Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto
Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti
Suomentaja Liisa Ryömä
WSOY 2009
175 sivua


Claes Andersson (1937 - 2019) muistetaan sekä politiikasta että kulttuurielämästä. Jazz-muusikko, runoilija, prosaisti, psykiatri ja kansanedustaja Andersson toimi 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton ensimmäisenä puheenjohtajana sekä kulttuuriministerinä. Kymmenen vuotta sitten hän julkaisi muistelmansa, teoksen Jokainen sydämeni lyönti.
   Anderssonin muistelmat ovat hänen muistelmansa. Hän ilmoittaa heti alussa kertovansa siitä, mitä on tapahtunut - mutta ennen kaikkea siitä, minkä hän luulee tapahtuneen. Tai minkä hän luulee muistavansa.
   Se, minkä Andersson muistaa, saattaa olla tapahtunut, tai sitten hän kuvittelee sen tapahtuneen. Mutta kyllä hän muistaa myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan.
   Andersson kuvaa itseään muistin mytomaaniksi. Kun hän on riittävän monta kertaa toistanut itselleen jonkin tarinan, se muuttuu todeksi. Hän on ollut mukana jossain, mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi, joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen.
   Joskus Andersson saattaa aavistaa, mitä hän on unohtanut, mutta yleensä unohdus on tiivis ja läpitunkematon. Hän on kuullut, että tuollaiset unohdetut muistot voivat palautua juuri ennen kuolemaa. Kun putoaa päistikkaa jostain korkealta tai törmää nopealla autolla seinään. Tai sillä hetkellä, jolloin suuri valtimo ratkeaa tai verisuoni aivoissa pettää. Silloin voivat unohtuneet muistot kuulemma palata.
   Mutta sitähän Andersson ei muistelmiaan kirjoittaessaan tiedä, onko näin.
  
    Vuosikymmeniä sitten Andersson aloitti lääkäriopinnot Helsingin yliopistossa. Vuotta aiemmin hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi. Kaksi laudaturia, kolme cum laudea.
   Anderssonin oli pettänyt hänen suuri ensirakkautensa B, jonka mielestä Henkka oli petipuuhissa parempi. Henkka oli täysi tomppeli, mutta isompi kuin Andersson, hänellä oli enemmän rahaa, ja varmasti suurempi vehjekin. Andersson suri ja suunnitteli hirttäytymistä. Yritti unohtaa ja onnistuikin, ajan ja jalkapallon avulla.

   Andersson alkoi harjoitella viinan juomista ja humaltumista. Rakastui tulevaan vaimoonsa. Pääsi eroon poikuudestaan.
   Sai tippurin eräällä Kööpenhaminan matkalla.

   Lääketieteellisessä tiedekunnassa oli ryhdyttävä pänttäämään, hellittämättä. Loputon sivumäärä taottavana vastahakoiseen kalloon. Andersson muistaa ajatelleensa usein, että jos joku olisi latonut kirjavuoren hänen eteensä ennen opiskeluja, hän ei olisi koskaan aloittanutkaan.
   Musiikki ja kirjat sekä tytöt olivat ne virvoittavat lähteet, jotka estivät Anderssonia nääntymästä janoon ja muuttumasta lukukoneeksi, vailla omia ajatuksia ja omaa elämää.

   Vasta silloin, parikymppisenä, Andersson todella kiinnostui tulevasta lääkärinammatista. Hän näki sielunsa silmin edessään pitkät rivit halvautuneita ja vaurioituneita ihmisiä, jotka odottelivat, että hän tulisi lohduttamaan heitä, ottaisi heidät syliin, parantaisi heidän sairautensa ja lievittäisi heidän tuskaansa.
   Mutta ennen kaikkea Andersson halusi oppia kirjoittamaan ja tulla vähitellen oikeaksi kirjailijaksi, joka julkaisee kirjoja, joita muut saattavat lukea.

   Andersson luki lääketiedettä kuusi vuotta. 25-vuotiaana hänestä tuli lääketieteen lisensiaatti. Koko 1960-, 1970- ja puolet 1980-luvusta hän työskenteli eri mielisairaaloissa, mielenterveystoimistoissa ja alkoholiklinikoilla. Ja oli hänellä jokusen vuoden myös yksityispotilaita pitkäkestoisessa psykoterapiassa.
   Samaan aikaan hän jatkokoulutti itseään psykoterapeutiksi omalla kuuden vuoden terapialla ja kuuden vuoden teoreettisilla opinnoilla Therapeia-säätiössä.

   Aikanaan Anderssonin medisiinarikurssi vietti nelikymmenvuotisjuhlaa. Alun perin neljästäkymmenestä kurssilaisesta oli läsnä kaksikymmentäneljä.
   Kurssilaiset alkoivat opiskella helmikuussa 1956, samana vuonna, jolloin Neuvostoliitto raiskasi Unkarin. Andersson muistaa, kuinka heikoksi ja avuttomaksi hän tunsi itsensä lukiessaan kuvauksia murhatuista ja kuolemaa halveksivista opiskelijoista. Hyväuskoinen ja naiivi osa hänestä särkyi. Tällainen maailma siis oli, tältä näyttävät vallan ja sorron kasvot. Siihenkö sosialismiin hän oli uskonut?
   Medisiinarikurssi tapasi 40 vuotta myöhemmin. Tapaaminen oli vastoin Anderssonin odotuksia kiintoisa.

   Kuusi tai seitsemän kurssilaisista oli ehtinyt kuolla, jotkut oman käden kautta. Kaksi oli Amerikassa professoreina. Yksi laitoshoidossa dementian takia.
   Kun kurssilaiset kävivät lääketieteen kandidaatteina psykiatrikurssia Lapinlahden sairaalassa, professori Martti Kaila sanoi eräällä luennollaan: "Kolme teistä tulee tekemään itsemurhan".
   Kurssilaiset vilkaisivat toisiaan. Olivat epäileviä. Ja huvittuneita.
   Mutta oikeassa Kaila silloin oli.

   Neljänkymmenen vuoden jälkeen kurssitoverit olivat paljon vanhempia kuin Andersson muisti. Hän itse oli samanlainen kuin muisti.
   Parin oluen jälkeen tuntui kuin noita neljääkymmentä vuotta ei olisi ollutkaan. Vitsiniekat kertoivat samoja juttuja kuin neljäkymmentä vuotta aiemmin. Taantumusnuoret olivat muuttuneet taantumusvanhuksiksi ja hiukan pönöttäviksi. He olivat leppeän lupsakoita. Joko kaljupäitä tai valkohapsisia.
   Naispuoliset kollegat näyttivät hirveän vanhoilta, sellaisilta kuin isoäidit lapsuuden mielikuvissa. Paitsi kurssin priimus, joka oli yhtä tyttömäinen kuin nuorena. Kaula vain oli vähän kurttuisempi.

   Juuri kun kurssilaiset olivat tekemässä lähtöä kotiin päin, joku keksi, että voisivat vuoron perään kertoa, mitä oikeastaan olivat puuhailleet viimeiset neljäkymmentä vuotta.
   He vielä elävät olivat ilmeisesti selvinneet varsin hyvin. Ainakin ammatillisesti.
   Kuolleet tai muuten poissaolevat ohitettiin hienotunteisella ja jymisevällä hiljaisuudella.
 
   Jossain vaiheessa Andersson pohti sitä, ettei heistä kukaan edes maininnut J´tä, kurssin menestyneintä kirurgia ja ylilääkäriä, joka vasta pari kuukautta aiemmin oli tehnyt itsemurhan. Itsemurha oli yllätys, koska J oli vaikuttanut heistä kaikista tyynimmältä, vakaimmalta ja kaikin tavoin sopeutuneimmalta. Sanottiin, että hän oli potilaittensa rakastama ja työtovereittensa kunnioittama.
   J oli silloin tällöin ottanut yhteyttä Anderssoniin vanhana kurssitoverina. Oli pyytänyt neuvoja isoveljensä suhteen. Oli ollut tästä huolissaan tämän toistuvien masennuskausien ja itsetuhoisen käytöksen takia.
   Andersson ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että J oli veljensä ongelmista puhuessaan kuvannut itseään.
   Kuinka ihminen voi olla noin huomiokyvytön ja tyhmä?

   Kun tuli Anderssonin vuoro kertoa, piirin toiseksi viimeisenä, hän huomasi karttavansa sitä, mikä oli tuskallista ja tuntui kiusalliselta. Kaikkia todellisia virheitä, petoksia, epäonnistumisia ja möhläyksiä.
   Anderssson vältti puhumasta avioerostaan, sekavista rakkaussuhteistaan ja lastensa sairauksista. Pelkurimaisesti hän pysytteli pintakerroksissa ja piiloutui pikkuvitsikkäiden anekdoottien taakse. Hänellä oli ollut lapsesta lähtien tapa kuitata epämiellyttävät asiat vitsailulla. Se oli hänen keinonsa selvitä häpeästä, paljastumisista ja rangaistuksista.

   Käsitys, että me muistamme onnelliset hetket, on Anderssonin mielestä harhaa. Kun hän palaa mielessään ensimmäiseen psykiatriseen toimeensa Ruotsin Elskistunassa, hän muistaa selvimmin möhläykset, erehdykset ja fiaskot. Kuin päässä olisi dvd-soitin. Kuin kaikki olisi tapahtunut edellisenä päivänä.
   Anderssonilla ei ollut seudulla ystäviä. Ylilääkäri oli kelpo ukko, mutta poti multippeliskleroosia, minkä vuoksi harvoin muisti tavanneensa Anderssonin aiemminkin. Ylilääkäri esitteli itsensä joka aamu, kyseli Anderssonin terveydentilasta ja ihasteli, kuinka erinomaista ruotsia tämä puhui.
   Anderssonin lähin esimies oli tanskalainen, josta ryöppysi tauotonta puhetta, mistä Andersson ei ymmärtänyt juuri mitään. Muuten tanskalainen oli mukava ja piti tapanaan tarjota Anderssonille Carlsberg-kaljan sairaalan kanttiinissa aina lauantain aamukierroksen jälkeen.
   Yksi ruotsalainen lääkäri, punatukkainen naispuolinen psykiatri, oli myrskyisän älykäs, mutta kärsi vakavasta pakkoneuroottisesta pelkotilasta. Hän ei uskaltanut koskea ketään ihmistä eikä edes oven kahvaa, hänellä oli aina pitkät valkeat hansikkaat  kädessä. Hän saattoi kesken keskustelun nousta, hytkähtää ja rynnätä tiehensä sanaa sanomatta.
   Andersson piti punatukkaisesta psykiatrista kovasti. Joskus hän halusi toimia tämän lailla.

   Kun Andersson vuonna 1963 alkoi työskennellä Tammisaaren mielisairaalassa, siellä oli 650 potilasta. Puolet osastoista oli suljettuja. Pahimmillaan lääkäreitä oli kolme tai neljä. Heidän piti hoitaa päivystykset, tavallinen päivätyö ja lisäksi huolehtia avoimesta mielenterveystoiminnasta.
   Myöhemmin Andersson oivalsi, että jos hänellä olisi ollut vähän enemmän tietoja ja hiukankin enemmän psykiatrista koulutusta, hän ei olisi ikinä selvinnyt siitä urakasta.

   Työpäivät Tammisaaressa olivat pitkiä, usein puoli yhdeksästä aamulla myöhäiseen iltaan. Lisäksi päivystys joka kolmas tai joka neljäs yö.
   Sitä paitsi Andersson hoiti läheisen sotilasvaruskunnan sairaalavastaanoton joka aamu kello seitsemältä. Mutta se työ oli pakko lopettaa siinä vaiheessa, kun oli levinnyt huhu, että Andersson oli pehmo ja mamis, joka kirjoitti sairaslomaa sotilaille silloinkin, kun nämä eivät tehneet kuolemaa. Tästähän seurasi mm. se, että vastaanotolle saapui tavanomaisten viiden, kuuden kävijän asemasta äkkiä kymmenkertainen määrä.
   Ennen suuria sotaharjoituksia vastaanoton potilasmäärä paisui usein kymmenkertaiseksi. Useimmilla oli kuumetta, mutta ei muita tulehduksen oireita. Sitten kävi ilmi, että kuume oli monasti itse aiheutettua, sen saivat aikaan sikarit ja savukkeet, jotka jostain käsittämättömästä syystä olivat päätyneet sotilaan peräsuoleen. Nikotiini nostaa lämpötilaa.
   Andersonista tuntui, että sentapainen sikarien ja savukkeiden poisto sotamiehen persuksesta ei kuulunut hänen koulutukseensa. Hän kyllästyi sotilaslääketieteeseen ja sanoi itsensä irti.

   Mutta muut hommat jatkuivat Tammisaaressa. Anderssonilla oli vastuullaan viisi tai kuusi osastoa. Niistä kolme suljettuja, niihin pääsi sisään ja niistä ulos vain jos oli avain.
   Suljetuilla oli usein riitaita ja levotonta. Heti sisään päästyä kimppuun kävi potilaita, jotka halusivat kaikkea mahdollista. Ennen kaikkea he eivät halunneet olla sisään suljettuja. He halusivat tulla nähdyiksi, saada huomiota ja rakkautta. Sekä tupakkaa ja rahaa.
   Suljettujen potilaat tahtoivat, että heitä pidettäisiin hyvänä ja että heihin syvennyttäisiin. He tahtoivat valittaa vääryyksistä, surkeasta ruoasta, siitä, että joku oli lyönyt tai purrut heitä. Tai siitä, että heihin sattui, heillä oli paha olla, tai he kuulivat ääniä, tai heihin kohdistettiin tappavaa säteilyä. Tai että he olivat  saaneet salaisen viestin, että maailma tuhoutuisi tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan.

   Suljettujen potilailla oli varsin samantapaisia harhoja kuin terveillä, heillä, jotka olivat siellä omasta vapaasta tahdostaan. Olennainen ero oli se, että terveet saivat palkkaa ja nimittivät itseään henkilökunnaksi.
   Potilaat pystyivät terveistä poiketen olemaan melko estottomia ja vähemmän laskelmoivia siinä, kuinka he näyttivät tunteitaan ja katkeruuttaan. Kuitenkin he nauroivat paljon, useimmiten toisilleen tai henkilökunnalle, joskus myös itselleen. He halailivat toisiaan, hyväilivät toisiaan, kampasivat toistensa hiuksia, tappelivat verisesti, lohduttivat ja laastaroivat toisiaan, rakastuivat, kaipasivat pois, vihasivat itseään ja toisiaan.
   Psyykepotilailla ei katsottu olevan sukupuolisia viettejä eikä tarpeita. Yhdyntä oli ankarasti kielletty. Avo-osaston asukit voivat kuitenkin maata keskenään jonkin kuusen tai pensaan suojissa sairaala-alueen laitamilla. Yksi iäkkäämmistä ylilääkäreistä viihdytti usein itseään etsiskelemällä päällekkäin makaavia pareja, astui sitten esiin ja pisti näitä kepillään takamukseen.

   Andersson viihtyi. Kaiken keskellä oli runsaasti huumoria - pöpihuumoria, practical jokes, hirtehishuumoria, hevosenleikkiä - vilpittömyyttä, joka teki hengittämisen helpoksi. Ei tarvinnut teeskennellä. Sai olla juuri sellainen miltä tuntui.

   Andersson oli töissä tuossa suuressa mielisairaalassa viisi vuotta. Vaimo oli kotona ja hoiti kolmea lasta, teki keraamikon töitään ja veti myös posliininmaalauskursseja potilaille.
   Kun iäkäs ylilääkäri, joka kuoli eläkkeellepääsypäivänään, ei enää tarvinnut paritalon toista puolikasta, siihen muutti Anderssonin ikäinen lääkäri, Anderssonin vanha tuttu. Tämän vaimo oli kuvataiteilija. Heillä oli kolme pientä tytärtä. Miehellä oli kaunis baritoni, hän lauloi Schubertin Winterreisea, jota Andersson säesti pianolla kykynsä mukaan.
   Pitkien työpäivien ja yöpäivystysten jälkeen saatuna vapaa-aikana Andersson kävi usein pääkaupungissa tapaamassa ystäviä - enimmäkseen kirjailijoita ja vasemmistoaktiiveja. He päättivät perustaa radikaalin kaksikielisen kirjallisuuslehden. Se perustettiin vuonna 1965 Anderssonien kotona ja sai nimen FBT. Nimen keksi Anderssonien kolmivuotias tytär.
   Lehden toimitussihteeri M on myöhemmin sanonut, että Anderssonin versio lehden nimen synnystä on väärä. Oikeasti nimi syntyi siten, että Anderssonien naapuri pistäytyi ja julisti, että nimen piti olla Finlands Bästa Tidskrift (Suomen paras lehti), joka sittemmin lyhennettiin FBT´ksi.
   Mutta Andersson pitää kiinni omasta versiostaan.

   Viiden numeron jälkeen FBT teki konkurssin. Jäljelle jäi huomattava maksamaton painatuslasku.
   Konkreettista oli, että Anderssonista tuli neljännen kerran isä. M, lehden kantava voima, synnytti tyttären, josta tuli sittemmin psykiatri sekä kahden tyttären ja yhden pojan äiti.
   Tämä ja moni muu seikka johtivat vähitellen siihen, että Andersson ja hänen vaimonsa päättivät erota. Kolme lasta jäivät vaimolle. Mutta silloin he olivat jo muuttaneet pääkaupunkiin ja Andersson alkanut työn Töölön suuren mielisairaalan teho-osastolla.

   Talvi 1967-68 oli epätavallisen kylmä, maassa vallitsi suurtyöttömyys, ihmisiä virtasi pääkaupunkiin työn ja asunnon toivossa. Monet ajautuivat nopeasti noidankehään. Jollei heti löytänyt työtä ja oli asunnoton, päätyi jonkin ajan kuluttua sellaiseen kuntoon, että työn saanti oli yhä epätodennäköisempää. Ja kun alkoholi astui kuvaan, tilanne paheni entisestään.
   Jostain syystä, mitä Andersson ei ymmärrä, hänet sijoitettiin lääkäriksi suuren sairaalan teho-osastolle. Osasto oli pieni ja hyvin varustettu, ja sinne tuotiin ihmiset, jotka olivat yrittäneet tappaa itsensä tai jotka oli löydetty puoliksi tai täysin jäätyneinä kaupungin rannoilta, veneiden alta, porttikäytävistä ja kaupungin laitamien kaatopaikoilta.
   Alku oli Anderssonille šokki. Hän oli Tammisaaren mielisairaalassa unohtanut tehokkaasti enimmän osan mitä oli oppinut siitä, miten käsitellään fysisiä sairauksia ja šokkitiloja, unilääke- ja alkoholimyrkytyksiä sekä ihmisiä, jotka ovat jääneet pakkaseen. Hänellä ei myöskään ollut kokemusta siitä, miten hoidetaan nestetasapainoa tai kuinka nopeasti voi antaa jäätyneen ihmisen sulaa ja saavuttaa normaali ruumiinlämpötila.
   Andersson sai pikaopetusta siitä, kuinka viedään nieluletku henkitorveen, niin että potilas voidaan puhdistaa limasta, oksennuksesta ja muusta asiaankuulumattomasta sekä tarvittaessa yhdistää hengityslaitteeseen. Osaston sairaanhoitajat olivat rutinoituja, taitavia ja estivät Anderssonia tekemästä ylettömiä pöljyyksiä. Anderssonilla oli myös mahdollisuus milloin tahansa neuvotella muiden erikoislääkäreiden kanssa.

   Muutamassa viikossa Andersson perehtyi arvionsa mukaan melko hyvin rutiineihin, ja pystyi keskittymään sosiaalisiin ja mielenterveydellisiin puoliin. Mitkä syyt piilivät näiden depressioiden, itsetuhoisuuden sekä alkoholin ja huumeiden väärinkäytön takana? Oliko itsemurhayrityksillä yhteisiä nimittäjiä? Millaisia olivat taustalla piilevät ihmissuhteet, sosiaaliset tai taloudelliset ahdingot? Miksi ihminen ei halunnut enää elää? Oliko köyhyys kaiken pahan alku ja juuri?
   Anderssonin mieleen tulivat Tolstoin Anna Kareninan aloitussanat: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Tämä tuntui pätevän myös niihin, jotka päätyivät Anderssonin osastolle, koska eivät onnettomuutensa keskellä enää jaksaneet elää.

   Eniten Andersssonia hämmästytti ja ilahdutti teho-osaston työtovereiden railakas huumori, optimismi ja raa´an suorasukainen kielenkäyttö. Asioita kutsuttiin oikeilla nimillä vailla kaunisteluja. Jutut ja vitsit olivat usein hurmaavan raakoja ja perverssejä.
   Se oli kerta kaikkiaan ainoa tapa säilyttää toimintakyky ja oma mielen tasapaino. Jos toinen silmä kyyneltyi, oli toisen nähtävä terävästi ja realistisesti. Kenelle olisi ollut hyötyä synkästä ja myötämielisen itkuvalmiista laumasta hoitajattaria, apuhoitajia, kuraattoreita, psykologeja, siivoojia ja lääkäreitä.
   Ei ei. Riuskoja ja päättäväisiä otteita siellä tarvittiin.

   Anderssonin tehtäviin kuului arvioida, saattoiko potilaan lähettää kotiin käytännön pika-avun jälkeen, kun oli vain pari kertaa keskusteltu perheenjäsenten tai muiden asianosaisten kanssa. Kuinka suuri oli riski, että itsemurhayritys toistuisi lähitulevaisuudessa? Tarvitsiko potilas hoitoa jollain toisella osastolla, missä oli enemmän aikaa ja paremmat resurssit kartoittaa tilannetta ja aloittaa psykiatrinen hoito ja kuntoutus?
   Jos itsemurhayritys oli ollut seurausta ilmiselvästä masennuksesta, tilasta, jonka saattoi parantaa ja joka saattoi mennä myös itsetäänkin aikanaan ohi, osastolla oli luonnollisesti velvollisuus estää mahdollisuuksien mukaan uudet, mahdollisesti kohtalokkaat itsemurhayritykset. Mutta toisinaan potilas pystyi täysin tyynesti ja loogisesti kuvaamaan oman tilanteensa sietämättömäksi ja mahdottomaksi korjata. Kyseessä saattoivat olla auttamattomat henkilökohtaiset menetykset, krooniset ja parantumattomat fyysiset sairaudet tai huume- ja alkoholiriippuvuudet, jotka olivat murtaneet ihmisen fyysisen ja psyykkisen elinvoiman sekä sammuttaneet toivon paremmasta tulevaisuudesta.

   Syksyllä 1967 perustettiin Marraskuun liike, kontrollipoliittinen yhdistys, joka pyrki auttamaan erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Näihin kuuluivat asunnottomat alkoholistit, joille kävi huonosti epätavallisen kylmän talven aikana, neljäkymmentäkaksi asunnotonta paleltui kuoliaaksi Helsingin kaduilla. Näihin kuuluivat mielenterveyspotilaat, joiden oikeusturva oli lievästi sanoen puutteellinen. Pakkohoitoon ryhdyttiin usein hyvin löyhin perustein ja potilaiden lakisääteiset oikeudet olivat minimaaliset.
   Vankeinhoito ei täyttänyt kohtuullisiakaan vaatimuksia inhimillisestä ja kuntouttavasta käsittelystä. Nuorten ensikertalaisvankien paluuprosentti oli lähes kuusikymmentä, ja vankilat toimivat lähinnä rikollisten koulutuslaitoksina.
   Marraskuun liikkeen muihin kohderyhmiin kuuluivat myös etniset ja sukupuoliset vähemmistöt. Homoseksuaalien ensimmäinen etujärjestö Psyyke perustettiin yhdistyksen sisällä ja se oli ituna nykyiselle SETAlle.

   Marraskuun liikkeen aikana Andersson eli erään R´n kanssa. Tämä oli toiminnan ihminen. Kun Andersson eräänä iltana palasi myöhäisvuorosta sairaalasta, hänen vuoteessaan kuorsasi vieras mies. R oli löytänyt tämän puolitajuttomana, tolkuttomassa humalassa kaatopaikalta ja onnistunut raahaamaan heille.
   Parin päivän unen, kylvyn, ruoan ja vitamiinien sekä ystävällisen kohtelun jälkeen kaveri osoittautui sekä viisaaksi että sympaattiseksi. Hän oli kätevä ja taitava kaikessa käytännön toiminnassa. Hän tuli mukaan Marraskuun liikkeeseen ja raitistui, ilmeisesti pysyvästi. Hän on menestyksekkäästi auttanut nuoria alkoholisteja ja narkomaaneja.
   Ikävä kyllä joka kerta ei käynyt niin onnekkaasti. Erityisen usein tuli epäonnistumisia vapautuneiden vankien valvonnassa. Andersson ja R olivat liian sinisilmäisiä ja hyväuskoisia.
   Yhteiselämä R´n kanssa kesti runsaat kaksi vuotta. Kaoottiset kohtalot, joihin pariskunta törmäsi, tuntuivat tunkevan sisään ja kovertavan myös Anderssonin ja R´n suhdetta. Se päättyi riitoihin ja konflikteihin, mikä oli kummallekin alentavaa.
   Andersson luopui yhteisestä asunnosta, vuokrasi Ruoholahdesta yksiön ja rakastui muitta mutkitta Katriinaan. Jonka kanssa eli myötä- ja vastoinkäymisissä, ylämäissä ja alamäissä kohti kuiluja, helteellä ja pakkasella, hyvinä ja pahoina päivinä vuosikymmenten ajan. Loppuun saakka.

   Uusi jazzklubi sijaitsi toisessa kerroksessa vanhassa puutalossa Albertinkatu 24 K´ssa Helsingin Punavuoressa. Perustajansa Pekka Mäyrämäen mukaan klubi nimettiin Mäyränkoloksi. Talo on purettu aikoja sitten, tilalla on nykyaikainen kerrostalo, mutta jazzklubi elää yhä monien muistoissa.
   Teini-ikäiselle Anderssonille klubi merkitsi sitä, että hän tapasi ensimmäisen kerran elävinä ihka oikeita, ainakin puoliksi ammattilaisia jazzmuusikoita, ja sai ensimmäisen tilaisuutensa soittaa pianoa pienelle mutta innostuneelle yleisölle.
   Klubille hakeutui ihmisiä, jotka pitivät jatsista. Ja niitä, jotka pitivät niistä, jotka pitivät jatsista.
   Andersson sai klubilla ensimmäiset soittokeikkansa ja häntä pyydettiin Ylermi "Ylle" Kososen kvintettiin. Se oli monivuotisen yhteistyön alku, he soittivat satoja kertoja erilaisissa osakunnissa pitkin kaupunkia ja kaukana maaseudulla, milloin tanssilavalla Kainuussa, milloin työväentalolla Tampereen seudulla. Ylle olikin Anderssonin parhaita ystäviä.

   1950-luvun alussa jatsiin oli vaikea päästä käsiksi. BBC´lla oli lauantaisin tunnin lähetys. Levyjä ei juuri löytynyt. Andersson osti ensimmäisen jazzlevynsä vuoden 1953 kieppeillä Herbert Katzilta, jolla oli levykauppa Uudenmaankadulla. Se oli Fats Wallerin Ain't Misbehavin', iso savikiekko. Jonka Andersson soitti aivan puhki. Kopioi sen nuotti nuotilta, kunnes pystyi soittamaan sen samalla tavoin kuin Fats.
   Teoreettista opetusta ei tuohon aikaan saanut. Päteviä sointukirjoja ei ollut. Andersson yritti oppia kuuntelemalla levjä, kopioimalla ja etsimällä itse oikeita sointuja ja sormituksia. Opiskelusta Sibelius-akatemiassa tai jazz-pop-opistossa saattoi vain uneksia.

   Heitä oli Tom ja Johan, joskus Anckan ja sitten Claes. Tom ja Andersson olivat koulutovereita Brobanissa, viralliselta nimeltään Läroverket för Gossar och Flickor. Johan kävi Norssia.
   Järjestivät kotihippoja jossain vanhemmatpoissakotoa-asunnossa, kutsuivat niihin tyttöjä tanssitettaviksi ja lääpittäviksi. Kävivät elokuvakerhoissa, talvella luistelivat Johanneksen kentällä.
   Tyttöjen lisäksi poikaporukan suuri kiinnostuksen kohde oli kaunokirjallisuus: runot, novellit, proosarunot ja romaanit. He lukivat, vaihtoivat kirjoja ja kiistelivät äänekkäästi lempikirjoistaan.
   Eri vaiheissa keskityttiin järjestelmällisesti erityyppisiin kirjoihin. Oli klassikkojakso, jolloin luettiin venäläisiä ja Musilia, Faulkneria ja Kafkaa. Jonkin aikaa oltiin ihan hullaantuneita ranskalaisiin surrealisteihin. Suomenruotsalaisia modernisteja oli luettu jo koulussa. Uusista prosaisteista suosikkeja olivat Willy Kyrklund ja Lars Gyllensten.
   Paitsi että lukivat, pojat myös kirjoittivat ahkerasti. Yksi Claesin ensimmäisiä henkilöhahmoja oli herra Felberg/ Vikamäki, outo mies, joka kuvitti Anderssonin ja kavereiden mutkikkaita ja eksistentialistisia pohdintoja ihmisen identiteetistä ja elämän tarkoituksesta. Herra Felberg päätyy yksin autiomaahan varusteinaan veitsi, priimuskeitin, paistinpannu sekä suolaa ja pippuria. Hänelle tulee pian nälkä ja muun ravinnon puutteessa hän alkaa syödä itseään. Kun hän on syönyt käsivarret, jalat ja vartalon lihaisimmat osat, alkavat identiteettiongelmat kasautua.
   Mitä kaikkea itsestään voi syödä pysyen silti omana itsenään? Sydämen? Keuhkot? Onko mies yhä mies kun on syönyt oman peniksensä?
   No, onneksi Kustantamon viisas kustantaja torjui ystävällisesti mutta päättäväisesti Claesin julkaisemisyritykset. Noloutta lisäsi se, että sekä Tomin että Johanin käsikirjoitukset hyväksyttiin ja julkaistiin. Kateudesta vihreänä Claes jatkoi ponnistelujaan, mutta tuli hyväksytyksi vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä, joka oli pieni runokokoelma nimeltä Ventil.
   Oikea kirjailija Claes Anderssonista tuli 25-vuotiaana vuonna 1962.

   Nuorena Andersson oli myös jalkapalloilija. Kuusitoistavuotiaana hänestä tuli juniorimestari, minkä jälkeen hän pääsi IFK´n edustusjoukkueeseen. Siinä hän pelasi kevääseen 1959 saakka.
   Joukkueen kanssa pelaaminen ja eläminen muutti Anderssonia. Hän oppi, että tärkeintä oli joukkueen etu. Hän oppi paljon myös toveruudesta ja lojaalisuudesta. Mutta myös petoksesta, raukkamaisuudesta ja kyynärpäistä. Hän näkee olleensa liian kiltti ja taipuvainen, jotta olisi voinut kehittyä huipulle saakka.
   Näyttelijä ja ohjaaja Åke Lindman oli joukkueen tähti, maajoukkueen keskuspuolustaja. Häntä kutsuttiin nimellä Hamlet tai Kuristaja, erään maaottelun jälkeen, jolloin hän ei suostunut päästämään vastustajaa ohi ja kuristi tätä kurkusta. Lindmanista tuli Anderssonin idoli ja varaisä.
   Kun Lindman pääsi elokuvaan Tuntematon sotilas, oli koko joukkueen luonnollisesti kyseinen leffa nähtävä. Dramaattisessa kohtauksessa, jossa Lindman, sotamies Lehto, haavoittuu vaikeasti, työntää kiväärinpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta, joku pelaajista möläytti: "Älä filmaa, Åke!"

   Helsingin Lilla Teaternia Andersson kiittää siitä, että hänelle lahjoitettiin teatteri, taiteista eläväisin ja katoavaisin. Hän sai kokea näyttämön taian, harhan toteutumisen ja mielikuvituksen lumon. Ja Lillanin yhteisön. Sekoitus lahjakkuutta, hulluutta ja ammatillista kunnianhimoa. Vivica, lasse, Ralf, Bisse, Johan, Bebbe, Tua, Asko, Elina, Laila, Lilga, Tomppa... Sen, minkä Andersson tietää teatterista ja dramaturgiasta, hän on oppinut heiltä.
   Missä teatterin magia piilee? Ei se ole akustisissa eikä visuaalisissa efekteissä, ei suurissa joukkokohtauksissa. Se on siinä, kun yksi ainoa näyttelijä saapuu tyhjälle lavalle ja asettuu rampin ääreen. Vain seisoo siinä ja on. Kaikki istuvat lumottuina, taiottuina. Vähäisinkin ele, kasvojen ilme tai asennon muutos saa maagisen sisällön. Aika pysähtyy.
   Sellaista on teatteri silloin kun se on hyvää.

   Anderssonin ensimmäinen kokoillan näytelmä Perhe syntyi Lassen tilauksesta. Se käsitteli alkoholistiperhettä, jossa isä lopetti ryyppäämisen. Minkä jälkeen vaimo sairastui masennukseen ja yritti itsemurhaa. Ja kaikki kolme lasta tarvitsivat psykiatrista hoitoa.
   Tarina perustui pääasiassa erääseen perheeseen, jota Andersson oli hoitanut sairaalassa. Toki siten muutettuna, ettei kukaan tunnistaisi itseään, ja tasoiteltuna siten, että mukaan ei ollut otettu kaikkia itsemurhayrityksiä. Kukaan ei kuitenkaan olisi uskonut todellista tarinaa näytelmän takana.
   Perhe oli sekä kaupallisesti että yleisönsuosioltaan läpimurto, se oli noina vuosina eniten esitetty kotimainen näytelmä. Sitä esitettiin kymmenkunnassa teatterissa ympäri Pohjoismaita.
   Yleisön reaktiot olivat hyvin moninaiset, mutta yleensä voimakkaat. Ne saattoivat vaihdella tirskunnasta ja hysteerisistä naurunpurskahduksista tiiviiseen ja aggressiiviseen hiljaisuuteen. Ensi-illassa muuan tunnettu poliitikko pyörtyi, hänen alkoholiongelmansa ei ollut yleisölle mikään salaisuus.
   Joka tapauksessa se, että toi teatteriin käsikirjoituksensa, kuuli tekstin luettuna ja vastaanotti kaikki reaktiot ja kritiikin heti paikan päällä, oli Anderssonin mukaan tehokkainta kirjailijakoulutusta mitä hän koskaan on nauttinut.

   Jos tahtoo ryhtyä psykoterapeutiksi, on tiettävästi käytävä itse terapiassa. Kuulemma se parantaa itsetuntemusta ja vähentää vaaraa, että vahingoittaa potilasta tiedostamattoman julmilla tai sadistisilla toimilla ja tulkinnoilla.
   Anderssonin päätöstä mennä psykoterapiaan edelsi pitkä ja kuluttava jaakobinpaini. Häntä kauhistutti ajatus muuttumisesta. Auta ihmistä, mutta älä muuta hänessä mitään, oli Anderssonin viesti.
   Andersson kuvitteli kaikkea mahdollista. Terapia tappaisi hänen luovan kykynsä, tukahduttaisi kirjoittamisen ja veisi musiikin ilon. Terapia tuhoaisi hänen yhteiskunnallisen omatuntonsa ja tekisi hänestä pikkuporvarin. Terapia paljastaisi hänestä sellaisia asioita, joiden tietämistä hän ei kestäisi.
   Andersson ajatteli, että terapia tekisi hänet hulluksi. Terapia raunioittaisi hänen taloutensa. Terapia tekisi lopun yhteiselämästä Katriinan kanssa.
   Ja niin edelleen.

   Sitten Andersson meni terapiaan. Ja huomasi, että mikään hänen ennakkoluuloistaan ei pitänyt paikkaansa.
   Itse terapeuttinen prosessi oli kyllä ajoittain raskas ja kivulias, kun varhain koteloituneet kielletyt tunteet aktivoituivat ns. transferenssissa - naispuolinen terapeutti oli Anderssonin mielikuvissa milloin isä, milloin äiti, milloin isosisko. Transferenssi, jota Andersson oli aiemmin pitänyt melko teoreettisena käsitteenä, paljastui suuressa määrin psyykkiseksi realiteetiksi - terapeutista todellakin tuli Anderssonin äiti ja isä, Andersssonin kokemat tunteet olivat aivan oikeita vihan, surun ja hylätyksi tulemisen tunteita.
   Terapiassa avautui ensimmäisen kerran mahdollisuus työstää sisimmän varhaisia ja pimeitä osia. Se tuotti tuskaa ja johti myös pitkiin taantumavaiheisiin. Andersson käyttäytyi ja tunsi olevansa kuin se kolme- tai viisivuotias, joka hän sillä hetkellä oli. Hänessä ilmeni voimakasta turhautumistaipumusta ja primitiivisiä uhmareaktioita, jotka liittyivät anaalisiin ja genitaalisiin outouksiin.
   Andersson oli luullut, että hänen suhteensa etäiseen ja autoritaariseen isään oli ollut ongelmien Gordionin solmu. Mutta ei se pitänytkään, lainkaan, paikkaansa. Isä, joka terapian alussa oli ollut vähintään kolme metriä pitkä ja yhtä leveä sekä täyttänyt koko huoneen, sai vähitellen aivan inhimilliset mittasuhteet. Loppua kohden hän oli sen kokoinen kuin isän pitääkin. Ei enää vaarallinen ja möykkäävä, vaan tavallinen ja rauhallinen.
   Asia muuttui hankalammaksi, kun äiti päätyi terapian keskiöön. Suhteessa häneen, joka oli käyttänyt valtaansa uhrautumalla ja väheksymällä omaa itseään, Anderssonin yksinäisyys ja viha olivat muuttuneet syyllisyyden ja häpeän tunteiksi. Kaikki oli Anderssonin syytä. Hänen syytään oli, että äiti oli onneton. Oli hänen syytään, että äiti oli niin yksin. Oli hänen syytään, että äiti oli luopunut unelmistaan ja tavoitteistaan. Kun poika oli pieni, juuri äiti eikä lapsi tarvitsi apua ja tukea.
   Anderssonin omasta psykiatrisesta ja terapeuttisesta koulutuksesta ei ollut terapiassa mitään hyötyä. Haittaa siitä kyllä oli, Anderssonin hinku älyllistää ja esittää psykologian ammattilaista esti häntä päästämästä omia tunteita esiin. Andersson muistaa, kuinka hän sabotoi terapiaa sabotoimalla eri tavoin terapeutin tulkintoja.
   Andersson ei ole varma, tekikö hänen oma terapiansa hänestä paremman ihmisen tai taitavamman terapeutin. Mutta ainakin se osoitti, että me olemme ristiriitaisempia ja myös mutkikkaampia olentoja kuin yleensä huomaammekaan. Anderssonin aiempi suuri alttius turhautua tai tarve tuntea itsensä eri tilanteissa syrjäytetyksi tai loukatuksi muuttui ainakin tietoisemmaksi, jollei ihan parantunut. Kyllä se jatkossakin tuotti tyydytystä tulla loukatuksi ja kaltoin kohdelluksi. Eihän elämän kaikista nautinnoista voi luopua.
   Ongelmien ja vaikeuksien määrä sinänsä ei tainnut vähetä, mutta kyllä ne muotoaan muuttivat. Kuvitelma, että voisi mennä ongelman pohjiin saakka ja paljastaa "pahan alun ja juuren" osoittautui harhaluuloksi. Henrik Ibsenin näytelmässä Peer Gynt on kohtaus, missä päähenkilö vertaa ihmissielua kerros kerrokselta kuorittavaan sipuliin etsittäessä ydintä, jota ei ole, ja tämä vertaus täsmää Anderssonin mukaan suuresti siihen minkä terapia vahvisti.

   Anderssonilla yksi syy haluun ryhtyä psykiatriksi oli ulkopuolisuuden tunne. Hänen epävarmuutensa kiusasi, hän halusi oppia sen, mitä ihmisestä voi tietää. Varsinkin omasta itsestään. Hän arvelee olevan jotain perää väitteessä, että sen, joka on kiinnostunut hulluudesta, täytyy itsekin olla vähän hullu. Jollei kykene tai pysty eläytymään muiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin, jää vieraaksi myös itselleen. Empatia perustuu eläytymiseen, joka puolestaan perustuu siihen, että tunnistaa toisen ihmisen kokemukset ja rinnastaa ne omiin samantapaisiin tai samansukuisiin elämyksiinsä.
   Oivallus omasta arvosta ja tunne siitä, että on rakastettu ja arvostettu, syntyvät elämän varhaisessa vaiheessa, mutta varhaiset vauriot ja pettymykset on mahdollista kompensoida ja jossain määrin korjatakin myöhemmin. "Ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus" on opimistinen sanonta, joka kumoaa klassisen psykoanalyysin usein toistetun ajatuksen, että varhain vaurioitunut on vammainen lopun ikäänsä. Kokemus on osoittanut, ettei asia ole näin.

   Anderssonin sosiaalinen ja yhteiskunnallinen herääminen tapahtui, kun hän oli aloittanut kliinisen lääketieteen opinnot Marian sairaalassa. Vastaleivottujen lääketieteen kandien tehtäviin kuului kysellä vastatulleiden potilaiden tautikertomusta ja elämäntarinaa, samoin suorittaa yksityiskohtainen kliininnen tutkimus sekä potilaan sydämen ja keuhkojen auskultaatio (stetoskooppikuuntelu), verenpaineen mittaus, mahan palpitointi ja maksan koon määrittely, sekä lisäksi tarkka neuorloginen tutkimus, johon kuului aivohermojen toiminnan kliininen tutkinta samoin kuin refleksien, ääreisverenkierron koordinaation ja tasapainon ynnä muun tarkistus.
   Monet potilaat olivat rutinoituja tutkimuskohteita ja auttoivat tarvittaessa kandeja kertomalla niistä poikkeavista sydänäänistä, suurentuneesta maksasta, rahinasta keuhkoissa tai silmänpohjan muutoksista, jotka kandien odotettiin huomaavan. Koska tutkimus saattoi kestää useamman tunnin, jäi hyvää aikaa keskusteluille ja kysymyksille, myös yksityisluonteisille, joita ei kuulunut kirjoittaa potilaskertomukseen.
   Useat potilaat olivat eri tavoin sosiaalivammaisia, polttomerkittyjä ja syrjäytyneitä. Paitsi kroonisista sairauksistaan he saattoivat kertoa elämästä täynnä kurjuutta ja vastoinkäymisiä, taloudellista puutetta, ahtautta, väkivallan ja alkoholismin leimaamista avioliitoista, yksitoikkoisesta ja huonopalkkaisesta likaisesta työstä sekä työnantajien, vuokraisäntien ja viranomaisten rettelöinnistä.
   Andersson mietti, millä tavoin sairaudet liittyivät kaikkiin noihin elämänkohtaloihin. Oliko sairauksilla viesti, sisältyikö niihin vetoomus tai tiedotus, joka hänen kuului tulkita ja ymmärtää? Olivatko oireet yksinkertaisesti kieltä tai koodi, joka täytyi purkaa? Ja miksi monen oli niin vaikea kertoa vaikeuksistaan ja traumaattisista tapahtumista?
   Andersson alkoi aavistaa yhteyden noiden mykkien ja torjuttujen tapausten sekä ruumiillisten ja psyykkisten sairauksien välillä. Se, mitä ei ollut ilmaistu kielellisesti eikä siten voitu jakaa muiden kanssa, tuli nyt esiin sairauksien, ajosten, epämuodostumien, säryn ja tuskan muodossa. Korkea verenpaine, veritaudit, mahahaava, sydänsairaudet, kasvaimet tai psyykkiset vaivat, psykoosit, depressiot sekä erilaiet riippuvuuden muodot olivat kieltä, jota ei ollut ymmärretty eikä suostuttu opettelemaan.

   Anderssonin täti, E, kärsi jokseenkin koko elämänsä ajan mitä erilaisimmista vaivoista ja oireista. Oli huimausta, uupumusta, migreeniä, tasapainohäiriöitä, epämääräisiä sydänvaivoja, mahakipua ja paljon muuta. Riippuen siitä, mikä oire sattui olemaan vallitsevana, häntä siirreltiin eri spesialisteille, jotka ottivat hänet vastaan suuren sairaalan erityisosastoilla. Siellä häntä tutkittiin tarkkaan ja hän sai joka kerran uuden diagnoosin, joka riippui kulloisenkin osaston erikoisalasta.
   Pysyvää apua Anderssonin täti ei koskaan saanut. Tämän elämän sisältö oli se, että lääkärit tutkivat ja antoivat vahvistuksen.
   Anderssonin täti oli yksinäinen, tällä ei juurikaan ollut ystäviä. Täti ei koskaan mennyt naimisiin eikä tällä koskaan ollut pysyvää parisuhdetta.
   Tätinsä tarinasta Andersson näkee, kuinka absurdi lääkäreiden näkemys sairaudesta on. Kukaan ei koskaan yrittänyt ymärtää tädin elämää. Kukaan ei diagnosoinut tämän yksinäisyyttä.
   Suuressa sairaalassa ei ollut erityisosastoa yksinäisille.

   Eräänä aamuna keväällä 1987 Andersson heräsi krapulaan ja totesi tulleensa valituksi Suomen eduskuntaan. Se ei ollut ollut suunnitelmissa, syynä ehdokkaaksi suostumiseen oli professori Lars D. Eriksson, joka oli onnistunut suostuttelemaan Anderssonin ehdokkaaksi. Kun Andersson oli kysynyt riskistä tulla valituksi, Eriksson oli mennyt lupaamaan, ettei todellista vaaraa ollut.
   Mutta kun Andersson oli ollut melko paljon julkisuudessa, ihmiset tiesivät hänet, ja äänestivät häntä. Pari tuhatta ääntä oli riittävästi, jotta SKDL´n listalta Uudeltamaalta lipsahti läpi.
   Andersson oli 50-vuotias, ja oikeastaan iloinen siitä, että siinä kohdassa tuli mahdollisuus uuteen alkuun.
   Andersson lähti mukaan uudelleenkin. Vuonna 1991 hän uusi kansanedustajan paikkansa.

   Huhtikuussa 1990 perustettiin SKDL´n tilalle Vasemmistoliitto. Andersson valittiin puolueen puheenjohtajaksi, selvällä äänten enemmistöllä. Hän itse arvelee tämän johtuneen osittain siitä, ettei hän ollut osallistunut sisäisiin riitoihin, oli tullut ulkopuolelta eikä hänellä ollut uusien jäsenten joukossa juurikaan vihamiehiä.
   Andersson oli tuolloin kokematon, poliittisesti varsin sinisilmäinen, eikä hän aavistanut, että edessä oli kahdeksan pitkää vuotta täynnä vastuuta, ongelmia, sisäisiä riitoja, mutta myös jännittäviä haasteita. Jos hän olisi tiennyt sen kaiken silloin kun lauma valokuvaajia ja lehtimiehiä piiritti vastavalittua puheenjohtajaa, hän olisi ehkä toiminut toisin.
   Ehkä, tai sitten ei. Luultavasti ei.

   Anderssson oli kansanedustaja yhtäjaksoisesti vuoteen 1999 saakka, ja jonkin aikaa myös kulttuuriministeri. Sinä aikana hän oppi paljon. Hän sai monta ystävää ja muutaman todellisen vihamiehen.
   Kun Andersson sitten lopetti kansanedustajan työn keväällä 1999, hän päätyi suoraan Meilahden sairaalan leikkauspöydälle.

   Mitä noista kahdestatoista vuodesta politiikassa sitten jäi käteen?
   Jäljelle jäi usko, että yhteiskuntaan voi vaikuttaa ja sitä muuttaa. Tuo usko jäi kaikista epäonnistumisista huolimatta. Vaikka yhteiskunta on kehittynyt yhä epätasa-arvoisempaan suuntaan. Huolimatta "oikeiston ja porvarien yliotteesta ja tilapäisestä valta-asemasta". Huolimatta yhä painostavammasta ympäristöuhasta.

   Eräänä aamuna keväällä 2007 Andersson heräsi vailla krapulaa ja totesi olevansa jälleen kerran valittu Suomen eduskuntaan, kahdeksan vuoden tauon jälkeen.
   Viimeisellä eduskuntajaksollaan Andersson viihtyi aluksi työssä erinomaisesti. Hän sai nyt kulttuurivaliokunnan jäsenenä keskittyä kulttuuri- ja koulutuskysymyksiin. Lisäksi hänet valittiin Pohjoismaiden neuvoston suomalaisvaltuuskunnan puheenjohtajaksi.
   Koulutuskysymykset olivat tärkeitä.Yliopistouudistusta valmisteltiin koko ensimmäisen vuoden ajan. Puheenjohtajana Andersson osallistui myös romanien koulutustyöryhmään, missä hän tutustui näiden kulttuuriin ja oli läsnä useissa tiiviissä kokouksissa, joissa innostui älykkäästä pohdiskelusta sekä halusta keskustella ja väitellä.

   Syksyllä 2007 sydän alkoi reistailla. Työ eduskunnassa alkoi tuntua ylivoimaiselta.
   Erkki Tuomioja vei Anderssonilta Pohjoismaiden neuvoston valtuuskunnan puheenjohtajuuden, mistä tämä sydämistyi. Lisäksi Andersson pettyi Vasemmistoliiton nihkeyteen Lissabonin sopimusta kohtaan.
   Vuoden 2008 kesän aikana kypsyi ajatus luopua kansanedustajan paikasta. Kun syyskausi alkoi 9.9. Andersson ei enää ollut täysistuntosalissa.

   Andersson arvelee olevan väistämätöntä, että iän myötä ja sairauksien lisääntyessä ajatukset kuolemasta käyvät yhä tunkeilevammiksi. Aikoinaan hän juuttui Gustav Frödingin lausumaan: "On totuteltava olemaan kuollut".
   Ajatus voi tuntua paradoksaaliselta ja hieman uhmakkaalta. Miksi olisi pakko totutella johonkin, mikä kuitenkin tulee, riippumatta siitä, olemmeko harjoitelleet kuolleena olemista vai emme?
   Andersson kuitnekin näkee Frödingen lauseen taka-ajatuksen koskevan elämää, ei kuolemaa. Jos me suljemme kuoleman pois elämästä, me samalla rajoitamme ja typistämme elämäkäsitystämme. Elämä ilman kuolemaa on nimittäin typistettyä elämää.

   Kirjan julkaisun aikoihin Claes Andersssonilla oli kuusi lasta ja kymmenen lastenlasta. Hän odotti, josko pian olisi myös lapsen lapsen lapsi.
   He kaikki kävivät Claesin luona tapaninpäivänä. Sitä elämän määrää, tarinoiden, suunnitelmien, matkojen runsautta... Se määrä tulevaisuutta keskellä tuota hetkeä!
   Ja Claes tunsi elävänsä. Sekä itsessään että ympärillä olevien nuorten ihmisten kautta.
   Lasten ja lastenlasten, jotka olivat niin ylen täynnä elämää ja tulevaisuutta.
  
   Claes Anderssonin muistelmateos Jokainen sydämeni lyönti on melko omanlaisensa muistelus. Ensinnäkin kirjassa on enemmän pissa- ja kakkajuttuja kuin muissa lukemissani poliitikkojen muistelmissa yhteensä, ja muutenkin kerronta on värikästä. Andersson piti tietyt kakaramaiset piirteensä ennallaan loppuun saakka, mikä näkyy tässä kirjassa.
   Eli, jos haluatte lukea jotain erilaista, tämä teos kannattaa muistaa.

   Niin. Paitsi poliitikkko, Claes Andersson oli siis myös taiteilija. Otetaan tähän päätteeksi näyte taiteilija jazz-tuotannosta.

Claes Andersson

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Nyt on pakko tehdä hieman muutoksia päivitysten ennakkotietoihin. Tiivistelmä Timo Vilénin teoksesta Ragnar Granitin Nobel-ura ilmestyy vasta joulukuun päivityksessä, otetaan tilalle marraskuun kolmanneksi Kuukauden Vaihtoehtoksi Sirkka-Liisa kivelän ja Sari Vaapion  toimittama Vanhana tänään, joka piti alun perin esitellä joulukuussa. Tosin pakko ottaa tähänkin aikalisä, em. tiivistelmä ilmestyy n. viikkoa myöhemmin kuin kaksi muuta marraskuun vaihtoehto-aihetta.
   Pahoittelut. Joskus kerta kaikkiaan kirjojen metsästys menee vähän vaikeaksi, jos useampi kiinnostuu aiheesta samanaikaisesti ja kyseistä teosta on vain yksi kappale yhdessä maakunnan kirjastossa.


Sivun seuraava päivitys viikon 46 aikana.


Millaista on kodittomien elämä? Kirjoittaja Ulla Pyyvaara ja valokuvaaja Arto Timonen keräsivät vuosien ajan Helsingin Kallion kodittomien kokemuksia.

Kuukauden Vaihtoehto I
Ulla Pyyvaara: Katu

Läheisen ihmisen menettäminen on aina vaikea paikka. Sitä vaikeampi, mitä äkillisemmin ja yllättävämmin lähtö tapahtuu. Ja jos toinen lähtee oman käden kautta, voi tuntua, että siitä on mahdotonta koskaan toipua.
   Mutta oikeasti, myös sen menetyksen yli on mahdollista päästä.

Kuukauden Vaihtoehto II
Tuula Uusitalo: Yli mahdottoman

 

Viikon 47 aikana:

Millaista vanhustenhoidon pitäisi olla? Entä mikä on todellisuus?
   Ruusuja, risuja ja kauhutarinoita.

Kuukauden Vaihtoehto III
Sirkka-Liisa Kivelä: Vanhana tänään