Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Sakari Kallio ja Hannu Lauerma (toim.): Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Karisto (paino), Duodecim 2004
320 sivua


Monella lienee jonkinlainen käsitys siitä, mitä hypnoosi on, mutta harvemmalla tuo käsitys on täysin realistinen. Jopa tieteen puolella suhtautuminen on takavuosikymmenten aikana ollut kirjavaa, hypnoosin osalta kun tieteellisen tiedon kertyminen on ollut erittäin hidasta, johtuen pitkälti aiheen määrittely- ja rajaamisongelmista. Lisäksi tavallisen kansan keskuudessa elää edelleen käsityksiä hypnoosiin liittyvistä maagisista piirteistä, ja nuo käsitykset ovat internetin aikakaudella voineet edelleen suhteellisen hyvin. Hinku liittää hypnoosi joko mystiikkaan tai ylimitoitettuihin väitteisiin sen tehosta on vielä nykyisinkin tuntuva.
   Psykologian tohtori Sakari Kallio, ja psykiatrian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori Hannu Lauerma, toimittivat vuonna 2004 ilmestyneen kirjan Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa, ensimmäisen suomenkielisen hypnoosia käsittelevän laajan perusteoksen. Teoksen muut kirjoittajat ovat hammaslääketieteen lisensiaatti Timo Heinonen, lääketieteen lisensiaatti Ari-Matti Huotari ja yhteiskuntatieteiden maisteri, psykologian lisensiaatti Taneli Tarvainen.

   Hypnoosi on ilmiönä sen verran monimuotoinen, että sen kategorisen selkeä määrittely on nykyisinkin mahdotonta. Toistaiseksi ei ole löytynyt yhtään selkeää kriteeriä sille, että voisimme varmasti sanoa jonkun henkilön olevan jonain tiettynä hetkenä hypnoosissa tai hypnotisoitu. Ei nimittäin ole olemassa ainuttakaan fysiologista tai behavioraalista (käyttäytymisen tasolla ilmenevää) kriteeriä, mikä olisi ominainen ainoastaan hypnoosille. Tämä on johtanut monenlaisiin näkemyksiin hypnoosin historian aikana.
   Hypnoosi ilmiönä on hyvinkin lähemmän tutkimisen arvoinen. Hypnoosin yhteydessä korostetaan usein, että hypnotisoitava on jatkuvasti täysin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ja säilyttää myös kontrollinsa kaikissa olosuhteissa. Samanaikaisesti varoitellaan alitajuntaan vaikuttamisesta ja hypnoosiin liittyvistä vaaroista. Tämä herättää kysymyksen, miten vuorovaikutustilanne voi samanaikaisesti olla aivan normaali ja kuitenkin samalla sisältää jotain täysin poikkeuksellista, joka ylittää huomattavalla tavalla normaalin mielikuviin eläytymisen rajat.
   Ja vastaus kysymykseen on: ei mitenkään.

   Koska hypnoosin olemuksesta ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa yksimielisyyttä, on myös hypnoosin määritteleminen riippuvainen siitä viitekehyksestä, jota määrittelijä edustaa. Eri näkemyksiä edustavat tutkijat ovat kuitenkin päätyneet kompromissimääritelmään: hypnoosiksi kutsutaan sitä sosiaalista vuorovaikutusta, mikä ilmiöön tyypillisesti liittyy, ja kuvataan se mahdollisimman selkeästi. Tällöin eri tutkijat voivat olla yksimielisiä siitä, mitä ollaan tutkimassa, vaikka näkemykset ilmiön olemuksesta eroaisivatkin.
   
   Hypnoositilanne luodaan yleensä käyttämällä tietyntyyppisiä tekniikoita, joita kutsutaan induktioiksi (inducere = johdattaa).Traditionaalisessa hypnoosi-induktiossa (hypnotisointi) on tärkeää, että tilanne määritellään hypnoosiksi ja täten luodaan hypnotisoitavalle tietty ennakko-odotus.
   Induktion yhteydessä luodaan tilanne, jossa normaali, useiden aistikanavien kautta tuleva vaihteleva informaatiotulva pyritään minimoimaan. Tähän voidaan käyttää hieman hämärää huonetta, jossa on mukava lepotuoli, sekä jokin selkeästi erottuva piste tai objekti, johon hypnotisoitava keskittää katseensa induktion ajaksi.
   Induktiossa koehenkilöä pyydetään aluksi kiinnittämään katseensa johonkin pisteeseen tai esineeseen ja keskittymään vain hypnotisoijan sanoihin. Tämän jälkeen annetaan mielikuvia yhä syvenevästä rentoutumisesta samalla kun esim. lasketaan lukuja kymmenestä yhteen. Induktioon liitetään myös lihasten rentouttaminen pyytämällä hypnotisoitavaa keskittymään eri lihaksiin tai lihasryhmiin ja rentouttamaan nämä jokaisen vuorollaan.
   Edellä kuvattu induktio on standardi-induktio, jota käytetään tutkimuksessa, koska on luonnollisesti tärkeää, että eri tutkijat käyttävät keskenään samoja menetelmiä. Kliinisessä yhteydessä induktio voidaan tietenkin sovittaa kunkin potilaan kannalta hyvinkin yksilöllisesti.
   Usein ajatellaan, että hypnoosiin liittyy aina rentoutuminen, mutta induktio voi olla luonteeltaan myös hyvin toisenlainen. Ääriesimerkki on aktiivi-vireä (active-alert) hypnoosi, missä koehenkilöt polkevat kuntopyörää induktion ja hypnoosin aikana.
   Monesti myös ajatellaan, että hypnotisointi vaatii joitain monimutkaisia tekniikoita ja sanamuotoja, mutta todellisuudessa induktion sanamuodot voivat vaihdella huomattavasti, ja esim. ennalta äänitetty induktio toimii jokseenkin yhtä hyvin kuin elävä vuorovaikutustilanne. Käsitykset salaperäisistä loitsuista tai hypnotisoijan oudoista voimista juontavat juurensa ilmeisesti hypnoosin varhaisesta historiasta, mutta tuntuvat istuvan edelleen hämmästyttävän sitkeästi monien hypnoosia harjoittavien ammattilaistenkin keskuudessa.

   Termi suggestio juontuu latinan kielestä, missä kyseinen sana tarkoittaa mieleenjohdatusta. Suggestio määritellään olevan sen antajan kommunikaation muoto, jonka tarkoituksena on saada henkilö kokemaan asioita tai toimimaan tavalla, jota ei olisi tapahtunut ilman kyseistä kommunikaatiota.
   Suggestioita voi antaa yhtä lailla sekä hypnoosiin liittyvänä että ilman hypnoosia. Ja istunnon aikana hypnotisoija voi sekä antaa suggestioita että esittää pyyntöjä. Esim. jos henkilölle sanotaan, että "ja nyt nojaudut taaksepäin tuolissa ja hengität syvään" se voi olla tilanteesta riippuen suggestio tai sitä edeltävä pyyntö.
   Hypnoosiin liittyvät suggestiot voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: ideomotorisiin, haastesuggestioihin sekä kognitiivisiin suggestioihin.

   Ideomotoriset suggestiot tarkoittavat suggestiota mielikuvan seurauksena tapahtuvasta motorisesta muutoksesta. Esim. se on ideomotorinen suggestio, jos hypnotisoitavalle sanotaan tämän käden muuttuvan niin kevyeksi, että se nousee ilmaan. Tämäntyyppiset suggestiot toteutuvat tutkimuksissa 80-90 prosentilla koehenkilöistä.
   Tällaisen suggestion seuraukset voi jakaa kahteen ryhmään, subjektiivisiin ja objektiivisiin. Hypnotisoitu saattaa tuntea, kuinka käsi muuttui kevyeksi ja mahdollisesti tuntui jopa nousevan ilmaan. Toisaalta on mahdollista, että kädessä ei tuntunut keveyden häivääkään, vaikka kuinka keskittyi. Kolmas vaihtoehto on, että kokemus ei ollut oikein kunnolla kumpaakaan sorttia - ehkä käsi tuntui jotenkin kevyemmältä ja ehkä jopa vähän nousikin, mutta henkilö itse ei osaa tarkasti sanoa, nousiko se itsestään, vai nostiko tämä sitä itse.
   Oma kokemus, jota ulkopuolinen ei voi havaita, on subjektiivinen vaste. Objektiiviseksi vasteeksi puolestaan kutsutaan sitä, minkä ulkopuolinen havainnoija saattoi kättä katsoessa havaita - eli nousiko käsi vai ei. Nämä on erittäin tärkeää erottaa toisistaan, koska ne saattavat useinkin erota toisistaan ja olla jopa ristiriidassa keskenään - subjektiivinen kokemus saattaa olla, että käsi oli ilmassa, mutta ulkopuolinen havainnoija näki käden kaiken aikaa lepäävän paikoillaan.

   Haastesuggestioilla tarkoitetaan suggestiota kyvyttömyydestä toteuttaa jokin normaalisti hyvin yksinkertainen motorinen toiminto. Toiselle voi esim. sanoa, että tämän silmäluomet ovat liimautuneet kiinni ja tämän on mahdoton niitä avata, vaikka haluaisikin. Mikäli koehenkilö ei saa silmiään auki, vaikka tätä kehotetaan (eli tavallaan haastetaan) sitä yrittämään, on suggestio toteutunut. Tämäntyyppiset suggestiot ovat jonkin verran vaikeampia ja toteutumisprosentti vaihtelee välillä 40-50 %.

   Sitten ne dramaattisimmat suggestiot, kognitiiviset suggestiot. Niillä tähdätään muutoksiin aistimuksissa (hallusinaatiot) tai muistissa (asioiden unohtaminen tai valemuistojen omaksuminen).
   Kognitiivinen suggestio on esim. se, jos hypnologi antaa käskyn avata silmät ja toteaa, että kun silmät aukeavat, hypnotisoitu näkee edessään seepran. Tai se, kun hypnologi sanoo, että toiselta häipyy muistista tämän oma nimi, eikä tämä saa palautettua sitä mitenkään mieleen.
   Näiden suggestioiden toteutuminen on jo selvästi harvinaisempaa. Tutkimuksissa nämä ovat toteutuneet vain 10-50 prosentilla koehenkilöistä.

   Kognitiiviset suggestiot ovat laaja ryhmä. Edellä esitetty jako suggestioihin on ainoastaan suggestioiden tyyppejä kuvaileva jaottelu, sillä laajemmassa mielessä kaikki suggestiot ovat kognitiivisia. Mutta pysytään vielä tässä jaottelun mukaisissa kognitiivisissa suggestioissa. Käydään lyhyesti läpi hallusinaatiot, muistimuutokset, regressio ja persoonallisuuden muutokset sekä posthypnoottiset suggestiot.

   Hallusinaatiossa ihminen voi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa tai tuntea jotain, mutta tällöin aistien kautta tuleva informaatio ei aiheuta tajunnankokemusta, vaan tajunnansisältö muokkautuu joko osittain tai kokonaan aivoissa informaation prosessoinnin tuloksena. Hypnoosin yhteydessä hallusinaatiot jaetaan usein kahteen ryhmään: negatiivisiin hallusinaatioihin ja positiivisiin hallusinaatioihin.
   Positiivisessa hallusinaatiossa ihminen aistii jotain sellaista, mitä ei objektiivisesti ottaen ole olemassa. Hypnoosin yhteydessä koehenkilölle voidaan esimarkiksi antaa suggestio, että hän kuulee musiikkia radiosta, joka todellisuudessa ei ole pällä, tai että hän näkee henkilön, joka todellisuudessa ei ole paikalla.
   Ainoastaan pieni osa koehenkilöistä pystyy ylipäänsä kokemaan hallusinaatioita ja niiden laatu vaihtelee eri koehenkilöiden välillä. Toiset raportoivat visuaalisen hallusinaation jossain määrin läpinäkyväksi ja epätodelliseksi, ja he myös pystyvät sanomaan, että kyseessä ei ole todellinen havainto. Tällaisia harha-aistimuksia, mitkä ihminen tajuaa harhaksi, kutsutaan usein pseudohallusinaatioksi (valehallusinaatio). Toiset henkilöt puolestaan pitävät hallusinaatiota hyvinkin todellisina eivätkä aina pysty erottamaan hallusinaatiota ja ulkoista ärsykettä toisistaan.
   Negatiivisessa hallusinaatiossa ihminen ei havaitse ärsykettä, minkä hän normaalisti havaitsisi. Koehenkilölle voidaan esimerkiksi antaa suggestio, että hän on kuuro, jolloin hän tyypillisesti ei reagoi voimakkaisiin ääniin tai puheeseen. Jälkeenpäin hän myös raportoi, ettei ole kuullut mitään. Voidaan myös antaa suggestio, että toinen paikalla oleva henkilö muuttuu näkymättömäksi, jolloin koehenkilö toisinaan on hyvin ihmeisään, mikäli tämä toinen henkilö siirtelee esineitä koehenkilön edessä ja aiheuttaa kokemuksen, että esineet liikkuvat itsestään.
   Ilmiö on sikäli mielenkiintoinen, että neurofysiologiset testit osoittavat, että kuuloärsykkeet saapuvat aivojen käsiteltäviksi subjektiivisesta kuuroudesta huolimatta, eli hypnoosi ei mitenkään estä aistikanavan normaalia toimintaa aistielimestä aivokuorelle. Mielenkiintoista on myös se, että koehenkilölle voidaan sanoa hänen ollessaan kuuro, että nyt hän voi taas kuulla, minkä jälkeen hän kertoo jälleen kuulevansa.
   Negatiivinen visuaalinen hallusinaatio ei aiheuta kokemusta, että näkökentässä olisi jotain puutteita, esim. reikä tai musta läiskä. Koehenkilöt raportoivat näkevänsä ympäristönsä aivan normaalisti lukuun ottamatta sitä objektia, jota hallusinaatiosuggestio koskee. Tämä tarkoittaa, että aivojen on tuotettava positiivinen hallusinaatio puuttuvan objektin tilalle, jotta subjektiivinen kokemus ympäristöstä säilyisi normaalina.
   Merkittävin negatiivisen hallusinaation kliininen sovellus liittyy kivun hallintaan. Tällöin kivun subjektiivinen kokemus "hallusinoidaan" lievemmäksi tai kokonaan pois, toisin sanoen korvataan toisella kokemuksella.

   Hypnoosi-istuntoon saattaa toisinaan liittyä spontaania amnesiaa, eli ihminen kokee, että hän ei pysty muistamaan, mitä istunnon aikana tapahtui. Tämä on kuitenkin melko harvinaista, yleensä amnesiaa tapahtuu ainoastaan, jos se toteutetaan tarkoituksella suggestiolla.
   Mikäli kyseinen suggestio toteutuu, koehenkilö pystyy hypnoosin jälkeen vain hämärästi tai ei lainkaan raportoimaan hypnoosin aikaisia kokemuksiaan. Usein amnesia on osittainen, eli joitain muistikuvia on olemassa, ja siksi onkin usein epäselvää, mihin vedetään raja amnesian toteutumisen ja normaalin unohtamisen välille. Tosin eräs hypnoosilla aikaansaadun amnesian tunnuspiirre on, että amnesia voidaan myös poistaa suggestiolla - jos suggestio ei aiheuta lainkaan muistisisältöjen palautumista, katsotaan kyseessä olevan normaali unohtaminen.

   Regressiolla tarkoitetaan psykologiassa taantumista johonkin aiempaan kehitysvaiheeseen tai aiemmalle kehitysvaiheelle tyypilliseen käyttäytymiseen. Hypnoosin yhteydessä regressiolla tarkoitetaan tilannetta, missä koehenkilölle annetaan suggestio siitä, että hän siirtyy ajassa taaksepäin johonkin aiempaan elämänvaiheeseensa.
   Kun suggestio on annettu ja koehenkilö on siirtynyt johonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan, hänelle voidaan esittää kysymyksiä, kuten kuinka vanha olet, mitä näet ympärilläsi, mitä olet tekemässä jne. Jos koehenkilö on hypnotisoitu esim. toisluokkalaiseksi koulupäivään, suggestion onnistuessa saadaan vastaukseksi suunnilleen toisluokkalaiselle sopiva ikä sekä kuvaus luokkahuoneesta, ja toisinaan puhekin muuttuu lapsenomaiseksi ja hiljaiseksi. Jos koehenkilöä pyydetään kirjoittamaan, saattaa tulos olla hyvin sille iälle tyypillinen ja ote kynästäkin saattaa muuttua. Jotkut naispuoliset koehenkilöt saattavat nimensä kirjoittamisessa käyttää tyttönimeään.
   Tämä kokemus saattaa olla erittäin voimakas ja aito, ja koehenkilö voi hyvinkin tarkasti kuvata luokkahuoneessa olevia esineitä tai ympristön tapahtumia. Monet kuvaavat myös jälkeenpäin kokemusta hyvin aidoksi, ikään kuin he oikeasti olisivat olleet kokemassa uudelleen menneisyytensä asioita.
   Ikäregressio on vain eräs rooli, mikä hypnoosin yhteydessä voidaan suggestiolla tuottaa. Yhtä hyvin voidaan käyttää mitä tahansa hahmoa tai persoonaa, kunhan se vain on jotenkin suggestiolla määritelty, koehenkilö voidaan siis hypnotisoida olemaan vaikkapa joku julkisuuden henkilö.
   Tutkijoiden kannalta julkkikseksi eläytymisiä mielenkiintoisempia hypnoosin yhteydessä esille tulevia ilmiöitä on sivupersoona(t). Tällainen ilmiö saadaan esille, kun annetaan suggestio, millä koehenkilö ohjataan siirtymään ajassa taaksepäin, niin kauas taaksepäin, että ollaan ajassa ennen koehenkilön syntymää.
   Tämä suggestio on huomattavasti väljemmin määritelty ja antaa mahdollisuuden minkä tahansa roolin omaksumiselle. Koehenkilöt alkavat tämän suggestion saatuaan usein kertoa hyvin eläviä kuvauksia, ikään kuin he oikeasti eläisivät jossain menneisyyden ajassa. He voivat tällöin kertoa asuinpaikkansa sekä elämänhistoriansa niin uskomattoman varman tuntuisesti ja yksityiskohdiltaan  väritettynä, että ilmiö tuntuu ulkopuolisista usein aavemaiselta.
   Tällaisia sivupersoonia ei saada esille edes kaikilla hypnoosiherkilläkään ihmisillä, mutta joillakin niitä saattaa tulla esille lukuisia erilaisine nimineen ja elämänkokemuksineen. Tällaisten sivupersoonien on todettu olevan myös melko pysyviä siten, että useiden vuosien jälkeen voidaan saada esille edelleen samoja sivupersoonia.
   Toiset pitävät sivupersoonia ainoastaan suggestion avulla tuotettuina ilmiöinä, jotka syntyvät hypnoositilanteessa sillä hetkellä, kun suggestio annetaan. Eli tämän mukaan mitään sivupersoonaa ei ole koskaan aiemmin ollut olemassa, vaan se on syntynyt samalla kun koehenkiö alkaa luoda tarinaa saatuaan suggestion. On kuitenkin myös näkemyksiä, että sivupersoona olisi olemassa jo ennen annettua suggestiota, ja hypnoosin avulla se vain saadaan esille.
   Yleensä hypnoosilla esille tulevat roolit ovat kuitenkin muistissa olevan informaation luomia konstruktioita, joissa mielenkiintoista  on niiden yhteydessä toisinaan esiintyvä hyvin voimakas subjektiivinen elämys.

   Hypnoosilla aikaansaadut sivupersoonailmiöt ovat sen verran dramaattisia, että niitä seuranneet ovat toisinaan päästäneet mielikuvituksensa laukkaamaan. Onko mahdollista, että joku ihminen onkin elänyt jo aiemmin ja muistaa hypnoosissa jotain edellisestä elämästään?
   Hypnoosissa ilmeneviä historiallisia sivupersoonia täysin vastaavia hahmoja voi esiintyä myös unissa siten, että unen näkijä kokee itsensä hyvin elävästi toiseksi henkilöksi. Historiallinen sommitelma saattaa olla hätkähdyttävän tarkka sellaisissakin yksityiskohdissa, joista unen näkijällä ei ole tietoisia muistikuvia. Silti näyttää ilmeiseltä, että tällaiset yksityiskohdat perustuvat joskus luettuun, kuultuun tai nähtyyn materiaaliin. Ja kyllä tarkempi tutkimus usein paljastaakin virheitä näennäisesti tarkoissa yksityiskohdissa.
   Eihän sitä ole pystytty todistamaan, etteikö joku olisi voinut elää aiemmin ja muistaa hypnoosissa jotain, mutta kun noissa menneissä elämissä on tavattoman suuri ylimystön edustus, kyllähän se motivoi tutkijoita pohtimaan myös muita kuin sielunvaellukseen liittyviä selityksiä.

   Posthypnoottinen suggestio annetaan hypnoosin aikana, mutta samalla siihen liitetään ehto sen myöhemmistä toteutumisolosuhteista.
   Kliinisesti posthypnoottisilla suggestioilla on keskeinen merkitys, ja hypnoosia hyödyntävässä terapiassa niiden käyttö on keskeisessä asemassa. Tällaiset suggestiot voivat olla seuraavan esimerkin kaltaisia: "...kun menet työhönottohaastatteluun, tunnet olosi varmaksi ja rentoutuneeksi aivan kuin keskustelisit parhaiden ystäviesi kanssa..."
   Posthypnoottinen suggestio voi koskea myös itse hypnoosiin siirtymistä, eli hypnoosin aikana annetaan suggestio siitä, että tietyn ehdon toteutuessa koehenkilö siirtyy normaalista valvetilasta takaisin hypnoosiin. Tämän suggestion onnistuminen on melko harvinaista, mutta tiettyjen erittäin herkkien koehenkilöiden kykyä kokea erilaisia suggestioita se saattaa hetkessä lisätä oleellisesti.

   Usein esitetty hypnoosiin liittyvä kysymys on, voidaanko kaikki ihmiset hypnotisoida.  Tämähän on kiinnostanut myös tutkijoita, ja on sitä selvitellä yritettykin.
   Hypnoositutkimuksen eräs selvimpiä ja useimmin toistettuja tuloksia on, että ihmiset jakautuvat hypnoosiherkkyyden osalta suunnilleen normaalijakauman mukaan. Tällöin on selvää, että osa koehenkilöistä ei tunne tilanteessa mitään erikoista, eivätkä he myöskään tuota minkäänlaista objektiivista vastetta suggestioihin.
   Tutkimukset viittaavat siihen, että pieni osa ihmisistä reagoi kaikkiin hypnoosin yhteydessä annettuihin suggestioihin, ja toisessa ääripäässä  ovat ne, jotka eivät reagoi mihinkään. Suurin osa asettuu tälle välille, eli he reagoivat osaan annetuista suggestioista, mutta eivät kaikkiin. Tämän reagointitaipumuksen eli hypnoosiherkkyyden on todettu olevan suhteellisen pysyvä ominaisuus, ja joissakin tutkimuksissa on saatu viitteitä myös hypnoosiherkkyyden periytyvyydestä.

   Hypnoosiin liittyvässä ei-tieteellisessä kirjallisuudessa törmää käsitteisiin syvähypnoosi, kevyt transsi jne. Hypnoosin syvyyden käsite juontaa juurensa hypnoosin varhaisesta historiasta 1800-luvulta ja sen merkitys on vaihdellut jossain määrin käyttäjän mukaan. Alkujaan se on liittynyt nukkumisen syvyyden arviointiin, missä tällä tarkoitettiin sitä ulkoisen ärsytyksen määrää, mikä tarvittiin tutkittavan herättämiseen, ts. mitä kovempi ärsyke tarvittiin, sitä syvemmin tutkittava nukkui.
   1900-luvulla hypnoosin syvyys liitettiin ihmisen kykyyn kokea erilaisia suggestioita, eli mikäli koehenkilö kykeni kokemaan hypnoosin yhteydessä vain joitain suggestioita, mutta ei toisia, tämä oli merkki siitä, että hän oli kevyessä hypnoosissa. Syvä hypnoosi puolestaan tarkoitti sitä, että ihminen koki helposti toteutuvien ideomotoristen ja haastesuggestioiden lisäksi myös kognitiivisia suggestioita.
   On kuitenkin useitakin syitä, minkä vuoksi ajatus hypnoosin syvyydestä on 2000-luvulla ollut tieteellisessä yhteydessä enää muutaman harvan käyttämä metafora. Kun koehenkilöiltä on kysytty, mitä kriteereitä he käyttävät arvioidessaan oman hypnoositilansa syvyyttä, on ilmennyt, että kriteerit ovat melko erilaisia.
   Jotkut käyttävät kriteerinä yleistä painavuuden tunnetta, toiset väsymyksen tunnetta tai rentouden tunnetta. On lisäksi todettu, että jopa erittäin herkillä koehenkilöillä on monesti ongelmia vastata kyllä tai ei edes kysymykseen, ovatko he hypnoosissa. Ja tämähän on aivan luonnollista, koska ei hypnoosiin mitään erityistä tunnekokemusta liity. Jokainen voi kuvitella, kuinka vaikeaa on arvioida esim. sellaisten tuttujen tuntemusten kuten nälän tai väsymyksen määrää asteikolla 0-100 luotettavasti, puhumattakaan, jos tehtävänä on arvioida hypnoosin syvyyttä, eli tilaa, josta kenelläkään ei ole standardoitua tietoa, miltä sen edes pitäisi tuntua.
   
   Se ei ole aina täysin selvää, missä kulkee raja pyynnön tai käskyn ja suggestion välillä. Mutta vaikka raja toisinaan onkin epäselvä, liittyy hypnoosiin eräs erityinen piirre, mitä ohjeiden normaaliin seuraamiseen ei liity.
   Tämä keskeinen ilmiö on klassinen suggestioefekti, mikä tarkoittaa sitä, etä annetut suggestiot koetaan tapahtuvaksi ikään kuin itsekseen tai automaattisesti. Se, miten tutkittava ulkoisesti reagoi suggestioihin, ei ole niin tärkeää, vaan oleellista on subjektiivinen kokemus.
   Käytännössä on yllättävän epäselvää, onko jokin motorinen liike tapahtunut aivan kuin itsekseen vai onko se ainakin osaksi tarkoituksellisesti tehty. Tutkimus osoittaa, että osa koehenkilöistä kokee hypnoosin yhteydessä annettujen suggestioiden johtavan kokemukseen, että asiat tapahtuvat täysin itsekseen ja automaattisesti, ja jotkut kuvaavat tunnetta niin voimakkaaksi, että vaikka he yrittävät jopa vastustaa suggestioita, he eivät pysty laittamaan kampoihin.
   Tosin suurin osa herkistäkään koehenkilöistä ei kuitenkaan koe, että suggestiot toteutuisivat vastoin heidän omaa tahtoaan, vaan he yksinkertaisesti antavat niiden tapahtua. Vastakkaisesta ääripäästä löytyvät kokemukset, että mitään ei hypnoosin aikana tapahtunut itsekseen, vaan suggestioihin reagoiminen vaati tietoista ja tahdonalaista ponnistelua. Näiden lisäksi ilmenee huomattavissa määrin tuntemuksia, mitkä ovat jonkinlaisia sekoituksia itsekseen tapahtuvasta ja tarkoituksella tehdyistä liikkeistä.
   Kun koehenkilöistä kysyttiin asiasta, nämä vastasivat "...en osaa sanoa, voi olla, että autoin hieman..."; "...aluksi tuntui, että autoin vähän, mutta sitten se ikään kuin liikkui itsellään..." jne.
   Vaikuttaa siis siltä, että meidän ei ole kovinkaan helppoa arvioida, milloin olemme tahdonalaisesti liikuttaneet kättämme ja milloin liike tapahtuu itsekseen. Jo pelkkä ajatus siitä, että kätemme alkaa muuttua kevyeksi ja nousta ilmaan, saattaa saada aikaan kyseisen kokemuksen. Myös se, että alamme tietoisesti kiinnittää huomiota johonkin tekemäämme liikkeeseen, saattaa muuttaa kokemuksen luonnetta huomattavasti.

   Hyvin monella hypnoosia käyttävällä terapeutilla on näkemys, että ideomotorista vastetta voi käyttää keinona päästä jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen potilaan alitajunnan kanssa. Tämä voi tapahtua esim. antamalla suggestio, että kun terapeutti esittää kysymyksiä, potilaan ei itse tarvitse tehdä mitään, vaan tämän alitajunta antaa vastaukset, siten, että oikean etusormen liikahdus tarkoittaa kyllä ja vasemman liikahdus ei.
   On täysin mahdollista, että seuraavien hetkien aikana potilas ei tietoisesti koe liikuttelevansa sormiaan, ja tällöin saattaa seurata tilanne, missä sekä potilas että terapeutti olettavat saavansa vastauksia suoraan alitajunnalta, jonka tyypillisesti ajatellaan olevan sekä viisas että luotettava.
   Nykyisten tutkimustulosten valossa ei kuitenkaan ole minkäänlaista syytä olettaa, että meissä asuisi jonkinlainen toinen ja alitajuinen minä, jonka kanssa olisi mahdolllista kesksutella ja joka olisi sen enempää viisas kuin luotettavakaan. Menetelmä on ylipäätään hyvin kyseenalainen ja pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, että alitajunnalta saadaan vahvistus vaikka insestistä tai jostain muusta potilaan oireen oletetusta taustatekijästä.
   Tätä alitajunnan antamaa vastausta aletaan myös pitää faktana, vaikka potilaalla itsellään ei olisi minkäänlaista muistikuvaa sellaisista tapahtumista. Ja sitten tällaista muistikuvan puuttumista voidaan pitää lisätodisteena sille, että alitajunta oli oikeassa, koska potilas on niin tehokkaasti torjunut tapahtuman mielestään.
   Vaikka menetelmää edelleen käytetään, on ideomotoristen suggestioiden käyttö pyrittäessä saamaan esille jotain lisäinformaatiota potilaan menneisyydestä tai oireiden todellisista taustoista vastoin kaikkea kokeellisen muisti- ja hypnoositutkimuksen tuottamaa informaatiota ja voi monessa tapauksessa johtaa hyvin valitettaviin seurauksiin.

   Vaikka hypnoosia usein kuvataan tilaksi, jossa ihmisellä on lasittunut ja tuijottava katse, jonka jokainen saattaa heti havaita, todellisuudessa on usein mahdotonta sanoa, onko ihminen hypnoosissa vai ei. On kyllä olemassa tiettyjä piirteitä, jotka hypnoosiin tyypillisesti liittyvät, kuten suunnitelmallisuuden väheneminen, huomion uudelleen suuntaaminen, parantunut kyky tuottaa visuaalisia muistikuvia sekä fantasiamielikuvia, loogisten ristiriitaisuuksien hyväksyminen, suggestioherkkyyden lisääntyminen, roolikäyttäytyminen, sekä muistamattomuus, joka koskee hypnoosin aikaisia taphtumia.

   Hypnoosin varhaisesta historiasta lähtien on hypnoosiin liitetty oletus jonkinlaisesta sukulaisuudesta uneen, ja tämä oletus eli tilateoreetikkojen piirissä melko sitkeänä, kunnes 1960-luvulla unta ja hypnoosia verattiin EEG-rekisteröintiä käyttäen, ja havaittiin, etteivät aivosähkökäyrät olleet toisiaan vastaavia. Mutta vaikka hypnoosi ei olekaan identtistä unen kanssa, löytyy nimenomaan REM-unesta ja erittäin hypnoosiherkillä koehenkilöillä esille tulleista behavioraalisista ja neurofysiologisista piirteistä tiettyjä yhtäläisyyksiä. Ja on pari yksityiskohtaa, jotka ovat yleisemminkin yhteisiä.
   Jokaiselle tuttu ilmiö on se, että unimaailmassa olevat asiat eivät siirry episodiseen muistiin samalla tavoin kuin valvetilassa koetut tapahtumat. Hypnoosin aikaisten tapahtumien unohtaminen on samantapainen hyvin tunnettu ilmiö. Toisinaan se ilmenee spontaanisti, mutta useimmiten sen aikaansaamiseksi tarvitaan suggestio.
   Toinen selvästi havaittava yhteinen piirre on, että toiminnan suunnittelu ja ohjaus ovat heikentyneet. Unille on tyypillistä tapahtumien vyöryminen eteenpäin ilman että uniminä mitenkään suunnittelee tai pohtii etukäteen tekemisiään. Eräs hypnoosin yhteydessä usein kuvattu ilmiö on koehenkilöiden kokemus siitä, että he eivät jaksa tai osaa tehdä itse aloitteita, vaan mieluummin ovat passiivisia, kunnes saavat seuraavan suggestion.

   Myös psykoanalyysillä ja hypnoosilla on keskenään samanlaisia piirteitä. Eräs yhteinen piirre voidaan nähdä molempien kytkeytymisessä unimetaforaan, uneen ja tiedostamattomaan mielen maailmaan. Psykoanalyyttisen istunnon vapaassa assosioinnissa ja unitilassa on ajateltu esiintyvän yhteisiä piirteitä, ja kumpaakin voi verrata myös hypnoosiin.
   Sigmund Freud on nimetty joskus aiheetta hypnoosin epähenkilöksi, vaikka käsitys psykoanalyysistä hypnoosin syrjäyttäjänä ei pidä lainkaan paikkaansa. Hypnoosin asema heikentyi 1900-luvun alussa aivan muista syistä paljon ennen psykoanalyysin valtakautta, joka puolestaan on keskeisesti värittänyt erittäin suurta osaa myöhemmästä hypnoosin käytöstä.

   Yhteistä eri psykoterapian muodoille näyttää olevan se, että ne tarjoavat potilaalle mahdollisuuden jäsentää ja muuttaa tuskallista, kaoottista tai elämää haitallsiesti rajoittavaa kokemustaan kulttuurin hyväksymällä tavalla, joka johtaa muutoksen mahdollisuuksiin. Tämä tapahtuu kuuntelevan, myötäelävän ja potilaansa parhaaseen vaihtelevin keinoin pyrkivän terapeutin avulla.
   Vakuuttavaa yleisen tason näyttöä yhden psykoterapiamuodon muita tehokkaammasta vaikutuksesta ei ole. Eri potilaat myös odottavat psykoterapialta eri asioita. Kliinisen kokemuksen perusteella näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että eräille potilaille tietty psykoterapiamuoto on huomattavasti muita parempi vaihtoehto.
   On tilanteita, joissa suggestiivinen vaikuttaminen joko hypnoosilla tai ilman on käytännössä ainoa tapa auttaa potilasta. Esimerkkinä tästä on mainittu nuori nainen, jolle vahingossa nielty poretabletti aiheutti kurkkuun juuttuneena hitaasti sihistessään niin voimakkaan kuolemanpelkoisen tuskatilan, ettei hän kyennyt nielemään myöskään tavallisia tabletteja. Ongelma hoitui nopeasti yksinkertaisella hypnoosilla annetulla suggestiolla. On epätodennäköistä, että esim. ankarakaan kovistelu olisi auttanut, sillä nielemiseen liittyvä refleksi saattaa sellaisessa tilanteessa häiriintyä ja nieleminen muuttua yökkäilyksi.
   Hypnoosin käyttö voi joskus myös toimia psyykkisenä ensiapuna, joka tarjoaa kokemuksen vuorovaikutukseen perustuvasta helpotuksen tunteesta. Vaikka yksinkertaisen suggestion, esim. suoran oireenpoistosuggestion, vaikutus jäisikin lyhytaikaiseksi, se voi oikeaan paikkaansa asetettuna myös motivoida potilasta muuhun psykoterapiaan.
   Suggestioita laadittaessa on hyvä pyrkiä välttämään sanan ei käyttöä. Ei siis sanota "Et enää pelkää pimeää", vaan "Tunnet itsesi rauhalliseksi pimeässä". Pääsääntöisesti suggestioiden sävyn tulee olla myönteinen, tosin joitain potilaita kaikkinainen imelyydeltä tuntuva myönteisyys puistattaa, joten tämä myönteisyys ei ole ehdoton sääntö. Jos hypnoosissa käytetään epätyypillisiä, esim. aggressioihin viittaavia suggestioita, ajatusta on syytä esitellä etukäteen potilaalle ja seurata tämän reaktioita.

   Hypnoosin käyttö ei ole mielekästä eikä yleensä toimi, ellei käyttäjän ja potilaan välillä vallitse hyvä yhteistyö ja luottamus. Hypnoosiin ryhdytään harvoin ensimmäisessä tapaamisessa. Vähintään ensikontakti on syytä käyttää hyvän suhteen luomiseen, sillä samalla tulee helpommaksi saada selville potilaan elämänhistoria ja -tilanne olennaisin osin.
   Hypnoosilla ei tule yrittää hoitaa jokaista potilasta, joka tässä tarkoituksessa päätyy vastaanotolle. Hypnoosin käyttäjällä tulee olla riittävä koulutus ja tietous, jotta hän pystyy hahmottamaan hoidon kannalta ongelmalliset seikat. Erityisesti vainoharhaisen taipumuksen tunnistaminen on joskus melko vaikeaa. Siksi hypnoosin käyttäjällä olisi syytä olla kokemusta myös psykoottisesti sairaista potilaista. Esim. psykoanalyytikoilta tällaista kokemusta edellytetään samasta syystä.
   Huumeiden käyttö ei muodosta estettä hypnoosihoidolle, mutta sitä on syytä kysyä. Hypnoosin aikana muistot saattavat huumeiden vaikutuksesta aktivoitua, ja mahdollisesti tiedostamattomatkin odotukset hypnoosin vaikutuksesta saattavat olla huumeiden käytön värittämiä.
   Vakavasti masentuneella jo rentoutuminen voi lisätä tuskaisuutta, ja yllättävätkin reaktiot ovat mahdollisia. Myös vakavasti masentuneen voi hypnotisoida, mutta muut hoitokeinot ovat ehdottomasti ensisijaisia.
   Psyykenlääkkeet eivät muodosta estettä hypnoosille, mutta eri menetelmien hoitotehon arvioimiseksi hypnoosin käyttäjän on hyvä olla selvillä potilaan lääkityksestä ja merkityksestä tämän tilalle kokonaisuutena.
   Jos potilas on voimakkaasti kiintynyt ajatukseen hypnoosin käytön tärkeydestä, hänelle voi joskus tehdä yksinkertaisen rentoutusharjoituksen ja todeta, ettei hypnoosi välttämättä sen erityisempää ole. Parhaassa tapauksessa motivaatio ongelmia selvittävään keskusteluun paranee samalla.

   Meillä on taipumus uskoa muistikuviemme luotettavuuteen. Mutta onko meillä siihen aihetta?
   Kokeellisen musititutkimuksen keinoin on pyritty selvittämään, kuinka luotettavia esim. silminnäkijöiden muistikuvat jostain tapahtumasta ovat. Muistikuvien vääristymistä on tutkittu seuraavanlaisilla koejärjestelyillä.
   Tutkittaville näytetään kuvasarja tai videofilmi jostain tapahtumasta. Sitten he saavat luettavakseen kirjallisia kuvauksia samoista taphtumista, mutta joitain yksityiskohtia on lisätty tai vääristelty. Lopuksi heidän pitää kertoa vain se, mitä muistavat nähneensä kuvissa. Monet raportoivat nähneensä kuvissa yksityiskohtia, mitä siellä ei ole ollut, mutta mitkä mainittiin kertomuksissa. Tämä ilmiö tunnetaan nimellä misinformation effect.
   Toinen muistikuvien muuntumiseen liittyvä ilmiö on lähdevääristymä (source misattribution). Tällöin jotakin epätodellista, esim. kuviteltua tai uneksittua tapahtumaa aletaankin myöhemmin pitää muistikuvana todellisesta tapahtumasta, tai kuvitteellinen tapahtuma värittää todellista tapahtumaa muistelijan tätä tiedostamatta.
   Erityisesti pikkulapset ovat alttiita muistin lähdevääristymille. Tästä johtuen, kun lasta haastatellaan ja häneltä pyritään saamaan luotettavaa tietoa tietystä tapahtumasta, on välttämätöntä kiinnittää huomiota haastattelijan ennakkoasenteeseen ja odotuksiin.
   Kun koehenkilöt ovat saaneet hypnoosin aikana suggestioita siitä, että he näkevät asiat tarkemmin ja muistavat paremmin, he oikeasti huomaavat muistavansa lisää asioita. Toisaalta, on todettu myös, että muistia parantavilla suggestioilla on ollut tapana myös lisätä väärien muistikuvien eli valemuistojen määrää. Ja nuo suggestioilla tulleet valemuistot ovat sellaisia, että koehenkilöt pitävät niitä hyvin todellisina ja raportoivat olevansa erittäin varmoja niiden oikeellsiuudesta Ja tällaisen väärän muistikuvan poistaminen saattaa olla myöhemmin yllättävän vaikeaa.
   Useissa maissa, erityisesti Yhdysvalloissa, nousi 1990-luvulla kohu sellaisista usein psykoterapian yhteydessä syntyneistä muistikuvista, joissa ihmiset muistavat tulleensa lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi tai olleensa uhreina rituaalimenoissa. Näiden muistikuvien seurauksena lapset ovat haastaneet vanhempiaan oikeuteen insestistä. Kun riippumattomia todisteita ei sitten olekaan aina löytynyt, ovat entiset potilaat ja heidän vanhempansa puolestaan haastaneet terapeutteja oikeuteen valemuistojen istuttamisesta potilaisiinsa.

   Otetaan loppuun vielä eräs monia askaruttanut kysymys: kuka saa hypnotisoida ihmisiä? Tästähän on ollut tiettyä vääntöä ja varsinkin Lauerma tullut tunnetuksi halustaan suitsia muutamia innokkaita.
   Eihän Lauermalla ole mitään sitä vastaan, jos joku auttaa lähimmäistään puhumalla tälle suggestiivisen lohduttavasti, mutta ammatillinen hypnoosin käyttö olisi hänen mielestään mielekästä rajata riittävän laajasti koulutetuille henkilöille.
   Hypnoosi ei jokaisessa tilanteessa ole paras, ainoaksi sopiva tai edes lainkaan sopiva hoitomuoto. Lääketieteellistä koulutusta ja harjoittelua läpikäymättömän "terapeutin" mahdollisuudet tunnistaa muu hoidon tarve tai hypnoosin käytön vasta-aiheet ovat varsin rajalliset, esim. vainoharhaisuuden tunnistaminen ei ole helppoa.
   Veitsellä tai pinseteillä tapahtuva tikun poisto lähimmäisen ihosta on ihan toivottava toimenpide, mutta onnistuneen tikunpoisto-operaationkaan jälkeen ei silti kannata kuvitella olevansa lääkäri jos ei sellainen ole. Ja kyllähän hypnotisointi itsessään on helppoa, jos tekniikan tuntee, mutta se on asia sinänsä, kenen tulee ilmoittaa olevansa pätevä ja koulutettu tunkemaan toisen ihmisen korvien väliin ammattimaisesti.

   Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa on laaja perusteos aiheestaan. Päteväksi hypnologiksi pelkästään kirja lukemalla ei tule, mutta teorian puolella kaiken, minkä aiheesta on halunnut tietää, löytää tästä teoksesta, tutuksi tulevat niin menetelmät, hypnoosin historia kuin jonkin verran yleisesti ihmismielen toimintakin.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Katarina Eskola ja Eeva Peltonen (toim.): Aina uusi muisto
Gummerus (paino), Jyväskylän yliopisto 1997
355 sivua


1990-luvulla alkoi julkisuudessa esiintyä yhä lisääntyvässä määrin muistoihin, muistiin ja muisteluihin liittyviä teemoja. Ja tuo muistibuumi näkyi näkyi monin eri tavoin, sekä tieteellisessä että muussa julkisuudessa. Vuonna 1997 Jyväskylän yliopisto julkaisi teemoihin liittyen kokoomateoksen Aina uusi muisto, joka on sarjan Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja teos numero 54. Teoksen ovat toimittaneet VTM Eeva Peltonen ja VTT Katarina Eskola, muut kirjoittajat ovat kirjailija Merete Mazzarella, TaM Maarit Mäkelä, FL Urpo Kovala, VTL Maaria Linko, PhD Helen Taylor, FT Eva Londos, VTM Aino Sinnemäki, FL Tutta Palin, FM Maria Koskijoki, FL Liisa Tainio ja FM Tuija Hovi. Otan tähän tiivistelmään lähempään tarkasteluun kolme kirjan artikkelia.

Kirjan toimittaneet Eeva Peltonen ja Katarina Eskola kirjoittavat tuosta edellä mainitusta 1990-luvun muistin tutkimisesta ilmiönä. Tuolloin oli nähtävissä, että kansallisen identiteetin ongelmista keskustellaan yhä useammin enemmän kollektiiviseen ja kulttuuriseen muistiin kuin kansakunnan ja valtion otaksuttuun identiteettiin kytkeytyvänä kysymyksenä. Myös vähemmistöjen ja sorrettujen ryhmien oikeuksiin liittyvät taistelut alkoivat rakentua paljolti kulttuurisen musitin ympärille - toiseutta koskevilla muistoilla ja tarinoilla tuntui olevan tärkeä rooli esim. sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja etnisyyteen liittyviä identiteettejä koskevassa keskustelussa.
   Kirjailijat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän tietoisia siitä, että he ovat kirjoittaessaan tekemisissä muistojen kanssa, paitsi omien ja lähipiirin muistojen, myös kollektiivisen muistin. Ei liene ollut sattuma, että vuoden 1991 Lahden Mukkulan kansainvälisen kirjailijakokouksen teemana oli "Kirjallisuus ja muisti". Tuossa seminaarissa puhuttiin paljon kirjallisuudesta muistina ja siltana menneen, nykyisen ja tulevan välillä.
   Muistibuumi näkyi myös omaelämäkerrallisesti virittyneen kirjallisuuden lisääntymisenä, mikä on liittynyt osittain sorrettujen ryhmien ja vähemmistöjen kirjallisuuden kasvuun. Ja se kirjallisuus myös löysi lukijoita.

   Muistoilla tuntuisi olevan aiempaa suurempi merkitys myös ihmisen jokapäiväisessä elämässä. On puhuttu arkielämän "musealisoitumisesta". Se näkyy vaikkapa (suvun) vanhojen esineiden uudenlaisena arvostuksena ja säilyttämisenä, menneiden vuosikymmenten tyylien, "retromuotien", omaksumisena vaatemuodissa ja sisustuksessa sekä oman elämän dokumentoinnin yleistymisenä.
   Yllättävänä ja paradoksaalisena on pidetty sitä, että kiinnostus muistoihin ja menneisyyteen on voimistunut juuri 1980-luvulta alkaen. Tuota aikaa jotkut kulttuuriteoreetikot olivat luonnehtineet amnesian ajaksi, eli ajaksi, jona historiallisen tietoisuuden oli ennustettu olleen katoamassa sekä jona rajat menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä tuntuivat nopeiden yhteiskunnallisten muutosten sekä uusien medioiden vaikutuksesta olleen lopullisesti hämärtymässä.

   Muistia, muistoja ja muistamista koskeva tieteellinen keskustelu ei ole rajoittunut ainoastaan kulttuuriteoreetikkojen ja -kriitikkojen piiriin. Muistiin liittyvää pohdintaa ja konkreettista tutkimusta on harjoitettu monien tieteenalojen ja tutkimussuuntausten piirissä.
   Se ei liene kenellekään yllätys, että muistiin ja muistamiseen liittyvät ilmiöt ovat inspiroineet psykologeja, onhan muistintutkimuksella alalla pitkät perinteet. Uutta on kuitenkin se, että psykologitkin ovat alkaneet korostaa muistin ja muistelun sosiaalisia aspekteja sekä tutkia kollektiivista muistia  ja muistelua. Aiemmin alalla on tavattu tarkastella muistia lähinnä yksilön ominaisuutena ja muistelua yksilön sisäisenä prosessina. Nykyisin psykologitkin saattavat tutkia erilaisia muistelutilanteita ja musiteluyhteisöjä sekä olla kiinnostuneita esimerkiksi siitä, miten ihmiset osaavat säädellä tapojaan kertoa menneisyydestään eri yhteyksissä.

   Perinteentutkijatkin, folkloristit ja etnologit, ovat alkaneet katsoa muisteluaineistoja uusista näkökulmista. Aiemmin etnologien mielestä muistinvaraisilla lausumilla oli arvoa etenkin silloin, kun ne "liittyivät traditioon" sekä auttoivat vahvistamaan yhteistä muistiamme ja käsitystämme yhteisestä menneisyydestämme. Folkloristeille muistelukerronta oli arvokasta, mikäli he tunnistivat sen edustavan jotain perinnelajia.
   Nykyisin etnologian ja folkloristiikan tutkimuksessa esiintyy huomattavaa kiinnostusta myös yksilöllisempään ja vapaamuotoisempaan kerrontaan perustuvia omaelämäkerrallisia ja historiallisia muisteluaineistoja kohtaan. Tutkimuksissa käsitellään yhä useammin sitä, "miten asiat nähdään", miten niitä eri väestöryhmien keskuudessa muistellaan tai miten niitä on eri aikoina muisteltu. Myös itse muisteluprosessia analysoidaan entistä monipuolisemmin sekä tarkastellaan paitsi muistelukerrontaan vaikuttavia kulttuurisia tilannekohtaisia, myös yksilöllisiä, kertojan elämänhistoriaan liittyviä ja/tai yhteiskuntahistoriallisia tekijöitä.

   Historiantutkijoita ei ole perinteisesti pidetty muistintutkijoina, vaikka he ovat nojanneet töissään myös muistinvaraisiin lausumiin, tosin usein ankaran lähdekriittisesti. 1990-luvulta lähtien historiantutkijoita on kuitenkin näyttänyt enenevästi kiinnostaneen se, miten historialliset toimijat muistelevat menneisyyteen liittyviä tapahtumia, eikä yksinomaan se, mikä on ns. historiallinen totuus noista tapahtumista.
   Historiantutkimukselle on alkanut avautua uusi kenttä, muistin historia. Tutkimalla eri tulkintojen välisiä suhteita ja jännitteitä on pyritty hahmottamaan niitä poliittisia ja kulttuurisia intressejä ja arvoja, joiden väliseen vuorovaikutukseen taistelu menneisyyden tulkinnasta kytkeytyy. Kun tutkimus on suuntautunut myös muistojen rakentumiseen, huomiota on alettu kiinnittää muistelun kerronnallisiin piirteisiin, esim. muistojen myyttisyyteen.

   Muistin ja muistelun tutkimukseen liittyvissä keskusteluissa on korostettu menneisyyttä koskevien tulkintojen moninaisuutta, muttuvuutta ja suhteellisuutta. Jotkut tutkijat ovat päätyneet suhteellistamaan myös omia tulkintojaan muistelu- tai omaelämäkerta-aineistostaan, pohtimaan niiden muotoutumista vuoropuhelussa aineiston kanssa ja niiden tiettyä neuvottelunvaraisuutta. Eräät ovat jopa antaneet ymmärtää, että tutkimusprosessissa on kysymys myös tutkijan ja tutkittavien muistojen dialogista.

   Usemmassakin kirjan artikkelissa toistuu näkemys siitä, että muistomme ovat tavallaan koko ajan liikekannalla. Suomenkieliset ilmaisut "muisto", "muistelu", "muisteleminen", "mieleen palauttaminen" eivät tavoita yhtä hyvin sitä uudelleensynnyttämisen prosessia, mistä muistojen liikkeessä on kyse, kuin englanninkieliset re-alkuiset sanat.
   Tässä uudelleensynnyttämisessä on kyse myös menneisyyteen liittyvien asioiden esiinkutsumisesta (recalling), niiden yhdistämisestä uudella tavalla, uudelleen jäsentämisestä (remembering) sekä tietyssä mielessä myös (oman) menneisyyden muuttamisesta ja sitä kautta ehkä myös pyrkimyksestä muuttaa nykyisyyttä tai/ja tulevaisuutta.
   Kirjoittajien mielestä neuvo jättää menneet taakse ja suuntautua tulevaisuuteen on eräässä mielessä mahdoton. Nimittäin, juuri unohtaminen tai muistelematta jättäminen kaiketi merkitsisi riskiä, että kaikki vain toistuisi ja jatkuisi ennallaan.

Kirjeaineistojen ja erityisesti kirjeenvaihtoon perustuvien aineistojen käyttö sosiologisessa tutkimuksessa on ollut varsin vähäistä, siitäkin huolimatta, että sen käyttökelpoisuus on kvalitatiivisten menetelmien kehittämisen yhteydessä tunnustettu. Eräät populaarikulttuurin tutkijat ovat kuitenkin keränneet lehti-ilmoitusten avulla kirjemuotoista aineistoa halutessaan tutkia naisten kulttuurituotteille, kuten Dallas-televisiosarjalle tai Tuulen viemää -romaanille ja -elokuvalle antamia subjektiivisia merkityksiä ja vastaanottoon liittyviä muistoja.
   Maaria Linko sai kirjailija Laila Hietamieheltä käyttöönsä kirjailijan saamat lukijakirjeet. Lukiessaan näitä kirjeitä niistä välittyi monesti voimakas tunne siitä, että kirjoittajat ovat olleet hyvin vaikuttuneita lukemastaan. Monesti suuri lukuelämys näytti syntyneen teoksen tarinan tai teoksen henkilöiden kohtaloiden esille nostamien lukijan omien muistojen esiin nousemisesta. Kuitenkin vaikuttavatkin kirjeet olivat usein verrattaen lyhyitä, korkeintaan parin liuskan mittaisia.
   Linko päätteli, että kohteliaiden, mutta emotionaalisesti vahvasti latautuneiden lukijakirjeiden takana saattaisi piillä kirjoittajan suuriakin lukuelämyksiä, ja päätti ottaa yhteyttä joihinkin lukijakirjeiden lähettäjiin ja pyytää näitä kertomaan lisää Laila Hietamiehen teosten lukukokemuksistaan. Kirjoitukseensa Linko on ottanut yhden lukijan, Saini Tiaisen, lukukokemuksia käsitteleviä kirjeitä edustamaan käymäänsä kirjeenvaihtoa, näissä kun tiivistyvät muidenkin uskollisten lukijoiden merkityksenantotavat.
   Aineiston alkuperään liittyvä ero on olennaisin periaatteellinen ero: kirjailijalle lähetetyt kirjeet ovat luonnostaan syntyneitä aineistoja, kun taas Linkon kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa käytetyn kirjetyypin syntyyn on vaikuttanut tutkijan väliintulo. Eroa ei kuitenkaan ole syytä nähdä erityisen jyrkkänä, molemmat kirjetyypit ovat luonteeltaan yksityiskirjeitä ja sellaisina luottamuksellisia sekä usein intiimejä.
   Laila Hietamies oli julkaissut vuoteen 1995 mennessä 25 romaania, joista suurinta osaa Tiainen on käsitellyt kirjeissään. Linko keskittyy kirjoituksessaan kahteen Tiaisen kirjeeseen, jotka käsittelevät Kannas-sarjan lukukokemusta. Ensimmäisessä Tiainen kirjoittaa sarjan avausjaksosta Mäeltä näkyy toinen mäki ja toisessa sarjan neljännestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla.

   Mäeltä näkyy toinen mäki ja Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuuluvat Hietamiehen 1980-luvun alkupuolen tuotantoon. Ensimmäinen näistä kahdesta teoskesta kuvaa Suontaan, pienen kannakselaiskylän, elämää 1920-luvulla, ja seuraavissa osissa seurataan sodan vaikutusta kyläyhteisöön ja yksittäisten kyläläisten kohtaloihin. Sarjassa seurataan kyläläisten evakkomatkaa ja yhteisön hajoamista pienemmiksi yksiköiksi eri puolille Suomea. Päähenkilönä voi pitää Helmi Elisaa, joka on sarjan alkaessa 11-vuotias ja sarjan päättyessä 31-vuotias.

   Yleensäkin Hietamiehen teokset sijoittuvat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähihistoriaan ja tapahtumapaikka on useimmiten jossain Karjalassa. Kuvauksen kohteena on useimmiten ns. tavallisen kansan arkielämä.
   Jo ensimmäisen romaanin Lehmusten kaupunki (1972) myötä kirjailijasta tuli julkisuuden henkilö, ja melkein kaikki hänen teoksensa ovat nousseet myyntilistojen kärkijoukkoon. Kriitikot ovat todenneet Hietamiehen teoksista varsin yksimielisesti, että niissä kuvataan suomalaisen arkielämän lähimenneisyyttä yksityiskohtaisen realistisesti, optimistisesti ja lämmöllä sekä turhia romantisoimatta. Kriitikot eivät olekaan pitäneet aiheellisena luokitella Hietamiestä tyypilliseksi viihdekirjailijaksi, vaan tämän kirjoja on pidetty joko hyvänä viihteenä tai niiden on katsottu rikkovan viihteen totunnaisia raja-aitoja.
   Erityisesti 1980-luvun loppupuolella kirjailijaan liitetyt luonnehdinnat saivat vielä uusia sävyjä, kun tämä sai useita kirjallisuuspalkintoja. Pitkäkestoisen ja poikkeuksellisen suuren suosion ohella juuri kirjailijan tuotannon asema viihteen ja korkeakirjallisuuden välimaastossa tekee sen tutkijan kannalta kiinnostavaksi tutkimuskohteeksi. Linko rinnastaa Hietamiehen tuotannon, ja erityisesti Kannas-sarjan, kansainvälisiä markkinoita ajatellen Margaret Mitchellin menestysromaaniin Tuulen viemää, jonka asema kirjallisuuden kentässä on samalla tavoin  "välissä oleva". Molempien teokset sijoittuvat historiaan ja kuvaavat sota-aikaa (Tuulen viemää Yhdysvaltojen sisällissotaa) romanttisen kertomuksen kulkiessa niissä mukana. Lisäksi kumpikin kirjailija on itse korostanut historiallisten tosiseikkojen oikeellisuuden tärkeyttä ja huolellista kuvausta.

   Tiaiselle, kuten monelle muullekin uskolliselle lukijalle, Hietamiehen teokset tarjoavat kokonaisen maailman, johon on mahdollista uppoutua, ja jossa voi elää ikään kuin tarinan henkilöiden joukossa - ei niinkään samastuen voimakkaasti yhteen henkilöön, vaan henkilögalleriaan kuvatun yhteisön elämänmuodon keskellä.
   Tiainen nauttii tutustuessaan eri henkilöihin, hän ikään kuin asettuu heidän vierelleen. Hän myötäelää voimakkaasti eri henkilöiden kohtaloita ja hänellä on taipumusta nähdä henkilöiden kielteisetkin piirteet ymmärtävässä valossa. Hän kokee henkilöt usein olosuhteiden uhreiksi ja havaitsee herkästi näiden mahdollisen muuttumisen myönteisempään suuntaan.

   Neljä teemaa, optimismi, lämpö, yhteisöllisyys sekä luonto kytkeytyvät Hietamiehen tuotannossa vahvasti yhteen ja niiden pohjalle Linko näkee Hietamiehen suunnattoman suosion rakentuvan: kysymys on lämpimästä yhteisön merkitystä korostavasta kertojanotteesta.
   Kysymys ei ole vain Tiaisesta, vaan laajemminkin monista urbanisoituneen ja fragmentoituneen nykykulttuurin jäsenistä, joille nopeat muutokset eivät näyttäydy haasteina, vaan pikemminkin uhkina. He nauttivat kulttuurituotteista, jotka tarjoavat symbolisen paluun mahdollisuuden menneeseen, joka näyttäytyy eheämpänä ja kauniimpana, ja jossa sosiaaliset suhteet ja roolit ovat pysyvämpiä.
   Hietamiehen Kannas-sarjan tematiikka tekee lukijalle mahdolliseksi kyläyhteisön ja sitä ympäröivän luonnon kokemisen. Kaikesta tästä on tuloksena kokonaisvaltainen emotionaalinen elämys, jossa olennaista näyttäisi olevan toisten kokeminen voimanlähteenä.

   Tiainen kirjoittaa teosten herättämistä tunteistaan, jotka ovat muistojen - niin omen ja sukulaisten kertomien kokemusten kuin kollektiivisenkin muistin - virittämiä. Hänen tuntemuksiinsa lukemistilanteessa ja pian sen jälkeen liittyi ahdistusta ja vahvaa eläytymistä.  Molempiin vaikutti tietoisuus siitä, että samantapaisia kohtaloita on esiintynyt Suomen lähihistoriassa. Eläytymisen kautta Tiainen pystyy kokeilemaan fiktion tasolla omia reaktioitaan vastaavissa tilanteissa.

   Romanttisen kioskiviihteen lukijoiden taipumusta samastua tarinoiden sankarittareen tai yleensä henkilöihin on tulkittu eskapismiksi. Tällaista samastumista ja eläytymistä Hietamiehen teoksiin tuli kirjeissä ja haastatteluissa runsaasti esiin, mutta erona kioskiromansseihin oli se, että Hietamiehen naishahmojen elämä ei useinkaan juurikaan eroa lukijan omasta elämästä, toisin kuin romanssisankarittaren elämä. Tiainen ja monet muut Hietamiehen lukijat pikemminkin päinvastoin löysivät monia yhtäläisyyksiä kirjan henkilöiden ja oman elämänsä välillä. Tällöin voi kysyä, missä määrin henkilöihin samastumisessa on kysymys puhtaasta eskapismista. Henkilöt on helppo suhteuttaa omaan elämään, heidät mielletään tuttaviksi.
   Myös television draamasarjoista (esim. Dallas) tehdyistä tutkimuksista on ilmennyt katsojien sarjaan luoma intiimi suhde. Katsojalle muodostuu kokemus sarjan tarinasta ja sen ihmissuhdeverkostosta. Sarjan henkilöhahmot tulevat katsojalle niin tutuiksi ja läheisiksi, että heidät koetaan "oikeiksi" ihmisiksi, heistä puhutaan todellisina henkilöinä. Sarjan seuraaminen voi olla yksityistä, itselle varattua aikaa, jonka myötä suhde sarjaan muodostuu intiimiksi.
   Olipa seurattavana nykyaikaan sijoittuva Dallas tai lähihistorian vaiheista kertova Kannas-sarja, teosten ystävät kokivat henkilöhahmojen vaiheet hyvin läheisesti ja tunteella.

   Tiaisen ja lukuisten muiden lukijoiden keskuudessa näytti olevan tavallista samastuminen nimenomaan naispuoliseen päähenkilöön. Ja nimenomaan identiteetin rakentamismielessä naispuoliset sanakrittaret olivat Tiaiselle ja muille lukijoille tärkeitä.
   Tiainen, kuten monet muutkin lukijat, eläytyi voimakkaasti Laura-tytön kohtaloon. Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Laura on kymmenvuotias. Tiainen kirjoittaa Lauran kohtalosta, omaksuu Lauran näkökulman ja samalla katsoo tilannetta ulkoapäin arvioiden ihmisten toimintatapoja todellisuudessa.
   Lauran salaisesta piilopaikasta mainitsi muutama muukin lukija. Monilla lienee omia muistoja lapsuuden salaisista piilopaikoista, joissa sai olla rauhassa ja elää mielikuvitusmaailmassa.

   Hietamiehen tapa kuvata yhteisöjä, erityisesti kannakselaista kyläyhteisöä Kannas-sarjassa ja tehtaan ympärille syntynyttä kyläyhteisöä Hamina-sarjassa herätti monissa muissakin lukijoissa (myös kirjallisuuskriitikoissa) nostalgista vastakaikua. Linko mainitsee vaikuttavan jopa siltä, että teoksissa kuvattuun yhteisöllisyyteen kiinitettiin vähintään yhtä paljon ellei enemmän huomiota kuin romanttisiin aineksiin ja toisaalta rakkaustarinatkin usein suhteutettiin yleisön reaktioihin.
   Televisioon kotimaisten draamasarjojen, esim. 1990-luvun menestyssarja Metsoloiden suosiota on tulkittu juuri niiden tarjoamien nostalgisten tuntemusten kautta. Metsolat-sarjassa lisäksi rakennetaan perheen ja yksityisen alueen yhteisöllistä merkittävyyttä tuomalla esiin "emotionaalisen työn" arvoa. Metsoloiden naisten tehtävät ovat nimenomaan tällä alueella. Tunnetyön käsite kuvaa hyvin myös sitä yhteisön henkistä ylläpitoa ja uudelleenrakentamista evakossa, mitä Hietamiehen naiset harjoittavat, ja mikä vetoaa Tiaiseen sekä lukuisiin muihin lukijoihin.
   Kaikkiaan, kun puhutaan nostalgisista tuntemuksista, toisesta näkökulmasta katsottuna puhutaan myös kulttuurituotteen mahdollistamasta eskapismista tai "todellisiin" muistoihin uppoutumisesta. Viihteen tai yleensä kulttuurituotteiden avulla vastaanottajan on mahdollista löytää fiktiivisiä ratkaisuja tai korvaavia tunteita sen hetken tilanteeseensa ja siinä kokemiinsa puutteisiin.

   Lukijat tunnustavat Hietamiehen teoksen Vierailla poluilla, oudoilla ovilla toimineen väylänä heidän omaan menneisyyteensä. Kirja ei ainoastaan virittänyt muistoja mieleen, vaan antoi lukijalle mahdollisuuden elää ja käydä uudelleen läpi tuota menneisyyttään. Tiainen mietti Kannas-sarjan pohjalta suhdettaan äitiinsä silloin kun hän itse oli lapsi, äidin omistavaa rakkautta yhdistyneenä ankaruuteen, ja äidin varoitteluihin, jotka liittyivät seksuaalisuuteen. Hän pohti myös suhtautumistaan omiin lapsiinsa, ja korosti, että hän on aina selkeästi kertonut lapsilleen, kuinka tavattoman tärkeitä ja rakkaita nämä hänelle ovat.
   Fiktiivisen teoksen emotionaalisessa vastaanotossa saattaa olla kyse myös niin voimakkaasta muistojen uudelleen elämisestä, että tapahtumaa voi verrata psykoterapiaan, jossa vaikeat ja mieltä kaivertaneet muistot eletään läpi uudelleen. Kannas-sarjan eräät teokset näyttävät toimineen joillekin lukijoille terapeutteina, jotka tuomalla tapahtumat lukijan eteen pakottavat palauttamaan muistot mieleen ja käymään ne uudelleen läpi. Romaanin lukeminen on saattanut olla emotionaalisesti vaativa ja raskas ponnistus, mutta samalla romaani on suonut lukijalleen vapautuneen ja tyyntyneen olon.
   Tiaisen tavoin monet muutkin lukijat vertasivat omia suhtautumistapojaan tai persoonallisuudenpiirteitään Hietamihen teosten henkilöiden ominaisuuksiin. Tällöin voi ajatella lukijan rakentavan tai vahvistavan omaa identiteettiään arvioimalla itseään henkilöiden asenteita ja näiden tekemiä ratkaisuja vasten.
   Kannustavia, sitkeän naisen esikuvia eivät kaipaa vain äitiyden vaatimuksiin totuttelevat nuoret naiset, vaan myös keksi-ikäiset, joiden huolet ovat vain hieman muuttaneet luonnettaan, ja joilla  päällimmäisenä on selviytyminen monien roolien ristipaineessa. Tiainen ihaili Martan, Helmi Elisan parhaan ystävän, sitkeyttä sota-aikana ja sota-ajan jälkeen. Kirjan terapeuttinen merkitys piilee paitsi sitkeään naiseen samastumisessa, ja jopa teoksen henkilön toimintamallien ja asenteiden tavoittelemisessa.

   Tiainen päättää kuvauksensa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla -teoksen lukemistavastaan seuraavaan loppukaneettiin: "Kaiken kaikkiaan toivoa antava kirja, nautinto lukea, kokea, eläytyä ja muistaa kaikki kerrottu oman lapsuuden ajalta ja todeta, kuinka samassa puutteessa elettiin ja silti mentiin eteenpäin. Kiitos Laila Hietamies."
   Näin lyhyessä lainauskessa Tiainen tuotiiviissä muodossa esiin vastaanottoprosessinsa eri tasot, ja juuri nämä käsitteet sisältyvät Laila Hietamiehen uskollisten lukijoiden lukukokemukseen. Yllä olevan sitaatin voi purkaa seuraaviin fiktiivisen teoksen vastaanoton tasoihin:
   Ensinnäkin lukija toteuttaa (1) lukemistapahtuman, jonka perusteella muodostuu hänen (2) lukukokemuksensa. Emotionaalisesti merkittäväksi osoittautuvaan lukukokemukseen sisältyy lukijalla eläytymistä ja muistamista. Lukemisprosessi jatkuu (3) teoksen keskeisimmän sisällön kiteytyksellä ja (4) kokonaismerkityksen arvioimisella, joka tässä tapauksessa on lukijalle terapeuttinen. Lopuksi lukija liittää teoksen tarjoaman lukuelämyksen kirjailijaan (5).
   Jotta voitaisiin eritellä lukemiseen liittyviä emootioita tai suuria lukuelämyksiä, ei voi ohittaa sellaisia käsitteitä kuin lukijan omelämäkerta, henkilökoohtaiset musitot, kollektiivinen muisti, lukijan jatkuva oman identiteetin rakentaminen tai lukemisen terapeuttisuus tai sen käyttäminen voimanlähteenä. Näihin käsitteisiin kytkeytyvät kirjallisuuden käyttötavat kietoutuvat toisiinsa monimutkaisella ja kiehtovalla tavalla.
   Lukeminen ja samanaikainen muistojen käsittely tuottaa uusia muistoja - muistoja luetusta sekä myös muuhun elämään liittyviä uudelleen muokkautuneita muistoja. Linko esittääkin, että lukijan voimakas emotionaalinen orientaatio pitää sisällään paljon muutakin kuin paon todellisuudesta. Tärkeä osa sen merkityksestä nousee naisten kollektiivisesta muistista, joka Laila Hietamiehen Kannas-sarjan yhteydessä sisältää mm. kuvan agraarista elämästä, lapsuuden tunnemaailmasta ja naiseuden ristiriidoista/vahvasta mutta inhimillisestä suomalaisesta naisesta, lähiyhteisön merkityksestä sekä sodasta ja evakkokokemuksista.
   Linko näkee tällaisen lukukokemuksen voivan toimia voiman ja lohdun lähteenä. Se voi tarjota välineitä asettaa omat ajatukset ja emootiot järjestykseen, tapoja hyväksyä oman elämämsä kulku, sekä tapoja säilyttää optimismi tai löytää se uudelleen.

Aino Sinnemäki tarkastelee muistamista neljän dokumenttielokuvan kautta, joissa jokaisessa valokuvalla on keskeinen osuus. Elokuvat ovat Kanerva Cederströmin Kaksi enoa (1991), Kiti Luostarisen Sanokaa mitä näitte (1992), Marja Pensalan Aunuksen kylillä (1992) sekä Päivi Takalan Martta ja Marilyn.

   Marja Pensalan elokuva Aunuksen kylillä on matka aikaan ja paikkaan. Sen ajallinen kaari ulottuu heinäkuusta 1942 heinäkuuhun 1992. Edellisenä ajankohtana kylkillä kulki Pensalan isä, kansanrunoustieteilijä Jouko Hautala, ja heinäkuussa 1992 Pensala itse kuvausryhmineen. Pensalan isän tehtävänä oli yhdessä arkkitehti Carolus Lindbergin kanssa tallentaa itäkarjalaista kulttuuria kuvin ja sanoin. Pensala kertoo sekä tästä paäivästä että menneistä, kuumista heinäkuun päivistä, joita kuvaavat isän ottamat valokuvat.
   Pensalan elokuvassa mummot pulisevat, muistelevat menneitä ja valmistautuvat tulevaan. Muistellaan suomalaisia sotilaita, jotka pirttiin poiketessaan jättivät aseet oven ulkopuolelle. Iäkäs Viktor osaa vieläkin suomea: "s[----]na, p[----]le, vangittu, polville".

   Kanerva Cederströmin elokuvan pohjana on Leena Krohnin samanniminen kertomus kokoelmasta Rapina ja muita papereita. Se sisältyy kokoelman toiseen osaan, jossa kirjailija muistelee kouluaikaansa ja kertoo suvustaan.
   Myös Kaksi enoa on kertomus menneen ja nykyisyyden toisiinsa kietoutumisesta. Heinäkuussa 1941 katoaa taistelussa Hangon edustalla luutnantti Paavo Seetrivuo oletettavasti hukkumalla. Hänen äitinsä kieltäytyy uskomasta asiaa ja pyrkii monin tavoin selvittämään Paavon kohtaloa mm. valvontakomission avulla.
   Vuonna 1949 saapuu Neuvostoliitosta mystinen kirjelähetys: Ogonjok-lehden kansikuva. Piirros, missä nuori mies kannattelee maapalloa. kuva tulkitaan Paavoksi ja levottomuus perheessä jatkuu. Elääkö Paavo, jonka oma isä oli venäläinen upseeri, Neuvostoliitossa, vai lepäävätkö hänen jäännöksensä Itämeren syvänteissä?

   Kiti Luostarisen elokuva on alaotsikkonsa mukaisesti erään perheen muistin ja unohduksen tarina. Elokuva alkaa kadotetusta muistista, dementoituneen äidin puheesta, jota eivät enää pidä koossa ne säännöt, jotka säätelevät arkista puhettamme. Elokuva kertoo yhtä paljon unohduksesta kuin musitista, niin tahattomasta unohduksesta kuin tietoisesta vaikenemisestakin.

   Päivi Takalan Martta ja Marilyn on eräänlaista perunkirjoitusta. Kertojan vanhemmat ovat hiljattain kuolleet ja elokuva kuvaa, kuinka kertoja käy läpi aineellista ja aineetonta perintöään vanhempien kotia purettaessa. Koti sijaitsee pienellä paikkakunnalla, samalla tontilla, jolla aiemmin sijaitsi päähenkilön sukutalo. Paikalla on asunut useampi sukupolvi kertojan sukua ja näiden menneiden polvien ääni lomittuu elokuvassa kertojan omaan ääneen.
   Toinen, vähemmän esillä oleva "maisema" elokuvassa on kertojan oma koti. Mukana elokuvassa vilahtaa myös muutama sukulainen ja ystävätär.

   Kuvan käytöltään elokuvat poikkeavat toisistaan. Pensalan elokuva on lähellä ns. perinteistä dokumentarismia. Elokuvan puhe kertoo rauhallisin ja haikein sanakääntein missä mennään ja keitä kuvassa on. Muutamia otteita on otettu suoraan Aunuksen asunnoilla -teoksesta. Haastateltavien, jotka puhuvat karjalaa, venäjää, vepsää tai lyydiä, puheet on tekstitetty suomeksi.
   Cederströmin ja Luostarisen kuvan käyttö on eräänlaista runollista dokumentarismia, jossa käytetty kuvasto on moniaineksista. Elokuvissa käytetään vanhoja arkistofilmejä, "näytelmällisiä" jaksoja ja liikutaan monissa, unenkaltaisissa menneisyyden maisemissa.
   Takalan teoksessa kamera pysyttelee kertojan läheisyydessä koko ajan liikuttaessa sitten vanhempien entisessä kodissa tai kertojan omassa. Se on videolle tallennettu, tekijänsä sanoin "pikadokumentti".

   Valokuva on hyytynyttä, pysähtynyttä aikaa, valotusaikaa. Se on jollain tavoin osallisena ihmiskunnan ikiaikaisessa unelmassa pysäyttää aika, edes silmänräpäykseksi, edes kuvassa.
   Se käsinkosketeltava menneen, kadonneen ajan läsnäolo, joka on niin vangitseva kaikissa neljässä elokuvassa, luodaan paljolti valokuvien käytöllä. Valokuvat "kehystetään" elokuvissa hyvin eri tavoin: Pensalan elokuvassa valokuvien käyttö on tavallaan itse ytimessä, elokuvassa leikkautuvat isän ottamat valokuvat ristikuvina nykyisten maisemien "päälle" ja nämä rinnastukset luovat elokuvan keskeisen jännitteen. Valokuvan ja kuoleman erityislaatuisesta yhteydestä kertoo kuva hautausmaalta, jossa ortodoksiseen tapaan on hautakiveen kiinnitetty vainajan kuva.
   Cederströmin elokuvassa keskiössä on Paavo-enon kuva. Virallinen sotilaskuva rinnastuu moniin vanhoihin perhekuviin, epävirallsiiin "silmänräpäysotoksiin" Paavosta sisarineen, vanhaan arkistofilmimateriaaliin, muun muassa Helsingin pommitusten ajalta ja "outoon" kuvastoon "toiselta" puolelta Leningradista ja Moskovasta.
   Luostarisen elokuvassa vanhoja perhekuvia, niin ammattivalokuvaajien ottamia potretteja kuin silmänräpäyskuviakin, joita perheen jäsenet ovat ottaneet toisistaan, ympäröivät mm. "näytellyt" jaksot: pieni tyttö elokuvassa hyvin tärkeässä asemassa olevan peilin kanssa. Mukana on myös vanhaa arkistofilmiä, kaitafilmitallenteita ja tekijän lapsuuden ajan esineistöä: lähes eläviltä vaikuttavia leikkikaluja mystisissä puuhissaan, ja kissoja, paljon kissoja.
   Myös Takala käyttää kertojan vanhoja perhekuvia. Valokuvat rinnastuvat ennen kaikkea esinemaailmaan. Kamera kiertelee kertojan vanhempien kodissa tallentaen sen esineistöä johon valokuvat olennaisella tavalla kuuluvat. Perhekuvassa ovat isä ja äiti kuvan laidoilla ripeästi karttuva lapsilauma keskellä. Kyseessä on todellakin kuva perheestä - ei kahden aikuisen rakkaudesta ja sen hedelmistä.
   Luostarisen ja Takalan elokuvissa, joissa päähenkilö-kertojat ovat läsnä, paitsi eri-ikäisinä valokuvissa, myös elokuvan tekohetkellä nykyajassa, näkyy terävästi ajan kuluminen. Vain Cederströmin elokuvan Paavo-eno säilyy, kuolleiden tapaan, ikuisesti nuorena valokuvissaan. Hän vanhenee vain salaperäisessä, vaihtoehtoisessa elämässään Neuvostoliitossa. Tästä elämästä perhe saa oudon viestin eräältä Paavon nuoruudentuttavalta, joka uskoo tavanneensa tämän moskovalaisen hotellin aulassa.
   Siinä missä tallentaminen on ollut miesten vastuulla, tallenteiden säilyttäminen ja vaaliminen on ollut naisten aluetta. Äitien, isoäitien ja tätien tehtävänä on ollut pitää kuvakokoelmat kunnossa sekä välittää niihin sitoutunut tietämys eteenpäin suvun nuoremmille ja vastatulleille jäsenille. Tavallaan kaikki neljä elokuvaa voi nähdä osana tällaista perinnettä. Tekijät tallentavat perheiden historiaa ja luovat siitä kuvaston, joka on tarkoitettu säilymään ja jonka avulla tarinat siirtyvät uusille sukupolville.
   Pensalan elokuvan asetelmat ketovat myös tästä naisten asemasta yksityisen perinteen kantajana. Elokuvassa haetaan jatkuvasti "parempimuistisia" naisia tunnistamaan tienoita ja ihmisiä valokuvista sekä muistelemaan, kertaamaan yhteisön musitoja. Sitä vastooin, kun mies on asialla, tuntuu perin luontevalta, että hän on perustanut sotahistoriallisen "museon", jonka esineistöä ovat säilykepurkki, kaasunaamari ja puukorkkinen Vaakuna-viinapullo.

   Mm. kirjailija Marcel Proust puhuu "puhtaasta muistista", "tahdottomasta muistista", jonka jokin asia laukaisee. Tunnetuin esimerkki lienee madeleine-leivos ja sen laukaisemat muistikuvat Proustin romaanissa Kadonnutta aikaa etsimässä.
   Valokuva ei ole mikään madeleine-leivos, se ei houkuttele visuaalista muistikuvaa esiin, vaan se on itse visuaalinen muisto. Se pakottaa muistamaan, vaatii muistamaan.
   "Muistan hänet, vaikken häntä milloinkaan kohdannut." Tämä Kaksi enoa -elokuvan päättävä repliikki kuvaa hyvin sitä tapaa, jolla niin yksityistä kuin yhteistäkin muistia ylläpidetään. Ihmiset ja tapahtumat, joista meillä ei ole henkilökohtaista kokemusta tai mielikuvaa, tehdään osaksi omaa muistiamme.
   Muistot eivät ole yksiselitteisiä, niihin liukenee aineksia myös tarinoista, myyteistä, yhteisestä kuvastosta. Jokaisessa neljässä elokuvassa käsitellään yhden yksityisen perheen muistia, joka lomittuu eri tavalla kollektiiviseen, kansalliseen muistiin.
   Periaatteessa samoin kuin yksityisen perheen muistia muokataan, ylläpidetään ja jotkut aiheet valikoituvat unohdettaviksi, tapahtuu myös suuremmissa yhteisöissä. Organisaatiot järjestöistä valtioihin järjestelevät menneisyyttään sitä silmällä pitäen, mitä halutaan muistaa ja mikä joutaa unohtumaan. Alituisesti syntyy myös vastamuistoja, korjauksia, täydennyksiä, uudelleenmuotoiluvaatimuksia viralliseen muistiin.

   Kaikki neljä elokuvaa ovat saaneet alkunsa menetyksen käsittelystä. Joku on kuollut, joku on kuolemaisillaan.
   Tavallaan elokuvat ovat myös vastauksia siihen paljon hoettuun ja vähän eriteltyyn väitteeseen, ettei nykyihminen pysty ajattelemaan ja käsittelemään kuolemaa. Nykyaikaisessa, luku-, kirjoitus- ja valokuvaustaitoisessa yhteiskunnassa yksityinen ihminen saattaa jättää itsestään paljonkin jälkiä muistissa "kahlitsemattomina" liikkuvien lisäksi. Näissäkin teoksissa edellinen sukupolvi kohdataan paitsi tarinoiden, myös valokuvien, kirjeiden ja päiväkirjojen välityksellä. Tällaiset mahdollisuudet kohdata menneisyys kertovat osaltaan siitä ajan ja tilan uudelleenjärjestymisestä, minkä katsotaan leimaavan omaa aikaamme.

   Aina uusi muisto on kirjoituskokoelma, jossa kirjoittajat tarkastelevat muistamista ja muistoja eri kannoilta, yleisestä yksityiseen, myös omia henkilökohtaisia muistojaan käyttäen. Yksilötason muistojen analysointi tuo mukaan intiimiä tunnelmaa, joten kaikessa tieteellisyydessään teos on paikoin myös lämminhenkinen lukukokemus.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto III
Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla
Myllylahti 2016
244 sivua


Annella kaikki alkoi tavallisena talvi-iltana kotona Berliinissä, hänen ollessaan tekemässä sitä mitä tavallisesti: tuijottamassa tietokoneen ruutua. Kun televisio ja lehdet olivat täynnä Saksaa, verkossa maailma oli käden ulottuvilla, mukaan lukien entinen kotimaa.
   Uutisartikkeli vaihtui Wikipediaan ja tietosanakirja 1970-luvun tieteiselokuvaan. Aika kului.

   Pikaviestin kilahti. Anne heräsi todellisuuteen. Tutulta oli tullut viesti.
   Ei muuta kuin kuulumisia kyseli. Mikäs tässä. Yksin kotona iltaa viettämässä työpäivän jälkeen.
   Taasko? Niin, taas.
   Vaikka on perjantai? Kyllä, perjantaisinkin, niin kuin aina.

   Ystävä kantoi huolta. Ihminen tarvitsee toisiakin.
   Anne esitti välinpitämätöntä, vaikka tiesikin olevansa samaa mieltä. Maanantaina ei taaskaan olisi helppoa vastailla uteluihin, kuinka viikonloppu oli mennyt.
   Ystävä ehdotti Facebookia. Tai miten olisi jokin seurustelupalsta? Sillä tavalla toisetkin etsivät tuttavuuksia netistä.
   Tottuneena netin käyttäjänä Anne tunsi netin varjopuolet. Liian paljon itsestään väärille ihmisille kertomalla voisi joutua vaikka millaisiin ongelmiin.
   Ystävä suostutteli pitkään, ja Annen muutkin vanhat tutut pitivät ajatusta hyvänä. Mitä haittaa siitä oikeasti voisi olla?
   Anne epäröi. Talvi vaihtui kevääksi ja ilmat lämpenivät. Ihmiset alkoivat kulkea enemmän ulkona. Käsi kädessä. Onnellisen näköisinä.
   Anne päätti kokeilla.
   Ihan vain kokeilla.

   Anne etsi luotettavalta tuntuvan seuranhakupalstan ja rekisteröityi. Mihin tahansa hän ryhtyi, sen hän halusi tehdä huolella, eikä tämäkään poikkeus ollut. Hän käytti profiilinsa kirjoittamiseen lähes tunnin ja kertoi itsestään täysin avoimesti.
   Ajan kanssa laadittu ilmoitus tuotti tuloksia, mutta ei lainkaan toivotunlaisia. Anne ei ollut aiemmin osannut edes kuvitella, millaisiin kummajaisiin ja mörköihin verkossa saattoi törmätä. Annea solvattiin milloin mistäkin syystä kaikilla kuviteltavissa olevilla haukuilla ja kirouksilla. Häneltä kyseltiin täysin päättömiä tai hyvin henkilökohtaisia kysymyksiä. Seksin vonkaaminen tuli useimmissa keskusteluissa mukaan ennemmin kuin myöhemmin. Anne hermostui ja päätti poistaa profiilinsa.
   Mutta sitten John löysi hänet.

   John ei välttämättä ollut millään mittapuulla mitenkään erikoinen mies. Hän vain sattui olemaan sivustolla ensimmäinen, joka käyttäytyi sivistyneesti ja kohteli Annea kuin normaali ihminen.
   Eräänä iltana Anne ja John vaihtoivat puolisen tuntia tarinoita keskenään. Heti sen jälkeen keskustelu siirtyi Annen ystäviensä kanssa käyttämään pikaviestimeen, ja Annen profiili deittisivulta bittiavaruuteen.
   Suhde Johnin kanssa syveni ja viestittelyyn hurahti yhtäkkiä minuuttien sijaan tunteja kerrallaan.

   Anneen teki vaikutuksen se, että John kysyi hänen elämästään paljon, tuntui välittävän hänestä ja halusi tutustua häneen paremmin. Silti keskusteluissa ei Annen mielestä ollut koskaan mitään painostavaa. Tosin se saattoi johtua osittain siitäkin, että hän tunsi olonsa turvalliseksi tietäessään Johnin asuvan hänestä kaukana - John oli amerikkalainen merijalkaväen sotilas, joka oli parhaillaan komennuksella ulkomailla. Ja halusi lopettaa sotilasuran sekä etsi sukulaissielua, jonka kanssa voisi palveluksensa jälkeen ruveta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.
   Annea nauratti. Hän vitsaili Johnin elämäntarinan olevan kuin kliseisestä Hollywood-leffasta. John ei pilanteosta pahastunut, kyllähän hän sen itsekin tiesi. Mutta hän vakuutti kaiken olevan kuitenkin totta, ja Anne sai todisteeksi paljon valokuviakin Johnista eri sotilasoperaatioista.

   Pian Johnista paljastui sekin, että hänellä oli 14-vuotias poika Chris. Hän oli adoptoinut Chrisin ollessaan Liberiassa suorittamassa tehtävää. Isän ammatin takia poika kuitenkin eli turvallisesti lastenhoitajan kanssa Ghanassa.
   John totesi, että jos hän ja Anne aikoisivat elää elämänsä onnellisina loppuun saakka, pitäisi myös pojan hyväksyä uusi äitipuolensa. Anne ei ollut vielä lainkaan vakuuttunut siitä, että hän todella halusi samaa kuin John, mutta suostui kuitenkin soittamaan pojalle.
   Anne ja Chris juttelivat pitkään. Poika kutsui Annea äidiksi.
   Silloin jokin sykähti Annen rinnassa.

Riku Salmivuori on toiminut verkkopetosten vastaisessa vapaaehtoistyössä vuodesta 2006 saakka. Aikanaan hän alkoi kirjoittaa aiheeseen liittyvää blogia. Ja kymmenen vuotta myöhemmin hän julkaisi näihin kirjoituksiin perustuvan kirjan, teoksen nimeltä Miljoonaperintö tarjolla.
   Salmivuori oli vapaaehtoistyössää tottunut kieltäytymään taloudellisista korvauksista. Kun kirja sitten meni kauppoihin myytäväksi, oli tekijänpalkkiotakin luvassa. Siinä sitten täytyi miettiä, oliko siinä ristiriita.
   Olihan siinä. Salmivuori ei voinut ottaa rahaa kirjasta, joka kyseistä aihealuetta käsittelee. Palkkiot hän on ohjannut tukemaan vapaaehtoistyötä suomalaislasten ja nuorten hyväksi. Maailma on kaikille joskus tyly paikka, mutta Salmivuoren mielestä meidän alaikäisemme ovat viimeinen ihmisryhmä, jonka siitä kuuluu kärsiä.

   Kirjalla on Salmivuoren mukaan kolme tarkoitusta. Ensinnäkin on tarkoitus koota yhteen faktatietoa verkkopetoksista ja tuottaa uutta tietoa. Ainoastaan tuntemalla hyvin sekä ilmiö että sitä koskeva keskustelu sitä vastaan voi tehdäkin jotain ja sen pohjalta alkaa syntyä enemmän perusteltuja vastauksia kuin vastaamattomia kysymyksiä.
   Toisena tarkoituksena on käsitellä aihetta koskevia stereotypioita ja virheellisiä mielikuvia. Asia ei etene eikä keskustelua saa koskaan minkään sortin päätökseen, jos sen lähtökohdat eivät vastaa todellisuutta eikä niitä haluta asettaa kyseenalaisiksi.
   Kolmantena tarkoituksena on auttaa huijatuksi tulleita ja näiden läheisiä antamalla kokemuksille laajempi konteksti, joka auttaa ymmärtämään omaa huijauskokemusta ja käsittelemään sitä osana rikoksesta toipumista.

   Verkkopetosten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Ne ovat arvioiden mukaan nousseet maailman yleisimmäksi petosrikollisuuden alalajiksi. Erään vuonna 2013 esitetyn arvion mukaan maailman yhteenlaskettujen  petoksista aiheutuneiden tappioiden suuruus oli jopa 12,7 miljardia USD, minkä lisäksi määrän katsottiin kasvavan 5 % vuodessa.

   Keskustelu verkkopetoksista syntyy helposti vääränlainen turvallisuudentunne, koska sähköpostin kautta tapaamme huijauskirjeiden lähettäjät vain tekstinä ruudulla. Huijareiden hölmöille tarinoille sekä noloille kirjoitus- tai asiavirheille on helppoa ja turvallista hekotella oman tietokoneen äärellä. Kuitenkin todellisuudessa, jos saamme viestin huijarilta, olemme suurella todennäköisyydellä tekemisissä ammattirikollisen kanssa, emme suinkaan jonkun avuttoman amatöörin.
   Varsinaisen rahan lisäksi verkkopetosten takana olevia tahoja kiinnostaa yleensä mikä tahansa rahaksi muutettava, mukaan lukien huijattava henkilö itse. Jos joku on riittävän pitkään yhteydessä huijareihin ja antaa näiden imeä itsensä kuiviin, jossain vaiheessa nämä haluavat tavata, ja samalla pyytävät uhria ottamaan mukaan joitain kapineita, useimmiten älypuhelimia ja läppäreitä, sekä niin lihavan lompakon kuin se vielä on mahdollista. Sitten nämä ottavat kaverin panttivangiksi ja vaativat lunnaita. Jos lunnaat jäävät vajaiksi, uhri pistetään herkästi kylmäksi.
   Kuolleiden joukossa oma lukunsa ovat uhrit, jotka huijatuiksi jouduttuaan ovat päätyneet itsemurhaan. Usein unohtuukin, etteivät huijarit vahingoita vain talouttamme, vaan lisäksi pettävät uhriensa tunteet ja luottamuksen. Huijauksen sosiaaliset vaikutukset voivat olla erittäin raskaita silloinkin, kun taloudelliset tappiot jäävät pieniksi.
   Verkkopetokset eivät suinkaan ole mikään muusta maailmasta erillinen ilmiö. Erilaiset rikokset tukevat toisiaan siten, että verkkopetoksella voidaan rahoittaa jotain toista toimintaa. Tästä syntyy kokonaisuus, minkä laajuus ulottuu huomattavasti internetin ihmemaailmaa laajemmalle.
   
   Aihetta koskevat tutkimukset ovat yksimielisiä siitä, että meidän tuntemamme verkkorikolliset ovat ulottaneet otteensa moneen muuhunkin vakavaan rikollisuuden muotoon, yleisimmin huume- ja asekauppaan sekä rahanpesuun. Luottokorttipetokset, identiteettivarkaudet ja asiakirjojen väärentäminen ovat listalla seuraavina.
   Tällaisissa rikoksissa ei puhuta pienistä summista eikä aina pienestä vaikutusvallastakaan. On viitteitä siitä, että verkkorikolliset ovat - mahdollisesti osittain rikosten kautta saamiensa varojen turvin - nousseet yhteiskunnallisesti korkeisiin asemiin, ja vastaavasti korkeissa asemissa olevia on ryhtynyt yhteistyöhön heidän kanssaan. Myös se tiedetään, että huijareiden kanssa veljeileviä tahoja on soluttautunut pankkien henkilökuntaan.
   Vaikka perinteisesti verkkohuijareiden pääasiallinen motiivi on ollut rahantulo, tähän saattaa olla tulossa muutos. Esim. Nigeriassa toimivan terroristijärjestö Boko Haramin on esitetty sekaantuneen verkkopetoksiin ja käyttäneen uhreilta huijatut rahat toimintansa rahoittamiseen. Vaikkei tämä esimerkki ainakaan vielä edustane huijareiden valtavirtaa, tulevaa kehityskulkua on vaikea ennustaa.

Annen ja Johnin keskustelut venyivät ja venyivät. Anne oli alkujaan lähtenyt etsimään vain uusia ystäviä ja juttuseuraa, mutta Johnin kanssa aika kului kuin se olisi saanut siivet. Johnin kertomukset sotilaselämästä olivat kuin satua, johon Anne uppoutui pieni askel kerrallaan syvemmälle. Varovaisuus sai väistyä seikkailunhalun tieltä.
   Sitten eräänä päivänä Annen pikaviestin alkoi soida entistä kovempaa. Hän huomasi saavansa yhteydenottoja täysin tuntemattomilta ihmisiltä, jotka kaikki väittivät tuntevansa Johnin jotain kautta.
   Ensimmäinen oli Wlliam, Johnin ystäväksi esittäytynyt entinen sotilas. Hän oli suorapuheinen eikä kursaillut ilmoittaessaan, ettei John ansainnut Annen kaltaista naista, ja William halusi Annen itselleen. Säikähtänyt Anne poisti Williamin äkkiä yhteystiedoistaan, mutta oudot yhteydenotot eivät päättyneet siihen.
   Williamin jälkeen onneaan kokeili Joshua, joka ei ollut suoranaisesti Johnin tuttu, mutta oli kerran salaa katsonut Johnin tietoja tämän unohdettua vahingossa kirjautua ulos käyttämältään tietokoneelta. Joshua oli nähnyt Annen kuvan, rakastunut oitis ja halusi heti tietää tästä enemmän.
   Kolmas yhteydenotto oli Annea vanhempi mies, joka avasi viestimeen kamerayhteyden. Ei sanaakaan, vain vaatteet pois.

   Seuraavan kerran jutellessaan johnin kanssa Anne kertoi kaikista saamistaan yhteydenotoista. John oli revetä kiukusta ja harmista. Hän tiesi heti kertoa, että pahantahtoiset ihmiset yrittivät tulla heidän rakkautensa väliin. Hän lupasi, ettei näin kävisi enää koskaan. Hän vannotti Anneakin olemaan enää koskaan hyväksymättä yhteydenottoja keneltäkään tuntemattomalta ja olemaan puhumatta heidän suhteestaan liikoja.
   Anne suostui mielellään, hänhän nimenomaan oli jo monta vuotta aiemminkin pitänyt huolta siitä, että hänen todellinen henkilöllisyytensä ja netin mörkölauma eivät koskaan joutuisi tekemisiin toistensa kanssa.
   Mutta onneksi oli John. Johnin kanssa olo oli turvallinen. Ehkä oli tosiaan parempi olla enää kuuntelematta toisia.

   Sitä paitsi Johnin kanssa Anne löysi kasvoiltaan jotain, mikä oli ollut poissa hirveän pitkän ajan: hymyn. Kotiin tultuaan hän tiesi aina, että hänellä oli jotain odotettavaa. Yksinäisyys oli ollut kammottava vieras, joka nyt oli poistunut, ja John oli Annen oven lukko, joka piti tuon vieraan poissa.
   Saksalaisille tutuillekin jo kelpasi varovasti kertoa, mitä tekisi viikonloppuna: "Mit meinem Boyfriend". Sen kohteliaat germaanit tuntuivat ainakin ymmärtävän, eivätkä useimmiten kyselleet enempää.

   Jokin muukin oli muuttunut. Anne oli ennen kertonut mielellään kuulumisia vanhoille ystävilleen kotimaassa. Mutta Johnista?
   Anne ei vieläkään ollut täysin varma. John oli kyllä kaikin puolin mukava ja mielenkiintoinen mies, mutta että seurustella. Ja vielä etänä? Entä jos se ei sitten kasvokkain toimisikaan?
   Ei! Älä kerro!
   Johnin sanat olivat jääneet mieleen. Pahantahtoiset ihmiset vain yrittäisivät pilata heidän onnensa. Pitäisikö edes ystäville kertoa? Niin kuin Johnillakin oli noita ystäviä. Mitä John ajattelisi, jos tietäisi, että Anne olisi puhunut hänestä?

   Sitten eräänä John kertoi yllättäen, että Chrisillä olisi pian syntymäpäivä. Nyt olisi oivallinen tilaisuus osoittaa Chrisille, että Anne hyväksyy tämän pojakseen. Anne voisi antaa Chrisille syntymäpäivälahjan tämän täyttäessä 15 vuotta. Vaikka uuden IPhonen, sellaista Chris oli jo pitkään halunnut. John antoi empivälle Annelle Chrisin lastenhoitajana toimineen Benjaminin yhteystiedot. Benjamin oli kuulemma Johnin luottoystävä, hänen kanssaan asiat sujuisivat mutkattomasti.
   Lopulta Anne soitti Benjaminille. Tämä selitti, ettei Annen tarvinnut mitään kalliita rahtiyhtiöitä käyttää lahjan lähettämiseen. Jos hän lähettäisi rahat Benjaminille, tämä ostaisi Chrisille lahjan Annen puolesta ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Ja Annen pitäisi käyttää Western Unionia, pankkisiirto olisi liian hidas, voisi mennä jopa seuraavalle viikolle, ja se olisi aivan liian myöhäistä.
   Chris varmasti murehtisi, eikö Anne sittenkään rakastanut häntä. Eihän raha voinut olla Annelle tärkeämpää?
   No, ei, eihän se voinut olla, Anne pohti mielessään.
   Eihän se voinut olla.

Salmivuori pitää vaarallisena sitä, jos huijausilmiön annetaan mielikuvissa pysyä pelkästään uskomattomia lupauksia ja miljoonaperintöjä tarjoavien entisten presidenttien toimialana. Todellisuus kun on aivan toisenlainen.
   Stereotyyppiset mielikuvat aiheuttavat sen, että huijareita ja näiden kykyjä helposti aliarvioidaan. Näin ylläpidetään käsitystä, että verkkopetokset olisivat paikoilleen jämähtänyt ilmiö, että niiden sisältö olisi aina sama. Oikeasti kun muutokset voivat olla suuria, kuten kokonaan uuden kaavan syntyminen, mutta joskus myös hyvin pieniä ja hienovaraisia.

   Klassisimman kaavan huijauksessa huijari esiintyy joko lakimiehenä, pankkiirina tai jonkin valtiollisen elimen edustajana etsimässä perillistä.
   Joku rikas henkilö on heittänyt veivinsä ja jättänyt jälkeensä miljoonaomaisuuden, johon huijarilla olisi periaatteessa pääsy käsiksi, mutta jonka haltuun saamiseksi tämä tarvitsee ulkopuolista apua.
   Petos alkaa yleensä sillä, että huijari itsekin tiedostaa ehdotuksensa kuulostavan hämärältä. Sen hän tekee selväksi jo esittäytyessään ja mainitsee uskovansa vastaanottajan olevan yllättynyt viestin nähdesssään.
   Seuraavaksi viestissä esitellään itse asia. Usein viitataan todellisiin henkiilöihin ja tapahtumiin. Joskus mukana on linkkejä verkkouutisiin tai Wikipedian artikkeliin.
   Seuraavaksi selvitetään, miksi viestin vastaanottajaa tarvitaan. Useimmiten asiaan liittyy vainajan ulkomaalaistausta. Viestin vastaanottajalta ei vaadita muuta kuin yhteistyöhalua.
   Sitten mennään tarjouksen kohtaan, missä kerrotaan, mitä vastaanottaja hyötyy avustaan. Luvatut prosenttiosuudet kuvitelluista miljoonista ovat suhteettoman suuria. Pelkästä tilisiirtoon suostumisesta saatetaan luvata 50 % osuus useiden miljoonien arvoisesta summasta.
   Asia on ehdottoman salainen. Vastaanottajan ei pidä kertoa kenellekään ennen vastaamista eikä myöskään suorittaa tiedusteluja asiasta, virkamies kun saattaisi paljastuessaan joutua suuriin vaikeuksiin luottamusasemansa väärinkäytöstä.
   Jos viestiin vastaa, uhri saa lisätietoja asiasta. Sitten kysellään henkilötietoja tilisiirtoa varten. Myös tilinumeroa ja pankin yhteystietoja kysellään. Ja tähän liittyy eräs kansan keskuudessa sitkeästi elävä harhaluulo.
   Monet kuvittelevat, että näillä tiedoilla uhrin henkilöllisyys varastetaan ja putsataan tämän pankkitili. Mutta ei pelkän nimen ja tilinumeron perusteella toisen tiliä tyhjennetä, emmehän me nyt sentään missään banaanitasavallassa elä. Verkkopetostehtailijat eivät ole niitä, jotka kyselevät uhriensa käyttäjätunnuksia ja salasanoja, sitä tehdään erillisten phising-huijausten yhteydessä, ja niissä toimitaan täysin eri periaatteiden mukaan.
   Todellisuudessa nämä kysymykset ovat vain rekvisiittaa, millä saadaan liiketoimet vaikuttamaan virallisilta ja uskottavilta. Samalla niillä voi testata uhrin halua noudattaa huijarin ohjeita ja saada tämä pienten askelten kautta situoutumaan huijaukseen yhä enemmän. Kyse on huijarin tavasta saavuttaa huijauksessa hallitseva asema ja siten päästä sanelemaan huijaukseen sitoutuneelle uhrille, mitä tämän tulee tehdä.
   Huijareiden sinällään merkityksettömien henkilötietokysymysten joukkoon sisltyy vain kaksi oikeasti merkittävää kysymystä. Ensinnäkin huijarit haluavat uhrinsa puhelinnumeron. Tämä johtuu siitä, että soittamalla he voivat pitää uhriinsa reaaliaikaisesti yhteyttä, nopeuttaa asioita ja luoda painetta.
   Toiseksi huijarit pyytävät uhreja miltei aina skannaamaan passinsa, ajokorttinsa tai muun henkilöllisyystodistuksesta käyvän asiakirjan. Tämä johtaa usein identiteettivarkauteen, eli jatkossa huijarit lähettävät saamansa asiakirjat seuraaville uhreille omina henkilöllisyystodistuksinaan.
   Kun tarvittavat tiedot on saatu, huijaus saattaa venyä vielä jonkin verran huijarin pohjustaessa asiaa. Uhrille lähetetään usein allekirjoitettavaksi väärennettyjä asiakirjoja, jotka pitää palauttaa huijarille kuviteltujen byrokratian rattaiden pyörittämiseksi.
   Kun huijausta on alustettu riittävästi, siirrytään maksuvaiheeseen. Huijari on muka hoitanut kaiken kuntoon, paitsi että vielä puuttuu jotakin asiaa varten tarpeellinen rahasumma, joka uhrin tulee maksaa rahat saadakseen. Rahat halutaan Western Unionin, MoneyGramin tai vastaavan rahansiirtopalvelun kautta, ehdottomasti ei tilisiirtona.
   Ensimmäisen maksun suoritettuaan uhri kuulee, että maksuja onkin vielä lisää.

   Ruudulle voi joskus lävähtää ilmoitus voitetusta palkinnosta. Jos näitä klikkaa, ne voivat viedä sivustoille, joista ensimmäisenä pikavoittona saa tietokoneelle äkäisen viruslauman. Joskus tällä tavalla kalastellaan salasanoja tai muita luottamuksellisia tietoja.
   Ja joskus ne ovat verkkohuijauksia, joissa palkinnon saamiseen sisältyy loputon määrä kommervenkkejä, jotka laihduttavat palkinnonsaajan lompakkoa.
   Perinteisin palkintohuijaus lienee samalla myös yksinkertaisin: tekaistut arpajaisvoitot. Verrattuna klassisten huijausten monipolvisiin tarinoihin arpajaisvoitto on erittäin virtaviivainen menetelmä. On palkinto, on voittaja, on maksettavia kuluja.
   Ensin onnitellaan voittajaa. Jos vastaanottaja on kiinnostunut tietämään, mistä häntä nyt onnitellaan tai mitä hän nyt on voittanut, mennään saman tien suoraan asiaan.
   On tyypillistä, että lähetetään viesti tunnettujen yritysten tai muiden toimijoiden nimissä. Palkinto esitellään heti, jottei alussa saatu kiinnostus ehdi laimeta. Palkinnon suuruus vaihtelee, mutta yleensä kyse on vähintään sadoistatuhansista. Kerrankos sitä päävoitto kohdalle osuu?
   Koska viestit saapuvat sähköpostiin, yleisin selitys on, että vastaanottajan osoite on arvottu suuresta joukosta voittajaksi. Selitys on looginen ja sopivan epämääräinen jätääkseen tilaa huijareiden tuleville selityksille ilman suurta riskiä, että huonomuistinenkaan huijari selittelisi itseään nalkkiin.
   Virallisen vaikutelman lisäämiseksi viestit sisältävät perinteisesti kappaleen tai pari epämääräsitä höttötekstiä, jossa vastaanottajalle ollaan kertovinaan yksityiskohtaisesti arvonnan taustoista. Joissain tapauksissa kyseessä on vain kasa keksittyjä arvontanumeroita, joista ei ole tarkoituskaan käsittää yhtään mitään. Arpajaishuijauksen virallisuuden pönkittäminen tapahtuu yleensä klassisia huijauksia vastaavalla yhteystietojen ja henkilöllisyystodistusten pyytämisellä.
   Mutta entä jos vastaanottaja epäilee, ettei ole osallistunut arpajaisiin? Voi hyvinkin olla, että noita epäilyjä herää, mutta kun tämä sitten alkaa miettiä tarkemmin... Kun nykyisin tulee monen sortin kyselyjä, joihin vastaamalla osallistuu automaattisesti arvontaan, ei se sittenkään tunnu niin mielettömältä sekään vaihtoehto, että jostain olisi jotain voittanutkin.
   Arpajaishuijauskessa yleensä luvataan rahaa, mutta sen toimitustavoissa on eroja. Yleisimmin käytetään ATM-korttia (Automatic Teller Machine), mihin on ladattu suuri summa rahaa. Kortin ollessa kyseessä huijaus liittyy sen toimitusongelmiin, se kun on joko tullissa jumissa tai toimitettu kuriiriyhtiölle, johon vastaanottajan tulee ottaa yhteyttä.
   Šekki on erityisen viheliäinen huijaustapa. Varsinkin silloin, kun se lopulta oikeasti toimitetaankin uhrille. Uhri saattaa saada summan pankistaan ja toimitusehtojen mukaisesti lähettää osan rahoista huijarille. Ja kun šekki muutaman päivän kuluttua osoittautuukin katteettomaksi, pankki alkaa karhuta uhrilta koko summaa takaisin.

Kun Anne käveli ulos Western unionin toimistosta, hän oli setelinippua köyhempi, mutta yhtä raskasta huolta kevyempi. Nyt mikään ei enää voisi mennä pieleen. Hän halusi päästä äkkiä kotiin kertomaan uutiset Johnille.
   Benjamin ja John olivat iloisia ja kilpailivat siitä, kumpi pystyi kehumaan Annea enemmän. Benjamin lupasi käydä hakemassa rahat ja ostamassa puhelimen heti seuraavana päviänä, kun John puolestaan maalaili ruusuisia perhekuvia.
   Hetken ajan kaikki oli niin täydellistä.

   Sitten eräänä iltana Annen puhelin soi. Soittaja oli Benjamin. Tämä kertoi huonoja uutisia.
   Chrisille oli sattunut onnettomuus koulussa. Hän oli kaatunut portaissa ja lyönyt päänsä. Nyt tarvittiin apua ja nopeasti. Chris tarvitsi leikkauksen, jolle tulisi hintaa karvan päälle seitsemänsataa euroa.
   Anne pyysi Benjaminia odottamaan hetken. Hän teki laskelmia. Ehkä hän kuitenkin selviäisi, vaikka irottaisi tililtään seitsemänsataa euroa.
   Jo samana iltana Anne löysi itsensä odottamassa vuoroaan Western Unionin toimistossa. Tuttu virkailija hymyili tiskin takana.

   Viimeistään nyt John oli varma, että Anne oli hänen sydämensä valittu tämän pidettyä huolta Chrisistä kuin omasta lapsestaan. Rakkaan kauniit sanat lämmittivät Annea, ja paljon - mutta eivät yhtä paljon kuin ajatus siitä, että Anne oli juuri pelastanut nuoren pojan hengen.

Huijarit myyvät, varastavat ja vaihtavat keskenään sähköpostilistoja, joita käyttäen huijauskirjeitä lähetetään vastaanottajille. Siksi yhdelle huijarille vastatessa on riski, että pian lähestyvät muutkin ketkut. Ja kerran rahaa maksaneista uhreista pidetään kiinni kynsin ja hampain.

   Salmivuoren kiitoshuijaukseksi nimeämässä kaavassa huijari ottaa yhteyttä vanhaan uhriinsa ja kertoo hyviä uutisia. Vaikka uhrin kanssa miljoonaprojekti ei onnistunutkaan, oli huijari löytänyt jonkun toisen, jonka kanssa miljoonat on saatu ajettua ja huijari on nyt rikas mies. Rikkaalla on varaa olla antelias ja siksi hän haluaa nyt palkita entisen kumppaninsa hyvästä yrityksestä.
   Kaava alkaa tuttavallisesti. Huijari kyselee kuulumisia, pahoittelee, ettei ole pitänyt yhteyttä, ja sellaista.
   Seuraavaksi siirrytään siihen, kuinka entinen uhri on osallistunut suunitelmaan aiemmin, mutta kaikki on mennyt mönkään.  Joskus sävy voi olla tässä vaiheessa hyvinkin syyttävä ja uhria morkataan siitä, että kehtasi aiemmin epäillä. Tällä kerralla olisi siis parempi ryhtyä uskomaan.
   Kaikesta huolimatta huijari haluaa muistaa entistä ystäväänsä. Ja tämähän on erityisen koukuttavaa niille, jotka ovat menettäneet rahaa enemmänkin roikuttuaan pidempään mukana.
   Uhria pyydetään ottamaan yhteyttä huijarin edustajaan. Sitten koko huijausrumba alkaa alusta.

   Myöskin sitä esiintyy, että aiemmin lypsettyyn uhriin otetaan yhteyttä tällä kertaa poliisina esiintyen. Uhria puhutellaan suoraan verkkopetoksen uhrina, jonka tapaus on tullut poliisin tietoon. Viranomaiset ovat ottaneet asian tutkittavakseen ja samalla lupautuneet  korvaamaan uhrien taloudellisia menetyksiä.
   Sitten vakuutellaan, että nyt kaikki on hyvin, rikolliset on saatu kiinni. Tässä osiossa on yleistä päivitellä sitä, kuinka laajasti ilmiö on levinnyt.
   Tämän osion jälkeen kerrotaan, mitä kautta rahat saa takaisin. ATM-kortit ja šekit ovat suosittuja.

   Aina ei yritetä ahnehtia suuria summia. Valelaskuilla pyritään hyötymään muutamia kymppejä. Sellaiset eivät välttämättä herätä huomiota. Myöskään uhrille ei tule suuria menetyksiä, mutta pienistä puroista muodostuu suhteellisen suuri hyöty huijareille. Lisäksi, löytäessään pieniin maksuihin suostuvia uhreja, huijareille kertyy samalla tietokanta niistä, joilta voi kokeilla nyhtää enemmänkin.

   Huijarit voivat myös esitellä uhrille työtä, jota voi tehdä vaivattomasti kotoa käsin, missä päin maailmaa tahansa. Työnkuvana on toimia rahaliikenteen hoitajana ottamalla vastaan palkkaavalle yhtiölle saapuvia maksuja ja välittämällä niitä eteenpäin. Ja palkka muodostuu provisioista, välittäjä saa rahavirrasta tietyn osuuden. Toisin kuin muissa huijauksissa, tässä on enemmän faktaa kuin fiktioita: lähes vastikkeetonta rahaa alkaa oikeasti saapua uhrille.
   Tätä ilmiötä kutsutaan rahamuuliksi ja sillä huijarit suojaavat selustansa. Huijareilla on samanaikaisesti vireillä myös muita petoksia. Niistä saamiinsa maksuihin he haluavat välikäden. Jos joskus käy niin, että muut uhrit vievät havaitsemansa huijauksen eteenpäin, tämä johtolanka ei viekään huijarin luokse, vaan toisen huijatuksi joutuneen tykö. Ja siinä vaiheessa oikea huijari on jo kaukana.

   Romanssihuijauksessa enemmän kuin missään muussa huijauksessa tarinan keskiössä on tunnesiteen rakentaminen. Uhri yritetään kirjaimellisesti saada rakastumaan huijariin ja rakkautensa sokaisemana tekemään, mitä huijari ikinä pyytääkin.
   Petos voi kestää vuosia, ja kärsivälliset huijarit voivat venyttää ensimmäisten maksujen pyytämistä kuukausitolkulla, vaikka puolikin vuotta.
   Näiden huijareiden uhrit saattavat osittain itse hakeutua huijareiden luokse rekisteröityessään. Ja joissakin tapauksissa saattavat erehtyä ottamaan itse yhteyttä huijariin.
   Usein taitavimmat huijarit hakeutuvat maksullisille seuranhakusivustoille, kun taas uudet ja vielä taitojaan hiovat tulokkaat parveilevat maksuttomilla sivustoilla. Parilla ilmaissivustolla arvellaan käyttäjäkunnasta jopa 60 % koostuvan koijareista. Itse asiassa jopa huijarit itse valittavat, että nuo sivustot ovat täynnä ketkuja.
   Treffipalstoilta alkaville romanssihuijauksille on tyypillistä, että huijari haluaa siirtyä nopeasti keskustelemaan sähköpostin tai pikaviestimen välityksellä, heidän tileillään kun on taipumus jossain vaiheessa paljastua, minkä jälkeen ne suljetaan.

Annelle tuli puhelu. Tutusta numerosta. Se oli Benjamin. Anne ei vastannut. Hän tiesi, mitä asia koskee. Kyse oli Chrisistä. Tai ei, oikeastaan kyse oli rahasta.
   Chris oli kriittisessä tilassa. Hän tarvitsi erikoislääkäriä, joka pitäisi lennättää Burkina Fasosta. Kulut oli melkein saatu katettua, mutta vielä puuttui kolmesataa euroa. Anne olisi pojan viimeinen toivo.
   Annesta tuntui, että jokin oli vinossa. Kuvio oli käymässä liian tutuksi. Benjamin soitti vain tarvitessaan jotain. Hän tarvitsi aina vain yhtä asiaa, ja syykin oli aina sama. Samat lauseet toistuivat. Sama kaava uusiutui.
   John oli huolesta sekaisin. Benjamin oli kertonut hänelle uutiset, sekä sen, ettei tämä ollut saanut Annea kiinni koko päivänä.
   Ennen niin tärkeä viestittely Johnin kanssa oli muuttunut šakkiotteluksi. Pelissä oli joko nuoren pojan henki, tai sitten kaikki se, mihin Anne oli Johnin tavattuaan alkanut uskoa ja mitä hän oli alkanut toivoa.
   Anne kertoi Johnille epäilevänsä Benjaminin rehellisyyttä. John vastasi Benjaminin olevan hänen ystävänsä ja luottavansa tähän.
   Mutta entä jos Benjamin kuitenkin olisi huijari? John totesi, että jos ei ole, silloin tämä olisi ainoa tapa auttaa Chrisiä. "Se on sinun vastuullasi" tuli ruutuun pallon värin muuttuessa vihreästä valkoiseksi.
   Anne tuijotti ruutua, jonka valo loisti harmaana. Ja tunsi olkapäillään kylmän humahduksen menneisyydestä tutun aaveen tullessa takaisin.
   Yksinäisyys oli palannut.

   Anne sukelsi iltaisin netin syvyyksiin etsimään tietoja, jotka olisivat kiistatta osoittaneet hänelle asioiden oikean laidan. Nythän pelattiin Annen kotikentällä. Hän jos kuka tiesi, mitä kaikkea netistä saattoi löytää. Benjamin oli aina ollut huolimaton, joten koko ikänsä itseään virtuaalimaailmassa piilottanut Anne tiesi tarkalleen, mitä kaikkea toinen oli hänen käsiinsä antanut, ja nyt tämä maksaisi siitä kovan hinnan.
   Benjaminin sukunimi oli ensimmäinen vihje. Anne sai nopeasti selville, että se liitettiin useisiin Ghanasta peräisin oleviin huijauksiin. Tosin se oli maassa yleinen sukuniimi. Pelkkä Ghanan Virtasen löytäminen ei vielä tehnyt Benjaminista valehtelijaa.
   Anne oli kerran saanut Johnilta myös Benjaminin sähköpostiosoitteen, mutta sen syöttäminen hakukoneeseen ei tuottanut tuloksia. Puhelinnumeron naputtelu verkkoetsivän tutkittavaksi johti seuraavaan vesiperään. Joko Benjamin oli sittenkin rehellinen, tai sitten tämä osasi peittää jälkensä hyvin.
   Johnista Annella oli enemmän tietoja. Hän aloitti Johnin kuvista saadakseen selville, oliko ne viety joltain sivustolta. Mutta kuvia ei muualta löytynyt.
   Myös Johnin kertomukset sotilaselämästä täsmäsivät. Useat luotettavat uutislähteet vahvistivat Johnin kertomien aikojen, paikkojen ja yksityiskohtien pitävän paikkansa.
   Sitten Chris Liberiasta. Anne sai nopeasti selville, että Liberian presidentti Charles Taylorin eron jälkeen Yhdysvallat oli lähettänyt sotilaitaan epävakaan maan avuksi. Toisin sanoen, Johnin tarina saattoi pitää paikkansa.
   Sen täytyi pitää.

Huijausten onnistumista ei jätetä sattuman varaan. Sattumanvaraista niissä on ainoastaan se, ketkä saavat huijausviestejä. Nykyisenä massapostituksen aikana huijareilla ei useimmiten ole minkään sortin kiinnostusta ottaa selvää siitä, ketkä heidän huijauskirjeitään lukevat. Sitten kun joku on viestiin vastannut, sen jälkeen huijaus muuttuu systemaattiseksi.
   Toisin sanoen, se, kuka uhriksi valikoituu, ei riipu mistään uhrintietystä luonteenpiirteestä tai muustakaan yksittäisestä seikasta. Sekään ei siis pidä paikkaansa, että huijareiden onnistuminen olisi pelkästä tuurista kiinni, tai että nämä eivät tietäisi, mitä ovat tekemässä.
   Anne oli huijauksen alkaessa ihan tuikitavallinen henkilö, joka muiden järkevien ihmisten tavoin otti asioista itse selvää. Mutta mahdollisen uhrin löytymisen jälkeen Johnin kaltaiset huijarit ottavat onnettarelta ohjat käsiinsä niin, että terve järki ja epäilys eivät automaattisesti olekaan takeita huijaukselta välttymiseksi. Yksi osa tätä työtä ovat erilaiset työkalut.

   Aiemmissa yhteykssissä on siis mainittu muulien käyttäminen sekä asiakirjaväärennökset. Näiden menetelmien lisäksi jotkut huijarit panoistavat myös teknisiin apuvälineisiin.
   Teknisten apuvälineiden tarkoitus on yleensä luoda huijarille naamio hieman samaan tapaan kuin väärennetty asiakirja voi tehdä. Niiden tehtävänä on pönkittää huijarin uskottavuutta ja antaa tälle pohjaa väittää olevansa joku muu.
   Ensimmäinen, yksinkertaisin ja yleisin keino tähän ovat virtuaaliset puhelinnumerot. Useimmille ihmisille Skype on pelkkä ohjelma, jolla keskustellaan toisten Skypen käyttäjien kanssa. Todellisuudessa se on kuitenkin huomattavasti laajempi sovellus, ja huijarille sen hyödyllisin ominaisuus on ns. Skype-numero.
   Rekisteröitymällä palveluun huijari voi ostaa itselleen virtuaalisen puhelinnumeron, joka ei ulkonäöltään eroa tavallisesta liittymästä mitenkään. Vuonna 2016 Skype tarjosi kyseistä palvelua 24 eri maasta, mukaan lukien Suomi.
   Joidenkin maiden kuten Saksan ja Ranskan kohdalla palvelussa on rajoitus, joka estää muita kuin maan omia kansalaisia rekisteröimästä itselleen numeroa kyseisestä maasta. Mutta nämä ovat säännön vahvistava poikkeus, esim. Suomesta numeron voi saada kuka tahansa ketku mistä päin maailmaa tahansa.
   Kuitenkin edelleen on ollut yleinen olettamus, että jos jokin numero suuntanumeronsa perusteella jäljittyy johonkin maahan, silloin liittymä ja sen haltija oikeasti majailisi kyseisessä maassa. Mutta jo useamman vuoden ajan suuntanumero ei siis enää ole ollut minkään sortin tae asian paikkansa pitävyydestä.

   Skypen ja muutaman muun VoIP-palvelujen lisäksi verkossa on myös soitonsiirtoja tarjoavia palveluja. Nämä tunnetaan Salmivuoren viiteryhmässä 070-numeroina. Sellaisen perusidea on tarjota monta puhelinta omistaville tai paljon matkustaville virtuaalinumero, johon soittamalla puhelu yhdistyy puhelunumeron haltijan haluamaan puhelimeen.
   Numeron rekisteröiminen maksaa muutaman punnan. Sillä hinnalla saa brittiläisen suuntanumeron, eli numeron +44. Sinänsä 070-suuntanumero on muita virtuaalinumeroita helpompi tunnistaa, jos asiasta tietää. Kun numero annetaan muodossa +4470xxxx, 70-alku suuntanumeron jälkeen paljastaa tarkkasilmäisille heti, ettei puhelun soittaja välttämättä pirauttelekaan saarivaltakunnasta käsin.

   Harvinaisemmissa, mutta yhä yleisemmissä tilanteissa, tietokoneen ja puhelinnumeron yhdistäminen antaa rikollisille myös mahdollisuuden käyttää erilaisia ohjelmia muuttamaan ääntään. Yksi huijari voi siis kuulostaa aivan uskottavasti vuoron perään niin aikuiselta mieheltä, pieneltä tytöltä kuin vanhalta mummoltakin.

   Jos huijari saa uhrin linkittymään aidolta näyttävälle huijaussivustolle, mistä nämä voi tunnistaa? No, toisin kuin oikeat yritykset, huijarisivut eivät ole kiinnostuneita asiakkaidensa tietoturvasta. Esim. jokaisella oikealla suomalaisella pankilla verkko-osoite alkaa yhdistelmällä https://. Jos merkkiyhdistelmästä puuttuu kaksoispistettä edeltävä s-kirjain, yhteys ei ole suojattu, ja silloin kannattaa kysyä itseltään, miksi ei. Kannattaa myös muistaa, että oikeat pankit eivät koskaan pyydä sivuillaan asiakkaiden sähköpostitilien käyttäjänimiä tai salasanoja.
   Teknisemmän, mutta vapaasti saatavilla olevan apuvälineen epäilyttävien sivujen tarkastamiseen tarjoaa ns. Whois-haku. Se ei ole mikään yksittäinen verkkosivu tai hakukone, vaan yleisnimitys palvelulle, jota tarjoavat useat verkkosivut. Tällainen haku tehdään etsimällä Googlen tai muun hakukoneen kautta hakusanalla "whois" ja valitsemalla palveluntarjoaja.
   Whois-haku itsessään toimii hieman samaan tapaan kuin verkon muutkin hakukoneet, mutta se on tarkoitettu rekisteröityjen verkkosivujen taustojen selvittämiseen. Halutun verkkosivun osoite kirjoitetaan hakukenttään ja palvelu kertoo esim. milloin sivu on rekisteröity, kuka rekisteröinnin on tehnyt sekä rekisteröijän yhteystiedot.
   Pelkkä Whois-haku voi olla enemmän kuin rittävästi paljastamaan petossivut. Nimekkäät yritykset eivät ole putkahtaneet maailmaan eilen, vaan niillä on vuosikymmenten mittainen historia, ja siksi myös niiden verkkosivujen rekisteröintipäivät ovat usean vuoden ikäiset. Sitä vastoin huijaussivustot tulevat ja menevät, joten jos rekisteröintipäivä on ollut vain vähän aikaa sitten, kyseessä ei oikein voi olla aito sivusto.

Annelle tuli puhelu numerosta, jota hän ei tunnistanut. Parempi vastata, saattoi olla työasia.
   Se oli Chris.

   Poika soitti sairaalasta. Kuulosti huonolta. Valitti, että väsyttää. Sanoi, että lääkäri haluaa puhua Annen kanssa.
   Puhelin annettiin toiselle puhujalle. Tämä esitteli itsensä tohtori Boatengiksi Accran keskussairaalasta. Ja kertoi, että Chrisin tila oli edelleen epävakaa, mutta hoitohenkilökunta oli saanut sentään pidettyä tämän elossa. Mutta nyt poika oli alkanut oksennella voimakkaasti ja kärsi jatkuvasti nestehukasta. Kaikki oireet viittasivat koleraan.
   Varat pojan hoitoon olisi pakko saada jostain, ja pian. Kyse saattoi olla päivistä.

Kun verkkopetoksista tehdään uutisia, huijauskirjeiden tarinat tuntuvat helposti järjettömiltä. Mutta silti jotkut menevät niihin mukaan. Miten se on mahdollista?
   Mark Freiermuth kirjoittaa Discourse & Communications -julkaisussa (2/2011), että huijarit pyrkivät horjuttamaan uhrien perusolotilaa ja muokkaamaan sitä mieleisekseen. Jos ensimmäisen viestin poistaa sen kummemmin lukematta, vaaraa ei ole, mutta jos siihen erehtyy syventymään, riski kasvaa.
   Tutkimuskirjallisuudessa viitataan siihen, että järjestäytyneet rikolliset ovat palkanneet psykologisia asiantuntijoita hiomaan viesteistä salakavalan uskottavia. Huijarit ovat hyvin tietoisia erilaisista vaikuttamisen keinoista sekä siitä, kuinka niitä käytetään alkujaan epäluuloisten ja vastahakoisten uhrien ympäri puhumiseen.
   Kaikki huijarit eivät ole neroja eivätkä ymmärrä psykologiasta vasemman jalan monoa enempää. Mutta se ei heitä haittaa. Huijaukset ovat käsikirjoitettuja. Yleensäkin huijausviestin lähettäjä on eri henkilö kuin se, joka viestin on alun perin ideoinut. Sillä, millainen älykääpiö ne viestit lähettää, ei ole mitään merkitystä huijauksen onnistumisen kannalta.
   Huijauksen ydinsisältöä Salmivuori kuvaa väittelyn voittamisen kaltaiseksi. Huijarin pitää vakuuttaa keskusteluun antautunut uhri siitä, että tämän kanta olla lähettämättä rahaa ventovieraalle on huonompi kuin huijarin esittämä vaihtoehto. Hänen täytyy laukaista uhrissa vahvoja tunnereaktioita, jotka saavat nämä hylkäämään loogisen ajattelun ja harkinnan. Esim. John osasi lukea Annen reaktioita ja huomasi tämän kiintyneen Chrisiin enemmän kuin Johniin itseensä.
   Huijaukseen mukaan lähtevälle kyse ei enää ensimmäisten viestien jälkeen ole siitä, kuinka uskottava tai absurdi huijarin sepittämä tarina on. Tarinan alkamisen jälkeen uhri viedään ärsykkeiden ja reaktioiden ohjaamaan satumaailmaan, jossa mukaan tulevat psyykkisen painostamisen monet ulottuvuudet.
   Lähtiessään mukaan tarinaan uhri huomaamattaan asettuu yhdeksi tarinan hahmoista. Hänestä tulee prinsessan pelastaja tai kadonneen aarteen löytäjä. Kukapa meistä ei haluaisi olla perinteisen sadun sankari ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka? Eivätkö populaarikulttuuri, julkkisten seuraaminen mediassa ja yhteiskunta arvoineen tee meille valmiita muotteja, jotka tällaiseen ajatteluun vaivihkaa kannustaisivat?

   Verkkopetoksessa suhdetta uhriin saatetaan rakentaa ajan kanssa, mutta toisaalta huijarin pinna on usein varsin lyhyt. Kun alkulämmittelyn jälkeen siirrytään seuraavaan vaiheeseen, alkaa jatkuva kiire, mikä sitten seuraakin uhria loppuun saakka.
   Kiireelle on kaksi syytä. Ensinnäkin huijari saa kynittyä toiselta rahat pois nopeammin, toisekseen uhrille jää vähemmän aikaa ajatella. Kiire on erinomainen keino saada ihminen tekemään hätiköityjä päätöksiä.
   Huijaukset noudattavat valmiita käsikirjoituksia jopa siinä määrin, että jotkut huijareista eivät vaikuta aina edes lukevan uhriensa lähettämiä viestejä, vaan kopioivat näille valmiita vastauksia. Niin kauan kuin tarina etenee huijarin käsikirjoituksen mukaan, huijari on vahvoilla. Silloin hän määrää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

   Uhri täytyy saada kääntymään sisäänpäin niin, ettei tämä tee päätöksiään ulkopuolisiin tietolähteisiin nojaten, vaan luottaa täydellisesti huijariin ja omiin tunteisiinsa. Kyse on silkasta aivopesusta.
   Vieroittamisen keinoista ensimmäinen on luottamuksellisuus. Vaikka on kiistatta olemassa asioita, jotka täytyy pitää kahdenkeskisinä, jatkuvaa luottamuksellisuutta varsinkin ihmissuhteissa korostava henkilö saattaa tehdä näin valtasyistä. Esim. narsistien on havaittu käyttävän luottamuksellisuutta manipuloinnin välineenä. Huijareiden maailmassa vain huijarit itse ovat oikean tiedon ja erehtymättömän viisauden lähteitä.
   Aivopestylle uhrille voi olla jopa haittaa siitä, jos häntä varoitetaan huijatuksi tulemisesta liian varomattomasti ja varsinkin liian tunnepitoisesti. Silloin asia voi mennä riitelyksi ja huijarin jutut saavat vahvistuksen: juuri näinhän ennustettiin tässä käyvän.

   Kun uhri on erotettu todellisuudesta ja viety satumaailmaan, on tätä maailmaa aika ryhtyä kansoittamaan uusilla tarinan hahmoilla. Eri hahmojen käyttämisessä ei ole kyse ainoastaan uhrin eri piirteisiin vetoamisesta, vaan myös jatkuvuudesta. Jos uhri kuvittelee olevansa tekemisissä kolmen eri ihmisen kanssa, on hänen helpompi taipua näiden näkemyksiin kuin jos kyseessä olisi vain yksi henkilö.
   Kun jokin asia epäilyttää, ihmiselle on luonnollista pyrkiä ottamaan selvää, mitä toiset siitä ajattelevat. Keskinäisellä yksimielisyydellään huijarit luovat yhdessä käsityksen, että uhrin epäilykset ovat aiheettomia. Ihmisellä on luontainen taipumus seurata sosiaalista todistetta silloinkin, kun se on vastoin heidän etuaan.
   Joskus kyse voi olla pelkästä silmänkääntötempusta, jolloin yksinään toimiva huijari esittää useita rooleja eri sähköpostiosoitteilla. Mutta jos kyseessä on oikeasti vaikkapa kolmen kimppa, tällöin myös painostus on järjestelmällisesti suunniteltua. Ei ole sattumaa se, jos yksi ärsyttävä huiajri soittaa aina tiettyyn aikaan öisin, kun uhri on nukkumassa, sekä jos toinen keskeyttää aamupalan ja kolmas soittaa työpaikalle. Sähköposteja satelee päivän aikana useita ja niihin vastaaminen vie yksinäiseltä uhrilta niin paljon aikaa, että hän sitoutuu aivan huomaamattaan huijauksen maailmaan.

   Huijarin asettaessa tavoitteekseen ystävystyä uhrinsa kanssa hänelle on eduksi löytää jotain yhteistä uhrin ja itsensä väliltä. Samankaltaisuus yhdistää ihmisiä, joiden kanssa he kokevat jakavansa jotain henkilökohtaisesti yhteistä. Huijareille tämän tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa, koksa he ovat pääsääntöisesti kotoisin hyvin erilaisista kulttuureista kuin uhrinsa.
   Huijareiden keino tämän ongelman ratkaisemiseen on vedota yleismaailmallisiin asioihin. Uskonto on maailman mittakaavassa yksi tällainen täky. Jos huijari löytää uskonnollisen uhrin, tällöin he ovat kaikista muista eroistaan huolimatta jo paljon enemmän samalla aaltopituudella kuin ilman tätä etua. Siksi huijarit käyttävät kirjeissään paljon uskonnollista retoriikkaa. Itse asiassa, jotkut huijarit ovat ryhtyneet tietoisesti valikoimaan uhreikseen uskonnollisia yhteisöjä ja toimijoita, koska vahva uskonnollisuus on saanut nämä tahot kohtelemaan siunausta toivottelevia rikollisia alusta saakka luotettavina.
   Entä jos uhri ei hirveästi innostu huijarin uskonnolllisesta retoriikasta? No, toinen huijareiden suosima teema on perheellisenä esiintyminen, koska vanhemmuus on samalla tavalla yleispätevä, ihmisen perusolemusta koskettava asia.

   Kun huijarit kerran ovat päässeet suhdetta muodostamaan, he käyvät nopeasti paljon intiimeimmiksi kuin mihiun keskiverto suomalainen on tottunut. Läheisyyttä ja ihmisuhdetta hakeva kuulee jo toisessa viestissä uudelta siippaehdokkaaltaan rakkaudentunnustuksia, ja tuikitavallinen pankkiirikin alkaa herkästi kutsua uutta tuttavuuttaan veljeksi tai sisareksi. Ystäväksi pääsee jo sillä, että vastaa ensimmäiseen sähköpostiin. Perhe-elämä ja muut yksityisasiat jaetaan nopeasti ja samaa odotetaan myös takaisin.
   Useat ihmiset noudattavat ns. vastavuoroisuuden periaatetta: jos joku antaa jotain, on sosiaalisesti tökeröä olla antamatta jotain takaisin. Siksi olisi epäkohteliasta olla vastaamatta huijarin ystävällisyyteen ystävällisyydellä, eivätkä ihmiset pääsääntöisesti halua vaikuttaa epäkohtaliailta. Suhteesta tulee uhrille aidosti läheisempi.
   Eikö omassakin elämässä usein se suulas ja lämminhenkinen kaikkien puolituttu ole seurassa juuri se, jonka kanssa ihmiset tuntuvat tulevan juttuun? Uhrin ei tarvitsekaan aluksi alkaa kuvitella mitään muuta kuin että huiajri on juuri sellainen sydämellinen ja hyväntahtoinen kaveri, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Aikansa jatkuttuaan tällainen johtaa turvallisuuden tunteeseen, joka taas hälventää huijarin tarinaa kohtaan heränneitä epäilyksiä: eihän se mukava ja välitön heppu mitään pahaa tekisi. Huijauksen haistanut Annekin uskoi pitkään huijarin olevan Benjamin, ei John.

   Kenelle tahansa on helppoa keskustella tuntemattoman ihmisen kanssa netissä. Täysin eri asia on mennä rahansiirtopalveluun lähettämään jopa tuhansia euroja ulkomaille. Se herättää helposti kaikki ne epäilyt, joita uhri huijauksen alussa tunsi. Vähänkin suurempien summien vaihtaessa omistajaa uhrin täytyy olla täysin vakuuttunut tarkoitusperistä.
   Jos uhri tässä vaiheessa vaikuttaa panevan vähänkin vastaan, huijari alkaa syyllistämisen. Miksi et yritä kaikkeasi, miksi petät nyt? Eikö huijari ollut rehellinen ja avoin, kun ensimmäisessä vaiheessa tarjosi kaiken mahdollisen lisätiedon tästä projektista? Olet saanut koko joukon asiakirjojakin, jotka todistavat kaiken olevan täysin laillista, miksi vielä epäröit? Tätä seuraa jo muutoinkin jatkuvien yhteydenottojen lisääntyminen toiseen potenssiin.
   Jos uhri kieltäytyy maksamasta, hän ei pelkästään tule menettämään suurta onnenpotkuaan, vaan, mikä vielä pahempaa, pettää ystävänsä. Romanssihuijauksessa tämä tulee esiin kaikkein härskeimmin, silloinhan kyse ei ole vain ystävästä, vaan hädänalaisesta rakastetusta. Syyttelyn vakiokalustoa on sydämettömyyteen vetoaminen. Rakkaalle ja ystävälle tulee lähettää rahaa, koska se on oikein ja kaikki muutkin tekevät niin. Ja toisaalta niiltä muilta ei saa kysyä mitään.
   Uhrin otettua kaikki askelet tähän asti hänen motiivinaan ei välttämättä ole enää pitkään aikaan ollut huijarin alun perin kirjoittama tarina lupauksineen. Kyse on paljon suuremmasta: vaarasta menettää kaikki se, mihin uhri on aiempien vaiheiden aikana alkanut uskoa.
   Eli: kyse on vaarasta kohdata todellisuus ja joutua myöntämään olleensa väärässä.

   Niin sanottu uhkapelivaihe esittää uhrille yksinkertaisen kysymyksen: haluatko menettää varmuudella kaiken tähänastisen vai otatko riskin ja maksat vielä kerran? Salmivuori näkee kyseessä olevan sama asia kuin peliriippuvaisella ihmisellä. Tietyllä tasolla tiedostetaan mahdollisuus menettää lisää rahaa, toisaalta mahdollisuus suureen pottiin houkuttaa jatkamaan.
   Mitä enemmän rahaa huijaukseen on uponnut, sitä enemmän tahto saada menetykset takaisin luonnollisesti lisääntyy. Mutta kyse on myös ihmisen halusta suojella itsetuntoaan, huijatuksi tulemisen myöntäminen käy itsetunnon päälle.
   Tämä vaihe on yksiselitteisesti huijausten vaarallisin, koska sen myötä huijaus alkaa toimia itsestään. Uhkapeliin lähtenyt uhri luo itselleen motiiveja maksaa rikolliislle, ja koska nämä motiivit ovat todellisia, ne ovat tehokkaampia kuin mikään huijareiden keksimä valhe.
   Tämähän ei silti tarkoita  sitä, etteikö huijari edelleen hyödyntäisi kaikkia aiempiakin keinojaan uhrin suostuttelemiseksi ja painostamiseksi. päinvastoin, siinä vaiheessa kun uhri on saatu kunnolla koukkuun, huijareiden sävy saattaa muuttua hyvinkin paljon painostavammaksi kuin huijauksen alussa.
   Jos uhri tähän vaiheeseen saadaan, hänestä ei enää hevin luovuta. Vaikka uhri lopettaisi yhteydenpitonsa huijarin kanssa, tämä tulee takaisin uuden hahmon turvin. Mutta toisella kaavalla, esim. huijarin esiintyessä poliisina.

Kaksi viikkoa oli kadonnut jonnekin. Anne vilkaisi tietokonettaan varovaisesti. Ehkä nyt olisi jo turvallista ainakin vilkaista sähköpostit. Hyvä aika lähettää vaikka viestejä oikeille ystäville. Ehkä ei pitäisi, mutta jos kuitenkin. Koneenhan voisi sulkea heti jos siltä tuntuisi. Mitä sähköposti oli tuonut kahden viikon aikana?
   "Sinulle on neljäkymmentä uutta viestiä."

   Viestien määrää oli aluksi vaikea uskoa, mutta lähettäjien lukumäärä oli helppo laskea. Suurin os aoli Johnilta.
   Viestit maalasivat kuvan kaverista, joka ei enää itsekään ymmärtänyt, mitä oli tekemässä. Jos yksi viesti oli täynnä vaaleanpunaisia rakkausrunoja, jo seuraavassa John syytti Annea elämänsä pilaamisesta. Anne yritti lukea rivien välistä, mutta ei löytänyt minkäänlaista logiikkaa. Johnin toinen toistaan sekavammat viestit olivat tajunnanvirtaa, mistä Anne kiskoi itsensä pois ennen kuin joutuisi sen vietäväksi.
   Viimeinen viesti ei ollut enää tästä maailamsta lainkaan: John väitti pelastaneensa tärkeän irakilaisen poliitikon hengen ja saaneensa tältä palkkioksi kaksi laatikollista rahaa, yhteensä puolitoista miljoonaa dollaria. Hän lupasi lähettää ne Annelle maksuksi kaikesta, mitä tämä oli tehnyt hänen ja Chrisin eteen: "Ainokaiseni, tahdon jakaa onneni vain sinun kanssasi". Mutta Anne ei tahtonyt.
   Toinen viestien lähettäjä oli Annelle täysin vieras. Tämä esitteli itsensä herra Martiniksi, Bank of African Accran konttorin johtajaksi. Martinin tietoon oli tullut, että Chris oli saanut kaukaiselta sukulaiselta perinnön, 1,7 miljoonaa dollaria, jota tämä ei kuitenkaan alaikäsienä voisi ottaa vastaan. Martin pyysi Annea toimimaan Chrisin huoltajana ja pitämään rahoista huolta siihen saakka, kunnes Chris olisi täysi-ikäinen. Martin varoitti Annea jo etukäteen, että prosessi sisältäisi käsittelymaksuja ehkä jopa kymmenentuhannen dollarin edestä, mutta lupasi auttaa Annea niissä parhaansa mukaan.
   Kolmas sähköposteja lähettänyt oli tohtori Boateng Accran keskussairaalasta. Hänen viestinsä oli lyhyt: päävamma oli pahentunut ja kolera vienyt Chrisin voimat. Pojan tila oli käynyt äärimmäisen huonoksi ja keinot olivat loppu. Chris pitäisi välittömästi lennättää hoitoon Etelä-Afrikkaan, ainoastaan siellä lääkärit voisivat auttaa Chrisiä. Se maksaisi kaikkinensa 30.000 dollaria.
   Viimeinen viesti oli Benjaminilta, joka kirjoitteli samasta asiasta. "Ainokaiseni, hän on meidän poikamme", Benjamin lopetti Johnin sähköpostiosoitteesta saapuneen viestinsä.
   Se puhkaisi reiän Annen maailmaan, joka tyhjeni sihahtaen, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden.

Jos usein kuulee huijareiden uhreja pidettävän tyhminä, ei ole tavatonta sekään, että myöskään rikollisia ei juuri älyn jättiläisinä pidetä. Mistä tämä käsitys sitten on peräisin?
   No, eiväthän afrikkalaiset ole kovinkaan taitavia hakkereita, sehän pitää paikkansa. Toisaalta, heidän ei tarvitsekaan olla, hehän eivät panosta virusten tehtailuun eivätkä tietomurtoihin. Eivät, koska heidän ei tarvitse, he kun osaavat muita juttuja, ja osaavatkin hyvin.
   Kun huijari tarjoaa ällistyttävän suurta osuutta jättisummasta pieneltä vaikuttavasta hommasta, sehän vaikuttaa ihan liian tyhmältä tämän kannalta ollakseen totta, vai mitä? No, itse asiassa, Salmivuoren mukaan eräs syy koukun nielaisemiseen on se länsimainen stereotypia mustista, että nämä olisivat jotenkin yksinkertaista porukkaa - niin yksinkertaista, että joku näistä voisi oikeasti tehdä sellaisen diilin. Uhrille tulee turvallinen olo epäilyttävänkin tarinan kuitenkin vahvistaessa hänen olemassaolevia käsityksiään afrikkalaisista. Jos kyseessä olisi huijaus, afrikkalaisen huijarin oletetun  tyhmyyden takia sen täytyisi olla niin ilmiselvä, että uhri voisi aina jättää leikin kesken.
   Jos tuon koukun menee nielaisemaan, siitä pois pääseminen vaatisi omien syvälle juurtuneiden mielikuvien kohtaamista ja muuttamista. Ja se on useimmille tavattoman vaikeaa.

   Jotkut voivat ajatella, että afrikkalaiset verkkohuijarit olisivat huijareita vain olosuhteiden pakosta. Että äärimmäinen köyhyys nyt vain laittaa yrittämään. Tämäkään mielikuva ei pidä paikkaansa.
   Afrikka ei ole valtio, vaan se on maanosa. Siellä on kymmeniä valtioita, joista osa on huonommassa ja osa paremmassa kunnossa. Länsi-Afrikka vertautuu muuhun mantereehen edukseen. Esim. paljon parjatun Nigerian kansantuote on Afrikan suurin, samaa luokkaa esim. Belgian kanssa. Myös Ghanan taloudellinen kehitys on ollut nopeaa. Huijareiden kotimaat eivät siis ole niitä maanosan köyhimpiä, kuten pitäisi olla, jos em. logiikan mukana edettäisiin.
   Tietenkään keskiverto Nigerialainen ei ole yhtä hyvin toimeentuleva kuin keskiverto Belgian kansalainen, maissa kun varallisuus on jakaantunut aivan eri tavoin. Mutta eivät ne kriminaalit niitä maansa köyhimpiä voi olla, jo pelkästään siitä syystä, että alkuun pääseminen noin teknisessä lajissa vaatii jonkinlaisen pesämunan. Ja kuten jo aiemmin tuli mainittua, mukana huijauksissa on suht korkea-arvoisiakin kansalaisia. Ja se on selvä, etteivät nämä lopeta ensimmäiseen onnistuneeseen huijaukseen, vaan näillä selvästi nälkä kasvaa syödessä. Huijarit vievät uhreiltaan summia, jotka eivät edes länsimaalaisittain ole erityisen pieniä.
   Toisin sanoen, noille huijareille ei pidä antaa minkään sortin olosuhdekompensaatioita. Empatiantunteet kannattaa kohdistaa Afrikan oikeasti köyhien ja hädänalaisten auttamiseen. Heitäkin kun on aivan riittävästi, eivätkä nuo rikolliset maanmiehet heitä tiettävästi liiemmin auta, vaikka miten rikastuisivat.

Johnilla oli monta nimeä. James, Mike, Phillip, Ryan ja Jim.
   Anne oli kirjoittanut hakukoneeseen otteita sähköposteista, joita John oli hänelle kirjoittanut. Eikä robotti valehdellut. Ne oli kaikki julkaistu aiemminkin verkon palstoilla ja aina samassa yhteydessä: huijaus, petos, nigerialaiskirje. Runot, jotka olivat saaneet Annen heltymään, olivat kaikki jonkun toisen käsialaa.
   Viimeinen sivu Annen entistä uutterammassa etsintätyössä oli tavallinen Facebook-sivu. Kun Anne oli etsinyt, mitä Johnin nimellä ja kuvalla varustettu käyttäjä oli Faceen kirjoittanut, useimpien keskustelujen kohdalla oli seinä noussut vastaan, mutta yksi oli epähuonmiossa jäänyt julkiseksi. Sivulla tuttujen lauseiden ja rakenteiden seassa vilisevät magat ja mugut vaihtuivat tutummaksi Western Unioniksi ja "laskuiksi", joita viestien kirjoittajat olivat antaneet "asiakkaille". Johnilta oli siellä lyhyt ja tyly kommentti: "Älkää pilatko kaikkea puhumalla näistä täällä!"

   Typerä Anne. Hän ei enää koskaan tahtoisi tavata ketään.
   Vai oliko hän liian jyrkkä?
   
   Anne tiesi, että jos hän haluaisi, hän voisi vielä perua kaiken. Nimittäin, entä jos John ei kuitenkaan olisikaan huijari? Entä jos Benjamin olisi vain saanut tämän jotenkin vedettyä mukaansa. Entä jos John sittenkin rakastaisi häntä?
   Anne katsoi lämpimänä hohtavaa konetta. Ja tunsi samalla, kuinka tuttu vieras saapui jäätävää ilmaa säteillen.
   Pää painuksissa Anne sulki tiukasti silmänsä ja antoi kyynelten virrata, ennen kuin ojensi yksinäisyyden aaveelle kätensä.

Miten näiltä huijauksilta sitten voisi suojautua? No, paras tapa on luonnollisesti terve epäluuloisuus.    
   Verkossa tapahtuvassa viestittelyssä ei ole mahdollista tehdä samanlaisia havaintoja toisesta kuin nokikkaisessa kommunikoinnissa, joten vaistojen varassa on tuolloin hankalampi toimia. Toisaalta verkossa on se positiivinen piirre, että siellä kaiken ei tarvitse aina tapahtua reaaliajassa. Livenä aggressiivista huijaustapaa yrittävälle voi olla vaikea sanoa ei, mutta verkossa on aikaa miettiä ja googlata.
   Monet huijarit ovat pohjimmiltaan pelkureita, eivätkä he pidä vähänkään kriittisemmistä uhreista. Kyselemällä turhia ja turhan paljon päätyy helposti heidän mustalle listalleen.

   Joskus näkee listattavan kysymyksiä, joilla huijareita kannattaisi testailla. Kuten esim. miten huijari sai haltuunsa kohteen yhteystiedot tai miksi haluttua maksua ei voi vähentää luvatusta rahasummasta. Kysymykset ovat sinänsä hyviä, mutta koska ne ovat julkisessa listauksessa, myös ketkut ovat ne kyllä nähneet, ja mahdollisesti muokanneet kaavaansa niihin sopiviuksi. Mikä olisi huijarille parempi tilanne kuin uhri, joka kuvittelee varmistaneensa, ettei kyseessä voi olla huijaus? Siksi on parempi pyrkiä opitusta kriittisyydestä aitoon kriittisyyteen.
   Epäiltyyn huijaukseen tulee perehtyä mahdollisimman tarkkaan ja esittää kysymyksiä heti kun ristiriitoja löytyy. Useimmiten huijareiden vastaukset varsinkin yllättäviin kysymyksiin ovat epämääräisiä, joten varsinkin epämääräisten vastausten pitäisi herättää kriittisessä ihmisessä lisää epäluuloa ja kysymyksiä.
   Ja terveellä tavalla kriittinen ihminen kyseenalaistaa myös omat tietonsa. Jos tuntee klassiset huijauskaavat ja kuvittelee niiden olevan ainoita, se on varma tapa päätyä nielaisemaan toisenlainen koukku, jos sellainen vastaan tulee.
   Tietojensa päivittämiseen esim. asiaa koskevien uutisten lukeminen on hyvä ja jokaisen ulottuvilla oleva keino, mutta tietoa kannattaa hakea myös muualta. Monet asiaa koskevat tutkimukset ovat saatavilla avoimesti netistä. Ja voisihan sitä tutustua itselle lähetettyihin roskaposteihin, katsoa, olisiko siellä huijauksia, tutustua erilaisiin kaavoihin ja analysoida niitä. Tulokset saattavat yllättää joskus asiaan perehtyneenkin.
   Viime kädessä jokainen ihminen on itsensä paras suojelija, joten kenelle tahansa pitää osata sanoa vastaan ja tehdä omat päätökset. Ihmisiin iskostettujen sisäisten mallien vuoksi se voi kuitenkin olla vaikeaa. Näin on varsinkin huijarin esiintyessä auktoriteetihahmona kiireellisessä tilanteessa. Jos esim. pankin tai poliisin edustajana esiintyvä huijari soittaa jonkin kiireelliseksi väitetyn asian varjolla uhrille ja kalastelee tämän tietoja, kriittisyydestä pitäisi tulla huijauskia vastaan suojautuvalle ihmiselle taidon lisäksi myös refleksi, kuin selkäytimestä lähtevä toimintatapa tietyissä tilanteissa. Huijarit eivät nimittäin odota uhrien tällaisissa tilanteissa ryhtyvän kyselemään liikoja tai muuten jumittamaan.

   Eli otetaan vielä rautalankamalli. Jos ketku on sattunut pirauttamaan ja Sinä olet mennyt vastaamaan, ihan ensimmäiseksi, vedä syvään henkeä, ja pysähdy, juuri siihen, siihen paikkaan ja tilanteeseen, missä olet.
   Älä kuuntele, mitä tuo toinen sanoo. Vaikka hän väittäisi, että pankkitilisi tyhjenee tunnin sisällä, älä reagoi, älä mene keskusteluun mukaan. Sen sijaan, varaa itsellesi minuutti aikaa miettiä tilannetta.
   Tarkastele tilannetta ensin sen perusteella, mitä siitä tiedät. Onko tilanteessa jotain epäilyttävää? Jos pääset nettiin, aloita googlaaminen. Todennäköisesti et ole ensimmäinen, jota toinen on yrittänyt, joten kaava ja jopa nimikin saattaa löytyä netistä. Tarkista ainakin toisen taustat, jos hän väittää edustavansa jotain julkista tahoa, esim. jos hän esiintyy poliisina, tiedustele, onko tämän nimeämällä alueella samanniminen poliisi palveluksessa, ja jos on, onko tällä tapana soitella sellaisia puheluita.
   Jos et pääse heti nettiin, tenttaa yhteydenottajaa. Esitä mahdollisimman nopeita kysymyksiä ja etsi ristiriitoja. Kuulostele, ärsyyntyykö toinen, tai meneekö tältä muuten konseptit sekaisin. Kysy itseltäsi, vaikuttaako siltä, että toinen pyrkii painostamaan Sinua. Rehellisillä ihmisillä ei ole tapana toimia sillä tavalla. Ja mieti, tarkasteletko asiaa objektiivisesti, vai haluatko vain uskoa, että kaikki on totta.
   Kannattaa myös muistaa, että ammattihuijareiden lisäksi liikkeellä on myös epämääräisiä onnenonkijoita, joista tilaisuus tekeekin yhtäkkiä varkaan. Myös he voivat ihmisistä hyötymään pyrkiessään satuttaa uhrejaan aivan samalla tavalla kuin heti alusta alkaen rikokseen pyrkivät huijaritkin.

   Huijaukset ovat kehittyvä riokollisuuden muoto, mutta yleiset mielikuvat niistä ovat edelleen menneiltä vuosikymmeniltä. Huomio kiinnittyy liikaa klassisiin huijauksiin ja huijausten vuosikymmenestä toiseen toistuviin teemoihin, ikään kuin reviteltäisiin sillä, kuinka jotkut edelleen menisivät noihin vanhoihin juttuihin. Oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka taas on keksitty jotain uutta. Vain julkisuus ilmiön viimeisimmille käänteille takaa sen, ettei ihmisten tarvitse oppia niiden olemassaolosta kantapään kautta. Vanhoille kaavoille nauraminen ja "nigerialaiskirjeet toimivat edelleen" -tyyppiset otsikot eivät tee muuta kuin varmistavat, että em. kirjeiden kynäilijät saavat tehdä niin jatkossakin.
   Huijausten parhaita asiantuntijoina Salmivuori pitää niiden uhreja. Nämä on kuitenkin ajettu piiloon ilmapiirillä, joka ei hyväksy huijatuksi tulemista eikä ymmärrä kenen tahansa voivan oikeissa olosuhteissa olla otollinen kohde huijaukselle. Salmivuoren kokemuksen mukaan ei kuitenkaan ole olemassa ihmisiä, jotka olisivat täysin immuuneja huijausyrityksille. Siksi huijatuiksi tulleita ei ole mitään syytä katsoa nenänvartta pitkin. He tarvitsevat apua, eivät pilkkaa.
   Ja ennen kaikkea: me tarvitsemme heidän apuaan ja asiantuntemustaan selvittämään, millaisin eri keinoin huijarit toimivat. Me tarvitsemme heidän puheenvuorojaan ilmapiirin muuttamisessa rikosten uhreille myönteisemmäksi ja avoimemmaksi, jotta heidän ei tarvitsisi kamppailla vaikeiden kokemustensa kanssa yksin. Kukaan heistä kun ei ole yksin, jokainen heistä on yksi monista, yksi lukemattomista. Vain kirjassa mainitun Annen kaltaisten rohkeiden uhrien puheenvuorojen yleistymisellä tämä voidaan juurruttaa osaksi keskustelua ja siten auttaa tulevia uhreja selviämään kokemuksistaan.

"En tahdo meidän enää pitävän yhteyttä." Sähköposti lähti liitämään bittiavaruuden halki Johnin postlaatikkoon oltuaan sitä ennen viiden päivän ajan Annen luonnoksissa odottamassa. Jos Anne ei ollut asiantuntija ihmissuhteissa, vielä vähemmän hän tiesi, miten sellaiset piti lopettaa. Vaikka hän tiesi Johnin ja koko tämän tarinan olevan sepitettä, ajatus tuntui oudolta.
   Viimeinen klikkaus tarkistamaan, että viesti oli lähtenyt. Nuotion viimeinen kipinä liihotti tähdenlentona pimeyteen ja katosi. Jäljelle jäivät vain sen tuhkasta versoneet pienet paperilaput, joihin Anne purki tuntojaan aina kun niiden tulva sai hänet melkein palaamaan Johnin luokse.
   Paperilaput olivat kirjeitä, joita John ei koskaan tulisi lukemaan. Lyhyitä ja kysyviä. Tiedätkö, mitä teit? Tiedätkö, miten paljon satutit? Etkö ymmärtänyt vai etkö vain välittänyt?
   Anne oli pitänyt itseään fiksuna, hänen taustallaan valheet olisi pitänyt osata tunnistaa. Hän oli kuitenkin uskonut, että ihmisiin pystyy luottamaan, kun heidät oppii tuntemaan riittävän hyvin. Hän oli luullut tietävänsä, millainen John oli ja miten tämä ajatteli. Mutta katsoessaan Johnin sähköposteja ja pikaviestejä hän ymmärsi, ettei koskaan ollut tiennyt. Ei Johnista eikä kenestäkään muustakaan.
   Mutta niin ei enää koskaan kävisi.

   John oli pitkään ihan hiljaa. Mutta sitten eräänä päivänä Annen sähköpostissa oli jälleen tuttu vieras.
   Nimen nähdessään Anne ajatteli, että viesti täytyi poistaa sitä lukematta. Mutta hän tiesi, ettei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi.
   Hän halusi tietää, mitä sanottavaa Johnilla olisi.

   John puhutteli Annea etunimellä, eikä halunnutkaan rahaa. Hän halusi pyytää anteeksi. John kertoi, että hänen oikea nimensä oli Adofo. Hän kertoi olevansa oikeasti nuori mies Ghanasta ja olevansa pahoillaan siitä, että oli huijannut Annea. Hänellä oli aivan oikeasti poika, jonka elättämiseen hän tarvitsi rahaa.
   Adofo kertoi näiden kuukausien aikaan kuitenkin rakastuneensa aidosti Anneen. Hän toivoi, että Anne voisi antaa hänelle anteeksi ja että heistä voisi tulla ystäviä. Hän pyysi Annea vielä antamaan mahdollisuuden.

   Annen sormet hakeutuivat näppäimistölle.

Riku Salmivuori tietää, kuinka verkkopetos toimii, ja niinpä hänen teoksensa Miljoonaperintö tarjolla on sisältönsä puolesta niin täydellinen käsikirja aiheesta kuin on mahdolllista. Kahden huijatun tarinat antavat laajat käytännön esimerkit huijauksen etenemisestä sekä siitä, miltä huijatusta tuntuu. Myöskään teoriaosuus ei tunnu mitenkään kuivalta, rikosten maailmassa liikkuminen on melkoinen jännitysnäytelmä myös näin tarjoiltuna.

Annen silmät osuivat pieniin paperilappuihin, joita yhä lojui tietokonepöydän nurkalla. Tiedätkö, miten paljon satutit? Se herätti.
   Anne pakotti itsensä sulkemaan sähköpostin ikkunan ennen kuin ehtisi ajatella asiaa yhtään enempää.

   John, tai Adofo, tai kuka tämä sitten olikaan, oli tuhonnut valheillaan maailman, jonka Anne oli hänen kanssaan kuukausien aikana rakentanut. Mutta samalla Annelle oli auennut ovi uuteen maailmaan.
   Anne alkoi nyt lukea petoksista, luki kaiken, minkä sai käsiinsä. Mikään tieto ei ollut liian pieni eikä mikään lähde liian kaukana. Kukaan ei enää koskaan tulisi huijaamaan häntä.

   Anne oli luullut tuntevansa verkkopetokset, mutta ei ollut ennen koskaan edes ajatellut, kuinka paljon häneltä oli jäänyt näkemättä. Hän huomasi pyörineensä samassa pienessä piirissä kaikkien muiden kanssa iloisesti rallatellen tuttua laulua: "Nigerian kirjeet ja niiden hassut virheet kulkee tuttuja latuja, afrikkalaisia satuja: raha kasvaa puussa, miljoona kerran kuussa, ja tyhmiltä viedään kaikki pois, oikeinhan se niille ois!"
   Nyt Anne oli tiputettu piiristä pois, mutta missä tahansa hän kulkikin, jonkun hän aina kuuli rallattelevan vanhaa sävelmää. Milloin sen teki sanomalehti, milloin mikäkin asiantuntija, milloin tavallinen kadunmies. Heidän viestinsä Annelle oli sama: hylkiö, poissa pelistä.
   Anne yritti kertoa, ettei kaikki ollutkaan niin mustavalkoista. Hän jakoi kokemuksiaan uskoen niiden avaavan ihmisten silmiä ja toivoen, ettei kukaan joutuisi kokemaan samaa kuin hän. Mutta aina sama vastaus. Idiootti, naiivi, luuseri. Siitäs sait!
   Tultuaan kolmannen kerran nauretuksi ulos keskustelupalstoilta hän ei enää halunnut puhua asiasta edes tutuilleen.

   Mutta koska internetin leveimmät valtatiet johtivat kaikki vain eri tavoin verhoiltuihin häpeäpaaluihin, Anne alkoi seurata verkon aluskasvillisuudesta heikommin erottuvia kinttupolkuja. Haut veivät kadonneeseen maailmaan, joka pysyi piilossa keskellä ihmisten katseita.
   Se oli sivusto, jossa huijauksista ei ainoastaan keskusteltu, niille oli päätetty myös tehdä jotain.

   Anne alkoi lukea. Hän huomasi, että aina aloite ei ollutkaan Johnin kaltaisilla rikollisilla. Nämä ihmiset olivat ottaneet sen omiin käsiinsä ja tekivät huijareiden elämästä hankalampaa. Anne ei ollut aiemmin ajatellut tällaisen olevan mahdollistakaan, mutta yhtäkkiä se tuntui luonnolliselta.
   Linkkien seurailu johti foorumille, jossa vapaaehtoiset auttajat neuvoivat huijausten uhreja. Anne epäröi ja pälyili ympärilleen. Mutta huomasi, että siellä kukaan ei kutsunut toisia typeryksiksi.
   Anne päätti uskaltaa, vielä tämän kerran.

   Anne jakoi tarinansa. Pian sen jälkeen keskustelu täyttyi myötätunnosta. Mutta vielä sitäkin tärkeämpää olivat kaikki käytännölliset, vuosien kokemukseen perustuvat ohjeet ja neuvot, joita hän sai rikoksesta toipumiseen. Sisimmässään Anne oli jo kauan tiennyt ne kaikki, mutta hänen piti kuulla ne joltakulta toiselta todella ymmärtääkseen.
   Viimeinen kahle katkesi. Vihdoin Anne oli vapaa.

      Lukiessaan toisten tarinoita ja kokemuksia Anne käsitti, kuinka hyvin hänellä asiat olivat hänen menetettyään kolmen kuukauden aikana vain reilut tuhat euroa. Jotkut puhuivat yli vuoden jatkuneista petoksista, joihin oli mennyt huomattavasti suurempia summia, joillain summa oli ollut jopa kuusinumeroinen luku. Ja noissakin tapauksissa huijaus oli noudattanut juuri samaa kaavaa kuin Annen omassa tapauksessa.
   Anne alkoi viettää vapaaehtoisten yhteisössä vähitellen enemmän ja enemmän aikaa. Kootessaan itseään kasaan ja noustessaan jaloilleen hän rohkaistui varovasti myös auttamaan muita yhteisön luokse tulevia. Jos mitään muuta ei ollut antaa, niin ainakin myötätuntoa hän pystyi kohtalotovereilleen tarjoamaan.   
   Voisiko entinen uhri ollakin itse vapaaehtoinen? Pystyisikö hän siihen?
   
   Kun Anne katsoi noita huijatuksi tulleita, hän näki omin silmin ihmisiä, joista kuka tahansa olisi voinut olla hän itse. Ja näiden takana hän näki rikollisia, joista kuka tahansa olisi voinut olla John. Ja ehkä olikin.
   Anne ymmärsi, että John oli edelleen siellä jossain. Vaanimassa ihmisiä, tekemässä toisille sitä, mitä oli tehnyt Annelle. Se sai Annen tekemään päätöksensä.
   Hän pystyisi.
   Hän tekisi.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys viikon 14 aikana.

Mitkä ovat tietokoneiden, fysiikan, logiikan ja oman ajattelumme rajat? Mitä fyysikko voi sanoa kaikesta siitä, mikä on noiden rajojen tuolla puolen?

Kuukauden Vaihtoehto I
Noson S. Yanofsky: Perustellun tiedon ulkorajat


Tunnetut suomalaiset kertovat maailmankatsomuksestaan.

Kuukauden Vaihtoehto II
Eveliina Lauhio: Mihin minä uskon?