Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Jelgavas tipogrāfija (paino), Nemo 2016
288 sivua


Filosofian maisteri Mauri Karvonen on ollut aktiiviuransa ajan hieman poikkeava historiantutkija. Hän on tutkinut nimenomaan niiden paikkojen historiaa, missä väitetään kummittelevan. Ja tätä tekemäänsä tutkimustyötä hän on hyödyntänyt julkaisemalla teoksen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Kirjassa tarkastellaan Suomen historiaa tarkastelemalla tiettyjen rakennusten menneitä vaiheita.

   Kun ihminen kohtaa selittämättömän tapahtuman tai ilmiön, hän yrittää sovittaa sen tuttuun ja turvalliseen arkielämään. Kaikille ilmiöille ja tapahtumille ei kuitenkaan pystytä löytämään luonnollista ja normaalia selitystä. Niiden tarinat jäävät elämään omaa elämäänsä.
   Rajatiedon ilmiöt kiinnostavat useita enemmän tai vähemmän, vaikka moni kiirehtiikin korostamaan, ettei usko yliluonnolliseen. Karvonen itse ajattelee, ettei yliluonnollisten ilmiöiden mahdollisuutta voi sulkea pois sillä perusteella, ettei itse ole kokenut mitään paranormaalia.
   Usein sanotaan, että aaveella on jokin syy palata. Karvosen mukaan historiantutkijan näkökulmasta menneet tapahtumat ja historia liittyvät olennaisesti rajatiedon ilmiöiden ymmärtämiseen. Hänen mielestään tärkeintä näitä ilmiöitä ja tarinoita tutkiessa on etsiä vastausta kysymykseen "Miksi?"

Teokseensa Karvonen on valinnut kaksitoista eri kohdetta. Käydään niistä lähemmin läpi neljä, otetaan muista tähän alkuun lyhyet luonnehdinnat.

   Aleksanterin teatterin ensimmäinen esitys 30.3.1880 oli Charles Gounodin ooppera Faust. Siitä lähtien erilaiset selittämättömät ilmiöt, kuuluisimpana talossa vaeltava upseerin haamu, ovat hätkähdyttäneet erinäisiä kertoja teatterin työntekijöitä. Ja kun Kansallisooppera muutti vuonna 1993 uuteen taloon, kerrotaan myös haamujen osallistuneen vanhan oopperan jäähyväisiin. Sanotaan, että kesken jäähyväisesityksen yksi näyttämön ovista avautui kuin itsestään.

   Tv-sarjasta Hovimäki ja elokuvasta Käsky muistettavassa Prinkkalan (Brinkhall) kartanossa Turun Kakskerran saarella kuuluu usein iltaisin outoja ääniä, jotka muistuttavat soittoa ja puheensorinaa. Ovet ovat usein menneet itsestään lukkoon, myös kartanon valojen on sanottu elävän omaa elämäänsä.
   Myös salaperäisen oloisia olentoja kerrotaan nähdyn. Perimätiedon mukaan kartanon päärakennuksen toisen kerroksen lastenhuoneessa oli tapahtunut kummia. Erään tarinan mukaan lastenhuoneen ikkunan taakse ilmestyi leijailemaan aave. Aikanaan rakennusta korjattaessa lastenhuoneen lattialautojen alta, juuri saman ikkunan kohdalta, löytyi alle viisivuotiaan tyttölapsen luuranko. Vainaja saatettiin siunattuun maahan ja kummittelu loppui.

   Hvitträsk Kirkkonummella on kolmen maineikkaan arkkitehdin yhteinen luomus. Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren yhdistivät taitonsa ja tuloksena on kaunis, tosin melko sokkeloinen rakennus. Arkkitehdit viihtyivät talossa, mahdollisesti niin hyvin, etteivät vieläkään ole halunneet paikasta lähteä. Moni on kertonut, että vaikka rakennuksessa tunteekin jonkin näkymättömän läsnäolon, siellä on onnellinen tunnelma, ja hyvä mieli valtaa siellä vierailevan.
   Tosin kyllä paikassa joidenkin mielestä on jopa jotain pelottavaakin. Kun erään kerran talossa vieraili perhe, joka tutustui museoon opastetulla kierroksella, perheen kolmivuotias tyttö alkoi yhtäkkiä itkeä. Hän kysyi vanhemmiltaan, miksi "ruma täti" seuraa heitä koko ajan. Kukaan muu ei nähnyt mitään, mutta mitä pidemmälle kierros eteni, sen hysteerisemmäksi lapsi kävi, kun vihreäpukuinen nainen vain seurasi perässä. Perheen äiti sitten kysyi oppaalta, kummitteleeko Hvitträskissä, ja sai myöntävän vastauksen. Äiti meni sen verran šokkiin, että oksensi pihalle. Sen jälkeen perhe poistui melkoisella kiireellä.

   Katajanokan vankilan seinien sisällä on nähty monta hyvinkin surullista ihmiskohtaloa. Kuka on päättänyt päivänsä rundissa, kuka menehtynyt muuten vankilan alueella tai vain muutoin kärsinyt muurien sisällä. Perusteellinen remontti ja muutos vankilahotelliksikaan eivät ole aaveita karkottaneet.
   Eräs huone, jossa kummittelee, on huone 401, joka muistetaan historiasta mm. Risto Rytin sellinä tämän istuttua tutkintavankeudessa usean kuukauden ajan. Entinen hotellin yövastaanottovirkailija kertoi kuulleensa useana yönä askelia sellikäytävästä sekä oven avaamisesta lähteviä ääniä. Valvontakameroissa ei kuitenkaan koskaan näkynyt mitään eikä äänille ole löytynyt selitystä. Käytävästä on myös otettu valokuva, missä näkyy orb eli enkelipallo, joka nähtiin myös paljaalla silmällä. Orbien sanotaan ilmestyvän sinne missä on henki tai henkiä paikalla.

   Mustion linnan historia on värikäs. Siellä on tapahtunut onnettomuuksia, siellä on elänyt värikkäitä persoonallisuuksia, vieraillut aikansa kuuluisimpia henkilöitä, ja se on nähnyt monta loistokasta vuosisataa. Mustiossa nykyisen Raaseporin kaupungin alueella on ollut asutusta jo kivikaudella, ja sijainti Mustionjoen varrella mahdollisti teollistumisen jo satoja vuosia sitten - Mustion linna ympäristöineen onkin merkittävä osa Suomen historiaa.
   Niin henkilökunta kuin linnan vieraatkin tekevät edelleen paljon aavehavaintoja linnassa. Linnassa on vieraillut myös eräs selvännäkijä, jonka juomalasi räjähti sirpaleiksi kesken vierailun. Myös muita laseja on hajonnut selittämättä, lisäksi ovet ja ikkunat ovat avautuneet itsestään. Henkilökunnan mukaan siipirakennuksessa on usein tunne, että joku seisoo selän takana. Lisäksi Mustion linnassa aistii usein karmivan kylmyyden.

   Paitsi aavetaloja, Karvosen mukaan Suomessa on myös aavekaupunki. Naantalin vanhaankaupunkiin kuuluu monia kauniita puutaloja, mutta osa talojen historiaa on niiden varsin pimeä puoli. Osa rakennusten omistajista vaikenee niiden synkästä menneisyydestä ja niissä tapahtuvista oudoista ilmiöistä. Myös muualla kaupungissa sanotaan tapahtuvan outoja.
   Talossa Humpin tontilla, missä sijaitsee nykyisin Naantalin museon myymälä ja toimisto, asui 1800-luvun alussa hyvin toimeentuleva kauppias-laivuri. Hänellä oli kaunis tytär Ulrika-Sofia. Isä oli ajan tapojen mukaisesti sopinut tyttärensä kihlauksesta naantalilaisen varakkaan kauppiassuvun pojalle. Tytär sen sijaan oli rakastunut erääseen aivan toiseen henkilöön.
   Kun Ulrika-Sofialle valittu kihlattu oli päättänyt yllättää morsiamensa ja lähtenyt tätä tapaamaan, hän näkikin tämän toisen käsivarsilla kiihkeässä suudelmassa. Jotain naksahti ja sulhanen tempaisi vyöltään puukon iskien sen morsiamensa sydämeen. Minkä jälkeen hän puukotti kilpakosijansa. Ja lopuksi hän ei enää nähnyt muuta mahdollisuutta kuin tappaa myös itsensä.
   Tarinan mukaan kesällä, kukkien kukkiessa, voi puolenyön aikaan Humpin ulkopuolella olevaan puistoon tullessaan nähdä Ulrika-Sofian pujahtavan ulos ikkunasta kolme puukkoa käsissään. Hän menee kukkapenkin luo ja leikkaa jokaisella puukolla yhden kukan. Hän asettaa kukat puiston penkille ja sen jälkeen katoaa.

   Näsilinnaan liittyy mystiikkaa, se on perimätiedon mukaan täynnä vapaamuurareiden symboliikkaa, jota on nähtävissä pääportaikon askelmien lukumäärässä, aulan pilareissa sekä lattialaatoituksessa. Sata vuotta sitten siellä käytiin raskaita taisteluja ja jo aiemmin sieltä oli kuulunut surullisia uutisia. Onko siis ihme, jos rakennukseen on liitetty kummitusjuttuja?
   Kun Näsilinnan alakertaan avattiin ravintola vuonna 2015, tehtiin sinne myös ajanmukaiset keittiötilat. Erään iltavuoron päätteeksi kaksi ravintolan tarjoilijaa oli tekemässä lopputöitä ravintolan sulkeuduttua. Keittiön puolelta alkoi kuitenkin kuulua outoa kolinaa, ja hetken kuluttua alkoi kuulua varsin erikoista muminaa. Tarjoilijat luulivat kokin olevan sittenkin vielä paikalla, mutta keittiö olikin tyhjä. Säikähtäneet tarjoilijat eivät löytäneet äänille mitään luonnollista selitystä.

   Urajärven kartano sijaitsee Päijät-Hämeen Asikkalassa, niemen kärjessä Urajärven rannalla. Kartanosta on kerrottu aavetarinoita jo satojen vuoisen ajan, nykyisin siinä toimii yksi Suomen vanhimmista kartanomuseoista.
   Paitsi kartanossa, myös kartanon tiellä sanotaan kummittelevan. Paikalla, missä kartanon tie kohtaa päätien, kerrotaan surmatun venäläisiä sotilaita. Kartanon pelloilla nähdään usein aarnivalkeita, jotka katoavat, kun niitä lähestyy. Kansanperinteessä aarnivalkeat vartioivat muinaisia aarteita Suomen levottomilta ajoilta, kuten vaikkapa Suomen sodan ajalta 1808 - 1809.

   Eli siinä lämmittelynä lyhyesti kuvausta, mistä kirjassa on kyse. Käydään seuraavaksi tarkemmin läpi neljä kohdetta, niiden historia ja kummitukset.

Louhisaaren kartanolinna sijaitsee Maskun Askaisissa Varsinais-Suomessa, Mynälahden pohjukassa. Kartano muistetaan erityisesti marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymäkotina. Mutta muutakin kartanon historiasta löytyy, Louhisaaren vaiheet on pystytty selvittämään aina 1400-luvulle saakka, jolloin kuvaan tuli toinen mahtisuku Flemingit.
   
   Flemingit saapuivat Louhisaaren maille 1400-luvun puolivälissä, kun suomalaista sukua oleva asemies Magnus Fleming avioitui tilusten omistajan Elin Nilsintyttären (Kurki) kanssa. Maiden aiemmat omistajat olivat olleet pääasiassa muualla asuneita käskynhaltijoita, valtaneuvoksia ja amiraaleja. Samalla Louhisaaresta tuli Flemingin toisen sukuhaaran kotikartano. Myös 1500-luvulla kartanolla oli suuri merkitys, sen silloinen omistaja Herman Perinpoika Fleming toimi yhdessä Kankaisten kartanon omistajan Henrik Klaunpoika Hornin kanssa Juhana-herttuan luottamusmiehenä.
   Louhisaaren ensimmäinen kivikartano 1500-luvun puolivälissä sijaitsi nykyisen kaakkoissiiven kohdalla. Tässä rakennuksessa on sijainnut harmaakivinen paritupa, joka on ollut mitoiltaan 20 x 11 metriä. Rakennuksesta on muistona siiven korkea ensimmäinen kerros.
   Alkujaan rakennus on sijainnut saaressa tai niemenkärjessä vallihaudan erottamana. Siitä kertoo myös 1550-luvun alkuperäinen nimi Lounassaari, josta Louhisaari on muotoutunut. Myös ruotsinkielinen nimi Villnäs viittaa tähän.
   Nykyisen päärakennuksen ja sen siipirakennukset rakennutti 1600-luvulla Herman Klaunpoika Fleming.

   Kun Herman Flemingin isä oli kaatunut sodassa Tanskaa vastaan, nuorempi Fleming seurasi amiraali-isänsä jalanjälkiä kohoten nopeasti laivaston hierarkiassa. Vuonna 1650 hänet nimitettiin valta- ja amiraliteettineuvokseksi. Hän käytännössä johti Ruotsin laivastoa, koska valtakunnanamiraali Gabriel Oxenstierna ei juuri ymmärtänyt merisodankäyntiä.
   Kuningatar Kristiina korotti Flemingin sisaruksineen vapaaherralliseen säätyyn vuonna 1651. He saivat vapaaherrakunnakseen Liperin nykyisestä Pohjois-Karjalasta. Tämän jälkeen sukunimi kirjoitettiin muodossa Fleming af Liebelitz.
   Kristiinan luovuttua kruunusta hallitsijaksi tuli Kaarle X Kustaa. Taitavana talousmiehenä Fleming nousi pian kuninkaan suosikiksi. Tosin tämä toi sittemmin Flemingille vihamiehiä, hän kun otti hoitaakseen neljännesreduktion eli pyrki palauttamaan Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen aatelisille läänitetyt maat takaisin kruunulle. Fleming syrjäytettiin valtakunnan politiikasta ja lähetettiin kenraalikuvernööriksi Suomeen vuonna 1665, mitä tointa hän hoiti vuoteen 1669 saakka.

   Linnan puutarhasta löytyy tietoa 1700-luvun puolivälistä alkaen. Kun merenranta alkoi maankohoamisen myötä vetäytyä, syntyi tilaa puistolle. Se on todennäköisesti ollut ajanmukaisesti Versailles-tyyppinen puisto. Sittemmin Mannerheimien omistuskauden alkupuolella  puutarha muutettiin englantilaistyyliseksi maisemapuistoksi ja samalla sitä laajennettiin huomattavasti. Näistä ajoista on yhä nähtävissä puiston laajuus sekä vuonna 1825 rakennettu kylpylälaitos.

   Isonvihan aikana vuonna 1714 venäläiset joukot ryöstivät linnan. Jo aiemmin venäläiset olivat vieneet linnasta arvoesineitä, mutta sillä kertaa lähtivät uunit, portaat ja jopa katon kuparikoristeet.
   Linnan palautti vanhaan loistoonsa vuonna 1761 hovijunkkari Herman Klaunpoika Fleming, jota on sanottu viimeiseksi rikkaaksi Flemingiksi. Hän suoritti linnassa mittavia kunnostustöitä ja sisustusta ajanmukaistettiin rokokoon ihanteiden mukaisesti.
   Linnan ensimmäinen kerros säilyi alkuperäisessä tarkoituksessaan, mutta toisen kerroksen merkitys kasvoi sen muuttuessa edustustilaksi, missä myös isäntäväki asui. Kolmas kerros on säilynyt hyvin alkuperäisessä asussaan näihin päiviin asti sen menettettyä merkityksensä 1700-luvulla, koska enää ei tarvittu erityistä juhla- ja vastaanottokerrosta.
   Herman Flemingin eläessä Louhisaaressa vietettiin loistokasta elämää. Hänen kuollessaan vuonna 1789 hän oli pahoin velkaantunut, ja perikunnan oli pakko myydä Louhisaari tiluksineen vuonna 1791.

   Flemingeiltä Louhisaari meni Carl Fredrik von Knorringin omistukseen. Tämä korjasi ja modernisoi Louhisaarta merkittävästi, ja myi sen voitolla eteenpäin.
   Vuonna 1794 Louhisaaren omistajaksi tuli ruukinpatruuna Hans Henrik Kijk. Seuraavana vuonna hän myi sen vapaaherra Carl Erik Mannerheimille.
   Mannerheimien suvulta Louhisaari siirtyi Oskar Hannuksen omistukseen vuonna 1903. Vuonna 1941 Louhisaari  siirtyi tämän tyttärelle Inkeri Hoviselle, joka avasi linnan turisteille vuonna 1950. Vuonna 1961 Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsasvaltuuskunta osti Louhisaaren Suomen valtiolle.
   Kun linna tuli valtion omistukseen, sen pää- ja sivurakennukset restauroitiin museota silmällä pitäen. Työ suoritettiin vuosina 1962 - 1967 Muinaistieteellisen toimikunnan (nyk. Museovirasto) johdolla. Louhisaari avasi ovensa museona 1.6.1967.

   Flemingin sukuun liittyy kaksi erityisen surullista tarinaa. Toinen niistä on yhdistetty Elinan surmavirteen, jonka tapahtumat perimätiedon mukaan sijoittuisivat 1400- tai 1500-luvulle. Tosin, koska ensimmäiset tunnetut kirjalliset merkinnät tapahtumista ovat 1700-luvulta, eikä mutkikas balladi ole voinut säilyä vuosisatoja suullisena perinteenä, tutkijat ovat päätyneet myöhentämään ajankohtaa, minne surmavirsi sijoittuu.
   Mitä surmavirressä siis tapahtuu? Seuraavassa tapahtumia tiivistetysti.
   Sotapäällikkö Klaus Kurki tulee 100 ratsumiestä mukanaan ostamaan piikaa. Hän rakastuu Elinaan, joka ottaa kihlat vastaan sillä ehdolla, ettei joudu piiaksi. Piiaksi kaavailtu Kirsti on kuitenkin itse rakastunut mieheen eikä halua Elinan piiaksi.
   Kirsti väittää sotapäällikölle Elinan pettäneen tätä Uolevi-rengin kanssa. Hän lavastaa tilanteen lukitsemalla Elinan ja Uolevin samaan tupaan. Hurjistunut sotapäällikkö polttaa koko rakennuksen ja ihmiset sen sisällä. Elinan kurkottaessa kätensä ulos mökistä Klaus sivaltaa poikki sormen, jossa on vihkisormus.

   Surmavirressä mainitaan siis Laukon kartanon Klaus Kurki, mutta kuten vuosisata, myös henkilö on todennäköisesti väärä. Oikeasti tapahtumat, miten ne sitten tarkalleen ottaen menivätkin, tapahtuivat 1600-luvulla, ja sotapäällikkö oli Louhisaaren Henrik Fleming.
   Suvut ovat sekoittuneet, mikä sinänsä ei ole aivan kummallista suullisen perimätiedon ollessa kyseessä. Flemingien Kuitian sukuhaaran ja Kurkien (Kurck) suvuilla on yhteys. Tarinan mukaan Louhisaaren linnan kellarista johtaisi tunneli Naantalin luostariin, jota tunnelia pitkin levoton Henrik Fleming kulki, ja juuri hänet olisi haudattu Naantalin kirkon lattian alle. Ja Naantalin kirkon lattian alla makaa kyllä useampikin Fleming, mutta todellisuudessa Henrik Fleming on haudattu vaimonsa kanssa Mynämäen kirkkoon.
   
   Miten sitten on päädytty siihen, että kyseinen sotapäällikkö olisi ollut juuri Henrik Fleming?
   Käskynhaltija Henrik Klaunpoika Fleming oli syntyjään Louhisaaren Fleming ja aviossa kahdesti. Hän toimi vuodesta 1622 Suomen armeijan ratsuväen ylipäällikkönä. Surmavirrassä esiintyvällä sotapäälliköllä on mukanaan 100 ratsumiestä kun hän tulee Elinan talolle ostamaan piikaa. Henrik oli aviossa ensimmäisen puolisonsa Ebba Bååtin kanssa tämän kuolemaan saakka, vuoteen 1630. Seuraavan kerran hän avioitui vuonna 1633. Virkojensa takia hän matkusti usein ympäri valtakuntaa ja sen ulkopuolella. Surmavirren tapahtuma-aika saattaisi sijoittua Henrikin avioliittojen väliin vuosille 1630 - 1633, jolloin tämä oli leski ja mahdollisesti etsi uutta vaimoa.
   Flemingin suku tunnetaan varsin kiivaasta luonteestaan, millä surmavirren äkkipikaisuudessa tehty murhapoltto, selitysten kuuntelematta jättäminen  ja miekalla sormen katkaiseminen saattaisivat selittyä. Mahdollisesti aiemminkin oli sattunut jotain, sillä Henrik lahjoitti hyvissä ajoin ennen kuolemaansa viidelle eri kirkolle kolmen vuosikymmenen aikana huomattavan määrän esineistöä ja saarnastuoleja sekä korjautti niitä varoillaan. Lahjoitusten yhteydessä oli Flemingin vaakuna ja useimmiten myös hänen esittelynsä.
   1600-luvulla ei ollut mitenkään poikkeuksellista tehdä lahjoituksia kirkolle, mutta hurskauden korostaminen sekä näyttävä ja runsas lahjoitusten antaminen testamenttia myöten saattavat kieliä painavista synneistä.

   Henrik Flemingin kerrotaan edelleen liikuskelevan Louhisaaren mailla vanhan päärakennuksen eli lounaisen siipirakennuksen kohdilla. Hänen kerrotaan myös kummittelevan rakennuksen kellarissa, missä on tarinan mukaan sijainnut vankityrmä.

   Toinen surullinen tarina Louhisaaren historiassa liitetään 1700-luvulla eläneesen Henrik Klaunpoika Flemingiin, viimeiseen rikkaaseen Flemingiin. Tarinoiden mukaan hän olisi ollut paitsi kiivas, myös äärimmäisen mustasukkainen luonne. Hänen sanotaan piinanneen vaimoaan muun ohella myös pitämällä tätä komerossa vain niukkaa ravintoa antaen. Ja aina lähtiessään pidemmälle matkalle hän olisi lukinnut vaimonsa komeroon.
   Palvelusväen tuli pitää rouva komerossa Henrikin poissa ollessa sekä antaa tälle sillä välin ruokaa. Mutta erään kerran matkoille lähtiessään Henrik olisi unohtanut mainita asiasta palvelijoilleen. Vaimo nääntyi miehensä matkan aikana.
   Mitä oikeasti tiedetään, on, että Herman Fleming oli kolmesti naimisissa, ja että hänen toinen puolisonsa Anna Sofia Rehbinder kuoli 36-vuotiaana Louhisaaressa. Hänen kuolinsyynsä ja hautapaikkansa on tuntematon.

   Komeroon nääntyneen rouvan sanotaan vaeltavan edelleen sekä kartanon puutarhassa että sisällä rakennuksessa. Useimmiten hänet on nähty linnan puistossa pimeinä syysöinä.

Kun Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa, maassamme oli jo teatteritoimintaa venäjän ja ruotsin kielellä. Kansallisen heräämisen myötä alkoi kyteä ajatus suomenkielisestä teatterista. Sellainen perustettiin toukokuussa 1872 Suomalaisen teatterin nimellä tohtori Kaarlo Bergbomin ja tämän sisaren Emilien johdolla.
   Koska suomenkielistä yleisöä ei ollut Helsingissä riittävästi pyörittämään teatteritoimintaa ympäri vuoden, kierrettiin suuri osa vuotta ympäri Suomea, ja myöhemmin esiinnyttiin myös ulkomailla. Näyttelijäkaarti vahvistui kiertueilla, kun nuoria karkasi kotoaan teatterista haltioituneena. Näin alkoi myös suomalaisista näyttelijöistä kuuluisimman, Janakkalasta lähteneen Ida Aalbergin, ura.
   Teatteri piti Helsingin kuuluisaa Arkadiaa, missä se oli vuokralaisena ennen kuin osti tilat itselleen. Teatteriin kuului myös puheosasto ja ooppera. Kaarlo Bergbomia voikin pitää myös suomalaisen oopperan kantaisänä. Bergbomien suureksi suruksi oopperasta oli luovuttava taloudellisten vaikeuksien vuoksi vuonna 1879.
   Arkadia alkoi olla rakennuksena rapistunut ja tulipalovaaran takia se oli välillä suljettava. Alettiin miettiä muuttoa.
   Kauppaneuvos Julius Tallberg myi sopivan tontin ja uusi rakennus alkoi kohota. Uuden kansallisteatterin rakennuksen sisäosat suunnitteli arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanne, joka lopulta piirsi myös julkisivun arkkitehtikilpailun epäonnistuttua.
   Valmistuttuaan 9.4.1902 uusi Kansallisteatteri oli Pohjoismaiden suurin teatteri, jonka katsomoon mahtui 1.034 katsojaa. Tuolloin rakennus oli huippumoderni mm. työskentelytilojen ja korkean näyttämötornin osalta. Ulkokuori oli harmaata graniittia ja osin vuolukiveä. Aihepiirinä on kansallisromantiikka ja ulkomaiset aiheet. Yhdysvalloissa alkunsa saanut moderni arkkitehtuuri näkyi suunnittelussa ja klassinen suuntaus sai väistyä.
   Teatteri oli ollut alusta lähtien koko kansan teatteri - niin ideologialtaan kuin ohjelmistoltaan. Tämä näkyi myös istumapaikoissa. Toiselle parvelle tehtiin yhtä paljon paikkoja kuin permannolle. Permannolla sijaitsivat äveriäämpien paikat ja parvella kansan syvempien rivien. Parvelle oli mm. omat sisäänkäynnit sivukadulta ja siellä penkit olivat puuta. Liput olivat niin edullisia, että tavallisellakin katsojalla oli niihin varaa.
   Teatterin lisärakennus valmistui vuonna 1954. Se pystytettiin tiukasti teatterin tontin rajoille, ja se peittää vanhan rakennuksen lähes kokonaan näkyvistä Kaisaniemenpuiston puolelle. Kansallisteatteri oli Suomen ensimmäinen teatteri, jossa oli kaksi näyttämöä ja ravintola saman katon alla.
   Vuonna 1976 entisen teatteriravintolan paikalle rakennettiin Willensauna ja 1987 naapurikiinteistöön Omapohja. Willensauna sai nimensä paikalla muinoin sijainneesta kylpylästä ja Omapohja samassa talossa sijaitsevasta matkustajakodista. Vuosina 1998 - 2002 koko teatterissa tehtiin mittava peruskorjaus, minkä yhteydessä tiloja modernisoitiin alkuperäistä arkkitehtuuria kunnioittaen.

   Näyttelijä Ida Aalberg irtisanottiin vuonna 1911 Kansallisteatterin palveluksesta, mistä seurasi suuren mittaluokan skandaali. Hän ei koskaan ehtinyt palata rakastamaansa teatteriin, kuten vuonna 1914 suunniteltiin, vaan hän kuoli äkillisesti seuraavana vuonna. Mutta tarinoiden mukaan Aalberg kävelee edelleen teatterissa valkoisessa puvussaan toisella parvella ja ullakolla. Karvonen miettii, etsiikö Aalberg kadonnutta päiväkirjaansa vai haikaileeko tämä edelleen paluusta näyttämölle.

   Aalberg ei ole ainoa tunnistettu vieras Kansallisteatterin menneiltä ajoilta. Eräs haamuista on tunnistettu Uuno Montoseksi. Hän oli pitkäaikainen Kansallisteatterin näyttelijä ja teatterimies henkeen ja vereen. Hänen on nähty nojailevan suuren näyttämön köysistöön kuunnellen pää kallellaan näytelmän tapahtumia.
   Montonen ehti kirjoittaa kirjan yliluonnollisista kokemuksistaan. Kirjassaan hän ennusti oman poislähtönsä lähes oikein.

   Tarmo Manni viihtyi Kansallisteatterin seinien sisällä 41 vuoden ajan. Legendan mukaan hän sanoi jäähyväisnäytöksensä jälkeen palaavansa teatteriin kuolemansa jälkeen. Hänen kuullaankin usein kolistelevan henkilökunnan sisäänkäynnin tuulikaapissa tyypilliseen tapaansa.

   Urho Armas Somersalmi näytteli puolen vuosisadan ajan Kansallisteatterin riveissä. Hän kunnostautui sankarin ja rakastajan rooleissa.
   Eläkkeelle jäätyään Somersalmi vietti eristäytynyttä elämää vaimonsa Ailin kanssa. Vanhat tapahtumat katkeroittivat erakoituneen Somersalmen mielen.  Joidenkin tietojen mukaan Aili olisi estänyt hänen kansainvälisen näyttelijänuransa. 12.4.1962 Urho surmasi vaimonsa näyttelijäystäviltään saamalla lahjakirveellä ja puukolla hirttäen sen jälkeen itsensä kylpyhuoneeseen.
   Somersalmen nähdään ilmestyvän pääjohtajan aitiossa ja lämpiössä. Kertomusten mukaan hän ilmestyy tuolille ja haihtuu sen jälkeen usvaksi.

   Kansallisteatterilla on myös ns.maskottikummituksensa. Harmaan rouvan sanotaan liikuvan ympäri teatteria. Harmaapartainen herrasmies puolestaan istuu aina samassa aitiossa esitystä seuraamassa. Länsitornissa puolestaan nähdään silloin tällöin mies, joka kulkee kirjaimellisesti pää kainalossaan.

Turun linna on vartioinut Suomen vanhinta kaupunkia ja Aurajoen suuta jo 1200-luvulta lähtien. Linnan perustajana pidetään Suomen käskynhaltija Carolus Gustavia. Linna oli kooltaan 60 m x 30 m ja sen muurien sisäpuolelle jäi suojaisa linnanpiha. Muurit olivat yhdeksän metriä korkeat ja kolme metriä paksut. Linnassa oli neljä porttia, yksi jokaisella sivulla. Linnan myöhemmissä rakennusvaiheissa muurit jäivät uusien osien alle, mutta niitä on edelleen nähtävissä.
   1300-luvulla linnan porteista kolme muurattiin umpeen. Samoihin aikoihin alkoi linnan toinen rakennuskausi, minkä aikana linnaa laajennettiin ja sen puolustusvalmiutta lisättiin. Siitä lähtien linnan eri osiin kuljettiin linnanpihan kautta.
   Linnan länsitorni oli ns. sydäntorni eli linna linnassa. Linnanpihan poikki rakennettiin samalla myös välimuuri. Linna oli saanut keskiajalle tyypillisen hallinto- ja puolustuslinnan muodon.
   1370-luvulla Bo Joninpoika Grip rakennutti linnaan isoja parannuksia ja korjauksia. Kuninkaansali ja nunnankappeli saivat goottilaiset holvinsa. Saksalaisen ritarikunnan vaikutus oli ilmeinen. 1400-luvun lopulla linnan itätorni ja päälinna saivat lähes nykyisen ulkomuotonsa.

   Päälinnan ylin kerros rakennettiin keskiaikaisen ampumakerroksen ja puolustuskäytävän paikalle Vaasa-suvun kuninkaiden aikana. Linnanpihan välimuuri purettiin vuonna 1556, itätorniin kohosi porrastorni vuonna 1558 laskusillan tilalle, ja linnan komea renessanssikerros rakennettiin vuosina 1556 - 1558.
   Vuosina 1570 - 1592 rakennettiin uusia saleja, kamareita sekä uusi juhlakerros. Myös esilinna alkoi muistuttaa nykyistä ulkomuotoaan. Esilinnan kaakkoiskulmaan rakennettiin pyöreä tykkitorniin ja samanlainen oli jonkin aikaa suunnitteilla myös lounaiskulmaan.

   Jo 1590-luvulla päälinna oli alkanut hiljalleen rapistua. Vuonna 1614 päälinnassa syttyi tuhoisa tulipalo liiallisen lämmittämisen takia. Muutamassa tunnissa lähes kaikki syttyvä päälinnasta oli tuhkana.
   Linnan sisätilat jälleenrakennettiin, mutta päälinna toimi enää kruunun viljamakasiininna. Vain linnan kirkkoa käytettiin vanhassa tarkoituksessaan. Elämä alkoi siirtyä esilinnan puolelle. Esilinnassa oli mm. Turun ja Porin läänin maaherran virka-asunto.
   1700-luvun alussa päälinnassa riehui jälleen tulipaloja. Vuosina 1705 - 1706 päälinnan vanhaan suureen saliin rakennettiin uusi linnankirkko kuninkaanaitioineen.
   1700-luvun puolivälissä päälinna oli niin rapistunut, että sen purkamistakin jo suunniteltiin. Esilinna toimi kasarmina, sotasairaalana, viinanpolttimona sekä vankilana. 1770-luvulla esilinna muutettiin kokonaan vankilakäyttöön.

   Vuonna 1881 perustettiin linnan ensimmäinen museo yhteen esilinnan huoneeseen. Vuoteen 1901 mennessä Turun kaupungin historiallinen museo oli saanut koko esilinnan haltuunsa.
   Viimeiset vanhgit siirrettiin vuonna 1891 vastavalmistuneeseen Kakolaan. Koko päälinna toimi varastona ja rapistui entisestään. Linnan restaurointia suunniteltiin jo 1880-luvulla, mutta se toteutettiin hyvin pienimuotoisesti.

   Vuonna 1937 suunniteltiin jälleen linnan restauroimista. Talvisodan syttyminen kuitenkin keskeytti työt. Jatkosodan aikana päälinnaan osui useita palopommeja. Päälinnan katto, jäljellä olleet välilattiat ja linnankirkko tuhoutuivat täysin.
   Restaurointi, vai pitäisikö puhua jo jälleenrakennuksesta, alkoi sotien jälkeen uudelleen. Urakka kesti viitisentoista vuotta ja linna avasi ovensa vieraille vuonna 1961.
   Esilinnan korjauksen vuoro oli 1970-luvulla. Samassa yhteydessä päälinnaa modernisoitiin ja tämän vaiheen korjaukset olivat ohi vuonna 1993.
   Linna on nykyisin avoinna yleisölle ympäri vuoden.

   Turun linnassa on nähty monenlaista selittämätöntä, ja jotkut sen osat ovat varsinkin öiseen aikaan melkoisen aavemaisia. Katsotaan tässä yhteydessä ne pari pelottavinta paikkaa.

   Päälinnan pelottavimpina paikkoina pidetään yleisesti Vanginvartijan huonetta ja Jaakko Ilkan tyrmää. Noissa paikoissa henkilökunnalla on usein ollut ahdistava olo, tunne siitä, että he eivät ole olleet siellä yksin. Ja samaa ovat myös vieraat sanoneet.
   Eräänä päivänä linnaan oli tutustumassa japanilainen turistiryhmä. Vanginvartijan huoneessa eräs turisti oli kysynyt oppaalta, oliko huoneessa havaittu henkiä. Nimittäin, hän oli selvästi tuntenut, kuinka joku näkymätön oli napannut kiinni pohkeesta.
   Alapuolella sijaitsi aikanaan arkeologien luu- ja esinevarasto. Samana päivänä arkeologit siirsivät luita pois linnasta. Olisiko joku siirrettävistä hermostunut ja osoittanut mieltään?

   Illalla 10.10.1822 esilinnan vangit olivat palanneet töistään takaisin selleihinsä ja neljä vartijaa tarkasti sellejä vahtimestari Johan Petter Normanin johdolla pyöreän tornin pohjakerroksessa. Erääseen selliin oli piilotettu puukko, ja kun Norman oli sellissä tekemässä tarkastusta, eräs vangeista iski tätä puukolla. Seurasi yleinen hämminki ja vartijat pakenivat osastolta.
   Lopulta järjestys saatiin palautettua. Vartijat löysivät Normanin ruumiin. Vankien vihaamaa, sadistisena tunnettua miestä oli hakattu lämmityspuilla ja isketty 22 kertaa puukolla. Ruumis oli jätetty käytävän ikkunan alle kalkittuna.
   Selliosastolla sanotaan kummittelevan edelleen. Kerran nuoren oppaan täytyi mennä vankiosastolle. Sellikäytävälle päästyään hän tunsi, että hänet piiritettiin.
   Opas näki ympärillään kolme tai neljä usvapatsasta. Ja vaistosi jotain pahaa, jotain suunnattoman pahaa.
   Opas pakeni osastoilta kauhuissaan. Kollegoidensa mukaan hän oli ollut oikeasti silminnähden järkyttynyt. Vuosienkaan jälkeen hän ei ole halunnut enää mennä osastolle yksin.

Ja sitten vielä yksi kohde. Lopuksi on aika tehdä vierailu Hämeen sydämeen. Vaikka Vanajanlinna ei rakennuksena olekaan erityisen vanha, paikan historia ulottuu keskiajalle saakka, jolloin paikalla sijaitsi piispankartano.
   
   Vanajanlinnasta käytetään myös nimeä Vanajankartano. Sen ruotsinkielinen nimi Vänö gård viittaa vuonna 1329 asiakirjassa mainittuun piispankartanoon, joka oli nimeltään Vanajansaari. Kartano muodostui kahdesta rälssitilasta, Kidusta ja Äikäälästä. Myöhemmin siihen liitettiin myös Kappolan perintötila 1920-luvulla.
   Äikäälä oli aikanaan osa Harvialan kartanon rälssiä ja kuulunut mm. Diekin aatelissuvulle 1400-luvulla. Äikäälä ja Harviala olivat välillä osa toisiaan, kunnes ne vuonna 1574 erotettiin toisistaan. Kitu mainitaan ensimmäisen kerran 1630-luvulla. Se oli Harvialan rälssitorppa. Kitu kuului Harvialaan 1920-luvulle saakka.
   Äikäälän kartanon omistajat tunnetaan vuodesta 1574 saakka. Teologian professori Sten Edvard Stenijin omistuksesta (1910) voidaan puolestaan katsoa alkavan Vanajankartanon ja sitä kautta nykyisen Vanajanlinnan historia.

   Stenij pystytti tilalle uuden tallin ja muita rakennuksia. Omistaja viihtyi tilallaan vain kesät ja talvella juhlapyhät, muutoin tilasta huolehti henkilökunta. Tilan tuotantoa riitti oman käytön lisäksi myyntiin asti ainakin Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.
   Vuonna 1918 alue jäi punakaartin haltuun. Myös Vanajanlinnaa hyödynnettiin sodan aikana, ja paetessaan punaiset veivät vielä hevosenkin mukanaan. Stenij päätti luopua tilastaan.
   Vuoden 1918 syksyllä tilan osti Carl Wilhelm Rosenlew, Rosenlew-yhtiön pääosakas.

   Uuden isännän myötä Äikäälässä alkoi tapahtua. Rosenlew suunnitteli itselleen ylellistä metsästyslinnaa, johon voisi kutsua politiikan ja seuraelämän kermaa. Tarkoitusta varten hän osti osan Kuidun tilasta vuonna 1922 ja Kappolan tilan vuonna1927. Kartanon kokonaispinta-ala oli tuolloin yli 500 hehtaaria, mikä oikeutti vapaaseen hirvenmetsästykseen. Vanha Äikäälän päärakennus purettiin ja siirrettiin uudelleen pystytettäväksi Harvialan kartanoon.
   Rakennustyöt saatiin valmiiksi vuonna 1924. Linnan ja sen ympäristön rakennuksista on havaittavissa 1910- ja 1920-luvun tyylisuuntia, englantilaista kartanoarkkitehtuuria sekä barokin ja renessanssin tuulahduksia.
   Rosenlew päätti käyttää linnaansa vain parhaita saatavilla olleita materiaaleja kustannuksissa säästämättä. Kiviaines on graniittia ja marmoria, tiilet ovat peäisin Leppäkosken ja Santamäen tiilitehtailta. Kotimainen puutavara oli kartanon omista metsistä ja lisää tuotiin aina Intiasta saakka. Kun rakennus oli valmis, se sisustettiin pääasiassa englantilaisilla korkeatasoisilla huonekaluilla, laadukkailla matoilla, taideteoksilla ja koriste-esineillä.
   Kellarikerroksesta löytyi mm. viinikellari, turkkilainen sauna sekä marmorinen uima-allas. Itäsiipeen sijoitettiin linnan keittiö, palveluskunnan asuintilat sekä autonkuljettajan asunto. Itse autotalli oli erillisessä rakennuksessa itäsiiven päässä. Länsisiipeen sijoitettiin kirjasto, biljardisali sekä talvipuutarha.
   Päärakennuksen ensimmäisestä kerroksesta löytyi ruokasali, musiikkisali ja salonki. Toisessa kerroksessa sijaitsivat isäntäparin ylelliset huoneistot. Toiseen kerrokseen myös majoitettiin tärkeimmät vieraat. Kolmannesta kerroksesta löytyi lisää majoitustilaa.
   Puutarha suunniteltiin Versailles-tyyppiseksi, mutta osa siitä jätettiin vapaammaksi maisemapuistoksi. Talvipuutarha ja kasvihuoneet  sijoitettiin linnan länsisiiven puolelle. Rakennusta suojasi molemmilta puolilta korkeat tiilimuurit järven rantaan asti. Puutarhaan luotiin aurinkoisia terasseja sekä ulkoilupaikkoja etelän ja lännen puolelle. Kunniapihalle tuli nurmikko ja villiviiniä.Vanha lehmus sai jäädä paikoilleen pääoven viereen. Siipirakennukset kunniapihan molemmin puolin luovat valeperspektiivin - siipirakennukset ovat pihalla seitsemän metriä leveämpänä kuin päärakennuksen luona.
   Vuonna 1928 linnan pohjoispuolelle valmistui kokonaisuus, mihin kuului viisi englantilaistyylistä henkilökunnan taloa, massiivinen navetta, käsityöläisten pajat, pieneläinsuojat ja tallirakennus hevosille.
   Toiseen kerrokseen Rosenlew rakennutti hyville ystävilleen Karl Fazerille ja marsalkka Mannerheimille omat sviitit. Hän järjesti eliitille loisteliaita juhlia. Oli kyse sitten rapujuhlista, fasaaninmetsästyksestä tai hirvenkaadosta, juhla oli odotettu tapaus. Juhlat kestivät ohjelmasta riippuen useamman päivän ajan, mihin Rosenlewilla riitti hyvin aikaa ja rahaa.

   1940-luvulle tultaessa Carl Rosenlew oli väsynyt ja sairas mies. Valtavan yrityksen johtaminen oli vaatinut veronsa. Iso tila tiluksineen oli raskas ja kallis ylläpidettävä. Alkoi olla aika luopua.
   Seuraava omistaja oli saksalainen asekauppias Willy Daugs, joka oli tehnyt omaisuuden Tikkakosken pääomistajana. Sota toi hänelle rahaa ovista ja ikkunoista.

   Uusi isäntä jäi seudulla asuville etäiseksi. Aitaa koristivat Saksan kotkat, mutta muuten elämä jatkui pitkälti entisellään. Pieniä muutoksia luonnollisesti tapahtui.
   Helsinkiä pommitettiin rajusti talvella 1944, jolloin alettiin etsiä presidentille ja valtioneuvostolle turvallista sijoituspaikkaa maaseudulta. Faugsin kanssa syntyi sopimus Vanajanlinnan käytöstä tähän tarkoitukseen. Linnassa oli riittävästi tilaa, ja maanalaiset kellarit toimivat tarvittaessa pommisuojana. Massiiviset vartiointisuunnitelmat tehtiin valmiiksi.
   Mutta sodan tullessa kohti päätöstään ei koko suunnitelmalle ollut enää käyttöä.

   Välirauhansopimusken mukaisesti saksalaisten omaisuus Suomessa siirtyi Neuvostoliiton haltuun. Myös Vanajanlinna.
   Vuonna 1945 persutettiin Yrjö Sirolan säätiö, jonka alla Sirola-opisto aloitti toimintansa vuonna 1946. Seuraavana vuonna opisto vuokrasi Vanajanlinnan Neuvostoliitolta. Seitsemän vuoden vuokralaiskauden jälkeen Neuvostoliitto myi Vanajanlinnan säätiölle.
   Kauppojen jälkeen linnassa alkoivat laajat remontointi- ja muutostyöt. Radikaalein ratkaisu oli uima-altaan peittäminen ja tilan muttaminen luentosaliksi.
   Sirola-opisto joutui lehdistön hampaisiin 1950-luvun puolessa välissä. Arvostelua kesti aina 1970-luvulle asti ulkomaita. Opiston suojissa väitettiin opetettavan vallankumouksen tekemistä, sabotaasia, asekoulutusta ja niin edelleen. Vaikka väitteet aina todettiin perättömiksi, sitkeät huhut jäivät elämään.
   1980-luvulla hiipuneen poliittisen koulutuksen tilalle otettiin viestintäopintoja. Kovin pitkälle silläkään ei päästy. Punalippu laskettiin Vanajanlinnassa lopullisesti vuonna 1994. Kaksi vuotta myöhemmin kartano myytiin Hämeenlinnan kaupungille.
   Vanajanlinna yhtiöitettiin, minkä jälkeen kaupunki myi sen Mika Walkamolle ja Harri-Pekka Vihmalle. Nykyisin Vanajanlinna Groupin hallinnoimassa linnassa järjestetään juhlia ja suuria kokouksia. Majoitustilaa löytyy lähes 200 vuodepaikkaa. Viereen on noussut myös massiivinen golfkenttä.

   Kun linna jouduttiin myymään vuonna 1941, Carl Rosenlewin puoliso Märta itki lohduttomasti linnan portailla. Ehkä hän oli ehtinyt kiintyä Vanajanlinnaan - aluksi hän oli vihannut koko paikkaa.
   Märta Rosenlewin kerrotaan kulkevan edelleen linnan käytävillä. Hänen sanotaan myös sammuttelevan kahvinkeittimiä henkilökunnan harmiksi. Ehkä se on hänen tapansa ilmaista läsnäolonsa.
   Linnan toisessa kerroksessa sijaitsi Märtan makuuhuone. Kerran huoneessa yöpyi ulkomaalainen pariskunta. He olivat yöllä heränneet siihen, että sängyn vieressä istui vanhaan pukuun sonnustautunut naishahmo. Kertomuksen perusteella hahmo tunnistettiin Märtaksi. Pariskunta poistui linnasta säikähtäneenä yön selkään.
   Eräs toinen kerta oli ulkomailta tullut naisturisti yöpynyt eräässä kolmannen kerroksen honeessa. Hän juoksi pelästyneenä respaan ja selitti, että huoneessa oleva nainen oli tehnyt pelottavan ilmeen ja hän oli pelästynyt suunniltaan.

   Ovat jotkut Vanajanlinnassa yöpyvistä nähneet muutakin kummallista. Kuten eräs kirjailija, joka oli majoittunut vaimonsa kanssa Vanajanlinnaan syksyllä 1996. Heidän huoneensa oli numero 18 eli ns. morsiussviitti. Huoneesta on näkymä linnanpuistoon ja järvelle.
   Hieman keskiyön jälkeen kirjailijan puoliso kutsui miehensä ikkunaan katsomaan outoa näkyä.  Ikkunasta katsottuna vasemman puoleisella puistokäytävällä istui valkoisiin harsomaisiin vaatteisiin pukeutunut vanha nainen. Hahmo oli muuten liikkumatta, mutta pää liikkui hiljalleen.
   Myös hahmon istumiseen liittyi hyvin outo seikka: hahmo istui tyhjän päällä, hänen allaan ei ollut mitään missä istua.
   Näkyä ihmeteltiin parinkymmenen minuutin ajan. Sitten pariskunta meni nukkumaan.

Mauri Karvonen tarkastelee teoksessaan Aavetaloja ja ihmiskohtaloita aihettaan samanaikaisesti sekä vilpittömän innostuneesti että tiedemiehen metodeilla ja historiantutkijan näkökulmasta. Teoksessa vuorottelevat perinteisen historiakirjan tyyli ja osioihin kuuluvat liitteet, missä käsitellään kohteiden yliluonnollisia ilmiöitä. Helposti ja nopeasti luettava teos, joka ei kuitenkaan unohdu ihan heti.
   Ja mikäli aihepiiri kiinnostaa, tänä vuonna julkaistiin jatko-osa Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Kimmo Katajala (toim.): Manaajista maalaisaateliin
Gummerus (paino), Suomalaisen kirjallisuuden seura 1995
237 sivua


Maantieteen, kulttuurintutkimuksen ja historian tutkimisessa tieteenalojen väliset raja-aidat eivät Etelä- ja Keski-Euroopassa ole perinteisesti kovin korkeita olleet, toisin kuin Suomessa. Siellä historiantutkimus on suuntautunut kohti kulttuurintutkimuksen lähestymistapoja. Mikrohistoria ja mentaliteettien tutkimus ovat nostaneet esille noidat, erikoiset persoonallisuudet ja kerettiläiset. Myös kulttuurintutkimuksen puolelta on kiinnostuttu historiasta, ja yhteiseksi nimikkeeksi on noussut historiallinen antropologia.
   Filosofian tohtori Kimmo Katajala  toimitti vuonna 1995 teoksen Manaajista maalaisaateliin tavoitteenaan avata Suomessa keskustelu noiden yhteisten alueiden kartoittamiseksi. Muut kirjan artikkeleiden kirjoittajat ovat FT Antero Heikkinen, FT Seppo Knuuttila, fil.yo. Olli Matikainen, FT Marko Nenonen, FT Anssi Paasi sekä FT Anna-Maria Åström.
   Kirja on Tietolipas-kirjasarjan teos numero 140.

Seppo Knuuttila ja Anssi Paasi tarkastelevat osiossaan maantieteen, antropologisen kulttuurintutkimuksen ja mentaliteettien historian suhdetta.

   Läntisen kulttuuripiirin traditiohin kuuluvassa identiteettiä ja eroja koskevassa keskustelussa kysymys Toisesta näyttää olevan tyypillinen teema. Monet kulttuurintutkijat korostavat dualismien merkitystä erityisesti eurooppalaisessa mielessä ja kulttuuriperinteessä. Jaot kuten mennyt-nykyisyys, yksityinen-julkinen, oikea-väärä, me-he, ystävät-viholliset, ovat kaikki tulleet osaksi eurooppalaista ajattelua ja toimintaa. Ajatus eurooppalaisesta identiteetistä jollain lailla ylivertaisena ei-eurooppalaisiin kansoihin ja kulttuureihin ei siis ole mitenkään uusi.
   Edward Said kuvaa teoksessaan Orientalism (1978) sitä, miten Toiseus oli itse asiassa suuressa määrin eurooppalainen keksintö sekä miten eurooppalaiset ovat samaan aikaan yhtäältä arvostaneet arabialaista ja islamilaista kulttuuria eurooppalaisten kielten ja sivilisaation lähteenä, ja toisaalta samanaikaisesti ylläpitäneet alentavia stereotypioita alueen asukkaista. Said huomauttaa, että tilallisten erottelujen  "universaali käytäntö" voi tuottaa täysin satunnaisia jakoja "meidän" tilamme ja "heidän" ("barbaarit") tilansa välillä. Ns. barbaarit eivät välttämättä tunnista tätä erottelua, kun taas meille näyttää usein olevan riittävää näiden rajojen vetäminen omassa mielessä. Kuva "heidän territoriostaan" ja "mentaliteetistaan" jäsentyy omien kategorioittemme kautta erilaiseksi.

   Perinteisesti maantiede ja antropologia ovat olleet tieteenaloja, joiden yhtenä tavoitteena on tuottaa kuvauksia ja tulkintoja itsen ja Toisen kulttuurista, elämäntavasta. Erityisesti maantiede kansallisena tieteenalana on kontrastoinut tuotetut kuvaukset "meihin" ja on tätä kautta tuottanut kulttuurisia ja sosiaalisia erotteluja, joilla tilaa on jaoteltu. Näiden jaottelujen perusteet ovat vaihdelleet, mutta valta on aina ollut keskeinen ulottuvuus tässä jaotteluprosessissa.
   Paul Theroux kuvaa matkakirjassaan Tyynenmeren onnelliset saaret, kuinka hän näkee matkallaan "pikku välähdyksen nuoremmasta kivikaudesta likaisine pyllyineen kaikkineen". Hän kuvailee saaren asukkaiden eristyneisyydestä johtuvaa ihmiskäsityksen rajallisuutta ja siitä käsin ymmärrettävää ihmissyönnin "luonnollisuutta". Theroux kirjoittaa, että melanesialaiset käyttävät sanaa "ihminen" vain oman ryhmänsä tai heimonsa jäsenestä.
   Vain itseään ja ryhmänsä jäseniä ihmisenä pitävä primitiivi on tietenkin tuttu olento monista etnografisista kuvauksista. Eurooppalaiset tiedemiehet pohtivat vielä pitkään 1800-luvulla, ovatko lounaisen Afrikan hottentotit, omalla kielellään khoikhoit (suom. ihmiset-ihmiset), ihmisiä, eläimiä vai siltä väliltä. Ja tuo eurooppalaisten antama nimitys hottentotti on vanhaa hollantia ja tarkoittaa änkyttäjää.
   Yleisesti ottaen on vaikea päätellä ja luotettavasti tulkita, miten "ihminen" ja "itse" on eri aikoina erilaisissa elämänmuodoissa ymmärretty. Sitä paitsi samankaltaisuuksien ja erilaisuuksien rekisteröinti eivät millään välttämättömyydellä täydennä toisiaan eikä niitä ole järkevää edes vertauskuvallisesti luonnehtia saman mitalin eri puoliksi.

   Yhtä kiinnostavaa kuin se, että tällaisia jaotteluja yleensä tunnistetaan, on se, miten nämä jaottelut hyväksytään osaksi tietyn sosiaalisen organisaation perusrakenteita. Esim. kouluopetus on Suomessakin jo 1800-luvun loppupuolelta alkaen operoinut stereotypioilla, joilla eri sukupolvien mielikuvia Toisesta on muokattu.
   Ennen toista maailmansotaa oli tyypillisiä luonnehtia rasistisilla ilmauksilla ihmisiä, jotka sijoittuivat eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Puhumattakaan ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa, esim. maantiedon opetuksen oppaitakin laatineen Hanna Favorinin omassa oppikirjassa vuodelta 1909 mukuloille opetetaan, kuinka "Australian neekeri on tylsämielinen ja ruma... Villissä tilassaan Australian neekeri on ilman vaatetusta mutta jos hän saa käsiinsä joitakin ryysyjä, niin hän ottaa ne ylleen enemmän turhamielisyydestä kuin tarpeen vuoksi." Ja vielä 1950-luvulla maantiedon oppikirjoissa koululaisille esiteltiin valokuvia ja kuvatekstejä, joiden viestinä oli osoittaa valkoisen ihmisen, afrikkalaisen ja gorillan ilmeinen - nimenomaan hierarkkinen - sukulaisuus.
   Maantieteessä kulttuuriset toiseuden representaatiot on tuotettu ennen kaikkea suhteessa itseen: Toinen on ollut ikään kuin itsestä irrallinen mutta välttämätön maapallon mosaiikkimaisen - sosiaalisen ja kulttuurisen - tilan täyte. Maantiedon kouluopetus on ollut tyypillinen välittäjä, jonka kautta itsen ja Toisen representaatio on siirretty osaksi maailmankuvaa, identiteettiä ja ehkä myös elämäntapaa.
   Tultaessa 1970-luvulle tilanne muuttui vähitellen. On sanottu, että 1960-luku ylipäätään muutti suomalaisten ajatusmaailmaa kansainvälisemmäksi television ym. medioiden yleistymisen myötä. Maantiedon oppisisältöjen kannalta keskeinen muutostekijä oli peruskoulun tulo. Sen opetustavoissa kansainvälisyyskasvatus oli näkyvästi esillä.
   Peruskoulun tulon myötä myös kansanluonteiden kuvauksista luovuttiin Suomessa vähitellen. Tehtyjen tutkimusten mukaan tämä vähensi myös selvästi käytettyjen maantiedon oppikirjojen asenteellista suuntaavuutta ja antoi näin paremmat edellytykset kansainvälisyyskasvatukselle.

   Käsitys, minkä mukaan kunkin kansan jäsenellä on suurin piirtein samanlaiset ja omat erikoislaatuiset persoonallisuusnorminsa ja että kullakin kansalla tai suuremmalla heimollakin on oma kollektiiviluonteensa, on joidenkin tutkijoiden mukaan yhtä vanha kuin kirjoitettu historia. Käsite, millä tällaista kollektiivista laatua usein kuvataan, on kansanluonne (national character). Kansanluonne on vuosien kuluessa ollut kiinnostuksen kohteena yhtä hyvin sosiologeilla, filosofeilla ja etnologeilla kun taiteilijoilla ja matkakirjoitusten laatijoilla.
   Historiantutkimus on osoittanut kansanluonteiden kuvausten olleen erityisen tyypillisiä 1700-luvulla. Tällöin kuvaukset saivat mystisiä sävyjä erityisesti romantikoilta.
   Me-ajattelun synnyttäminen oli puolestaan keskeinen tausta me/vieras -dikotomian yleistymiselle. 1900-luvulla kansanluonteen ongelmaa sivuttiin paljon psykologian piirissä. Toisen maailmansodan jälkeen kansanluonteen ja kansallisten stereotypioiden ongelmia pohdittiin runsaasti tutkimuksen piirissä - tämä oli osa sodan jälkeistä kansainvälistymiskehitystä.
   Kansanluonnekuvausten ilmaisema asiaintila liittyy yhtäältä tietyn aikakauden vallitsevaan maailmankuvaan (tai mentaliteettiin), toisaalta muovaa sitä yhdeltä osaltaan. Kansanluonnekuvausten takana ei aina ole manipulaatiota ja valtapyrkimyksiä, kysymys on myös vallitsevasta maailmankuvasta ja sen ilmenemismuodoista, mutta nimenomaan kansalliseen tasoon liittyen. Toista kuvaavien stereotypioiden tapauksessa on usein kyse myös viholliskuvista - valtiojärjestelmässä omaksi yksikökseen erottautuvien kansojen ja suvereenisuuteen pyrkivien kansakuntien tietä ovat usein viitoittaneet stereotyyppiset viholliskuvat, joiden avulla meidät on pyritty erottamaan heistä.

   Kun ruotsalaiset 1990-luvun alussa tutkivat mainettaan kymmenessä Euroopan valtiossa, meillä Suomessa tuntui lievää vahingoniloa aiheuttavan se, että keskieurooppalaiset pitivät ruotsalaisia huonosti pukeutuvina, muodollisina, tylsinä ja surullisina ihmisinä, joiden pää on täynnä itsemurha-ajatuksia. Tanskalaiset moittivat ruotsalaisia juopoiksi ja norjalaiset isottelijoiksi.
   Nämä ylimalkaiset tiedot herättivät Suomessa kiinostusta myös siitä syystä, että Keski-Euroopassa suomalaisia on usein arvioitu tuohon tapaan. Yleisesti ottaen muualla maailmassa tiedot Suomesta lienevät Ruotsiakin vähäisempiä.
   Saattaa olla, että suomalaisessa ja ruotsalaisessa mentaliteetissa on paljonkin samoja pohjoisia piirteitä, mutta me suomalaiset olemme kyllä tulkinneet monta sellaistakin omituisuutta voitoksemme, mistä muualla tuskin osattaisiin ylpeillä. Kuten siitä, että pohjalaisilla on muurahaiskeossa istumisen maailmanennätys. Ja sellaista. Sinänsä, terapeuttisessa mielessä lienee vain positiivista, jos me osaamme suhtautua omiin omituisuuksiimme, tai käsityksiin niistä, humoristisesti.
   Yleisesti ottaen kertomusten merkitykset muuttuvat, jos kertomuksia muutetaan, mutta se ei vielä tarkoita, että myös mentaliteetit muuttuvat. Mentaliteettia ei siis pidä samaistaa niihin aineistoihin, joiden perusteella niitä koskevia päätelmiä tehdään.
   Mitä vähemmän puhuja käytännössä puhuttavastaan tietää, sitä herkemmin hän turvautuu mielikuviin, ennakkoluuloihin ja kuulopuheisiin, mistä puolestaan seuraa, että puhujalla on varsin rajalliset edellytykset arvioida käsitystensä todenmukaisuutta. Näin hatarille perusteille rakentuvia ilmauksia kutsutaan yleiskielessä yleensä myyteiksi, joiden ajatellaan yksinkertaisesti viittaavan menneisyyden väärinkäsityksiin.
   Ruotsin kielen sanasta sångare suomen kieleen kääntynyt sankari viittaa kirjaimellisesti sellaiseen laulamiseen, mikä vanhastaan on merkinnyt asioiden hallintaa. Mutta verbi sangata on tarkoittanut myös hyökkäämistä, uhkaamista ja rankaisemista. Esim. Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta sisältää havainnollisesti molemmat merkitykset. Siinä on yksi suomalaisen mentaliteetin myyttinen malli, joka luonnehtii ja ohjaa meitä meitä, joka tuottaa meidät, joka uusintaa meidät, ja jonka me uusinnamme.

Antero Heikkinen kysyy osiossaan, kenen historia meillä oikeastaan onkaan kyseessä.

   Frankfurtilainen lukionopettaja Leopold Ranke kirjoitti lokakuussa 1824 romaanisten ja germaanisten kansojen historiaa käsittelevän teoksensa esipuheessa, kuinka historiantutkimukselle on asetettu tehtäväksi ojentaa menneisyyttä, jotta se voisi opettaa nykymaailmaa tulevien vuosien kannalta. Mutta Ranke määritteli oman teoksensa tarkoituksen olevan vain pyrkimys osoittaa, miten asiat ovat olleet (wie es eigentlich gewesen).
   Myöhemmin Ranke maineen kasvaessa aateloitiin ja hänestä tuli von Ranke. Hän on varsin keskeisellä tavalla edelleen vaikuttamassa käsityksiimme siitä, mitä historiantutkimus on. Vuosia von Ranken kuoleman jälkeen hänen uurtamansa tutkimuksen muoto sai nimekseen historismi.
   
   Ensimmäinen toteamus von Ranken "neljästä maagisesta sanasta" on se, että hän torjuu niissä pitkän perinteen mukaisen vaatimuksen, minkä mukaan historioitsijan tuli olla pragmaattinen, opettavainen. Historismin ydinajatuksia on, että tutkijan ja menneestä kertovien seikkojen välisessä vuoropuhelussa jälkimmäiset ovat ratkaisevassa asemassa.
   Mikä sitten on tutkijan osuus tuossa vuoropuhelussa? von Ranken katsomukset muotoutuivat vuoropuhelussa aikalaistensa kanssa. Näin vastaus riippuu osin siitä, mitä lausumaa painotetaan. Ehkä niitä kaikkia kuitenkin luonnehtii pyrkimys pitää omat mieltymykset ja vakiintuneet katsomukset mahdollisimman suuressa määrin taka-alalla.
   On usein siteerattu niitä von Ranken sanoja, missä hän toivoo voivansa ikään kuin "sammuttaa" itsensä, oman persoonallisuutensa vaikutuksen menneen maailman kanssa käydyssä vuoropuhelussa. Mutta tämä lausuma oli itse asiassa enemmän nuoren tutkijan retorinen huudahdus kuin oikea ohjelmanjulistus.
   von Ranke on todennut myös, että historia kirjoitetaan aina uudestaan. Jokainen aika ja sen pääasiallinen suuntaus tekee sen omakseen ja siirtää ajatuskensa siihen. Sen mukaan jaetaan ruusuja ja risuja. Tämä kaikki sitten kulkee aikojen kuluessa mukana siten että lopulta itse asiaa ei enää tunisteta. Tässä von Ranken mielessä eivät olleet niinkään yksittäisten tutkijoiden väliset painotuserot, vaan hän ajatteli aikakausien yleisiä mieltymyksiä ja niiden vaihteluita. Kannattaa muistaa, että von Ranken aikana oppinut maailma oli lähtökohdiltaan ja katsomuksiltaan huomattavasti yhtenäisempi kuin mitä se on tällä hetkellä.
   "Oi korkein onni: rakkaus, tutkimukset! Ne ovat molemmat persoonallisuuden, itsensä unohtamista." Myös tämä nuoren tutkijan "huudahdus" valottaa yhtä puolta von Ranken suhteesta tutkijan ja menneisyyden vuoropuheluun. Sen intensiteetistä von Ranken omassa elämässä kertoo jotain se, että hän askarteli vielä viikkoa ennen kuolemaansa toukokuussa 1886 suuren, kesken jääneen Maailmanhistoria-teoksensa parissa ja valitti, kuinka lääkäri oli kieltänyt häntä työskentelemästä yöllä.
   Pitkässä perspektiivissä tarkastellen keskeinen historismin piirre on nykyhetken ja menneisyyden välisen ajallsien suhteen käsittämistavassa. Historismin näkökulmasta "ollut on mennyttä". Mutta se on silti tärkeää ja niinpä se täytyy rekonstruoida, rakentaa uudelleen.

   Historismin mukaan ollut on mennyttä. Historia ei toista itseään eikä historiassa tapahdu edistystä. Kun von Ranke muotoili historiantutkimukselle vaateensa wie es eigentlich gewesen, hän tiesi, että vakiintunut käsitys oli toinen. Sen mukaan historian näyttämöllä ihmiset vaihtuvat, mutta näyttämö pysyy samana. On mahdollista hahmottaa historiallinen kehitys lainalaisena prosessina ja tehdä sen perusteella myös ennusteita. Näin ajatteli esim. taloustieteen klassikko Adam Smith. Tätä suhtautumistapaa on totuttu kutsumaan positivismiksi.
   Termin positivismi otti käyttöön von Ranken aikalainen ranskalainen Auguste Comte, joka käytti ilmaisua "positiivinen tiede". Comten mukaan tieteen tehtävä on etsiä ilmiöiden lainalaisuuksia. Ilman tätä tavoitetta kyseessä ei olisi lainkaan tiede.
   Comten ajattelun ytimen muodostaa "kolmen asteen laki": "Jokainen tietämyksemme haara käy vuorollaan läpi kolme teoreettista astetta, nimittäin teologisen eli fiktiivisen, metafyysisen eli abstraktisen ja tieteellisen eli positiivisen."
   Inhimillisen tietoisuuden ensi vaiheena on teologinen aste, missä tutkitaan "asioiden sisäistä luontoa" ja pyritään "absoluuttiseen totuuteen". Metafyysinen aste on eräänlainen välivaihe. Positiivisessa vaiheessa ei ajatella voitavan tavoittaa absoluuttisia käsityksiä. Sen mukaan "tosiasioiden selittäminen muodostuu vain siitä, että asetamme yksittäiset ilmiöt suhteeseen yleisten tosiasioiden kanssa, yleisten tosiasioiden joiden lukumäärää tieteen edistyminen jatkuvasti pyrkii vähentämään".
   Comte soveltaa kolmen asteen lakiaan tieteiden kehitykseen, mutta samalla hänen tähtäimessään on koko inhimillinen kehitys. Tieteen asema on hänelle monella tavalla keskeinen, positiivinen tiede on hänelle "ainut luja perusta", mille yhteiskunnan kehittäminen voidaan nojata: "Lyhyesti sanoen, tiede johtaa ennalta näkemiseen, ennalta näkeminen johtaa toimintaan; näin kuuluu kaava, joka ilmaisee tieteen ja sen hyväksikäytön välisen suhteen".
   Yhteiskunnan pienin yksikkö ei Comten mukaan ole yksilö, vaan perhe. Heimot, kansakunnat ja muut laajat yhteisöt kehittyvät perheistä. Samoin kuin insinöörien tulon, Comte on huomioinut perheen aseman vahvistumisen Ranskan ja muiden läntisen Euroopan kaupungeissa. Yhteiskunnallisen järjestyksen ja myös edistyksen kannalta olennaisia seikkoja ovat kieli, uskonto ja työnjako.
   Sosiologisen tutkimuksen keskeisiksi metodeiksi Comte nostaa havainnon, kokeiden suorittamisen ja vertailun. Kokeiden suorittaminen ei ihmisyhteisön kohdalla ole useinkaan mahdollista, sen sijaan vertailu on keskeinen sosiologinen metodi. Vertailuja suorittamalla voimme tutkia inhimillisen kehityksen eri asteita ottamalla esimerkkejä maapallon eri puolilta, missä kehitys on eri vaiheissa.
   Comten elämä ei ollut - ainakaan tavanomaisia mittareita käyttäen - mikään menestystarina, hänellä oli niin taloudellisia kuin psyykkisiäkin vaikeuksia. Myös ajattelussaan Comte päätyi melko mystisiin visioihin ja hänen ympärilleen muodostui uskonlahkoon verrattavissa oleva ryhmä. Mutta tämähän ei vaikuta Comten merkitykseen sosiologian uranuurtajana. Hänellä on suuri epäsuora merkitys varsinkin positivistisen suhtautumistasvan vakiinnuttajana. Samaan tapaan välillisesti on vaikuttanut Comten aikalaisen, saksalaisen Karl Marxin ajattelu, missä on huomattavasti positivistisia piirteitä.

   Kolmas tapa suhtautua menneeseen on vakiintuneen termin mukaan hermeneuttinen. Sen ensimmäinen suuri auktoriteetti oli saksalainen Wilhelm Dilthey, joka otti tietoisesti etäisyyttä niin historismiin kuin positivismiinkin.
   Diltheyn mukaan ihmisen suurin luomus on historia. Ja siitä seuraa kysymys, miten ihminen voi puolueettomasti tutkia omaa luomustaan.
   Dilthey päätyy ajattelemaan, että menneen, nykyisen ja tulevan välillä on kiinteä suhde. Historioitsija ei siten kerro kansakunnille ja yhteisöille, mitä ne ovat olleet, vaan mitä ne ovat: historioitsija tekee ne tietoisiksi niiden elämän perusrakenteista. Historialla on täten kansakunnan ja yhteisön kollektiivisessa elämässä sama funktio kuin muistilla on yksilön elämässä. Ja toisin kuin yksilön elämä, historia ei lopu. Näin sen mahdollisuudet toimia opettavaisena musitina paranevat koko ajan.
   Diltheyn mukaan tieto on ihmisen itsensä ja ihmisen ulkoisen maailman välillä koettu suhde, joka on noussut tietoisuudeksi tai "mieleksi". Mieli on maailman koettua tietoisuutta. Tietoa ei ole ajatus maailmasta, vaan sitä on ajatus maailman kokemisestamme. Mitään "objektia" ei ole ilman inhimillistä "subjektia": objektista tulee objekti ainoastaan subjektille. Ei myöskään ole kokevaa subjektia ilman koettua ulkoista maailmaa. Tieto on todellisuuden "symboli": "Kaikki minkä ihminen käsittää maailmasta, on aina suhde hänen tietoisuutensa ja maailman ominaisuuksien välillä, ominaisuuksien joita hän ei voi muuttaa".
   Diltheyn katsannossa ihmisen ei tule edes yrittää "pyyhkiä pois" olemistaan halutessaan todella ymmärtää sitä. Ihmisen ei tarvitse riisua itsestään yksilöllisiä piirteitä, jotka tekevät hänen katsomuksistaan persoonallisia. Päinvastoin on niin, että mitä enemmän todellsiuuden kokemuksia ihmisellä tai kulttuurilla on ylipäätään ollut, sitä enemmän paljastuu todellisuuden eri aspekteja. Näin menneisyys voi myös opettaa meitä.
   Diltheyn mukaan tämä on voitto historismista. Hermeneuttisena lähtökohtana historian ja kulttuurin tutkimisessa on suorastaan odotus siitä, että muilla on jotain opetettavaa meille.
   Koska Dilthey oli filosofi, hänen suora vaikutuksensa historiantutkimuksessa ei pitkään aikaan ollut erityisen merkittävä. Myöhemmin tilanne on kuitenkin muttunut, nykyisin hermeneuttinen lähestymistapa on jo vakiinnuttanut asemansa.

   Suomen osalta peruslinjauksen suoritti von Ranken jalanjäljissä kulkien 1800-luvulla Yrjö Koskinen, fennomaanien pitkäaikainen johtohahmo. Myös Koskinen kytkee yhteen valtion ja sivilisaation sekä tarkastelee asioita nimenomaan valtion näkökulmasta. Roomalaiset toivat keltit ja germaanit sivistyksen piiriin, ruotsalaiset tekivät saman suomalaisille. Suomen kansa saapui myöhään "historian näkyviin". Perussyynä tähän oli Suomen syrjäinen sijainti.
   Euroopassa harjoitetun historiallisen tutkimuksen seuraaminen muuttui Suomessa 1800-luvun lopulla entistä määrätietoisemmaksi, kun nuoren polven historiantutkijat perustivat Helsingissä Historiallisen Yhdistyksen. Sen kokouksissa keskusteltiin innokkaasti historian metodikysymyksistä.
   Kulttuurihistoriallisen suuntauksen keulahahmoiksi voi nimetä Väinö Voionmaan ja Gunnar Suolahden. Voionmaan vaikutus painottuu ehkä lähinnä tutkimusten tasolle, mutta hän toimi myös akateemisena opettajana. Suolahti näytti suuntaa sekä tutkijana että akateemisena opettajana.
   Neliosainen Suomen kulttuurihistoria julkaistiin vuosina 1933 - 1936. Teoksen laatiminen aloitettiin Suolahden johdolla, tämän kuoltua johto siirtyi Voionmaalle.
   Suomen kulttuurihistoria kattaa elämänalueet melko tarkkaan, mutta valtiollis-poliittinen historia loistaa poissaolollaan. Tässä on syytä huomata, että poliittisen historian karsastaminen on itse asiassa suurin yhteinen nimittäjä kaikille vaikutusvaltaisille 1900-luvun suuntauksille historiantutkimuksen piirissä.

   Mutta vielä siihen kysymykseen: kenen historia? No, jos kyse on historiantutkimuksesta, yksi vastaus on selkeä: tutkijan. Viime kädessä tutkija itse rakentaa menneisyyden; tutkijan ratkaisut ohjaavat menneisyydestä luodun kuvan muotoutumista. Lähtökohdat, jotka vaikuttavat tutkijan tekemiin ratkaisuihin, muodostavat laajan kirjon. On varmaa, että suomalaiset historiantutkijat mieltävät esimerkiksi koko eurooppalaisen kulttuuriperinnön hyvin eri tavoin.
   "Romanus sum", kirjoittaa Matti Klinge, kun taas Heikki Kirkiselle eurooppalainen kulttuuriperintö suodattuu ennen muuta Bysantin välityksellä. Mutta kaikissa suomalaisissa tuo perintö ilmenee tavalla tai toisella, vaikka sitä ei aina tiedosteta.

Marko Nenonen kirjoittaa osiossaan suomalaisista noitavainoista ja tarkastelee aihetta pitäen Viipurin Karjalaa verrokkina muuhun Suomeen nähden.

   Mitä tulee mieleen sanasta noita? Varmaankin ensimmäinen mielleyhtymä on luudalla lentävä kahvipannua ja kissaa mukanaan kuljettava käkättävä mummo, vai mitä? Mutta jos tarkastellaan noituuden historiaa, ei sieltä oikeasti tuollaista kuvastoa esille nouse.
   Kyllähän tuo myyttinen kuvasto oli levinnyt Suomeenkin jo kauan sitten. Jo vuonna 1889 Rafaël Hertzberg, ensimmäinen Suomen noitavainoista väitellyt tutkija, totesi, että moniin muihin maihin nähden suomalaisista syytetyistä poikkeuksellisen suuri osa oli miehiä. Hertzberg epäili, että syynä on šamanistinen perinne.
   Mutta toisin kuin Herzberg kuvitteli, ei suomalaisissa noituudesta syytetyistä mitään tilastokummajaista löydy. Melko samanlainen jakauma muissakin maissa oli, missään kummallakaan sukupuolella ei ollut selvää enemmistöä. Joissakin maissa niukka enemmistö oli miehiä, joissakin vastaava niukka enemmistö naisia.

   Naisten suhteellinen määrä lienee ollut suurimmillaan noitasapattioikeudenkäynneissä eli uuden keskieurooppalaisen noitateorian mukaisissa prosesseissa. Teoria noitasapattiin lentävistä noidista syntyi viimeistään 1400-luvulla. Teorian mukaan erityisesti naispuoliset noidat olisivat lennelleet juhlimaan vanhan kehnon kanssa. Mutta kun oikeuslähteistä etsitään kaikki prosessit sen sijaan että tyydyttäisiin näyttäviin noitasapattioikeudenkäynteihin, päästään aivan toisenlaisiin arvioihin.
   Suomessa kysymys mies- ja naisnoidista on omanlaisensa. Vain vuosina 1660 - 1690 enemmistö syytetyistä oli naispuolisia noitujia. Ja vielä, tuolloinkaan naisia ei juuri syytetty Viipurin Karjalassa, missä koko vuosisadan ajan noituudesta syytettyinä olivat neljässä tapauksessa viidestä miehet.

   Mitkä seikat sitten määräsivät sen, kumpi sukupuoli joutui noituudesta syytetyksi? Asiaa voi tarkastella eri näkökulmista.
   Oliko kyse siitä, että pitkät ja vanhat perinteet, esim. šamanismi, olivat luoneet kaavan, minkä mukaan vielä noitavainojen aikaan noitauskomukset liitettiin miehiin eityisesti Viipurin Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa? Vai oliko niin, että arkiaskareiden jokapäiväinen noituus ja taikuus tavalla tai toisella kuuluivat enemmän jomman kumman, miehen tai naisen, valtakuntaan eri tavalla Itä- ja Länsi-Suomessa?
   Saman kysymyksen voi esittää myös toisella tavalla: oliko kyse enemmän mentaalisista ja uskomuksellisista tekijöistä kuin sosiaalisista, oikeushallinnollisista tai talousmaantieteellisistä eroista? Joutuivatko naiset ja miehet syytetyiksi eri tavalla siksi että he elivät eri tavalla, heistä uskottiin erilaisia asioita, vai siksi, että oikeusjärjestelmä kohteli heitä eri tavalla?

   Suomessa oli vuosina 1520 - 1750 yli kaksi tuhatta noituudesta/ taikuudesta syytettyä henkilöä. Suomessa kaikkiaan enemmistö syytetyistä oli miehiä, mutta paikallisesti sukupuolijakauma saattoi vaihdella paljon lyhyenkin ajanjakson sisällä. Tilanne muuttui 1600-luvun puolivälin jälkeen, ja muutos oli nopea.
   Tämä muutos ei ollut ainoa muutos. Myös syyttäjä, syytteet ja tuomiot muuttuivat.

   Miehiä syytettiin aina useammin vahingoittavasta noituudesta. Miehet olivat riidelleet ja aiheuttaneet vahinkoja toisilleen tai toistensa perheelle, karjalle ja omaisuudelle. Ennen 1660-lukua tyypillisin noitaoikeudenkäynti oli prosessi, missä mies syytti toista miestä noituudella aiheutetusta vahingosta.
   Tämän jälkeen tilanne muuttui. Tyypillistä 1670- ja 1680-luvun prosesseille Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla oli se, että syytetyiksi joutuivat hyvää tarkoittavia taikoja tehneet naiset. Heidän syyttäjinään toimivat tavallisesti virkavallan edustajat eli papit, nimismiehet ja kruununvuodit. Mikä oli luonnollista, hyvää tarkoittavien taikojen kun ei yleensä uskottu tuoneen vahinkoa naapureille. Kyse oli uskonnollisesta toisinajattelusta, mitä kirkko ja valtio pyrkivät oikomaan.
   Vahingoittavasta noituudesta annettiin harvoin langettava tuomio. Useimmiten asia jäi todistamatta tai muutoin sikseen. Oikeus tarkasteli asiaa kiihkottomasti.
   Naiset saivat langettavan tuomion useammin. Tavallisesti tuomio oli korkea sakko. Kuolemantuomioita annettiin lyhyinä ajanjaksoina. Ala-Satakunnassa annettiin useita kuolemantumioita vuosina 1648 - 1673, mutta ei sen jälkeen. Pohjanmaalla noitasapattiin lentäneitä tuomittiin kuolemaan 1670-luvulla ja 1680-luvun alussa.
   Kaikkiaan kuolemaantuomittuja lienee ollut alioikeuksissa noin 150. Hovioikeus vahvisti kuolemantuomioista ilmeisesti noin puolet.

   Viipurin Karjalassa naiset eivät kuitenkaan joutuneet syytetyiksi senkään jälkeen kun vastaavat prosessit olivat yleistyneet Länsi-Suomessa, mikä on ensimmäinen ero Länsi-Suomeen ja Pohjanmaahan verrattaessa. Toinen ero on se, että Viipurin Karjalassa ei syytetty noitasapatin vietosta eli lentämisestä noitien juhliin. Luudalla lentäviä noitia - enempä nais- kuin miespuolisiakaan - ei Viipurin Karjalan käräjillä ollut.
   Kolmas ero on se, että idässä naisten rooli noitakäräjillä näyttää olleen osin päinvastainen kuin lännessä. Tosin asian merkityksen arvioimista vaikeuttaa tilastomateriaalin vähäisyys. Joka tapauksessa idässä nainen oli prosessissa usein syyttäjänä. Tilanteen tekee entistä merkillisemmäksi tilastotieto, että kokonaisuutena lännessä nainen oli itäsuomalaista sisartaan useammin asioimassa käräjillä, myös oikeuksiensa puolesta.
   Noitaoikeudenkäynti saattoi saada alkunsa myös siitä, että huhun kohde nosti syytteen huhujen levittäjää vastaan. Jos huhut jäivät todistamatta eikä niihin ollut mitään aihetta, huhujen levittäjä sai korkeat sakot. Neljäntenä erona voi mainita, että idässä noitahuhun kohde tuli käräjille harvoin oma-aloitteisesti puolustamaan mainettaan.

   Kaikki  muuttui Länsi-Suomen ja Pohjanmaan noitaprosesseissa 1600-luvun kuluessa. Ensin syytettiin miehiä, sitten naisia. Ensin syytettiin vahingoittavasta noituudesta, sitten parantavasta ja onnea tuovasta taikuudesta. Tavallisesti ensin syytteen nosti yksityinen kyläläinen, sitten esivallan virkamies. Vapauttava tuomio oli alkuun yleisin, sitten yleistyivät sakkotuomiot.
   Muutos tapahtui nopeasti 1660-luvulla tai vähän sen jälkeen. On houkuttelevaa yhdistää kaikki muutokset yhteen ja etsiä yhtä yhteistä syytä oikeudenkäyntien muuttumiseen. Mutta tässä ensimmäinen ongelma on se, että Viipurin Karjalassa naisista ei tullut syytettyjä, vaikka kaikki muut muutokset sielläkin tapahtuivat.
   Ensimmäinen selitys voisi äkkiä ajatellen rakentua olettamukselle, että syytteiden, syyttäjien ja tuomioiden muuttumisella olisi yksi yhteinen syy. Voisi ajatella, että naisväki harjoitti parantavaa ja onnea tuovaa taikuutta, äijämeiningin ollessa kallellaan noituuden suuntaan. Ja kun taikuus sitten kriminalisoitiin, naisten osuus syytetyistä kasvoi.
   Tästä kauniista hypoteesista on luovuttava, koska todisteet eivät siihen suuntaan viittaa. Miespuoliset syytetyt vaihtuivat naispuolisikis eriaikaisesti eri alueilla ja syyttäjän vaihtumisesta riippumatta. Esim. Hämeessä esivallan rooli kasvoi yksiselitteisesti ja nopeasti 1670-luvun puolivälistä lähtien. Esivallan toimien myötä oikeudessa ajetut syytteet muuttuivat taikuussyytteiksi. Kuitenkin Hämeessä naisia oli enemmistö syytetyistä vasta 1680-luvulla. Ja sen jälkeen miesten osuus nousi jälleen - kuten muuallakin Suomessa - mutta syytteet ja syyttäjät eivät enää vaihtuneet.
   On ilmeistä, että näennäisestä yhteydestä huolimatta syytetyn sukupuoli ei liittynyt syytteiden ja syyttäjien muuttumiseen. Mutta miten sitten selittää se, että miehiä ei syytetty taikuudesta vaan useimmiten vahingoittamisesta?
   Oikeuskäytännön muutos ja taikuuden kriminalisointi eivät voineet olla syynä naisten saamien syytteiden lisääntymiseen myöskään Länsi-Suomessa. Toisaalta, koska syytetyiksi joutuneiden naisten määrä kasvoi nopeasti, kyse ei voinut olla myöskään kansankulttuurin ja perinteen muutoksista. Kansanomaiset perinteet ja vanhat käsitykset eivät oikein voi muuttua niin nopeasti. Jos vuosisatoja oli eletty miesnoitien maailmassa, väki tuskin muuttaa käsityskensä asiasta parissa vuosikymmenessä. Mutta entä yläluokka, papisto ja ne, joilla oli valta?

   Sattuvaa on, että naisnoitien alue tuntuisi vastaavan peltoviljelyn Suomea ja vastaavasti miehiä syytettiin "kaski-Suomessa". Näille asioille ei kuitenkaan ole löytynyt yhteyttä.
   Suomessa naisten osuus syytetyistä oli suurimmillaan hyvin lyhyenä aikana. Myös useimmat noitasapattiprosessit olivat tänä aikana. Ja naisten osuus syytetyistä oli suurin Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla, alueilla, joissa tunnettiin uusi keskieurooppalainen noitateoria.
   Näyttää ilmeiseltä, että uuden noitateorian leviämisen myötä naisten toimiin alettiin kiinnittää erityistä huomiota. Noitateorian soveltamisessa on kyse tulkinnasta, jonka esivalta ja oppineet ovat tuoneet kirkkoon ja käräjille. Ja kyllähän kyläläiset saattoivat levittää huhuja jonkun lentelystä sen jälkeen kun olivat viranomaisilta kuulleet sen olevan mahdollista.
   Mutta edelleen, miksi noitateoria ei levinnyt Itä-Suomeen? No, näyttää siltä, että kyse oli esivallan johdattelemista tulkinnoista. Esivallan ja opppineiden oli tuotava uusi noitateoria Suomeen ja annettava ensimmäiset näytöt sen soveltamisesta. Sen jälkeen teoria saattoi tulla myös kansan käyttöön. Ja koska kyse oli läntisestä tuonnista, ensin teoria tuli tunnetuksi lännessä.
   Lännessäkään jokainen pappi tai tuomari ei missään vaiheessa innostunut teoriasta. Ja kenraalikuvernööri Per (Pietari) Brahe suhtautui ajatukseen lentelevistä noidista varsin skeptisesti. Kun oikeusprosessit Viipurin Karjalassa 1680-luvun puolivälissä lisääntyivät, Ruotsin massavainoista oli jo saatu kokemuksia, mitkä lisäsivät kritiikkiä teoriaa kohtaan. Ja tuolloin Pohjanmaallakin noitasapattiprosessit olivat jo alkaneet laantua.
   Se, että useimmissa tapauksissa myös esivallan edustajat pidättäytyivät noitateorian mukaisista tulkinnoista, maltillisti suomalaisia noitavainoja. Näin oli erityisesti Itä-Suomen sisämaassa ja Viipurin Karjalassa, missä kiihkeitä ja näyttäviä noitasapattiprosesseja ei lainkaan ollut.
   Samalla esivalta tuli suojelleeksi vanhaa miehisen noituuden perinnettä.

Olli Matikainen kertoo osiossaan Kurkijoen manaajapapista, kirkkoherra Jaakkima Terentieffistä. Manaajapapin ominaisuudessa tämä sai hoitaakseen muutaman tehtävän, ja näiden tehtävien takia tämä myös joutui muutaman kerran käräjille. Seuraavassa tiivistelmä yhdestä jupakasta.

   Papin ja parantajan ominaisuudessa Terentieff oli vieraillut sortavalaisen Lasari Kuhnosen luona. Tämä sitten haastoi pastorin käräjille, koska ei tuntenut saaneensa sitä mitä oli tilannut.
   Lasari kertoi oikeudelle asuneensa veljensä kanssa vielä vuonna 1640, mutta yhteiselämä ei ollut ottanut sujuakseen. Kertomusta vahvistaa tieto veljesten perinnönjaon käsittelemisestä syyskuussa 1642 laamannikäräjillä.
   Lasari oli rakentanut oman tuvan, jonka alle tuli kuoppa vasikoille. Mutta sitten kuopasta alkoi kuulua valitusta: "Olet laittanut vasikkasi tänne missä asumme, ja emme voi olla täällä pahan lemun vuoksi. Jos et ota niitä pois, tulee karjasi olemaan mennyttä!"
   Lasari ajatteli, että nyt oli syytä kääntyä manaajan puoleen.

   Itsevarman oloinen kirkkoherra oli vakuuttanut häntä yöksi jäämään pyytäneelle Lasarille, että jos hän ei saa henkiä ajettua pois, niin ei sitten kukaan. No, sitten Jaakkiman mentyä makuulle oli taas kuulunut valitusta. Lasari herättämään kirkkoherraa, joka vetikin saappaat jalkaansa ja lähti tarkastelemaan tilannetta.
   Jaakkima palasi takaisin ja selitti, että henget lähtisivät pois lahjusten avulla. Lasari antoi rahaa ja pastori pyysi häntä katsomaan, kuinka henget lähtevät.
   Ja niin Lasari näki, kuinka henget poistuivat "...suksilla hiihtämällä, ja ne pitivät meteliä kuin sotajoukko. Osa itki kuin pienet lapset, osa puhalsi trumpetteja."
   Vähän aikaa oli hiljaista. Mutta sitten alkoi taas soitto kuulua. Kirkkoherra selitti, että henkien pappi oli jäänyt odottamaan aamulla tuvassa pidettäviä häitä.
   Tuvan ympäriltä ja katolta Lasari kuuli ääniä, jotka uhkasivat tehdä hänestä selvän, kunhan pappi lähtee pois. Lasari selittämään hädissään papin nyt hyvin kuulevan, että henget vihaavat häntä.
   Jaakkima kehotti Lasaria kumartamaan hengille. Lasari kummasteli neuvoa, eikö se olisi suuri synti? Mutta kun pastori sanoi ottavansa vastuun, kumarsihan Lasari sitten.
   Painajaismainen yö oli vihdoin ohi.

   Seuraavana päivänä Lasari kuuli jälleen ääniä. Jälleen henkiä lepyteltiin rahalla. Lopulta kirkkoherra oli todennut tilanteen olevan niin vakava, että jonkun tai jonkin olisi menetettävä elämänsä.
   Jaakkima ehdotti, että siirretään henget lampaaseen. Lasari suostui.   
   Sitten Lasari näki "surkeasti äänteleviä pässejä". Henget sanoivat Lasarilta tulevan pässin verta suusta. Ja sitten Lasari alkoikin sylkeä verta.

   Kirkkoherra pyysi palkkioksi avustaan hevosen. Lasari antoi hevosen, mutta ei aivan ilmaiseksi. Myi seitsemällä ruplalla oman arvionsa mukaan seitsemäntoista ruplan hevosen.
   Mutta henget alkoivat jälleen pitää meteliä. Lasari haastoi hevosen ottaneen Jaakkiman käräjille.

   Tämä oli siis Lasarin versio tapahtumista. Jaakkiman versio oli erilainen.
   Pastori myönsi käyneensä Lasarin luona ja ottaneensa hevosen. Mutta muita yhtäläisyyksiä ei sitten löytynytkään.
   Joten, kumpaa osapuolta pitäisi uskoa?

   Eli, sitten tutkijan versio tapahtuneesta.
   No, Lasarin versio tapahtumista sopii hämmästyttävästi alkoholihallusinoosin tai deliriumin (ns. juoppuhulluus) oireisiin. Nykylääketiede luettelee näiden alkoholipsykoosien oireina mm. näkö- ja kuuloharhoja. Kuullut äänet ovat usein syyttäviä tai uhkaavia ja liittyvät asianomaisen henkilökohtaisiin vaikeuksiin. Oireet ovat potilaalle todenmukaisia ja hän reagoi niihin pelolla ja ahdistuksella.
   Lisäksi näköharhoissa voi olla näytelmänomaisia piirteitä.

Kimmo Katajalan osiossa tarkastellaan vanhauskoisten polttoitsemurhia Ruotsin-Karjalassa 1600-luvun lopulla.

   Venäjällä puhkesi 1600-luvun puolivälissä vakava uskonnollinen skisma, jonka läntisimmät liekit nuoleskelivat seinähirsiä myös Ruotsin puoleisessa Karjalassa, Jaakkiman Oinaanvaarassa. Polttoitsemurhat liittyvät Venäjän kreikkalaiskatolisen kirkon vanhauskoisten lahkoon. Sen synnyttivät Moskovan patriarkan Nikonin liturgisten tekstien uudistamisesta antamat määräykset.
   Vanhauskoiset eivät halunneet taipua uudistuksiin. He noudattivat paastoa tarkasti, paastopäivinä pidettiin keskiviikkoa ja perjantaita. Myöskään syöminen tai juominen toisuskoisten seurassa ei ollut sopivaa.
   Seurakunta oli Pohjois-Venäjän talonpojille tärkeä itsenäisen päätöksenteon kanava. He saattoivat itse anoa uuden kirkon rakentamista kylään ja itse he myös valitsivat kirkkoonsa papin. Uudistusten myötä kaikki muuttui. Kaikki seurakunnan asiat pyrittiin määräämään ylhäältä käsin.
   Vanhauskoisuudesta luopumattomille säädettiin ankarat rangaistukset. Ne, jotka eivät kolmen kehotuksen jälkeen olleet luopuneet vanhoista tavoistaan, tuli polttaa ja tuhka tuli sirottaa tuuleen. Ne, jotka tiesivät raskolnikeista, mutta eivät ilmoittaneet näitä viranomaisille, määrättiin ruoskittaviksi.
   Samaan aikaan kun kontrollointi lisääntyi, talonpoikien taloudelliset olot huononivat. Äänisen Karjalassa esiintyi talonpoikaiskapinoita, jotka kuitenkin tukahdutettiin verisesti.
   Solovetskin luostarin munkkeja vaelteli pitkin Venäjän-Karjalaa ja he saivat talonpojilta paljonkin kannatusta. Kun Venäjän hallitus kiristi otettaan vanhauskoisista ja Solovetskin puolustajat kokivat marttyyrikuoleman, teki Karjalan vanhauskoisten lahko valinnan. He polttaisivat itsensä ennemmin kuin luopuisivat uskostaan.
   Karjalan metsiin nousi vanhauskoisten rakennuksia, joita kutsuttiin keljoiksi. Näihin kokoontui vanhauskoisia suurin joukoin. Sotilaiden saapuessa he lukitsivat ovet ja sytyttivät talon tuleen.

   Ruotsin luterilaisen kirkon kannalta Venäjällä ortodoksisuuteen kääntyneet olivat luopioita. Käännynnäinen saattoi käännyttää myös muita ja houkutella heitä Venäjälle. Kysymys ei tällöin ollut pelkästään uskonnosta vaan myös turvallisuuspolitiikasta, loikkarit saattoivat olla vakoilijoita.
   Ennen kaikkea kyse oli kuitenkin pyrkimyksestä karkuruuden estämiseen. Taloudellisiin tai oikeudellisiin ongelmiin joutuneet talopojat livahtivat herkästi esivallan tavoittamattomiin rajan yli. Uskonnollinen kiihotus saattoi olla yksi vetotekijä Venäjän suuntaan. Tuolloin valtakunnanraja oli valvontayrityksistä huolimatta käytännössä avoin.
   Jos kääntymistä vanhauskoisuuteen ajatellaan itse kääntyjän kannalta, oli hän luopio kummankin valtakunnan esivallan suuntaan. Sekä Ruotsin että Venäjän esivalta yritti vangita hänet. Tukea saattoi löytää vain omasta uskonnollisesta yhteisöstä.

   Suomessa Oinaanvaaran kylä oli vanhauskoisten vahvinta aluetta. Kaikille vanhauskoisuuteen kääntyneille oli ominaista se, että he olivat tekemisissä Heikki Lääperin kanssa. Vaikka tämä todettiin käräjillä syyttömäksi, pyöri koko käännynnäisten piiri hänen ja hänen talonsa ympärillä.
   Oinaanvaaran vanhauskoisten suhdetta muuhun seutukunnan väestöön Katajala pitää mielenkiintoisena. Vaikka Heikin poika Pekka Lääperi julisti viranomaisten voimakkaasti tuomitsemaa harhaoppia, ei talonpoikien joukosta ilmiantajia löytynyt.
   Käräjäpöytäkirjoista voi selvästi havaita tuomarin tuskastumisen todistajiin. Läheiset naapuritkaan eivät muka tienneet mitään Lääpereiden vuosia jatkuneista touhuista.
   On myös selvää, että useilla käräjillä kuulutettu päätös siitä, että Pekka Lääperi tuli vangita, oli kaikkien tiedossa. Kukaan ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimiin.
   Esivaltaa vastassa näytti olevan talonpoikien sanaton sopimus. Talonpoikainen yhteisö piti omansa niin kauan kuin mahdollista.

   Karjalan rahvas tunnisti 1600-luvun lopulta ainakin neljä erilaista maailman selittämiseen ja hallitsemiseen pyrkivää uskomusjärjestelmää. Jokapäiväisen arjen ja ympäristön hallinnan perustana oli kansanomainen loitsu-, riitti- ja kulttiperinne. Siellä, minne esivallan kontrolli ja valvova silmä ei ulottunut, pulpahtivat vanhat riitit esiin.
   Esivallan edustama ja opettama luterilaisen puhdasoppisuuden ajan kristillisyys, joka kansan näkökulmasta pyrki vastaamaan lähinnä kuoleman jälkeisiin tarpeisiin, näyttää pysyneen ainakin syrjäseutujen rahvaan keskuudessa muotoihin pitäytyvänä. Henkilökohtaista herätystä tai lujaa uskoa ei vaadittu.
   Kun luterilaisuutta edustanut esivalta kiinnitti erityisen huomionsa Oinaanvaaran kylän "taikauskoon" ja "pakanallisiin" menoihin, oli tämä osa ympäristön hallinnasta rangaistuksen uhalla tukahdutettava. Päätellen loitsimisen ja karjataikojen aiheuttamista lukuisista oikeusprosesseista pyrki esivalta kitkemään näitä yhä vahvana eläneitä kansanomaisia tapoja.  Usko taikojen ja riittien voimaan oli vahva. Kirkko tai luterilainen uskonto, jonka muottiin esivalta pyrki kansan ajattelutapaa pakottamaan, ei kyennyt tarjoamaan tilalle sopivia välineitä ympäristön ilmiöiden hallitsemiseen.
   Oinaanvaaralaisten uskonnon sisältönä oli rukous sekä rukoukseen liittyvä itsensä ristiminen ja kumarrus, rukousten harjoittaminen aina hurmokseen saakka sekä äärimmäinen askeesi ja eristäytyminen. Opin paremmuutta perusteltiin sen väitetyllä vanhuudella. Pekka Lääperin usko perustui Vanhaan Testamenttiin, Lutherin usko oli Ruotsissa tuskin sadan vuoden ikäinen. Paremmuuden perusteleminen vanhuudella oli yleistä talonpoikaisessa ajattelussa varhaisella uudella ajalla.
   Psykohistorioitsija Juha Siltalan mukaan ihminen voi oppia tai omaksua uusia asioita vain siinä tahdissa kuin asiat tuelvat merkityksellisiksi siihenastisen minuuden kanssa. Ihmiset taantuvat varhaisemmille kokemisen ja tyydytyksen tasoille, jos heidän arkisia varmuuksiaan ja persoonallisuuden tukirakenteitaan järkytetään tarpeeksi. Siltalan esittämien hypoteesien  kautta voimakas negatiivinen reagointi olisi ymmärrettävää myös vanhauskoisten osalta. Se, mitä kautta Oinaanvaaran kylän protesti suuntautui, määräytyi paljolti kaikesta siitä muusta, mitä tapahtui kylän asukkaiden ympärillä.

Ja lopuksi Anna-Maria Åströmin osiossa mennään keskelle synkintä Savoa, Joroisiin. Kuinka savolaiset suhtautuivat menneinä vuosisatoina yläluokan eläviin?
   
   Herraskartanokulttuurin loistokaudella 1790 - 1850 oli Savossa yli sata kartanoa. Ja aateliston osuus kartanonomistajista Joroisissa oli suurempi kuin muualla maakunnassa. Niinpä Savon aatelin syntytarinat keskittyvät ko. paikkakunnalle. Eli, miten aateli saapui Joroisiin?
   Tunnettu versio kuuluu seuraavasti: "Viipurista lähettivät pahan pirun viemään herroja Lappiin. Piru kanto niitä kuormavihtalla. Se halkes´ ja aateliset karkas Joroisiin."

   Herrat, ruotsalaiset aatelissuvut ovat jotain, joka on tullut itse pirun kantamana pitäjän ulkopuolelta. Toisin sanoen, heidän alkuperänsä ei ole selitettävissä ilman viittausta yliluonnolliseen, paholaiseen.
   Aateliset ovat kuitenkin kertomuksissa ensin paholaisen vangitsemia, eivät liitossa tämän kanssa. Vangitsemisen jälkeen aateliset pakenivat tai putosivat säkistä, versiosta riippuen. Vasta sen jälkeen tai sen kautta he tulivat paikkakunnalle ja maan hallitsijoiksi. Vain yhdessä versiossa he "anastivat" maat, toisessa "valloittivat alueita".
   Kannattaa huomata, että aatelisia ei yleensä syytetä valloituksesta, vaan heidän asettumisensa alueelle esitetään enemmän tai vähemmän lakonisesti. Kielteistä on yhdistäminen paholaiseen. Paholaisen kanssahan ei haluta olla tekemisissä ja yhdistyminen sarvipäähän on aina epäiltävää. Yhdistäminen pirulaiseen liittää aateliset johonkin moraalittomaan tai se on ainakin yritys selittää heidän polveutumisensa kertojaan nähden erilaisesta maailmasta tai toisesta moraalisesta järjestyksestä.
   Yhdistämällä ei-inhimilliseen alkuperään voi aateliston läsnäolon ymmärtää tavallisen järjestyksen vastakohtana ja aatelisten kulttuurin eräänlaisena "epäkulttuurina", jonain sellaisena, mihin voi ottaa torjuvan asenteen. Tällainen herraskartanoiden alkuperän selittäminen tekee etäisestä herrasväestä yhä vieraamman.
   Syntytarinat voivat saada selityksensä sen kautta, mikä niillä on kertojalle ja kuulijoille. Ne ovat sisällöltään enemmänkin ilmaus siitä, kuinka kansa koki herrasväen, ei niinkään siitä, kuinka ensimmäinen kohtaaminen tapahtui.
   Kertomuksissa tapahtuman aikaansaajaksi on valittu aivan erityinen, lähes pirullisen korkea, jyrkkä ja mutkikas maantien mäki muutoin kovin tasaisessa Joroisten pitäjässä. Mäen alta johtaa sivutie Grotenfeltien omistamille kartanoille. Mäestä syntyvät assosiaatiot niin hevosille kuin miehille raskaisiin päivätöihin ja veroihin, mitkä yhdistetään kartanohin ja aateliin ympäröivällä tasangolla, ja lopulta muunnettuna myös paholaiseen, ovat aivan "luonnollisia".

   Myös kummitusjutut voi usein nähdä torjuvan asenteen ilmauksena. Näissä yhteys paholaiseen ei ole päällimmäisenä, useimmiten on kyse pelottaviksi koetuista yksittäisistä henkilöistä, jotka palaavat kummittelemaan.
   Kummitukset näyttäytyvät usein piioille ja palkollisille, vuokraajille tai uusille omistajille, tai aivan tavallisille paikkakuntalaisille - siis henkilöille, jotka eivät kuulu varsinaiseen isäntäväkeen. Kun "väärät" henkilöt asettuvat asumaan kartanoon, ilmaantuvat kummitukset. Kartanoista tulee kummitusjutuissa erityisen pelottavia paikkoja, ne kun ovat edustaneet jotain vierasta, ja niiden hankkimiseen saattoi liittyä monia vaaroja. Näin kummitusjutut näistä kartanoista vahvistavat yhä entisestään herrasväen ja kansan välistä rajaa.
   Ja varoittavat näiden rajojen ylittämisestä.
   
Manaajista maalaisaateliin valottaa ansiokkaasti Suomen historiaa valitsemansa teeman mukaan. Keskeisenä teemana on "toiseus" eli se, miten entisaikoina on suhtauduttu toisenlaisiin. Ajatuksia herättävä teos, joka saattaa vaikkapa innostaa ajattelemaan, millaisten kuplien sisällä jotkut ovat entisaikoina viihtyneet.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto III
Jennifer Westwood (toim.): Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Alkuteos The Atlas of Mysterious Places 1987
Suomentanut Heidi Järvenpää
Printer Industria Grafica SA (paino), Otava 1988
237 sivua


Millainen maailma oli kauan sitten? Entä noita kaukaisia aikoja aiemmin? Entä vielä kauempana menneisyydessä? Muinaisenglannin ja muinaisnorjan kielen sekä kirjallisuuden tuntija Jennifer Westwood kokosi kolmisenkymmentä vuotta sitten yhdessä kymmenen muun asiantuntijan kanssa teoksen The Atlas of Mysterious Places (suom. Muinaisten kulttuurien arvoitukset), jossa tavoitellaan näköaloja jopa ihmiskunnan alkuaikoihin saakka.
   Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan ihmiskunnan vanhoja pyhiä paikkoja, toisessa osassa tulkitaan symbolisten maisemien symboliikkaa, kolmannessa osassa tarkastellaan sittemmin autioiksi jääneitä aikoinaan hyvinkin tärkeitä kaupunkeja.
   Ja viimeisessä osassa mennään aivan historiantutkimuksen äärirajoille, tyystin kadonneisiin muinaisiin valtakuntiin, joista saadut tiedot ovat alkujaan peräisin vain aiemmasta perimätiedosta tai mystikkojen kertomuksista.

Osa vanhoista palvonta-, pyhiinvaellus- ja hautapaikoista on raunioitunut, osa taas on hyvinkin priimakunnossa. Raunioiden tutkiminen on ehkä haastavampaa kuin lähes alkuperäisessä kunnossa olevien rakennusten, mutta arvoituksia sisältävät myös monet edelleen tunnetut ja turistien suosimat kohteet.

   Valtava megaliittimonumentti Stonehenge - siis se, mitä siitä on vielä jäljellä - on edelleen vaikuttava näky, mutta silti vain entisen mahtavuutensa varjo. Vaikka yli puolet kivistä onkin kaatunut, kadonnut tai hautautunut maahan, alkuperäinen kokonaisuus on nähtävissä.
   Saksit kutsuivat pystykivien ryhmää Stonehengeksi eli riippuviksi kiviksi, kun taas keskiaikaiset kirjoittajat nimittivät sitä Jättiläisten tanssiksi. Tunnettu 1600-luvulla elänyt arkkitehti Inigo Jones piti Stonehengeä roomalaisena temppelinä, ja seuraavalla vuosisadalla elänyt antikvaari William Stukeley sai monet uskomaan Stonehengen olleen aikoinaan druidien temppeli. Vasta 1900-luvulla arkeologit ovat vahvistaneet monumentin todellisen iän ja sen myötä päätyneet ilmeisesti realistisempiin johtopäätöksiin.
   On osoitettu, että ensimmäisessä Stonehengessä vuoden 3500 eaa tienoilla oli pyöreä maavalli ja kaivanto sekä niiden sisäpuolella vallitusta kiertäen 56 ns. Aubreyn kuoppaa. Ensimmäinen pystykivi oli Heel Stone, Kantakivi, joka kohoaa ainoan vallitukseen johtavan sisäänkäynnin edustalla.
   Toista Stonehengeä alettiin rakentaa runsaat parisataa vuotta myöhemmin. Uudet rakentajat tekivät vallien reunustaman tien, Stonehenge Avenuen, joka yhdistää Stonehengen n. 3,2 km päässä virtaavaan Avon-jokeen. He toivat 80 bluestonekivilohkaretta 320 km päästä Prescellyvuorilta Lounais-Walesista. Nämä suuret kivet kuljetettiin luultavasti lautalla pitkin Walesin rannikkoa, Bristolin lahdelta toiseen Avon-jokeen sekä edelleen seudun jokia pitkin ja maitse, kunnes ne lopulta siirrettiin telojen avulla pitkin Avenueta Stonehengeen, missä ne pystytettiin kahteen kehään.
   Bluestonekivikehät purettiin pian ja niiden tilalle pystytettiin valtavat kivet, jotka nykyisin hallitsevat Stonehengeä. Koska muutamat näistä megaliiteista painavat keskimäärin 26 tonnia, niiden kuljetuksen on täytynyt olla valtava, paljon työvoimaa vaatinut urakka.
   Pystyttäjät ovat olleet taitavia ammattimiehiä: poikkipaadet, joilla katettiin aina kaksi pystykiveä, on muokattu ja huolellisesti sovitettu paikoilleen pallonivelliitosta käyttäen. Nämä triliiteiksi sanotut kahden pystykiven ja yhden poikkipaaden yhdistelmät pystytettiin hevosenkengän muotoon, mikä on nähtävissä vielä nykyisinkin.
   Ensimmäiset puretut bluestonekivet pystytettiin myöhemmin uudelleen megaliittikehän sisäpuolelle, missä ne nykyisin näkyvät  mahtaviin triliitteihin verrattuina pieninä kivipylväinä. Pääkehän ulkopuolelle kaivettiin kuoppia kaksoisbluestonekivikehän pystyttämistä varten, mutta jostain syystä tähän pystytystyöhön ei sittemmin ryhdytty.
   N. 1500 vuotta Stonehengen rakennustöiden aloittamisen jälkeen tehtiin viimeiset muutokset. Bluestonekivet kaadettiin vielä kerran ja pystytettiin uudelleen kehän sisäpuolelle nykyisille paikoilleen. Samaan aikaan Alttarikivenä tunnettu suuri vihreä hiekkakivipaasi, joka myös oli tuotu Etelä-Walesista, pystytettiin erään triliitin eteen.

   Stonehengen rakentamisessa käytetty tarkkuus ja vaiva kielivät sen suuresta tärkeydestä. Ilmeisesti Stonehengeä ei suunniteltu pelkästään seudun ihmisten kokoontumispaikaksi. Mutta mitä tarkoitusta varten sitten?
   Muutama yksityiskohta antaa vihjeitä. Kesäpäivän seisauksen päivänä aurinko nousee Kantakiven ja toisen, paikalta myöhemmin kadonneen kiven, välistä. Ensimmäisen Stonehengen tehtävänä oli mahdollisesti antaa elämänantaja-auringon paistaa vainajien jäännöksille tuona vuoden tärkeänä hetkenä. Aubreyn kuopista löydetyt polttohautauksen jäänteet nimittäin osoittavat, että paikalla toimitettiin hautausmenoja, ja kuopat ovat mahdollisesti olleet vertauskuvallisia Manalan ovia.
   Kivien linjauksia tulkiten on tultu siihen tulokseen, että Stonehenge oli kehittynyt taivaankappaleiden havainnointiväline. Tosin erityisen tarkkoja tuloksia Stonehengen avulla tuskin on haluttu saada, todennäköisesti siihen aikaan oltiin kiinnostuneita peruskalenterista  ja taivaankappaleiden liikkeiden kartoittamisesta uskonnollisiin tarkoituksiin.

   Vaikka Stonehenge onkin tunnetuin megaliittimonumenteista, ainoa se ei ole - eikä edes suurin. Kirjassa esitellään myös muinaisen hedelmällisyyskultin keskus, lähellä Stonehengeä sijaitseva Avebury sekä Ranskassa sijaitsevat, jopa kolmestatuhannesta riveihin järjestetystä pystykivestä koostuvat Carnacin megaliittirivit. Lisäksi Externin kivillä - luolilla ja reliefeillä - on saksalaisessa perinteessä samanlainen sija kuin Stonehengellä Britanniassa.

   Mutta otetaan tarkempaan tarkasteluun vielä toinenkin paikka Englannista. Somersetin laakealta tasangolta kohoava Glastonbury Tor, jonka laella on raunioitunut kirkontorni, osoittaa jo kaukaa yhden Englannin arvoituksellisimmista paikoista.
   Ensimmäisten kristittyjen tullessa Glastonburyyn se oli suon tai nousuveden ympäröimä. Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, varhaisin luotettava maininta löytyy vuoden 705 tienoilta, jolloin kuningas Ine perusti paikalle luostarin. Kaivauksissa on löytynyt merkkejä  myös tätä vanhemmasta rakennuskannasta, ja vuosisatojen aikana paikalle on pystytetty monia komeitakin kivirakennuksia, mutta useimmat ovat nykyisin hahmoteltavissa vain pääpiirteittäin. Todellisia jäännöksiä on olemassa 1200- ja 1300-luvulla rakennetusta luostarikirkosta, joka sisältää aivan oman arvoituksensa.
   Luostarikirkon 1100-luvulta peräisin oleva Neitsyt Marian kappeli sijaitsee vuonna 1184 tulipalossa tuhoutuneen aikaisemman kirkon paikalla. Perimätiedon mukaan tämän "vanhan kirkon" rakensi Joosef Arimatialainen, rikas mies, joka kietoi Jeesuksen ruumiin käärinliinaan ja kantoi sen hautaan. Legenda kertoo Joosefin myöhemmin muuttaneen Glastonburyyn ja perustaneen sinne kirkon. Toisen legendan mukaan Joosef saapui veneellä Wearyall Hilliin ja rukoili sauvaansa nojaten. Sauva juurtui, ja siitä kasvoi Glastonburyn orjantappura, joka yhä kukkii pääsiäisen ja joulun aikaan luostarin alueella ja Pyhän Johanneksen kirkon edustalla.

   Glastonburyn suuria arvoituksia on kysymys, haudattiinko kuningas Arthur luostarin alueelle. Munkit väittivät löytäneensä Arthurin ja tämän vaimon Guineverin jäännökset vuonna 1190, mutta tarinan todenperäisyydestä ei olla varmoja - sittemmin on löytynyt todisteita, jotka viittaavat siihen, että Arthur olisi haudattu Bridgentin lähistölle Etelä-Walesiin.
   Arthurin käytyä viimeisen taistelunsa Camlannissa, jonka sijaintia ei tunneta, kuoleva kuningas vietiin salaperäiselle Avalonin saarelle. Hän käski sir Bediveren hävittää ihmemiekka Excaliburin, ja ritarin heittäessä miekan järveen vedestä nousi käsi siepaten Excaliburin.
   Missä tämä tapahtui? Suosituin vastaus on Pomparles Bridgessä lähellä Glastonburya sijainneella ja sittemmin kuivuneella järvellä.
   Luostarin alueella ollut hauta löydettiin, kun walesilainen bardi oli paljastanut salaisen haudan kuningas Henrik II´lle. Kuningas ilmoitti siitä Glastonburyn apotille, ja kun luostarikirkkoa vuonna 1184 tulipalon jälkeen alettiin rakentaa uudelleen, munkit etsivät hautaa. He löysivät noin kahden metrin syvyydestä kivilaatan ja lyijyristin, johon oli kaiverrettu: "hic iacet sepultus inclitus rex arturius in insula avalonia" eli "Tähän on haudattu kuningas Arthur Avalonin saarella". Kivilaatan alta löytyi ontosta puusta tehty arkku, missä olivat pääkalloon vahingoittuneen 240 cm pituisen miehen luut, sekä pienemmät luut, jotka säilyneestä keltaisesta hiussuortuvasta tunnistettiin Guineveriksi.
   Brittiläinen arkeologi Ralegh Redford vahvisti vuonna 1962 haudan todella löytyneen, mutta hänellä ei ollut keinoja todistaa haudatun henkilöllisyyttä. Vuonna 1278 luut oli haudattu uudelleen mustassa marmoriarkussa pääalttarin eteen paikkaan, jota nykyään sanotaan Arthurin haudaksi. Alkuperäistä hautaa ei ole merkitty, mutta se sijaitsee viidentoista metrin päässä Neitsyt Marian kappelin eteläovesta.

   Torin juurella on vanha kaivo, jonka pulppuava vesi sykkii kuin sydän. Koska vesi on rautaoksidin punaiseksi värjäämää, kaivoa on kutsuttu myös Verilähteeksi.
   Mutta kaivon tunnetuin nimi on Kalkkikaivo, sillä perimätiedon mukaan pyhä Graal on kätketty sinne. Legendaarinen malja, jota Jeesus käytti viimeisellä ehtoollisella, ja jonka Joosef Arimatialainen toi Englantiin. Maljalla sanottiin olevan ihmeitätekevä voima, ja maljan kadottua kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritarit etsivät sitä turhaan.

   Keskiajalla munkit rakensivat Torille arkkienkeli Mikaelille omistetun kirkon, mutta se sortui maanjäristyksessä. Nykyinen torni on ainoa jäännös sortuneen kirkon paikalle rakennetusta kirkosta.
   Luultavasti munkkien tarkoitus oli pakanallisen Torin kristillistäminen. Taruissa se oli portti  Annwniin, salaiseen Manalan valtakuntaan, jota hallitsi keijukaisten kuningas Gwyn ap Nudd.
   Kun 500-luvulla pyhä Collen vieraili Gwynin luona, hän kulki salaisesta ovesta  ja huomasi olevansa palatsissa. Hän päätti kokeilla pirskottaa pyhää vettä ympärilleen - ja sitten hän huomasikin palatsin kadonneen ja seisovansa itse yksin Torin laella.

   Kirjassa esitellään pari muutakin kirkkoarakennusta, apostoli Jaakobin pyhättö Santiago de Compostela Espanjassa, sekä Ranskassa sijaitseva Chartresin katedraali. Tarkastellaan seuraavaksi lähemmin viimemainittua.

   Chartresin katedraali on lajissaan kunnioitetuin ja arvoituksellisin, eikä vähiten rakennuspaikkansa vuoksi. Jo ennen kelttien tuloa rakentajat, jotka olivat pystyttäneet Stonehengen kaltaisia megaliittikehiä, olivat olleet työssä myös tuolla alueella. Siitä kielivät dolmen ja maakummun sisässä oleva kaivo.
   Dolmen oli kahdesta tai kolmesta käsittelemättömästä pystykivestä ja yhdestä litteähköstä poikkipaadesta rakennettu miehen korkuinen kammio. Kammion uskottiin sisältävän voimapisteen, maasta säteilevän energian tärkeän ja hedelmöittävän lähteen. Tällaiset maansisäiset virrat nousivat ja laskivat vuodenaikojen mukaan elvyttäen kaiken mikä tuli niiden kanssa kosketukseen. Siksi maakumpua, kaivoa ja dolmenia alettiin kunnioittaa pyhänä paikkana.
   Myöhemmin druidit, Gallian ja Britannian kelttiläiset papit, perustivat Chartresiin koulun, ja paikasta tuli druidien opetuksen keskus. Maakumpu ja dolmen saivat uutta merkitystä. Kun näet profeetallinen näky ilmoitti druideille, että neitsyt synnyttäisi lapsen, he veistivät päärynäpuusta lasta sylissään pitävän neitsyen, pystyttivät veistoksen kaivon ja dolmenin voimapisteen viereen sekä antoivat sille nimeksi Maanalainen neitsyt. Myöhemmin nimi muutettiin, patsaaseen kaiverrettiin Virgini pariturae, Neitsyt joka synnyttää lapsen.
   Kun ensimmäiset kristityt saapuivat Chartresiin 200-luvulla, he näkivät nyt iän mustuttaman ja luolaan sijoitetun Neitsyen ja palvoivat tätä Mustana neitsyenä. Heidän paikalle rakentamansa kirkko  omistettiin Neitsyt Marialle, kuten omistettiin jokainen muukin paikalle rakennettu kirkko ja katedraali.
   Kirkkoja on ollut kaikkiaan kuusi. Tuli tuhosi ensimmäiset viisi, mutta joka kerran paikalle kohosi uusi kirkko.   
   Mutta Chartresin kuudennen kirkon, nykyisen goottilaisen katedraalin, rakentaminen on jäänyt arvoitukseksi. Yhtenäistä kertomusta rakentamisesta ei ole, ainoastaan erilaisia tiedon katkelmia, joista kyllä on koottu ihan kiinnostava tarina.

   Tarina alkaa Bernhard Clairvauxlaisesta, sisterssiläisluostarin perustajasta, joka innosti yhdeksän ranskalaista ritaria luopumaan maallisesta omaisuudesta ja lähtemään etsimään salaisuuksia, joiden uskottiin olevan Jerusalemissa Salomon temppelin raunioiden alla olevassa kaikkein pyhimmässä. Nämä temppeliritarit viipyivät lähes kymmenen vuotta ja palasivat Ranskaan vuonna 1128 yhtä salaperäisesti kuin olivat lähteneetkin.
   Noihin aikoihin alkoi kukoistaa goottilainen arkkitehtuuri, mutta sitä ei tiedetä, mistä suuntaus sai alkunsa. Olivatko temppeliritarit löytäneet  jonkin salaisen tiedon avaimen? Oliko goottilainen tyyli temppeliritareiden etsinnän välitön tulos?
   Mitä temppeliritarit sitten löysivätkin, ilmeistä on, että tulen tuhottua vuonna 1194 suurimman osan ensimmäisestä Chartresin katedraalista sisterssiläismunkeilla oli riittävästi tietoa toteuttakseen uuden insinööritaidon periaatteita käytännössä.
   Kolmessakymmenessä vuodessa muurarit, kivenhakkaajat, lasimestarit, kuvanveistäjät, geometrikot ja muut loivat aivan uskomattoman pyhäkön. Sen suhteet, suuntaus, sijainti ja symboliikka oli suunniteltu havahduttamaan mielen ja virvoittamaan sielun.
   Katedraalin pyhä keskus on kuorin toisen ja kolmannen pilaririvin välissä kohdassa, jossa alkuperäinen alttari sijaitsi, kunnes se 1500-luvulla siirrettiin. Noin 37 metriä tämän kohdan alapuolella on kaivon veden taso. Yhtä monen metrin päässä yläpuolella on holvilaki, jossa goottilaiselle arkkitehtuurille ominaiset suipot ristikaaret  ovat mittasuhteiltaan niin täydelliset, että ne näyttävät painottomilta.
   Katedraalin pohjapiirros on luultavasti suunniteltu siten, että sen suhteet noudattavat kultaisen leikkauksen suhdelukua 1,618. Pylväiden väliset etäisyydet sekä keskilaivan, poikkilaivojen ja kuorin pituudet ovat tämän suhdeluvun kerrannaisia.
   Astuessaan sisään katedraaliin pyhiinvaeltaja vaistomaisesti ryhdistäytyi ja nosti päänsä pystyyn. Kuten Chartresin ranskalainen tutkija Louis Charpienter toteaa: "...fysiologisesti maasäteily ja muut virrat voivat tulla ihmiseen vain suoran ja pystysuoran selkärangan kautta. Ihminen voi siirtyä ylevämpään mielentilaan vain seistessään suorana."
   Pyhiinvaeltaja eteni paljain jaloin pitkin laivaa labyrinttiin, lattialaattoihin sommiteltuun halkaisijaltaan kolmentoista metrin levyiseen sokkeloon. Kiertäessään labyrinttia sen keskukseen pyhiinvaeltaja herkistyi yhä enemmän katedraalin valtavaan tilaan varautuneelle voimalle.  
   Siirtyessään keskikohtaan, missä poikkilaivat leikkaavat keskilaivan, pyhiinvaeltajan oletettiin ottavan vastaan kolmesta värillisestä ruusuikkunasta hohtavan valon koko maagisen voiman. Jos pyhiinvaeltaja koki katedraalin koko aistivaikutuksen, se johtui siitä, että hänen aistinsa olivat löytäneet rakennuksen sisätilan kaikki musiikilliset ja geometriset suhteet sekä kaikki mitat ja linjat.

   Muita kirjan ensimmäisessä osiossa käsiteltäviä rakennuksia ovat Gizan Kheopsin pyramidi, mayojen seremoniakeskus Palenque ja Maltalla sijaitseva maaäitiin liittyvä temppelikokonaisuus. Mutta otetaan osiosta seuraavaksi tarkempaan tarkasteluun hieman toisenlainen aihe.

   Tulevaisuutta ennustava viisas nainen esiintyy monen maan kulttuurissa. Jo varhain läntisessä Aasiassa tunnettiin runosäkeitä, joiden uskottiin olevan sibylloiksi sanottujen naispuolisten ennustajien oraakkelimaisia lausuntoja. Sanan Sibylla alkuperä on tuntematon, joskin tarun mukaan Marpesseuksessa lähellä Troijaa oli Sibylla-niminen naistietäjä, joka puki ennustuksensa arvoitusten muotoon ja kirjoitti ne kasvien lehdille.
   Se tiedetään, että kreikkalaiset ja myöhemmin roomalaiset omaksuivat sibyllaperinteen ja että heillä olli naisennustajia. Lopulta sibyllasta tuli erisniimi, joka annettiin monille eri naisennustajille eri puolilla antiikin maailmaa. Heistä huomattavin oli Cumaen Sibylla.

   Sitä ei tiedetä, oliko Cumaessa todellinen Sibylla-niminen henkilö, joskin Rooman valtakunnan aikana hänen hautaansa näytettiin Apollonin temppelissä kävijöille. Kreikkalaisessa perinteessä sibyllat yhdistettiin Apolloniin, tietäjien jumalaan; Pythiana tunnettu Delfoin oraakkeli oli hänen Delfoissa olevan temppelinsä papitar. Pythia joko pureskeli Apollonin oman puun, laakerin, lehtiä päästäkseen ennustamisen edellyttämään transsitilaan, tai istui kolmijalallaan maassa olevan halkeaman päällä ja hengitti vulkaanisia höyryjä. Käyttipä hän mitä keinoja tahansa, hänen uskottiin saavansa innoituksensa suoraan Apollonilta, joka hänen kauttaan antoi tunnetusti monimielisiä oraakkeleitaan.
   Delfoin tapaan myös Cumae sijaitsee tuliperäisellä alueella. Roomalaisaikana Napolin länsipuolella oleva Campi Flegrei, "palavat kentät", oli rikkaiden roomalaisten suosima asuin- ja kylpyläpaikka. Roomalaisten runoilijoiden kertoman tarinan mukaan Cumaen Sibylla oli tullut idästä, ja Apollon oli luvannut hänelle kaiken, mitä hän pyytäisi, jos hän vain ottaisi Apollonin rakastajakseen. Sibylla pyysi niin monta elinvuotta kuin oli jyväsiä kourallisessa maan tomua.
   Jyväsiä oli tuhat. Koska Sibylla oli unohtanut pyytää myös tuhatvuotista nuoruutta, hän vanheni ja vanheni, kuihtui ja kuihtui. Lopulta hän oli kutistunut niin pieneksi, että hänet laitettiin pulloon.
   Kun lapset sitten kysyivät Sibyllalta, mitä tämä halusi, tämä vastasi: "Haluan kuolla."

   Perimätiedon mukaan Cumaen akropolilla oleva luola oli Sibyllan luola. Paikalla 1920-luvulla tehdyissä kaivauksissa luola osoittautui oletettua suuremmaksi, valtavaksi 183 metrin pituiseksi käytäväksi, josta erkani valoa antavia sivukäytäviä ja vesisäiliöitä. Pääkäytävä johti suoraan kukkulan läpi toiselle puolelle ja se tunnistettiin pian roomalaisen sotapäällikön Agrippan käskystä rakennetuksi linnoitukseksi.
   Vuonna 1932 lähistöltä löydettiin toinen luola, ja nyt arkeologit uskoivat löytäneensä etsimänsä. Luolaan johtaa 107 metrin pituinen käytävä, josta kaksitoista lyhyttä sivukäytävää avautuu kukkulan rinteeseen valokuiluksi.
   Pääkäytävä päättyy eteiseen, josa on kaksi kivipenkkiä, ja sen takana olevaan holvikattoiseen kammioon. Aikoinaan ihmiset ovat istuneet penkeillä odottamassa pääsyä eteisen ja kammion välisen oven takana olevan Sibyllan luo. Tunnelma lienee ollut jännittynyt kävijöiden saapuessa, ja Sibyllan saapuessa tunnelma lienee tihentynyt. Kun Sibylla käveli vierailijoita kohti, hän katosi välillä pimeyteen ja tuli jälleen valokuilun kohdalla näkyviin.
   Vuonna 1932 näytti varmalta, että löytynyt luola oli oikea, ja sitä esitellään edelleen Cumaen Sibyllan luolana. Mutta sittemmin on jouduttu totemaan, ettei asiaa olekaan aukottomasti todistettu.
   Cumaen Sibyllan pyhättöä kunnioitettiin kautta koko kreikkalaisen maailman 6. tai 5. vuosisadalta eaa lähtien, mutta nykyisin nähtävillä oleva osa on jonkin verran myöhemmältä ajalta. Kaivausten tulokset eivät ole vahvistaneet eivätkä kumonneet luolan uskonnollista käyttöä.

   Edellä esiteltyjen kohteiden lisäksi kirjan ensimmäisessä osiossa esitellään lisäksi Delfoin oraakkeli, kiinalaisten pyhä vuori Taišan, irlantilainen käytävähauta Newgrange sekä kolme kaupunkia, kaksi nykyistä ja yksi entinen. Nykyiset kaupungit ovat Jerusalem ja Mekka, nykyisen Iranin alueella sijainneesta Takht-i-Suleimanista on enää jäljellä rauniot. Mutta otetaan tähän ensimmäisen osion lopuksi tarkasteluun erään muun entisen kaupungin, Babylonin, historian vaiheita, tosin erääseen tiettyyn rakennukseen keskittyen.

   Bagdadista etelään lähellä nykyistä Hillaa Eufratin keskijuoksulla sijainneesta Babylonista on ensimmäinen tunnettu maininta kolmannelta vuosituhannelta eaa, mutta vasta lännestä tunkeutuneiden seemiläisten tehtyä siitä pääkaupunkinsa Babylonista tuli kuuluisa.
   Uuden seemiläisen dynastian kuudes kuningas Hammurabi (1792 - 1750 eaa) rakennutti Babylonin ensimmäisen zikkuratin (temppelitorni). Hän alisti valtaansa koko Mesopotamian, ja hänen aikanaan Babylonissa vallitsi korkea kulttuuri. Kirjallisuus, matematiikka, tähtitiede ja astrologia kukoistivat, samoin laki.
   Arkkitehti Robert Koldeweyn johtama saksalainen tutkimusretkikunta teki kaivauksia Babylonissa vuosina 1899 - 1917. Oppaanaan raunioita peittäville maakummuille retkikunnalla oli useita klassisia  kuvauksia tästä tarunhohtoisesta kaupungista, eritoten Babylonissa noin vuonna 460 eaa käyneen kreikkalaisen historioitsijan Herodotoksen  ja Persian kuninkaan Artakserkses II´n lääkärin Ktesiaan kirjoittamat.
   Herodotos kuvasi, kuinka Babylon "ylittää loistossa kaikki tunnetun maailman kaupungit", Raamatun kirjoittajille se oli ylellisyyden ja rappion viimeinen sana. Mutta Babylon, jonka Herodotos näki ja jonka rauniot nykyisin ovat nähtävissä, ei ollut Hammurabin kaupunki. Nimittäin, Hammurabin kuoltua Babylon rappeutui ja kituutti tuhat vuotta milloin minkäkin suurvallan - erityisesti heettiläisten ja assyrialaisten - alaisena. Mutta sitten vuonna 604 eaa perustettiin "uusbabylonialainen valtakunta". Sen toinen kuningas Nebukadressar (Nebukadnessar) teki Babylonista aikansa loistavimman kaupungin.

   Nebukadressarin kaupunki 2,6 neliökilometrin pinta-alallaan oli muinaisten mittapuiden mukaan valtava. Herodotoksen mukaan sen suurin ihme oli kaupunginmuuri, joka oli niin leveä, että nelivaljakon vetämät vaunut saattoivat siinä kohdata ja ohittaa toisensa.
   Koldwey löysi muureja, jotka vastasivat Herodotoksen kuvausta. Hän myös kaivoi esiin Juhlakulkuekaduksi sanotun kadun, joka oli 19 m levyinen sekä päällystetty valkoisilla kalkkikivi- ja punaisilla breksialaatoilla. Sitä reunusti kummaltakin puolelta sininen tiiliseinä, jota koristi 60 leijonakohokuvaa. Leijona oli Ishtar-jumalattaren vertauskuva.
   Juhlakulkuekatu kulki Ishtarin portista Nebukadressarin uudelleen rakentamaan Babylonin pääjumalan Mardukin temppeliin, jonka sisällä oli suuri kokonaan kullalla verhottu sali. Temppelin takana kohosi aivan valtava zikkurat, sekin vanhempaa rakennuskantaa, jonka kuningas ennallisti kahdeksan- tai yhdeksänkerroksiseksi, noin sadan metrin korkuiseksi. Kolmoisportaat johtivat sen toiseen kerrokseen, mutta muualle noustiin ramppia myöten. Herodotos kirjoitti, että tornin huipulla oli pyhäkkö, joka suurta sohvaa ja kultaista pöytää lukuun ottamatta oli tyhjä.

   Nebukadressarin kuoltua Babylonin mahti heikkeni nopeasti. Sen viimeinen kuningas Nabunaid (556 - 539 eaa) asui erämaassa ja hänen poikansa Belsassar toimi sijaishallitsijana.
   Kerran pidoissaan Belsassar käytti Jerusalemin temppelistä otettuja hopeisia ja kultaisia astioita. Ilmestyi käsi, joka kirjoitti seinälle arvoitukselliset sanat, joita kukaan ennustaja ei osannut lukea. Profeetta Daniel haettiin paikalle. Hän luki kirjoituksesta mene, mene, tekel, ufarsin (luettu, luettu, punnittu, pirstottu) varoituksen, että Belsassar tulisi menettämään valtakuntansa. Ja niin kävi. Vuonna 539 eaa Persian kuningas Kyyros otti kaupungin haltuunsa, ja Babylonista tuli osa Persian valtakuntaa.
   Kyyros ja hänen seuraajansa huolehtivat Babylonin uskonnollisista rakennuksista, mutta eivät enää myöhemmät kuninkaat. Rakennukset rapistuivat ja sortuivat. Aleksanteri Suuren harkitessa Babylonista itselleen pääkaupunkia hänkään ei ehtinyt ennallistaa valtavaa zikkuratia. Kun Septimus Severus, Rooman keisari 193 - 211 jaa, tuli entiseen satumaiseen kaupunkiin, missä oli sijainnut aikoinaan myös yksi maailman seitsemästä ihmeestä, eli Babylonin "riippuvat puutarhat", se oli autio.
   Niin, vain perustan ääriviivat ovat enää jäljellä tästä suurimmasta zikkuratista. Tornista, jonka babylonialaiset tunsivat Etemenankina, taivaan- ja maanperustuksen talona.
   Tornista, jota Nebukadressarin vangitsemat israelilaiset kutsuivat Baabelin torniksi.

Maailman maisemista löytyy melkoinen valikoima figuureja ja viivakuvioita, mitkä vaihtelevat arvoituksellisista sokkeloista merkillisiin kuviokumpuihin, maahan tehdyistä piirroksista multahahmoihin, taivaanrantaan piirtyvistä patsaista geomantin käden hahmottelemiin panoraamoihin. Otetaan tämän toisen osion tarkastelussa ensimmäiseksi aiheeksi sokkelot ja labyrintit.

   Vaikka sokkelot ja labyrintit ovat olleet  kaikkialla maailmassa voimakkaasti ihmismieleen vaikuttavia symboleja, niiden alkuperä on hämärän peitossa. Varhaisimmat tunnetut esimerkit ovat Välimeren ympäristöstä, erityisesti Euroopasta.
   Kreikkalaista alkuperää oleva sana labyrintti viittaa taruun kreetalaisesta labyrintistä, jonka Daidalos rakensi kuningas Minokselle Minotauros-hirviön säilytyspaikaksi. Tämän labyrintin maantieteellistä sijaintia ei tunneta, mutta on arveltu, että kyseessä olisivat kreetalaisen Gortynan luolat.  Kreetan labyrintin kuvioita esiintyy kuitenkin kaikkialla maailmassa.
   Mistä sitten tuo Minotauros-taru on peräisin? No, aikoinaan Kreetalla, muinaisessa Knossoksen kaupungissa oli tapahtuma, joka oli osin urheilua, osin rituaalia, osin koe. Härän hyökätessä osallistuja tarttui härkää sarvista, teki voltin niskan yli ja hyppäsi selästä maahan. Siinä oli vaikea erottaa, missä härkä loppui ja osallistuja - mies tai nainen - alkoi. Tuo historia tuntien on helppo päätellä, miten taru minotauroksesta on syntynyt.
   
   Ensimmäiset symboliset labyrintit olivat usein kalliopiirroksia, joiden tarkkaa ikää on vaikea määrittää. Esimerkiksi Pontevedrassa Espanjassa olevat sokkelokuviot saattavat olla peräisin vuosilta 900 - 500 eaa ja Val Camnicassa Italiassa vuosilta 750 - 550 eaa. Jos Luzzanassa Sardiniassa olevan kalliohaudan seinään veistetty labyrintti on yhtä vanha kuin itse hauta eikä myöhempi lisä, se saattaa olla jopa vuosilta 2500 - 2000 eaa.
   Sokkelosymbolia on myös kaiverrettu kattotiiliin, keramiikka-astioihin, savitauluihin, rahoihin ja sinetteihin sekä sommiteltu mosaiikkeihin vuosien 1300 eaa - 250 jaa välisenä aikana kaikissa Välimerta ympäröivissä maissa. Lopulta sitä esiintyi monissa maailmankolkissa, varsinkin Pohjois-Euroopassa mutta myös Intiassa, Afrikassa ja molemmilla Amerikan mantereilla.
   
   Nykyajan ihmiselle labyrintti on pulmatehtävä - esim. reitin valinta pensasaitasokkelossa tarjoaa vähintään mielenkiintoisen matkan portilta keskustaan. Mutta varhaisimmissa labyrinteissa oli vain yksi keskustaan vievä reitti, ja ne oli tavallisesti veistetty kiveen tai piirretty ruukun kylkeen. Pieniä labyrinttikuvioita, kuten esim. hopi-intiaanien käyttämiä sokkeloita ja myös Kreetan labyrinttia on voitu käyttää symboloimaan suurempia joko todellisia tai myyttisiä rakennelmia. Vielä vanhempia olivat egyptiläiset  labyrintit kuten n. vuonna 3400 eaa eläneen kuningas Perabsenin hauta ja egyptiläisistä sineteistä tavatut kuviot.
   Koska sokkeloilla ja labyrinteillä arvellaan olevan yli 5.000 vuoden historia, on äärimmäisen vaikea koota yhteen johtolankoja, jotka paljastaisivat niiden alkuperäisen muodon ja merkityksen. Selvänä pidetään kuitenkin sitä, että sokkelosymboli liittyy läheisesti kuolemaan. Sokkelot ja labyrintit saattavat siis olla Manalan karttoja, joita elämästä lähtevän sielun tuli seurata, eli siinä mielessä ne ovat kuoleman symboleja. Samanaikaisesti ne ovat voineet myös symboloida jälleensyntymistä, sillä jos sielu osaa löytää tiensä labyrintin sydämeen, se voi myös palata samaa tietä takaisin.
   Tietyt sokkelorituaalit osoittavat selvästi sokkeloiden yhteyden kuolemaan ja uudelleensyntymiseen. Vanuatun saarivaltion Malekulan saarella Tyynellä valtamerellä hiekkaan piirrettiin labyrintti, jota sanottiin "poluksi". Jokaisen vainajan hengen oli kuljettava sama matka vainajien maahan, mutta hänen oli matkalla kohdattava naispuolinen vartijahenki. Vainajan hengen lähestyessä vartijahenki pyyhki osan polusta pois pakottaen vainajan hengen täydentämään kuvion ennen kuin tämä saattoi jatkaa matkaansa ja siten syntyä uudestaan uuteen elämään.
   Euroopassa sokkelorituaalit olivat usein tansseja, joskin monet niistä ovat enää kansantietoa. Englannissa nurmeen tehtyjä sokkeloita käytettiin pääsiäisen ja vapunpäivän kevätjuhlissa. Vaikka näiden nurmisokkelorituaalien tarkkaa luonnetta ei tiedetäkään, Fennoskandiassa muistetaan hyvin kivistä tehtyjä sokkeloita käytetyn leikeissä, ja ne ovat selvästi liittyneet hedelmällisyyden palaamiseen keväällä.
   Suomessa ja Ruotsissa nuorten miesten piti pelastaa sokkelon (jafulintarhan) vankina oleva tyttö. Tästä on käytetty myös nimitystä jungfrudansen, neitsyttanssi. Sipoon kirkossa on 1400-luvulta peräisin oleva seinämaalaus, jossa näkyy sokkelon keskellä oleva naishahmo. Sama teema, naisen pelastaminen labyrinttilinnoituksesta, on tavattu Välimeren maista ja Intiasta, ja on jokseenkin varmaa, että näillä alueilla labyrintti liittyi läheisesti kevään hedelmällisyysriitteihin.
   Joillakin alueilla labyrinttikuviota on käytetty onnea tuottavana taikakaluna. Fennoskandiassa kalastajat kävelivät kivistä tehtyjen labyrinttien läpi toivoen siten vaikuttavansa säähän, lisäävänsä saalistaan ja varmistavansa turvallisen kotimatkan. Jossain muualla näitä kuvioita käytettiin suojaksi pahoja henkiä tai susia vastaan. Mahdollisesti jotkin varhaisemmista labyrinttikuvioista, esim. sineteistä ja kattotiilistä tavatut, olivat tarkoitetut samanlaisiksi suojakeinoiksi.
   Roomalaisten labyrintit liittyvät taruun Kreetan labyrintistä. Kun kristityt omaksuivat labyrintin, he sovelsivat sen merkityksen uskontoonsa - polusta tuli tie pelastukseen.

   Englantilaiset nurmilabyrintit nimettiin mm. Julianuksen lehtimajaksi ja Troijan kaupungiksi. Aikoinaan ne olivat yleisiä, mutta nykyisin jäljellä on enää muutama.
   Skandinaviassa on runsaasti kivilabyrinttejä, joista ehkä tunnetuin on Trojeborg Gotlannissa. Pienistä kivistä tai suurista vierinkivistä kootut labyrintit ovat usein meren rannalla, ja kalastajat käyttivät niitä maagisiin rituaaleihinsa. Näiden labyrinttien ikää on vaikea määritellä, ne saattavat olla 1700- ja 1800-luvuilta, mutta osa niistä voi olla jopa useita satoja vuosia vanhempia. Sisä-Ruotsista esihistoriallisten hautapaikkojen läheltä löydetyt labyrintit ovat todennäköisesti erittäin vanhoja.
   1500-luvulla, jolloin oli muotia istuttaa yrttejä, kukkia ja kääpiöpensaita monimutkaisiksi kuvioiksi, alettiin tehdä pensasaitalabyrinttejä, joiden suosio levisi ympäri Eurooppaa ja maanosan ulkopuolellekin. Mutta vaikka niiden monimutkaisuus viehättääkin, niillä ei ole mitään ilmeistä yhteyttä muinaiseen labyrinttiin. Tärkeimpänä erona on, että niiltä puuttuu hengellinen merkitys. Lisäksi keskustaan vievä reitti mutkittelee ja sisältää paljon umpikujia.
   Englannin vanhin säilynyt pensasaitalabyrintti on Hampton Coursin linnassa lähellä Lontoota. Se on perustettu vuonna 1690 todennäköisesti aikaisemman labyrintin paikalle, ja vaikka se muihin pensasaitalabyrintteihin verrattuna onkin pieni, sen polut ovat vieläkin yhteensä 800 metriä.
   Pensasaitalabyrintit eivät ainakaan Britanniasta ole lähiaikoina katoamassa. Esim. vuonna 1978 valmistui Longleatin linnan marjakuusiaitalabyrintti, joka on 6.185 neliömetrin pinta-alallaan lajissaan maailman suurin.

   Toisen osion aiheita ovat myös Nazcan kuviot Perussa, Ayersin kallio Australiassa, Pohjois-Amerikan maakummut, Pääsisäissaaren jättiläispatsaat ja Cerne Abbasin liitukiveen piirretty jättiläinen. Sekä geomantia, josta tarkemmin seuraavaksi.

   Näyttelijä Bruce Lee sai surmansa onnettomuudessa vuonna 1973, koska - kuten asiasta perillä olevat selittävät - asui huonon onnen vaivaamassa talossa. Lee itse oli erittäin tietoinen talon tästä puolesta, ja yritti tehdä negatiivisen voiman vaarattomaksi sijoittamalla kahdeksansivuisen peilin ulko-oven edustalle. Mutta sitten hirmumyrsky siirsi peilin paikoiltaan.
   Tällainen negatiivisten voimien vastustaminen - ja positiivisten voimien edistäminen - on geomantiaa, ikivanhaan kiinalaiseen viisauteen ja filosofiaan perustuva maiseman mystisen suunnittelun järjestelmä.

   Geomantian kiinalainen nimi fengshui tarkoittaa "tuulta ja vettä". Fengshui edustaa jossakin paikassa  vaikuttavia luonnonvoimia, kuten tuulta kukkuloilla ja puissa sekä vettä sateessa, puroissa, joissa ja maan alla.
   Nämä voimat tulevat kolmesta lähteestä: taivaasta, joka sisältää astrologisia ja aikatekijöitä; maasta, joka sisältää rakenteen, maaston ja sään; ihmisestä. Vasta kun jossain paikassa nämä kolme on saatettu sopusointuun, geomantin tehtävä on suoritettu.

   Kiinassa fengshui on aina ollut osa jokapäiväistä elämää. Entisinä aikoina geomantilta kysyttiin neuvoa aina kun tarvittiin uutta rakennusta tai hautaa tai muuta maisemaan vaikuttavaa muutosta. Geomantin tehtävä oli määritellä, millainen vaikutus suunitellulla muutoksella olisi, sekä pitäisikö sitä lainkaan toteuttaa.
   Geomantian mukaan ihmiset voivat voittaa rajoituksensa elämällä sopusoinnussa luonnon kaikkien voimien kanssa. Saattamalla nämä voimat korkeimman olennon voimaan sekä saattamalla vastakohtaiset jang- ja jin-prinsiipit keskenään sopusointuun.
   Jangin ja jinin tasapaino ilmenee ch´inä (qi), hyvää tekevänä "kosmisena hengityksenä". Epätasapaino puolestaan ilmenee sha ch´inä, "huonon onnen hengityksenä" ja ch´in vastakohtana.
   Todellisen sopusoinnun aikaansaamiseksi jokaisella rakennuksella sekä jokaisella niin luonnollisella kuin ihmisen tekemällä maiseman yksityiskohdalla täytyy olla oikea paikka ja sen täytyy olla geomantin määräämä.
   Oikean sijainnin määräämisessä fengshuissa on tarkkoja sijoittamissääntöjä. Paikan pohjoispuolella ja takana tulee olla vuoria tai kukkuloita torjumassa pahoja vaikutuksia. Etelän puolella tulisi aina olla näköala, mieluiten virtaavaa vettä tai meri.

   Viidellä tekijällä on ratkaiseva vaikutus oikean paikan valintaan. Loong eli lohikäärme, paikan kukkuloiden tai maaston muoto. Xue eli kuoppa on perusta, maatyyppi ja maaperän vakavuus. Sha eli hiekka on paikkaa ympäröivä maisema. Shui eli vesi on paikan lähellä tai paikan läpi virtaavan puron muoto. Xiang on suunta, mihin päin paikka on.
   Geomantiassa lohikäärme on maan pinnanmuodostus. Tasaista maata pidetään huonona. Se on "väärä lohikäärme". Tasaisesti kumpuileva maasto on "hyvä lohikäärme".
   Xuen löytäminen on geomantin ratkaiseva tehtävä. Muut tekijät tulevat lohikäärmeen ja paikan jälkeen, mutta myös ne voivat olla hyviä tai pahoja.

   Lopuksi on otettava huomioon astrologiset näkökohdat. Fengshui-menetelmässä talo, toimisto tai hauta on määrättävä asianomaisen henkilön horoskoopin mukaan. Esim. Hong Kongin edustalla Miron lahden saaressa olevissa perinteisissä kiinalaisissa hautausmaissa haudat katsovat eri suuntiin sen mukaan kuinka vainajan horoskooppi on määrännyt.

   Kiinalaisessa perinteessä jokaisella värillä on täsmällinen merkityksensä. Väreistä suotuisimpana pidetään punaista. Se heijastaa jangia, ja hyveen ja rehellisyyden symbolina sitä käytetään tuomaan siunausta ja onnea talon asukkaille.
   Keltainen symboloi maata ja kuljettaa jiniä. Sitä käytetään hautajaisissa.
   Vihreä liittyy puuhun. Se heijastaa kasvua, nuoruutta ja pitkää ikää.
   Valkoinen symboloi puhtautta, mutta myös katumusta ja surua. Sitä pidetään huonona värinä ja siksi sitä ei Kiinassa käytetä suuriin pintoihin.

   Nykyisin virheetön talon paikka on harvinainen, joten ihmisten on yleensä tyydyttävä vähemmän ihanteellisiin asuinpaikkoihin. Itse asiassa, nykyisin fengshuita käytetään etupäässä vahingollisten tilanteiden korjaamiseen. Esim. kun newyorkilaisen taiteilijan Milton Glaserin työhuoneistoon murtauduttiin kuudennen kerran, tämä etsi apua fengshui-asiantuntijalta. Glaser sai neuvon hankkia kuusi mustaa kalaa sisältävän akvaarion ja ripustaa kattoon punaisen kellon. Näiden toimenpiteiden jälkeen huoneistoon ei enää murtauduttu.

Kolmannessa osiossa käsitellään muinaisia, alkuperältään usein hämärän peittoon jääneitä kaupunkeja, jotka ovat autioituneet, mutta eivät täysin tuhoutuneet. Näiden muinaisten kaupunkien tarkoitus voi olla yhtä arvoituksellinen kuin niiden rakentaminenkin. Jotkin niistä, kuten suur-Zimbabwe, olivat todennäköisesti kauppakaupunkeja, kun taas Jordaniassa sijaitseva Petra on vainajien asunnoksi rakennettu suunnaton nekropoli.

   Otetaan lähempään tarkasteluun pari muinaiskaupunkia. Ensimmäisenä nykyisen Iranin alueella sijaitseva Susa.
   Susassa elettiin kaupunkimaisessa yhteisössä jo neljännen vuosituhannen eaa alussa, jolloin sen käsityöläiset valmistivat aistikkaita keramiikkaesineitä, tyylitellyin linnuin ja metsästyskoirin koristeltuja hoikkalinjaisia maljoja.
   Noin vuoteen 2500 eaa mennessä Susasta oli tullut Elamin kuingaskunnan pääkaupunki. Elamilaiset olivat voimakas mutta arvoituksellinen kansa, jonka kulttuuri oli saanut vaikutteita Mesopotamian sumerilaisilta.
   Tuhannen vuoden ajan Elam kahakoi Mesopotamian kaupunkivaltioiden kanssa. N. vuonna 2350 eaa Susasta tuli osa maailman ensimmäistä tunnettua suurvaltaa sen jouduttua Akkadin kuningas Sargonin valtaan. Sargonin valtakunnan kukistumisen jälkeen elamilaiset vaurastuivat jälleen, mutta vallan vaihtelut Mesopotamian kaupunkivaltioissa jatkuivat.
   Babylonialaiset valtasivat Susan vuoden 1000 eaa paikkeilla ja lamaannuttivat sen elämän. N. vuonna 645 eaa kaupunkiin tunkeutuivat assyrialaiset, joiden kuningas Assurbanipal poltti Susan maan tasalle ja vei Elamin kuninkaat kahleissa Niniveen vetämään taisteluvaunujaan pitkin pääkaupungin katuja.
   Susa puhkesi sittemmin vielä uuteen kukoistukseen. Kyyros Suuri teki kaupungista Persian valtakunnan pääkaupungin 500-luvulla eaa. Vuonna 517 eaa Dareios I  alkoi rakentaa Susaan loistavaa palatsia.
   Persian valtakunnan laajetessa käsittämään osia Kreikasta Susan maine levisi niin kreikkalaisten kuin heprealaisten tietoisuuteen. Voitettuaan Dareios III´n vuonna 331 eaa Aleksanteri Suuri marssi Susaan, mistä hän löysi satumaisia rikkauksia.
   Aleksanteri Suuren poismenon jälkeen Susa kutistui maakunnallsieksi pääkaupungiksi. Myöhemmin siellä oli kristillinen piispanistuin. Sassanidien kuningas Šapur II, kiihkeä zarahustralainen, antoi satojen norsujen talloa Susan jalkoihinsa.
   1200-luvulla lopullisen iskun antoivat mongolit.

   Susan rauniokummut löydettiin vuonna 1850. Paikalla on neljä rauniokumpua: Akropolis, Apadana, Kuninkaan kaupunki ja Käsityöläisten kaupunki.
   Kolmestatoista eri asutuksesta varhaisin oli Akropoliilla, mistä on löydetty neljänneltä vuosituhannelta eaa peräisin olevan temppelin perustukset. Siellä sijaitsivat myös elamilaisten tärkeimmät rakennukset, kuten Inšušinakin temppeli ja zikkurat, jonka huipulla olevat pronssiset sarvet Assurbanipal ryösti.
   Danielin hautana tunnettu valkoinen pyhäkkö kohoaa Shaurjoen rannalla melko lähellä Susan raunioita. Muslimit ovat kauan uskoneet profeetan jäännöksillä olevan kuivuutta estävä vaikutus.


   Muita kolmannen osion kohteita ovat Machu Picchu, inkojen legendaarinen linnoitus Perussa; Chacon kanjonin puebloyhteisöt Yhdysvalloissa; Teotihuacan, Meksikon muinainen uskonnollinen pääkaupunki, joka kukoisti tuhat vuotta ennen atsteekkien valtakunnan suuruudenaikaa; hindulainen temppelikaupunki Angkor Kambodžassa; kreetalainen labyrinttikaupunki Knossos; ensimmäinen kaavoitettu kaupunki Mhenjo-Daro Pakistanissa. Sekä, luonnollisesti, legendaarinen Troija, josta seuraavassa tarkemmin.

   Kreikkalaisten ja troijalaisten välisestä sodasta kertovan tarun arvellaan nykyisin olleen kokoelma tarinan innoittamina syntyneitä ja suullisena perimätietona säilyneitä runoja. Mikäli runoilija Homeros on todellinen historiallinen henkilö, hän lienee syntynyt jollain Joonian saarella kahdeksannella vuosisadalla eaa.
   Tarina alkaa siitä, kun Troijan kuninkaan Priamoksen poika Paris saa tehtäväkseen ratkaista, ken on heistä kaikkein kaunein: Hera, Athene vai Afrodite. Jokainen jumalatar yrittää lahjoa tuomaria, jolla on valittavana rikkaus ja koko Aasian herruus, viisaus ja voittamattomuus, tai maailman kauneimman neidon, Spartan Helenen (lat. Helena), kuningas Menelaoksen puolison, rakkaus.
   Kun Paris valitsi toisen kuninkaan puolison, sotahan siitä seurasi. Mikä sitten ratkesi siihen, että troijalaiset eivät tulleet katsoneeksi lahjahevosen suuhun.

   Kuningas Priamoksen Troijan tarkka sijainti oli jopa klassisista ajoista lähtien epävarma ja kiistelyjen aihe. Lopulta tohtori Heinrich Schliemann, itseoppinut arkeologi, aloitti kaivauksensa Turkin luoteisrannikolla Hissarlikissa vuonna 1870. Kaivaukset kestivät 20 vuotta.
   Kun Schliemann löysi Troijan, häntä ihmetytti kukkulan monikerroksisuus. Hän pystyi kuitenkin tunnistamaan klassisen Rooman Iliumin kaupungin alta neljä edellistä, päällekkäistä kaupunkia, ja päätteli, että toinen alhaalta oli hänen etsimänsä Troija. Nykytiedon mukaan kaupungin tuho tapahtui vuonna 1260 eaa.

   Monetkaan matkailijat eivät ole hakeutuneet tutustumaan Troijaan. Nimittäin, rauniot ovat fyysiseltä kooltaan verrattaen pieni nähtävyys.
   Klassinen kuva Priamoksen mahtavasta monitornisesta linnoituksesta ei oikein vastaa todellisuutta. 137 m x 183 m kokoiseen muurien suojaamaan kaupunkiin on mahtunut vain muutama kymmenen taloutta. Ympärillä lienee asunut tuhatkunta ihmistä.
   Troijan yhdeksän kaupungin parhaiten säilynyt rakennus on paikan eteläsivulla oleva amfiteatteri, joka on peräisin Julius Caesarin I vuosisadalla eaa aloittamasta jälleenrakennuksesta sekä joka kuuluu viimeiseen ja suurimpaan Troijan kaupunkiin, Troija IX´een, joka hylättiin lopullisesti vuoden 350 jaa tienoilla.

Neljännessä osiossa käsitellään ainakin toistaiseksi tuntemattomiksi jääneitä kohteita. Näitä on etsitty ja etsitään edelleen. Se, löytyykö koskaan mitään, on epävarmaa - mutta jos jotain löytyy, se on varma sensaatio. Nimittäin, vähimmilläänkin nuo löydöt saattaisivat tuoda valaistusta muiden maailmojen ja aikakausien elämäntapoihin.
   Ja enimmillään ne saattaisivat sisältää avaimen itse kulttuurin syntyyn.

   Luultavasti kadonneista maailmoista tulee ensimmäisenä mieleen Atlantis, vai mitä? Aihe on kuitenkin käsitelty tällä sivustolla omana kirjaesittelynään jo syyskesällä 2006, ja esittely on uusittu syksyllä 2016, joten otetaan tässä kohdassa lähempään tarkasteluun eräs toinen kadonnut manner. Harpataan vielä Atlantiksenkin aikoja kauemmas historian hämäriin, aivan ihmiskunnan mahdolliseen alkuun, mahdollisesti Darwinin puuttuvan renkaan kulttuuriin.

   Charles Darwinin vuonna 1859 ilmestynyt Lajien synty oli saattanut luonnontieteilijät pulmalliseen tilanteeseen. Nimittäin, jos samanlaiset lajit olivat kehittyneet yhdessä paikassa yhteisestä esi-isästä, kuinka esim. makit olivat selitettävissä? Makejahan tavataan etupäässä Madagaskarilla ja joitakin läheisessä Afrikassa, mutta muutoin ainoastaan Intiassa ja Malaijien saaristossa. Samoin muukin eläimistö ja kasvillisuus herättivät saman kysymyksen: kuinka ne olivat ylittäneet Intian valtameren?
   Ensimmäisenä tuli mieleen luonnollisesti maasilta, varsinkin, kun geologit tekivät havainnon Keski-Intian ja eteläisen Afrikan joidenkin kivien ja fossiilien samankaltaisuudesta. Tällä ajattelulla saatiin muinaiselle maailmankartalle ennestään tuntematon manner, joka yhdisti Afrikan Intiaan. Englantilainen eläintieteilijä Philip Sclater ehdotti manteren nimeksi Lemuria, makien heimon latinankielisen nimen lemuridae mukaan.
   Darwinin kehitysoppi sisälsi ajatuksen, että ihmiset polveutuvat apinoista, mutta todisteita ei ollut löytynyt. Saksalainen luonnontutkija Ernst Haeckel keksi Lemurian olevan ihmiskunnan mahdollinen alkukoti. Sen todistamiseen tarvittavat fossiilit olisivat vajonneet manteren mukana mereen.

   Nykypäivän tieteellinen maailmankuva ei tarvitse Lemuriaa, tilalle on tullut muita teorioita, kuten mannerliikuntoteoria. Ja jos Lemuria olisi ollut olemassa, se olisi nykytiedon mukaan kadonnut veden alle jo kauan ennen ihmisen aikaa.
   Tästä huolimatta ajatus kadonneesta manteresta, joka oli ihmiskunnan kehto, on saanut salatieteilijät innostumaan.

   Teosofian perustaja Helena Blavatsky väitti 1800-luvulla löytäneensä Tiibetistä okkultisen viisauden. Blavatskyn pääteos The Secret Doctrine (suomennettu osittain nimellä Salainen oppi) perustuu kertoman mukaan muinaiseen atlantislaiseen tekstiin The Book of Dzyan, jonka Tiibetin "mahatmat" olisivat näyttäneet Blavatskylle unessa.
   The Secret Doctrinen mukaan ihmiskunta kehittyisi seitsemässä peräkkäisessä juurirodussa. Tämän mukaan nykyihminen olisi viides juurirotu. Kuudes kehittyisi pohjoisamerikkalaisten kautta, seitsemäs ja viimeinen tulisi Etelä-Amerikasta.
   Neljäs juurirotu olisivat olleet atlantislaiset, jotka olisivat polveutuneet lemurialaisista, kolmannesta juurirodusta.

   Lemurialaiset olisivat eläneet manterella, joka olisi käsittänyt suurimman osan eteläisestä pallonpuoliskosta. He olisivat olleet jättikokoisia apinan oloisia olentoja. Heillä ei olisi ollut puhuttua kieltä, vaan he olisivat käyttäneet telepatiaa. Heillä ei olisi ollut oikeita aivoja, mutta olisivat pystyneet kirjaimellisesti siirtämään vuoria. Okkultistien mukaan lemurialaisten jälkeläisiä olisi yhä olemassa - Australian alkuasukkaina, papualaisina ja hottentotteina.

   Blavatskyn poismenon jälkeen teosofit rakentelivat vielä yksityiskohtaisemman kuvan. Kirjassaan Story of Atlantis and the Lost Lemuria William Scott-Elliott kertoo, että lemurialaiset olisivat olleet lähes 4,5 metrin pituisia ja ruskeaihoisia. Heidän kasvonsa olisivat olleet litteät ja otsattomat. Silmät olisivat olleet niin etäällä toisistaan, että lemurialaiset olisivat nähneet lintujen tavoin sekä sivuille että eteen. Kantapäät olisivat ulottuneet niin pitkälle taakse että lemurialaiset olisivat pystyneet kävelemään yhtä helposti etu- kuin takaperin.
   Lemurialaiset olisivat aiemmin olleet munivia hermafrodiitteja, mutta lisääntyneet myöhemmin ihmisten tavoin. Lemurialaisten risteydyttyä eläinten kanssa ja synnytettyä apinoita heidän kehitystään auttaneet yliluonnolliset olennot olisivat lopettaneet apunsa. Näiden tilalle olisivat tulleet Venukselta kotoisin olevat "Liekin herrat", joiden avulla lemurialaiset olisivat saavuttaneet kuolemattomuuden ja jälleensyntymisen.
   Mutta juuri kun lemurialaiset olisivat luoneet itselleen kulttuurin ja alkaneet näyttää ihmisiltä, Lemuria olisi vajonnut mereen.

   Kun 1900-luvun alkupuoellla lehtimies Edward Lanser oli matkalla Yhdysvalloissa Oregonin osavaltion Portlandiin, hän vilkaisi erään yön aikana junan ikkunasta. Ja näki outoja, punaisia ja vihreitä valoja Kalifornian Shastavuorella. Kun hän kysyi valoista konduktööriltä, tämä vastasi "siellä lemurialaisten pitävän seremonioitaan".
   Lanser vainusi uutisen ja matkusti Shastavuorelle. Siellä hän tapasi muita, jotka myös olivat nähneet valot. Ja samalla hän kuuli jossain vuoren rinteellä sijaitsevasta salaperäisestä kylästä, josta kukaan sinne menneistä ei ollut palannut.
   Juhlamenot, mihin valot liittyivät, pidettiin lemurialaisten kadonneen kodin, Lemurian, muistoksi. Lemurialaiset olivat eläneet Pohjois-Amerikassa useita tuhansia vuosia käyttäen "tiibetiläisten mestarien salaista voimaa", minkä avulla nämä saattoivat sulautua ympäristöönsä ja kadota milloin vain. Näiden kylää suojeli näkymätön muuri.
   Pitkään Lanser malttoi kypsytellä aihetta. Sitten vuonna 1939 hän julkaisi jutun, minkä mukaan Shastavuorella olisi lemurialaisten siirtokunta. Muuan "huomattava tiedemies" olisi tarkkaillut kaukoputkella vuorta ja kertomansa mukaan nähnyt upean onyksista ja marmorista rakennetun temppelin. Kertoman mukaan lemurialaiset kävisivät Weed-nimisessä kaupungissa ja maksaisivat kullalla, mitä nämä ilmeisesti louhisivat vuoresta.
   No, ottamatta kantaa itse Lemurian mahdolliseen muinaishistoriaan, lienee kuitenkin paikallaan todeta kyseisen "huomattavan tiedemiehen" olleen professori Larkin, joka oli todellisuudessa salatieteilijä, joka oli pitänyt Mount Lowen tähtitornia turistien iloksi. Lisäksi Lanserin kirjoituksen on huomattu sisältävän huomattavia yhtäläisyyksiä Phylos Tiibetiläisen vuonna 1894 julkaisemaan tieteisromaaniin A Dweller on Two Planets.
   Mutta onhan Lanserin julkaisema juttu sinänsä ihan mielenkiintoinen, vai mitä?

   Atlantiksen ja Lemurian lisäksi neljännesä osiossa mainitaan vielä kolmaskin uponnut alue. Väitetään, että Englannin lounaispuolella, Cornwallin rannikon edustalla olisi sijainnut tarunhohtoinen Lyonesse.
   Uponneiksi väitettyjen alueiden lisäksi kadonneiksi paikoiksi mainitaan kirjassa myös pari edelleen tukevasti mantereelle sijoitettua kaupunkia. Sellainen on esim. Shangri-La, jossain päin Aasiaa mahdollisesti sijaitseva, sivistyksen turmelukselta eristetty ihanneyhdyskunta.
   Mutta otetaan tähän lopuksi toinen osiossa mainittu, edelleen kadoksissa oleva paikka. Kaupunki, jonka (virheellisesti tulkitusta) nimestä on tullut käsite.

   Kulta on lumonnut ihmiskuntaa jo ammoisista ajoista saakka. Tuo voimakas lumous lienee johtunut aikoinaan paljolti sen väristä. Egyptiläiset yhdistivät kullan värin aurinkoon ja itse elämään. Muinaisessa pohjolassa sitä vartioivat lohikäärmeet. Salaperäisessä pappiskuningas Johanneksen valtakunnassa sitä väitetään kahmitun kourallisittain.
   Kulta houkutteli Aleksanteri Suuren Persiaan, innosti portugalilaiset purjehtimaan "ulos kartalta", toi espanjalaiset Uuteen maailmaan.
   Ja sai alulle vuosisatoja kestäneen ja suuria uhrauksia vaatineen yrityksen - Eldoradon etsinnän.

   Viidessäkymmenessä vuodessa Meksikon atsteekit ja Perun inkat olivat taipuneet konkistadorien kyltymättömän kullanhimon edessä. Kolumbian Andien ylätasangoilla oli lähetetty retkikuntia sisämaahan ryöstämään sinu-intiaanien rikkaita hautoja. Vuonna 1539 eurooppalaiset tulivat ensimmäisen kerran muisca-intiaanien alueelle ja perustivat Bogotán kaupungin.
   Muiscojen keskuudessa espanjalaiset kuulivat ensimmäisen kerran uuden kuninkaan tunnustamisseremoniasta, jota toimitettiin Bogotán pohjoispuolella olevalla Guatavita-järvellä. Elossa oli vielä intiaaneja, jotka olivat nähneet viimeisen näistä seremonioista.
   Uuden kuninkaan oli mentävä järvelle. Seremoniaa varten tehtiin kaisloista vene, joka koristeltiin kauneimmilla esineillä, jotka väellä oli. Veneeseen laitettiin neljä astiaa, joissa poltettiin moqueta, näiden alkuasukkaiden suitsuketta, sekä pihkaa ja monia muita hajusteita.
   Kruununperillinen riisuttiin alastomaksi ja voideltiin saviliejulla, minkä päälle siroteltiin kultajauhetta niin että tämä oli kokonaan kullan peitossa. Veneeseen kruununperillisen jalkojen juureen kasattiin kultaa ja smaragdeja, mitkä tämän tuli uhrata jumalalleen. Kruununperillisen lisäksi veneeseen tuli neljä tärkeintä alamaista alastonta päällikköä, joilla jokaisella oli mukanaan oma uhrilahjansa.
   Keskellä järveä kullattu intiaani uhrasi heittämällä veteen koko kulta- ja smaragdikasansa. Samoin tekivät omasta puolestaan muut päälliköt.
   El Doradon, kultaisen miehen, seremoniasta tuli legenda. Vaikka konkistadorit olivatkin onnistuneet ryöstämään satoja kiloja kultaa, he alkoivat ajatella, että paras oli vielä tulossa. Suunnaton aarre Guatavitajärven pohjassa.

   Järvestä löytyikin aarteita. Espanjan kuninkaalle lähetettyyn osuuteen kuului kultainen rintahaarniska, kultalevyillä päällystetty salva ja kananmunan kokoinen smaragdi.
   Mutta konkistadorien silmät alkoivat kiilua yhä ahneemmin. Alkoi levitä huhu kultaisen miehen myyttisestä kotikaupungista, missä jopa keittoastiat olisivat kultaa. Sen uskottiin sijaitsevan Amazonian tutkimattomissa metsissä.
   Vuodesta toiseen tutkimusmatkailijat ja seikkailijat suuntasivat kulkunsa viidakkoon. Mitä he löysivät, jää arvoitukseksi. Nimittäin, melko harva sieltä palasi.

   Kultaisen miehen muiston haalistuessa ihmiset alkoivat olettaa nimen viittaavan paikkaan, missä odottivat käsittämättömät rikkaudet. Amazonin viidakoiden tai Andien kätkössä olevaan Eldoradoon.
    
Jennifer Westwoodin toimittama Muinaisten kulttuurien arvoitukset on teos, missä poraudutaan hämärän rajoilla liikkuvaan aihepiiriin ennakkoluulottomasti, vakiintuneita käsityksiä haastaen. Kirjoittajat vaikuttavat innostuneilta aiheidensa suhteen, mutta pitävät silti jalat maassa ja tuovat esille sen, mitä asiasta tiedetään, ja jättävät muun lukijan pohdintaan.

   Eldorado on aihe, joka on saanut useammankin taiteilijan mielikuvituksen liikkeelle. Otetaan tähän loppuun muistuma siitä kaikkein progressiivisimmasta taideteoksesta, mikä aiheesta on tehty. Brittiyhtye Electric Light Orchestran vuonna 1974 julkaisema pitkäsoitto Eldorado oli teemallinen kokonaisuus, joka huipentui lp´n kaksiosaiseen nimikappaleeseen Eldorado/ Eldorado Finale.
   Alla olevasta linkistä tuohon finaaliin.

Eldorado

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.10.

Kriisejä on monenlaisia. Osa kuuluu normaaliin elämään. Joskus sattuu ja tapahtuu myös jotain, millä on traumatisoiva vaikutus. Miten sen luokan kriisit tulee kohdata ja miten niistä voi selvitä?

Kuukauden Vaihtoehto I
Salli Saari: Hädän hetkellä - psyykkisen ensiavun opas


Aistitko toisen ihmisen mielialat ja vaikuttavatko ne Sinuun voimakkaasti? Stressaannutko, jos jotain yllättävää tapahtuu? Tuntuuko ympäristön tohina toisinaan vaikealta kestää? Tuntuuko, että ympäröivä maailma imee paristosi tyhjäksi?
   Jos vastasit näihin kysymyksiin myöntävästi, tiedätkö, Sinä saatat olla erityisherkkä ihminen.
 
Kuukauden Vaihtoehto II
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen