Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Vaalikuukauden Vaihtoehto I
Gustav Hägglund: Rauhan utopia
Saarijärven offset (paino), Docendo 2014
182 sivua


Turvallisuuspolitiikan parissa koko työuransa tehnyt kenraali Gustav Hägglund julkaisi Krimin miehityksen jälkeisenä kesänä oman arvionsa tämän päivän maailmasta sotilaan näkökulmasta, kirjan Rauhan utopia. Teoksessa entinen puolustusvoimiemme komentaja arvioi maailman voimatasapainoa ja ottaa kantaa Suomen turvallisuuden rakentamiseen.

   YK´n 193´sta jäsenvaltiosta kolme on omassa sarjassaan: Venäjä, Yhdysvallat ja Kiina. Mitään näistä kolmesta maasta ei käytännössä voi asevoimin vallata. Niillä on niin vahvat ydinaseet, että ne pystyvät tuhoamaan minkä tahansa vastustajan, jos ne ajetaan seinää vasten. Venäjän turvana on lisäksi sen muita suurempi koko, Kiinan sen muita suurempi väestö ja Yhdysvaltojen sen teknologinen ylivoima.
   Näitä kolmea maata Hägglund nimittää maailmanpolitiikan keskeisiksi toimijoiksi, subjekteiksi. Useimmat muut maat ovat enemmänkin kohteita, objekteja.

   Hägglund näkee Venäjän tilanteen kylmän sodan jälkeen olevan verrattavissa Iso-Britannian ja Ranskan toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen. Näiden maiden heikennyttyä sodassa niiden voimat eivät enää riittäneet siirtomaavallan ylläpitoon.
   Nyt myös entiset neuvostotasavallat ovat itsenäisiä valtioita eikä Venäjä pysty enää ohjailemaan myöskään entisiä Varsovan liiton maita. Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) puitteissa harrastetaan löyhähköä yhteistyötä eräiden entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Länsimaailmassa lähin vastine IVYlle löytyy brittiläisestä kansainyhteisöstä, tosin tässä erottavana tekijänä on Venäjän politiikassa tunnettu käsite "lähiulkomaat", millä tarkoitetaan Neuvostoliittoon kuuluneita alueita. Niiden asioihin Venäjä haluaa säilyttää sananvaltansa ja tarvittaessa sotilaallisen toimintavapautensa, mistä viimeisimpänä esimerkkinä Hägglund mainitsee Krimin valtauksen.

   Venäjä on ottanut itselleen ulkovenäläisten asiamiehen roolin. Lukumääräisesti suurimmat venäläisvähemmistöt ovat Ukrainassa ja Kazakstanissa, joista Ukraina on Venäjälle selkeästi tärkeämpi.
   Ukrainaa pidetään Venäjän kehtona, siellä syntyi yli tuhat vuotta sitten Kiovan Venäjä, nykyisen Venäjän kantavaltio. Ukraina on entisistä neuvostotasavalloista väkirikkain, lisäksi sen asukkaat ovat slaaveja ja ortodokseja, kuten venäläisetkin.
   Venäjän eteläpuoliset neuvostotasavallat kiinnostavat Venäjää lähinnä taloudellisesti. Neuvostoajan perintönä niiden talous on monin tavoin sidoksissa Venäjään, ja alueella on runsaita kaasu- ja öljyvaroja. Euraasian unionin kautta Venäjä pyrkii vahvistamaan sidoksia, mutta Hägglund ei näe sillä olevan tavoitetta liittää maita takaisin Venäjään. Useimmissa alueen valtioissa on vakaa diktatuuri, jollaisen kanssa on mutkatonta asioida. Jos niitä yhtäkkiä alkaisi liittää Venäjään, siitä tulisi enemmän harmia, kuten Tšetšeniassa.

   Hägglund näkee Krimin miehityksen yhtenä tarkoituksena olleen varmistaa, ettei Kiovan vihamielinen väliaikaishallitus irtisano Venäjän Mustanmeren laivaston vuokrasopimusta. Valtaus oli tekinisesti suht yksinkertainen toimenpide, Krim kun on selkeä erillinen niemeke, missä väestön enemmistö on venäläisiä ja jossa oli valmiina suuri venäläinen varuskunta.
   Huomattavasti hankalampi toimenpide oli Ukrainan itäosien irrottaminen emämaasta. Siellä ei ollut varuskuntaa eikä selkeästi rajattua lohkoa. Lisäksi ukrainalaiset ja venäläiset asuvat sekaisin.
   Vladimir Putin ilmoitti jo vuonna 2008, ettei Venäjä tule koskaan hyväksymään Georgian tai Ukrainan liittymistä NATOon. Hägglund näkee kyseessä olevan tavallaan toisen maailmansodan jälkitilanteen peilikuva. Tuolloin USA kehitti NATOn patoamaan Neuvostoliiton laajenemista länteen, nyt sitten Venäjä yrittää padota NATOn laajenemista itään entisen Neuvostoliiton alueelle.

   Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen jälkeen USA julisti terrorismin vastaisen sodan. Maahan perustettiin sisäisen turvallisuuden virasto, joka antoi monia kansalaisten elämään vaikuttavia ohjeita. Kansallisen turvallisuuden virasto NSA sai luvan vakoilla viestiliikennettä, jopa lähimpien liittolaismaiden päämiesten puheluita ja sähköposteja. Terrorismista epäiltyjä kidutettiin alan viimeisten virtausten mukaisesti.
   Näyttävin toimenpide oli samana syksynä käynnistynyt interventio Afganistaniin. Al-Qaidan johtaja Osama bin Laden oli saanut Afganistania hallitsevalta pataanien Taleban-liikkeeltä luvan perustaa päämajan ja koulutusleirejä Pakistanin rajan tuntumaan. Rangaistusretki toteutettiin tehokkaasti, mutta bin Laden pääsi luikahtamaan Pakistanin puolelle.
   Hägglundin mielestä tuossa vaiheessa olisi ollut järkevää poistua maasta luvaten hyökätä uudelleen, jos terroristit saavat sieltä turvapaikan. Sen sijaan Yhdysvallat jäi maahan ja upposi askel askelelta yhä syvemmälle sen sotkuihin. Tilanne alkoi yhä enemmän muistuttaa Vietnamin sotaa, jossa Yhdysvallat myös oli ajautunut korruptoituneen hallituksen tukijaksi. Tuhansien kaatuneiden, kymmenein tuhansien haavoittuneiden ja satojen miljardien dollareiden panostuksen järkevyyttä epäillään Yhdysvalloissa Hägglundin mielestä täydestä syystä.

   Vieläkin suuremmaksi fiaskoksi Hägglund nimeää Irakin sodan. Afganistanin sotaan ajauduttiin, mutta Irakin sotaan hakeuduttiin tieten tahtoen ja vääristellyin perustein. Tuon sodan arkkitehteinä toimivat varapresidentti Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld, jotka väittivät Irakin olevan uhka maailmanrauhalle, kolmesta syystä.
   Ensinnäkin väitettiin, että Irakilla olisi ollut suuria määriä kemiallisia aseita käyttövalmiina. Toiseksi, Irak olisi kehitellyt omaa ydinasetta. Ja kolmanneksi, sen suojissa olisi toiminut al-Qaida.
   Kaikki yllä olevat väitteet osoittautuivat valheellisiksi. Ja kun Yhdysvaltojen olemassa olevat tiedusteluelimet eivät näitä fantasioita suostuneet esittämään, Rumsfeld perusti uuden tiedusteluyksikön laatimaan väitteitä tukevia lausuntoja.
   Hägglund kuuli amerikkalaiselta ystävältään suunnitelmasta, joka oli tekaistujen perusteiden takana. Tämä ystävä oli ehdokkaana vuoden 2004 presidentinvaaleissa ja sai ehdokkaan ominaisuudessa tutustua Pentagonin suunnitelmiin. Näissä suurstrategisena päämääränä oli ottaa haltuun kaikkiaan seitsemän Lähi-idän maata ennen kuin Kiina vahvistuisi riittävästi tehdäkseen sen. Hyökkäys Irakiin oli tämän kampanjan lähtölaukaus, Irakista piti tehdä demokratian mallimaa, jonka esimerkkiä monet muut sitten seuraisivat.
   Kun länsiliittouma oli hyökännyt Irakiin vuonna 1991, sillä oli ollut kansainvälisesti laaja tuki. Sillä kertaa hyökkäys keskeytettiin juuri ennen kuin joukot olisivat edenneet Bagdadiin. Presidentti H.W. Bushia ja asevoimien esikuntapäälliköiden neuvoston puheenjohtajaa Colin Powellia arvosteltiin kiivaasti päätöksestä. Hägglundin mielestä nämä strategit olivat kuitenkin paljon rintamakomentajia viisaampia.
   Jos hyökkäystä olisi jatkettu Bagdadiin ja Saddam Hussein syrjäytetty, olisi menetetty eräs tärkeä vastavoima Iranille Persianlahden alueella. Irakissa olisi syntynyt kaaos, joka olisi sitonut amerikkalaiset sinne vuosikausiksi.
   Juuri näin kävi sitten Irakin sodassa. Miksi nuorempi Bush teki juuri ne virheet, jotka Bush vanhempi oli välttänyt? Hägglund etsii selitystä ajalta ennen hyökkäystä.
   Nuorempi Bush oli untuvikko ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tullessaan valituksi presidentiksi. Päinvastoin kuin vanhempi Bush, joka oli toiminut maansa edustajana YK´ssa, keskustiedustelupalvelu CIA´n johtajana ja Yhdysvaltojen varapresidenttinä. Bush nuorempi jäi voimakaksikko Cheney-Rumsfeld vangiksi, ja lisäksi Saddam oli yrittänyt murhauttaa Bush vanhemman, mikä toi omat henkilökohtaiset vaikuttimensa Bush nuoremmalle.

   Jo 2000-luvun alussa Yhdysvalloissa on pidetty Kiinaa ainoana maana, joka voi tulevaisuudessa haastaa Yhdysvaltojen ykkösaseman. Kiinassa on enemmän ihmisiä kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yhteensä. Sen talous kasvaa nopeimmin maailmassa. Sen sotilaallinen kyky monipuolistuu vauhdilla samoin kuin avaruusteknologia, mistä viimeisimpänä osoituksena on meno Kuuhun. Sillä on suurempi siivu Yhdysvaltojen valtionvelasta kuin millään muulla ulkomaalla ja se on merkittävä rahoittaja kehitysmaissa, varsinkin Afrikassa.
   Tästä kaikesta nousee kysymys, tähtääkö Kiina maailmanvalloitukseen kuten imperialistiset valtiot ennen sitä.

   Kiinan maailmanvalloitusta on rajoittanut pikemminkin itseriittoisuus kuin resurssien pula. Kun eurooppalaiset vielä heiluttelivat miekkoja ja viskoivat keihäitä, kiinalaisilla olivat jo kiväärit ja tykit. Jo 1400-luvulla Kiinalla oli miljoona-armeija, useimmilla eurooppalaisilla hallitsijoilla muutama tuhat sotilasta. Kiinalaiset sotalaivat olivat huomattavasti eurooppalaisia suurempia ja kiinalaiset purjehtivat jopa Afrikan rannikolle saakka, eräiden tietojen mukaan he myös olisivat purjehtineet ensimmäisinä maailman ympäri.
   Jos kiinalaiset olisivat halunneet, he olisivat voineet perustaa huomattavasti länsimaita helpommin oman imperiuminsa Afrikkaan, Intian niemimaalle ja Kaukoitään. Mutta eivät halunneet. Itse asiassa, kiinalaiset pitivät omaa maataan niin ylivoimaisen kehittyneenä, etteivät halunneet ottaa turhia vaikutteita ulkopuolisilta barbaareilta.
   Sittemmin tämän asenteen takia länsimaat pääsivät menemään Kiinan ohi.

   Perinteisesti kiinalaisten näkemys ei ole ollut globaali, vaan Kiina-keskeinen. Tätä ilmaisee jo kiinalaisten maalleen antama nimi: Keskinen kuningaskunta, maailman napa.
   Kiinalaiset ovat pyrkineet turvaamaan tämän keskiön lähiympäristöään dominoimalla, mutta eivät juurikaan pidemmälle ulottuvilla valloitusretkillä. Eurooppaa vandalisoineet aasialaiset eivät suinkaan olleet kiinalaisia vaan mongoleja, jotka aikoinaan ryöstivät myös Kiinaa. Kiinalaiset eivät hyökänneet Mongoliaan kukistaakseen vainolaisensa, kuten imperialistit olisivat tehneet, vaan rakensivat 6.000 kilometrin mittaisen muurin estääkseen naapureitaan häiritsemästä enempää.
   Ei siis voi sanoa, että kiinalaisten perinteet viittaisivat imperiumin rakentamiseen.

   Kiinalaiset suhtautuvat kyllä neuroottisesti omasta mielestään Kiinaan kuuluviin alueisiin, jotka menetettiin heikkouden vuosina. Ilman Hogkongin ja Macaon kysymyksen ratkaisemista ei olisi ollut mahdollisuuksia normalisoida suhteita länsimaihin. Myös Tiibet on Kiinan tulkinnan mukaan perinteinen osa Kiinaa, eikä siihen liittyviä lännen ehdotuksia juuri arvosteta. Vaatimuslistan ehdoton ykköskohta on Taiwan,  mutta kiinalaisilla on varaa odottaa "vaikka sata vuotta", kuten kiinalaiset aikoinaan totesivat Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissingerille.
   Sijoitukset Afrikkaan ja öljymaihin sekä viime aikoina arktiselle alueelle ovat omiaan varmistamaan raaka-aineiden saannin nopeasti kasvavalle Kiinan teollisuudelle. Historiallisten kokemusten takia kiinalaisilla on pelko eristetyksi joutumisesta. Hägglund arvelee, että siinä tapauksessa Kiina saattaisi aloittaa sodan, jos sitä yritettäisi eristää raaka-ainelähteistään.
   Mikä Kiinan tavoite on tulevaisuudessa? Hägglund arvelee, että jos se on raaka-aineiden saannin turvaaminen, se on rauhaa edistävä tekijä. Siitä hyötyvät kehitysmaat, mihin Kiina investoi, ja myös kehittyneet maat, mitkä voivat viedä omia tuotteitaan Kiinaan tai siirtää sinne kotimaassaan kannattamatonta tuotantoa. Jos Kiina sen sijaan alkaa rakentaa imperiumia perinteisin keinoin, luvassa on monenlaista selkkausta.
   Välttämättä Kiinan tulevaia valintoja ei tiedetä vielä Kiinassakaan.

   Käytettävissä olevista taloudellisen voiman mittareista kansantuote on puutteistaan huolimatta yleisin. Joitain vertailuja sen käyttö vääristää, esim. sotilaan palkkamenot ovat Yhdysvalloissa moninkertaiset Kiinaan verrattuna, vehnän viljely EU-maissa on paljon kalliimpaa kuin kehitysmaissa ja öljyn pumppaaminen on Jäämerestä huomattavasti arvokkaampaa kuin Arabian hiekalta.
   Ostovoimapariteetti antaisi useassa vertailussa luotettavamman kuvan, mutta sekään ei sovellu kaikkiin tekijöihin. Sotilaallisia voimasuhteita arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon asianomaisen maan hintataso. Esim. kun CIA ja Britanniassa ilmestyvä Military Balance harrastivat Neuvostoliiton asemenojen kokoluokan arvioimista, ne toisinaan arvioivat asemenot jopa maan bkt´ta suuremmiksi. Kissinger kertoi Hägglundille eräällä lounastapaamisella 1990-luvulla, että käy Helsingissä aika ajoin juuri siitä syystä, että sieltä saa luotettavammat tiedot itänaapuristamme kuin mitä CIA kykenee antamaan.
   Bkt´n kasvuprosentti antaa osviittaa tulevaisuuden voimasuhteille. Noiden lukujen valossa ainoastaan Kiinalla on lähitulevaisuudessa mahdollisuus haastaa USA. Mutta kuinka Kiinalle käy, jos siellä palkkataso nousee? Jo nyt joidenkin halpatuotteiden tuotantoa on siirretty esim. Bangladeshiin ja Vietnamiin. Sinänsä Kiinalla on kiistaton etu valtavista ihmisvoimavaroistaan, maassa riittää vielä vuosikymmenten ajaksi työvoimaa monenlaisiin tehtäviin.

   USA käytti vuonna 2013 asevoimiinsa yhtä paljon varoja kuin kolmetoista suuruusluokaltaan seuraavaa maata yhteensä, noin 600 miljardia USD. Lähimpänä oli Kiina, jolla summa oli viidesosa Yhdysvaltojen vastaavasta, kolmonen oli Venäjä, yhdeksäsosalla amerikkalaisten varustelumenoista.
   Yhdysvaltojen ylivoima näkyy erityisesti materiaalissa. Hävittäjiä, helikoptereita, kuljetuskoneita, lentotukialuksia ja suuria pinta-aluksia maalla on enemmän kuin Venäjällä ja Kiinalla yhteensä. Lisäksi useassa kategoriassa Yhdysvalloilla on suorituskykyisimmät välineet.
   Asevoimien henkilöstömäärässä USA ei erotu samalla tavoin, aseissa on 1.500.000 miestä ja reservi on 800.000 miehen vahvuinen. Kiinalla on yli kaksi miljoonaa sotilasta, Intialla yli miljoona ja Venäjällä noin miljoona.
   Amerikkalainen sotilas on maailman kallein. Kotitukikohdassa sotilasmenot ovat vielä kohtuulliset, mutta taistelutehtävissä todella korkeat. Esim. suomalaisen sotilaan kulut Afganistanissa ovat alle neljäosa jenkkisotilaan kuluista.
   Ydinaseita Venäjällä ja Yhdysvalloilla on kummallakin n. 8.000 ydinkärkeä, Ranskalla n. 300, Kiinalla ja Britannialla yli 200 kummallakin. Pelkkä ydinaseiden omistus ei kuitenkaan ole riittävä pelote, jos ne on mahdollista tuhota yllätyshyökkäyskellä. Niinpä ne on tapana sijoittaa maanalaisiin siiloihin, hälytysvalmiudessa oleviin lentokoneisiin tai sukellusveneisiin.

   Viime vuosien kuuma peruna on ollut kysymys Iranin ydinaseesta. Maalla olisi kapasiteettia valmistaa ydinaseita, mutta onko se suunnitelmissa, siitä on riidelty jo pidemmän aikaa. Hägglund pitää asiaa kahdella tavalla vakavana.
   Jos Iran oikeasti valmistaisi ydinaseen, se saattaisi uhata aseen käytöllä hieman Pohjois-Korean tyyliin ja terrorisoida sen avulla Lähi-itää. Toiseksi Iranin ydinase johtaisi ketjureaktioon, kuten Intian hankinta aikoinaan johti Pakistanin seuraamiseen perässä. Jos Iranilla olisi ydinase, ainakin Saudi-Arabia hankkisi sellaisen itselleen.

   Elektroniikka on tuonut tiedustelulle uuden ulottuvuuden. Satelliitit kuvaavat mahdolliset kohteet, ja Googlesta on saatavilla ilmakuvia vähän joka puolelta maailmaa. Lennokeilla kuvia voi tarkentaa ja siirtää reaaliaikaan. Erään vertauksen mukaan amerikkalaiset ovat kuin šakinpelaaja, joka näkee pelilaudan kaikki nappulat vastustajan nähdessä vain pari amerikkalaisten nappulaa ja osan omistaan.
   Datasiirto on korvannut äänikommunikaation lennon- ja taistelunjohdossa. Ilmataistelut käydään pääosin ohjuksin, jolloin ei tarvitse hakeutu alähitaisteluun.
   Hägglund muistuttaa kuitenkin, ettei parhaillakaan ilmavoimilla kovin helposti toista valtiota vallata, joidenkin päinvastaisista haaveista huolimatta. Toisen maailmansodan aikana Saksan ilmavoimien johtaja Herman Göring vakuutti Adolf Hitlerille hoitavansa ilmavoimillaan britit polvilleen. Mutta ei hoitanut. Sitten lupasi hoitaa ilmavoimillaan Stalingradiin hyökänneiden saksalaisten huollon. Mutta ei hoitanut sitäkään.
   Vietnamin sodassa Pohjois-Vietnamiin syydettiin toiseen maailamnsotaan verrattuna nelikertainen määrä pommeja. Mutta Pohjois-Vietnam ei antautunut. Täydellisestä ilmaherruudestaan huolimatta USA menetti huomattavan määrän lentokoneita ja jopa tuhansia helikoptereita.
   Ainoa sota, missä ilmavoimat yksinään lannistivat vastarinnan, oli NATOn hyökkäys Serbiaan vuonna 1999. Tosin erityisen vertailukelpoisena Hägglund ei tuota pidä, voimasuhteet kun olivat NATOn hyväksi n. 50:1. Lisäksi serbien rauhanhaluun saattoivat vaikuttaa huhut maavoimien hyökkäyksestä etelästä.

   2000-luvulla suurvaltojen panostukset kyberpuolustukseen ja hyökkäyskykyyn ovat kasvaneet. Jos eläisimme edelleen hevosvetoisessa maailmassa, kyberhyökkäyksillä ei merkitystä olisi. Mutta yhteiskuntarakenteemme nopea kehitys sekä riippuvuus digitaalisista ja sähköisistä palveluista on päässyt yllättämään meidät. Kriittisissä toiminnoissa, kuten sähköntuotantojärjestelmissä olevat haavoittuvuudet, voivat heijastua mitä ihmeellisimpiin asioihin. Hägglund edellyttää maaltamme kykyä turvata kybertoimintaympäristömme ja tarvittaessa puolustaa sitä siinä kuin fyysistä maaperäämmekin.

   Miksi ylivoimaisella tekniikalla varustetut amerikkalaiset sitten eivät saaneet vietnamilaisia nujerrettua? No, vietnamilaiset taistelivat omassa maassaan, jenkit kaukana omastaan, monet heistä sinne vastentahtoisesti lähteneinä asevelvollisina. Psyykkinen lataus ja uhrivalmius olivat vietnamilaisilla huomattavasta korkeammalla kuin vastustajalla. Vietnamilaiset olivat kuumassa ja kosteassa ilamstossa kotonaan, tunsivat maaston ja myös osasivat hyödyntää sen antamia mahdollisuuksia.
   Vietnamilaiset kaivoivat tunneleita yli 200.000 km. Tunnelit ulottuivat aivan Etelä-Vietnamin pääkaupungin Saigonin pohjoispuolella sijainneen amerikkalaisen komentokeskuksen kylkeen. Ja nuo tunnelit olivat mitoitetut vietnamilaisille, amerikkalaiset yleensä juuttuivat niihin heti lähdössä.
   Vietkongiksi kutsuttujen kommunistisissien taktiikkana oli välttää amerikkalaisten tuliylivoimaa. Sen edessä vetäydyttiin ja vastustaja pyrittiin houkuttelemaan vietnamilaisille edullisempaan maastoon. Tuli avattiin mieluiten väijyksistä alle kahdenkymmenen metrin etäisyydeltä, jolloin jenkit eivät voineet käyttää raskaiden aseiden tai ilmavoimien tulivoimaa. Vietnamilaiset tekivät hyökkäyksiä myös ns. pehmeitä kohtaita vastaan, kuten komentopaikkoja, upseerimessejä ja lentokenttiä, jotka miinoitettiin.

   Demokratian levittämistä voi pitää eräänlaisena ennalta ehkäisevänä kriisinhallintana. Demokratiassa erimielisyyksiä ei näet ole tapana ratkaista asein vaan äänestämällä. Tosin demokratia ei estä demokraattisesti hallittua valtiota hyökkäämästä toisen maan kimppuun.
   Satakunta vuotta sitten Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson asetti maalleen - ja vähän muillekin - tavoitteeksi demokratian levittämisen. Ja sittemmin sitä demokratiaa onkin levitetty. Tämä on tapahtunut sekä istuttamalla että hivuttamalla.
   Saksa ja Japani nostetaan usein esiin todisteina siitä, että demokratiaa voi levittää pistimen kärjessä. Demokratian istuttivat vahvat miehitysjoukot. Hägglund muistuttaa kuitenkin, että kummassakin maassa oli myös vahva keskiluokka, jonka varaan demokratiaa voitiin rakentaa.
   Siirtomaavallat pyrkivät jättämään itsenäistyneisiin alusmaihinsa demokraattisen hallinnon, vaihtelevalla menestyksellä. Useimmiten jossain vaiheessa siirryttiin diktatuuriin jonkun kaapattua vallan.
   Hägglundin mukaan demokratian täytyy kypsyä. Ei siihen voi suoraan hypätä. Väkisin viety demokratia on kuin kaivoon kaadettu vesi, ei se siellä pysy. Paremmat menestymisen mahdollisuudet olisi Hägglundin mielestä silloin kun demokratiaa hivutetaan. Varsinkin, jos sen myötä maahan syntyy keskiluokka.

   NATOn viides artikla määrää muut NATO-maat antamaan apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle NATO-maalle. Tarkemmin sitä ei määritellä, mitä tuo apu olisi. Kyseinen artikla ei siis velvoita yhtäkään NATO-maata antamaan sotilaallista apua. Tuo kannattaa Hägglundin mielestä huomata.
   Kylmän sodan aikana tuolla artiklan väljyydellä ei ollut käytännön merkitystä. USA piti Neuvostoliittoa päävihollisenaan ja NATO oli sen tärkein väline tämän patoamiseen.
   NATOn laajeneminen oli kylmän sodan jälkeen hyödyllinen asia Yhdysvaltojen vaikutuspiirin laajentamisessa itään. Samalla Yhdysvallat alkoi luopua kyvystään käydä samanaikaisesti kahta eri sotaa.
   Aasiassa muhii monenlaista selkkausta Kiinan lähimerien alueella. Jos USA joutuisi laajamittaiseen sotaan alueella, sillä ei yksinkertaisesti olisi liiemmälti voimia toiseen sotanäyttämöön.
   Jos tuolla suurempi selkkaus kuitenkin syntyisi sekä jos Venäjä käyttäisi tilannetta hyväkseen ja haastaisi riitaa eurooppalaisten NATO-maiden kanssa, Yhdysvallat voisi täyttää sopimuksen velvoitteet antamalla NATO-liittolaisilleen muuta kuin aseellista apua. Hägglund on huomannut, ettei tämä mahdollisuus vieläkään ole NATO-liittolaisille valjennut - eikä myöskään meidän sinisilmäisille NATO-intoilijoillemme.

   Me luemme pääasiassa länsimaiden historiaa. Kiina tulee mukaan ikään kuin siirtomaavalloitusten sivutuotteena. Tästä joku saattaa saada käsityksen, että länsi olisi aina ollut kehityksen kärjessä ja maailman napa.
   Kuitenkin todellisuudessa suuri osa ihmiskunnan keksinnöistä on tehty nimenomaan Kiinassa. Ja vielä 1700-luvulla Kiinan kansantuote oli suurempi kuin koko länsimaailman. Vain viimeisen parin vuosisadan ajan länsi on ollut Kiinaa vahvempi. Mutta jatkuuko lännen hegemonia, vai meneekö Kiina uudelleen kärkeen?
   Aritmetiikka tukee mahdollisuutta, että Kiina ohittaisi lännen. Kiinan kansantuote on kasvanut viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan keskimäärin 8 - 9 prosenttia vuodessa. Kiinassa on enemmän ihmisiä kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yhteensä. Kiinalaiset ovat työteliäitä ja vähään tyytyviä. Korkeakouluista valmistuu miljoonia suomalaisinsinöörien tasoisia työntekijöitä joka vuosi.
   Toisaalta taas keksinnöt on pitkään tehty lännessä, Piilaakson ja Harvardin tapaisissa älykeskittymissä. Kiina on nykyisellään vähän kuin Japani ennen, se soveltaa taidolla lännen keksintöjä, mutta tuottaa itse omia innovaatioita huomattavasti länttä vähemmän. Ja toisaalta taas viime aikoina Kiinan valtio on panostanut entistä enemmän tutkimukseen ja tuotekehitykseen.
   Osittain Kiinan kansantuotteen kasvuluvut selittyvät sillä, että lähtötaso on ollut todella alhainen. Kun yhteen lisätään yksi, kasvu on 100 %, mutta kun lukuun 200 lisätään yksi, kasvu on enää 0,5 %. Joten luonnollista kehitystä olisi se, jos kasvuprosentit vähän kerrallaan hiipuisivat.

   Presidentti J.K. Paasikivi tunsi Venäjän ja venäläiset perin pohjin.  Hän pohti Suomen suhteita itänaapuriin ja pelkisti käsityksensä iskulauseisiin, kuten "Maantieteelle emme voi mitään" ja "Moskova ei ole käräjäoikeus".
   Mutta mikä on tilanne nykyisin? Uhkaako meitä esim. aseellinen hyökkäys idästä?

   Hägglundin mukaan tällä hetkellä ei ole mitään akuuttia uhkaa olemassa. Hyökkäykseen pitäisi olla jokin varsin painava syy, eivät venäläisetkään ihan huvin vuoksi sotimaan ryhdy. Ja Venäjällä ei ole mitään syytä Suomeen hyökätä. Sen sijaan Venäjällä on kolme painavaa syytä olla hyökkäämättä.
   Ensinnäkin nykyinen monipuolinen yhteiselo Suomen kanssa on Venäjän taloudellisten etujen mukainen tilanne. Toisekseen Venäjään ei Suomen suunnasta kohdistu minkäänlaista sotilaallista uhkaa, ei suoraan eikä välillisesti NATO-jäsenyyden tai muun liittouman kautta. Ja kolmanneksi, Suomi on sotilaallisesti turhan kova pala, miehitykselle saattaisi tulla arvaamattoman paljon hintaa.
   Hägglundin mielestä Suomen ei ole syytä ärhennellä Venäjälle, eikä myöskään heittäytyä rähmälleen. Järkevintä olisi tehdä kumpaakin osapuolta hyödyttävää yhteistyötä.

   Valtaosa Euroopan maista on lakkauttanut yleisen asevelvollisuuden ja siirtynyt palkka-armeijaan. Pitäisikö Suomen tehdä samoin?
   Asevelvollisuudesta luopuneet eurooppalaiset valtiot ovat pääsääntöisesti NATO-maita. Kun Neuvostoliitto romahti, NATO siirtyi Yhdusvaltojen johdolla aluepuolustuksesta kriisinhallintaan. Amerikkalaiset kehottivat liittolaisiaan kehittämään uuden doktriinin edellyttämiä joukkoja, jotka voitiin lähettää kriisialueille, eikä tuhlaamaan voimavaroja vanhan doktriinin mukaiseen aluepuolustukseen.
   Jäsenmaat noudattivat neuvoja ajatellen, että jos tuetaan liittolaisia, ennen muuta Yhdysvaltoja, kriisinhallinnassa, saadaan vastaavasti tukea oman maan puolustukseen. Toisin sanoen, puolustus ulkoistettiin Yhdysvalloille.
   Ulkoistaminen toi taloudellisia säästöjä. Eurooppalaiset jäsenmaat vähensivät asemenojaan. Toisaalta se toi myös tappioita. Esim. Suomen kokoinen Tanska on menettänyt Afganistanissa kaatuneina 43 sotilasta ja meitä huomattavasti pienempi Viro yhdeksän. Suomi menetti 58 vuoden aikana kriisinhallintatehtävissä kuusi taistelussa kaatunutta.   

   Kyllähän edellä mainittu menettely on Hägglundinkin mielestä looginen niissä maissa, jotka eivät luota omaan sotilaalliseen kykyynsä. Kokemukset toisesta maailmansodasta ovat vielä mielessä. Manner-Euroopan sotaan osallistuneiden maiden pääkaupungeista ainoastaan Moskova ja Helsinki jäivät miehittämättä. Päinvastoin kuin manteren nykyiset NATO-jäsenmaat, Suomi osoitti, että pienikin maa voi säilyttää itsenäisyytensä.
   Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman yleistä asevelvollisuutta. Palkka-armeijan keskimääräinen miesvahvuus Euroopan NATO-maissa on 0,3 % väestöstä. Tuo 0,3 % antaisi Suomelle 16.000 miehen palkka-armeijan. Silloin alkaisi kyllä Hägglundinkin mielestä olla vähän pakko liittoutua.
   Lisäksi palkka-armeijalla olisi myös mentaalista vaikutusta. Puolustusta ei enää koettaisi koko kansan asiaksi. Sehän olisi ulkoistettu sotilaille, jotka saisivat siitä työstä palkkaa.

   Siirtymistä palkka-armeijaan on perusteltu taloudellisilla syillä ja tasa-arvoon vedoten. Asevelvollisuudesta luopuminen lisäisi bruttokansntuotetta n. 0,5 %, mikäli kaikki asevelvolliset työllistyisivät. Mutta jos eivät työllistyisi, tai jos veisivät työpaikkoja vähemmän pystyviltä, vaikutus olisi luonnollisesti toinen.
   Ja sitten tuo laskelma meneekin jo ihan pöpelikköön, jos laskuihin otetaan mukaan varusmieskoulutuksen tuottamat hyödyt. Armeijahan on kuin jatkoluokka peruskouluun, jollaista nyt ollaan pohtimassa. Se antaa lukuisia käytännön valmiuksia: moni ajaa kuorma-autokortin armeijassa, sotilaspoliisit saavat etulyöntiaseman poliiseiksi ja lääkintämiehet hoitoalalle, aliupseerit ja upseerit saavat johtajakoulutuksen sekä siitä hyvitystä opintosuorituksiin eräissä korkeakouluissa. Eli ei varusmiespalvelus mitään hukka-aikaa ole.
   Tasa-arvoa on se, että naiset pääsevät armeijaan itse niin halutessaan. Ehdotus asevelvollisuuden ulottamaan koskemaan myös naisväestöä ei ota huomioon sitä, etä miehellä ja naisella nyt vain on olemassa pieni ero. Kyllähän Hägglundkin lupaa kannattaa naisten asevelvollisuutta, jos myös miehet alkavat tulla raskaaksi ja imettää. Nykyisellään asevelvollisuus kuitenkin on ainoa keino, millä miehet edes jossain määrin voivat korvata naisille synnyttämisestä ja hoidosta koituvan rasituksen.

   Palkka-armeijaa on perusteltu myös välineistön teknistymisellä, mikä eräiden väitteiden mukaan vaatii pitkän koulutuksen. Sitä ei kuulemma pysty omaksumaan nykymuotoisessa lyhyessä varusmiespalveluksessa.
   Hägglund arvelee väitteen esittäjien olevan ikäihmisiä, joilla ei ole realistista käsitystä nykynuorison valmiuksista. Oikeasti nuorisomme on kuin kotonaan elektronisten vempeleiden kanssa, niiden, joilla nykyisiä taisteluvälineitä ohjataan. Kriisinhallintatehtävissä varusmieskoulutuksen varassa toimivat reserviläisemme ovat useimmiten päihittäneet palkka-armeijoiden sotilaat mennen tullen.

   Valtaosa Suomen älymystöstä haluaa Suomen NATO-jäseneksi. Valtaosa kansasta on toista mieltä.
   Onhan Hägglundkin kuullut erinäisiä perusteluja jäsenyyden puolesta. Väitetään esim. että ulkopuolella jäämme ilman tärkeitä tietoja. Ja kyllähän tämä pitää osittain paikkansa, tosin vain vähemmän tärkeiden tietojen osalta.
   Hägglund osallistui kymmenen vuoden ajan NATO-kokouksiin. Ja noiden vuosien aikana hän kuuli NATOn jäsenmaiden edustajien valittavan, kuinka nämä eivät saa käyttöönsä haluamaansa tiedustelutietoa, varsinkaan Yhdysvalloilta. USA ei sitä anna edes liittolaisilleen, koska lähteet paljastuvat, jos kaikki kerrotaan. Tärkeää tiedustelutietoa jaetaan vain niille, joiden on välttämätöntä se saada, siihen mikään NATO-jäsenyys ole koskaan vaikuttanut.   
   Sanotaan myös, että NATO-jäsenyys toisi Suomelle Yhdysvaltojen sitoumuksen antaa tarpeelliseksi katsomaansa apua, jos Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Ja kyllähän Hägglund myöntää, että NATOn piirissä tapahtuva suunnittelu ilman muuta nopeuttaisi avun saantia kriisin sattuessa. Ja huoltovarmuuttakin jäsenyys edistäisi.
   Jäsenyyshakemuksen jättöä ensi tilassa on perusteltu hakemuksen käsittelyn vaatimalla ajalla. Väitetään, että kriisin alkaessa emme enää pääsisi jäseneksi, tai ainakaan ajoissa.
   Hägglund on täysin tietoinen siitä, että uusien jäsenmaiden hyväksyminen NATOon on vienyt neuvotteluineen pari vuotta. Mutta toisin kuin useimmat edelliset uudet jäsenet, ei Suomi mistään Varsovan liitosta ole karannut. Jos Suomi NATOn jäseneksi halutaan ja Suomi jäsenyyttä hakee, sen kuin isketään töpseli seinään. Noin tekninen puoli, ja kyllä neuvottelutkin tarvittaessa saadaan vietyä läpi hyvin nopeasti, jos molemmilla puolilla poliittista tahtoa on. Jos kriisi on jo päällä, Suomi kyllä halutaan joka tapauksessa joukkoon. Siinä tapauksessa NATOon tulisi vahvistukseksi maa, joka on oikeasti huolehtinut puolustusvalmiudestaan eikä ole hurahtanut kriisinhallintaan.

   Hägglund ei kannata Suomen NATO-jäsenyyttä. Viroa lukuun ottamatta kaikki uudet NATO-maat ovat ajaneet omat puolustusvoimansa alas. Ja niin myös meille kävisi, luonnonlain kaltaisesti.
   Eikä syy tuohon kehityskeen edes olisi, ainakaan ensisijaisesti, liittolaisten painostus, vaikka saisimmekin kyllä kuulla kehotuksia lopettaa turhanpäiväinen aluepuolustus ja keskittyä kriisinhallintaan. Sen sijaan seurauksena olisi yleisen mielipiteen vaiheittainen kääntyminen maassamme liittolaisavun autuuteen.
   Jos noin ei mitä ilmeisimmin kävisi, Hägglund saattaisi hyvinkin kannattaa NATO-jäsenyyttä. Nimittäin kaikki muut mahdolliset haitat olisivat hänen mukaansa hallittavissa, mutta puolustuksen alasajo ei.
   Sopimuksiin Hägglund ei halua luottaa, ne kun ovat pelkkiä papereita. Sodan uhatessa jokainen maa joka tapauksessa ajattelee omaa etuaan. Pienen maan on aina turvallisinta pelata varman päälle.

   Niin, upseeriliiton jäsenkyselyissä enemmistö varsinkin ylimmistä upseereistamme kannattaa Suomen NATO-jäsenyyttä. Hägglund arvelee tämän johtuvan kysymyksen asettelusta. Nimittäin, jos kysyttäisiin, kannatatko jäsenyyttä, vaikka se johtaisi asevelvollisuudesta ja aluepuolustuksesta luopumiseen, olisi Hägglundin mukaan varmaa, että selkeä enemmistö niin ylemmistä kuin alemmistakin upseereista vastaisi kieltävästi.

   Suhteiden ylläpito Yhdysvaltoihin ei vaadi NATO-jäsenyyttä. Järjestö on vain Yhdysvaltojen ulkopoilitiikan väline, ei mikään portti Washingtonin suosioon. Nykyisinkin meille myydään myös sellaisia aseita, joita ei suostuta myymään edes kaikkiin jäsenmaihin.
   Amerikkalaiset suhtautuvat ulkovaltoihin tekojen mukaan, eivät retoriikan perusteella. Toisin kuin moni liittolainen, Suomi nähdään maana, joka hoitaa itse oman puolustuksensa.

   Hägglund näkee Suomen puolustuksen olevan vankalla pohjalla, jolle on hyvä rakentaa jatkossakin. Puolustuksen rakenne on toimiva, doktriini ajanmukainen ja kansan tuki vahva.
   Hienosäätöä on hyvä tehdä aika ajoin. Vanhentunut materiaali pitää luonnollisesti uusia.
   Yleisen asevelvollisuuden ansiosta koko maata kyetään puolustamaan. Hägglundin mukaan meillä on hyvät edellytykset purjehtia nykyistä myrskyisemmissäkin vesissä, kunhan huolehdimme puolustuskyvystämme edelleen.

   Rauhan utopia on Gustav Hägglundin selväsanainen ja perusteltu arvio siitä, kuinka maailma tällä hetkellä makaa, siihen johtanutta kehitystä unohtamatta. Kirja tuo esille myös näkökulmia, joita ei edelleenkään julkisuudessa liiemmälti esitellä.
   Aikoinaan ex-päätoimittaja Jarmo Virmavirta kirjoitti sen verran painokkaan kehotuksen lukea juuri tämä kirja, että ehkä tuo kehotus kannattaa tässäkin kohden noteerata. Varsinkin, kun muutenkin on hyvä kirjoitus. Eli alla linkki Virmavirran Uusi Suomi -verkkojulkaisussa julkaisemaan kirja-arvioon.

Uusi Suomi

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Vaihtoehto II
E.P. Thompson: Ydinaseeton Eurooppa
Alkuteos Zero Option 1982
Suomentaneet Heikki Hirvensalo ja Carl-Erik Skarp 1982, Mikael Böök 2015
InPrint (paino), Into 2015
304 sivua


Brittiläinen historioitsija Edward Palmer Thompson (1924 - 1993) oli myös END- ja CND-rauhanliikkeiden aktivisti, joka paitsi tutki historiaa mahdollisesti myös vaikutti sen kulkuun. Thompsonin 1980-luvun alun ydinvarustelua ja kylmää sotaa koskevat puheet ja kirjoitukset noteerattiin sekä idässä että lännessä, ja vuonna 1982 niistä julkaistiin kokoelma Zero Option, joka tunnetaan Suomessa nimellä Ydinaseeton Eurooppa.

   12.12.1979 sotilasliitto NATO päätti nykyaikaistaa ydinaseistuksensa Euroopassa. Tuosta päätöksestä voi katsoa myös Euroopan ydinaseriisuntaliikkeen alkaneen. Tuo päätös toi välittömästi näkyviin sen, miten Eurooppa määritellään Pentagonin kriisisuunnitelmissa. Niissä suunnitelmissa Eurooppa nähdään mahdollisen rajoitetun ydinsodan näyttämönä. Päätös polkaisi esiin oppositioliikkeen viidessä vastaanottajamaassa (Alankomaat, Belgia, Iso-Britannia, Länsi-Saksa ja Italia) ja myös Fennoskandiassa.
   Ydinaseiden ja ydinasetukikohtien (ja sitä kautta myös mahdollisten iskujen kohteiden) tiheys oli hetkessä paljastunut, ei ainoastaan sotilasasiantuntijoille, vaan nyt yleisölle. Silti Euroopan rauhanliikkeessä ei ollut kyse vain risteilyohjusten, Pershing II -ohjusten ja SS-20 -ohjusten vastustamisesta. Ihmiset olivat alkaneet myös kyseenalaistaa poliittisia oloja, jotka jakavat Euroopan kahtia, ja jotka tuottavat tämän aseistuksen kasvun vastakkaisissa blokeissa. Näin protestien internationalismi, joka ensin kehittyi lännessä, alkoi etsiä läpimenoteitä idässä oleviin samoin ajatteleviin ryhmiin.

   Thompsonin mukaan rauhanliike on perustanut toimintansa yksinkertaiseen olettamukseen, siihen, että sivilisaatiota ja ekosfääriä olisi puolustettava. Jo tällä yksinkertaisella olettamuksella se kuitenkin erottautui molempien puolien puolustusyhteisöjen tasapainojen ja pelotteiden olettamuksista.
   Vuosina 1980 ja 1981 rauhanliike oli vahvimmillaan Euroopassa, kylmän sodan halkaisemalla manterella. Näissä erityisissä poliittisissa oloissa oli väistämätöntä, että euroopplaaiset alkaisivat uudestaan etsiä kolmatta tietä vastakkaisten supervaltojen välissä.
   Liikkeen spontaanisuus ja kunnioituksen puute hätkähdyttivät kummankin osapuolen puolustuksen johtajia. He näkivät sen "epävakautta luovana" tekijänä sekä pyrkivät mahduttamaan sen politiikan perinteisiin muotoihin ja patoamaan salaisiin neuvotteluihin, minne vain ja aínoastaan osapuolten valtuuttamalla oikealla henkilökunnalla olisi pääsyoikeus. Thompsonin mukaan tuo aiheuttaisi rauhaan johtavan kolmannen tien mahdollisuuden menettämisen. Rauhanliikkeen tuli edelleen vaikuttaa poliittiseen prosessiin, mutta prosessin muodoista erillään ja siitä riippumatta.

   Ydinaseiden peloteteoriaa, keskinäisen varmistetun tuhon periaatetta, Thompson ei kovin korkealle arvostanut. Hänen mukaansa teoria ei vain kestä minkäälaista kosketusta todellisuuteen. Pohjimmiltaan se on luolamiesten idea: jos minullakin on nuija, et uskalla kumauttaa minua, koska silloin myös sinä saat nuijasta kalloosi. Ja tuo ajatus on siirtynyt aikatasolta toiseen, eikä se koskaan ole erityisemmin pidäkkeenä toiminut. Historiantutkija voi sanoa ainoastaan, että joskus se on toiminut jonkin aikaa, joskus ei, ja aina se on lopulta sortunut.
   No, ydinaseissa on uutta se, että niiden tuhovoima on niin suunnaton, että niitä on mahdoton käyttää minkäänlaisen järjellisen logiikan mukaisesti. Juuri tämä seikka sai vanhan, laajalti hylätyn teorian näyttämään jälleen uskottavalta - hetken ajan.
   Mutta Thompsonin mielestä teoria ei silti toimi. Ei se ohjaa minkään kansan käytöstä. Se on pelkkä jälkikäteen esitetty selitys, joka antaa teoreettisen oikeutuksen toimenpiteille, joihin on ryhdytty aivan muista syistä.
   Ensimmäisiä ydinaseita ei kehitety siksi, että joku teoreetikko keksi peloteopin ja tiedemiehet sen jälkeen saivat tehtäväkseen rakentaa pommin. Oikeasti pommit keksittiin, jotta saatiin toisen maailmansodan loppuvaiheessa vastapuoli pakotettua rauhaan.
   Yhdysvaltojen strategista lennonjohtoa ei vuonna 1946 perustettu pelotteeksi Neuvostoliiton ydiniskua vastaan, vaan siksi, että voitiin uhata Neuvostoliittoa Yhdysvaltojen ensi-iskulla. Lämpöydinaseita ei kehitetty pelotteeksi ketään vastaan, vaan Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman esittelemiseksi ja koska ne näyttivät olevan "mukavia uusia kehittelemisen arvoisia kapineita". Peloteteoria tuli muotiin sen jälkeen, kun myös Neuvostoliitto aikanaan kehitti lämpöydinaseita.
   Kehitys, eli uhan kasvattaminen, oli jatkunut edelleen. Lähes jokaisessa tapauksessa kehityksen johdossa oli ollut Yhdysvallat, eikä Neuvostoliitto ollut kertaakaan jättänyt vastaamatta haasteeseen.
   Valtioiden välillä ei koskaan vallinnut vakaata pelotetasapainotilaa. Sen sijaan tuon tilan varjolla pyrittiin jatkuvasti ylivoima-aseman saavuttamiseen. Risteilyohjukset ja neutronipommit tulivat tutkimuslaboratorioiden alkemisteilta, aseteollisuuden pr-miehiltä, kohujuttujen kirjoittajilta ja populistipoliitikoilta, sotilaseliittien keskinäisestä kilpailusta. Peloteteoria tuli mukaan vasta myöhemmin, kaiken tämän perustelemiseksi.
   Vuosien 1950 ja 1980 välillä Euroopassa ei käyty sotia. Olisiko täällä sodittu, jos NATOa ja Yhdysvaltojen ydinaseita ei olisi ollut? Sitä Thompson ei tiedä. Hän tietää vain, että ajanjaksolla täällä ei sodittu. Eikä se välttämättä kerro mitään tulevaisuudesta.
   Kannattaa huomata myös, että Neuvostoliitto ei ole tunkenut myöskään NATOn ulkopuolisiin, ydinaseita omistamattomiin valtioihin, kuten Suomeen tai Itävaltaan. Ja kannattaa huomata, että ajanjaksolla oli vain harvoja niin vakavia eurooppalaisia kansallisia kiistoja, että ne olisivat olleet todennäköisiä sodan aiheuttajia. Ja niistä harvoista kiistoista useimmat olivat saman liittouman sisäisiä, kuten NATO-maiden Kreikan ja Turkin.
   Mutta olisiko Neuvostoliitto lähtenyt vyörymään, jos NATOn ydinasepelotetta ei olisi ollut. No, eihän Thompson väitä tietävänsä asiaa. Mutta huomauttaa, että osapuolia on saattanut pidätellä myös tavanomaisen sodan mahdollisuus - jos tavanomainen sota paisuisi maailmansodan mittoihin, kuten 1900-luvulla kaksi kertaa tapahtui, kyllä sekin aika arveluttavalta vaikuttaisi. Thompsonin muistin mukaan Euroopassa ei toisen maailmansodan loppuessa ollut kovin kummoista halua aloittaa uutta samanlaista.
   Mistä tuossa peloteteoriassa siis olikaan kysymys? No, siitä, että lännen omat aseet olivat olemassa pelotteen vuoksi, mutta idän aseet olisi laukaistu tai ne olisi saatettu laukaista heti kun siitä olisi strategista tai taktista etua. Ei ollut olennaista väittää, että ne olisi laukaistu, riitti, että ne saatettiin laukaista. Pahimman tapauksen analyysi sitten eteni rajaamalla pois mahdottomina kaikki muut poliittiseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuritodellisuuteen liittyneet havainnot. Ja teorian tarkoitusperien mukaisesti oletettiin, että vastapuoli olisi aina väistämättä pahantahtoinen, epämoraalinen, opportunistinen ja vailla muita motivaatioita kuin ehdoton vihamielisyys.
   Thompson itse ei tiennyt yhtäkään tieteenalaa, joka käyttäisi tällaisia menetelmiä. Tietenkin jokainen tiede kaventaa näkökulmansa tiettyihin ilmiöihin ja rajaa pois epäolennaiset seikat. Mutta ei se sen jälkeen liitä, tai ainakaan sen ei pitäisi liittää, alkuehtoihin salaa sattumanvaraisia oletuksia pois rajatuista ilmiöistä.
   Jos rikostutkimus olettaisi alkuehtonaan, että yhteiskunta jakaantuu kahteen osaan, toisaalta poliisiin ja lakiin, toisaalta muihin kansalaisiin, ja edelleen, että kaikki kansalaiset aina etsivät tilaisuutta murhata lähimmäisensä, jollei poliisi ole kaiken aikaa katsomassa näiden perään, silloin teoria puoltaisi poliisivaltiota, jonka jokaiseen tienristeykseen olisi pystytetty hirsipuu. Kuvittelemalla murhaajia kaikkialle rikostutkimus provosoisi täten ristiriitatilanteita ja saisi aikaan enemmän murhia aivan kuten peloteteoria on kasvattamassa ydinsodan riskiä.
   Pahimman vaihtoehdon analyysi rajaa pois paremmat vaihtoehdot ja kieltäytyy harkitsemasta toimenpiteitä, jotka voisivat johtaa parempien vaihtoehtojen toteutumiseen. Näin se itse asiassa lisää pahimman vaihtoehdon toteutumisen riskiä.

   Suurimman vaaran Thompson näkee piilevän sellaisen menettelytavan seurauksissa, joka on jäädyttänyt diplomaattisen ja poliittisen prosessin sekä lykännyt jatkuvasti rauhan solmimista. Ydinpeloteteorian kehittelyssä rajattiin epäolennaisena pois kaikki, mikä ei liittynyt aseisiin. Mutta mikään teoria ei voi estää taloudellista ja poliittista prosessia jatkumasta.
   Turhautunut aggressio on saanut kaikupohjaa vastakkaisten valtaryhmittymien yhteiskunnissa. Aseiden symbolismi on muokannut niiden kultuuria. Molempien osapuolten sotateolliset kompleksit ovat laajentaneet ja vakiinnuttaneet poliittista valtaansa. Militarismi on kasvattanut vasalliensa joukkoa siviilissä. Kylmä sota vakiinnutti itsensä, ei kahden osapuolen välisenä, vaan molempien sisäisenä, omiin etuihin perustuvana.
   Peloteteoria olettaa, että vallitsee muuttumaton tila: keskinäisen varmistetun tuhon tila. Mutta historia ei tunne muuttumattomia tiloja. Ydinpeloteopin ollessa vallassa molemmat osapuolet muuttuvat.
   Niistä tulee pelotteesta riippuvaisia. Niistä tulee yhteiskuntia, joiden tuotanto, ideologia ja tutkimus suuntautuvat yhä enemmän kohti sotaa. Kysymys ei ole siitä, että valmistauduttaisiin sotaan. Siinä valmistaudutaan muuttumaan sellaisiksi yhteiskunniksi, jotka ryhtyvät sotaan.
   Miten tuosta tilanteesta sitten pitäisi pyrkiä pois? Thompson ei halunnut jättää sitä tehtävää yksin poliitikoille ja valtion virkamiehille. Nimittäin, politiikan ja armeijan luonteesta johtuen poliittiset ja sotilaalliset johtajat viimeisinä luopuvat vihollisasenteista, sillä niin pian kuin he tekevät niin, heidän kotoiset vastustajansa syyttävät heitä salaliitosta vihollisen kanssa.
   Ainakin ensi vaiheessa Thompson tekisi työn valtiollisen tason alapuolella. Tarvittaisiin ennennäkemätön määrä tavallisten kansalaisten vapaaehtoisia voimia kerimään uutta rauhan vyyhteä. Tiedemiehillä ja sivistyneistöllä olisi tässä työssä eritysiiä velvollisuuksia sekä heidän erikoistaitojensa ja mahdollisuuksiensa vuoksi että tieteen ja taiteen yleismaailmallisten humaanien vaatimusten vuoksi.
   Thompson ei kehottanut sivistyneistöä ja tiedemiehiä politikoimaan. Näiden pitäisi kulkea politiikan edellä ja yrittää koota eurooppalainen kulttuuri jälleen ehjäksi. Muuten kaikki politiikka ja kaikki kulttuuri kuolevat.

   Kun Thompson vieraili Tšekkoslovakiassa, länsimielinen tšekki Václav Racek huomioi tuon vierailun ja kirjoitti kriittisen analyysin koskien Thompsonin Prahassa pitämää puhetta sekä kahden järjestelmän vertailua. Seuraavassa keskeisiä seikkoja Thompsonin vastauskirjeestä.
   
   Thompson tarttui Racekin väittämiin, että rauhanasian ja vapauden välillä olisi välttämättä jonkinlainen ristiriita, sekä etteivät rauhan puolesta työskentelevät voisi toimia vakavasti vapauden puolesta. Thompson myös ihmetteli, että Racek arveli Thompsonista tuntuvan oudolta kuulla, että Englannin poliittisesta järjestelmästä esitetty julkinen kritiikki on itsessään osoitus brittien demokraattisen prosessin todellisuudesta ja jatkuvuudesta.
   Miksiköhän Thompson pitäisi yrittää saada vakuuttuneeksi noista asioista, hän kun on itsekin noista kirjoittanut? Huomattava osa Thompsonin historioitsijan työstä on ollut sitä, että hän on tutkinut Britannian demokraattisen prosessin alkuperää, sen todellisuutta ja sen rajoja. Koska Thompson koki prosessin olleen militarisoinnin paineen alaisena uhattuna, kirjoituksetkin olivat olleet kärkeviä.
   Thompson näki itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden rakentaneen mielessään "toisesta maailmasta" täysin illusorisen kuvan, jonka nämä olivat saaneet Yhdysvaltojen äänen radiolähetyksistä, sekä totuttuaan uskomaan, että asia on aina päinvastoin kuin mitä virallinen kommunistipropaganda väittää.
   Thompson otti esimerkiksi Chilen syrjäytetyn presidentin Salvador Allenden, joka yhdysvaltojen levittämän väitteen mukaan olisi ollut "kommunistinen diktaattori", jonka kansanjoukot yleislakon avulla olisivat syösseet vallasta. Todellisuudessahan Allende oli demokraattisesti valittu presidentti, joka harjoitti uudistuspolitiikkaa, jonka asemaa ensin horjutettiin ja joka sitten syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa.
   Tätä Thompson ei ottanut esille selitelläkseen parhain päin mitään mielivaltaista vallankäyttöä Racekin omassa maassa. Hän vain halusi korostaa objektiivisuutta: Yhdysvaltojen ääni ei aina kertonut koko totuutta eikä Rude Pravo aina valehdellut - vaikka jälkimmäisen kirjoittajat tyhjänpäiväisillä moraalisaarnoillaan tekivätkin parhaansa, jotta asia siltä vaikuttaisi.
   
   Kirjeessään Racek laittoi Thompsonin suuhun sanat, että neuvostoliittolainen militarismi olisi "voittopuolisesti puolustuksellista". Jos tarkkoja ollaan, Thompson laittoi nuo sanat lainausmerkkeihin ja sitten käytti kolmen sivun verran tilaa kritisoidakseen juuri tuota väitettä.
   Thompson oli nimenomaan väittänyt, ettei ole sellaista kapinetta kuin "puolustuksellinen" ydinase. Noilla aseilla uhkaillaan, ne suunnataan hyökkäykseen, niillä voidaan aiheuttaa joukkotuho. Kuinka tarkkaan ne tähdätäänkään, ne aiheuttavat valtavaa "rinnakkaistuhoa". Niinpä noilla samoilla sivuilla Thompson oli kirjoittanut, että ydinaseiden käsittäminen "perimmältään puolustuksellisiksi" on pelkkää oletettujen aikeiden moralisointia.
   Ydinaseet voi ehkä oikeuttaa "pelotusteorian" avulla, mutta se ei tarkoita samaa kuin itsepuolustus. Sekä poliittiset että tekniset syyt romuttivat vanhan pelotusteorian ja ilmaantui uusia teorioita, missä ydinsotaa voitiin jopa "harkita" ja missä sitä jopa suunnitellaan. Sellaisia strategioita oli jo kauan pohdittu Pentagonissa: niissä operoitiin käsitteillä "vastaisku" ja "rajoittunut ydinsota" tai "näyttämöydinsota".
   Thompson arveli Euroopan (sekä idän että lännen yhdessä) olleen todennäköisimmin ajateltu olevan sellainen "näyttämö". Sellaista sotaahan NATO harjotteli vuoden 1977 harjoituksissaan. Vastauksena oletettuun hyökkäyssuunnitelmaan, jonka Neuvostoliitto toteuttaisi "tavanomaisin" asein Länsi-Saksaa vastaan, kenraali Haig allekirjoitti käskyn rajoitetusta ydinensi-iskusta Itä-Saksassa, Puolassa, Tšekkoslovakiassa, Unkarissa, Romaniassa sekä Bulgariassa sijaitsevia lentokenttiä ja huoltolinjoja vastaan. Olettamuksen mukaan siinä vaiheessa neukut keskeyttäisivät tavanomaisin asein käytävän hyökkäyksen ja solmittaisiin aselepo - vaikka monet sotilasasiantuntijat olivatkin varoittaneet, että on todennäköisempää, että mikä tahansa ydinasehyökkäys johtaisi nopeasti täysimittaiseen ydinsotaan.
   Niin, asian ydin on siinä, että joidenkin amerikkalaisten neuvonantajien mielestä oli poliittisesti ja strategisesti täysin hyväksyttävää harkita "näyttämö-sotaa" Euroopassa (sekä laatia suunnitelmia ja valmistaa aseita sen varalle), sillä nämä olettivat, että Yhdysvallat voisi "voittaa" sellaisen sodan oman mantereensa juurikaan vahingoittumatta - ja tuollaiset neuvonantajat olivat 1980-luvun alussa ryhmittyneet presidentti Ronald Reaganin ja tämän hallinnon ympärille.
   Thompson oli havainnut, että itäeurooppalaiset ihmisoikeusaktivistit eivät edes halunneet osallistua keskusteluun noista asioista, vaikka ne olivatkin riittävästi dokumentoituja. He kieltäytyivät kaikesta keskustelusta, todistusaineistosta piittaamatta, syyttämällä länsimaisia rauhanaktivisteja "myöntyväisyydestä" ja tekemällä näiden tarkoitusperät kyseenalaisiksi.
   Jos Itä-Euroopassa otaksutaan, että koska läntinen maailma on vapaampi, se on sen vuoksi pakostakin rauhanomaisempi ja sen valtiomiehet voivat toimia vain rauhanomaisin aikein, se olisi Thompsonin mielestä petollinen virhepäätelmä.
   Jotkut varhaisimmat demokratiakokeilut syntyivät imperiumin sydänalueilla, kuten Ateenan liittovaltio ja Rooman tasavalta. Koko 1800-luvun ajan brittiläinen ímperiumi laajensi alueitaan, lujitti valtaansa Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa sekä otti suuren osan Afrikasta itselleen.
   Kukoistavalla imperiumilla on ehkä "varaa" sallia omille kansalaisilleen hieman enemmän vapauksia ja eriäviä mielipiteitä. Imperialismi tai militarismi voi vallan mainiosti viettää yhteiselämää demokratian kanssa, vieläpä hyvin onnellista yhteiselämää. Mutta politiikan sotaisuus tai rauhanomaisuus on tyystin eri asia, sitä ei voi päätellä länsimaisten vapauksien ja oikeuksien perusteella.

   Thompson arveli, että Itä-Euroopan aktivistien reaktio Euroopan aseriisuntaliikkeeseen johtui tietojen niukkuudesta ja yksipuolisuudesta. Että he olettivat, etä lännessä liikkeen olivat aloittaneet yksinkertaiset "hyvän tahdon" ihmiset ja kommunisteja lähellä olevat piirit.
   Thompson kertoi Racekille voivansa vain todeta, että vetoomuksen useimmat allekirjoittajat olivat henkilöitä, jotka monen vuoden ajan olivat selvästi osoittaneet tukensa ihmisoikeusasialle Itä-Euroopassa. Ja Bertrand Russellin rauhansäätiö, joka oli ollut keskuksena levitettäessä vetoomusta ja käytäessä kirjeenvaihtoa ympäri Eurooppaa, tuki jatkuvasti julkaisuin, julkisin kokouksin ja vetoomuksin Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan toisinajattelevia.
   
   Lopuksi Thompson kertoi Racekille etsivänsä vaihtoehtoisia yhdistäviä voimia. Hän arveli, että ensi alkuun voisi järjestää joitain tapaamisia, vuorovaikutuksen voisi laittaa vireille. Tämä strategia voisi ilmetä Euroopan kummankin osan nuorison joissakin yhteisissä tunnuksissa ja näitä tunnuksia esille tuovissa toimissa. Toiminta ei perustuisi yhdenmukaisiin ongelmiin, vaan siihen, että molemmin puolin ymmärrettäisiin toisen osapuolen tavoitteet.
   Jos kahden osapuolen voimat saisi liitettyä toisiinsa solidaarisuuden sitein, ja jos niitä yhdistäisivät itsenäisyys, demokratia ja militarisminvastaisuus, sillä olisi suunnattoman myönteinen vaikutus koko maanosan halki. Kylmän sodan politiikan keskeiset tukipylväät alkaisivat muuttaa muotoaan.

   Palataan sitten aikaan pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ennen kylmän sodan alkua. Jos tarkastelisimme tuolloista tilannetta, voisimme Thompsonin mukaan nähdä kylmän sodan selvemmin epänormaalina poliittisena olotilana. Kummallisena ja hyvin vaarallisena olotilana.
   Kylmän sodan Euroopassa raja oli vedetty yli koko manteren. Tämän rajan kummallakin puolella oli kasattu toista vastaan suunnattuja suuria asemääriä, vihamielisiä ideologioita, turvallisuuspalveluja ja poliittisia rakenteita. Molemmat osapuolet valmistautuivat sotaan, missä kumpikin olisi jakanut yhteisen tuhon. Kuitenkin molemmat osapuolet kiistivät aikomuksen hyökätä toista vastaan, mutisivat vain ydinpelotteesta ja puolustuksesta.
   Thompsonin mukaan lyhyt katsaus osoittaa, että käsitys kahdesta monoliittisesta vastakkaisesta järjestelmästä on huonosti yhtäpitävä menneiden vuosikymmenten todisteiden kanssa. Sodanjälkeisen etupiirijaon jälkeen ei ollut tapahtunut minkäänlaista idän vaikutuspiirin työntymistä uusille eurooppalaisille alueille. Kun 1950-luvulla NATO-joukot ja Neuvostoliitto vetäytyivät Itävallasta, Itävallan puolueettomuuden takaavaa rauhansopimusta oli kunnioitettu kummallakin puolella.
   1980-luvulle tultaessa Puola oli vain yksi monista Itä-Euroopan maista, jotka olivat suuresti velkaantuneita lännen pankeille - mitä meidän pitäisi ajatella kapitalisteille pantatusta kansandemokratiasta? Itse Neuvostoliitto oli riippuvainen Yhdysvaltojen keskilännen preerioiden viljasta ja keskilännen farmarit puolestaan riippuvaisia tuosta myynnistä. Länsi-Saksa solmi sopimuksen maakaasun tuonnista Siperiasta, länsimaiset monikansalliset yhtiöt olivat sijoittaneet varoja neuvostoliittolaisiin ja itäeurooppalaisiin yrityksiin, hyödyntäen matalia työvoimakustannuksia ja lakkojen puuttumista kommunistisessa maailmassa.
   Thompson piti mahdollisena, että myös Neuvostoliiton mannertenväliset ohjukset olisivat sisältäneet Yhdysvalloissa suunniteltuja tai valmistettuja osia, vaikka amerikkalaiset sotavoimat varasivatkin huippuluokan teknologian omaan käyttöönsä.

   Thompsonin mukaan oli absurdia odottaa, että kummankin osapuolen asejärjestelmät riisuisivat itseään aseista. Jos kylmään sotaan halusi rakenteellisesti vaikuttaa, oli tehtävä noita järjestelmiä epävakaiksi alhaalta käsin.
   Thompson tarkoitti uudenlaista politiikkaa, joka ei voinut olla poliitikkojen harjoittamaa. Sen tuli olla uusien internationalististen kunniasääntöjen määräämää, kansalaisten harjoittamaa rauhanpolitiikkaa. Tuolloin sitä harjoittivat lääkärien kansainvälinen liike, kirkot, kirjailijat ja monet muut tahot.
   Thompson mainitsee musiikin voivan olla sellaista "politiikkaa". Hän ottaa esimerkiksi vierailunsa Three Choirs -festivaalille, jossa hän kuuli Aulis Sallisen Dies Iraen Englannin ensiesityksen. Teos oli musiikkisovitus Arvo Turtiaisen runoelmasta, joka kertoo ydinaseiden planeettaamme kohdistamasta uhasta, ja sen esitti Unkarin Kansanarmeijan kuoro.
   Jos tämä oli pieni, mutta kaunis, sovinnon ääni, olihan niitä laajemminkin levinneitä ja kovempia ääniä. Thompson huomasi, että oli tapahtumassa kulttuurinen sukupolvienmuutos. Nuoriso oli tullut joukolla rauhanmielenosoituksiin Bonnissa, Lontoossa, Madridissa, Roomassa ja Amsterdamissa. Nuoriso oli kyllästynyt kylmään sotaan.
   Thompson näki olevan tapahtumassa muutos politiikan alapuolella olevalla tasolla, joka ilmeni muodissa, musiikissa, symboleissa ja vaatteissa, ja jollainen voi olla merkityksellisempi kuin Geneven neuvottelut. Nuo pop-yhtyeet osasivat tehdä manteren ylittävää musiikkia. Eivät ne bändit aseneuvotteluasiantuntijoita olleet, mutta ne olivat lietsomassa Euroopan nuorisoa toistensa syliin.

   Tuolloin, 1980-luvun alussa, kun tietoisuus ydintuhon mahdollisuudesta oli alkanut vaikuttaa, oli Thompsonin mukaan tilaisuus. Hän ajatteli vuotta 1944 ja vastarintaliikkeen huippuhetkeä. Euroopassa olisi ollut jälleen kerran saatava liikkeelle sellainen henki.
   Mutta enää se ei olisi voinut nousta sodan ja sorron vanavedessä, sen olisi ollut pakko nousta ennen kuin ne syntyvät. Viisi minuuttia myöhemmin se olisi ollut jo liian myöhäistä.
   Thompson totesi, että ihmiskunnan täytyy vihdoin tulla täysikasvuiseksi. Meidän on oivallettava, että Toinen olemme me itse.

   E.P. Thompsonin kirjoituskokoelma Ydinaseeton Eurooppa arvostelee kylmän sodan toimijoita ja kyseenalaistaa ydinasevaltojen toimintalogiikan silmiä avaavalla tavalla sekä kumoaa rauhanliikkeisiin liitettyjä stereotypioita. Valitettavasti kylmän sodan aikana kirjoitetut tekstit ovat relevanttia luettavaa vielä tänäkin päivänä.

   Päätetään tämä tiivistelmä linkillä erääseen kuvaukseen siitä, miten kylmän sodan aikana lapsuutensa elänyt koki maailman kahdeksanvuotiaana.

Ultra Bra

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 10.6.

Afrikka ei lähtenyt miehestä, eikä mies Afrikasta. Lähetyssaarnaaja Pertti Söderlundin elämäntarina.

Kuukauden Vaihtoehto I
Kirsi-Klaudia Kangas: Afrikka valitsi minut

Sodan repimässä Liberiassa Leymah Gboweesta kasvoi lapsisotilaiden terapeutti ja tulinen rauhanaktivisti. Hän yhdisti Liberian naiset ja perusti liikkeen, josta tuli jotain suurta.
   Niin suurta, ettei sitä voinut lopettaa, ennen kuin hanke olisi viety loppuun saakka.
   
Kuukauden Vaihtoehto II
Leymah Gbowee: Meissä on voimaa

Sorron yöstä rasismia ja kolonialismia vastaan. Eli kokoelma Frantz Fanonin keskeisiä poliittisia tekstejä.

Kuukauden Vaihtoehto III
Frantz Fanon: Poliittisia kirjoituksia - kohti Afrikan vallankumousta

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Muistakaa europarlamenttivaalit. Puolueemme vaalisivustolle pääsette seuraavasta linkistä.

Europarlamenttivaalit

Myös Suomenmaasta löydätte tietoa ehdokkaistamme.

Suomenmaa