Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia
WSOY 2013
323 sivua


Jo ennen #metoo -kampanjaakin on aika ajoin otettu julkisesti esille kysymyksiä hyvä veli -verkostoista ja isojen poikien huumorin sovinistisuudesta. Eräs puheenvuoro aiheesta oli Eveliina Talvitien viisi vuotta sitten julkaisema kirja Keitäs tyttö kahvia, jossa naispoliitikot kertovat kokemuksistaan poliittisen julkisuuden valokeilassa, miesten silmien edessä. Otetaan tähän tiivistelmään muutama poiminta kirjan henkilögalleriasta. Ilmeisesti SMP´n/ Perussuomalaisten tytöt eivät ole aikoinaan kahvinkeittohommiin joutuneet, joten kirjassa on mukana haastateltavia vain seitsemästä vuoden 2013 eduskuntapuolueesta, yhteensä 17 henkilöä on saanut kirjaan oman lukunsa. Tiivistelmän seitsemän henkilön tytöttely suoritetaan aakkosjärjestyksessä.

Noustessaan kansanedustajaksi vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Janina Andersson oli 24-vuotias kolmen viikon ikäisen poikavauvan äiti, joka ei ollut koskaan käynyt eduskunnassa. Ensimmäisenä päivänä hän saapui eduskuntatalon eteen miehensä kanssa, eikä kumpikaan tiennyt, että talossa on takaovikin. Niinpä he raahasivat raskastekoiset lastenvaunut kaikki 46 askelmaa ylös.
   Näky inspiroi päivystävää sopulilaumaa. Andersson oli barettipäisen Veltto Virtasen ohella päivän päähenkilö.

   Edustajalla ei ollut vielä omaa työhuonetta, joten pariskunta ei löytänyt paikkaa, mihin vauvan kanssa olisi voinut mennä. Niinpä perhe vain kulkeutui rumban mukana koko päivän. Välillä isä kävi vaihtamassa pojan vaippoja eduskunnan miestenhuoneessa.
   Jälkeenpäin Andersson on miettinyt esikoisensa superkilttiä luonnetta tuota stressaavaa ajanjaksoa vasten. Talvitien haastattelussa hän pohtii herkistyneenä, että ehkä tuo aika jotenkin vaikutti poikaan ja sen takia tämä käyttäytyy aina niin, ettei ole mitenkään häiriöksi.
   Ja Talvitie huomaa haastateltavansa silmäkulmassa jotain kosteaa.

   Episodista sukeutui varsinainen skandaali. Mielipideosastoilla ihmiset kauhistelivat, että nyt kun eduskuntaan on tuotu vauva, raahataanko sinne seuraavaksi koirat. Paitsi vauvan tuominen eduskunnan tiloihin, kohua aiheutti tietysti se, että nuori äiti imetti lastaan siellä.
   Eduskunnan toinen varapuhemies Matti Louekoski (sd) paheksui asiaa Ilta-Sanomissa ja totesi sen olevan "täysin sopimatonta, koska eduskunta on työpaikka, vieläpä arvokkaan puoleinen". Helsingin Sanomien Mikael Pentikäinen puolestaan ahdisteli Louekoskea aiheesta saaden tämän vielä lausumaan, että "tämmöiset kummallisuudet peittävät taaksensa eduskunnan tämänhetkiset tärkeät asiat". Tosin kukaan ei "kummallista" ruokintaoperaatiota tarkasti nähnyt, edustajalla kun oli yllään iso jumpperi, jonka suojissa homma sujui suhteellisen huomaamattomasti.
   Tilanne oli käytännön sanelema. Niin pientä lasta ei voinut jättää hetkeksikäään. Ihmiset tekivät kuitenkin johtopäätöksen, että kyseessä oli provokaatio tai performanssi. Kollegat suhtautuivat asiaan vaihtelevalla ymmärryksellä. Andersson muistaa erään mieskansanedustajan huudahtaneen, pääsisikö tämäkin Anderssonin jumpperin sisään.

   Jatkossa kuvio hoidettiin siten, että Anderssonin puoliso tai äiti tuli mukaan Helsinkiin ja aina toinen hoiti vauvaa Arkadianmäen kupeesta hankitussa yksiössä, jonne edustaja kiirehti useita kertoja päivässä vauvaansa ruokkimaan. Mutta edelleen Andersson sai negatiivista palautetta.
   Pidettiin epäsopivana, että isä hoitaa vauvaa. Että isän kömpelöt kourat vielä pudottavat taaperon. Että pitää valita joko äitiys tai ura. Tämä järkytti paitsi lapsen lastentarhanopettajakoulutuksen saanutta isää, myös äitiä, joka oli tottunut oman puolueensa kokouksissa siihen, että vauvat kulkivat mukana.
   Tältä osin eduskunnan ilmapiiri oli Anderssonille täydellinen yllätys. Nuoruuden energiaa oli kuitenkin sen verran, että hän jaksoi kahlata jakson umpihangessakin loppuun. Hän jätti ylimääräiset jutut väliin ja hoiti tarvittavat tapaamiset supertehokkaan  aikataulun avulla.
   Andersson itse toteaa, että oli oikeastaan ihan hyvä, että vauvan takia ylimääräinen hengaaminen jäi pois. Eduskunta kun on sellainen suljettu maailma. Siellä voi ruveta kuvittelemaan, että koko maailma on siinä.
   No, puhemies Riitta Uosukaisen (kok) aikana eduskuntaan rakennettiin lastenhoitohuone, eikä nykyään ole erityisen kummallista, että edustajalla on vauva mukana talossa.

   Aikoinaan Anderssonin lapsuudenkodissa politiikka oli ollut läsnä kunnes vanhemmat erosivat, koska isä vaikutti aktiivisesti Suomen Kansan Demokraattisessa Liitossa ja oli sittemmin mukana perustamassa Vasemmistoliittoa. Tytär oli tottunut poliittisiin keskusteluiltoihin ja vieraisiin ihmisiin omissa nurkissa. Välillä kotona saattoi yöpyä vaikkapa chileläisiä pakolaisia.
   Vihreät Andersson löysi lukiossa ja vuoden 1991 eduskuntavaaleihin hänet houkuteltiin ehdokkaaksi Åbo Akademin ruokajonossa. Tuolloin Andersson meni sanomaan, että miettii vähän aikaa, ja heti alkoi harmittaa - olisihan hän voinut suostua ehdokkaaksi vaikka sillä sekunnilla. Hänhän innostui ajatuksesta välittömästi.
   Tiedotusvälineet kiinnostuivat 20-vuotiaasta ehdokkaasta, joka oli rustannut mielipidekirjoituksia lehtiin jo jonkin aikaa. Paikka eduskunnassa ei ensimmäisellä yrittämällä auennut, mutta tuolloinkin ääniä kertyi jo tuhannen verran.

   Vuoden 1995 vaaleissa fysiikan lakeja uhmaten vaalityötä tehnyt Andersson meni jo kevyesti läpi. Ja ensimmäisten päivien vauvaskandaalista toivuttuaan hän tarttui toimeen. Hänen ensimmäinen eduskuntapuheenvuoronsa käsitteli lapsipoliittista ohjelmaa. Hän valmisteli sitä pitkään, koska ajatteli sen olevan tärkeää. Mutta sitten edustajan astuessa puhujapönttöön salissa oli yksi kuulija eikä yhtään median edustajaa.
   Puheenvuoronsa jälkeen pettynyt Andersson pistäytyi ryhmäkuriseminaarissa, jossa puhetta piti Ben Zyskowicz (kok).  Vihreiden kansanedustaja huudahti ovensuusta Kokoomuksen rankaisevan Sirpa Pietikäistä ja tästä osoituksena olevan se, että tämä ei saa "arvoisiaan tehtäviä". Kommentin taustalla oli Pietikäisen tyrmätty toive saada sijaistaa toista kokoomuslaista, äitiyslomalle jäänyttä kansanedustajaa Hanna Markkula-Kivisiltaa ympäristövaliokunnassa.
   Anderssonin päivän kahdesta puheenvuorosta huomioitiin jälkimmäinen: Helsingin Sanomien Jaakko Hautamäki laati uutisen, missä todettiin Vihreiden edustajan nostaneen esiin Pietikäisen syrjinnän. Lapsipoliittisesta ohjelmasta ei ollut sanaakaan. Tästä nuori edustaja oppi, että politiikassa viestin läpisaamisessa tärkeintä on ajoitus.
   Vuosien mittaan oppeja tuli lisää. Eräs olennainen liittyi ajankäyttöön. Politiikan keltanokat saattavat kuluttaa määrättömästi aikaa lausuntoihin ja mietintöihin, joilla ajattelevat keräävänsä puurtajan pisteitä ja joilla ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Vuosien myötä oppii keskittymään asioihin, joilla oikeasti on väliä.

   Aikanaan myös Anderssonin uskottavuus kasvoi. Edustajan painoarvoa kasvatti se, että ryhmä nosti Anderssonia sellaisiin asemiin, joissa hänen oli mahdollista näyttää osaamisensa. Toisella kaudella hänestä tuli ryhmän varapuheenjohtaja. Kolmannella kaudella hän nousi toisen lapsensa syntymän jälkeen ryhmän puheenjohtajaksi.
   Ja aikanaan Andersson käsitti myös ulkoisen olemuksen merkityksen uskottavuutta rakennettaessa. Pitkät hiukset hulmuten ja farkut jalassa uskottavuus ei rakentunut ihan toivottua vauhtia. Lopulta Andersson vaihtoi ns. Kokoomus-lookiin. Hiukset nutturalle ja jakku päälle. Vaikka argumentit pysyivät entisenlaisina, ehdotukset otettiin vastaan aivan uudella tavalla.
   Vihreiden ryhmässä Anderssonia alettiin kutsua hymyileväksi teflon-tappajaksi. Ja alkoivat lähettää häntä tiukimpiin ydinvoimaneuvotteluihin.

   Kun Andersson jättäytyi vuonna 2011 pois eduskuntatyöstä, hän törmäsi uranvaihto-ongelmiin, ja havahtui siihen, ettei hänellä ollut kokemusta muusta kuin kansanedustajan työstä. Mutta lopulta hän pääsi oikeisiin töihin, hänet palkattiin turkulaiseen mainostoimistoon yhteiskuntavastuuasiantuntijaksi.
   Uuden uran myötä Andersson ymmärsi millainen etu pitkän uran tehnyt kansanedustaja saattoi yritykselle olla. Kansanedustajan kokemuksen myötä hän tiesi sisäpiirin näkökulmasta vähän asiasta kuin asiasta ja tunsi valtavasti ihmisiä.

   Andersson arvelee toimittajien aikoinaan innostuneen siitä, kun hän parikymppisenä poliitikkona halusi niin kovasti parantaa maailmaa. Luultavasti intomieliselle poliitikonalulle myös naureskeltiin toimituksissa. Mutta, joka tapauksessa, palstatilaa hän sai ihan kiitettävästi.
   Ja ihan oikeille asioille. Hän arvelee, että tämän päivän nuorilla naispoliitikoilla on asiassa suurempia vaikeuksia.
   Andersson muistelee aikakauslehtien juttuja, joissa hän esitteli laajasti näkemyksiään Itämeren pelastamisesta. Sittemmin hän on havainnut nuorten naiskansanedustajien saavan kolmen sivun artikkelissa puhua asiaa kolmen rivin verran - jos suostuvat kertomaan, kenen kanssa seurustelevat.
   Anderssonin havainto on samansuuntainen kuin Erkka Railon havainnot tutkimuksessa Edunvalvonnasta elämänpolitiikkaan. Tutkimuksessa todetaan, että politiikkaa käsiteltiin 1980-luvulla naistenlehdissäkin vielä innostuneesti. Esim. Me Naiset julkaisi juttuja eriarvoistumisesta, verouudistuksesta ja naistutkimuksen asemasta yliopistossa. 1990-luvulle tultaessa kyseisen julkaisun yhteiskunnallisuus alkoi huveta. Kun Andersson 1990-luvun puolivälissä eduskuntaan päästyään teki valtakuntaa ravistelleen sisääntulon, naistenlehtijulkisuus oli jo taittunut yhteisestä kohti yksityistä.

Li Andersson on feministinen tasa-arvotaistelija, jonka ajattelu lähtee siitä, että sekä miehiä että naisia rajoittavia sukupuolirooleja tulee purkaa. Hän näkee vasemmiston olevan myös vapausliike. Vasemmistolaiset haluavat yhteiskunnallista tasavertaisuutta, koska se vapauttaa ihmisiä. Tasavertaisina ihmiset pystyvät olemaan luovia ja aktiivisia kansalaisia.
   Kun Andersson syyskuussa 2012 Vasemmistonuorten puheenjohtajana liitti Facebook-sivunsa päivitykseensä linkin Tiimarin verkkosivuille, missä markkinoitiin tytöille vaaleanpunaisia prinsessa- ja Barbie-juhlia sekä pojille sinisävyisiä Hämähäkkimies- ja merirosvojuhlia, liittäen mukaan kommentin "Tämä on jo todella järkyttävää", kohuhan siitä nousi. Hän sai statuksensa perään välittömästi 80 kommenttia, joista suurimman osan sisältö oli se, että Andersson haluaa kieltää lapsilta sukupuolen.
   Muutaman sanan kommentista syntyi hässäkkä, jota Andersson kutsuu termillä shitstorm. Käsite tarkoittaa tilannetta, jolloin niskaan sataa sontaa, eikä voi muuta kuin ottaa sen vastaan. Andersson itse arvioi, että yhdistelmä nuori nainen, femisti ja vasemmalta, on erityisen ongelmallinen.
   Tiimarigate levittyi somesta myös valtakunnan mediaan. Andersson kutsuttiin mm. Rado Rockin ohjelmaan Heikelä Korporaatio.
   Toimittaja ihmetteli, miksi Anderssonin kaltainen näyttävä ja kaunis nainen puuttuu Tiimarin lastenjuhliin eikä johonkin tärkeämpään. Hän kysyi, miksei nuorilla vassarinaisilla koskaan ole kantaa esim. talousasioihin. Mihin Andersson totesi päivittäneensä Facebooksivuaan vuoden mittaan lukemattomia kertoja Euroopan talouskriisiin ja perusturvaan liittyvillä kommenteilla, vaikkei niistä samanlaista kohua ollutkaan syntynyt. Sekä ihmetteli, mitä tekemistä hänen ulkonäöllään on asian kanssa.

   Andersson kertoo olleensa yllättynyt - jopa järkyttynyt - julkisuuden määrästä, mikä yhtä facepäivitystä seurasi. Järkyttävimpiä olivat viestit, missä hyökättiin voimakkaasti henkilökohtaisesti Anderssonia vastaan.
   Vasemmistonuorten puheenjohtajaa kutsuttiin "tyhmäksi ämmäksi, jonka pitäisi jättää politiikka ja keskittyä niihin asioihin, jotka osaa". Mutta tämänkään jälkeen hän ei omaksunut sitä pidempään politiikassa toimineiden tapaa, että jätetään lukematta itseä koskevat nettikirjoituksiet.
   Monet ovat näin myös Anderssonia neuvoneet ja myös kehottaneet poistamaan blogiin tulleita kommentteja. Kaikesta huolimatta Andersson on kommentit aina lukenut ja säilyttänyt, koska on halunnut ihmisten näkevän, millaista palautetta poliitikko saa ja miltä se näyttää.
   Kyllähän Anderssonia on joskus myös pelottanut. Ollessaan mukana Äärioikeisto Suomessa -kirjahankkeessa hän muutti osoitteensa salaiseksi. Mutta Anderssonin mielestä paras tapa varmistaa, ettei kritiikki pääse ihon alle, on nauraa koko asialle. Lisäksi Andersson on onnellinen siitä, että hänen ympärillään on hyviä ihmisiä.

   Andersson on lähtöisin kulttuuriperheestä. Hänen isänsä on ympäristötaiteesta tunnetuksi tullut kuvataiteilija ja äiti toimittaja. Perhe ei tuntunut sen enempää köyhältä kuin varakkaaltakaan.
   Yhteiskunnallinen kiinnostus heräsi teini-ikäisenä kaveriporukassa, johon kuului hyvin erilaisia, mutta lukemisesta innostuneita persoonia. Kiivaitakin keskusteluja käytiin.
   Nuorisotalo oli tärkeä kasvupaikka. Yläasteen ja lukion saumakohdassa Andersson liittyi Vasemmistonuoriin. Globalisaatiokriittinen liike kiinnosti, mutta tärkeimmiltä jutuilta tuntuivat feminismi ja tasa-arvo. Myöhemmin hän piipahti Finlands Svenska Skolungdomsförbundissa, jossa oli puolueen nuorisojärjestöstä erottuva "maailmanparannusmeininki". Toukokuussa 2011 Oulun liittokokouksessa Andersson valittiin Vasemmistonuorten puheenjohtajaksi.

   Andersson kertoo olleensa aina aktiivinen ennen muuta "ulkoparlamentaarisissa autonomisissa ryhmissä". Kaikenlainen mielenosoittaminen on aina kiinnostanut häntä.
   Elokuussa 2011 Andersson otti osaa "lutkamarssiin". Marssit alkoivat vastareaktiona poliisilausunnolle, jonka mukaan naisten kannattaa olla pukeutumatta "lutkamaisesti", jos haluavat välttää raiskatuksi tulemisen. Andersson laati aiheesta myös blogikirjoituksen "Minihame yllä ei tarkoita kyllä".
   Lutkamarssien menestyksen Andersson näkee olleen Suomessa vastareaktio tasa-arvokeskustelun maltillisuuteen sekä arvokonservatismin nousuun. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastustetaan ja abortin saantia halutaan rajoittaa. Puolueista Andersson nosti tikun nokkaan Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit.
   Virtuaalinen pyörremyrskyhän kirjoituksesta nousi. Kommenteista Andersson löysi naisvihamielisyyttä, ja punavihreät feministinaiset haukuttiin pahimmiksi. Viestit olivat poikkeuksetta miesten kirjoittamia. Andersson arvelee viestien taustalla olleen pelkoa.
   Anderssonin arvion mukaan osa miehistä kokee tulleensa kokonaan unohdetuiksi. Heillä ei ole omaa paikkaa keskustelussa. Viestien välittämää vihaa Andersson ei silti ymmärrä, ja harvemmin hän näkee niissä kunnolla perusteltuja mielipiteitä.

   Marssien, talonvaltausten, blogikirjoitusten ja muun aktivismin lisäksi Andersson on halunnut vaikuttaa myös puolueen sisällä. Kaupunginvaltuustossa suoraan toimintaan tottuneesta päätöksenteko vaikutti jäykältä. Itse asiaan päästiin hitaasti. Vaikuttaminen oli kaiken kaikkiaan hyvin erilaista kuin järjestöissä.
   Kuitenkin Andersson haluaa jatkaa politiikassa. Hän kokee, että hänellä on jotain annettavaa. Samalla hän kyllä tiedostaa, että muu elämä siinä kärsii.
   Andersson ei osaa ajatella olevansa politiikan uranainen. Poliitikon tehtävät ovat luottamustehtäviä, ja niitä saa niin kauan kuin on luottamusta ja niin kauan kuin niistä saa iloa.

Sirkka-Liisa Anttila toteaa jykevällä vanhan koulukunnan naisasianaisen soundilla, että naisten garderobeja on esitelty mieluummin kuin sitä, mitä naiset ovat saaneet politiikassa aikaan. Nyt lasikatto on kyllä särkynyt, mutta vuosikymmeniä siihen menikin.
   Vahvan naisen mallin Anttila sai aikoinaan anopiltaan, jota hän luonnehtii tyypilliseksi Niskavuoren emännäksi. Nämä kaksi jakoivat saman huushollin neljäntoista vuoden ajan asuessaan samalla sukutilalla Forssassa.
   Nuori emäntä tuli vanhan emännän kanssa toimeen, osittain siitäkin syystä, että vietti päivät töissä tilan ulkopuolella. Ajatus oli lähtenyt puolisolta, joka oli kehottanut koulutettua vaimoaan hakemaan töitä. Oli todennut, että jos molemmat naiset ovat täydet päivät saman hellan ääressä, se ei ole kenellekään hyväksi.
   Anttila meni töihin vuonna 1969, jolloin esikoinen oli kaksivuotias. Hän työskenteli mm. ylilääkärin sihteerinä, talouspäällikkönä, toimistosihteerinä ja apulaistalouspäällikkönä.
   Käytäntö toi myös omanlaistaan itsenäisyyttä. Kun vanhempi emäntä huolehti tilan rahoista, Anttilan tienestit olivat nuoren parin omia varoja.

   Anttilan mukaan paljon puhutusta vaatekaapin esittelyilmiöstä seuraa se, että naiset asetetaan - ja nämä myös itse asettuvat - tiettyyn kastiin, missä puhutaan vaatteista eikä aikaansaannoksista poltiiikassa. Tämä puolestaan lyö leiman, joka ei oikein tahdo lähteä kulumallakaan.
   Sinänsä, kyllähän Anttilakin on naistenlehtien palstoilla esiintynyt. Kun hän laihdutti 23 kiloa, vaatekaappi meni kokonaan uusiksi. Anttila kertoo halunneensa näyttää esimerkkiä, eikä hänen tapauksessaan vaatekaapin esittely näytä poliittista uskottavuutta syöneenkään.

   Anttilan poliitikonuran alku juontaa vuoteen 1973, jolloin hän kunnansihteerin sijaisuutta hoitaessaan oli suoraan tekemisissä kuntapoliitikkojen kanssa. Ja tuota poliittista päätöksentekoa seuratessa heräsi itselläkin halu vaikuttaa.
   Kun forssalaiset saivat tietoonsa, että paikkakunnalle on avioliiton myötä muuttanut nuori emäntä, jonka poliittinen kantakin oli tiedossa, tämä vedettiin paikalliseen politiikkaan välittömästi mukaan. Keskustaseurassa sihteerinä toimiessaan Anttila sitten asettui ehdolle vuoden 1976 kunnallisvaaleihin ja sai keräämänsä huomattavan äänimäärän ansiosta paikan myös kaupunginhallituksessa.
   Vuonna 1979 Keskustanaiset asetti Anttilan ehdolle eduskuntavaaleihin. Asetelma vaalipiirissä oli tuolloin naiset vs. miehet. Miehet olivat istuvan kansanedustajan, naapurikunnan Jokioisten Lasse Äikäksen, takana. Äikäs valittiin jatkokaudelle, Anttila otti kampanjan enemmänkin kokeilukierroksena. Eikä kampanjassakaan mitään vikaa ollut, Anttila muistelee mm. kuinka äänestäjille jaettaviin tulitikkurasioihin liimattiin slogan "Akalla sytyttää".

   Anttila puhuu mielellään tasa-arvonäkökulmasta, vaikka sitä ei häneltä erikseen pyytäisikään. Hän tosin korostaa, ettei ole juurikaan tullut sukupuolensa takia syrjityksi. Sen sijaan hän on kyllä joutunut tekemään miehiä enemmän töitä uskottavuuden eteen ja päästäkseen vaikuttajan paikoille.

   Syyskesällä 1980 Anttilaa pyydettiin asettumaan ehdolle Keskustapuolueen Etelä-Hämeen piirin puheenjohtajaksi. Taustalla vaikutti Johannes Virolaisen häviö Paavo Väyryselle puheenjohtajakisassa. Anttilan edustama piiri oli niitä, joissa Virolaisen kannatus oli lähellä sataa prosenttia. Mikä ei estänyt piirin puheenjohtajaa tukemasta avoimesti Väyrystä. Vaihtoonhan sellainen piirissämme haluttiin laittaa.
   Uudeksi puheenjohtajaksi haluttiin Virolaisen tukija. Anttila toteaa oman ensimmäisen ja ratkaisevan askelensa olleen se, että oli valinnut piirin enemmistön kannattaman puheenjohtajaehdokkaan.
   Anttila kysäisi vielä, kuvittelivatko kysyjät jäyhien hämäläismiesten oikeasti valitsevan ja hyväksyvän naisehdokkaan piirin puheenjohtajaksi. No, kyllähän nämä niin ajattelivat. Ja sitten äänestys piirikokouksessa päättyi Anttilan voittoon lukemin 94-57. Uusi puheenjohtaja valittiin tehtävään 8. marraskuuta 1980.
   Päivämäärä on jäänyt muistiin erityisen hyvin, koska edesmennyt anoppi oli haudattu edellisenä viikonloppuna. Appi toivoi, että emäntä ottaisi vanhan emännän tavoin vastuun talosta, raha-asiat mukaan lukien. Anttila kuitenkin ilmoitti, että komentoa muutetaan ja jatkossa pariskunnan molemmat osapuolet kantavat vastuuta. Uusi komento oli tarpeen erityisesti emännän lähdettyä mukaan politiikkaan.

   Vuoden 1983 eduskuntavaaleihin Äikäs ei enää lähtenyt mukaan. Sen sijaan Tammelalainen Martti Pura oli kova vastus. Mikä oli Anttilan mielestä ihan hyvä asia - koska oli hyvä kirittäjä, tuli myös hyvä tulos. Anttila keräsi itse rahoittamallaan kampanjalla 6.420 ääntä.
   Eduskuntatyö olisi pääosin Helsingissä, ja tilan emäntää olisi tarvittu myös kotona. Puolisot olivat käyneet aiheesta avoimen keskustelun jo ennen vaimon ehdokkuutta. Ja hyvin perhe-elämä ilmeisesti on sitten kestänyt, vuonna 2012 pariskunta sai jo 45 vuotta avioelämää täyteen.

   Eduskunta oli uudelle kansanedustajalle täysin uusi ympäristö. Jo eri kokoushuoneiden sijaintien hahmottaminen vei kolmisen kuukaustta. Anttila muistelee talossa tuolloin olleita puhelinkoppeja, joissa veivaamalla 3-0-0-0 sai yhteyden puhelinkeskukseen ja saattoi kysyä, missä päin taloa mahtoi seilata.
   Eduskuntaryhmässään Anttila kyseli nuorena aloittelijana "totta kai tyhmiä". Esim. kun ryhmän puheenjohtaja Matti Ruokola kertoi, että demarit ja kepu muodostavat hallituksen, Anttila kysyi, joko se on päätetty, vai mistä puheenjohtaja tietää. Ja tämä totesi, että sen verran täytyy olla poliittista nenää. Anttila sai heti oppia siitä, kuinka poliittisten viestien tulkintaa täytyi alkaa opetella.
   Valiokuntapaikoista käytiin kova kisa. Anttila halusi maatalousvaliokuntaan, minne halusi moni muukin kepulainen. Ilmapiiri ei ollut varsinaisesti tasa-arvomyönteinen, enemmänkin vaa´assa painoivat edustajavuodet. Mutta kun sitten käytiin kaksi äänestystä, Anttila sai paikan jälkimmäisen myötä.

   Eduskunnan varapuhemiehenä Anttila toimi vuosina 1995-1996, 1999-2003 sekä 2006-2007. Maa- ja metsätalousministerinä hän toimi 2007-2011.
   Puhemiehistö muuttui historiallisella tavalla naisistoksi vuonna 1996, kun varapuhemies Louekoski lähti Suomen Pankkiin ja demarit valitsivat tilalle Kerttu Törnqvistin. Ja Matti Vanhasen toisesta hallituksesta vuonna 2007 tuli siihen mennessä kaikkien naisvaltaisin Suomen historiassa - hallituksessa oli 12 naista ja 8 miestä.

   Vuonna 1995 Keskustan europarlamentaarikko Timo Järvilahti herätti kohun, jonka vaikutukset näyttivät suuntaa myös Anttilan poliitikon uralle. Aamulehden toimittajan Matti Mörttisen sanoin Järvilahti sai huomiota "ehdoteltuaan sikaisännän tankeroenglannilla saksalaiselle naiskollegalle siirtymistä hotellihuoneen puolelle: ´We go to the room.´"
   Puolue ei sitten enää huolinut Järvilahtea ehdokkaakseen. Piti löytää paikkaaja. Maatalousihminen. Katseet kääntyivät Anttilaan.
   Anttila ei innostunut. Kalenteri oli täynnä, hän kun oli tuolloin paitsi varapuhemies, myös Keskustanaisten puheenjohtaja ja puolueen varapuheenjohtaja. Mutta painostus oli kovaa.
   Perheen kanssa käytiin pitkät keskustelut. Risto ei pystynyt edes harkitsemaan lähtöä maatilalta Brysseliin. Toisaalta, jos Sirkka-Liisa olisi kieltäytynyt lähtemästä, tie puolueessa ei olisi enää kovin pitkälle vienyt. Eikä asiaa helpottanut sekään, että piirijärjestö, jonka puheenjohtaja Sirkka-Liisa oli ollut lähes 15 vuoden ajan, oli lähtöä vastaan, hän kun oli tuolloin piirin ainoa kansanedustaja.
   Anttila kuitenkin ehdokkaaksi lähti, ja tuli valituksi. Vajaat kolme vuotta kestänyt pesti oli käytännön tasolla erittäin raskas. Anttila kertoo vanhentuneensa kolmen vuoden aikana ainakin viisi vuotta.
   Maanantaiaamuisin hän nousi kolmelta, jotta ehti Forssasta klo 4.50 lähtevään bussiin ja sieltä Klaukkalaan puoli kuudeksi. Klaukkalasta ehti taksilla lentokentälle ja puoli kahdeksalta lähtevään Brysselin-koneeseen. Viikonloput Suomessa kuluivat puheenjohtajuuksiin liittyviä velvollisuuksia hoitaessa.

   Anttilan meppinä luomat kontaktit osoittautuivat arvokkaiksi vuonna 2007, jolloin hänet valittiin Matti Vanhasen (kesk) kakkoshallituksen maatalousministeriksi, ensimmäiseksi naispuoliseksi maatalousministeriksi kautta aikojen.
   Yleisradion Riikka Uosukainen toteaa Anttilasta tämän olevan yksi niistä poliitikoista, joille julkisuudessa annettu rooli ei kerro koko totuutta heidän kyvykkyydstään. Ja muistuttaa Anttilan olevan Euroopassa laajasti verkottunut ja arvostettu poliitikko.
   Anttilan ollessa ministeri EU-komissio antoi Suomelle huomautuksen saimaannorppien suojelusta. Anttila ihmettelee, miksei hänen seuraajaansa ole arvosteltu samalla tavoin. Kun Anttila oli ministeri, yhden vuoden aikana yhtenä vuotena kuoli kolme norppaa. Seuraajan aikana ennen vuotta 2013 kuolleita saimaannorppia oli ollut jo huomattavasti enemmän.
   Kun Oikeutta eläimille -yhdistys julkaisi sikaloissa kuvattua materiaalia, läänineläinlääkärit tekivät tarkastuksia ja löysivät laiminlyöntejä 14 prosentilta tiloista. Oikeutta eläimille vaati Anttilan eroa. Tämä puolestaan esitteli lukuja tuoden esille, että vielä kaksi vuotta aiemmin huomautettavaa oli löytynyt 37 % tarkastetuista tiloista ja kyseisenä vuonna 2009 enää 14 %.
   Anttilan johdolla oli valmisteltu eläinten uudet hyvinvointimitoitukset ja otettu käyttöön tiukemmat eläinsuojelumääräykset karsinakoosta valtion tukemien sikaloiden rakentamisessa. Teurastamot eivät enää kelpuuttaneet huonosti kohdeltuja sikoja teuraaksi, minkä Anttila näkee olevan yksi tehokkaimmista keinoista. Lisäksi Anttilan aikana  muutettiin eläinlääkintälakia ja perustettiin 14 uutta eläinsuojeluasioihin keskittyvää eläinlääkärin virkaa aluehallintovirastoihin.
   Anttila arvioi tehneensä sen virheen, että ei osannut tiedottaa tarpeeksi aktiivisesti ja yksityiskohtaisesti eläinsuojelutoimista. Mutta vaikka hän kokeekin eläintensuojeluun liittyneiden syytösten leimanneen häntä ministerinä, ei hän omien sanojensa mukaan antanut sen pilata yöuniaan. Kun kerran parhaansa hän teki ja sai vielä jotain aikaankin, enemmän kuin kukaan edeltäjistään yhden vaalikauden aikana. Kokemukset vaikuttivat niin päin, että entistä enemmän siinä vain sisuuntui.

Kun vuonna 1992 mujahideen-joukot valtasivat Afganistanin pääkaupungin Kabulin, Nasima Razmyar  saapui vanhempiensa kanssa Suomeen. Suomessa perhe sijoitettiin vastaanottokeskukseen Rovaniemelle. Diplomaattiperhe siirtyi kokkien, taloudenhoitajien ja autonkuljettajien maailmasta yhden huoneen ja yhteisten vessojen asumismuotoon.
   Alkoi koko elämän kestävä sopeutuminen, mikä tarkoitti paitsi kotimaasta ja urasta myös omaan kulttuuriin olennaisesti liittyvistä arkisista asioista irtautumista. Yksi vaikeimmista asioista oli se, että isältä ja äidiltä puuttui kieli, jonka avulla olisi voinut kommunikoida perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa. Mutta tässäkin auttoi isän elämänfilosofia: uutta ei voi aloittaa, jos ei luovu vanhasta.
   Sota Afganistanissa jatkui sisällissotana, ja vanhemmat päättivät yhteistuumin, että ottavat elämän realiteetit vastaan eivätkä elättele haaveita paluusta.

   Perheessä pelattiin perjantai-iltaisin Monopolin sijaan tietokilpailua, jonka isä oli kehittänyt. Hän kannusti kahta lastaan seuraamaan uutisia ja esitti sitten kysymyksiä. Molemmat olivat jo pienestä pitäen kartalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu.
   15-vuotiaana Razmyar hakeutui TET-harjoitteluun SDP´n puoluetoimistolle. Isä oli tyttären kysellessä ehdottanut kyseistä puoluetta yleismaailmallista aatetta edustavana vaihtoehtona.
   Eduskuntavaalien alla innokas nuori otettiin innostuneesti vastaan, ja harjoittelujakson jälkeen häntä houkuteltiin liittymään puolueeseen. Tuolloin Razmyar ei vielä liittynyt, hän kun koki vahvasti, että aloitteen täytyy tulla häneltä itseltään. Hän tunsi itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi järjestöissä ja kansalaisaktivistina eikä varsinaisesti kaivannut puoluetta. Puolueeseen hän liittyi sitten lopulta 18-vuotiaana.

   Tytär oli perheen tulkki, kuten lapset usein maahanmuuttajaperheissä ovat. Hän täytti toimeentulotukihakemukset ja muut Kelan paperit. Pieni tulkki oli mukana jonottamassa vanhempiensa tukena myös teveyskeskuksessa ja sosiaalitoimistossa.
   Kun Razmyar miettii, miksi hän on kasvanut yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, hän tietää sen lähtevän niistä hetkistä, jolloin hän jonotti sosiaalitoimistossa. Puoli tuntia tuntui silloin kahdelta vuodelta.
   Lukion jälkeen Razmyar sai darinkielentaitoisena töitä International Organization of Migration -siirtolaisuusjärjestöstä (IOM) ja muutti Tanskaan työskentelemään kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin afgaanipakolaisiin liittyvissä hankkeissa. Hän kierteli vastaanottokeskuksissa auttamassa pakolaisia turvallisessa paluussa kotimaahan.
   Razmyar työskenteli IOM´ssa kaksi vuotta, minkä jälkeen hän sai työpaikan Mannerheimin Lastensuojeluliiton nuorille maahanmuuttajille työpajoja tarjoavasta hankkeesta. Ja tämän jälkeen hän pääsi unelmatyöhönsä Monika-Naiset -liittoon, missä mm. tarjotaan palveluita väkivaltaa kokeneille maahanmuuttajataustaisille naisille ja lapsille.
   Tosin, kun nuori työntekijä ensimmäisen kerran kohtasi väkivaltaa kokeneita naisia, hän mietti, pystyykö hän auttamaan, vaikka haluaakin.

   Maahanmuuttajanaisten kohtaloihin tutustuessan Razmyar näki, kuinka hauras ihminen voi olla sekä millaisia jälkiä psyykkinen ja fyysinen väkivalta jättävät. Joillakin talon asiakkaista väkivalta oli jatkunut 20 vuotta tai koko elämän ajan. Näkemäänsä ja kuulemaansa ei voinut etukäteen juurikaan varautua. Kohtalot järkyttivät joka kerran.
   Razmyar ehti jo miettiä, voiko hän tehdä sellaisten asioiden parissa pitkää uraa. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun hän näki asiakkaiden oppivan hakeutumaan terveyskeskuksiin ja neuvoloihin, työn mielekkyys avautui. Silloin pystyi ymmärtämään, että työstä on oikeasti näille hyötyä.
   Apua tarjottiin hyvin arkisissa asioissa. Ohjattiin, miten täytetään hakemukset, tehdään rikosilmoitus ja selvitään byrokratiasta. Myöhemmin Razmyar palkattiin koordinaattoriksi, ja hän siirtyi asiakaspainotteisesta työstä kouluttajan ja lobbaajan rooliin.
   Vuonna 2010 Razmyar valittiin Vuoden Pakolaisnaiseksi. Valintaperusteissa kiinnitettiin erityistä huomiota hänen työhönsä tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

   Feministiksi tunnustautuva Razmyar toteaa pitäneensä mielessään äidiltään saamansa neuvon "naisen on hyvä olla nainen". Ei hän ihan tiedä sitä, mitä äiti on tarkoittanut, mutta on hän neuvoa kuitenkin mukanaan kuljettanut.
   Razmyar arvostaa suomalaisia vahvoja naisia. Välillä hän kuitenkin toivoisi mukaan hieman pehmeyttä, koska tasa-arvokeskustelu kuulostaa hänen korviinsa välillä "niin jyräävältä". Samalla kun Suomessa puhutaan lasikatoista ja palkkaeroista, Razmyar haluaa palauttaa mieleen, että Suomea katsotaan tasa-arvoasioissa maailmanlaajuisesti ylöspäin. Omaan afgaanitaustaansa viitaten hän linjaa, että olisi hienoa saada edes murto-osa tästä ajattelusta istutettua Lähi-itään.
   Toisaalta Razmyar muistuttaa esim. parisuhdeväkivallan olevan Suomessa iso ja vaiettu ongelma kaikissa yhteiskuntaluokissa. Etelä-Euroopan maissa väkivalta myönnetään hänen mielestään avoimemmin.

   Vuonna 2011 Razmyar asettui SDP´n ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Hän tapasi puolueen puheenjohtaja Jutta Urpilaisen useaan otteeseen ja koki tämän kanssa käymänsä keskustelut antoisiksi. Koska Urpilaisen kanssa syntyivät lämpimät välit, Razmyarilla vahvistui tunne, että tuon katon alla hän halusi olla.
   Toisaalta puheenjohtajan julkisuudessa esittämät maassa maan tavalla -tyyppiset kommentit mietityttivät. Razmyar ei ihan tiennyt, mikä puolueen linja oikeastaan oli. Siinäkin suhteessa keskustelut Urpilaisen kanssa olivat tärkeitä. Razmyar ymmärsi, että asioita voidaan ymmärtää väärin ja niitä voidaan myös palauttaa oikeille raiteille.
   Ihmisiä ihastutti Razmyarin iloinen ja positiivinen kampanja, joka ei keskittynyt ympärillä riehuvaan vastakkainasetteluun, vaan itse ehdokkaaseen. Läpipääsy jäi kiinni muutamasta kymmenestä äänestä. Harmittihan se - niin lähellä mutta niin kaukana.
   Seuraavana aamuna mielen valtasi kuitenkin kiitollisuus. Yli 4.000 ihmistä oli antanut äänensä hänelle. Ja isä totesi, että näin oli paras. Nyt Razmyar sai aikaa.
   Kun Razmyar mietti asiaa, hän oli samaa mieltä. Jos hän olisi noussut kansanedustajaksi, hän olisi ollut "se pakolaisnainen, joka osallistui Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun". Nyt hän sai aikaa ansaita paikkansa rauhassa.

   Oman suhteensa politiikkaan Razmyar määrittelee tärkeäksi, ilman että asiasta tulisi itseisarvo. Ajatus siitä, että jäisi roikkumaan politiikkaan politiikan vuoksi, kauhistuttaa. Asioihin voi vaikuttaa monella muullakin tavalla.
   Eniten arveluttavat pitkään alalla toimineiden neuvot, minkä mukaan politiikassa pärjätäkseen pitäisi kasvattaa ympärilleen panssaria. Razmyar kokee itse olevansa "tosi herkkä". Hän ei tiedä, haluaako hän muuttua kovemmaksi. Kivikasvoksi tai tefloniksi hän ei aio muuttua.
   Demareiden tulevaisuuden tekijäksi monessa yhteydessä povattu Razmyar uskoo tasapainon löytyvän, jos ymmärtää poliitikkona pitää itsensä kiinni arjessa. Tavoitteita tulee olla, mutta pitää keskittyä niihin pieniin asioihin, eikä etenemiseen siinä portaikossa.

Elisabeth Rehn bongattiin aikoinaan kunnallispolitiikkaan Kauniaisten jalkapallokentän laidalta. Uusi tulokas sitten nousi valtuustoon, viidenneksi suurimmalla äänimäärällä. Politiikassa moinen nurkanvaltaus aiheutti närästystä. Ajattelivat, että joutuvat kärsimään tyhmyriä neljä vuotta. Pitivät Rehniä tähdenlentona.
   Tähdenlennoksi ounasteltu Rehn vaikutti Kauniaisten kaupunginvaltuustossa vuodesta 1973 lähtien.  Vuonna 1977 hänestä tuli koululautakunnan puheenjohtaja, 1979 hän nousi kaupunginhallitukseen asettuen saman vuoden eduskuntavaaliehdokkaaksi.
   Monien hämmästykseksi eduskuntavaalikampanja ei myötäillyt pullantuoksuisen, Tupperwaren Suomeen tuoneen perheenäidin imagoa. Kvinnan från höger - nainen oikealta hän oli. Ehdokas otti kantaa verotukseen ja ympärillä velloneeseen verosotkuja, lahjastereoita, televisioita ja voitelumatkoja sisältäneeseen Salora-yhtiön korruptiokohuun.
   Rehn kiersi syksyn ajan ahkerasti vaalipiirinsä "metsäkyliä". Hän aisti ihmisten ilahtuvan, kun nämä huomasivat, että "tämä ehdokashan puhuu ihan tavallista kieltä". Kun Rehniä pyydeltiin mukaan kisaan, pyytäjät eivät ehdokkaan itsensä mielestä nähneet tätä tulevana kansanedustajana, tämän piti kerätä huomiota ja ääniä vain kirittäjän ominaisuudessa. Mutta kirittäjä ohittikin lopulta 19 äänellä julkisoikeuden professori Edward Anderssonin, joka tunnettiin maan johtavana vero-oikeuden asiantuntijana.
   Rehnin mukaan Anderssson sydämistyi asetelmat romuttaneen nuoren naisen menestyksestä. Mutta hyvä mies Andersson Rehnin mielestä oli, ja tämän kanssa muodostui aikanaan toimiva ystävyyssuhdekin.

   Vaali-iltana tuntemattomia, ilosta itkeviä ihmisiä ryntäsi vaali-iltana Rehnien kotitalolle. Mutta jo muutama viikko myöhemmin oli pakko herätä toisenlaiseen todellisuuteen. Tuore, itsensä perusrehelliseksi kokenut kansanedustaja koki epäoikeudenmukaiseksi syytökset, joilla kaikki kansanedustajat niputettiin ryhmäksi valehtelijoita.
   Kolikon toinen puoli oli valta. Rehn kokee, että ensimmäisen kauden kansanedustajana hänellä oli tosiasiallista valtaa - toisin kuin edustajilla nykyisin. Silloin sai omantunnon mukaisesti äänestää hallituksen "typerimpiä esityksiä vastaan". RKP´n eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimi tuolloin uusmaalainen maanviljelijä Henrik Westerlund, jolla oli tapana ensin haukkua äänestyksessä eriävän mielipiteensä osoittanut Rehn ja pyytää tätä sen jälkeen kahville.

   Rehnin mielestä haasteellisinta eduskuntatyössä oli eduskuntaryhmän sisäinen dynamiikka. Ryhmän jäsenistä läheisin hänelle oli tuolloin toista kautta kansanedustajana toiminut Jutta Zilliacus, jota hän kuvailee "fantastiseksi" ja "suurenmoiseksi". Muut taisivat odottaa näkevänsä kissatappelun, mutta kaksikolla sujui kaiken aikaa erittäinkin hyvin.
   Rehn sai sitten paikan liikennevaliokuntaan, missä hän olikin ainoa naispuolinen jäsen. Tieliikennelakia uusittiin parhaillaan, joten valiokuntatyö tuntui antoisalta. Vaikka ryhmähenki muuten oli hyvä, valiokunnan tekemillä ulkomaanmatkoilla sai nähdä omanlaista meininkiä. Kuten Rehn asian muotoilee: "No, siellä oli hiukan huonoa käytöstä. Kyseessä oli tyypillinen miesporukka."

   Kun Rehn aikoinaan asteli istuntosalissa pitämään ensimmäistä puhettaan, ennen kuin hän oli ehtinyt sanoa mitään, Veikko Vennamo (smp) huudahti: "Ulkonäkö on parempi kuin puhe". Rehn lehahti tulipunaiseksi. Kun salista vielä kuului hörötystä, pasmat menivät täysin sekaisin. Mutta häpeästä toivuttuaan keltanokka ajatteli, että kokemus teki hänestä vain entistä vahvemman.
   Rehn on lainsäädäntötyössään mielestään hyödyntänyt naisen tapaa ajatella. Hänen kokemuksensa mukaan nainen haluaa tietää, miltä ihmisistä tuntuu. Esim. lakivaliokunnan Rehn vei tutustumiskäynnille Hämeenlinnan naisvankilaan ja neljään muuhun eri vankilaan, koska halusi omin silmin nähdä, mihin lainsäädäntö käytännössä johtaa.

   Rehnin uskottavuus kehittyi ahkeruuden kautta. Kansanedustajuuden ohella Suomen osaston johtotehtävien mm. UNICEFissa, Punaisessa Ristissä ja Maailman luonnonsäätiössä toiminut uurastaja myös profiloitui kaiken aikaa selkeämmin.

   Vuonna 1990 Rehn nousi yllättäen Harri Holkerin (kok) hallituksen puolustusministeriksi. Aiemminkin oli kyllä ollut naisministereitä, jotka olivat hoitaneet puolustusministerin tehtäviä jonkin muun ministerintehtävän ohella, mutta maailman ensimmäinen päätoiminen puolustusministeri oli Elisabeth Rehn.
   Nimittäminen tapahtui yhdessä rytäkässä ja liittyi Christoffer Taxellin ilmoitukseen jättää opetusministerin tehtävät ja politiikka yleensäkin sekä siirtyä Partekin toimitusjohtajaksi. Puolustusministerinä tuolloin toiminut Ole Norrback ilmoitti ottavansa Taxellin opetusministerin salkun hoitaakseen.
   Rehn toteaa poikien laskeneen kyseessä olevan etevä imagotemppu. Noin lyhyessä ajassa se yksi ei ehdi saada kovin pahaa tuhoa aikaan ja ne muut saavat paljon plussaa tempusta.
   Sillä hetkellä, kun ovi avattiin ja ministerin piti tavata lehdistö, tämän jalat menivät hieman veteliksi. Mutta varsinaisen lausunnon antamiseen Rehn sai valmistautua kolmen päivän ajan. Puolustushallinnossa työskennellyt Pauli Järvenpää ja kansainvälisen politiikan tutkija Risto E.J. Penttilä sparrasivat häntä tiedotusvälineiden kohtaamisessa. Rehn vietti kesänsä kulkien ministeriössä osastolta toiselle ja opiskeli kuin kiltti oppilas muiden ollessa kesälomalla.

   Rehnin menestyksestä huolimatta - tai sitten sen takia - puolueessa kyti vielä suunnitelma tämän sysäämiseksi syrjään hallituksen vaihtuessa. Mutta niiden kaavailujen kannalta oli katastrofi, että Rehn sai vuoden 1991 eduskuntavaaleissa lähes 17.000 ääntä. Se teki sivuuttamisen mahdottomaksi.
   Sitten puolueessa suunniteltiin puolustusministerin paikasta luopumista ja Jörn Donnerin nostamista kulttuuriministeriksi, mutta hanke kaatui Kokoomuksen vastustukseen. Donnerille ministeripaikan menetys oli valtava pettymys, mitä tämä ei ehkä ole koskaan antanut Rehnille anteeksi.
   Rehn jatkoi puolustusministerinä Esko Ahon (kesk) hallituksessa. Tuolloin pinnalla olivat etenkin ilmavoimien torjuntahävittäjien hankinnat, joihin puolustusministeri sai tuntumaa myös ilmasta käsin. Hän pääsi mm. Hawkin siiville ilmavoimien komentajan, kenraaliluutnantti Heikki Nikusen kanssa. Tämä sitten kieputti ministeriä ilmassa "kuin mielipuoli" ja huudahti, että tässä isoisä lentää isoäidin kanssa.
   Rehn muistelee taistelleensa uskottavuusongelmien kanssa pitkin matkaa. Ihmiset eivät tuntuneet uskovan, että hän kävi uusien hävittäjien hankinnoissa kaikki vaiheet läpi ja paneutui myös tekniseen puoleen.

   Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Rehn yllätti jälleen ja meni toiselle kierrokselle - ja vieläpä tasaväkisessä asetelmassa - SDP´n ehdokkaan Martti Ahtisaaren kanssa. Koska kahden finalistin tavoitteet ja mielipiteet olivat niin samanlaisia, ei toisella kierroksella nähty verenmakuista taistelua kuin ehkä olisi kaivattu.
   Vuonna 2000 Rehn oli jälleen presidentinvaaleissa mukana. Tukijoukot olivat innoissaan. Rehn itse tunsi jo alusta lähtien, ettei homma suju.
   Rehn oli toiminut YK´n pääsihteerin lähettiläänä Bosnia ja Hertsegovinassa vuosina 1998 - 1999. Siellä hän oli nähnyt suurempia ongelmia kuin Suomessa. Eikä osannut enää motivoitua Suomen ongelmiin.
   Muutenkaan edellisten vaalien kaltaista naishypetystä ei yksittäisen ehdokkaan kohdalla koettu, koska seitsemästä ehdokkaasta peräti neljä oli naisehdokkaita. Lisäksi Rehnin mielestä hänen kampanjastaan puuttui se hauskuus, mikä oli siivittänyt kuuden vuoden takaista kisaa. Puolueen ammattimainen ote viilasi ehdokkaan käyttäytymistä ja pukeutumista.
   Tuolloin presidentiksi valittu demareiden Tarja Halonen on todennut julkisesti, että Rehn raivasi vuonna 1994 hänelle tietä: ihmiset ymmärsivät, että naisella on mahdollisuus tulla valituksi. Rehn sai lasikaton särölle ja Halonen löi sen lopulta pirstaleiksi.
   Rehn kertoo olevansa huolissaan siitä, että Halosen sinnikäs ja pitkäjänteinen toiminta kehitysyhteistyön ja tasa-arvon hyväksi valuu tyhjiin. Hänen mielestään on ikävää, jos käy niin, että nyt halutaan nostaa miehiset arvot kunniaan ja unohtaa nämä "hölmöydet".

   Vuonna 1997 Kofi Annan halusi nimittää Rehnin rauhanturvaoperaation johtajaksi Bosnia ja Hertsegovinaan. Ideaa kohtaan nousi vastustusta, minkä vuoksi Annan kutsui Rehnin New Yorkiin tapaamaan turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden edustajia, Yhdysvalloissa kun oltiin sitä mieletä, ettei nainen sovi tehtvään, jossa johdetaan 2.000 kansainvälistä poliisia.
   Rehn kertoo olevansa kiitollinen Ahtisaarelle, joka omalta osaltaan auttoi tilanteessa. Tämä soitti amerikkalaisille kavereilleen ohjeistaen, että "älkää panko hanttiin ainakaan". Rehn nimitettiin tehtävään ja hän hoiti sitä puolentoista vuoden ajan.

   Vuonna 2000 hyväksytty YK´n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1.325 "Naiset, rauha ja turvallisuus" vaatii jokaista konfliktin osapuolta kunnioittamaan naisten oikeuksia ja edistämään heidän osallistumistaan rauhanneuvotteluihin ja sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen. Tästä huolimatta naiset jäävät usein rauhantyön ulkopuolelle, vaikka konfliktit koskettavat yleensä raskaimmin juuri naisia ja lapsia.
   Suomen Unifem-järjestön Sota, rauha ja naiset -tutkimuksen mukaan naisten johtama kansalaisaktivismi luo näkyvän vaihtoehdon  väkivallalle ja vihanpidolle. Naisilla on arjen tuntuma kriisitilanteisiin. Koska naiset mm. ymmärtävät, miten aseiden läsnäolo yhteisössä eniten vaikuttaa, heillä on paras käsitys myös siitä, miten niistä voi päästä eroon.

Päivi Kuvaja äänesti vuoden 1978 presidentinvaaleissa Raino Westerholmia. Kuten koko muukin perhe. Eivät vanhemmat Suomen Kristillisen Liiton (SKL) jäseniä olleet, mutta pitivät puolueen pitkäaikaista puheenjohtajaa suoraselkäisenä ehdokkaana.
   Samana vuonna lääkärin opinnot aloittanut Kuvaja oli kuuntelemassa SKL´n kansanedustajaa Ulla Järvilehtoa, joka oli koulutukseltaan gynegologi. Kaksi kautta kansanedustajana 1970-luvulla toiminut Järvilehto tuli tunnetuksi sekä abortin vastustajana että Israelin juutalaisten tukijana. Nuorta opiskelijaa miellyttivät Järvilehdon elämän suojeluun liittyvät näkemykset, ja hän meni juttelemaan tämän kanssa tilaisuuden jälkeen.
   Kuvaja ajatteli lääkäriksi opiskellessaan lähtevänsä valmistuttuaan lähetystyöhön ulkomaille, mutta tämä visio on ainakin toistaiseksi jäänyt haaveeksi. Vuonna 1984 Kuvaja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ja avioitui seuraavana vuonna pastori Niilo Räsäsen kanssa.
   Päivi Räsänen toimi kristillisessä lääkäriseurassa ja oli aktiivinen keskustelija. Elämän suojeluun liittyvät kysymykset kiinnostivat yhä enemmän, ja Räsänen oli aktiivisesti mukana myös julkisissa raskauden keskeyttämistä sekä eutanasiaa käsittelevissä keskusteluissa.

   Vuoden 1991 eduskuntavaaleihin Räsänen asettui sitoutumattomana ehdokkaana, koska halusi osoittaa tukensa kristilliselle puolueelle. Minkäänlaista kampanjaa hän ei kuitenkaan ryhtynyt tekemään, mutta silti ääniä tuli lähes 700, joten hän asettui ehdolle myös seuraavan vuoden kunnallisvaaleihin, ja tuli valituksi.
   Vaikka tunnettuus kasvoi ja kannatusta tuntui olevan, ei asettuminen ehdolle vuoden 1995 eduskuntavaaleihin mikään itsestäänselvyys ollut. Perheellä oli tuolloin neljä alle kouluikäistä lasta, joista nuorin oli alle puolivuotias. Lisäksi rakenteilla oli mómakotitalo. Pariskunta pohti vakavasti, onko ehdolle asettumiseen käytännön mahdollisuuksia.
   Räsänen haluaa kuitenkin korostaa puolisonsa olleen ensimmäinen henkilö, joka nosti ajatuksen politiikkaan lähtemisestä. Kun pariskunta körötteli eduskuntatalon ohi, tämä kehotti vilkaisemaan tulevaa työpaikkaa. Toinen kun oli selkeästi poliitikkoainesta.
   Vuoden 1995 kampanja oli lyhyt ja rakentui asiantuntijaluennoille, joita ehdokas piti samana vuonna julkaistuun kirjaan Masennuksen syvyys ja syli liittyen. Kirja pohjaa kokemuksiin, joiden kautta Räsänen lääkärinä havaitsi 1990-luvun laman vaikutuksen perheisiin ja lapsiin.

   Räsäsestä tuli kansanedustaja. Eduskuntaryhmän seitsemän kansanedustajan joukossa hän oli ainoa nainen. Hänet nostettiin suoraan ryhmän varapuheenjohtajaksi, hänen itsensä mukaan luultavasti siksi, että paikalle haluttiin nainen, jolloin hän oli ainoa vaihtoehto.
   Räsänen sai hoidettavakseen naisille halposti lankeavia sosiaali- ja terveysalan kysymyksiä. Ne tuntuivat luontevilta ja olivat myös kiinnostavia jo lääkärin koulutuskenkin takia.
   Koska Räsänen ei ollut nuorisopolitiikan marinoima, hän seurasi eduskunnan toimintaa aluksi vähän kuin Liisa Ihmemaassa. Eduskunnan kyselytunti vaikutti teatterilta. Ihmisten puheet kuulostivat vuorosanoilta, joita joku oli antanut heidän suuhunsa.
   Uusi edustaja pelkäsi aluksi, että lääkärin ja perheenäidin käytännönläheiseen työhön tottuneena hän ryytyisi hallinnollisten pykälien ja momenttien alla. Hän kuitenkin huomasi lähes saman tien pelon turhaksi. Eduskunta osoittautui foorumiksi, missä keskustellaan arvoista ja kansalaisten arkeen liittyvistä asioista.
   Räsänen kuvailee päässeensä työhön sisälle asiakeskeiselle tyylilleen uskollisin menetelmin. Hän ei hakenut poliittista vaikuttamista sosiaalisten kontaktien kautta. Tavoitteena oli tehdä työt mahdollisimman tehokkaasti sekä vaikuttaa ihmisiin salikeskustelussa, valiokunnissa ja median välityksellä. Hän pyrki tehokkuuteen, jotta työpäivä olisi mahdolllisimman lyhyt ja hän pääsisi kotiin hoitamaan lapsia.

   Vuonna 1996 Räsänen sai viidennen lapsensa ja kuvio muuttui entistä haasteellisemmaksi. Hän ei pitänyt äitiyslomaa, ja vauva kulki edustajalla eduskunnassa mukana.
   Äitiytensä lomassa Räsänen kertoo saaneensa merkittäviä lakialoitteita läpi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi, päinvastoin.
   Ja kyllähän eduskuntaryhmästä löytyi myös tilannetta helpottavaa herrasmiesmäisyyttä, minkä avulla suurperheen ja pienen vauvan äiti kykeni työstään suoriutumaan. Kollega Jouko Jääskeläinen otti hoitaakseen iltapäivisin kokoontuneen sivistysvaliokunnan, jotta Räsänen pääsi ajoissa hoitamaan perheenäidin velvollisuuksiaan.

   Kesäkuussa 2004 puoluetta vuodesta 1995 saakka johtanut Bjarne Kallis yllättäen ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta. Seuraajasta spekuloitaessa Kallis kuvaili Räsästä "riskittömäksi valinnaksi", ja paineita alkoi kasautua tämän suuntaan.
   Räsänen ei tuolloin ollut mitenkään innostunut puheenjohtajan pestistä. Ajatus oli, että ehkä joskus, kun elämäntilanne on sopiva. Tuolloin hän ajatteli lastensa olevan vielä liian pieniä.
   Räsänen tiesi, että puheenjohtajana ajankäyttöä ei voi enää vetää samalla konseptilla. Viikonloppuisin on pakko kiertää maakunnissa. Vaalikampanjat pitää vetää läpi, ja kyllähän niitä muitakin velvoitteita tulee. Räsänen yritti vedota Kallikseen, että tämä jatkaisi vielä vähän aikaa, jotta Räsäsen lapset olisivat vähän vanhempia. Mutta Kallis, joka oli tapellut puolueensa vanhoillisen siiven kanssa, oli ratkaisunsa tehnyt.
   Ratkaisevaa Räsäsen kannalta oli, että perheen isä teki päätöksen jäädä kotiin esikoisen kasvettua esikouluikäiseksi. Pastorin työnantaja suostui antamaan lisää virkavapaata. Omien sanojensa mukaan Räsänen ei olisi ottanut puheenjohtajahaastetta vastaan, jos mieskin olisi ollut töissä.

   Kun Räsäsestä tuli puolueen, joka Kalliksen aikana oli vaihtanut nimensä Suomen Kristillisdemokraateiksi, ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja, hänen työtahtinsa tiukkeni oleellisesti. Myös asema muuttui kertaheitolla näkyvämmäksi.
   Räsänen kertoo panostaneensa pohjatyöhön. Hän oli jo koulussa kympin tyttö, jonka piti tehdä hyvät suoritukset.

   Jyrki Kataisen hallituksen sisäministeri Räsäsestä tuli vuonna 2011. Ensireaktio ehdotukseen oli kielteinen, mutta yllättävän hyvin hän sitten toimessa viihtyi. Räsänen myös arvioi, että ministeriölle on tehnyt hyvää, että Kataisen hallituksen aikaista poliisin hallintorakenteen uudistusta oli ajamassa ministeri, joka katsoi kokonaisuutta ulkopuolisen silmin. Kauempaa näkee selvemmin.
   TNS-gallupin kyselyssä marraskuussa 2012 Räsänen profiloitui ministerien suosituimmuuskyselyssä anniskeluaikojen kiristämispyrkimystensä ja poliisilaitoksen säästöjen vuoksi häntäpäähän. Hän kertoo ottavansa arvostelun annettuna. Se tulee tehtävän mukana ja se on vain kestettävä.
   Räsäsen arvot ovat niitä, jotka jakavat ihmisten näkemyksiä. Se ei kuitenkaan ole syy perääntyä. Räsänen on politiikassa arvojen takia. Jos hän perääntyisi, motivaatio siinä katoaisi.

Henna Virkkunen on aina ollut eläinrakas, ja heppatyttö. Kymmenvuotiaana hän sai oman ponin. Kun tyttö alle kouluikäisenä jänkkäsi omaa ponia, vanhemmat lupasivat kymmenvuotislahjaksi. Eivät uskoneet, että tyttö enää silloin lupausta muistaisi. Mutta se lupaus ei ollut unohtunut.
   Virkkunen arvelee, että ponin omistaminen opetti hänet kantamaan vastuuta. Muutenkin yrittäjäperheen lapsi oli kyllä oppinut hoitamaan oman ruutunsa.

   Murrosiässä Virkkunen oli kova jännittämään ja kärsi esiintymiskammosta, mikä oli yksi syy siihen, ettei hän mennyt lukioon. Sosiaalisia tilanteita arastelevan hevostytön oli luontevampaa paiskia töitä tutulla tallilla kuin totuttautua uuteen kouluyhteisöön. Tosin hänellä oli - ujo ja hieman tuppisuisen oloinen tyttö kun oli - tallityöpaikkaan liittyvässä työhaastattelussakin kaveri mukana suosittelijana.
   Työ hevosten parissa vei Virkkusen maajoukkueen hevosten hoitajaksi Tanskaan, missä hän asui vuoteen 1993 saakka. Palattuaan Suomeen hän aloitti journalistiikan opinnot avoimessa yliopistossa ja tutustui kokoomusnuoriin.

   Vuonna 1995 Virkkunen huomasi olevansa ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Osana kampanjaa hän kiersi muiden nuorten ehdokkaiden kanssa lukioissa puhumassa ja sai rutiinia esiintymiseen. Hän oppi perustelemaan väitteitään ja luottamaan siihen, että omat mielipiteet ovat yhtä arvokkaita kuin muidenkin.
   Virkkunen ylsi ensimmäisissä vaaleissaan noin listan puoliväliin. Vaadittiin vuosien sinnikäs jalkatyö ennen kuin hän pääsi listan kärkeen. Edellä mainittuun viitaten Virkkunen jättää allekirjoittamatta usein kuullut väitteet hänen "rakettimaisesta nousustaan".
   Ennen kansanedustajuutta Virkkunen oli ehtinyt vaikuttaa vuosia Jyväskylän paikallispolitiikassa, missä rakettimaisuuden vaikutelmaa ei oikein voi välttää. Jo ensimmäisten eduskuntavaaliensa jälkeen Virkkunen pyydettiin liikuntalautakunnan jäseneksi. Kaupunginvaltuustoon hän nousi vuoden 1997 alusta.
   Nuorelle naiselle kasautui toinen toistaan vaativampia tehtäviä. Ensimmäisellä valtuustokaudellaan hänestä tuli teknisen lautakunnan puheenjohtaja. Seuraavalla kaudella eteen aukeni kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajan paikka.
   Jyväskylän valtuuston puheenjohtajaksi Virkkunen nousi vuonna 2005. Tuon valtuustokauden aikana käyntiin saatiin lopulta myös kuntaliitosneuvottelut Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden kanssa. Noita neuvotteluja oli yritetty jo 30 vuotta. Virkkunen nostaakin kuntien yhdistämisen yhdeksi poliittisen uransa merkittävimmistä saavutuksista. Hän vei hankkeen lopulta maaliin saatuaan luottamusta joka taholta.

   Vuoden 1999 eduskuntavaalit jäivät Virkkuselta väliin. Avoimessa yliopistossa ilman ylioppilaspohjaa aloitetut opinnot etenivät 2000-luvun alussa lopulta maisterin ja lisensiaatin tutkintoihin. Vuoden 2003 vaaleissa Virkkunen ylsi varasijalle.  Läpimurto tapahtui kolmannella yrittämällä vuoden 2007 vaaleissa, jolloin Virkkusesta tuli Keski-Suomen vaalipiirin historian toinen kokoomuslainen naiskansanedustaja - ensimmäinen oli ollut sosiaali- ja terveysministerinäkin aikoinaan toiminut Helena Pesola.
   Virkkusen arvelee, että jos tuolloin ei olisi tärpännyt, hän olisi alkanut jäähdytellä politiikassa. Hän koki käyttäneensä jo riittävästi aikaa luottamustehtäviin. Parivuotiaan pojan äiti valmisteli Jyväskylän yliopistossa väitöskirjaa. Olisi ollut aika keskittyä ammattiuraan, ja tähtäimessä oli viestintäala.
   Mutta kun kansanedustajan paikka sitten avautui, oli mahdollisuus keskittyä täysipäiväisesti politiikkaan. Kokoomuskin sai vaalivoiton, ja Arkadianmäelle nousi Virkkusen ohella useita uusia kansanedustajia.
   Samalla Virkkunen pääsi ensimmäistä kertaa teelmään politiikkaa ikäistensä kanssa. Aiemmin keskeiset yhteistyökumppanit olivat kaikki olleet vanhempia miehiä. Oman sukupolven kanssa muodostui ihan toisenlainen yhteys.
   Eduskuntaan nouseminen oli Virkkuselle iso asia. Hän korostaa tulleensa eduskuntaan ennen muuta tekemään töitä. Hän ei ollut kiinnostunut seurapiirikuvioista eikä omasta mielestään ollut muutenkaan median kannalta erityisen kiinnostava tapaus.

   Virkkunen huomasi pian, että kansanedustajan työtä voi tehdä monella eri tavalla. Hän alkoikin pohtia, kuinka hän oman toimintatapansa rakentaa. Rakennustyötä tehtiin istuntosalin vierustovereiden kanssa oikein porukalla. Porukassa homma sujui yleensäkin niin hyvin, etteivät porukkaan lukeutuneet halunneet vaalikauden vaihduttuakaan siirtyä salissa eteenpäin, vaan jäivät eduskunnan seniorisäännöistä välittämättä takapenkkiläisiksi.
   Porukka koostui neljästä 1970-luvulla syntyneestä ja vuonna 2007 eduskuntaan nousseesta kokoomulaisesta. Virkkusen lisäksi heitä olivat Petteri Orpo, Sampsa Kataja  ja Timo Heinonen.
   Myös valiokunnan vaikuttamiseen ja ajankäyttöön etsittiin tehoa yhdessä. Kansanedustajan uran alkuvaiheessa ajankäytön hallinta on hankalaa. Jos kansanedustaja osallsituu omassa maakunnassaan järjestettyihin seminaareihin, joihin sataa valtavasti kutsuja, joutuu olemaan poissa eduskunnasta, mistä puolestaan aiheutuu median kyttäämiä poissaoloja.
   Virkkusta jännitti alussa näiden poissaolojen tarkkailu, eikä hän ollut täysistunnosta pois kertaakaan. Myös valiokuntansa kokoukset hän istui säntillisesti läpi.
   Kansanedustajana piti rakentaa sosiaalisia verkostoja. Puheet ja esiintymiset sujuivat rutiinilla, koska Virkkunen oli toiminut lautakuntien ja valtuustojen puheenjohtajana.
   Vapaamuotoisissa tilaisuuksissa hän ei edelleenkään ole automaattisesti small talk -tyyppi, uusien ihmisten keskellä hän saattaa olla melko pidättyväinenkin. Onhan hän kehittynyt vuosien saatossa, mutta ei se perusluonne muuttunut ole. Virkkunen harmitteleekin, että pidättyväisyyden takia häntä pidetään usein ylimielisenä.

   Vuonna 2008 ensimmäisen kauden kansanedustaja Virkkunen hämmästyi saadessaan puhelinsoiton puheenjohtaja Jyrki Kataiselta. Tämä kysyi, ottaisiko Virkkunen hoitaakseen opetusministerin salkun Sari Sarkomaan päätettyä jättää ministerikautensa kesken.
   Kyllähän Virkkunen kuuli jo hyvissä ajoin "outoja kommentteja", mutta silti kysymys yllätti. Ensin ministeriksi houkuteltu ryhtyi tarjoamaan puheenjohtajalle muita nimiä. Mielessä kävi, miltä ensimmäisen kauden kansanedustajan nimittäminen ministeriksi vaikuttaisi niiden silmissä, joilla on huomattavasti enemmän kausia takana. Toisaalta, vahvan aseman puolueessaan saaneen Kataisen esityksiä ministereistä oli poikkeuksetta tuettu, joten isoon älämölöön ei tarvinnut varautua.
   Eniten jännittivät tiedotusvälineiden reaktiot. Virkkunen oli lisensiaattitutkimuksessaan tarkastellut ministereiden eroamiseen johtaneita uutisia, minkä johdosta skandaalin mahdollisuus hänen skenaarioissaan korostui. No, olihan Virkkusen nimitys yllätys, mutta huoli osoittautui liioitelluksi ja mystisenä näyttäytynyt työ kiinnostavaksi.
   Heti ensimmäiseksi kohdalle osui iso ja kritisoitu yliopistoa koskeva lainsäädäntömuutos, joka kuohutti tiedeyhteisöä ja opiskelijapolitiikkaa. Virkkunen muistelee, kuinka opiskelijat kantoivat mielenosoituksissa hänen kuvaansa ruumisarkussa. Mutta tempaus ei vaikuta Virkkusta järkyttäneen. Tämä toteaa prosessin olleen enemmänkin hyödyllinen kokemus ensimmäistä ministeriyttään hoitavalle edustajalle.
   Uudistus saatiin läpi, yliopistot irrotettiin valtiosta. Toinen, laajempi, peruskoulun tuntijakoihin liittyvä hanke jäi sen sijaan torsoksi. Virkkunen olisi halunnut tehdä suuren uudistuksen perusopetukseen, mutta päähallituspuolue Keskustan kanssa ei siihen yhteistä säveltä löytynyt.
   Virkkunen arvioi, että hän omaksui melko nopeasti itselleen luontevan tavan hoitaa salkkua ja käyttää valtaa. Hän valitsi tärkeimmät teemat, joihin keskittyi, eikä yrittänytkään puuttua kaikkeen. Hän ei halua uuvuttaa itseään ja osaa myös luottaa toisiinkin.

   Vuoden 2011 vaalien jälkeen Virkkunen ei pitänyt itsestään selvänä, että hänestä tulisi jälleen ministeri. Mutta kohdalle sitten osui mahdollisesti koko vaalikauden hankalin pesti. Virkkunen ryhtyi raahaamaan mukanaan kuntauudistusta tavoittelevan hallintoministerin salkkua.
   Alkoi melkoinen vääntö. Virkkunen kulki ympäri Suomea esitelmöimässä aiheesta, jota kuulemaan tulleet pitivät lähtökohtaisesti epäonnistuneena ja vastenmielisenä. Kuntaministeri vaikutti silti hiillostuksissa rauhalliselta ja vakaalta.

   Profiili nousi ja Virkkunen nousi kasvoineen Suomen kuvalehden kanteen. Kannessa kysyttiin: "Mitä Henna Virkkunen olisi ilman Jyrki Kataista?"
   Virkkunen kertoo Kataisen olleen ensimmäinen kokoomuspoliitikko, johon hän tutustui lähdettyään mukaan Kokoomuksen toimintaan. Kohtaaminen tapahtui Jyväskylässä vuonna 1993 seuraavan vuoden presidentinvaaleihin liittyen. Katainen toimi tuolloin Kokoomuksen Nuorten Liiton varapuheenjohtajana. Virkkunen kertoo ajatelleensa aina, että Kataisesta täytyy tulla Kokoomuksen puheenjohtaja, ja on tukenut tätä vahvasti alusta lähtien.

   Virkkusen tyyni hahmo on innostanut mediaa jäljittämään hänen todellista luonnettaan työtovereiden kautta. Keväällä 2011 Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla julkaistiin artikkeli, missä nimettömänä pysytelleet kansanedustajakollegat kuvailivat ministeriä vähemmän lämpimään sävyyn.
   Eräs SDP´n vaikuttaja kuvailee Virkkusen etenemistä robottimaiseksi, tämä ei toverin mielestä sivuille vilkuile. Kepulainen puolestaan kärjistää Virkkusella olevan ammattitappajan elkeet. Toisaalta samassa jutussa todetaan myös, että kyllä robottimainen ministeri myös huumorin päälle ymmärtää.
   Virkkunen itse arvelee luonnehdintojen liittyvän politiikalle tyypillisiin kärjistymisiin ja tilanteisiin, joilloin ihmiset ovat "ihan hysteerisiä". Hän tiedostaa kertovansa asioita suoraan silloin kun jokin asia ärsyttää. ja usein sitten käy niin, että asioihin alkaa kiinnittyä kaikenlaisia lieveilmiöitä.

   Virkkunen kertoo tietoisesti tukevansa naisehdokkaita aina kun mahdollista. Kun hän itse rekrytoi ihmisiä eri tehtäviin, hän haravoi aina ensin mahdolliset naisnimet läpi. Se tulee ihan selkäytimestä.
   Virkkusen mielestä kokeneempia naisvaikuttajia on pudonnut pois mediavetoisuuden ja politiikan pinnallistumisen myötä. Ja tämä koskee työelämää yleensäkin, iäkkäitä naisia ei arvosteta samalla tavalla kuin vanhempia miehiä.

   Virkkunen ei ajattele tekevänsä politiikkaa lopun elämäänsä, hän kokee olevansa siihen liikaa projekti-ihminen. Kun hän saa jonkin asian päätökseen, hän voi suunnitella tekevänsä seuraavaksi jotain ihan muuta.
   Virkkunen kertoo todella rakastaneensa työtä hevosten parissa, joten hän saattaa vielä joskus hankkia oman ratsastustallin. Vuonna 2011 hänestä tuli pitkän tauon jälkeen jälleen hevosenomistaja, kun hän hankki suomenhevosvarsan, Valpurin.

Keitäs tyttö kahvia esittää suoraa kommentointia siitä, millaisia tuntemuksia naispuolisilla vaikuttamaan pyrkineillä on politiikan portailla herännyt. Eveliina Talvitie on saanut haastateltavansa avautumaan ja koonnut materiaalista hieman ärhäkän, mutta asiallisen kirjan, jossa uranäkymien lisäksi käsitellään muutakin elämää eri kanteilta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää
WSOY 2011
183 sivua


Millaista on toimia rauhanneuvottelijana maailman kriisipesäkkeissä? Pekka Haavisto on saanut siitä kokemusta YK-tehtävissä ja EU´n erityisavustajana toimiessaan. Ja noista kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan Anna mun kaikki kestää.

   Mutta ensin jotain muuta. Kirjassa Haavisto myös muistelee lapsuuttaan.
   Pekka on kouluneuvos Jouko Haaviston poika. Joukosta tuli Munkkiniemen yhteiskoulun rehtori Suomen nuorimpana rehtorina, 31-vuotiaana. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1990, viimeisten munkkivuorelaisten painaessa ylioppilaslakkinsa päähänsä koulun juhlasalissa. Sen jälkeen kiinteistö siirtyi Helsingin ranskalais-suomalaiselle koululle.
   Jouko oli sodan lapsi. Hän syntyi Helsingissä, mutta asui lapsuutensa Viipurissa. Alaluokilla penkinpainajaisia katsoessaan hän ajatteli, että yhtenä päivänä hänkin nousisi abiturienttina rekeen Viipurin suomalaisen lyseon pihalla, puhaltaisi pilliin, kalkattaisi kelloa ja pyörittäisi jänisräikkää. "Älä sure nahka!" lukisi reen perässä. Koko Viipuri katsoisi sitä menoa. Alaluokkalaisesta vain tuntui siihen hetkeen olevan toivottoman pitkä matka.
   Mutta sitten asiat menivät toisin. Viipurista oli lähdettävä. Perheen matka vei Pohjaslahdelle, sieltä Helsinkiin, ja sen jälkeen Tampereelle, mistä Pekan isoisä sai uuden työpaikan. Myöhemmin perhe muutti takaisin Helsinkiin.
   Joukolla oli muutama esine jäljellä lapsuudestaan. Pekka muistaa, kuinka Jouko aina niiden kohdalla pysähtyi ja jäi omiin ajatuksiinsa. Yksi tuoli suuresta kalustosta. Polkupyörän karbidilamppu. Ne muistuttivat tuhoutuneista kodeista.

   Joukosta tuli pedagogi,  jolle vaikeista olosuhteista tulleiden lasten menestyminen koulussa ja elämässä oli sydämen asia. Hän taisteli ylioppilastutkintolautakunnan kanssa saadakseen lukihäiriöisestä ylioppilaan. Munkkivuoren koulua käytiin myös lastenpsykiatrian klinikalta. Koulussa oli juutalaisia ja tataareja - Pekka miettii, että ehkä he toivat Joukon muistoihin tuulahduksen Viipurin monikulttuurisuudesta.
   Yhdestä asiasta Jouko oli tarkka: oppilaiden yksityisyydestä ja yksityiselämän suojasta. Hän ei sietänyt juoruilua oppilaiden taustoista ja kotioloista. Munkkivuoreen tultiin monenlaisista perheistä ja monenlaisten kokemusten jälkeen. Joillekin koulutie oli muualla noussut pystyyn - ja heille Munkkivuori oli se viimeinen mahdollisuus. Ja usein se onnistui.
   Joukon kasvatusfilosofia kuului: "Munkkivuoreen tulevilla oppilailla ei ole menneisyyttä. On samantekevää, mitä koulua hän on aikaisemmin käynyt, miten käyttäytynyt tai mitä tehnyt. Nuorilla on oikeus erehtyä ja saada anteeksi niin, että asiat lopullisesti unohdetaan."
   Mikään ei ollut rehtorille mieluisampaa kuin opintiellä kompuroineen oppilaan myöhempi menestys elämässä. Hänen peukkunsa nousivat pystyyn myös niiden kohdalla, joilla koulu oli jäänyt kesken, mutta jotka myöhemmin menestyivät jollain käytännön alalla.

   Yhteen aikaan koko perhe oli samassa koulussa. Isä oli rehtori, äiti kemian ja fysiikan opettaja, ja kolme lasta oppilaina.
   Pekkaa ylemmällä luokalla oli kaksi poikaa, jotka ulkoisesti muistuttivat Ohukaista ja Paksukaista. He kulkivat kaikki välitunnit yhdessä leikkien "kumman ottaisit jos saisit valita". Porschen vai Ferrarin? Suuren purjeveneen vai huvilan Alpeilta? Polkupyörän vai slalomsukset? Aina kun Pekka kulki kaksikon ohi, jotain valintaa oltiin pohtimassa, ja seuraava terävä kysymys oli jo tulossa.
   Sitten tuli kesä, ja syksy. Liput olivat puolitangossa. Sairaus oli vienyt Ohukaisen. Aamunavauksessa rehtori sanoi: "Hän kulki koulun ympäri välitunnilla kaverinsa kanssa kysyen, kumman ottaisit jos saisit valita? Hänen elämänsä päättyi tilanteessa, jossa tätä valintaa ei enää voinutkaan tehdä. Ei ollut enää mitään, mistä valita."
   Pekka muistaa, kuinka vaikea oli pidätellä kyyneleitä, kun näki Ohukaisen kaverin seisovan käytävällä. Yksin.

   Vuonna 1946, tullessaan ylioppilaaksi, Jouko ei välittänyt osallistua Tehtaanpuiston yhteiskoulussa lakkiaisjuhlaan, vaan lähetti äitinsä ja isoäitinsä hakemaan lakkia ja suuntasi itse Turkuun isovanhempiensa luokse ja kesäyliopistoon.
   Myöhemmin Jouko sitten näki usemmatkin lakkiaiset. Lakkiaispäivän aamu oli aina erityinen. Jouko pukeutui huolellisesti šakettiin ja suuntasi sitten koululle siniristilippujen liehuessa. Kun oppilaat olivat tulleet koulun juhlasaliin, rehtori nousi puhujapönttöön ja aloitti seremonian.
   Seremonia päättyi aina kaikkien oppilaiden jo ulkoa oppimaan juhlalliseen huipennukseen: "Niillä valtuuksilla, jotka ylioppilastutkintolautakunta on minulle tämän koulun rehtorina myöntänyt, julistan teidät ylioppilaiksi." Sitten valkoiset lakit painettiin päähän.
   Keväällä 1990 tämä tapahtui viimeisen kerran. Samalla päättyi Munkkivuoren yhteiskoulun ja lukion tarina. Rehtori käänsi vielä kerran tuttua suurta avainnippua ovessa, varmisti kahdella vedolla kahvasta, että ovi oli varmasti lukossa, ja lähti Raumantietä - taakseen katsomatta.
   Pekka ei koskaan kysynyt isältään mitä tämä sinä hetkenä ajatteli. Ehkä tämä muisti oman ylioppilasvuotensa riemunkiljahduksen: "Eläköön! Ei enää koskaan koulua!"   

   Niinpä. Näistä taustoista Pekka Haavisto on lähtenyt kiertämään kriisipesäkkeitä.
   Kertoessaan neuvottelemisesta Haavisto lähtee aivan perusasioista. Hän toteaa ymmärryksen ja puheen syntyvän kuuntelemisesta. Ja että kuunteleminen on taito, jota voi opiskella. Jos oma mieli on kaiken aikaa täynnä omia ajatuksia ja omia, valmiita vastauksia, kuunteleminen sujuu huonosti. Joskus meillä on vastaukset valmiina ennen kuin kysymyksiä on edes esitetty.
   Neuvottelijan tärkein ominaisuus on luottamus. Neuvottelijan täytyy olla puolueeton, lisäksi hänen täytyy näyttää puolueettomalta, ja hänellä täytyy olla konfliktin kaikkien osapuolten luottamus.
   Jos sovittelija menettää luottamuksensa, hän on muuttunut käyttökelvottomaksi. On usein ajanhukkaa yrittää palauttaa tätä luottamusta - on pikemminkin aika vaihtaa sovittelijaa.
   Jotkut ovat kysyneet, kuinka Haavisto uskaltaa mennä alueille, minne esim. YK´n rauhanturvaajilla ei ole ollut pääsyä. No, eihän Haavisto turhia riskejä halua ottaa. Hän tekee tarkasti kotitehtävät, selvittää, kuka hallitsee mitäkin aluetta, kenen hallussa ovat tiesulut, minkä nimisiä paikallisjohtajia alueella on, mitkä ovat heidän puhelinnumeronsa. Ja sitten soittaa heille, ja kysyy suoraan, voiko kylään tulla.
   Kaikilla tärkeillä henkilöillä on nykyisin satelliittipuhelimet, myös sissipäälliköillä. Joten kyllä kaikki ovat tavoitettavissa. Haavisto toivoo, että tuo asia huomioitaisiin rauhantyössä nykyistä paremmin.

   Kun Haavisto oli mukana Darfurin rauhanneuvotteluissa, hän piti majaansa Nigeriassa Abudjassa, missä neuvottelut olivat menossa. Kun hän kävi Darfurissa, hän lensi ensin Kairon kautta Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin, sieltä Darfurin pääkaupunkiin El-Fashriin. El-Fashrissa Haaviston kotipesä oli Afrikan unionin rauhanturvaoperaatio AMIS, ja näiden helikoptereilla hän lensi tapaamaan niitä, joita Darfurin rauha koskee.
   Helikopterit ovat kalliita vehkeitä, eivätkä Afrikan unionin lentäjät halunneet lentää paikkoihin, missä kopteri voisi joutua tulituksen kohteeksi tai se saatettaisiin ryöstää. Kun Haavisto kerran yritti neuvotella lentäjien kanssa reissusta, missä 200 km matkalla lennettäisiin useamman eri sissijohtajan hallitsemien alueiden yli, ensin vastaus oli ehdoton ei. Sitten Haavisto ehdotti, josko näille soitettaisiin. Hämmästynyt hiljaisuus oli myöntymisen merkki, joten Haavisto tarttui puhelimeen. Sissijohtajat olivat yhteistyöhaluisia: "Totta kai voit lentää alueemme ylitse. Hyvä että soitit. Emme tietenkään aio ampua." Ja kopteri nousi ilmaan.

   Kun Haavisto tapasi sotaisia zaghawa-heimolaisia, hän ihmetteli näiden kykyä eturivin taistelijoina. Nämä kertoivat pitkästä historiastaan raudan käsittelijöinä ja aseiden valmistajina. Ja uskoivat itse olevansa ainoita, joilla on hallussaan raudan syntysanat. Järkytys oli suuri, kun Haavisto kertoi, että myös suomalaisilla on hallussaan raudan syntysanat. Suomalaisia alettiin kunnioittaa siellä kovasti.
   Raudan synty -tarinassa kiteytyy jotain Haaviston neuvottelutekniikasta. Rauhanneuvotteluissa on aina kova kiire ja valtava paine. Ihmisiä kuolee, pakolaisten määrä kasvaa, konflikti kärjistyy. On siis toimittava heti.
   Kuitenkin monet konfliktit ovat jatkuneet vuosia, hyvistä neuvotteluyrityksistä huolimatta. Haavisto itse ei halua antaa kiireen tai hätäilyn domonoida ihmisten kohtaamisia. Aina on oltava aikaa. Aika antaa mahdollisuuden tutustua ihmiseen kunnolla, mennä pintaa syvemmälle.
   Kun Haavisto ensimmäisellä kerralla puhui vain raudan synnystä, hän huikkasi lähtiessään kaksi asiaa. Verrataan seuraavalla kerralla suomalaisia ja zaghawalaisia tarinoita maailman synnystä. Sekä: "ai niin, hyvä olisi puhua siitäkin, miten rauha saadaan tänne Darfuriin!"
   Seuraava kerta tulikin melko pian, ja silloin tunnelma oli jo myönteisesti virittynyt. Yhdessä keskusteltiin ja naurettiin suomalaisten ja darfurilaisten vanhoille mytologisille perinteille: "Ai teilläkin on kertomus alkumunasta, maailman synnystä?" Ja sitten Haavisto kertoi, miksi neuvottelupöytään palaaminen on nyt se ainoa oikea liike. Ja hän huomasi, että häntä kuunneltiin.

   Haaviston kokemuksen mukaan neuvottelijan ensimmäinen askel on "kotiläksyjen tekeminen". On tiedettävä, millaisia ihmisiä on menossa tapaamaan, mitä heistä tiedetään ennalta, mikä heitä kismittää, mistä he unelmoivat, missä on heidän heikko kohtansa. On jututettava ihmisiä, jotka tuntevat konfliktin osapuolia ja heidän historiansa.
   Toinen askel on "ajan pysäyttäminen". Ei aikapaineita, tehdään kiireetön tila, missä keskustelulle ja vuoropuhelulle konfliktin osapuolten kanssa jää aikaa. Ennen kuin yritetään saada konfliktin osapuolia yhteen, kummankin kanssa istutaan erikseen, rauhassa. Vain sellaisen tunteen vallassa ihminen voi saada mahdollisuuden kertoa mitä oikeasti ajattelee.
   Kolmas askel on "myötäkuunteleminen". Ihminen saattaa kuvitella, että kuunteleminen on helppoa. Että kuunteleminen on sitä, että emme itse sillä hetkellä puhu. Mutta oikeasti kuunteleminen on taito sinänsä. Ja myötäkuunteleminen on vielä vaikeampaa.
   Kun olemme kuulleet toiselta osapuolelta pari lausetta, alamme yhdistellä niitä päässämme aiemmin kokemaamme ja oppimaamme. Sisällämme kasvaa paine ja halu keskeyttää puhuja. Ajattelemme, ettei se noin ollut. Mutta tarina kannattaa kuunnella loppuun. On nimittäin yleisempää, että emme ymmärrä, kuin että ymmärrämme.
   Riski väärinymmärrykseen kasvaa, kun puhuja tulee toisesta kansallisuudesta tai kulttuurista, tai hänen kielensä, historiansa tai aikakäsityksensä on erilainen. Hänen huumorinsa on toisenlaista, hänen tapansa alleviivata on erilainen kuin meillä. Sudanissa ihmiset eivät nyökkää osoittaakseen samanmielisyytensä, vaan päästävät suustaan pieniä naksahtelevia ääniä.
   Avainsanat meillä ovat usein erilaisia kuin toisaalla. Islamilaisesta näkökulmasta Saddam Husseinin Bath-puolue Irakissa tai Muammar Gaddafin johtajuus Libyassa edustivat sosialismia, eivät islamilaista perintöä tai kulttuuria.
   Kun toinen on sanonut sanottavansa, tulee aika tarkentaa kuvaa kysymyksin. Kysymyksiä on vaikea esittää neutraalisti niin, että ne eivät jo kertoisi jotakin omista ajtuksista, arvoista ja kokemuksista. Mutta usein juuri neutraaleihin kysymyksiin saa parhaat - ja paljastavimmat - vastaukset. Jos kysyjän tarkoitusperät näkyvät, vastaajakin ottaa helposti puolustusasenteen.
   Haavisto pitää tapanaan kysyä suoraan, mitä pitäisi tapahtua, että toinen osapuoli olisi valmis lopettamaan kofliktin. Lista saattaa olla pitkä. Se voi sisältää paljon aineellisia asioita - aseriisunta, maareformi, joukkojen pois vetäminen - mutta joskus myös joitakin symbolisia asioita, kuten anteeksipyyntö.
   Terävät kysymykset ovat siis neljäs askel, viides ovat tarinat, joissa on opetus. Joskus Haavisto kertoo Suomesta, joskus toisista rauhanprosesseista, joskus ajankohtaisista päivänpolitiikan asioista. Hän yrittää antaa sellaista, mistä olisi keskustelukumppanille hyötyä, ja mistä tämä voisi oppia jotain. Tarinan ja sen opetuksen pitäisi olla sellaisia, että neuvottelija voi tarvittaessa toistaa sitä omille taustajoukoilleen. Neuvottelijat kun edustavat suurta joukkoa, jos he ottavat yhden askelen johonkin suuntaan, heidän on osattava kertoa toisille, miksi sen tekivät.
   Lopuksi on sitten ratkaisuehdotuksen vuoro. Ehdotus tehdään niistä aineksista, mitä on käsillä. Monet rauhanneuvottelijat tekevät ehdotuksia, joita eivät pysty lunastamaaan. He näkisivät mielellään paikalla voimavaroja ja tahoja, joita eivät kuitenkaan pysty saamaan liikkeelle. Osapuolet ostavat suuret lupaukset toiveikkaina ja suurin odotuksin - ja pettyvät. Siksi neuvottelijalla on oltava jalat maassa.
   Kun konfliktit ovat päätyneet uutisotsikoihin, monet ajattelevat, että heidän konfliktinsa on nyt maailman tärkein. Mutta ei se ole. Uusia konflikteja syntyy, ja mediasirkus siirtyy eteenpäin. Ellei synny sopua, sitten syntyy maailman unohtama konflikti, johon on vaikea mobilisoida apua.
   Sovitteluehdotus on aina osapuolille pettymys. Ja niin sen kuuluukin olla. Ehdotusta tehdessään sovittelija voi tulla vastaan korkeintaan puoliväliin. Aluksi on paras tehdä 30 % ehdotus, johon viilausvaraa voi olla vielä 20 %. Toinen 50 % neuvotteluvaroineen on varattava vastapuolen käyttöön. Tietenkään sovinto ei ole puhdasta matematiikkaa, mutta kahden kauppa se aina on.
   Rauhanneuvottelupöydissä jos missä ymmärtää, että rauha on matka, jonka ensimmäinen askel otetaan rauhansopimusta allekirjoitettaessa. Mutta sillä matkalla on edessään tuhansia askelia. Monet rauhansopimukset kaatuvat, ja konfliktien kierre alkaa uudestaan. Joskus tämä on nähtävissä tai arvattavissa huonosti laadittua sopimusta allekirjoitettaessa. Ja joskus vahvakin rauha voi kaatua.
   Entä, jos tulosta ei tule ensimmäisellä, toisella eikä kolmannellakaan kerralla? No, sitten on vain jatkettava.
   Rauha on niin iso kala, että sitä kannattaa onkia, vaikka ei heti nappaisikaan.

   Haavisto on usein miettinyt tasapuolisuuden vaatimusta. Jos toinen on uhri ja toinen hyökkääjä, eikö neuvottelija automaattisesti asetu puolustamaan uhria ja yhdessä tämän kanssa ala syyttää hyökkääjää?
   Haaviston mukaan neuvottelijan on kuitenkin opeteltava tasapuolisuutta. Vaikeassa sovittelutehtävässä hän itse toisinaan muistelee kokemustaan peruskoulun opettajan sijaisuudesta Pähkinärinteen koulussa. Hän oli helisemässä viidesluokkalaisten kanssa. Jo ensimmäisen koulupäivän aikana Haavisto huomasi, kuinka opettajalle alkaa tulla suosikkeja ja inhokkeja.
   Kuitenkin, ne pikkupirutkin tuntuivat tarvitsevan opettajaksi kutsuttua nyrkkeilysäkkiä, johon purkaa kiukkuaan, pahaa oloaan tai muuten vain ylimääräistä energiaa. Ja aikansa nyrkkeilysäkkinä toimittuaan tuo opettaja saattoi kokea jotain ihmeellistä - tuo pikkupirulainen alkaakin luottaa opettajaan ja avautuu jostain asiasta, joka jää vain heidän välisekseen.
   Tuota samaa tasapuolisuutta vaatii rauhanneuvottelijan työ. Konflikteissa neuvottelija joutuu ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiinsa. Hänellä ei voi olla suosikkeja eikä inhokkeja. Vaikeimpien tapausten kanssa joutuu tekemään eniten töitä. Luotettavien lupausten ja sitoumusten onkimiseen epäluotettaviksi tunnetuilta osapuolilta ja ihmisiltä menee eniten aikaa, ja ratkaisut on varmistettava niin että ne toimivat.

   Yksi vaikeimmista kaupungeista Haavistolle on ollut Bagdad, missä hän on toiminut kahteen otteeseen, ennen Persianlahden sotaa syksyllä 1990 sekä Irakin sodan jälkeen keväällä ja kesällä 2003, jolloin Saddam Husseinin hallinto oli juuri kaatunut. Otetaan tähän seuraavaksi kokemuksia tuosta jälkimmäisestä ajanjaksosta.
   Vuonna 2003 aloitettiin YK´n ympäristöohjelman UNEP´n selvitys Irakin sodan ympäristövaikutuksista. Haaviston ryhmän päähuomio oli ensin sotatoimien ja sitten silmittömän ryöstelyn aiheuttamissa ympäristöriskeissä ja tuhoissa. Esim. vaarallisia kemikaaleja ja radioaktiivisia aineita oli vapautunut luontoon. Samalla tarkasteltiin Saddamin kauden pitkän aikavälin ympäristötuhoja, kaudella kun oli esim. kuivatettu maailmankuuluja Mesopotamian suoalueita - muodollinen syy oli vesivoiman lisärakentaminen, mutta samalla saatiin kätevästi nujerrettua suoarabit, jotka ovat aina olleet itsenäisiä ja itsepäisiä. Myös kemiallisten aseiden käyttö oli jättänyt omat jälkensä.
   Sodan tuhot yhdistyivät kaikkialla Irakissa järjettömään ryöstelyyn ja tuhoamiseen, "lootingiin". Sitä selitettiin irakilaisten spontaanilla reaktiolla ja turhautumisella Saddamin hallintoon, mutta mitä enemmän näkyi palavia konttoreita ja liekehtiviä teollisuuslaitoksia, sitä enemmän se näytti entisen hallinnon joukkojen poltetun maan taktiikalta amerikkalaisen vihollisen edessä. Miehittäjälle, jollaiseksi liittouma nähtiin, ei haluttu jättää mitään ehjänä.

   Irakin Basrassa Haavisto tapasi paikallisen taiteilijan. Tällä oli mukanaan suuri määrä kääröjä. Haavisto osti muutaman työn. Muutamat taiteilijan työt olivat inhorealistisia, niitä Haavisto ei mukaansa halunnut. Niissä roikkui kidutettuja vankeja, teloitettuja ja paloiteltuja ihmisiä. Taiteilija selitti, kuinka niillä oli silloin kova kysyntä - englantilaiset sotilaat ostivat niitä mielellään kotiin viemisiksi. Haavisto ei voinut olla miettimättä, minne engelsmannit kuvat kotonaan ripustivat.
   Taiteilija jatkoi kiroamalla Saddam Husseinin, joka oli vienyt kansan alennustilaan sekä kiduttanut ja tappanut omaa kansaansa. Haavisto ei ihmetellyt mielipidettä.
   Sitten taiteilija otti hyvin arvokkaan asennon ja rullasi auki suurikokoisen valokuvan. Siinä hän seisoo sisällä suuressa salissa maalaustelineen päällä ja maalaa katon ornamentteja. Taiteilija pyysi arvaamaan, mistä kuva oli.
   Haavisto ei osannut arvata. No, Saddamin palatsistahan se. Seuraavassa kuvassa taiteilija kättelee Saddamia. Presidentti oli ollut tyytyväinen ja kiittänyt taiteilijaa henkilökohtaisesti. Tätä kertoessaan taiteilija hymyili suu korvissa saakka.
   Haavisto vähän ihmetteli. Juuri äsken taiteilija oli kironnut koko Saddamin.
   Taiteilija ryhdistäytyi ja sanoi painokkaasti: "Totta kai. Mutta hän on sentään meidän presidenttimme. Presidentti on aina hieno mies."
   Haavisto tapasi taiteilijan lisäksi muitakin irakilaisia, joilla oli vastaava kaksoisidentiteetti. Valtaa kritisoitiin, mutta siihen myös samastuttiin. Presidentti on tehnyt rikoksia - mutta hän on sentään heidän presidenttinsä.
   Haavisto päätteli, että tämä on irakilaista isänmaallisuutta. Hän oppi käsittelemään aihepiiriä hyvin varovaisesti ja huomasi usein, että amerikkalaiset saavat irakilaiset räjähdyspisteeseen vähättelemällä Irakin historiaa ja saavutuksia. Siellä oltiin sentään Kaksoisvirtojen maassa. Harva voi kilpailla pidemmällä sivilisaation historialla.
   Kun amerikkalainen armeijan vesi-insinööri kertoi Irakin vesiministeriössä korkealle virkamiehelle, kuinka padot pitää aukaista ja vesi päästää vain valumaan sekä täyttämään Mesopotamian suoalue uudelleen, Haavisto kuuli hampaiden välistä sihisevällä äänellä lausutun vastauksen: "Anteeksi, olemme tehneet vesien säännöstelyä täällä 2.000 vuotta. Osaamme jotakin."

   Kun Haavisto lähti Irakista kesällä 2003, hän luuli palaavansa sinne pian, kunhan levottomuudet vähän rauhoittuisivat. Niin olisi luultavasti tapahtunutkin, ellei räjähteitä täynnä oleva kuorma-auto olisi ajanut päin YK´n päämajaa. 22 ihmistä sai surmansa, monet loukkaantuivat vakavasti. Koko toinen kerros romahti, ja siellä työhuonettaan pitänyt YK-operaation johtaja Sérgio Vieira de Mello oli kuolleiden joukossa. Yli 600 YK´n työntekijää evakuoitiin Jordanian Ammaniin.
   Se oli surullinen episodi YK´n historiassa ja takaisku YK´n työlle Irakissa. Sen jälkeen Irakia alettiin käsitellä yhä enemmän turvallisuuskohteena, ei enää jälleenrakennuskohteena.
   UNEP´n toimisto siirrettiin Ammaniin ja Irakin asioita alettiin hoitaa sieltä käsin. Irakilaiset kävivät Ammanissa koulutettavina, ja joskus videokonferenssien kautta tuotiin parhaita asiantuntijoita Irakin käyttöön. Mutta ei se sama asia ole kuin työskentely paikan päällä.
   YK palasi Irakiin hyvin hitaasti. Vaikka Saddam Husseinista päästiin eroon, Irakin turvallisuus ei parantunut toivotulla tavalla. Kansainvälinen yhteisö sai pitkän oppitunnin siitä, kuinka vaikeaa vallanvaihdon järjestäminen ulkopuolelta on.

   Haavisto tapasi toukokuussa 1996 Enontekiön Saamelaismuseossa Dalai-laman ja keskusteli Tiibetin tilanteesta. Ja oli yllättynyt tämän maltillisuudesta. Hän oli ajatellut, että maanpaossa elävä oppositiojohtaja antaisi tulla täydeltä laidalta.
   Dalai-laman toivoma ratkaisu Tiibetin tilanteeseen oli "keskitien ratkaisu", missä Kiina hoitaisi ulko- ja puolustuspolitiikan, mutta Tiibetille annettaisiin itsemääräämisoikeus ja kulttuuriautonomia. Hän sanoutui irti Tiibetin poliittisesta menneisyydestä, ajasta, jolloin Tiibet oli pappisvaltio. Ja peräänkuulutti demokraattisia rakenteita. Kiinahan muistutti aina, että Tiibetin hallinto oli ollut autoritäärinen ja pappisvaltainen, ja Dalai-lama oli tästä samaa mieltä - mutta sanoi kiinalaisten aina esittävän asian toisin. Oikeasti tästä asiasta ei olisi riitaa.
   Dalai-lama nosti esiin toiveen, että Suomi rahoittaisi enemmän tiibetiläisten opiskelijoiden korkeakoulutusmahdollisuuksia ja jatko-opintoja. Hän pelkäsi, että etniset tiibetiläiset syrjäytyvät Kiinan opetusjärjestelmässä ja että he eivät saa tasavertaista kohtelua. Ilman omaa älymystöä Tiibet tulee häviämään.
   Dalai-lama oli Kiinan talouskasvun lämmin kannattaja. Hän oli varma siitä, että talouskasvu lisää Kiinassa myös kansalaisvapauksia ja demokratiaa. Hän suhtautui erittäin myönteisesti Kiinan ja länsimaiden taloudelliseen yhteistyöhön. Kiinaa ei pitäisi boikotoida, vaan sen kanssa pitäisi olla enemmän yhteistyössä.
   Kun Haavisto tapasi Dalai-laman uudelleen Helsingissä elokuussa 2011, he keskustelivat jälleen Kiinan ja Tiibetin tilanteesta. Tuolloin Tiibetin asukkaista oli jo enemmistö ei-tiibetiläisiä, muualta tulleita. Koko Tiibetin luonne oli alkanut muuttua. Vanha kulttuuri ja uskonto kamppailevat olemassaolostaan.
   Vastuu Tiibetistä on kokonaan Kiinalla. Pakolaishallitus voi protestoida, mutta todelliset Tiibetiä koskevat päätökset tehdään Pekingissä. Siksi Dalai-laman mielestä Tiibetin asiasta tulee puhua kiinalaisten kanssa myös vähemmistöjen kulttuuristen, sosiaalisten ja ihmisoikeuksien toteutumiseksi.

   Vuonna 2011 Suomessa käväisi myös Ghanan kauppaministeri. Hän piipahti myös eduskunnassa ja kysyi, miksei Suomi tee enemmän Ghanassa. Haavisto esitti vastakysymyksen miksi tekisi. Perusteeksi ministeri ilmoitti Ghanan vuoden 2011 ensimmäisen neljänneksen BKT-kasvuluvun olevan 23 %. Edellisen vuoden viimeinen neljännes oli 9,5 %. Luvut olivat kovia, kun Eurooppaan vertasi.
   Haavisto kertoi ministerille, että suomalaiset yritykset ovat arkoja investoimaan Afrikkaan. Meillä pelätään korruptiota ja huonoa hallintoa. Ministeri ihmetteli vastausta, Suomi kun oli tehnyt kauppaa Neuvostoliiton kanssa, eikä sekään maa kaikkein helpoimman kumppanin maineessa ollut.
   Haaviston mukaan ministeri osui kysymyksellään suoraan ytimeen. Venäjän me tunnemme, siellä olemme oppineet toimimaan. Afrikkaa me emme tunne.
   Haavisto sitten kysyi, kuinka toinen näkee Kiinan roolin Afrikassa. Ministeri totesi, että se oli kyllästymiseen asti kuultu kysymys.
   Kiina tekee nykyisin, osin kaupalliselta pohjalta, sellaisia hankkeita, mitä länsi ja Neuvostoliitto Afrikassa 1960- ja 1970-luvuilla tekivät. Kiinalaiset rakentavat nyt infrastruktuuria. Kiinnostava kysymys on, onnistuuko nyt kiinalaisten tekemänä se, mikä aikoinaan meiltä epäonnistui.
   Kiinan roolia Afrikassa voi katsoa kaksin eri silmin. Lännessä Kiina asetetaan yleensä kolonialismin kehykseen. Ajattelemme, että Kiina on Afrikassa liikkeellä vain halpojen raaka-aineiden vuoksi, samalla kun se dumppaa Afrikan markkinoille omia halpatuotteitaan. Lisäksi afrikkalaisia peltomaita otetaan kiinalaiseen tehoviljelyyn. Tässä kehityksessä Kiinan rooli Afrikassa näyttää pelkästään negatiiviselta.
   Mutta on myös toinen tarina, ja sitä tarinaa kertovat kiinalaisten lisäksi afrikkalaiset itse. Se on Kiinan toimiminen mallina Afrikalle. Kiinalaiset muistuttavat, että heidän yläpuolellaan leijui 20-30 vuotta sitten lännen puhaltama toivottomuuden musta pilvi. Taloudellisesta kehityksestä ei ollut toivoa, väestönkasvu söi koko talouskasvun.
   Mutta kiinalaiset selvisivät siitä. Ja nyt länsimaat ovat puhaltaneet saman toivottomuuden pilven afrikkalaisten päälle. Ja hekin voivat selvitä siitä. Toisin sanoen, Kiinasta tulee Afrikkaan optimistisia näkymiä, mikä puhuttelee afrikkalaisia.
   Suomi on ollut Afrikassa mukana kahdessa suuressa projektissa. Ensimmäinen oli suomalainen lähetystyö, joka alkoi Ambomaalta jo 1860-luvulla. Namibiassa ja sen itsenäisyydessä tämän sivistysprojektin hedelmät näkyvät vieläkin.
   Toinen suomalaisten suuri projekti Afrikassa oli apartheidin vastustaminen ja Afrikan maiden itsenäistymisen tukeminen. Kehitysyhteistyömme lähti liikkeelle voidaksemme tukea kolonialismista vapautuneiden maiden itsenäisyyttä.
   Haavisto näkee nyt olevan haussa suomalaisten kolmas projekti Afrikassa. Se ei voi olla enää pelkkää kehitysyhteistyötä, vaan sen pitää sisältää kasvavia poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä Afrikkaan.
   Haavisto näkee Suomella myös olevan paljon annettavaa. Afrikka on ilmastonmuutoksen suuri kärsijä, mistä ovat esimerkkeinä kuivuus ja tulvat. Me voisimme tehdä Afrikasta liittolaisen ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.
   Afrikassa on edelleen konflikteja, joihin kaivataan neuvotteluratkaisuja. Jos Suomi on valmis olemaan rauhanvälittämisen suurvalta, voimme näissä kysymyksissä tehdä entistä enemmän yhteistyötä Afrikan kanssa.
   Ympäristö- ja vesiosaamisellemme on Afrikassa pohjattomat markkinat. Tietotekniikan kehityksessä ja koulutuksessa Suomen pitiäisi olla mukana niin, että Afrikka pystyy kouluttamaan omat korkean tason ammatilliset ja akateemiset osaajansa. Afrikkaan on saatava osaamista ja uusia työpaikkoja.
   Haaviston mielestä meidän ei pitäisikään kysyä, miksi kiinalaiset ovat jo Afrikassa. Oikea kysymys olisi, miksi me emme vielä ole siellä.

   Kun Haavisto oli käymässä Somalian Puntinmaassa, kun hän katseli tuulista Adeninlahtea, hän mietti ihmiskunnan alkuperää.  Mehän elämme siitä harvinaista aikaa ihmislajin historiassa, että samaan aikaan maapallolla ei ole elossa useampia ihmis- ja apinaihmislajeja. Tiettävästi noin 30.000 vuotta sitten, neanderthalinihmisen kuoltua sukupuuttoon, syntyi nykyinen tilanne, missä maailmassa on vain yksi ihmislaji, nykyihminen.
   Nykytiedon mukaan ihminen kehittyi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja myöhemmin syrjäytti muut kädelliset suuressa osassa muuta maapalloa. Meidän alkuheimomme uskotaan olleen hyvin pieni, ehkä 10.000 yksilöä.
   Neanderthalinihmisellä oli suuremmat aivot kuin meillä, ja se oli myös rakenteeltaan raskaampi ja hampaistoltaan meitä jylhempi. Me taas olimme ketterämpiä, päihitimme edeltäjämme kenties kommunikaatiotaidoissa, silmän ja käden yhteispelissä, älykkyydessä. Ehkä osasimme käyttää paremmin heittokeihästä, tulimme toimeen pienemmällä ravintomäärällä sekä opimme varastoimaan vettä ja ravintoa. Me teimme luolamaalauksia, toisin kuin neanderthalinihmiset.
   Toisaalta tiedämme, että neanderthalinihmisilläkin oli kulttuuria. Nämä huolehtivat vanhuksistaan ja hautasivat vainajansa. Siemenistä on voitu päätellä, että haudoille laitettiin kukkia. Sitä ei tiedetä tarkasti, osasivatko nämä puhua, mutta puheen tuottamiseen tarvittavat elimet löytyivät jo.
   Viime vuosina on tutkittu ihmisen sielunmaisemaa, sitä, millaisessa maisemassa sielu lepää. Yllättävää on, että miltei kaikkialla maailmassa - siis myös pohjoisella havumetsävyöhykkeellä - monien sielunmaisema on savanni. Se maisema, missä puut antavat suojaa auringolta ja tuottavat hedelmää, mutta metsä tai liian korkea ruoho ei estä meitä näkemästä lähestyvää villieläintä tai muuta vaaraa.
   Meidän lajimme uskotaan kehittyneen Afrikan savanneilla ja valoittaneen sitten Euraasian ja Oseanian n. 40.000 vuotta sitten, Amerikan 20.000 vuotta sitten. Haavisto mietti, että meidänkin esi-isämme ovat tuolla aikanaan nousseet veneisiin ja soutaneet Puntinmaalta Adeninlahden yli, kohti Jemenin rannikkoa. Samaa reittiä kuin monet Somalian sotaa pakenevat tänään.

   On jakso, jolloin nykyihminen ja neanderthalinihminen kohtasivat. Muistammeko siitä mitään? Ovatko tapaamiset jääneet ihmiskunnan historialliseen muistiin? Vai onko meitä edeltänyt ihmislaji pyyhkiytynyt muististamme jälkiä jättämättä?
   Tiedemies, paleontologi Björn Kurtén pohti tätä 1970-luvulla ilmestyneessä romaanissaan Musta tiikeri. Kurtén kutsui kirjaa paloefiktioksi, yhdeksi ajatuskehitelmäksi siitä, mitä neanderthalinihmisen ja nykyihmisen välillä on saattanut tapahtua.
   Tapahtumapaikka on Pohjola jääkauden lämpimän välivaiheen aikana 35.000 vuotta sitten. Neanderthalinihmiset ottavat huostaansa mammutinmetsästyksessä loukkaantuneen pojan ja huolehtivat tästä ollen muutenkin hyvin ystävällisiä.
   Neanderthalinihmisen häviämisen syitä on pohdittu paljon. Oliko se sama ilmastonmuutos, joka tappoi myös suuria nisäkkäitä Euroopasta? Kun suurriista hävisi, neanderthalinihmisten metsästystaidoilla ei pystytty pitämään lajia elossa.
   Todennäköisin vaihtoehto on, että laji kuoli ilmastonmuutoksesta aiheutuneisiin vaikeuksiin ravinnonsaannissa, eli nälkään. Luonnollisesti voi myös kysyä, olisivatko neanderthalinihmiset hävinneet meille sodassa. Mutta mistään suuresta taitelusta ei ole löydetty merkkejä.
   Kurtén esittää uuden teorian. Neanderthalinihmisen katoamisen syy ei olisi sota, eikä nälkä - vaan rakkaus.  Neanderthalinihmiset olisivat rakastuneet nykyihmiseen. Nämä olisivat pyrkineet pariutumaan uusien tulokkaiden kanssa, mutta kahden lajin yhteiset jälkeläiset olisivat jääneet hedelmättömiksi, kuten joskus tapahtuu. Rakkaus olisi siis koitunut neanderthalinihmisen tuhoksi.
   Kurtén ajatteli, että ihmiskunnan muistissa säilyneet peikkotarinat olisivat historiallisessa muistissamme olevia kohtaamisia neanderthalinihmisen kanssa. Tarinoissa vuorenpeikot asuivat korkealla mäellä tai vuorella, metsänpeikot metsässä. Peikot olivat meitä rotevampia ja karvaisempia. Näitä kiinnostivat kovasti ihmiset - ihmislasten kauneus huumasi peikot. Peikot ryöstivät ihmislapsia ja kävivät joskus vaihtamassa niitä omiin peikkolapsiinsa. Toisaalta ihmisetkin rakastuivat kauniisiin peikkotyttöihin.
   Uusissa tutkimuksissa nykyihmisestä on löydetty myös neanderthalilaisten geeniperimää, pois lukien ne, joilla on puhtaat afrikkalaiset geenit. Myös Haavisto on testauttanut oman geeniperimänsä "23andme" -tutkimuksen avulla. Hänen geeneistään löytyi kahdeksan kappaletta neanderthalilaisten alleeleja.
   Haavisto miettii, että ehkä, sittenkin, me savannilta tulleet, muistamme jotain neanderthalinihmisestä.
   
   Me kaikki olemme jostain kotoisin. Me kannamme mukanamme oman perheemme ja sukumme tarinaa, ja me katsomme maailmaa omien kokemustemme kautta. Joihinkin paikkoihin meillä liittyy vahva kokemus, joka lävistää meidät.
   Pekka Haavistolle yksi sellainen paikka on hotelli Arthur Helsingin Vuorikadulla. Arthur on entisessä NMKY´n rakennuksessa, ja hotellissa on kaunis juhlasali. Yleensä yleisötilaisuuksissa juhlasalin takaseinällä näkyvät vain paksut verhot.
   Kun verhot avataan, niiden takaa aukeaa suuri fresko. Fresko kuvaa ylösnousemusta, Jeesus on freskon keskushahmo. Pekka näkee oman isoäitinsä freskossa, tämä näkyy Jeesuksesta toisena oikealla.
   Ylösnousemusta kuvaava fresko on taiteilija Oskari Paatelan maalaama. Hän maalasi sen 27-vuotiaana vuonna 1915. Malleina työssä olivat mm. silloin 20-vuotias Pekan äidinäiti Helmi ja tämän pikkuveli Väinö.
   Isoäidin veljestä Oskarista tuli täysiverinen taiteilija. Jo 3-4 -vuotiaana hän piirteli sanomalehtien tyhjät reunat täyteen erilaisia ornamentteja. Hän katosi usein näihin piirtelyihinsä johonkin hiljaiseen soppeen tai pöydän alle. Kouluaikana hän alkoi maalata kopioita tunnetuista maalauksista ja myydä niitä. Opettajan huomio kiinnittyi Oskariin, joka lähetettiin iltaopiskeluihin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Ateneumiin. Sitten seurasi Helsingin yliopiston piirustussali.
   Seppämestarin ja hallikauppiaan poika lähti ensimmäiselle opintomatkalleen Pariisiin 22-vuotiaana vuosiksi 1910-11. Kun edellisen kultakauden taiteilijat olivat olleet säätyläisiä, nyt alkoi suomalaiseen taiteeseen nousta myös vaatimattomista oloista tulleita tekijöitä. Säätykierto alkoi Suomessa toimia.
   Pekan isoäiti muisti hyvin Oskarin paluun Pariisista. Kun laiva Tukholmasta tuli Helsingin laituriin, sieltä astui ulos taiteilija mustassa viitassa, jossa oli punainen silkkivuori.
   Oskarista kehittyi vähitellen kirkkomaalari. Hän sai useita alttaritaulutilauksia: Alavuden kirkko, Virolahden kirkko, Helsingin vapaakirkko. Aiheet löytyivät vanhan mummolan suurikokoisesta kuvaraamatusta.
   Ensin Oskarin elämä oli suoranaista voittokulkua. Mutta vuonna 1927 Oskari menetti elämäntoverinsa, joka oli ymmärtänyt ja hoitanut häntä. Tämän poismenon jälkeen alkoivat Oskarin vaikeudet.
   Lapsena Pekka ei osannut kysyä, mitä Oskarille sitten tapahtui. Minne hävisi se nuori lupaus, jolla oli koko elämä edessään?
   Myöhemmin Pekka käsitti. Kuningas alkoholi oli tullut kuvaan, kuten monilla taiteilijoilla. Sisaren rakkaus ja arvonanto isoveljeä kohtaan ei kuitenkaan koskaan horjunut. Oskarista puhuttiin perheessä aina suurella kunnioituksella.
   Isoäiti eli 99-vuotiaaksi. Hän eli pisimpään suuresta taiteellisesta sisarussarjasta. Sisar Laina oli kuollut jo 30 vuotta aiemmin. Lainan arkulla Helmi oli huokaissut raskaasti: "Nyt minä olen yksin." Se oli tuntunut silloin kummalliselta, olihan hänellä ollut ympärillään oma tytär ja lapsenlapset.
   Myöhemmin Pekka ymmärsi, mitä isoäiti oli tarkoittanut. Poissa oli iloinen Vladimirinkadun sakki. Piirtävät, maalaavat ja musisoivat veljet. Poissa oli Paatelan mutsi, terävä ja viisas kasvattaja. Poissa oli koko Gräsan (Ruoholahti) jengi, joka nauroi ja teki skoijia. Poissa olivat souturetket Lauttasaareen ja Ogelin kesäinen taiteilijayhdyskunta. Poissa oli vuosisadan vaihteen Helsinki, täynnä optimismia, elämäniloa ja odotusta paremmasta.
   Jäljellä oli vain ylösnousemuksen odotus. Koko sakki kerran taas yhdessä.

   Pekka Haavisto tietää mistä kertoo kirjoittaessaan rauhanneuvotteluista kirjassaan Anna mun kaikki kestää. Käytännön esimerkit ovat valaisevia ja tiivistunnelmaisesti kerrottuja, ja niissä on toisinaan mukana varsin absurdejakin sävyjä. Ja paitsi suuressa maailmassa, Haavisto liikkuu kirjassaan myös täällä kotimaan kamaralla mainiten mm. ystävällismieliset välinsä Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen kanssa.
   Mukana on myös omaa henkilöhistoriaa ja filosofisia pohdintoja. Kaiken kaikkiaan teos on viisas ja leppoisa, vaikeitakaan asioita karttelematon kokonaisuus, joka jättää lukijalle lämpimän olon.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 26.11.

Keitä olivat jouluevankeliumin mainitsemat idän tietäjät? Professori Jouko Martikainen selvittää asiaa vanhan syyrialaisen perinteen pohjalta.

Kuukauden Vaihtoehto I
Jouko Martikainen: Idän tietäjät

1970-luvulla Egyptistä löytyi 26-sivuinen käsikirjoitus, gnostilainen kirjoitus, joka käsittelee tunnettuja tapahtumia. Mutta Uuden testamentin evankeliumeista poiketen tällä kertaa näkökulma on Juudas Iskariotin.

Kuukauden Vaihtoehto II
Antti Marjanen: Juudaksen evankeliumi

Uuden testamentin viimeinen kirja on herättänyt kysymyksiä vuosisatojen ajan. Kolme kirjoittajaa, kolme näkökulmaa Johanneksen ilmestykseen.

Kuukauden Vaihtoehto III
Torsti Lehtinen: Ilmestyskirja