Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto
Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
WSOY 2008
694 sivua

 

Toivo Kuula (1883 - 1918) oli yksi huomattavimmista suomalaisista säveltäjistä, joka ehti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana jättää vahvan jäljen sävellystaiteemme historiaan. Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi, hattulalainen filosofian tohtori Juhani Koivisto on koostanut käyttöönsä saaman materiaalin - selkärankana Toivon ja Alma Silvennoisen päiväkirjat ja kirjeenvaihto - pohjalta tarkan kuvauksen Toivo Kuulasta, niin ihmisenä kuin säveltäjänä.

Matti Taikinamäki oli kotoisin pienestä eteläpohjalaisesta Töysän pitäjästä, missä tulevaisuus olisi tuonut vain raskasta maataloustyötä. Nuorelle Matille maistui viina ruumiillista työtä paremmin, joten hän päätteli taipumustensa viittaavan enemmänkin sotilasuralle kuin maajussiksi. Suomen kaartiin otettiin juuri lisää miehiä Turkin sodan vuoksi, ja niin Matti värväytyi sekä aloitti uuden elämän uudella nimellä - kaartissa oli tapana ottaa sotilasnimi. Ja kyllähän kaartilaisen nimenä Matti Kuula kuulosti toiselta kuin Matti Taikinamäki.
   Haavoittuminen vuonna 1877 ja aika Nižni Novgorodin sotilassairaalassa muuttivat Matin elämän. Jumala oli pelastanut hänet kuolemasta ja siksi hänen piti omistaa elämänsä Jumalalle. Juopottelu ja hurja sotilaselämä saivat jäädä.
   Matti palasi kunniamerkkeineen Suomeen ja asettui Alavudelle kruunun metsien vartijaksi. Alavudella hän tapasi Sanna Vehkakosken, jonka kanssa sittemmin avioitui.
   Vuonna 1882 Matti sai paikan Vaasasta tarkk'ampujapataljoonan sairaalan päällysmiehenä. Oli aika asettua aloilleen ja perustaa perhe.
   Sanna huomasi syksyllä odottavansa lasta. Poltot alkoivat heinäkuun kuudentena, juuri kun hän oli käymässä kotonaan Alavuden Vehkakoskella.
   Matti oli toivonut ja rukoillut poikaa ja sen vuoksi pojan nimeksi tuli Toivo. Toiseksi nimeksi tuli Timoteus Matin ainoan veljen mukaan.

   Esikoispoika havaittiin poikkeuksellisen lahjakkaaksi. Jo puolitoistavuotiaana hän alkoi isänsä polvella istuessaan laulaa Siis nouse Siion kiittämään. Vaikkei Toivo vielä ymmärtänyt sanoja, virsien melodiat hän oppi niin hyvin, että huomasi heti, jos joku lauloi väärin. Matti oli ylpeä pojastaan, tämä pääsisi vielä pitkälle: Toivosta koulutettaisiin pappi.

   Pian Toivo huomasi musiikin tarkoittavan muutakin kuin laulua. Pataljoonan välskäri Nymanin luona oli suuri musta piano, joka teki vaikutuksen koristeineen, messinkisine kynttilänjalkoineen ja valkoisine norsunluukoskettimineen. Ja sen ääni, se oli jotain, mitä Toivo ei ollut aiemmin voinut kuvitellakaan.
   Haavuri Norlin hankki harmonin ja antoi pikkupojan kokeilla. Toivo tuntui löytävän tutut melodiat ihmeen helposti, ja Norlin opetti sen vähän mitä musiikista tiesi. Pataljoonan kornetinsoittaja Mickelson käsitteli urkuharmonia tavalla, mikä tuntui Toivosta ihmeeltä - Mickelsonin oikean käden soittaessa tuttuja tanssisävelmiä, vasen käsi säesti soinnuilla.
   Tuo säestys teki suuren vaikutuksen yksiäänisen virsilaulun maailmassa eläneeseen poikaan. Tuon jälkeen Toivo soitti samaa sointua uudestaan ja uudestaan ja kuunteli tarkasti. Hän opetteli itsekseen ja tiesi musiikista paljon jo aloittaessaan seitsemänvuotiaana kansakoulun.
   Kymmenvuotiaana Toivo sai vihdoin oman harmonin. Soitin oli pieni, palkeet vuotivat, koskettimet olivat kellastuneet, ylä-äänet soivat vaivaisesti ja äänialaakin oli vain neljä oktaavia. Mutta se oli kuitenkin oma soitin, ja sitä sai käyttää niin paljon kuin halusi.
   Ensimmäisen kerran Toivo pääsi kuulemaan varsinaista taidemusiikkia kolmasluokkalaisena, kun kansakoululaiset vietiin Vaasan kaupungintalolle konserttiin. Elämys oli ikimuistoinen. Toivo itse totesi, kuinka siitä hetkestä asti janoamalla janosi musiikkia.

   Paitsi soittamisesta, Toivo haaveili nuorena myös merimiehen elämästä. Toivon nuoremman veljen, Arvon, muistikuvan mukaan Toivon aikeet lähteä merille "saatiin ehkäistyksi ostamalla Toivolle viulu jota hän soitti koko kesän yksinäisessä pataljooonan mankelikamarissa." Toivon omien kirjeiden mukaan taas viulunsoiton aloittamisen piti nimenomaan edistää suunnitelmaa merille lähtemisestä - koska viulun voisi ottaa mukaan laivalle, molemmat kiinnostuksen kohteet voisi yhdistää. Viulu tuli kuvaan mukaan lyseon viimeisen luokan aikana.

   Soittamista ja laulamista seurasivat ensimmäiset sävellyskokeilut 1898-99. Varhaisia instrumentaalikappaleita olivat Air varié pianolle sekä Fantasia viululle ja pianolle.
   Sitten syntyivät ensimmäiset laulusävellyksetkin. Luonnoksenomainen 12 tahdin mittainen Kas silloin vaan on lokakuulta 1899. Pian sen jälkeen ilmestyi Toivon ainoa ruotsinkielinen laulu Ut min väg i världen går.
   Vuonna 1901 valmistui laulu Älä itke, impeni nuori. Tuossa laulussa oli jo monia tekijänsä koko laulutuotannolle ominaisia piirteitä. Eino Leinon kokoelmasta Yökehrääjä valittu teksti on hyvin tyypillinen Toivon lauluille, siinä kun on kesää ja talvea, lunta ja lämpöä. Yhdistävä piirre oli myös sävellaji: f-mollissa kulkevan laulun keskimmäisessä säkeistössä melodiaan ilmaantuu selvästi doorilainen piirre, korotettu kuudes aste. Toisin sanoen, sen käyttö oli Toivolle ominaista jo ennen vuoden 1907 keräysmatkaa, jolloin hän tapasi tuota asteikkoa kansanlauluissa.

   Viulunsoitonopettaja oli vakuuttunut oppilaansa lahjakkuudesta, mutta muusikonura ei Toivon itsensä mukaan vielä varsinaisesti kangastellut mielessä. Hän muisteli, kuinka häntä "siihen vanhemmat auttaneet ei milloinkaan, olihan musiikkeri heidän mielestään ihmisarvoa alentava toimi, sillä olivathan ne kaikki suuria juoppoja ja hunsvotteja sekä Jumalan pilkkaajia."
   Koulutoverit lyseossa muistelivat kuulleensa myös jotain muuta. Myöhempi Maalaisliiton kansanedustaja ja ministeri Jalo Lahdensuo muisteli myöhemmin Toivon "ylvästelleen, että hänestä tulee ´toinen Sibelius´".
   Vanhempia Toivon suunnitelmat opiskelusta Helsingissä eivät miellyttäneet. Mutta kun vaihtoehto oli merille lähtö, opinnot Helsingissä alkoivat näyttää pienemmältä pahalta.

   Toivo oli hankkinut taitonsa lähinnä omin päin tavattoman sinnikkyyden ja lahjakkuuden avulla. Perusasioissa oli puutteita, joita ei siinä iässä enää olisi helppo korjata. Mutta Toivolle tärkeintä oli se, että hän oli nyt Helsingissä ja musiikkiopiston oppilaana. Nuoren Toivon itsetunto oli ilmeisen vahva opintojen heikosta perustasta huolimatta. Ja olihan se perusta noihin aikoihin melko vajavainen monella muullakin opiskelijalla.
   Vaikka Toivon lähtökohdissa ei ollutkaan kehumista, edistystä alkoi tapahtua. Hän otti opiskelun tosissaan ja syyslukukauden päättyessä viulunsoiton arvosana oli 9,5.
   Pianonsoitossa Toivo tuntui menestyvän vaatimattomammin ja sai syksyllä arvosanakseen 8. Siihen nähden sekin oli kova suoritus, että hän saattoi harjoitella vain musiikkiopistolla. Piano jäi myöhemminkin sivuaineen tasolle, vaikka Toivo sittemmin esiintyikin juuri pianistina.
   Toivon suuri musikaalisuus ilmeni säveltapailussa, jossa numerona oli jatkuvasti 9,5. Yleensäkin teoria-aineet olivat vahvoja, sillä yleinen musiikkioppi ja analyysi oli keväällä 1902 kurssin päättyessä täysi 10. Musiikin historiassa arvosana oli aluksi 8-, mutta viimeisenä keväänä 9.
   Erikoista kyllä, soinnutus ei näyttänyt olevan Toivon vahvaa alaa, vaikka hän olikin jo kokeillut säveltämistä. Perinteinen harmoniaoppi tiukkoine sääntöineen sujui huonommin kuin muut teoria-aineet, mutta lopulliseksi arvosanaksi Toivo sai lopulta 8,5. Sävellyksissään Toivo osoittautui jo varhain nimenomaan harmonian osaajaksi, mutta tässä oppiaineessa olikin kyse perinteisten, jo silloin kauaksi aikansa elävästä musiikista etääntyneiden sääntöjärjestelmien omaksumisesta pikemmin kuin oikean musiikin luomisesta.
   Toivo jaksoi opistossa kolme vuotta. Sitten loppuivat rahat. Ja sitten virta patterista. Olemattomalta pohjalta lähteminen ja työhulluus yhdesssä puutteen kanssa johtivat loppuunpalamiseen.

   Syksyllä 1903 Toivo ei enää palannut Helsinkiin vaan jäi Vaasaan. Siellä hän oli paikallisiin olosuhteisiin nähden hyvinkin oppinut muusikko. Mutta mitä hyötyä kyseisistä taidoista olisi Vaasan kaltaisessa paikassa?
   Toivo alkoi tienata opettamalla. Ja kyllähän niitä oppilaita tulikin, kuuluihan soittotaito paremmissa perheissä lasten kasvatukseen.
   Vaikka jakso Vaasassa olikin monin tavoin turhauttavaa välikautta, Toivo sai myös monenlaista kokemusta, josta oli sittemmin hyötyä. Hän soitti viulua ja pianoa, johti orkesteria ja kuoroa, teki sovituksia ja pääsi sillä kertaa säveltämään vapaana musiikkiopiston pölyttyneistä teoriasäännöistä.
   Isokyrön kirkkoherra tilasi kesällä 1903 kantaatin. Kantaatti valmistui talven aikana ja 9.8.1904 Toivo sai ensimmäisen karran lukea lehdestä oman nimensä säveltäjänä. Esitys oli suuri menestys ja Toivo sai ensimmäiset julkiset kehumisensa lehdistössä. Kantaatista tuli ratkaiseva askel Toivon uralla.
   Koivisto näkee Toivossa syttyneen jokin aivan uusi innostus. Tilaustyö oli tuonut arvokasta kokemusta ja antanut uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ja samoihin aikoihin kantaatin kanssa syntyi myös ensimmäinen kypsä yksinlaulu Syystunnelma.

   Koivisto pitää Syystunnelmaa avaimena Toivo Kuulan koko myöhempään laulutuotantoon, niin monia tyypillisiä piirteitä siinä on, runoilijan valinnasta alkaen. Kuulaa puhuttelivat koko hänen uransa ajan Eino Leinon runojen voimakkaat kuvat ja soinnikas kieli. Syystunnelman Toivo löysi vuonna 1897 ilmestyneestä kokoelmasta Yökehrääjä, jossa se oli Kesämuistoja-sarja viimeisenä runona päättäen samalla melankolisesti koko teoksen.
   Runon valinnassa oli jo sama tavoite kuin myöhemmissä lauluissa. Toivo etsi aina tekstiä, missä olisi vahvoja vastakohtia ja dramaattista tunnelmaa. Erityisen tärkeä oli kylmän ja lämpimän, talven ja kesän vastakohtaisuus, joka sitten sai Toivon musiikissa oman vastaavuutensa.
   Laulussa alkoi myös vakiintua Toivon musiikillinen kielioppi. Heti alussa kuullaan säveltäjälle tunnusomainen sointu, dominanttiseptimisointu alennetulla kvintillä. Se esiintyy myös lopussa tehden synkeän dramaattisen tunteen laulajan todetessa "ja sen peitoksi lunta mä loin". Duurisointu esiintyy lämmöstä tai valosta puhuttaessa ja voimakas riitasointinen harmonia silloin kun tekstissä on jotain kylmää tai jäistä.
   Myös melodiassa on Toivon koko laulutuotannolle tyypillisiä piirteitä. Siinä esiintyy doorisen sävyn tuovaa korotettua kuudetta säveltä ja laulun lopussa myös alennettua toista säveltä.

   Seuraavana keväänä Toivo teki sitten jo todellisen täysosuman Aamulaulullaan. Laulu tuli pian niin suosituksi, että se sai lähes kansanlaulunomaisen aseman. Tuolla teoksellaan Toivo pystyi kilpailemaan suosiossa jo itsensä Oskar Merikannon kanssa.
   Myös kuorolaulu sai alkunsa Toivon tuotannossa noihin aikoihin. Hän kirjoitti keväällä 1904 laulun Keinutan kaikua, joka oli todennäköisesti tarkoitettu hänen johtamalleen Työväenyhdistyksen kuorolle.
   Ja kun Toivo löysi Vaasan-kaudellaan vielä kansanmusiikin, alkoivat hänen säveltäjänuransa kaikki ainekset ollakin jo koossa. Kesällä 1905 hän tallensi Saarijärvellä kansansoittaja Matti Merunniemeltä Pirun polskan, jonka aiheesta hän kirjoitti sittemmin suosituksi tulleen orkesterikappaleensa.

   Toivo oli rakastunut erääseen Silja Valoon ja heidän suhteensa oli kestänyt vuosia. Sitten Silja tuli raskaaksi. Rakastumisestaan huolimatta raskaus ja pakkoavioliitto tuntuivat Toivon mielestä ylipääsemättömiltä onnettomuuksilta. Nimittäin, Toivolle oli jo alkanut selvitä, ettei Silja sittenkään olisi Se Oikea.
   Koivisto näkee Siljan olleen kuvista päätellen hyvinkin viehättävä neitokainen. Aikalaiset mainitsevat hänen olleen "vaatimaton ja hyvä ihminen" sekä "nuori, iloinen ja teräväpäinen". Toivon rakastuminen tuntuu helpolta ajatella, mutta miksi se tunne sittemmin hiipui?
   Toivon itsensä mukaan olennaista on, ettei Silja koskaan ymmärtänyt musiikkia, joka puolestaan oli tärkein asia Toivolle. Toivon mukaan "Kaikki se, jota minä jalona pidin ja jolle minä parhaimmat uhrini uhrasin, herätti hänessä vastenmielisyyttä ja lopulta halveksumistakin." Jos Silja ei ymmärtänyt Toivon musiikkia, hän ei liene ymmärtänyt myöskään Toivoa itseään, tämän syvintä olemusta.

   Silja synnytti tyttären 10.5.1905 ja tämä sai kasteessa nimen Aune. Mutta tytär kuoli jo 25.7. elettyään ainoastaan kaksi ja puoli kuukautta.
   Yleisenä käsityksenä on levinnyt tulkinta, että syksyllä 1905 syntynyt sekakuorolaulu Tuuti lasta tuonelahan olisi sävelletty Aunen muistoksi. Mutta liittyikö Kantelettaresta peräisin oleva lasta kuolemaan saatteleva kehtolaulu oman lapsen kuolemaan?
   Ainakaan käsikirjoituksessa ei ole mitään omistusta. Eikä Toivo koskaan surrut lastaan julkisesti. Hän vain antoi ymmärtää lapsen kuoileman vapauttaneen hänet, oli katkennut se ainoa side, joka piti Toivoa kiinni Siljassa.

   Toivo halusi palata Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Mutta rahaa ei ollut tullut tarpeeksi. Mesenaattiakaan ei löytynyt, Vaasassa suurin osa varakkaista oli ruotsinkielistä väkeä, eivätkä he noteeranneet Toivoa. Tästä Toivo oli katkera Vaasan ruotsinkielisiä kohtaan.
   Toisaalta, ei Toivo ollut koskaan varsinaisesti yrittänyt kerätä sympatiapisteitä ruotsinkielisiltä. Kun Toivo pikkupoikana ollessaan oli lampsinut kauppaan sisälle, hän oli pitänyt tapanaan kajauttaa "päivää". Jos siihen ei ollut heti vastattu selvällä suomen kielellä, hän oli todennut, että "Jaha, täällä ei puhuta suomea. Hyvästi."
   Mutta sitten maineikas pianisti ja säveltäjä Selim Palmgren sattui piipahtamaan Vaasassa. Palmgren tutustui Toivoon, kuuli joitakin tämän sävellyksiä ja antoi niistä jonkin sortin puoltolauseet. Eivät ne sinänsä kummoisia olleet, mutta ne osattiin hyödyntää tehokkaasti. Lopulta löytyi neljä takaajaa, joiden takauksella saatiin pankista 1.500 markan suuruinen laina.
   Sen jälkeen mikään ei enää estänyt Toivoa jättämästä Siljaa ja Vaasaa. Hän oli valmis palaamaan Helsinkiin.
   Ensimmäisellä kerralla Toivolla ei ollut ollut mukanaan muuta kuin huono viulu ja eväsreppu. Seuraavalla kerralla Toivo Kuula toi mukanaan yksinlauluja, kuorolauluja ja pieniä soitinsävellyksiä - ja suuret suunnitelmat.

   Musiikkiopistoon oli hieman aiemmin hakeutunut myös 19-vuotias Alma Silvennoinen. Lahjakas tyttö, niin soittamisessa kuin laulamisessakin. 20-vuotispäiviään 5.2.1904 hän saattoi viettää jo oikeana musiikkiopiston opiskelijana. Päivä oli juhlava, varsinkin, kun samalle päivälle osui J.L. Runebergin satavuotispäivä ja kaupungissa järjestettiin kansallisrunoilijan kunniaksi suuri ilotulitus.
   Noihin aikoihin Alma soitti, lauloi, kävi konserteissa, teatterissa, oopperaesityksissä ja juhlissa, ja nautti elämästään. Helsingin mussiikkielämä oli 1900-luvun alussa vilkasta ja Alman opiskeluvuosiin osui useita merkkitapauksia. Tapauksia, kuten Jean Sibeliuksen sävellyskonsertti, jonka ohjelmassa oli Tulen synty sekä viulukonsertto, jonka solistina soitti Viktor Nováček. Tai Richard Wagnerin oopperan Tannhäuser esitys Kansallsiteatterissa.
   Alma tunsi kehittyvänsä laulajanakin. Hän pääsi laulamaan kuorossa, mikä tuntui juhlalliselta, kun vielä orkesteri säesti.
   Alma alkoi olla entistä varmempi siitä, että hänen tulevaisuutensa olisi musiikissa.

   Nuoret miehet alkoivat kiinnostua yhä enemmän Almasta. Jopa tuntemattomat lähestyivät. Eivätkä ihastumiset aina olleet yksipuolisia.
   Ensimmäisenä suuren vaikutuksen Almaan teki, ei kukaan opiskelijoista, vaan oppilaitokseen opettamaan tullut Erkki Melartin, älykäs ja monipuolisesti oppinut ihminen. Ja säveltäjänä hän oli sillä hetkellä selvä kakkonen heti Sibeliuksen jälkeen. Eikä hänen luovuutensa rajoittunut musiikkiin, vaan hän piti myös omia taidenäyttelyitään.
   Tuossa vaiheessa Alma puhui Melartinin sävellyksistä hyvin samaan tapaan kuin sittemmin Toivon  musiikista. Koiviston mukaan, "On kuin hänelle olisi jo ollut selvää, että hänen rakkautensa kohteen tulee olla säveltäjä".

   Alkuvuonna 1906 Alma sai iloita Melartinin sävellyksistä. Ensin tammikuussa esitettiin näytelmämusiikki Prinsessa Ruusunen, jonka Juhlamarssi on sittemmin saavuttanut klassikon aseman. Ja helmikuun ensimmäisenä päivänä kuultiin vielä Melartinin menestyksekäs sävellyskonsertti, jossa toinen sinfonia sai suurta huomiota.
   Mutta nyt musiikkiopistossa oli jo aivan uusi säveltäjälahjakkuus, nuorempi, komeampana pidetty ja itsevarmempi kuin Melartin. Leevi Madetoja muisteli sittemmin, kuinka hän Helsinkiin opiskelemaan tultuaan käveli aamuisin syksyisessä kaupungissa ja kiinnitti huomionsa "erääseen pienikokoiseen, tummaveriseen nuorukaiseen, jonka koko olemuksesta näytti virtaavan ihmeellisen voimakasta sisäistä sähköä". Madetoja ei vielä tiennyt, kuka kyseinen miekkonen oli, mutta olemus jäi hänellekin mieleen. Madetojan mukaan "kaikki tuntui hänessä sanovan: tässä on mies, joka tietää, mitä tahtoo ja joka luottaa omaan voimaansa!"
   Kyllä, tuo itseluottamusta säteillyt nuori kaveri oli Toivo Kuula. Hänen opintonsa olivat käynnistyneet helmikuussa 1906 aivan uudella vauhdilla, ja hän oli alkanut tehdä työtä valtavia määriä kuin korvatakseen muutamassa kuukaudessa koko useamman vuoden opiskelutauon. Toivo kirjoitti kotrapunktia, soitti viulua, harjoitteli pianoa, ja ennen kaikkea sävelsi aivan uudella innolla.

   Almankin on täytynyt kuulla uudesta lupaavasta säveltäjästä. Mutta heti hän ei kiinnittänyt tähän erityistä huomiota. Hän mainitsi Toivon päiväkirjassaan lopulta 19.5. säveltäjänä, ei henkilökohtaisemmin. Alma tuli kuorossa laulamaan kaksi Toivon sävellystä.
   Toivo johti kuoroa. Menestyshän siitä tuli. Toivo huomattiin - ja hän huomasi johtamansa kuoron laulajattarien joukossa Alma Silventoisen.
   Luultavasti Toivo ja Alma olivat tavanneet aiemminkin, mutta tuolla kerralla tapahtui jokin ratkaiseva lähentyminen. Se oli niin merkittävää, että Alma tallensi sen päiväkirjaansa. Ja päiväkirjamerkinnöistä näkee, että tuon jälkeen Alma ja Toivo alkoivat keskustella usein. Ja kuunnellessaan Alman laulavan Melartinia ja Mozartia Toivo huomasi ensimmäisen kerran, että juuri tälle äänelle hän halusi säveltää.
   Alma ei unohtanut Melartinia mitenkään nopeasti. Hän tiesi kyllä, että tunteet Melartinia kohtaan olivat vain etäistä unelmaa, jolla ei ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Mutta ei hän kyennyt irrottautumaankaan, esim. kun Melartin hakeutui sydämen ja keuhkojen ongelmien takia parantolaan, jo pelkkä ajatus erosta sai Alman suurten tunteiden valtaan.

   Melartinin säveltämä Orlando teki Almaan vaikutuksen. Hän meni katsomaan esityksen toiseenkin kertaan. Toisella kerralla hän huomasi, että orkesterissa soitti myös Toivo. Ja myös Toivo huomasi Alman, jonka mukaan Toivolla "on niin omituiset silmät, ettei niihin voi kauvan katsoa. Se on omituista, miten muutamilla on semmoiset ihmeelliset silmät."
   Toivon ihmeelliset silmät tuntuivat suuntautuvan entistä useammin kohti Almaa, joka oli tehnyt vaikutuksen. Parin päivän kuluttua teatteri-illasta hän pyysi Alman musiikkiopiston tyhjään luokkaan kuuntelemaan sävellyksiään. Ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Tosin vielä tuossa vaiheessa Alman kommenteissa ei ollut sitä ihastelua, mikä oli myöhemmin tyypillistä hänen kirjoittaessaan Toivon musiikista.
   Toisaalta ei Toivon sävellyksissäkään ollut vielä sitä tunteen paloa, joka niihin pian ilmaantuisi, kiitos Alman.

   Alman ja Toivon välit kävivät läheisemmiksi. 8.12. Toivo palautti Almalle lainaamansa kynän ja käski pitää sen tallella. Kynä oli ollut lainassa kuusi viikkoa. Siinä ajassa Toivo ei sentään ollut kirjoittanut suurta sonaattiaan, jolla hän seuraavana keväänä nousi yleiseen tietoisuuteen. Kynällä oli kirjoitettu yksiosainen viulusonaatti, joka sittemmin jäi teosluettelon ulkopuolelle ja unohtui.
   Ratkaiseva, kummankin monesti myöhemmin muistelema tapahtuma oli musiikkiopiston musiikki-ilta 14.12. Onnistuneen oippilasillan jälkeen vietettiin karonkkaa Kämpissä. Viimeistään tuolloin kävi selväksi, että Alma alkoi merkitä Toivolle jotain erityistä. Paitsi ihmisenä, hän tuntui vastaavan säveltäjän odotuksia myös laulajana.
   Edward Grieg oli yksi Toivon esikuvista. Koivisto spekuloi mahdollisuudella, että Toivo olisi halunnut samaistua Griegin elämään. Grieg oli aikoinaan ihastunut sopraano Nina Hagerupin äänen sointiin ja tulkintatapaan, ja heistä oli tullut yhdessä konsertoiva aviopari.
   Karonkassa pidettiin hauskaa, mutta Alma ja Toivo puhuivat myös vakavammin. Toivo mm. lupasi kirjoittaa Almalle laulun, luultavasti Eino Leinon Helkavirsistä.
   Toivo piti lupauksensa. Tuloksena oli siihen mennessä paras Toivon sävellys, laulu Tuijotin tulehen kauan.
   Koiviston mukaan Toivo tarvitsi ihmisen, jolle säveltää, jonka tiesi ymmärtävän ja johon täytyisi tehdä vaikutus. Se henkilö oli Alma. Ja vastaavasti Toivossa Alma kohtasi jonkun, joka pystyi täyttämään kaikki hänen odotuksensa.

   Tuijotin tulehen kauan teki vaikutuksen Almaan. Alma kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka "Se laulu on niin ihana, että harvoin semmoista kuulee".
   Alma tiesi, että Toivo oli naimisissa. Mutta se unohtui aina, kun Toivo katsoi häntä. Hänen pitäisi lopettaa kokonaan seurustelu Toivon kanssa, ettei syntyisi mitään puheita.
   Toivon elämä oli saamassa uuden käänteen. Päiväkirjaan hän kirjoitti, kuinka entinen elämä alkoi katkeroittaa, päivä päivältä enemmän.

   Alma ja Toivo viihtyivät keskenään ja harrastivat mm. yhteisiä kävelyretkiä. 23.4. he olivat jälleen kerran kävelyllä Kaivopuistossa. Ilta oli jo hämärtymässä ja sakea sumu laskeutunut puistoon. Toivo oli hyvin avomielisellä tuulella ja puhui elämästään Vaasassa. Hänen vanhempansa toivoivat, että hän palaisi yhteen Siljan kanssa. Toivo kertoi Almalle, ettei hänellä käytännössä ollut enää kotia eikä yhtään todella läheistä yhstävää, joka ymmärtäisi häntä.
   Liikuttunut Alma lupasi olla Toivon ystävä. Toivo varoitti vielä viimeisen kerran, että Alma tulisi kärsimään siitä, ja paljon. Mihin Almalla oli yksi lyhyt kommentti: "Minä en välitä siitä."
   Toivo ja Alma lähtivät takaisin kaupunkiin. Kun he lähestyivät kauppatoria, sumu alkoi hälvetä ja Nikolainkirkon leveiden portaiden juurelle päästyä sää oli jo täysin kirkastunut. Varsin kuohuvassa mielentilassaan nuoripari näki sen kuin enteenä: "Vaikka meille elämä ensin näyttääkin hämärältä ja sumunsekaiselta, niin se alkaisi elämästämme hävitä."
   Toivo ja Alma nousivat kirkon portaita ylätasanteelle asti ja katselivat kaupunkia. Se tuntui ratkaisevalta hetkeltä. Kuten Alma käännekohtaa muisteli päiväkirjassaan: "Löimme kättä toisillemme ja siitä asti alkoi suhteemme yhä enemmän syventyä, lämmetä."

   Tuijotin tulehen kauan sai ensimmäisen julkisen esityksensä opiston musiikki-illassa 30.5. Alma tulkitsi antaumuksellisesti ja Toivo säesti. Kuulijat olivat täysin myytyjä.
   Karl Flodin kirjoitti Nya Presseniin pitkän arvostelun eikä säästellyt kehuja. Toivo Kuula oli hänen mielestään nyt asettunut suomalaisten säveltäjien eturiviin eikä sonaatti ollut oppilastyö, vaan "kypsän, omalaatuisen ja loistavan lahjakkuuden hedelmä". Ylipitkä teos oli, mutta se vain todisti kiihkeää luomiskykyä. Flodin piti Kuulan sävelkieltä omaperäisenä ja katsoi siinä pohjoismaiseen tyyliin liittyvän eksoottisia aineksia - mitä Koivisto hivenen ihmettelee, nykyajan korvin siinä ei oikein voi kuulla mitään ajan tyylistä poikkeavaa. Koivisto miettii, että ehkä muutamat uudet ranskalaisvaikutteiset soinnut merkitsivät aikalaisille jo eksotiikkaa.
   Alma ja Toivo tutkivat lehteä tarkasti. Alma huomasi Toivon punastelevan jatkuvaa kiittelyä lukiessaan. Alma vakuutti tälle kuitenkin, että sonaatti oli saamansa arvostuksen ansainnut.

   Myös Vaasassa noteerattiin helsinkiläislehtien kirjoittelu Toivosta. Siellä tiedettiin hyvin, millaisen läpimurron tämä oli viulusonaatillaan tehnyt. Onnittelijoita riitti jo niinn paljon, että Toivo väitti sen alkavan jo kyllästyttää. Koivisto arvelee, että kyllä Toivo oikeasti oli arvostuksesta enemmän kuin tyytyväinen: hän oli lähtenyt Vaasasta epäonnistuneena opintonsa keskeyttäneenä  muusikkona ja palannut lupaavimpana suomalaisena säveltäjänä.

   Toivon ja Siljan lopullista välirikkoa oli kestänyt vuoden. Palattuaan Vaasaan Toivo ilmoitti suoraan haluavansa erota. Tämä ei tullut Siljalle eikä Toivon vanhemmille yllätyksenä, mutta he eivät sitä aietta hyväksyneet.
   Ilmapiiri Toivon lapsuudenkodissa - missä Silja Toivon puolisona oli kaiken aikaa asunut - oli painostava. Toivo jätti vaimonsa ja sukunsa, ja lähti kiertämään Suomea.

   Suomalaistaiteilijat tekivät vuosisadan vaihteessa toivioretkiä Karjalaan ja perinteenkerääjätkin olivat olleet kiinnostuneita kalevalaisesta Suomesta. Sinne suuntasivat Toivon opiskelutoveritkin, kesäkuussa 1907 Leevi Madetoja ja Lauri Ikonen olivat stipendin turvin keräämässä lauluja Inkeristä.
   Kun Toivo oli kierrellyt etelämpänä, hänkin kiinnostui keräämään vastaavaa aineistoa - mutta hän keräisi sitä kotimaakunnastaan, jonka perinne oli vielä osittain tuntematonta. Toivo oli kirjoittanut kansansävelmiä muistiin jo kesällä 1905 pelimanni Matti Merunniemeltä ja käyttänyt niitä orkesterisävellyksissään Pohjalainen tanssi ja Pirun polska. Nyt oli edessä paluu Etelä-Pohjanmaalle ja systemaattinen keräystyö.
   Innostusta eteläpohjalaisen perinteen tallentamiseen oli ilmassa. Perustettiin Etelä-Pohjanmaan Kotiseutuyhdistys  ja Etelä-Pohjalainen Osakunta myönsi keruutyöhön apurahoja. Osakunta valitsi kerääjiksi Toivon ja maisteri Eino Levónin. Maakunnan alueet jaettiin siten, että Levónille tulivat Alavus, Peräseinäjoki ja Jalasjärvi, Toivolle maakunnan pohjoisemmat osat.

   Toivo lähti matkaan. Hän yllättyi, kun huomasi, millaisia kultasuonia jotkut kansanperinteen taitajat olivat. Erityisen innostava tapaus oli muuan Erkkilän Jussi, joka osasi varsinkin hurjia tappelulauluja. Tyyliin:

"Lyökää nyt saatanat puukoolla
jos teirän teköö mieli.
Ringissä minä vain retkuttelen
vaikka oon näin musta ja pieni:"

   Kun Jussi pääsi vauhtiin, tunnelmat vaihtuivat nopeasti. Ulkoisen rehvakkuuden takaa tuli esiin myös herkkyyttä ja alakuloisuuttakin:

"Luullahan jotta on lysti olla
kun minä aina laulan,
laulullani minä pienet surut
syrämmeni pohjahan painan."

   Erityisen merkittävä tuttavuus oli Matti Haudanmaa. Tämä ihmetteli monesti jälkeenpäin, kuinka nopeasti Toivo oli pystynyt kirjoittamaan hänen mutkikkaimmatkin polskansa ja vauhdikkaimmat polkkansa. Kaiken lisäksi Toivo oli vielä soittanutkin ne saman tien.
   Toivo teki monista Haudanmaan soittamista kappaleista sovituksia viululle ja pianolle sekä käytti Haudanmaalta tallentamaansa menuettia orkesterisarjassaan. Suomalaiseen oopperaankin tuo kohtaaminen vaikutti: Madetojan oopperassa Pohjalaisia kuullaan yksi Toivon Haudanmaalta tallentamista polskista.

   Elokuun päättyessä päättyi myös Toivon keruumatka. Tämä tunsi nyt löytäneensä aivan uuden maailman sekä saaneensa kosketuksen oman maakuntansa menneisyyteen ja sieluun. Laulut kuvasivat yhtä paljon ihannoitua ja myyttistä käsitystä eteläpohjalaisesta kansanluonteesta kuin historiallista todellisuutta. Toivolle ne tarjosivat aivan uuden kuvan sekä hänen kotimaakunnastaan että omasta luonteenlaadustaan - noiden laulujen rehvakkaissa ja samalla tunteellisissa ihmisissä hän tunnisti itsensä.
   
   Saman vuoden lokakuussa Toivo kävi Ainolassa, tapaamassa itseään Jean Sibeliusta. Tämä ei yleensä ottanut sävellysoppilaita, mutta Toivo sai kuin saikin tämän opettajakseen. Ilmeisesti Sibelius oli huomannut Toivon lauluissa ja viulusonaatissa jotain poikkeuksellista.
   Käynti Ainolassa oli innostava. Toivo kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka intressantti tapahtuma oli ollut. Hämn tuli samalla tuntemaan myös Pekka Halosen ja Juhani Ahon. Vaatimattomista oloista ja kaukana pääkaupungin sivistyneistöpiireistä lähtenyt Toivo Kuula alkoi päästä mukaan niiden taiteilijoiden joukkoon, jotka olivat luomassa uutta Suomea.
   Sibelius ehdotti, että Toivo lähtisi ulkomaille täydentämään opintojaan. Ja ehdotti opettajaksi Suomessakin tunnettua säveltäjä ja urkuri Enrico Bossia.
   Toivo vakuuttui, ja myös Alma innostui. Jos kumpikin lähtisi opiskelemaan Italiaan, he voisivat olla samassa maassa ja mahdollisesti jopa samassa kaupungissa, kaukana tutuista, kaukana juoruista.

   Mutta vielä Toivo jatkoi säveltämistään Suomessa. Lähdön aika olisi myöhemmin.
   14.11. Toivo sai valmiiksi laulun Kesäyö kirkkomaalla. Hän kirjoitti sen Almalle, laulettavaksi tutkinnossa.
   Laulu teki odotetun vaikutuksen. Alma liikuttui kyyneliin asti ja pohti vielä Toivon luota palattuaan laulun merkillistä tunnelmaa. Alma kirjoitti päiväkirjaansa: "Ijäisestä kirkkaudesta, rauhan kodista sinä uneksut."
   Merkillinen kuoleman kuvitelma valtasi molemmat keskellä Helsingin syksyä, vilkasta konserttielämää ja innostunutta työntekoa. Ei kyseessä ollut ensimmäinen kerta - eikä viimeinen. Esim. Alma saattoi toisinaan, ympäristön paineen ahdistamana, ajatella, että hänen ja Toivon suhteen ongelmiin olisi vain yksi ratkaisu: "Mutta haudan tuolla puolen, ikuisen kevään asunnoissa me saavutamme ikuisen onnen."

   Pikkujouluna Alma sai Toivolta mieleisensä lahjan, juuri ilmestyneen laulukokoelman Suomen sävelistö osa 4. Kokoelmaan sisältyivät myös Toivon ensimmäiset julkaistut sävellykset, Syystunnelma ja Tuijotin tulehen kauan. Kunniakkaassa seurassahan Toivo oli, samassa sarjassa oli aiemmin ilmestynyt mm. Sibeliuksen ensimmäinen painettu laulu Serenad.
   Harmi kyllä, mutta omistus Almalle oli jäänyt pois. Toivo lupasi, että laulu vielä painettaisiin omistuskirjoituksineen, kuten sitten tapahtuikin.
   Toivon säveltäjänura eteni tuolloin muutenkin vauhdilla. Esim. samana iltana oli Suomen Laulun arpajaiskonsertissa Notturnon kantaesitys Leo Funtekin soittamana Toivon itsensä säestämänä.
   Alma oli luonnollisesti ihastuksissaan, Toivo oli kertonut kyseisen sävelmän kertovan juuri heidän yhteisestä haaveiden kesästään. Kuten Alma kirjoitti: "Ihanaa oli kuulla sitä, vaikka Funtek ei sitä soittanutkaan kauniisti."

   Niin hienosti kuin kaiken piti ollakin, Toivoa alkoi kalvaa epäilys. Hänestä tuntui, että hänen omaan vaasalaiseen lapsuuteensa verrattuna Alma oli elänyt Pietarissa hienoston elämää.
   Toivon päiväkirjamerkinnöistä selviää, kuinka hän pelkäsi, että kun Alma pääsee "seuraan jossa hienoimmat tavat vallitsevat" hän itse saattaa unohtua. Hän pyöritteli aihetta päiväkirjassaan toivoen "Vaan silloin kun sinä esität minun laulujani, silloin kai minua muistanet."
   Toivo oli mustasukkainen luonne. Jos Alma jutusteli hänen nähtensä turhan tiiviisti jonkun miespuolisen kanssa, Toivo oli pahalla päällä koko loppupäivän. Ja kun he olivat pidempiä aikoja erillään, Toivolla alkoi mielikuvitus helposti laukata. Alman kirjoittamia kirjeitä tuli tutkittua sekä riveiltä että rivien välistä.
   Paitsi että Toivo toisinaan kirjoitti anteeksipyytäviä kirjeitä Almalle, hän myös hyödynsi kokemusta tehdessään taidetta. Hän muunsi tunteitaan ja tuntemuksiaan ensin romanttiseksi tekstiksi ja sitten musiikiksi.
   Kaikista pienistä ja suurista riidoista huolimatta Toivo oli vakuuttunut suurista tunteistaan ja niiden pysyvyydestä. Eivätkä riidat voineet poistaa Alman syvää ihailua. Musiikki oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi Alma oli valmis sulattamaan kaiken, nin Toivon alituiset epäilykohtaukset kuin ympäristön paineen. Jos Toivo olikin arkielämässä toisinaan hankala, Koiviston mukaan Alma pystyi löytämään musiikista "sen oikean Toivo Kuulan".

   Keväällä 1908 syntyi yksi Toivo Kuulan merkittävistä lauluista, Eino Leinon runoon sävelletty Marjatan laulu. Alkuperäisessä runossa Marjatta on jäänyt vaille yösijaa, tuudittaa lastaan kylmässä luonnossa ja pyytää epätoivoissaan hallaa viemään lapsen. Runossa tapahtuu kuitenkin ihme: seimen päälle ilmestyy tähti, luonto lämpiää ja lapsi nukahtaa hymyillen.
   Toivon versio on huomattavasti lyhennetty ja ihme on jätetty kokonaan pois. Pelastavan lämmön sijasta korostuvat jännitteisin soinnuin viiltävä pakkanen ja kiiltävä kuun sirppi. Lopulta lapsi nukahtaa kuten runossakin: "Uinuos rinnalle rakkauden - Taisi jo unetar tulla?"
   Alkuosa on keinuvine pianokuvioineen perinteisen kehtolaulumainen. Keskiosan hallajaksoon tuovat uhkaavasti kohoavat pianon bassot dramaattisen ilmapiirin, joka huipentuu Kuulalle tyypilliseen vahvaan sointuun.
   Koska ihmeen kuvaus jäi pois, kuulija voi käsittää kehtolaulun yhtä hyvin myös kuolemaan saattelemisena, kuten monissa kansan kehtolauluissa tapahtuu. Laulun julkaisun aikoihin Alma ei tulkinnut laulua kuoleman kuvauksena, vaan käsitti sen äidinrakkauden ylistyksenä. Hän ihmetteli päiväkirjassaan, kuinka miehet voivat tulkita äidinrakkauden tunnetta niin hienosti.
   Kymmenen vuotta myöhemmin Marjatan laulu kuitenkin saisi juuri tuon Tuonelaan tuudittamisen merkityksen. Se tulisi olemaan viimeinen laulu, minkä Toivo elämänsä aikana kuulisi Alman laulamana.

   Vähän myöhemmin, heti pääsiäisen jälkeen, Toivo sävelsi luultavasti eniten soitetun teoksensa. Alman sisar Emmi oli menossa naimisiin Pietarissa, ja Toivo sävelsi häitä varten pianolle juhlamarssin, Häämarssin.
   Marssi on juhlallisen melankolinen, soinnutukseltaan Toivolle tyypillisesti voimakas ja soinniltaan jykevä. Keveämpi väliosa tuo vaihtelua raskaalle pääteemalle, ja kokonaisuus on kohottava, kuten käyttötarkoitukseen sopiikin.
   Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssin ohella Toivo Kuulan Häämarssi on soitetuinta suomalaista häämusiikkia. Monet astelevat joka vuosi sen rytmin saattelemana alttarille, mutta vain harvat heistä tietävät, kuinka tavattoman vaikeassa tilanteessa teos on syntynyt.
   Toivo sävelsi teoksen toisen häihin, eikä varmaankaan voinut olla ajattelematta omaa mennyttä avioliittoaan ja pohtimatta tulevaisuuttaan. Voisiko hän itse koskaan astella alttarille Alman kanssa noiden sävelten tahdissa?

   Toivo ja Alma saivat opintonsa päätökseen. Toivo soitti loppututkinnossaan onnistuneesti Sibeliuksen viidennen impromptun. Alma selvisi omista näytteistään ja hänen opettajansa ennusti, että Almasta tulisi vielä hyvä lied-laulajatar. Loppukaronkka vietettiin Alppilassa.

   Valmistumisensa jälkeen Toivo tarttui jälleen Aarni Koudan runoon Suutelo. Aiemmin hän oli jo säveltänyt runon loppuosan, nyt oli vuorossa alkuosa. Vasta kokonaisuutena laulu ja runo saivat täyden voimansa.
   Vahvasti ajan symbolismista aineksia saanut runo vuodelta 1905 kuvaa valkoliljoja, jotka kukoistavat kesällä. Sitten tulee syksy ja palaa "yöhyt, liljain rakastettu, joka kesän kaiken poissa viipyi liljain valotulvaan nääntyessä." Liljat pyytävät yötä suutelemaan heitä ja niin "hyiset huulet valkoteriin painui, syttyi tähdet syksytaivahalle, helkkyi hallan hopeaiset helmet." Aamun sitten sarastaessa maa on valkoinen ja kukat hangen peitossa.
   Suutelosta tuli vahvoine harmonioineen ja huipennuksineen yksi Toivon suurista lauluista. Koivisto näkee runon vertauskuvallisuuden puhutelleen ratkaisemattomien ihmissuhdeongelmiensa keskellä pyristelevää säveltäjää. Myös sen voimakkaat vastakohdat sopivat hänelle, olivathan yön ja valon, kesän ja kylmyyden kohtaamiset olleet aina hänen laulujensa keskeisenä jännitteenä.
   Laulusta voi sanoa tulleen poikkeuksellisen henkilökohtainen, sillä runon vertauskuvallisuuskin oli kuin suoraan Toivon omasta elämästä. Alman kukka oli juuri kielo eli valkolilja, Toivon metsäntähti.
   Laulun säveltämistä seuraavana päivänä Toivo kirjoitti tarinan kielosta ja metsäntähdestä, niiden lyhyestä onnesta ja surullisesta lopusta.

   Kielo ja metsäntähti kasvavat vierekkäin metsässä. Lumi on juuri sulanut, öisin on vielä hallaa.
   Lopulta tulee lämmintä. Metsäntähti katselee ympärilleen ja kuvaa luonnon kauneutta kielolle, joka ei vielä ole avannut silmiään.
   Kun kielo lopulta katsoo ympärilleen, se näkee metsäntähden. Ja metsäntähti, joka ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista kuin kielo, kokee outoja tunteita. Ja kielo kertoo, kuinka se tulisi metsäntähden syliin ja tätä suutelisi, jos vain pystyisi pääsemään irti juuristaan.
   Metsäntähti kuvailee edellistä kesää. Sen vieressä kasvoi myrkyllinen putkikasvi. Sellaisen vieressä kasvaminen myrkytti jo metsäntähdenkin, joka kituen siinä kasvoi.
   Mutta sitten tuli myrsky, joka repäisi metsäntähden irti maasta ja lennätti kielon lähelle. Ilman juuriaan kituva metsäntähti odotti lähestyvää kuolemaa ja valittaa kohtalon oikkuja - silloin kun halusi kuolla, joutui elämään, ja kun kielon lähellä olisi halunnut elää, kohtalo oli elämän riistämässä.
   Myrsky nousee. Alkaa sataa. Suuria, lämpimiä pisaroita. Sade kiihtyy. Kiihtyy kiihtymistään. Lopulta tulee massiivinen ryöppy rakeita. Kielo menee tainnoksiin ja kallistaa päänsä koivun runkoa vasten.
   Myrsky menee ohi. Aurinko nousee ja valaisee maan. Linnut visertävät iloisesti. Tulee hieno, kultainen päivän nousu.
   Kielo nojautuu vielä pitkään koivua vasten. Vasta päivällä, kun aurinko on jo korkealla, se nostaa päänsä ja katsoo pelokkaana ympärilleen. Eikä ensin löydä metsäntähteä.
   Sitten kielo näkee, kuinka metsäntähti makaa maassa hento varsi murtuneena "ja silmä kuoleman keltaisena, ei enään puhtaana ja toivovana, vaan sammuneena ja loan tahraamana."

   Koivisto näkee tarinassa hämmästyttäviä enteitä tulevasta, Toivon ja Alman tulevaisuudesta. Sisällissodan myrskyn pyyhkäistessä yli, valkoisen sotilaan luoti murskaisi Toivon kuten rakeet metsäntähden. Ja seuraavana päivänä Alma etsisi metsäntähteään, menisi tainnoksiin ja löytäisi Toivon ruhjottuna, kuten tarinan metsäntähti.
   Alma ei tulisi koskaan toipumaan Toivon kuolemasta, ja lopulta hänen heikko sydämensä pettäisi kuten tarinan kielolla: "Vaan ei voi elää kielo ilman metsäntähteä, hänen heikkoa sydäntään murtaa suru, ei hän näe enää luonnossa kauneuttakaan, vaan ilkeyttä ja ikävyyttä. Sitä surren hän parin päivän perästä kuihtuu ja kuolee, toivoen vielä kerran näkevänsä metsäntähti ystävänsä, jota hän rakasti."

   Mutta palataan vuoteen 1908. Viipurin laulujuhlat merkitsivät Toivolle suoranaista läpimurtoa tunnustettuna säveltäjänä. Hänen teoksiaan oli ohjelamssa lähes joka päivä. Ensimmäiseksi kuultiin historiallisessa konsertissa 19.6. kaksi pohjalaista tanssia. Seuraavana päivänä oli yhdistettyjen kuorojen juhlakonsertti, jossa 1.600 laulajan jättiläiskuoro kantaesitti Toivon Hautalaulun.
   Suomen Laulu esitti omassa konsertissaan Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut. Eino Rautavaaran konsertissa kuultiin Toivon sovittamia eteläpohjalaisia kansanlauluja. Esityksiä oli niin paljon, että Toivo ei ehtinyt kuulemaan Heikki Halosen konserttia, jonka ohjelmassa oli hänen viulusonaattinsa toinen osa.
   Laulujuhlien aikana koettiin myös suuri kansallinen tapahtuma, kun Mikael Agricolan patsas paljastettiin. Sitä seurasi luonnollisesti kunnon juhliminen.

   Heinäkuussa vietettiin Lapualla Lapuan taistelun satavuotismuistoa. Sortovuosien aikaisessa Suomessa juhla oli valtakunnallsiesti merktittävä isänmaallinen tapahtuma. Puhujana kuultiin Santeri Alkiota ja runsaan musiikkiohjelman lisäksi Kansallisteatterin näyttelijät esittivät Minna Canthin Anna-Liisan. Toivon ja hänen opiskelutoverinsa Eino Raition yhteinen konsertti pidettiin Lapuan yhteiskoululla.

   Sitten lokakuussa Alma ja Toivo suuntasivat Italiaan. Ensin he viipyivät yhdessä Milanossa. Toivo järjesteli opintoasioita ja auttoi asunnon hankkimisessa. Lopulta hänen oli lähdettävä Bolognaan ja jätettävä Alma yksin.
   Muutaman Bolognassa vietetyn päivän jälkeen Toivo pääsi tapaamaan Enrico Bossia, jonka oppilaaksi oli Italiaan tullut. Vastaanotto oli virallisen viileä. Toivo oli kyllä Suomessa jo hyvinkin huomattava säveltäjä, mutta Italiaan saakka hänen maineensa ei vielä ollut ehtinyt. Kun Toivo kysyi, pääseekö hän Bossin oppilaaksi, vastaus oli ehkä. Yksityisoppilaita Bossi ei luvannut ottaa lainkaan, joten ainoa mahdollisuus oli kulkea konservatorion pääsykokeiden kautta.
   Pääsykokeessa ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa fuuga italialaisesta 1700-luvulta peräisin olevasta teemasta. Seuraava tehtävä oli kirjoittaa orkesteriteos annetusta teemasta. Ei Toivo täysin raatia vakuuttanut - varsinkaan fuugan osalta - mutta hänet hyväksyttiin oppilaaksi. Ei tosin päätoimisesti Bossin oppilaaksi, hänen ensisijaiseksi opettajakseen määrättiin Luigi Torchi.
   Torchi innosti opettajana Toivoa niin vähän, ettei tämä tullut edes tarkistaneeksi nimen oikeaa kirjoitusasua, vaan kirjoitti aina "Torghista". Torchi ei ollut riittävän kriittinen, vaan hyväksyi Toivolta myös keskinkertaisuuksia. Bossi oli aivan toista, tämä sanoi suoraan, jos jokin oli halpa-arvoista ja piti keksiä syvempää, kiinnostavampaa jne. Pettymys oli niin suuri, että Toivolta alkoi Italiassa oleskelun alkuaikoina mennä joksikin aikaa mielenkiinto koko säveltämiseen. Suomesta saadut lehtileikkeet olivat innostavia ja lopulta antoivat virtaa sävellystyöhön.
   Koivisto pitää Toivon kritiikkiä vähintään liioiteltuna. Torchi oli kuitenkin aikansa huomattavimpia italialaisia musiikkitieteilijöitä, eivätkä hänen oppilaansakaan olleet mitään vasta-alkajia, toisin kuin Toivo oli epäillyt. Toivon väitettä kriittisyyden puutteesta Koivisto kummastelee suuresti - Torchi oli ollut yksi harvoista italialaisista kriitikoista, joka oli löytänyt puutteita sellaisestakin mestariteoksesta kuin Giacomo Puccinin Tosca, kun se vuonna 1900 kantaesitettiin.
   
   Syksyn edetessä Toivon kuva Italiasta alkoi jatkuvasti huonontua. Sää oli sateista eikä asunnossa ollut lämmitystä. Koti-ikäväkin vaivasi.
   Kaiken lisäksi italialainen musiikkikin tuntui aivan liian keveältä ja pinnalliselta. Myös ooppera. Toivo näki Giuseppe Verdin Aidan ja totesi sen olevan kyllä loistelias, "vaan paljon siinä on sitä huonoa italialaista tyyliä".
   Toivo tahtoi musiikilta sisäistä merkitystä, ei ulkoista loistoa. Koivisto näkee Toivon etsineen kaiken aikaa itseään ja peilaavan omaa taiteilijakuvaansa kaikkeen mitä kuuli ja näki.  Johann Sebastian Bachin musiikkia Toivo piti klassikoista korkeimpana ja syvimpänä, "se on vähän harmahtavaa väriltään ja vähän yksitoikkoista ja se kauneus joka siinä on, on kuin hunnulla peitetty."
   Kyllä Italiasta sentään jotain kiinnostavaakin kulttuuria löytyi. Uudenvuodenaattona Toivo ja Alma lähtivät yhdessä Firenzeen, missä pääasiana oli kuvataiteeseen tutustuminen. Tutustuminen vei kolme päivää, n. 10 tuntia kävelyä päivässä.
   
   Jos Toivosta usein tuntuikin, että Italiassa vietetty aika oli hukkaan heitettyä, Almalle talvi Milanossa oli selvästi hyödyllinen. Hän lauloi aarioita, perehtyi Verdin La Traviataan, tutki Arrigo Boiton Mefistofelesta ja opiskeli Giacomo Puccinin Toscan aariaa Vissi d'arte, vaikkei suurta ja dramaattsita ääntä edellyttävä Tosca ollutkaan aivan hänen ominta alaansa.
   Oopperaan Alma tutustui myös käymällä La Scalassa, missä hän kuuli aikansa suurimpia laulajia. Boris Godunivina vieraili Fjodor Šaljapin, jonka esitys oli lumoava kokemus, vaikkei ääni ollutkaan niin kaunis kuin Alma oli odottanut. Mutta "plastiikki oli sen sijaan erinomaista".
   
   Alma mietti, mien hän oppisi ymmärtämään Toivoa, tämän mielialanvaihteluja ja epäilyjä. Hän yritti perehtyä Toivon kotiseudun kansanluonteeseen. Ja mikäpä olisikaan ollut pätevämpi tapa perustua aitoon eteläpohjalaisuuteen kuin lukemalla Santeri Alkion kuuluisa teos Puukkojunkkarit. Tosin teoksessa esitetty elämä ei erityisemmin Almaa miellyttänyt: "Hurjaa ja raakaa se on, niin että hirvittää ja pöyristyttää joskus."
   Koivisto arvelee, että Toivo oli esitellyt eteläpohjalaista elämänmenoa hieman "trossaamalla", Alma kun näytti uskovan elämän lakeuksilla olevan oikeasti niin värikästä.

   Toivon opiskelut Italiassa jäivät yhteen lukuvuoteen. Keväällä 1909 hän ilmoitti Bossille lähtevänsä ja sanoi suoraan, ettei ollut oppinut Bolognassa mitään. Bolognasta Toivo siirtyi Leipzigiin, kapellimestarikurssille.

   Kapellimestarikurssi alkoi heti. Opiskelu oli tehokasta, käytettävissä oli oikea Leipzigin konservatorion opiskelijoista koostuva orkesteri. Toivo pistettiin heti ensimmäisinä päivinä orkesterin eteen tehtävänään Beethovenin neljännen sinfonian ensimmäinen osa.
   Toivo ei tuntenut sinfoniaa entuudestaan ja valmistautumisaika oli lyhyt. Johtaminen sujui sen mukaisesti ja Hans Sitt arvosteli kapellimestarikokelastaan rauhattomuudesta.
   Pelkästään kriittisiä kommentteja Sitt ei esittänyt. Hän oli tutkinut Toivon mukanaan tuomia Hämärän laulua, Preludia ja Fuugaa sekä viulusonaattia ja mieltynyt niihin niin paljon, että päätti antaa Fuugan orkesterin soitettavaksi. Sävellykset olivat vakuuttaneet Sittin nuoren suomalaisen kyvyistä siinä määrin, että hän ei halunnut edes periä maksua kapellimestarikurssista.
   Toivo harjoitteli asunnossaan peilin edessä ja yritti saada liikkeensä tarkoiksi ja samalla musikaalisiksi. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut hänelle lyöntitekniikkaa, hän oli vain johtanut omia sävellyksiään siten kuin itsestä tuntui. Nyt hän näki peilikuvansa liikkeiden alkavan käydä sulavammiksi ja varmemmiksi - hänestä saattaisi sittenkin tulla oikea kapellimestari.
   Tuossa opinahjossa Toivo viihtyi. Ja alkukesän kylmyydessä Leipzigin kaupunki näytti kiinnostavalta. Ja mikä parasta, kaupungin musiikkitarjonta oli aivan eri luokkaa kuin Bolognassa. Oopperassa olivat alkamassa Wagner-esitykset, joukossa Tristan ja Isolde, joka sittemmin teki suuren vaikutuksen Toivoon ja Almaan - ko. oopperan hahmoihin ja kaiken ylittävään huumaavaan rakkauteen oli helppo samaistua.
   16.6.1909 oli merkittävä päivä: Toivo pääsi johtamaan omaa musiikkiaan Euroopan sydämessä, yhdessä maanosan perinteikkäimmistä konservatorioista.

   Toivo viipyi Leipzigissä elokuuhun asti. Syyskuussa olivat alkamassa opinnot Pariisissa. Väliin jäävän ajan hän käytti matkustelemiseen kiertäen useita kaupunkeja Keski-Euroopassa.
   Ensin näytti siltä, ettei opiskelu lähtisi Pariisissa liikkeelle Toivon toivomalla tavalla. Hän pyrki maineikkaan säveltäjän, Schola Cantorumin konservatorion johtaja Vince D'Indyn oppilaaksi. Tällä ei ollut Toivolle aikaa, mutta silti lopputulos oli positiivinen: vaihtoehdoksi ehdotettiin D'Indyn entistä oppilasta Marcel Labeyta.

   Pariisiin Toivo sai kiinnostavan työtarjouksen: Ouluun etsittiin kapellimestaria. Säännölliset tulot olivat ratkaiseva tekijä, millä Toivo saatiin suostumaan.
   Toivo Kuulan valinnasta uutisoitiin kotimaan sanomalehdissä, ja pian alkoi tulla onnitteluja ja kyselyjä. Oulun omaa poikaa Leevi Madetojaa nimitys ilahdutti, mutta ystävänsä luonteen tuntien hän arvasi jo etukäteen, ettei visiitistä kovin pitkä tulisi. Oulu oli syrjäinen maaseutukaupunki.
   Alma ei ilahtunut. Eiväthän he Helsingissäkään olisi voineet kovin avoimesti olla yhdessä, mutta Oulu tuntui kaukaiselta. Pariisissa he pystyivät olemaan yhdessä ilman tunkeilevia katseita.
   Toivo ja Alma ottivat kaiken irti viimeisistä yhteisistä ajoistaan ennen paluuta Suomeen. He kävivät Louvren egyptiläisellä osastolla katssomassa sfinksejä, kävelivät Montmartrella ja Versailles´n puistossa sekä kulkivat taidenäyttelyissä. Lisäksi tutkittiin tähtiä Toivon ostamalla uudella kaukoputkella, joka suurensi peräti 130 kertaa, ja käytiin kuuluisan tähtitieteilijä Flammarionin luennolla. Almakin innostui tähdistä ja Toivo piirsi hänelle tähtikartan.
  Aiemmin, ennen ulkomaille lähtöään, ympäristön paineiden ja ahdistuksen keskeltä Toivo oli alkanut yhä useammin paeta toisille planeetoille. Avaruudesta oli tullut hänen pakopaikkansa, niin tärkeä, että rahavarojensa rajallisuudesta huolimatta hän oli tilannut itselleen ensimmäisen kaukoputkensa. Tuo kiinnostus oli säilynyt myös hänen Euroopan-kierroksellaan.

   Toivon saapuessa Ouluun odottamassa oli paljon työtä, sillä orkesteri oli kooltaan vaatimaton eikä sillä ollut juurikaan valmista ohjelmistoa. Mutta mikään harrastajaorkesteri se ei ollut. Oulun Soitannollisen Seuran orkesteri oli toiminut säännöllisesti jo kahdeksan vuotta ja pitänyt kaksi konserttia viikossa.
   Alku ei mennyt ihan putkeen. Orkesterin olisi pitänyt aloittaa työnsä lokakuun alussa, mutta kun Toivo meni ensimmäisen kerran harjoituksiin, paikalla oli vain seitsemän soittajaa. Vasta lokakuun puolivälissä orkesteri oli jollain tavalla toomintakykyinen, mutta edelleen puuttui yksi viulisti ja fagotisti. Soittajia ei yrityksistä huolimatta saatu mistään ja Toivo alkoi hiiltyä. Toisaalta, oli ylimääräisestä odotusajasta hyötyäkin, Toivolle jäi aikaa säveltää Helsingin Ylioppilastalon vihkiäisiin tilattua kantaattia Kuolemattomuuden toivo.
   Ja kun sitten päästiin kunnolla aloittamaan, Toivon ensimmäinen suuri haaste oli Verdin Trubaduuri. Toisin sanoen, Toivo joutui perehtymään säveltäjään, jota hän oli oppinut Italiassa karsastamaan. Toisaalta, Toivo lienee joutunut Verdiin tarkemmin perehtyessään huomaamaan, kuinka paljon opittavaa hänellä - ja kenellä tahansa muullakin säveltäjällä - olisi Verdin taidosta käyttää lauluääntä. Tuosta opista saattoi olla hyötyä kantaatin Kuolemattomuuden toivo säveltämisessä.

   Tuli talvi ja tuli lunta. Toivo sai hiihtokaverikseen jo Vaasasta tuntemansa asianajaja Väinö Alaviitalan. Tuolla matkalla todennäköisesti puhuttiin muustakin kuin hiihtämisestä, sillä juuri Alaviitala alkoi pian hoitaa Toivon avioeroa.
   Työteliäs mutta opettavainen kausi Oulun orkesterin johtajana oli päättymässä. Viimeiset suuret konsertit olivat 29.4. ja 30.4. jolloin esitettiin Albert Beckerin oratorio Die Wallfahrt nach Kevlar sekä Toivon Lapuan marssi uutena sovituksena.
   Takana oli yhteensä 64 esiintymistä kapellimestarina. Uusia sävellyksiä oli ohjelmistoon kertynyt valtava määrä. Eniten oli soitettu suomalaista musiikkia. Suosikkeja olivat olleet Sibeliuksen Pelléas ja Melisande, Karelia-sarja ja Valse triste, Armas Järnefeltin Korsholma sekä Toivon omat orkesterisävellykset.
   Heti vapun jälkeen Oulunjoesta lähtivät ryskyen jäät. Toivo ihaili luonnonnäytelmää, joka tuntui juhlistavan hänenkin vapautumistaan. Hän jättäisi raskaan orkesterityön ja pääsisi jälleen säveltämään.
   Ja vieläkin tärkeämpi muutos oli tulossa: Avioero laitettaisiin sinä keväänä lopultakin alulle.

   Toivon ja Siljan epävirallinen asumusero oli alkanut jo tammikuussa 1906 ja koko tuon ajan Silja oli asunut Toivon vanhempien luona. Heille hän oli edelleen miniä. Myös Toivon sisarukset olivat Arvo-veljeä lukuun ottamatta Siljan puolella.
   Erityisen vaikeaa tilanteen hyväksyminen oli ollut Matti Kuulalle. Hän oli menestyneestä esikoispojastaan ylpeä ja olisi halunnut tavata tätä. Toivo ei kuitenkaan voinut käydä kotona niin kauan kuin Silja asui siellä.
   Jotta Toivon vierailulle kotona ei olisi esteitä, Matti oli lopulta asettunut kannattamaan Siljan muuttamista pois. Siljankin oli ollut pakko käsittää tilanteen lopullisuus, olihan Toivo viettänyt jo koko talven Suomessa ottamatta häneen yhteyttä.
      8.5. kirjoitettiin erokirja. Kaksi päivää myöhemmin eron käytännön hoitaminen jätettiin asianajaja Alaviitalan hoidettavaksi.
   Toivo näki viimeisen kerran Siljan. Siljan, jonka hän oli tuntenut lapsesta asti, jota hän oli rakastanut 16-vuotiaasta nuoruuden kiihkeydellä, jonka takia oli luopunut merille lähtemisestä ja lähtenyt musiikkia opiskelemaan, jonka oli saattanut raskaaksi, jonka kanssa oli vanhempien painostuksesta avioitunut, ja Toivo oli kantanut heidän yhteisen lapsensa hautaan. Mitä Toivon mielessä liikkui tuona hetkenä?
   Kirjeessään Almalle Toivo kuittasi viimeisen kohtaamisen lyhyesti: "Enempää en häntä nähnyt enkä tule näkemäänkään."

   Juhannuksen jälkeen Alma ja Toivo osallistuivat laulujuhlille Hämeenlinnassa. Heidän yhteinen konserttinsa oli 29.6. Yleisöä tuli kohtalaisesti ja kuulijat olivat innostuneita. Alma ehti käydä kuuntelemassa myös Wäinö Solan konsertin, josta hän muuten piti, paitsi että Toivon laulut Sola esitti keskinkertaisesti.
   Paitsi musiikista, Alma ja Toivo nauttivat myös maisemista. Aulangosta Alma kirjoitti: "hymyilevän kaunis oli siellä näköala yli järven ja kauniitten lahdelmien sekä metsien." Aulangolta avautuva näkymä vastasi juuri sitä, mikä lukuisissa kuvissa ja kirjoituksissa oli jo määritelty kansallismaisemaksi. Sellaista he olivat kaivanneet kahden vuoden ajan Italian ja Ranskan historiallisen kulttuurimaiseman keskellä.
   Alma ja Toivo tekivät laajan konserttikiertueen ensin kesällä ja toisen alkusyksystä. Kesällä he kiersivät Savo-Karjalassa, syksymmällä etelämpänä lähtien Sortavalasta ja lopettaen kiertueen Forssaan.

   Kun Robert Kajanus oli perustanut Helsingissä Kotimaisen orkesterin, tämä tarjosi Toivolle ja Leevi Madetojalle paikkaa orkesterin varajohtajina. Toivo ottikin paikan epäröimättä vastaan.
   Toivo oli usean vuoden ajan miettinyt, kuinka säveltäisi oman sinfoniansa, mutta ei ollut päässyt missään vaiheessa edes oikein kunnolla alkuun. Ilmeisesti hän oli antanut jonkinlaisia lupauksia Kajanukselle, tämä kun Helsingin Sanomille 5.9.1912 antamassaan haastattelussa uusia sävellyksiä ennakoidessaan mainitsi myös "Kuulan sinfonian".
   Pääasiassa apulaiskapellimestarin tehtäviin tuli kuulumaan ylioppilaskonserttien, kansankonserttien ja kirkkokonserttien johtaminen. Tiedossa oli kuitenkin myös muutamia varsinaisia sinfoniakonsertteja. Työtä tuli myös hallinnollisista asioista.
   
   Toivo johti syksyn aikana yhteensä 17 konserttia ja nautti jatkuvaa suurta arvostusta. Merkittävin syksyn konserteista järjestettiin 12.12. Kansallisteatterissa. Silloin ohjelmassa oli Brahmsin neljäs sinfonia, D'Ambrogion konsertto, Dukas´n L'Apprenti sorcier, Toivon orkesterilaulu Impi ja Pajarin poika sekä syksyn aikana valmistunut orkesteriversio Orjan pojan loppukohtauksesta. Alma oli tyytyväinen päästessään jälleen laulamaan kokonaisen suuren orkesterin kanssa.
   Konsertin jälkeen Toivo ja Alma ajoivat Kaivopuistoon katsomaan muistojensa paikkaa, Toivolaksi nimeämäänsä suojaisaa kallionkoloa. Tuohon nostalgiseen retkeen oli aivan erityinen syy: he olivat kihlautuneet.
   Julkisesti kihlauksesta ei tosin ollut vielä syytä puhua, Toivon avioero ei vieläkään ollut täysin selvä. Tuon päivän he kuitenkin päättivät myöhemmin kaivertaa sormuksiinsa. Päivämäärän valintaan lienee ollut Toivon kiinnostus numeromystiikkaan, nythän sormuksiin tulisi kaiverrus 12.12.12.
   Toivon luku oli syntymäpäivän mukaan seitsemän, Alman puolestaan viisi. 12 tarkoitti siten heitä yhdessä, ja kun 12 toistuisi kolmasti, he olisivat kolminkertaisesti liitetyt toisiinsa.
   Tosin 12. päivä oli ollut myös silloin, kun Toivo 12 vuotta aiemmin oli tunnustanut rakkautensa Siljalle.
   Joka tapauksessa, Alma oli onnellinen ja helpottunut. Heidän pitkä ja vaikea suhteensa oli nyt kääntymässä kohti onnellista ratkaisua.

   13.2.1913 Toivo sai asianajajaltaan sähkösanoman: "olet vapaa terweisiae alaviitala". Neljä sanaa, jotka mullistivat elämän.
   Alma ja Toivo pujottivat sormukset sormiinsa Pietarissa 25.3.1913.
   Lopullinen erokirja oli Toivon käsissä 24.4.1914.

   Toivon ja Alman häät vietettiin 29.4.1914 Alman suvun kotona Skinnarilassa. Sukua oli lupautunut kummaltakin puolelta. Tosin Toivon isä Matti ja sisar Lempi eivät päässeet perille saakka. Matka kaatui strutsinsulkaan, jonka Toivo oli aiemmin tuonut Pariisista sisarelleen.
   Matti kirjoitti häiden jälkeen Toivolle, pahoitteli ja kertoi koko tapauksen. Lempi olisi halunnut laittaa sulan hattuunsa, mistä Matti oli suivaantunut. Hän "mitään semmoista inhottavaa, mustain pakanain ja sivistymättömäin neekerien merkkiä" voinut katsoa oman lapsensa hatussa. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että kumpikin jäi matkasta.
   Hääpäivän aamu oli myrskyisä. Metsässä ryskyi ja tuuli repi oksia puista. Myrskystä välittämättä Alma ja Toivo kävivät keräämässä puolukanvarpuja ja katajanoksia, joista tehtäisiin hääpöytään seppeleitä.
   Kolmelta iltapäivällä Alma meni Silventoisten tyttöjen vanhaan huoneeseen valmistautumaan. Hänen sisarensa Oili avusti kampauksen teossa sekä puki hänet valkoiseen silkkipukuun ja huntuun. Kun sisaret ja äiti halasivat, Alma puhkesi kyyneliin. Jo seitsemän vuoden ajan hän oli tiennyt hetken tulevan, nyt tuntui jotain jäävän lopullisesti taakse.
   Pastori Mömmö vihki hääparin. Lupaus rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisissä olisi helppo täyttää. Kaikki mahdolliset vastoinkäymiset, ympäristön paineet ja Toivon mustasukkaisuus, oli siihen mennessä käyty läpi ja kestetty.
   Vihkimisen jälkeen tunteet vapautuivat ja alettiin juhlia. Iltakymmeneltä siirryttiin kuumasta salista kuistille vilvoittelemaan. Silloin  nähtiin, että sää oli jälleen muuttunut. Kesken juhlien olli tullut takatalvi ja maa oli jälleen aivan valkoisena.
   Enteilisikö tuo onnettomuutta? Vieraat vakuuttelivat, että onnea se tuo.
   Joka tapauksessa. Alma ja Toivo olivat onnellisia vuosien odotuksen ja monien vaikeuksien jälkeen. Hyvin onnellisia.

   Kaikki eivät olleet yhtä onnellisia. Alman äiti oli kyllä valmistellut häitä ja ollut apuna, mutta hän ei silti ollut vieläkään hyväksynyt Alman ratkaisua, ei, vaikka Toivo oli jo vapaa mies. Hän ei osannut olla onnellinen tyttärensä puolesta ja vielä 20.5. hän kirjoitti Almalle katkerana: "Minulla on sinua niin sääli kun sinä menit naimisiin olen itkeny yöt päivät jos joku kuulis kun kuljen yksin niin luulisivat minua mielipuoleksi sillä päivittelen ääneen miksi miksi hän meni.

   Avioelämä alkoi vaatimattomasti Toivon kaksiossa Helsingin Rahapajankadulla, sillä oma yhteinen asunto ei ollut vielä valmiina. Odotettu muutto omaan kotiin tapahtui 1.6. Koti ei kuitenkaan ollut valmiina, huonekaluja puuttui ja ensimmäinen yö täytyi nukkua lattialla päällystakeista sijatulla vuoteella. Seuraavana päivänä alkoi sitten tulla tavaraa taloon.

   Vuonna 1914 Helsingin musiikkielämässä tapahtui suuri muutos, kun kaksi kilpailevaa orkesteria päätettiin yhdistää. Toivo oli jo joulukuussa tiennyt kertoa Almalle, että tulevana vuonna perustettaisiin uusi orkesteri, Helsingin kaupungin Filharmoninen orkesteri, jossa pääjohtajana olisi Robert Kajanus. Kajanuksen kanssa oli odotettavissa sujuvaa yhteistyötä, mutta Toivo joutuisi työskentelemään myös Georg Schnéevoigtin kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut raju julkinen riita tämän aiemmin johtaessa Toivon Pirun polskaa.
   Toisaalta, edes Toivon valinta uuteen orkesteriin vanhalle paikalle ei ollut läpihuutojuttu. Leo Funtek haastoi Toivon lujasti, mutta viimeistään suomalaisuus ratkaisi valinnan Toivon eduksi.

   Kun sota syttyi Saksan ja Venäjän välillä, Toivo oli konserttikiertueella Itä-Suomessa, sillä hetkellä Juuassa. Juukalaisissa tieto herätti pelkoa, ja emännät kyselivät levottomina, minne voisi paeta, kun vihollinen hyökkää sinne.
   Toivo laukaisi tilanteen toteamalla, että "Kyllä se saksalainen nyt varmaan ajaakin kievarikyydillä ensiksi suoraapäätä Juukaan". Emäntiä alkoi naurattaa omat reaktionsa.

   Syksyllä 1914 tulevaisuus ei näyttänyt enää yhtä kirkkaalta kuin vielä kesäkuussa. Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt, saksalaiset muusikot olivat lähteneet kotimaahansa, konsertit eivät enää kiinnostaneet yleisöä niin paljon kuin kahden helsinkiläisen orkesterin kilpaillessa... Musiikkilautakunnan oli pakko päättää orkesterin supistamisesta sekä muusikoiden ja kapellimestareiden palkan alentamisesta.

   Toivo oli aloittanut lopulta todellisen laajan teoksen säveltämisen. Hänen ensimmäinen laaja teoksensa oli ollut kantaatti Isokyrön kirkon juhlaan ja kirkkomusiikkia tuli olemaan myös viimeinen suuri teos.
   Toivo valitsi sävellettäväkseen jo monen muunkin käyttämän keskiaikaisen runon Stabat mater. Hän alkoi kirjoittaa sitä orkesterin, kuoron ja urkujen muodostamalle suurelle kokoonpanolle ja oli aiheesta harvinaisen innoissaan.
   Alma kuuli päivittäin, kuinka teos eteni. Nyt oli syntymässä jotain suurta. Kuten Alma kirjotti: "Aivan vapisimme kun yhdessä sitä soitimme ja lauloimme."

   Keväällä 1915 Helsingin kaupungin Filharmoninen orkesteri teki päätöksen jättää uusimatta sopimus Toivon kanssa seuraavaksi vuodeksi. Jyrkän suomenmielinen Toivo ei innostanut ruotsinkielisiä, joten, vaikka tukijoitakin oli paljon, vastustajat olivat vielä vahvemmilla.

   Toivo sai Stabat materin valmiiksi toukokuussa 1915 ja antoi partituurin tuoreeltaan Uuden Suomettaren Evert Katilan tutkittavaksi. Tämä kirjoitti Uuteen Suomettareen laajan artikkelin teoksesta, kertoi partituurin olevan yli 70-sivuinen, kuvaili yksityiskohtaisesti orkesterikokoonpanoa ja rakennetta sekä kiitti ensimmäistä suomalaista Stabat materia merkkiteokseksi.
   Toivo Kuulan Stabat mater oli siis valmis vuonna 1915. Kuitenkin vuonna 1919 se oli keskeneräinen. Evert Katila kirjoitti Helsingin Sanomissa 28.3.1919 säveltämisen ennättäneen "nelkein loppuun; ainoastaan joitakuita sivuja suurteoksesta on säveltäjätoverin hellävaraisen käden ollut tarvis täydentää".
   Mutta mitä täydentämistä oli valmiissa teoksessa? Stabat materin keskeneräisyyden aste ja Madetojan osuus on aina ollut arvoitus. Edes käsikirjoitus ei ole tuonut ratkaisua, sillä lyijykynällä kirjoitettu partituuri näyttää olevan kauttaaltaan yhtenäistä käsialaa.
   Koiviston mukaan kuoro-osuus on loppuun saakka Toivon kirjottamaa. orkesteriin sen sijaan alkaa ilmaantua Madetojan kynänjälkeä fuugasta lähtien. Madetoja on parannellut orkesterin sointia, lisännyt toisinaan käyrätorvia ja patarumpuja, toisinaan jousisoittimia, kirjoittanut puhaltimille uusia säestyskuvioita ja saanut kokonaisuuden soimaan täyteläisemmin. Teoksen loppuosan orkestrointi on aivan ilmeisestim ollut puutteellinen.
   Koivisto pitää todennäköisenä, että kesken jäänyt Stabat mater on toinen versio teoksesta. Toivo on ilmeisesti kirjoittanut fuugasta alkaen loppuosan uudelleen. Musiikki soi lopussa ohuesti ja ikään kuin haihtuu vähitellen ilmaan, kun taas vuonna 1915 Stabat mater oli päättynyt Evert Katilan kuvauksen mukaan innoittuneesti ja levein soinnuin.
   Stabat mater oli tarkoitus esittää kaudella 1915-16, mutta silloin Toivo ei enää toiminut kapellimestarina eikä saanut esitystä järjestymään. Seuraavalla soitantokaudella hän johti Viipurin Musiikinystävien orkesteria, joka puolestaan oli liian pieni suureen teokseen.

   Viipurin Musiikinystävät otti yhteyttä Toivoon, joka varmasti oli ollut tietoinen avoimesta kapellimestarin paikasta, mutta ei ollut sitä hakenut. Hänellä oli nyt oma perhe - joka oli lähiaikoina kasvamassa - hänellä oli talo ja kaikki mahdolllisuudet keskittyä säveltämiseen. Mutta tarjous alkoi houkutella - olihan Viipuri Suomen toiseksi suurin kaupunki ja palkka vakitoimesta jotain muuta kuin silloinen elämä epävarmojen tulojen varassa.
   Alma oli melkein aina tehnyt niin kuin Toivo halusi. Silläkin kertaa monet syyt puhuivat Viipuriin lähtemisen puolesta. Mutta jokin vastusti. Oli kuin Alma olisi aavistanut, ettei Viipuri toisi heille mitään hyvää.
   Mutta Toivolla ei oikein ollut valinnanvaraa. Säveltämällä hän ei pystyisi elättämään kasvavaa perhettä, eikä hän saisi konserttituloja ilman Almaa, joka ei voinut vielä pitkään aikaan lähteä kiertueelle.
   Sinänsä sopimus oli Toivolle ihan edullinen. Kapellimestari velvoitettiin olemaan paikalla vain marraskuun alusta toukokuun alkuun, kesän ja syksyn voisi käyttää säveltämiseen ja vapaa-ajan harrastuksiin.

   Viipurissa Toivo eli kiireistä aikaa. Orkesteriin piti löytää muusikoita, koska vakituisia paikkoja oli 21. Kaikki varteenotettavat muusikot olivat yleensä saaneet jo tuossa vaiheessa kiinnityksen, ja Toivo sai tehdä monta matkaa Pietariinkin ennen kuin soittajat olivat koossa.
   Ensimmäinen konsertti päästiin järjestämään 19.11.1916, vaikka vielä puuttui niinkin keskeinen muusikko kuin konserttimestari. Yleisö oli kuitenkin innoissaan uudesta kapellimestarista ja sali oli täynnä.
   Konsertit alkoivat pian pyöriä täydellä vauhdilla ja niitä pidettiin jopa kolmesti viikossa. Orkesteri oli pieni ja muusikoiden taso myöhäisestä liikkeellelähdöstä johtuen vaihteleva. Sovitun 21 muusikon sijasta soittajia oli lopulta vain 17.

   Raskauden edetessä Alma asui Helsingissä sukulaistensa luona. Toivo sai sitten 4.4.1917 odotetun sähkeen, mutta ennätti vasta yöjunaan ja pääsi Helsinkiin ja sairaalaan aamukahdeksalta. Silloin synnytys oli jo ohi. Lapsi oli syntynyt myöhään illalla.
   Ja jälleen koitti tärkeä merkkipäivä, kun 17.5. Sinikka kastettiin. Eino Leino oli kehitellyt nimen näytelmään Lalli, johon Toivo ja Alma olivat vuonna 1908 ihastuneet.

   Kesällä Alma ja Toivo oleilivat Päijänteen rannalla, kaukana sotivasta Euroopasta. Heillä oli toisensa, heillä oli pieni Sinikka ja ympärillä avautuivat rauhalliset, kauniit suomalaiset maisemat. He olivat saaneet käyttöönsä Kotirannaksi nimetyn talon Kivilaakson rannasta, joten omaa rauhaakin oli aiempaa enemmän
   Alman ja Toivon viimeinen yhteinen kesä oli onnellista aikaa.

   Seuraava talvi sen sijaan oli yleisesti levotonta aikaa. Rauhattomuuksia alkoi olla myös Viipurissa. Toivo valitti, että hävetti olla suomalainen. Viipurissa lähes jokainen mies oli ollut putkassa ja lähes jokaisen luona oli tehty kotitarkastus. Ja kaiken aikaa tuntui siltä, ettei kiihtymys vieläkään ollut saanut minkäänlaista tulppaa.
   Kun 22.1.1918 teatterissa soitettiin Selim Palmgrenin säveltämä näyttämömusiikki, tatterilaiset astuivat ulos teatterista eri kaupunkiin kuin mistä olivat teatteriin tulleet. Ensimmäisessä tienristeyksessä oli punakaartilaisia ja venäläisiä sotilaita. He latasivat kiväärinsä ja tarkkailivat teatterista poistuvaa joukkoa. Sitten saatiin tietää, että rautatieasema oli suojeluskuntalaisten hallussa, mutta punaisten piirittämä. Myöskään Toivon asunnolle ei päässyt. Päättivät mennä takaisin teatteriin, ja siellä kuluikin koko yö.
   Aamulla Viipuri oli punaisten hallussa. Toivo ja Alma päättivät poistua kaupungista. Samaan junaan tunki parisataa punakaartilaista. Toivo ei ollut mielissään matkaseurasta, mutta toisaalta, niin paljon kuin väki häntä pelottikin, hänen oli pakko ihailla punakaartista huokuvaa joukkovoimaa.
   Toivo ja Alma asettuivat Säiniöön. Siellä elämä oli rauhallisempaa kuin Viipurissa, vaikka punaiset sitä tukasti valvoivatkin. Tosin huhtikuussa punakaartin pakko-ottojen uhka oli jo niin suuri, että Toivo katsoi parhaaksi viettää päivänsä vinttihuoneessa sahajauhojen keskellä seuranaan kirjoja ja ladattu ase.
   22.4. Toivo sai lopettaa piileskelyn. Valkoiset ottivat Säiniön haltuunsa.

   Vappuna 1918 Viipurissa oli riehakas tunnelma. Sisällissodan loppu häämötti ja valkoiset olivat voimiensa tunnossa. Apteekkeja tyhjennettiin, ratapihalta varastettiin 100 litraa viinaa ja 140 litraa konjakkia. Viinaa riitti kaikille ja Seurahuoneellekin sitä kannettiin 25 litran saavillinen.
   Seurahuoneella oli myös Toivo Kuula. Häntä ja Almaa oli tultu hakemaan vapautusta juhlimaan jo aamuyhdeksältä.
   Kello 14 oli alkanut suuri vapautusparaati. Mannerheim tervehti sotilasosastoja, puhui lyhyesti suomeksi ja pidempään ruotsiksi, 150-miehinen soittokunta soitti, laulettiin koraali, pidettiin juhlavia puheita.
   Juhlat jatkuivat Seurahuoneella. Jääkärit lauloivat Toivon säestäessä Jääkärimarssia:

"Syvä iskumme on,
viha voittamaton,
meill´armoa, ei kotimaata."

   Toivo innostui pitämään puheen. Hän puhui rauhasta ja sodasta, julisti olleensa rauhan puolella, mutta kunnioittavansa nyt miekkaa, joka oli tuonut maalle vapauden. Hän itse liikuttaisi nyt hengen miekkaa suuremmalla innolla kuin koskaan ennen. Jääkärikapteeni Lindén vastasi puheeseen, kiitti ja pyysi taiteilijoita esittämään jotain.
   Ensin Alma lauloi Syystunnelman. Sen jälkeen Alma ja Toivo esittivät Lauantai-illan, yhden Toivon omista suosikeista. Se jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi esityksekseen.
   Yhdeksän jälkeen meteli alkoi yltyä. Ovelle ilmaantui humalaisia miehiä vihreissä jääkäriunivormuissaan, aseet edelleen mukanaan. Almaa alkoi pelottaa ja hän halusi pois. Toivolla sen sijaan oli vauhti päällä. Ja kun muut vakuuttivat pitävänsä Toivosta huolta, tämä taputti Almaa olalle kehottaen tätä menemään kaikessa rauhassa nukkumaan.
   Alma lähti kello 21.20. Sen jälkeen juhlat yltyivät nopeasti.

   Humalatila sai aikaan tappeluita, miehiä hyppi pöydillä, huonekaluja potkittiin nurin. Sota oli Viipurin osalta ohi, mutta viha oli jäljellä. Toivokin alkoi olla räyhäkkäällä päällä. Hän alkoi vaatia, että kaikki puhuvat vain suomea, myös ruotsinkieliset. Hän sai sekä kannattajia että vastustajia.
   Pian alettiin inttää siitäkin, kuka sodan oli voittanut. Vihreätakkiset jääkärit olivat taistelleet venäläisiä vastaan jo Saksassa, ja uskoivat, että ilman heitä valkoisen armeijan kokemattomat sotilaat eivät olisi selvinneet. Toivo intoili omien pohjalaistensa ja harmaapukuisten suojeluskuntalaistensa puolesta.
   Tappeluhan siitä tuli. Pienikokoinen Toivo ryntäsi tarttumaan rotevia jääkäreitä rinnuksista, minkä jälkeen nämä alkoivat tuuppia Toivoa edellään. Lopulta Toivo oli kirjaimellisesti selkä seinää vasten.
   Toivo vetäisi puukon esiin ja viilsi jääkäri Mauritz Nylundia vasemman korvan taakse. Tilanne äityi sekavaksi. Nähtiin, että jääkäri valui verta, mutta harvat tiesivät, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
   Lopulta Toivoa retuutettiin pihalle. Tämä käsitti, että nyt oli tosi kyseessä ja yritti vielä paeta. Mutta se jäi yritykseksi.

   Alma valvoi ja odotti. Toivo oli luvannut tulla puoleenyöhön mennessä, mutta häntä ei kuulunut. Aamuseitsemältä Alma oli varma, että jotain pahaa oli tapahtunut.
   Alma lähti etsimään. Kun hän nousi Seurahuoneen portaita, vastaan tuli sotilas. Tämä kysyi Almalta, ketä tämä etsi. Kun tämä oli kertonut, sotilas vastasi, että yksi Kuula siellä oli edellisenä yönä ammuttu.

   Kun Alma oli toennut ja päässyt katsomaan miestään lääninsairaalaan, hän näki, kuinka Toivo makasi vuoteessa vasen puoli päätä paksun kääreen peitossa, oikea puoli kasvoista mustana ja turvoksista potkuista. Läheltä ammuttu luoti oli osunut vasemman silmän sisäkulmaan ja tullut ulos oikean korvan takaa.
   Lopulta Toivo palasi tajuihinsa. Ja tervehti Almaa sanoen: "Terveisiä Tuonelan toiselta puolelta."
   Alma valvoi päivät vuoteen vierellä. Hän olisi halunnut olla yötkin, mutta lääkärit pelkäsivät hänenkin menehtyvän.
   Ensin vaikutti siltä että Toivo saattaisi toipua. Sitten hänen kuntonsa alkoi huonontua.
   Illalla 18.5.1918 Alma näki Toivon tajunnan sammuvan vähitellen, rukoili, puhui tunteistaan, piti Toivoa kädestä kuin yrittäen estää häntä lähtemästä.
   "Ammi", Toivo sanoi hiljaa kello 21.25. Sen jälkeen hän hengähti vielä kaksi kertaa.

   Sodan verisiä haavoja ei haluttu repiä auki ja siksi koko ampumistapaus pyrittiin vaientamaan. Lehtiuutisissa puhuttiin aluksi vain onnettomuudesta.
   Mutta Alma toi kuolinilmoituksessa kaikkien tietoon oikean kuolinsyyn. Sen jälkeen Toivon kuolemaa ei voitu enää tapaturmaksi nimittää.
   
   Vaikka ampumisesta haluttiin vaieta, hautajaiset olivat näyttävät. Niistä muodostui koko Suomen kulttuurielämän yhteisen surun ilmaus, ja paikalla oli käytännössä koko Suomen musiikkielämä.
   Viimeinen matka alkoi Viipurissa sunnuntai-iltana 26.5. Kuoro lauloi Toivon Hautalaulun ja soittokunta soitti Hymnin. Saattue lähti surumarssin tahdissa asemalle, missä Alma laski arkulle valkoisia ruusuja. Eero Eerola puhui ja lopuksi kuoro esitti vielä Toivon laulun Tuuti lasta tuonelahan.
   Matka Helsinkiin kesti yli vuorokauden. Helsingin Vanhan kirkon alttari oli verhottu mustiin ja sen ympärillä oli laakereita ja kukkia. Tilaisuus alkoi Toivon Surumarssilla, sen jälkeen Wäinö Sola lauloi Armas Maasalon säestämänä laulun Kesäyö kirkkomaalla. Ruumiinsiunauksen jälkeen Suomen Laulu esitti Leevi Madetojan laulun Tuolla ylhäällä. Arkku peittyi pian kukkiin ja seppeleisiin. Robert Kajanus piti muistopuheen. Lopuksi kuultiin vielä Toivon omaa musiikkia, kun Helsingin kaupunginorkesteri  soitti eteläpohjalaisen kansanlaulun ja Eino Raitio esitti Oskar Merikannon säestämänä viulusonaatin hitaan osan.
   Vanhalla hautausmaalla arkku laskettiin hautaan juuri lehteen puhjenneiden koivujen alle. Heikki Klemetti puhui, Suomen Laulu ja Laulu-Miehet esittivät yhdessä kaksi Toivon pidetyimmistä lauluista, Virta venhettä vie ja Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut.

   Alma ei koskaan toipunut Toivon kuolemasta. Hänellä oli lopulta ollut vain kaksitoista yhteistä vuotta Toivon kanssa, mutta ne vuodet olivat olleet hänelle tärkeitä.
   Alma oli vasta 33-vuotias, mutta hänen elämänhalunsa oli kadonnut. Hänellä oli kuitenkin suuri tehtävä, Toivon musiikin vaaliminen. Toivo oli kuollut, mutta hänen tunteensa elivät lauluissa. Ne oli tehty Almalle ja ne olkvat syntyneet Alman herättämistä tunteista. Laulujen kautta heidän rakkautensa jatkui yli kuolemankin.
   Alma jatkoi laulajanuraansa koko loppuelämänsä. Keskeisen osan ohjelmistosta muodosti edelleen Toivon musiikki. Laulamisen lisäksi Alma työskenteli saadakseen painetuksi Toivolta jääneet julkaisemattomat sävellykset.

   8.10.1941, jatkosodan aikana, Alma lähti kävelemään kohti taloa, josta järjestyisi kyyti harjotuksiin Lappeenrantaan. Yhtäkkiä hänen voimansa loppuivat. Heikko sydän ei enää kestänyt.
   Kesällä 1907 Toivo oli kirjeessään kuvitellut, miten hän suurten sotien sytyttyä vihdoin viimein saa Amminsa ikiomakseen ja kuljettaa tämän pieneen metsäiseen saareen kauaksi Pohjolan soille, mistä kukaan ei ole heitä löytävä.
   Nyt tuo ennustus oli toteutunut. Enää Toivo ja Alma eivät koskaan eroaisi.
   
   Juhani Koiviston teos Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä on harvinaisen innostuneesti ja suurella sydämellä kirjoitettu elämäkerta. Suuria tunteita Alma ja Toivo Kuulan elämässä riitti ja Koivisto tuo ne lukijan nähtäville erityisen runollisesti. Tutkimustyönä teos on onnistunut loistavasti, kirjassa valotetaan päähenkilöitä niin henkilöinä kuin taiteen kautta ja tuodaan esille paljon uutta tietoa, joka suhteessa helposti sulavassa muodossa.

   Otetaan vielä pari linkkiä. Yleisradion Elävään arkistoon on koottu Toivo Kuulaan liittyvää taidetta ja tarinointia vuosien varrelta. Ja otetaan tuon tarjonnan lisäksi vielä hämäläisten soittama versio Toivo Kuulan todennäköisesti soitetuimmasta teoksesta Häämarssista.


Elävä arkisto

Häämarssi

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Ja muuten, vielä aihepiirissä pysyäksemme... Koska näyttää siltä, että ainakin muutamat näiden sivujen lukijoista ovat sitä mieltä, että klassinen musiikki tekee hyvää aivoille, mainostettakoon tässä vielä sitä, kuinka Turun Sibelius-museo kantaa kortensa kekoon Suomen 100-vuotisjuhlavuonna. Juhlavuoden vaihtuvana näyttelynä on näyttely Conducting Finland – kapellimestarit musiikin viestinviejinä 1917-2017. Näyttelyssä esitellään suomalaiset kapellimestarit Robert Kajanuksesta (1856-1933) ja Jean Sibeliuksesta (1865-1957) lähtien, mm. Jorma Panulan (s. 1930), Sakari Oramon (s. 1965) ja Susanna Mälkin (s. 1969) kautta Klaus Mäkelään (s. 1996), yhteensä yli sata kapellimestaria.
   Mikäli aihe kiinnostaa, vilkaiskaapa:

Sibelius-museo

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

27.3.
Vaalikuukauden Vaihtoehto
Juho Saari: Huono-osaiset - elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla

Keitä he ovat ja millaista heidän elämänsä on?

Vaalikuukauden Extra
Eva Back: Aatteet puntarissa

Millaiset perustukset eri puolueista löytyvät?