Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto
Michael Meyer: Ihmisten vuosi 1989
Alkuteos The Year that Changed the World, 2009
Suomentaja ei mainittu
Karisto 2010
309 sivua


Vuosi 1989 oli harvinaisen käänteentekevä ajanjakso kansainvälisessä politiikassa. Tuolloin Newsweekin Saksan, Keski-Euroopan ja Balkanin osaston päällikkönä toiminut Michael Meyer (toimii nykyisin Aga Khan Universityn media-alan opettajana) seurasi tapahtumia läheltä ja tarkasti. Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaisi tapahtumista teoksen The Year that Changed the World, joka ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna nimellä Ihmisten vuosi 1989.
   Miksi kyseinen kirja ilmestyi tuolloin? Kyllä, olihan tapahtumista kulunut tasavuosia, 20 vuotta, siinä mielessä ihan looginen valinta. Mutta yleensäkin kyseisen kirjan julkaisun motiiviksi Meyer mainitsee sen, ettei suuri yleisö koskaan oikein käsittänyt, mitä vuonna 1989 oli tapahtunut. Eikä oikeastaan kovin moni muukaan. Onnetonta siinä on se, että tapahtumien ympärille kiedotut myytit ovat vahingoittaneet maailmaa ja Yhdysvaltoja siinä mukana.
    
   Ensimmäinen Meyerin mainitsema myytti on kertomus siitä, kuinka Itä-Euroopan alistetut kansat ottivat Yhdysvalloista esimerkin itselleen, nousivat joukolla kapinaan ja kukistivat valtaa pitäneet kommunistijohtajat. No, kyllähän myös jotain sen suuntaista tapahtui, mutta ei jokaisessa maassa. Ja se kehityskulku, mikä eniten vaikutti tapahtumiin, sai alkunsa Unkarissa, eikä suinkaan alistetun kansan toimesta - se oli muutaman kommunistisen johtohahmon salainen hanke. Nämä unkarilaiset myös sen Berliinin muurin käytännössä mursivat omalla operaatiollaan.
   Toinen myytti koskee historian roolia. Amerikkalaisilla on paha tapa nähdä kommunismin lopahdus jotenkin ennalta määrättynä. Että kommunismin romahdus olisi johtunut sen periaatteellisista vioista, että se vain ei pärjännyt kilpajuoksussa lännen kanssa. Kuitenkin maan pinnalta katsoen tilanne näytti aivan erilaiselta. Ikoniset kuvat itäberliiniläisistä juhlimassa muurin päällä ja hakkaamassa sitä vasaroilla sai aikaan yhtä suuressa määrin sattuma kuin historian vääjäämätön kulku.
   Kolmas myytti on näistä myyteistä se kaikkein vaarallisin: ajatus Yhdysvalloista vapauttajana ja sortohallinnon kaatajana. Uuskonservatiivien ja taannoiseen George W. Bushin hallitukseen kuuluneiden mielissä on ajatus, että vuoden 1989 vallankumoukset olivat perusta uudelle kylmän sodan jälkeiselle maailmankatsomukselle - ajatukselle siitä, että kaikki totalitaariset hallitukset ovat ytimeltään onttoja ja romahtavat, jos niitä vähän tönäisee.

   Tarkastellaan vähän tarkemmin tuota kolmatta myyttiä. Sehän pitää paikkansa, että Ronald Reaganin johtama USA ei pyrkinyt pitämään Neuvostoliittoa raameissa, kuten edellisten presidenttien aikana oli toimittu, vaan asettumaan selvästi sitä vastaan. Reagan haastoi Neuvostoliiton johtajan Mikhail Gorbachevin uudistamaan neuvostojärjestelmän sisältä käsin ja kehotti kuuluisassa Berliinin-puheessaan repimään Berliinin muurin. Yhtälössä on kuitenkin muitakin tekijöitä, kuten öljyn hinnan raju putoaminen, mikä oli omiaan tukahduttamaan Neuvostoliiton talouden. Puhumattakaan Gorbachevin toiminnasta, josta ei juuri ole kerrottu.
   Kyllä Yhdysvalloilla oli oma, suurikin, roolinsa kylmän sodan päättymiseen. Se antoi Marshall-apua ja osallistui Euroopan jälleenrakentamiseen, harjoitti patoamispolitiikkaa ja oli mukana pykäämässä nykyisin Euroopan unionina tunnettua järjestelmää. Mutta silti, Meyer näkee, että kylmän sodan lopettivat muut, Neuvostoliiton käskyttämät itäeurooppalaiset itse ja omaan lukuunsa, ei USA.
   Meyer haluaa vetää suoran viivan vuodesta 1989 Saddam Husseinin tuhoamiseen ja Irakiin jälkivaikutuksineen. Yhdysvaltojen lähi-idässä kokemien vastoinkäymisten Meyer näkee johtuvan pääosin siitä hybriksestä, mikä sai alkunsa "lännen voitosta" Itä-Euroopassa. Ylpeydestä ja voimasta äkisti humaltuneina amerikkalaiset tekivät hirvittäviä erehdyksiä. Meyer haluaa Yhdysvaltojen palaavan takaisin, katsovan mitä ja missä meni vikaan, sekä tutkivan maailmaa sellaisena kuin se oikeasti on.

   Kun George W. Bush seisoi 1.5.2003 USS Abraham Lincolnin kannella, hän julisti, että "tehtävä oli suoritettu" Irakissa ja että se merkitsi voittoa vapaudelle samalla tavoin kuin Rooseveltin neljä vapautta, Trumanin oppi ja "Ronald Reaganin haaste pahan valtakunnalle". Kun  poliittiset vastoinkäymiset olivat sittemmin suistaneet Bushin toimien kannatuksen 30 % tasolle, hän piti tapanaan edelleen vedota Reaganiin vastatessaan arvostelijoilleen. Helmikuussa 2008 Bush piti puheen, jossa hän muistutti, kuinka Reagania sanottiin sodanlietsojaksi, hyväntahtoiseksi ääliöksi ja todellisuudesta vieraantuneeksi näyttelijäksi - silti parin vuoden sisällä Reaganin virkakauden päättymisestä Berliinin muuri murtui, Pahan valtakunta romahti ja kylmä sota oli voitettu.
   Amerikkalaiset - ja useat muut - tietävät, mihin Reaganin puheenvuoro viittasi tämän sanoessa "Herra Gorbachev, repikää tämä muuri!" Kokonainen sukupolvi puheiden kirjoittajia toivoo, että olisi keksinyt tuon pyynnön. Sukupolvi valtiomiehiä toivoo, että olisi esittänyt sen. Tuo lyhyt lausahdus, joka päätti Reaganin puheen jaetussa Berliinissä 12.6.1987, muuttui vuosien mittaan Reaganin perinnön merkkipaaluksi.
   Kun Reagan lopetti puheensa, paikalla olleet ihmiset hurrasivat. Kun presidentti oli lähtenyt ja n. 10.000 paikalle tullutta länsiberliiniläistä olivat poistuneet, paikallinen televisioasema esitti puheesta parhaita paloja. Mutta ei tuo ohjelma mitenkään massiivisia katsojalukuja kerännyt.
   Harvat länsiberliiniläiset ihailivat Reagania. Itse asiassa, suuri enemmistö liberaalissa ja usein antiamerikkalaisessa Länsi-Berliinissä piti häntä suorastaan vastenmielisenä. Useimmat pitivät huomattavasti enemmän Gorbachevista, jota pidettiin rauhanrakentajana. Hän saapuikin muutama viikko myöhemmin ja sai rock-tähden vastaanoton.
   Mutta sitten Berliinin muuri murtui. Äkkiä alkoi tuntua siltä, että Reagan olikin ollut profeetallisella tavalla oikeassa, oli nähnyt sen mikä muilta oli jäänyt huomaamatta. Maailma näytti muuttuneen yhdessä yössä. Kylmä sota oli ohi. Yhdysvallat oli voittanut. Reagan oli asettunut vihollista vastaan ja voittanut.
   Mutta entä jos se ei mennytkään noin? Entä jos syy ja seuraus olivatkin sekoittuneet?
   
   Tuo em. kuuluisa repliikki oli vähällä jäädä sanomatta. Peter Robson, yksi Valkoisen talon puheenkirjoittajista, oli saanut tehtäväkseen keksiä jotain ulkopolitiikkaan liittyvää sanottavaa Reaganille, joka oli saanut kutsun vierailla Berliinissä. Puheesta tehtiin kaikkiaan seitsemän luonnosta. Monet halusivat kyseisen rivin pois, mutta Reagan päätti lopulta, että se jää puheeseen.
   Reagan siis itse hyväksyi kohdan. Mutta, tuo kohta tulkittiin väärin - itse asiassa, Meyerin mukaan "Reagan olisi kauhistunut tapaa, jolla hänen sanojaan tulkittiin". Todellisuudessa Reagan ei enää vuonna 1987 hakenut vastakkainasettelua Neuvostoliiton johtajan kanssa.
   Tilanne oli muuttunut, myös Reaganin mielestä. Meyer kuvaa Gorbachevia kuin ulkoavaruudesta singonneeksi jättimeteoriksi, joka tömähti Neuvostoliiton maaperään ja muutti kaiken. Gorbachev oli arvaamaton tekijä, tieteellisessä käsitteistössä eksogeeninen muuttuja, yllättävä ilmiö, joka muuttaa kaikki teoriat, pilaa kaikki laskelmat ja siten mullistaa tuntemamme maailman.
   Muutama viikko virkaan astumisensa jälkeen Neuvostoliiton uusi johtaja esitteli maailmalle kaksi sittemmin kuuluisaksi tullutta käsitettä, joihin Reagan sittemmin Berliinin-puheessaan viittasi: perestroikan ja glasnostin (uudistukset ja avoimuus, joista uudistuksia tosin yriteltiin aiemmin jo Juri Andropovin lyhyellä valtakaudella). Gorbachev ryhtyi lämmittämään välejä Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin vaalien henkilökohtaisia suhteita läntisiin johtajiin.
   Reaganilla oli ongelma: puolueensa oikeistosiiven mielestä kaveeraaminen Gorbachevin kanssa oli harhaoppisuutta. Yrittäessään lämmittää Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välejä Reaganin oli keksittävä keino pitää hallituksensa sisäinen oppositio raameissa. Vaikka Reaganin puhe kuulosti vastakkainasettelulta - minkä vuoksi se kelpasi myös sotahaukoille - siinä oikeasti onnistuttiin sekä tunnustamaan, kuinka pitkälle Neuvostoliitto oli edennyt, ja korostamaan, kuinka paljon matkaa oli yhä jäljellä. Meyer näkee puheen olleen lisäksi kutsu osallistua, jatkaa tiellä, jolle nuo kaksi johtajaa olivat astuneet, kädenojennus, tarjous kohdata puolimatkassa. Ja noin saksalaiset sen myös osasivat tulkita, jo tuolloin - Berliinin kaupunginjohtaja Eberhard Diepgen tuon jo myönsikin tuoreeltaan.
   Puolen vuoden kuluessa Reagan hylkäsi kevyet puheenparret "Pahan valtakunnasta". Saman vuoden toukokuussa hän vieraili Moskovassa, jutusteli tavallisten venäläisten kanssa Punaisella torilla ja piti puheen Moskovan yliopiston opiskelijoille. Itäeurooppalaiset kuulivat sekä idästä että lännestä viestin, joka koski mukautumista, ei vastakkainasettelua. Se antoi heille toivoa ja rohkeutta toimia.
   Mutta Itä-Euroopan vallankumouksen historiaa ei Washingtonissa kirjoitettu, se liittyi huomattavasti läheisemmin Gorbachevin nousuun sekä neuvostojärjestelmän taloudelliseen romahdukseen. Ja ratkaisevaa oli usean Itä-Euroopan maan johtajien valmius hyväksyä rauhanomainen muutos. Ja ratkaisevia olivat myös eräät puhtaat vahingot ja sattumat.
   Mutta ennen kaikkea kyse oli kansasta, niin yksilöistä kuin yhteisöstä, joka teki itsenäisesti päätöksen repiä Berliinin muuri.

   Berliinin muuri pystytettiin estämään itäsaksalaisten valuminen länteen. Aluksi "muuri" oli piikkilankaeste, joka kuitenkin korvattiin vuosien  mittaan betonielementeillä ja muurauksella.
   Berliiniläiset kutsuivat estettä muuriksi. Melkein kaikkialla muualla se oli aita tai raja.
   Meyer kuvitteli, että ihmiset olisivat olleet ahdistuneita makaaberin rajan takia. Mutta saavuttuaan Länsi-Berliiniin hän huomasi olleensa väärässä. Ihmiset olivat sopeutuneet siihen. Aita oli tungetteleva tai pahaenteinen lähinnä ulkopuolisten mielestä. Kaikkialla rajan varrella lapset pelasivat jalkapalloa ja aikuiset pystyttivät telttansa itäisten vartiotornien varjoon. Harvat pitivät rajaa suurena uhkana.
   Kun Meyer kysäisi eräältä kotirouvalta, oliko tämä huolissaan Neuvostoliiton mahdollisesta hyökkäyksestä, tämä hämmentyi ja kysyi "Että mitä? Tarkoitatteko jonkinlaista invaasiota?" Eräs opiskelija vastasi samaan kysymykseen seuraavasti: "Meitä ei pelota tippaakaan. Me luotamme täysin Gorbacheviin. Amerikkalaiset voisivat yhtä hyvin pakata kamppeensa ja lähteä".
   
   Meyerin varsinaista tehtäväkenttää olivat Varsovan liiton maat. Hän kävi silloin tällöin pienessä Café Papillon -ravintolassa, joka oli tuolloin yksi harvoista yksityisomistuksessa olleista ravintoloista Itä-Berliinissä. Siellä hän saattoi keskustella myös ihan vapaasti paikallisten kanssa ja tunnustella mielialoja.
   Eräänä iltana Meyer tapasi ravintolassa kolme muusikkoa, kaksi nuorta miestä ja yhden tytön. Heidän suurimpia harminaiheitaan eivät olleet Saksojen jälleenyhdistymisen oletettu mahdottomuus tai edes DDR´n matala elintaso. Toinen pojista manasi matkustusmahdollisuuksien puuttumista, ikään kuin maan johtajat oikeasti uskoisivat, että maa romahtaisi, jos kansalaiset saisivat liikkua vapaasti.
   Meyer kysyi, tulisiko kaveri takaisin, jos tämä saisi käydä lännessä. Ja vastaus oli selkeä kyllä - toinen halusi nähdä sen, ei sentään jäädä sinne. Koti oli idässä.

   Muutoksen tuulet saattoivat puhaltaa Moskovasta, mutta ne eivät vaikuttaneet Itä-Saksaan. Johtajat olivat harmaantuneet ja jäykistyneet. He olivat vakuuttuneita siitä, että heidän valitsemansa tie oli oikea.
   Meyer näkee, että toisaalta DDR´n johtaja Erich Honecker myös pelkäsi. Kyllä tämä oli nähnyt, että länsi meni yhä kauempana DDR´n edellä.  Perustavarat olivat yhtä mittaa lopussa, ihmiset elivät hiljaa puutteessa ja  toivottomuudessa.
   Honeckeria pelotti myös Gorbachev.  Kansa oli riemuinnut, kun tämä oli piipahtanut. Ihmiset olivat tehneet selväksi, että hekin halusivat muutosta, jollainen oli tapahtumassa Neuvostoliitossa.
   
   Unkarin uusi pääministeri Miklós Németh oli saanut koulutuksensa Harvardissa ja piti tavoitteenaan palauttaa Unkari modernien maiden joukkoon. Ja tiesi, että onnistuminen edellyttäisi koko kommunistisen järjestelmän kaatamista.
   Kun Meyer tapasi Unkarissa uuden oikeusministerin Kálmán Kulcsárin ja alkoi jutustella, oli vaikea uskoa omia korviaan. Kulcsár näet ilmoitti täysin rauhallisesti, että hänellä, Némethillä ja muutamalla muulla korkea-arvoisella puuhamiehellä oli tavoitteena luoda parlamentaarinen demokratia, samanlainen kuin Länsi-Euroopassa, mukaan lukien vapaat vaalit. Ja heilutti kopiota Yhdysvaltojen perustuslaista Meyerin kasvojen edessä todeten, että yhdeksän kuukauden kuluessa se olisi myös heidän perustuslakinsa.
   Hetki oli Meyerin mielestä dramaattinen. Hän käsitti, että muun maailman vielä sitä tietämättä, Budapestissa kommunistit olivat muuttuneet... antikommunisteiksi.
   Meyer huomasi, että eräs ilmiö, jota hän oli pitänyt vain sananpartena, olikin todellinen fyysinen ilmiö: hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.
   Tosin jälkikäteen Meyer totesi, että Kulcsár oli ollut arviossaan optimistinen. Perustuslaki sentään yhdeksässä kuukaudessa uusiksi mennyt. Kymmenen kuukautta siihen tarvittiin.

   Vuoden 1989 alussa oli kyllä näkynyt jo joitain merkkejä muutoksista, myös suurelle yleisölle. Kun Németh oli aloittanut virkakautensa, pian säädettiin laki, joka mahdollisti Unkarin ensimmäisten riippumattomien poliittisten ryhmittymien perustamisen. Puolueiksi niitä ei vielä uskallettu nimittää, ne olivat "klubeja", "liikkeitä" ja "vaihtoehtoisia organisaatioita". Aikana, jolloin kylmä sota huurusi, tuo oli merkittävää, jopa radikaalia kehitystä.
   Ensin muodostettiin populistiryhmä Unkarin demokraattinen foorumi. Sitten tulivat Nuordemokraattinen liitto (Fidesz) ja liberaali Vapaiden demokraattien liitto.

   Loppuvuonna 1988 Yhdysvalloissa valittiin uusi presidentti, joka aloitti virkakautensa seuraavan vuoden alussa. Vastavalittu presidentti George H. W. Bush ei edes yrittänyt peitellä skeptisyyttään Gorbachevin suhteen. Bushin mukaan jokainen kyllä suhtautui myönteisesti glasnostiin ja perestroikaan, mutta hänen mielestään oli viisasta varata vähän aikaa tilanteen uudelleenarviointiin.
   Tuo "tauko" sitten muuttui lähes puoli vuotta kestäneeksi jähmettymiseksi. Ja tuon puolen vuoden aikana tapahtuivat eräät 1900-luvun kauaskantoisimmista muutoksista.

   Mutta takaisin Unkariin. Millaiseen maahan nuori, 40-vuotias Németh oli valittu pääministeriksi?
   Kommunistijohtajat pelkäsivät, etteivät pystyisi pysäyttämään Unkarin taloudellista syöksykierrettä. Unkarissa oli tuolloin 30 % inflaatio, Euroopan suurin valtionvelka asukasta kohden, laskeva elintaso ja pienenevät palkat. Tyytymättömyyshän siinä lisääntyi. Riitaisassa puoluekokouksessa etsittiin pääministeriksi miestä, joka sopisi syntipukiksi. Valinta osui Némethiin, puolueen talousosaston päällikköön, jota pidettiin harmittomana kompromissiehdokkaana. Yrittäköön "uudistuksia" ja jos ne ajaisivat karille, kaveri olisi helppo leimata nuoreksi ja innostuneeksi asiantuntijaksi, joka mokasi.
   Németh arvioi saaneensa puoli vuotta aikaa. Jokaisella hänen siirrollaan oli yksi tavoite: löyhentää puolueen otetta hallituksessa. Demokratia olisi keino saavuttaa voitto valtataistelussa.
   Tapa, millä  taistelua käytiin seuraavina kuukausina, tuli sitten määräämään kommunismin tulevaisuuden Unkarissa, sekä loi loppukesästä pohjaa dramaattisille tapahtumille - Saksan demokraattisen tasavallan hajottamiselle ja kommunismin romahdukselle koko Itä-Euroopassa.

   Puolassa oli kuohunut 1980-luvun alussa ja vuosikymmenen lopussa siellä kuohui jälleen. Kun vuosikymmenen alussa Wojciech Jaruzelski oli julistanut sotatilan ja perustellut sitä pienemmän pahan periaatteella - jotta venäläiset pysyisivät rajan toisella puolella -  saman vuosikymmenen lopussa todellista tai edes kuviteltua uhkaa ei ollut. Gorbachev oli ilmoittanut Jaruzelskille, että Puolan oli hoidettava ongelmansa itse.
   Sillä kertaa Jaruzelski kääntyi Solidaarisuus-liikkeen puoleen yhtä päättäväisesti kuin oli murskannut sen vuonna 1981. Solidaarisuus saisi osallistua Puolan tulevaisuuden hahmottelemiseen. Neuvotteluissa selvitettäisiin, kuinka Solidaarisuus auttaisi ratkomaan Puolan ongelmia, varsinkin taloudellisia pulmia. Jaruzelski lupaili, että Solidaarisuuden kaltaiset "oppositioryhmittymät" saisivat ensimmäistä kertaa osallistua parlamenttivaaleihin jo muutaman kuukauden kuluttua.
   Kommunistisen puolueen rivijäsenet olivat järkyttyneitä, mutta siitä Jaruzelski ei piitannut. Hän pakotti puolueen johtoportaan mukaan uhkaamalla muuten erota itse.
   Jaruzelski sai tahtonsa läpi keskuskomiteassa yhden äänen enemmistöllä. Meyerin mukaan tuona hetkenä ohitettiin Puolan kehityksen kriittinen piste.

   Unkarissa Németh halusi varmistaa, ettei menisi liian pitkälle tai etenisi liian nopeasti. Siihen vain yksi henkilö pystyisi antamaan vastauksen. Németh lähti tapaamaan Gorbachevia.
   Németh ei kierrellyt. Hän kuvaili Unkarin suunniteltua demokratisoimista ja sen välttämättömyyttä sekä totesi, että vaalit voisivat suistaa kommunistit vallasta. Hän halusi tietää, kuinka Moskovassa reagoitaisiin.
   Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä levottomammaksi Gorbachev muuttui. Hän alkoi vaikuttaa melko vihaiselta, mikä järkytti Némethiä, joka oli ajatellut saavansa Gorbachevista vähintään myötätuntoisen kuuntelijan, mahdollisesti jopa liittolaisen. Mutta joutui kuuntelemaan, kuinka Gorbachev kuvaili, kuinka sosialismi voisi taas löytää oman tiensä palaamalla Stalinia edeltävään aikaan. Ja kun Németh kertoi, kuinka Unkarissa harkittiin vaaleja, eikä pelkästään keskusteluja opposition kanssa, Gorbachev hiiltyi entisestään.
   Németh pelkäsi, että siihen sortuisivat kaikki hänen rakennelmansa. Moskovan vastustus merkitsisi vähintään hänen uransa loppua. Kuvat neuvostojoukoista Budapestissä välkkyivät hänen silmissään.
   Sitten, yhtäkkiä, Gorbachev muutti äänensävyään. Ja totesi, että tietenkin toveri Németh kantaisi vastuun, ei hän. Unkarin suunnasta päättäisi Unkari, ei Moskova.
   Hetkessä valtava paine hellitti. Németh kysyi suoraan, jos kävisi niin että vaalit pidettäisiin ja että kommunistit äänestettäisiin ulos hallituksesta, puuttuisiko Neuvostoliitto asiaan samoin kuin vuonna 1956. Gorbachev totesi saman tien "Njet".
   Sitten Gorbachev piti tauon ja teki tarkennuksen hymyillen aavistuksen verran: "Ainakaan niin kauan kuin minä istun tällä tuolilla."
   Tuo vastaus oli Némethille ratkaisevan tärkeä. Se merkitsi sitä, että hän ja toverinsa saattoivat jatkaa. Se avasi tien kaikelle, mikä sitten seurasi. Mutta vielä oli yksi asia, josta hän halusi neuvotella. Németh ilmoitti haluavansa irrottaa Unkarin Varsovan liitosta.
   Németh oli kutsuttu Unkarin puolustusministeriön salaiseen kokoukseen pian pääministeriksi tultuaan. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Károly Grósz oli ilmoittanut hänelle, että Unkariin oli varastoitu ydinkärkiä bunkkereihin Balaton-järveä ympäröivissä metsissä. Moskovasta oli aina väitetty, ettei Unkarissa ollut ydinaseita, mutta niitä oli, "huomattavia määriä". Myös ydinaseet Németh halusi pois Unkarista.
   Gorbachev räpytteli silmiään. Ja sanoi palaavansa asiaan, antamatta pienintäkään vihjettä siitä, mitä hän päättäisi. Molemmat käsittivät, että kyseessä olisi mullistava askel, josta lännessä ei ollut pienintäkään aavistusta.

   Puolassa saatiin lopulta neuvottelut päätökseen, neljän kuukauden väännön jälkeen. Syntyi historiallinen sopimus.
   Solidaarisuus oli unelmoinut laillisen asemansa palauttamisesta. Unelma toteutui, ja lisäksi Solidaarisuus sai oikeuden osallistua Puolan seuraaviin parlamenttivaaleihin, mitkä pidettäisiin jo kahden kuukauden kuluttua. Maan ensimmäiset periaatteessa vapaat vaalit toisen maailmansodan jälkeen.
   Tosin vapaus oli suhteellista, painotettua. Ainoastaan kolmasosa parlamentin alahuoneen, sejmin, paikoista oli vapaassa jaossa, muut menisivät edelleen kommunisteille. Avainpaikat pysyisivät kommunisteilla.
   Jaruzelski arveli, ettei Solidaarisuus kovin monta paikkaa saisi, mielipidetiedustelujen mukaan järjestön suosio oli laskussa. Todennäköisesti hän arveli, että kansa olisi kiitollinen vapaista vaaleista, mikä lisäisi edelleen kommunistien kannatusta.
   Itse asiassa, myös Solidaarisuuden aktiivit ajattelivat tuon suuntaisesti. Järjestön päästrategi Bronisław Geremek ei odottanut dramaattisia muutoksia Puolan poliittisella kartalla, eikä nopeaa siirtymistä täysimittaiseen demokratiaan. Heinäkuun vaalit olisivat vain alkusoitto täysin vapaille vaaleille neljä vuotta myöhemmin. Ja vasta kymmenen vuotta myöhemmin Puolassa saatettaisiin nähdä muu kuin kommunistinen hallinto.
   Geremek ei pystynyt edes kuvittelemaan, että todellisuudessa siihen menisi vain neljä kuukautta.

   Kun Bushista oli tullut presidentti, hän oli käskenyt laatia strategisen selostuksen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Alkuperäinen versio tuntui kansallisen turvallisuusneuvonantajan Brent Scowcroftin mielestä ajastaan jääneeltä. Scowcroft ja ulkoministeri James Baker halusivat jotain aivan uutta. Joten Scowcroft työnsi selostuksen sivuun ja ryhtyi kehittelemään "ajatusmallia" Gorbachevin tavoitteista ja menettelytavoista. Sen oli hahmotellut kansallisen turvallisuusneuvoston suojatti nimeltä Condoleezza Rice.
   Rice esitti muistiossaan strategian, jolla "tultaisiin toimeen Gorbachevin kanssa". Se perustui "tarpeeseen korostaa NATOn ydinpelotteen uskottavuutta" ja suureen varovaisuuteen Neuvostoliiton aikomusten suhteen. Uusi kansallinen turvallisuustiimi piti Neuvostoliiton johtajaa "propagandistina", joka yritti tuudittaa Yhdysvallat väärään turvallisuuden tunteeseen.
   Oli aika vetää suitsista. Reaganin kunnianhimoiset aseistariisunta-aloitteet pantiin sivuun. Uusi puolustusministeri Dick Cheney vaati tiukempaa politiikkaa Neuvostoliiton johtajan "testaamiseksi" sekä Yhdysvaltojen sotilasmenojen kasvattamiseksi Neuvostoliiton uhan varalta, joka hänen mielestään kasvoi eikä suinkaan pienentynyt. Idän ja lännen suhteet viilenivät äkillisesti.

   Meyer piti kehitystä Yhdysvalloissa huolestuttavana. Unkarissa Németh purki kommunismia alkutekijöihinsä. Puola oli demokraattisten vaalien partaalla. Gorbachev esiintyi kaikkialla uuden ja elinvoimaisen Euroopan sankarina. Kuitenkin Washiongtonissa tuli valtaan hallinto, jonka näkökulmaa Meyer kutsuu kylmän sodan kevytversioksi. Entinen ulkoministeri George Schultz kirjoitti myöhemmin muistelmissaan: "Aivan kuin Bushin hallinto ei olisi ymmärtänyt tai hyväksynyt sitä, että kylmä sota oli ohi."
   Uuden hallinnon jäsenet olivat epäluuloisia. Vaikka huhtikuussa 1989 George Kennan, Yhdysvaltojen merkittävin Neuvostoliiton tuntija ja amerikkalaisen patoamispolitiikan laatija, kertoi senaatin ulkomaansuhteiden komitealle, että Neuvostoliitto ei ollut enää uhka. Vaikka Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcher julisti kylmän sodan olevan ohi. Silti puolustusministeriön kova linja, jota johtivat Cheney, Paul Wolfowitz, Richard Perle ja I. Lewis "Scooter" Libby, kinasteli ulkoministeriön maltillisemman siiven kanssa.
   Vuosia myöhemmin Rice myönsi, että uusi hallinto oli keskittynyt Neuvostoliiton joukkojen vetäytymiseen ja sen vaikutuksiin Yhdysvaltojen ydindoktriiniin luomatta minkäänlaista kokonaiskuvaa. Vaikka kommunismin mureneminen jatkui ja näkyi yhä selvemmin kevään edetessä, se ei tehnyt vaikutusta amerikkalaisiin. Kuten Solidaarisuus-aktivisti Adam Michnik kirjoitti, tuolloin USA "käveli unissaan historian läpi".

   2.5.1989 Unkarin hallitus ilmoitti, ettei se voisi "kansantaloudellisista syistä" enää ylläpitää sähköistettyä aitaa, joka suojasi Unkarin ja itävallan rajaa.  Ja sitten ulkomaisiin uutistoimistoihin levisi kuuluisaksi tuleva kuva, missä unkarilaiset sotilaat katkoivat piikkilanka-aitaa Itävallan ja Unkarin rajalla.
   Tuo kuva aiheutti voimakkaita järistyksiä kautta Itä-Berliinin. Honecker tiesi, että itäsaksalaiset turistit lähtisivät pian kesämatkoilleen. Heille Unkari oli suosikkikohde. Koska itäeurooppalaiset olivat rautaesiripun takana, Budapest ja Balaton-järveä ympäröivä maaseutu olivat tavallisille kansalaisille lähes paratiisi.
   Tilanne oli yhtä painajaismainen kuin Berliinin muurin rakentamisen aikoihin - muurihan rakennettiin estämään kommunismiin tympääntyneitä kansalaisia äänestämästä jaloillaan. Jos Unkarin raja olisi auki, sadat tuhannet itäsaksalaiset turistit eivät ehkä palaisi kotiin.
   No, noottiahan sitten pukkasi. Unkarissa vakuuteltiin korvien heiluessa, etteivät antaisi itäsaksalaisten paeta rajan yli Itävaltaan ja että rajaa vartioitaisiin edelleen. Honecker ei voinut kuin antaa asian olla, vaikkei hetkeäkään uskonut selittelyihin.

   4.6.1989 Puolassa äänestettiin. Uudessa vaalijärjestelmässä äänestäjät eivät nimenneet haluamaansa ehdokasta, vaan yliviivasivat kaikki ne henkilöt, joista eivät pitäneet. Toisin sanoen kaikki kommunistit.
   Kynä oli miekkaa terävämpi, vallankumousta tehtiin yliviivaamalla. Ainoastaan jotkut harvat osasivat arvostaa sitä, että eräät kommunistit olivat mahdollistaneet tuon päivän. Eräs äänestäjä tunnusti äänestäneensä yhtä kommunistia kolmea Solidaarisuuden ehdokasta kohti, se oli tuntunut reilulta. Mutta sillä ei ollut merkitystä.
   Solidaarisuus sai yhtä lukuun ottamatta kaikki ne paikat, mitä sillä oli mahdollisuus tavoitella. Eikä se yksi paikka kommunisteille mennyt, vaan riippumattomalle ehdokkaalle. Jälkeenpäin kommunistiehdokkaat valittivat, että olisivat hävinneet apinallekin, jos oppositio olisi sellaisen listoilleen ottanut.
   Jaruzelski totesi, että kommunistien tappio oli täydellinen. Ja että oli löydyttävä poliittinen ratkaisu. Sillä hän tarkoitti väkivallasta pidättäytymistä. Kommunistien täytyi pystyä elämään tuloksen kanssa.

   Miksi Solidaarisuus otti murskavoiton? Kommunismi ei ollut suosionsa huipulla vaikean 1980-luvun lopulla, mutta ei se noita lukuja selitä. Kommunisteilla oli ollut mahdollisuuksia sentään vähän kovempaan tulokseen, mutta se ei niitä mahdollisuuksiaan ollut käyttänyt.
   Kommunistit eivät olleet tottuneet vapaisiin vaaleihin, ja se näkyi. Kommunistinen puolue pysyi vaalikampanjan ajan näkymättömissä. Meyer ei nähnyt Varsovassa kuin parin hallituksen ehdokkaan mainosjulisteita, muut eivät olleet vaivautuneet edes siihen. Puolan toiseksi suurimmassa kaupungissa Krakovassa puolue tyytyi julkaisemaan ehdokkaiden ansioluettelot sanomalehdissä. Useimmat luottivat siihen, että puolueen mediamonopoli riittäisi viemään heidän sanomansa perille - siis mainoslauseet tyyliin "Äänestäkää Leszekiä, kunnon kommunistia!".
   Solidaarisuuden kampanja oli... toisenlainen. Linja-autot, mainostaulut ja kauppojen ikkunat oli paperoitu julisteilla ja räikeillä punavalkoisilla Solidaarisuus-viireillä. Jokaisesta ehdokkaasta oli valokuva Lech Wałęsan seurassa. Vaalikampanjan organisaattorit jakoivat Solidaarisuus-pinssejä ja järjestivät varainkeruukonsertteja, Wałęsa itse esiintyi kaikkialla kehottaen ajamaan "Solidaarisuus-tankilla vapauteen".
   Itse asiassa, kampanjasta tuli enemmän kuin pelkkä kampanja. Se alkoi muistuttaa mannerlaattojen liikettä, elämää pitkään hallinnut pidättyvyys katosi.

   Puolan vaaleiksi kutsutun karnevaalin olisi luullut kiinnittävän huomiota kaikkialla, varsinkin Yhdysvalloissa. Demokratia tunki voimalla esiin kommunistisessa, itäblokin kannalta keskeisessä maassa. Yhdysvallat oli tukenut solidaarisuutta yli kymmenen vuoden ajan. Mutta nuo tapahtumat eivät hirveästi innostaneet amerikkalaisia. Miksi näin?
   Vastaus on Tiananmeren aukio. Mieltään osoittaneiden opiskelijoiden joukkosurma - ja televisiokuvat tankeista, mellakkapoliiseista, huutavista ihmisistä, ammunnasta ja kaduilla makaavista ruumiista - osui samalle päivälle kuin Puolan vaalit. Samana päivänä tuli lisäksi tieto ajatollah Ruhollah Khomeinin, Iranin vallankumouksen pääarkkitehdin, kuolemasta 89 vuoden ikäisenä.
   Puolan vaalit olivat sinä päivänä pikku-uutinen.

   Ja, itse asiassa, tilanne teki Puolan vaaleista entistäkin merkittävämmän tapauksen. Jos kovan linjan kommunistit olisivat etsineet tekosyytä laittaa kansa raameihin, he olisivat voineet tehdä sen Tiananmenin viedessä päähuomion. Mutta kommunistit, paitsi että olivat järjestäneet rehelliset vaalit, myös kunnioittivat vaalien tulosta. Varsinkin tämä osoitti, että Puolan johto pyrki johdonmukaisesti muutokseen. Tuosta lähtien kommunistit ja Solidaarisuus toimivat yhteistyössä muutoksen toteuttamiseksi.
   Myöhemmin kesällä Puolaan nimitettiin Solidaarisuuden johtama hallitus. Ensimmäinen ei-kommunistinen hallitus Itä-Euroopan sodanjälkeisessä historiassa.
   Solidaarisuuden rauhanomainen voitto oli oppitunti muulle Itä-Euroopalle. Se antoi rohkeutta kaikille kommunismin vastustajille. Se, mikä oli vain vähän aiemmin tuntunut mahdottomalta, olikin äkkiä mahdollista.

   Keväthuuma tarttui myös unkarilaisiin. 16.6.1989 Unkari hautasi vuoden 1956 vallankumousyrityksen johtohahmon Imre Nagyn, joka oli hirtetty maanpetturina. Nagyn uudet hautajaiset järjesti uudistajien sijaan pieni joukko sukulaisia ja rohkeita aktivisteja, jotka tunnettiin nimellä Historiallisen oikeudenmukaisen komitea.
   Uudistajat kylläkin antoivat luvan sekä tarjosivat suojaa ja apua. Heidän käsityksensä mukaan Nagyn rehabilitointi, joka huipentui sankarin ansaitsemiin uusiin hautajaisiin, oli keino horjuttaa uskoa istuvaan hallintoon ja sen edustamaan järjestelmään, jonka he aikoivat kaataa.
   Näyttämönä toimivat Kansallisgallerian portaat Sankarien aukiolla. Tilaisuutta todisti noin 200.000 ihmistä. Kansallisgalleriaan johtavilla portailla oli kuusi ruumisarkkua, mustiin verhottuina. Viidessä niistä oli Nagyn ja neljän muun hänen kanssaan teloitetun maasta kaivetut jäännökset. Yksi arkku oli tyhjä. Virallisesti se edusti kapinassa surmansa saaneita, nimettömiä vapaustaistelijoita.
   Epävirallisesti tyhjä arkku edusti kommunismia.

   Pääsihteeri Grósz kielsi puoluetovereitaan osallistumasta tilaisuuteen. Tuo muodostui käännekohdaksi, toisin kuin itse hautajaiset. Unkarin ylintä johtoa jakava kuilu leveni mahdottomaksi ylittää.
   Osa kommunisteista osallistui tapahtumaan. Heidän joukossaan Németh, pääministeri. Kun Grósz kuuli tästä, hän oli saada halvauksen.
   Tilaisuuden järjestäjät olivat painottaneet suvaitsevaisuutta ja demokratiaa. Yleisö taputti puhujille kohteliaasti - ensimmäisestä puheesta toiseksi viimeiseen saakka.
   Viimeisen puheen piti 26-vuotias Viktor Orbán, Fideszin eli Nuordemokraattien liiton suorapuheinen johtaja. Hän ei vihjaillut eikä puhunut hillitysti. Hän huusi, että kuudennessa arkussa haudataan kommunismi.
   Tuolle puheelle kuulijat hurrasivat. Musiikki paisui riemukkaaseen finaaliin. Imre Nagyn hautajaiset olivat muuttuneet poliittiseksi kokoukseksi, joka televisioitiin kaikkialle Unkariin.
   Orbánia Meyer kuvailee henkilöksi, joka kasvatti suosiotaan toisten saavuttamien voittojen avulla. Orbán puki monille tutun tunteen sanoiksi: kommunisteihin ei voinut luottaa, ei edes niihin, jotka päättivät muutosten nopeudesta ja lopulta voittivat unkarilaisille vapauden.

   24.7.1989 Unkarin kommunistien keskuskomitea kokoontui riitaisaan istuntoon, erotti vanhat johtajansa ja järjestäytyi neljän uuden "presidentin" alaisuuteen. Kaksi viikkoa myöhemmin János Kádár, Unkarin kommunismin ruumiillistuma, kuoli nukkuessaan. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus rehabilitoi vuoden 1956 kapinalliset.

   Jo tuota ennen Erich Honeckerin mielestä Unkari oli uhka. Hän ei pystynyt kuvittelemaan Moskovan olevan toista mieltä. Niinpä hän vaati, että "Unkarin ongelmasta" keskusteltaisiin Varsovan liiton vuotuisessa huippukokouksessa, joka järjestettiin vuonna 1989 Romanian Bukarestissa 7. - 8.7.
   Kokouksen alettua Németh sai vastaansa Bulgarian, DDR´n, Romanian ja Tšekkoslovakian johtajat. Romanian johtaja Nicolae Ceauşescu johti hyökkäystä. Hän nousi seisomaan Gorbachevin vieressä, viittilöi ja huusi kiihkeitä syytöksiä. Honecker ja Tšekkoslovakian Miloš Jakeš tulivat pian hänen tuekseen. Puolan Jaruzelski istui "vaiti kuin sfinksi" pitäen tunteensa piilossa.
   Németh tiesi vastustajiensa pystyvän toimimaan ainoastaan Gorbatchevin tuella. Ja kun Némethin ja Gorbachevin katseet kohtasivat, Gorbachev iski silmää. Némethin kannalta tuo oli tärkeä merkki. Se oli ratkaisevalla hetkellä merkki siitä, että oli turvallista jatkaa.

   Honeckerin tappiolla Bukarestissa oli merkittävimmät seuraukset kotona Berliinissä. Honecker kiinnitti ihmisten huomion omaan heikkouteensa sillä, ettei pystynyt pysäyttämään vastustajiaan Unkarissa. Hän puhui läheisestä ystävyydestään Ceauşescun ja Jakešin kanssa puhuen Gorbachevista huomattavan ivallisesti.
   Siitä eivät toverit Itä-Saksassa pitäneet. Itse asiassa, tuolloin toverit alkoivat ajatella, että Honecker olisi turvallisinta siirtää sivummalle.
   Siitä lähtien Honecker oli merkitty mies.

   Heinäkuun alussa prsidentti Bush aloitti ensimmäisen virallisen matkansa Itä-Euroopan maihin. Tuolla matkalla hän huomasi, että ilmassa oli muutosta.
   Varsovassa Bush tapasi kenraali Jaruzelskin. Solidaarisuuden murskavoitto tiesi sitä, että kenraali ei ehkä saisikaan presidentin valitsemiseen tarvittavia ääniä, ja hän harkitsi eroa. Ja jos Jaruzelski ei jatkaisi Puolan päämiehenä, Puola saattaisi joutua ahdinkoon, Jaruzelski kun loppujen lopuksi oli ainoa mies, jonka sekä kommunistit että Solidaarisuus uskoivat pystyvän luotsaamaan heidät selville vesille.
   Bush piti tilannetta ironisena: Yhdysvaltojen presidentti yritti taivutella kommunistijohtajaa asettumaan presidenttiehdokkaaksi.

   Sillä hetkellä jolloin Bush näki Itä-Euroopan tilanteen, Yhdysvaltojen politiikka muuttui selvästi. Amerikkalaisten täytyi nopeasti alkaa keskittyä siihen, kuinka he voisivat antaa apua - tai edes pysyä ajan tasalla.
   Kylmän sodan vankkumattomat kannattajat sekä Cheney kumppaneineen työnnettiin syrjään. Kuten eräs Valkoisen talon neuvonantaja asian ilmaisi, siitä lähtien "nuo kaverit olivat ulkona sisäpiiristä" eikä heihin voinut täysin luottaa. Diplomatia, jatkuva tiedonvaihto ja kumppanuus Yhdysvaltojen eurooppalaisten liittolaisten kanssa - ja yllättävässä määrin Neuvostoliitonkin kanssa - olivat päivän sana.
   
   Unkarissa huumori kukki kuten ennenkin. Muutamat aktiiviset alkoivat miettiä niitä näitä ja alkoivat kehitellä mielessään myös piknikin järjestämistä Unkarin ja Itävallan rajalle. Unkarilaiset istuisivat raja-aidan toisella puolella ja itävaltalaiset toisella. Ihmiset ojentaisivat toisilleen hiukopaloja rajan yli.
   Kyllä, kevyt kenttäherjahan tuo oli alkuperäisiltä kehittelijöiltä. Mutta sitten nuori nainen nimeltään Maria Filep tarttui ajatukseen. Hänen oli tarkoitus järjestää ns. Yhteisen kohtalon leiri itäblokin maista tulleille opiskelijoille. Hänen mielestään piknik olisi oikeasti hieno tapa päättää tilaisuus.
   Paneurooppalainen piknik päätettiin järjestää Unkarin Sopronissa 19.8.1989 kello 15. Imre Pozsgay, eräs Némethin luotetuista, sai kutsun mukaan. Ja sen myötä myös Németh, joka innostui ajatuksesta. Kumppanukset alkoivat saman tien kehitellä jutun ympärille jotain suurempaa.
   Jotain paljon suurempaa kuin pelkkä piknik.

   Itäsaksalaiset turistit olivat odotusten mukaisesti lähteneet kesälomamatkoilleen. Raja-aidan purkaminen oli ollut heille selvä viesti.
   Kesän 1989 aikana sadat itäsaksalaiset olivat hylänneet autonsa ja jatkaneet jalan matkaansa kohti Unkarin Itävallan vastaista rajaa. Ja monet heistä onnistuivat kävelemään rajan yli Itävallan puolelle.
   Jos unkarilaiset rajavartijat näkivät Itävaltaan pyrkiviä, nämä pitivät tapanaan pysäyttää pyrkivät kohteliaasti - ja sitten vihjata, että kun olisivat poistuneet paikalta, itäsaksalaiset voisivat tietenkin yrittää uudelleen.
   Kyllähän niitä itäsaksalaisia saatiinkin valumaan Itävaltaan, mutta melko vähän. Kansan suuri enemmistö näytti pelkäävän liiaksi. Heitä Németh ja Pozsgay halusivat rohkaista. Paneurooppalainen piknik olisi keino houkutella joukko itäsaksalaisia rajan yli siinä toivossa, että tuhannet muut seuraisivat.

   Piknikin erikoisuutena oli pieni symbolinen ele. Neljäkymmentä vuotta suljettuna pidetty rajaportti avattaisiin, itävaltalaisia voisi osallistua juhlaan. Heitä olisi vastassa pieni joukko Unkarin virallisia edustajia. Sisäministeri István Horváth ja rajavartioston päällikkö Gyula Kovács olivat yhteistyöhaluisia, millä oli ratkaiseva merkitys hankkeelle.

   Sitten koitti tuo päivä, 19.8.1989. Linja-autot kuljettivat järjestäjät ja heidän ulkomaiset vieraansa sekä pienen armeijan verran toimittajia piknik-paikalle. Itävaltalaisia tapahtuma tuntui kiinnostavan, heitä tuli moninkertainen määrä odotuksiin nähden.
   Piknik alkoi, kuten oli sovittu. Torvisoittokunta esiintyi. Perinteisiin unkarilais- ja tirolilaisasuihin pukeutuneet kansantanssijat tanhusivat niityillä. Hämmentyneet itäsaksalaiset perheet kuljeksivat tuolla epätodellisella näyttämöllä.
   Hiukan ennen kello kolmea hutera julkisivu repesi, kun joukko itäsaksalaisia nousi linja-autoistaan. He menivät suoraan avatulle rajaportille. Kun yksi tilaisuuden järjestäjistä lähestyi toivottaakseen heidät tervetulleiksi, he pinkaisivat juoksuun ja rynnivät portin läpi pikajunan vauhdilla.
   Turhaa se hoppu oli. Harvalukuiset unkarilaiset rajavartijat olivat tarkoituksella asettuneet selin itäsaksalaisiin ja tutkivat perinpohjaisesti itävaltalaisten passeja. Itävaltalaiset nauroivat näkymälle ääneen ja asettuivat jonoon rajanylityspaikan toiselle puolelle, jotta itäsaksalaiset mahtuisivat ylittämään rajan toiselta puolelta.
   Periaatteessa tarkoitus oli ollut, että unkarilaiset rajavartijat olisivat ikään kuin syventyneet tutkimaan itävaltalaisten passeja ja samalla itäsaksalaiset olisivat "vahingossa" päässeet luikahtamaan rajan yli. Käytännössä näkymä oli täysin absurdi. Panikoivat itäsaksalaiset ryntäilivät ja säntäilivat huomiota herättävästi aiheuttaen toisinaan tungoksen, missä tuuppivat selin seisovia rajavartijoita kumoon.
   No, viis tyylipisteistä. Onnistumista mitattiin toisella tavalla. Eikä sekään lopulta ihan nappiin mennyt. Ottaen väenpaljouden huomioon, Németh olisi olettanut jopa kymmenen tuhannen itäsaksalaisen käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Mutta vain alle tuhat oli lähtenyt. Ilmeisesti olivat edelleen epäluuloisia ja peloissaan.
   Seuraava jännityksen aihe oli, kuka koputtaisi ovelle seuraavien päivien aikana. Kun useita päiviä oli kulunut, Németh päätteli, että oli turvallista jatkaa.
   Alkoi olla kiire. Lomakausi oli lopuillaan. Itäsaksalaisia lähti maasta joka päivä, mutta edelleen Unkarissa oli 150.000 saksalaisturistia. Halukkaat piti saada pakenemaan ennen kuin nämä palaisivat takaisin.
   Siihen tarvittiin Saksan liittotasavallan apua.

   Némethin strategiana oli tehdä Unkarista ensimmäinen itäblokin maa, joka palaisi länsimaiden seuraan, ja saada siitä palkkio. Jos itäblokki ei olisi luhistunut niin nopeasti, Unkari olisi ollut johtava uudistaja, Itä-Euroopan edistyksellisin maa. Se olisi toiminut länsimaisten investointien, turismin ja kulttuurivaihdon välittäjänä. Kiitollinen Saksa olisi hukuttanut Unkarin avustuksiin ja huomionosoituksiin, osaksi innostaakseen hitaammat naapurimaat jäljittelemään Unkaria.
   Mutta sitten muissakin maissa alkoi tapahtua. Unkari oli vain yksi muiden joukossa.

   Németh oli neuvotellut Länsi-Saksan johtajien kanssa. Ja nämä olivat luvanneet täyden tuen.
   10.9.1989 länsisaksalainen diplomaatti Michael Jansen kiipesi pelikentän keskelle asetetun pöydän päälle leirillä, joka sijaitsi kukkulalla Budapestin ulkopuolella. Sitten hän otti megafoninsa ja alkoi puhutella ympärille kerääntynyttä 3.000 - 4.000 ihmisen joukkoa. Ja kertoi kuulijoille saman, minkä Németh kertoi televisiossa samalla hetkellä: "Te olette vapaat lähtemään!"
   Sitten, vihdoin, alkoi tapahtua. Jensen katsoi, kuinka ihmiset kirjaimellisesti juoksivat autojensa luokse, tunkivat tavaransa sisään ja lähtivät "kiitämään" niin lujaa kuin vain Trabantilla pääsi.
   Ihmisillä tuntui olevan kiire rajalle, vaikka sen oli määrä aueta vasta keskiyöllä. Nämä olivat oppineet, että kun kommunismissa joku sanoo "kyllä", pian sitä seuraa "njet".
   11.9.1989 kello 00.01 portit avattiin. Mieletön ryntäys lähteen alkoi.
   Ensimmäisen päivän aikana lähti yli 8.000 ihmistä. Ensimmäisten kolmen päivän aikana lähes 40.000.
   Etusivun juttu kaikkialla paitsi Kiinassa ja Itä-Euroopan "poliisivaltioissa". Newsweekin kansikuva nimesi tapahtuman Suureksi paoksi.
   Ja tuo oli vasta lähtölaukaus.

   Maahanmuuttoa seurattiin myös Itä-Saksassa, Länsi-Saksan televisiosta, siellä missä kanavat näkyivät. Itäsaksalaiset näkivät, kuinka pakolaiset riemuitsivat ja itkivät saapuessaan liittotasavaltaan. Kuinka nämä halasivat sukulaisiaan, joita eivät olleet kuvitelleet enää tapaavansa.
   Kun alun euforia alkoi hälvetä, käytännön kysymykset pulpahtivat esiin. Monet länsisaksalaiset alkoivat pohtia, kuinka liittotasavalta pystyisi ottamaan vastaan kaikki pyrkivät. Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Ševardnadzelta kysyttiin YK´ssa, kuinka moni DDR´n kansalainen pakenisi, jos saisi mahdollisuuden - ja vastaus oli, lähes suoralta kädeltä: 1 - 2 miljoonaa. Kyllähän tuollainen lukema pelotti BRD´ssa.
   Eräänä päivänä Meyer poikkesi Itä-Berliinin Café Papillonissa. Kaksi tyylikkäästi pukeutunutta nuorta naista jutusteli "jääjistä" ja "lähtijöistä". He eivät olleet lähdössä. Eivätkä ymmärtäneet, miksi jotkut lähtivät vain rahan ja tavaran takia, ilman poliittisia syitä. Linja-autot eivät enää kulkeneet, koska kuljettajat olivat häipyneet. Potilaita oli kuollut sairaaloihin, koska lääkärit olivat lähteneet. Nuo menetykset olivat tuntuvia.

   Itä-Saksassa Honecker näki, että jotain oli tehtävä. Matkustamista hän ei uskaltanut kieltää, se olisi saattanut aiheuttaa levottomuuksia.
   Honecker sai idean. Hän soitti ystävälleen ja kovan linjan liittolaiselleen, Tšekkoslovakian Jakešille, ja pyysi palvelusta. Hän halusi Jakešin sulkevan Tšekkoslovakian ja Unkarin välisen rajan, jotta itäsaksalaiset eivät voisi matkustaa Unkariin ja sieltä länteen.
   Myös Jakeš piti ideaa hyvänä. Ja sulki rajan epäröimättä.

   No, siinähän kävi niin, että tuhannet Unkariin matkalla olleet itäsaksalaiset jäivät yllättäen jumiin Tšekkoslovakiaan. Jotkut palasivat kotiin. Mutta eivät kaikki.
   Monet turvautuivat BRD´n Prahan-suurlähetystöön. Ehkä he olivat kuulleet liittotasavallan hallituksen järjestäneen heinäkuussa salaisen lennon, jolla kuljetettiin 120 Budapestin-suurlähetystöön paennutta itäsaksalaista turvaan liittotasavaltaan. Kehties he odottivat Tšekkoslovakian hallituksen antavan myöten kansainväliselle paineelle - niinhän he kuvittelivat Unkarissa tapahtuneen, he kun eivät tienneet tapahtumien taustaa.
   Joka tapauksessa, Prahaan saapuvien itäsaksalaisten virta paisui pian ryöpyksi. Itä-Saksan ongelmasta tuli Tšekkoslovakian ongelma.
   Tilanne oli kansainvälisesti kiusallinen, lisäksi se lietsoi maan sisäistä levottomuutta. Jakeš ilmoitti Honeckerille, että tämän oli löydettävä toinen ratkaisu.

   No, Honecker sai uuden idean. Ja kutsui koko politbyroon koolle kertoakseen "pienestä yllätyksestä".
   Kyllä, yllätyshän se suunnitelma politbyroolle oli. Mutta ei aivan pieni. Eikä kovin ilahduttava.
   Politbyroo kuunteli. Ensin epäuskoisena. Sitten järkyttyneenä.
   Honecker ilmoitti päättäneensä järjestää erikoisjunia, jotka kulkisivat Prahasta Länsi-Saksaan. Ovet ja ikkunat olisivat teljettyjä, jotta tyytymättömät eivät voisi nousta junaan tai siitä pois. Nerokkainta ideassa oli kuulemma se, että tuon Vapauden junan matkustajat kuljetettaisiin Saksan demokraattisen tasavallan läpi. Honecker selitti tyytyväisenä, että tuo merkitsisi... Saksan demokraattisen tasavallan itsemääräämisoikeuden tunnustamista.

   No, siinähän kävi niin, että tuo Honeckerin kuningasajatus käynnisti jatkuvasti voimistuvien joukkomielenosoitusten aallon, joka pyyhkäisi maan yli muutamassa viikossa. Kun sitten poliisit alkoivat karkottaa väkivaltaisesti itäsaksalaisia länteen menevien junien lähettyviltä, kansalaisilla menivät kupit nurin.
   Maanantaina 25.9.1989 8.000 ihmistä marssi Lepzigissä laulaen Kansainvälistä. Seuraavana maanantaina leipzigiläiset marssivat jälleen - ja sillä kertaa heitä oli lähes 100.000. Marsseista tuli jokaviikkoisia. Muissa kaupungeissa protestoitiin.
   
   Suuren paon aikoihin Yhdysvalloissa alettiin yleisestikin kiinnostua Itä-Euroopan tapahtumista. Konservatiivit ja ihmisoikeusryhmät vaativat painokkaampaa retoriikkaa, henkseleiden paukuttelua ja neuvostoliittolaisten osoittelua sormella. Melske huolestutti varovaista Bushia.
   Bush ajatteli, että jos USA hoitaisi asian huonosti, jos USA saisi sen näyttämään amerikkalaiselta projektilta, saattaisi seurata vastaisku, ehkä jopa "kurinpalautus, joka voi johtaa verenvuodatukseen" joko Moskovan tai jonkin muun kovaa linjaa kannattavan itäeurooppalaisen maan taholta.
   Kun kesä vaihtui syksyksi ja DDR´n kriisi muuttui yhä silminnähtävämmäksi, Bush painosti alaisiaan miettimään Yhdysvaltojen politiikan uudelleen. Kun toimittajat kysyivät häneltä syyskuun lopulla, mikä oli hänen kantansa Saksan yhdistymisen suhteen, hän vastasi: "Minä en pelkää sitä". Tuolloinhan vielä Iso-Britanniassa ja Ranskassa Saksan yhdistymistä ei pidetty mahdollisena.

   Puolassa muodostettiin uutta hallitusta. Mieczysław Rakowski menetti pääministerin paikkansa ja kommunistit johtoasemansa. Mutta ei se reaalipoliitikkoa erityisemmin hetkauttanut - jos talous oli kliinisesti kuollut, oli parempi, että Solidaarisuus toimisi hautausurakoitsijana. Sen jälkeen kommunistien olisi helpompi palata valtaan. Demokraattisesti tietenkin.
   Ei tullut pääministeriä myöskään Wałęsasta. Vaikka hän toisaalta oli sankari, hän myös oli tuntenut oman arvonsa ja tuonut sen esille suhteellisen arrogantilla tavalla. Kun Solidaarisuuden toverit saivat putelin korkin auki, näillä oli tapana alkaa nimitellä häntä "läskiksi"  ja "lotjaksi". Toverit eivät pitäneet kovin solidaarisena Wałęsan tapaa ajella kiiltävillä mustilla limusiineilla ja vinoilivat sormuksesta tämän pikkusormessa. Ainoa Wałęsalle käytännössä sopiva virka, presidentti, oli jo varattu Jaruzelskille.
   Tuota Wałęsa ei sulattanut. Puolan ensimmäinen kommunismin jälkeinen hallitus oli vasta kuuden viikon ikäinen, kun Wałęsa kävi sen kimppuun - samalla tavalla kuin aiemmin kommunistihallinnon.
   No, hallituksen uudistukset aiheuttaisivat kansalle ikävän tuntuisia täräyksiä. Wałęsa tiesi tuon ja jättäytyi avoimesti oppositioon, korkoa kasvamaan.

   Puolalaiset kadehtivat Tšekkoslovakiaa kuluttajan paratiisina. Elintarvikkeita oli runsaasti. Jokaisella näytti olevan kesämökki. Praha oli kuin hyvin hoidettu jalokivi.
   Tšekkoslovakiassa puolestaan kadehdittiin puolalaisten vapautta. Prahan ankarat johtohahmot olivat vuosikymmenten ajan pakottaneet ihmiset tekemään sanattoman yhteiskuntasopimuksen: poliittinen alistuminen kohtuullista elintasoa vastaan.
   Tšekkoslovakian kommunistiset johtajat olivat päättäneet pitää kiinni vallastaan säilyttää puolueen johtavan aseman yhteiskunanssa. He halusivat välttää puolalaiset olosuhteet eli kaoottisen talouden ja poliittisen kuohunnan. He näkivät Unkarin uudistukset ja käsittivät, mitä ne merkitsivät: sosialismin ja kommunistisen puolueen tuhoa.
   Kysymys kuului, pystyisikö Tšekkoslovakian johto vastustamaan noita uudistuksia ja miten. Hekin huomasivat paineen maan rajojen ulkopuolella - ja sisällä.

   Wałęsa oli 1980-luvun lopulla elävä legenda. Myös Tšekkoslovakiassa oli omat legendansa, kuten kirjailija Václav Havel. Hän oli filosofi-näytelmäkirjailija, jonka teoksia ei ollut esitetty vuoden 1968 jälkeen ja joka oli ollut puolenkymmentä kertaa vankilassa.
   Jokin oli kuitenkin muuttumassa. Edelleen toisinajattelijat kyllä joutuivat helposti vankilaan, jos alkoivat aukoa päätään - mutta ensimmäisen kerran monet muut korottivat äänensä heidän kanssaan.
   Havel kertoili Meyerille eräästä totalitarismille ominaisesta ilmiöstä. Totalitaarisessa valtiossa vallanpitäjät samoin kuin kansalaiset avaavat suunsa vasta sitten kun aika on kypsä. Heidän jokaisella johtajallaan on samanlainen naamio ja nämä käyttävät samanlaisia fraaseja. Naamiot saattavat pudota jollain historiallisella hetkellä, ja vasta silloin tiedetään, kuka on kuka. Silloin saatetaan yllättyä, kun naamion takaa paljastuvatkin älykkäät kasvot.

   7.10.1989 tuli kuluneeksi 40 vuotta Saksan demokraattisen tasavallan perustamisesta. Tuosta päivästä oli tarkoitus tulla kaikkien aikojen kommunistijuhla. Silloin järjestettäisiin soihtukulkue, johon osallistuisi 100.000 Freie Deutsche Jugend -nuorisojärjestön jäsentä. Paikalle oli tulossa tärkeitä henkilöitä - itäblokin maiden johtajia, heidän joukossaan Mikhail Gorbachev.
   Meyer oli kuullut välikäsien kautta, että Gorbachevin vierailulla oli selkeä tarkoitus: taivutella Honecker muutoksen kannalle. Jos Honecker ei luopuisi väkivallasta ja pakottamisesta, ellei hän omaksuisi jonkinasteista glasnostia ja perestroikaa, Gorbachev olisi pakotettu tekemään hänet naurunalaiseksi puolueen jäsenten nähden.

   No, juhla alkoi siten kuin pitikin, merkkipäivää edeltävänä iltana. Honecker toivotti vieraat tervetulleiksi, aavistamatta verkon sulkeutuvan ympärillään.
   Juhlallisuuksien aikana saatiin ensimmäinen näkyvä merkki Honeckerin vaikeuksista. Kun kommunistinuoret marssivat soihtukulkueessa, se oli vaikuttava näky. Mutta hätkähdyttävintä oli se, mitä he huusivat: "Gorbi! Gorbi! Gorbi!" eikä suinkaan "Erich! Erich! Erich!"
   No, sitten seuraavana päivänä Gorbi tapasi Erichin ja muitakin politbyroon jäseniä. Omassa puheenvuorossaan hän puhui ongelmistaan Neuvostoliitossa, mikä oli tahdikas kehotus Honeckerille, jotta tämä myöntäisi, että myös Itä-Saksassa oli ongelmia, joista pitäisi keskustella.
   Omassa puheenvuorossaan Honecker ei alkanut tahdikkaasti myönnellä, että jotain korjattavaa olisi myös DDR´n järjestelmässä. Itse asiassa, hän ryhtyi onnittelemaan itseään siitä, ettei hänen johtamassaan valtiossa ollut ollenkaan samanlaisia vaikeuksia kuin Gorbatchevin Neuvostoliitossa.
   Kun Honecker lopetti pölinänsä, oli pitkään hiljaista, hyvin hiljaista. Gorbachev vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei vastannut häneen katseeseensa. Lopulta Gorbachev pudisti päätään, nousi ja poistui, mitään sanomatta. Se palaveri oli päättynyt.
   No, sitten illalla oli juhlaillallisen vuoro. Tunnelma innosti Honeckeria, joka nousi pitämään puhetta. Puhetta, jossa hän kehui itseään ja maataan yhtä estottomasti kuin aiemmin politbyroon kokouksessa. Puheen aikana Gorbachev esitti sarkastisia huomautuksia, mutta se ei Honeckerin intoa hillinnyt.
   Illallisen aikana mielenosoittajia kerääntyi illallispaikkana toimineen Tasavallan palatsin edessä olevalle aukiolle. Ja pitivät meteliä siinä määrin, että Gorbachev varmasti kuuli heidän huutonsa "Gorbi, hilf uns!" eli "Gorbi, auta meitä!"
   Salaisen poliisin päällikkö Erich Mielke poistui kesken illallisen. Meni antamaan käskyn piestä metelöijät.
   
   Tuona iltana oli mielenosoituksia monessa kaupungissa. Pelkästään Itä-Berliinin kaduille marssitettiin 16.000 poliisia.
   Poliiseja oli monesta yksiköstä ja monen sorttisia. Jotkut kuuluivat terrorismin vastaisiin yksiköihin. Ns. kansanmiliisit olivat erityisen brutaaleja, he aloittivat tappeluita ja tekivät summittaisia pidätyksiä sekä potkivat pidätettyjä maahan. Yli tuhat ihmistä pidätettiin, sadat loukkaantuivat. Ulkomaiset toimittajat poistettiin Itä-Berliinistä. Puhelinlinjat länteen katkaistiin.
   "Hyvää syntymäpäivää, poliisivaltio!" huusi eräs pakeneva mielenosoittaja. Toinen kuvasi näkymää "Stasin Oktoberfestiksi".
   Gorbachev ei ollut näkemästään vakuuttunut.

   9.10.1989 arviolta 70.000 ihmistä oli kerääntynyt Leipzigin Nikolainkirkkoon, sen portaille ja sitä ympäröivälle kadulle. Mielke oli määrännyt täyden liikekannallepanon. "Epäluotettavat" oli pyritty karsimaan poliisivoimista, ts. kaikki he, jotka eivät olleet valmiita ampumaan kohti. Kaikki oli valmista verilöylyä varten.
   Sairaaloita oli kehotettu olemaan valmiina vastaanottamaan potilaita. Lääkärit ja sairaanhoitajat olivat hälytystilassa. Verivarastoja oli täydennetty. Kaduilla seisoi lähtövalmiita ambulansseja.
   Egon Krenz oli saanut määräyksen ottaa vastuu. Hän ei kuitenkaan halunnut tahria käsiään vereen, osittain sen takia, että hän oli valmistautunut ottamaan vallan Honeckerin jälkeen - ja Honecker oli jo päätetty syrjäyttää. Sinänsä, muut kuin politbyroon kovan linjan miehet eivät muutenkaan olleet innostuneet voimankäytöstä.
   Krenz valitsi viivytystaktiikan. Hän turvautui vanhaan perinteeseen ja soitti Neuvostoliiton suurlähettiläs Vjatšeslav Kotšemasoville. Sitten Krenz ilmoitti paikallisille komentajille, että näiden oli syytä välttää väkivaltaa pohtiessaan, kuinka toteuttaa Mielken antamat käskyt - ja että näiden tuli käyttää omaa harkintaa.
   Lopulta tilanteen ratkaisi varsin heiveröinen ulkopuolinen voima. Leipzigin sinfoniaorkesterin kapellimestari Kurt Masur ja paikalliset kommunistiviranomaiset suosittelivat radiolähetyksessä "vuoropuhelua".
   Se riitti. Protesti ei näyttänyt yltyvän väkivaltaiseksi, joten paikallinen puoluejohtaja esitti omana näkemyksenään, että tilanne saa jatkua. Krenz välitti tiedonannon politbyroolle ja sai luvan pidättäytyä voimankäytöstä. Niin Leipzigin asukkaat saivat marssia.

   Vaara ei kuitenkaan ollut ohi. 16.10. oli määrä järjestää seuraava marssi. Honecker mietti, pitäisikö silloin aloittaa kunnon rähinä.
   Krenz ja muut salaliittolaiset olivat huolissaan. Honecker oli määrä syrjäyttää 17.10. pidettävässä kokouksessa. Sitä ennen ei saisi tapahtua mitään katastrofeja.
   No, mielenosoittajia kehotettiin malttiin. Ja kun protestoijat täyttivät kadut, Krenz odotti aivan viime hetkeen saakka, ennen kuin antoi poliisille suoran käskyn olla menemättä väliin. Hän pelkäsi, että muuten Honecker ehtisi saada varoituksen ja saattaisi henkilökohtaisesti määrätä poliisin puuttumaan tilanteeseen.

   Sitten tuli tiistai 17.10.1989. Günter Schabowski, eräs politbyroon jäsenistä, kertoi myöhemmin Meyerille kokouksen kulun.
   Honecker saapui aurinkoisena, toivotti jokaiselle hyvää huomenta ja puristi sydämellisesti jokaisen kättä. Muilla leijui tumma pilvi pään päällä. Pahalta se kaverin erottaminen tuntui.
   Willi Stoph, pisimpään palvellut puolueen johtomies, aloitti. Hän ilmoitti haluavansa ehdottaa muutosta esityslistaan.
   Honecker näytti joutuvan ymmälle. Hän ei ollut tottunut keskeytyksiin. Sitten Stoph jatkoi kohteliaasti "Haluaisin ehdottaa pääsihteerin erottamista".
   Sitten oli hetki hiljaista. Ihan hiljaista. Honecker pysähtyi, jähmettyi, täysin, aivan liikkumattomaksi.
   Sitten Honecker aloitti uudelleen. Aivan kuin ei olisi kuullut mitään.
   Stoph keskeytti Honeckerin. Sanoi lempeästi, että asiasta oli nyt keskusteltava.
   Honecker näytti heräävän todellisuuteen. Ja, uskomatonta kyllä, hän johti keskustelua aivan kuin se olisi ollut rutiiniasia.
   Lopulta tuli äänestys. Honecker vilkuili miehiä, jotka kohottivat kätensä pääsihteerin erottamisen puolesta, nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja räpytteli silmiään.
   Sitten Honecker teki jotain, mitä kukaan ei ollut odottanut. Nöyränä ja vaiti hän kohotti kätensä samoin kuin kaikki muut.
   Sanottiin myös mitä muuta tahansa, aito kommunisti Erich Honecker oli. Loppuun saakka.

   Egon Krenz oli Saksan demokraattisen tasavallan uusi johtaja. Hän ryhtyi heti luomaan itsestään kuvaa uudistajana ja puhui vapaista vaaleista, sensuurin lopettamisesta ja uudesta perustuslaista. Mikä tärkeintä, hän tarjosi itäsaksalaisille sen, mitä nämä ennen kaikkea halusivat: hän lupasi muuttaa maan matkustuslakeja.
   Mutta voisi melkein todeta, että itäsaksalaiset suhtautuivat Krenziin skeptisesti - paitsi että se olisi rankkaa vähättelyä. Ihmiset heiluttivat kaduilla mm. julistetta, missä oli pilakuva "Egon Krenzmanista",  joka makasi vuoteessa Punahilkan myssy päässään ja yöpaita yllään. Kylläpä isoäidillä oli harvinaisen suuret hampaat. (Eihän Krenz sentään Alexander Stubbin kaksoisolento ole, mutta ei hänenkään hymyään hampaattomaksi oikein voi luonnehtia.)
   Krenz ei pystynyt ymmärtämään, ettei hänen hyvillä aikomuksillaan ollut paljoakaan merkitystä. Ihmisistä tuntui, että hän oli opportunisti, Honeckerin mies - mitä käsitystä Honecker itse pyrki voimistamaan. Hänen uudistuksiaan pidettiin viivytystaktiikkana, kyynisenä manipulointina vallan säilyttämiseksi. Ja, kieltämättä, hitaastihan Krenz kiiruhti, tehden aina mahdollisimman pieniä myönnytyksiä.
   Kyllähän Krenz tarttui matkustusasiaankin jo lokakuun lopulla. Asettamalla työryhmän tutkimaan asiaa. Kansa ei tykännyt.
   6.11.1989 Leipzigissa järjestettiin valtava mielenosoitus. Mukana oli lähes miljoona ihmistä. Ensimmäistä kertaa vaadittiin vapaan matkustusoikeuden lisäksi kommunismista luopumista.
   Samaan aikaan itäsaksalaisia lähti maasta. Kun Krenz oli avannut uudelleen Tšekkoslovakian vastaisen rajan, Tšekkoslovakian hallitus ei enää halunnut jumittaa itäsaksalaisten kanssa, vaan päästi heidät Länsi-Saksaan.

   Krenz alkoi tutustua Itä-Saksan taloudelliseen tilanteeseen. Politbyroossa menivät välittömästi nenät valkoisiksi, kun maan taloustsaari Gerhard Schürer kuvaili talousongelmien syvyyttä. Kukaan paikalla olleista ei ollut edes kuvitellut maan olevan niin pahassa ahdingossa - romahduksen partaalla, lähes riippuvainen liittotasavallan tiskin alta antamista usean miljardin dollarin arvoisista vuotuisavustuksista. Jopa korkea-arvoiset virkamiehet olivat luulleet Itä-Saksaa itäblokin talouden veturiksi.

   9.11.1989 Krenz oli valmis yrittämään maastamuuton rajoitusten höllentämistä. Sisäministeriön ja valtion turvallisuuden ministeriön virkamiehet olivat tehneet töitä edellisestä illasta aamuun saakka ja saaneet tehtyä kumouksellisena pitämänsä asiakirjan. Sen mukaan jokainen passin omistava itäsaksalainen saisi maastapoistumisviisumin, joka antaisi hänelle oikeuden mennä rajanylityspaikan läpi missä ja milloin tahansa, myös Berliinissä. Passittomat saisivat henkilökorttiinsa maastapoistumisoikeutta tarkoittavan erityisleiman. Kaikki logistiikka oli valmiina. Leimat, viisumit, asianmukaiset säännöt ja ohjeet. Menettelyä noudatettaisiin "tästä lähtien", mikä tarkoitti seuraavasta päivästä lähtien.
   Noin kello 17 Günter Schabowski käväisi Krenzin toimistossa. Hän oli menossa lehdistötilaisuuteen ja kysäisi, oliko mitään ilmoitettavaa. Krenz ojensi asiakirjan sekä seuraavalle päivälle tarkoitetun lehdistötiedotteen. Totesi materiaalin olevan heille eduksi.
   Muutamaa minuuttia yli klo 18 Schabowski asteli kameroiden eteen. Sekalaisten ilmoitusasioiden joukossa oli myös Krenzin antama asiakirja. Schabowski luki läpi koko nivaskan.
   Lehdistöstä alkoivat sitten tivata, milloin uudet maastapoistumissäädökset tulisivat voimaan. Schabowski etsi vastausta papereista. Niissä ei ollut mitään tietoa marraskuun 10. päivästä. Vain "sofort". Krenz ei ollut tullut maininneeksi moista pikkuasiaa.
   Joten, Schabowski totesi, että hetihän se tuli voimaan. Ja nuo sanat, "ab sofort", ne levisivät tv-lähetyksissä yli maan kuin kulovalkea.

   Meyer suuntasi Checpoint Charlielle, Itä-Berliiniin tunnetuimmalle rajanylityspaikalle. Rajavartijat näyttivät levottomilta. Raja oli käsketty avata ja valtavasti ihmisiä oli pyrkimässä rajan yli.
   Meyer näki, kuinka rajanylityspaikan vanttera komentaja seisoi valaistussa lasiseinäisessä kopissaan ja pyöritti puhelimen valintakiekkoa yhä uudelleen. Puheluita soitettiin sisäministeriöön. Ylimmät virkamiehet yrittivät soittaa politbyroon jäsenille.
   Schabowski sai ensimmäisen hälytyksen eräältä politbyroon jäseneltä noin kello 21.30. Mitä hän oli mennyt tekemään? Mikä nyt eteen? Kenelläkään ei ollut aavistustakaan, kaikkein vähiten Schabowskilla.
   Krenziä ei löytynyt. Sisäministerillä ei ollut aikomustakaan antaa ohjeidensa vastaisia käskyjä. Valtion viisumitoimiston päällikkö, joka oli laatinut uuden lain ja oli vastuussa sen toimeenpanosta, istuskeli kaikessa rauhassa teatterissa. Kun hän palasi n. klo 22.30, rajanylityspaikat olivat täynnä väkeä. Hänkään ei löytänyt ketään, jonka kanssa neuvotella.
   Checkpoint Charlien länsipuolelle oli kokoontunut kymmeniä tuhansia länsiberliiniläisiä, jotka huusivat itäberliiniläisiä tulemaan länteen. Ja itäberliiniläiset kiljuivat yrittävänsä.
   9.11.1989 klo 23.17 Checkpoint Charlien komentaja antoi käskyn: "Alles auf!"

   Krenz nimitti tapahtunutta "möhläykseksi". Hän syytti Schabowskia, joka syytti vuorostaan Krenziä.
   Krenz ei ollut aikonut avata portteja selälleen. Hän ei ollut aikonut kaataa muuria, ei ainakaan tuolla tavalla. Koko juttua ei olisi pitänyt tapahtua.

   Meyer miettii, mitä olisi tapahtunut, jos homma olisi sujunut kuten Krenz oli suunnitellut. Muutos olisi tullut kehityksen eikä kumouksen kautta. Byrokraatit olisivat voittaneet aikaa.  Ehkä he olisivat hillinneet kansalaisten levottomuutta tai suunnanneet sen toisaalle, kenties olisivat laukaisseet sen vaarattomalla tavalla, vakuuttaneet ihmiset siitä, että uudistunut kommunismi saattaisi toimia. Mahdollisesti jopa pysyneet vallassa.
   Meyer miettii, että Itä-Euroopan dominonappulat olisivat voineet kaatua eri tavalla. Jotkin niistä eivät ehkä olisi kaatuneet ollenkaan.

   11.11.1989 Meyer seisoi tuhansien länsiberliiniläisten joukossa kuraisella ei kenenkään -maalla nimeltään Potsdamer Platz. Itäsaksalaiset rakennusmiehet tekivät uutta kulkutietä muurin läpi, mutta tehtävä oli vaikea. Jättinosturi yritti kohottaa nelimetristä betonielementtiä, mutta se ei hievahtanutkaan.
   Kypäräpäinen mies nousi monta kertaa muurin päälle ja yritti polttoleikata elementtiä paikallaan pitävät terästangot poikki. Hänestä tuli väkijoukon suosikki. Joka kerran hänen tullessaan näkyviin ihmiset alkoivat hoilata kannustuslaulua. Välillä mies nosti lakkiaan tai vilkutti.
   Kipinät sinkoilivat, kun kaasuliekki teki työtään. Nosturi keinutti elementtiä edestakaisin kuin irtivedettävää hammasta. Ja lopulta se irtosi ja kohosi joukon yläpuolelle kääntyen hitaasti kuin hirsipuussa. Television valonheittimet valaisivat sen rikkinäisen, graffitien peittämän pinnan. Graffitien, joista parhaiten jäi mieleen yksi sana: "Freiheit".
   
   Aamulla 10.11.1989 Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl lensi Berliiniin. Palattuaan Bonniin ja virka-asuntoonsa hän soitti George Bushille.
   Kumpikin oli sitä mieltä, että Itä-Saksan tilanne täytyisi hoitaa hienotunteisesti. Ennen kaikkea, geopoliittisia riemunkiljahduksia ei saisi päästää, eikä puhua uljaasta uudesta maailmasta ennen aikojaan.
   Kumpikin tiesi, että nyt oli kyse loppupeleistä. Siitä lähtien he toimisivat yhdessä rauhan säilyttämiseksi. Ja pian he sanoisivat sen suoraan: tavoitteena oli yhdistynyt Saksa.

   17.11.1989 Tšekkoslovakiassa päätettiin järjestää pieni kokoontuminen Vyšehradin vanhalla hautausmaalla, joka sijaitsi kukkulalla Prahan lähellä. Tuo "pieni kokoontuminen" paisui 20.000 ihmisen mielenosoitukseksi. He sytyttivät kynttilöitä pengerrettyihin puutarhoihin ja kirkontorneihin. He lauloivat kansallislaulua "Missä on minun kotimaani?"
   Puola, Unkari ja jopa Itä-Saksa olivat hankkiutuneet eroon kommunistijohdostaan. "Me emme halua olla viimeiset!" huudettiin yhä uudelleen.
   Ihmiset kävelivät kukkulalta alas, kynttilät loistaen pimeydessä Vltava-joen rannalla. He saapuivat Prahan Narodni-kadulle. Siellä valkoisin kypärin, muovikilvin ja patukoin varustautuneet mellakkapoliisit tukkivat tien kolmen rivin vahvuisena rintamana. Ja poliisien toinen falangi lähestyi takaa ajaen marssijoiden eturivin loukkuun.
   Etummaiset marssijat yrittivät ojentaa poliiseille kukkia ja asettivat rauhankynttilöitä eteensä. Poliisit aloittivat pieksennän. Löivät uudelleen ja uudelleen, heiluttaen patukoitaan kaikin voimin. Miehiä, naisia ja lapsia. Hakkasivat ja potkivat maassa makaavia.
   Televisiossa kerrottiin virallisen koruttomasti, että järjestys oli palautettu ja että 38 ihmistä oli viety hoitoon "lievien vammojen" takia.

   Václav Havel oli ennustanut sen jo kesäkuussa. Ennemmin tai myöhemmin vallanpitäjät tekisivät virheen, ehkäpä pahoipitelemällä ihmisiä. Sen jälkeen 40.000 ihmistä täyttäisi Wenceslas-aukion.
   Kun sitten alkoi tapahtua, Havel ja kumppanit hoitivat tehtävänsä ihailtavasti. Prahassa tapahtui Itä-Euroopan iloisin ja hyväntuulisin vallankumous. Se oli myös nopein, kiihkeän tiivis tapahtuma. Sen päästyä alkuun kommunistit melkein kilpailivat siitä, kuka luopuisi vallasta ensin.
   Meyer näki vallankumouksen, jolle Havel antoi nimen "samettivallankumous", olleen suoranaista teatteria, missä näytteillepano oli yhtä mestarillinen kuin Havelin absurdeissa komedioissa. Se koostui vinjeteistä, näytöksistä ja kohtauksista, joissa esiintyi menneiden aikojen kuuluisia nimiä, juuri vankilasta vapautettuja toisinajattelijoita, sekä ulkomailta kotiin palanneita arvostettuja emigrantteja.
   Teemamusiikkina käytettiin Velvet undergroundin kappaletta Waiting for the Man. Näyttämönä oli Laterna Magika, Havelin päämajana toimiva maanalainen teatteri. Taustalla oli Praha, uskomattoman romanttinen kaupunki, johon siivilöityi myöhäisiltapäivän aurinkoa ja Vltava-joesta heijastuvaa kuunvaloa.
   Ja yleisönä oli koko maailma, joka seurasi tapahtumia televisiosta.

   19.11.1989 luotiin "tšekkien Solidaarisuus", Kansalaisfoorumi, jonka johtajaksi tuli Havel. He alkoivat välittömästi vaatia vallan vaihtumista, erityisesti Miloš Jakešin ja presidentti Gustáv Husákin eroa.
   Meyer luonnehtii Kansalaisfoorumin toimintaa vallankumoukseksi perheen huviretken muodossa. Ihmiset keksivät Tšekkoslovakialle uuden kansallishymnin. Kuka tahansa osasi soittaa sen. Tarvisi vain ottaa kotiavaimet taskusta ja kilisyttää niitä pään yläpuolella.
   20.11. iltauutiset yllättivät. Valtiollinen media oli vaihtanut puolta. Uutisankkurit kertoivat opiskelijoiden olevan lakossa. Teatterit pimenivät, kun muusikot, näyttelijät ja ääniteknikot ilmoittivat tukevansa lakkoa. Ja kaikki tämä nähtiin televisiossa.
   Joka päivä kello 16 ihmiset kokoontuivat Wenceslas-aukiolle. Opiskelijat jatkoivat lakkoaan. Havelin ympärille kerääntyneet toisinajattelijat tekivät suunnitelmia ja keskustelivat viranomaisten kanssa salassa. Politbyroon jäsenet rakensivat yhteyksiä oppisitioon. Keskuskomitean johtajat kutsuivat koolle hätäistunnon vaatiakseen puolueen ylimmän johdon eroa.
   23.11. puoli miljoonaa ihmistä kokoontui Wenceslas-aukiolla. Sinä yönä tapahtui käänne. Seuraavien päivien aikana yli sata tehdasta ja muuta yritystä lupautui tukemaan Kansalaisfoorumia.

   24.11.1989 laskeutui hiljaisuus Wenceslas-aukiolle, kun iäkäs hahmo asteli Tšekkoslovakian historiasta nykypäivään. Tuttu hahmo tšekeille, hahmo, joka näytti lähes samalta kuiin vuonna 1968 - vähän vanhemmalta ja ryppyisemmältä tosin, mutta hymy oli yhtä ironinen, varovainen ja koskettava kuin aina ennenkin. Alexander Dubček seisoi Svobodné Slovon parvekkeella valaisimien hohteessa ja piti maanmiehilleen puheen maan pääkaupungissa ensimmäistä kertaa 21 vuoteen.
   Hiljaisella äänellä Dubček tervehti yleisöä. Hiljaisella äänellä hän kehotti luopumaan stalinistisesta hallinnosta.
   Dubčekin sanat putoilivat kunnioittavaan hiljaisuuteen. Hänen lopetettuaan tuli paljon puhuva hiljainen hetki. Ja sitten ihmiset puhkesivat huutoon: "Dubček presidentiksi!"
   Dubček huiskutti, vetäytyi sisään ja palasi parvekkeelle huiskuttamaan uudelleen. Meyer arvelee, että Dubčekin oli vaikea uskoa kokemaansa. Dubček oli yrittänyt antaa sosialismille ihmiskasvot, neuvostojoukot olivat suistaneet hänet vallasta vuonna 1968, hänet oli karkotettu kotiseudulleen Slovakiaan puunhakkaajaksi ja metsänhoitajaksi. Tilaisuus päättyi kansallislauluun ja selkäpiitä kihelmöivään ääneen, joka syntyi puolen miljoonan ihmisen ravistellessa avaimiaan.
   Noin tunti myöhemmin Havel ja Dubček tulivat Minotauroksen luolasta Laterna Magikassa pitääkseen lehdistötilaisuuden noin 500´lle eri maista tulleelle toimittajalle. Dubček oli juuri ryhtynyt pitämään puhetta sosialismin tulevaisuudesta, kun yhtäkkiä kuultiin mykistävä uutinen: Jakeš oli eronnut. Keskuskomitea oli heittänyt koko hallitsevan politbyroon ulos.
   Sitten alkoi hälinä. Jotkut tšekeistä lyyhistyivät käytävälle huutaen, nyyhkyttäen, itkien.
   Eräs toimittaja kysyi Dubčekilta, mitä seuraavaksi. Tämä totesi, että hänen oli vaikea puhua, nousi seisomaan ja tipahti Havelin käsivarsille.
   Ja Havel totesi, että hänen mielestään oli šampanjan aika.

   Politbyroon eroaminen sai liikkeelle tapahtumasarjan, jonka nopeus ja monimutkaisuus oli mieletön. Valta vaihtui, uria tehtiin ja tuhottiin silmänräpäyksessä. Lopulta alkoi näyttää siltä, että maltillinen kommunisti Ladislav Adamec saattaisi saada vallan itselleen.
   27.11.1989 Havel ja hänen tukijansa pitivät valtavan yleisötilaisuuden jalkapallostadionilla Letna-puistossa. Havel piti odotetusti puheen. Se lienee ollut useiden mielestä vähemmän odotettua, että hän antoi seuraavan puheenvuoron Adamecille.
   Adamec oli kaikessa hiljaisuudessa pyytänyt Kansalaisfoorumin tukea. Hän laskeskeli, että opposition tuella hän pystyisi taivuttelemaan keskuskomitean nimittämään hänet pääsihteeriksi. Todellisuudessa Havel näki Adamecin menneisyyden miehenä, joka ei pystynyt tekemään nykytilanteesta oikeita johtopäätöksiä.
   Havel ei erehtynyt. Adamec vaati palauttamaan kurin, lopettamaan lakot ja tekemään taloudellisia muutoksia ilman politiikan muuttamista. Ja sai arviolta puolen miljoonan ihmisen yleisönsä suorastaan raivostumaan. Siihen sulivat kommunistien viimeisetkin toiveet.

   Havel rauhoitteli kuumenemaan päässeitä tunteita. Hän pyysi kunnioittamaan hetken hiljaisuudella niitä, jotka "olivat kaatuneet taistelussa vapauden puolesta".
   Alkoi sataa lunta. Ensin hiljalleen ja sitten sakeammin.
   Sitten Tšekkoslovakian kansa sai Meyerin herkistymään toden teolla. Olihan siinä monenlaista liikuttavaa tullut nähtyä, mutta tuon yön muisteleminen liikutti Meyeriä vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin.
   Julisteilla ja enkelinsiivillä peitetyt hevosen vetämät vaunut lähtivät puistosta, ja yleisö seurasi. Yksi kerrallaan puoli miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja lähti kävelemään parin kilometrin päässä olevaa Wenceslas-aukiota kohti sanomatta oikeastaan sanaakaan.
   Meyer muistaa tunnelman olleen äärimmäisen lempeä, vahva ja vastustamaton. Hän meni luonnollisesti jonon jatkoksi.
   Kulkue eteni hitaasti puiston lumisia polkuja metsiköiden läpi. Se kiemurteli keskiaikaisia katuja pitkin linnan taakse ja sitten pimennetyn presidentinpalatsin edessä olevalle aukiolle. Ei laulua, ei hurraahuutoja, ei merkkejä yhteenotosta.
   Kulkuetta jatkui tuntien ajan. Puoli Prahaa liittyi ihmisketjuun. Ketjuun, joka ulottui linnan luota jyrkkiä rinteitä alas, barokkikirkon ja sen valaistujen tornien ohi, kimmeltävän Vltava-joen yli pitkin Kaarlensiltaa, vanhankaupungin kapeille kaduille ja lopulta Narodni-kadulle, missä palavat kynttilät muistuttivat marraskuun 17. päivän tapahtumista.
   Meyer näki kolmen univormupukuisen poliisin liittyvän kulkueeseen lakki huolettomasti kallellaan, tanssahdellen mustissa nahkasaappaissaan. Ja muisti, mitä Havel oli sanonut lokakuussa. Totuuden hetkellä naamiot putoavat, ja niiden takaa paljastuvat älykkäät ja inhimilliset kasvot.
   Meyer katsoi ylhäältä valaistua, lumisena hohtavaa Prahaa, sen tanssivia asukkaita. Ja totesi, ettei koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.

   Meyer toivoi, että kaikki Itä-Euroopan vallankumoukset olisivat menneet yhtä kivuttomasti kuin Tšekkoslovakiassa. Mutta Mustanmeren rannikkovaltioissa oli eri meininki.
   Bulgariaa 35 vuoden ajan hallinnut Todor Živkov oli syrjäytetty perinteisemmällä tavalla 10.11.1989. Asialla eivät olleet olleet demokraatit, vaan kyseessä oli ollut vallankaappaus, minkä jälkeen muut vallanpitäjät olivat pysyneet vielä jonkin aikaa paikoillaan.
   Sitten joulukuussa oli vuorossa vielä yksi näytös. Ja se oli sysisynkkä tapaus.

   16.12.1989 maailmalle kantautui uutisia kapinasta romanialaisessa Timişoaran kaupungissa lähellä Unkarin rajaa. Romanian turvallisuusjoukkojen väitettiin tulittaneen mielenosoittajia, joskin raportteja oli mahdoton varmentaa. Vallankumousta odottavassa jännittyneessä ilmapiirissä hurjimpiakin huhuja alettiin pian pitää faktoina: Timişoarassa olisi kuollut 10.000 ihmistä, 60.000 muissa kaupungeissa yhteensä.

   Meyer saapui Romaniaan kahden saksalaisen lehtimiehen kanssa Luftwaffen kuljetuskoneella. Virallisesti kone kuljetti tarvikkeita Romanian Punaiselle Ristille, epävirallisesti se toi aseita ja kommandoja suojelemaan Bukarestin keskustassa tulilinjalle joutunutta Länsi-Saksan suurlähetystöä.
   Bukarestin keskusta oli liekeissä. Panssarivaunut ja -autot tukkivat bulevardit yliopiston ja presidentinpalatsin lähellä. Kansalliskirjasto oli savuava raunio.
   Intercontinental-hotellin etuovet oli ammuttu pirstaleiksi. Vastaanottotiskin puhelimet pirisivät turhaan. Henkilökunta oli kokoontunut television ääreen hämärässä, lämmittämättömässä aulassa. Nicolae Ceauşescu oli tiettävästi vangittu ja teloitettu joulupäivänä, samoin hänen yhtä pelottava vaimonsa Elena. Pitikö se paikkansa?
   Tv-kuva välähteli ja sitten vakiintui. Ruutuun tuli Ceauşescun pariskunta.

   Televisiosta kuului, kuinka näkymättömissä pysyvän puhujan ääni sanoi Ceauşescuille näiden olevan kansantribunaalin, maan uuden oikeudellisen yksikön edessä. Sitten piiloon jäävät kuulustelijat ärähtivät kysymyksensä ja laukoivat ylenkatseellisia syytöksiä, joihin syrjäytetty diktaattori yhtä halveksivasti kieltäytyi vastaamasta.
   Elena purki vihaansa "matoihin", jotka uskalsivat nousta heitä vastaan, ja kuittasi syyttäjän väitteet "valeina" ja "provokaatioina". Nicolae sanoi heitä vastaan tehtyä "salaliittoa" huonosti kätketyksi "vallankaappaukseksi", jonka olivat tehneet siinä huoneessa istuvat "petturit". Välillä kumpikin taputti toisen käsivartta kuin toista rauhoittaakseen.
   Tunnin kuluttua tuomioistuin ilmoitti päätöksensä. Se oli "syyllinen". Pariskunnan "puolustusasianajaja" vilahti kuvissa kuolemantuomion tullessa julistettua, kovasti iloisen oloisena,.
   Seuraavaksi näytettiin tiilimurskan peittämää pihaa. Missä lojui kaksi rievuilta näyttävää kääröä. Kamera siirtyi lähemmäs Nicolaeta. Sitä näkymää tuijoteltiin tyrmistyneinä.
   Sitten kuvaruutu pimeni, ja siihen tulivat sanat "ROMANIAN VAPAA TELEVISIO".

   Tapahtumat Romaniassa olivat saaneet alkunsa Timişoarasta. Nuori, suosittu pastori László Tőkés sai kuulla piispaltaan, että hänet siirrettäisiin toiseen seurakuntaan. Hänen valtionhallintoa siekailematta arvostelevat saarnansa ja Romanian suurelle unkarilaisvähemmistölle osoittamansa tuki aiheuttivat ongelmia. Kun pastori kieltäytyi tottelemasta, seurakuntalaiset osoittivat hiljaa mieltään hänen asuntonsa edessä. Joukko kasvoi tuhansien ihmisten joukoksi.
   Aluksi mielenosoittajat pyrkivät ainostaan suojelemaan Tőkésiä, jota poliisit ahdistelivat ja pahoinpitelivät säännöllisesti. Mutta sitten ihmiset alkoivat huutaa vapautta, leipää ja hallintojärjestelmän loppua. Alkoi esiintyä levottomuuksia, mihin poliisi vastasi vesitykeillä ja kyynelkaasuilla.
   Tämä tapahtui 16.12. Seuraavana päivänä Romanian vallankumous varsinaisesti alkoi.

   Muualla kommunistijohtajat näyttivät halvaantuvan kriisin hetkellä. Mutta Ceauşescut olivat eri tekoa.
   Nicolae syytti Securitaten komentajaa liian löperöistä otteista. Elena totesi, että viranomaisten olisi pitänyt avata tuli, jolloin rettelöijät "olisivat paenneet kuin peltopyyt".
   Tuon jälkeen sotilaat ja Securitaten miehet tulittivat mielenosoittajia, joista monet olivat naisia ja lapsia. Myöhempien arvioiden mukaan noin 100 ihmistä sai surmansa, 300 - 400 haavoittui.

   21.12.1989 Ceauşescu asteli mikrofonien ja kameroiden eteen keskuskomitean rakennuksen parvekkeelle Palatsiaukiolla. Hän luotti siihen, että virkamiehet taputtaisivat ja hurraisivat merkin saatuaan, kuten aina. Mutta sillä kertaa aukion reunamilla olevat opiskelijat alkoivat huutaa "Ti-mi-şoa-ra! Ti-mi-şoa-ra!"
   Hämmentyneenä Ceauşescu vaikeni. Hän näytti äkkiä vanhalta ja heikolta. Hän heilutti kättään saadakseen ihmiset rauhoittumaan. Tuo hetki kesti vain muutaman sekunnin - mutta se riitti. Jokainen aukiolla tai television äärellä näki parvekkeella hauraan vanhuksen.
   Ihmisjoukot tunkeutuivat keskuskomitean taloon. Ceauşescut nousivat katolla helikopteriin ja pakenivat. Ja kolme päivää myöhemmin heidät tavoitettiin.

   Meyer muistuttaa, etteivät vallankumoukset välttämättä ole sitä miltä ulospäin näyttävät. Ja tämä piti erityisen hyvin paikkansa puhuttaessa Romaniasta. Romanian vallankumouksen julkisessa versiossa ihmiset nousivat kapinaan kaataakseen vihatun diktaattorin, toisessa versiossa kyseessä oli kulisseissa käyty eliitin valtataistelu, joka muistutti vallankaappausta. Vaikka Meyer käsittikin tapahtumista huomattavasti enemmän vasta vuosien kuluttua, kyllähän tapahtumien kulku haiskahti jo tuoreeltaan.
   Jo Ceauşescujen teloitusta seuranneina päivinä ja viikkoina tuli esiin osoituksia salaliitosta. Timişoarasta saatiin raportteja, joiden mukaan levottomuuksien alkupäivinä joukko Securitaten miehiä kulki ympäriinsä rikkomassa kauppojen ikkunoita ja yllyttämässä kaupunkilaisia tappeluun. Valokuvaajia varten asetellut ruumiit - joukkomurhan väitetyt uhrit - olivatkin köyhien hautausmailta kaivettuja tai paikalliselta ruumishuoneelta lainattuja. Vaikka Ceauşescuja oli syytetty kymmenien tuhansien ihmisten tappamisesta, todellinen kuolleiden määrä oli noin tuhat - ja heistäkin useimmat saivat surmansa vasta diktaattorin menetettyä valtansa.
   Miksi Ceauşescut teloitettiin niin nopeasti, ihmiset alkoivat kysellä. Ja miksi uudessa hallituksessa oli niin paljon tuttuja kasvoja?
   Meyer näkee vallankumouksen alkaneen Timişoarasta juuri niin kuin yleisesti oli ajateltukin. Mutta kun muutoksen merkkejä alkoi näkyä, salaliittolaiset tarttuivat tilaisuuteen, ja loppu oli pitkälti lavastusta. Ceauşescujen hätäisen teloituksen tarkoituksena oli lopettaa taistelut - vallankumous ei ollut voittanut niin kauan kuin hän oli elossa.

   Maailma ei ole vuoden 1989 jälkeen ollut entisensä. Yhdysvallat on ollut tuon jälkeen kiistatta ylivoimainen jättiläinen. Mutta, Meyerin mukaan se myös sokaistui kylmää sotaa seuranneiden vuosien voitonmarssin hohteesta niin pahasti, ettei se pystynyt täysin näkemään maailmassa tapahtuneita valtavia muutoksia.
   Meyer mainitsee historiantutkija Tony Judtin kirjoituksen "What Have We Learned, If Anything?" Kirjoituksessa todetaan, että Yhdysvallat on juuttunut "unohtamisen aikaan" ja että maa ei enää tiedä, mistä se on tullut ja mitä se edustaa. Tällä on ollut turmiollisia seurauksia, ja pahempaakin voi olla tulossa.
   Joka tapauksessa, Yhdysvallat joutuu ratkomaan omat ongelmansa. Sillä on luonnollisesti mahdollisuudet selviytyä tehtävästä hyvin, paremmin kuin monet muut. Mutta Meyer pitää tärkeänä, että ensin sen on tehtävä perusteellinen tilannekatsaus, ja tutkittava, mitä vuonna 1989 oikeastaan tapahtui. Tuo vuosi muutti maailman, ja nyt olisi jo aika oppia ymmärtämään, miten ja miksi, sekä jatkaa sitten eteenpäin.

   Mutta palataan vielä hetkeksi menneeseen. Aikanaan vuosi 1989 päättyi. Mitä sen jälkeen tapahtui?
   Berliinin muuri aloitti pitkän, hitaan matkan unholaan. Suurin osa siitä kaadettiin nopeasti. Joitain pätkiä jätettiin muistomerkeiksi, ja osia siitä on viety eri puolille maailmaa.
   Mikhail Gorbachev sai rauhan Nobelin vuonna 1990. Vuonna 1991 hänet työnnettiin syrjään politiikasta, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta.
   Egon Krenz erotettiin DDR´n viimeisen kommunistisen valtionpäämiehen virasta jo 7.12.1989. Vuonna 1997 Krenz sai 6,5 vuoden vankeustuomion rikoksista ihmisyyttä vastaan.
   Erich Honecker pakeni Moskovaan DDR´n luhistumisen jälkeen. Hänet kuitenkin luovutettiin Saksaan vuonna 1992, missä hän sai tuomion maanpetoksesta. Hän kuoli syöpään maanpaossa Chilessä 29.5.1994.
   Todor Živkov sai syytteen erityisen törkeästä kansan omaisuuden kavaltamisesta. Hän sai kahdeksan vuoden vankeustuomion ja tuomittiin noin miljardin dollarin korvauksiin. Korkean ikänsä vuoksi häntä ei kuitenkaan pistetty vankeuteen.
   Lech Wałęsa valittiin joulukuussa 1990 Puolan presidentiksi kenraali Wojciech Jaruzelskin tilalle. Jaruzelski sai syytteen poikkeustilan aikana tehdyistä murhista, mutta entiset Solidaarisuuden johtajat puolustivat häntä, eikä hän korkean ikänsä vuoksi joutunut vankeuteen. Vuonna 2005 hän esitti anteeksipyyntönsä osallistumisesta Tšekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968. Hän kutsui sitä suureksi "poliittiseksi ja moraaliseksi virheeksi".
   10.12.1989, kansainvälisenä ihmisoikeuksien päivänä, presidentti Gustáv Husák otti vastaan Tšekkoslovakian ensimmäisen ei-kommunistisen hallituksen virkavalan sitten toisen maailmansodan. Sitten hän itse erosi. Havel vannoi presidentin virkavalansa 29.12.1989. Juhlinta Wenceslas-aukiolla kesti läpi yön.
   Unkarissa uusi parlamentti hyväksyi Kálmán Kulcsárin laatiman perustuslain, jonka mallina oli toiminut Yhdysvaltojen perustuslaki. Imre Pozsgay lakkautti kommunistisen puolueen ja pyrki sosialistipuolueen ehdokkaana presidentiksi. Äänestäjät eivät kuitenkaan entistä kommunistia, eivät edes sankaria, valinneet, ja Pozsgay palasi Debrecenin yliopistoon lehtoriksi.
   Miklós Németh ennakoi, että hänen kautensa pääministerinä päättyisi historiallisiin parlamenttivaaleihin. Hän sanoi Meyerille tietävänsä, ettei entisen hallinnon jäsenellä ollut poliittista tulevaisuutta, teoistaan huolimatta.
   Meyer tapasi Némethin seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin. Némethin palkinto maailman muuttamisesta oli virka Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin varapääjohtajana, vastuualueenaan henkilöstöasiat.
   Németh oli kuitenkin saavuttanut vielä yhden voiton, joskin harvat olivat siitä tietoisia.

   Vuoden 1989 lopulla aseistettujen vartijoiden suojelema Neuvostoliiton Budapestin-suurlähettiläs ojensi Némethille henkilökohtaisesti kirjeen. Suurlähettiläs ei tiennyt kirjeen sisältöä eikä hänellä ollut lupa olla paikalla, kun Németh sen luki.
   Németh avasi kirjeen kenenkään näkemättä. Kirjeessä luki: "Neuvostoliitolla on ilo ilmoittaa, että kaikki ydinaseet on poistettu Unkarin maaperältä."
   Németh muisti Gorbachevin kanssa käymänsä keskustelun, ja sen, kuinka Gorbachev oli luvannut palata asiaan. Hän meni tutkimaan ydinaseiden sijoituspaikkaa.
   Bunkkerit olivat tyhjät. Jäljellä olivat vain kuusi metriä paksut betoniseinät.
   Németh piti tyhjennettyä bunkkeria itsenäisyyslahjana.

   Michael Meyerin teos Ihmisten vuosi 1989 käy läpi kyseisen vuoden tapahtumat Itä-Euroopassa yksityiskohtaisesti ja elävästi, ruohonjuuritasoa unohtamatta. Aika on tuonut perspektiiviä ja analyysi on uskottavan tuntuista, myös siltä osin, kuinka tapahtumat vaikuttavat nykyaikaan.

   Jos haluatte vielä nostalgisoida aiheella, saksalainen Scorpions-yhtye teki 1990-luvun alussa kappaleen Wind of Change, joka liittyy paitsi tekstin puolesta aiheeseen, myös videossa on käytetty autenttista kuvamateriaalia Berliinin muurista - ja vähän muustakin. Jos aihe kiinnostaa, linkki alla.

Wind of Change

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

30.1.2017
Kuukauden Vaihtoehto I
Lilly Korpiola: Kriisiviestintä digitaalisessa julkisuudessa

Otetaan vuoden alkuun käsiteltäväksi tuota media-alaa ja saman tien vähän laajempi paketti eli pari kirjaa kyseisestä aihepiiristä. Kriisiviestintä on tärkeä taito aina jos on julkisuudessa. Jos muistellaan vaikkapa taannoista vaalirahakohua, eihän puolueemme siitä puhtain paperein selvinnyt, mutta myös julkisuudessa annettu kuva oli tarpeettoman rujo. Eikä siitä, kokonaan, oikein voi mediaakaan syyttää, jotain olisi ollut tehtävissä, jos puolueemme kriisiviestintä olisi pelittänyt alusta lähtien kunnolla. Vaikka nyt ei vastaavaa katastrofia olekaan näkyvissä, yleensäkään media-alan taidoista ei varsinaisesti haittaakaan ole. Kun nyt ovat ne vaalitkin tulossa...


Kuukauden Vaihtoehto II
Pauliina Lehtonen: Itsensä markkinoijat

Media-alalla oman arvon markkinoinnista ja ammatillisen pätevyyden rakentamisesta on tullut yhä keskeisempi osa alalla pärjäämistä. Itsensä markkinoijat tarkastelee, kuinka kolmevitoset ja nuoremmat journalistit luovivat muuttuneessa työelämässä. Pitäisikö itsestä tehdä brändi, saako toimittaja ottaa kantaa, miten pätkätyökierteessä yleensä voi selvitä? Relevantteja kysymyksiä muutenkin, joten vaikka kirjassa tarkastellaan teemoja yhden esimerkkiryhmän kannalta, ovat ne ajankohtaisia useilla muillakin aloilla.