Kuukauden Uusinta II

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta II

Pidetään tässä vähän aikaa paria ylimääräistä sivua, joissa uusitaan noita klikkausmäärien perusteella suosituimpia tiivistelmiä vuosien 2015-17 ajalta. Uusitaan suosituimpia ensijulkaisuja ja otetaan uudelle kierrokselle luetuimpia uusintoja.

   Tiivistelmä teoksesta elämisen sietämätön keveys on julkaistu aiemmin kesällä 2007 ja kesällä 2017, teoksista Herkkä, hellä, hehkuvainen ja Tuijotin tulehen kauan keväällä 2017.


Kuukauden Keskustalainen
Taina West ja Tanja Saarela: Elämisen sietämätön keveys
WSOY 2006
117 sivua


Muuan Tanja Vienonen valittiin Miss Suomeksi vuonna 1991. Kuten aina, media oli kiinnostunut tapahtumasta. Usein Miss Suomi on medialle tärkeä vielä vuosia missivuoden jälkeenkin, eikä Tanja tehnyt siinä varsinaisesti poikkeusta - tosin julkisuus saavutti hänen kohdallaan myöhemmin mittasuhteet, joita voi jo pitää poikkeuksellisina.
   Eräs merkittävä käännekohta Tanjan, tuolloin Karpela, elämässä ja uralla tapahtui syksyllä 1998, jolloin hän lupautui eduskuntavaaleihin ehdokkaana Keskustan listalla. Vaalikampanja onnistui nappiin ja Tanjasta tuli kansanedustaja keväällä 1999. Tässä yhteydessä Tanjan imago muuttui ulkoista olemusta myöten aiempaa asiallisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, mutta edelleen samat sopulit ja paparazzit juoksivat kintereillä. Pyydetyt jututkin koskivat edelleen enemmän yksityis- kuin ammatillisia asioita. Kulttuuriministeriksi päästyään Karpela rajoitti yksityiselämään liittyviä haastatteluja rajusti aiempaan verrattuna ja antoi piut paut ns. luottotoimittajajärjestelmälle. Lööppejä on syntynyt silti, sävy vain on muuttunut kielteisemmäksi.
   Ehkä massiivinen lööppien vyörytys on vaikuttanut suuren yleisön Tanjasta muodostamaan kuvaan, ainakin viime vaaleissa äänimäärä suorastaan romahti edellisvaaleihin verrattuna. On siis paikallaan esittää tällä sivulla muutama kommentti henkilön itsensä näkökulmasta.
   Kirja Elämisen sietämätön keveys tehtiin päähenkilön ja toimittaja Taina Westin yhteistyönä. Kirjan koostamisen aikana Tanja Saarela oli vielä Tanja Karpela, joten kirjassa hän esiintyy nimenomaan Karpelana.

   Kirjan tekijöiden ensimmäinen tapaaminen oli Tanjan missivuonna, jolloin West oli mukana tekemässä jouluyöradiota Yleisradiolle. Yhtenä osana ohjelmaa oli tunnettujen suomalaisten esittämät joulutervehdykset, mukana oli itseoikeutetusti hallitseva Miss Suomi.
   Vajaa 15 vuotta myöhemmin muisteltiin myös tätä ensitapaamista, mikä ajoittui aikaan, jolloin Suomi oli syöksymässä entistä syvemmälle lamaan. Vaikka parikymppistä Tanjaa ei politiikka erityisesti kiinnostanut, hänkin seurasi tarkasti markan devalvointia perheensä kanssa. Yrittäjäperhe oli toiminut muuten aivan esimerkillisesti, mutta tehnyt yhden pahan virheen: vakaan markan politiikan aikana oli otettu suuri ulkomainen laina. Vaikka firmalla meni sinänsä ihan hyvin, ulkomaanvelan äkillinen kasvu raunioitti yrityksen talouden. Perheen elämäntyö kirjaimellisesti suli yhden yön aikana.
   Tanjan on edelleen vaikea puhua tapahtuneesta. Jostain syystä rehellisesti tehty konkurssi on Suomessa edelleen suuri häpeän aihe.

   Karpela siis lähti kunnolla mukaan politiikkaan kansanedustajaehdokkuuden myötä. Tuolloin, syksyllä 1998, poliittisten piirien hälytyskelloja alettiin soitella, kun tieto Karpelan ehdokkuudesta saavutti yleisön.
   Kun Karpela sitten valittiin eduskuntaan, monien politiikan asiantuntijoiden mielestä suomalainen demokratia oli ajautumassa syvään kriisiin.

   Neljän vuoden kansanedustajana olon aikana Karpela saavutti kansan luottamuksen ja kevään 2003 eduskuntavaaleissa ääniä tuli jo yli 19.000. Keskusta voitti vaalit ja Anneli Jäätteenmäestä tuli pääministeri. Karpela itse sai kulttuuriministerin salkun, hänhän oli istunut edellisen nelivuotiskauden ajan sivistysvaliokunnassa. Nikottelematta Karpela ei salkkua ottanut, hän mietti, millainen metakka valinnasta nousisi. Jäätteenmäki antoi miettimisaikaa viisi minuuttia. Karpela suostui.
   Tuolloin kulttuuriministeriksi oli pyrkyä.Varsinkin nykyinen europarlamentaarikko Hannu Takkula oli hakeutumassa virkaan. Hän kysyi suoraan Karpelalta, että kun valintoja tehdään, kai Tanja luopuu hänen hyväkseen, jos Tanjaa tehtävään kysytään.
   Asia meni äänestykseen. Karpela voitti Takkulan äänin 48 - 31.

   Yleensä kulttuuriministerin salkusta ei kovin veristä tappelua käydä, se jaetaan viimeisten joukossa. Tämä kertonee, kuinka paljon valtiovalta arvostaa kulttuuria. Kyse lienee siitä, että tuloshakuisessa yhteiskunnassa kulttuuri ei tuota rahaa, ainakaan pääsääntöisesti.

   Tuore ministeri ryhtyi töihin, ja niitähän riitti. Ensimmäisessä kehysriihessä käytiin kovaa vääntöä. Karpela piti pintansa ja kulttuuribudjettiin tuli lopulta kolmentoista miljoonan euron siirto. Päiväkirjaansa Karpela oli kirjoittanut asiasta, että taistelu kannatti.

   Muitakin vääntöjä kevään aikana käytiin. Jäätteenmäki joutui eroamaan pääministerin paikalta. Karpela ihmettelee kyseistä grillausta - onhan se nurinkurista, että sitä simputetaan, joka tuo huonon viestin, eikä sitä, joka on viestin takana. Lisäksi, jos Jäätteenmäki olisi käynyt puhumassa George W. Bushin kanssa samoja asioita ja Paavo Lipponen olisi tuonut asian julki, kumpi olisi mahdettu lahdata? Olisiko siinä tilanteessa käyty samalla tavalla Lipposen kimppuun?

   Kansanedustajaksi tultuaan Karpela pyrki säännöstelemään julkisuuttaan, mistä toimittajat eivät pitäneet. Pian ministeriksi valinnan jälkeen Ilta-Sanomista jopa soiteltiin Sauli Niinistölle, jonka kanssa Karpela tuolloin seurusteli, ja yritettiin painostaa Niinistöä painostamaan Karpelaa antamaan enemmän haastatteluja. Karpela näkee toimittajien ajatuksena olleen, että Karpelan pitäisi olla median tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa.
   Juttuja on tehty, riippumatta siitä, onko jutun kohde ollut yhteistyössä mukana vai ei. Ministerikautensa alusta vuoden 2006 alkuun mennessä Karpela on esiintynyt 47´ssä iltapäivälehden lööpissä.
   Karpelan periaate on vastata työasioihin liittyviin kysymyksiin, ei yksityiselämää koskeviin uteluihin, ellei itse niin päätä. Karpelan on väitetty pyörittävän mediaa oman mielensä mukaan. Toimittaja Westin mukaan, mikäli väite pitää paikkansa, suomalaisten toimittajien ammattitaito on varsin nololla tasolla.

   Varsinkin toimittaja Pekka Ervasti on ollut Karpelan kimpussa. Ennen Karpelaa hän oli höykyttämässä Jäätteenmäkeä, kun joku oli vuotanut Ilta-Sanomille materiaalia Irak-jupakasta - muistattehan lehtijuttujen lisäksi hänen tapahtumasta kirjoittamansa Irakgate-kirjan. Ja sai urakastaan vuoden Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon(!).
   Ilta-Sanomien toimittajana ollessaan Ervasti tokaisi Saarelan avustajan kertoman mukaan, että "tuo kupla vielä puhkaistaan". Lieneekö lupauksesta tullut muuten ammattilaisen oloiselle Ervastille kunniakysymys? Ainakaan siirtyminen Ilta-Sanomista asiallisempana pidettyyn Suomen Kuvalehden toimituspäälliköksi ei ole tyyliä muuttanut. Niinpä Karpela pääsi myös SK´n kanteen. (Suomen Kuvalehden lukijat antavat lehden jutuista toisinaan kriittistäkin palautetta yleisönosastolla, mutta viime vuosilta kaksi lehtijuttua ovat negatiivisen palautteen osalta omaa luokkaansa. Toinen raivostunut purkaus aiheutui lehden arvosteltua poliisin toimintaa ASEM-kokouksen tiimoilla, ja toisen sai aikaan kyseinen Karpelan asioiden rääpiminen.)     

   Eri lehdillä on eroja kirjoittaessaan kulttuuriministeri Karpelasta. Seuraavassa muutama otsikko havainnollistamaan asiaa.
   "Tanja Karpela vaatii aikuisilta todellista sitoutumista nuoriin" (Forssan Lehti)
   "Karpela vihki Tanelinrannan uuden nuoriso- ja urheilutalon" (Pohjalainen)
   "Koulutuksessa tasa-arvon toteuduttava koko maassa" (Kalajokilaakso)
   "Elina Karjalaiselle ja Jan-Erik Anderssonille lastenkulttuurin palkinnot" (Itä-Savo)
   "Tanja Karpelasta tuli brunetti" (Iltalehti, otsikko liittyy samaan aiheeseen kuin em. Itä-Savon otsikko)

   Tanja Karpela oli eduskuntavaaleissa ns. julkkisehdokas. Äänestäjät tiesivät hänestä jo valmiiksi jotain. Monet ovat sitä mieltä, että julkkis pääsee helpommin eduskuntaan kuin tavis. Westin ja Karpelan pohdinnoissa väitettä ei purematta niellä. Jo tilastoja tuijottamallakin näkee, että julkkisten läpimenoprosentti on alhainen. Karpelankaan kohdalla aivan kaikki vastaantulijat eivät olleet lähtökohtaisesti sitä mieltä, että missin uralla pätevöityy automaattisesti kansanedustajaksi. Karpela joutui tekemään valintansa eteen hartiavoimin töitä.
   Karpelaa on joskus tullut jututtamaan kansanedustaja, joka on ollut aivan romuna. Kun naama on näkynyt 7 päivää -lehdessä. Koko elämä on tuntunut menneen pilalle. Karpela on yrittänyt lohduttaa ja asettaa tapahtuma joihinkin mittasuhteisiin. Näistä osa pitää lohdutteluista huolimatta omaa katastrofiaan suurempana kuin Karpelan saamaa julkisuutta.

   Keväällä 2005 näkyi hurjia lööppejä. Seura-lehdessä oli ollut laaja artikkeli muutamasta hotelliyön tunnista, jotka kansanedustajat Matti Vanhanen ja Tanja Karpela olivat viettäneet yhdessä vuonna 1999. Tästä jutusta sitten tehtailtiin lööppejä ihan urakalla, Karpela näkyi lööpeissä viikkokausia. Jossain vaiheessa alkoivat ehdottelut, että Karpelan pitäisi erota.
   Kun Vanhas-kohu oli kuumimmillaan, Karpelasta tehtiin syöjätär, joka katsoo vain miesten verotuloja, kylmä laskelmoiva akka. Kaikista satuttavinta oli, kun epäiltiin, pystyykö Karpela ylipäätään rakastamaan ketään.
   Erityisen loukkaava juttu löytyi myös otsikon "Karpela ei ansaitse koiraa" alta. Jutun kaikki kommentit tuntuivat olevan suoraan netin chattipalstoilta, missä yleensä on kaikista törkyisimmät kommentit ihmisistä. Väitteissä todettiin mm. että Karpela oli aiemmin läiminyt, hakannut ja rääkännyt koiria. Tämä loukkasi erityisen paljon, jutut olivat niin suurta valetta, ettei Karpelalla ollut aikomustakaan vastata.    
   Karpela sairastui masennukseen. Masennus oli sitä, että aamulla kun heräsi, ei nähnyt missään asiassa tai kenessäkään ihmisessä mitään positiivista. Masennuksessa käydään läpi hirveitä ajatuksia. Sitä inhoaa itseään, ja silloin on mahdotonta tykätä toisistakaan. Karpela muistaa, että kun joku tuli ehdottelemaan itseään niskasta kiinni ottamista, silloin teki jo mieli lyödä.
   Empaattisilla viesteillä oli iso arvo. Se auttoi jaksamaan, kun tajusi, etteivät kaikki ajattele, että Karpela olisi täysin kelvoton ihminen. Hannu Salaman lähettämä kirje lämmitti erityisen paljon, hän osasi eläytyä Karpelan tilanteeseen.
   
   Hallituskriisi iski maaliskuussa 2006 ja myös Karpela tuli vedetyksi tapahtumaan mukaan. Karpela, kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen sekä kuntaministeri Hannes Manninen uhkasivat erota hallituksesta. Syyksi mainittiin erimielisyydet demareiden kanssa vuoden 2007 budjettikehyksistä.
   Erouhkauksen syitä pyrittiin lieventämään mediassa, mutta todellisena syynä ei ollut budjettikehys. Syynä oli hallituksen sisäisten pelisääntöjen noudattaminen. On turhauttavaa, kun kerran sovitusta täytyy alkaa neuvotella uudestaan. Kirjassa on muutama konkreettinen esimerkki, joista mainitsen tässä kohden opintotukiväännön.
   Karpela tarjoutui hoitamaan opintotuen korotuksen oman budjettinsa puitteissa, vaatimatta lisää rahaa omalle hallinnonalalle, muttei se sopinut hallituskumppanille. Demareiden mukaan opintotuki oli kynnyskysymys budjettisovun aikaansaamiseksi. Ja kun budjetti sitten meni eduskuntakäsittelyyn, siinä vaiheessa demarit esittivätkin lisäystä.

   Kulttuuriministerille kuuluvia asioita ovat kulttuurin lisäksi mm. urheilu ja uskonto. Molemmat aiheuttavat suomalaisissa suuria tunteita. Sen on Karpelakin ehtinyt huomaamaan.

   Jääkiekkopiireissä Karpelan takia ovat mielensä pahoittaneet ainakin Kalervo Kummola ja Harry Harkimo.
   Kummola kulki naama nuupallaan, koska kulttuuriministeri ei käynyt katsomassa yhtään lätkämatsia Suomen MM-kisojen aikana keväällä 2003. Oopperassa tämä kyllä ehti käydä.
   Harkimo menetti malttinsa lokakuussa 2004, jolloin hän kirjoitti Ilta-Sanomissa, että Karpela esti mahtikäskyllään Veikkauksen toimitusjohtajan Risto Niemisen valinnan Suomen Olympiakomitean johtajaksi. Harkimo kyseli, olisiko vanhoja palveluksia hyvä kuitata nostamalla keskustalainen Olympiakomitean johtoon.
   Olympiakomitean toimitusjohtajaksi valittiin sittemmin Amer-yhtymän johtaja Roger Talermo.

   Kun Karpela kävi tapaamassa uutta paavia tämän virkaanastujaisissa, hän polvistui tämän edessä. Kohuhan siitä syntyi. Karpelan katsottiin häpäisseen suomalaisten naisten vuosisataiset ponnistukset kamppailussa tasa-arvon puolesta. Joidenkin mielestä Karpelan toiminta oli vain noloa pokkurointia. Jotkut luterilaiset epäilivät, että yritettiin murentaa protestanttisen kirkon asemaa Suomessa.
   Loppujen lopuksi kyse ei kuitenkaan ollut muusta kuin tapakulttuurista. Kirkkoministerin vastuulla ovat Suomessa kaikki toimivat uskontokunnat.

   Karpela ei ole koskaan uskonut, että ihmisille voidaan antaa ulkoapäin jokin tiukkoihin raameihin pakotettu käsitys Jumalasta. Jos joku ei usko tietyllä täsmällisellä tavalla ja jos tämä olisi tämän takia vääräuskoinen, se olisi Karpelan mielestä täysin absurdia.

   Karpala itse kannattaa naispappeutta. Hän on miettinyt, voiko hän silti sanoa jollekin naispappeuden vastustajalle, että tämä olisi väärässä - vastustajahan on kuitenkin oman kokemuksensa kautta tullut siihen päätökseen. Karpelan mukaan on mietittävä, milloin puhutaan ihmisen uskonnollisesta vakaumuksesta ja milloin on kyse silkasta vallankäytöstä.

   Voiko pelkoon perustuva kunnioitus olla aitoa kunnioitusta?  Karpela ei suostu ajattelemaan niin. Hänen Jumalassaan ei ole mitään pelättävää. Hänen Jumalansa on rakastava Jumala.
   Karpelan mukaan yleensäkin pelko ja rakkaus ovat toisensa poissulkevia. Jos jotain ihmistäkin rakastaa, kyllä häntä samalla myös kunnioittaa. Silloin ei tarvitse pelätä ja huolehtia, silloin uskaltaa heittäytyä ja avautua.

   Naisten välistä solidaarisuutta löytyy eduskunnasta. Vastaavasti erimielisyydet saattavat mennä henkilökohtaisuuksiin ja tuloksena olla silkkaa raivoa, toisin kuin yleensä mieskansanedustajilla. Naisedustajat saattavat pahimmillaan läimiä toisiaan vastenmielisen konservatiivisilla käsityksillä. Kun Iltalehdessä kysyttiin naiskansanedustajilta, miten ministeriys ja yksinhuoltajuus sopivat yhteen, varsinkin Karpelan mahdollisuuksia selvitä kunnialla molemmista lievästi sanottuna epäiltiin. Jostain syystä ärhakimmin olivat arvostelemassa edelliset kokoomuslaiset kulttuuriministerit Suvi Lindén ja Kaarina Dromberg. Kokoomuksen Marjukka Karttunen sentään puolusti Karpelaa julkisesti.

    Vaikka politiikkaan menon myötä onkin tullut usein lunta tupaan, kyllä kirjassa luetellaan positiivisiakin asioita, mitä yhteiskunnallinen vaikuttaminen on tuonut mukanaan. Eräs mieluisimmista muistoista politiikasta liittyy Karpelalla siihen, kun eduskunnassa käsiteltiin lainsäädäntöä koskien koe-eläinten käyttöä. Maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaojan esityksen perusteluissa ei erikseen mainittu sitä, että kädellisiä, eli lähinnä apinoita, ei saa käyttää koe-eläiminä. Maininta oli vain siitä, että koe-eläiminä tulee käyttää vähemmän kehittyneitä eläimiä.
   Kuukauden verran väännettiin aiheesta. Lopulta Karpela meni maa- ja metsätalousministeriöön ja vaahtosi siellä pari tuntia Korkeaojan kanssa, vaikka molemmilla aikataulut hakkasivat päälle. Karpela oli päättänyt, että asia ratkaistaan nyt.
   Korkeaoja saa tunnustusta, hän jaksoi pari tuntia provosoitumatta Karpelan räksytystä, Karpela myöntää, että Korkeaojalla on vahvat hermot. Kuitenkaan asia ei sillä kertaa selvinnyt. Karpelan täytyi poiketa vielä pääministerin puheilla. Vasta sitten asia meni läpi Karpelan toivomalla tavalla.

   Elämisen sietämätön keveys on kahden räväkän henkilön tunteella ja asenteella kirjoittama teos. Epäilemättä tekijöillä on ollut hauskaa ja kyllä lukijakin viihtyy. Kirja on tehty pitkälti haastattelujen pohjalta ja se näkyy harvinaisen paljon rakenteessa - välillä kirja etenee pitkähköt pätkät Westin ja Saarelan kirjattujen dialogien pohjalta. Ratkaisu tuo helppolukuisuutta ja myös kirjan terävät sivallukset lyövät tämän ansiosta silmille lujemmin.
   Toimittaja West on paneutunut kotitehtäviinsä Tanja Karpelan luonnekuvan piirtämisen kannalta huolella, mutta hieman yleisiin yksityiskohtiin paneutuminen ihmetyttää, kirjassa on yllättävän monta pientä virhettä. Maa- ja metsätalousministeristä on kirjassa tehty Juhani Korkeaoja, 1975 lähtien eduskunnassa pysyneet Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä olisivat tulleet kirjan mukaan kansanedustajiksi vasta vuonna 1979, viimeisimmät Suomessa pidetyt jääkiekon MM-kisat mainittiin olleen keväällä 2004... Varsinkin kokeneelta toimittajalta olisi odottanut ehjempää suoritusta, aikataulutko painoivat päälle, vai mistä moinen?
   Sinänsä pienistä ei kannata välittää. Kirja on kokonaisuutena onnistunut, suhteellisen syvälle pääsevä henkilökuva. Tietyn tyyppistä naisenergiaa ymmärtävää asennetta lukijalta tosin vaaditaan, jokaisen lihaa syövän heteromiehen prototyypin ei välttämättä kirjaan kannata tarttua.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Minna Maijala: Herkkä, hellä hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014
431 sivua


Minna Maijalan elämäkertateos Herkkä, hellä hehkuvainen - Minna Canth on erilainen elämäkerta kuin  aiemmin Canthista (1844 - 1897) kirjoitetut. Pian Canthin kuoleman jälkeen hänestä piirtyi kuva naisten oikeuksien esitaistelijana, joka olisi ollut oman avioliittonsa uhri, marttyyri ja selviytyjä, joka kulki vaikeuksien kautta voittoon, rohkeaksi julkisen sanan käyttäjäksi.
   Minna Canthista muodostunut kuva perustuu nimenomaan Lucina Hagmanin varhaiseen elämäkertaan, vaikka Canth eläessään itse julkaisikin lyhyen omaelämäkerran. Maijala näkee Hagmanin elämäkerran olleen suunnattu puolustamaan Canthin jälkimainetta vastustajien hyökkäyksiltä, mutta sen myös vaikuttaneen juuri päinvastoin, yksipuolinen kuva kun on saanut monet myös vieroksumaan naisasiakirjailijaa. Sen sijaan, että Hagmanin teos olisi saanut jälkipolvet näkemään Canthin kirjailijana ja ihmisenä, se on korostanut tämän sukupuolta siinä määrin, että koko tämän työ on arvotettu ja määritelty sen kautta.
   Maijalan väitöskirja (Passion vallassa, 2008) oli ensimmäinen laaja Canthin tuotannon tulkintaan keskittyvä tutkimus. Myöhemmän, tässä käsiteltävän elämäkerran lähtökohtana on Canthin aikalaisten näkemys Minna Canthista.

   Ulrika Wilhelmina Johnson syntyi Tampereella 19.3.1844. Hän oli paljasjalkainen kaupunkilainen ja kaupunkilaisuus kuului vahvasti hänen koko persoonaansa, hän katsoi suomalaista maalaiselämää aina ulkopuolisen silmin. Kaupunki on hänen teostensakin keskeinen miljöö, suomalainen maalaiselämä jää niissä usein etäiseksi. Teoksissa kohdataan maalta tulleita köyhiä, jotka etsivät tilaisuutta asettua kaupunkiin, tai sitten porvaristyttäret viettävät kesän maalla ihmetellen maalaisten elämää noiden teosten hymyillessä huvittuneesti kaupunkilaisten turistimaiselle ihastukselle ja kömpelyydelle luonnon keskellä.
   Nimensä Ulrika Wilhelmina sai vanhempiensa mukaan, hänen äitinsä nimi oli Ulrika ja isän Gustaf Wilhelm. Sukunimeksi tuli isän nimi, jonka tämä oli ottanut käyttöönsä tultuaan Tampereelle töihin Finlaysonin tehtaaseen.
   Vuonna 1852 Gustaf sai mahdollisuuden lähteä Kuopioon Finlaysonin kangaskaupan hoitajaksi. Tämä tiesi nousua yhteiskuntaluokissa, työläisperheestä tuli porvarisperhe.
   1850-luvulla Kuopio oli voimakkaasti kasvava ja kehittyvä pikkukaupunki. Savon pääkaupunki kaupungistui vauhdilla ja muutos tarjosi nousevalle porvaristolle paljon tilaisuuksia nostaa elintasoaan.
   Kuopion seurapiireissä Johnsoneille läheisimmäksi tuli keskiluokka, johon kuului alempia virkamiehiä, pikkukauppiaita, kauppa-apulaisia ja käsityöläisiä, ts. heidän itsensä kaltainen yhteiskunnallista nousua havitteleva ryhmä. Synnynnäiset porvarit suhtautuivat tähän uuteen yhä kasvavaan yhteiskuntaluokkaan epäilevästi ja ylenkatseella. Lisäksi nouseva keskiluokka puhui enimmäkseen suomea, kun vanha porvaristo puolestaan oli onnistunut pysymään umpiruotsinkielisenä, savolaesen haastelun keskellä. Kuopion porvaristo suhtautui aluksi nuivasti myös Johnsoneihin, mutta näiden kehittyvä vauraus nosti nämä pian kaupungin seurapiireihin.
   Minna hyväksyttiin oppilaaksi uuteen valtion tyttökouluun, joka oli tarkoitettu herrasväelle eli "sivistyneitten vanhempien lapsille". Oppilaitos oli ensimmäinen valtion tyttökoulu ja sitä pidettiin suurena edistysaskeleena naissivistyksen saralla.

   Koulun jälkeen Minna vietti pari vuotta kotona miettien, mihin suuntaan elämä nyt hänet veisi. Lucina Hagmanin johdolla elämäkerturit ovat arvelleet, että juuri Gustaf Johnson olisi halunnut pitää tyttärensä kotona huvittelemassa ja etsimässä aviomiestä. Maijalan mukaan tämä pohjautuu fiktioon, Minnan omaan Hanna-teokseen, missä isä käyttää valtaansa tyttäreensä ja estää tämän haaveet opinnoista.
   Minnan oman kertoman mukaan hän sai kuitenkin itse vapaasti miettiä omaa elämäänsä ja huvitteluun heittäytyminen tapahtui hänen omasta halustaan. Hän kuvaa pienoisomaelämäkerrassaan, kuinka noina vuosina "huvittelu vuorotteli melankolian kanssa" sekä kuinka hänen "'eroottinen tunteensa' heräsi ja sydämiä särkyi", kerran myös hänen oma sydämensä.

   Kun Minna kuuli opettajaseminaarin perustamisesta Jyväskylään, hän tiesi, mitä halusi. Aiemmin hän ei ilmeisesti ollut haaveillut opettajaksi opiskelemisesta eikä opettajan työstä. Omassa kertomuksessaan hänen ratkaisunsa opettajaseminariin lähtemisestä syntyi ennemminkin reaktiona Kuopion seurapiireissä syntyneisiin sotkuihin ja särkyneisiin sydämiin.
   Maijalan tulkinnan mukaan omaelämäkerran kertomus kevytmielisestä huvittelijatytöstä on kuitenkin varsin liioiteltu. Seminaariin hakiessaan Minna liitti hakemukseensa myös Kuopion ruotsinkielisen rouvasväenkoulun johtajattaren Christine Boldtin lausunnon, jonka mukaan Minna oli työskennellyt kahden vuoden ajan koulun alaluokan kieltenopetuksessa apuopettajana. Ainakin Boldtin mukaan Minna oli hoitanut työnsä kärsivällisesti ja järkevästi osoittaen siten soveliaisuutensa opettajan työhön.
   Sinänsä seminaariopintojen aloittaminen merkitsi Minnalle myös uuden identiteetin luomista, yritystä omaksua uusi vakavampi elämänasenne. Noihin aikoihin hän otti käyttöönsä tyttömäisen Mina-kutsumanimen sijaan Wilhelmina-nimensä vakavammalta vaikuttavan muodon Minna, jolla hän myös allekirjoitti seminaarihakemuksensa.
   Hakupapereiden joukossa on myös Minna Johnsonin pääsykoeaine Lesken perintömaa. Tuo vaatimaton kaunokirjallinen tekele lienee varhaisin kirjoittajaltaan säilynyt kaunokirjallinen teksti. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Turkkiin, missä tuomari Hassan ryhtyy puolustamaan kaltoinkohdeltua leskirouvaa, jolta keisari on vienyt perintömaat.

   Johan Ferdinand Canth oli maalaispapin poika, joka isänsä, Pälkäneen kappalaisen, kuollessa oli vasta 14-vuotias. Isän kuoltua perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin, ja Ferdinand joutui keskeyttämään opintonsa joksikin aikaa sekä työskentelemään kauppa-apulaisena, kunnes pääsi takaisin kouluun. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon ruotsinkielisestä lukiosta syyskuussa 1858. J.L. Runeberg oli toiminut koulun rehtorina ja jäänyt juuri edellisenä vuonna eläkkeelle.
   Helsingin Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon Ferdinand kirjautui syksyllä 1858 ja suoritti kandidaatintutkintonsa luonnontieteistä toukokuussa 1862. Tutkintonsa jälkeen hänet valittiin uuden kansakoulunopettajiaseminaarin luonnontieteiden opettajaksi.

   Uno Cygnaeuksen ajatusta miesten ja naisten yhteisseminaarista oli arvosteltu ankarasti. Moitteet ilmeisesti vaikuttivat Cygnaeukseen siten, että tämän suurimmaksi pelonaiheeksi muodostuivat mahdolliset suhteet mies- ja naisopiskelijoiden välillä.
   Opettajien ja oppilaiden välille syntyviä suhteita Cygnaeus ei kuitenkaan kyennyt mitenkään estämään, ja pian Minna ja Ferdinand löysivät toisensa. Ferdinand oli yhdeksän vuotta Minnaa vanhempi, mitä on pidetty yhtenä perusteena sille, että avioliitto olisi täyttänyt pelkästään vanhemman lehtorin toiveita. Maijala muistuttaa kuitenkin, että 1800-luvulla ei ollut mitenkään tyypillistä, että samanikäisten nuorten rakastumiset olisivat johtaneet avioliittoon. Usein mies oli Ferdinandin tavoin morsiantaan vanhempi, koska perheen elättämisen edellytysten hankkimiseen kului aikaa. Voi sanoa, että Ferdinandin kannalta Minnan kohtaaminen sattui juuri oikeaan aikaan.
   Ensimmäinen kosinta ei tuottanut Ferdinandin toivomaa tulosta ja tämä lähti opintomatkalle Saksaan ja Sveitsiin. Tuona aikana Minna keskeytti opintonsa.
   Aiemmat elämäkerturit ovat arvelleet Minnan jääneen pois seminaarista, koska tiesi Ferdinandin palaavan Saksasta ja pelkäsi kosijaansa. Maijala on tehnyt Minnan ja Cygnaeuksen kirjeenvaihdon sekä Minnan omaelämäkerran pohjalta johtopäätöksiä, joiden mukaan Minna olisi kamppaillut avioitumisen ja opettajanuran välillä - 1800-luvulla opettajana toimiminen olisi merkinnyt yksinäistä, naimatonta elämää yhteiskunnan silmätikkuna.
   Minnan elämäntarinassa on seikkaillut sitkeästi myös toinen kosija. On väitetty, että Minnan isä Gustaf olisi yrittänyt tyrkyttää tyttärelleen varakasta kauppiasta, joka oli myös tunnettu elostelija. Maijalan mukaan vaikuttaa kuitenkin siltä, että nuo jutut ovat lähteneet Minnan kaunokirjallisista teoksista, joita erityisesti Lucina Hagman on käyttänyt yksiselitteisinä elämäkerrallisina todistuksina Minnan omasta elämästä.
   Maijalan mukaan Minnan elämästä kerrotut tarinat ja myytit, joille ei tunnu konkreettisia todisteita löytyvän, viittaavat ennemminkin naiselämäkerran historiaan ja lajin konventioihin. 1900-luvun alussa naiselämäkerta oli uusi kirjoittamisen lajityyppi, itse asiassa Hagmanin Minna Canthin elämäkerta on ensimmäinen laaja suomalainen naisen elämäkerta. Suurmieselämäkerran koettiin antavan huonosti malleja naisen elämän kuvaamiseen, ja naisliikkeen keskuudessa harrastettu naiselämäkerta pyrki etsimään kirjoittamisen malleja muualta, myös kaunokirjallisuuden puolelta.
   Yksi vaikuttavimmista kuvausmalleista oli kehitysromaani, joka vaikutti voimakkaasti 1800-luvun jälkipuoliskon ajatteluun. Ja noissa naisten kehitysromaanerissa oleellisia ovat nimenomaan erilaiset vaikeudet ja vastoinkäymiset, joita kehittyvän päähenkilön on kohdattava.
   Myös kahden kosijan tarina on tuttu 1800-luvun kehitysromaaneista.Niissä tytön täytyy onnistua valitsemaan oikea kosija kahdesta vaihtoehdosta, joista toinen tietäisi kehityksen tyrehtymistä. Hagmanin luomassa Minna Canthin tarinassa isän suosikin valinta olisi johtanut taantumiseen, minkä Minna onnistuu välttämään valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän. Ja tämän tulkinnan mukaan Minna ei olisi valinnut Ferdinandia rakkauden tähden.
   Hagmanin mukaan Minna olisi vielä palannut Jyväskylään kevätlukukauden alussa. Kun Minna olisi saanut lehtori Canthin kirjoittaman luettelon syksyn aikana opetetuista asioista, olisi kirjeen mukana ollut myös uusi kosinta, mihin Minna olisi suostunut, Hagmanin mukaan väsytettynä.
   No, seminaarin kirjoissa ei nyt kuitenkaan ole merkintää, että Minna Johnson olisi palannut seminaarin oppilaaksi. Cygnaeus lähetti kyllä kirjeen Minnalle, missä kehotti tätä vielä miettimään paluuta, mutta kyseinen kirje on päivätty vasta helmikuun lopulle, ei kevätlukukauden alkuun.
   Maijala siis pitää Hagmanin tarinaa epäuskottavana. Hän arvelee Minnan ja Ferdinandin pitäneen yhteyttä epäonnisen ensimmäisen kosinnan jälkeen, jolloin Minna olisi kertonut Ferdinandille miettivänsä paluuta, mitä kautta ensimmäisen vuosikurssin primuksen kuulumiset olisivat kantautuneet myös Cygnaeuksen tietoon.
   Lopulta Minna teki ratkaisunsa. Ilmeisesti hän ei palannut lainkaan seminaariin. Joka tapauksessa, Minna ja Ferdinand kihlautuivat pääsiäisenä samana keväänä, vuonna 1865. Vihkiminen tapahtui Kuopiossa 17.9.1865.

   Omaelämäkerrassaan Minna muistelee avioliittonsa alkua itseironisesti. Hän kertoo ruoanlaiton sekä kodin ja miehen hoitamisen olleen täysin vastoin hänen luontoaan. Porvaristytön kasvatuksen saanut Minna oli todennäköisesti viettänyt enemmän aikaa käsitöiden ja musiikin parissa kuin opetellen käytännön taloustehtäviä. Eikä hänen ailahtelevaisuuteen taipuvainen vapaudentahtoinen luonteensa ollut myöskään karaistunut taloudenpitoon, vastuuseen eikä perheen huolehtimisesta koituneen työn määrään.
   No, joka tapauksessa. Minna antautui aviovaimon rooliin yhtä täydellisesti kuin kahta vuotta aiemmin opettajakutsumuksen valtaan. Ja tuohonkin Minnan omaelämäkerta suhtautuu lempellä itseironialla.
   Puolinaisuus ei heittäytyvälle luonteelle riittänyt, vaan Minna nosti itse ihanteekseen täydellisen alistumisen miehelleen, millaiseksi hän lienee avioliiton kuvitellut. No, parin vuoden aikana, parin vuoden vääränlaisen täydellisyyden tavoittelun jälkeen, turha ihanteellisuus haihtui, ja Minna oli jälleen oma itsensä ilman keinotekoisen roolin kannattelua.

   Perheeseen syntyi yhteensä seitsemän lasta, ensin neljä tyttöä, sitten kaksi poikaa. Kuopustytär syntyi seitsemäntenä lapsena vasta isänsä kuoleman jälkeen.

   Minna toteaa omaelämäkerrassaan, että Ferdinand oli luonteeltaan originelli, eikä välittänyt tavanomaisista seuraelämän vaatimuksista. Hagmanin elämäkerran mukaan Ferdinand oli tyly ja vetäytyvä tyranni, joka vasta vähitellen alkoi arvostaa vaimoaan sekä antoi tämän rakentaa heidän elämänsä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset verkostot. Minna oli avioliitossaan Hagmanin käsityksen mukaan ikeen alla, ja nuo vuodet olisivat määränneet koko Minnan kehityksen suunnan pitkiksi ajoiksi eteenpäin.
   Ferdinand Canthin nekrologin kirjoittaja, joka oli ilmeisesti K.G Göös, joka oli myös kirjoittanut ylioppilaaksi Porvoon lukiosta ja tuntenut Ferdinandin poikaiästä alkaen, kuvaa Ferdinandin luonnetta hieman toiseen tapaan. Hänen mukaansa vanhempien kodista peritty "suuri oikeuden tunto ja tahdon lujuus harmittoman leikillisyyden kanssa olivat hänen luontonsa huomattavimpia puolia".
   Maijala kyseenalaistaa tähän saakka vallinneen käsityksen Ferdinad Canthista jurona ja sosiaalisesti vetäytyvänä luonteena. Ferdinand oli kyllä opettajana vaativa ja usein myös vakava, mutta hän saattoi olla perheelleen ja ainakin läheisimmille ystävilleen hyvinkin lämmin ihminen, toisin kuin Hagmanin elämäkerta väittää. Nekrologiassakin käytetään Ferdinandista toistuvasti kuvausta "rakastettu".

   Canthit olivat yhteiskunnallisesti varsin aktiivisia. Ferdinandin nekrologissa nostetaan erityisesti esiin miehen väsymätön toiminta nälkävuosina 1867-68 sekä työn vaivaishoitokunnan jäsenenä nälkävuosien jälkeen. Myös Jyväskylän kulttuurielämässä Ferdinand huomattiin erityisesti suomenmielisten piirissä, olihan hänet kutsuttu jo vuoden 1865 toukokuussa Suomalaisen kirjallisuuden Seuran jäseneksi.
   Myös Minna oli erittäin aktiivinen antamaan apuaan tarvitsijoille. Hagmanin mukaan Minna pyrki omin käsin auttamaan sairaita sen minkä pystyi. Hän keitteli pyykkirannassa pahanhajuista linimenttiä sairaille lapsille, minkä reseptin hän oli saanut eräältä parantajalta omalle sairastelevalle Anni-tyttärelleen.
   Minna tunnettiin Jyväskylässä sairaiden lasten auttajana, ja hänestä alkoi muodostua jopa melko myyttinen hahmo. Levitettiin mm. huhua, että hän pystyisi katsomisella parantamaan riisitaudin vaivaamia lapsia. Minna itse pyrki selittämään, että kuka tahansa pystyi parantamaan linimentillä, siihen mitään loitsuja tarvittu.
   Toisinaan Minnan mukana olivat ystävättäret, lehtorinrouvat Flora Wallin ja Ida Nonsdorff, mutta usein Minna meni sairaanhoitoretkilleen yksin. Hän pukeutui tällöin mahdollisimman yksinkertaisesti, koska oli havainnut siten tavoittavansa paremmin työväen luottamuksen. Tästä monet säätyläisrouvat olivat närkästyneitä, he kun katsoivat Minnan heikentävän pukeutumisellaan koko porvarissäädyn arvovaltaa.
   Ja kyllä jotkin Minnan ehdotuksista olivat liikaa myös hänen ystävilleen. Esim. kerran Minna oli ehdottanut, että menisivät yhdessä kapakkaan laulamaan hengellisiä lauluja ja puhumaan juomarit pois sieltä, mihin toiset eivät lähteneet.

   Vuonna 1870 Canthit rakensivat Jyväskylään talon, Minnan piirustuksiin pohjautuen. Canthit muuttivat taloon vielä saman vuoden aikana, mutta sisustamista  jatkettiin vielä tulevina vuosina, seiniä maalattiin ja tapetoitiin. Viisi vuotta rakentamisen jälkeen talo maalattiin ulkoa harmaalla öljyvärillä ja siihen lisättiin lasikuisti. Kotiin kuului myös puutarha, jonka hyötykasvitarha oli ilmeisesti Ferdinandin valtakuntaa, puutarhanhoito kun kuului tämän harrastuksiin ihan yleisestikin, hän mm. suomensi Erik Lindgrenin Kyökkikasvit-luvun teoksesta Käsikirja puutarhanhoidosta.

   Opettajaseminaarin opettajat toimivat myös monilla muilla aloilla. Monet heistä ryhtyivät sivutoimisiksi liikemiehiksi, esim. kustantajiksi. Lehtori Canth ja hänen kollegansa, seminaarin voimistelun ja ruotsin lehtori K.G. Göös olivat pyrkineet julkaisemaan kasvatusopillista lehteä, mutta eivät olleet onnistuneet järjestämään lehdelle rahoitusta. He lähestyivät jyväskyläläistä liikemiestä Heikki Fabian Helmistä, joka oli vuonna 1871 perustanut paikkakunnalle ensimmäisen sanomalehden nimeltä Keski-Suomi.
   Lehden julkaisemat kasvatusopilliset artikkelit johtivat yhteistyöhön myös toisaalla. Canth, Göös ja Helminen ostivat Jyväskylästä kirjapainon, jossa lehteä painettiin. Pian paino myytiin Göösin yhdessä A.G. Weilinin kanssa perustamalle kirjakauppa- ja kustannusliikkeelle.
   Weilin + Göös kustansi mm. useiden seminaariopettajien kirjoittamia oppikirjoja, joilla oli maassa kova kysyntä, muiden mukana lehtori Canthin Luonnon-opillisen Oswiitan.

   Maaliskuussa 1874 Ferdinand yleni Keski-Suomen aputoimittajasta sen päätoimittajaksi, kun Helminen itse halusi jättäytyä toimitustyöstä syrjään. Minna ryhtyi ottamaan aktiivisemmin osaa toimitustyöhön.
   Lehti ilmestyi kerran viikossa. Sen sisältönä olivat Jyväskylän ja maakunnan uutisten sekä "huhujen" lisäksi myös Helsingin kuulumisia. Esimerkiksi Suomalaisen teatterin esityksistä raportoitiin tiuhaan.
   Lehdessä näkyi myös luonnontieteen lehtorin kädenjälki. Heti maaliskuussa tämä julkaisi kaksiosaisen luonnontieteellisen artikkelin Muurahaisten luonto ja elämäntavat.
   Lehdessä julkaistiin myös paljon kaunokirjallisuutta, vaatimattomia käännöskertomuksia, mutta myös joitain alkuperäisiä runoja ja kertomuksia. Ja koska lehtori Canth oli seminaarin varajohtaja, lehdessä käsiteltiin myös suhteellisen paljon koulutusta ja kansakouluasiaa.

   Minna siis kirjoitti lehteen aktiivisesti. Ja joutui kärsimään kerkeästä kielestään, joka ei aina ennättänyt ottaa huomioon julkista ympäristöä, missä hän ajatuksiaan esitti. Esim. kun Minna kirjoitti "jyriseviä artikkeleita paloviinaa vastaan", häneltä unohtui yksi tärkeä seikka: "Mutta oi voi! Olin unohtanut, että sanomalehden omistaja omisti myös viinanpolttimon."
   No, raittiusaate nyt kuitenkin oli lähellä Minnan sydäntä. Joten, Helmisen busineksista huolimatta, Minna alkoi sitkeästi kampanjoida viinan kiroja vastaan.
   Vuoden 1875 lopulla Minna ja Ferdinand joutuivat sitten lopettamaan Keski-Suomi -lehdessä. Niiden raittiuskirjoitustensa takia.
  Ferdinandin jälkeen Keski-Suomen otti toimittaakseen K.J. Gummerus, joka tunnettiin paitsi lehtimiehenä, myös kirjailijana. Ja oli hänellä jo oma kustantamokin.

   Pari vuotta Keski-Suomessa lopettamisen jälkeen Cantheille tarjottiin toimitettavaksi uutta Päijänne-lehteä. Sen oli perustanut heidän kanssaan samoilla raittiuslinjoilla oleva Göös. Tosin melko pian Canthit jättäytyivät lehdestä pois, Ferdinandin sairastuttua.

   Minnan isä Gustaf vieraili Canthien luona kesällä 1877. 4.7. päivätyssä kirjeessä isä selostaa matkaansa vaimolleen kertoen, kuinka "wiina putellini korkki meni auki Rautalammin ja Kiwisalmen välillä ja wiina meni kaikki maahan niin, etten saanut koko wiinasta paitsi aamuryypyn".
   Isän sanelema kirje on Minnan käsialalla kirjoitettu ja samalle paperille jatkuu Minnan ruotsiksi kirjoittama kirje sisarelleen Augustalle. Minna antaa ohjeita isän viinaryyppyjen säännöstelyssä ja pyytää, ettei Augusta lähettäisi Kuopiosta kovin paljoa viinaa kerralla: "Tähän saakka on pullo riittänyt kaksi päivää eli 8 snapsia päivässä, ja sillä on gubbe pysynyt kunnossa ja täysin selvänä koko ajan."
   Isän alkoholismi oli Johnsonin perheessä ilmeisen avoimesti puhuttu asia, ja sisarukset pohtivat isän ryyppyjen määrää kuin lääkkeiden annostusta sairaalle. Samaan aikaan Minnan kirjeestä Augustalle käy ilmi myös yhteinen tavoite saada gubbe pidettyä Jyväskylässä, pois Kuopiosta ja samalla ilmeisesti pois liikkeen hoidon jaloista.
   Johnsonien kauppaliike Kuopiossa oli joutunut monien muiden tapaan vaikeuksiin 1860-luvun lopun suurten nälkävuosien aikana. Gustaf otti epäonnistumisen liiketoimissaan ilmeisen raskaasti ja ajautui alkoholismiin. Ilmeisesti alkoholi oli maistunut jo aiemmin, samoin kuin myöhemmin Minnan veljelle Gustille, joka mainitaan isänsä luontoiseksi.
   Kesällä 1877 Gustafin alkoholin käyttö oli jo selkeästi ongelma, jota Minna ja muut sisarukset pyrkivät hoitamaan. Juomisen myötä Gustafin terveys huononi nopeasti ja hän kuoli äkillisesti 8.10.1877.

   9.8.1877 juhlittiin Kuopiossa Minnan sisaren Augustan ja muusikko Constantin Littsonin häitä. Maijala näkee avioitumisen olleen itsenäisyyden menetyksen kannalta kova isku Augustalle. Kuopiossa tämä oli toiminut itsenäisenä liikkeenharjoittajana, mutta muutto Constantinin kanssa Helsinkiin lopetti hänen oman urakehityksensä tykkänään.
   Pian avioitumisensa jälkeen Augusta alkoi sairastella, ja hänen miehensä rajoitti ankarasti hänen liikkumistaan. Edes isänsä hautajaisiin Augusta ei päässyt. Maijala toteaa kuitenkin, ettei matkustuskiellon takana ollut pelkästään aviomiehen mielivalta, Augustan vointi oli tuolloin jo selvästi heikentynyt.
   Augusta kuoli 7.12.1877. Kirkonkirjoihin on merkitty kuolisyyksi lefverlidande eli maksavaurio.
   Usein kirkonkirjoihin merkitty kuolinsyy kuvasti enemmänkin vainajan sairauden oireita kuin sen syitä. Augustan kirjeet kotiin eivät paljasta, tiesivätkö lääkärit sairastamisen syitä. Sinänsä, 1800-luvulla naispotilaalle ei itselleen aina edes kerrottu.

   Myös lehtori Canth sairastui. Minna kertoo kirjeissään tämän kärsineen vatsastaan, mutta lisäksi etenevä aivosairaus antoi jo merkkejä. Lehtori Ernst Bonsdorff tapasi entisen kollegansa tämän viimeisinä aikoina Helsingissä, missä tämä oli erikoislääkäri Selim Oswald Wasastjernan potilaana, ja kuvasi tämän olleen "loppuun kulunut mies". Bonsdorffin mukaan "Canthin ajatuskyky suuresti väheni, ja hän muuttui lopulta lapselliseksi".
   Minna matkusti Helsinkiin Ferdinandin viimeisen kirjeen jälkeen ja ennätti vielä miehensä sairasvuoteen äärelle. Ferdinand Canth kuoli 13.7.1879. Kuolinsyyksi on merkitty "aivojen tulistus".

   Tutkiessaan Canthien avioliittoa dokumenttien kertomaa vasten, Maijala näkee Minnan olleen muihin kaltaisiinsa rouviin nähden hyvin vapaassa asemassa. Kuten Minna omaelämäkerrassaan kertoo, oli hänen miehensä hyvin originelli, eikä tämä noudattanut säätynsä sopivaisuussäännöksiä mitenkään tiukasti, joten Minnakin sai vapaasti ottaa oman tilansa ja tehdä asioita, joita halusi, vaikka toisinaan muut rouvat paheksuivatkin.
   Hagmanin onnettomaksi kuvailema avioliitto perusteli Minnan voimakkaita mielipiteitä naisasiassa ja antoi tunnetut kasvot naisten alistetulle asemalle. Mutta tarvitaanko sellaisia edelleen? Maijala kysyy, joko voisimme raaputtaa myyttisten kerrostumien alta esille kuvan Minnasta ja Ferdinandista sellaisina kuin dokumentit heistä kertovat?

   Minnan kirjailijanidentiteetin synty sijoittuu samoihin vuosiin kun hän menetti miehensä ja koko hänen elämänsä mullistui. Seitsemännen lapsen syntymä kaiken huolen ja muutoksen keskellä aiheutti myös vakavan mielenterveydellisen kriisin, josta nykyisin käytettäisiin todennäköisesti nimitystä synnytyksen jälkeinen masennus. Omaelämäkerrassaan Minna kertoo mielen tuskan äityneen niin kovaksi, että hän oli mielenhäiriössä halunnut ottaa vauvan hengiltä.
   Miehen kuolemaa ja lapsen syntymää seurannut ilmeisen vakava masennus jätti Minnan elämään pysyvän piirteen. Siitä lähtien Minnan kirjeitä väritti korostunut oman ja läheisten terveydentilan seuraaminen, sairausten raportointi sekä  mielenterveyden lopullisen menetyksen pelko. Minnan kirjeistä hahmottuu sairaskertomus, joka kertoo paitsi hänestä itsestään, myös ajan ihmiskuvasta ja siitä, millaista oli olla naturalistinen naiskirjailija 1800-luvun lopulla.

   Miehensä kuoleman jälkeen Minna joutui nopeasti karun todellisuuden eteen, kun hänen oli luovuttava heidän rakentamastaan Jyväskylän-kodista. Canthit olivat 1870-luvun alkupuolella hankkineet omistukseensa Johnsonin perheen kotitalon Kuopiossa, ja koska leskeneläke ei riittänyt kahden asunnon lainojen maksuun, Minna päätti myydä kotinsa Jyväskylässä ja muuttaa lapsineen Kuopioon.

   Minna kirjoittaa 16.4.1880 Jyväskylään ystävälleen Lilli Leinbergille, kuinka hän aikoo ottaa vähitellen Canthien kuopiolaisen kauppaliikkeen haltuunsa ja ryhtyä harjoittamaan kauppaa suuremmassa mitassa, jolloin siitä tulisi kaksin verroin tuottoisampaa.
   Kauppiaaksi ryhtyminen tarkoitti Minnalle alennusta säädyssä. Lehtorin leskenä hän olisi nauttinut Kuopion seurapiireissä suurempaa arvostusta, toisaalta perheen elanto olisi ollut niukka.
   Minna ryhtyi uurastamaan kaupan tulevaisuuden eteen ja jo keväällä liikkeen tilinpäätös osoitti selvää kasvua. Tulevaisuus kauppiaana ei selvästikään tarkoittanut Minnalle pelkästään riittävän elintason saavuttamista, vaan hän heittäytyi intomielisesti liiketoiminnan suunnitteluun.

   Aluksi Minna otti hoitaakseen pelkästään lankakaupan. Päärakennuksen sekatavarakauppa pysyi ensi alkuun Gustin hoidettavana. Myös Ulrikalla oli Kanttilan korttelissa omaa liiketoimintaa. Hän valmisti ja myi sahtia pihan puolta maalta tulleelle kirkkokansalle pyhäaamuisin, ja riittipä sitä kaupunkilaisillekin, jotka hakivat sitä kymmenellä pennillä omiin astioihinsa. Sahdin valmistamisessa yli jäänyt sakkahiiva myytiin taikinahiivaksi.
   Kerran Gusti teki niin suuren taloudellisen vahingon liiketoimissaan, että Minna otti myös sekatavarakaupan hoitoonsa. Apulaiseksi tuli Kauppis-Heikki, joka oli ollut renkinä pappilassa ja ryhtynyt sittemmin kiertokoulunopettajaksi. Itseoppineella Kauppis-Heikillä oli myös kaunokirjallisisa suunnitelmia, mistä syystä Minna kiinnostui hänen tuttavuudesstaan.
   Kauppis-Heikki oli työssään toivottoman hidas ja kömpelö. Minna järjesti tälle töitä myös Suomalaisesta teatterista, kulissimiehenä, mutta myöskään siellä ei nopeus riittänyt. Kuitenkin he ystävystyivät, ja Minna tuki monin tavoin Kauppis-Heikin kirjailijanuraa keväällä 1886 ilmestyneestä Tarinoita-kokoelmasta lähtien.
   Vaikuttaa siltä, että toimeliaan ja yhteiskunnallsiesti aktiivisen Minnan rinnalla Gusti-veli eli laiskaa ja moraalitontakin elämää. Gustilla oli hyvin vähän kiinnostusta sisarensa perheeseen ja hän elikin erillänsä. Äitinsä kanssa Gustilla oli hyvin lämpimät välin ja tämä hemmottelikin alkoholisoitunutta poikaansa.

   Minna nousi nopeasti varteenotettavaksi tekijäksi Kuopion talouselämässä. Hän ystävystyi mm. tukkukauppias Gustaf Raninin kanssa, jonka sai myöhemmin puhuttua antamaan Suomalaisen teatterin seurueelle ilmaiset matkat höyrylaivoillaan. Arvostuksesta ja kunnioituksesta kollegojen taholta kertoi sekin, että Minna valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleiseen kauppiaskokoukseen.
   Kauppiaanakaan Minna ei unohtanut voimakasta sosiaalista oikeudenmukaisuustuntoaan. Hän liittyi mukaan vuonna 1887 järjestäytyneen Kuopion Työväenyhdistyksen naisosastoon heti sen perustamisen jälkeen vuonna 1894. Raittiusseuran hyväksi Minna toimi mm. pitämällä sen tapaamisissa esitelmiä ja osallsitumalla varainkeruuarpajaisiin.
   Muihinkin yhdistyksiin ja seuroihin Minna liittyi. Kuopion keskeisin suomalaismielisten yhdistys oli luonnollisesti vuonna 1877 perustettu Suomalainen Seura, jonka toimintaan Minna meni perheineen aktiivisesti mukaan. Jo vuoden 1881 syksyllä hänet valittiin seuran johtokuntaan. Tällöin mukana olivat mm. tyttökoulun opettajaksi vastikään valittu Hilda Asp sekä Kustaa Killinen, kuuromykkäin koulun johtaja, joka oli Minnan tavoin muuttanut Kuopioon edellisenä vuonna.
   Vaikuttaa siltä, että Kuopiossa suomenkieliset ja ruotsinkieliset kahakoivat antaumuksellisemmin kuin Jyväskylässä. Minnalle, joka hallitsi molemmat kielet, oli hämmentävää joutua keskelle kiivasta kieliriitaa. Sinänsä, suomi oli Minnan äidinkieli, selkeästi. Näytelmän Sylvi kirjoittaminen ruotsiksi ei merkinnyt hänelle kirjoituskielen totaalista vaihtamista, se oli ainoastaan reaktio Suomalaisen teatterin johtajien tiukkaa tuomitsevaa linjaa vastaan. Lisäksi kirjoittamalla ruotsiksi Minna pystyi tavoittamaan yleisöjä, joihin hän ei suomen kielellä ulottunut.

   Minnan yhteiskunnallinen toiminta Kuopiossa keskittyi erityisesti koulutukseen. Hän oli aktiivisesti mukana perustamassa esim. Kuopion käsityökoulua 1884, Kuopion kauppakoulua 1887 ja Kuopion Yhteiskoulua 1893. Lisäksi hän oli mukana Kuopion kansakoulun johtokunnassa 1889-1894 ja otti ahkerasti osaa kokouksiin. Kauppakoulussa hän toimi johtokunnan varapuheenjohtajana 1887-1892 ja johtokunnassa kuolemaansa saakka.
   Nuorten kokoontumiset Canthien Kanttilassa johtivat syksyllä Oras-seuran perustamiseen. Seuran tarkoituksena oli "herättää nuorissa jäsenissään kirjallisia harrastuksia ja edistää heidän esiintymis- ja kertomistaitoaan". Heillä oli myös oma Oras-niminen lehti, jota lähinnä tytöt toimittivat.
   Oras-seurassa oli asiallisen asian ohessa tärkeää myös huvitella. Hanna Aspin mukaan Minnalla oli leikeissä yhtä hauskaa kuin muillakin.
   Nuorten Kanttilassa viettämään aikaan kuului kuitenkin aina jonkinlaista kulttuuriohjelmaa, pieniä esityksiä, näytelmiä ja musiikkia. Asp ja Minnan tyttärien luokkatoveri Liekko Hakulinen ovat muistelleet, että kaikista Kuopion tyttökoulun vanhempien "pullabaaleista" Kanttilassa oli hauskinta juuri siksi, että siellä oli tanssin ja virvokkeiden ohessa myös "henkistä ohjelmaa", minkä Minna piti ehtona baalien järjestämiseen. Esimerkkinä Maijala mainitsee tyttöjen esittämän Minnan kirjoittaman vuoropuhelun Vekkuli ja Kekkuli, joka oli suuri menestys.

   Kuopion konservatiivisissa piirteissä Kanttilan nuorten vapaata seurustelua ei katsottu hyvällä. Vastustajien keulahahmoksi nousi Kuopion piispa Gustaf Johansson, joka nosti Minnan ja hänen kodissaan pitämänsä nuorten piirin esimerkiksi uudesta turmeltuneesta moraalista. Syksyllä 1884 piispa Johansson otti Oras-piirin iltaseurat esille Hämeenlinnassa johtamassaan pappien kokouksessa, missä oli sitten puhuttu, kuinka Minna Canth villitsee nuorisoa ja levittää ateistisia mielipiteitä - mikä puolestaan huvitti Minnaa itseään, joka ei moista keskustelua pystynyt ymmärtämään.
   Minna Canth, hänen teoksensa ja Kanttilan piirissä keskusteltu uusi luonnontieteellinen maailmankuva nähtiin vaarallisina. Piispa Johanssonin oma syvä henkilökohtainen kokemus oli, että uuden naturalistisen kirjallisuuden edustama moraali oli turmeltunutta ja tuhoisaa.
   Ennen Kuopion piispaksi tuloaan Johansson oli toiminut dogmatiikan ja siveysopin professorina. Hän oli johtanut raamatunkäännöskomiteaa ja oli julkaissut useita teoksia kristillisestä opista. Dogmaattisessa varmuudessaan ja ylemmyydentunnossaan hän oli monessa suhteessa Minnan kirkkokritiikin kohteena, eikä kirkollisilta piireiltä toisaalta löytynyt ymmärrystä Minnan teosten kristillisyyteen pohjautuvalle ihmisrakkaudelle.

   Aikalaiset käsittivät Minnan jumalankieltäjäksi ja tämän tekstit jumalanpilkaksi. Monissa tämän teoksissa papit ja uskonnon harjottaminen kuvataankin ironisessa sävyssä. Maijala kuitenkin näkee uskon kysymysten olleen Minnalle tärkeitä henkilökohtaisessa elämässä, tämä oli hyvinkin uskonnollinen ja työsti hengellisiä kysymyksiä koko elämänsä.
   On otaksuttu, että uskonnollinen kasvatus olisi ollut erityisesti Minnan äidille tärkeää ja että juuri äidiltään herkkä Minna olisi saanut taipumuksensa uskonnolliseen melankoliaan, jota hän omaelämäkertansa mukaan koki jo lapsuudessaan. Myös ensimmäinen opettajatar mamselli Hydén Tampereella oli hyvin uskonnollinen ja hän vaikutti suuresti nuoren Minnan kehitykseen.
   Minna kertoo omaelämäkerrassaan, kuinka hänen lapsuudessaan uskonnonopettaja oli sanonut Jumalan kutsuvan eniten rakastamansa lapset varhain luokseen. Herkän lapsen mielessä mielikuva lapsia rakastavasta Jumalasta sekoittui melankoliseen toiveeseen kuolla.

   Wapaita Aatteita -lehden ensimmäisessä numerossa heinäkuussa 1887 julkaistiin artikkeli Kristinopin ydin unhotettu, missä esiteltiin venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin ajatuksia. Artikkelin kirjoittajan nimeä ei mainita, mutta todennäköisesti kirjoitus on lähtöisin Minna Canthin kynästä.
   Tolstoi oli pettynyt ortodoksisen kirkon opetuksiin, missä hän näki ristiriitaisuuksia - kirkko mm. puolusti kuolemanrangaistusta, sotia, vainoja ja suvaitsemattomuutta. Opeissaan ja dogmeissaan kirkko oli Tolstoin mielestä etääntynyt Kristuksen aidoista opetuksista, joihin hän tahtoi palata.
   Tolstoin mukaan kirkon oppi viimeisellä tuomiolla kirkastettavasta "kärsimyksen kruunusta" oli vahingollista taikauskoa, minkä avulla valtaapitävät hallitsivat alistettuja pitämällä nämä nöyrinä. Hänen mielestään Kristuksen todellinen sanoma oli vallankumouksellista sekä yksilöeettisessä että sosiaalieettisessä mielessä. Sitä noudattamalla Tolstoi uskoi sotien ja köyhyyden lakkaavan ja valtiovallan kontrollin käyvän tarpeettomaksi. Sen tilalle astuisi uusi yhteisöllisyys, missä ihmiset pitäisivät huolta toisistaan.
   
   Minnan teoksissa esiintyvät lääkärit, uuden maailmankuvan edustajat, tuovat usein esiin tolstoilaisia ajatuksia. Kuitenkin se Minnan kaikkein tolstoilaisin hahmo on novellin Hullu-Suutari suutari. Novellin puhtaaksikirjoitettu käsikirjoitus on säilynyt kirjoittajansa arkistossa, mutta ei tiedetä, onko sitä koskaan julkaistu, joten sen on jäänyt aiemmin Canth-tutkimuskessa vähälle huomiolle.
   Novelli on kertomus suutarista, joka toimii hymyillen vasten totunnaisia sosiaalisia sääntöjä. Tämä huomaa epäkohdat, joille muut ovat välinpitämättömiä, ja pyrkii korjaamaan niitä kaikessa hiljaisuudessa, kiitosta odottamatta. Ja tämän vuoksi häntä pidetään kahelina.

   Jo ennen kuin tutustui henkilökohtaisesti Juhani Ahoon oli Minna kuullut tästä tämän nuoremmalta veljeltä Kalle Brofeldtiltä, joka kuului Oras-seuraan. Maaliskuussa Brofeldt antoi Minnalle luettavaksi Ahon novellin. Ilmeisesti novellia ei vielä ollut julkaistu, koskapa Brofeldt pyytää veljeltään anteeksi oman käden oikeuttaan.
   Minna innostui novellista. Ja tämän jälkeen Minna seurasi Juhani Ahon kirjallista alkutaivalta tarkasti.

   Elisabet Järnefelt, alkujaan Clodt von Jürgensburg, oli pietarilaista aatelis- ja kulttuurisukua sekä saanut laajan yleissivistyksen kirjallisuudessa ja taiteissa. Hänen setänsä oli Venäjän kuulusimpia kuvanveistäjiä, hänen veljensä puolestaan maisemamaalari ja Pietarin taideakatemian professori. Kun hän avioitui suomalaismielisen Alexander Järnefeltin kanssa vuonna 1857, hän päätti opiskella suomen kielen ja tutustua Suomen kansaan. Helsingissä asuessaan Järnefeltit liikkuivat fennomaanien johtohahmojen kanssa samassa seurapiirissä ja olivat kansallisen keskustelun ytimessä.
   Elisabetin merkitys Juhani Ahon kirjailijantaipaleen alkuvaiheessa oli suuri. Hän tunsi hyvin venäläistä realistista kirjallisuutta ja Vissario Belinskin taideteoreettisia kirjoituksia. Hän alkoi ohjata myös Ahoa realistiseen suuntaan käyttäen tärkeimpänä ohjeena sitä, että kaiken piti tuntua tekstissä todelliselta.

   Elisabetista ja hänen lapsistaan tuli usein nähtyjä vieraita Kanttilassa. He kävivät Minnan luona parhaimmillaan lähes päivittäin välittämättä soveliaista vierailuajoista. Canthien ja Järnefeltien välille syntyi lämmin ja välitön tuttavallisuus.
   Keskinäisessä suhteessaan Minnan kanssa Elisabet nautti suuresti tämän originelleista seurustelutavoista ja käyttäytyi itsekin tämän luona vieraillessaan hyvin epäsovinnaisesti. Mutta Elisabet, kuvernöörin puoliso, piti kiinni etiketistä kaikissa muissa tilanteissa. Toisin kuin Minna, joka joutui varsinkin Alexanderin hampaisiin vieraillessaan Järnefelteillä.
   Aikanaan myös Elisabet alkoi kokea Minnan hankalaksi tapaukseksi. Ja omassa kirjeenvaihdossaan alkaa kirjoittaa tästä pilkalliseen sävyyn.

   Vuoden 1886 lopulla Juhani Aho muutti Kuopioon. Hän pääsi jälleen läheisempään yhteyteen Elisabetin kanssa, mutta suhteessa Minnaan Ahon saapuminen merkitsi railon kasvua, ja välit rikkoutuivat keväällä 1887. Minna Canth oli sekä Järnefeltien että Aho/Brofeldtien julkisen vinoilun kohteena vuosikausia. Sittemmin, syksystä 1889 lähtien, Minnan ja Ahon suvun alkoivat uudelleen lämmetä.

   Minnan äiti Ulrika eli "mummu" kuoli 82-vuotiaana 28.1.1893. Juhani Aho muistelee, kuinka sahtikauppaa talon kivijalassa pitänyt Ulrika-mummu oli ollut kuin "talon tonttu, joka tuotti sille sen tunnettua kauppaonnea". Hiljaisena eläväisen talouden piirissä elänyt Ulrika kuului olennaisesti talon tunnelmaan ja etenkin lapsille hänen merkityksensä oli ollut suuri.
   Raskaimmin mummun kuoleman otti Gusti, vanhapoika, joka oli ollut äitinsä huolehdittavana. Minna kertoo, kuinka Gusti oli äidin viimeisinä päivinä hoidellut tätä väsymättä. Äidin kuoleman jälkeen Gusti Hanna Aspin mukaan ryhdistäytyi ja alkoi taas autella kaupassa. Ilman äitinsä pyyteetöntä huolenpitoa Gusti koki siis tarpeelliseksi osallistua talon toimiin.
   Gustin elämä ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla järjestyä ennen kuin hän kuoli 4.5.1894, runsas vuosi äitinsä jälkeen.

   Minna Canthin 50-vuotispäivää 19.3.1894 juhlittiin Kuopiossa näyttävästi ohjelmallisella illanvietolla Seurahuoneella. Vieraita oli lähes 150 ja kaikki olivat pukeutuneet juhlatamineisiin. Sekä ruokalajit että ohjelmanumerot oli nimetty humoristisesti viittauksilla kirjailijan teoksiin ja niiden henkilöhahmoihin. Minnan istumapaikan kohdalla oli hohtokirjaimin kaikkien hänen teostensa nimet.
   Kun kunniavieras saapui paikalle, hänelle ojennettiin kukkavihko, jonka silkkinauhoihin oli kirjoitettu sitaatti Papin perheestä: "Elämä ei voi pysähtyä, sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin. Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä." Kustaa Killinen piti juhlapuheen, jossa hän osoitti, kuinka Minnan kirjailijaluonne oli "Suomen runottaren synnyttämä ja suomalaisen kansan hengen muodostama". Hän nosti esille myös Minnan merkityksen naisasian esille tuojana, mutta korosti, että tällä oli myös miespuolisia ystäviä, jotka kunniooittivat tätä yhtä lailla.
   Naistovereiden puolesta puheen piti Elisabeth Stenius, joka korosti, että Minna Canthissa toteutuvat naisen monet puolet. Hän nosti esille myös Minnan kirjoitukset naisten elämästä ja sen epäkohdista. Maijala haluaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka Stenius korostaa samalla, kuinka Minna on liikkunut monilla aloilla ja kirjoittanut monista muistakin kansallisista kysymyksistä, ja Stenius tuntuu samalla varoittavan tulkitsemasta Minna Canthia liian yksipuolisesti pelkäksi naisasianaiseksi.
   Minna kiitti osakseen saamastaan huomiosta hyvin vaatimattomasti. Hän itse piti juhlaansa nimenomaan aatteen juhlana eikä halunnut ottaa kunniaa yksilönä.

   Pari päivää ennen syntymäpäiväänsä Minna oli saanut selkäänsä noidannuolen ja oli joutunut keräämään kaikki voimansa voidakseen osallistua juhlaan. Juhlan jälkeen hän kertoikin ollessaan "kerrassa maahan lyöty".
   Lucina Hagman kertoo Minnan saaneen kesken juhlan sydänkohtauksen. Läheiset säikähtivät, samoin Minna itse. Mutta levättyään hetken sivuhuoneessa Minna palasi juhlaan, eivätkä useimmat vieraat saaneet tietää asiasta mitään.

   Minna oli aloittanut novellien julkaisemisen jo varhain Päijänne-lehdessä ja ne oli painettu yhteisniteeksi Novelleja ja kertomuksia I vuonna 1878. Itse hän aikoinaan totesi, että vasta näytelmän kirjoittaminen merkitsi oikean kirjailijantyön alkamista, että kirjoitustyö alkoi näytelmän Murtovarkaus kirjoittamisesta.
   Minna kuvailee omaelämäkerrassaan, kuinka oikean teatterin näkeminen Jyväskylässä Suomalaisen teatterin vierailunäytännöissä oli hänelle käänteentekevä kokemus. Itse asiassa, jos Minna olisi tuolloin ollut nuorempi ja perheetön, maailma todennäköisesti tuntisi hänet näyttelijänä. Minnan tuttava postimestari Robert Kiljander meni sitten ehdottamaan, josko Minna ryhtyisi kirjoittamaan niitä näytelmiä.
   Palo näytelmien kirjoittamiseen syntyi siis kosketuksissa teatteriin ja halusta olla mukana tuossa maagisessa maailmassa. Maijala lisää kuitenkin, että toisaalta näytelmän kirjoittaminen liittyi voimakkaasti myös Minnan perheen kansalliseen harrastukseen. Vuonna 1892 Minna kertoi kirjeessä Hannes Gebhardille ryhtyneensä alun perin kirjoittamaan juuri kansallisen innostuksen siivittämänä.
   Maijala korostaa, että kansallisessa työssä juuri näytelmä oli se kirjallisuudelaji, millä voimakkaasti edistettiin omankielisen kulttuurin kehittymistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli vuonna 1860 järjestänyt suomenkielisille kirjoittajille näytelmäkilpailun, jonka oli voittanut Aleksis Kiven Kullervo.
   Kansallisesta innostuksesta oli saanut alkunsa myös Suomalainen teatteri, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1872, siitäkin huolimatta, että monet olivat epäilleet suomenkielisen teatterin toiminnan lopahtavan heti alkuunsa. Teatteria johtivat alusta saakka Kaarlo Bergbom, Aleksis Kiven ystävä ja varhainen tukija, sekä Kaarlon sisar Emilie, jotka pyrkivät aktiivisesti tukemaan suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden kehitystä.

   Marraskuussa 1879 Minna lähetti Suomalaisen teatterin johtajalle, tohtori Bergbomille, Helsinkiin näytelmän arvioitavaksi ja otettavaksi huomioon teatterin ohjelmistoa valmisteltaessa. Bergbom piti näytelmästä, mutta ehdotti siihen muutamia muutoksia ja lisäyksiä, samoin mietti esittämisajankohtaa, teatterin ohjelmisto kun oli lyöty lukkoon vähäksi aikaa. Lopulta Murtovarkaus kantaesitettiin Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 23.2.1882, pitkällisten, lähinnä teatterista johtuneiden viivytysten jälkeen. Lisäksi keväällä 1881 kaikki teatterit olivat tovin suljettuina Aleksanteri II´n murhan johdosta.
   Maijala arvelee, että Bergbom halusi aikaa Minnan näytelmän muokkaamiseen ja parantamiseen. Näin viivytykset kertonevat myös painoarvosta, mitä Bergbom koki Minna Canthin näytelmällä olevan.

   Jo ennen Murtovarkauden kantaesitystä Minna kirjoitti toista näytelmäänsä, jonka aiheeksi hän oli valinnut vakuutuspetoksen. Tuosta aiheesta Bergbom ei innostunut. Hän kehotti Minnaa ottamaan aiheensa kansanelämästä esikoisnäytelmän tapaan ja sijoittamaan näytelmän maaseudulle. Bergbomin mieliksi Minna ryhtyi kirjoittamaan toista, Murtovarkauden tyyppistä, maalle sijoittuvaa melodramaattista kansannäytelmää Roinilan talossa.

   Tutustuttuaan Bergbomiin kirjeitse Murtovarkauden myötä Minna ryhtyi puuhaamaan Suomalaiselle teatterille vierailunäytäntöjä myös Kuopioon. Aikanaan haave toteutui, ensimmäinen näytäntö järjestettiin 5.8.1882.  Kaikkiaan teatterin ohjelmistossa oli neljätoista näytäntöä, lippuja niihin sai hankkia etukäteen Canthin lankakaupasta. Myös teatterin suuri tähti, janakkalalaislähtöinen Ida Aalberg, saapui Kuopioon, ja savolaiset saivat nauttia kohua herättäneestä Henrik Ibsenin realistisesta näytelmästä Nora, jonka nimiosan esitti itse Aalberg.
   26.8.1882 Suomalainen teatteri esitti Väinölänniemen huvilalla Minnan näytelmän Murtovarkaus.  Näytelmän kuopiolainen ensiesitys luonnollisesti kiinnosti kovasti paikkakuntalaisia. Näytelmän jälkeen Minna huudettiin kolmasti esille ja palkittiin kuudella kukkaiskiehkuralla.

   Minnan toinen näytelmä Roinilan talossa kantaesitettiin Helsingissä 14.3.1883. Ensimmäisestä näytelmästään Minna oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, toisesta hänet palkitsi Suomalainen teatteri itse maalaamalla hänen nimensä Arkadiateatterin kattoon maailmankirjallisuuden huippujen joukkoon.
   Minna itse ei Maijalan mukaan pitänyt lainkaan melodramaattisesta Roinilan talossa -näytelmästä ja halusi kirjoittautua vapaaksi kohti uutta realistista suuntaa. Vaikka työnimellä Kauppias Toikka kulkeneen yritelmän hän Bergbomin kehotuksesta hylkäsikin, pian Roinilan talossa ensi-illan jälkeen hänellä oli jo tekeillä ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä Työmiehen vaimo, jonka työnimenä alkuvaiheessa oli Homsantuu. Tuon kirjoittamisurakan aikana Minna aloitti Emilie Bergbomin kanssa intensiivisen kirjeenvaihdon - Minna nimesikin Emilien Homsantuun tärkeimmäksi kätilöksi.

   Suomalainen teatteri etsi jatkuvasti uusia neitejä näyttelijättäriksi, sillä 1800-luvun lopulla näyttelijättären ura oli lyhyt ja kesti useimmiten vain avioliittoon saakka. Naisen ei katsottu voivan toimia julkisessa ammatissa avioitumisensa jälkeen, vaikka poikkeuksiakin oli, kuten Ida Aalberg. Suosituissa näytelmissä oli myös usein viattomien ingenue-tyttöjen rooleja, joita saattoivat esittää uskottavasti vain nuoret naiset.
   Samassa kirjeessä, missä Minna kehuu ystävänsä Hilda Aspin suoritusta, hän puhuu nuoren Julia Forsströmin puolesta, joka myös tahtoisi päästä Suomalasien teatterin näyttelijäksi. Pian tämän jälkeen Minna ja Kaarlo Bergbom alkoivat neuvotella myös Aspin siirtymisestä Suomalaiseen teatteriin. Bergbom oli houkutellut Aspia teatteriin jo edellisenä syksynä Kuopion vierailun aikana, mutta tuolloin Asp oli vielä kieltäytynyt.
   Talven aikana Asp oli tullut toisiin ajatuksiin. Toukokuuhun mennessä asia oli jo neuvoteltu valmiiksi, ja kesällä 1883 Asp irtisanoutui opettajan työstään ja matkusti Helsinkiin tullakseen näyttelijättäreksi.
   Aspia alkoi askarruttaa tuleva suhde teatterin tähtinäyttelijättäreen Aalbergiin. Tämä oleskeli syksyn 1883 Pariisissa, joten Asp sai odottaa ihanteensa ja kilpailijansa tapaamista. Seuraavana keväänä 1884 Asp puolestaan itse joutui sivummalle sairastuttuaan vakavaan hammassairauteen.
   Kun Asp joutui olemaan pitkään sivussa teatterin lavalta, hän vietti Minnan neuvosta paljon aikaa Helsinkiin muuttaneen Elias "Ruudi" Erkon kanssa. Ja rakkaushan siinä sitten roihahti.

   Kun Minna alkoi kirjoittaa Työmiehen vaimoa, hän ajatteli Aspia Homsantuun rooliin. Sitten Aalberg tuli vierailulle Kanttilaan. Minna luki tälle keskeneräistä näytelmäänsä. Aalberg halusi itselleen Homsantuun roolin. Ja Minna huomasi, kuinka vakuuttava Aalberg olisi kyseisessä roolissa.
   Aspille roolin menetys aiheutti mielipahaa. Maijalan mukaan ei tämä hirveästi pettynyt tappioonsa Aalbergille, mutta ilmeisesti tämä vaistosi, ettei Minna ollut hoitanut asiaa aivan rehellisesti. Tapaus jätti Aspin mieleen katkeruutta Minnaa kohtaan, eivätkä heidän välinsä koskaan palautuneet täysin ennalleen.
   Aalberg suhtautui melko koleasti kokemattomampaan Aspiin ja tämä vaikutti myös Aalbergin ja Minnan väleihin. Vaikka Minna oli Aalbergin tavattuaan pitänyt tästä kovasti, kääntyi hänen mielipiteensä tätä vastaan, kun Asp kirjoitteli ja kertoili Aalbergin taholta saamastaan kohtelusta. Minnan käsitys Aalbergista parani vasta loppuvuonna 1893, jolloin Aalbergin kiertueteatteri vieraili Kuopiossa ja Minna sai tilaisuuden tutustua tähän syvemmin.
   Aspin vaikeudet Aalbergin varjossa kypsyivät kuitenkin päätökseksi erota teatterista jo keväällä 1887.

   Asp otti vastaan opettajantoimen Helsingissä syksyllä 1888. Työ kuitenkin keskeytyi melkein heti, kun Asp riensi Sveitsiin sulhasensa Ruudi Erkon sairasvuoteelle. Erkko oli jo pidempään ollut Keski-Euroopassa hoidattamassa keuhkotautiaan.
   Lokakuussa Asp ja Erkko siirtyivät Pohjois-Italiaan Meraniin Villa Thalysian parantolaan, mutta Erkon tila huononi entisestään. Kuun lopulla Hilda Asp kirjoitti sisarelleen Hannalle Erkon kosineen. Heillä oli suunnitelmissa ryhtyä yhdessä julkaisemaan kirjallistaiteellista aikakauslehteä ja painaa yhä voimakkaammin omat puumerkkinsä ajan kulttuuriin.
   Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Erkko Ruudi menehtyi Meranissa 21.11.1888.

   Kevätlukukaudella Asp palasi opettajaksi, mutta oli menettänyt koko elämänhalunsa. Hänen kirjeensä olivat täynnä kyynisiä pohdintoja elämän pahuudesta. Hän yritteli vielä ystäviensä ja Erkon veljesten rohkaisemana pieniä kirjallisia töitä, mutta hänessä itsessäänkin puhjennut keuhkotauti verotti voimia. Hän kuoli keuhkotautiin 22.2.1891.

   Työmiehen vaimon kantaesitys Suomalaisessa teatterissa oli 28.1.1885 Helsingissä ja se oli ensimmäinen suomalainen realistinen näytelmä. Henrik Ibsenin Nora, joka nykyisin tunnetaan paremmin nimellä Nukkekoti, oli aiemmin saanut Suomessa aikaiseksi varsinaisen Ibsen-buumin. Myös Minna oli nähnyt Noran Kuopiossa Suomalaisen teatterin esittämänä syksyllä 1882 ja se oli todennäköisesti inspiroinut häntä kirjoittamaan suomalaisen realistisen näytelmän.
   Bergbom suhtautui Minnan realistisiin pyrkumyksiin vältellen, olihan se täysin eri asia esittää ulkomaisia realistisia näytelmiä kuin tuoda yleisön eteen esitys raadollisista kotimaisista näytelmistä. Vahvasti vaimon elämän epäkohtiin tarttuva näytelmä, jonka oli myös kirjoittanut naiskirjoittaja, oli tulenarka aihe suomalaiselle konservatiiviselle yleisölle, minkä Bergbom aavisti.
   Mikään aiempi suomalainen näytelmä ei ollut saanut aikaiseksi sellaista kohua ja niin kiihkeää keskustelua lehdistössä kuin Työmiehen vaimo, vastaavaa oli koettu Suomessa vain Ibsenin Noran kantaesityksen aikaan, kuvaa O.E. Tudeer Valvojassa julkaisemansa arvostelun aluksi. Ja enimmäkseen keskustelu oli Tudeerin mukaan ajautunut harhateille, ja hän ryhtyikin arvostelussaan opastamaan näytelmän katsojia ja lukijoita, kuinka nykyaikaisia tendenssidraamoja tulisi arvostella.
   Kiinnostus suomalaista realismia kohtaan oli vireää myös muissa Pohjoismaissa, Työmiehen vaimo käännettiin nopeasti ruotsiksi. Näyttelijä Charlotte Raa-Winterhjelmin käännös otettiin esitettäväksi Tukholman Uudessa teatterissa, mitä fennomaanilehdet Tapio ja Uusi Suometar pitivät merkittävänä.
   Bergbomin suhtautuminen realismiin oli kaksijakoista. Toisaalta realismi kiinnosti häntä, toisaalta Minnan radikaali tyyli herätti pelkoja ja uhkakuvia yleisön suhtautumisesta. Minna puolestaan jatkoi voimallisemmin yhteiskunnallisen, aatteellisen realismin kirjoittamista proosan puolella, joka oli kauempana Bergomin vaikutuspiiristä.
   Erityisen voimakasta vastustusta koki Minna Canthin näytelmä Kovan onnen lapsia. Teos näyteltiin vain kerran, 8.11.1888, minkä jälkeen Suomalaisen teatterin johtokunta kielsi sen esittämisen ja tilalle otettiin huvinäytelmä Sabiinitarten ryöstö. Kumpikin Bergbom vastusti ankarasti hyllyttämistä, mutta eivät pystyneet kääntämään konservatiivisen fennomaanijohtokunnan päätä

   Suomalaisen teatterin vierailuihin Kuopiossa tuli kesän 1885 jälkeen useamman vuoden tauko, vaikka Minna teatteria kaupunkiin pyyteli ja pyrki järjestämään ilamisia laivamatkoja. Viimein Bergbom kertoi kirjeessään 14.5.1888 syyn vierailuista pidättäytymiseen. Matkat olivat kalliita ja Minnan hankkimilla laivakyydeillä teatterilaisia oli ilmaisten matkojen takia kohdeltu nöyryyttävästi. Bergbom oli päättänyt odotella junaradan avaamista ennen seuraavaa vierailua. Savon rata avattiin 1.10.1889, ja teatteri saapuikin Kuopioon jälleen seuraavana keväänä.

   Minna Canthin kirjailijanuran aikana Suomessa toimi vain kaksi suomenkielistä ammattiteatteria, joille hän olisi voinut kirjoittaa teoksiaan, Suomalaisen teatterin lisäksi oli Suomalainen Kansanteatteri, jonka olivat perustaneet vuonna 1887 alun perin Suomalaisessa teatterissa näytelleet August Aspegren ja hänen puolisonsa Aurora Aspegren.
   Suomalaisen Kansanteatterin ohjelmisto koostui pääasiassa huvinäytelmistä ja se kiersi esiintymässä ympäri maata. Kuopiossa se vieraili keväällä 1889, jolloin Minna tuli sydänystäväksi teatterin näyttelijän Olga Aallon (myöh. Salo) kanssa.
   
   Yritettyään vuosikausia turhaan kirjoittaa Suomalaiselle teatterille jotain, mikä miellyttäisi myös sen konservatiivista johtoa, eikä sattaisi Bergbomeja tukalaan asemaan, Minna lopulta totesi sen olevan mahdotonta. Ja alkoi kirjoittaa näytelmää Ruotsalaiselle teatterille.
   Ruotsalainen teatteri oli koko Suomalaisen teatterin olemassaolon ajan yrittänyt sabotoida sen menestystä esim. ottamalla ohjelmistoonsa samoja näytelmiä. Tärkeimmän kotimaisen näytelmäkirjailijan siirtyminen sen riveihin olikin kiihkeän fennomaaniselle Kaarlo Bergbomille melkoinen järkytys.
   Näytelmän Sylvi kirjoittaminen Ruotsalaiselle teatterille vuonna 1892 on Maijalan mukaan nähtävissä näytöksi siitä, että Minna pärjäsi omillaan, ilman mentoriaan Bergbomia. Toisaalta Minnaa kiinnosti yhteistyö teatterin kanssa, joka avoimesti tuki uudenlaista näytelmäkirjallisuutta.
   Minna alkoi neuvotella Sylvin julkaisemisesta suomeksi jo ennen sen ensi-iltaa. Ensin hän tarjosi sitä julkaistavaksi kustantaja Werner Söderströmille, mutta sen jälkeen hän sai kyselyitä myös Otavan Hannes Gebhardilta. Sylvin suomenkielisen version julkaisi lopulta Otava.

   Suomalaisesta teatterista irtautunut Ida Aalberg oli perustanut oman kiertueteatterinsa keväällä 1893. Hän lähestyi Minnaa kirjeitse pyytäen saada Sylviä teatterinsa esitettäväksi. Hänellä myös oli omia ajatuskiaan näytelmän muuttamiseksi.
   Minna oli sydämistynyt Aalbergiin hieman aiemmin, näytelmän Papin perhe jälkeen, kun Bergbom oli puhunut kirjeissään pelkästään Aalbergista ja tämän merkityksestä Suomalaisen teatterin menestyskevään kannalta. Näytelmä jäi Minnan mielestä näyttelijän suitsuttamisen jalkoihin. Ja kun Minna oli keväällä 1891 vieraillut Helsingissä, hän oli seurannut läheltä, kuinka Aalberg oli kietonut Bergbomin pikkusormensa ympärille ja juoksutti tätä erilaisten diivanoikkujensa perässä.
   Kun Aalbergin kiertueteatteri vieraili Kuopiossa joulun alla vuonna 1893, oli varsin epäluuloisella Minnalla tilaisuus tutustua tähän aiempaa paremmin. Aalbergin kaikki neljä esitystä Kuopiossa menivät täysille saleille ja myös Minnan käsitys diivasta muuttui suuresti, ja parempaan suuntaan. Minna kirjoittaa: "...kuulo puheiden mukaan olin saanut hänestä vallan toisen käsityksen. Hänen hermostonsa on hyvin samaa sorttia kuin Sibeliusen. Äärettömän vastaanottavainen vaikutuksille - hetken vaikutuksille herkkä ja sitten kokonaan niiden vallassa. Mutta kyllä hän osaa olla herttainen ja viehättävä, se on vaan varmaa."

   Aalberg sai Sylvin ohjelmistoonsa ja näytelmä käännettiin hänen kiertueteatterilleen myös ranskaksi vuonna 1894. Samalla siitä julkaistiin 14-sivuinen ranskankielinen lyhennelmä. Näin venäläinenkin sivistyneistö saattoi tutustua suomalaiseen näytelmäkirjailijaan Aalbergin esittäessä Sylviä ranskaksi Pietarissa, olihan ranska venäläisen sivistyneistön keskuudessaan käyttämä kieli. Yhteistyö Ida Aalbergin kanssa toteutti näin yhden Minna Canthin kunnianhimoisista unelmista.

   Minnan viimeiset vuodet olivat kirjoittamisen kannalta vaikeahkoja ja menestykseltään pompahtelevia. Epäonnistuneiden ja vähälle huomiolle jääneiden seuranäytelmien jälkeen hän oli jo ajatellut luopua kirjoittamisesta, mutta sitten tuli työn alle näytelmä, joka sai hänet jälleen uskomaan kykyihinsä.
   Kyseessä oleva kansannäytelmä oli Anna Liisa. Sitä kirjoittaessaan Minna teki paluun ensimmäisten näytelmiensä miljööseen maalle.
   Anna Liisan kantaesitys Suomalaisessa teatterissa oli 2.10.1895. Minna sai Bergbomilta välittömästi sähkeessä tiedon, että näytelmä oli ollut suuri menestys.
   Samoihin aikoihin Minna oli ryhtynyt kirjoittamaan näytelmäksi vuonna 1893 Valvojassa ilmestynyttä novellia Kodista pois, joka oli parodia porvarisperheestä, jonka karikatyyrinomaiset nousukasvanhemmat yrittävät moukkamaisesti saada tytärtään naitettua. Jo 25.10 Minna lähetti näytelmän Bergbomille, koska sillä oli "tulinen kiire".
   Kotoa pois -näytelmän kantaesitys olikin sitten Suomalaisessa teatterissa jo 8.11.1895. Kiire lienee kostautunut, näytelmä ei menestynyt. Anna Liisan palauttama itsevarmuus kirjoittajana oli tiessään ja työn alla ollut Agnes-novellin näytelmäversio takkusi. Lopulta hanke jäi keskeneräiseksi, Agnes-näytelmän käsikirjoituskatkelma julkaistiin vasta Minnan kuoleman jälkeen kokoomateoksessa Suomalainen näyttämö 13.10.1872 - 13.10.1897 hänen viimeisenä näytelmäkäsikirjoituksenaan.

   Minna Canthin tuotantoa on totuttu lukemaan tendenssikirjallisuutena, ts. teoksina, jotka nostavat esille aikansa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Maijala huomaa, että kun irtaudutaan pyrkimyksestä nimetä ja määrittää jokainen teos jonkin yhteiskunnallisen ongelman mukaan, alkaa teoksista läheltä lukien nousta esiin useita muitakin tasoja. Kirjailija itse korosti monissa yhteyksissä juuri teostensa henkilöhahmojen psykologian merkitystä. Se oli hänelle henkilökohtaisesti tärkeää ja se myös liitti hänen tuotantonsa kiinteästi ajan pohjoismaisen ja eurooppalaisen kirjallisuuden arvoihin ja pyrkimyksiin. Kaunokirjalliset teokset käsitettiin tässä keskustelussa juuri sielutieteellisinä tutkielmina, joilla pyrittiin ymmärtämään ihmistä, hänen käyttäytymistään, toimintaansa ja tunteitaan.
   Yhteiskunnalliset olosuhteet muodostavat teosten henkilöhahmojen elämässä vain yhden voimakkaan tekijän, joka vaikuttaa heidän kohtaloonsa. Myös esim. henkilöhahmon luonne, kasvatus ja ajan henki merkitsevät. Näin teosten yhteiskunnallinen kritiikki ei Maijalan mukaan ole koskaan niin suoraviivaista ja yksioikoista kuin puhdas tendenssiluenta antaa ymmärtää. Päinvastoin, Minna Canthin tuotannossa kuvataan, kuinka ihminen murtuu omien intohimojensa ja heikkouksiensa takia olosuhteissa, joissa toiset selviävät paremmin. Olosuhteita tuli kyllä parantaa ja yhteiskuntaa muuttaa oikeudenmukaisemmaksi, mutta myös ihmisen itsensä kehittäminen kasvatuksella ja itsetutkiskelulla oli tärkeää.
   Minna ei teoksissaan osoittele sormella vain valtaapitäviä, vaan hän penää sosiaalista ja henkilökohtaista vastuuta jokaiselta. Jokaisella meistä on vastuu oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumisessa. Kärsivä ihminen ei Minna Canthille ole toisaalla, vaan tässä lähellä.

   Minnan viimeisten vuosien sydänoireita hoidettiin kylvyillä ja levolla, tarkkailemalla potilaan unta ja verenpainetta. Kaikki rasitus oli kielletty, lapset valvoivat äitinsä rauhaa ja pyrkivät säästämään tätä kaikilta mielenliikutuksilta. Myös kirjoittaminen nähtiin vaarallisena.
   Minna viimeisteli ensimmäisen sydänkohtauksensa jälkeen vielä näytelmän Anna Liisa Suomalaiselle teatterille, mutta sen jälkeen hän kirjoitti hyvin vähän. Pamfletti Arvostelu Neiti Ellen Keyn viime lausunnoista naisasiassa, jonka Otava julkaisi vuonna 1896, jäi hänen viimeiseksi teoksekseen.
   Viimeisinä aikoinaan Minna kärsi eniten kirjoittamisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen puutteesta. Lääkäri oli kehottanut vähentämään molempia. Minna lepäilikin enimmäkseen eristyksissä kaikesta siitä, mikä häntä elämässä oli elähdyttänyt. Marrasakuussa 1896 hän valittaa kirjeessä Emilie Bergbomille, että pahinta sairasvuoteella ollessa on jatkuva tapahtumattomuus ja toimettomuus.
   Viimeisessä kirjeessään Flora Wallinille 7.5.1897 Minna kuvaa paranemistoiveiden ehtymistä ja viimeisten elinpäivien askeettisuutta. Kirjeen lopussa hän jättää ystävättärelleen hyvästit kuin vaistoten, että hänen elinpäivänsä olivat vähissä.
   
   Snellmanin päivänä 12.5.1897 Minna oli saanut nauttia ikkunastaan serenadeista ja juhlapuheista, joita Suomalaisen seuran juhlaväki piti kirkkopuistossa Snellmanin patsaalla perinteiseen tapaan. Minna itsekin lähti vielä hoitajansa kanssa lyhyelle kävelylle kirkkopuistoon ja istahti penkille nauttimaan harvinaisen lämpimästä keväästä. Joku tuttava osui paikalle ja pysähtyi hetkeksi vaihtamaan kuulumisia. Talon palvelijat arvelivat ilahtuneina, että emännän täytyi olla toipumaan päin, kun tämä niin pitkään viipyi kävelyllään.
   Iltapäivällä, kylvyn jälkeen, Minna sai sydänkohtauksen. Viimeinen sydänkohtaus oli niin voimaksas, ettei paikalle ehtinyt lääkärikään enää pystynyt auttamaan.
   Sydänkohtaus oli perheelle yllätys. Edellisinä viikkoina Minnan vointi oli vaikuttanut paremmalta. Perheessä oli vietetty hauskoja hetkiä ja vakavan sairauden varjo oli ajoittain unohtunut.
   Minnan tytär Elli kuvasi myöhemmin kirjeessä Hanna Aspille, kuinka kamppailu oli kestänyt vain puolisen tuntia, eikä ollut näyttänyt tuskaiselta: "Kuoltua tuli hänen kasvoihinsa omituisen rauhallinen ja tyyni ilme, niin että oli lohduttavaa häntä katsella."

   Minna Canthin poismeno huomioitiin laajalti. Muistokirjoituksia julkaistiin, useitakin. Otetaan tähän loppuun J.H. Erkon muistosanat.

"Aina herkkä, hellä, hehkuvainen,
Seuran sydän innostaja nuorten.
Tarmokas kuin mies, mut vieno nainen,
Päivänpaiste, pehmittäjä vuorten.

Missä voittaa valistuksen valta,
Missä ihmisoikeus on pyhä,
Siellä heikot nousee painon alta,
Siellä elää Minnan muisto yhä."

   Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen etsii todellista henkilöä aikojen saatossa muodostuneiden vahvojen mielikuvien ja käsitysten takaa. Teos käy läpi päähenkilönsä elämänvaiheita tarkasti ja yksityiskohtaisesti, ja kokonaisuudesta rakentuu uskottavan tuntuinen henkilökuva. Paitsi että teos kertoo Minna Canthin elämästä, se käy läpi myös 1800-luvun naisasiateemoja sekä on lisäksi katsaus suomalaisen teatterin varhaisiin vaiheisiin.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
WSOY 2008
694 sivua


Toivo Kuula (1883 - 1918) oli yksi huomattavimmista suomalaisista säveltäjistä, joka ehti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana jättää vahvan jäljen sävellystaiteemme historiaan. Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi, hattulalainen filosofian tohtori Juhani Koivisto on koostanut käyttöönsä saaman materiaalin - selkärankana Toivon ja Alma Silvennoisen päiväkirjat ja kirjeenvaihto - pohjalta tarkan kuvauksen Toivo Kuulasta, niin ihmisenä kuin säveltäjänä.

   Matti Taikinamäki oli kotoisin pienestä eteläpohjalaisesta Töysän pitäjästä, missä tulevaisuus olisi tuonut vain raskasta maataloustyötä. Nuorelle Matille maistui viina ruumiillista työtä paremmin, joten hän päätteli taipumustensa viittaavan enemmänkin sotilasuralle kuin maajussiksi. Suomen kaartiin otettiin juuri lisää miehiä Turkin sodan vuoksi, ja niin Matti värväytyi sekä aloitti uuden elämän uudella nimellä - kaartissa oli tapana ottaa sotilasnimi. Ja kyllähän kaartilaisen nimenä Matti Kuula kuulosti toiselta kuin Matti Taikinamäki.
   Haavoittuminen vuonna 1877 ja aika Nižni Novgorodin sotilassairaalassa muuttivat Matin elämän. Jumala oli pelastanut hänet kuolemasta ja siksi hänen piti omistaa elämänsä Jumalalle. Juopottelu ja hurja sotilaselämä saivat jäädä.
   Matti palasi kunniamerkkeineen Suomeen ja asettui Alavudelle kruunun metsien vartijaksi. Alavudella hän tapasi Sanna Vehkakosken, jonka kanssa sittemmin avioitui.
   Vuonna 1882 Matti sai paikan Vaasasta tarkk'ampujapataljoonan sairaalan päällysmiehenä. Oli aika asettua aloilleen ja perustaa perhe.
   Sanna huomasi syksyllä odottavansa lasta. Poltot alkoivat heinäkuun kuudentena, juuri kun hän oli käymässä kotonaan Alavuden Vehkakoskella.
   Matti oli toivonut ja rukoillut poikaa ja sen vuoksi pojan nimeksi tuli Toivo. Toiseksi nimeksi tuli Timoteus Matin ainoan veljen mukaan.

   Esikoispoika havaittiin poikkeuksellisen lahjakkaaksi. Jo puolitoistavuotiaana hän alkoi isänsä polvella istuessaan laulaa Siis nouse Siion kiittämään. Vaikkei Toivo vielä ymmärtänyt sanoja, virsien melodiat hän oppi niin hyvin, että huomasi heti, jos joku lauloi väärin. Matti oli ylpeä pojastaan, tämä pääsisi vielä pitkälle: Toivosta koulutettaisiin pappi.

   Pian Toivo huomasi musiikin tarkoittavan muutakin kuin laulua. Pataljoonan välskäri Nymanin luona oli suuri musta piano, joka teki vaikutuksen koristeineen, messinkisine kynttilänjalkoineen ja valkoisine norsunluukoskettimineen. Ja sen ääni, se oli jotain, mitä Toivo ei ollut aiemmin voinut kuvitellakaan.
   Haavuri Norlin hankki harmonin ja antoi pikkupojan kokeilla. Toivo tuntui löytävän tutut melodiat ihmeen helposti, ja Norlin opetti sen vähän mitä musiikista tiesi. Pataljoonan kornetinsoittaja Mickelson käsitteli urkuharmonia tavalla, mikä tuntui Toivosta ihmeeltä - Mickelsonin oikean käden soittaessa tuttuja tanssisävelmiä, vasen käsi säesti soinnuilla.
   Tuo säestys teki suuren vaikutuksen yksiäänisen virsilaulun maailmassa eläneeseen poikaan. Tuon jälkeen Toivo soitti samaa sointua uudestaan ja uudestaan ja kuunteli tarkasti. Hän opetteli itsekseen ja tiesi musiikista paljon jo aloittaessaan seitsemänvuotiaana kansakoulun.
   Kymmenvuotiaana Toivo sai vihdoin oman harmonin. Soitin oli pieni, palkeet vuotivat, koskettimet olivat kellastuneet, ylä-äänet soivat vaivaisesti ja äänialaakin oli vain neljä oktaavia. Mutta se oli kuitenkin oma soitin, ja sitä sai käyttää niin paljon kuin halusi.
   Ensimmäisen kerran Toivo pääsi kuulemaan varsinaista taidemusiikkia kolmasluokkalaisena, kun kansakoululaiset vietiin Vaasan kaupungintalolle konserttiin. Elämys oli ikimuistoinen. Toivo itse totesi, kuinka siitä hetkestä asti janoamalla janosi musiikkia.

   Paitsi soittamisesta, Toivo haaveili nuorena myös merimiehen elämästä. Toivon nuoremman veljen, Arvon, muistikuvan mukaan Toivon aikeet lähteä merille "saatiin ehkäistyksi ostamalla Toivolle viulu jota hän soitti koko kesän yksinäisessä pataljooonan mankelikamarissa." Toivon omien kirjeiden mukaan taas viulunsoiton aloittamisen piti nimenomaan edistää suunnitelmaa merille lähtemisestä - koska viulun voisi ottaa mukaan laivalle, molemmat kiinnostuksen kohteet voisi yhdistää. Viulu tuli kuvaan mukaan lyseon viimeisen luokan aikana.

   Soittamista ja laulamista seurasivat ensimmäiset sävellyskokeilut 1898-99. Varhaisia instrumentaalikappaleita olivat Air varié pianolle sekä Fantasia viululle ja pianolle.
   Sitten syntyivät ensimmäiset laulusävellyksetkin. Luonnoksenomainen 12 tahdin mittainen Kas silloin vaan on lokakuulta 1899. Pian sen jälkeen ilmestyi Toivon ainoa ruotsinkielinen laulu Ut min väg i världen går.
   Vuonna 1901 valmistui laulu Älä itke, impeni nuori. Tuossa laulussa oli jo monia tekijänsä koko laulutuotannolle ominaisia piirteitä. Eino Leinon kokoelmasta Yökehrääjä valittu teksti on hyvin tyypillinen Toivon lauluille, siinä kun on kesää ja talvea, lunta ja lämpöä. Yhdistävä piirre oli myös sävellaji: f-mollissa kulkevan laulun keskimmäisessä säkeistössä melodiaan ilmaantuu selvästi doorilainen piirre, korotettu kuudes aste. Toisin sanoen, sen käyttö oli Toivolle ominaista jo ennen vuoden 1907 keräysmatkaa, jolloin hän tapasi tuota asteikkoa kansanlauluissa.

   Viulunsoitonopettaja oli vakuuttunut oppilaansa lahjakkuudesta, mutta muusikonura ei Toivon itsensä mukaan vielä varsinaisesti kangastellut mielessä. Hän muisteli, kuinka häntä "siihen vanhemmat auttaneet ei milloinkaan, olihan musiikkeri heidän mielestään ihmisarvoa alentava toimi, sillä olivathan ne kaikki suuria juoppoja ja hunsvotteja sekä Jumalan pilkkaajia."
   Koulutoverit lyseossa muistelivat kuulleensa myös jotain muuta. Myöhempi Maalaisliiton kansanedustaja ja ministeri Jalo Lahdensuo muisteli myöhemmin Toivon "ylvästelleen, että hänestä tulee ´toinen Sibelius´".
   Vanhempia Toivon suunnitelmat opiskelusta Helsingissä eivät miellyttäneet. Mutta kun vaihtoehto oli merille lähtö, opinnot Helsingissä alkoivat näyttää pienemmältä pahalta.

   Toivo oli hankkinut taitonsa lähinnä omin päin tavattoman sinnikkyyden ja lahjakkuuden avulla. Perusasioissa oli puutteita, joita ei siinä iässä enää olisi helppo korjata. Mutta Toivolle tärkeintä oli se, että hän oli nyt Helsingissä ja musiikkiopiston oppilaana. Nuoren Toivon itsetunto oli ilmeisen vahva opintojen heikosta perustasta huolimatta. Ja olihan se perusta noihin aikoihin melko vajavainen monella muullakin opiskelijalla.
   Vaikka Toivon lähtökohdissa ei ollutkaan kehumista, edistystä alkoi tapahtua. Hän otti opiskelun tosissaan ja syyslukukauden päättyessä viulunsoiton arvosana oli 9,5.
   Pianonsoitossa Toivo tuntui menestyvän vaatimattomammin ja sai syksyllä arvosanakseen 8. Siihen nähden sekin oli kova suoritus, että hän saattoi harjoitella vain musiikkiopistolla. Piano jäi myöhemminkin sivuaineen tasolle, vaikka Toivo sittemmin esiintyikin juuri pianistina.
   Toivon suuri musikaalisuus ilmeni säveltapailussa, jossa numerona oli jatkuvasti 9,5. Yleensäkin teoria-aineet olivat vahvoja, sillä yleinen musiikkioppi ja analyysi oli keväällä 1902 kurssin päättyessä täysi 10. Musiikin historiassa arvosana oli aluksi 8-, mutta viimeisenä keväänä 9.
   Erikoista kyllä, soinnutus ei näyttänyt olevan Toivon vahvaa alaa, vaikka hän olikin jo kokeillut säveltämistä. Perinteinen harmoniaoppi tiukkoine sääntöineen sujui huonommin kuin muut teoria-aineet, mutta lopulliseksi arvosanaksi Toivo sai lopulta 8,5. Sävellyksissään Toivo osoittautui jo varhain nimenomaan harmonian osaajaksi, mutta tässä oppiaineessa olikin kyse perinteisten, jo silloin kauaksi aikansa elävästä musiikista etääntyneiden sääntöjärjestelmien omaksumisesta pikemmin kuin oikean musiikin luomisesta.
   Toivo jaksoi opistossa kolme vuotta. Sitten loppuivat rahat. Ja sitten virta patterista. Olemattomalta pohjalta lähteminen ja työhulluus yhdesssä puutteen kanssa johtivat loppuunpalamiseen.

   Syksyllä 1903 Toivo ei enää palannut Helsinkiin vaan jäi Vaasaan. Siellä hän oli paikallisiin olosuhteisiin nähden hyvinkin oppinut muusikko. Mutta mitä hyötyä kyseisistä taidoista olisi Vaasan kaltaisessa paikassa?
   Toivo alkoi tienata opettamalla. Ja kyllähän niitä oppilaita tulikin, kuuluihan soittotaito paremmissa perheissä lasten kasvatukseen.
   Vaikka jakso Vaasassa olikin monin tavoin turhauttavaa välikautta, Toivo sai myös monenlaista kokemusta, josta oli sittemmin hyötyä. Hän soitti viulua ja pianoa, johti orkesteria ja kuoroa, teki sovituksia ja pääsi sillä kertaa säveltämään vapaana musiikkiopiston pölyttyneistä teoriasäännöistä.
   Isokyrön kirkkoherra tilasi kesällä 1903 kantaatin. Kantaatti valmistui talven aikana ja 9.8.1904 Toivo sai ensimmäisen karran lukea lehdestä oman nimensä säveltäjänä. Esitys oli suuri menestys ja Toivo sai ensimmäiset julkiset kehumisensa lehdistössä. Kantaatista tuli ratkaiseva askel Toivon uralla.
   Koivisto näkee Toivossa syttyneen jokin aivan uusi innostus. Tilaustyö oli tuonut arvokasta kokemusta ja antanut uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ja samoihin aikoihin kantaatin kanssa syntyi myös ensimmäinen kypsä yksinlaulu Syystunnelma.

   Koivisto pitää Syystunnelmaa avaimena Toivo Kuulan koko myöhempään laulutuotantoon, niin monia tyypillisiä piirteitä siinä on, runoilijan valinnasta alkaen. Kuulaa puhuttelivat koko hänen uransa ajan Eino Leinon runojen voimakkaat kuvat ja soinnikas kieli. Syystunnelman Toivo löysi vuonna 1897 ilmestyneestä kokoelmasta Yökehrääjä, jossa se oli Kesämuistoja-sarjan viimeisenä runona päättäen samalla melankolisesti koko teoksen.
   Runon valinnassa oli jo sama tavoite kuin myöhemmissä lauluissa. Toivo etsi aina tekstiä, missä olisi vahvoja vastakohtia ja dramaattista tunnelmaa. Erityisen tärkeä oli kylmän ja lämpimän, talven ja kesän vastakohtaisuus, joka sitten sai Toivon musiikissa oman vastaavuutensa.
   Laulussa alkoi myös vakiintua Toivon musiikillinen kielioppi. Heti alussa kuullaan säveltäjälle tunnusomainen sointu, dominanttiseptimisointu alennetulla kvintillä. Se esiintyy myös lopussa tehden synkeän dramaattisen tunteen laulajan todetessa "ja sen peitoksi lunta mä loin". Duurisointu esiintyy lämmöstä tai valosta puhuttaessa ja voimakas riitasointinen harmonia silloin kun tekstissä on jotain kylmää tai jäistä.
   Myös melodiassa on Toivon koko laulutuotannolle tyypillisiä piirteitä. Siinä esiintyy doorisen sävyn tuovaa korotettua kuudetta säveltä ja laulun lopussa myös alennettua toista säveltä.

   Seuraavana keväänä Toivo teki sitten jo todellisen täysosuman Aamulaulullaan. Laulu tuli pian niin suosituksi, että se sai lähes kansanlaulunomaisen aseman. Tuolla teoksellaan Toivo pystyi kilpailemaan suosiossa jo itsensä Oskar Merikannon kanssa.
   Myös kuorolaulu sai alkunsa Toivon tuotannossa noihin aikoihin. Hän kirjoitti keväällä 1904 laulun Keinutan kaikua, joka oli todennäköisesti tarkoitettu hänen johtamalleen Työväenyhdistyksen kuorolle.
   Ja kun Toivo löysi Vaasan-kaudellaan vielä kansanmusiikin, alkoivat hänen säveltäjänuransa kaikki ainekset ollakin jo koossa. Kesällä 1905 hän tallensi Saarijärvellä kansansoittaja Matti Merunniemeltä Pirun polskan, jonka aiheesta hän kirjoitti sittemmin suosituksi tulleen orkesterikappaleensa.

   Toivo oli rakastunut erääseen Silja Valoon ja heidän suhteensa oli kestänyt vuosia. Sitten Silja tuli raskaaksi. Rakastumisestaan huolimatta raskaus ja pakkoavioliitto tuntuivat Toivon mielestä ylipääsemättömiltä onnettomuuksilta. Nimittäin, Toivolle oli jo alkanut selvitä, ettei Silja sittenkään olisi Se Oikea.
   Koivisto näkee Siljan olleen kuvista päätellen hyvinkin viehättävä neitokainen. Aikalaiset mainitsevat hänen olleen "vaatimaton ja hyvä ihminen" sekä "nuori, iloinen ja teräväpäinen". Toivon rakastuminen tuntuu helpolta ajatella, mutta miksi se tunne sittemmin hiipui?
   Toivon itsensä mukaan olennaista on, ettei Silja koskaan ymmärtänyt musiikkia, joka puolestaan oli tärkein asia Toivolle. Toivon mukaan "Kaikki se, jota minä jalona pidin ja jolle minä parhaimmat uhrini uhrasin, herätti hänessä vastenmielisyyttä ja lopulta halveksumistakin." Jos Silja ei ymmärtänyt Toivon musiikkia, hän ei liene ymmärtänyt myöskään Toivoa itseään, tämän syvintä olemusta.

   Silja synnytti tyttären 10.5.1905 ja tämä sai kasteessa nimen Aune. Mutta tytär kuoli jo 25.7. elettyään ainoastaan kaksi ja puoli kuukautta.
   Yleisenä käsityksenä on levinnyt tulkinta, että syksyllä 1905 syntynyt sekakuorolaulu Tuuti lasta tuonelahan olisi sävelletty Aunen muistoksi. Mutta liittyikö Kantelettaresta peräisin oleva lasta kuolemaan saatteleva kehtolaulu oman lapsen kuolemaan?
   Ainakaan käsikirjoituksessa ei ole mitään omistusta. Eikä Toivo koskaan surrut lastaan julkisesti. Hän vain antoi ymmärtää lapsen kuoleman vapauttaneen hänet, oli katkennut se ainoa side, joka piti Toivoa kiinni Siljassa.

   Toivo halusi palata Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Mutta rahaa ei ollut tullut tarpeeksi. Mesenaattiakaan ei löytynyt, Vaasassa suurin osa varakkaista oli ruotsinkielistä väkeä, eivätkä he noteeranneet Toivoa. Tästä Toivo oli katkera Vaasan ruotsinkielisiä kohtaan.
   Toisaalta, ei Toivo ollut koskaan varsinaisesti yrittänyt kerätä sympatiapisteitä ruotsinkielisiltä. Kun Toivo pikkupoikana ollessaan oli lampsinut kauppaan sisälle, hän oli pitänyt tapanaan kajauttaa "päivää". Jos siihen ei ollut heti vastattu selvällä suomen kielellä, hän oli todennut, että "Jaha, täällä ei puhuta suomea. Hyvästi."
   Mutta sitten maineikas pianisti ja säveltäjä Selim Palmgren sattui piipahtamaan Vaasassa. Palmgren tutustui Toivoon, kuuli joitakin tämän sävellyksiä ja antoi niistä jonkin sortin puoltolauseet. Eivät ne sinänsä kummoisia olleet, mutta ne osattiin hyödyntää tehokkaasti. Lopulta löytyi neljä takaajaa, joiden takauksella saatiin pankista 1.500 markan suuruinen laina.
   Sen jälkeen mikään ei enää estänyt Toivoa jättämästä Siljaa ja Vaasaa. Hän oli valmis palaamaan Helsinkiin.
   Ensimmäisellä kerralla Toivolla ei ollut ollut mukanaan muuta kuin huono viulu ja eväsreppu. Seuraavalla kerralla Toivo Kuula toi mukanaan yksinlauluja, kuorolauluja ja pieniä soitinsävellyksiä - ja suuret suunnitelmat.

   Musiikkiopistoon oli hieman aiemmin hakeutunut myös 19-vuotias Alma Silvennoinen. Lahjakas tyttö, niin soittamisessa kuin laulamisessakin. 20-vuotispäiviään 5.2.1904 hän saattoi viettää jo oikeana musiikkiopiston opiskelijana. Päivä oli juhlava, varsinkin, kun samalle päivälle osui J.L. Runebergin satavuotispäivä ja kaupungissa järjestettiin kansallisrunoilijan kunniaksi suuri ilotulitus.
   Noihin aikoihin Alma soitti, lauloi, kävi konserteissa, teatterissa, oopperaesityksissä ja juhlissa, ja nautti elämästään. Helsingin musiikkielämä oli 1900-luvun alussa vilkasta ja Alman opiskeluvuosiin osui useita merkkitapauksia. Tapauksia, kuten Jean Sibeliuksen sävellyskonsertti, jonka ohjelmassa oli Tulen synty sekä viulukonsertto, jonka solistina soitti Viktor Nováček. Tai Richard Wagnerin oopperan Tannhäuser esitys Kansallsiteatterissa.
   Alma tunsi kehittyvänsä laulajanakin. Hän pääsi laulamaan kuorossa, mikä tuntui juhlalliselta, kun vielä orkesteri säesti.
   Alma alkoi olla entistä varmempi siitä, että hänen tulevaisuutensa olisi musiikissa.

   Nuoret miehet alkoivat kiinnostua yhä enemmän Almasta. Jopa tuntemattomat lähestyivät. Eivätkä ihastumiset aina olleet yksipuolisia.
   Ensimmäisenä suuren vaikutuksen Almaan teki, ei kukaan opiskelijoista, vaan oppilaitokseen opettamaan tullut Erkki Melartin, älykäs ja monipuolisesti oppinut ihminen. Ja säveltäjänä hän oli sillä hetkellä selvä kakkonen heti Sibeliuksen jälkeen. Eikä hänen luovuutensa rajoittunut musiikkiin, vaan hän piti myös omia taidenäyttelyitään.
   Tuossa vaiheessa Alma puhui Melartinin sävellyksistä hyvin samaan tapaan kuin sittemmin Toivon  musiikista. Koiviston mukaan, "On kuin hänelle olisi jo ollut selvää, että hänen rakkautensa kohteen tulee olla säveltäjä".

   Alkuvuonna 1906 Alma sai iloita Melartinin sävellyksistä. Ensin tammikuussa esitettiin näytelmämusiikki Prinsessa Ruusunen, jonka Juhlamarssi on sittemmin saavuttanut klassikon aseman. Ja helmikuun ensimmäisenä päivänä kuultiin vielä Melartinin menestyksekäs sävellyskonsertti, jossa toinen sinfonia sai suurta huomiota.
   Mutta nyt musiikkiopistossa oli jo aivan uusi säveltäjälahjakkuus, nuorempi, komeampana pidetty ja itsevarmempi kuin Melartin. Leevi Madetoja muisteli sittemmin, kuinka hän Helsinkiin opiskelemaan tultuaan käveli aamuisin syksyisessä kaupungissa ja kiinnitti huomionsa "erääseen pienikokoiseen, tummaveriseen nuorukaiseen, jonka koko olemuksesta näytti virtaavan ihmeellisen voimakasta sisäistä sähköä". Madetoja ei vielä tiennyt, kuka kyseinen miekkonen oli, mutta olemus jäi hänellekin mieleen. Madetojan mukaan "kaikki tuntui hänessä sanovan: tässä on mies, joka tietää, mitä tahtoo ja joka luottaa omaan voimaansa!"
   Kyllä, tuo itseluottamusta säteillyt nuori kaveri oli Toivo Kuula. Hänen opintonsa olivat käynnistyneet helmikuussa 1906 aivan uudella vauhdilla, ja hän oli alkanut tehdä työtä valtavia määriä kuin korvatakseen muutamassa kuukaudessa koko useamman vuoden opiskelutauon. Toivo kirjoitti kotrapunktia, soitti viulua, harjoitteli pianoa, ja ennen kaikkea sävelsi aivan uudella innolla.

   Almankin on täytynyt kuulla uudesta lupaavasta säveltäjästä. Mutta heti hän ei kiinnittänyt tähän erityistä huomiota. Hän mainitsi Toivon päiväkirjassaan lopulta 19.5. säveltäjänä, ei henkilökohtaisemmin. Alma tuli kuorossa laulamaan kaksi Toivon sävellystä.
   Toivo johti kuoroa. Menestyshän siitä tuli. Toivo huomattiin - ja hän huomasi johtamansa kuoron laulajattarien joukossa Alma Silventoisen.
   Luultavasti Toivo ja Alma olivat tavanneet aiemminkin, mutta tuolla kerralla tapahtui jokin ratkaiseva lähentyminen. Se oli niin merkittävää, että Alma tallensi sen päiväkirjaansa. Ja päiväkirjamerkinnöistä näkee, että tuon jälkeen Alma ja Toivo alkoivat keskustella usein. Ja kuunnellessaan Alman laulavan Melartinia ja Mozartia Toivo huomasi ensimmäisen kerran, että juuri tälle äänelle hän halusi säveltää.
   Alma ei unohtanut Melartinia mitenkään nopeasti. Hän tiesi kyllä, että tunteet Melartinia kohtaan olivat vain etäistä unelmaa, jolla ei ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Mutta ei hän kyennyt irrottautumaankaan, esim. kun Melartin hakeutui sydämen ja keuhkojen ongelmien takia parantolaan, jo pelkkä ajatus erosta sai Alman suurten tunteiden valtaan.

   Melartinin säveltämä Orlando teki Almaan vaikutuksen. Hän meni katsomaan esityksen toiseenkin kertaan. Toisella kerralla hän huomasi, että orkesterissa soitti myös Toivo. Ja myös Toivo huomasi Alman, jonka mukaan Toivolla "on niin omituiset silmät, ettei niihin voi kauvan katsoa. Se on omituista, miten muutamilla on semmoiset ihmeelliset silmät."
   Toivon ihmeelliset silmät tuntuivat suuntautuvan entistä useammin kohti Almaa, joka oli tehnyt vaikutuksen. Parin päivän kuluttua teatteri-illasta hän pyysi Alman musiikkiopiston tyhjään luokkaan kuuntelemaan sävellyksiään. Ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Tosin vielä tuossa vaiheessa Alman kommenteissa ei ollut sitä ihastelua, mikä oli myöhemmin tyypillistä hänen kirjoittaessaan Toivon musiikista.
   Toisaalta ei Toivon sävellyksissäkään ollut vielä sitä tunteen paloa, joka niihin pian ilmaantuisi, kiitos Alman.

   Alman ja Toivon välit kävivät läheisemmiksi. 8.12. Toivo palautti Almalle lainaamansa kynän ja käski pitää sen tallella. Kynä oli ollut lainassa kuusi viikkoa. Siinä ajassa Toivo ei sentään ollut kirjoittanut suurta sonaattiaan, jolla hän seuraavana keväänä nousi yleiseen tietoisuuteen. Kynällä oli kirjoitettu yksiosainen viulusonaatti, joka sittemmin jäi teosluettelon ulkopuolelle ja unohtui.
   Ratkaiseva, kummankin monesti myöhemmin muistelema tapahtuma oli musiikkiopiston musiikki-ilta 14.12. Onnistuneen oppilasillan jälkeen vietettiin karonkkaa Kämpissä. Viimeistään tuolloin kävi selväksi, että Alma alkoi merkitä Toivolle jotain erityistä. Paitsi ihmisenä, hän tuntui vastaavan säveltäjän odotuksia myös laulajana.
   Edward Grieg oli yksi Toivon esikuvista. Koivisto spekuloi mahdollisuudella, että Toivo olisi halunnut samaistua Griegin elämään. Grieg oli aikoinaan ihastunut sopraano Nina Hagerupin äänen sointiin ja tulkintatapaan, ja heistä oli tullut yhdessä konsertoiva aviopari.
   Karonkassa pidettiin hauskaa, mutta Alma ja Toivo puhuivat myös vakavammin. Toivo mm. lupasi kirjoittaa Almalle laulun, luultavasti Eino Leinon Helkavirsistä.
   Toivo piti lupauksensa. Tuloksena oli siihen mennessä paras Toivon sävellys, laulu Tuijotin tulehen kauan.
   Koiviston mukaan Toivo tarvitsi ihmisen, jolle säveltää, jonka tiesi ymmärtävän ja johon täytyisi tehdä vaikutus. Se henkilö oli Alma. Ja vastaavasti Toivossa Alma kohtasi jonkun, joka pystyi täyttämään kaikki hänen odotuksensa.

   Tuijotin tulehen kauan teki vaikutuksen Almaan. Alma kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka "Se laulu on niin ihana, että harvoin semmoista kuulee".
   Alma tiesi, että Toivo oli naimisissa. Mutta se unohtui aina, kun Toivo katsoi häntä. Hänen pitäisi lopettaa kokonaan seurustelu Toivon kanssa, ettei syntyisi mitään puheita.
   Toivon elämä oli saamassa uuden käänteen. Päiväkirjaan hän kirjoitti, kuinka entinen elämä alkoi katkeroittaa, päivä päivältä enemmän.

   Alma ja Toivo viihtyivät keskenään ja harrastivat mm. yhteisiä kävelyretkiä. 23.4. he olivat jälleen kerran kävelyllä Kaivopuistossa. Ilta oli jo hämärtymässä ja sakea sumu laskeutunut puistoon. Toivo oli hyvin avomielisellä tuulella ja puhui elämästään Vaasassa. Hänen vanhempansa toivoivat, että hän palaisi yhteen Siljan kanssa. Toivo kertoi Almalle, ettei hänellä käytännössä ollut enää kotia eikä yhtään todella läheistä ystävää, joka ymmärtäisi häntä.
   Liikuttunut Alma lupasi olla Toivon ystävä. Toivo varoitti vielä viimeisen kerran, että Alma tulisi kärsimään siitä, ja paljon. Mihin Almalla oli yksi lyhyt kommentti: "Minä en välitä siitä."
   Toivo ja Alma lähtivät takaisin kaupunkiin. Kun he lähestyivät kauppatoria, sumu alkoi hälvetä ja Nikolainkirkon leveiden portaiden juurelle päästyä sää oli jo täysin kirkastunut. Varsin kuohuvassa mielentilassaan nuoripari näki sen kuin enteenä: "Vaikka meille elämä ensin näyttääkin hämärältä ja sumunsekaiselta, niin se alkaisi elämästämme hävitä."
   Toivo ja Alma nousivat kirkon portaita ylätasanteelle asti ja katselivat kaupunkia. Se tuntui ratkaisevalta hetkeltä. Kuten Alma käännekohtaa muisteli päiväkirjassaan: "Löimme kättä toisillemme ja siitä asti alkoi suhteemme yhä enemmän syventyä, lämmetä."

   Tuijotin tulehen kauan sai ensimmäisen julkisen esityksensä opiston musiikki-illassa 30.5. Alma tulkitsi antaumuksellisesti ja Toivo säesti. Kuulijat olivat täysin myytyjä.
   Karl Flodin kirjoitti Nya Presseniin pitkän arvostelun eikä säästellyt kehuja. Toivo Kuula oli hänen mielestään nyt asettunut suomalaisten säveltäjien eturiviin eikä sonaatti ollut oppilastyö, vaan "kypsän, omalaatuisen ja loistavan lahjakkuuden hedelmä". Ylipitkä teos oli, mutta se vain todisti kiihkeää luomiskykyä. Flodin piti Kuulan sävelkieltä omaperäisenä ja katsoi siinä pohjoismaiseen tyyliin liittyvän eksoottisia aineksia - mitä Koivisto hivenen ihmettelee, nykyajan korvin siinä ei oikein voi kuulla mitään ajan tyylistä poikkeavaa. Koivisto miettii, että ehkä muutamat uudet ranskalaisvaikutteiset soinnut merkitsivät aikalaisille jo eksotiikkaa.
   Alma ja Toivo tutkivat lehteä tarkasti. Alma huomasi Toivon punastelevan jatkuvaa kiittelyä lukiessaan. Alma vakuutti tälle kuitenkin, että sonaatti oli saamansa arvostuksen ansainnut.

   Myös Vaasassa noteerattiin helsinkiläislehtien kirjoittelu Toivosta. Siellä tiedettiin hyvin, millaisen läpimurron tämä oli viulusonaatillaan tehnyt. Onnittelijoita riitti jo niinn paljon, että Toivo väitti sen alkavan jo kyllästyttää. Koivisto arvelee, että kyllä Toivo oikeasti oli arvostuksesta enemmän kuin tyytyväinen: hän oli lähtenyt Vaasasta epäonnistuneena opintonsa keskeyttäneenä  muusikkona ja palannut lupaavimpana suomalaisena säveltäjänä.

   Toivon ja Siljan lopullista välirikkoa oli kestänyt vuoden. Palattuaan Vaasaan Toivo ilmoitti suoraan haluavansa erota. Tämä ei tullut Siljalle eikä Toivon vanhemmille yllätyksenä, mutta he eivät sitä aietta hyväksyneet.
   Ilmapiiri Toivon lapsuudenkodissa - missä Silja Toivon puolisona oli kaiken aikaa asunut - oli painostava. Toivo jätti vaimonsa ja sukunsa, ja lähti kiertämään Suomea.

   Suomalaistaiteilijat tekivät vuosisadan vaihteessa toivioretkiä Karjalaan ja perinteenkerääjätkin olivat olleet kiinnostuneita kalevalaisesta Suomesta. Sinne suuntasivat Toivon opiskelutoveritkin, kesäkuussa 1907 Leevi Madetoja ja Lauri Ikonen olivat stipendin turvin keräämässä lauluja Inkeristä.
   Kun Toivo oli kierrellyt etelämpänä, hänkin kiinnostui keräämään vastaavaa aineistoa - mutta hän keräisi sitä kotimaakunnastaan, jonka perinne oli vielä osittain tuntematonta. Toivo oli kirjoittanut kansansävelmiä muistiin jo kesällä 1905 pelimanni Matti Merunniemeltä ja käyttänyt niitä orkesterisävellyksissään Pohjalainen tanssi ja Pirun polska. Nyt oli edessä paluu Etelä-Pohjanmaalle ja systemaattinen keräystyö.
   Innostusta eteläpohjalaisen perinteen tallentamiseen oli ilmassa. Perustettiin Etelä-Pohjanmaan Kotiseutuyhdistys  ja Etelä-Pohjalainen Osakunta myönsi keruutyöhön apurahoja. Osakunta valitsi kerääjiksi Toivon ja maisteri Eino Levónin. Maakunnan alueet jaettiin siten, että Levónille tulivat Alavus, Peräseinäjoki ja Jalasjärvi, Toivolle maakunnan pohjoisemmat osat.

   Toivo lähti matkaan. Hän yllättyi, kun huomasi, millaisia kultasuonia jotkut kansanperinteen taitajat olivat. Erityisen innostava tapaus oli muuan Erkkilän Jussi, joka osasi varsinkin hurjia tappelulauluja. Tyyliin:

"Lyökää nyt saatanat puukoolla
jos teirän teköö mieli.
Ringissä minä vain retkuttelen
vaikka oon näin musta ja pieni:"

   Kun Jussi pääsi vauhtiin, tunnelmat vaihtuivat nopeasti. Ulkoisen rehvakkuuden takaa tuli esiin myös herkkyyttä ja alakuloisuuttakin:

"Luullahan jotta on lysti olla
kun minä aina laulan,
laulullani minä pienet surut
syrämmeni pohjahan painan."

   Erityisen merkittävä tuttavuus oli Matti Haudanmaa. Tämä ihmetteli monesti jälkeenpäin, kuinka nopeasti Toivo oli pystynyt kirjoittamaan hänen mutkikkaimmatkin polskansa ja vauhdikkaimmat polkkansa. Kaiken lisäksi Toivo oli vielä soittanutkin ne saman tien.
   Toivo teki monista Haudanmaan soittamista kappaleista sovituksia viululle ja pianolle sekä käytti Haudanmaalta tallentamaansa menuettia orkesterisarjassaan. Suomalaiseen oopperaankin tuo kohtaaminen vaikutti: Madetojan oopperassa Pohjalaisia kuullaan yksi Toivon Haudanmaalta tallentamista polskista.

   Elokuun päättyessä päättyi myös Toivon keruumatka. Tämä tunsi nyt löytäneensä aivan uuden maailman sekä saaneensa kosketuksen oman maakuntansa menneisyyteen ja sieluun. Laulut kuvasivat yhtä paljon ihannoitua ja myyttistä käsitystä eteläpohjalaisesta kansanluonteesta kuin historiallista todellisuutta. Toivolle ne tarjosivat aivan uuden kuvan sekä hänen kotimaakunnastaan että omasta luonteenlaadustaan - noiden laulujen rehvakkaissa ja samalla tunteellisissa ihmisissä hän tunnisti itsensä.
   
   Saman vuoden lokakuussa Toivo kävi Ainolassa, tapaamassa itseään Jean Sibeliusta. Tämä ei yleensä ottanut sävellysoppilaita, mutta Toivo sai kuin saikin tämän opettajakseen. Ilmeisesti Sibelius oli huomannut Toivon lauluissa ja viulusonaatissa jotain poikkeuksellista.
   Käynti Ainolassa oli innostava. Toivo kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka intressantti tapahtuma oli ollut. Hän tuli samalla tuntemaan myös Pekka Halosen ja Juhani Ahon. Vaatimattomista oloista ja kaukana pääkaupungin sivistyneistöpiireistä lähtenyt Toivo Kuula alkoi päästä mukaan niiden taiteilijoiden joukkoon, jotka olivat luomassa uutta Suomea.
   Sibelius ehdotti, että Toivo lähtisi ulkomaille täydentämään opintojaan. Ja ehdotti opettajaksi Suomessakin tunnettua säveltäjä ja urkuri Enrico Bossia.
   Toivo vakuuttui, ja myös Alma innostui. Jos kumpikin lähtisi opiskelemaan Italiaan, he voisivat olla samassa maassa ja mahdollisesti jopa samassa kaupungissa, kaukana tutuista, kaukana juoruista.

   Mutta vielä Toivo jatkoi säveltämistään Suomessa. Lähdön aika olisi myöhemmin.
   14.11. Toivo sai valmiiksi laulun Kesäyö kirkkomaalla. Hän kirjoitti sen Almalle, laulettavaksi tutkinnossa.
   Laulu teki odotetun vaikutuksen. Alma liikuttui kyyneliin asti ja pohti vielä Toivon luota palattuaan laulun merkillistä tunnelmaa. Alma kirjoitti päiväkirjaansa: "Ijäisestä kirkkaudesta, rauhan kodista sinä uneksut."
   Merkillinen kuoleman kuvitelma valtasi molemmat keskellä Helsingin syksyä, vilkasta konserttielämää ja innostunutta työntekoa. Ei kyseessä ollut ensimmäinen kerta - eikä viimeinen. Esim. Alma saattoi toisinaan, ympäristön paineen ahdistamana, ajatella, että hänen ja Toivon suhteen ongelmiin olisi vain yksi ratkaisu: "Mutta haudan tuolla puolen, ikuisen kevään asunnoissa me saavutamme ikuisen onnen."

   Pikkujouluna Alma sai Toivolta mieleisensä lahjan, juuri ilmestyneen laulukokoelman Suomen sävelistö osa 4. Kokoelmaan sisältyivät myös Toivon ensimmäiset julkaistut sävellykset, Syystunnelma ja Tuijotin tulehen kauan. Kunniakkaassa seurassahan Toivo oli, samassa sarjassa oli aiemmin ilmestynyt mm. Sibeliuksen ensimmäinen painettu laulu Serenad.
   Harmi kyllä, mutta omistus Almalle oli jäänyt pois. Toivo lupasi, että laulu vielä painettaisiin omistuskirjoituksineen, kuten sitten tapahtuikin.
   Toivon säveltäjänura eteni tuolloin muutenkin vauhdilla. Esim. samana iltana oli Suomen Laulun arpajaiskonsertissa Notturnon kantaesitys Leo Funtekin soittamana Toivon itsensä säestämänä.
   Alma oli luonnollisesti ihastuksissaan, Toivo oli kertonut kyseisen sävelmän kertovan juuri heidän yhteisestä haaveiden kesästään. Kuten Alma kirjoitti: "Ihanaa oli kuulla sitä, vaikka Funtek ei sitä soittanutkaan kauniisti."

   Niin hienosti kuin kaiken piti ollakin, Toivoa alkoi kalvaa epäilys. Hänestä tuntui, että hänen omaan vaasalaiseen lapsuuteensa verrattuna Alma oli elänyt Pietarissa hienoston elämää.
   Toivon päiväkirjamerkinnöistä selviää, kuinka hän pelkäsi, että kun Alma pääsee "seuraan jossa hienoimmat tavat vallitsevat" hän itse saattaa unohtua. Hän pyöritteli aihetta päiväkirjassaan toivoen "Vaan silloin kun sinä esität minun laulujani, silloin kai minua muistanet."
   Toivo oli mustasukkainen luonne. Jos Alma jutusteli hänen nähtensä turhan tiiviisti jonkun miespuolisen kanssa, Toivo oli pahalla päällä koko loppupäivän. Ja kun he olivat pidempiä aikoja erillään, Toivolla alkoi mielikuvitus helposti laukata. Alman kirjoittamia kirjeitä tuli tutkittua sekä riveiltä että rivien välistä.
   Paitsi että Toivo toisinaan kirjoitti anteeksipyytäviä kirjeitä Almalle, hän myös hyödynsi kokemusta tehdessään taidetta. Hän muunsi tunteitaan ja tuntemuksiaan ensin romanttiseksi tekstiksi ja sitten musiikiksi.
   Kaikista pienistä ja suurista riidoista huolimatta Toivo oli vakuuttunut suurista tunteistaan ja niiden pysyvyydestä. Eivätkä riidat voineet poistaa Alman syvää ihailua. Musiikki oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi Alma oli valmis sulattamaan kaiken, nin Toivon alituiset epäilykohtaukset kuin ympäristön paineen. Jos Toivo olikin arkielämässä toisinaan hankala, Koiviston mukaan Alma pystyi löytämään musiikista "sen oikean Toivo Kuulan".

   Keväällä 1908 syntyi yksi Toivo Kuulan merkittävistä lauluista, Eino Leinon runoon sävelletty Marjatan laulu. Alkuperäisessä runossa Marjatta on jäänyt vaille yösijaa, tuudittaa lastaan kylmässä luonnossa ja pyytää epätoivoissaan hallaa viemään lapsen. Runossa tapahtuu kuitenkin ihme: seimen päälle ilmestyy tähti, luonto lämpiää ja lapsi nukahtaa hymyillen.
   Toivon versio on huomattavasti lyhennetty ja ihme on jätetty kokonaan pois. Pelastavan lämmön sijasta korostuvat jännitteisin soinnuin viiltävä pakkanen ja kiiltävä kuun sirppi. Lopulta lapsi nukahtaa kuten runossakin: "Uinuos rinnalle rakkauden - Taisi jo unetar tulla?"
   Alkuosa on keinuvine pianokuvioineen perinteisen kehtolaulumainen. Keskiosan hallajaksoon tuovat uhkaavasti kohoavat pianon bassot dramaattisen ilmapiirin, joka huipentuu Kuulalle tyypilliseen vahvaan sointuun.
   Koska ihmeen kuvaus jäi pois, kuulija voi käsittää kehtolaulun yhtä hyvin myös kuolemaan saattelemisena, kuten monissa kansan kehtolauluissa tapahtuu. Laulun julkaisun aikoihin Alma ei tulkinnut laulua kuoleman kuvauksena, vaan käsitti sen äidinrakkauden ylistyksenä. Hän ihmetteli päiväkirjassaan, kuinka miehet voivat tulkita äidinrakkauden tunnetta niin hienosti.
   Kymmenen vuotta myöhemmin Marjatan laulu kuitenkin saisi juuri tuon Tuonelaan tuudittamisen merkityksen. Se tulisi olemaan viimeinen laulu, minkä Toivo elämänsä aikana kuulisi Alman laulamana.

   Vähän myöhemmin, heti pääsiäisen jälkeen, Toivo sävelsi luultavasti eniten soitetun teoksensa. Alman sisar Emmi oli menossa naimisiin Pietarissa, ja Toivo sävelsi häitä varten pianolle juhlamarssin, Häämarssin.
   Marssi on juhlallisen melankolinen, soinnutukseltaan Toivolle tyypillisesti voimakas ja soinniltaan jykevä. Keveämpi väliosa tuo vaihtelua raskaalle pääteemalle, ja kokonaisuus on kohottava, kuten käyttötarkoitukseen sopiikin.
   Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen juhlamarssin ohella Toivo Kuulan Häämarssi on soitetuinta suomalaista häämusiikkia. Monet astelevat joka vuosi sen rytmin saattelemana alttarille, mutta vain harvat heistä tietävät, kuinka tavattoman vaikeassa tilanteessa teos on syntynyt.
   Toivo sävelsi teoksen toisen häihin, eikä varmaankaan voinut olla ajattelematta omaa mennyttä avioliittoaan ja pohtimatta tulevaisuuttaan. Voisiko hän itse koskaan astella alttarille Alman kanssa noiden sävelten tahdissa?

   Toivo ja Alma saivat opintonsa päätökseen. Toivo soitti loppututkinnossaan onnistuneesti Sibeliuksen viidennen impromptun. Alma selvisi omista näytteistään ja hänen opettajansa ennusti, että Almasta tulisi vielä hyvä lied-laulajatar. Loppukaronkka vietettiin Alppilassa.

   Valmistumisensa jälkeen Toivo tarttui jälleen Aarni Koudan runoon Suutelo. Aiemmin hän oli jo säveltänyt runon loppuosan, nyt oli vuorossa alkuosa. Vasta kokonaisuutena laulu ja runo saivat täyden voimansa.
   Vahvasti ajan symbolismista aineksia saanut runo vuodelta 1905 kuvaa valkoliljoja, jotka kukoistavat kesällä. Sitten tulee syksy ja palaa "yöhyt, liljain rakastettu, joka kesän kaiken poissa viipyi liljain valotulvaan nääntyessä." Liljat pyytävät yötä suutelemaan heitä ja niin "hyiset huulet valkoteriin painui, syttyi tähdet syksytaivahalle, helkkyi hallan hopeaiset helmet." Aamun sitten sarastaessa maa on valkoinen ja kukat hangen peitossa.
   Suutelosta tuli vahvoine harmonioineen ja huipennuksineen yksi Toivon suurista lauluista. Koivisto näkee runon vertauskuvallisuuden puhutelleen ratkaisemattomien ihmissuhdeongelmiensa keskellä pyristelevää säveltäjää. Myös sen voimakkaat vastakohdat sopivat hänelle, olivathan yön ja valon, kesän ja kylmyyden kohtaamiset olleet aina hänen laulujensa keskeisenä jännitteenä.
   Laulusta voi sanoa tulleen poikkeuksellisen henkilökohtainen, sillä runon vertauskuvallisuuskin oli kuin suoraan Toivon omasta elämästä. Alman kukka oli juuri kielo eli valkolilja, Toivon metsäntähti.
   Laulun säveltämistä seuraavana päivänä Toivo kirjoitti tarinan kielosta ja metsäntähdestä, niiden lyhyestä onnesta ja surullisesta lopusta.

   Kielo ja metsäntähti kasvavat vierekkäin metsässä. Lumi on juuri sulanut, öisin on vielä hallaa.
   Lopulta tulee lämmintä. Metsäntähti katselee ympärilleen ja kuvaa luonnon kauneutta kielolle, joka ei vielä ole avannut silmiään.
   Kun kielo lopulta katsoo ympärilleen, se näkee metsäntähden. Ja metsäntähti, joka ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista kuin kielo, kokee outoja tunteita. Ja kielo kertoo, kuinka se tulisi metsäntähden syliin ja tätä suutelisi, jos vain pystyisi pääsemään irti juuristaan.
   Metsäntähti kuvailee edellistä kesää. Sen vieressä kasvoi myrkyllinen putkikasvi. Sellaisen vieressä kasvaminen myrkytti jo metsäntähdenkin, joka kituen siinä kasvoi.
   Mutta sitten tuli myrsky, joka repäisi metsäntähden irti maasta ja lennätti kielon lähelle. Ilman juuriaan kituva metsäntähti odotti lähestyvää kuolemaa ja valittaa kohtalon oikkuja - silloin kun halusi kuolla, joutui elämään, ja kun kielon lähellä olisi halunnut elää, kohtalo oli elämän riistämässä.
   Myrsky nousee. Alkaa sataa. Suuria, lämpimiä pisaroita. Sade kiihtyy. Kiihtyy kiihtymistään. Lopulta tulee massiivinen ryöppy rakeita. Kielo menee tainnoksiin ja kallistaa päänsä koivun runkoa vasten.
   Myrsky menee ohi. Aurinko nousee ja valaisee maan. Linnut visertävät iloisesti. Tulee hieno, kultainen päivän nousu.
   Kielo nojautuu vielä pitkään koivua vasten. Vasta päivällä, kun aurinko on jo korkealla, se nostaa päänsä ja katsoo pelokkaana ympärilleen. Eikä ensin löydä metsäntähteä.
   Sitten kielo näkee, kuinka metsäntähti makaa maassa hento varsi murtuneena "ja silmä kuoleman keltaisena, ei enään puhtaana ja toivovana, vaan sammuneena ja loan tahraamana."

   Koivisto näkee tarinassa hämmästyttäviä enteitä tulevasta, Toivon ja Alman tulevaisuudesta. Sisällissodan myrskyn pyyhkäistessä yli, valkoisen sotilaan luoti murskaisi Toivon kuten rakeet metsäntähden. Ja seuraavana päivänä Alma etsisi metsäntähteään, menisi tainnoksiin ja löytäisi Toivon ruhjottuna, kuten tarinan metsäntähti.
   Alma ei tulisi koskaan toipumaan Toivon kuolemasta, ja lopulta hänen heikko sydämensä pettäisi kuten tarinan kielolla: "Vaan ei voi elää kielo ilman metsäntähteä, hänen heikkoa sydäntään murtaa suru, ei hän näe enää luonnossa kauneuttakaan, vaan ilkeyttä ja ikävyyttä. Sitä surren hän parin päivän perästä kuihtuu ja kuolee, toivoen vielä kerran näkevänsä metsäntähti ystävänsä, jota hän rakasti."

   Mutta palataan vuoteen 1908. Viipurin laulujuhlat merkitsivät Toivolle suoranaista läpimurtoa tunnustettuna säveltäjänä. Hänen teoksiaan oli ohjelmassa lähes joka päivä. Ensimmäiseksi kuultiin historiallisessa konsertissa 19.6. kaksi pohjalaista tanssia. Seuraavana päivänä oli yhdistettyjen kuorojen juhlakonsertti, jossa 1.600 laulajan jättiläiskuoro kantaesitti Toivon Hautalaulun.
   Suomen Laulu esitti omassa konsertissaan Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut. Eino Rautavaaran konsertissa kuultiin Toivon sovittamia eteläpohjalaisia kansanlauluja. Esityksiä oli niin paljon, että Toivo ei ehtinyt kuulemaan Heikki Halosen konserttia, jonka ohjelmassa oli hänen viulusonaattinsa toinen osa.
   Laulujuhlien aikana koettiin myös suuri kansallinen tapahtuma, kun Mikael Agricolan patsas paljastettiin. Sitä seurasi luonnollisesti kunnon juhliminen.

   Heinäkuussa vietettiin Lapualla Lapuan taistelun satavuotismuistoa. Sortovuosien aikaisessa Suomessa juhla oli valtakunnallisesti merkittävä isänmaallinen tapahtuma. Puhujana kuultiin Santeri Alkiota ja runsaan musiikkiohjelman lisäksi Kansallisteatterin näyttelijät esittivät Minna Canthin Anna-Liisan. Toivon ja hänen opiskelutoverinsa Eino Raition yhteinen konsertti pidettiin Lapuan yhteiskoululla.

   Sitten lokakuussa Alma ja Toivo suuntasivat Italiaan. Ensin he viipyivät yhdessä Milanossa. Toivo järjesteli opintoasioita ja auttoi asunnon hankkimisessa. Lopulta hänen oli lähdettävä Bolognaan ja jätettävä Alma yksin.
   Muutaman Bolognassa vietetyn päivän jälkeen Toivo pääsi tapaamaan Enrico Bossia, jonka oppilaaksi oli Italiaan tullut. Vastaanotto oli virallisen viileä. Toivo oli kyllä Suomessa jo hyvinkin huomattava säveltäjä, mutta Italiaan saakka hänen maineensa ei vielä ollut ehtinyt. Kun Toivo kysyi, pääseekö hän Bossin oppilaaksi, vastaus oli ehkä. Yksityisoppilaita Bossi ei luvannut ottaa lainkaan, joten ainoa mahdollisuus oli kulkea konservatorion pääsykokeiden kautta.
   Pääsykokeessa ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa fuuga italialaisesta 1700-luvulta peräisin olevasta teemasta. Seuraava tehtävä oli kirjoittaa orkesteriteos annetusta teemasta. Ei Toivo täysin raatia vakuuttanut - varsinkaan fuugan osalta - mutta hänet hyväksyttiin oppilaaksi. Ei tosin päätoimisesti Bossin oppilaaksi, hänen ensisijaiseksi opettajakseen määrättiin Luigi Torchi.
   Torchi innosti opettajana Toivoa niin vähän, ettei tämä tullut edes tarkistaneeksi nimen oikeaa kirjoitusasua, vaan kirjoitti aina "Torghista". Torchi ei ollut riittävän kriittinen, vaan hyväksyi Toivolta myös keskinkertaisuuksia. Bossi oli aivan toista, tämä sanoi suoraan, jos jokin oli halpa-arvoista ja piti keksiä syvempää, kiinnostavampaa jne. Pettymys oli niin suuri, että Toivolta alkoi Italiassa oleskelun alkuaikoina mennä joksikin aikaa mielenkiinto koko säveltämiseen. Suomesta saadut lehtileikkeet olivat innostavia ja lopulta antoivat virtaa sävellystyöhön.
   Koivisto pitää Toivon kritiikkiä vähintään liioiteltuna. Torchi oli kuitenkin aikansa huomattavimpia italialaisia musiikkitieteilijöitä, eivätkä hänen oppilaansakaan olleet mitään vasta-alkajia, toisin kuin Toivo oli epäillyt. Toivon väitettä kriittisyyden puutteesta Koivisto kummastelee suuresti - Torchi oli ollut yksi harvoista italialaisista kriitikoista, joka oli löytänyt puutteita sellaisestakin mestariteoksesta kuin Giacomo Puccinin Tosca, kun se vuonna 1900 kantaesitettiin.
   
   Syksyn edetessä Toivon kuva Italiasta alkoi jatkuvasti huonontua. Sää oli sateista eikä asunnossa ollut lämmitystä. Koti-ikäväkin vaivasi.
   Kaiken lisäksi italialainen musiikkikin tuntui aivan liian keveältä ja pinnalliselta. Myös ooppera. Toivo näki Giuseppe Verdin Aidan ja totesi sen olevan kyllä loistelias, "vaan paljon siinä on sitä huonoa italialaista tyyliä".
   Toivo tahtoi musiikilta sisäistä merkitystä, ei ulkoista loistoa. Koivisto näkee Toivon etsineen kaiken aikaa itseään ja peilaavan omaa taiteilijakuvaansa kaikkeen mitä kuuli ja näki.  Johann Sebastian Bachin musiikkia Toivo piti klassikoista korkeimpana ja syvimpänä, "se on vähän harmahtavaa väriltään ja vähän yksitoikkoista ja se kauneus joka siinä on, on kuin hunnulla peitetty."
   Kyllä Italiasta sentään jotain kiinnostavaakin kulttuuria löytyi. Uudenvuodenaattona Toivo ja Alma lähtivät yhdessä Firenzeen, missä pääasiana oli kuvataiteeseen tutustuminen. Tutustuminen vei kolme päivää, n. 10 tuntia kävelyä päivässä.
   
   Jos Toivosta usein tuntuikin, että Italiassa vietetty aika oli hukkaan heitettyä, Almalle talvi Milanossa oli selvästi hyödyllinen. Hän lauloi aarioita, perehtyi Verdin La Traviataan, tutki Arrigo Boiton Mefistofelesta ja opiskeli Giacomo Puccinin Toscan aariaa Vissi d'arte, vaikkei suurta ja dramaattsita ääntä edellyttävä Tosca ollutkaan aivan hänen ominta alaansa.
   Oopperaan Alma tutustui myös käymällä La Scalassa, missä hän kuuli aikansa suurimpia laulajia. Boris Godunovina vieraili Fjodor Šaljapin, jonka esitys oli lumoava kokemus, vaikkei ääni ollutkaan niin kaunis kuin Alma oli odottanut. Mutta "plastiikki oli sen sijaan erinomaista".
   
   Alma mietti, mien hän oppisi ymmärtämään Toivoa, tämän mielialanvaihteluja ja epäilyjä. Hän yritti perehtyä Toivon kotiseudun kansanluonteeseen. Ja mikäpä olisikaan ollut pätevämpi tapa perustua aitoon eteläpohjalaisuuteen kuin lukemalla Santeri Alkion kuuluisa teos Puukkojunkkarit. Tosin teoksessa esitetty elämä ei erityisemmin Almaa miellyttänyt: "Hurjaa ja raakaa se on, niin että hirvittää ja pöyristyttää joskus."
   Koivisto arvelee, että Toivo oli esitellyt eteläpohjalaista elämänmenoa hieman "trossaamalla", Alma kun näytti uskovan elämän lakeuksilla olevan oikeasti niin värikästä.

   Toivon opiskelut Italiassa jäivät yhteen lukuvuoteen. Keväällä 1909 hän ilmoitti Bossille lähtevänsä ja sanoi suoraan, ettei ollut oppinut Bolognassa mitään. Bolognasta Toivo siirtyi Leipzigiin, kapellimestarikurssille.

   Kapellimestarikurssi alkoi heti. Opiskelu oli tehokasta, käytettävissä oli oikea Leipzigin konservatorion opiskelijoista koostuva orkesteri. Toivo pistettiin heti ensimmäisinä päivinä orkesterin eteen tehtävänään Beethovenin neljännen sinfonian ensimmäinen osa.
   Toivo ei tuntenut sinfoniaa entuudestaan ja valmistautumisaika oli lyhyt. Johtaminen sujui sen mukaisesti ja Hans Sitt arvosteli kapellimestarikokelastaan rauhattomuudesta.
   Pelkästään kriittisiä kommentteja Sitt ei esittänyt. Hän oli tutkinut Toivon mukanaan tuomia Hämärän laulua, Preludia ja Fuugaa sekä viulusonaattia ja mieltynyt niihin niin paljon, että päätti antaa Fuugan orkesterin soitettavaksi. Sävellykset olivat vakuuttaneet Sittin nuoren suomalaisen kyvyistä siinä määrin, että hän ei halunnut edes periä maksua kapellimestarikurssista.
   Toivo harjoitteli asunnossaan peilin edessä ja yritti saada liikkeensä tarkoiksi ja samalla musikaalisiksi. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut hänelle lyöntitekniikkaa, hän oli vain johtanut omia sävellyksiään siten kuin itsestä tuntui. Nyt hän näki peilikuvansa liikkeiden alkavan käydä sulavammiksi ja varmemmiksi - hänestä saattaisi sittenkin tulla oikea kapellimestari.
   Tuossa opinahjossa Toivo viihtyi. Ja alkukesän kylmyydessä Leipzigin kaupunki näytti kiinnostavalta. Ja mikä parasta, kaupungin musiikkitarjonta oli aivan eri luokkaa kuin Bolognassa. Oopperassa olivat alkamassa Wagner-esitykset, joukossa Tristan ja Isolde, joka sittemmin teki suuren vaikutuksen Toivoon ja Almaan - ko. oopperan hahmoihin ja kaiken ylittävään huumaavaan rakkauteen oli helppo samaistua.
   16.6.1909 oli merkittävä päivä: Toivo pääsi johtamaan omaa musiikkiaan Euroopan sydämessä, yhdessä maanosan perinteikkäimmistä konservatorioista.

   Toivo viipyi Leipzigissä elokuuhun asti. Syyskuussa olivat alkamassa opinnot Pariisissa. Väliin jäävän ajan hän käytti matkustelemiseen kiertäen useita kaupunkeja Keski-Euroopassa.
   Ensin näytti siltä, ettei opiskelu lähtisi Pariisissa liikkeelle Toivon toivomalla tavalla. Hän pyrki maineikkaan säveltäjän, Schola Cantorumin konservatorion johtaja Vince D'Indyn oppilaaksi. Tällä ei ollut Toivolle aikaa, mutta silti lopputulos oli positiivinen: vaihtoehdoksi ehdotettiin D'Indyn entistä oppilasta Marcel Labeyta.

   Pariisiin Toivo sai kiinnostavan työtarjouksen: Ouluun etsittiin kapellimestaria. Säännölliset tulot olivat ratkaiseva tekijä, millä Toivo saatiin suostumaan.
   Toivo Kuulan valinnasta uutisoitiin kotimaan sanomalehdissä, ja pian alkoi tulla onnitteluja ja kyselyjä. Oulun omaa poikaa Leevi Madetojaa nimitys ilahdutti, mutta ystävänsä luonteen tuntien hän arvasi jo etukäteen, ettei visiitistä kovin pitkä tulisi. Oulu oli syrjäinen maaseutukaupunki.
   Alma ei ilahtunut. Eiväthän he Helsingissäkään olisi voineet kovin avoimesti olla yhdessä, mutta Oulu tuntui kaukaiselta. Pariisissa he pystyivät olemaan yhdessä ilman tunkeilevia katseita.
   Toivo ja Alma ottivat kaiken irti viimeisistä yhteisistä ajoistaan ennen paluuta Suomeen. He kävivät Louvren egyptiläisellä osastolla katssomassa sfinksejä, kävelivät Montmartrella ja Versailles´n puistossa sekä kulkivat taidenäyttelyissä. Lisäksi tutkittiin tähtiä Toivon ostamalla uudella kaukoputkella, joka suurensi peräti 130 kertaa, ja käytiin kuuluisan tähtitieteilijä Flammarionin luennolla. Almakin innostui tähdistä ja Toivo piirsi hänelle tähtikartan.
  Aiemmin, ennen ulkomaille lähtöään, ympäristön paineiden ja ahdistuksen keskeltä Toivo oli alkanut yhä useammin paeta toisille planeetoille. Avaruudesta oli tullut hänen pakopaikkansa, niin tärkeä, että rahavarojensa rajallisuudesta huolimatta hän oli tilannut itselleen ensimmäisen kaukoputkensa. Tuo kiinnostus oli säilynyt myös hänen Euroopan-kierroksellaan.

   Toivon saapuessa Ouluun odottamassa oli paljon työtä, sillä orkesteri oli kooltaan vaatimaton eikä sillä ollut juurikaan valmista ohjelmistoa. Mutta mikään harrastajaorkesteri se ei ollut. Oulun Soitannollisen Seuran orkesteri oli toiminut säännöllisesti jo kahdeksan vuotta ja pitänyt kaksi konserttia viikossa.
   Alku ei mennyt ihan putkeen. Orkesterin olisi pitänyt aloittaa työnsä lokakuun alussa, mutta kun Toivo meni ensimmäisen kerran harjoituksiin, paikalla oli vain seitsemän soittajaa. Vasta lokakuun puolivälissä orkesteri oli jollain tavalla toomintakykyinen, mutta edelleen puuttui yksi viulisti ja fagotisti. Soittajia ei yrityksistä huolimatta saatu mistään ja Toivo alkoi hiiltyä. Toisaalta, oli ylimääräisestä odotusajasta hyötyäkin, Toivolle jäi aikaa säveltää Helsingin Ylioppilastalon vihkiäisiin tilattua kantaattia Kuolemattomuuden toivo.
   Ja kun sitten päästiin kunnolla aloittamaan, Toivon ensimmäinen suuri haaste oli Verdin Trubaduuri. Toisin sanoen, Toivo joutui perehtymään säveltäjään, jota hän oli oppinut Italiassa karsastamaan. Toisaalta, Toivo lienee joutunut Verdiin tarkemmin perehtyessään huomaamaan, kuinka paljon opittavaa hänellä - ja kenellä tahansa muullakin säveltäjällä - olisi Verdin taidosta käyttää lauluääntä. Tuosta opista saattoi olla hyötyä kantaatin Kuolemattomuuden toivo säveltämisessä.

   Tuli talvi ja tuli lunta. Toivo sai hiihtokaverikseen jo Vaasasta tuntemansa asianajaja Väinö Alaviitalan. Tuolla matkalla todennäköisesti puhuttiin muustakin kuin hiihtämisestä, sillä juuri Alaviitala alkoi pian hoitaa Toivon avioeroa.
   Työteliäs mutta opettavainen kausi Oulun orkesterin johtajana oli päättymässä. Viimeiset suuret konsertit olivat 29.4. ja 30.4. jolloin esitettiin Albert Beckerin oratorio Die Wallfahrt nach Kevlar sekä Toivon Lapuan marssi uutena sovituksena.
   Takana oli yhteensä 64 esiintymistä kapellimestarina. Uusia sävellyksiä oli ohjelmistoon kertynyt valtava määrä. Eniten oli soitettu suomalaista musiikkia. Suosikkeja olivat olleet Sibeliuksen Pelléas ja Melisande, Karelia-sarja ja Valse triste, Armas Järnefeltin Korsholma sekä Toivon omat orkesterisävellykset.
   Heti vapun jälkeen Oulunjoesta lähtivät ryskyen jäät. Toivo ihaili luonnonnäytelmää, joka tuntui juhlistavan hänenkin vapautumistaan. Hän jättäisi raskaan orkesterityön ja pääsisi jälleen säveltämään.
   Ja vieläkin tärkeämpi muutos oli tulossa: Avioero laitettaisiin sinä keväänä lopultakin alulle.

   Toivon ja Siljan epävirallinen asumusero oli alkanut jo tammikuussa 1906 ja koko tuon ajan Silja oli asunut Toivon vanhempien luona. Heille hän oli edelleen miniä. Myös Toivon sisarukset olivat Arvo-veljeä lukuun ottamatta Siljan puolella.
   Erityisen vaikeaa tilanteen hyväksyminen oli ollut Matti Kuulalle. Hän oli menestyneestä esikoispojastaan ylpeä ja olisi halunnut tavata tätä. Toivo ei kuitenkaan voinut käydä kotona niin kauan kuin Silja asui siellä.
   Jotta Toivon vierailulle kotona ei olisi esteitä, Matti oli lopulta asettunut kannattamaan Siljan muuttamista pois. Siljankin oli ollut pakko käsittää tilanteen lopullisuus, olihan Toivo viettänyt jo koko talven Suomessa ottamatta häneen yhteyttä.
      8.5. kirjoitettiin erokirja. Kaksi päivää myöhemmin eron käytännön hoitaminen jätettiin asianajaja Alaviitalan hoidettavaksi.
   Toivo näki viimeisen kerran Siljan. Siljan, jonka hän oli tuntenut lapsesta asti, jota hän oli rakastanut 16-vuotiaasta nuoruuden kiihkeydellä, jonka takia oli luopunut merille lähtemisestä ja lähtenyt musiikkia opiskelemaan, jonka oli saattanut raskaaksi, jonka kanssa oli vanhempien painostuksesta avioitunut, ja Toivo oli kantanut heidän yhteisen lapsensa hautaan. Mitä Toivon mielessä liikkui tuona hetkenä?
   Kirjeessään Almalle Toivo kuittasi viimeisen kohtaamisen lyhyesti: "Enempää en häntä nähnyt enkä tule näkemäänkään."

   Juhannuksen jälkeen Alma ja Toivo osallistuivat laulujuhlille Hämeenlinnassa. Heidän yhteinen konserttinsa oli 29.6. Yleisöä tuli kohtalaisesti ja kuulijat olivat innostuneita. Alma ehti käydä kuuntelemassa myös Wäinö Solan konsertin, josta hän muuten piti, paitsi että Toivon laulut Sola esitti keskinkertaisesti.
   Paitsi musiikista, Alma ja Toivo nauttivat myös maisemista. Aulangosta Alma kirjoitti: "hymyilevän kaunis oli siellä näköala yli järven ja kauniitten lahdelmien sekä metsien." Aulangolta avautuva näkymä vastasi juuri sitä, mikä lukuisissa kuvissa ja kirjoituksissa oli jo määritelty kansallismaisemaksi. Sellaista he olivat kaivanneet kahden vuoden ajan Italian ja Ranskan historiallisen kulttuurimaiseman keskellä.
   Alma ja Toivo tekivät laajan konserttikiertueen ensin kesällä ja toisen alkusyksystä. Kesällä he kiersivät Savo-Karjalassa, syksymmällä etelämpänä lähtien Sortavalasta ja lopettaen kiertueen Forssaan.

   Kun Robert Kajanus oli perustanut Helsingissä Kotimaisen orkesterin, tämä tarjosi Toivolle ja Leevi Madetojalle paikkaa orkesterin varajohtajina. Toivo ottikin paikan epäröimättä vastaan.
   Toivo oli usean vuoden ajan miettinyt, kuinka säveltäisi oman sinfoniansa, mutta ei ollut päässyt missään vaiheessa edes oikein kunnolla alkuun. Ilmeisesti hän oli antanut jonkinlaisia lupauksia Kajanukselle, tämä kun Helsingin Sanomille 5.9.1912 antamassaan haastattelussa uusia sävellyksiä ennakoidessaan mainitsi myös "Kuulan sinfonian".
   Pääasiassa apulaiskapellimestarin tehtäviin tuli kuulumaan ylioppilaskonserttien, kansankonserttien ja kirkkokonserttien johtaminen. Tiedossa oli kuitenkin myös muutamia varsinaisia sinfoniakonsertteja. Työtä tuli myös hallinnollisista asioista.
   
   Toivo johti syksyn aikana yhteensä 17 konserttia ja nautti jatkuvaa suurta arvostusta. Merkittävin syksyn konserteista järjestettiin 12.12. Kansallisteatterissa. Silloin ohjelmassa oli Brahmsin neljäs sinfonia, D'Ambrogion konsertto, Dukas´n L'Apprenti sorcier, Toivon orkesterilaulu Impi ja Pajarin poika sekä syksyn aikana valmistunut orkesteriversio Orjan pojan loppukohtauksesta. Alma oli tyytyväinen päästessään jälleen laulamaan kokonaisen suuren orkesterin kanssa.
   Konsertin jälkeen Toivo ja Alma ajoivat Kaivopuistoon katsomaan muistojensa paikkaa, Toivolaksi nimeämäänsä suojaisaa kallionkoloa. Tuohon nostalgiseen retkeen oli aivan erityinen syy: he olivat kihlautuneet.
   Julkisesti kihlauksesta ei tosin ollut vielä syytä puhua, Toivon avioero ei vieläkään ollut täysin selvä. Tuon päivän he kuitenkin päättivät myöhemmin kaivertaa sormuksiinsa. Päivämäärän valintaan lienee ollut Toivon kiinnostus numeromystiikkaan, nythän sormuksiin tulisi kaiverrus 12.12.12.
   Toivon luku oli syntymäpäivän mukaan seitsemän, Alman puolestaan viisi. 12 tarkoitti siten heitä yhdessä, ja kun 12 toistuisi kolmasti, he olisivat kolminkertaisesti liitetyt toisiinsa.
   Tosin 12. päivä oli ollut myös silloin, kun Toivo 12 vuotta aiemmin oli tunnustanut rakkautensa Siljalle.
   Joka tapauksessa, Alma oli onnellinen ja helpottunut. Heidän pitkä ja vaikea suhteensa oli nyt kääntymässä kohti onnellista ratkaisua.

   13.2.1913 Toivo sai asianajajaltaan sähkösanoman: "olet vapaa terweisiae alaviitala". Neljä sanaa, jotka mullistivat elämän.
   Alma ja Toivo pujottivat sormukset sormiinsa Pietarissa 25.3.1913.
   Lopullinen erokirja oli Toivon käsissä 24.4.1914.

   Toivon ja Alman häät vietettiin 29.4.1914 Alman suvun kotona Skinnarilassa. Sukua oli lupautunut kummaltakin puolelta. Tosin Toivon isä Matti ja sisar Lempi eivät päässeet perille saakka. Matka kaatui strutsinsulkaan, jonka Toivo oli aiemmin tuonut Pariisista sisarelleen.
   Matti kirjoitti häiden jälkeen Toivolle, pahoitteli ja kertoi koko tapauksen. Lempi olisi halunnut laittaa sulan hattuunsa, mistä Matti oli suivaantunut. Hän "mitään semmoista inhottavaa, mustain pakanain ja sivistymättömäin neekerien merkkiä" voinut katsoa oman lapsensa hatussa. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että kumpikin jäi matkasta.
   Hääpäivän aamu oli myrskyisä. Metsässä ryskyi ja tuuli repi oksia puista. Myrskystä välittämättä Alma ja Toivo kävivät keräämässä puolukanvarpuja ja katajanoksia, joista tehtäisiin hääpöytään seppeleitä.
   Kolmelta iltapäivällä Alma meni Silventoisten tyttöjen vanhaan huoneeseen valmistautumaan. Hänen sisarensa Oili avusti kampauksen teossa sekä puki hänet valkoiseen silkkipukuun ja huntuun. Kun sisaret ja äiti halasivat, Alma puhkesi kyyneliin. Jo seitsemän vuoden ajan hän oli tiennyt hetken tulevan, nyt tuntui jotain jäävän lopullisesti taakse.
   Pastori Mömmö vihki hääparin. Lupaus rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisissä olisi helppo täyttää. Kaikki mahdolliset vastoinkäymiset, ympäristön paineet ja Toivon mustasukkaisuus, oli siihen mennessä käyty läpi ja kestetty.
   Vihkimisen jälkeen tunteet vapautuivat ja alettiin juhlia. Iltakymmeneltä siirryttiin kuumasta salista kuistille vilvoittelemaan. Silloin  nähtiin, että sää oli jälleen muuttunut. Kesken juhlien oli tullut takatalvi ja maa oli jälleen aivan valkoisena.
   Enteilisikö tuo onnettomuutta? Vieraat vakuuttelivat, että onnea se tuo.
   Joka tapauksessa. Alma ja Toivo olivat onnellisia vuosien odotuksen ja monien vaikeuksien jälkeen. Hyvin onnellisia.

   Kaikki eivät olleet yhtä onnellisia. Alman äiti oli kyllä valmistellut häitä ja ollut apuna, mutta hän ei silti ollut vieläkään hyväksynyt Alman ratkaisua, ei, vaikka Toivo oli jo vapaa mies. Hän ei osannut olla onnellinen tyttärensä puolesta ja vielä 20.5. hän kirjoitti Almalle katkerana: "Minulla on sinua niin sääli kun sinä menit naimisiin olen itkeny yöt päivät jos joku kuulis kun kuljen yksin niin luulisivat minua mielipuoleksi sillä päivittelen ääneen miksi miksi hän meni."

   Avioelämä alkoi vaatimattomasti Toivon kaksiossa Helsingin Rahapajankadulla, sillä oma yhteinen asunto ei ollut vielä valmiina. Odotettu muutto omaan kotiin tapahtui 1.6. Koti ei kuitenkaan ollut valmiina, huonekaluja puuttui ja ensimmäinen yö täytyi nukkua lattialla päällystakeista sijatulla vuoteella. Seuraavana päivänä alkoi sitten tulla tavaraa taloon.

   Vuonna 1914 Helsingin musiikkielämässä tapahtui suuri muutos, kun kaksi kilpailevaa orkesteria päätettiin yhdistää. Toivo oli jo joulukuussa tiennyt kertoa Almalle, että tulevana vuonna perustettaisiin uusi orkesteri, Helsingin kaupungin Filharmoninen orkesteri, jossa pääjohtajana olisi Robert Kajanus. Kajanuksen kanssa oli odotettavissa sujuvaa yhteistyötä, mutta Toivo joutuisi työskentelemään myös Georg Schnéevoigtin kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut raju julkinen riita tämän aiemmin johtaessa Toivon Pirun polskaa.
   Toisaalta, edes Toivon valinta uuteen orkesteriin vanhalle paikalle ei ollut läpihuutojuttu. Leo Funtek haastoi Toivon lujasti, mutta viimeistään suomalaisuus ratkaisi valinnan Toivon eduksi.

   Kun sota syttyi Saksan ja Venäjän välillä, Toivo oli konserttikiertueella Itä-Suomessa, sillä hetkellä Juuassa. Juukalaisissa tieto herätti pelkoa, ja emännät kyselivät levottomina, minne voisi paeta, kun vihollinen hyökkää sinne.
   Toivo laukaisi tilanteen toteamalla, että "Kyllä se saksalainen nyt varmaan ajaakin kievarikyydillä ensiksi suoraapäätä Juukaan". Emäntiä alkoi naurattaa omat reaktionsa.

   Syksyllä 1914 tulevaisuus ei näyttänyt enää yhtä kirkkaalta kuin vielä kesäkuussa. Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt, saksalaiset muusikot olivat lähteneet kotimaahansa, konsertit eivät enää kiinnostaneet yleisöä niin paljon kuin kahden helsinkiläisen orkesterin kilpaillessa... Musiikkilautakunnan oli pakko päättää orkesterin supistamisesta sekä muusikoiden ja kapellimestareiden palkan alentamisesta.

   Toivo oli aloittanut lopulta todellisen laajan teoksen säveltämisen. Hänen ensimmäinen laaja teoksensa oli ollut kantaatti Isokyrön kirkon juhlaan ja kirkkomusiikkia tuli olemaan myös viimeinen suuri teos.
   Toivo valitsi sävellettäväkseen jo monen muunkin käyttämän keskiaikaisen runon Stabat mater. Hän alkoi kirjoittaa sitä orkesterin, kuoron ja urkujen muodostamalle suurelle kokoonpanolle ja oli aiheesta harvinaisen innoissaan.
   Alma kuuli päivittäin, kuinka teos eteni. Nyt oli syntymässä jotain suurta. Kuten Alma kirjotti: "Aivan vapisimme kun yhdessä sitä soitimme ja lauloimme."

   Keväällä 1915 Helsingin kaupungin Filharmoninen orkesteri teki päätöksen jättää uusimatta sopimus Toivon kanssa seuraavaksi vuodeksi. Jyrkän suomenmielinen Toivo ei innostanut ruotsinkielisiä, joten, vaikka tukijoitakin oli paljon, vastustajat olivat vielä vahvemmilla.

   Toivo sai Stabat materin valmiiksi toukokuussa 1915 ja antoi partituurin tuoreeltaan Uuden Suomettaren Evert Katilan tutkittavaksi. Tämä kirjoitti Uuteen Suomettareen laajan artikkelin teoksesta, kertoi partituurin olevan yli 70-sivuinen, kuvaili yksityiskohtaisesti orkesterikokoonpanoa ja rakennetta sekä kiitti ensimmäistä suomalaista Stabat materia merkkiteokseksi.
   Toivo Kuulan Stabat mater oli siis valmis vuonna 1915. Kuitenkin vuonna 1919 se oli keskeneräinen. Evert Katila kirjoitti Helsingin Sanomissa 28.3.1919 säveltämisen ennättäneen "nelkein loppuun; ainoastaan joitakuita sivuja suurteoksesta on säveltäjätoverin hellävaraisen käden ollut tarvis täydentää".
   Mutta mitä täydentämistä oli valmiissa teoksessa? Stabat materin keskeneräisyyden aste ja Madetojan osuus on aina ollut arvoitus. Edes käsikirjoitus ei ole tuonut ratkaisua, sillä lyijykynällä kirjoitettu partituuri näyttää olevan kauttaaltaan yhtenäistä käsialaa.
   Koiviston mukaan kuoro-osuus on loppuun saakka Toivon kirjottamaa. orkesteriin sen sijaan alkaa ilmaantua Madetojan kynänjälkeä fuugasta lähtien. Madetoja on parannellut orkesterin sointia, lisännyt toisinaan käyrätorvia ja patarumpuja, toisinaan jousisoittimia, kirjoittanut puhaltimille uusia säestyskuvioita ja saanut kokonaisuuden soimaan täyteläisemmin. Teoksen loppuosan orkestrointi on aivan ilmeisestim ollut puutteellinen.
   Koivisto pitää todennäköisenä, että kesken jäänyt Stabat mater on toinen versio teoksesta. Toivo on ilmeisesti kirjoittanut fuugasta alkaen loppuosan uudelleen. Musiikki soi lopussa ohuesti ja ikään kuin haihtuu vähitellen ilmaan, kun taas vuonna 1915 Stabat mater oli päättynyt Evert Katilan kuvauksen mukaan innoittuneesti ja levein soinnuin.
   Stabat mater oli tarkoitus esittää kaudella 1915-16, mutta silloin Toivo ei enää toiminut kapellimestarina eikä saanut esitystä järjestymään. Seuraavalla soitantokaudella hän johti Viipurin Musiikinystävien orkesteria, joka puolestaan oli liian pieni suureen teokseen.

   Viipurin Musiikinystävät otti yhteyttä Toivoon, joka varmasti oli ollut tietoinen avoimesta kapellimestarin paikasta, mutta ei ollut sitä hakenut. Hänellä oli nyt oma perhe - joka oli lähiaikoina kasvamassa - hänellä oli talo ja kaikki mahdolllisuudet keskittyä säveltämiseen. Mutta tarjous alkoi houkutella - olihan Viipuri Suomen toiseksi suurin kaupunki ja palkka vakitoimesta jotain muuta kuin silloinen elämä epävarmojen tulojen varassa.
   Alma oli melkein aina tehnyt niin kuin Toivo halusi. Silläkin kertaa monet syyt puhuivat Viipuriin lähtemisen puolesta. Mutta jokin vastusti. Oli kuin Alma olisi aavistanut, ettei Viipuri toisi heille mitään hyvää.
   Mutta Toivolla ei oikein ollut valinnanvaraa. Säveltämällä hän ei pystyisi elättämään kasvavaa perhettä, eikä hän saisi konserttituloja ilman Almaa, joka ei voinut vielä pitkään aikaan lähteä kiertueelle.
   Sinänsä sopimus oli Toivolle ihan edullinen. Kapellimestari velvoitettiin olemaan paikalla vain marraskuun alusta toukokuun alkuun, kesän ja syksyn voisi käyttää säveltämiseen ja vapaa-ajan harrastuksiin.

   Viipurissa Toivo eli kiireistä aikaa. Orkesteriin piti löytää muusikoita, koska vakituisia paikkoja oli 21. Kaikki varteenotettavat muusikot olivat yleensä saaneet jo tuossa vaiheessa kiinnityksen, ja Toivo sai tehdä monta matkaa Pietariinkin ennen kuin soittajat olivat koossa.
   Ensimmäinen konsertti päästiin järjestämään 19.11.1916, vaikka vielä puuttui niinkin keskeinen muusikko kuin konserttimestari. Yleisö oli kuitenkin innoissaan uudesta kapellimestarista ja sali oli täynnä.
   Konsertit alkoivat pian pyöriä täydellä vauhdilla ja niitä pidettiin jopa kolmesti viikossa. Orkesteri oli pieni ja muusikoiden taso myöhäisestä liikkeellelähdöstä johtuen vaihteleva. Sovitun 21 muusikon sijasta soittajia oli lopulta vain 17.

   Raskauden edetessä Alma asui Helsingissä sukulaistensa luona. Toivo sai sitten 4.4.1917 odotetun sähkeen, mutta ennätti vasta yöjunaan ja pääsi Helsinkiin ja sairaalaan aamukahdeksalta. Silloin synnytys oli jo ohi. Lapsi oli syntynyt myöhään illalla.
   Ja jälleen koitti tärkeä merkkipäivä, kun 17.5. Sinikka kastettiin. Eino Leino oli kehitellyt nimen näytelmään Lalli, johon Toivo ja Alma olivat vuonna 1908 ihastuneet.

   Kesällä Alma ja Toivo oleilivat Päijänteen rannalla, kaukana sotivasta Euroopasta. Heillä oli toisensa, heillä oli pieni Sinikka ja ympärillä avautuivat rauhalliset, kauniit suomalaiset maisemat. He olivat saaneet käyttöönsä Kotirannaksi nimetyn talon Kivilaakson rannasta, joten omaa rauhaakin oli aiempaa enemmän
   Alman ja Toivon viimeinen yhteinen kesä oli onnellista aikaa.

   Seuraava talvi sen sijaan oli yleisesti levotonta aikaa. Rauhattomuuksia alkoi olla myös Viipurissa. Toivo valitti, että hävetti olla suomalainen. Viipurissa lähes jokainen mies oli ollut putkassa ja lähes jokaisen luona oli tehty kotitarkastus. Ja kaiken aikaa tuntui siltä, ettei kiihtymys vieläkään ollut saanut minkäänlaista tulppaa.
   Kun 22.1.1918 teatterissa soitettiin Selim Palmgrenin säveltämä näyttämömusiikki, tatterilaiset astuivat ulos teatterista eri kaupunkiin kuin mistä olivat teatteriin tulleet. Ensimmäisessä tienristeyksessä oli punakaartilaisia ja venäläisiä sotilaita. He latasivat kiväärinsä ja tarkkailivat teatterista poistuvaa joukkoa. Sitten saatiin tietää, että rautatieasema oli suojeluskuntalaisten hallussa, mutta punaisten piirittämä. Myöskään Toivon asunnolle ei päässyt. Päättivät mennä takaisin teatteriin, ja siellä kuluikin koko yö.
   Aamulla Viipuri oli punaisten hallussa. Toivo ja Alma päättivät poistua kaupungista. Samaan junaan tunki parisataa punakaartilaista. Toivo ei ollut mielissään matkaseurasta, mutta toisaalta, niin paljon kuin väki häntä pelottikin, hänen oli pakko ihailla punakaartista huokuvaa joukkovoimaa.
   Toivo ja Alma asettuivat Säiniöön. Siellä elämä oli rauhallisempaa kuin Viipurissa, vaikka punaiset sitä tukasti valvoivatkin. Tosin huhtikuussa punakaartin pakko-ottojen uhka oli jo niin suuri, että Toivo katsoi parhaaksi viettää päivänsä vinttihuoneessa sahajauhojen keskellä seuranaan kirjoja ja ladattu ase.
   22.4. Toivo sai lopettaa piileskelyn. Valkoiset ottivat Säiniön haltuunsa.

   Vappuna 1918 Viipurissa oli riehakas tunnelma. Sisällissodan loppu häämötti ja valkoiset olivat voimiensa tunnossa. Apteekkeja tyhjennettiin, ratapihalta varastettiin 100 litraa viinaa ja 140 litraa konjakkia. Viinaa riitti kaikille ja Seurahuoneellekin sitä kannettiin 25 litran saavillinen.
   Seurahuoneella oli myös Toivo Kuula. Häntä ja Almaa oli tultu hakemaan vapautusta juhlimaan jo aamuyhdeksältä.
   Kello 14 oli alkanut suuri vapautusparaati. Mannerheim tervehti sotilasosastoja, puhui lyhyesti suomeksi ja pidempään ruotsiksi, 150-miehinen soittokunta soitti, laulettiin koraali, pidettiin juhlavia puheita.
   Juhlat jatkuivat Seurahuoneella. Jääkärit lauloivat Toivon säestäessä Jääkärimarssia:

"Syvä iskumme on,
viha voittamaton,
meill´armoa, ei kotimaata."

   Toivo innostui pitämään puheen. Hän puhui rauhasta ja sodasta, julisti olleensa rauhan puolella, mutta kunnioittavansa nyt miekkaa, joka oli tuonut maalle vapauden. Hän itse liikuttaisi nyt hengen miekkaa suuremmalla innolla kuin koskaan ennen. Jääkärikapteeni Lindén vastasi puheeseen, kiitti ja pyysi taiteilijoita esittämään jotain.
   Ensin Alma lauloi Syystunnelman. Sen jälkeen Alma ja Toivo esittivät Lauantai-illan, yhden Toivon omista suosikeista. Se jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi esityksekseen.
   Yhdeksän jälkeen meteli alkoi yltyä. Ovelle ilmaantui humalaisia miehiä vihreissä jääkäriunivormuissaan, aseet edelleen mukanaan. Almaa alkoi pelottaa ja hän halusi pois. Toivolla sen sijaan oli vauhti päällä. Ja kun muut vakuuttivat pitävänsä Toivosta huolta, tämä taputti Almaa olalle kehottaen tätä menemään kaikessa rauhassa nukkumaan.
   Alma lähti kello 21.20. Sen jälkeen juhlat yltyivät nopeasti.

   Humalatila sai aikaan tappeluita, miehiä hyppi pöydillä, huonekaluja potkittiin nurin. Sota oli Viipurin osalta ohi, mutta viha oli jäljellä. Toivokin alkoi olla räyhäkkäällä päällä. Hän alkoi vaatia, että kaikki puhuvat vain suomea, myös ruotsinkieliset. Hän sai sekä kannattajia että vastustajia.
   Pian alettiin inttää siitäkin, kuka sodan oli voittanut. Vihreätakkiset jääkärit olivat taistelleet venäläisiä vastaan jo Saksassa, ja uskoivat, että ilman heitä valkoisen armeijan kokemattomat sotilaat eivät olisi selvinneet. Toivo intoili omien pohjalaistensa ja harmaapukuisten suojeluskuntalaistensa puolesta.
   Tappeluhan siitä tuli. Pienikokoinen Toivo ryntäsi tarttumaan rotevia jääkäreitä rinnuksista, minkä jälkeen nämä alkoivat tuuppia Toivoa edellään. Lopulta Toivo oli kirjaimellisesti selkä seinää vasten.
   Toivo vetäisi puukon esiin ja viilsi jääkäri Mauritz Nylundia vasemman korvan taakse. Tilanne äityi sekavaksi. Nähtiin, että jääkäri valui verta, mutta harvat tiesivät, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
   Lopulta Toivoa retuutettiin pihalle. Tämä käsitti, että nyt oli tosi kyseessä ja yritti vielä paeta. Mutta se jäi yritykseksi.

   Alma valvoi ja odotti. Toivo oli luvannut tulla puoleenyöhön mennessä, mutta häntä ei kuulunut. Aamuseitsemältä Alma oli varma, että jotain pahaa oli tapahtunut.
   Alma lähti etsimään. Kun hän nousi Seurahuoneen portaita, vastaan tuli sotilas. Tämä kysyi Almalta, ketä tämä etsi. Kun tämä oli kertonut, sotilas vastasi, että yksi Kuula siellä oli edellisenä yönä ammuttu.

   Kun Alma oli toennut ja päässyt katsomaan miestään lääninsairaalaan, hän näki, kuinka Toivo makasi vuoteessa vasen puoli päätä paksun kääreen peitossa, oikea puoli kasvoista mustana ja turvoksista potkuista. Läheltä ammuttu luoti oli osunut vasemman silmän sisäkulmaan ja tullut ulos oikean korvan takaa.
   Lopulta Toivo palasi tajuihinsa. Ja tervehti Almaa sanoen: "Terveisiä Tuonelan toiselta puolelta."
   Alma valvoi päivät vuoteen vierellä. Hän olisi halunnut olla yötkin, mutta lääkärit pelkäsivät hänenkin menehtyvän.
   Ensin vaikutti siltä että Toivo saattaisi toipua. Sitten hänen kuntonsa alkoi huonontua.
   Illalla 18.5.1918 Alma näki Toivon tajunnan sammuvan vähitellen, rukoili, puhui tunteistaan, piti Toivoa kädestä kuin yrittäen estää häntä lähtemästä.
   "Ammi", Toivo sanoi hiljaa kello 21.25. Sen jälkeen hän hengähti vielä kaksi kertaa.

   Sodan verisiä haavoja ei haluttu repiä auki ja siksi koko ampumistapaus pyrittiin vaientamaan. Lehtiuutisissa puhuttiin aluksi vain onnettomuudesta.
   Mutta Alma toi kuolinilmoituksessa kaikkien tietoon oikean kuolinsyyn. Sen jälkeen Toivon kuolemaa ei voitu enää tapaturmaksi nimittää.
   
   Vaikka ampumisesta haluttiin vaieta, hautajaiset olivat näyttävät. Niistä muodostui koko Suomen kulttuurielämän yhteisen surun ilmaus, ja paikalla oli käytännössä koko Suomen musiikkielämä.
   Viimeinen matka alkoi Viipurissa sunnuntai-iltana 26.5. Kuoro lauloi Toivon Hautalaulun ja soittokunta soitti Hymnin. Saattue lähti surumarssin tahdissa asemalle, missä Alma laski arkulle valkoisia ruusuja. Eero Eerola puhui ja lopuksi kuoro esitti vielä Toivon laulun Tuuti lasta tuonelahan.
   Matka Helsinkiin kesti yli vuorokauden. Helsingin Vanhan kirkon alttari oli verhottu mustiin ja sen ympärillä oli laakereita ja kukkia. Tilaisuus alkoi Toivon Surumarssilla, sen jälkeen Wäinö Sola lauloi Armas Maasalon säestämänä laulun Kesäyö kirkkomaalla. Ruumiinsiunauksen jälkeen Suomen Laulu esitti Leevi Madetojan laulun Tuolla ylhäällä. Arkku peittyi pian kukkiin ja seppeleisiin. Robert Kajanus piti muistopuheen. Lopuksi kuultiin vielä Toivon omaa musiikkia, kun Helsingin kaupunginorkesteri  soitti eteläpohjalaisen kansanlaulun ja Eino Raitio esitti Oskar Merikannon säestämänä viulusonaatin hitaan osan.
   Vanhalla hautausmaalla arkku laskettiin hautaan juuri lehteen puhjenneiden koivujen alle. Heikki Klemetti puhui, Suomen Laulu ja Laulu-Miehet esittivät yhdessä kaksi Toivon pidetyimmistä lauluista, Virta venhettä vie ja Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut.

   Alma ei koskaan toipunut Toivon kuolemasta. Hänellä oli lopulta ollut vain kaksitoista yhteistä vuotta Toivon kanssa, mutta ne vuodet olivat olleet hänelle tärkeitä.
   Alma oli vasta 33-vuotias, mutta hänen elämänhalunsa oli kadonnut. Hänellä oli kuitenkin suuri tehtävä, Toivon musiikin vaaliminen. Toivo oli kuollut, mutta hänen tunteensa elivät lauluissa. Ne oli tehty Almalle ja ne olivat syntyneet Alman herättämistä tunteista. Laulujen kautta heidän rakkautensa jatkui yli kuolemankin.
   Alma jatkoi laulajanuraansa koko loppuelämänsä. Keskeisen osan ohjelmistosta muodosti edelleen Toivon musiikki. Laulamisen lisäksi Alma työskenteli saadakseen painetuksi Toivolta jääneet julkaisemattomat sävellykset.

   8.10.1941, jatkosodan aikana, Alma lähti kävelemään kohti taloa, josta järjestyisi kyyti harjoituksiin Lappeenrantaan. Yhtäkkiä hänen voimansa loppuivat. Heikko sydän ei enää kestänyt.
   Kesällä 1907 Toivo oli kirjeessään kuvitellut, miten hän suurten sotien sytyttyä vihdoin viimein saa Amminsa ikiomakseen ja kuljettaa tämän pieneen metsäiseen saareen kauaksi Pohjolan soille, mistä kukaan ei ole heitä löytävä.
   Nyt tuo ennustus oli toteutunut. Enää Toivo ja Alma eivät koskaan eroaisi.
   
   Juhani Koiviston teos Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä on harvinaisen innostuneesti ja suurella sydämellä kirjoitettu elämäkerta. Suuria tunteita Alma ja Toivo Kuulan elämässä riitti ja Koivisto tuo ne lukijan nähtäville erityisen runollisesti. Tutkimustyönä teos on onnistunut loistavasti, kirjassa valotetaan päähenkilöitä niin henkilöinä kuin taiteen kautta ja tuodaan esille paljon uutta tietoa, joka suhteessa helposti sulavassa muodossa.

   Otetaan vielä pari linkkiä. Yleisradion Elävään arkistoon on koottu Toivo Kuulaan liittyvää taidetta ja tarinointia vuosien varrelta. Ja otetaan tuon tarjonnan lisäksi vielä hämäläisten soittama versio Toivo Kuulan todennäköisesti soitetuimmasta teoksesta Häämarssista.

Elävä arkisto

Häämarssi

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.6.


Psykiatrin näkökulma Urho Kekkosen tunne-elämään.

Pirkko Turpeinen-Saari: Suuri yksinäinen


Kun kahden kilpailevan mahtipoliitikon lapset löysivät toisensa.

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä


Kekkosen luottotoimittaja presidentin kintereillä. Vauhtia ja värikkäitä persoonia.

Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Niin, onhan niitä erinäisiä arvioita tehty siitä, milloin pandemia väistyy. Singaporen yliopistossa on jopa laskettu päättymispäivä eri maihin. Siellä tutkijat ovat tulleet tulokseen, että Suomessa epidemia lopahtaa 26.8.
   Suomessa asiantuntijat ovat pessimistisempiä. Saa nähdä, kumpi osapuoli on oikeassa.
   Sitä odotellessa.

Mantovani