Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Pekka E. Joki: Ajelehtiva aikapommi
Toimittanut Jorma Ojaharju
Dark (paino), Like 2005
158 sivua


Merikapteeni Pekka E. Joki (s. 1944) on seilannut uransa aikana useilla merillä ja saanut tuntumaa siihen, millaisella kalustolla meillä ja maailmalla mennään. Näkemyksiään hän esittää ja kokemuksiaan muistelee teoksessa Ajelehtiva aikapommi.

Joki aloittaa Itämerestä. Hän toteaa Itämeren olevan maailman suurin murtovesiallas ja sen olevan laskettu maailman saastuneimpiin vesistöihin. Itämeren vesi on valtamerten vettä vähäsuolaisempaa. Se oli aikoinaan nimeltään Litorina-meri ja myöhemmin Ancylys-järvi.
   Suurten tankkilaivojen on noudatettava merkittyjä reittejä. Pienikin poikkeama voi aiheuttaa suuret seuraukset. Joki tuntee jättiläistankkereiden kapteeneja, joille Itämeri on vihoviimeinen lutakko. Nämä eivät mielellään ohjaa alustaan edes Tanskan salmiin, Itämerestä tai sen lahdista puhumattakaan. Naantalissa käyneiden jenkkitankkereiden kipparit vaativat luotsin laivaan jo Tanskan salmiin tullessaan.

   Merimiehet tuntevat termin paarlasti, joka tarkoittaa painolastia. Painolastisäiliöt sijaitsevat laivan kaksoispohjan alla ja kummallakin sivulla, ja niiden käyttötarkoitus on vakauttaa alus. Tyhjänä (lastista vapaana) laiva ei myöskään saa olla liian kevyt, potkurin kun täytyy pysyä pinnan alla. Keulakaan ei saa olla liian pystyssä, jottei tule pohjalyöntejä.
   Pohjanmerelle ja Itämerelle saapuvat tankkilaivat kantavat mukanaan tuhansia tonneja painolastivettä, joka on imetty... jostain. Ennen lastin käsittelyä tämä vesi lasketaan sellaisenaan mereen.
   Vuosikymmenten ajan laivat ovat tyhjentäneet pilssinsä eli laivan säiliöiden pesemisestä syntyneen öljyisen likaveden Itämereen ja sen lahtiin. Eikä tätä ole mielletty mitenkään sopimattomaksi.
   Nesteen johto oli sen verran tolkuissaan 1970-luvulla lähettäessään kaksi tankkeriaan upottamaan arsenikkitynnyreitä, ettei vaatinut niitä pudotettavaksi Itämereen. Mutta myöskään Atlantille upottaminen ei onnistunut, koska alusten liikkumista seurattiin tarkasti. Muuan perämiehistä kertoi, että upottamismääräys oli tullut Nesteen johdolta ja sitä oli noudatettava, mikäli aikoi työnsä pitää.
   Tänään tilanne on toinen. Suomi vartioi valppaana rantojensa puhtautta.

   Vuoden 2002 valtava öljykatastrofi, öljytankkeri Prestigen onnettomuus Espanjan rannikolla, jolloin mereen pääsi 77.000 tonnia raakaöljyä, antoi suomalaisille aiheen pelätä vastaavaa tuhoa Suomenlahdella. Venäjää vaadittiin luopumaan yksirunkoisilla liikennöimisestä ja panostamaan turvallisempiin aluksiin.
   Venäjä vastasi vaatimuksiin tammikuussa 2004 asettamalla lisää hinaajia liikenteeseen. Samoin Suomi ja Venäjä ottivat yhdessä käyttöön öljyn biologisen hävitteen. Lisäksi Suomi, Viro ja Venäjä suunnittelivat Suomenlahdelle uuden laivareittisuunnitelman.
   Suomen, Viron ja Venäjän välillä astui kesällä 2004 voimaan ilmoitusvelvollisuus. Helsingin ja Tallinnan välisellä merialueella liikkuvien alusten täytyy ilmoittautua, jotta mahdolliset törmäykset voidaan välttää.
   Suomi muunsi entisen väyläaluksen, Seilin, öljyntorjunta-alukseksi. Sen kummallekin sivulle asennettiin maailman ensimmäiset talvioloihin tehdyt ja öljyä tehokkaasti myös jäissä keräävät laitteet.
   Suomen ympäristökeskus on kehittänyt uuden laitteen, täryvälpän, jota asiantuntijat pitävät maailman parhaana öljyn talvikeräysjärjestelmänä. Täryvälppä toimii siten, että aluksen kummassakin kyljessä olevat talvikeräyslaitteet lasketaan saranoillaan veteen. Kalteva säleikkötaso värähtelee ja louskuttaa puhdistettavan rikkonaisen jään yli ja painaa öljyiset jäät alas. Öljy irtoaa ja se imetään veden pinnalta aluksen öljynkeräysjärjestelmän laitteessa olevista ritiläpäällysteisistä luukuista.

   Vuonna 1989 Alaskan edustalla mereen pääsi 37.000 tonnia, kun Exxon Valdez joutui onnettomuuteen. Puhdistaminen kesti yli neljä vuotta ja maksoi Exxon-yhtiölle lähes kolme miljardia dollaria.
   Exxon Valdezin onnettomuuden jälkeen Exxonin lakimiesten johdolla perustettiin yhtiö nimeltä Sea River, jonka "omistukseen" Exxonin laivat siirtyivät. Jos onnettomuuksia vielä sattuu, Exxon ei niistä vastaa.
   Käytäntö on yleinen. Jos varustaja omistaa sata laivaa, sillä on myös sata tytär- tai pöytälaatikkoyhtiötä vahingoista vastaamassa - eli konkurssiin menossa.

   Suomesa valmistauduttiin kunnolla öljyntorjuntaan vasta kuivarahtialus Eiran onnettomuuden jälkeen. Alus ajoi karille 31.8.1984 Nordvalenin majakan läheisyydessä Merenkurkussa Ruotsin aluevesillä.
   Eira oli kuivarahtialus. Joidenkin lehtien väite, että lastina olisi ollut raakaöljyä, ei siis pidä paikkaansa. Eirasta valui mereen yli 200 tonnia raskasta polttoöljyä, mutta se ei ollut lastia, vaan polttoainetta.
   Vahingot olivat suuret: merilintuja, kaloja ja hylkeitä kuoli, ja saariston rannat saastuivat. Joki haluaa mainita Eiran kysyäkseen, että jos jo laivan polttoainetankin tyhjeneminen mereen aiheuttaa hirmuiset vahingot ja hirmuisen metelin, mitä sitten tapahtuisi, jos jättitankkerin lasti (150.000 - 200.000 tonnia) valuisi Itämereen.

   Millaisia sitten ovat nuo paatit, jotka merillä seilaavat? Vaikka Suomenlahdella seilaavat alukset Jokea joskus pelottavatkin, ei siellä kuitenkaan niitä katastrofaalisimpia tapauksia kulje. Joki on väljemmillä vesillä nähnyt erittäin kirjavaa kalustoa ja esittelee kirjassaan lähemmin kaksi erityisen karmeaa tapausta.

Ensimmäisen kapteenin jobin Joki otti laivaan nimeltä Deborah D. Nimi tulee omistajan, John Demerèn, vaimon nimestä.
   Demerèn suku omistaa öljyputket, joita pitkin öljy virtaa Meksikonlahdelta pohjoiseen ja Yhdysvaltojen itärannikolle. Yhtiön nimi on Colonial Navigation Company. Demerèt ovat uskomattoman rikkaita. Joki ei välttämättä sitä ihmettele, ainakin kulut yhtiössä näkyivät olevan minimissä.

   Joki lensi Helsingistä Kreikan Pireukseen. Demerè oli pestannut miehistön Väli-Amerikasta. Hän kertoi sijoittaneensa alukseen niin paljon, ettei kassakaapissa ollut killinkiäkään. Joen olisi jotenkin selviydyttävä siihen saakka kunnes laiva saapuisi Yhdysvaltoihin.
   Laiva tulisi koluamaan Etelä-Amerikan ja Meksikonlahden satamien väliä. Miehistö oli kuuleman mukaan siitä syystä Hondurasista, että se olisi helppo vaihtaa. Aluksella ei ollut yliperämiestä, ja ensimmäiseksi virheekseen Joki nimeää sen, että hyväksyi förstiksi entisen Arkadian yhteislyseon oppilaan Jokke Heikkilän, joka oli vasta päässyt Turun merikoulusta.
   Koska alus kuului pientonnistoon, siinä ei tarvittu kansipäällystöä enempää kuin Joki ja Heikkilä. Konepäällikkö oli Venezuelasta, ensimmäinen konemestari oli hondurasilainen pikkulisenssillä seilaava kaveri.

   Bilbaossa ryhdyttiin lastaamaan jousiterästä. Joki teki kapteenin paperitöitä ja Heikkilä hoiteli lastauksen. Joki huomasi pian, ettei Heikkilällä ollut käsitystä siitä, kunka lasti sijoitetaan, mutta se ei estänyt kaveria hoitelemasta lastausta.
   Päättivät sitten yhdessä sijoittaa lastin pohjalle, niin alas kuin mahdollista. Tavallaan tuo oli virhe, mutta se vaikutti turvalliselta virheeltä.
   Biskajanlahti oli tuulinen ja laiva keinui melko tavalla, koska lasti oli pohjalla ja stabiliteetti jäykkä. Konemestari pelkäsi, että laiva uppoaa. Kaveri juoksenteli edestakaisin ja vaati, että hänelle maksetaan heti lopputili. Kyllä, keskellä merta. Joelle logiikka ei avautunut.

   Lopulta alus sai jonkinlaisen konevian. Ylikonemestari totesi, että koneet on saatava korjattua. Joki valitsi turvasatamaksi La Coruñan. Siellä huomasivat, että merivesi oli päässyt kansiponttoonien läpi ruumaan, lastin sekaan.
   Kun painolastia pumpattiin pois välitankeista, huomattiin, että tankkitopilla oli isoja ruosteen syömiä reikiä, ja sieltäkin tunki merivettä sisään. Silloin yliperämies Heikkilä ja puosu, pursimies, ilmoittivat, etteivät lähde laivalla enää mihinkään.
   Varustaja Demerè lensi paikalle. Hän veti paksun lompakkonsa esiin ja antoi sieltä 300 dollaria Heikkilälle. Tämä suunnaton rahamäärä sai kaverin suostumaan Atlantin ylitykseen. Myös puosu sai 300 taalaa, ja taas mentiin.

   Mentiin kaksi päivää. Sitten aluksesta loppui vesi. Sitä eivät tienneet, minne juomavesi oli kadonnut, mutta Joki arvelee konepäällikön avanneen jonkin venttiilin, mikä oli päästänyt veden poistumaan syrjän yli. Ryhtyivät sitten käyttämään pelastusvenevettä.
   Demerè oli pyytänyt Jokea olemaan tilaamatta Atlantin karttoja. Kyllähän meren yli pääsee ilmankin. Tilataan sitten kunnon kartat, kun alus pääsee Meksikonlahdelle. Ja Joki oli suostunut.
   Säästivät muutaman dollarin sen sijaan, että olisivat hankkineet kartan, minkä avulla olisivat varmasti löytäneet Azorit. Missä olisivat ottaneet lisää vettä. Tyhmyydestä sakotetaan joskus.

   No, Joki löysi almanakasta Azorien latitudin ja longitudin, maantieteelliset leveys- ja pituuslukemat.  Hän kirjoitti asteet plottauspaperille, ja viimein päästiin täyttämään vesivarastoja.
   Matka jatkui. Mentiin pari päivää. Sitten kamewa-tyypin potkurit alkoivat pyöriä taaksepäin. Koneet oli pysäytettävä.
   Konepäällikkö sai potkurin lavat lukituksi. Etenivät 2-3 solmun nopeudella Bermudalle. Matka kesti viikon, koska karttaa ei ollut. Demerè lensi jälleen paikalle.
   
   Sukeltaja tarkasti potkurin lavat. Hän ilmoitti, että lavat ovat kunnossa, mutta joissain vedenalaisissa tiivisteissä oli vuoto ja hydraulista öljyä valui mereen. Demerè tilasi lisää hydraulista öljyä ja kuiskutteli konepäällikölle, ettei ole rahaa korjata vuotoa, öljyä piti lisätä aina tarvittaessa.
   Niinpä matka jatkui vuotoa korjaamatta. Hydraulista öljyä valui mereen koko matkan ajan.

   Viimein alus pääsi perille New Orleansiin. Vastassa oli iso liuta lakimiehiä ja tutkijoita. Autotehtaan työntekijät oli ollut pakko lomauttaa, koska teräs oli loppunut. Lasti oli lievästi sanottuna myöhässä.
   Tuossa vaiheessa aluksen lasti oli pitkään merivedessä uiskennellutta ruosteensyömää materiaalia, joka oli joskus ollut terästä. Autotehtaalla alkoivat nylkeä Demerèn käyttämää vakuutusyhtiötä.

   Laiva jatkoi Houstoniin. Siellä Heikkilä ilmoitti, että juuri nyt, tällä sekunnilla, hän haluaa ansaitsemansa rahat käteen.
   Joki informoi Demerètä. Kaipa asia järjestyi, koskapa ei tavannut Heikkilää enää.

   Seuraavaksi laiva seilasi Hondurasiin. Demerè kehotti maalauttamaan laivan kuntoon siellä, sikäläinen työvoima kun oli pienipalkkaista väkeä. Niin tapahtui.
   Merimiesten edusmies kuitenkin esitti laskun, joka oli tuplat sovittuun nähden. Kun Joki pysyi alkuperäisessä tuhannen taalan summassa, edusmies pyysi allekirjoitusta maksusitoumukseen, millä saisi sen toisen tonnin. Oikeakätinen Joki vetäisi nimensä vasemmalla kädellä arvellen, ettei sillä tuherruksella rahaa irtoaisi.

   Sitten mentiin Texasiin, Port Arthuriin. Demerè soitti. Ilmoitti, että rannikkovartiosto oli tulossa tarkastamaan laivan. Ja kielsi Jokea kertomasta kyseisille tarkastajille, että potkurin hydrauliikka vuotaa.
   Coast Guardin miehet tulivat alukselle. Joki oli kuin ei tietäisi mitään mistään vuodosta.

   Aikanaan Trinidadissa Joen tilalle tuli hollantilainen kippari. Alus palasi samaan satamaan Hondurasiin, missä etumies oli yrittänyt Jokea huiputtaa.
   Myöhemmin Joki kuuli Panaman edustajalta, että laivaan oli asennettu  dynamiittipötköt ja keula räjäytetty irti. Todennäköisimpänä selityksenä Joki pitää sitä, ettei etumies ollut saanut sitoumuksella rahaa.
   Juttu saatiin näyttämään siltä, että kommunistit olisivat räjäyttäneet laivan. Ja John Demerè sai nyljettyä vakuutusyhtiöltä sijoittamansa rahat moninkertaisena.

Olihan siinä Deborah D´n mukana kulkiessa erinäisiä vaiheita, muttei siellä nyt sentään aihetta paniikkiin tullut. Mutta Eniwetok oli vuodenvaihteessa 1982/1983 sen luokan viritelmä, että siellä myös Joki oli lähellä panikoitumista.

   Eniwetok oli rahtialus, mutta se muutettiin öljynporauslaivaksi Singaporen Keppelin telakalla. Sen omisti Panamaan rekisteröity paperiyhtiö Kepdrill International Inc. jolla ei ollut toimistoa, henkilökuntaa eikä ainuttakaan työntekijää. Tosin tämän Joki tuli tietämään vasta myöhemmin.
   John Atwood oli aikoinaan ollut ihan menestyvä öljymies Meksikonlahdella. Kun hän oli ilmaantunut Singaporeen ja kehunut saavutuksillaan öljyn parissa, sikäläiset olivat innostuneet. Aasialaiset poliitikot allekirjoittivat sopimuksen Malesian valtion ja Malesiassa toimivan Exxonin kanssa siitä, että heti kun Atwood saa aluksen valmiiksi, he vuokraavat sen sadalla tuhannella dollarilla per vuorokausi.
   Singaporen valtio osti Hongkongista laivan, joka oli vuosikausia ruostunut laiturissa, ja alkoi muuntaa sitä omien piirustustensa mukaan porauslaivaksi. Atwood oli yhdessä poikansa kanssa nimittänyt johdon, jonka tehtävä oli valvoa muutostöitä. Joen mukaan johdolla ei ollut alkeellisintakaan käsitystä laivoista enempää kuin merestäkään.
   Joki otettiin palkkalistoille viime tingassa. Kapteeni oli öljynporaajavarustamolle jonkinlainen ylimääräinen rasite. Alus tarvitsi päällikön vain, koska sen oli liikuttava porauspaikalle omilla koneillaan.

   Kun rahtilaiva muutetaan porausyksiköksi, siitä poistetaan sekä potkurit että peräsin. Tuota yksikköä sitten hinataan paikasta toiseen. Näin päästään korvaamaan kovapalkkainen kapteeni nk. lauttamestarilla, joka saattaa olla kuka tahansa jonkin verran merialaa tunteva. Lauttamestareina toimii entisiä matruuseja ja puosuja, moottorimiehiä ja konemestareita.
   Nyt Eniwetok kuitenkin tarvitsi miehen, jolla oli suuren valtamerilaivan päällikön paperit.

   Ensi töikseen Joki päätti tutustua laivaan perusteellisesti. Hän liikkui päivät pitkät tarkastuskierroksilla saappaat jalassa ja kypärä päässä. Ja teki paljon muistiinpanoja, laiva kun oli törkeässä kunnossa. Putkilinjat olivat ruosteessa ja vuotivat, sähkötyöt olivat lievästi ilmaistuna sotkuiset ja maalustyö ala-arvoinen, komentosillalla valkoväri oli vedetty ruosteen päälle.
   Edellisen syyskuun aikana komentosilta oli palanut. Miehet olivat juosseet avaamaan maista vedettyjen letkujen hanat, mutta vettä ei ollutkaan tullut, koska joku oli sulkenut päähanan. Sellaista ei saisi koskaan sattua missään. Joki ei tosin uskokaan, että sattuisi muualla kuin kyseisellä telakalla.
   Palo oli tuhonnut laivan vanhat paperit, lastausohjeet ja -suunnitelmat, kartat ja muut navigointivälineet. Mennyttä oli kaikki se, mikä on välttämätöntä laivan pysyttämiseksi jatkuvassa kulussa.
   
   Joki vaati Keppelin telakan ja Kapal-varustamon kapteeni Chakilta kaikki navigointivälineet, kartat ja luotsioppaat, kronometrit, sekstantti- ja azimuuttikehät sekä kaiken informaation laivan stabiliteetin laskemiseksi. Hän ilmoitti tarvitsevansa myös laivapäiväkirjan. Ne luvattiin.
   Lisäksi Joki sanoi, että laivalla, jonka henkilöluku nousee toiselle sadalle, on oltava pelastusvene- ja paloharjoitussuunnitelma, minkä lisäksi Joki tarvitsisi ulkopuolista apua sen laatimisessa. Suunnitelman pitää olla laivalla eri osastojen seinään kiinnitettynä ennen merelle lähtemistä, jotta jokainen tietää paikkansa mahdollisen katastrofin sattuessa.
   
   Laivan muutosurakka tuntui olevan telakan miehistölle liian vaativa. Joki toteaa, että jos suomalaisesta keskikaljakuppilasta palkkaa kuinka kauan tahansa dokanneen kaverin, tämä ei suostu maalaamaan ruosteen päälle valkoväriä. Mutta Singaporessa Joki näki omin silmin, kuinka emaliväriä roiskittiin teräspinnalle ilman pohjamaalia, kuinka sementtiä laskettiin ruosteiselle ja roskien peitossa olevalle kannelle, kuinka hitsaustöitä tehtiin palovaarallisissa paikoissa ja viemäriputkia kiinnitettiin pelkin käsivoimin paikoilleen - siis ilman jakoavainta ja putkimiehen työkaluja.
   Joki käsitti, että jos hän joskus kertoisi tuosta kaikesta suomalaisille merikarhuille, nämä eivät uskoisi sanaakaan. Korkeintaan kysyisivät, kuinka kauan piti ryypätä, että tuollaisia painajaisia alkoi nähdä.
   Ja telakan sähkömiesten työskentelyä Joki seurasi lumoutuneena kuin kuolemaantuomittu sähkötuolin testausta. Muutamassa hytissä suihkuhuoneen eristämätön valokatkaisija oli asennettu ilman maadoitusta aivan suihkun viereen. Tekijät eivät ilmeisesti käsittäneet, mitä sähkön ja veden yhdistelmä saa aikaan.
   Joki mietti, millaisena pilkunviilaajana ja perfektionistina häntä mahdettiinkaan pitää miesten keskuudessa, jotka eivät osanneet tehdä oikeastaan mitään, mikä olisi läpäissyt tarkastuksen.

   Eniwetokin avustava kapteeni oli Robert Thomas Mahon. Ylikonemestari Eddie Evans kertoi Joelle seilanneensa Mahonin kanssa ja yllättyneensä melkoisesti kuullessaan, että mies oli päässyt Eniwetokiin. Kaveri kun oli seilannut vain hinaajissa ja pikkupurkeissa.
   Evans kävi kuumana samoista syistä kuin Joki. Kun hän starttasi polttoainepumput ja käytti niitä muutaman minuutin, öljy roiskui seinille. Tehtaan antamaa apua hän piti lähinnä sabotaasina. Missä tahansa muualla sellaisen avun antamisesta olisi pidätetty ja lähetetty vankilaan.
   Yllätyksiä tuntui riittävän. Kun valkoisiin haalareihin pukeutunut työnjohtaja tuli tervehtimään Jokea, kaveri vaikutti tutulta. Itse asiassa tämä oli ollut koneoppilas eräällä Joen entisellä laivalla. Melkoinen harppaus, koneoppilaasta telakan työnjohtajaksi vajaassa vuodessa.
   Työnjohtajat Yong ja Boey osoittivat selvästi tympiintyneensä Jokeen. Kaikki oli sujunut paljon paremmin ennen tämän saapumsita. Kaverit olivat saaneet rauhassa leikkiä työnjohtajaa, ja sitten yksi tulee arvostelemaan heitä.
   Joki itse oli kyllästynyt niin alukseen kuin telakkaankin. Vaikka hän oli syvän veden kapteeni ja aluksen päällikkö, häntä ei koskaan informoitu mistään. Hän koki, että hänestä yritettiin tehdä mushroom captain, sienikapteeni. Tiedättehän sieniviljelmät - sieniä pidetään pimeässä ja niille syötetään sontaa.

   Joki huomasi, että aluksessa oli hoggingia enimmillään yli kaksi jalkaa. Joskus taas sagging-rasite oli yli jalan eli 12 tuumaa.
   Kahden jalan hogging-rasite tarkoittaa, että laiva on keskeltä kaksi jalkaa ylempänä kuin keula ja perä. Se on siis kuin selkäänsä köyristävä kissa. Se oli niin uskomatonta, ettei sitä voinut viedä edes lokikirjaan. Joki ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Jo sekin oli uskomatonta, että laiva, jossa oli moinen hogging-rasite, yleensä pysyi koossa.
   
   Aikanaan Eniwetok päästettiin telakalta. Se makasi kiinitettynä keula itään päin, ennen lähtöä sitä olisi käännettävä 180 astetta, jotta päästäisiin turvallisesti ulos satamasta. Ilman hinaajia se ei onnistuisi.
   Bob Mahon tuli Jokea vastaan kannella. Hänellä oli päässään kypärä, jonka alumiinilippaan oli teipattu teksti "CAPTAIN BOB MAHON". Joki määräsi Mahonin jäämään ahteriin sekä olemaan valmiina kiinnittämään hinaajat ja irrottamaan laiturista käskyn tultua.
   Laituri oli täynnä laivalla työskentelevien omaisia ja telakan työväkeä seuraamassa irrottautumista ja lähtöä. Valkopukuinen mies seisoi sillalla radiopuhelin olalla ja esittäytyi, hän oli luotsi Baptista. Toinen perämies Foo seisoi kellokirjan kanssa valmiina konekomennuksille.
   Takaa kuului köysiradan vaunujen hiljainen kumina. Ne liikkuivat aikamoista nopeutta Sentosan saaren ja manteren välillä.

   Joki huomasi Mahonin unohtaneen radion ja heittoliinan sillalle. Kuinka se oli mahdollista? Joki kutsui Mahonia yleiskuuluttimella.
   Ei vastausta. Joki odotti pari minuuttia ja yritti uudelleen. Ei vastausta.
   Olikohan Mason mennyt hyttiinsä. Se oli ainoa paikka, mihin yleiskuulutus ei kanna. Joki juoksi Masonin hyttiin.
   Mason kuivaili itseään kaikessa rauhassa suihkun jäljiltä. Joki hoputti kaveria. Kun luotsi on laivalla, kaikkien täytyy olla valmiina lähtöön. Joki antoi heittoliinan Masonille ja käski tätä hakemaan radiopuhelimen sillalta. Kun Mason olisi laivan ahterissa, he testaisivat radiopuhelinten toiminnan. Joki antaisi ohjeet siitä, milloin rihmat irrotetaan ja milloin hinaajat kiinnitetään.
   Joella ei ollut enempää aikaa kapteeni Mahonin merenkululliseen kouluttamiseen, koska lähtö saattoi tulla millä hetkellä tahansa.
   Olisi sittenkin pitänyt komentaa Foo ahteriin.

   Luotsi kertoi lähtösuunnitelman: hinaaja ahteriin ja keulaan toinen. Keskilaivalle kolmas siltä varalta että jotain sattuu. Koska virta veti itään, Joki antaisi ahterihinaajan nykäistä perän irti laiturista kun köydet olisi irrotettu. Ahteri liukuisi virran mukana ulos ja keulahinaaja yhdessä keskilaivan hinaajan kanssa kääntäisi laivan virtaa vasten länteen. Sitten voisi kokeilla käyttää laivan omia koneita ja avustaa Eniwetok ulos merelle.
   Joen mielestä suunnitelma kuulosti hyvältä. Kysyi sitten vielä, laitetaanko ankkurit valmiiksi. Mihin luotsi vastasi, ettei ankkureita tarvita. Kyseessä olisi lyhyt operaatio.
   Joki testasi radiopuhelinta. Mahon oli paikoillaan ja kuuluvuus oli hyvä.
   Sitten ei muuta kuin menoksi.

   Hinaajat kiinnittyivät. Aloitettiin singlaus. Joki antoi määräykset pitää yksi köysi kiinni perästä, yksi keulasta ja kummastakin päästä yksi springi. Muut köydet otettaisiin sisään. Holder keulasta nosti kätensä sen merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja Mahon ilmoitti asiasta radiolla.
   Virta painoi nyt laivan keulan suuntaan. Moottorivene ajoi keulassa olevalle diktaalille, mies nousi kiintopoijun päälle ja irrotti kaikki köydet.
   Joki lämpeni ja kyseli, mitä tuo mies teki. Ei hän kaikkia köysiä käskenyt irrottaa.  
   Keulan kaikki neljä köyttä olivat nyt sisällä. Vain yksi springi oli pitelemässä keulassa ja se oli niin kireällä, että näytti olevan katkeamaisillaan. Ahterin springivaijeri oli löysällä. Joki käski Mahonia irrottamaan sen.
   Enää kaksi köyttä kiinni. Holder oli siirtynyt vartioimaan keulapollaria, johon springivaijeri oli kiinnitetty. Joki kuulutti Mahonille, että laskee irti viimeisen ahteriköyden ja ilmoittaa, milloin Joki voi käyttää potkuria. Hetken kuluttua Mahon ilmoitti, että kaikki köydet oli irrotettu ja että potkuria voi käyttää.
   Springi oli niin kireällä, että naukui ja valitti. Luotsi puhui malesian kielellä radioonsa. Hinaajat olivat kiinni.
   Sitten springi alkoi jostain syystä löystyä. Ahterihinaajan oli täytynyt vetää perää ulos. Olisi parasta irrottaa springi. Joki antoi käskyn Holderille.
   Miehet laiturilla nostivat silmukan pollarista ja Holder kiskoi sen rivakoin vedoin laivaan. Eniwetok oli vihdoin päässyt telakalta.

   Mutta saman tien alkoi näyttää siltä, että jossain oli ongelmia. Aluksen perä alkoi hiljalleen painua kohti laituria ja näytti uhkaavan lähintä nosturia. Joki mietti, eikö ahterihinaaja vetänyt tarpeeksi. Hän yritti yhteyttä Mahoniin. Ei tullut vastausta.
   Joki määräsi luotsin käskemään hinaajaa vetämään enemmän ahterissa. Mahoniin hän ei edelleenkään saanut yhteyttä. Mitä siellä oikein oli menossa?
   Joki harppoi oikealle siivelle ja huomasi, että hinaaja oli irti. Sen ja laivan välissä ei ollutkaan kiinnitysköyttä. Joki harppoi takaisin ja ilmoitti havainnostaan luotsille.
   Luotsi määräsi ruorista kaikki yli vasemmalle, mutta hänen suunnitelmansa ei tuntunut toteutuvan. Samassa laiturilla oleva saattojoukko alkoi huutaa. Ja sitten laiturin kahvilastakin alkoi kuulua kiljumista. Joki oli kuulevinaan näiden puhuvan köysiradan vaunusta.
   Joki meni nopeasti katsomaan. Poraustornin huippu oli kiinni köysiradan vaijerissa. Laiva oli liikkunut eteenpäin ilman että Joki oli huomannut.
   Laiva saatiin pysäytettyä. Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Meressä kellui mies, jonka valkoisen paidan selkämys oli punainen. Joki ymmärsi, että ihmisiä oli pudonnut köysiradan vaunuista.
   Sitten kuului Mahonin ääni: "Kapteeni. Olemme kiinni kaapeleissa."

   Varakapteeni Mahon nousi komentosillalle päässään kypärä. Kypärä, josta oli irrotettu teksti "CAPTAIN BOB MAHON. Vain tumma raja paljasti kadonneen teipin reunat.
   Kun Joki sanoi asiasta, Mahon vastasi, ettei hän mikään kapteeni ole. Eihän laivalla voi olla kahta kapteenia. Hän oli yliperämies.

   Myöhemmin Joki luki lehdistä yksityiskohtaiset selostukset seitsemästä ihmisestä, jotka kuolivat tuona iltana. Se oli muutenkin varsinaista kidutusta, lisäksi media nimesi Joen, kapteenin, vastuuhenkilöksi turmaan.

   Viranomaiset ottivat jokaiselta asianosaiselta passin haltuunsa. Halusivat varmistua siitä, että jos syyllisiä löytyy, heidät saadaan heti pidätettyä.
   Joen puhelinta kuunneltiin, mutta hän ei siitä välittänyt, hänellä mitään salattavaa ollut. Kaikenkarvaisia avuliaita alkoi parveilla Joen ympärillä, jotkut tarjoutuivat viemään tämän Malesiaan, mistä tämä voisi hankkiutua takaisin Suomeen. Joki on varma, että kaikki tuo vehkeily oli kotoisin sylttytehtaan pääkonttorista. Pakenemalla Joki olisi myöntänyt syyllisyytensä.

   Oli Singaporen valtion edun mukaista puida asia julkisesti. Joen kohdalla kuulustelut, jotka suoritettiin ennen oikeudenkäyntiä, jatkuivat yötä päivää.
   Joki olisi halunnut kysyä, miksi luotsit eivät olleet ottaneet onnettomuuden mahdollisuutta huomioon, vaikka samassa paikassa oli vuosien mittaan ollut useita porausyksikköjä, monet niistä Eniwetokia korkeampia. Mutta ei kysynyt.
   Ennakkotapauskin olisi ollut käytettävissä. Erään laivan masto oli vuosia aiemmin raapaissut kaapelia sen ollessa löysällä. Mutta koska mitään vakavampaa ei ollut tapahtunut, asia painettiin villaisella.
   Luotsilaitoksen päämaja sijaitsi aivan kaapeleiden yläpuolella. Sokeakaan ei voinut olla näkemättä uhkaa. Joki arvelee, että ehkä juuri siksi he olivat niin hermostuneita.
   Onnettomuuden jälkeen nimellinen luotsilaitos siirrettiin kiireesti toiseen paikkaan. Yleisölle väitettiin, että tornin luotsit olivat jo vuosia ennen onnettomuutta vetäneet paksut verhot ikkunoihin.
   Joki ei kuitenkaan puuttunut asiaan, koska kuvitteli ennakkotapauksen joka tapauksessa tulevan aikanaan esille. Mutta ei tullut.

   Sitten alkoi oikeudenkäynti. Asianosaisia kuulusteltiin. Joki kertoi koko uskomattoman säheltämisen Keppelin telakalla. Se kiihdytti kuulijoita kovasti.
   Luotsilaitoksen asianajaja pommitti Jokea hellittämättä. Tyyliin "joko olette lakannut lyömästä vaimoanne". Taitava mies, Lontoosta Singaporen valtion avuksi lennätetty huippujuristi. Kaveria kuunnellessa Joen mieleen tuli Jonathan Swiftin lausahdus juristeista: he ovat niin taitavia puolustamaan vääryyttä, että menevät aivan neuvottomiksi, mikäli heidän on puolustettava oikeutta.
   Sitten telakan asianajaja aloitti oman kuulustelunsa. Joki oli jo jonkin aikaa käsittänyt, että hänestä oltiin tekemässä syyllistä. Lopulta päre paloi. Hän ei luovuttaisi. Suomalaisella sisulla Joki selitti asiaa niin yksinkertaisesti, että jokaisen oli pakko se ymmärtää.
   Alkoi näyttää siltä, että ilman asianajajaa esiintyvä suomalainen olikin oikeuskäsittelyssä varsin kova pala.

   Myös oikeuden puheenjohtaja Lai kuulusteli Jokea. Lai tarttui Joen myöntämään asiaan, että tämä ei ollut mitannut laivan ja köysiradan korkeutta. Miksi tämä jätti koko tehtävän luotsille eikä ottanut ohjaksia käsiinsä kun huomasi luotsin toimivan väärin?
   Joki myönsi tehneensä virheitä. Puheenjohtaja vaikutti tyytyväiseltä. Lai totesi todistajan suorapuheisuuden auttaneen paljon.

   Konepäällikkö Evansilla oli huomattavasti valittamisen aihetta. Telakalla tehty työ oli hänen mukaansa ollut yhtä hutiloimista, laiminlyömistä ja taitamattomuutta. Mutta aina kun hän yritti selostaa hutiloimista, hänet keskeytettiin.
   Puheenjohtaja ei selvästikään aikonut hyväksyä, että valtion telakan päälle heitettäisiin toinenkin ryöppy. Jo Joen todistus oli ollut kova isku. Singaporen mainetta ei tultaisi vetämään lokaan toista kertaa.

   Evans todettiin syylliseksi. Hänelle langetettiin 500 Singaporen dollarin suuruinen sakko. Sitten hän sai mennä kotiinsa. Telakan esimiehiä ei koskaan kuulusteltu edes heidän törkeistä laiminlyönneistään.
   Joki ei saanut tuomiota. Hänet lähetettiin kotiin. Eniwetokille häntä ei enää otettu. Hänhän oli myöntänyt tehneensä virheitä, olleensa huolimaton.

   Myöhemmin julkistetun onnettomuusraportin syyttävä sormi osoitti sanomalehti The Straits Timesin mukaan monia, mutta pääasiassa Eniwetokin kapteenia ja satamaluotsia. Vuotta myöhemmin lehti oli sitä mieltä, että syyttävä sormi osui yksinomaan kapteeniin ja ehkä hieman satamaluotsiin.
   Asiassa ei saanut olla epäselvyyksiä. Ei aiottu suvaita, että köysirataonnettomuus olisi tahrannut nopeasti vaurastuvan saarivaltion maineen.

Pekka E. Joen teos Ajelehtiva aikapommi on niitä kirjoja, jotka ovat toisaalta koomisia, toisaalta hyytäviä lukukokemuksia. Koska todellisuus on joiltakin osin absurdi, toisinaan hyvinkin surrealistinen, myös kirjasta, joka kuitenkin on periaatteessa pitkälti raportinomainen selvitys, tulee kirjoittajan lakonisen tyylin myötä hilpeänkauhea tragikomedia.

   Jos tähän vielä muutama linkki enemmän tai vähemmän aiheeseen liittyen. Country-yhtye Freud, Marx, Engels & Jung esitti kolmekymmentä vuotta sitten omalla tyylillään huolensa merien tilasta.

Freud, Marx, Engels & Jung

   Toinen kantribändi Nääsvillen veljekset julkaisi toissavuonna 19 vuoden tauon jälkeen jälleen kokopitkän albumin, nimeltään Loputon tie. Mutta palataan tässä kohtaa tuonne 1980-luvun alkupuoliskolle, jolloin bändi inspiroitui Turku-Tukholma -välin seilaamisesta.

Nääsvillen veljekset

   Mennään lopuksi tuonne suurelle merelle. Erään tunnetun teoksen levytti Tapio Rautavaara jo vuonna 1952, ja neljännesvuosisata myöhemmin kappale sai uuden elämän Vesku Loirin tulkinnan myötä.

Vesa-Matti Loiri

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Heikki Roiko-Jokela: Arvot ja edut ristiriidassa
Kopijyvä (paino), Minerva 2003
264 sivua


Metsät ovat perinteisesti olleet kiistojen aiheina, niitä kun voi hyödyntää eri tavoin, toisensa poissulkevin tavoin. Vastakkain ovat yleensä olleet Metsähallitus ja suoraan toimintaan ryhtyneet metsäaktivistit, mutta on sitä muutakin mekkalaa aiheesta pidetty, viimeisimpänä esimerkkinä akateemikon arvonimensä  palauttanut elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki, joka protestoi myös metsien hakkuita vastaan.
   Ensimmäinen hakkuuvastainen konfliktiaalto kesti 1980-luvun alusta 1990-luvun alkupuolelle, mutta taustat ovat hahmoteltavissa jo aiemmilta vuosilta, jopa vuosikymmeniltä. Suomen Akatemia ja Metsämiesten Säätiö rahoittivat vuosina 1997-1999 toteutetun tutkimusprojektin nimeltä Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle. Kun Suomen poliittisen historian dosentti Heikki Roiko-Jokela toimitti tutkimusprojektin artikkelikokoelmaa, hänellä virisi kiinnostus metsäkiistojen tutkimusta kohtaan. Roiko-Jokela jatkoi aiheen parissa ja julkaisi vuonna 2003 kirjan Arvot ja edut ristiriidassa.
   Kirjassa käsitellään viittä valtion omistamiin metsiin liittynyttä kiistatapausta, Hattuvaaraa, Kessiä, Murhijärveä, Talaskangas-Sopenmäkeä ja Porkkasaloa. Otan tähän tiivistelmään tarkasteluun tapaukset Hattuvaara ja Talaskangas-Sopenmäki.

Mutta ensin aiheesta yleisesti. Luonto (metsä) ja ihminen muodostavat riippuvuussuhteen, johon ei voi olla törmäämättä ympäristötutkimuksessa. Yleiseen tietoisuuteen ovat nousseet talousarvojen lisäksi erilaiset ekologiset arvot. Tavalliselle kuluttajalle tai vain satunnaisesti luonnossa liikkuvalle nämä asiat saattavat olla melko outoja, mutta ympäristöaktivistien voimakkaat kommentit ja suora toiminta sekä median toisinaan värikäskin uutisointi ovat tuoneet ns. vihreät elämänarvot yhteiskunnalliseen keskusteluun.
   Kova teknologia, jatkuva edistys ja vaurastuminen on kyseenalaistettu. Luonnonsuojelijoista, aatteellisesta marginaaliryhmästä, onkin muodostunut yhteiskunnallinen voimatekijä niin käytännön politiikassa kuin ekologisten elämänarvojen puolestapuhujinakin.

   Metsien käyttöön liittyvää polemiikkia on käyty jo vuosisatojen ajan. Julkisuudessa käyty keskustelu metsien käytöstä käänsi suuntaansa 1960-luvulla, minkä taustalla vaikuttivat mm. avohakkuut ja metsätalouden koneellistuminen - tekniikan siirtyminen pois luonnonmukaisuudesta.
   Aluksi polemiikkia synnyttivät Etelä-Suomen suoluontoa uhanneet laajat ojitukset, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä huomio keskittyi talousmetsiin, joiden eliöstöjen yksipuolistuminen aiheutti kritiikkiä metsätalouden käyttämiä menetelmiä kohtaan. Samalla tuotiin julki huoli metsien luontoarvoista ja monikäytön mahdollisuuksista sekä ryhdyttiin vaatimaan lisää suojelualueita. Erityistä huomiota Roiko-Jokela haluaa kiinnittää siihen, että arvostelu ja vaatimukset metsien suojelemiseksi suuntautuivat nyt kansalaistasolta päättäjien suuntaan. Vielä 1960-luvun alkupuolella tilanne oli ollut päinvastainen, silloin määräykset ja ohjeet kulkivat hallintotasolta kansalaisten suuntaan.
   
   Nousevan uuden ympäristöaktivismin edustajat olivat yleensä nuoria, aktiivisesti luonnonsuojelutyössä mukana olleita henkilöitä. Erityisesti he kritisoivat Metsähallitusta, teollisuusyrityksiä ja yleensä metsätalouden organisaatioita.
   Keskusteluun tuli 1970-luvulla mukaan myös aiemmin sivummalla pysyneitä kansalaisryhmiä, esim. osa metsänomistajista omaksui ekologisia näkemyksiä. Eikä ympäristöaktivismin kehitys jäänyt pelkästään keskustelun ja vaatimusten esittämisen asteelle. Julkisuudessa vilkastunut ympäristökeskustelu ja luonnonsuojelupiirien alkanut organisoituminen johtivat lopulta ns. suoraan toimintaan.
   Tilanne kärjistyi, metsä- ja luontokeskustelu saavutti yhä laajemmat kansalaispiirit. Samalla aktivistien toiminta kävi entistä voimakkaammaksi. Luonto, talous ja sosiaalinen järjestelmä joutuivat ristiriitaan. Muutoksen myötä niiden väliset sidokset oli arvioitava uudelleen.
   Vähitellen 1970-luvun aikana tilanne johti hallinnollisiin uudistuksiin, ympäristönsuojelun virallistumiseen ja byrokratisoitumiseen. Ja sitten vuonna 1983 perustettiin ympäristöministeriö.

   Metsäkonflikteissa törmäävät vastakkain hyvin monien erilaisten ryhmien intressit, arvot ja arvostukset . Tällaisina ryhminä voi mainita esim. luonnonsuojelijat, metsänomistajat, puutavarayhtiöt, valtion ja median.
   Useimpien pyrkimyksenä on ajaa omia välittömiä etujaan, jolloin metsien merkitys on olla esim. taloudellisen hyvinvoinnin tai elannon tuottaja. Jollekin toiselle metsällä on puolestaan kulttuuri- tai virkistysarvoa.
   Miten yhteiskunta sitten pystyy vastaamaan näihin keskenään jopa ristiriitaisiin vaatimuksiin? No, tavoitteena on joka tapauksessa oltava luonnon tasapaino. Toisaalta on selvitettävä taloudellisten ja sosiaalisten järjestelmien vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteet. Voidakseen taata jäsenilleen hyvän ympäristön on yhteiskunnan pystyttävä tasapainottamaan  ja sovittamaan mahdollisuuksien mukaan yhteen eri ryhmien intressit ja toiveet.
   Toisin sanoen: on löydettävä, asetettava ja toteutettava yhteinen tavoite. Yhteiskunnan on kuitenkin pystyttävä myös ohjaamaan jäsentensä käyttäytyminen tämän yhteisen kompromissin mukaiseksi.

Sitten tuohon Hattuvaaran tapaukseen, Ilomantsiin. Siellä Metsähallituksen ja paikallisten välit alkoivat kiristyä 1970-luvun alusta lähtien.

   Suomessa oli jo 1960-luvulta lähtien käytetty kemiallisia aineita vesakkojen torjuntaan, mutta niiden levittäminen oli tapahtunut lähinnä käsityönä sekä traktoreita apuna käyttäen. 1970-luvulla avuksi otettiin lentokoneet. Menetelmä oli suhteellisen edullinen ja tehokas, mutta myös pelkoa herättävä. Myrkkyjen pelättiin leviävän kontrolloimattomasti ympäristöön, jolloin esitetyissä uhkakuvissa alueen väestöä uhkaisivat syöpätaudit, sikiövauriot ja monet ennalta arvaamattomat riskitekijät.
   Pelot olivat osittain tunnepohjaisia ja niitä lisäsivät asiasta julkaistut, keskenään ristiriitaiset, enemmän tai vähemmän tieteelliset tutkimustulokset. Asiasta nousseen hälinän taustalle unohtui se, että kemiallinen torjunta muodosti vesakkojen hävityksessä ainoastaan jäävuoren huipun. Edelleen pääosa vesakoista hävitettiin mekaanisesti vesurein ja raivaussahoin.

   Hattuvaarassa tilanne kärjistyi vuonna 1980, kun lentoruiskutuksia vastustaneet luonnonsuojelijat majoittuivat Metsähallituksen kaavailemalle ruiskutusalueelle tarkoituksenaan estää myrkytyslennot. Mukana oli sekä paikallista väestöä että muualta tulleita.
   Tapahtumiin johtaneen kehityksen juuret ulottuivat 1970-luvun alkupuolelle. Ilomantsilaiset olivat olleet huolestuneita "myrkynkylvöstä" ja vuonna 1974 he siirtyivät sanoista tekoihin. Pysäyttivät myrkytyskoneen Teponsärkällä ajamalla autoja tien tukkeeksi estääkseen ruiskutukset tai vähintään vaikeuttaakseen niiden suorittamista.
   Samana vuonna paikalliset olivat vahtineet pitkiä aikoja lentokonetta, ja kertoman mukaan eräät iltamista palanneet olivat jo olleet aikeissa "nakata koko koneen järveen". Elokuussa 1975 lähes sata kyläläistä oli saartanut myrkytyksiä suorittamaan aikoneen koneen ja lentäjä oli joutunut ottamaan vastaan jonkin verran palautetta.

   Kyllähän asukkaat olivat pyrkineet vaikuttamaan myös virkamiesten kautta. Ilomantsin kunta vastusti ruiskutuksia ja pyrki osaltaan vaikuttamaan asiassa. Kunta järjesti vuonna 1975 julkisen luonnonsuojelijoiden ja metsäalan välisen keskustelutilaisuuden, jossa pyrittiin löytämään yhteisymmärrys lentoruiskutuksiin. Kunta myös laati aloitteen lentolevitysten kieltämiseksi alueellaan. Vuonna 1977 ruiskutusten lopettamiseksi vedottiin lopulta suoraan eduskuntaan maakunnallisella adressilla. Aloitteet eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin.

   Yleinen mielipide kääntyi ajan myötä yhä voimakkaammin lentoruiskutuksia ja yleensä kemiallista torjuntaa vastaan. Vallanpitäjätkään eivät enää voineet olla ottamatta kansalaismielipidettä huomioon. Tilannetta kärjisti kuitenkin päätöksenteon byrokraattisuus ja hitaus: asenteet olivat jo muuttuneet, tapahtumat etenivät nopeasti, mutta juridinen toimintaympäristö oli entinen.
   Toukokuun lopussa vuonna 1980 maa- ja metstalousministeriö muutti vesakontorjunta-aineiden levittämispäätöksiä. Mikäli torjunta-aineita oli tarkoitus levittää tienvarsille, rautatiealueille, johtoalueille tai hehtaaria laajemmalle alueelle metsässä, oli suunnitelmasta vähintään kaksi viikkoa ennen töiden aloitusta ilmoitettava kunnan terveyslautakunnalle ja vesilautakunnalle. Paikallisten poliisien oli saatava tieto viikkoa ennen töiden aloittamista.

   Avoimeksi konfliktiksi tilanne riistäytyi elokuussa 1980, jolloin Metsähallitus ryhtyi toteuttamaan Ilomantsin Hattuvaaraan suunniteltuja lentoruiskutuksia. Ne oli tarkoitus aloittaa 18.8. Viluvaaran alueesta, suuruudeltaan kaikkiaan 186 hehtaaria.
   Kuukauden ensimmäisen viikon aikana alueelle oli majoittunut muutamia luonnonsuojelijoita, jotka keräsivät pois lentäjälle merkiksi sijoitettuja valkoisia muovikasseja sekä kasasivat puunrunkoja ja kiviä metsäautotielle estääkseen huoltokuljetukset. Metsähallinnon Ilomantsin hoitoalueen edustajana aluemetsänhoitaja Saara Peiponen teki 12.8.1980 poliisille rikosilmoituksen vahingonteosta.

   Elokuun 11. päivänä oli asiassa yritetty löytää ratkaisu. Hattuvaaran koululla oli pidetty kyläkokous. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Ensio Hämäläinen oli selvittänyt Ilomantsin kunnan pitkäaikaista kielteistä kantaa vesakkomyrkytyksiin.
   Kuntalaisten ehdotus oli ollut, että ruiskutuksista luovuttaisiiin tai niitä lykättäisiin vuodella, mutta tähän Metsähallitus ei ollut suostunut. Perusteluina se oli käyttänyt tekemiään sopimuksia.
   Neuvonpito oli päättynyt tuloksettomana. Paikalla olleet kyläläiset olivat ilmaisseet tukensa luonnonsuojelijoille ja kannustaneet näitä pysyttelemään edelleen maastossa.

   13. - 15.8. suoritettiin ruiskutusalueen uudelleenmerkitseminen ja poistettiin tiesulut. Tästä huolehtivat hoitoalueen työntekijät yhdessä virka-apupyynnön saaneiden poliisien kanssa.
   Luonnonsuojelijat eivät suostuneet avustamaan töissä, vaikka eivät enää poistaneetkaan merkkejä eivätkä pykänneet uusia tiesulkuja. Paikalliset asukkaat osoittivat mieltään ruiskutuksia vastaan tekemällä alueelle ns. marjaretken päivää ennen lentojen aloitusta.

   Maanantaina 18.8. helikopteri saapui Korpilammen kentälle, missä sitä oli varmistamassa kaksi poliisia. Suoritetulla tarkistuslennolla oli todettu, että luonnonsuojelijat olivat siirtäneet leirinsä käsittelyalueen rajalle. Alueella oli myös muutamia paikallisia asukkaita marjastamassa, mutta lentojen alettua nämä olivat joko poliisin kehotuksesta tai muuten poistuneet alueelta.
   Työt sujuivat ilman häiriöitä. Tosin ruiskutuksia tehtiin vain alueilla, missä ei ollut luonnonsuojelijoita. Kopteri näet rikkoutui ja päivän ruiskutukset jäivät kesken.

   Sitten sää muuttui tuulisemmaksi. Ruiskutuksia lykättiin. Luonnonsuojelijoita virtasi paikalle. Tarkastuslennolla sitten todettiin, että luonnonsuojelijoita oli sijoittunut koko suunnitellulle ruiskutusalueelle.
   Ruiskutukset uhkasivat keskeytyä lentäjän kieltäytyessä ruiskuttamasta torjunta-ainetta luonnonsuojelijoiden päälle. Seuranneissa neuvotteluissa hoitoalueen henkilökunnasta ja poliisivoimista päätettiin muodostaa ketju, haravoida maasto ja poistaa sieltä kaikki sivulliset.
   Toimenpide näytti onnistuneen, ja ruiskutukset suoritettiin pääosin loppuun, tosin 33 hehtaaria jäi käsittelemättä helikopterin tiukan aikataulun vuoksi. Tosin oikeasti kaikki ei ollut näin yksiselitteistä.
   Muutamia aktivisteja oli jäänyt alueelle ja altistunut tai joutunut vaaraan altistua torjunta-aineelle. Tapahtunut kuumensi tunteita, ja asianomaiset tekivätkin omalta osaltaan rikosilmoitukset poliisille.
   Tapahtumana episodi oli ohi. Metsähallitus päätti ruiskutukset Hattuvaarassa, luonnonsuojelijat puolestaan poistuivat alueelta mielestään moraalisina voittajina.
   Jälkipyykki pestiin oikeudessa.

   Hattuvaaran lentoruiskutuksia vastustaneista seitsemäätoista kuulusteltiin syylliseksi epäiltynä. Heistä ns. leiriläisiä oli kolmetoista, muita neljä. Leiriläisiin kuuluneet luonnonsuojelijat olivat iältään 17-26 -vuotiaita, enemmistö 20-23 -vuotiaita. Useimmat opiskelivat Joensuussa. Runsas puolet oli kotoisin Joensuusta tai sen lähikunnista. Muut olivat kirjoilla muualla, lähinnä pääkaupunkiseudun kaupungeissa.
   Otanta oli siis erittäin pieni, mutta Roiko-Jokela haluaa tehdä siitä joitakin päätelmiä. Luonnonsuojelijat olivat joko pohjoiskarjalaisia, joilla oli yhteinen huoli kotiseudustaan, tai he olivat pääkaupunkiseudulta, minne luonnonsuojelu aatteena ja järjestötoiminnan muodossa oli juurruttanut asemaansa jo syvemmälle.
   Luonnonsuojelijoiden taustat olivat kohtalaisen yhtenevät. He olivat opiskelijoita, pohjoiskarjalaisia, perheettömiä ja yleensä myös varattomia. Kotitaustat vaihtelivat jonkin verran: joukossa oli muutamia työläiskotien kasvatteja, useimmat olivat yrittäjä- tai virkamiesperheistä.
   Osa suojelijoista toimi aktiivisesti erilaisissa luonto- ja ympäristöjärjestöissä, joten heidän toimintansa taustalla voi olettaa olleen laajempaakin ekologista ajattelua. Toisaalta tavoitteena oli saada suoran toiminnan avulla huomiota, nostaa asia yleiseen tietoisuuteen ja näin muokata mielipiteitä, mitä kautta puolestaan olisi ollut mahdollisuus saada muutoksia luonnonsuojelua koskevaan lainsäädäntöön.

   Metsähallituksen asema konfliktissa oli hieman paradoksaalinen sikäli, että sen toimintamenetelmät olivat lakien ja asetusten mukaisia. Mutta kokonaan toinen asia oli, mitä niistä kuntalaistasolla tai yleisesti ajateltiin.
   Metsähallituksen tilannetta vaikeutti se, ettei lentoruiskutuksille juuri löytynyt tukijoita, ainakin julkisesti niiden puolesta puhuneita oli kovin vähän. Myös asiantuntijoiden käsitykset olivat keskenään ristiriitaisia. Metsähallituksen oli vaikea vakuuttaa paikallista väestöä kemiallisen vesakontorjunnan vaarattomuudesta. Ensisijaisesti Metsähallituksen puolelta tuleen joutui sen Ilomantsin hoitoalueen aluemetsänhoitaja Peiponen.
   
   Varsinaisen episodin yhteydessä Ilomantsin kunta ei joutunut suoraan mukaan tapahtumiin, mutta muuten se oli ollut tapauksen tiimoilta jo pitkään aktiivinen. Jo heinäkuussa 1974 kunta oli tehnyt valtioneuvostolle aloitteen vesakontorjuntamyrkytysten kieltämiseksi sen alueilla. Aloitteella - yhdessä monien muiden kuntien ja lääninhallitusten tekemien vastaavanlaisten esitysten kanssa - oli se merkitys, että valtiojohto joutui miettimään asiaa.
   Maa- ja metsätalousministeriö antoi toukokuussa 1975 pätöksen torjunta-aineiden lentolevityksestä taimistoon. Käytännössä päätös jäi torsoksi. Vesakontorjunta-aineita sai levittää ilma-aluksesta vain metsän uudistusalalla ja havupuutaimistoon. Maa- ja metsätalousministeriö saattoi kuitnekin yksittäistapauksessa myöntää luvan torjunta-aineiden levittämiseen muussakin tarkoituksessa. Joten kuntien reaaliset mahdollisuudet vaikuttaa alueellaan tehtäviin ruiskutuksiin jäivät lähes olemattomiksi.
   
   Hattuvaarasta muodostui ennakkotapaus yleisen mielipiteenmuokkauksen osalta. Vuotta aiemmin tapahtunut Koijärvi-episodi oli ollut tiedotusvälineille vielä harjoittelua. Sen kautta ne olivat kuitenkin nähneet ympäristöliikkeen  ja -arvojen uutisarvot.
   Itse tapahtumat alkoivat median osalta pian leirin perustamisen jälkeen. Jo seuraavana päivänä leirin olemassaolo tuli alueellisen median välityksellä paikallisten asukkaiden ja myös muiden tiedotusvälineiden tietoon. Esim. ensimmäinen lehdistöhaastattelu tehtiin samana päivänä. Tieto levisi yhä laajemmalle valtakunnan tasolla.
   
   Turun yliopiston oikeustieteiden professori Hannu Tapani Klami antoi kesällä 1981 lausunnon Ilomantsin kunnan Hattuvaaran alueen tapahtumista. Hänen laajassa pohdinnassaan Roiko-Jokela näkee koko kiistan ytimen eli kysymyksen lain kirjaimesta, tulkinnasta ja suoran toiminnan hyväksyttävyydestä. Pohdintansa lähtökohdaksi Klami otti oikeusteoreettisen olettamuksen, että kansalaistottelemattomuus ei välttämättä ole lain vastustamista eikä suora toiminta laitonta.
   Klamin mielestä kyse oli kahdesta laintulkinnallisesta perusasenteesta. Tulkinnan lähtökohdaksi saatetaan ottaa luonnolliset ja inhimilliset perusarvot, joiden voi selittää saavan positiivisia ilmauksia esim. hallitusmuodon säädöksissä kansalaisvapauksista, mitä kutsutaan luonnonoikeudelliseksi näkemykseksi. Sen vastakohta on ns. oikeuspositivistinen näkemys, joka pitäytyy tarkoin lain kirjaimeen eikä hyväksy perusarvoille mitään tulkinnallista merkitystä, mikäli laki ei nimenomaan velvoita ottamaan niitä huomioon.
   Luonnonsuojelijoiden toimintaa Klami halusi tulkita luonnonoikeudellisen näkemyksen kautta. Hänen mielestään, riippumatta luonnon omistussuhteiden järjestelyistä yhteiskunnassa, kenenkään yksityiset oikeudet eivät voineet ohittaa esim. toisten ihmisten terveyttä tai luonnon ekologista perustasapainoa.
   Yksilöiden tuli Klamin mukaan jossain määrin sietää vapaan kansalaismielenosoituksen haittoja, sillä käytännössä kansalaistoiminnan vapaus ja yksilön oikeudet eivät ole täysin toistensa ulkopuolisia, toisiaan rajaavia alueita. Tilanteessa tuli muistaa myös asian moraalinen puoli. Hattuvaaran konflikti oli kuitenkin sikäli poikkeuksellinen, että siinä ei muodostunut ristiriitaa luonnonsuojelijoiden ja yksityisten maanomistajien välille, vaan luonnonsuojelijoiden vastapoolina oli julkisoikeudellinen yhteisö, valtio. Tässä tapauksessa Klami edellytti tavanomaista korkeampaa sietokynnystä.
   Klami totesi kaikkien osapuolten  niin luonnonsuojelijoiden, Metsähallituksen kuin viranomaistenkin - toimineen legaalisen toleranssin puitteissa. Tämä on kuvaavaa moniarvoiselle yhteiskunnalle. Puolueettomuutta ei voi edellyttää, mutta erilaisia näkemyksiä tulee silti sietää melko pitkälle. Klami itse kallistui lähinnä luonnonoikeudellisen näkemyksen kannalle, mutta hän korosti, ettei kumpaakaan, ei luonnonoikeudellista eikä oikeuspositivistista, voinut todistaa oikeaksi. Yksityisenä kansalaisena Klami antoi sympatiansa luonnonsuojelijoiden puolelle.
   Luonnonsuojelijoille tuomittiin suht pienet vahingonkorvaukset, muista syytteistä luovuttiin. Roiko-Jokela katsoo tämän olleen oikeuden hiljainen kannanotto asian moraalisesta puolesta.

   Metsähallitus keskeytti lentoruiskutukset. Tätä se perusteli uusilla kannattavuuslaskelmilla, mutta käytännössä se oli pakkotilanteessa. Suojelijat tulkitsivat tämän voitokseen.

   Mikä sitten oli Hattuvaaran tapahtumien merkitys? Normien kehittämisen ja ympäristölainsäädännön uudistamisen kannalta merkitys on sinänsä selvä, mutta episodia ei voine asettaa aivan ratkaisevaan asemaan. Lentoruiskutusten vastustaminen oli yleistä monissa alueen kunnissa ja valtakunnallisestikin. Merkittävän Hattuvaarasta tekee tilanteen kärjistyminen siten, että uutiskynnys ylittyi. Lisäksi tulee muistaa, että lakimuutosta oli valmisteltu jo ennen varsinaisia tapahtumia.
   Ei konfliktin merkitystä silti pidä myöskään väheksyä. Olihan välittömänä seurauksena se, että Metsähallitus lopetti lentoruiskutukset.
   Luonnonsuojelijoiden ryhmätietoisuuden ja -identiteetin kannalta seurausvaikutusten suunta heijastui voimakkaammin tulevaisuuteen. Taustalla vaikuttivat Koijärven tapahtumat, lintujärven suojelu vuonna 1979. Hattuvaara antoi uutta pontta nuorelle ympäristöliikkeelle sekä valoi uskoa sen oikeutukseen ja menestyksellisyyteen.
   Tärkeään asemaan nousevat tässä yhteydessä tiedotusvälineet, joiden myötämielinen, uuden edessä innostunut asenne pikemminkin tuki ja edesauttoi luonnonsuojelijoiden toimintaa kuin pelkästään tiedotti tapahtumista. Myös paikallisten asukkaiden asenne on muistettava, yhteinen rintama loi mielikuvaa yhteisestä, jopa yleisestä suojeltavasta edusta, perusoikeudesta.
   Roiko-Jokela katsoo Hattuvaaran tapahtumilla olleen tärkeä merkitys myöhemmälle ympäristöliikkeen nousulle, järjestäytymiselle ja lopulta politisoitumiselle.

Vieremän, Sonkajärven ja Vuolijoen kunnat nousivat parrasvaloihin vuoden 1988 marraskuussa, kun alueilla sijainneet Talaskankaan ja Sopenmäen metsäalueet ajautuivat luontoaktivistien ja Metsähallituksen taistelukentäksi. Suojeluväki korosti alueen luonnon ainutlaatuisuutta, Metsähallitus puolestaan pyrki noudattamaan laadittua talousmetsäsuunitelmaa ja toteuttamaan sen mukaisesti alueelle kaavaillut hakkuut.

   Usealta taholta esitettiin vetoomuksia hakkuiden lykkämiseksi ja Talaksen suojelemiseksi. Vetoomuksia esittivät mm. Maailman luonnonsuojelusäätiö, Suomen Luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto. Samoin useat asiantuntijat ja tutkijat vetosivat Talaskankaan suojelun puolesta. Myös Kuopion läänin maaherra Kauko Hjerppe ja läähinhallitus puolsivat suojelusuunnitelmia. Talaksen suojelijat pyrkivät suoraan neuvotteluyhteyteen Metsähallituksen kanssa, mutta keskustelut jäivät tuloksettomiksi.
   Suojelupiirien toiminta Talaskankaan alueen suojelemiseksi oli siinä määrin määrätietoista ja jäsentynyttä, että sen voi katsoa järjestäytyneen lähes kiinteäksi organisaatioksi. Ryhmä kutsui itseään Talaksen Ystäviksi. Laajimmillaan sen kannattajajäsenien määrä oli n. 500, joista aktiiveja oli n. 30.
   Ryhmän jäsenet olivat ensisijaisesti nuoria luontoliittolaisia ja Helsingin yliopiston opiskelijoita, jonkin verran mukana oli myös Helsingin yliopiston tutkijoita. Ydinjoukko vastasi toiminnasta keräten vetoomuksia, järjestäen neuvottelutilaisuuksia, pitäen yhteyttä tiedotusvälineisiin sekä organisoiden suoraa toimintaa alueella. Toiminta oli näkyvää ja aktiivista noin vuoteen 1990 saakka, minkä jälkeen ryhmä hajaantui.

   Metsähallituksen hakkuusuunnitelmat eivät miellyttäneet myöskään alueen kuntia. Vieremän kunta halusi laajentaa Talaskankaan suojelualuetta. Ylä-Savoon suuniteltua soidensuojelualuetta olisi laajennettava käsittämään myös metsiä. Kunnahallituksen mielestä koko Talaskankaan aluetta olisi käsiteltävä yhtenä asiana.
   Kritiikkiin yhtyi myös Vuolijoen kunta, joka kunnanhallituksen kokouksessa hyväksyi Talaskankaan käyttöä selvittävälle työryhmälle osoitetun kirjeen, jossa esitettiin, että Sopenmäen alueen käyttö ja mahdollisen suojeltavan alueen rajaus tarkastetaan yhdessä Talaskankaan alueen kanssa. Samalla kunnan taholta osoitettiin myös myötämieltä suunnitelluille hakkuille: mahdolliset suojelualueiden rajaukset toivottiin suoritettavan ripeästi, jotta niiden ulkopuolisten alueiden metsänhoito- ja käsittelytyöt eivät tarpeettomasti vaikeutuisi.
   Metsähallituksen vastaus oli tylynpuoleinen. Sen mukaan alueelta - valtion maalta - ei löytynyt "aineksia laajaksi yhtenäiseksi korkean suojelun alueeksi". Tieverkoston myötä alueen erämaaluonne oli hävinnyt. Lisäksi vanhat talousmetsät eivät olleet historialtaan ja luonteeltaan ns. ikimetsiä.
   Metsähallitus aloitti hakkuut Sopenmäen alueella 13.2.1989.

   Tiedepiirit pommittivat ympäristöministeri Kaj Bärlundia (sd) selvityksillä. Asiantuntijat pitivät Talaksen aluetta niin kasvistoltaan kuin linnustoltaankin ainutlaatuisena. Erityisesti tutkijat korostivat alueelta useita uhanalaisia ja jo kadonneiksi luultuja lajeja. Jo aloitetut hakkuut tuli tutkijoiden mielestä keskeyttää vähintäänkin alueen lajien inventoinnin ajaksi, minkä jälkeen olisi mahdollista harkita alueen jakoa talousmetsiin ja suojeltaviin alueisiin.
   Suojelupiirien esitykset vakuuttivat ympäristöministeri Bärlundin, joka esittikin Metsähallituksen pääjohtaja Jaakko Piiroselle hakkuiden keskeyttämistä. Metsähallituksen taholta toivomus kuitenkin evättiin. Alue oli määritelty talousmetsäksi, eikä perusteita hakkuiden keskeyttämiselle näin ollen ollut. Suojeluvaatimukset eivät saaneet myötämieltä myöskään maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjalalta (kok).
   Myönnytykseksi suojelijoille voitaneen kuitenkin lukea se, että hakkuiden aiheuttamia ongelmia päätettiin 12.11.1988 ryhtyä selvittämään epävirallisessa työryhmässä. 1.12. Pohjala lupasi maa- ja metsätalousministeriön sekä Metsähallituksen olevan valmiita keskustelemaan ympäristöministeriön kanssa alueen suojeluarvojen selvittämisestä ja ydinalueen mahdollisesta liittämisestä suojeluohjelmaan.

   Talaskankaan kysymys herätti myös eduskunnan huomion. Kansanedustaja Erkki Pulliainen (vihr) esitti 28.10.1988 eduskunnan puhemiehelle kirjallisen kysymyksen hakkuista. 25.11. ministeri Pohjala antoi vastauksensa. Pohjala perusteli hakkuita toteamalla Talaskankaan kuuluvan jo perinteisesti talousmetsäalueisiin. Alueella ei ollut voimassa olevaa suojeluohjelmaa. Hakkuut tulisivat jatkumaan ohjelman mukaisesti.
   Pohjalan lausunto herätti eduskunnassa vilkasta keskustelua. Mm. kansanedustaja Marja-Liisa Löyttyjärvi (deva) yhtyi Pulliaisen kritiikkiin ja kysyi, aikoiko hallitus pysäyttää hakkuut ja ryhtyä selvittämään alueen suojeluarvoa. Löyttyjärvi piti Talaskankaan aluetta biologisesti erittäin arvokkaana, ikimetsänä, ja vetosi myös asiantuntijalausuntoihin Talaskankaan kaltaisten vanhojen metsien tieteellisestä arvosta. Pohjala ei muuttanut käsitystään.
   Kansanedustaja Osmo Soininvaara (vihr) puuttui keskusteluun korostamalla ympäristöaatteiden korkeaa kurssia Keski-Euroopassa ja totesi hallituksen saattaneen brutaalilla käytöksellään koko Suomen paperinviennin boikottiuhan partaalle. Pohjala kuittasi Soininvaaran kyselyn lyhyesti: "Minun mielestäni tämän Talaskankaaseen kuuluvan kapean suikaleen hakkaaminen ei ole brutaalia menettelyä".
   Asian käsittely eduskunnassa oli hetkellisesti päättynyt.

   Soininvaaran puheenvuorossa huomio kiinnittyy ulkomaankorttiin. Suojelun vaatijoille oli tyypillistä nostaa esiin uhka Keski-Euroopan mahdolllisesta Suomen paperiteollisuuden boikotista. Tällä pyrittiin vaikuttamaan kotimaiseen puun ostoon. Ulkomaankortti kyllä noterattiin metsäsektorin piirissä, mutta varsinaiseksi lyömäaseeksi sen ei annettu muodostua.
   Metsäkiistojen saatua huomiota kansainvälisillä foorumeilla metsäsektorin oli reagoitava negatiiviseen julkisuuteen. Kansallisella tasolla suojelijoiden kirjoituksiin saatettiin vastata hyvinkin tiukoilla vastineilla, mutta kansainvälisillä areenoilla ei tällaista julkisuutta haluttu. Asiapitoinen kirjoittelu, joka ei välttämättä liittynyt akuuttiin tapahtumaan, sekä laaja-alainen ja pitkäjänteinen tiedotuspolitiikka koettiin järkevämmäksi toimintatavaksi.

   Helmikuussa 1989 tilanne kiristyi. Luonto-Liitto järjesti Vuolijoella metsäkurssin, johon osallistui sekä paikallisia suojelupiirejä että viitisenkymmentä ulkopaikkakuntalaista luontoliittolaista ympäri Suomea. Kurssin jälkeen osa osallistujista jäi paikalle tarkoituksenaan ryhtyä aktiivisiin toimiin hakkuiden estämiseksi heti kun ne olivat alkamassa.
   20.2. yhteenotto oli valmis. Kaikkiaan n. 50 aktivistia leiriytyi Vuolijoen Heinosenahon metsätyömaalle johtavalle metsäautotielle tukkien sen hakkuutyömaan ajoneuvoilta. Poliisi purki tie-esteenä olleen teltan, ja alueella olleet suojelijat siirrettiin sivuun kuka kantamalla, kuka moottorikelkan peräreessä. Tilanne oli samanlainen myös itse hakkuualueella.
   Seuraavana päivänä aktivistit olivat jälleen paikalla. He olivat ketjuttaneet itsensä metsätraktorin teloihin, ja poliisin virka-apua tarvittiin jälleen.  Suojelijat eivät tehneet aktiivista vastarintaa, vaan "alistuivat" poiskuljetettaviksi. Muutoinkin poliisimiesten tehtäväksi jäi lähinnä tilanteen yleisvalvonta ja järjestyksen turvaaminen. Tilanne jatkui vastaavanlaisena vielä muutamien päivien ajan.

   Kritiikki hakkuita vastaan oli ollut kova ja se voimistui edelleen. Suomen Luonnonsuojeluliitto ja sen nuorisojärjestö Luonto-Liitto keräsivät kansalaisadressin suomalaisen metsäluonnon puolesta. Biologian opiskelijat osoittivat mieltään Erottajalla Metsähallituksen toimitalon edessä. Muut Roiko-Jokelan nimeämät hakkuiden lopettamista vaativat järjestöt olivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, Nuoren Keskustan Liitto ja Keskustan Opiskelijaliitto.  

   Kiista päättyi helmikuun lopulla osittaiseen kompromissiin. Metsähallitus ja Suomen Luonnonsuojeluliitto sopivat neuvotteluissaan, että 48 hehtaaria kiistanalaisesta alueesta jätetään hakkuiden ulkopuolelle, ja alueiden suojelutarve selvitettäisiin kesän 1989 aikana. Luontoliitto ja Talaksen Ystävät hyväksyivät ratkaisun.
   Varsinaisten Sopenmäen tapahtumien jälkinäytös käytiin vielä oikeudessa. Kajaanin kihlakunnanoikeus sai joulukuussa 1989 pohdittavakseen jutun, jossa 34 luonnonsuojelijaa syytettiin pakottamisesta, omankädenoikeudesta ja niskoittelusta poliisia vastaan. Metsähallitus ja metsätyöntekijät esittivät lisäksi joitakin taloudellisia korvausvaateita.

   Keskustelu jatkui eduskunnassa 16.3. Talaskangas-episodin jo käytännössä päätyttyä. Pulliainen vaati ministeri Pohjalalta perusteluja sille, että hakkuisiin Vuolijoen Sopenmäen Heinosenahon leimikossa yleensä ryhdyttiin. Pohjala kiisti Pulliaisen esittämän vastakkainasettelun, hän toisti alueen olevan vanhaa talousmetsää, jolle rakennettu tieverkosto oli jo kauan sitten tuhonnut alueen erämaa- ja ikimetsäluonteen.
   Pulliainen ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestään Metsähallitus oli ryhtynyt neuvotteluihin luonnonsuojelijoiden kanssa vasta aktivistien osoitettua mieltä Sopenmäellä.
   Pulliainen arvosteli myös Metsähallitusken asennetta suojelijoita kohtaan. Kun hän oli ollut henkilökohtaisesti paikalla Sopenmäessä, aluemetsänhoitaja Veikko Hiltunen oli ilmoittanut maastossa, että meneillään olevilla viranomaistoimilla osoitettaisiin aktivisteille, mikä oli "heidän paikkansa yhteiskunnassa".
   Pulliaisen teksti oli kovaa kuultavaa. Sen mukaan luonnonsuojelupiireiltä haluttiin viedä mahdollisuudet vaikuttaa suojelukysymyksissä. Ettei vain ollut tarkoitus puuttua jopa perustuslain suomiin kansalaisoikeuksiin? Kansanedustaja Arvo Kemppainen (skdl) kiinnitti huomiota samaan kysymykseen hieman myöhemmin, hänen mielestään ministeriön tuli kuulla myös järjestäytymättömiä ihmisiä.
   Pohjala pysyi kannassaan. Pieni joukko aktivisteja ei voinut olla keskustelu- tai neuvotteluosapuoli Metsähallitukselle - yhden joukon kanssa tehdyn sopimuksen mitätöisi pian jokin toinen ryhmä. Asiallinen neuvottelukumppani olisi sen sijaan esim. Suomen Luonnonsuojeluliitto, jonka puuttuminen keskusteluun olikin suonut mahdollisuuden ratkaisuun.

   Vaikka episodi paikan päällä olikin nopeasti ohi, jälkipyykkiä pestiin pitkään. Asiaa käsiteltiin aluksi 15.12.1989 Kajaanin kihlakunnanoikeudessa, joka langetti tuomiot 27 luonnonsuojelijalle. Rangaistukset olivat 80 - 1.650 markan suuruisia sakkoja, ja kihlakunnanoikeus katsoi lieventämisperusteeksi luonnonsuojelutarkoituksen.
   Suojelijoiden asianajaja Matti Wuori toi oikeudessa esille todistajana Helsingin eläintieteen laitoksen dosentin, filosofian tohtori Yrjö Hailan, jonka kommentit ja käsitykset olivat kovaa kuultavaa metsähallinnon virkamiehille. Asianajaja Wuoren kysymykseen Talaskankaan luonnonarvoista Haila vastasi laajasti ja seikkaperäisesti, kansainvälisiin tutkimuksiin vedoten. Hailan mielestä Talaskankaan aluetta oli arvioitava siitä näkökulmasta, mikä sen merkitys on pyrittäessä estämään suomalaisen metsäluonnon köyhtyminen ja suomalaisessa metsäluonnossa uhkaavat sukupuutot.
   Wuoren mielestä asian käsittelyssä käyty todistelu oli muuttanut tilannetta monin tavoin eduksi hänen päämiehilleen. Metsureille aiheutettu haitta oli todistettu vähäiseksi, eikä näin ollen ollut voinut syntyä pakottamistilannetta, mistä useita suojelijoita nyt syytettiin. Myöskään haitanteon tunnusmerkistö ei Wuoren mielestä täyttynyt.
   Kokonaisuutena tarkasteltuna suojelijoiden perustelut toiminnalleen ovat hyvin monitahoisia. Suojelijat vetosivat paitsi tunnepohjaisiin, myös tiukkoihin tieteellisiin argumentteihin. Alueen metsätaloudellisen käytön vastapainona suojelijat esittivät mm. alueen monipuolisen eliöstön, josta osa oli uhanalaisia, yleiset moraalikäsitysket, luonnon virkistysarvot, luonnontuotteiden hyödyntämismahdollisuudet ja alueen hyödyntämisen tieteellisessä tutkimuksessa.
   Perustelut olivat kiistatta vahvat. Metsähallituksen määrätietoinen pitäytyminen lain sille suomiin oikeuksiin ja myös sen esittämät käsitykset alueen luonteesta jo perinteisenä talousmetsäalueena tuntuivat jäävän puolustuksen varjoon.
   Syyttäjän puheenvuorosta käy hyvin ilmi, että hän piti suojelijoiden toimintaa siirtymisenä vaarallisille vesille. Lain mukaan oli toimittava, minkäänlainen rajanylitys ei ollut mahdollinen, silloin luotaisiin helposti ennakkotapauksia ja -käsityksiä. Myös muutoksiin oli pyrittävä lain suomin keinoin. Metsähallitus yhtyi syyttäjän näkemyksiin.

   Roiko-Jokela toteaa Metsähallituksen toiminnan olleen kiistatta lakien ja asetusten sekä alueelle laadittujen metsätaloussuunnitelmien mukaista. Tilanne toistui useissa metsäkonflikteissa vastaavankaltaisena. Ongelman tulikin muodostamaan suojelijoiden käsitys yleisestä moraalikäsityksestä, minkä mukaan ihmisen tulee pyrkiä maksimoimaan ihmisten ja muiden tuntevien olentojen hyvinvointia ja onnellisuutta. Lain säädösten törmääminen eettisiin, psykologisiin, esteettisiin tai biologisiin arvoihin oli väistämätön.

   Kihlakunnaoikeus hyväksyi päätöksessään lieventämisperusteeksi, että suojelijat olivat toimineet sinänsä hyväksyttävässä luonnonsuojelutarkoituksessa. Myös hovioikeus hyväksyi tämän tulkinnan. Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisu ei tyydyttänyt Metsähallitusta, vaan se valitti asiassa edelleen korkaimpaan oikeuteen, joka hylkäsi anomukset.

   Talaskankaan hakkuista syntyneen konfliktin yhteydessä maa- ja metsätalousminsteriö antoivat Metsähallituksen ja ympäristöministeriön virkamiehistä kootulle työryhmälle tehtäväksi laatia vuoden 1989 aikana ehdotus Talaskankaan ja Sopenmäen alueen tulevasta käytöstä. Ehdotus valmistui 3.1.1990.
   Ehdotuksen mukaan Talaskangas-työryhmä esitti maa- ja metsätalousministeriölle sekä ympäristöministeriölle, että kyseiselle alueelle perustettaisiin luonnonsuojelulain mukainen erityinen suojelualue. Alueen perustamisen tarkoitukseksi määriteltiin "säilyttää edustavia ja monipuolisia osia erämaista metsä- ja suoalueista Maanselän vedenjakaja-alueella Kainuun luonnonmaantieteellisen alueen länsiosassa".
   Kaikkiaan suojelupäätös tulisi koskemaan n. 1.880 hehtaarin aluetta, mistä kasvullsita metsämaata oli n. 950 ha, kitu- ja joutomaita n. 875 ha ja vesialueita n. 55 ha. Aluetta olisi mahdollsita laajentaa, mikäli muutamat yksityisomistuksessa olevat alueet saisi ostettua valtiolle, jolloin suojelualueen pinta-ala nousisi noin 2.400 hehtaariin.

   Roiko-Jokela pitää mielenkiintoisena, että esityksestä ilmenevät selvästi kiistan eri osapuolten argumentit. Luonnonsuojelulliset näkökohdat ovat luonnollisesti keskeisessä asemassa: esitys korostaa alueelta löydetyn n. 30 uhanalaista lajia, ja toisaalta musitutetaan alueen merkityksestä kuntalaisten virkistys-, retkeily- ja monikäyttökohteena.
   Kuitenkin myös Metsähallituksen kiistan aikana ja myöhemmin oikeuskäsittelyn aikana tuomia näkökohtia tuodaan esille, alueen luonne vanahna talousmetsäalueena osoitetaan selvästi. Vaikka Metsähallitus oli joutunut kovan kritiikin kohteeksi sen Talaskankaalla suorittamien hakkuiden vuoksi, nyt perustettavan luonnonsuojelualueen hallintoa ja hoitoa oltiin siirtämässä sen vastuulle. Rahoitus hoidettaisiin tarkoitukseen varatuilla määrärahoilla valtion tulo- ja menoarviossa.
   Lopullisesti Talaskankaan alueen luonnonsuojelupäätös hyväksyttiin eduskunnassa 8.4.1994, ja asiaa koskeneet laki ja asetus astuivat voimaan 1.5.1994. Alueen kokonaispinta-alaksi muodostui lopullisen lain mukaan 3.500 hehtaaria, ja se sijoittui Sonkajärven, Vieremän ja Vuolijoen kuntien alueelle.

   Talaskankaan-Sopenmäen metsäkonflikti on kirjassa käsiteltävistä metsäkiistoista monimuotooisin. Siinä on selkeästi kognitiivisen, arvo- ja intressikonfliktin piirteitä. kiistan osapuolet eivät olleet yksimielisiä siitä, mikä oli oikeaa tietoa, millainen lopputulos olisi hyvä valtion, kuntien tai suojelijoiden näkökulmasta, ja kuinka ratkaisu tulisi vaikuttamaan eri ryhmien hyvinvointiin.
   Kiistakysymys näytti hyvin erilaiselta riippuen siitä, kenen silmin asiaa katsoi. Jotta kiista olisi mahdollisimman ongelmallinen, myös henkilökonfliktit eli yksilöiden mielipiteet ja toiminta ajautuivat törmäyskurssille.
   Kiistaa käytiin sekä valtakunnan tasolla että paikallistasolla. Siihen liittyivät vahvasti vastakkainasetteluna suojelulliset, työllisyys- ja aluepoliittiset arvot. Oman värinsä kiistaan toi ajoittain voimakas julkisuusaspekti, jota aktivistit hyödynsivät tehokkaasti.
   Talaskankaan-Sopenmäen metsäkiista oli monessa suhteessa konfliktien kulminaatiopiste. Osapuolten toimintatavat ja argumentit olivat vakiintuneet. Metsähallitus näytti saaneen metsiensuojelijoista tarpeekseen. Kiistan jälkipuinti tapahtui ensisijaisesti oikeudessa, jossa vaatimukset olivat tiukkoja ja ehdottomia.
   Metsäaktivistien toiminnalle haluttiin selvästi lyödä rajat. Toisaalta kiistan kärjistyminen sai aikaan myös sen, että aktivistien argumentit kovenivat julkisuudessa, ja suojelua kannattaneet viranomaistahot tiukensivat vaatimuksiaan.

Heikki Roiko-Jokela on koonnut teokseensa Arvot ja edut ristiriidassa viidestä merkittävästä tapauksesta kaiken oleellisen tarkastellen tilanteita jokaisen toimijan näkökulmasta. Vaikka kerronta on toisaalta pitkälti raportinomaista, yksityiskohdista pilkistää toisinaan mielenkiintoisia näkymiä. Esim. Ilkka Koivisto muistelee, kuinka seurasivat porukalla uutisointia Porkkasalosta ja kuinka näkivät iäkkäämmän poliisimiehen juoksevan metsässä nuoren aktivistitytön perässä - joku kavereista oli kysynyt, tuliko muille mieleen Kalevala, ja Väinämöinen juoksemassa Ainon perässä.

   Niin, joku saattaa vielä muistaa, kuinka Talaskankaan tiimoilta tehtiin myös rap-taidetta. Aktivistit kun saivat tukea myös taiteilijoilta.

Talaskangas rap

   Jos vielä toinenkin linkki. SIG-yhtye muisti metsureita - ja näiden uskollisia ystäviä - 1980-luvun alussa. Olivat saaneet inspiraation kun olivat kuulleet Jätkän humpan muutaman kerran liikaa.
   Myös tämä parodia soi aikoinaan ahkerasti Metsäradiossa.

SIG

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys viikon 13 aikana.

Mitä on syrjäytyminen? Entä miten sitä vastaan toimitaan sosiaali- ja terveysalalla?

Vaalikuukauden Vaihtoehto I
Terhi Laine: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla

Kun kukaan ei kuuntele, on joko vaiettava tai huudettava lujempaa. Tai sitten keksittävä uusia tapoja rakentaa yhteisöllisyyttä.

Vaalikuukauden Vaihtoehto II
Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaaleja odotellessa voitte tutustua myös puolueemme vaalisivustoon, se kun on jo avattu.

Vaalit

Luonnollisesti myös Suomenmaasta löydätte asiaa vaaleista ja ehdokkaistamme.

Suomenmaa