Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto


Kuukauden Vaihtoehto I
Marcus Chown: Puhutaanpa Kelvinistä
Alkuteos We Need to Talk about Kelvin 2009
Suomentaja Hannu Karttunen
Otava (paino), Ursa 2010
240 sivua


Puhuessaan yleisöluennoillaan maallikoille brittiläinen kosmologi ja tiedetoimittaja Marcus Chown on pitänyt tapanaan ottaa arkipäiväisiä havaintoja ja liittää ne sitten esimerkkeinä syvälliseen fysiikkaan. Esim. kun Chown Edinburghin vuoden 2008 tiedefestivaaleilla korosti perusparadoksia, joka johtaa kvanttimekaniikkaan, hän kiinnitti ihmisten huomion luentosalin hehkulamppuun. Hän huomautti, että lampusta lähtevät valoaallot ovat 5.000 kertaa isompia kuin itse atomit. Sitten hän otti taskustaan tulitikkurasian ja sanoi: "Ajatellaan, että avatessani tämän tulitikkurasian siitä ajoi ulos 40 tonnin rekka. Sellaiselta vaikuttaa hehkulampusta ulos virtaava valo."
   Sitten eräänä päivänä Chown sai idean kirjasta, jonka jokaisessa luvussa otetaan arkipäiväinen havainto ja osoitetaan, mitä syvällisiä asioita se kertoo perimmäisestä todellisuudesta. Lopputuloksena oli teos We Need to Talk about Kelvin, joka ilmestyi suomeksi nimellä Puhutaanpa Kelvinistä. Suomenkielinen laitos on Ursan julkaisuja -sarjan teos nro 123.
   Otetaan tähän tiivistelmään pääsisältö kahdesta kirjan luvusta, koskien maailmankaikkeuden alkuaikoja ja Auringon toimintaa.

Jokapäiväisessä maailmassa syy edeltää aina seurausta. Jos yläpuolella oleva pilvi alkaa sataa, siinä alapuolella seistessä kastuu. Loogista, vai mitä?
   Kuitenkin, loppujen lopuksi, maailmankaikkeutta perimmiltään ohjaava teoria on kvanttiteoria. Ja kvanttiteorian keskeinen ominaisuus on, että asiat tapahtuvat ilman mitään edeltävää syytä.
   Ei ole mitään keinoa sanoa, kimpoaako tietty fotoni ikkunasta vai meneekö se suoraan läpi. Mitä oikeasti tapahtuu, on redusoitumattomasti ennakoimatonta, samoin kuin kaikki muukin kvanttimaailmassa.
   Maailmankaikkeutemme silmiinpistävin piirre on, että se käyttäytyy enimmäkseen epäkvanttimaisella tavalla. Eikä pelkästään tällä hetkellä, valon äärellisen nopeuden vuoksi kaukoputket toimivat kuin aikakoneet ja paljastavat maailmankaikkeuden menneisyyden. Nuo aikakoneet kertovat meille, että suurimman osan kosmisesta historiastaan maailmankaikkeus on käyttäytynyt hyvin epäkvanttimaisella tavalla.
   Ja tuo on paradoksi. Me elämme kvanttimaailmassa, joka pääasiassa näyttää epäkvanttimaiselta. Tämä on syvällinen todellisuutta koskeva havainto. Merkittävää on, että se saattaa kertoa jotain myös aivan maailmankaikkeuden synnystä. Että varhaisimpina hetkinään maailmankaikkeuden on täytynyt kokea supernopea räjähdysmäinen laajeneminen.

   Fysiikan menestyksekkäin teoria on kvanttiteoria. Koska se kuvaa atomien ja niiden rakenneosien mikroskooppista maailmaa, ei ehkä ole ilmeistä, että sillä on mitään sanottavaa suuren mittakaavan maailmankaikkeudesta. Maailmankaikkeus kuitenkin on laajentunut alkuräjähdyksen erittäin tiiviistä tilasta. Nimittäin, varhaisimpina alkuhetkinään maailmankaikkeus lienee ollut atomia pienempi.
   Käytännössä tarvittaisiin painovoiman kvanttiteoria, sillä painovoima ohjaa maailmankaikkeuden kaltaisten suurten massojen käyttäytymistä. Sellainen teoria yhdistäisi hyvin pientä koskevan kvanttiteorian hyvin suurta koskevaan Einsteinin yleiseen suhteellisuusteoriaan. Vaikka fyysikot ovat onnistuneet kuvaamaan kolme muuta voimaa kvanttien avulla, painovoiman suhteen he ovat edelleen epäonnistuneet.

   Varhaisesta maailmankaikkeudesta voi kyllä sanoa jotain nykytietojenkin perusteella. Kvanttiteorialle on ominaista, että hiukkasen matkatessa pisteestä A pisteeseen B se voi tehdä sen pitkin kaikkia ajateltavissa olevia reittejä, joista jokaisella on tietty todennäköisyys. Siten on todennäköistä, että onnistunut kvanttikosmologian teoria ei näe maailmankaikkeuden historiaa yhtenä säikeenä, vaan kokonaisena kimppuna yhteen kietoutuneita säikeitä. Haasteena on sitten keksiä, miksi maailmankaikkeutemme on seurannut omaa erityistä historiaansa eikä jotain muuta.
   Yksi keino on käyttää havaintoja nykyisestä maailmankaikkeudestamme sulkemaan pois joukko mahdollisia menneisyyksiä siinä toivossa, että ainoa jäljelle jäävä menneisyys on sellainen kuin omamme. Me voimme hylätä lukemattomat kosmiset menneisyydet, joissa maailmankaikkeus säilyy atomia pienempänä ja on kvantti-ilmiöiden, kuten ennustamattomuuden, hallitsema. Joten jäljelle jäävät vain maailmankaikkeudet, jotka kasvavat isoiksi.
   Vaikeus on, että näitä epäkvanttimaisia menneisyyksiä on lukuisia. Oma maailmankaikkeus on yksi maailmankaikkeus tässä tungoksessa, mutta siinä ei näytä olevan mitään erityistä, ei mitään, mikä erottaisi sen joukosta. Tarvitaan vielä jokin uskottava tekijä harventamaan mahdollisten kosmisten menneisyyksien metsää. Sellaista tekijää ovat ehdottaneet fyysikot Stephen Hawking ja James Hartle.

   Imaginaarinen aika on matemaattinen käsite, jonka ymmärtäminen ei ole välttämätöntä. Oleellista on tietää, että se käyttäytyy aivan kuin avaruus. Tämän oivalluksen avulla Hawking ja Hartle pystyivät osoittamaan, että alkukvanttitilassa maailmankaikkeuden lukuisat historiat olivat voineet ajan ja avaruuden sijaan olla olemassa pelkässä avaruudessa.
   Tämä antoi fyysikoille mahdollisuuden välttää siististi kysymys, mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä. Jos alkuräjähdys tapahtui vain avaruudessa, ajan ulkopuolella, kysymys, mitä tapahtui ennen alkua, olisi kuin kysyisi, mitä on pohjoisnavan pohjoispuolella. Siellä mitään ole. Merkityksetön kysymys.
   Chownin mukaan merkittävää on, että tämä tarkoittaa maailmankaikkeuden alkutilan voineen olla, että ei ollut mitään alkutilaa. Hawking ja Hartle ovat kutsuneet tätä nimellä "ei reunaehtoa". Se antaa keinon karsia edelleen kosmisia menneisyyksiä.
   Juuri tämän Hawking ja Hartle yhdessä Pariisin yliopiston kollegansa Thomas Hertogin kanssa tekivät loppuvuonna 2007. Sitten he katsoivat kosmisia menneisyyksiä, jotka selvisivät karsinnasta.
   Heidän yllätyksekseen kaikille jäljelle jääneille oli yhteistä silmiinpistävä piirre: heti alussa jokainen koki supernopean laajenemisen kauden.

   Supernopean laajenemisen purske on kosmologien suosima tapa korjata vakava ongelma alkuräjähdysmallissa, alkuräjähdyksen perusmalli kun ei toimi. Se ennustaa jotain, mitä me emme näe  katsoessamme maailmankaikkeutta.
   Mallin mukaan maailmankaikkeus sai alkunsa supertiheästä, superkuumasta tilasta n. 13,7 miljardia vuotta sitten, ja on aina siitä lähtien laajentunut ja jäähtynyt, galaksien ja tähtien tiivistyessä jäänteissä. Tämä yksinkertainen kuva ennustaa kuitenkin jotain, mikä on vastoin näkemäämme. Se koskee kosmista taustasäteilyä, alkuräjähdyksen tulipallon jäännöslämpöä.
   Maailmankaikkeuden laajentuessa miljardien vuosien ajan säteily on huomattavasti jäähtynyt. Nykyisin alkuräjähdyksen jälkihehku täyttää koko avaruuden ja tulee meille suoraan ajalta 380.000 vuotta maailmankaikkeuden alun jälkeen.
   Ja tässä on ongelma.
 
   Jos kuvittelemme maailmankaikkeuden laajenemista kelattavan taaksepäin tuohon hetkeen kuin takaperin esitettävää elokuvaa, huomaamme, että nykyisin havaittavissa olevan maailmankaikkeuden läpimitta oli silloin noin 20 miljoonaa valovuotta. Tämä tarkoittaa, että kehittyneiden lämpötilaerojen oli mahdotonta tasoittua. Lämpötilojen tasoittumiseksi lämmön olisi virrattava lämpimiltä alueilta viileämmille. Mutta maailmankaikkeus oli liian suuri.
   Jopa kosmisella kattonopeudella, valon nopeudella, lämpö ei olisi voinut alkuräjähdyksen jälkeen siirtyä pidemmälle kuin 380.000 valovuoden päähän, ja se on vain pienen pieni osa maailmankaikkeuden läpimitasta tuohon aikaan.   
   Alkuräjähdyksen perusmallin ennuste on siten, että kosmisen taustasäteilyn lämpötila ei voi mitenkään olla sama taivaan eri suunnissa. Mutta niin se kuitenkin on. Mihin tahansa taivaalle kaukoputki suunnataankin, lämpötila on 2,7 astetta absoluuttisen nollapisteen yläpuolella asteen pienen murto-osan tarkkuudella.
   Tästä ristiriidasta voi päätellä, että alkuräjähdyksen perusmallin taäytyy olla epätäydellinen kuvaus maailmankaikkeudesta. Tarvitaan vielä jotain muuta.

    Yksi mahdollisuus on, että oli olemassa pitkä alkuräjähdystä edeltävä kausi. Jos niin oli, kosminen lämpötila olisi tasoittunut automaattisesti. Olisi kuin kylmää vettä olisi laskettu kuumaan kylpyyn. Jos odotetaan riittävän kauan, lämpötilat tasoittuvat.
   Toinen, fyysikko João Magueijon kannattama mahdollisuus on, että alkuräjähdyksen aikaan valon nopeus oli paljon suurempi kuin nykyisin. Se olisi tehnyt lämmölle mahdolliseksi virrata tulipallon kuumilta alueilta viileämmille paljon odotettua nopeammin, jälleen lämpötilaerot tasoittaen.
   Ja on vielä yksi mahdollisuus, ja sitä kannattavat useimmat fyysikot: maailmankaikkeus koki ilmiömäisen nopean laajenemisen olemassaolonsa ensimmäisen sekunnin murto-osan aikana. Eli inflaation.

   Inflaatiota ehdotti venäläinen fyysikko Aleksei Starobinski vuonna 1979 ja hänestä riippumatta amerikkalainen fyysikko Alan Guth vuonna 1981. Sen on sanottu muistuttavan vetypommin räjähdystä verrattuna alkuräjähdyksen dynamiittipötköön, joka seurasi puhtinsa menettänyttä inflaatiota.
   Jos inflaatio tapahtui, maailmankaikkeus olisi ollut 380.000 vuotta alkuräjähdyksen jälkeen paljon pienempi kuin päättelemme esittämällä takaperin elokuvaa sen laajenemisesta. Riittävän pieni, jotta lämpö olisi helposti levinnyt ympäriinsä ja tasoittanut kosmisen lämpötilan.
   Inflaatioajatuksen ongelma on, ettei sitä voi testata käytännössä. Eikä kukaan ole osannut esittää sitovaa selitystä, miksi se tapahtui. Sitä tukeva mekanismi on arvoitus.

   Tämän vuoksi Hawkingin, Hartlen ja Hertogin päätelmä on niin merkittävä. Yksinkertaisesti käyttämällä arkipäiväistä havaintoa, että elämme pääosin epäkvanttimaisessa maailmankaikkeudessa sekä kolmikon ei-reunaehtoa -oletusta, fyysikot ovat osoittaneet, että maailmankaikkeuden todennäköisimpiin mahdollisiin menneisyyksiin kuuluu supernopea laajeneminen.
   Inflaation on yksinkertaisesti täytynyt tapahtua. Se on väistämätöntä.

   Miksi Hawkingin ryhmän mahdollisille maailmankaikkeuksille asettamat ehdot poimivat esiin vain ne, mitkä ovat kokeneet inflaation? Vastaus on, että inflaatio tarjoaa maailmankaikkeudelle todennäköisimmän reitin muuttua kvanttimaisesta epäkvanttimaiseksi. Kvanttimaisuus liittyy yleensä pieneen ja epäkvanttimaisuus suureen. Nopein tapa päästä pienestä suureen on supernopea laajeneminen.
   Valitettavasti tässä on ongelma. Vaikka ryhmän analyysi osoittaa, että inflaatio on väistämätön, se osoittaa myös, että se oli hyvin lyhytaikainen. Itse asiassa, liian lyhytaikainen.
   Maailmankaikkeuden koko olisi kaksinkertaistunut vain muutamia kertoja, kun havainnot paljastavat, että todellisuudessa inflaatio kaksinkertaisti sen koon yli 60 kertaa saaden sen paisumaan todella hämmentävän suurella tekijällä.

   Hawkingin ryhmä keksi sittemmin selityksen. Selitys perustuu siihen, että me näemme vain pienen osan maailmankaikkeudesta, joka laajeni inflaatiossa.
   Jos maailmankaikkeus on 13,7 miljardin vuoden ikäinen, voimme nähdä vain ne kohteet, joiden valo on tarvinnut vähemmän kuin 13,7 miljardia vuotta saavuttaakseen meidät. Muualta maailmankaikkeudesta valo ei vielä ole saapunut Maahan.
   Muu maailmankaikkeus on horisontin takana. Horisontti on kuviteltu raja, joka ympäröi meitä kuin kuplan pinta. Kupla on luonnollisesti havaittavissa oleva maailmankaikkeus.
   Havaittavissa olevan maailmankaikkeuden horisontin takana on kuitenkin muita kuplia. Jonkun muun havaittavissa olevia maailmankaikkeuksia. Tähtitieteilijät kutsuvat niitä Hubblen palloiksi.
   Hubblen palloja on suuri määrä. Vaikka huomaamme olevamme juuri tässä nimenomaisessa Hubblen pallossa, olisimme yhtä hyvin voineet päätyä seuraavaan Hubblen palloon. Tai sitä seuraavaan.

   Mitä useammin maailmankaikkeuden koko on kahdentunut, sitä useammissa paikoissa saattaisimme huomata olevamme. Vaikka siis maailmankaikkeudet, joiden koko kaksinkertaistuu useammin, ovat epätodennäköisempiä (koska inflaation epävakaus päättyy todennäköisemmin pian kuin pitkän ajan kuluttua), sellaisissa maailmankaikkeuksissa on useampia paikkoja, missä voisimme olla.
   Osoittautui, että tämä ilmiö pääsi voitolle. Niinpä vastoin Hawkingin ryhmän alkuperäisiä ajatuksia on ylivoimaisen todennäköistä, että huomaamme olevamme maailmankaikkeudessa, joka koki pitkän inflaation lyhyen sijasta. Lopultakin meillä näyttää olevan selitys sille, miksi huomaamme olevamme maailmankaikkeudessa, joka koki inflaation.
   Todisteet inflaation tapahtumisesta ovat kaikkialla ympärillämme: maailma on ennustettavissa, ja kävellessäsi puun ohi, kävelet sen toiselta puolelta etkä suinkaan molemmilta samanaikaisesti.
   Vaikka olemme tulleet tämän päättelyketjun päähän, on kuitenkin vielä yksi irtonainen säie. Varsin tärkeä irtonainen säie.

   Miten maailmankaikkeus tarkkaan ottaen muuttuu kvanttimaisesta epäkvanttimaiseksi? Tämä on yksi tieteen perustavanlaatuisia kysymyksiä. Mehän elämme loppujen lopuksi maailmankaikkeudessa, jota ohjaa kvanttiteoria, mutta kvanttimainen käyttäytyminen ei ole ilmeisen näkyvää missään, varsinkaan jokapäiväisessä maailmassa.
   Paradoksin ratkaisun avain on dekoherenssiksi kutsuttu prosessi. Jotta kvanttimainen käyttäytyminen ilmenisi, on oleellista, että kohteen mahdollisuuksia vastaavat kvanttitodennäköisyysaallot sekoittuvat keskenään eli interferoivat.
   Tämä johtuu siitä, että interferenssi on kvanttioutouden perustana. Jos kvanttiaallot eivät interferoisi keskenään, mitään kvanttioutoutta ei olisi. Aaltoja, jotka voisivat interferoida keskenään, sanotaan koherenteiksi, ja siksi prosessia, jolla ne menettävät tämän kyvyn ja kvanttimaisuutensa, sanotaan dekoherenssiksi.

   Varhaisessa maailmankaikkeudessa dekoherenssi tapahtui seuraavasti. Kvanttiepämääräisyys sai eri ominaisuudet heilahtelemaan villisti. Läheltä katsottuna aika-avaruudesta erottui rajuja väänteitä kuten kuohuvasta myrskyn pieksemästä merestä. Inflaation suunnaton laajeneminen venytti näitä väänteitä. Se muutti aika-avaruuden maisemaksi, missä on loivasti aaltoilevia kumpuja ja laaksoja.
   Laaksot olivat paikkoja, joihin ainehiukkaset vähitellen valuivat, ja kummut paikkoja, joita ne välttivät. Tämän prosessin seurauksena alkoivat kasvaa nykyisen maailmankaikkeuden rakenteet kuten jättimäiset galaksijoukot. Juuri tämä prosessi, aineen kasautuminen, laukaisi muutoksen kvanttimaisesta epäkvanttimaiseksi maailmankaikkeudeksi.

   Keskitytään hetkeksi laaksoon tietyssä paikassa. Sellainen laakso on kvanttiolio. Ja kaikkien kvanttiolioiden tavoin sille on avoinna monia mahdollisuuksia.
   Yhdessä mahdollisessa maailmankaikkeuden menneisyydessä laakso on olemassa, toisessa sitä ei ole. Ratkaisevaa on kuitenkin, että molemmat mahdollisuudet voivat olla olemassa samanaikaisesti. Silloin mahdollisuuksia kuvaavat kvanttiaallot voivat interferoida keskenään.

   Kuvitellaan nyt ainehiukkasta, joka putoaa laaksoon. Sama hiukkanen on olemassa toisessa menneisyydessä, missä laaksoa ei ole, joten se ei voi pudota minnekään, vaan pysyy paikoillaan. Siten hiukkanen on hieman eri paikoissa kahdessa mahdollisessa maailmankaikkeudessa.
   Yhtä tapausta vastaava kvanttiaalto ei osu aivan päällekkäin toista tapausta vastaavan aallon kanssa. Sanotaan nyt vaikka että 50 % niistä osuu päällekkäin.

   Ajatellaan seuraavaksi toista hiukkasta, joka liittyy ensimmäiseen laaksossa. Jälleen tämä tarkoittaa, että hiukkanen on eri paikoissa kahdessa mahdollisessa maailmankaikkeudessa. Ja ajatellaan jälleen, että 50 % niistä osuu päällekkäin. Tällöin kahta hiukkasta laaksossa ja sen ulkopuolella edustavista kvanttiaallosita päällekkäin osuu 0,5 x 0,5 = 0,25. Ja kun kolmas hiukkanen putoaa laaksoon, päällekkäisyys on 0,5 x 0,5 x 0,5 = 0,125.
   Aina kun laaksoon putoaa uusi hiukkanen, kvanttiaalto, joka esittää olemassa olevaa laaksoa, osuu yhä vähemmän päällekkäin sen kvanttiaallon kanssa, joka edustaa laakson puuttumista. Kun hiukkanen numero biljoona tulee vuoroon, päällekkäisyyttä ei käytännössä ole enää lainkaan.
   Ei voi olla mitään interferenssiä. Niinpä maailmankaikkeudesta on tullut ei-kvanttimainen.

   No, kaikkea ei tästäkään ole pystytty selvittämään. Kun puhumme vain aika-avaruuden heilahteluista, oletamme, että ennalta oli olemassa aika-avaruus, tasainen kuin tyyni merenpinta, jonka Heisenbergin epätarkkuusperiaate sai aaltoilemaan.
   Mistä tämä sileä epäkvanttimainen aika-avaruus sitten tuli? Se on hyvä ja iso kysymys. Chown pitää selvänä, että sen on täytynyt syntyä jostain täysin kvanttimaisesta, jostain niin pyörteisestä ja kaoottisesta, että aika ja avaruus olivat merkityksettömiä käsitteitä.
   Chown toteaa tämän olleen aika-avaruuden kvanttimainen edeltäjä. Sen on täytynyt kokea muutos epäkvanttimaiseksi aika-avaruudeksi, jonka nykyisin näemme ympärillämme.
   Miten se tapahtui, sitä ei tiedetä. Ei ole olemassa mitään oikotietä oppia ymmärtämään aika-avaruuden alkua.
   Se vaatii maailmankaikkeuden aidon kvanttiteorian.

Sitten toinen aihe. Kuinka Aurinko voi tuottaa niin valtavasti energiaa vuodesta toiseen, tyhjentämättä itseään edes vuosituhansien aikana?
   Oleellinen kysymys aiheeseen liittyen on, miksi Aurinko on kuuma. Vastaus on erittäin suoraviivainen: Aurinko on kuuma siksi, että se sisältää paljon ainetta.
   Kun yhteen paikkaan laitetaan valtavasti ainetta, sen oma painovoima, vetovoima, jolla jokainen ainemöykky vaikuttaa kaikkiin muihin, kiskoo väistämättä osasia lähemmäs toisiaan. Mitä enemmän massaa, sitä suurempi on painovoima ja sitä tehokkaammin aine puristuu kasaan.
   Ajatellaanpa polkupyörän renkaaseen käytettävää ilmapumppua. Kun vedetään pumppu täyteen ilmaa, sitten tukitaan aukko, ja sitten puristetaan ilmaa kokoon, se ilma siellä pumpun sisällä kuumenee. Aurinko on kuuma täsmälleen samasta syystä.
   Sillä ei ole erityisempää merkitystä, mitä aine on. Aurinko koostuu pääasiassa vedystä ja painaa noin tuhat biljoonaa biljoonaa tonnia. Jos laitetaan saman verran vaikkapa banaaneja yhteen paikkaan, lopputulos on sama: hehkuva kaasupallo, joka on suurin piirtein yhtä kuuma kuin Aurinko. Sellainen jättiläismäisen massan painovoima puristaa ainetta niin lujaa, että syvällä sisällä banaanitkin saavuttavat miljoonien asteiden lämpötilan.

   Auringon sisältämä suuri massa selittää, miksi se on kuuma, mutta vain juuri näinä päivinä. Se ei selitä, miksi se pysyy kuumana.
   Aurinko menettää kaiken aikaa lämpöä avaruuteen, mistä johtuen sen luulisi jäähtyvän. Mutta niin ei kuitenkaan tapahdu. Jonkin täytyy tuottaa lisää lämpöä sitä mukaa kuin sitä kuluu. Mutta minkä?

   William Thomson, joka tunnetaan paremmin nimellä lordi Kelvin, sai 1860-luvun alussa ajatuksen, että Aurinko pysyy kuumana hitaan kutistumisen vaikutuksesta. Kutistumishypoteesi oli skotlantilaisen meritutkijan James Waterstonin hengentuote.
   Kutistumishypoteesin kauneus on sen väistämättömyydessä. Aurinko on jättimäinen kaasupallo, ja painovoima tekee kaikkensa puristaakseen palloa pienemmäksi samalla kun ulospäin vaikuttava kuuman kaasun paine tekee kaikkensa laajentaakseen sitä.
   Nämä kaksi vastakkaista voimaa olisivatkin täydellisessä tasapainossa ilman yhtä seikkaa: Aurinko menettää jatkuvasti lämpöään avaruuteen. Menetetty lämpö riistää kaasulta sen kyvyn laajentua ja vastustaa painovoimaa. Painovoiman kasvaessa jatkuvasti johtopäätös on väistämätön: Auringon täytyy kutistua.

   Kun kaasupallo kutistuu, se kuumenee. Waterstonen laskelmat osooittivat, että jos Aurinko kutistuisi 280 metriä vuodessa, mikä olisi mahdoton havaittavaksi Maasta, se riittäisi korvaamaan avaruuteen jatkuvasti katoavan säteilyn.
   Kelvin ja hänen saksalainen aikalaisensa Hermann von Helmholtz ryhtyivät tarkastelemaan teoriaa. He päättelivät, että jos Aurinko kutistui nykyisin, sen oli täytynyt kutistua myös menneisyydessä. Niinpä Auringon olisi aikoinaan pitänyt olla nykyistä aurinkokuntaa suurempi kaasupilvi. Ja tuon jättiläisen kutistuminen nykyisen Auringon kokoiseksi olisi vienyt aikaa vain 30 miljoonaa vuotta. Ei tarpeeksi, ei lähellekään.
   Tuolloin tiedettiin, että Maa oli ollut olemassa kauan. Ei vain kymmeniä miljoonia vuosia, vaan satoja miljoonia, jopa miljardeja.

   Tarvittiin tarkka arvio Maan ja Auringon iälle, jotta voitaisiin olla varmoja, kuinka kauan Aurinko oli loistanut ja kuinka paljon energiaa Auringon voimanlähde tarvitsi. Sellainen arvio saatiin fysiikasta. Paradoksaalista kyllä, kvanttimaailman ennustamattomuutta tarvittiin tuottamaan ennustettavuuden perikuva, "kello".

   Ernest Rutherford onnistui käyttämään yhtä atomia (radium) paljastamaan toisen atomin (kulta) sisäinen rakenne. Ja juuri hän keksi ajatuksen käyttää radioaktiivisia atomeja kivien iän määrittämiseen.
   Avain radioaktiiviseen iänmääritykseen oli Rutherfordin vuonna 1900 tekemä havainto, minkä mukaan hänen tutkimansa näytteen radioaktiivisuus hiipui yksinkertaisen lain mukaisesti. Tietyn aikavälin jälkeen puolet atomeista oli jäänyt hajoamatta, toisen samanlaisen aikavälin jälkeen neljäsosa, kolmannen aikavälin jälkeen kahdeksasosa jne.
   Aikaväli sai nimen puoliintumisaika. Kutakin radioaktiivista ainetta luonnehtii sen oman puoliintumisajan pituus.

   Erilaisten radioaktiivisten aineiden puoliintumisajat vaihtelevat sekunnin murto-osasta miljardeihin vuosiin. Amerikkalainen fyysikko Bertram Boltwood kehitti edelleen Rutherfordin radioaktiivisen iänmäärityksen menetelmää. Hän huomasi, että Sri Lankan kivien ikä oli uskomattomat lähes 2,2 miljardia vuotta.
   Nykyisin parhaat Maan iän arviot eivät perustu maanpäällisten kivien vaan avaruudesta tulleiden kivien radioaktiiviseen iänmääritykseen. Meteoriitit, joiden uskotaan yleisesti olevan "aurinkokunnan rakennusjätettä", paljastavat Maan olleen olemassa n. 4,55 miljardia vuotta.

   Marie Curien ja Albert Laborden tutkimukset 1900-luvun alussa paljastivat atomiytimen sisällä olevan lähes loputon energiavarasto, eikä kestänyt pitkään, ennen kuin joku tarttui tähän ja ehdotti, että Aurinko sai voimansa radioaktiivisuudesta. Sitten Francis Aston mittasi atomien massoja ja huomasi jotain.
   Kun Aston mittasi eri atomien massaa, hän huomasi, että hänen massaspektografinsa osoitti jokaisen ytimen painavan vähemmän kuin sen rakennuspalikoiden (neutronit, protonit) massan summa. Havaintoa Chown vertaa siihen, että joku laittaa kymmenen yhden kilogramman riisipussia vaakaan, ja sitten vaaka näyttääkin yhdeksää kiloa.
   Minne massa katoaa? Voiko tuon selvittäminen ratkaista Auringon voimanlähteen?

   Terve järki sanoo, ettei massa voi hävitä. Kuitenkin juuri sen Einstein keksi vuonna 1905. Hänen suhteellisuusteoriansa muutti lopullisesti ajatuksemme ajan ja avaruuden luonteesta.
   Teoria paljasti myös jotain muuta odottamatonta: massa on energian muoto. Luetteloon, joka sisälsi sähköisen energian, liike-energian ja kaikki lukemattomat muut energian ilmenemismuodot, täytyi siten lisätä vielä yksi kohta: massaenergia.
   Energian säilymislain mukaan energiaa ei voi luoda eikä hävittää, vaan ainoastaan muuttaa muodosta toiseen. Jos massa siis on energian muoto, siitä seuraa, että massaenergiaa voi muuttaa muihin energian muotoihin. Vaikka energia ei voi hävitä, massa voi.

   Ajatellaan, että joku pudottaa kiven. Kun kivi iskeytyy maahan, vapautuu energiaa, lopulta lämpöenergiana, joka tulee Maan painovoimakentästä. Kun sitten voima vetää atomien osasia yhteen ja antaa niille nopeutta, ja kun nämä iskeytyvät rajusti toisiinsa, vapautuu energiaa, lopulta lämpöenergiaa, joka on peräisin "palikoiden" välisestä voimakentästä.
   Ytimen palikoiden välinen voima on nimeltään vahva ydinvoima. Se eroaa painovoimasta usealla tavalla. Merkittävin ero on, että se on n. 10.000 biljoonaa biljoonaa biljoonaa kertaa voimakkaampi kuin painovoima.
   Ei sitä turhaan vahvaksi sanota.

   Astonin mittaukset olivat tuoneet esille mahdollisen ydinprosessin, joka voisi toimia Auringon tehonlähteenä. Voisivatko Auringon sisällä pienet, kevyet ytimet kasaantua tai fuusioitua suuremmiksi, raskaammiksi ytimiksi?
   Englantilainen tähtitieteilijä Arthur Eddington tarttui ajatukseen 1920-luvulla. Hän päätyi nopeasti ensimmäiseen askeleeseen ytimien rakentumisprosessissa: kevyimmän alkuaineen, vedyn, ytimien fuusioitumiseen seuraavaksi raskaamman alkuaineen eli heliumin ytimiksi.
   Jotta vety-ytimet voisivat tarttua yhteen ja muodostaa heliumia, niiden täytyy tulla erittäin lähelle toisiaan. Sitten vahva ydinvoima hoitaa loput. Mutta samanmerkkiset varaukset hylkivät toisiaan. Jotta kaksi protonia saataisiin niin lähelle, että ne tuntevat vahvan voiman, niiden välinen raju poistovoima on voitettava.
   Auringossa vetyatomit ovat villissä liikkeessä. Mitä kuumempaa on, sitä nopeammin protonit liikkuvat ja sitä rajummin ne törmäilevät toisiaan vasten. Eddington laski, että vaatii n. 10 miljardin asteen lämpötilan, jotta vety-ytimet törmäisivät toisiinsa.
   Auringon lämpötila (nykyinen arvio n. 15 miljoonaa astetta) ei teoriaa tukenut.

   No, Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan minkään hiukkasen paikkaa ei ole mahdollista määrittää tarkasti. Vuonna 1929 englantilainen fyysikko Robert Atkinson ja saksalainen fyysikko Fritz Houtermans oivalsivat, että se oli ratkaiseva puuttuva tekijä, joka salli vety-ydinten fuusioitua heliumytimessä vähemmän kuumassa lämpötilassa kuin tuntui mahdolliselta. Kahden fyysikon oli vain selvitettävä prosessin yksityiskohdat. Oli mm. löydettävä "protonipyydys", protoneja sieppaava ydin.
   Atkinsonin ja Houtermansin jälkeen tutkimusta jatkoi juutalainen ydinfyysikko, Saksasta lähtenyt Hans Bethe. Tämä päätteli, että hiiliydin pyydysti protoneja. Bethen kehittämä ydinreaktioiden ketju tuli tunnetuksi hiili-typpi-happi- eli CNO-syklinä, koska mukana oli myös typpeä ja happea.

   Chownin mukaan Bethen - ja toisaalla Carl-Friedrich von Weizäckerin - löytämä ydinreaktioiden ketju oli varmasti yksi tapa fuusioida vetyä heliumiksi ja vapauttaa atomiytimeen pakattu suunnaton energia. Mutta oli toinenkin mahdollisuus.
   Vuonna 1932 amerikkalainen kemisti Harold Urey oli löytänyt vedyn raskaan muodon. Toisin kuin tavallinen vety eli vety-1, joka sisälsi vain yhden protonin, raskas vety eli vety-2 sisälsi protonin ja neutronin. Deuteriumiksi nimetyn vety-2´n keksiminen sai ajattelemaan Auringon valoa tuottavia ydinreaktioita uudelleen. Tämän olemassaolo avasi mahdollisuuden, että Auringossa kaksi protonia voi törmätä ja muodostaa deuteriumin, joka on vakaa ydin.
   Sekä Bethe oppilaansa Charles Critchfieldin kanssa että von Weizsäcker päätyivät samaan tulokseen. Kuten CNO-syklin tapauksessa, myös protoni-protoni -ketjussa tunneloituminen oli ratkaisevassa asemassa. Protoni tunneloituu deuteriumytimeen ja tuottaa heliumin kevyen isotoopin helium-3 -ytimen, ja sitten helium-3 -ydin tunneloituu toiseen helium-3 -ytimeen. Tämä tuottaa toivotun helium-4 -ytimen, ja lisäksi yli jää kaksi protonia, jotka käynnistävät prosessin uudelleen.
   Koska protonia lähestyvä protoni kokee pienemmän poistovoiman kuin suuremman varauksen omaavaa hiiliydintä lähestyvä protoni, protoni-protoni -ketju voi toimia alemmissa lämpötiloissa kuin CNO-sykli. Siten kaikki riippui Auringon keskustan tarkasta lämpötilasta.
   Vähitellen kävi selväksi, että Auringon keskustan lämpötilassa protoni-protoni -ketju päihittäisi CNO-syklin.

   Prosessi, jossa syntyy deuteriumia kahdesta protonista, edellyttää luonnonvoimaa, joka tunnetaan heikkona ydinvoimana. Kvanttimaailmassa, missä voimat johtuvat voimaa välittävien hiukkasten vaihdosta, heikko tarkoittaa samaa kuin hidas.
   Ja tässä yhteydessä hidas tarkoittaa hidasta. Keskimääräinen Auringon protoni viettää kymmenisen miljardia vuotta lentelemällä ympäriinsä ennen kuin törmää ja tarttuu toiseen protoniin muuttuen neutroniksi muodostaen deuteriumytimen.
   Vaikka Aurinko on suhteessa äärimmäisen tehoton, se pumppaa silti valtavat määrät lämpöä ulos, koska se on niin valtava. Kuten kaikilla suurilla kappaleilla, sen pinta-ala, minkä läpi lämpö voi karata, on suhteellisen pieni tilavuuteen verrattuna. Niinpä lämpö pyrkii jäämään sisälle ja kohottamaan Auringon lämpötilaa.
   
Marcus Chown on pyrkinyt kirjoittamaan todella tieteellisestä ja kaikkea muuta kuin kansantajuisesta aihepiiristä kirjan, jonka jutut kuka tahansa voi ymmärtää. Kovin nopeasti luettava teos Puhutaanpa Kelvinistä ei ole, mutta aiheesta kiinnostuneen mielenkiinnon se pitää yllä loppuun saakka.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Aldous Huxley: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Alkuteokset The Doors of Perception 1954, Heaven and hell 1956
Suomennos ja esipuhe Ville-Juhani Sutinen
Otava (paino), Like 2009
173 sivua


Sitten vähän toisenlaiseen tieteentekoon. Tarkastellaan erästä tieteellistä koetta, joka kuuluu ehdottomasti sarjaan "älkää kokeilko tätä kotona", nimittäin huumausaineen vaikutusta ihmismieleen.
   Englantilainen kirjailija Aldous Huxley (1894 - 1963) suostui koehenkilöksi tutkijalle, joka halusi tarkastella peyotekaktuksesta uutetun meskaliinin vaikutuksia mielenmaisemaan ja sen aiheuttamiin tulkintoihin ulkoisesta todellisuudesta. Tämän testin pohjalta Huxley kirjoitti kaksi esseetä, vuonna 1954 julkaistun The Doors of Perception sekä 1956 julkaistun Heaven and hell.
   Esseissä kirjailija kuvailee yhtä iltapäivää, jolloin hän oli kotonaan vaimonsa ja kokeita suorittavan psykologin kanssa, imaisi neljä kymmenesosagrammaa meskaliinia ja istahti odottelemaan tuloksia. Tuloksena oli trippi, jota kuvailevista esseistä tuli varsin psykedeelisiä tekstejä. Nämä esseet on suomen kielellä julkaistu Liken toimesta samojen kansien sisällä yhteisniteenä nimellä Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti.
   Tiedättekö muuten, mistä puoli vuosisataa sitten vaikuttanut yhtye The Doors aikoinaan nappasi nimensä? Varmaankin asiayhteydestä arvasitte, eli kyllä, essee The Doors of Perception oli tehnyt vaikutuksen.

Ensin siis essee Tajunnan ovet. Edellä mainittu englantilainen psykiatri huomasi aikoinaan meskaliinin ja adrenaliinin kemiallisen rakenteen yhteneväisyyden. Tarkempi tutkimus paljasti, että eräällä äärimmäisen voimakkaalla, torajyvästä peräisin olevalla lysergisellä hapolla on rakenteellinen biokemiallinen yhteys niihin.
   Sitten huomattiin, että adrenaliinin hajoamisen sivutuote adrenokromi saattaa tuottaa useita meskaliinin aiheuttamassa houretilassa havainnoituja oireita. Adrenokromia esiintyy ihmisruumiissa todennäköisesti jo luonnostaan. Toisin sanoen, jokaisella meistä saattaa olla mahdollisuus valmistaa elimistössä pieniä annoksia kemikaalia, jonka tiedetään aiheuttavan syvällisiä muutoksia tietoisuudessa. Osa näistä vastaa skitsofrenian vaikutuksesta tapahtuvia muutoksia.

   Kun Huxleylle tuli keväällä 1953 mahdollisuus osallistua kokeeseen, jossa liikuttiin noilla alueilla, hän innostui. Niinpä sitten eräänä kirkkaana toukokuun aamuna Huxley nielaisi neljän kymmenesosagramman annoksen meskaliinia liuotettuna puoleen lasiin vettä. Ja istahti alas odottamaan tuloksia.

   Huxley miettii, kuinka me ihmiset elämme yhdessä, toimimme yhdessä ja reagoimme toinen toistemme tekemisiin, mutta silti, aina ja kaikissa olosuhteissa, me olemme kuitenkin yksin. Marttyyrit ovat kävelleet areenalle käsikkäin, mutta kuolleet ristillä yksin. Rakastavaiset yrittävät syleillessään epätoivoisesti ylittää minuutensa ja sulauttaa erilliset hurmion tunteensa yhteen. Kuitenkin jokainen kärsii ja nauttii itse, yksin.
   Aistimukset, tunteet, oivallukset ovat kaikki yksityisiä kokemuksia, joita ei voi välittää toisille muuten kuin symbolien kautta, toisen käden tietona. Me voimme jakaa keskenämme tietoa kokemuksistamme, mutta emme milloinkaan itse kokemuksia.
   Jokainen ihmisryhnmä perheestä kansakuntaan on saariuniversumien ryhmä. Suurin osa saariuniversumeista muistuttaa toisiaan siinä määrin, että johtopäätöksiin perustuva ymmärrys ja jopa molemminpuolinen myötätunto käy mahdolliseksi. Siten me pystymme omia menetyksiämme ja nöyryytyksiämme muistellessamme ilamisemaan osanottomme toisille vastaavassa tilanteessa oleville ja asettumaan heidän asemaansa.
   Tietyissä tapauksissa kommunikaatio on kuitenkin epätäydellistä tai miltei olematonta. Mieli on oma maailmansa, ja ne maailmat, joita sekä mielenterveyspotilaat että harvinaisen lahjakkaat yksilöt asuttavat, poikkeavat niin paljon tavisten asuinsijoista, ettei jaetun kokemuksen perustaa juuri ole. Silloiksi tarkoitetut sanat eivät onnistu luomaan yhteyttä. Asiat ja tapahtumat, joihin symbolit viittaavat, kuuluvat erillisiin kokemusmaailmoihin.
   Oman itsemme näkeminen sellaisena kuin muut meidät näkevät, on mitä hyödyllisin taito. Ja yhtä arvokas kyky on nähdä muut siten kuin nämä itsensä näkevät. Mutta entä jos nämä kuuluvat eri lajiin ja asuvat perin pohjin vieraassa universumissa? Kuinka tavikset voivat tietää, miltä tuntuu olla skitsofreenikko tai autisti? Tai kuinka tavikset voivat käsittää, millaisissa maailmoissa Johan Sebastian Bach ja William Blake pitivät tapanaan vierailla?
   Huxley itse piti käytännössä varmana, ettei hän saa koskaan tietää, miltä tuntuisi olla sir John Falstaff tai Joe Louis. Toisaalta hän oli aina arvellut olevan mahdollista, että esim. hypnoosilla tai itsesuggestiolla, järjestelmällisellä meditaatiolla tai asiaankuuluvaa huumausainetta käyttämällä hän voisi muuttaa tavanomaista tietoisuuden tilaansa siten, että kykenisi ymmärtämään sisältä käsin, mistä visionääri, meedio tai mystikko oikein puhuvat.

   Huxley oli aina ollut kehnonpuoleinen visualisoija. Runoilijoiden sanat eivät olleet herättäneet erityisiä mielikuvia. Eikä hän ollut kohdannut unen ja valveen rajalla yhtäkään suggestiivista näkyä.
   Kun Huxley otti meskaliiniannoksensa, ei hän huomannut sisäisessä maailmassaan mitään vallankumouksellista. Puoli tuntia huumausaineen nielaisemisen jälkeen hänen tietoisuutensa täyttyi kultaisten valojen hitaasta tanssista. Hetkeä myöhemmin kirkkaat, eloisasti kuvioidut, värisevät ja jatkuvasti muuttuvat energiakeskittymät saivat punaiset pinnat laajenemaan ja paisumaan.
   Huxley ei nähnyt kertaakaan sen enempää ihmisten kasvoja kuin eläintenkään hahmoja. Eikä hän nähnyt myöskään maisemia, ei valtavia avaruuksia, ei myöskään rakennusten muodonmuutoksia.
   Se toinen maailma, mihin meskaliini Huxleyn vei, ei ollut mikään näkyjen maailma. Se oli olemassa siinä todellisuudessa, minkä Huxley pystyi näkemään selvin päin silmät avoimina.
   
   Huxley otti pillerinsä kello yhdeltätoista aamupäivällä. Puolitoista tuntia myöhemmin hän istui työhuoneessaan ja katsoi keskittyneesti maljakkoa.
   Maljakossa oli kolme kasvia. Täydessä kukassa oleva portugalinruusu, jonka kukka oli vaaleanpunainen ja jonka terälehden tyviä sävytti kuumempi, liekehtivämpi väri. Suuri magentan ja kerman värinen neilikka. Kalpea kurjenmiekka, jonka kukinto kohosi murtuneen varren päässä kalpean violettina ja rohkean heraldisena. Satunnaisesti sommiteltuna ja väliaikaisena tuo pieni kukkavihko rikkoi kaikkia perinteisen hyvän maun sääntöjä.
   Huxleyltä kysyttiin, näyttikö asetelma miellyttävältä. No, ei näyttänyt, ei miellyttävältä eikä epämiellyttävältä. Asetelma vain oli.
   Huxley näki kukkakimpun loistavan omaa sisäistä valoaan, näki sen olevan hengityksen laadullinen vastine, sellaisen hengityksen, joka soljuu eteenpäin uudistuvana virtana kauneudesta vielä korkeampaan kauneuteen.

   Huxleyn mieleen tuli katkelma eräästä esseestä. Zenluostarin noviisi esittää kysymyksen: "Mikä on Buddhan dharmaruumis"? (Huxleyn mukaan Buddhan dharmaruumis on toinen ilmaisu mielelle) Mestari vastaa: "Pensasaita puutarhan perällä." Noviisi tiedustelee epävarmasti: "Saanko kysyä, kuka sitten on ihminen, joka ymmärtää tämän totuuden?" Mestari läimäyttää noviisia kepillä olkapäähän ja vastaa: "Kultaharjainen leijona."
   Kun Huxley oli lukenut esseetä, se oli vaikuttanut ympäripyöreältä ja vain puolittain tolkulliselta hölynpölyltä. Mutta äkkiä kaikki siinä oli aivan selvää. Tietenkin Buddhan dharmaruumis oli pensasaita puutarhan perällä. Samaan aikaan ja yhtä selkeästi sitä olivat kaikki, mitä Huxley katsoi.
   Esimerkiksi työhuoneen seinillä riveissä olevat kirjat. Kukkien tavoin nekin hehkuivat kirkkaammissa väreissä ja olivat syvästi merkityksellisiä. Punakantiset, rubiininkaltaiset kirjat, smaragdinvihreät, jadekansiin sidotut, akaatinsiniset kirjat, akvamariinin ja keltaisen topaasin väriset kirjat. Kirjat, joiden hohde oli niin merkittävä, että niteet näyttivät olevan ponkaisemaisillaan liikkeelle hyllyltä.

   Entäpä avaruudelliset suhteet? Se olikin vaikeampi kysymys.
   Perspektiivi tosiaan näytti hieman oudolta. Huoneen seivät eivät näyttäneet kohtaavan oikeanlaisissa kulmissa. Mutta sillä ei ollut erityisempää merkitystä.
   Tärkeää Huxleylle oli, että avaruudellisilla suhteilla ei enää ollut juurikaan väliä. Huxleyn mieli havannoi maailmaa joidenkin muiden kuin tilan kategorioiden kautta. Mieli havannoi todellisuutta olemisen intensiteetin, merkityksen syvällisyyden ja kuvioiden sisäisten suhteiden perusteella.
   Ei tilan kategoria silti kumoutunut ollut. Kun Huxley nousi ja käveli ympäriinsä, hän suoriutui tehtävästä ihan hyvin, ei hän esineiden sijainnin arvioinnissa erehtynyt.
   Tilan merkitysken vähenemisen myötä Huxleyn välinpitämättömyys aikaa kohtaan syveni. Kun tutkija pyysi kertomaan, mitä Huxley tunsi ajatellessaan aikaa, ainoa, mitä tämä pystyi vastaamaan, oli: "Sitäpä näyttäisi olevan runsain mitoin."

   Pohtiessaan myöhemmin omia kokemuksiaan Huxley huomasi olevansa samaa mieltä kuin tohtori C.D. Broad, Cambridgen filosofi. Tämän mukaan "edistyäksemme meidän piäisi koettaa tähänastista paljon vakavammin muodostaa sellaista teoriaa, jonka kehittelyn Bergson aloitti yhdistäessään toisiinsa muistin ja aistihavainnot. Oletus on, että aivojen, hermojärjestelmän ja aistielinten toiminta on pikemminkin eliminoivaa kuin tuottavaa. Jokainen pystyy joka hetki muistamaan kaiken, mitä hänelle milloinkaan on tapahtunut, ja havaitsemaan kaiken, mitä universumin jokaisessa kolkassa tapahtuu. Aivojen ja hermojärjestelmän toimintaperiaatteena on suojella meitä hyödyttömän ja epäolennaisen tiedon musertavalta ja hämmentävältä vyöryltä sulkemalla pois suurimman osan siitä, mitä muutoin havaitsisimme tai mnuistaisimme jokaisena hetkenä, ja jättämällä käyttöömme ainoastaan sen hyvin pienen ja erityisen tietovalikoiman, josta todennäköisesti on käytännön hyötyä."
   Huxley ajattelee, että siinä määrin kuin me olemme eläimiä, on tehtävämme selvitä keinolla millä tahansa. Jotta selviäisimme biologisesti, vapaan yleismielen hallitseman tiedon on kuljettava aivojen ja hermojärjestelmän varoventtiilin läpi. Se, mitä toisesta päästä tulee ulos, on pelkkä noro tietoisuutta, mutta se auttaa meitä pysyttelemään elossa tämän planeetan pinnalla.
   Näiden ehtojen rajoittaman tietoisuuden sisällön muodostamiseksi ja sen ilmaisemiseksi ihmiskunta on keksinyt ja kehitellyt loputtomasti symbolijärjestelmiä ja epäsuoria filosofioita, joita me kutsumme kieliksi. Huxleyn mielestä jokainen yksilö on samanaikaisesti sekä edunsaaja että uhri siinä kielellisessä perinteessä, johon hän on sattunut syntymään. Edunsaaja siinä mielessä, että kieli tarjoaa pääsyn muiden ihmisten kokemusten koottuihin arkistoihin. Uhri siinä mielessä, että se vahvistaa yksilön uskoa supistetun tietoisuuden asemaan ainoana tietoisuutena.

   Jos nyt ajatellaan hypoteettisesti, että ihminen pystyisi luonnostaan, siis kaiken aikaa, näkemään ympäristönsä sillä tavoin kuin Huxley meskaliinin vaikutuksen alaisena, mitä käytännön seurauksia sillä olisi? Haastattelijaa kiinnosti erityisesti, mitä silloin tapahtuisi ihmissuhteille.
   Kun Huxley näki tuolinsa kuin Picasson taideteoksena ja kun laskostetut kankaat ilmensivät olemisen alastomuutta, miten sellaisen näkymän voisi yhdistää normaaliin elämään? Siinähän halusi vain tuijottaa kukkia, tuolia, housuja, vaimon hametta... Huxleyn mukaan ihmisen pitäisi pystyä näkemään "nämä housut äärettömän merkittävinä ja ihmisoliot vielä äärettömästi niitäkin merkittävämpinä".
   Niin. Ihmisen pitäisi pystyä - mutta käytännössä se näytti Huxleylle mahdottomalta. Osallisuus asioiden itsensä suurenmoisuuteen ei jättänyt lainkaan tilaa tavanomaisille, ihmiselon kannalta välttämättömille näkökohdille. Ja ennen kaikkea se sysäsi syrjään muita ihmisiä koskevat ajatukset.
   
   Tutkija pyysi Huxleyta sulkemaan silmät ja suuntaamaan huomion omiin mielenliikkeisiin. Nyt mielenmaisema oli oudolla tavalla epäesteettinen. Näkökenttä täyttyi kirkkaan värisistä, jatkuvasti muotoaan muuttavista rakenteista, mitkä vaikuttivat muovista tai emaluoidusta tinasta valmistetuilta.
   Halpaa. Toisarvoista. Niin kuin tavarat halpahallissa. Lisäksi nähdyt kuvat olivat kuin suljetussa tilassa, ikään kuin kannen alla laivassa. Halpahallista ostetun laivan.
   Huxley päätteli, että halpahallilaivan tukahduttava sisäpuoli oli hänen oman sisimpänsä heijastuma. Tinasta ja muovista valmistetut "roskamobilet" hän näki omana henkilökohtaisena panoksenaan universumiin. Huxley koki saaneensa opetuksen, että hänen pitäisi olla hyödyllinen, mutta oli pahoillaan, että heikkoudet olivat ilmenneet sellaisessa hetkessä ja siinä muodossa.

   Nuo tinasta ja räikeän värisestä muovista valmistetut esineet, mistä ne olivat tuttuja? No, niitähän näki jokaisessa galleriassa, missä oli esillä abstraktia taidetta.
   Sitten tuotiin levysoitin. Levy laitettiin soimaan.
   Huxleylle tuli hyvä olo, mutta ei hän mitään hillittömiä onnellisuuden purkauksia kokenut. Hän mietti, voisiko luonnostaan lahjakas muusikko kuulla ne jutut, mitkä olivat hänelle olleet yksinomaan visuaalisia.

   Tutkija ehdotti pientä kävelyä puutarhassa. Huxley lähti mielellään, ja vaikka ruumis tuntuikin miltei kokonaan irtaantuneen mielestä, hän huomasi pystyvänsä nousemaan, avaamaan verannan oven ja kävelemään epäröimättä ulos. Luonnollisestikin oli outoa tuntea, että Huxleyn "minä" ei ollut sama asia kuin ne kädet ja jalat, jotka sijaitsivat "tuolla jossain".
   Huxley astui ulos lasiovesta eräänlaisen lehtimajan alle, jota peitti osittain sen rakenteita myöten kipuava ruusupensas, osittain parin sentin levyiset rimat, joiden välissä oli sentin mittaiset raot. Aurinko paistoi ja rimojen varjot loivat seepramaisen kuvion maahan, penkin pintaan ja lehtimajan toiseen päähän asetetun puutarhatuolin selkänojaan.
   Milloin tahansa muulloin Huxley olisi nähnyt valon ja varjon vaihteluiden juovittaman tuolin. Nyt hän näki, kuinka siellä, missä varjot lankesivat tuolin verhoiluun, vuorottelivat syvän ja silti loistavan indigonsiniset raidat toisten, hehkuvien raitojen kanssa niin voimakkaan kirkkaina, että "oli vaikea uskoa niiden voivan koostua mistään muusta kuin sinisestä tulesta".
   Huxley kuvaa näkymää niin ihmeelliseksi, että sen näkeminen oli miltei kauheaa. Äkkiä hän koki saavansa aavistuksen siitä, miltä tuntuu olla oikeasti hullu. Ja tunsi äkisti, että kaikki oli menossa liian pitkälle. Liian pitkälle, vaikka lähestyikin kaiken aikaa voimakkaampaa kauneutta ja syvempiä merkityksiä. Jälkikäteen hän käsitti, että hän oli pelännyt musertuvansa ja hajoavansa kohdatessaan todellisuuden, joka oli tavattoman paljon suurempi kuin kodikkaassa symbolien maailmassa elämään tottunut mieli pystyi kestämään.
   Huxley ajatteli skitsofreenikkoa. Skitsofrenia on kyvyttömyyttä löytää psyykkisesti terveen tavalla turvaa sisäisestä tai ulkoisesta todellsiuudesta, jaetuista symboleista tai yhteisöllisesti hyväksytyistä malleista. Skitso on kuin ihminen, joka on jatkuvasti meskaliinin vaikutuksen alaisena, eikä siksi pysty sulkemaan ulkopuolelleen kokemusta todellisuudesta, jossa hän ei voi elää, jota hän ei voi selittää pois, koska se on kerta kaikkiaan liian itsepäinen tosiasia ja joka ei anna hänen tarkastella maailmaa pelkästään inhimillisin silmin. Jos lähtökohta on väärä, kaikki tapahtumat vaikuttavat ihmistä vastaan laaditulta salaliitolta. Huxley uskoi äkkiä tietävänsä, mistä hulluus syntyy.
   Huxley ja tutkija palasivat sisään. Ateria oli valmiina. Joku, joka kuitenkaan ei ollut Huxley itse, huomasi, että hänellä oli yhtäkkiä sudennälkä. Huxley itse seurasi tapahtumia huomattavan välimatkan päästä ja vailla mainittavaa mielenkiintoa.

   Aterian jälkeen Huxley istahti autoon ja tutkija kuljetti häntä ympäri kaupunkia. Meskaliinin vaikutus oli jo heikentymässä, mutta puutarhan kukat kihelmöivät edelleen miltei yliluonnollisina.
   Tulivat risteykseen. Odottivat, että pääsisivät ylittämään Suset Boulevardin. Huxleyn silmien edessä lipui vakaana virtana autoja. Tuhansittain autoja, kaikki kirkkaita ja hohtavia kuin mainosmiehen unelmassa, jokainen edellistä naurettavampi. Naurunpuuska kouristi Huxleyta.
   Matka jatkui. Niin pitkään kuin jatkettiin kukkuloilla ja kaikki maisemat pysyivät etäisinä, niiden merkitys säilyi arkipäiväisenä. Taika alkoi vaikuttaa uudelleen vasta kun auto kääntyi kohti uutta esikaupunkialuetta ja auto liukui kahden talorivin välistä. Vaikka arkkitehtuuri oli suorastaan rumaa, yliluonnollinen toiseus vaikutti jälleen. Stukkokoristeinen rapattu seinä, jonka poikki lankesi varjo, oli tyhjä mutta kaunis, sisukseton mutta olemisen koko merkityksen ja mysteerin täyttämä. Ja sekunnin murto-osan jälkeen näkymä oli poissa, auto oli kulkenut eteenpäin.
   Tuntia myöhemmin Huxley palasi kotiin. Hän oli palannut siihen arkisen rauhoittavaan tilaan, joka tunnetaan "järjissään olemisena".

   Huxley miettii, että me emme tulisi lajina tai yksilönä toimeen ilman systemaattista ajattelua. Mutta jos haluamme pysyä täysjärkisinä, me tarvitsemme hänen mielestään myös suoraa havaintoa - mitä epäjärjestelmällisempää, sen parempi - sekä sisäisestä että ulkoisesta asuttamastamme maailmasta.
   Elämänsä loppupuolella Tuomas Akvinolainen sai kokea täydellisen mietiskelyn tilan. Sen jälkeen hän kieltäytyi palaamasta työstämään kesken jäänyttä kirjaansa. Mietiskelykokemukseen verrattuna kaikki mitä hän oli lukenut, kaikki mistä hän oli väitellyt tai omissa katolisen kirkon opetuksissaan kirjoittanut, vaikutti vain akanoilta ja oljenkorsilta
   Älykköjen enemmistölle sellainen istumalakko olisi harkitsematon, jopa moraalisesti väärä teko. Mutta Tuomas Akvinolainen oli turvautunut järjestelmällisempään ajatteluun kuin nuo muut ja oli jo kypsä kuolemaan. Hän oli viimeisten kuukausiensa aikana ansainnut oikeuden kuolevaisuuteen sekä sai muuttua pelkästä symbolisesta akana- ja korsikasasta todellisen ja konkreettisen maailman kypsäksi leiväksi.
   Huxley toteaa, että seinään ilmestyneestä ovesta kulkeneilla ja leiviksi muuttuneilla ihmisillä pitää olla mahdollisuus palata takaisin, korsiksi. Mutta muistuttaa, että ihminen, joka on tuosta ovesta kulkenut ja palannut takaisin, ei milloinkaan enää ole se sama, joka lähtiessään oli.

Sitten jälkimmäinen essee, Taivas ja helvetti. Samoin kuin maapallolla vielä pari sataa vuotta sitten, meidän mielellämme on edelleen pimeimmät Afrikkansa, kartoittamattomat Borneonsa ja Amazonin jokialueensa. Ja vastaavasti, kirahvin ja ankannokkaisen vesinokkaeläimen tapaan myös mielen etäisimmillä alueilla asuvat olennot ovat tavattoman epäuskottavia. Mutta ne ovat olemassa ja niitä voidaan tutkia, eikä niitä siksi voi jättää huomioimatta, jos rehellisesti yrittää ymmärtää tätä maailmaa, missä elämme.
   Huxleyn mukaan voi sanoa, että ihminen muodostuu henkilökohtaisen tietoisuuden vanhasta maailmasta ja sitä rajaavan meren tuolla puolen sijaitsevasta uusien maailmojen sarjasta, joka koostuu persoonallisen alitajunnan ja tietoisesta hallinnasta riippumattoman sielun virginioista ja carolinoista, kollektiivisen alitajunnan kaukolännestä kasveineen, symboleineen ja alkuasukkaiden arkkityyppisine heimoineen sekä aavemman meren tuolla puolen sijaisevista jokapäiväisen tajunnan Antipodeista, näynomaisen kokemuksen maailmoista.
   Tuo antipodit (engl. antipodes) tarkoittaa yleisnimikäsitteenä vastakohtia. Maantieteelliseksi Antipodeiksi nimitettiin aikonaan Australiaa ympäristöineen, koska alue sijaitsee Euroopan näkökulmasta toisella puolella maapalloa.
   Jos matkustaa Australiaan, voi nähdä pussieläimiä loikkimassa ympäri maaseutua. Jos taas matkustaa tietoisen mielen Antipodeille, kohtaa vähintään yhtä kummallisia olentoja kuin kengurut. Eivätkä nämä otukset ole mielikuvituksen tuotetta sen enempää kuin pussieläimetkään. Ne asuvat omassa mielessämme aivan itsenäisinä eikä ihminen pysty hallitsemaan niitä. Huxleyn mukaan ainoa mahdollisuus on lähteä Australian päänsisäiseen vastineeseen ja katsella tarkasti ympärilleen.
   Jotkut eivät milloinkaan tietoisesti etsi omia Antipodejaan. Jotkut piipahtvat manterella silloin tällöin. Ja jotkut harvat kulkevat edestakaisin näiden maailmojen välillä silloin kun haluavat. Näillä ahkerilla kulkijoilla on valittavanaan kaksi tapaa.
   Huxley itse vietiin matkalle meskaliinilla, valvotuissa olosuhteissa. Hän kun lupautui kokeeseen, missä tutkittiin meskaliinin vaikutuksia ihmismieleen. Luonnonmukaisempi, ei-kemiallinen tapa, olisi ollut syvähypnoosi.
   Vanhan maailman asukkaan näkökulmasta pussieläimet ovat kummallisia. Kummallisuutta ei kuitenkaan pidä samaistaa sattumanvaraisuuteen. Kenguru ei kenties tunnu todelliselta, jos sellaisesta ennestään tietämätön sellaisen yhtäkkiä näkee, mutta myös sen epätodennäköisyydellä on omat tunnistettavat lakinsa. ja sama pätee mielemme etäisimpiä seutuja asuttaviin "psykologisiin eläimiin". Meskaliinin tai syvähypnoosin vaikutuksen alaisena koetut elämykset ovat todellakin kummallisia, mutta niiden kummallisuus on säännönmukaista, kaavamaista.

   Mitkä piirteet sitten ovat leimallisia noille mielen tutkimusmatkoille? Ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi Huxley nostaa valon kokemuksen. Mielen Antipodeilla vieraileva näkee kaiken loistavasti valaistuna, ja jokainen esine näyttää hohtavan tuota valoa sisältä käsin. Kaikki värit muuttuvat paljon normaalia voimakkaammiksi, ja samaan aikaan mielen kyky tunnistaa sävyjen ja vivahteiden vaihteluita paranee huomattavasti.
   Tässä mielessä visionääristen kokemusten ja unien välillä on merkittävä ero. Suurin osa unista on tiettävästi joko melko himmeästi väritettyjä tai tyystin mustavalkoisia. Meskaliinin tai syvähypnoosin vaikutuksen alaisena kohdatut näyt puolestaan ovat väreiltään poikkeuksetta voimakkaan - voisi sanoa yliluonnollisen - loistavia.
 
   Irlantilainen runoilija George Russell on analysoinut runossaan Candle of Vision visionäärisiä kokemuksiaan. Hän kuvailee, kuinka hän istui meren rannalla ja katsahti kouralliseen hiekkaa, jonka oli nostanut kädelleen. Ja yhtäkkiä näki jokaisen pienen hiekanjyvän "valtavan kauneuden".
   Yhtäkkiä kaikki epämääräisyys oli tiessään. Russell havaitsi, että kukin hiukkanen rakentui täydellisen geometrisen kaavan mukaan. Niiden terävistä kulmista loisti valonsäde ja jokainen pikkuruinen kristalli hohti kuin sateenkaari. Säteet leikkasivat toisiaan yhä uudelleen ja loivat henkeäsalpaavia kuvioita.
   Yhtäkkiä Russellin tietoisuus valaistui sisältä käsin ja hän näki elävästi, kuinka koko universumi oli rakentunut materiaalin hiukkasista, jotka kaikesta näennäisestä epämääräisyydestään ja elottomuudestaan huolimatta olivat täynnä tätä elinvoimaista kauneutta. Muutaman sekunnin ajan koko maailma näyttäytyi "kirkkaana autuuden loimuna".
   Loimun hiipuessa Russell tunsi jotain, mitä ei ollut milloinkaan aiemmin tuntenut ja mikä jatkuvasti muistuttaa meitä ympäröivän aineellisen maailman jokaiseen pikkuruiseen hiukkaseen kätkeytyvästä kauneudesta.
   Russell on kirjoittanut myös, että hän huomasi yhtäkkiä katselevansa "sietämättömän loisteen" valaisemaa maailmaa, ja havaitsi todellisuuden, missä "värit ovat kirkkaampia ja puhtaampia ja silti keskenään sulavassa harmoniassa". Ja edelleen: "Tuulet säkenöivät ja olivat timantinkirkkaita. Ne kimalsivat halki laakson kuin opaalit täydessä loistossaan. Silloin tiesin, että kulta-aika vallitsi kaikkialla ympärilläni ja että se ei ollut milloinkaan hävinnyt maailmasta, mutta me itse olimme olleet sille sokeita."

   Yliluonnolliset valot ja värit leimaavat kaikkia visionäärisiä kokemuksia. Näiden lisäksi kokemuksia leimaa havainto merkitysten syvenemisestä.
   Tyypillinen meskaliinin aiheuttama kokemus alkaa havainnoilla värikkäistä, liikkuvista ja elävistä geometrisistä muodoista. Jossain vaiheessa puhdas geometria muuttuu konkreettiseksi ja visionääri havaitsee kuvioiden sijaan kuvioituja asioita, kuten mattoja, kaiverruksia ja mosaiikkeja. Tarunomaiset eläimet liikkuvat näyttämön poikki.
   Kaikki on uutta ja ällistyttävää. Visionääri ei juuri koskaan näe mitään, mikä muistuttaisi häntä hänen omasta menneisyydestään. Hän ei muistele maisemia, henkilöitä tai esineitä, eikä keksi niitä - hän katselee uusia luomuksia.
   
   Ihmiset ovat käyttäneet valtavia määriä aikaa, vaivaa ja rahaa löytääkseen, louhiakseen ja hioakseen värikkäitä kiviä. Miksi?  Hyötyajattelu ei toimintaa tue. Mutta visionäärisen kokemuksen kannalta kaikki on kuitenkin ilmeistä.
   Näyissään ihmiset ovat nähneet kohteita, jotka hohtavat sisäistä valoa, loistavat äärimmäisen värikkäinä ja ovat merkitykseltään kerta kaikkiaan yliluonnollisia. Aineellisessa maailmassa näitä visionäärien valon lähteitä muistuttavat eniten jalokivet.
   Hankkiessaan jalokiven ihminen omistaa jotain, mikä saa arvonsa toisesta maailmasta. Muuta selitystä Huxley ei keksi sille, miksi ihmiset ovat valmiita maksamaan jalokivistä niin mielettömiä summia.
   Huxleyn mukaan voidaan yleistämiseen sortumisen uhallakin todeta, että mikä tahansa taideteos tai luonnonkohde, joka muistuttaa mielen Antipodien voimakkaasti merkityksellisistä ja sisäisesti hohtavista ilmiöistä, voi aiheuttaa ainakin osittaisen, heikon visionäärisen kokemuksen. Hypnotisoijat muistuttavat, että jos koehenkilö saadaan tuijottamaan keskittyneesti kiiltävää esinettä, tämä voi vajota transsiin. Ja jos koehenkilö vajoaa transsiin tai uppoutuu haaveisiinsa, hän saattaa nähdä sisäisiä näkyjä sekä havaita ulkoisen maailman muuttuvan.
   
   Mutta miksi ja kuinka kiiltävien esineiden näkeminen tarkkaan ottaen aiheuttaa transsin tai haavetilan? Onko syynä yksinkertaisesti silmän rasitus, joka johtaa yleiseen hermostolliseen uupumukseen, kuten viktoriaanisen aikakauden edustajat väittivät? Vai selitämmekö ilmiön puhtaasti psykologisin käsittein eli keskittymiskyvyn suuntautumisena kokonaan yhteen kohteeseen ja sitä seuraavana mielen jakautumisena?
  Huxleyn mielestä on myös kolmas mahdollisuus. Ehkä kiiltävät esineet muistuttavat alitajuntaamme mielen Antipodien kokemuksista, ja nämä hämärät vihjeet elämästä toisesta maailmasta kiinnostavat sen verran paljon, että jätämme tämän maailman vähemmälle huomiolle. Ja tällä tavalla pystymme tietoisesti kokemaan jotain, mikä tiedostamattomasti on aina läsnä.

   Luonnossa on siis tiettyjä maisemia, esineluokkia ja materiaaleja, jotka pystyvät kuljettamaan kokijan mielen kohti sen omia Antipodeja. Samaan tapaan voimme löytää taiteen maailmasta tiettyjä kohteita, jopa tiettyjä teosluokkia, joilla on sama muutosvoima. Muutosvoimaiset teokset on voitu valmistaa näkyjä aiheuttavista materiaaleista, kuten lasista, metallista, jalokivistä ja jalokiviä muistuttavista kivistä.
   Näkyjä tuottavista taideteoksista eniten raakamateriaalistaan riippuvaisia ovat luonnollisesti kultasepän ja jalokivihiojan taidonnäytteet. Myös lasi voi aiheuttaa voimakkaita näkyjä, lähes yhtä voimakkaita kuin luonnonjalokivet.

   Keskiajan ihmisille visionääriset kokemukset olivat selvästi arvokkaita, niistä oltiin valmiit maksamaan huomattavia summia. 1100-luvulla kirkoissa oli kolehtihaavit, joilla kerättiin rahaa värillisten ikkunalasien kunnostukseen ja asennukseen. Ja ne haavit tulivat aina täyteen.
   Omanarvontuntoisten taiteilijoiden ei kuitenkaan voi odottaa tekevän annettuna samaa kuin näiden edeltäjät ovat tehneet. 1300-luvulla värit antoivat tilaa chiaroscuromaalauksille eivätkä ikkunat enää olleet visionäärisiä esineitä. Kun väri myöhemmin 1400-luvulla tuli jälleen muotiin, ajan lasimaalarit tunsivat halua jäljitellä renessanssin maalaustaidetta ja myös huomasivat, että heillä oli siihen tarvittava tekninen välineistö. Tulokset olivatkin usein mielenkiintoisia - mutta ei niillä tajuntaa laajennettu.
   Sitten koitti uskonpuhdistus. Protestantit hylkivät visionäärisiä kokemuksia ja uskoivat, että painetulla sanalla on maaginen arvo. Katolisella puolella vastauskonpuhdistukseen osallistuneet ihmiset huomasivat olevansa kahden vaiheilla. He ajattelivat näkyjen kokemisen olevan hyväksi, mutta uskoivat myös painetun sanan ylivaltaan.
   Marmorin ja muiden kivien, jotka voi kiillottaa erittäin hienoiksi ja joita voi käyttää myös rakennuksissa, viehätys saattaa olla sidoksissa niiden hankintaan käytettyyn aikaan ja vaivaan. Esim. satoja kilometrejä Baalbekista sisämaan suuntaan sijaitsevasta Palmyrasta on raunioiden seasta löydetty Aswanin vaaleanpunaisesta graniitista valmistettuja pylväitä. Nämä massiiviset monoliitit louhittiin Pohjois-Egyptissä, kuljetettiin lautoilla alas Niiliä, raahattiin poikki Välimeren maiden aina Byblokseen tai Tripoliin saakka ja kiskottiin sieltä härkien, muulien ja ihmisten avulla ylös Homisiin ja Homisista kohti etelää Baalbekiin tai itään aavikon poikki Palmyraan.
   Raskasta työtähän tuo oli. Niin raskasta, ettei sitä turhan takia tehty. Vaikka noista ei käytännön hyötyä erityisemmin ollut, jotain niissä oli, jotain, mitä ihmiset arvostivat. Ruusunpunaisia säteitä, jotka veivät ihmiset puolitiehen kohti mielen Antipodeja.
   Entä sitten keramiikkataide? Harvat esineet ovat niin käytännöllisiä kuin kipot, lautaset ja kannut. Toisaalta hyötynäkökohdat kiinnostavat vain harvoja niin vähän kuin posliiniastioiden ja keramiikan keräilijöitä.
   Eikä selitykseksi riitä, että näillä ihmisillä sanotaan olevan silmää kauneudelle. Kyllä Huxley oli ehtinyt huomata, että taidekeramiikkaa pidetään jopa melko usein näytillä niin rumassa ympäristössä, että se riittää todistamaan sen omistajien tavoittelevan kauneuden eri muotojen sijaan ainoastaan tietynlaista kauneutta - kaarevien heijastusten kauneutta, pehmeästi kiiltäviä lasituksia sulavilla ja tasaisilla pinnoilla. Sanalla sanoen kauneutta, joka voi muuttaa katsojaa, koska se muistuttaa tätä hämärästi tai selkeästi toisen maailman yliluonnollisista valoista ja väreistä.

   Kirkkaat ja puhtaat värit ovat luonteenomaisia toiselle maailmalle. Näin ollen taideteokset, joissa niitä on käytetty, ovat omiaan kuljettamaan havainnoijan mielen sen omien Antipodien suuntaan. Kirkkaat, puhtaat värit luonnehtivat yleisen kauneuden sijaan ainoastaan erityislaatuista visionääristä kauneutta.
   Jotkut valittavat nykyajan tylsyyttä ja pitävät sitä aiempien aikojen hilpeän loiston vastakohtana. Mutta oikeasti moderni maailma hehkuu selvästi ylenpalttisemmissa väreissä kuin antiikin maailma. Lapis lazuli ja purppuranpunainen olivat hintavia harvinaisuuksia, runsaat sametit ja brokadit kuuluivat vain ruhtinaiden vaatekaappeihin, keskiaikaisten ja varhaismodernien talojen punotut tai maalatut verhot oli varattu etuoikeutetulle vähemmistölle.
   Suurimmalla osalla kansasta oli käytettävissään ainoastaan kotitekoisia kankaita ja joitain kasviperäisiä väriaineita. Talojen sisustukseen oli parhaimmillaankin käytettävä maavärejä, pahimmillaan ja useimmiten niissä oli ainoastaan "laastilattiat ja lantaseinät".
   Kun silmäpari sai nähdäkseen perheen hökkelin pimeän kurjuuden, kylän kujien lian jne, se alkoi miltei epätoivoisesti kaivata kirkkaita ja puhtaita värejä. Ja samasta syystä väreillä oli niin voimakas vaikutus, kun ihmiset näkivät niitä kirkossa tai oikeussalissa. Mutta nykyisin, kun kemianteollisuus valmistaa valtavasti maaleja, musteita ja väriaineita, tuo tuttuus synnyttää välinpitämättömyyttä.
   Huxleyn mukaan modernin teknologian kyky tuottaa meille ylen määrin visuaalisesti häikäiseviä materiaaleja on johtanut taipumukseen aliarvioida perinteisiä näkyjä aiheuttavia materiaaleja. 1900-luvun alussa sähköiset mainostaulut olivat Lontoossa uusinta uutta ja niin harvinaisia, että ne loistivat usvaisesta pimeydestä "kuin kaulakorun suurimmat jalokivet".
   Nyt värien lumous on kadonnut. Neonvaloja on kaikkialla, ja koska niitä on kaikkialla, ne eivät vaikuta meihin juuri mitenkään.
   Ainoastaan valonheitinten loisteessa saamme takaisin jotain siitä ylimaallisesta merkityksestä, mikä öljyn ja vahakynttilöiden aikana loisti jokaisesta kirkkauden saarekkeesta rajattoman pimeyden keskellä. Yltä päältä valaistut Notre-Dame ja Forum Romanum ovat Huxleyn mielessä visionäärisiä kohteita, joilla on valta kuljettaa katsojan mieli kohti toista maailmaa.

  Lopuksi muutama varoituksen sana Huxleyltä. Kun tajunta kunnolla laajenee, vaikutukset eivät aina ole pelkästään, tai edes lainkaan, positiivisia. Visionäärinen kokemus voi olla myös aivan kauhea.
   Journal d'une Schizophrénessä julkaistussa nuoren tytön omaelämäkerrallisessa hulluuden kuvauksessa skitsofreenikon maailmaa kutsutaan "valaistuneen harhamaailmaksi". Mutta nämä skitsofrenia ja valaistuminen olivat kuin voimakkaan räikeä, kaikkialla läsnä oleva ja leppymätön sähkövalo vailla ainuttakaan varjoa.
   Kaikki se, mikä on terveelle visionäärille onnen lähde, toi Renéelle ainoastaan pelkoa ja painajaismaisen epätodellisuuden tunteen. Kesäinen auringonpaiste on pahansuopa, kiillotettujen pintojen hohde vie ajatukset jalokivien sijaan koneisiin ja emaloituun peltiin, lähietäisyydeltä nähty ja käytännöllisistä yhteyksistään irrotettu olemisen väkevyys tuntuu uhkaavalta.
   Lisäksi äärettömyys voi herättää kauhua. Kun kärsimyksistä vapaa näkijä havaitsee äärettömän äärellisessä kohtessa, hän kokee sen jumalallisena ilmestyksenä, mutta Renée koki sen paljastavan "Järjestelmän", valtavan kosmisen mekanismin, joka on olemassa ainoastaan suoltaakseen syyllisyyttä ja rangaistuksia, yksinäisyyttä ja epätodellisuuden tuntua.
   Mielenterveydessä on kyse aste-eroista. Onkin monia visionäärejä, jotka näkevät maailman Renéen tavoin, mutta onnistuvat silti elämään laitosten ulkopuolella. Kuten terveet visionäärit, hekin kokevat maailman muuttuneen - mutta huonompaan suuntaan. He kokevat kaiken taivaan tähdistä maantien pölyyn uhkaavana tai kuvottavana. Jokaiseen tapahtumaan ja esineeseen liittyy kielteinen merkitys.
   Kielteiseen visionääriseen kokemukseen liittyy usein tiettyjä erityisiä ja tyypillisiä aistimuksia. Onnellistuttaviin näkyihin yhdistyy monesti ruumiista erkaantumisen kokemus. Kun visionäärinen kokemus herättää kauhua ja maailma muuttuu pahemmaksi, ihmisen yksilöllisyyden tunne voimistuu, jolloin negatiivinen visionääri huomaa olevansa vangittu ruumiiseen, joka tuntuu käyvän käyvän yhä tiheämmäksi, yhä tiiviimmin täytetyksi, kunnes hän huomaa surkastuneensa piinaavan tietoisuuden tiiviiksi möykyksi, joka ei ole sen suurempi kuin käsin kannateltava kivi.
   Huxley pitää huomionarvoisena, että monissa ihmisten kuvitelmissa helvetistä rangaistukset liittyvät paineeseen ja rajoittamiseen. Esim. Dante kuvailee, kuinka helvetissä ihmisiä on mm. haudattu mutaan ja suljettu puiden runkojen sisälle.
   Mikä näiden epäsuotuisten olosuhteiden luonne sitten on? Joissain tapauksissa fyysiset syyt saattavat olla aiheuttajina, esim. jos maksassa on vikaa, ravinnon nauttimisen jälkeen kun meskaliini kerääntyy tavallisesti maksaan. Mutta usein kielteiset kokemukset näyttävät syntyvän puhtaasti psykologisista syistä.
   Kielteiset tuntemukset takaavat, että visionäärisestä kokemuksesta tulee toteutuessaan kammottava - ja tämä koskee niin meskaliinitrippiä, spontaania kokemusta kuin syvähypnoosissa koettuakin. Pelko, joka on luottamuksen puutetta, sekä viha, suuttumus ja kauna, jotka sulkevat pois rakkauden, tekevät kokemuksesta puistattavan.
   Kannattaisiko trippiä sitten kokeilla, jos pitäisi ajatukset positiivisina? No, spontaaanit välähdykset ovat lyhytkestoisia ja vaarattomia, ja myöskään pätevän hypnologin ohjaamana vaaraa ei ole, mutta älkää kokeilko tätä muulla tavoin. Huxley toteaa, että jopa suotuisa visionäärinen kokemus on altis muuttumaan, ja mitä pidempään se kestää, sitä suuremmat ovat riskitkin. Esim. monilla skitsofreenikoilla on taivaallisia onnen kausia, mutta jos tavallisen arkionnen kokemukset jäävät puuttumaan, jopa tuo onnellinen olotila alkaa pelottaa. Ja niin autuus muuttuu kauhuksi, kirkas valo vihattavaksi valaistuneen harhamaailman loisteeksi.

Aldous Huxleyn esseet Tajunnan ovet sekä Taivas ja helvetti ovat erittäin levotonta tekstiä. Ensin mainittu teksti on enemmänkin tripin kuvausta sellaisenaan, jälkimmäinen menee uhkarohkeasti filosofisille alueille, missä fakta ja fiktio sekoittuvat enemmän tai vähemmän.
   Kun Huxley tekee rinnastuksia nykyajan ja menneisyyden välille, osa tulkinnoista on kieltämättä suhteellisen kaukaa haetun tuntuisia osan ollessa hyvin perusteltuja spekulaatioita. Kiinnostavinta jutuissa ovat vertailu skitsofreenikon kokemuksiin sekä autistin kokemusmaailman kuvaamiset - 1950-luvulla autismista ei samalla tavalla tiedetty kuin nykyisin, ja varsinkin lievemmin autistiset kuten aspergerikot olivat täysin tuntemattomia ihmisryhmiä. Autisteillahan eräs peruspiirre on poikkeavan suuri vastaanotettujen ärsykkeiden määrä.
   Aldous Huxleyn esseet antavat mielenkiintoisia ajatusaihioita ennakkoluulottomalle lukijalle, mutta ne myös edellyttävät kriittistä otetta, ei niitä tulkintoja aivan annettuina pidä ottaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto III
Gary Lachman: Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot
Alkuteos Aleister Crowley: Magick, Rock and Roll, and the Wickedest Man in the World 2014
Suomentaja Ilkka Salmenpohja
Otava (paino), Like 2015
443 sivua


Sukelletaan vielä vähän syvemmälle tuonne outojen juttujen maailmaan. Aleister Crowley (1875 - 1947) oli niitä tapauksia, jotka eivät jättäneet ympäristöään kylmäksi. Hän järisytti oman aikansa yhteiskuntaa, eikä häntä ole unohdettu myöhemminkään - itse asiassa, mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä suurempi julkkis kaverista on tullut.
   Kun okkultismia itsekin harrastanut kirjailija-muusikko Gary Lachman (s. 1955) vuonna 2001 julkaisi 1960-luvun okkultismin ja pop-kulttuurin yhteyksiä kartoittaneen teoksen Turn Off Your Mind (suom. Tajunnan alkemistit), hän huomasi, että Crowleyn vaikutus aikakauden virtauksiin oli ollut aivan olennainen - muistakaapa esim. Beatlesin Sgt. Pepper -albumin kansi, minkä julkkisgalleriasta löytyy myös kaljupäisen, mulkosilmäisen Crowleyn naamavärkki (takarivi, toinen vasemmalta). Ja kun Lachman teki taustatutkimusta Crowleyn viimeisiä päiviä käsitelleeseen esseeseensä, hän huomasi, että Crowleyihin suhtauduttiin eri tavoin kuin aiemmin.
   Vuosien varrella myös akateeminen maailma oli alkanut osoittaa kiinnostusta okkultismia kohtaan, ja Britanniasta löytyi jopa Crowley-opintokokonaisuuksia, -konferensseja ja -symposiumeja. Jopa arvostettu Oxford University Press oli julkaissut kokoelman Crowleyta käsitteleviä akateemisia esseitä - sama laitos, joka ei 1930-luvulla uskaltanut päästää Crowleyta kampukselleen. Crowleysta oli tullut salonkikelpoinen ainakin akateemisissa piireissä.
   Lachman alkoi miettiä, oliko häneltä mennyt jotain ohi. Ja ryhtyi tutkimaan tarkemmin, mikä mies Aleister Crowley oikeastaan oli. Tuloksena tästä ilmestyi laaja kriittinen elämäkerta vuonna 2014, joka seuraavana vuonna ilmestyi suomen kielellä nimellä Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot.

   Edward Alexander Crowley syntyi Leamington Spassa, Warwickshiren kreivikunnassa Englannissa. Crowley itse puhui mielellään kelttiläisistä juuristaan ja johti isänpuoleisen sukulinjansa de Quérouailen bretonilaissukuun. Crowleyn sukujuuret ovat kiistanalaisia eikä hän juurikaan esitä todisteita perimälleen, mutta väite itsessään kertoo jotain oleellista: Crowley oli snobi, joka halusi kuulua eliittiin. Omaelämäkerrassaan Confessions tämä kuvailee syntymäänsä tyypilliseen vähemmän vaatimattomaan tapaansa: "On merkillinen yhteensattuma, että niin pieni kreivikunta on lahjoittanut kansakunnalle kaksi sen suurinta runoilijaa - eihän Shakespearea sovi unohtaa".

   Crowleyn vanhemmat kuuluivat Plymouthin veljiin, vuonna 1820 perustettuun evankeliseen fundamentalistilahkoon, joka uskoi kirjaimellisesti Raamatun oppeihin sekä kannusti jäseniään vakavamieliseen ja hurskaaseen elämään. Lahko kieltäytyi esim. viettämästä joulua, jota se piti pakanallisena juhlana. Crowleyn mukaan tuon "maailmanloppua ounastelevan lahkon veljet tuntuivat omahyväinen virne kasvoillaan odottavan, että tuomiopäivä pian koittaisi".
   Perheen aamut alkoivat raamatunluennalla, mihin myös palvelusväen piti osallistua, ja todennäköisesti Crowleyn vaikuttava teologinen tietämys on peräisin juuri tästä käytännöstä. Kenties myös Crowleyn taipumus kirjaimelliseen ajatteluun ja hänen uskonsa vääjäämättömään maailmanloppuun periytyivät hänen vanhemmiltaan, minkä vuoksi hänen myöhemmässä toiminnassaan on helppo nähdä sekä kapinointia uskonnollista kasvatusta vastaan että sen oppien jäljittelyä.
   Crowleyn isä Edward oli varakasta panimosukua ja perinyt omaisuuden, jonka ansiosta hän kykeni työtä tekemättä elämään vapaan herrasmiehen elämää. Hän saattoi omaisuutensa turvin keskittyä uskontonsa harjoittamiseen, aivan kuten Aleister myöhemmin. Edwardista tuli suosittu saarnamies, joka käännytti Plymouthin veljille paljon uusia jäseniä. Nuori Aleister kulki usein mukana, kun Edward kierteli maasudulla evankelioimassa, ja oppi isältään, miten käännytystyötä tehdään.
   Lapsena Aleister piti isäänsä sekä sankarinaan että ystävänään. Erään kirjoittajan mukaan Edward oli voimakas persoona, joka kykeni taivuttamaan toiset tahtoonsa, mitä Aleister ihaili niin suuresti, että se korvasi tämän silmissä isän kapeakatseisuuden ja suvaitsemattomuuden. Myöhemmin Aleisterista itsestään kehittyi dominoiva hahmo. Äitiään Aleister puolestaan kuvaili "aivottomaksi ja yksisilmäisessä rationaalisuudessaan suorastaan epäinhimilliseksi kiihkoilijaksi". Jos Aleister palvoi sankarillista isäänsä, kenties hänen tunne-elämänsä solmut liittyivät ongelmalliseen äitisuhteeseen. Tosin ennen äidin kuolemaa vuonna 1917 Aleister tuntuu olleen kuitenkin poikana monin tavoin tunnollinen.

   Lapsena Aleister oli ollut esimerkillisen kiltti tapaus, mutta jo silloin hänessä oli ollut havaittavissa tiettyjä persoonallisia piirteitä. Raamattu oli ainoa kirja, jota nuori Aleister sai lukea, ja hän oli lumoutunut erityisesti Ilmestyskirjan tapahtumista. Jostain syystä hän tunsi olevansa samalla puolella lohikäärmeen, väärän profeetan sekä Ilmestyskirjan pedon ja helakanpunaisen naisen eli Baabelin porton kanssa. Hän huomasi myös lukevansa mielellään Raamatusta kidutuksen ja kärsimyksen kuvauksia. Myöhemmin hän kutsui itseään "synnynnäiseksi masokistiksi" ja tunnusti aikuisiän masokismin juureutuvan lapsuuden fantasioista. Ja korostetun masokismin lisäksi Crowleyssa oli myös selvän sadistisia piirteitä.

   Ehkä nuori Aleister oli sadomasokistisista taipumuksistaan huolimatta normaali ihminen, mutta jokin muuttui, kun hänen isänsä menehtyi kielisyöpään. Edward oli kieltäytynyt arvostetun kirurgin sir James Pagetin ehdottamasta leikkauksesta, koska piti veljiensä kanssa kreivi Mattein elektro-homeopatiaa parempana hoitomuotona.
   Aleisterin kolttoset alkoivat välittömästi Edwardin hautajaisten jälkeen. Hän itse tiedosti saavuttaneensa merkkipaalun elämässään. Aleisterin tuolloinen käytösrikkomuksen tarkempi luonne on jäänyt hämärän peittoon, mutta Aleister kirjoittaa tapauksesta, että se oli ensimmäinen merkki täyskäännöksestä hänen elämänasenteessaan.
   Aleisterin uusi elämänkatsomus asetti hänet mahdottomalta tuntuneen tehtävän eteen: hän oli päättänyt tehdä syntiä, muttei piitannut jokapäiväisistä rikkomuksista, vaan halusi tehdä "äärimmäisen synnin". Hänen olisi "keksittävä tämä synti ja ryvettävä siinä perinpohjaisesti".
   Siitä olisi muodostuva hänen elämäntehtävänsä.

   Aleisterin äiti oli aviomiehensä kuoleman jälkeen muuttanut Lontooseen, missä hänen veljensä Tom Bond Bishop asui, ja Bishopista tuli Aleisterin virallinen huoltaja. Myös Bishop oli hurskas Plymouthin veli sekä ilmeisesti joka suhteessa yhtä kapeakatseinen ja suvaitsematon kuin sisarensakin, mistä johtuen Aleister inhosi  häntä alusta lähtien. Eniten poikaa pänni Tom-enon horjumaton itsevarmuus, tämä kun tunsi olevansa oikeassa "asiassa kuin asiassa".

   Aleister kävi jonkin aikaa koulua Strathamissa Etelä-Lontoossa, missä oppi masturboimaan, mitä hän alkoi harrastaa "tyypillisellä tarmokkuudellaan". Sitten Tom löysi pojalle kotiopettajat.
   Pikkutarkat ja säntilliset opettajat olivat epäilemättä kuin punainen vaate Aleisterille, joka oli vannonut löytävänsä anteeksiantamattoman synnin. Eräs opettaja, pastori Fothergill, yrittikin hukuttaa Aleisterin järveen sen jälkeen kun tämä oli tipauttanut hänet veneestä.
   Seuraava yksityisopettaja, Westminsterin rovastin veli, paljastui Tomin haastattelusta huolimatta melkoiseksi irstailijaksi - tai ainakin Aleister väitti, että tämä oli yrittänyt iskeä hänet. Kotiopettaja pyysi anteeksi ja selitteli kuinka hänen lähetyssaarnaajana toiminut vanhempi veljensä oli tutustuttanut hänet syntisiin tapoihin. Tapaus vahvisti Aleisterin käsitystä siitä, että kaikki pappismiehet olivat yksityiselämässään irstailijoita.
   Myös seuraava Tomin valinta, Archibald Douglas, Oxfordin yliopistosta valmistunut raamattukauppias, osoittautui epäonnistuneeksi valinnaksi. Raamattukauppias Archibald meni opettamaan Aleisterille, kuinka poltetaan tupakkia, ryypätään, pelataan uhkapelejä ja käydään naisissa. Sinänsä Aleister itse lienee ollut sillä kertaa tyytyväinen opettajavalintaan, hän kun kirjoitti, kuinka hän Archibaldin ansiosta tutustui "järjelliseen, tervehenkiseen ja iloiseen elämään, joka oli elämisen arvoista" ja tämän seurassa hän käyttäytyi omien sanojensa mukaan "kuin normaali, terve ihminen".
   Kun kaksikko teki merimatkan, Aleister tapasi Devonin kreivikunnan Torquayn merenrantakaupungissa näyttelijättären, johon hän rakastui. Kymmenen hekumallisen päivän aikana Aleister tunsi, kuinka "seksin inhottavat mysteerit muuttuivat iloksi ja kauneudeksi", "kristinuskon painajaismainen maailma katosi" ja "synnin pakkomielle putosi harteiltani ja putosi mereen". Autuus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Tom saapui paikalle ja Archibald sai potkut. Ilmeisesti Aleisterin  kotiin kirjoittamissa kirjeissä oli ollut turhan hilpeä sävy.
   Aleister palasi synnintunnon ja tukahdutettujen tunteiden maailmaan, mutta tiesi, että murtautuisi pian lopullisesti vapaaksi. Aleister oli maistanut elämää ja janosi lisää.

   Lachman arvelee, että seksi oli Crowleylle kapinaa. Seksin avulla tämä kykeni uhmaamaan viktoriaanis-kristillistä kasvatustaan, mikä myös selittäisi, miksi tämän seksisuhteisiin vain harvoin liittyi kiintymystä ja läheisyyttä.
   Teini-ikäisen Crowleyn tutukimukset synnin poluilla huipentuivat irstaaseen nautintoon, jonka hän jakoi perheen kodinhoitajattaren kanssa äitinsä vuoteessa. Seksissä oli pakko olla jotain herkullisen saastaista ja pahaa, jos Plymouthin veljet sitä niin paheksuivat, ja seksin harrastaminen äidin sängyssä teki siitä entistä kutkuttavampaa.
   Crowley halusi tuntea tuon kielletyn hedelmän maun myöhemminkin, ja siksi hän monesti sekstaillessaan ikään kuin heristi nyrkkiään jollekin määrittelemättömälle auktoriteetille, joka halusi estää häntä nauttimasta elämästään. Lachmanin mukaan ongelma on siinä, että jos ihminen mieltyy kielletyksi kokemaansa nautintoon, usein tämän pitää tuon nautinnon saavuttaakseen jäädä tunne-elämässään lapsen tasolle, mikä paradoksaalisesti vain vahvistaa sitä auktoriteettia, jota vastaan tämä tuntee tarvetta kapinoida. Vain lapsi haluaa tehdä jotain pelkästään siksi, että se on kiellettyä.
   Lachman näkee Crowleyn jääneen lapseksi suhteessaan seksiin. Jungilaisittain tämä oli puer aeternus, ikuinen poika, Peter Pan. Siksi ei ehkä ole yllättävää, että Crowley kutsui ennustamaansa uutta maailmankautta "kruunatun ja voittoisan lapsen aikakaudeksi".

   16-vuotiaana Crowley lähetettiin Malvernin sisäoppilaitokseen, 17-vuotiaana Tonbridgen sisäoppilaitokseen. Kummassakin oli omat hankaluutensa. Niinpä Crowley passitettiin Plymouthin veljien uskoa tunnustavaan tuttavaperheeseen, joka asui Eastbournessa.
   Estbournessa Crowleyn vanhasta vuorikiipeily-innostuksesta kasvoi suoranainen intohimo. Yksinkertainen eräelämä sopi Crowleylle, ja myöhemmistä huumesekoiluistaan huolimatta hän harrasti liikuntaa loppuelämänsä ajan.
   Vuosina 1894 - 1898 Crowley teki kiipeilyopettajiensa kanssa Alpeille useita retkiä. Hänestä kehittyi taitava mutta omapäinen kiipelijä, joka olisi saattanut jättää nimensä historiankirjoihin myös huippujen valloittajana.
   Luoteis-Englannin järvialueella kiipeillessään Crowley tapasi erään niistä harvoista ihmisistä, joita kohtaan hän kykeni tuntemaan vilpitöntä kunnioitusta ja lojaalisuutta. Crowleyta 17 vuotta vanhempi Oscar Eckenstein oli kokenut vuorikiipeilijä ja värikäs persoona, joka oli epäilemättä Crowleylle myös jonkinlainen isähahmo.
   Eckenstein oli kiinnostunut parapsykologiasta, mm. telepatiasta, ja eräiden tietojen mukaan hän oli ollut sufimestarin opissa. Crowley kutsui Eckensteinia "Englannin parhaaksi yleismieheksi" ja "aikansa suurimmaksi vuorikiipeilijäksi".
   Kiipeilyn lisäksi Eckenstein opetti Crowleylle myös mielenhallintaa, keskittymistä ja visualisoimista. Näistä taidoista oli apua Crowleyn myöhemmässä maagisessa työssä.

   Crowley ei kotiutunut Eastbourneen ja riitautui lopulta isäntäperheensä kanssa. Eräs perheen tyttäristä oli kihlautunut toiseen uskontokuntaan kuuluvan miehen kanssa, ja perhe oli asettanut avioliiton ehdoksi, että sulhanen kääntyy Plymouthin veljien uskoon. Tähän sulhanen ei kyennyt, ja kun hän ilmoitti asiasta, syntyi riita, minkä päätteeksi hänet heitettiin talosta pihalle.
   Crowleyn mukaan "toistuvat myrkylliset solvaukset" pilasivat yhteiset ruokahetket, ja kun hän päätti esittää vastalauseensa, hän sai itse kuulla kunniansa. Crowley ilmoitti, ettei jäisi moiseen taloon, ja aneli tyttöäkin karkaamaan sulhasensa luo. Tyttö kuitenkin alistui eikä uskaltanut vastustaa vanhempiensa tahtoa. Isäntäperhe lähetti sähkeen Tomille, ja pian Crowley oli jälleen matkalla kotiin.
   Eno ja äiti tajusivat selkkauksen myötä lopullisesti, että heidän oli "viisainta antaa pojan kulkea omaa tietään", kuten Crowley itse kirjoittaa.
   
   Vuonna 1895 parikymppinen Crowley lähti Trinity Collegeen Cambridgen yliopistoon lukemaan filosofiaa, koska uskoi, että se auttaisi häntä "ymmärtämään jotain asioiden perimmäisluonteesta". Hän viipyi Cambridgessä kolme vuotta, muttei lopulta valmistunut mistään oppiaineesta. Myöhemmin hän kirjoitti, että akateeminen tutkinto on "tarpeeton eikä sovi herrasmiehelle".
   Lachmanin mukaan on selvää, että Crowleyn lahjakkuus olisi helposti riittänyt tutkinnon suorittamiseen, ja että syyt opintojen epäonnistumiseen lienevätkin sekä tämän valtavassa egossa että luontaisessa laiskuudessa. Laiskuuden kohdalla Lachman ei väitä, että työnteko sinänsä olisi Crowleyta pelottanut, tällä vain ei ollut tapana panostaa mihinkään, mikä ei oikeasti kiinnostanut.

   Crowley sai isänsä jättämän perinnön 21-vuotiaana vuonna 1896. Summa lienee ollut n. 40.000 puntaa, mikä nykyrahaksi muutettuna tarkoittaisi, että Crowleysta tuli nykymittapuulla yhdessä yössä miljonääri. Ei hän tosin aiemminkaan ollut puutteesta kärsinyt, ja hän itsekin myöntää, että hänen myöhempi tuhlailevuutensa johtui hänen kasvatuksestaan: "Mikään ei ollut minulle liian hyvää, ja sen vuoksi en koskaan oppinut ymmärtämään rahan arvoa."
   Koska Crowleyn ei tarvinnut laskea pennejä, hän pukeutui Cambridgessa dekadenttimuodin mukaisesti ja käytti kalliita pukuja, silkkipaitoja ja löysiä solmukkeita. Hän käytti siroissa sormissaan isokokoisia sormuksia, sisusti huoneistonsa ylellisesti ja kartutti kirjastoaan Carlylen, Swiftin, Coleridgen, Fieldingin, Gibbonin, Swinburnen ja Burtonin teoksilla, jotka kotona oli kielletty.
   Confessionissa Crowley kirjoittaa, ettei koskaan päässyt eroon lapsenomaisesta uskostaan, että "universumi on kuin nisä, joka on luotu minun imettäväkseni". Asenteen takia Lachman ei pidä outona, että Crowleysta tuli passiivinen. Tämä oletti sananlaskun mukaisesti, että paistit lentävät suuhun, kun sen vain vaivautuu avaamaan.

   Crowley harkitsi diplomaatin uraa, ja koska keisarillinen Venäjä viehätti, hän lomaili Pietarissa vuonna 1897. Hovijuonittelu kiehtoi ja myöhemmin Crowley esiintyi mielellään vakoojana, mutta loppujen lopuksi diplomaatin elämä ei vaikuttanut erityisen jännittävältä.
   Crowley harkitsi myös šakkiammattilaiseksi ryhtymistä ja pysähtyi Venäjältä palatessaan šakkikonferenssissa Berliinissä. Hän ei tuntenut kuuluvansa joukkoon sielläkään ja sai jopa mystisen ilmestyksen siitä, että hänen elämäntehtävänsä ei ollut pelata šakkia.
   Crowley piti itseään älykkäänä, vahvatahtoisena ja lahjakkaana ihmisenä, jolla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä, mihin hän lahjansa suuntaisi. Syvä masennus valtasi hänet. Kaikki on turhaa, ja tuo nihilismi leimaa myös Crowleyn vuonna 1898 julkaisemaa runoteosta Aceldama.

   Lachmanin mukaan Crowley tiedosti platonilaisen totuuden siitä, että kaikki materiaalinen on maatuvaa, mutta mikäli ihminen kykenee kurottamaan hengen ja mielen maailmaan, hän voi saavuttaa eräänlaisen kuolemattomuuden. Crowley löysi jotain todellista ja merkítyksellistä, ja yhtäkkiä hänen elämänsä tarkoitus valkeni hänelle.
   Kun  Crowley nyt oli syvällisesti tiedostanut maailman arvottomuuden, hän päätti "paeta materian kahleista" ja "tunkeutua hengen maailmaan". Hän kuitenkin sovitti oivalluksen omintakeiseen logiikkaansa, ja hänen tieteellinen mielenlaatunsa vaati, että hän hankkisi "ensikäden aistihavaintoja henkiolennoista".
   Ja samalla Crowley meni vieläkin pidemmälle. Hänen henkimaailmansa oli täynnä enkeleitä ja demoneja, ja koska hän oli jo valinnut puolensa, oli loogista, että hän ensi töikseen pyrki "henkilökohtaiseen kanssakäymiseen paholaisen kanssa".

   Crowley päätti etsiä konkreettisia käytännön ohjeita, joiden avulla hän voisi alkaa harrastaa mustaa magiaa. Lachman arvelee taustalla olleen sama intohimo, jota Crowley tunsi kaikkea mahdottomana pidettyä kohtaan. Kohta oli jo 1900-luku alkamassa, Britannia oli edistyksen, järjen ja rationaalisen ajattelun tyyssija, eikä kukaan olisi uskonut, että joku yrittäisi vielä ryhtyä loitsimaan demoneja. Crowley päätti osoittaa, että vähänpä nuo tiesivät...

   Haluamansa "käytännön ohjeet" Crowley löysi Arthur Edward Waiten  kirjasta Book of Black Magic and Pacts. Tosin myöhemmin Crowley parjasi Waitea aina kun tilaisuus tuli. Sinänsä, useimmiten kun Crowley toisesta henkilöstä kirjoitti, kyseessä oli enemmän parjausta kuin kehumista, siinä suhteessa Waite ei ollut missään erityisasemassa.
   Joka tapauksessa, Waite antoi kirjassaan vihjeitä "salaisesta kirkosta", missä yhä harjoitettiin muinaista vihkimysperinnettä. Kun Crowley tiedusteli asiasta Waitelta, tämä suositteli kirjaa The Cloud Upon the Sanctuary.
   Crowley hankki kirjan. Teoksessa todellakin kerrottiin salatusta kirkosta, jonka sisäpiiriin kuuluvat mestarit vaalivat jaloa totuutta, mikä vetosi sekä Crowleyn aristokraattiseen luonteenlaatuun että hänen virinneeseen kiinnostukseensa henkimaailman asioita kohtaan. Crowley päätti löytää tuon kirkon ja päästä sen jäseneksi.
   Sattumalta Crowley löysikin miekkosen, joka oli Golden Dawnin hermeettisen sääntökunnan vihitty veli. Alkemisti Julian Baker lupasi esitellä Crowleylle miehen, joka oli vielä pidemmällä mystiikassa kuin hän itse.

   Bakerin kautta Crowley tutustui walesilaiseen George Cecil Jonesiin, josta tuli yli vuosikymmenen ajaksi Crowleyn läheinen ystävä ja yhteistyökumppani. Tämä myös opetti Crowleylle magian alkeet.
   Jones huomasi, että Crowleylla oli luontaisia maagisia taipumuksia ja että tämä oli valmis vakavissaan omistautumaan magian harjoittamiselle. Pian Jones ehdottikin, että Crowley liittyisi hänen sääntökuntaansa.

   Golden Dawnin jäseneksi vihkiminen oli eräs Crowleyn elämän merkityksellisimmistä tapahtumista. Tuo mullistava vihkimys ei silti varsinaisesti Crowleyta säväyttänyt. Hän oli ehtinyt kuumeisesti pohtia, millaisia kauhuja joutuisi kokemaan initiaatiossa, joka tapahtuisi Great Queen Streetillä sijaitsevassa Merkkimestarimuurarien salissa, ja oli jopa tiedustellut Bakerilta, oliko kukaan koskaan kuollut rituaalissa.
   Vihkimysseremonia osoittautui kuitenkin muodollisuudeksi, jota oli toimittamassa joukko "kaikenkarvaisia keskiluokkaisia keskinkertaisuuksia". Seremonia oli suureellinen, mutta sen päätteeksi initioidulle vain ilmoitettiin, että hänen oli määrä "astua pimeydestä valoon", ja hän sai maagisen nimensä.
   Crowleysta tuli Perdurabo. Latinankielinen verbi perdurò tarkoittaa kestämistä, sietämistä, kärsimistä ja selviytymistä, nimen Perdurabo voi kääntää "kestän loppuun saakka".
   
   Tietty naiivi idealismi oli saanut Crowleyn jo Cambridgen-oiskeluaikoinaan liittymään kahteen järjestöön. Kelttiläinen kirkko, joka vannoi puolustavansa "ritarillisuutta ja mysteerioita", viehätti häntä jonkin aikaa ja sai uneksimaan Graalin maljasta. Espanjan karlistinen liike puolestaan vaati Bourbonien sukuhaaralle oikeutta Espanjan kruunuun, ja sen toimintaan osallsituessaan Crowley epäilemättä tunsi itsensä toiminnan mieheksi, hän kun treenasi mahdollisen Espanjan-invaasion varalta jopa konekivääriammuntaa.
   Kumpikaan järjestö ei kuitenkaan täyttänyt Crowleyn odotuksia. Tämä oli olettanut, että salaisen kirkon vihkimys suoritettaisiin usvan kätkemässä, salaperäisessä temppelissä, minne jokapäiväisen elämän latteudet eivät yltäneet, mutta Golden Dawniin liittyessään tämä löysi itsensä Covent Gardenin liepeillä sijaitsevasta vapaamuurarisalista.
   Vuosia myöhemmin, kun Crowley kirjoitti muistelmiaan, hän tiedosti itsekin snobistisen suhtautumisensa, mutta välittömästi vihkimyksen jälkeen hänestä tuntui, että hän tiesi magiasta jo enemmän kuin se keskinkertaisuuksien kerho, jolle hänet oli esitelty.

   Golden Dawnin kymmenasteinen hierarkia oli jaettu kolmeen tasoon, jotka symboloivat kabbalistisen elämänpuun kymmentä sefiraa ja kolmea pylvästä. Vaikka sääntökuntaa kutsuttiin hermeettiseksi, ja vaikka mukana oli myös monia egyptiläisiä ja ruusuristiläisiä teemoja, sen opetukset perustuivat suurilta osin Kabbalaan, muinaiseen juutalaiseen viisausperinteeseen.
   Vastavihitty Golden Dawnin oppilas on neofyytti, joka ei vielä ole varsinainen vihkimysaste. Edistyessään hänestä tulee zelator, sitten theoricus, practicus ja philosophus, mihin ensimmäisen ja ulomman ason - eli Golden Dawnin - arvot päättyvät.
   Sisemmän järjestön, ruusiristiläisen Rosae Rubeae et Aureae Crucisin (R\C\) vihkimykset jatkuvat arvoilla adeptus minor, adeptus major ja adeptus exemptus. Ulomman tason initiaalit voivat osallistua seremonioihin ja rituaaleihin sekä opiskella magian filosofiaa, mutta varsinainen magianharjoittaminen alkaa vasta R\C\´ssa, missä ollaan tekemisissä niin vakavien henkimaailman asioiden kanssa, että yhteys salaisiin mestareihin on välttämätön. Ja siksi järjestön johtajan S.L. MacGregor Mathersin oletettu yhteys oli elintärkeä.
   Kolmannen tason arvoihin vihkimisen edellytyksenä on, että oppilas kykenee suorittamaan loikkauksen, jota Crowley kutsui "syvyyden kuilun ylittämiseksi". Silloin hän käytännössä siirtyy salaisten mestarien joukkoon.
   Magister templi (latinaa, suom. temppelimestari), magus ja ipsissimus (suom. syvin itseys) vastaavat elämänpuun sefiroiden ylintä kolmikkoa, binahia, hochmaa ja keteriä. Niitä on inhimillisesti mahdotonta ymmärtää, ellei ole ylittänyt syvyyden kuilua, mutta silti edes ipsissimus ei kykene kurkottamaan ain soph aurin äärettömään valoon.
   Syvyyden kuilu on rotko olevaisen kudoksessa, liminaalitila, jossa mustavalkoiset ja dualistiset ajatusrakennelmat hajoavat. Se, joka onnistuu ylittämään kuilun, saapuu hyvän ja pahan tuolle puolen, mystiseen todellisuudentasoon, missä kaikki on yhtä. Ja se joka ei yrityksessään onnistu, vajoaa hulluuteen.
   Edes Mathers itse ei ollut kyennyt saavuttaamaan enempää kuin adeptus exemptuksen arvon. Mutta se ei lannistanut Crowleyta.

   Golden Dawnin vihityt toivoivat saavuttavansa mystisen tietoisuuden pyhästä suojelusenkelistään, korkeammasta hengellisestä olemuksestaan, joka yhdistyy tiferet-sefiraan ja adeptus minorin vihkimysasteeseen. Sitä varten heidän tuli suorittaa vaivalloinen keskiaikainen rituaali, jonka Mathers oli löytänyt ja kääntänyt englanniksi sääntökuntaa varten. Se julkaistiin vuonna 1900 teoksessa The Book of the Sacred Magic of Abramelin the Mage.
   Abramelinin magialla oli suuri vaikutus Crowleyn ajatteluun, ja useammankin elämäkerturin mielestä Crowleyn alamäki alkoi juuri siihen perehtymisestä. Lachmanin mukaan Crowleyn maagisella matkalla pyhän suojelusenkelin löytäminenkin oli kuitenkin vain välietappi. Ehkä jo Crowleyn siihenastisesta elämästä saattoi päätellä, että tämä oli matkalla syvyyden kuiluun.

   Crowley nousi Golden Dawnin arvoasteikossa nopeasti. Käytännössä hän hallitsi jo liittyessään kaiken, mitä neofyytin tuli tietää, ja suoritti vaivatta myös zelatorin, theoricusin ja practicusin vihkimysasteet. Toukokuussa 1899 hän oli saavuttanut philosophuksen arvon. Adeptus minor vaati kuitenkin koeajan, mistä johtuen Crowley joutui ottamaan aikalisän.
   Kun sitten Crowleysta tuli adeptus minor ja hän otti uuden maagisen nimen Parzival, Mathersin asema järjestössä oli kyseenalaistettu. Kun Crowley sitten pyysi uutta arvoaan vastaavia rituaaleja, siitä kieltäydyttiin - järjestö ei enää tunnustanut Crowleyn vihkineen Mathersin johtajuutta.
   Pian Crowleynkin uskollisuus Mathersia kohtaan alkoi horjua. Hän alkoi epäillä, että salaiset mestarit olivat hylänneet Mathersin. Ja jos näin oli, hänen piti löytää uusi mestari.

   Matkailu tunnetusti avartaa, ja niin Crowley matkusti New Yorkin kautta Mexico Cityyn. Huomattuaan, että sikäläiset "rakastivat härkätaisteluita, kukkotappeluita, uhkapelejä ja irstailua", hän huomasi samaistuvansa meksikolaiseen mentaliteettiin ja tunsi olonsa kotoisaksi.
   Crowley suoritti maagiset harjoituksensa tunnollisesti. Hän oppi maagisen tanssin avulla vaipumaan transsiin, jossa hän saavutti merkillisen selvänäköisyyden tilan. Hän oppi myös muuttumaan näkymättömäksi, mistä oli tiukan paikan tullen apua hänen myöhemmissä seikkailuissaan.
   Crowleylla oli tapana muuttua näkymättömäksi myös taiteilijoiden ja kirjailijoiden suosimassa lontoolaisessa Café Royalissa, ja paikan tarjoilijat kertoivat tarinaa, minkä mukaan Crowley oli kerran keikaroinut ravintolassa täydessä rituaaliasussaan. Kun eräs asiakas oli sitten kysynyt, kuka omituisen näköinen herrasmies oli, tarjoilija oli tokaissut, että tämä on vain herra Crowley, joka on muuttanut itsensä näkymättömäksi.

   Amerikan mantereelta Crowley matkusti Ceylonin (nyk. Sri Lanka) kautta Intiaan, missä hän tutustui mm. buddhalaisuuteen. Hän päätti tutustua Maduran suureen temppeliin, joten hän pukeutui lannevaatteeseen, otti kerjuukupin käteensä ja istuutui temppelin ulkopuolelle. Ei Crowley liene erityisen uskottava hindubaba onnistunut olemaan, mutta koska hänen vilpittömyytensä oli ilmeistä, hänet päästettiin salaiseen pyhäkköön, missä hän sai uhrata vuohen Bhavanille, hindujumalatar Parvatin tuhoavalle emanaatiolle.
   Vuorikiipeilyä harrastanut Crowley suuntasi myös Himalajalle. Siellä hän ryhtyi kiipeämään kohti K2-vuoren, maailman toiseksi korkeimman ja kiipeilyolosuhteiltaan maailman vaarallisimman vuoren, huippua. Crowley oli ensimmäisiä tuota yrittäneitä, mutta vuoren huippu tavoitettiin vasta vuonna 1954. Vaikka Crowleyn retkikunta joutui kääntymään takaisin 6.525 metrin korkeudesta (vuoren korkeus on 8.611 metriä), se rikkoi monia ennätyksiä ja vietti mm. pisimmän ajan, 68 vuorokautta, korkeammalla kuin ihmisen tiedettiin aiemmin käyneen.

   Mathers oli mies, joka ei hevillä tunnustanut muita vertaisikseen. Kun Crowley palasi matkoiltaan, Mathers kulki nokka pystyssä ohi. Crowley oli uumoillut, että tapaamisesta tulisi hänen suuri voittonsa, joten Mathersin asenne oli pettymys.
   Crowley ei epäillyt, etteikö Mathers olisi kerran ollut yhteydessä salaisiin mestareihin, mutta sitten oli tapahtunut jotain, minkä vuoksi mestarit olivat hylänneet tämän. On ironista, että muistelmissaan Crowley spekuloi, oliko Mathers liian varomattomasti kutsunut Abramelinin demoneita, sillä samaa on usein sanottu Crowleysta itsestään.
   Mathersin lankeemukseen Crowley viittaa muistelmissaan rouva M´n tapauksessa. Kaikki alkoi, kun Crowleyta oli pyydetty vapauttamaan eräs neiti Q rouva M´n vallasta. Rouva M oli vampyyri, joka veisti sfinksipatsasta. Hän aikoi herättää patsaan eloon ja tarvitsi tätä varten uhrin, viattoman neiti Q´n.
   No, Crowley lähti tapaamaan rouvaa, "keski-ikäistä naista, jonka oudot himot olivat riuduttaneet". Yllättäen rouva M sitten muuttuikin Crowleyn silmien edessä "lumoavan kauniiksi nuoreksi naiseksi". Kun varsin himokas neito sitten yritti lähennellä Crowleyta, tämä tiesi olevansa kuolemanvaarassa. "Maagisen keskustelun aikana" Crowley onnistui kuitenkin heijastamaan rouvan pahat voimat tähän itseensä, ja kun tahtojen taisto päättyi, rouva M oli muuttunut kuusikymppiseksi noita-akaksi.
   Jokin sai Crowleyn epäilemään, ettei rouva ollut toiminut yksin, ja hän päätti jäljittää tämän toimeksiantajat. Hän tiedusteli asiaa meediolta, joka sielunsa silmin näki, kuinka ilkeä Horosin pariskunta (mukana Golden Dawnissa) oli alistanut tämän tahtoonsa. Crowley ei enää ihmetellyt, ettei Mathers ollut piitannut hänen maagisesta kehityksestään, Horosin kauhukaksikko kun oli tämän riivannut.
   Vaikka Crowleyn kertomuksessa eivät kaikki faktat liene ihan kohdillaan, sillä ei ole hirveästi väliä. Crowley tarvitsi syyn Mathersin lyttäämiseen ja tällä tarinalla hän sen sai. Mathers oli Horosien käsikassara ja salaiset mestarit olivat hylänneet hänet, mistä johtuen Crowleyn oli solmittava uusi yhteys henkimaailmaan.

   Crowley ajautui naimisiin vahingossa. Rose Kelly oli leski, jota yritettiin naittaa kahdelle miehelle, joista kumpaankaan tämä ei ollut rakastunut. Perheriidat tuntuivat herättävän Crowleyssa ritarillisia tunteita, hän tarjoutui naimaan Rosen, jolloin tämä pääsisi eroon vonkaajistaan. Ja kun heidät olisi vihitty, kumpikin voisi lähteä omille teilleen.
   Näin sitten solmittiin avioliitto. Pian Crowley käsitti, että hänen ritarillinen tekonsa oli saanut Rosen kohdistamaan kurittoman, aidon rakkautensa häneen. Se oli oivallus, joka liikutti häntä syvästi.
   Pian Crowley käsitti olevansa naimisissa "mitä kauneimman ja kiehtovimman naisen kanssa" ja päätti nauttia tilanteesta parhaansa mukaan. Oli selvää, että hänkin oli rakastunut.

   Alkuvuonna 1904 Crowley ja Rose matkustivat Egyptissä. 16.3. Rose ilmoitti Crowleylle tämän jollain tavalla loukanneen Horusta, Isiksen ja Osirisken poikaa. Crowley oli huvittunut, koska Rose ei tiennyt mitään egyptiläisestä mytologiasta. Rose kuitenkin jatkoi kertomalla, miten Horusta tulisi kutsua, ja vaikka Crowley piti loitsukaavaa hölynpölynä, Rose intti, kunnes Crowley suostui.
   20.3. Crowley käsitti hämmennyksekseen, että Rosen "absurdi rituaali", jonka tämä oli pakottanut hänet suorittamaan rituaalikaavussa avoimen ikkunan edustalla, osoittautui menestykseksi. Rosen suun kautta ilmoitettiin, että "jumalten päiväntasaus" oli koittanut. Ihmiskunnan historiassa oli alkava uusi maailmankausi, jonka sanansaattaja Crowleysta tulisi.
   Crowleysta tulisi profeetta, jonka tehtävänä oli muodostaa yhteys auringonkehrän ja Horuksen välille. Näytti siltä, että salaiset mestarit olivat ottaneet yhteyttä.
   Seuraavaksi Rose kertoi, että Crowleyn pyhä suojelusenkeli, jonka nimi oli Aiwass, haluaa ilmoittaa tärkeän sanoman. Rose kertoi, että Aiwass oli salainen mestari, ipsissimuksen (eli ylimmän) vihkimysasteen saavuttanut olento, ja että huhtikuun kahdeksantena, yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä Crowleyn tulisi keskipäivän aikaan istuutua kirjoituspöydän ääreen asuntoon pystyttämänsä temppelin eteen ja kirjoittaa Swan-täytekynällään se, mitä Aiwass hänelle sanelisi.
   Aiwass puhui jokaisena kolmena päivänä tasan tunnin ajan ja ilmoitti Crowleylle Lain kirjan.

   Lain kirja on Crowleyn filosofian ydin, ja hän piti sen tekstiä ehdottomana totuutena, jonka yli-inhimillinen henkiolento oli hänelle ilmoittanut. Tässä asiassa Crowley ei Lachmanin mielestä ollut huijari, Crowley uskoi kirjan kirjaimelliseen totuuteen vilpittömästi ja järkähtämättä.
   Lachman ei ota kantaa henkiolentojen olemassaoloon. Hän kuitenkin muistuttaa, että henkimaailmasta "kanavoidut" viestit kyllä kuulostavat useinkin jollain lailla "tuonpuoleisilta", mutta myös oudon sisällöttömiltä. Ja olipa viestien alkuperä mikä tahansa, harvoin ne tarjoavat sellaista tietoa, mitä ei olisi voitu hankkia muilla keinoin.
   Lain kirja muistuttaa kirjoitustyyliltään siinä määrin Crowleyn muuta tuotantoa, että mikäli teksti oikeasti on peräisin henkiolennolta, tuo henkiolento tunsi Crowleyn teokset ja osasi jäljitellä tämän tyyliä. Lachman toteaa, että jokaisen, joka on syvemmin perehtinyt Crowleyn tuotantoon, on vaikea yhtyä siihen tämän väitteeseen, minkä mukaan Lain kirjan teksti eroaa täydellisesti Crowleyn aiemmista kertomuksista.
   Mikäli Crowleyn kertomuksia kohtaamistaan pikkupiruista on uskominen, vaikuttaa myös siltä, että tällä oli taipumus törmätä poltergeisteihin eli räyhähenkiin, ei niinkään yleviin olentoihin. Lachman pitää mahdollisena, että olento, jota Rose ja Aleister pitivät Aleisterin pyhänä suojelusenkelinä, ei ollut enkeli lainkaan.

   Joka tapauksessa, mikäli Lain kirjaa haluaa pitää pyhänä kirjoituksena, ongelmallisinta lienee sen sanoma. Kirjan keskeinen viesti on,että ihmiskunnalle on koittanut uusi aika, "kruunatun ja voittoisan lapsen aion", minkä Crowley yhdisti egyptiläiseen Horus-jumalaan. Uusi maailmankausi lupaa rajoittamatonta henkilökohtaista vapautta harvoille ja valituille. Ei mitenkään yllättävää, Crowleyn koko elämää kun oli luonnehtinut tarve tehdä asiat oman päänsä mukaan seurauksista riippumatta.
   Muinainen Isiksen aion, johon moni ekologisesti ajatteleva new age -henkinen nykyihminen kenties haluaisi palata, oli pakanallinen ja matriarkaalinen maailmankausi, jolloin ihminen oli kiinteässä yhteydessä luontoäitiin. Osiriksen patriarkaalisen aionin aikana leppoisa ilmapiiri muuttui ja maailmasta tuli synkempi paikka.
   Äidin ja isän jälkeen koittaisi lapsen valtakausi, Horuksen aion. Ihminen kykenisi tässä ja nyt toteuttamaan potentiaalinsa ja nousemaan jumalten veroiseksi, koska jumaluus uinui jokaisen sisimmässä. Avain tuon potentiaalin löytämiseksi oli thelema, tahto.
   Thelema oli uuden aionin sana ja logos. Kun "valon, elämän, vapauden ja rakkauden aikakausi" koittaisi, vanhat rajoitukset ja esteet raivattaisiin tieltä ja ihmiskunta voisi tehdä tahtonsa mukaan.
   Aiwassin viesti on ensi näkemältä tarkoitettu koko ihmiskunnalle, mutta käytännössä se on Crowleylle tyypilliseen tapaan elitistinen: theleman seuraajat kykenisivät riemuitsemaan vapaudestaan, mutta valtaosalle ihmiskunnasta uusi maailmankausi muodustuisi katastrofaaliseksi.

   Crowley puhuu yksilönvapaudesta ja kahlitsevien sääntöjen hylkäämisestä, mutta ajatus siitä, että "Jokainen mies ja jokainen nainen on tähti", joka on määrätty kiertoradalleen, antaa theleman filosofialle ikävän autoritäärisen sävyn. Uudella maailmankaudella harvat ja valitut saisivat uusia vapauksia, mutta rahvas säilyisi kiertoradallaan ja "orjat olivsivat palveleva".
   Lain kirja on täynnä karkeita, puolinietzscheläisiä sosiaalidarwinismeja, jotka todennäköisesti vetosivat Crowleyn autoritaariseen mielenlaatuun. Kuten: "Meillä ei ole mitään tekemistä hylkiöiden ja kyvyttömien kanssa: anna heidän kuolla surkeuteensa. Sillä he eivät tunne."
   Jos Crowley oikeasti sai ilmoituksen, hänellä ei varmastikaan ollut vastaansanomista, sillä julistukset vastasivat erinomaisesti hänen omia mieltymyksiään. Uuden maailmankauden maksiimilla (Tee mitä tahdot on oleva koko Laki) ja muilla theleman totuuksilla on silti edeltäjänsä länsimaisessa kirjallisuudessa. Rabelaisin Suuren Gargantuan hirmuisessa elämässä (1534) kuvataan Thélème-nimistä luostaria, jonka portin ylle on kirjoitettu ranskan kielellä "Fais ce que voudras" (suom. "tee mitä tahdot"). William Blake kirjoitti The Everlasting Gospelissa "Tee mitä tahdot/ Maailma on kuvitelma/ jonka ydin on ristiriita". Jopa kirkkoisä Augustinus sanoo Johanneksen ensimmäistä kirjettä käsittelevässä seitsemännessä saarnassaan "Rakasta ja tee mitä tahdot".
   Lachmanin näkemyksen mukaan Lain kirja esittelee filosofian, joka on sukua esim. markiisi de Saden, radikaalifreudilaisen  Otto Grossin, transgressiivisista kirjoituksistaan tunnetun ranskalaisen Georges Bataillen sekä Jim Morrisonin ja Iggy Popin kaltaisten rockikonien viisaudelle. Tämä elämänasenne lähtökohtaisesti kieltää "porvarillisen normaalimaailman" sääntöjen ja rajoitusten tarpeellisuuden, sen antinomistinen ihanne on "ehdoton elämä".
   Lachmanin mukaan Crowleylle ei riittänyt oman, kyltymättömän ylettömyyksien nälkänsä tunnistaminen. Crowley halusi, että siitä tulisi universaali laki. Mikä olisi tarkoittanut sivilisaatiosta luopumista.

   Salaisten mestareiden uudeksi asiamieheksi ryhtynyt Crowley palasi Kairosta Pariisiin ja ensi töikseen julisti sodan Mathersille. Hän lähetti kirjeen, missä viestitti tälle vastaanottaneensa theleman lain. Ja hän oli nyt järjestön julkinen johtaja.
   Crowley uskoi, että Mathers vastasi sodanjulistukseen usuttamalla Abramelinin demonit hänen kimppuunsa. Nimittäin, Crowleyn vihikoira kuoli, ja eräs palvelija tuli hulluksi ja yritti surmata raskaana olleen Rosen, mutta Crowley onnistui pakottamaan mielipuolen lohikoukulla uhkaamalla kellariin poliisin saapumiseen saakka.
   No, Crowley lähetti omat Abramelin-demoninsa kostamaan hyökkäyksen. Ja kun Beelzebub oli suorittanut tehtävänsä, Mathersin maaginen hyökkäys näytti laantuvan.

   Vuosi 1906 oli rankka Crowleylle. Rose alkoholisoitui ja parin yhteinen tytär kuoli Kiinan-matkalla pilkkukuumeeseen.
   Crowleyn tulehtunut nivusrauhanen ja oikea silmä vaativat leikkausta, hermosärky ja migreeni vaivasivat, haavaumat kurkussa vaativat kuukausien vuodelepoa. Hän suri tytärtään, ja kenties sairastelu oli psykosomaattista seurausta syyllisyydentunteesta. Hän löysi kuitenkin lohtua ajatuksesta, että kyseessä oli merkki: hän oli laiminlyönyt tehtävän, jonka salaiset mestarit olivat hänelle uskoneet.
   Rose synnytti vielä talvella 1906 Crowleylle toisen tyttären, mutta hetken mielijohteesta solmittu avioliitto oli peruuttamattomasti karilla. Avioero virallistettiin parin vuoden kuluttua.

   Lokakuussa 1906 Crowley ilmoitti, että oli menestyksellisesti suorittanut Abramelinin rituaalin. Hän käytti rituaaleissaan toisinaan hasista, mutta tuntui epäilevän, tuliko huumeita käyttää mystisen kokemuksen saavuttamiseksi, koska hän ei voinut olla varma, johtuiko muuntuneen tietoisuuden tila hasiksesta vai valoruumiin löytämisestä. Crowley oli kokenut atmadarshanan, saavuttanut tietoisuuden universumin ykseydestä, ja nähnyt shivadarshanassa, kuinka Shivan kolmas silmä oli auennut, muttei tiennyt, oliko kyseessä vain hasiksen aiheuttama houre.

   Crowley oli jo ohittanut maagisessa arvoasteikossa vanhan mestarinsa Mathersin, ja vuosien 1907 ja 1908 taitteessa hän perusti oman esoteerisen sääntökuntansa A\A \´n jonka puitteissa hän antoi maagista opetusta loppuelämänsä ajan.
   
   Vuonna 1909 Crowley perusti okkultisen aikakauslehden, joka sai nimekseen The Equinox: The Review of Scientific Illuminism. Kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan ilmestynyttä lehteä julkaistiin vuosien 1909 - 1913 aikana kymmenen paksua numeroa, ja sitä pidetään yleisesti Crowleyn maagisen perinnön helmenä.
   Equinoxin toimitus ja A\A \´n päämaja toimivat samassa osoitteessa, Victoria Street 124´ssä sijaitsevassa viidennen kerroksen toimistossa Buckinghamin palatsin lähistöllä. Crowley järjesti tiloissa myös maagisia illanviettoja, joissa nautittiin hasiksen lisäksi myös peyotensukuista, meskaliinia sisältävää anhaloniumia. Eräät elämäkerturit väittävät, että Crowley olisi tuonut peyoten Eurooppaan, ja kertovat totena myyttiä, minkä mukaan Crowley olisi tutustuttanut Aldous Huxleyn siihen 1920-luvulla Berliinissä.

   Daily Sketchin toimittaja kävi tutustumassa Crowleyn rituaaliin. Toimittaja kertoo lehdessä, kuinka hän kapusi loputtomat portaat ja tapasi niiden huipulla valkoiseen kaapuun pukeutuneen veljen, jolla oli miekka kädessään.
   Toimittaja astui sisään pimeään huoneeseen, jota valaisi vain himmeä, punertava valo. Valkoisiin, punaisiin ja mustiin kaapuihin verhoutuneet hahmot seisoivat määrätyillä paikoillaan, ja suitsukkeen tuoksu täytti ilman.
   Eräs hahmoista suoritti viisikannan vähäisemmän karkotusrituaalin, ja temppeli puhdistettiin vedellä. Mustakaapuinen Crowley johdatti kulkueen alttarin ympärille, minkä jälkeen osanottajat jakoivat "juomauhrin", joka todennäköisesti oli peyotella ja oopiumilla terästettyä hedelmämehua.
   Kun malja oli kiertänyt ringissä, suoritettiin kuusikannan suurempi rituaali, Crowley lausui runoja ja hänen oppilaansa Victor Neuburg esitti Artemis-jumalattaren kunniaksi Syrinxin ja Panin tanssin. Lopulta tuore sisarkokelas, australialainen Leila Waddell, soitti viulua ja Crowley julisti seremonian päättyneeksi.
   Julkinen rituaali toi Crowleylle mainetta, jota hän oli janonnut Cambridgen-päivistään lähtien. Samalla se loi pohjan sille surullisenkuuluisalle maineelle, joka varjosti hänen loppuelämäänsä.

   Vuoden 1909 lopulla Crowley lähti yhdessä Neuburgin kanssa Afrikan aavikolle suorittamaan eenokilaista rituaalia. Eenokilainen magia on oma lukunsa länsimaisen okkultismin perinteessä, ja se perustuu enkelten kieleen, jonka 1500-luvulla elänyt tohtori John Dee kertoo vastaanottaneensa meedionsa Edward Kelleyn välityksellä Madimi-nimiseltä enkeliltä.
   Dee ja Kelley vastaanottivat yhdeksäntoista avainta, joista viimeinen avaa oven kolmeenkymmeneen "aethyriin", joita yksinkertaistettuna voi pitää muuntuneen tietoisuuden tiloina. Kelley oli vastaanottanut eenokin aakkoset käänteisessä järjestyksessä, ja saman periaatteen mukaisesti Crowley oli Meksikossa aloittanut tutkimuksensa 30. aethyrista. Tarkoitus oli, että Crowley ja Neubrg kävelisivät aavikolle, lausuisivat eenokilaiset kutsusanat ja etenisivät keskimäärin yhden aethyrin päivässä.
   3.12. kaksikko kiipesi Dal'leh Addinin vuorelle ja lausui 14. aethyrin kutsusanat. Jokin meni kuitenkin pieleen, eikä Crowley nähnyt mukanaan kuljettamassaan topaasissa, "näkykivessä", kuin varjoja. Miehet päättelivät, että he olivat epäonnistuneet. Mutta kun he olivat kipuamassa alas, Crowley kuuli yhtäkkiä käskyn korvissaan: hänen tulisi suorittaa rituaali vuoren huipulla.
   Kaksikko kiipesi takaisin, rakensi kivkehän ja pystytti alttarin, jolla Crowley "uhraisi itsensä". Tämä tarkoittanee, että Crowley oli passiivisena osapuolena Panin kunniaksi järjestetyssä seksirituaalissa, minkä seurauksena hänen persoonallisuutensa "jokainen hiukkanen tuhoutui", kuten hän itse kirjoittaa.
   Illalla Crowley yritti jälleen avata 14. aethyrin, ja silloin onnisti. Näkykivi paljasti, että hänet oli hyväksytty temppelin mestarien joukkoon: hän näki kivikehän, jonka hän oivalsi tarkoittavan muita mestareita. Mestarit olivat muuttuneet kivilohkareiksi, koska olivat uhranneet kaiken: elämänsä, vallanhalunsa, menestyksensä, omaisuutensa, nautintonsa - kaiken, mitä Crowley oli itsekin janonnut. Nyt tuo halu oli kuollut hänestä samalla kun hän oli itsekin symbolisesti kuollut.
   6.12. Crowley astui kymmenenteen aethyriin. Vihkimyksensä varmistamiseksi Crowleyn piti ylittää syvyyden kuilu myös tietoisesti, ja se vaati Choronzonin, kaaoksen demonin, kohtaamista. Crowley ei halunnut kutsua Choronzonia ilmestymään fyysisessä olomuodossa, vaan antoi sen riivata itsensä ja istuutui sen vuoksi itse perinteisen taikakolmion sisään.
   Choronzon riivasi Crowleyn ja sihisi tämän suulla sovauksia paitsi Neburgille, myös haltuun ottamansa kehon omistajalle. Crowley oli vannottanut Neuburgia pysymään taikakolmion sisällä, tapahtui mitä tahansa, ja nyt Choronzon teki parhaansa houkutellakseen Neuburgin pois taikapiiristä. Lopulta Crowley/Choronzon repi kaavun yltään, hyökkäsi Neuburgin kimppuun ja yritti hampaillaan repiä tämän kaulavaltimon auki. Neuburg pysyi kovana ja väläytti rituaalitikariaan, jolloin demoni perääntyi.
   Aikanaan rituaali oli ohi. Demonin tilalla aavikon hiekassa kykki alaston Crowley.

   Loppuvuonna 1909 virallistui magister templin arvo. Kun Crowley oli viettänyt 40-vuotispäiväänsä 12.10.1915, hän oli hyväksynyt saavuttaneensa maguksen vihkimysarvon. Vaativa vihkimysarvo vertautui aionin logokseen, ja sen kunniaksi hän omaksui uuden maagisen nimen "To Mega Therion" (kreikkaa, suom. "suuri peto").

   Maailmanmatkaaja Crowley herätti Britanniassa kysymyksiä, minkä maan puolella tämä oikeastaan oli ensimmäisessä maailmansodassa. Toisen maailmansodan aikana hän piti rarkasti huolta siitä, ettei jäänyt epäselväksi, kenen joukoissa hän seisoi.
   Crowley esiintyi mielellään Winston Churchillin tavoin paksussa huivissa ja paksu sikari suupielessä sekä osallistui sotaponnisteluihin mm. kirjoittamalla innostavan England, Stand Fast! -runon. Hän väitti myös keksineensä kuuluisan V for Victory -sormimerkin. Hän kertoi, että oli aiemmin käyttänyt V-merkkiä okkulttisessa työssään ja suunnitteli siitä nyt Britannian turvaksi kaavailemaansa, Union of Men -nimisen maagisen suojeluskunnan tunnusta.
   Crowleyn okkulttisista kodinturvajoukoista ei tullut mitään, ja todennäköisesti V-merkin keksi Belgian entinen oikeusministeri ja BBC´n radiotoimittaja Victor Auguste de Laveleye - ainakin BBC´n virallisen kannan mukaan juuri hän ehdotti tunnusta tammikuussa 1941. Crowleylla oli tapana omia kunniaa monista asioista, ja hän myös vihjaili, että Adolf Hitler olisi löytänyt hakaristin hänen ansiostaan. Jos niin oli, Saksan propagandistit eivät asiaa muistaneet.

   Crowleyn elinaikana viimeiseksi julkaistuksi kirjaksi jäi vuonna 1946 ilmestynyt Olla: An Anthology of Sixty Years of Song. Runoteoksen kannessa komeili Frieda Harrisin maalaama muotokuva, ja kansilehdessä Crowleyn vanhan ystävän, taidemaalari Augustus Johnin näkemys mestarista. Harris oli kuvannut Crowleyn itämaiseksi tietäjäksi, mutta Johnin maalauksessa tällä on hämmästynyt, miltei tyrmistynyt ilme. Olla on Crowleyn testamentti runoudelle, eikä sitä selvästikään ole tarkoitettu keskivertolukijalle.

   Lokakuussa 1947 Crowley täytti 72 vuotta. Eräs viimeisistä hänen luonaan vierailleista tuttavista oli Louis Wilkinson, joka laittoi merkille, kuinka tunteellisella tuulella hänen ystävänsä oli. Myös Crowley itse tiedosti asian ja pyysi Louisilta anteeksi, että tämä tuhlasi aikaansa "vanhaan uppotukkiin".
   Wilkinsonista oli ilmeistä, että Crowleyn voimat olivat ehtymässä. Crowley tuntui ajattelevan, että vaikka hänen elämäänsä mahtui onnistumisiakin, hän ei ollut koskaan saavuttanut haluamaansa menestystä. Hän oli toteuttanut vain osan suunnitelmistaan eikä ollut saanut nauttia kunniasta ja maineesta - pelkästään pahamaineinen hänestä oli tullut.
   Wilkinsonin mukaan jokin Crowleyn äänettömässä tunnustuksessa sai hänet tuntemaan sympatiaa tätä kohtaan. Peto paljasti olevansa inhimillinen, ahdistunut ihminen, jolla ei enää ollut mahdollisuutta tehdä mitään niille asioille, jotka häntä piinasivat.

   Gary Lachmanin elämäkertateos Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot on melkoinen matka syvälle ihmismielen syvänteisiin. Patologinen valehtelija ei ole helpoin aihe, mutta uskottavan tuntuisen kokonaisuuden kirjoittaja on saanut aikaan. Uskomattoman elämän eläneestä ihmisestä on kirjoitettu värikäs elämäkerta, kirja, jollaista ei usein tule vastaan.

   Aleister Crowley oli jo elinaikanaan jättänyt jälkenssä populaarikulttuuriin. W. Somerset Maugham oli käyttänyt tätä mustan velhon esikuvana romaanissa The Magician (1908), josta tehtiin vuonna 1926 elokuvaversio (suo. Sydänverta). Crowley toimi esikuvana myös monille muille valkokankaan mustille velhoille.
   Ja on Crowley vaikuttanut myös musiikintekijöihin. Esim. Led Zeppelin -kitaristi Jimmy Page oli fanaattinen Crowley-keräilijä, ja antinomistisesta asenteestaan tunnetun Jim Morrisonin luotsaaman The Doors -yhtyeen älpyn Doors 13 takakannessa bändin pojat istuvat Crowley-patsaan ympärillä.
   Joten jos otetaan tähän loppuun vielä yksi linkki. Eiköhän The Doorsin toteamus tunnu pitävän melko hyvin paikkansa, vai mitä?

The Doors

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 28.1.

Miksi suomenruotsalaiset elävät keskimäärin pidempään kuin muut suomalaiset? Olisiko meillä jotain opittavaa heiltä?

Kuukaden Vaihtoehto
Markku T. Hyyppä: Kulttuuri pidentää ikää