Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Pirjo Alijärvi, Hildur Boldt, Ismo Kainulainen ja Katri Söder (toim.): Vasemmiston tulevaisuus
InPrint (paino), Like 2014
239 sivua


Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ensimmäinen periaate- ja puolueohjelma, joka myös Forssan ohjelmana tunnetaan, hyväksyttiin silloisessa Tammelan pitäjän Forssassa työväenyhdistys Kuhan talossa 17. - 20.8.1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Mitä tuo ohjelma pitikään sisällään ja miten siinä asetetut tavoitteet on sittemmin saavutettu? Miten SDP´lla on sittemmin mennyt ja mihin vielä pitäisi pyrkiä? Vuonna 2014 SDP ja Työväen Sivistysliitto julkaisivat kirjan Vasemmiston tulevaisuus, mihin pyydettiin 28 kirjoittajalta kirjoituksia, joissa näitä teemoja käsitellään.
   Otetaan tähän kirjaesittelyyn juttua neljältä kirjoittajalta.

Erkki Tuomioja käsittelee kirjoituksessaan Forssan ohjelman toteutumista ja nykyhaasteita. Aloitetaan tämä osio lainauksella tuon ohjelman ensimmäisistä riveistä:

"Sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosiaalidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista."

   Tuomiojan mukaan ohjelman avaussanat paaluttivat hyvin yksiselitteisellä tavalla puolueen aseman osana kansainvälistä työväenliikettä ja sen tehtävän inhimillistä vapautusta merkitsevän sosialistisen yhteiskuntamuutoksen toteuttajana. Ohjelma on aivan omassa luokassaan, Tuomiojan on vaikea laajemminkin ottaen löytää montaa sellaista asiakirjaa Suomen historiasta, joilla olisi ollut samanlaista asemaa ja vaikutusta kuin Forssan ohjelmalla.
   Forssan ohjelma säilyi SDP´n ohjelmana lähes viidenkymmenen vuoden ajan, se korvattiin vasta vuonna 1952 uudella periaateohjelmalla. Tuokin ohjelma oli voimassa 35 vuotta, kunnes se korvattiin vuoden 1987 ohjelmalla, joka taas korvattiin vuonna 1999 hyväksytyllä ohjelmalla.
   
   Se, että Forssan ohjelman elinkaari oli melkein puoli vuosisataa, ei tarkoita, että se olisi nelinkertainen myös paremmuudeltaan 12 vuotta eläneeseen vuoden 1987 ohjelmaan. Ennen kaikkea kyse on siitä, kuinka maailma on 110 vuoden taikka 61 vuoden aikana muuttunut.
   Suosittu selitys ohjelmien devalvoitumiseen on, että Forssan ohjelma on toteutettu sinänsä lyhytaikaiseksi jäänyttä kieltolakia myöten. Tosin saatiin odottaa vielä pitkälle 1960-luvulle saakka, ennen kuin sen kaltainen hyvinvointivaltio, mitä ohjelma tosiasiassa tavoitteli, alkoi hahmottua. Vain kirkon ja valtion ero odottaa vielä täytäntöönpanoaan, mutta muilta osin SDP on silloiset tavoitteensa saavuttanut.
   Tosin tällainen toteamus sivuuttaa sen, että vaatimus tuotantovälineiden yhteisomistuksesta, edes vuoden 1952 ohjelman miedonnetussa muodossa, on vähin äänin jätetty unholaan. Tätä voi perustella sillä, että sosialisointi oli alun perinkin tarkoitettu vain välineeksi, eikä sitä tarvita, jos ja kun muutoin on osoittautunut mahdolliseksi kesyttää ja ohjata markkinavoimien toimintaa sekä toteuttaa Forssan ohjelman sekä tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia että sosiaalipolitiikkaa ja hyvinvointipalveluja koskevat tavoitteet.

   Työväenliike syntyi luokkayhteiskunnassa, jonka kumoamisen se otti tavoitteekseen. Suunnannäyttäjänä oli pohjoismainen sosialidemokratia, jonka tavoitteeksi Ruotsissa jo 1920-luvulla otettiin "kansankoti". Se tarkoitti sitä, että sosiaalipolitiikka yhteiskunnallisine palveluineen ja tulonsiirtoineen kattoi koko väestön yhtäläisin perustein, eikä siis ollut enää vain tarveharkintaista köyhäinhoitoa.
   Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli on jatkuvasti pitänyt kaikki Pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai vähintään lähellä sitä. Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna.

   Faktahan on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin. Kun Suomessa tuloerot vielä vuonna 1966 jättivät lähes 20 % väestöstä köyhyysrajan alle, vuoteen 1991 mennessä köyhyysaste oli pudonnut jo kuuteen prosenttiin. Sen jälkeen tuloerojen kasvu on kuitenkin nostanut myös köyhyysasteen kolmeentoista prosenttiin.
   Vielä selvemmin kielteisen käänteen huomaa alakohtaisessa tarkastelussa. Forsan ohjelmassa vaadittiin seuraavaa: "Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu."
   Lähelle tätä päästiin, kun kansanterveyslaki vuonna 1972 saatettiin voimaan ja sen seurauksena väestöryhmien terveyserot tasaantuivat. Tänään tilanne on kuitenkin jälleen se, että alimpaan tuloviidennekseen kuuluva mies kuolee 12 vuotta aiemmin kuin rikas. 1990-luvun alkupuolella ero oli reilu seitsemän vuotta.
   Terveyserojen kasvu johtuu paljolti yleisestä epätasa-arvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta. Pienituloisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat tunnetusti kapeampia kuin parempiosaisten. Muutokset terveyspalvelujen järjestämisessä ja saatavuudessa vaikuttavat samansuuntaisesti.
   Forssan ohjelman vaatimus maksuttomasta opetuksesta kaikissa oppilaitoksissa on toteutettu, mutta sitäkin nakerretaan jo useammasta kulmasta. Ohjelman vaatima progressiivinen tulovero on otettu käyttöön, mutta kaikkia välillisiä veroja ei suinkaan ole poistettu - verotuksen rakenne on päinvastoin jo parin vuosikymmnen ajan muuttunut takaisin regressiivisempään suuntaan.

   Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluuta. Kyse ei Tuomiojan mukaan kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikoinaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0-versioon.
   2000-luvun luokkayhteiskunnassa eriarvoisuus ei enää kävele kaupungilla vastaan yhtä silmiinpistävästi kuin ennen. Vanhan kahtia jaetun luokkayhteiskunnan rajat olivat useimmiten selkeitä ja institutionalisoituja. Porvaristolla oli pörssi, kansallisteatteri, ooppera, kirkko, suojeluskunnat, partioliike, kauppakamarit - työväestöllä puolestaan työväentalot, ammattiliitot, työväen urheiluseurat, työväenkulttuuri omine näyttämöineen, sivistysjärjestöineen jne.
   Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen tiesi paikkansa, sillä se oli useimmille syntymässä määrätty. Forssan ohjelman vaatimukset demokratiasta ja kansalaisoikeuksista toteutuivat työväenluokan osalta vasta sotien jälkeen. Sen oma identiteetti ja tietoisuus olivat tuolloin ehkä vahvimmillaan, mutta alkoivat sen jälkeen heiketä.
   Sittemmin monet alun perin työväestöä palvelemaan perustetut toiminnot - työväenteatterit, työväentalojen kirjastot, monet sivistys-, kansanterveys- ja sosiaalialan järjestöt - ovat tulleet sosialisoiduiksi. Toisin sanoen, nämä toiminnot ovat siirtyneet kuntien tai muilla tavoin julkisen vallan rahoittamiksi ja hoidettaviksi tavalla, joka on irrottanut ne aiemmasta luokkasidonnaisuudestaan.
   Vastaavasti porvaristonkin instituutiot ovat osittain avautuneet niin, että niiden jo varhain markkinoima käsitys omasta "puolueettomuudestaan" on saanut myös todellista katetta. Tänään koripalloilu FoKoPossa tai Forssan Alussa, tai teatteri-ilta Kansallisteatterissa tai Tampereen työväenteatterissa eivät ratkaisevasti eroa toisistaan.

   Suomalainen ammattiyhdistysliike on edelleen järjestäytymisasteeltaan yksi vahvimpia maailmassa. Tosin sen vaikutusvalta sekä jäsenistöönsä että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on vain varjo entisestään, ja se keskittyy saavutettujen etujen puolustamiseen.
   Koska nämä saavutetut edut ovat suppenevan joukon hallussa, ei ay-liike enää kykene tehokkaasti puhuttelemaan kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä eikä meidän aikamme uutta prekariaattia. Ay-liike on myös häivyttänyt luokkapuheet retoriikastaan ja vähentänyt avointa yhteistyötään vasemmistopuolueiden kanssa, mikä on ymmärrettävää sikäli, että iso osa myös SAK´laistenkin liittojen jäsenistä äänestää muita kuin vasemmistopuolueita, vaikkei tämä liittojen hallinnossa vielä näy.

   Vakka eriarvoisuus ja siihen perustuvat luokkajaot eivät ole kadonneet vaan jälleen voimistuneet, eivät ne enää ole yhtä selviä dikotomioita, jakolinjoja, kuin muinoin. Vaatetus, elintavat, kulttuuri tms. eivät yhtä selvästi paljasta ihmisten luokka-asemaa kuin ennen. Yhtenäistä tai edes yhteistä työväenluokan identiteettiä ei ole. Eikä sellaista sen edustajaksi käsitettyä työväenliikettä, johon voitaisiin tai haluttaisiin samaistua, samalla kun erilaiset alakulttuurit ja niiden kautta tapahtuva identiteetin määrittäminen ovat lisääntyneet.
   Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 -versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa köyhyydessä, mutta kyllä kysymys silti osattomista on. Eräällä tavalla julmin osattomuuden muoto tänään seuraa siitä, että kun siinä heikoimmassa asemassa olevilla oli aiemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä.
   Kohta lähes puolet suomalaisista ei puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä, ja yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä.
   Kun nämä ihmiset ovat jo pitkään ja perinteisesti olleet poliittisesti passiivisia, eivät vasemmistopuolueetkaan enää aina tunne kiinnostusta heidän asioittensa ja ongelmiensa esillä pitämiseen. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun, keskiluokaksi mielletyn pienen, mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää kansalaisten vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.

   Monet toivovat lääkkeeksi jonkinlaista uutta Forssan ohjelmaa. Kaunis ajatus, mutta ei Tuomiojan mielestä välttämättä erityisen hyödyllinen. Hänen mielestään ohjelmaksi riittäisi aivan hyvin vanhakin Forssan ohjelma, erityisesti muistuttamassa siitä, että siihen perustuvia saavutuksia ei saa purkaa.
   Tuomiojan mukaan SDP´n ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan demareiden uskottavuus tilanteessa, missä kaikki puolueet tarjoavat vaalilauseissaan samoja asioita. Harva vaivautuu ottamaan selvää, miten puolueet kuitenkin ratkaisevasti eroavat toisistaan.

   Eräs Forssan kokouksen aikana vielä aavistamaton megahaaste on ekologia ja ympäristö. Tänään me ymmärrämme, että tapa, jolla ihminen on varsinkin teollisen vallankumouksen yli 200 vuotta sitten käynnistyttyä ammentanut luonnosta luonnonvaroja, muokannut niitä mieleisikseen tuotteiksi ja niin tehdessään päästänyt luontoon kasvavan määrän jätteitä, myrkkyjä ja päästöjä, on osoittautunut monessa suhteessa kestämättömäksi.
   Meillä saattaa parhaimmassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellsiesti kestävän kehityksen vaatimuksiin. Tuomioja uskoo, että parhaat mahdollisuudet tämän saavuttamiseksi ovat olemassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin globaalin soveltamisen pohjalta. Ei niin, että me Pohjoismaissa vielä eläisimme kestävän kehityksen ehtojen mukaisesti, mutta Tuomioja ei tiedä parempaakaan mallia, millä kestävän kehityksen kaikki ehdot voisi samanaikaisesti ja siten ylipäätänsäkään saavuttaa.

Tommi Uschanovilta pyydettiin artikkeli, missä arvioidaan, kuinka SDP´n nykyinen vuoden 1999 periaateohjelma on toteutunut. Uschanovin mukaan ohjelman ongelmat ovat jopa hätkähdyttävissä määrin samat kuin itse sosialidemoktratian ongelmat. Kirjoituksessaan Uschanov käsittelee niistä kolmea.

   Ensimmäiseksi ongelmaksi Uschanov nimeää abstraktisuuden. Valtio-opin professori Matti Wiberg ja kielitieteen professori Fred Karlsson toteavat vuonna 2010 Politiikka-lehdessä julkaisemassaan artikkelissa, että SDP´lle ominainen leksikaalinen maailma on abstrakti ja globaali, ylevän filosofisluonteinen mutta samalla tunteellinen.
   Kun SDP´n edellinen, vuoden 1987 ohjelma hyväksyttiin, ilmoitettiin, että sen kieliasun oli laatinut eräs johtava suomalainen nykykirjailija. Myöhemmin kyseiseksi kynänkäyttäjäksi paljastui Veijo Meri. Siitä Uschanovilla ei ole tietoa, kuka vuoden 1999 ohjelman on kirjoittanut, mutta tämän tyyli-ihanne on Merelle lähes peilikuvamaisen päinvastainen.
   Meri edusti 1950-luvun modernismia, joka halusi puhdistaa kielenkäytön sellaisista abstrakteista substantiiveista kuin kansallisuus, isänmaa tai edistys - "yleiskielestä, joka oli muuttunut yleisvalheeksi", kuten kriitikko Mirjam Polkunen kerran totesi. Seuraava SDP´n periaateohjelma kuitenkin nojaa kokonaan juuri sellaiseen kieleen, mitä vastaan modernismi nousi. Se ei kysy, miten kutakin sanaa käytetään niiden tavallisten ihmisten arkikielessä, jotka kielenkäytön poliittiset seuraukset joutuvat nahoissaan kestämään.
   "Nyt tulee isoo sosialismia", kuvasi toinen 1950-luvun kirjailija, Väinö Linna, Pohjantähdessään reaktiota räätäli Halmeen korkealentoisiin puheisiin.

   Toinen ongelma on Uschanovin mukaan väärä kuva työstä. Periaateohjelmaa luonnehtii lähes taianomaisen ihaileva suhtautuminen työhön. Paitsi että siitä seuraa monen sortin outoa, siihen on myös sotkeutunut uskomuksia, mitkä ovat faktuaalisestikin paikkansapitämättömiä. Esim. ohjelman kohta "Sosialidemokratia korostaa jokaisen oikeutta mielekkääseen ja sisältörikkaaseen työhön, jossa menestyminen luo tervettä itsetuntoa ja turvallisuutta."
   Makrotaloustieteen yleisesti hyväksyttyjä käsitteitä on ns. tasapainotyöttömyys, josta käytetään myös englanninkielistä lyhennettä NAIRU (Non-Acclerating Inflation Rate of Unemployment). Se tarkoittaa työttömyyden tasoa, joka ei aiheuta inflaation kiihtymistä. Poliitikot sanovat usein SDP´n ohjelman tavoin kannattavansa "jokaisen oikeutta työhön", mutta ei talouspolitiikan tavoitetilana todellisuudessa täystyöllisyys ole, vaan nimenomaan tasapainotyöttömyys. Toisin sanoen, kyllä päämäärä oikeasti on se, että joidenkin ihmisten oikeus työhön jää aina toteutumatta, tapahtuipa sitten muuten mitä tahansa.
   Eihän täystyöllisyyteen todellisuudessa edes pyritä, koska sehän aiheuttaisi palkankorotuspaineita ja aiheuttaisi siten liikaa inflaatiota. Ja koska inflaatio kiihtyessään vaarantaisi koko talousjärjestelmän perustan, tavoitteena on, että työvoimasta on aina ylitarjontaa tietty minimimäärä - myös silloin kun taloudella menee hyvin. Tarkka luku vaihtelee maasta toiseen, mutta on aina vähintään muutamia prosentteja. Siitä johtuen yhdessäkään demokraattisessa teollisuusmaassa ei ole ollut täystyöllisyyttä enää vuosikymmeniin.
   Toinen ohjelman kummallinen toteamus on, että "Työ, ei keinottelu, luo yhteiskunnallista vaurautta." Nimittäin, eihän suurin osa vauraudesta työstä johdu, eikä myöskään keinottelusta. Kyllä se johtuu ensisijaisesti teknologian kehityksestä, mikä lisää työn tuottavuutta - eli sitä, miten paljon tuloksia saadaan, kun työpanos pysyy samansuuruisena.
   Eurooppalaisten keskimääräinen vuoistyöaika supistui vuosina 1830 - 1990 lähes puoleen, noin 3.000 tunnista n. 1.700 tuntiin. Samaan aikaan tapahtui ihmiskunnan historian huimaavin vaurastuminen. Syystä että työn tuottavuus kasvoi samaan aikaan n. 25-kertaiseksi. Missä talous kehittyy ja aineellinen elintaso nousee, siellä työn määrä henkeä kohden nimenomaan vähenee eikä suinkaan lisäänny.
   Vauraus on seurausta tiedosta ja teknologiasta, joka on sukupolvien aikana kasautunut yhteisöllisesti, kollektiivisesti. Suuri osa siitä on syntynyt esim. tieteellisestä perustutkimuksesta, joka on rahoitettu julkisista varoista. Siitä, kenellä tulisi tämän valossa olla oikeus sen hedelmiin, löytyisi Uschanovin mukaan haluttaessa paljon sanottavaa nimenomaan vasemmistolaisesta näkökulmasta. Uskomus, että hyvinvointi johtuu työstä eikä työn vähenemisen mahdollistumisesta, kuitenkin estää pohtimasta tätä kysymystä lainkaan.

   Ongelmana on myös moralismi. Sanoja oikeudenmukainen (tai oikeudenmukaisuus) ja itsekäs (tai itsekkyys) käytetään periaateohjelmassa yhteensä kymmenen kertaa. Ne ovat ikään kuin plus- ja miinusnapa, joiden ympärillä koko ohjelma pitkälti pyörii. Tämän Uschanov näkee olevan virhe useastakin syystä.
   Kun vastakkain ovat moraali ja valta, yleensä valta voittaa. Onhan ilmastonmuutos ollut tiedossa jo vuosikymmenten ajan, eikä silti kovin paljoa ole tapahtunut. Moralismin logiikka pysäyttää kriittisen ajattelun, se on iltapäivälehtien "KANSA RAIVOSTUI" -lööppien logiikkaa. Kun kansa raivostuu, se ei yleensä lainkaan mieti, miten on parhaiten estettävissä, että raivon aihe toistuu jatkossa.
   Moralismi vie huomion pois yhteiskunnallisten epäkohtien rakenteellisista selityksistä, ja silloin sen funktio on taantumuksellinen eikä edistyksellinen. "Ahneet kapitalistit" on kulunut klisee, mutta "liian paljon valtaa omaavat kapitalistit" ei ole - vaikka kapitalisteilla nimenomaan on sitä valtaa. Ahneus on mielipidekysymys, vallan määrä ei.
   On nimittäin osoitettu, että kapitalisteilla on liikaa valtaa jopa heidän oman etunsa kannalta: jos he kahmivat kaikki rahat itselleen, kenelläkään ei ole varaa ostaa heidän tuotteitaan ja he menevät konkurssiin. Nykyisin puhutaan paljon tuloerojen kasvusta, vaikka Uschanovin mielestä pitäisi puhua nimenomaan valtaerojen kasvusta. Tuloerojen kasvu on vain sen eräs välillinen seuraus, ja siihen keskittyminen hoitaa oiretta itse sairauden sijaan.
   Itsekkyys ei tule häviämään minnekään, eikä varsinkaan paheksumalla sitä. Mutta Uschanovin mielestä tavoitteena pitäisi olla yhteiskunta, missä ihmisten itsekkyydestä ei enää ole haittaa toisille ihmisille. Kapitalismin viat ovat valuvikoja, joten eivät ne mihinkään poistuisi, vaikka johdossa olevat ihmiset olisivat hyveellisiäkin. Uschanov tahtoo rakenteellisia uudistuksia, jotka poistavat itsekkyyden hävittämistarpeen, koska ne saavat itsekkyyden valumaan tyhjiin. Sellaisia Uschanov SDP´n periaateohjelmaan haluaa.

Antti Rinne kirjoittaa muutoksesta ja siitä, kuinka saadaan uusi nousu aikaiseksi. Alkajaisiksi hän toteaa, kuinka Kiinan kommunistisen puolueen päätös avata Kiinan markkinat kansainväliselle kaupalle on merkinnyt 2000-luvun kuluessa maailmantalouden painopisteen siirtymistä nopeasti Aasian suuntaan. Kiinalaisten invaasio Afrikkaan on vahva viesti siitä, että Afrikan merkittävät luonnonvarat ja työvoimaresurssit saattavat olla seuraavan kehitysvaiheen keskiössä. Muutoksen seurauksena Eurooppa ja Suomi ovat menettäneet asemiaan maailmantaloudessa niin valmistuksen kotimaina kuin markkina-alueinakin.
   Globaalitalouden muutosten lisäksi Suomen teollisuus on ollut voimakkaassa rakennemuutoksessa koko 2000-luvun ajan. Yhdysvalloista 1960-luvulla alkaneen digitaalisen viestinnän voittokulun eräs seuraus on ollut graafisen painopaperin kysynnän voimakas väheneminen. Suomalaisen paperiteollisuuden aivan keskeisenä tuotantosuuntana on ollut juuri painopaperi.
   Kehitys on merkinnyt Suomessa kokonaisten tehtaiden ja yksittäisten paperikoneiden alasajoa sekä tuhansien työpaikkojen menetystä. Merkittävästi uutta vastaavankaltaista työtä ja tuotantoa ei ole tullut tilalle.
   Toisaalla Nokian matkapuhelinten menestys 1990-luvun puolesta välistä merkitsi kymmenille tuhansille ihmisille työtä eri puolille Suomea. Eikä pelkästään tuotanto- ja kokoonpanotyörä, vaan myös kehittämiseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä innovaatiotoimintaan liittyvää työtä. Kuitenkin 2010-luvulle tultaessa Nokian matkapuhelinten työllistävä ja kansantaloutta kasvattava vaikutus hävisi lähes kokonaan. Tällä on ollut merkittävää vaikutusta Suomen elinkeinorakenteelle ja myös korkean jalostusarvon työpaikoille.
   Yhteenlaskettuna erityisesti metsä- ja elektroniikkateollisuuden murros on tarkoittanut merkittävää taantumista Suomen vientiteollisuudelle. Samaan aikaan on noussut joitakin yksittäisiä uusia menestystarinoita - mutta ei vastaavankaltaisia laajoja sektoreita, jotka samaan aikaan tuovat vientituloja, maksavat merkittävästi veroja ja työllistävät suuressa mitassa monien alojen ammattilaisia. Tämä on johtanut paitsi verotulojen pienentymiseen, myös heikkoon työllisyyskehitykseen.

   Yli 60 % suomalaisten vientituloista syntyy vajaan kolmenkymmenen yrityksen toiminnan tuloksena, suhteellisen harvalukuisilla toimialoilla ja ainakin osittain keskenään kilpaillen. Suomalainen vientitulojen syntyminen on siis vientiyritysten ja toimialojen lukumäärällä mitattuna kovin kapeiden hartioiden varassa ja vahvasti Euroopan kasvuun sidottuna poikkeuksellisen suhdanneherkkää.
   Yksityisen kulutuksen lama ilman merkittävää julkisen sektorin harjoittamaa elvytyspolitiikkaa on johtanut hitaaseen kasvuun ja työllisyyden nousuun. Tätä linjaa on perusteltu tarpeella jarruttaa valtion velkaantumista. Velkaantumisen hillinnälle on Rinteenkin mielestä perusteensa, mutta samaan aikaan on huomattava, että työttömyyden kasvu tulee jo lyhyellä aikavälillä yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi kuin velan korkojen maksu. Siksi Rinne haluaa pohtia hyvin avoimesti erilaisia tapoja - myös julkisen sektorin aktiivisempaa roolia - välineenä tuotannon käynnissä pitämiseksi sekä työllisyyden ja kasvun tukemiseksi.

   Suomen talouden ongelmat ovat siis merkittävissä määrin paikannettavissa heikkoon kysyntään keskeisillä markkinoillamme sekä vientisektorimme ohuuteen ja yksipuolisuuteen. Näitä ongelmia ei ratkota ainoastaan markkinaratkaisuilla, ne vaativat aktiivista valtiota tuekseen.
   Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja sen suomalaisen sovelluksen Rinne näkee olevan keskiössä, kun rakennetaan sosialidemokraattisen liikkeen talous- ja elinkeinopolitiikan strategiaa tulevaisuuteen. Oikeudenmukaisen, tasa-arvoisen ja jakamattoman ihmisarvon pohjalta rakentuvan hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisen keskeinen edellytys on vahva ja kasvava talous - ja päinvastoin.

   Eri puolilla maapalloa vahva kehitystrendi on kaupungistuminen. Sen myötä syntyy ratkaisuja vaativia kysymyksiä esim. yhdyskuntarakenteen, hallinnon järjestelmien, rakentamisen, logistiikan, liikenteen, julkisten palvelujen ja turvallisuuden sekä muiden asioiden suhteen. Pitkälle edistyneenä yhteiskuntana Suomi kykenee tarjoamaan näillä aloilla monenlaisia palvelukonsepteja ja tuotteita erityisesti nouseville talouksille.
   Toinen selkeästi globaalilla tasolla vaikuttava asia on ilmastonmuutos. Säätilojen ääri-ilmiöt ja niiden seuraukset, ilmansaasteet ja puhdas vesi ovat muun muassa asioita, joihin liittyviin kysymyksiin vaaditaan ratkaisuja nyt ja tulevaisuudessa. Oman lisänsä tähän tuo kehittyvien maiden halu - ja oikeus - vaurastua - miten se tehdään niin, ettei maapallo tuhoudu? Ekologiset rakentamismenetelmät, energiatehokkuutta parantavat ratkaisut, ekologisten ongelmien ennaltaehkäisy ja korjaaminen ovat tulevaisuuden kasvualoja kaikkialla maailmassa.
   Suomi kuuluu kiistattomasti maapallon koulutuksellisesti kehittyneimpiin yhteiskuntiin. Globaalisti hyvinvoinnin ja vaurastumisen perusedellytyksenä on ihmisten koulutustason nostaminen. Tällä on äärimmäisen suuri merkitys sukupuolten tasa-arvon globaalille edistämiselle. Rinne ehdottaa, että tuotteistaisimme osaamisemme ja myisimme maailmalle koulutuksen kehittämispaketteja, jotka voivat ulottua järjestelmätason konsultoinnista opettajakoulutuksen järjestämisen kautta mallikoulujen rakentamiseen tai oppimissovellusten tai -pelien myyntiin.
   Näitä megatrendejä hyödyntäen Suomen viennin pohjaa on mahdollista laajentaa ja ulottaa teollisen tuotannon lisäksi nykyistä laajemmin myös palveluviennin suuntaan. Megatrendien synnyttämälle kysynnälle rakentuva laaja-alainen vientiteollisuus olisi Rinteen mielestä nykyiseen viennin rakenteeseen verrattuna vähemmän suhdanneherkkä ja tarkoittaisi siten vakaampaa taloudellista kehitystä Suomelle.

   Viimeisten parin vuosikymmeen aikana useampi hallitus ja monet muut yhteiskunnalliset toimijat, päätöksentekijät ja valmistelijat, ovat uskoneet globaaleilla markkinoilla toimivien yritysten johtohenkilöiden hyvään tahtoon edistää Suomen ja suomalaisten etua. Olemme kuvitelleet, että näiden ihmisten ja yritysten logiikkaan kuuluu kantaa huolta Suomen kansantalouden menestyksestä sekä suomalaisten ihmisten työllisyydestä. Monet poliittiset päätökset esim. verotukseen liittyen on tehty 1990-luvun alusta lähtien tältä pohjalta.
   Mutta käytännössä em. yritysten toimintaa ohjaa puhtaasti niihin rahojaan sijoittaneiden tahojen intressit, omistuksen arvon kartuttaminen ja omistuksesta saatavien tuottojen nopea kasvaminen ovat asioita, jotka yksiselitteisesti ohjaavat toimintaa näissä yrityksissä. Jos voittoa tuottavan yrityksen toiminnasta voi saada toiminnan muualle sijottamalla vielä enemmän voittoa, näin tehdään riippumatta siitä, mitä Suomelle tai suomalaisille tapahtuu.
   Tavallisten suomalaisten ihmisten hyvinvoinnin, elämänlaadun ja turvallisen tulevaisuuden luomisen näkökulmasta on tärkeää, että valtio yhdessä luodun strategian pohjalta ohjaa kehitystä niin, että Suomeen syntyy tänne ja suomalaisten ihmisten työllistymiseen sitoutunutta, maailman megatrendien varaan rakentuvaa vientiteollisuutta ja palvelutoimintaa. Tämän toteuttamisessa tarvitaan monenlaista pääomaa ja omistajuutta. Valtion aktiivinen toiminta uuden viennin ja työpaikkojen synnyttämiseksi tulee olemaan ainakin aluksi keskeinen, myös omistajana ja uuden toiminnan luojana. Sitä ei pidä mistään ideologisista syistä kieltää.
   Rinteen mukaan valtion tulee olla johdonmukainen ja ennakoitavissa oleva yritystoiminnan edellytysten luoja. Poukkoileva elinkeino- ja veropolitiikka sekä heikosti kokonaisuuksia hahmottava suomalaisten edunvalvonta globaaleissa ja eurooppalaisissa päätöksentekoelimissä ovat myrkkyä vastuullisen yksityisen sektorin työllistäjien näkökulmasta.

Helsingin yliopiston tutkijatohtori Anna-Maria Isola tarkastelee kirjoituksia, joita lähetettiin vuonna 2006 Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailuun. Kirjoituksia tuli 850 henkilöltä.
   
   Useat kiroittajista elävät vähimmäisturvan, joko työmarkkinatuen, työkyvyttömyys- tai vanhuuseläkkeen, varassa. He ovat muun muassa ammatti- tai korkeakoulutettuja, yksinhuoltajaäitejä, lapsiaan ja miestään kotona hoitaneita myöhäiskeski-ikäisiä äitejä, pitkäaikaissairaita, vammaisia, oman tai läheisen alkoholismin haavoittamia, leskiä, maahanmuuttajia sekä lapsuudessaan materiaalista puutetta kokeneita vanhuksia.

   Köyhyyskirjoituksista kuuluu pettymys, katkeruus ja lopulta toivottomuus siitä, että töitä ei ole. Suolana haavoissa kirvelee kirjoittajien tietoisuus siitä, että heiltä odotetaan työpanosta ja veronmaksukykyä, mutta myös siitä, että heitä epäillään laiskoiksi ja joutilaiksi.

   Näyttäisi siltä, että erityisesti kunnat osaavat hyödyntää sekä työvoimapoliittista että sosiaalityön pitkäaikaistyöttömien varantoa. Pitkäaikaistyöttömien puheesta kuuluu, että yhä parempikuntoisia, työkykyisiäkin, "kuntoutetaan". Yli vuoden työttömänä ollut ei nimittäin voi kieltäytyä kuntouttavasta toimenpiteestä, mikäli sellaista hänelle tarjotaan, ellei hän halua työmarkkinatukeaan katkaistavan tai toimeentulotukeaan pudotettavan.
   Isola näkee tässä historian toistavan itseään. Kun markkinatalous oli putkahtamassa esiin 1800-luvun alussa, mutta työmakkinat eivät vielä olleet muotoutuneet eivätkä työntekijät eläneet palkallaan, ehätti valtio apuun turvaamaan ihmisten toimeentulon leivän hintaan sidotulla avustuksella. Eikä siinä sitten mennyt pitkään, ennen kuin kaikki palkat olivat laskeneet alle valtion määrittämän minimin. Työnantajalla ei ollut syytä maksaa riittäviä palkkoja, koska valtio huolehti työntekijöiden elossa pysymisestä.
   Isolan mukaan kuntoutusta voi työmarkkinoiden vääristymisen tähden perustellusti kritisoida, mutta se voi myös tarjota mahdollisuuden tärkeään vastavuoroisuuteen. Joskus toimenpiteet johtavat työllistymiseen avoimille työmarkkinoille, ja ne voivat myös tarjota tilaisuuden vastavuoroisuuteen, mitä köyhyyskirjoitukset suorastaan huutavat.
   Työttömät ja osatyökykyiset haluavat paitsi kantaa kortensa kekoon yhteiskuntaan ja yhteisöönsä, myös tulla tunnustetuiksi yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä, eivätkä ainoastaan numeroina työttömyystilastoissa tai Kelan asiakkaina. Maksettujen verojen määrä ei saisi olla yhteiskunnan jäsenyyden mitta.

   Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat pienituloiset sekä vaikeuksia kokevat ihmiset kirjoittavat paljon häpeän ja nöyryytyksen tunteista, joiden juuret loisivat yhteiskuntamme rakenteissa. Vaikeuksien parissa painivat tarvitsevat kipeästi töitä ja arvostusta sekä tarkoituksenmukaisia toimenpiteitä. Sekin olisi hyvä alku, että julkisesti tunnustettaisiin, ettei kaikille yksinkertaisesti löydy töitä sen sijaan, että hoetaan mantraa siitä, kuinka töitä kyllä tekevälle löytyy.
   Yhteiskuntamme ei tarjoa kaikkein pisimpään työttöminä olleille ja osatyökykyisille riittävästi tilaisuuksia myönteiseen vastavuoroiseen, yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Vastavuoroisuutta kyllä vastikkeellisen sosiaaliturvan nimissä vaaditaan, mutta pakotettu vastavuoroisuus harvemmin täyttää myönteisen vastavuoroisuuden puutteen.
   Kun työn ja vastavuoroisuuden puute kasaantuvat, terveyskin uhkaa pettää. Terveyseroista ollaan syystä huolissaan, mutta politiikan tarjoamat ratkaisut eivät toimi, ainakaan jos vaikeuksien parissa kamppailevilta itseltään kysytään. Jos elämänmurjoma ihminen yrittää parantaa oloaan syömällä edullista roskaruokaa tai käyttämällä päihteitä, ei terveydenhuollossa ongelmaa ratkaista piirtämällä ruokaympyrä ja kehottamalla kaljoittelun ja sauhuttelun rajoittamiseen.
   Eivätkä nämä jaksa muutenkaan pitää isestään huolta. Voimattomuus, toivottomuus ja ulkopuolisuus lamaannuttavat ja vähentävät voimia kuntoilla sekä aiheuttavat unihäiriöitä. Tästä kaikesta köyhät kirjoittavat. He myös antavat ymmärtää, että kun ongelmana on väsymys ja haluttomuus, ratkaisu ei ole syyttely ja yksioikoinen valistus.
   Terveydellä ja itsestä huolehtimisella on enemmän merkitystä erityisesti vasta silloin, kun se mahdollistaa jonkin muun. Ensin olisi löydettävä tämä jokin muu - tarvitaan luottamusta, arvostusta ja mielekkäitä tulevaisuuden odotuksia. Usealla niitä ei ole.

   Vastavuoroisuuden ja yhteiskunnallisen osallistumisen tulee olla politiikan perusta. Niitä ei suuressa määrin voi olla ilman työtä. Kun työ valuu muualle maailmaan, asiaa on yritettävä ratkoa muilla keinoin.
   On kuultava kohderyhmää. Köyhillä saattaa olla kulttuurinsa, jossa auktoriteetteja ja politiikkaa vastustetaan. Vetäytyminen ja vastustaminen ovat usein puolustuskeinoja, keinoja selvitä hetkeksi vaikeuksien yli. Ja jos vetäytyminen on puolustuskeino, syyttely ei silloin ole ratkaisu.

   Poliittinen oikeisto on onnistunut eräässä asiassa erityisen taidokkaasti. Se on retorisesti kaapannut käyttöönsä perinteisesti vasemmistolaisen politiikan termejä, kuten työväki ja oikeudenmukaisuus.
   Isolan mielestä vasemmisto voisi nyt vastavuoroisesti kaapata itselleen sanan osallisuus, jota käytetään oikeistolaisessa retoriikassa keinona saada sosiaaliturva entistä vastikkeellisemmaksi. Osallisuudelle voisi aivan hyvin antaa myönteistä yhteiskunnallista vastavuoroisuutta painottavan sisällön. Sen sijaan, että vastustetaan kaikkea muutosta, olisi parempi taistella muutoksen mukana.
   Lähtökohtana Isola pitäisi oppimista köyhien ja haavoittuvaisten elämästä. Näiden teksteistä kuuluu paitsi toivottomuus, myös köyhyyden pakottama luovuus ja toimeliaisuus. Jos näille ihmisille annetaan enemmän vapauksia ja näiden olemassa olevia omaehtoisia toimia vahvistetaan, tulee samalla näkyväksi uusia työn muotoja ja mahdollisuuksia.

   Päätetään tiivistelmä lanaukseen, missä eräs henkilö sanoittaa sen, kuinka köyhyyden aiheuttamasta noidankehästä olisi mahdollista löytää ulos.

"Ehkä meidät köyhät ja minua köyhemmät tulisikin nähdä niin kuten unohteleva kaverini minut näki. Meidät pitäisi nähdä. Meistä pitäisi riisua köyhyys ja sen mukana tuomat lukuisat ajatukset ja leimat. Meitä pitäisi ajatella tuntevina, surevina, iloitsevina ihmisinä. Me kaikki ihmiset olemme paljon enemmän kuin varallisuutemme tai omistamiemme asioiden summa, sillä niin rikkaus kuin köyhyyskään ei ole välttämättä elämänmittainen olotila."

Vasemmiston tulevaisuus on kertomus suomalaisesta sosialidemokratiasta sekä analyysi suomalaisen nyky-yhteiskunnan tilasta. Monet kirjoittajat antavat myös omat ratkaisunsa eri kysymyksiin sekä yleisellä tasolla että puolueen kannalta. Ja jokainen kirjoittaja on antanut parhaimman osaamisensa täysimääräisesti käyttöön tätä kirjaa tehtäessä.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Pekka Vennamo: Pekka, Posti ja Sonera
Otava 1999
334 sivua


Tammikuun neljäs päivä vuonna 1999 alkaa hämärtyä kohti iltaa, kun Pekka Vennamo soittaa kotiin ja neuvoo puolisoaan Pirjoa ohjelmoimaan lankapuhelimen soitonsiirron kännykkään. Tämän jälkeen kännykkä alkaa välittömästi soida.
   Ensin soitetaan jostain pohjalaisesta paikallislehdestä. Sitten Turun Sanomista. Seuraavaksi soittaa yskityinen kansalainen. Sen jälkeen yhteyttä ottavat toimittajat yksi toisensa jälkeen, välissä jokunen yksityishenkilö.
   Samat kysymykset, samat vastaukset. Jotka käytiin jo kertaalleen läpi Ramada Inter-Continentalin lehdistötilaisuudessa.
   Vennamo ajelee kotia kohti, Turun suuntaan. Välillä joku soittaa. Puolimatkassa, jossain Lahnajärven tietämillä, tulee soitto Merita-pankista (nyk. Nordea). Osastopäällikkö toteaa, että ovat pankissa havainneet, että Vennamon osakekauppojen arvo-osuusilmoitukset ovat pankissa tapahtuneen inhimillisen virheen takia jääneet toteuttamatta. Ovat antamassa asiassa pörssitiedotteen vielä samana iltana.
   Hetken päästä soittaa ensimmäinen toimittaja, joka on ehtinyt kuulla Meritan tulossa olevasta tiedotteesta. Kysyy Vennamolta, ryhtyykö tämä nyt vaatimaan erottamisensa peruutusta, kun on havaittu asian johtuneenkin Meritan töppäyksestä.
   Vennamo vastailee, miten osaa. Onhan se kuitenkin selvää, etteivät toimitusjohtajan erottaminen ja ministerin ero ole sellaisia asioita, joita peruutetaan. Sehän olisi sama kuin jos vainaja alkaisikin kuikuilla arkun kannen raosta, mitä hänestä siellä puhutaan. Siinähän pitäisi nekrologit, kiitokset ja haukutkin perua.
   Mutta kyllähän siinä Vennamon silmät kostuvat. Selviäähän Meritan tiedotteen myötä sentään, ettei Vennamo ole valehdellut eikä pyrkinyt mitään osakekaupoissaan salailemaan, vaikka liikenneministeri Matti Aura niin tiedotustilaisuudessaan väitti. Sitä, että on yrittänyt pitää perhettään pahansuovalta julkisuudelta suojassa, ei sentään voitane Vennamolle viaksi lukea.
   Iltaseitsemältä Vennamo saapuu kotiin. Jostain ryntää Ilta-Sanomien kuvaaja, joka melkein tunkee kameran Vennamon suuhun. Pyytää anteeksi todeten samalla, että nyt on pakko kuvata.
   Vennamo soittaa Ilta-Sanomiin ja protestoi. Seuraavan päivän lehdessä ei kuvia näy. Mutta juttu on ilkeä. Kilpailevassa Iltalehdessä kirjoitetaan myönteisemmin. Taas ne ovat eri linjoilla, on se levikkitaisto kovaa.
   Kotona sovitaan, ettei Vennamo enää anna haastatteluja eikä lausuntoja. Korkeintaan oikaisee vääriä tietoja, jos sellaisia julkisuudessa esiintyy. Hän on nyt yksityishenkilö, jolla ei enää ole velvollisuutta esiintyä julkisuudessa. Eli on sillä jupakalla joitain positiivisiakin seurauksia.
   Vennamo arvelee, että pitäisi ryhtyä miettimään, mitä alkaa tehdä isona. Politiikan ja elinkeinoelämän huippu on jo koettu. Hän on ollut sekä valtioneuvoston jäsenenä että jäsenenä Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliiton eli TT´n (nyk. Elinkeinoelämän keskusliitto, EK)  hallituksen työvaliokunnassa, joista jompaan kumpaan monet pyrkivät siinä koskaan onnistumatta. Molemmissa on ollut vain harva, Vennamon ikätovereista vain Christopher "Toffe" Taxell.
   
   Josko olisi jonkin ihan muun vuoro? Vaikka kulttuurin? Jos ryhtyisi kirjoittamaan? Vaikka muistelmiaan?
   Ja vielä saman vuoden aikana ilmestyvät Pekka Vennamon poliittiset muistelmat, päivänvalon näkee teos Pekka, Posti ja Sonera.

   Kauniina loppukevään päivänä vuonna 1983 Pekka Vennamo käveli valtiosihteeri Teemu Hiltusen kanssa valtioneuvoston linnasta koti Smolnaa, valtioneuvoston juhlahuoneistoa. Hän oli tuolloin vasta virkaan nimitetty Kalevi Sorsan hallituksen toinen valtiovarainministeri. Suurin osa tehtävistä sijoittuu kuitenkin hallinnon piiriin, siksi hallintoministeri olisi ollut Vennamon mielestä kömpelöä kakkosministerin nimikettä parempi. Mutta ministerinimikkeitä ei helposti muutella, siksi Pekka oli perinteen mukaisesti II valtiovarainministeri, kuten Veikko Vennamokin oli samaa tehtävää hoitaessaan 1950-luvun puolivälissä.
   Vennamo oli menossa ottamaan vastaan ensimmäistä merkittävää komiteamietintöään, Esko Rekolan johtaman liikelaitoskomitean mietintöä. Hiltunen neuvoi Vennamoa siinä vaiheessa ainoastaan kiittämään komiteaa työstä sekä sanomaan mietinnön lähtevän asianmukaiseen jatkovalmisteluun ja laajalle lausuntokierrokselle.
   Rekola piti komitean puheenjohtajana luovutuspuheen, missä hän esitteli mietinnön. Puheesta Vennamolle jäi mieleen vain termi "julkinen yhtiö", mihin Rekola kertoi komitean pyrkineen, mutta nimenneen uuden hallintomallin kuitenkin liikelaitokseksi - uudenmuotoiseksi sellaiseksi - jotta ei syntyisi sekaannuksia osakeyhtiöön. Lopuksi Rekola totesi komitean enemmistön olleen sitä mieltä, että asia olisi kypsä vietäväksi eteenpäin alkaneen vaalikauden kuluessa.
   Rekolan jälkeen puheenvuoron pyysi ay-johtaja Unto Keijonen, joka SAK´n ja muiden vastalauseen jättäneiden puolesta käytti puheenvuoron. "Ammattiyhdistysliike pitää huolen siitä, ettei tämän mietinnön ehdotuksia koskaan toteuteta", lopetti Keijonen vastustavan lausuntonsa.
   Vennamo alkoi miettiä, mihin hän oikeastaan olikaan päänsä pistänyt. Jo ensimmäisenä työpäivänä pöydällä oli ollut edeltäjän, Jermu Laineen jättämät virkamies- ja virkaehtolainsäädännön muutosesitykset. "Yritä saada näitä eteenpäin, minä en ehtinyt", oli Laine kirjoittanut kansilehdelle. Ja nyt vielä tämä. Tulisiko ministeri Vennamo löytämään edestään pelkkiä konflikteja ay-liikkeen kanssa?
   Vennamo kiitti komiteaa ja pitäytyi tiukasti virkamiesten kirjoittamaan tekstiin, missä ei otettu kantaa komitean ehdotuksiin eikä vastalauseen sisältöön.

   Hiltunen rauhoitteli Vennamoa. Neuvoi lähettämään mietinnön rauhassa laajalle lausuntokierrokselle ja aloittamaan samaan aikaan yleislain eduskuntaehdotuksen valmistelu. Hän sanoi uskovansa, että vielä sillä vaalikaudella olisi mahdollista saada yleislaki aikaiseksi.
   Ja niinhän siinä kävi, että Hiltunen oli oikeassa. Ammattiyhdistysliikkeen ja erityisesti SAK´n vastustuksesta huolimatta asia saatiin vietyä hallituksessa eteenpäin.
   Vennamo huomasi, kuten monesti myöhemminkin, että demarit tukivat hallituksessa hiljaisesti linjaa, jota SAK julkisesti vastusti. Hän mietti, että taitaa olla niin, että todellisuudessa niin SDP kuin SAK kyllä haluavat uudistuksia, mutta ovat vanhan roolinsa vankeja. Julkisuudessa vastustetaan, mutta kulissien takana annetaan mennä. Pitää vain saada joku oman aatteen ulkopuolelta tekemään likainen työ.
   Liikelaitosuudistuksen yleislaki annettiin eduskunnalle vuoden 1986 lopulla ja se astui voimaan 10.7.1987. Laki tuli siis voimaan niin myöhään, että uudistuksen käytännön toteutus jäi seuraavan hallituksen tehtäväksi.

   Teletoimintalakia käsiteltiin ministerivaliokunnassa kolmatta vuotta. Se tuli voimaan kesäkuussa 1987 Vennamon oltua liikenneministerinä kuukauden ajan.
   Lain mukaan Posti- ja telelaitoksella oli lakisääteinen asema teletoiminnassa. PTL´n tehtävänä oli hoitaa kaikki sellainen maassa harjotettava teletoiminta, mitä ei ollut annettu toimiluvalla muiden hoidettavaksi. Muotoilu suosi alueellisia toimilupalaitoksia, sillä se mahdollisti niiden pyrkimykset vallata asteittain Posti- ja telelaitoksen teletoimintaa itselleen. Tarvittiin vain lisää toimilupia.
   Kilpailu teletoiminnassa avautui asteittain. Ensimmäisenä perinteisistä monopolialueista avattiin päätelaitekauppa. Asiakas ei enää ollut pakotettu hankkimaan puhelinkoneitaan ja -laitteitaan puhelinlaitokselta rajuun ylihintaan. Niitä alkoi saada edullisemmin yksityisiltä alan kauppiailta.

   Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja Vennamo käynnisti valtiovarainministeriössä uudistuksen toteuttamisen painatuskeskuksen, tietokonekeskuksen ja ravitsemuskeskuksen osalta. Harri Holkerin hallituksen toinen valtiovarainministeri Ulla Puolanne vei ne vaalien jälkeen päätökseen. Ensimmäiset uudenmuotoiset liikelaitokset aloittivat toimintansa valtiovarainministeriön hallinnonalalla vuoden 1989 alusta.

   Vuoden 1987 vaalitappiostaan huolimatta SMP jatkoi uudessa Holkerin hallituksessa, mutta vain yhden ministerin voimin. Puolue sai merenkululla vahvistetun liikenneministerin paikan, jota Vennamo oli tavoitellut jo Sorsan hallitusta muodostettaessa. Vennamo oli aina pitänyt liikenneministerin paikkaa tärkeänä ja mielenkiintoisena, vaikka sitä ei poliittiseen ykkösriviin rankatakaan.

   Liikenneministeriön kansliapäälliköksi oli nimitetty pitkäaikainen valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Juhani Korpela, johon Vennamo oli tutustunut jo edellisen hallituksen aikana valtiovarainministeriössä. Korpelaa Vennamo kuvaa räväkäksi uudistajaksi, jolle on kunnia-asia toteuttaa valtionhallinnon uudistukset ennen muita. Vennamon tullessa ministeriksi Korpela käynnisti liikelaitosuudistuksen valmistelut sekä Valtionrautateiden että Posti- ja telelaitoksen osalta.
   VR´n talous oli lähtenyt väärille urille heti alkuvuodesta. Jo lisäbudjettia annettaessa ministeriö tiesi, että budjetissa oli jopa parin sadan miljoonan markan aukko.
   Kannattamattomia junavuoroja ajettiin entisessä laajuudessa, vaikka budjetissa raha ei siihen riittänyt. Korpela oli hermostunut. Jotain piti tehdä, muuten tulisi rikottua budjettilakeja.
   Syyn Vennamo näki eduskunnassa ja edeltäjissään. Eduskunta oli vuosittain budjetin perusteluissa edellyttänyt rautateiden kannattamattoman paikallisliikenteen jatkuvan entisessä laajuudessaan, vaikka määrärahaa ei ollut lisätty kustannusten nousun kattamiseksi. Vennamon edeltäjät eivät olleet halunneet puuttua aisaan.
   Vennamo korjasi asian seuraavassa budjetissa. Kohta "entisessä laajuudessa" poistettiin perusteluista.

   VR´n pääjohtaja Herbert Römer oli lähdössä eläkkeelle ja paikkaa kärkkyi talon kakkosmies Panu Haapala. Vennamon mielestä VR tarvitsi siinä tilanteessa kuitenkin kunnon saneeraajan, jos siitä haluttiin kannattavasti toimiva liikelaitos.
   VR´n johtoon valittiin Eino Saarinen, joka oli siihen mennessä johtanut VR´n tytäryhtiötä Pohjolan liikennettä. Saarinen sitten saneerasikin VR´n varsin eleettömästi ja tehokkaasti seuraavien viiden vuoden kuluessa.

   Posti- ja telelaitosta koskeva budjettiongelma oli toisenlainen. Tulot kasvoivat yli budjetin ja ylijäämääkin alkoi tulla, mutta pullonkaulaksi olivat muodostuneet investoinnit. Matkaviestintä kasvoi kiihtyvällä vauhdilla, mikä vaati koko ajan lisää investointeja NMT 450 -verkkoon. Lisäksi NMT 450 -taajuudet olivat täyttymässä pääkaupunkiseudulla, minkä vuoksi piti kiireesti ryhtyä rakentamaan uutta NMT 900 -verkkoa.
   Nopeasti kasvavaa televerkkojen investointitarvetta ei ollut osattu ottaa riittävässä määrin budjeteissa huomioon. Vaikka liikenneministeriö olikin esittänyt kymmenien prosenttien kasvuarvioita, leikkasivat valtiovarainministeriön budjettihaukat sellaiset kasvuprosentit välittömästi pois.  Kun lisäksi liikenneministeriön alkuperäisetkin ehdotukset osoittautuivat alimitoitetuiksi, oltiin ajautumassa kestämättömään tilanteeseen. Lisäbudjetit olivat ainoa jäljellä oleva nopea keino.
   Liikenneministeriöstä jouduttiin esittämään jokaiseen 1980-luvun jälkipuolen budjettiin ja lisäbudjettiin lisää telepuolen investointimäärärahoja. Aina pääperusteena oli matkapuhelintoiminnan voimakas kasvu. Sitä oli valtiovarainministeriön virkamiesten ja ministereiden itsensäkin aika ajoin vaikea sulattaa, sillä NMT-puhelimia ei vielä laajemmalti valtionhallinnossa ollut. Piimäpurkin kokoista kännykkää pidettiin tuolloin yleisesti juppivälineenä.
   Toistuvat budjettivaikeudet posti- ja telelaitoksen investointien rahoittamisessa muokkasivat maaperää myönteiseksi PTL´n liikelaitosuudistukselle. Toteuttamisesta sovittiin hallitusryhmien kesken elokuun 1988 budjettiriihessä ja uudistusta ryhdyttiin toteuttamaan vuonna 1989. Lakiesitys asiasta annettiin eduskunnalle budjettilakien yhteydessä syksyllä 1988.

   Kun Posti- ja telelaitosta koskeva liikelaitoslaki oli edennyt kolmanteen käsittelyyn, Vennamo oli niin varma esityksen läpimenosta, että oli viimeisen äänestyksen aikana virkamatkalla poissa Suomesta. Mutta matkan aikana hän saikin yllättävän tiedon: PTL´n liikelaitoslaki oli äänestetty lepäämään.
   Ministeriöstä soitettiin Vennamolle ja kysyttiin, viedäänkö esitys pikaisesti uudelleen eduskuntaan. Jos Vennamo noin haluaisi, asia pitäisi saada saman tien valtioneuvoston listalle ja sieltä presidentin esittelyyn. Nopeasti toimimalla uuden esityksen voisi juuri ja juuri saada käsitellyksi eduskunnassa ennen budjetin valmistumista. Muutoksia uuteen esitykseen ei kylläkään ehtisi tehdä, se pitäisi antaa saman sisältöisenä kuin edellinen.
   Harmistunut Vennamo torjui saman tien uusintaesityksen antamisen. Hallitukset tapaavat aika ajoin antaa eduskunnalle saman esityksen uudelleen, jos edellinen jostain syystä - esim. tilapäisten poissaolojen takia - on tullut hylätyksi tai lepäämään jätetyksi. SMP´n edustajat olivat pitäneet kovaa meteliä, kun olivat kyseisen menettelyn havainneet. Vennamo ei itse halunnut samaan syyllistyä.
   Palattuaan Suomeen Vennamolle selvisi, miten kaikki oli käynyt. Kaiken takana oli Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kauko Juhantalo. Tämä oli yksi kansnaedustajista, joiden seurassa Vennamo viihtyi myös vapaa-aikana.
   Juhantalolla oli ryhmäpuheenjohtaja-aikoinaan ehtymätön varasto olutta ja muita juomia huoneessaan. Niitä oli toistenkin mukava nautiskella Kepun laskuun. Pitkien istuntojen aikana huoneesta löytyi yleensä myös muita eduskunnan eturivin kansanedustajia. Siinä porukassa pysyi ajan tasalla siitä, mitä eduskunnassa ajatellaan.
   Todettuaan, että Vennamo oli ulkomailla, Juhantalo havaitsi tilaisuutensa tulleen. Posti- ja telelaitosta koskevan liikelaitoslain äänestäminen lepäämään olisi riittävän näyttävä opposition voimannäyttö. Piti vain saada mukaan muutama lain kannalla oleva Vihreiden kansanedustaja. Heilläkin oli halua näyttää Holkerin hieman ylimieliseksi muuttuneelle hallitukselle ja erityisesti itseään täynnä olevalle Kokoomukselle, että maan kaikki poliittinen valta ei ole hallituksen käsissä. Kummalle kannalle näiden pitäisi asettua, Vennamolle annetun lupauksen vai opposition voimannäytön kannalle?
   Juhantalo kävi kertomassa muutamalle Vihreiden kansanedustajalle sopineensa Vennamon kanssa, että hallitus antaa hallitukselle esityksen heti uudelleen, jos käsiteltävä laki äänestetään lepäämään. Näin PTL´n muuttaminen liikelaitokseksi ei viivästyisi eikä asialle aiheutettaisi vahinkoa, vaikka oppisitio näyttäisi voimansa ja pysäyttäisi lain.
   Juhantalon jutut menivät täydestä. Uskottavuutta lisäsi luonnollisesti se, että yleisesti tiedettiin Juhantalon ja Vennamon olevan kavereita. Kukaan ei edes yrittänyt saada Vennamoon yhteyttä tarkistaakseen asian.
   Lyhyen tähtäyksen menestykset muodostuvat kuitenkin usein pidemmän päälle tappioiksi. Kun höynäytetyt kansanedustajat havaitsivat tulleensa höynäytetyiksi, meni heiltä luottamus Keskustaan laajemminkin. Se vaikutti Keskustan ja Vihreiden väleihin pitkään.
   Posti- ja telelaitokselle yhden vuoden viivästyksestä ei loppujen lopuksi tullut vahinkoa. Lakiesitys annettiin uudelleen eduskunnalle keväällä 1989 ja käsiteltiin kaikessa rauhassa ennen kesää valmiiksi.
   Keskusvirasto, jonka johtoon Vennamo loppuvuodesta siirtyi, lopetti toimintansa 31.12.1989 ja aloitti valtion uudenmuotoisena liikelaitoksena vuoden 1990 alusta.

   PTL´n pääjohtaja Pekka Tarjanne oli tähyillyt kansainvälisiä tehtäviä ja vihdoin tärppäsi. Kesäkuun 1989 alussa varmistui Tarjanteen valinta Yhdistyneiden Kansakuntien alaisuudessa toimivan International Telecommunication Unionin (ITU) pääsihteeriksi. Suomessa alkoi spekulointi Tarjanteen seuraajasta, mutta ketään merkittäviä ehdokkaita ei tullut esille.
   Kun Vennamo kesäkuussa istui eduskunnan ministeriaitiossa kyselytunnilla, pääministeri Holkeri otti asian esille. Sanoi Vennamon olevan hyvä ehdokas, myös presidentti Mauno Koiviston mielestä.
   Vennamo oli jo tuolloin miettinyt, mitä tekisi politiikan jälkeen. Ajatus roikkumisesta eduskunnassa eläkeikään ei houkutellut. Ja kun yrityselämä kiinnosti, ei ajatus mahdottomalta tuntunut. Kyllä Vennamo miettimisaikaa pyysi, ja päätöksen jälkeenkin vielä halusi pitää vähän aikaa jutun poissa julkisuudesta. Hän kun oli puolueen puheenjohtaja, piti saada puolueelle uusi nokkamies, ennen kuin alkaisi mitään julkisuudessa ilmoitella.
   Suomen Maaseudun Puolueen puoluekokous pidettiin Porissa. Vuonna 1979 oli koettu yllätys, niin ikään Porissa pidetyssä puoluekokouksessa, kun puolueen perustaja luopui puheenjohtajuudesta ja tämän poika valittiin tilalle. Ja nyt kymmenen vuoden kuluttua nuorempi Vennamo oli lähdössä. Olikohan tästä tulossa traditio, että puolue vaihtaa kymmenen vuoden välein Porissa puheenjohtajaa?
   Puolueväelle ja julkisuuteen Vennamo kertoi päätöksestään päivää ennen puoluekokousta, elokuun alussa. Puolueen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Heikki Riihijärvi, eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Sulo Aittoniemi ja liikenneministeriksi päätettiin esittää Raimo Vistbackaa.

   Tasavallan presidentti nimitti Vennamon Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi 18.9.1989 valtioneuvoston yksimielisestä esityksestä. Vennamo sitoutui ottamaan viran vastaan marraskuun 1. päivänä. Pesti oli vain kahden kuukauden mittainen, sillä keskusvirasto ja sen pääjohtajan virka tulivat lakkaamaan vuoden vaihteessa. Uuteen liikelaitoksen toimitusjohtajan virkaan tuli aikanaan saada uusi nimitys.
   Valtioneuvosto nimitti Vennamon yksimielisellä päätöksellä liikelaitoksen uuteen toimitusjohtajan tehtävään 9.12.1989.

   Postin puolella oli tuolloin menossa suuri organisaatiouudistus. Vanhasta alueorganisaatiosta oli tarkoitus tehdä uudenlainen putkiorganisaatio. Alueelliset yksiköt eli postipiirit ja postialueet aiottiin lopettaa.
   Teleylijohtaja Aulis Salin kertoi Vennamolle Telen henkilökunnan vähentämistarpeesta. Asia oli sinänsä Vennamon tiedossa, mutta ongelman suuruus yllätti. Lähes puolet henkilökunnasta piti seuraavien vuosien aikana saada pois.
   Johtaja Pekka Luukkainen esitteli laitoksen taloutta ja hallintoa. Vaikutti olevan iskussa, joistakin rönsyistä huolimatta.
   Luukkaisesta tuli nopeasti hyvä ja lojaali työtoveri, joka perehdytti Vennamon taloon ja kiersi tämän kanssa pääpostitalon kaikki kerrokset läpi. Varoitteli, että saattavat törmätä joihinkin kummallisuuksiin, mutta ei pidä säikähtää. Ja kertoi omista kokemuksistaan esimerkin.
   Aikoinaan kun Luukkainen itse kiersi samaista taloa, hän löysi työhuoneen, jssa istui virkamies valtavien paperipinojen keskellä. Luukkainen sitten kysymään, mikä toisen työtehtävä oli. Virkamies siihen, että täytyi ylläpitää ajantasaista valtakunnallista luetteloa laitoksen kiinteistöjen rakentamis- ja korjaushankkeista. Työläintä oli, että hankkeiden sisältö muuttui kaiken aikaa eikä kukaan ilmoittanut niistä, virkamiehen täytyi koko ajan soitella ja vaatia ajantasaisia tietoja. Mutta luettelo oli tietoineen varsin hyvin ajan tasalla, virkamies vakuutti.
   Luukkainen sitten kysymään, mihin luetteloa tarvittiin. No, sitähän virkamies ei tiennyt. Ei häneltä mitään niihin liittyvää oltu koskaan kysytty. Luetteloa kuitenkin täytyi pitää, oli pidetty jo vuosikymmenten ajan. Siellä ne tiedot olivat, jos joku niitä sattuisi tarvitsemaan.
   Vennamo sitten kysymään Luukkaiselta, vieläkö luetteloa pidettiin. Mihin Luukainen, että ei, hän antoi käskyn lopettaa. Eikä kukaan ollut perään huudellut.

   Vennamo oli tietoinen siitä, että paineet konttoreiden vähentämiseen olivat kovat. Jotta Postissa tehtäisiin kaikki mahdollinen sulkemisten välttämiseksi, hän lähetti postiylijohtaja Asko Saviaholle kirjeen, jossa korosti, että kaikki keinot kunkin postikonttorin säilyttämiseksi oli selvitettävä ennen sulkemispäätöstä.
   Postipankin taloudellinen tila oli kuitenkin nopeasti huononemassa. Turun Sanomat kertoi Postipankin toimitusjohtaja Matti Niemen sanoneen Turun kauppakorkeakoulun seminaarissa, että edessä olisi konttoreiden lukumäärän puolittaminen. Rovaniemen vierailullaan Saviaho antoi sitten Lapin lehdille lausunnon, jonka pohjalta Lapin Kansa otsikoi: "Puolta Lapin kyläposteista uhkaa kuolema".
   
   Postin ja Postipankin johdon yhteisessä viikonloppuseminaarissa Rukatunturilla käsiteltiin tilannetta maaliskuun viimeisenä viikonvaihteena vuonna 1990. Yleiskatsaus päättyy toteamukseen, että heillä "on yhtä paljon konttoreita kuin muilla pankeilla yhteensä".
   Siirryttiin analysoimaan konttoriverkkoa. Postipankilla oli tuolloin yli 3.000 konttoria. Niistä noin 150 oli pankin omia ja n. 3.000 postin konttoreita. Kaikki pankin omat konttorit oli tietokoneistettu, mutta postin toimipaikoista vain  n. 600 oli varustettu reaaliaikaisilla pankkipäätteillä. Loput olivat manuaalikonttoreita, joissa tehty työ oli tehtävä uudelleen kirjauskeskuksissa, joissa tapahtumat kirjattiin tietokoneilla. Käsiteltävien lippusten ja lappusten määrä oli valtava. Lisäksi järjestelmä vaati vanhanaikaisten leijonakantisten pankkikirjojen käyttöä. Siitä työstä oli päästävä eroon.
   Postikonttoreiden työstä yli puolet koostui pankkipalveluista. Jos pankkipalvelut poistettaisiin, konttori olisi yleensä suljettava saman tien. Vain noin viidensadan postin arvioitiin pystyvän elämään postipalvelujen varassa.
   Postissa oli jo aiemmin selvitetty mahdollisuuksia ylläpitää posteja jonkin muun kumppanin kuin Postipankin kanssa. Esikuvana toimi Uusi-Seelanti, joka saneerasi kannattamattoman postilaitoksensa yhtiöittämällä sen ja siirtämällä konttorit yksityisten yritysten hoidettaviksi. Siellä postipalveluja alettiin tarjota yksityisissä kyläkaupoissa, kioskeissa, baareissa, ravintoloissa ja huoltoasemilla.
   Alustavat selvitykset olivat osoittaneet, että vastaava järjestelmä olisi Suomessakin mahdollinen. Ainakin kyläkauppiaat olivat olleet asiasta kiinnostuneita. Halusivat lisätuloja vähentyneiden asiakasmäärien kompensaatioksi.
   Lopulta Vennamo teki ehdotuksen toimenpiteiksi. Tuhat pienintä konttoria suljettaisiin, tuhat keskikokoista siirrettäisiin asiamiesten hoidettavaksi, ja tuhat suurinta päätteistettäisiin niin, että ne tarjoaisivat sekä pankki- että postipalveluja myös jatkossa. Lisäksi Postipankki sulkisi viitisenkymmentä omaa konttoriaan. Lopputuloksena olisi verkko, missä pankkipalveluja tarjoavia toimipisteitä olisi n. 1.100 ja posteja 2.000. Puolet posteista olisi yksityisten yrittäjien ylläpitämiä, mutta niistä saisi kaikki postipalvelut.
   Kaikki hyväksyivät ehdotuksen.

   Täytyihin asiasta tiedottaa yleisöllekin. Pidettiin tiedotustilaisuus. Vennamo yritti olla mahdollisimman selkeä, jotta kentällä ei syntyisi paniikkia.
   Mutta niinhän siinä kävi, että keskustelu alkoi velloa kiihtyvällä vauhdilla ja paisui melkoisiin mittasuhteisiin. Kansalle, poliitikoille, kunnanjohtajille ja Postin henkilökunnalle syntyi käsitys, että kaksi kolmesta postikonttorista suljetaan, eikä mitään tule tilalle. Poliitikot ehtivät  laajasti tuomita hankkeen tietämättä, mistä oli kyse.
   Muutaman päivän mittaisen kohun seurauksena kansan mieliin iskostui käsitys, että kaksituhatta postikonttoria suljetaan eikä mitään ollut tulossa tilalle. Ja kun yleisenä käsityksenä oli, että Postia ylläpidetään verovaroin, ja että Postipankki on osa Postia, kohdistui kansan kritiikki erityisesti Postiin ja sen johtajaan, "Posti-Pekkaan".
   Asiaa pahensi vielä se, että heti ei pystytty kertomaan, mitkä postikonttorit poistuvat, mitkä korvautuvat asiamiesposteilla ja mitkä jäävät. Siksi kritiikki levisi myös paikkakunnilla, joiden palveluihin ei ollut tulossa muutoksia.

   Kun kepulaiset höykyttivät eduskunnassa Vennamon seuraajaa liikenneministerin postilla, Raimo Vistbackaa, tämä hermostui asiasta pahanpäiväisesti. Ja vaati Vennamoa pyytämään valtion budjetista tukea, jotta konttorit voisi pitää auki, vaikka Postipankki lähtee. Silloin ministeri voisi ehdottaa määrärahaa lisäbudjettiin ja vaatia konttoreiden säilyttämistä. Kun sitten Kokoomus ja SDP hylkäisivät esityksen hallituksessa, SMP voisi vierittää syyn noiden puolueiden niskoille.
   Vennamo totesi johtavansa yritykseksi muuttunutta valtion laitosta, jolle oli annettu tehtäväksi tulla toimeen omilla tuloillaan, ei hän voi ryhtyä politikoimaan yhden puolueen eduksi muita vastaan. Ei hän voinut olla SMP´n asiamies siinä tehtävässä.
   Asian saama käänne harmitti Vennamoa. Hän tiesi aiheuttavansa vahinkoa vanhalle puolueelleen. Mutta ei siinä muuta vaihtoehtoa löytynyt.

   Postin harjoittamalla matkustajaliikenteellä oli pitkät perinteet. Syrjäseuduilla sekä maan itä- ja pohjoisosissa postin kuljetus oli usein ainoaa säännöllistä päivittäistä liikennettä. Postihan piti tuoda ja hakea päivittäin myös syrjäkyliltä. Ja kun ihmisillä on liikkumistarvetta, ryhdyttiin postiautoissa kuljettamaan matkustajia. Kehitettiin erityisiä yhdistelmä-autoja, jotka olivat puoliksi kuorma- ja puoliksi linja-autoja. Kyseessä oli suomalainen keksintö, jota ei ole muualla maailmassa tiettävästi ainakaan laajemmin käytetty.
   Henkilömäärien kasvun myötä Postin hoitama matkustajaliikenne kasvoi vuosikymmenien varrella omaksi liiketoiminnakseen, Postin linja-autoliikenteeksi. Kannattavuus perustui yhdistettyyn postin ja matkustajien kuljettamiseen.
   Toiminta herätti närää muiden linja-autoliikennöitsijöiden piirissä, sillä Posti antoi postinkuljetuksen yksinoikeudella omille linja-autoilleen. Kun kuljetuskorvaus oli varsin hyvä, subventoi Posti omaa linja-autoliikennettään. Se antoi sille hyvät lähtöasemat kilpailussa matkustajista ja linjoista.
   Sitten postiliikenteen nopeuttamistarve johti kehitystä siihen, että posti ja mtkustajat eivät enää oikein sopineet samoihin autoihin. Virrat olivat vastakkaiset ja aikataulut erilaiset. Kun posti piti viedä aamulla aikaisin kylille jaettavaksi, olivat ihmiset menossa päinvastaiseen suuntaan työhön ja asioimaan. Iltapäivällä sama toistui toisin päin.
   Postinkuljetus alkoi asteittain eriytyä myös haja-asutusalueilla omaksi tavaraliikenteekseen ja linja-autot keskittyivät matkustajiin. Tämä ajoi Postin linja-autoliikenteen eli Postilinjat kannattavuuskriisiin silloin kun Vennamo aloitti työnsä Posti- ja telelaitoksessa. Asialle täytyi ryhtyä tekemään jotain, koska liikelaitosuudistus poisti viimeisetkin mahdollisuudet budjettitekniseen kikkailuun linja-autoliikenteen maksattamiseksi veronmaksajilla.
   Linja-autoliikenteen saneerauksen merkittävin este oli yleinen mielipide ja sen ohjaamat poliittiset päättäjät, jotka kokivat linja-autoliikenteen muun postitoiminnan tavoin yhteiskunnan takaamaksi peruspalveluksi. Sitä olisi pitänyt harjoittaa kannattavuudesta piittaamatta, vaikka rahaa ei tarkoitukseen ollut. Postiliiton linja-automiehet olivat myös oppineet käyttämään julkista mielipidettä ja poliitikkoja hyväkseen. Kuljettajat tunsivat matkustajansa ja pystyivät helposti masinoimaan yhteydenottoja päättäjiin, jos jotain linjaa uhkasi lakkauttaminen.

   Postilinjojen johtoon nimitettiin Postin Lapin piirin entinen piiripäällikkö Antti Lehmus, joka tarttui riuskasti toimiin ja johti Postilinjat muutosprosessiin. Vähän käytettyjen linja-autovuorojen lopettaminen alkoi sujua, kun kunnat alkoivat korvata niitä valtion tukemalla tilaustaksiliikenteellä, joten eivät kuljetuspalvelut kokonaan loppuneet.
   Kyllähän Vennamollekin oli tärkeää, että yhteiskunnan tukemat liikennepalvelut säilytettiin haja-asutusalueilla. Mutta ei niitä pidä valtion omistamien liikeyritysten taakaksi määrätä, parempi on tarjota suoraa tukea ja kilpailuttaa yrittäjät hoitamaan liikennettä.
   Ei koko matkustajaliikennettä kuitenkaan heti kokonaan lopetettu. Postilinjojen saneerauksen yhteydessä toiminta yhtiöitettiin Gold Line Oy´ksi. Gold Linen toiminta painottui tilausliikenteeseen, mikä etäännytti sitä entisestään muusta Postin liiketoiminnasta.
   Suomen PT-konsernin purkauduttua Posti myi keväällä 1999 linja-autoliikenteensä Koiviston Auto Oy´lle.

   Tele ryhtyi uudistamaan organisaatiotaan vuonna 1991. Tarpeeton kapasiteetti oli tarkoitus purkaa ja ulkoistettava sellaiset tehtävät, joita ei kannata itse tehdä. Verkon rakentamisessa ja ylläpidossa oli paljon liikaa väkeä, joka oli kertynyt taloon automatisoinnin kiivaina vuosina. Silloin koko työ tehtiin omin voimin, jota tekemään palkattiin tuhansia ihmisiä. Enää heille ei riittänyt Telessä työtä.
   Keskeisimpiä Vennamon huolenaiheita oli, että henkilöstöä ei saanut päästää paniikkiin. Jos niin kävisi, parhaat lähtisivät äkkiä lipettiin, ja Teleen jäisivät ne, joita ei muualle huolita.
   Ratkaisuksi valittiin koko Telen kattava organisaatiomuutos, kaikkien tehtävien lakkauttaminen ja uusien perustaminen. Ne, jotka prosessissa jäisivät yli, sijotettaisiin perustettavaan urakointiyksikköön, jonka toiminta pyrittäisiin ajamaan alas erilaisin keinoin niin nopeasti kuin mahdollista.
   Valittu ratkaisu oli kova ja se koetteli rajusti ihmissuhteita. Jokainen Telen esimies joutui jakamaan alaisensa niihin, jota hän tarvitsee, sekä niihin, joille ei enää jatkossa riitä työtä.
   Valmisteluryhmissä kehittyi mm. idea erityisestä erokorvauksesta, jota voitaisiin maksaa vapaaehtoisesti eroaville. Erokorvaus nimitettiin kehittämisrahaksi, jotta se kuulostaisi positiiviselta ja kannustavalta. Rahan suuruus oli noin vuoden palkka.
   Tele saatiin saneerauksen avulla hyvään tuloskuntoon kaukopuhelukilpailun alkaessa vuonna 1994. Hyvää tuloskuntoa tarvittiinkin, sillä kaukopuhelujen hinnat putosivat neljänneksen aiemmasta ja Telen kaukopuhelutoiminnan liikevaihto putosi miljardista markasta pariin sataan miljoonaan.

   Kansalla on useita postiin liittyviä piintyneitä väärinkäsityksiä, jotka ohjaavat yleistä mielipidettä. Voimakkain näistä on kuvitelma, että postin toiminta rahoitetaan yhteisistä verovaroista. Tämän seurauksena jokainen veronmaksaja kokee omaavansa oikeuden esittää vaatimuksia oman postipalvelunsa laadusta ja laajuudesta.
   Käsitys postitoiminnan kulujen kattamisesta verovaroin juontaa juurensa ajalta, jolloin postitoiminta oli raskaasti tappiollista ja sitä oikeasti rahoitettiin budjettivaroista. Mutta ei asianlaita enää näin ole. Suomen Posti alkoi tuottaa voittoa jo 1980-luvun alussa, sen takia enää tarvitse käydä veronmaksajaa nylkemässä. Vanha käsitys elää silti sitkeästi, sillä suurimmassa osassa maailmaa postitoiminta on tappiollista ja veronmaksajat maksavat viulut.
   Toinen piintynyt väärinkäsitys koskee postin päivittäisiä jakelukertoja. Usein kuulee älykkäidenkin ihmisten muistelevan postin palvelun olleen parempaa silloin, kun posti jaettiin kahdesti päivässä, Helsingin keskustan eräillä alueilla yrityspostin osalta jopa kolmesti päivässä.
   Kyllä useampi päivittäinen postin jakokerta kertoo huonosta eikä hyvästä palvelusta. Postiahan jaettiin iltapäivällä siksi, että kirjeet eivät ehtineet aamupäivän jakoon. Nykyisin kaikki postilähetysket ehtivät aamupäivän jakoon, joten iltapäivällä ei enää ole mitään jaettavaa.

   Eräs tarkimmin mietittävistä yhtiöittämiseen liittyvistä asioista on päättävien elinten rakenne. Erityisesti postitoimintaan liittyy niin paljon poliittisia intohimoja, että puolueet halusivat vaikuttaa myös yhtiömuotoisen konsernin toimintaan.
   Suomen PT Oy´n yhtiöjärjestys laadittiin sellaiseksi, että yhtiöllä on suuri hallintoneuvosto ja suppea hallitus. Varsinaisesta operatiivisesta päätöksenteosta tulisi vastaamaan yhtiökokouksen erikseen valitsema hallitus, mihin ei valittaisi poliittisia edustajia - ei edes ministeriön edustajaa, jota joku voisi poliittisesti ohjata.

   1990-luvun loppupuolta lähestyttäessä kehittyneistä posti- ja teletoiminnan maista Suomen lisäksi vain Alankomaissa molemmat toimialat olivat samassa konsernissa. Sitten hollantilaiset ryhtyivät erottamaan toimialoja. Suomessa otettiin mallia ja Telestä muodostettiin itsenäinen Sonera.
   Talouspoliittinen ministerivaliokunta hyväksyi alkuvuonna 1998 liikenneministeriön esittelystä suunnitelman Suomen PT-konsernin jakamisesta. Samalla päätettiin viedä syntyvä telekonserni pörssiin.

   Konsernin tultua yhtiöitetyksi emoyhtiössä ryhdyttiin selvittämään konsernin arvoa ja seuraamaan arvon kehitystä. Liikenneministeriössä vieraili tasainen virta koti- ja ulkomaisia investointipankkiireja tarjoamassa palvelujaan. He esittivät omia arvioitaan konsernin ja sen teleosan arvosta.
   Pankkiirien into ja ruusuiset lupaukset lisäsivät minsteriön intoa yksityistämiseen. Ministeriön johto elätteli toivetta kasvattaa myntituloilla liikenneministeriön määrärahoja. Lama ja valtion budjettileikkaukset olivat pysäyttäneet niiden kasvun.
   Sonerassa tehtiin kaiken aikaa myös omaa liiketoiminta pohjaista arvonmääritystä. Loppukesän 1998 arvio oli 20 miljardin markan suuruusluokassa. Lokakuun alussa alkoivat spekulaatiot lähestyä 40 miljardin rajaa.

   Yhtiön ensimmäisen osakemyynnin eli IPOn myyntihinnan määritys on monitahoinen asia. Valtio haluaa saada myytävänä olevista osakkeistaan hyvän hinnan. Toisaalta valtion pitää myös varmistaa, että seuraavat osakemyynnit ovat mahdollisia. Lisäksi on toivottavaa, että valtiolle jäävien osakkeiden arvo nousee. Tavoitteet ovat jossain määrin ristiriitaisia keskenään.
   Käytännöksi on muodostunut, että ensin pyritään arvioimaan mahdollisimman realistisesti hinta-alue, jolle osakkeen hinnan uskotaan markkinoilla asettuvan. Siitä vähennetään 15 % IPO-alennusta. Näin saadaan hintahaarukka, jolla osaketta tarjotaan institutionaalisille sijoittajille. Lopullinen hinta määrätään saatujen tarjousten pohjalta.

   Paavo Lipposen hallituksen liikenneministeri Matti Aura teki tarjoushintapäätöksen Merrill Lynchin ja Meritan esittämän ehdotuksen mukaisesti. Osakkeen alustavaksi hintaväliksi oli määritelty 36 - 45 markkaa.

   Keskustellessaan osakemyynnistä ja siihen sisällytettävästä henkilöstöannista Soneran hallitus omaksui kannan, minkä mukaan henkilöstö pitää päästää mukaan mahdollisimman laajasti ostamaan osakkeita. Esillä oli myös ajatus mahdollisesta osakkeen myyntiä rajoittavasta karenssiajasta, jolla osakkeita ostavat soneralaiset voisi sitoa yhtiöön ja estää mahdollisten pikavoittojen haaliminen. Mutta koska jokainen ostaa osakkeet omalla rahallaan ja kantaa siten myös riskin, ei karenssia pidetty suotavana ja siitä luovuttiin.
   Henkilöstöantiin varattiin 2.000.000 osaketta. Pohjana oli arvio siitä, että joka neljännen soneralaisen arvioitiin ostavan osakkeita keskimäärin 20.000 markalla. Kun näin saatu määrä kerrottiin kahdella sen varmistamiseksi, että osakkeet varmasti riittävät, päädyttiin kahteen miljoonaan osakkeeseen.
   Yhden merkinnän ylärajaksi asetettiin 3.500 osaketta lähinnä sen vuoksi, että pelättiin ilman ylärajaa toteutettavan henkilöstöannin houkuttelevan bulvaaneja hyödyntämään henkilöstölle tarjottavaa 10 % alennusta.

   Jo kesällä Vennamon tietoon tuli, että eräät Soneran johtajat olivat kiinnostuneita ostamaan normaalihintaisia osakkeita henkilöstöannin lisäksi. Vennamo keskusteli asiasta epävirallisesti sekä omistajan edustajien että hallituksen jäsenten kanssa, eikä saanut kielteistä palautetta.
   Mutta täytyi asiasta vielä ministeriönkin edustajien kanssa keskustella. Syynä oli Veikon perinnönjako, jonka loppuun saattamisen seurauksena Pekasta tuli perheyhtiö Oy Sijoituksen ainoa omistaja.
   Vennamo ajatteli olevan aivan luonnollista, että hän halusi sijoittaa Oy Sijoituksen varat Soneran osakkeisiin. Matalan korkotason vuoksi hän ei edes ajatellut muuta sijoitusvaihtoehtoa kuin pörssiosakkeet. Ja olisihan se vaikuttanut ulospäin huonolta, jos Vennamon kokonaan omistama yhtiö sijoittaisi varansa jonkin toisen yhtiön osakkeisiin samaan aikaan kun Soneran osakkeita oli myynnissä.
   Pankit tarjosivat lainaa aina 150.000 markkaan eli 3.500 osakkeen enimmäismäärään saakka, mutta Vennamo oli päättänyt ostaa osakkeita muuta henkilöstöä enemmän. Pitihän pääjohtaja olla henkilöstön joukossa suurin osakas, olihan hänellä suurin palkkakin.

   Lopullinen osakkeen hinnoittelu tapahtui maanantaina 9. marraskuuta 1998. Kovan kysynnän vuoksi instituutiomyynti keskeytettiin jo edellisen viikon torstaina, minkä seurauksena yleisö- ja henkilöstömyynnit kaksinkertaistuivat kahtena viimeisenä myyntipäivänä. Instituutiomyynnin keskeyttäminen kertoi markkinoille kovasta kysynnästä, mistä johtuen kaikki kynnelle kykenevät ryntäsivät  merkitsemään yleisömyynnin ja henkilöstöannin osakkeita. Ilman tätä viimeisten päivien ryntäystä yleisömyyntiin ja henkilöstöantiin varatut osakkeet olisivat riittäneet, eikä merkintöjä olisi tarvinnut leikata.
   Yleisö- ja henkilöstömyyntejä ei voinut ennenaikaisesti keskeyttää, koska listalleottoesitteessä oli sitouduttu jatkamaan myyntiä maanantaihin saakka. Instituutiomyynti sen sijaan oli pakko keskeyttää, koska tilausten inflatointi alkoi nopeasti lisääntyä, eli ostotilausket jättäneet instituutiot varautuivat tulossa oleviin leikkauksiin korottamalla tarjoamaansa määrää. Jos lisättiin tarjoukseen nolla perään, sadan tuhannen osakkeen ostotarjous muuttui miljoonaksi. Tällöin oli hyvä mahdollisuus saada satatuhatta osaketta kovankin leikkauksen jälkeen.
   Inflatointi vaikeuttaa olennaisesti osakkeiden oikeudenmukaista jakoa eli allokointia tarjouksen tehneiden kesken, koska tarjoajat eivät inflatoi yhdenmukaisesti. Siksi tilauskirjan paisuminen haluttiin estää lopettamalla tarjousten vastaanottaminen ja estämällä siten niiden korottaminen.

  Jälkiviisaita riittää maailmassa aina, Vennamo ei halunnut lähteä mukaan vuoden lopulla käynnistyneeseen keskusteluun Soneran osakkeen ali- tai ylihinnasta. Yleensä kukaan ei pysty koskaan myymään mitään omaisuuttaan parhaalla mahdollisella hinnalla, jos asiaa arvioi kuukausia myöhemmin.
   Mikäli tähän jälkiviisasteluun kuitenkin haluaa ryhtyä, Vennamon mielestä lähtökohdaksi pitäisi ottaa osakkeen ensimmäinen markkinahinta 59 mk. Kun siitä vähennetään IPO-alennus 15 %, saadaan tavoitelluksi myyntihinnaksi 50 mk. Se siis olisi  myyntihetken markkinatilanteen mukaan ollut se optimaalinen hinta, jolla Soneran osakkeen olisi voinut myydä. Lopullinen myyntihinta 45 markkaa, joka oli kuukautta aiemmin asetetun hintahaarukan yläraja, osui epävarmassa markkinatilanteessa asetettuna paikoilleen Vennamon mielestä hämmästyttävän hyvin.

   Heti joulunpyhien jälkeen 28.12. päivän aamuna ministeri Aura soitti Vennamolle. Pyysi anteeksi soittoa ja sanoi tietävänsä Vennamon olevan lomalla Kuusamossa. Ja sitten meni asiaan. Piti harmillisena, ettei ollut aiemmin kuullut Vennamon Sijoituksen omistuksista.
   Kuusamossa Vennamo ei ollut seurannut etelän mediaa eikä tuossa vaiheessa tiennyt ministeriön tiedottamisessa sattuneesta kiistasta, jossa ensin liikenneministeriön neuvotteleva virkamies Kalevi Alestalo kertoi informoineensa ministeriä Oy Sijoituksesta jo osakemyyntivaiheessa, sitten Aura kertoi saaneensa tiedon Vennamon yhtiöstä vasta Taloussanomista ja lopuksi Alestalo peruutti aiemman lausuntonsa, jottei ministerin lausunto olisi joutunut outoon valoon.
   No, Vennamo väsäsi tiedotteen asiasta ja faksasi sen mnisterille. Ja jäi odottelemaan kommentteja.

   Vennamo kirjoitti tiedotteen sanamuodon sellaiseksi, ettei se ole virheellinen tai valheellinen, muttei silti paljasta perheen sisäisiä asioita. Hän ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa koko perheen talous ja sen historia levitetään kaiken kansan reposteltavaksi. Vennamohan oli myynyt puolisolleen ja lapsilleen osan itse ostamistaan osakkeista.

   Seuraavana aamuna Aura soitti jälleen. Kyseli, mitä Vennamo olikaan hallintoneuvostolleen kertonut osakeostoistaan. Sieltä nimittäin väitettiin Auralle, että Vennamo oli salannut yhtiönsä ja antanut väärän kuvan omistuksistaan. Lisäksi eduskunnan taholta oli väitetty, että myös Aura oli eduskuntakeskustelussa salannut Vennamon sijoitusyhtiön ja siten pimittänyt tietoa eduskunnalta.
   Aura pyysi Vennamolta rekonstruktiota siitä, mitä hallintoneuvostossa oli puhuttu ja mitä tämä oli sanonut. Myöhemmin samana päivänä Aura pyysi Vennamolta, että tämä hoitaisi, että Sonerasta toimitettaisiin ajankohtaiset tiedot Soneran sisäpiirin osakeomistuksista, jotta voisivat ministeriössä tehdä tiedotteen asiasta. Kun Vennamo kysyi, pitäisikö lasten omistuksista tiedottaa yksityiskohtaisesti, Aura ei pitänyt sitä välttämättömänä.

   Kun lehdet joulunpyhien jälkeen alkoivat jälleen ilmestyä, Vennamo löysi itsensä useastakin otsikosta. Muutama poiminta seuraavassa: "Onko Pekka Vennamo painonsa arvoinen kultaa?" (Helsingin Sanomat); "Teletapit kävivät osakekurssilla" (Loviisan Sanomat); "Ahneella on haiseva loppu" (Suomenmaa).
   Ja uudenvuoden aaton lehdissä vauhti vain kiihtyi: "Suuret joulurötökset" (Demari) "Soneran anti hämärän rajamailla" (Iisalmen Sanomat).
   Vaikka kukaan ei ollut edes väittänyt Vennamon syyllistyneen mihinkään rikokseen, media oli tekemässä tästä rötöstelijää, kauhisteltiin otsikoita perheen parissa.

   Sunnuntaina 3.1.1999 Vennamo vietti pyhäpäivää kotonaan kaikessa rauhassa. Sitten soi puhelin. Soittaja oli Markku Talonen, Soneran hallituksen puheenjohtaja. Kertoi, että Aura oli käskenyt erottaa Vennamon.
   Äimistynyt Vennamo soitti Auralle. Tämä totesi Vennamon antaneen vääriä tietoja osakeomistuksista. Vaikkei Vennamo Aurankaan mielestä valehellut ollut, liian lähellä se sitä siltä oli.  Luottamus oli mennyt.
   Vennamo totesi, ettei hän ollut mitään salannut. Eikä ymmärtänyt, mikseivät osakesiirrot olleet menneet sisäpiirirekisteriin. Asia selvitettäisiin seuraavana päivänä Meritan kanssa. Aura oli Vennamon mielestä tekemässä suurta erehdystä.
   Aura oli sitä mieltä, että taannoiseen tiedotteeseen olisi pitänyt merkitä ainakin se, kuinka monta osaketta Vennamo oli myynyt, sitä ei olisi tarvinnut kertoa, että ne oli myyty perheenjäsenille. Vennamo ei tuota sulattanut. Hän olisi siinä tapauksessa kertonut luopuneensa osasta osakkeitaan, vaikka ne olivat edelleen hänen määräysvallassaan. Se olisi ollut harhaanjohtavaa tiedottamista.
   Aura oli järkähtämätön. Ja sanoi ilmoittavansa seuraavana päivänä myös omasta erostaan. Mitä Vennamo piti toisena typeryytenä.

   Seuraavana aamuna Vennamo siivosi työhuonettaan odottaessaan erottamistaan. Talonen kysäisi, minkä merkkinen Vennamon työsuhdeauto olikaan.
   Chrysler Stratushan se. Miksi toinen sitä kysyi? Sehän kuului Vennamon palkkaetuihin ja pysyi tämän käytössä koko vuoden eroamisajan.
   No, Talonen oli vain utelias. Se oli noussut edellisen päivän hallituksen kokouksessa esille, eikä kukaan ollut tiennyt merkkiä.

   Pekka Vennamon muistelmateos Pekka, Posti ja Sonera on kevyen jutustelevaan tyyliin kirjoitettu kuvaus päähenkilön vaiheista Posti-telen ohjaimissa. Tarina on jopa nostalgisväritteinen kuvatessaan posti- ja teletoiminnan kehittymistä maassamme lähihistoriamme aikana. Kirjan henkilögalleria on melko värikäs ja anekdootteja löytyy vähintäänkin riittävästi.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 3.2.

Miten osaisimme kommunikoida ihmisten kanssa niin, että oikeasti kohtaisimme heidät? Tunnetun terapeutin ohjeet, kuinka mielemme voi pysäyttää oleellisen äärelle.

Kuukauden Vaihtoehto I
Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia


Seksuaalisen väkivallan muodot ovat monet ja uhrille kokemus on usein vedenjakaja, joka muuttaa kaiken. Metoo-liikkeen myötä yhä useampi nainen ja muunsukupuolinen uskaltaa kertoa kokemuksistaan.

Kuukauden Vaihtoehto II
Maaret Launis: Tästä saa puhua!


Homoja, eläimiinsekaantumista, insestiä jne. menneiden vuosisatojen Suomessa.

Kuukauden Vaihtoehto III
Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio - kertomuksia seksistä ja väkivallasta