytellä aleksandrialaisia, mutta siinä tämä ei tarvinnut neuvoja, kuinka asia esitetään. Caesar väritti puhettaan tavallisesti elehtimällä, millä alalla hän oli tunnustettu nero, joka oli vertaansa vailla "kyvyssään sytyttää kuulijoiden mieli ja kääntää heidän päänsä mihin suuntaan kulloinkin oli tarve".

   Caesar kutsui koolle virallisen kokouksen, johon sekä Kleopatra että Ptolemaios osallistuivat. Roomalaiskenraali luki Ptolemaios XII´nnen testamentin ja huomautti, että tämä oli selvästi ollut luotsaamassa Kleopatraa asumaan veljensä kanssa ja hallitsemaan yhteistuumin Rooman holhouksessa. Näin ollen Caesar määräsi kuningaskunnan näiden kahden hallintaan.
   Todistaakseen hyväntahtoisuutensa tai rauhoittaakseen raivostuneen kansan Caesar lahjoitti Kyproksen saaren  Kleopatran kahdelle muulle sisarukselle, seitsemäntoistavuotiaalle Arsinoelle ja kaksitoistavuotiaalle Ptolemaiokselle.
   Ele oli tärkeä. Kypros oli Ptolemaiosten alusmaiden helmi ja hyvin tärkeä Egyptin rannikolle. Sieltä Egyptin hallitsija sai puutavaransa ja miltei kaiken kuparin.
   Kypros oli myös arka paikka Ptolemaiosten historiassa. Kleopatran setä oli hallinnut saarta vielä kymmenen vuotta aiemmin, kun Rooma oli vaatinut häneltä kohtuuttomia rahasummia. Hän oli valinnut maksun sijaan myrkyn. Minkä jälkeen hänen omaisuutensa oli viety Roomaan.
   Aleksandriassa Kleopatran isä oli pysynyt vaitonaisena, ja tämän pelkurimaisen käytöksen takia raivostuneet alamaiset olivat karkottaneet kuninkaan Egyptistä. Kleopatra oli ollut tuolloin yksitoistavuotias. Hän ei varmaankaan ollut unohtanut nöyryytystä eikä mellakkaa. Todennäköisesti Kyproksen luovuttaminen sisaruksille oli ollut hänen ideansa.

   Potheinos ei luovuttanut. Hän alkoi suunitella Akhillaan kanssa myrkyttävänsä Caesarin ja sen jälkeen nitistävänsä Kleopatran. Mutta pikkulinnut alkoivat laulaa.
   Caesar sai kuulla salamurhahankkeesta parturilta, josta on sanottu, että "kaikkialla hän oli silmänä ja korvana, joka paikassa sormineen!" Tuon jälkeen Caesar surmautti Potheinoksen. Minkä jälkeen Akhillas oli avoimesti sotajalalla.
   Akhillas sai koottua parikymmentätuhatta miestä, joiden kanssa hän aloitti marssin kohti Aleksandriaa. Caesarilla oli alle viisituhatta miestä, jotka pimeyden turvin vahvistivat palatsia kaivamalla vallihautoja ja rakentamalla kolmen metrin paksuisen muurin.
   Palatsissa ilmapiiri oli kireä ainakin riitelevien sisarusten kesken. Arsinoe livahti etevän eunukkiopettajansa avulla palatsista ja ryhtyi agitoimaan kansaa. Hän ilmoitti olevansa Ptolemaios, joka ei ollut ulkomaalaisten ohjailtavissa, ja siitä aleksandrialaiset pitivät. He julistivat hänet kuningattareksi ja ryhtyivät joukolla tukemaan häntä. Hän otti paikkansa Akhillaan rinnalla armeijan johdossa.

   Caesarin joukot oli piiritetty, roomalaiskenraali oli pahan kerran alakynnessä ja maantieteellisesti epäsuotuisassa asemassa. Kun aleksandrialaiset alkoivat tunkea satamaan, minne roomalaiset olivat saapuessaan laivansa ankkuroineet, Caesar antoi käskyn sytyttää sotalaivat palamaan, jotteivät viholliset saisi niitä haltuunsa.
   Pian satamassa roihusi. Schiff arvelee, että juuri tämä saattoi olla se tulipalo, joka tuhosi osan Aleksandrian kirjastosta.

   Palatsista käsin Caesar näki havainnollisesti, mistä syystä Aleksandria oli maailmankartalla ja mikä teki siitä niin vaikeasti hallittavan: kansa oli loputtoman neuvokasta. Hänen miehensä seurasivat ällistyneinä, kuinka aleksandrialaiset rakensivat pyörin varustettuja, kymmenkerroksisia piiritystorneja. Vetojuhdat kiskoivat noita jättiläismäisiä rakennelmia kaupungin leveitä, suoria ja pitkiä valtakatuja pitkin.
   Erityisesti kaksi asiaa hämmästytti roomalaisia. Kaikki tapahtui Aleksandriassa nopeammin. Ja sen asukkaat olivat ensiluokkaisia jäljittelijöitä. Kuten roomalaiskenraali myöhemmin kuvasi, he "toistivat kaiken, minkä näkivät meidän tehneen, mutta niin taidokkaasti, että vaikutti siltä kuin me olisimme ottaneet oppia heiltä".
   Kansallinen ylpeys oli pelissä kummallakin puolella. Kun Caesar voitti merenkävijöinä tunnetut aleksandrialaiset merivoimien taistelussa, nämä olivat tyrmistyneitä. Ja ryhtyivät rakentamaan laivastoa. Salaisella kuninkaallisella telakalla oli useita vanhoja aluksia, jotka eivät enää olleet merikelpoisia. Pylväät ja liikuntasalien katot saivat kyytiä, ja kattopalkit muuntuivat taianomaisesti airoiksi.
   Muutamassa päivässä aleksandrialaiset olivat rakentaneet kaksikymmentäkaksi nelisoutua ja viisi viisisoutua sekä koko joukon pienempiä aluksia, jotka miehitettiin taisteluvalmiuteen. Miltei yhdessä yössä egyptiläiset rakensivat laivaston, joka oli kaksinkertainen Caesarin vastaavaan nähden.

   Toisaalta, aleksandrialaisten nerokkuuden vastapainona oli heidän taipumuksensa keskinäiseen kahakointiin. Arsinoen opettaja riiteli Akhillaan kanssa syyttäen tätä petoksesta. Armeijan riemuksi juoni seurasi toistaan, ja lahjuksia jaettiin avokätisesti puolin ja toisin. Lopulta Arsinoe suostutteli opettajansa surmaamaan kunnioitusta ja pelkoa herättävän Akhillaan.
   Arsinoe ja Ganymedes eivät kuitenkaan osoittautuneet kansan suosikeiksi. Tämä tehtiin selväksi, kun vahvistusjoukot lähestyivät ja Caesar - vaikka joutuikin uimaan satamassa ja menetti suuren joukon miehiään - alkoi uskoa, että sota oli kääntymässä hänelle edulliseen suuntaan.
   Tammikuun puolivälissä palatsiin saapui lähetystö. He halusivat kuninkaansa vapaaksi. Ilmoittivat saaneensa tämän sisaresta tarpeekseen. He kaipasivat rauhaa ja halusivat neuvottelukumppanikseen Ptolemaioksen.
   Caesar koki, että kuninkaan vapauttamisesta voisi olla hyötyä. Tämän poissa ollessa hänellä olisi parempi syy luovuttaa aleksandrialaiset Kleopatralle. Ja mikäli Ptolemaios jatkaisi taistelua, roomalaiset olisivat entistäkin kunniakkaammassa sodassa, jota käytäsiiin "nyt kuningasta eikä epämääräisiä pakolaisia ja karanneita orjia vastaan".
   Ptolemaios vapautettiin. Ja pian aleksandrialaiset taistelivat entistäkkin hurjemmin roomalaisia vastaan.

   Caesarin ja Kleopatran onneksi Aleksandriaa lähestyi suuri joukko sotilaita. Tärkein apu saatiin juudealaiselta virkamieheltä, joka toi mukanaan kolmentuhannen perusteellisesti aseistetun juutalaisen joukko-osaston.
   Ptolemaios valmistautui murskaamaan joukko-osaston miltei samalla hetkellä kuin Caesar oli liittymässä siihen. Kaikki huipentui rajuun taisteluun Niilin suiston länsipuolella, paikassa, joka sijaitsee nykyisen Kairon ja Aleksandrian puolivälissä.
   Tappiot olivat kummallakin puolella kovat, mutta Caesar käänsi tilanteen nopeasti voitokseen tekemällä aamunkoitteessa yllätysrynnäkön egyptiläisleiriin, jolloin suuri joukko egyptiläisiä syöksyi linnoituksensa muureilta ympäröivään vallihautaan.
   Ptolemaios oli todennäköisesti kaatuneiden joukossa, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Löydettiin ainoastaan nuoren kuninkaan kultainen rintasuojus, jota Caesar esitteli kansalle, tarkoituksenaan estää ketkuja myöhemmin esiintymästä kadonneena kuninkaana.

   Caesar kiiruhti ratsuväkensä kanssa Aleksandriaan. Siellä myönnettiin tappio ja antauduttiin. Caesar hyväksyi antautumisen ja lohdutti kansaa.

   Myös maanpaon aikana Kleopatran ympärillä oli ollut palvelijoita. Keväällä 47 eaa. tuo pyöriminen muuttui parveiluksi, kun maistajat, kirjurit, lampunsytyttäjät, kuninkaalliset harpunsoittajat, hierojat, lähetit, ovenvartijat, notaarit, hopeankiillottajat, öljyvarastonhoitajat ja helmenkasvattajat palasivat palatsiin tai tulivat käskystä paikalle.
   Kuningattaren rinnalla oli nyt uusi puoliso. Kansan hyväksynnän varmistamiseksi ja mahdollisesti myös Caesarin jälkien peittämiseksi valtaistuimelle nousi kaksitoistavuotias Ptolemaios XIV. Avioliitto solmittiin pian aleksandrialaisten antutumisen jälkeen.
   Kleopatran vanhat vastustajat poistuivat näyttämöltä. Korkeita upseereita korvattiin toisilla, jo pelkästään armeija aiheutti melkoisen verenvuodatuksen. Siirtymävaihetta ei voi sanoa kivuttomaksi.

   Caesarilla rakkaus oppimiseen oli yhtä syvä kuin hänen kunnianhimonsa. Erityisesti häntä kiinnostivat egyptiläinen kulttuuri ja perimätieto. Ja kaikkein kiihkeimmin hän halusi tietää, "mistä juontuu joki, jonka alkuperä on ollut ikuisuuksien ajan hämärän peitossa, ja mikä on sen tuntematon alkulähde".
   Uteliaisuuden lisäksi Caesarin ja Kleopatran yhteiseen matkaan Niiliä pitkin oli myös virallisia valtiollisia syitä. Uusi hallitsija vihittiin perinteisesti virkaansa seremoniallisella matkalla etelään. Kleopatran näkökumasta kyse ei ollut niinkään huvimatkasta tai tieteellisestä tutkimusretkestä kuin valtion velvoitteesta. Matkan kuluessa hän teki kansalleen selväksi Rooman sotilaallisen mahdin samoin kuin maansa tuottavuuden roomalaisille. Egyptin kansa oli tukenut häntä veljeään vastaan silloin kuin hän oli ollut haavoittuvainen. Nyt hän palasi kansansa eteen Caesar rinnallaan ja ilmeisen voittamattomana.
   Kleopatra ja Caesar suuntasivat kulkunsa etelään roomalaisten sotilaiden ja egyptiläisten hovimiesten seurassa. Viraanvaraisuuden oli oltava huipussaan, ja tehtävä oli kansalle suorastaan pelottavan vaativa, varsinkin jos - kuten  Appianos väittää - heidän vanavedessään seurasi neljänsadan aluksen laivasto. Joka tapauksessa, melkoinen määrä pienempiä aluksia seurasi kuningatarta.
   Niili tunnettiin muinaisessa maailmassa kaikkialla, siinä uskottiin virtaavan kultaa ja siihen yhdistettiin yliluonnollisia voimia. Sen veden uskottiin kiehuvan puolella siitä lämpötilasta, joka tarvittiin muun veden kiehuttamiseen. Joen tarunomaiset olennot saivat ällistyttäviä mittasuhteita.
   Egyptiläisnaiset tunnettiin erityisen hedelmällisinä, heidän kerottiin synnyttävän tavanomaista enemmän kaksosia, joskus jopa nelosia. Vuohet, jotka saivat muualla kaksi kiliä, tekivät kerrotun mukaan Egyptissä viisi. Miehen kallon uskottiin olevan tavallista vahvempaa tekoa Egyptissä, sillä kaljuus (ja Caesarin tapaan päälaen yli kammatut hiukset) oli siellä harvinaista.
   Niili oli ollut ikiajoista alkaen, ja Egyptissä ilmauksella myös oli merkitystä. Jopa Kleopatran aikana puhuttiin muinaishistoriasta. Hänen rinnallaan Caesar pääsi ihailemaan arkkitehtuuria kahdenkymmenenkahdeksan vuosisadan ajalta.
   Menneet vuosisadat tuntuivat myös olevan lähellä Kleopatran aikaa. Vaikka 1.120 vuotta erottivat Kleopatran eräästä myyttisestä tapahtumasta, Troijan tuhoon viitattiin edelleen järkähtämättä. Menneisyys oli kaiken aikaa käden ulottuvilla, ja siihen suhtauduttiin hartaasti.
   Kleopatra ja Caesar päätyivät lopulta nykyisen Assuanin eteläpuolelle rosoisten kallioiden väliin, missä tapahtui vaivalloinen täyskäännös.

   Kuin kasvavana kunnianosoituksena maansa hedelmällisyydelle, Kleopatra oli tuona keväänä viimeisillään raskaana. Kesäkuun lopulla hän synnytti puoliroomalaisen lapsen, joka oli kaksinkertaisesti jumalallinen: hän oli sekä Ptolemaios että Caesarin jälkeläinen.

   Caesar lähti Egyptistä 10.6. eli huomattavasti myöhemmin kuin oli ollut suunnitelma. Niin henkilökohtaisena kuin poliittisena palveluksena hän vei sotavankinaan mukanaan Kleopatran sisaren, joka oli edelleen nimeltään, joskaan ei käytökseltään, "Sisaruksiaan rakastava jumala". Caesarin mukana maahan tulleet 12.000 legioonalaista jäivät Egyptiin, mikä oli yhtä lailla henkilökohtainen kuin poliittinen ele. Levottomuudet kansan keskuudessa eivät olleet eduksi kummallekaan.

   Kesällä 46 eaa. Kleopatra lähti vuorostaan purjehtimaan kohti Caesarin kotikenttää, Roomaa. Caesarin edustajat vastaanottivat hänet viimeistään kaupungin muurien ulkopuolella ja johdattivat puisen sillan yli suurelle Tiber-joen länsirannalla sijainneelle suurelle maaseutuhuvilalle.
   Kleopatralla oli Roomassa samat ongelmat kuin nykypäivän julkkiksilla: kaikki tunsivat hänet, mutta hän ei tuntenut ketään. Varsinaisesti hän ei herättänyt sympatioita, mutta uteliaisuutta kylläkin. Sinänsä Caesarin vaimon Calpurnian vuoksi ei ongelmia tullut, tämä oli tottunut miehensä aktiviteetteihin, Caesar oli jo ehtinyt touhuta useimpien työtovereittensa puolisoiden kanssa ja ehtinyt hakkailla jo Mauretanian kuninkaan vaimoakin.

   Kun Ceasar oli palannut Roomaan, hän oli aloittanut uudistuksia, joihin oli ottanut vaikutteita Egyptistä. Erityisesti Schiff kiinnittää huomiota roomalaisen kalenterin uudistamiseen. Kyseinen kalenteri oli vuoteen 46 eaa. mennessä edistänyt kolme kuukautta. Jo jonkin aikaa kalenteri oli koostunut 355 päivästä, ja virkamiehet olivat lisänneet vuoteen satunnaisesti kuukauden, silloin kun se näiden mielestä oli tuntunut hyvältä ajatukselta.
   Kalenterista oli aikanaan muodostunut sekasotku. Esim. Cicero oli valittanut yhdessä vaiheessa, ettei ollut enää tiennyt, mitä vuotta hän oli elänyt.
   Caesar omaksui egyptiläisen kalenterin, jossa oli kaksitoista kuukautta, joissa kussakin kolmekymmentä päivää, minkä lisäksi vuoden lopussa oli viisi ylimääräistä päivää. Lisäksi Caesar otti käyttöön niin ikään Aleksandriasta omaksumansa kaksitoistatuntisen päivän ja samanmittaisen yön.
   Kleopatran astronomit ja matemaatikot avustivat Caesaria suunnittelussa. Tuloksena syntyi rohkea korjaus vuoteen 46 eaa, "sekavan laskemisen viimeiseen vuoteen" ja 445 päivän vuoteen, jossa ylimääräiset viikot sijoitettiin marras- ja joulukuun väliin.
   Muita merkittäviä Egyptistä peräisin olevia uudistuksia olivat julkinen kirjasto, virallinen väestönlasku sekä sulku- ja patotekniikan käyttö. Näkyvimmin itämaiset vaikutteet näkyivät triumfeissa, joita Caesar vietti syyskuun lopussa.

   Erittäin laajoja tietolähteitä käyttäneen Suetiniuksen mukaan Kleopatran oli vaikea lähteä Roomasta, aivan kuten Caesarin vähän aiemmin Egyptistä. Roomalaispäällikkö ei "päästänyt häntä pois ennen kuin oli tuhlannut hänelle mitä suurimpia kunnianosoituksia ja lahjoja". Caesar oli myös tunnustanut Kleopatran pojan Kaisarionin lapsekseen ja "sallinut antaa oman niimensä Kleopatran synnyttämälle pojalle". Saattaa olla, että isyyden tunnustaminen oli koko tapaamisen perimmäinen syy. Kuten eräs historioitsija toteaa, heidän lapsensa "oli Kleopatran paras valttikortti saada Caesar pitämään kiinni siitä, mitä aiemmin oli sovittu tai luvattu". Lupauksen sisältö ei ole tiedossa lukuun ottamatta Egyptin muodollista tunnustamista Rooman ystäväksi.

   Kun Kleopatra oleili Roomassa, kaupunki oli "yleisen hämmennyksen ja sekasorron vallassa". Caesarin uudistukset olivat kyllä lupaavia, mutta kysymys kuului, kuinka ja milloin tämä saisi tasavallan jälleen yhtenäistettyä. Sotavuosina kaikki oli kääntynyt päälaelleen, perustuslaki oli murskattu, nimityksiä tehtiin hetken mielijohteesta ja lainvastaisesti. Caesar ei tehnyt riittävästi saadakseen palautettua perinteiset oikeudet ja asetukset.
   Caesarin valta kuitenkin kasvoi. Kun hän palasi samana syksynä Espanjasta, hän oli nitistänyt viimeisetkin Pompeiuksen kannattajat, ja ilmoitti sisällissodan olevan viimein ohi. Roomassa hän huolehti useimmista vaaleista ja päätti useimmat oikeusjutut. Senaatti vaikutti entistäkin turhemmalta. Jotkut nurisivat elävänsä monarkaissa, joka oli naamioitu tasavallaksi. Tuskastunut Cicero näki tulevaisuudessa kolme mahdollisuutta: "Loputtomasti aseellisia selkkauksia, mahdollinen elpyminen rauhan tultua tai täydellinen tuhoutuminen".

   Cicero oli mahtava, tunnustettu retoorikko, joka yleensä souti kahden ääripään väliä: joko hän oli hännystelevä tai myrkyllinen. Hän saattopi suhtautua kummallakin tavalla samaan henkilöön.
   Cicero oli suuri kirjailija, ja suuresti täynnä itseään. Hänen omanarvontuntonsa oli aivan ylimitoitettu ja hän oli fanaattisen herkkä arvostelemaan kaikkea, niin todellista kuin kuviteltuakin. Hän oli paitsi loistava puhuja, myös yhtä taipuvainen työntämään nenänsä toisten asioihin, ja oltuaan kolmenkymmenen vuoden ajan roomalaisen politiikan keskiössä hän ei suostunut siirtymään syrjään. Valta ja kuuluisuus vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa.
   Oli siis aivan luonnollista, että Cicero tunki myös tapaamaan Kleopatraa. Tämä meni lupaamaan oppineelle roomalaiselle joko jonkin kirjan tai käsikirjoituksen, mahdollisesti jonkin teoksen Aleksandrian kirjastosta. Mutta ei kuitenkaan tullut toimittaneeksi teosta koskaan perille. Hän ei selvästikään piitannut Ciceron tunteista.
   Ja nuo tunteet kuumenivat entisestään, kun Kleopatra lähettiläs käväisi Ciceron luona. Ei lähettiläällä Cicerolle mitään asiaa ollut, oli tullut hakemaan tämän korkeasti oppinutta parasta ystävää.
   Ciceron arvokkuus oli kärsinyt. Seurauksena oli hirmuinen kauna. Sen jälkeen hän ei enää halunnut olla missään tekemisissä egyptiläiskuningattaren kanssa.
   Sinänsä, olisiko Cicero muutenkaan voinut ystävystyä Kleopatran kanssa? Pompeiuksen kannattajana Cicero ei ollut Caesarin kaveri, ja aikoinaan Cicero oli lausunut kärkeviä kommentteja Kleopatran isästä, jota hän oli pitänyt täysin mitättömänä kuninkaana.

   Kleopatran vierailun aikana Caesar esiintyi miehenä, joka oli voittanut 302 taistelua ja taistellut kovapäisiä gallialaisia vastaan peräti kolmekymmentä kertaa, jota oli "mahdotonta pelotella ja joka selvisi jokaisesta sotaretkestä voittajana". Toisaalta hän oli myös huonosti suostuvainen sovitteluratkaisuihin. Hän ei piitannut perinteistä. Hän oli aina enemmän sotapäällikkö kuin poliitikko.
   
   Helmikuussa 44 eaa. Caesar nimitettiin loppuiäkseen diktaattoriksi. Hänen etuoikeutensa lisääntyivät entisestään. Hän pukeutui triumfiasuun ja käytti korotettua, norsunluulla ja kullalla koristeltua tuolia, joka muistutti epäilyttävästi valtaistuinta. Hänen kuvansa esiintyi roomalaisissa kolikoissa, joissa esiintyi nyt ensimmäisen kerran elävä roomalainen
   Senaatti käyttäytyi Caesarin suhteen ristiriitaisesti. Toisaalta se kannusti Caesaria, tosiaalta panetteli tätä kertoen, kuinka mielellään tämä otti kunnianosoitukset vastaan ja käyttäytyi niiden seurauksena yhä kopeammin.
   Kenties Caesar teki virheen hyväksyessään kunnianosoitukset, mutta oli myös jonkinlaisessa välikädessä: jos hän ei olisi ottanut niitä vastaan, hän olisi saattanut loukata tunnustuksen myöntäneitä. Tilannetta hankaloitti entisestään se, että Caesar lähti sinä talvena jälleen uudelle, äärimmäisen kunnianhimoiselle sotaretkelle, minkä seurauksena Rooman tasapaino uhkasi jälleen horjua. Hänen suunnitelmissaan oli valloittaa Parthia, joka sijaitsi Rooman itärajalla ja joka oli pitkään vastustanut sen ylivaltaa.

   Keväällä 44 eaa. Caesar lähetti kuusitoista legioonaa ja huomattavan määrän ratsuväkeä edeltä Parthiaan. Hän teki järjestelyjä poissaoloaan varten, mutta kaupunki eli pelon ja epäilysten vallassa.
   Sitten talvinen oraakkeli antoi ennustuksen, mistä roomalaiset eivät ilahtuneet. Oraakkelin ennustuksen mukaan ainoastaan kuningas kykenisi valloittamaan Parthian. Näin ollen Caesarille alettiin vaatia kuninkuutta ensi tilassa.
   Oliko Caesarilla suunnitelmia ryhtyä monarkiksi? Sitä ei tiedetä. Tiedetään vain, miltä asiat näyttivät. Kun Caesar oli seurustellut egyptiläiskuningattaren kanssa, hänen kosketuksensa Roomaan oli höltynyt siinä määrin, että kotimaan asiat olivat luvattoman kehnossa hoidossa. Ja hän käyttäytyi piittaamattoman itsevaltaisesti, kun kansa olisi vaatinut huolenpitoa.
   Jos kaveri ei kuninkaaksi halua, kaverin olisi syytä miettiä, onko vapaa-ajalla viisasta seurustella kuningattaren kanssa.

   Vuoteen 44 eaa. saakka maaliskuun idus oli nimenomaan kevään juhlaa, jolloin kansa kokoontui juhlimaan ihan kunnolla. Iduksena juhlittiin muinaista jumalatarta, joka edusti loppuja ja uusia alkuja. Hilpeät juomaveikot kokoontuivat Tiberin rantapenkereille juhlimaan yötä myöten ja leiriytyivät täydenkuun alle telttoineen. Pirskeiden seuraukset näkyivät usein yhdeksän kuukautta myöhemmin.
   Vuonna 44 eaa. tuo päivä sarasti pilvisenä. Harmaan aamupäivän aikana Caesar lähti kantotuolissaan senaattiin tekemään viimeisiä järjestelyjä poissaoloaan varten. Publius Cornelius Dolabella toivoi saavansa nimityksen konsuliksi Caesarin tilalle, samoin kuin Marcus Antonius, joka kilpaili Dolabellan kanssa Caesarin suosiosta.
   Senaatin istunto pidettiin sinä päivänä yhdessä suurista kokoontumissaleista Pompeiuksen teatterin yhteydessä. Kaikki nousivat seisomaan Caesarin astuessa sisään laakeriseppele päässään. Noin kello yksitoista hän istuutui uuteen kultaiseen tuoliinsa.
   Caesarin ympäröi nopeasti joukko työtovereita, joista monet olivat hänen uskottuja ystäviään. Yksi heistä esiti pyynnön, minkä jälkeen monet suutelivat Caesarin kämmenselkää ja kuultiin monia vetoomuksia.
   Caesar hylkäsi pyynnön. Minkä jälkeen pyynnön esittänyt mies riuhtaisi Caesarin togan rajusti alas olkapäältä. Ennalta sovittu merkki.
   Ryhmä tiivistyi ja paljasti tikarinsa. Caesar vääntäytyi etäämmälle ensimmäisestä huitojasta, ja tämän tikari vain hipaisi kohdettaan. Sitten iskuja alkoikin sataa, jokainen salaliittolainen oli luvannut lyödä Caesaria tikarillaan.
   Kun senaattorit ryntäsivät Caesarin kimppuun, ei se erityisen järjestelmällisesti sujunut.  Caesar yritti paeta ja psyykata vihulaisia kurottaen jäntevää kaulaansa "vuorotellen kunkin suuntaan huutaen kuin villieläin", mikä ei senaattorien menoa rauhoittanut. Kun iskuja alkoi sadella, senaattorit puukottivat Caesarin lisäksi myös toisiaan.
   Lopulta Caesar luovutti. Hän voihkaisi ja veti togan päänsä peitoksi - samalla tavoin kuin Pompeius oli tehnyt Egyptin rannikolla - ennen kuin lysähti lattialle.
   Sanoiko Caesar jotain Brutukselle, siitä Schiff ei mainitse mitään.

   Hyökkääjät kiiruhtivat kokoussalin ovelle. Caesar jäi makaamaan verestä märkänä, purppuranpunaisena myttynä, jota oli isketty tikarilla kaksikymmentäkolme kertaa. Veriset murhaajat ryntäsivät eri suuntiin huutaen surmanneensa kuninkaan ja tyrannin.
   Kauhu ja hämmennys valtasivat Rooman. Sekasorron keskellä jotkut uskoivat koko senaatin sekaantuneen jupakkaan. Väkijoukko, joka oli tuijottanut lumoutuneena gladiaattoreiden kisoja, pakeni kaduille - jostain oli levinnyt huhu, minkä mukaan gladiaattorit surmasivat senaattoreita. Jotkut uskoivat armeijan olevan tulossa ryöstelemään kaupungille.
   Rooma vetäytyi lukkojen taakse. Sekasorron tilalle tuli lamaannus: yhdellä hetkellä "kaikkialla oli juoksevia ja huutavia ihmisiä", seuraavalla "kaupunki näytti siltä kuin vihollinen olisi miehittänyt sen".

   Senaatin istuntosalissa Caesarin ruumis lojui yksinään tuntikausia. Vasta iltapäivällä kolme orjapoikaa kantoi sen pois hysteerisen itkun ja vaikerruksen kantautuessa ovensuista ja talojen katoilta.

   Lukuun ottamatta mahdollisesti Calpurniaa, jolle ruhjottu ruumis tuotiin, tuskin kukaan järkyttyi uutisesta yhtä pahasti kuin Kleopatra. Riippumatta siitä, kuinka paljon se häneen henkilökohtaisella tasolla vaikutti, se oli ennen kaikkea poliittisesti hirveä isku. Nyt kun Caesar ei enää ollut hänen takuumiehensä, hänen tulevaisuutensa oli vähintäänkin epävarma.

   Kleopatra kyllä myötävaikutti Caesarin tuhoon, mutta mistään juonista kuningattaren taholta ei ole näyttöä. Ei myöskään petoksesta eikä itse asiassa sokaisevasta, kuolettavasta intohimostakaan. Suostuttelutaidoistaan huolimatta hän tuskin vaikutti merkittävällä tavalla sisäpolitiikkaan. On tosin mahdollista, että Kleopatra ja Caesar olisivat yhdessä suunnitelleet Roomasta monarkiaa, mutta mitään todisteita siitäkään ei ole.
   Väitteestä, että Kleopatra olisi herättänyt Caesarin ahneuden, kieltämättä kehkeytyy mielenkiintoisempi tarina kuin kuin siitä tavanomaisesta faktasta, että Caesarilla oli paljon vihollisia useista eri syistä, joista harvoilla oli mitään tekemistä sen enempää egytiläisen kuningattaren kuin Rooman valtiojärjestyksenkään kanssa. Kalenteriuudistus oli lyhentänyt valtaa pitävien nimityksiä, jotkut tuskittelivat sodan aiheuttamia menetyksiä, jotkut vain halusivat järkyttää järjestelmää.

   Kun Caesarin testamentti avattiin ja luettiin ääneen, Kleopatraa siinä ei mainittu. Mikäli Kleopatra oli pettynyt, hän ei ollut ainoa: se ei tukenut yhtään niistä rikollisista vaikuttimista, mitkä Caesariin oli yhdistetty. Pikemminkin testamentti oli tulkittavissa pitkäksi moitteeksi murhaajille.
   Kleopatran käyttämän vierashuvilan Caesar jätti Rooman kansalle. Jokaiselle aikuiselle roomalaismiehelle hän testamenttasi 75 drakhmaa. Ulkomaalaiselle hän ei lain mukaan voinut jättää omaisuutta, eikä jättänytkään - tuonkaan perusteella hän tuskin oli ollut niin vailla tilannetajua kuin miltä oli vaikuttanut. Kaisarionille hän ei jättänyt mitään eikä edes maininnut poikaa testamentissaan.
   Kaikki ällistyivät siitä, ettei Caesar jättänyt mitään perintöä Marcus Antoniukselle, joka oli ilman muuta otaksunut toisin. Sen sijaan Caesar nimesi Gaius Octavianuksen, sisarensa kahdeksantoistavuotiaan lapsenlapsen, perillisekseen. Hän adoptoi pojan virallisesti ja jätti tälle kolme neljännestä omaisuudestaan sekä - vielä arvokkaampaa - nimensä. Antonius nimitettiin Octavianuksen holhoojaksi usean muun Caesarin läheisen toverin kanssa - jotka sattuivat myös olemaan Caesarin murhaajia.

   Kolme päivää myöhemmin, Caesarin hautajaisissa, Marcus Antonius piti sävähdyttävän puheen. Hän julisti kovalla äänellä Caesarin kunniaa ja luetteli tämän voittoja. Suurten eleiden ja korulauseiden ystävänä hän jatkoi esitellen Caesarin harmaata, veristä päätä. Minkä jälkeen hän riuhtaisi riekaleisen, veren jäykistämän vaatteen irti Caesarin ruumiista ja heilutti sitä keihäänkärjessä.
   Väkijoukko hurjistui. Hetken huumassa se poltti ja tuosi kokoontumistilan, missä Caesar oli murhattu. Seurasi raaka tappo - torilla lynkattiin virheellisesti murhaajaksi uskottu mies - ja tuhopoltto, minkä aikana - kuten Cicero asian ilmaisi - "melkein koko kaupunki poltettiin maan tasalle ja taas teurastettiin valtavasti ihmisiä".

   Kleopatra oli siinä suhteessa onnekas, että Caesarin surmaajat olivat lykänneet hyökkäystään monesti. Mikäli he olisivat ryhtyneet tuumasta toimeen alkuperäisen aikataulun mukaan, Kleopatra olisi saattanut jämähtää kuohuvaan Roomaan. Hän oli kaupungissa hautajaisten jälkeisen erityisen rajun ukkosmyrskyn jälkeen ja näki komeetan, joka halkoi taivasta sillä viikolla joka ilta. Huvilastaan hän näki kaupungin, joka oli yleensä sysimusta, mutta nyt leiritulten täplittämä - leiritulia piti polttaa yleisen järjestyksen vuoksi aamunkoittoon saakka.
   Sitten Kleopatra lähti. Purjehduskausi oli juuri alkanut ja hän pääsi todennäköisesti lähtemään nopeasti Caesarin kannattajien avulla.
   Lähtiessään Kleopatra oli raskaana. Hän sai kuitenkin keskenmenon, joko merimatkan aikana tai pian sen jälkeen. Mistä Cicero oli helpottunut, hän kun oli pelännyt, että Rooman alueella alkunsa saanut raskaus olisi saattanut muuttaa Rooman kruununperimysjärjestyksen.

   Kleopatra sai pitää Caesarin aikana saavuttamansa edut. Kaikki osapuolet olivat sitä mieltä, että Caesarin määräämiä "asetuksia, suosionosoituksia ja lahjoja" ei tulisi kumota. Toisin sanoen, Kypros oli turvassa ja Kleopatra säilyisi Rooman ystävänä ja liittolaisena.
   Roomassa puolestaan alkoi "ryöstelyn, tuhopolttojen ja joukkomurhien" aika. Jopa neutraalit osapuolet osallistuivat riemumielin väkivaltaisuuksiin.
   Kleopatra oli opetettu jo varhain pelkäämään, että Rooma pyrkisi hajottamaan Egyptin, mutta nyt hän pääsi seuraamaan sivusta, kuinka Rooma keskittyi hajottamaan itseään. Kaupunki koki synkän, kostean, pimeän vuoden, minkä aikana aurinko ei näyttäytynyt, vaan "halki koko vuoden aurinko oli himmeä". Todennäköisesti syynä oli Sisiliassa sijaitseva tulivuori Etna, mutta Roomassa pidettiin poliittista selitystä parempana.

   Kun Kleopatra palasi Egyptiin, hän otti jälleen maan ohjat tiukasti käsiinsä. Jossain vaiheessa kesän mittaan hän järjesti Ptolemaios XIV´n murhan, ilmeisesti myrkyllä. Veljen tultua murhatuksi hän saattoi nimittää poikansa Kaisarionin kanssahallitsijakseen, ja tekikin nimityksen saman kesän aikana.
   Kleopatralla oli nyt pakollinen miespuolinen kanssahallitsija rinnallaan. Roomalainen, kaksinkertaisesti jumalallinen Kaisarion istui Egyptin valtaistuimella. Eikä kolmevuotias kanssahallitsija luultavasti tulisi sotkemaan äitinsä suunnitelmia ainakaan ihan heti.

   Kleopatra vankisti asemaansa Egyptissä, mutta helppoa tuo aika ei hänelle hallitsijana ollut. Keväällä 43 eaa. Niili ei värästänytkäään, eikä pinta noussut kesän aikana lainkaan. Seuraavana vuonna joki osooittautui yhtä yhteistyöhaluttomaksi. Viljasato epäonnistui pahemmin kuin koskaan.
  Kleopatra avasi kuninkaallisten vilja-aittojen ovet ja jakoi ilmaista vehnää. Inflaatio riehui, joten Kleopatra devalvoi valuutan. Kahdesta piirikunnasta tuli ihmisiä anomaan vapautusta korruptoituneiden veronkantajien vaateista ja Kleopatra myönsi vapautuksia.

   Roomassa sisällissota yltyi ja se oli otettava huomioon myös Egyptissä. Kleopatra tiesi, että jokainen osapuoli pyytäisi apua. Ja tiesi, että väärän osapuolen tukeminen tarkoittaisi tuhoa.
   Kleopatran olisi ollut viisainta olla tekemättä mitään, mutta sen vaihtoehdon hän hylkäsi välittömästi. Lopulta hän toimi luonnollisten sympatioidensa pohjalta, omilla ehdoillaan.

   Dolabella oli ollut Caesarin suosiossa, oli toiminut keisarillisen laivaston etevänä komentajana sekä oli ollut Caesarin ykkösehdokas konsuliksi vuonna 44 eaa. Dolabella oli irstas ja kuumapäinen tapaus, mutta toisaalta myös sitkeä, etevä retoorikko ja kansan suosikki. Hän oli vasta parikymppinen ja vaikutti Kleopatrasta epäilemättä luontevalta manttelinperijältä Caesarille.
   Kun Dolabella esitti avunpyynnön, Kleopatra lähetti hänelle Caesarin jättämät neljä legioonaa ja laivaston. Vastalahjaksi hän vaati lupauksen, että Kaisarion vahvistettaisiin Egyptin kuninkaaksi, mikä oli Kleopatralle ratkaisevan tärkeä asia.
   Ankara merenkäynti kuitenkin esti laivaston kulun suunnitellusti. Se siirtyi Cassiuksen, Dolabellan kilpailijan ja Caesarin murhaajien päämiehen, omistukseen. Minkä jälkeen Cassius pyysi Kleopatraa ojentamaan auttavan käden. Mihin tämä totesi, että nälänhätä ja kulkutaudit runtelivat valtakuntaa, eikä Cassiusta pystytty auttamaan.
   Kleopatran kapinalliset alamaiset alkoivat aiheuttaa vaikeuksia. Armeijan päällikkö Kyproksella kieltäytyi noudattamasta komentoa ja alkoi varustaa Cassiusta egyptiläisin laivoin.

   Heinäkuussa 43 eaa. Cassiuksen armeija piiritti ja murskasi Dolabellan, joka teki itsemurhan. Viimeistään tässä vaiheessa Kleopatra kuuli Cassiuksen vihollisista Octavianuksesta ja Antoniuksesta. Miehet olivat liittoutuneet tarkoituksenaan kostaa murhaajille, joiden joukkoa Brutus ja Cassius olivat ensisijaisesti johtaneet.
   Kleopatra varusti Octavianukselle voimakkaan laivaston. Tuosta Cassius poltti päreensä ja valmistautui täysimittaiseen hyökkäykseen Egyptiä vastaan.

   Cassiuksen komennossa oli kaksitoista ensiluokkaista legioonaa sekä erikoisjoukko jousimiehiä ratsuineen. Hän oli suhtautunut armottomasti kaupunkeihin, joihin oli aiemmin marssinut. Nyt hän oli aivan Egyptin rajalla, missä oli ottanut Syyrian hallintaansa, ja valmistautui tekemään selvää Kleopatrasta.

   Mutta sitten Cassiuksen suunnitelmiin tuli muutos. Kun hän oli lähtenyt liikkeelle kohti Egyptiä, Antonius ja Octavianus ylittivät Adrianmeren.
   Cassius epäröi. Egypti olisi ollut kallisarvoinen saalis ja helpon tuntuisesti saavutettavissa. Brutus kuitenkin muistutti tiukkaan sävyyn, etei Cassius ollut tavoittelemassa valtaa itselleen, vaan vapautta kansalleen.
   Pettynyt Cassius muutti suuntaa ja yhdisti joukkonsa Brutuksen kanssa Kreikassa.

   7.12. vuonna 43 eaa. Cicero oleili huvilallaan Rooman eteläpuolella. Hän oli käynyt levolle, kun varis lensi ikkunasta sisään ja ryhtyi nokkimaan vuodevaatteita. Ciceron palvelijat tulkitsivat sen uhkaavan vaaran merkiksi ja pyysivät hartaasti, että Cicero sallisi heidän viedä tämä merelle.
   Vastahakoisesti Cicero kapusi kantotuoliin Euripideen teos kädessään. Aloitettiin matka kohti rannikkoa.
   Muutama minuutti lähdön jälkeen huvilalla sadanpäämies meni sisälle lukitun oven saranapuolelta. Kuulustelun jälkeen hän pinkaisi juoksuun tavoittaakseen Ciceron. Ja pian sadanpäämies sai kantotuolin näkyviinsä.
   Ciceron palvelijat olivat kauhuissaan. Cicero itse määräsi heidät laskemaan kantaotuolin maahan, hän halusi nähdä murhaajansa silmästä silmään.
   Cicero avasi verhon kokonaan ja kurotti niskaansa niin pitkälle kuin pystyi, jotta kaulan saisi helpommin poikki. Hän nimittäin epäili joutuneensa amatöörin käsiin.
   Ciceron pelko ei ollut turha. Mutta lopulta pää irtosi ruumiista.

   Lopulta kaksituhatta merkittävää roomalaista makasi kuolleina ja heidän joukossaan lähes kolmannes senaatin jäsenistä. Kymmenen kuukautta myöhemmin Cassiuksen ja Brutuksen armeijat kohtasivat Antoniuksen ja Octavianuksen armeijat Filippoin lähellä laajalla tasangolla itäisessä Makedoniassa. Seurasi kaksi erittäin laajamittaista taistelua.
   Kaksi yli sadantuhannen miehen armeijaa kohtasivat kasvokkain. Miestappiot olivat suuret kummallakin puolella. Vasta toinen kosketus viholliseen päästi Octavianuksen ja Antoniuksen voitolle.
   Cassius teki itsemurhan samalla tikarilla, jolla oli iskenyt Caesaria. Brutus heittäytyi miekkaan.
   Voittajat lähestyivät Brutuksen ruumista kumpikin omalla tavallaan. Antonius riisui kalliin purppuraviittansa ja asetti sen huolellisesti ruumiin ylle haudattavaksi yhdessä hänen suuresti arvostamansa entisen työtoverin kanssa. Pian sen jälkeen Octavianus astui näyttämölle ja määräsi Brutuksen pään irrotettavaksi sekä asetettavaksi nähtäville Roomassa. Tosin Roomaan saakka pää ei kulkeutunut, vaan se katosi matkalla.

   Antonius ja Octavianus jakoivat Välimeren maailman keskenään. He erkanivat allekirjoitetut sopimukset käsissään.
   Antonius oli näistä kahdesta ehdottomasti virka-asemaltaan korkeampi. Sotilaallinen voitto oli ollut hänen. Filippoissa hän oli ansainnut voittamattoman maineen, jopa niin, että pelkän nimen mainitseminen herätti kauhua useiden vuosien ajan. Hän suuntasi itään palauttaakseen järjestyksen ja kerätäkseen varoja.
   Octavianus oli sairastanut lähes koko kuukauden, kun häntä oli kiikutettu kantotuolissa pitkin taistelutannerta. Hän lähti länteen parantelemaan itseään. Hänen aikeenaan oli kotiuttaa armeija ja jakaa maa-alueita veteraaneille, jotka saivat palkan vasta sotaretken jälkeen.
   Roomaa hallitsi nyt kaiksi miestä, jotka  tulivat toimeen keskenään juuri niin hyvin kuin kahdelta täysin vastakohtaiselta henkilöltä voi odottaa. Octavianus oli armoton, laskelmoiva ja kärsivällinen. Antonius puolestaan oli tunneperäinen, luottavainen ja impulsiivinen. Näin ollen sisällissodalle oli odotettavissa jatkoa, nämä kaksi sotapäällikköä eivät voisi loputtomiin välttää yhteentörmäystä.
   
   Aikanaan Aleksandriaan saapui lähettiläs, todennäköisesti vuonna 41 eaa. Sulavakäytöksinen, teräväkielinen neuvottelija, jonka uskollisuus oli akrobaattista lajia.
   Quintus Dellius oli vaihtanut sisällissodan aikana puolta jo useamman kerran. Hän oli loikannut Dolabellan leiristä Cassiuksen puolelle, mistä oli jatkanut Antoniuksen leiriin.
   Kun Dellius tapasi Kleopatran, hän ymmärsi pian, ettei hänen edessään suinkaan ollut murheen murtama alistettu kuningatar, jota syytettäisiin yhteistyön puutteesta. Opportunistina Dellius saattoi käsittää, että tilanteesta voisi saada jotain muutakin irti. Hän joko oli itse sulaa vahaa Kleopatran käsissä tai käsitti Antoniuksen lankeavan Kleopatran pauloihin - tai molempia.
   Dellius teki ketterästi täyskäännöksen. Hän imarteli ja nöyristeli sen verran paljon, että Schiffille jäi epäselväksi, kenen asiaa tapaamisessa lopulta ajettiin.
   Kleopatran oli määrä lähteä Delliuksen kanssa kiireesti ulkomaille. Dellius vakuutti, ettei ollut mitään pelättävää.
   Nimittäin, Marcus Antonius oli "sotilaista mitä lempein ja ystävällisin".

   Kleopatra otti kutsun vastaan. Ja päätti tehdä sen tyylillä. Matkusti Tarsokseen tapaamaan Antoniusta. Saapui kaleerilla, jossa oli kullattu keula ja huikean korkeat, purppuranpunaiset purjeet. Sädehti itse kimaltelevissa sateenkaaren väreissä, kalliiden suitsukkeiden pyörryttävässä tuoksussa, kaikki aistit äärirajoille saattaen.
   Kleopatran julkinen esiintyminen vaati melkoiset puitteet. Elämä ja legenda olivat hänen tapauksessaan miltei yhtä. Tarsos on yksi niistä muutamasta paikasta, joissa ne limittyivät täydellisesti.
   Kun Kleopatran kaleeri lipui jokea pitkin kohti Tarsosta, jo alkutaipaleella suuri väkijoukko kerääntyi turkoosinvärisen joen varrelle seuraamaan kaleerin matkantekoa. Kaupunkia lähestyttäessä väki juoksi rantaan katsomaan ihmeellistä näkyä.
   Lopulta Tarsos tyhjeni kokonaan. Tehtäviään torilla hoitanut Antonius totesi yhtäkkiä istuvansa yksikseen puhujalavalla.

   Kun Kleopatra ja Antonius tapasivat, puitteet olivat kunnossa. Erityisen haltioissaan Antonius oli taidokkaista valomuodostelmista, jotka kuningattaren määräyksestä oli viritelty puunoksille. Niistä lankesi kimmeltävä pitsikuvio aistilliseen kesäyöhön, "niin että syntyi mitä harvinaisin ja kaunein näky".
   Näkymä on niin ihmeellinen, ettei Shakespeare omassa näytelmässään runoillut aiheesta omiaan, vaan tukeutui Plutarkhoksen tekstiin. Toisin sanoen, jotain poikkeuksellisen kiinnostavaa on täytynyt tapahtua, kun kaikkein mahtavin Elisabetin aikainen runoilija nojaa suoraviivaisen elämäkerturin tekstiin.
   Niinhän sitä sanotaan, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta. Kleopatra tarjosi juhla-aterian, joka todellakin oli juhla-ateria.
   Ateriaa varten valmisteltiin kaksitoista salia. Kolmekymmentäkuusi sohvaa koristettiin arvokkain kankain. Niiden takana riippui seinillä purppuranpunaisia gobeliineja, joihin oli kirjailtu kimmeltäviä lankoja. Kleopatra huolehti siitä, että hänen pöytänsä oli katettu kultaisin astioin, joissa oli jalokiviupotuksia. Ja illallisen jälkeen hän lähetti vieraat pois kaikkine lahjoineen, joita nämä olivat ihastelleet: kankaineen, jalokiviupotteisine aterimineen ja jopa sohvineen.
   Kun Kleopatra pyysi Antoniusta käymään uudelleen, tämä otti kutsun vastaan.

   Kleopatra päätti, että kun Antonius tulisi uudelleen, ensimmäisten illallisten tulisi vaikuttaa jokseenkin askeettisilta. Niinpä kun Antonius jälleen saapui, juhlapaikassa oli niin paljon ruusuja, että ne ulottuivat miestä polveen. Kukkakauppias ansaitsi kerralla saman verran kuin kuusi lääkäriä vuodessa.
   Illan päätyttyä juhlasaliin jäivät vain poljetut ruusut. Jälleen Kleopatra jakoi itaimiston vierailleen. Antoniuksen miehet kuljettivat kotiin sohvia, arkkuja ja gobeliineja, sekä "kantotuoleja ja vaunuja korkea-arvoisille vieraille sekä hevosia, joista suurimmalle osalle oli puettu hopeiset valjaat". Kotimatkan helpottamiseksi Kleopatra antoi jokaiselle mukaan myös soihtua kantavan etiopialaisen orjan.

   Kyllähän noiden syöminkien aikana myös puhuttiin asiaa. Jossain vaiheessa Kleopatra ja Antonius ottivat puheeksi rahakysymyksen, mikä pitkälti selitti Kleopatran loisteliaan esityksen. Se oli yksi tapa osoittaa hyödyllisyytensä miehelle, joka oli varojen tarpeessa. Rooman rahakirstut kun ammottivat tuolloin tyhjyyttään.

   Antonius kutsui Kleopatran luokseen juhlaillallisille. Yritti vastata egyptiläiskuningattaren vieraanvaraisuuteen. Mutta tulokset jäivät himmeämmiksi kuin Kleopatralla.
   Myöhemmin Kleopatran kerrottiin hämmentäneen Antoniuksen arvostelukykyä. Useimmat roomalaiset olisivat kyllä käsittäneet, että ylellisyyspelissä oli turha lähteä kilpailemaan Ptolemaiosten kanssa.
   Jälleen Kleopatra osoittautui joustavaksi, Antoniusta valmiimmaksi pelaamaan jonkun toisen säännöillä. Kun Antonius hämätäkseen pilaili heikommilla tarjoiluillaan valittaen juhliensa "vähäpätöisyydestä ja kehnoudesta", Kleopatra lähti mukaan leikkiin. Hän kuunteli tarinointia ylenkatseisena, kuin maksettuna seuralaisena miehelle, joka laukoi hyviä vitsejä ja nauroi itselleen yhtä sydämellisesti kuin toisillekin.
   Kleopatra suhtautui Antoniuksen huumoriin epähienostuneen innostuneesti: "Kleopatra heti huomasi, että Antoniuksessa oli aimo annos tavallista yksinkertaista sotilasta, ja tätä hän turhia siekailematta päätti rohkeasti käyttää hyväkseen".
   Kleopatra oli jo vakiinnuttanut asemansa hallitsijana, pöyhkeillyt vauraudellaan ja omaksui nyt leppoisan keskustelukumppanin roolin. Tuskin kukaan hänen seurueessaan oli koskaan ennen nähnyt sellaista Kleopatraa.

   Kleopatralla ja Antoniuksella oli paljon yhteistä. Kenelläkään muulla ei ollut yhtä pätevää syytä tyytymättömyyteen Caesarin testamentin vuoksi tai paheksua tämän adoptoidun perijän ilmaantumista paikalle. Antonius oli todistellut Kaisarionin jumaluutta senaatissa ja alkanut kaavailla itseään kutsuttavan samalla tavoin.
   Kleopatra ei olisi voinut toivoa parempaa näyttämöä. Tarsosta ympäröivät joka puolelta rosoiset, metsäiset vuoret, ja kukkia kasvoi kaikkialla. Se oli paitsi hallinnollinen keskus, myös oppimisen tyyssija, ja - kuten siellä sukupolvea myöhemmin syntynyt apostoli Paavali totesi - "kuuluisa kaupunki".
   Tarsosta arvostettiin ennen kaikkea filosofian ja puhetaidon oppilaitostensa takia. Siellä oli hienoja lähteitä ja kylpylöitä sekä upea kirjasto. Kaupungin halki ryöppysi kylmä, sinivihreä joki, joka oli yhtä kristallinkirkas kuin Niili oli samea. Tarsosta ympäröivät rehevät viljelymaat, jotka olivat erityisen kuuluja viinitarhoistaan, ja siellä palvottiin hedelmällisyyden jumalia.
   Tarsos oli paikka, missä kaksi nuo jumaluutta - toinen asemansa vakiinnuttanut, toinen siitä unelmoiva - saattoivat tuntea olonsa kodikkaaksi.

   Vaikka Antonius viettikin huikentelevaista elämää, ei hän kuitenkaan poikamies ollut. Vaikka hän olikin ilmiselvästi rakastunut Kleopatraan ja vaikka hänellä oli ollut lukuisia rakastajattaria, oli hänellä kotonaan myös puoliso.
   Antoniuksen vaimo Fulvia olisi toivonut miehensä yrittävän saada enemmän kuin puoli valtakuntaa. Hän patisti Antoniusta toistuvasti liittoutumaan Pompeiuksen pojan Sextuksen kanssa. Yhdessä nuo kaksi saisivat ilman muuta Octavianuksen päihitetyksi.
   Lopulta Fulvia oli itse julistanut sodan Octavianukselle, yhdessä Antoniuksen veljen kanssa. Koettuaan tappion Fulvia oli paennut Kreikkaan.
   Kun Anonius ja Fulvia tapasivat Kreikassa, kohtaaminen oli myrskyisä. Antonius oli raivoissaan. Fulvia oli ylittänyt valtuutensa ja toiminut miehensä selän takana.
   Korjatakseen vahingon Octavianuksen kanssa Antonius lähti hyvästelemättä. Fulvia oli silloin sairaana. Antoniuksen poissa ollessa Fulvia masentui vakavasti ja kuoli. Syytä ei tiedetä, mutta Appianos arvelee tämän riistäneen oman henkensä silkasta halveksunnasta, "koska oli vihainen Antoniukselle, joka oli hylännyt hänet silloin kun hän oli sairas". Schiff arvelee myös sen olevan mahdollista, että "taukoamaton toisten asioihin puuttuminen saattoi niin ikään uuvuttaa hänet".
   Joka tapauksessa, kun Fulvia oli poissa, Octavianuksen ja Antoniuksen oli helpompi selvitellä rauhanomaisesti välejään. Tuolloin tilanne oli se, että Sextus Pompeius jatkoi toimiaan merellä ja oli jo sulkenut tehokkaasti viljareitit Roomaan. Taukoamaton sota oli tuhonnut nykyisen Italian alueen maanviljelyksen. Rooma näki nälkää, maaseudulla mellakoitiin. Ystävät toimivat välikäsinä pyrkien saamaan sovinnon näiden kahden välille.

   Lokakuun alussa 40 eaa. solmittiin Brundisiumin sopimus. Sen mukaan Antoniuksen oli määrä taistella parthialaisia vastaan sillä välin kuin Octavianus torjuisi Sextus Pompeiuksen tai pyrkisi sopimukseen tämän kanssa.
   N. kahdeksan kuukautta myöhemmin nuo kolme solmivat uuden sopimuksen Miseniumissa, lahden toisella puolella Napolista katsoen. Aseelliselta selkkaukselta oli jälleen kerran vältytty. Mutta kun päähenkilöt juhlivat Miseniumissa, "heidän laivansa olivat ankkurissa lähettyvillä, vartijoita oli joka puolella asemissa ja illalliselle osallistuvat vieraat kantoivat tikareita vaatteittensa kätköissä".
   Octavianus ehdotti ihailtua sisarpuoltaan Antoniukselle vaimoksi. Harkitsevalla ja asiallisella Octavialla oli 29-vuotiaana kaikki ne ominaisuudet, joita edellytettiin pitkään kärsimään joutuvalta poliitikon puolisolta. Hän oli älykäs, mutta ei riippumaton, enemmän neuvottelija kuin manipuloija. Vaikka hän oli opiskellut filosofiaa, hänellä ei ollut poliittisia intohimoja. Hän oli kaunis, viehkeä, siropiirteinen ja hohtavahiuksinen. Hän oli täsmälleen sellainen kuin tilanne vaati: tervetullut vastapaino Kleopatralle, josta hänen oli määrä vieroittaa Antonius.

   Kleopatra ei ilahtunut Antoniuksen avioliitosta. Ei ollut Kleopatran edun mukaista, että Antonius ja Octavianus yhdistäisivät voimansa. Octavianus oli hänen verivihollisensa - kävelevä juonitteleva loukkaus hänen poikaansa kohtaan.
   Toisaalta Kleopatra tunsi Antoniuksen. Tämä palaisi vielä. Kleopatra saattoi tuntea kieroutunutta kiitollisuutta parthialaisia kohtaan, kun nämä johdattivat roomalaiset pois Egyptistä - parthialaiset tähdensivät Kleopatran merkitystä, nimittäin Antonius tuskin saisi osaansa Brundisiumin sopimuksesta täytetyksi ilman Egyptin kuningattaren apua.
   Kleopatralla oli hyvä syy uskoa sovinnonteko hauraaksi, jollei täysin olemattomaksi. Vihamielisyys ei haihtuisi mihinkään.

   Kleopatra synnytti kaksoset. Näiden isä oli poissa, joko juuri mennyt tai menossa naimisiin Octavian kanssa.
   Antaessaan kaksosille nimiä Kleopatra ei miettinyt Antoniusta. Hän nimesi Antoniuksen lapset Aleksandros Heliokseksi ja Kleopatra Seleneksi osoittaen samanaikaisesti kunniaa auringolle, kuulle, isotädilleen sekä aikansa mahtavimmalle sotapäällikölle, joka kesytti jopa parthialaiset ja johon hän ainoana hallitsevana monarkkina säilytti yhteyden.
   Tapa, jolla Kleopatra varmisti vallanperimyksen, oli todennäköisesti vahvin idän ja lännen yhdistämiseksi sitten Aleksanteri Suuren. Aurinko ja kuu esiintyivät parthialaiskuninkaan arvonimessä, joten Kleopatra saattoi lähettää tälle viestin.
   Octaviakin synnytti pian lapsen. Se oli kuitenkin tytyär eikä paljon odotettu poika. Samoin seuraavakin lapsi oli tytär.
   Jäykän ja rehdin miehen maineessa ollut Octavianus onnistui livahtamaan omasta avioliitostaan samana päivänä, jona hänen vaimonsa synnytti, ja meni naimisiin Livian kanssa, joka puolestaan odotti kuudennella kuukaudella edellisen aviomiehensä lasta. Tämä avioliitto lennätti Octavianuksen roomalaisen yhteiskunnan ylimpiin luokkiin tehden hänestä Antoniuksen vertaisen.

   Kun vuonna 37 eaa. Antonius ja Octavianus tapasivat, heidän välinsä olivat hyvin jännittyneet. Octavianus oli osoittautunut varsin yhteistyökyvyttömäksi, hän oli kova lupaamaan yhtä ja tekemään toista, mistä koitui monenlaista harmia Antoniukselle. Tapaamisen tarkoituksena oli keskustella useista epäkohdista.
   Octavia auttoi edistämään rauhaa pitämällä kiihkeän Troijan Helene -puheen. Hänellä ei ollut mitään halua nähdä, kuinka hänen miehensä ja veljensä ryhtyisivät tuhoamaan toisiaan.
   Tuloksena syntyi Tarentumin sopimus, joka uusi päättyneen triumviraatin. Antonius tunnustettaisiin diktaattorina idässä joulukuuhun 33 eaa. saakka.

   Vuonna 37 eaa. jokin sai Antoniuksen aktivoitumaan. Tämän sotaretkeä parthialaisten kimppuun oli lykätty erinäisiä kertoja, yhteensä neljän vuoden ajan, ja sotapäällikkö alkoi olla turhautunut. Antoniuksen alipäälliköt korjasivat hienojen voittojen satoa idässä - voittojen, jotka olisivat kuuluneet Antoniukselle. Räiskyvä voitto sotatantereella olisi varma tapa turvata yliote kotipuolessa - parthialaisten lyöminen löisi myös Octavianuksen.
   Plutarkhoksen mukaan yllättävään aktiivisuuteen saattoi olla toinenkin selitys. Hän myöntää parthialaispakkomielteen, mutta mainitsee myös Antoniuksen intohimon alkaneen jälleen kyteä aiempaa kiivaammin tämän matkustaessa itään.
   Joka tapauksessa Antonius lähetti sanansaattajan Aleksandriaan, ja Kleopatra nosti purjeet. Pian pariskunnan saavuttua Syyriaan liikenteeseen laskettiin kolikoita, joissa oli niin Antoniuksen kuin Kleopatrankin kuva, Antoniuksen toisella ja Kleopatran vastakkaisella puolella.
   
   Aurinkoisessa Antiokiassa myös Antonius oli aurinkoinen. Ja tämä mieliala oli tarttuvaa. Kleopatralla oli syytä onnitella itseään ja uskoa, että viisi vuotta jatkuneesta sekasorrosta ja hämmennyksestä selvinneenä hän oli sittenkin veikannut oikeaa hevosta.
   Antonius tunnusti kolmivuotiaat kaksoset lapsikseen, minkä lisäksi lahjoitti näiden äidille valtavat maa-alueet. Hän luovutti Kleopatralle Kyproksen saaren, jota edes Caesar ei ollut virallisesti suostunut antamaan. Sen ohella Kleopatra sai metsäisen Koile Syrian (josta osa sijoittuu nykyiseen Libanoniin), rehevän Kyrenen (nykyisessä Libyassa), laajan kaistaleen setriä kasvavaa Kilikiaa (Turkin kaakkoisrannikolla), osia Kreetasta ja kahta kaupunkia lukuun ottamatta koko kukoistavan Foinikian rannikon.

   Antonius aloitti sotaretken Parthiaan. Armeija eteni lähelle Kaspianmerta, mutta palasi nopeasti takaisin. Kleopatralle tuli tieto, että Antonius oli pienessä kylässä Välimeren rannikolla, lähellä nykyistä Beirutia. Antonius pyysi Kleopatraa liittymään hänen seuraansa ja tuomaan tullessaan kultaa, muonaa ja vaatteita armeijalle.
   Kleopatra oli yllättynyt. Parthiaa tuskin oli lyöty muutamassa kuukaudessa. Caesar oli ennakoinut sotimisen kestävän vähintään kolme vuotta.
   
   Parthian sotaretki ei ollut ollut menestys. Siihen mennessä kun Antonius viimein pääsi Syyrian rannikolle, hän oli menettänyt lähes puolet armeijastaan ja puolet ratsuväestä. Kahdeksassatoista vaatimattomassa taistelussa hän oli saavuttanut muutaman hienon voiton, mutta katastrofaalisen perääntymisen aikana hän oli menettänyt n. 24.000 miestä.
   Antonius oli myötätuntoinen kenraali, joka "säälivästi haavoittuneista huolehtimalla ja hankkimalla mitä he tarvitsivat" sai puolelleen enemmän haavoittuneita kuin kykeneviä sotilaita. Lisäksi Armenian kuningas Artavasdes oli pelaillut omia pelejään ja pettänyt kylmäverisesti Antoniuksen joukot.
   Kleopatra tapasi uupuneen ja tolaltaan olevan miehen. Ei ole tiedossa, miten hän suhtautui harhaiseen Antoniukseen, mutta oli väkisinkin hätkähtänyt nähdessään, mitä yhdeksän kuukautta olivat tehneet hyvin koulutetulle, erinomaisesti varustetulle armeijalle.

   Antonius tokeni aikanaan. Ja lähti kostoretkelle. Ei suoraa päätä parthialaisten kimppuun, vaan Armeniaan. Hän kukisti maan nopeasti ja julisti sen Rooman provinssiksi.
   Kosto oli tärkeämpää kuin miehitys. Armenia oli kyllä strategisesti tärkeä puskurivaltio, mutta ei mikään suurvalta. Lisäksi miehille voitto teki hyvää, nämä kun olivat kuukausikaupalla surreet, kuinka kalliiksi Parthian-retki oli Artavasdeen takia käynyt.
   Antonius palasi Aleksandriaan voitokkaana ja toi mukanaan paitsi armenialaiset aarteet myös valtakunnan kuninkaan vaimoineen, lapsineen ja paikallisjohtajineen. Kunnioituksesta jalosukuisia kohtaan hän laitatti kuninkaalliset perheenjäsenet kultaisiin kahleisiin.

   Kleopatra järjesti loistokkaan seremonian, jolla juhlistettiin Antoniuksen paluuta. Kleopatran lapset istuivat neljällä pienmmällä valtaistuimella pariskunnan jalkojen juuressa. Antonius  puhutteli heitä kaikkia vahvalla äänellään. Hänen käskystään Kleopatra tunnettiin siitä lähtien Kuninkaiden kuningattarena. Tämän kanssahallitsija, kolmetoistavuotias Kaisarion korotettiin Kuninkaitten kuninkaaksi, eli tämä sai käyttöön - tarkoitushakuisesti - armenialaisen ja parthialaisen arvonimen.
   Antonius luovutti arvonimet Julius Caesarin nimissä. Caesarin puolesta Antonius niin ikään nimitti Kleopatran kanssa saamansa pojat Kuninkaitten kuninkaiksi. Aleksandros Helios sai hallittavakseen Armenian, Meedian ja - kunhan Antonius saisi valloitettua sen - Parthian. Ptolemaios Filadelfos sai hallittavakseen Foinikian, Syyrian ja Kilikian, Eufratin länsipuolelle jäävät maa-alueet. Kleopatra Selene puolestaan hallitsisi Kyrenen kreikkalaista siirtokuntaa, joka sijaitsi nykyisessä Itä-Libyassa.
   Sitä ei tiedetä, miksi juhla järjestettiin. On mahdotonsta selvittää, mitä nämä kaksi halusivat viestittää, millaisina tiedot Roomaan kantautuivat sekä miten propagandistit niitä suurentelivat ja vääristelivät.
   Joka tapauksessa Octavianuksella oli hyvä syy pilkata epäroomalaista loistoa. Aleksandria ei ollut mikään paikka osoittaa kunniaa Julius Caesarille. Eikä triumfia kuulunut viettää Rooman ulkopuolella. Ja miksi juhlia riehakkaasti voittoa Armeniasta, kun tappio Parthiassa vielä kirveli mieltä?
   Olivat aikeet mitkä tahansa, niillä ei ollut merkitystä. Merkitystä oli sillä, miltä ne näyttivät Roomasta katsottuna: tyhjänpäiväiseltä eleeltä, kahden hieman höyrähtäneen, vallan humalluttaman huikentelijan farssimaiselta ylilyönniltä, "dionyysiseltä relelstämiseltä, jota itämainen portto ohjaili".
   Alueluovutuksissa avokätinen Antonius jakoi runsaasti lahjoja, joista mahtavin oli se, minkä hän ojensi Octavianukselle.

   Triumviraatin aika oli käymässä vähiin. Uutta ei ollut näkyvissä. Antonius ja Octavianus ajautuivat ilmiriitaan. Sättivät toisiaan kuin kakarat: syyttivät toisiaan naismaisiksi, homoiksi, pelkureiksi, hienostumattomiksi - ja hienosteleviksi.

   Tammikuun alkupuolella 32 eaa. uusi konsuli puhui Rooman senaatissa Antoniusta ihaillen ja vahvasti Octavianusta vastaan. Tämän jälkeen Ocavianus käväisi senaatissa joukko sotilaita ja tukijooita mukanaan, eivätkä edes yrittäneet kätkeä tikareitaan. Octavianus vuodatti säälimättömän syytösten tulvan ja lupasi osoittaa "tietyllä asiakirjalla", että Antonius oli uhka Roomalle. Hän ilmoitti myös päivämäärän, jolloin tämä tapahtuisi. Vastapuolen konsulit olivat nähneet tikarit, eivätkä jääneet kyseistä päivää odottamaan.

   Periaatteessa Antonius ja Octavianus olivat vain kaksi miestä, jotka halusivat tapella. Varsinaista syytä sisällissotaan ei ollut näkyvissä.
   Tilanne kuitenkin muuttui toukokuussa 32 eaa. Antonius otti Octaviasta avioeron. Ei ole tiedossa, missä määrin hänen tarkoituksensa oli napauttaa Octaviaa ja missä määrin tämän veljeä.
   Octavianus oli riemuissaan. Octavia oli murheen murtama. Silmät kyynelissä hän pakkasi laukkunsa ja otti mukaan synnyttämänsä lapset sekä Antoniuksen toisen pojan, jonka äiti oli Fulvia.

   Plancus, Antoniuksen kirjeenvaihdosta huolehtinut hovimies, vaihtoi puolta. Hän riensi vasikoimaan Octavianukselle Antoniuksen asioista, mukaan lukien tämän laatima testamentti. Testamentissa Plancus väitti nähneensä yhtä ja toista skandaalimaista. Tästä Octavianus sai kaipaamansa materiaalin, millä mustamaalata Antoniusta ja Kleopatraa.
   Octavianus kehitteli valeasun sisällissodalle, jonka hän neljä vuotta aiemmin oli julistanut päättyneeksi ja johon oli luvannut olla koskaan enää johdattamatta miehiään. Lokakuun lopulla hän julisti sodan Kleopatraa vastaan. Ja koska Antonius oli Kleopatran liittolainen, sotaa oli käytävä myös tätä vastaan.

   Armeijat alkoivat olla liikekannalla. Alkuvuonna 31 eaa. Octavianuksen etevä amiraali Agrippa teki nopean yllätysmatkan Kreikkaan. Hän katkaisi Antoniuksen huoltolinjat ja otti tämän eteläisen päämajan haltuunsa. Hänen vanavedessään Octavianus siirsi 80.000 miestä Adrianmeren rannikolta Joonianmeren poikki. Tämä pakotti Antoniuksen pohjoiseen.
   Aktionista Antonius löysi erinomaisen satamapaikan, joskin seutu oli kostea ja syrjäinen. Pian Antonius ja Kleopatra käsittivät, että soinen alanko soveltui sotimiseen huomattavasti paremmin kuin leiriytymiseen.
   Seurasi pattitilanne. Antonius ei saanut houkuteltua Octavianusta maahyökkäykseen. Eikä Octavianus saanut Antoniusta ryhtymään merisotaan.

   Octavianukselle tuntui olevan tärkeintä saada pidettyä Antoniuksen huoltolinjat kiinni. Kevään ja varhaiskevään mittaan tämä osoittautuikin toimivaksi strategiaksi. Kun lämpötila nousi, Antoniuksen armeijan olot heikkenivät. Jossain vaiheessa Antonius ja Kleopatra käsittivät olevansa motissa.
   Jotain oli tehtävä. Kello kävi Antoniusta vastaan.

   Antonius päätyi merisotaan. Heikentyneellä armeijalla maasodassa ei enää ollut jurikaan mahdollisuuksia. Merisodassa taktiikalla saattoi pelastaa jotain.
   Antoniuksen kolme laivuetta - 240 sotalaivaa - kohtasivat Octavianuksen laivaston - 400 alusta. Antoniuksen laivaston korkeista mastoista alkoi sataa kiviä, nuolia ja metallinkappaleita. Octavianuksen puolella airot pirstoutuivat ja peräsimet katkeilivat. Merisota muistutti maasotaa, missä Octavianuksen miehet toimittivat ratsuväen virkaa ja Antoniuksen miehet torjuivat hyökkäystä kelluvista linnakkeistaan, joista suurimmat kohosivat kolme metriä merenpinnan yläpuolelle. Hurja törmäily ja jahtaaminen jatkui  tuloksettomasti myöhäiseen iltapäivään.
   Kello kolmen maissa Octavianuksen vasen laita kääntyi saartaakseen Antoniuksen laidan, ja Antoniuksen laita kääntyi jyrkästi pohjoiseen. Linjan keskiosa katkesi.
   Sitten yhtäkkiä Kleopatran laivue nosti purjeet, ja tuulta taitavasti hyödyntäen työntyi tyynen rauhallisesti keskelle taistelua, ohi ilmassa sinkoilevien ammusten, kylväen hämmennystä joka taholle. Octavianuksen miehet katsoivat ihmeissään, kun Kleopatra kiiti etelää kohti majesteetillisella lippulaivallaan, purppuranväriset purjeet  pulleina. Vastapuoli oli pääasiassa voimaton, eikä päässyt hänen ohitseen. Ja näiden järkytys vain kasvoi, kun Antonius siirtyi lippulaivastaan kaleeriin ja lähti kiitämään perässä.
   Antonius ja Kleopatra livahtivat tiehensä vieden mukanaan kolmanneksen jäljelle jääneestä laivastosta ja koko kuningattaren aarteen.

   Antonius siis selvisi ehjin nahoin saarrosta, mutta oli täysin lyödyn tuntuinen. Hän ei voinut välttyä vaikutelmalta, että oli hylännyt miehensä. He olivat pysyneet järkkymättöminä kuninnkaiden, senaattoreiden ja upseerien hylätessä hänet, lähellä ja kaukana. Roomalaisen komentajan kuului olla hyväksymättä tappiota ja pysyä peräänantamattomana, oli tilanne kuinka epätoivoinen tahansa.

   Kleopatra palasi Aleksandriaan. Antonius suunnisti Libyaan, jonne oli aiemmin lähettänyt neljä legioonaa. Hän aikoi koota jälleen joukkonsa. Mutta paikan päällä hän joutui huomaamaan sotilaiden vaihtaneen puolta. Hän joutui suunistamaan Aleksandriaan tyhjin käsin.

   Aikanaan Octavianuksen joukot lähestyivät Aleksandriaa. Antonius joutui äkillisen tarmonpuuskan valtaan. Hän kokosi vaatimattoman joukon miehiä ja ratsasti kohtaamaan vihollisjoukot. Nämä olivat matkasta uupuneita ja Antoniuksen joukot saivat nämä ajettua takaisin leiriin.
   Voitosta huumaantunut Antonius päätti ryhtyä uuteen hyökkäykseen, sillä kertaa maitse ja meritse. Jalkaväki sijoittui paikkaan, mistä sotilaat näkisivät merellä käytävän taistelun.
   Antoniuksen laivasto souti suoraan Octavianuksen luokse. Ja tervehti vihollista airoillaan. Octavianuksen miehet vastasivat eleeseen.  Laivastot palasivat satamaan, yhdessä, rauhallisesti.
   Tämän jälkeen karkasi Antoniuksen ratsuväki.

   Kleopatra ei ollut jäänyt odottamaan Antoniuksen paluuta. Hän oli kuullut tämän palopuheita ennenkin, eikä enää ollut aikeissa ryhtyä niitä enempää kuuntelemaan. Hän tiesi, että että Antonius oli lopultakin peruuttamattomasti ja lohduttomasti raunioina.

   Kleopatra kiiruhti rakennuttamaansa hautamausoleumiin palvelijatartensa ja henkilökuntansa kanssa. Massiiviset ovet laskettiin heidän takanaan. Kun ne kerran oli suljettu, ne eivät enää hievahtaneetkaan.
   Dion näkee Kleopatran pettäneen Antoniuksen ja tällä vetäytymisellään rohkaisseen tätä tekemään itsemurhan. Nimittäin, vaikka Octavianus oli julkisesti uhkaillut Kleopatraa, yksityisesti hän oli viestitellyt tälle armahdusta, mikäli tämä surmaisi Antoniuksen.
   Pettikö Kleopatra siis tarkoituksellisesti Antoniuksen? Sitä on vaikea sanoa. Antonius oli ehdottanut, että tekisi itsemurhan ja yrittäisi sillä pelastaa Kleopatran. Ja ehkä Kleopatra oli sitä mieltä, että mies oli pakko päästää tuskastaan - perinteisesti voitetut roomalaiskenraalit hoitivat tehtävän itse.
   No, oli miten oli, Antonius joka tapauksessa teki nuo johtopäätökset. Kleopatran lähdettyä hautaansa hänellä ei ollut enää syytä elää.

   Ennalta oli sovittu, että Antoniuksen palvelija Eros surmaisi isäntänsä. Nyt Antonius pyysi tuota palvelusta.
   Eros veti miekkansa esiin. Käänsi selkänsä. Ja surmasi itsensä. Rojahti Antoniuksen jalkojen juureen.
   Antonius saattoi vain onnitella palvelijaansa rohkeudesta ja esimerkin näyttämisestä.

   Antonius otti miekkansa. Ja syöksi sen palleansa lävitse.
   Mutta ei osunut sydämeensä.

   Antonius tuli pian tajuihinsa. Oli jotenkin niin hänelle luonteenomaista saada hoidettua tehtävä vain puoliksi.
   Hän pyysi ystäviään antamaan armoniskun. Mutta jälleen kerran hänet jätettiin yksin. Toiset poistuivat paikalta.

   Kovaääninen huuto toi Kleopatran mausoleumin yläkertaan. Hän kurkisti joko ikkunasta tai keskeneräiseksi jääneen katon yli reunan yli. Nähdessään hänet kansa alkoi liikehtiä - kuningatar ei ollutkaan kuollut.
   Sitä ei tiedetä, kumpi tapahtui ensin: kuuliko Antonius ensin Kleopatran olevan vielä elossa vai kuuliko Kleopatra ensin Antoniuksen lojuvan puolikuolleena.
   Sitten Antonius joko määräsi palvelijoitaan viemään hänet Kleopatran luo, tai Kleopatra haetutti Antoniuksen.

   Kleopatra laski ikkunoista alas narut ja köydet, joilla kivilohkareita oli hinattu ylös. Niihin palvelijat kiinnittivät Antoniuksen velton ruumiin. Kleopatra kiskoi miehen ylös apunaan palvelijansa Iras ja Kharmion, jotka olivat pitkään tunteneet Antoniuksen.
   Lopulta Antonius saatiin mausoleumiin. Kleopatra pyyhki verta miehen vartalosta ja hankasi sitä kasvoihinsa. Hän löi ja raapi rintojaan. Hän kutsui Antoniusta isännäksi, päälliköksi, aviomieheksi. Antonius vaiensi hänen puheensa ja pyysi viinitilkkaa.
   Juotuaan Antonius kehotti Kleopatraa huolehtimaan omasta turvallisuudestaan ja tekemään yhteistyötä Octavianuksen kanssa niin pitkälle kuin Kleopatran kunniantunto vain sallisi. Hän suositteli, että Kleopatra luottaisi Octavianuksen miehistä erityisesti Gaius Proculeiukseen, joka oli ollut myös Antoniuksen ystävä.
   Kleopatra ei saisi sääliä Antoniusta tämän kohtalon vuoksi, vaan hänen tulisi riemuita kaikesta siitä onnesta ja kunniasta, jota tämä oli saanut. Antonius oli miehistä maineikkain ja väkevin, ja nyt hän sai kuolla kunniakkaasti, vertaisensa roomalaisen viimein kukistamana.
   Aallot kuohuivat rantaan. Antonius menehtyi Kleopatran käsivarsille.

   Jo muutama minuutti Antoniuksen kuoleman jälkeen Proculeius oli Kleopatran mausoleumin edessä. Hänellä oli kaksi tehtävää. Hänen piti saada Kleopatra ulos mausoleumista. Ja hänen tuli huolehtia siitä, että Octavianuksen kipeästi tarvitsema aarre ei menisi savuna ilmaan. Nimittäin, sisällissodan repimä Rooma oli käytännössä vararikon partaalle, ja velat olivat Octavianuksen viimeinen este Roomassa.

   Antoniuksen vakuutteluista huolimatta Kleopatra ei luottanut Proculeiukseen. Eikä suostunut tulemaan ulos, eikä halunnut Proculeiusta sisälle mausoleumiin. Poikansa Kaisarionin hän oli jo aiemmin lähettänyt Niiliä ylös.
   Lopulta Proculeius nosti rakennuksen seinustalle tikkaat ja kapusi samalle ikkunalle, mistä Antonius oli saatu sisälle. Kaksi palvelijaa kiipesi hänen perässään.
   Roomalaiset saivat yllätettyä Kleopatran. Kleopatra tavoitteli tikariaan tehdäkseen itsemurhan, mutta Proculeius ehti heittäytyä tämän päälle. Proculeius väänsi tikarin kuningattaren kädestä ja tutki tämän vaatetuksen kätkettyjen myrkkyjen varalta.
   Samalla Proculeius puhui lempeästi. Kleopatra ei saisi toimia hätiköidysti. Miksi viedä Octavianukselta tilaisuus osoittaa ystävällisyyttään ja suoraselkäisyyttään?
   Olihan Octavianus sentään "sotapäälliköistä lempein".

   Kaikki itsensä vahingoittamiseen soveltuva pidettiin pois mausoleumiinsa vangitun Kleopatran ulottuvilta, mutta muuten tällä oli kaikkea, muutoin tämän mukavuutta ei saanut rajoittaa. Kleopatralla oli myös kaikkea, mitä hän tarvitsi Antoniuksen hautaan saattelemiseksi ja hän puhdisti ruumista kaksi päivää. Klepatran sallittiin myös hoitaa Antoniuksen hautaus henkilökohtaisesti, ja hautaus suoritettiinkin "menoja säästämättä" ja "kuninkaallisesti".
   Kleopatran seurue ja palvelijat saivat jäädä kuningattarensa luokse. Kolmeen Kleopatran lapseen suhtauduttiin näiden arvolle sopivasti.

   Octavianus tuli tapaamaan vangittua Kleopatraa. Legendaarisesta kohtaamisesta on kirjattu kaksi erilaista versiota.
   Plutarkhoksen mukaan Octavianus saapuu yllättäen ja tapaa Kleopatran lojumassa hauraana ja hiukset pörrössä tavallisella patjalla, pelkkään tunikaan puettuna, vailla minkäänlaista viittaa. Nähdessään vierailijan Kleopatra kavahtaa pystyyn ja heittäytyy tämän jalkoihin.
   Dionin mukaan Kleopatra makaa koristeellisella sohvalla kammattuna ja meikattuna, suruvaatteissa, jotka "pukivat häntä ihastuttavalla tavalla". Octavianuksen astuessa huoneeseen Kleopatra ponnahtaa tyttömäisesti pystyyn ja toteaa olevansa ensimmäisen kerran elämässään kasvokkain suurimman vihamiehensä kanssa.
   Kleopatra puhuu ja puhuu, on viettelevä ja kaunopuheinen. Octavianus puolestaan ei paljasta tunteen häivääkään. Vaikka tämä yleensä ylpeili katseensa pistävyydellä, sillä kertaa tämä kieltäytyy kohtaamasta kuningattaren katsetta ja tuijottelee lattiaa.
   Lopulta Kleopatra heittäytyy Octavianuksen jalkoihin nyyhkyttäen, ettei enää halua elää. Eikö Octavianus voisi suostua yhteen palvelukseen? Eikö Kleopatra voisi seurata Antoniusta kuoleman maahan?
   Octavianus ei voi muuta kuin patistella Kleopatraa, kannustaa pitämään toivoa yllä. Hän haluaa kuningattaren elävänä. Se saisi hänen voitonkruununsa loistamaan vieläkin upeammin.
   Plutarkhoksen mukaan Kleopatra ensin selittelee "tehneensä kaikki, mitä oli tapahtunut, Antoniusta peläten". Kun Octavianus kumoaa kaikki Kleopatran argumentit yhden kerrallaan, tämä vaihtaa taktiikkaa turvautuen rukouksiin ja yrittäen herättää säälintunteen. Kleopatra on epätoivoinen ja ylväs, kun taas Dion kuvailee tätä pelkästään epätoivoiseksi.
   Schiff arvelee enimmän osan voihkimisesta ja vääntelehtimisestä olevan historioitsijoiden omia lisäilyjä. Kun sitten suoranainen fiktio ja soveliaat vääristymät jätetään omaan arvoonsa, Dion ja Plutarkhos ovat kohtalaisen samaa mieltä. On Kleopatra sitten pörröinen tai meikattu, hän on edelleen ihmeellinen näky, hän on edelleen joustava ja ovela, hän on yhtä kipakka kuin aina. Molemmissa kuvauksissa Octavianus jää kiusaantuneisuuden valtaan.

   Elokuun yhdeksäntenä päivänä Kleopatra sai kuulla, että Octavianus oli aikeissa lähteä kolmen päivän kuluessa, ja myös Kleopatran oli määrä olla lapsineen mukana. Kleopatra lähetti välittömästi Octavianukselle viestin: saisiko hän toimittaa uhrin Antoniuksen kunniaksi?
   Lupa annettiin, ja seuraavana aamuna Kleopatra vietiin kantotuolissa hautaholviin. Iras ja Kharmion olivat mukana.
   Hautaholvissa Kleopatra selittää kuolleelle rakastetulleen olevansa vanki. Antonius oli vetänyt viimeisen henkäyksensä Kleopatran kotimaassa, kun taas tämä "kovaonninen nainen" tekisi sen Antoniuksen kotimaassa.
   Sikäli kuin tuonpuoleisilla jumalilla on mitään valtaa, Kleopatra anoo rakastettuaan vetoamaan heihin. Voisivatko he säästää kuningattaren kulkemasta Antoniuksesta saadun voiton kulkueessa?

   Iltapäivällä Kleopatra palasi mausoleumiin. Päivän painuessa mailleen hänen ovelleen tuli palvelija, joka kantoi korissaan maaseudulta tuomiaan viikunoita. Vartijat tutkivat sisällön tarkkaan ja ihastelivat viikunoiden mehukkuutta.
   Kleopatra kiinnitti sinettinsä kirjeeseen, jonka oli kirjoittanut etukäteen. Pyysi vartijaa toimittamaan viestin Octavianukselle.
   Vartija lähti viemään kirjettä. Kleopatra vapautti seurueensa jäsenet lukuun ottamatta Irasta ja Kharmionia. He pukivat Kleopatran tämän virallisiin kaapuihin lisäten myös  koristeelliset arvomerkit eli faraon sauvan ja ruoskan. Kuningattaren otsalle he asettivat diadeemin, jonka nauhat riippuivat niskassa.

   Octavianus oli todennäköisesti lähistön palatsissa ja sai pian Kleopatran lähettämän viestin. Viestissä Kleopatra esitti kiihkeän toiveen tulla haudatuksi Antoniuksen rinnalle.
   Octavianus arvasi heti, mistä on kysymys. Hän oli ällikällä lyöty. Ja lähetti airueet selvittämään, mitä mausoleumissa tapahtui.

   Lähetit kiiruhtivat mausoleumiin, missä vartijat olivat vahdissa häiriintymättä ja mitään aavistamatta. Kaikki työntyivät sisälle Kleopatran huoneisiin.
   Kleopatra makasi kultaisella sohvalla, luultavasti egyptiläistyylisellä vuoteella, jossa oli leijonantassujalat ja leijonanpäät kulmissa. Majesteettisesti ja huolellisesti "kaikkein kauneimpaan asuunsa puettu" kuningatar puristi käsissään faraon sauvaa ja ruoskaa. Hän oli täysin tyyni ja kuollut. Iras oli hyvin lähellä hänen jalkojensa juuressa. Kharmioon yritti kömpelösti suoristaa otsaripaa Kleopatran otsalla.
   Yksi Octavianuksen miehistä karjaisi vihaisesti: "Onpa tämä kaunista, Kharmion!" Kharmion vastasi viimeisillä voimillaan napakasti: "Niin, ja niin monen kuninkaan äidin arvon mukaista." Vasta sitten hän lysähti kuningattarensa viereen.
   Kharmionin hautasanoja ei voi kyseenalaistaa. Eikä myöskään hioa paremmiksi - jopa Shakespeare käytti niitä sittemmin sanatarkasti.
   Octavianuksenkaan leirissä ei voinut olla tuntematta ihailua Kleopatraa kohtaan.

   Mutta miten Kleopatra onnistui tekemään itsemurhan? Octavianus antoi ymmärtää olevansa siinä käsityksessä, että Kleopatra oli saanut ujutettua mausoleumiin egyptiläisen kobran. Dion  sen paremmin kuin Plutarkhoskaan ei ollut varma kobrasta, joka hiipi tarinaan vasta myöhemmin. Ja jostain syystä jäi tarinaan.
   Schiff ei usko, että kobra olisi aiheuttanut kuolemia. Jos parimetrinen käärme olisi matkannut viikunoiden seassa, ja vaikka se olisi jotenkin pysynyt matkan aloillaan, viimeistään siinä vaiheessa, kun vartijat alkoivat hipelöidä viikunoita, korista olisi todennäköisesti ponnahtanut suomuinen pää tarkistamaan tilanteen. Muutenkaan egyptiläinen kobra ei mikään hirmutappaja ole, ensinnäkään sen myrkky ei olisi riittänyt kolmeen perättäiseen surmaan, ja muutenkin se on enemmänkin laiskanpulskea tapaus.
   Mikäli Kleopatran kuolinsyy oli sama kuin Kharmionilla, kuolema ei ollut tuskainen. Kobran myrkky olisi aiheuttanut kuoristeluja, mutta mikä myrkky sitten olikin kyseessä, sen vaikutus oli pikemminkin unettava. Kuolema oli rauhallinen, nopea ja kohtalaisen kivuton.

   Octavianus järjesti Kleopatran haudattavaksi "kuninkaallisen loistavin menoin". Plutarkhoksen mukaan Octavianus kunnioitti myös Kleopatran toivetta tulla haudatuksi Antoniuksen viereen. Iras ja Kharmion saivat niin ikään hienot hautajaiset kuningattarensa seurassa.
   Ei ole tietoa, muumioitiinko kaikki kolme. Heidän yhteinen hautamuistomerkkinsä lienee ollut koristeltu runsaasti ja värikkäästi samoin kuin Kleopatran esi-isien kuninkaalliset haudat.
   Erään kertomuksen mukaan Irasin ja Kharmionin patsaat seisoivat vartiossa mausoleumin ulkopuolella. Plutarkhos kertoo hautapaikan sijainneen aivan Aleksandrian keskustassa, jonne aiemmatkin Ptolemaiokset oli haudattu.
   Kaikkein tuoreimman teorian mukaan Antoniuksen ja Kleopatran viimeinen leposija sijaitsee runsaat kolmekymmentä kilometriä Aleksandriasta länteen, Taposiris Magnan auringon haalistamalla rinteellä, jolta avautuu näköala Välimerelle.
   Hautaa sen enempää kuin mausoleumia ei ole löydetty.

   Stacy Schiffin elämäkerta etsii myyttien alta todellista Kleopatraa tuoden uutta valoa historian hämäriin. Tarina kulkee vauhdikkaasti, mutta yksityiskohtiin paneutuen ja toisinaan taustoitusta tehden lukukokemuksen ollessa kaiken aikaa vähintään mukaansa vievä, toisinaan hyvinkin täräyttävä. Jos elämäkerroista etsii draamaa, tämä teos kannattaa muistaa.

   Kun Schiffin elämäkerta ilmestyi, teoksesta innostuttiin myös Hollywoodissa. Useampi vuosihan hanketta sittemmin siellä veivattiin, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että jotain on syntymässä, kun esim. Blade Runner 2049 -elokuvasta muistettava ohjaaja Denis Villeneuve on aiheeseen tarttunut ja todennäköisesti lopullinen käsikirjoitus valmistunut.
   Ensi-iltaa odotellessa, muistellaanpa vuoden 1963 versiota. Traileri alla.

Cleopatra

 
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 9.9.


Claes Andersson 30.5.1937 - 24.7.2019.

Kuukauden Vaihtoehto
Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti