Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta



Tiivistelmä teoksesta Taistelu talonpojasta on julkaistu tällä sivustolla aiemmin keväällä 2012, Mahtitalonpoika keväällä 2004 ja Vihreän kullan kirous kesällä 2013.


Kuukauden Vaihtoehto
Matti Lackman: Taistelu talonpojasta
Kaleva (paino), Pohjoinen 1985
466 sivua


Pysytään vielä suhteellisen vanhoissa ajoissa ja tarkastellaan jaksoa 1918 - 1939. Noihin aikoihin Suomen agraariväestöllä oli suuri merkitys myös poliittisesti. Luonnollisesti Maalaisliitto veti viljelijäväestöä, mutta oli poliittisella pelikentällä paljon muitakin monenkokoisia ja vaikutusvaltaisiakin ryhmiä.
   Maalaisliiton ohella toinen suuri maaseudun väestöstä kiinnostuneiden ryhmä olivat kommunistit. Kumpikin näistä kahdesta suuresta ajoi omalla tavallaan maalaisväestön asiaa. Nämä myös pyrkivät vaikuttamaan muihin ryhmiin, aina jos katsoivat siihen olevan mahdollisuuksia. Tätä on tutkittu suhteellisen vähän, kattavin tutkimus lienee edelleen filosofian tohtori, dosentti Matti Lackmanin (s. 1948) kommunistien näkökulmasta kirjoittama teos Taistelu talonpojasta, joten käydäänpä tätä aihetta läpi tällä vaihtoehto-sivulla.

   Suomen maaseudun perusongelma 1800- 1900 -lukujen taitteessa oli suhteellinen liikaväestö. Suomessa ei ollut ollut kovin ripeää kaupungistumista. Maata ei enää tahtonut riittää kaikille elinkeinon harjoittamiseen.
   Tilallisten elintaso nousi tilattomien elintasoa nopeammin. Yhteiskunnalliset erot kasvoivat. Polttavimmaksi kysymykseksi nousi torpparikysymys.
   Ensimmäinen merkittävä reformi oli vuosina 1918 - 1919 säädetty torpparivapautuslaki. Vuonna 1924 voimaan tulleella lex Kalliolla pyrittiin takaamaan maansaanti jokaiselle tilattomalle, vähävaraiselle sekä maatalousammattiin perehtyneelle henkilölle. Aktiivista lainsäädäntötyötä maatalouden hyväksi tehtiin muutenkin noihin aikoihin. Uudistukset olivat merkittäviä, toisaalta ne myös muovasivat maatalouden rakennetta siten, että maataloudesta muodostui maailmansotien välisenä aikana erittäin pienviljelysvaltainen.

   Koska toimeentulo pienviljelmiltä jäi väistämättä niukaksi, tarvittiin sivuansioita. Tärkeä sivutoimi olivat metsä- ja uittotyöt. 1920-luvun lopulla nämä kuitenkin vähenivät, mistä tuli maaseudulla vaikeuksia juuri pahimpaan pula-aikaan. Lisäksi viljelylle koitui muutenkin suuria ongelmia mm. vuoden 1928 kadosta. Erityisesti Oulun läänin viljelijät olivat pulassa.
   Monet vaikeudet siis kasaantuivat. Myös tuottajahinnat laskivat, varsinkin maidon hinnan putoaminen aiheutti ongelmia niin hyvinvoivien tilallisten kuin pienviljelijöidenkin talouteen.
   Vuosina 1928 - 36 joutui yli 15.000 maatilaa pakkohuutokauppoihin. Nämä jakautuivat epätasaisesti. Jopa saman kunnan sisällä oli erityisiä pula-alueita pakkohuutokaupoilla mitattuna. Ja koska monet olivat taanneet naapureidensa lainoja, myös menestyvät tilat saattoivat joutua äkkiarvaamatta vasaran alle.

   1930-luvun pula-aikaan kulminoituneista taloudellisista vaikeuksista versonut tyytymättömyys sai talonpojat liikehtimään. On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki hermostuneet olleet menettäneet koko omaisuuttaan. Itse asiassa, juuri ne, joilla oli suurenpuoleinen omaisuus, saattoivat pillastua huomattavankin helposti, jos elintaso alkoi nopeasti laskea, vaikkei ylipääsemättömiä vaikeuksia olisikaan ilmaantunut.
   Jo pelkkä pelko taloudellisesta katastrofista aiheutti emotionaalisia jännitteitä. Jos suvussa vuosisatojen ajan kulkenut tila olisi mennyt myyntiin, se olisi käynyt kunnian päälle, ja raskaasti.
   Tällä tavalla syntyneet pitkäaikaiset jännitteet etsivät purkautumisteitä. Lackman epäilee, että niiden laukaisemiseen ei kuitenkaan riittänyt pelkkä taloudellinen paine. Hän arvelee, että massareaktioiden käynnistämisen kannalta huomattava merkitys oli myös propagandalla, henkilökysymyksillä, maaseudun ikivanhalla herravihalla sekä yllättävillä yksittäisillä tilannetekijöillä.

   Kansakuntamme oli repeytynyt kahtia vuonna 1918. Kun tilanne oli rauhoittunut, sosialidemokraatit palasivat yhteiskuntaan ja ryhtyivät ajamaan näkemyksiään eduskunnan kautta.
   Jyrkemmät vasemmistolaiset eivät halunneet kompromisseja. Ydinjoukko pakeni Neuvosto-Venäjälle ja perusti siellä Suomen Kommunistisen Puolueen. Suomessa kommunistit perustivat vuonna 1920 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP, toiminnassa vuodet 1920-23), mikä sai oikeiston harmistumaan. "Valkoinen tyytymättömyys" lisääntyi, kun kommunistit palasivat uudelleen eduskuntaan SSTP´n lakkauttamisen jälkeen ja tehostivat propagandaansa.

   Vaikka talonpoikaisto on nähty ehkä hyvinkin yhtenäisenä joukkona, Maalaisliiton tunnusten alla kulkeneena ryhmänä, sen keskuudessa oli suuriakin sisäisiä erimielisyyksiä. Osa kritisoi Suomen johtavien puolueiden joukkoon noussutta Maalaisliittoa oikeistolaistumisesta ja Kokoomuksen kanssa kaveeraamisesta. Entisestä yhteiskunnallisesta uudistusliikkeestä katsottiin muovautuneen aiempaa selvästi kapea-alaisempi tuottajien puolue.
   Varsinkaan puolueen ns. vasemmistoagraarit eivätkä kentän pienviljelijäjoukot hyväksyneet varauksettomasti Maalaisliiton 1920-luvun politiikkaa. Oli havaittavissa selkeä jako "vasemmistoagraareihin" ja "oikeistoagraareihin". Lisäksi ilmeni vastakkaisuutta Karjalan ja Pohjanmaan maalaisliittolaisten välillä.

   Myös SDP´ssa oli havaittavissa selvää tyytymättömyyttä. Puolue oli suuri, mutta maaseudulla sillä ei ollut kovin laajaa kannatusta, joten viljelijöiden mielenilmauksilla oli SDP´ssa pienempi merkitys kuin Maalaisliitossa. Silti vuoden 1922 puoluekokouksessa pidettiin ääntä pienviljelijöiden puolesta.
   Lisäksi ainakin Kokoomuksella ja Edistyspuolueella oli laaja maatalousohjelma. Ja myös kommunistit kiinnittivät maaseutuun suurta huomiota.

   Venäjälle levinnyt marxilaisuus - ja sen kärjessä erityisesti V.I. Lenin - suhtautui talonpoikaistoon suurella mielenkiinnolla. Lenin korosti talonpoikaiston vallankumouksellisia voimavaroja. Suhtautumiseen vaikutti ensinnäkin se, että köyhä talonpoikaisväestö muodosti suurimman osan Venäjän väestöstä. Ja toiseksi, Venäjän marxilaisuudella oli läheisiä suhteita venäläiseen populismiin (narodnikilaisuus), missä nähtiin talonpoikaiston yhteiskunnallinen rooli toisessa valossa kuin sen näkivät pelkästään teollisuusproletariaattiin tuijottavat sosialidemokraatit. Talonpoikaiston voimakkaasta panoksesta Venäjän vallankumouksen tapahtumiin kertoo, että kumousta on joskus kutsuttu "talonpoikaisvallankumoukseksi".

   Talonpoikaiskysymyksellä oli varsin suuri ominaispaino kansainvälisen kommunistisen liikkeen taktiikassa maailmansotien välisenä aikana. Kominternin (Kommunistinen internationaali, eri maiden kommunistipuolueiden katto-organisaatio) toisessa maailmankongressissa Moskovassa vuonna 1920 hyväksyttiin Leninin teesien pohjalta talonpoikaisohjelma, minkä punaisena lankana oli oppi työväen ja talonpoikien liitosta.
   Tärkeimmät liittolaiskandidaatit olivat maatyöläiset, palstatilalliset ja pienviljelijät. Keskivarakkaisiin talonpoikiin ei oikein ollut luottamista. Ja suurtalonpojat (kulakit) nähtiin täysin porvariston ja kapitalistien liittolaisina sekä proletariaatin vihollisina.

   1920-luvulla Kominternilla oli jakso, jolloin korostettiin talonpoikaiskysymyksen merkitystä. Merkittävä tapahtuma oli Bulgarian coup d´etát, missä oikeistolaiset syöksivät Bulgarian maalaisliiton johtajan Alexander Stamboliiskin vallasta.
   Syntyneessä tilanteessa Komintern yritti saada Stamboliiskin aikoinaan vainoamia bulgarialaiskommunisteja liittoutumaan talonpoikien kanssa vallankaappaajia vastaan. Epäluulot olivat kuitenkin liian syvät. Yritys epäonnistui. Tämä sai kominternin johdon ryhtymään erikoistoimiin köyhän talonpoikaiston luottamuksen voittamiseksi. Kommunistit ottivat mallia Vihreästä Internationaalista, minkä puoluejäsenenä Myös Bulgarian maalaisliitto oli.
   Kommunistit perustivat oman talonpoikaisinternationaalin, Punaisen talonpoikaisinternationaalin eli Krestinternin, mistä tuli 1920-luvulla Vihreälle Internationaalille heikohko kilpailija.

   SKP´n perustavaa kokousta kiinnosti talonpoikaiskysymyksessä lähinnä se, miten maataloustuotanto järjestettäisiin kommunistien tuolloin toivoman vallankumouksen aikana ja sen jälkeisessä yhteiskunnassa, sekä kuka omistaisi maan ja maatalouden tuotantovälineet. Kokouksessa ei kysytty, mikä olisi työväen ja talonpoikien liiton merkitys vallankumoukselle. Tähän saattoi omalta osaltaan vaikuttaa mm. se, etteivät suomalaiskommunistit tunteneet tuossa vaiheessa erityisen hyvin Leninin tätä käsitteleviä kirjoituksia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sitä paitsi huomattava osa talonpojista oli taistellut vuonna 1918 valkoisten riveissä.

   Vuonna 1921 pidettiin SKP´n neljäs puoluekokous. Vaikkei talonpoikaiskysymys ollutkaan puolueen kannalta tärkein asia, sille annettiin huomattavasti merkitystä. Puoluekokouksen mukaan maaseudun köyhälistön johtaminen porvariston ja kapitalismin vastaiseen taisteluun kuului kommunistien tärkeimpiin tehtäviin.
   Tuolloin maaseutu oli varsin epävakaa. Suomi oli erittäin pienviljelysvaltainen maatalousmaa. Itä- ja Pohjois-Suomen tukkityömaat, missä työskenteli joukoittain myös entisiä Muurmannin legioonan miehiä, muodostivat yhteiskunnallisen ruutitynnyrin.

   Vaikka vuoden 1918 tapahtumat saattoivat olla esteenä talonpoikaiskysymyksen tarkastelulle liittolaiskysymyksenä varsinkin SKP´n perustamisen aikoihin, oli niillä muutakin vaikutusta. Pragmaattisesti luokkataisteluhistoriasta opetuksia etsineet kommunistijohtajat halusivat estää aiempien virheiden toistumisen mahdollisen uuden vallankumousyrityksen aikana. Maaseudulle oli mentävä ajoissa.

   Vuoden 1923 tapahtumat Bulgariassa aktivoivat Kominternin johdon, mikä heijastui selvästi myös yksittäisten kommunistipuolueiden toimintaan. Kun Suomessa Etsivä Keskuspoliisi (EK) pidätti huomattavan määrän SSTP´n johtoa, Suomen kommunistit löysivät yhtymäkohtia Bulgariaan. Kommunistit propagoivat, kuinka Kyösti Kallion hallitus toimi samanlaisena suurtilallisten  ja porvariston agenttina kuin Stamboliiskin hallitus oli ollut. He näkivät, että kun sitä ei enää tarvittaisi, fasistit ottaisivat siltä vallan kokonaan itselleen.
   SKP alkoi valmistautua "viimeiseen taistoon". Kommunistit kalastelivat talonpoikien kannatusta puhumalla rauhan takaamisesta Neuvostoliiton kanssa. Vihjaisivat jopa, että koko Karjala voitaisiin Neuvostoliiton suostumuksella liittää Suomeen, kunhan vain Suomessa olisi hallitus, joka ei ole imperialistien kätyri. Pyrittiin myös tekemään selväksi, ettei SKP olisi sosialisoimassa köyhien talonpoikien eikä pienviljelijöiden maita.

   Sittemmin SKP´n taktiikkana oli kehottaa muodostamaan talonpoikien komiteoita. Näiden tehtävänä olisi ollut mm. kutsua talonpoikien kokouksia koolle käsittelemään päivänpolttavia kysymyksiä. Oli seurattava talonpoikien aseman kehittymistä. Sellaisia talonpoikia, jotka eivät enää olleet tyytyväisiä Maalaisliittoon ja porvarillisiin sanomalehtiin sekä jotka mahdollisesti puuhasivat omaa lehteä, olisi tuettava tekemällä hanketta laajalti tunnetuksi ja hankkimalla lehdelle lukijoita. Sen sijaan bulvaanipuolueita ei kehotettu muodostamaan - ei SKP´n johto sitä tosin suoraan kieltänytkään.

   Kun julkinen liike pääsi vuoden 1924 puolella jälleen käyntiin, talonpoikaiskysymys otettiin uudelleen arvioitavaksi. SSTP´n seuraajaksi ei muodostettu uutta puoluetta. Työtä jatkoi pelkkä vaalijärjestö, jonka nimeen liitettiin "pienviljelijä", vaalijärjestöstä tuli Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestö, sekä eduskuntaryhmästä Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä. Kommunistit halusivat tällä osoittaa, että julkinen vasemmistoliike ajoi myös korvenraivaajan asiaa.

   Kommunistien Maalaisliittoon kohdistama arvostelu lisääntyi ja jyrkkeni, mikä tuli jossain määrin esille myös eduskunnassa, mutta ennen kaikkea sanoimalehdistössä. He arvostelivat Maalaisliittoa siitä, että puolue oli mennyt Kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen ja muutenkin ymmärsi oikeistolaista politiikkaa. Kun sitten Lauri Kristian Relanderista tuli tasavallan presidentti, oli varmistunut, että porvaristo oli saanut presidentiksi mieleisensä miehen
   Kommunistit muistuttivat talonpoikia, ettei näille koitunut minkäänlaista hyötyä porvariston puolella taistelemisesta vuoden 1918 kahinoissa, päinvastoin. Ja työläisille he yrittivät vastaavasti kertoa, että näiden luonnollisin liittolainen löytyisi maaseudulta. Kommunisteilla oli vuoden 1925 eduskuntavaaleissa vaaliteemana työväen ja talonpoikien hallitus.
   Jos talonpojista valtaosa oli epäluuloisia, esiintyi myös SKP´ssa merkittävää vastustusta. Esim. kommunistien oikeistoryhmän johtomiehiin kuulunut Niilo Välläri torjui ajatuksen työväen ja talonpoikien liitosta mielettömänä.

   Myös talonpoikien, erityisesti pienviljelijöiden, ammatilliset järjestöt nähtiin eräänä mahdollisena kanavana edistää kommunistista politiikkaa. Ei riittänyt, että järjestöjen kautta olisi vain parannettu talonpoikaiston ammatillista valmiutta ja elinolosuhteita, järjestöjä oli yritettävä käyttää vallankumouksellisen toiminnan välikappaleena.
   Vuonna 1917 oli perustettu Maatyöväen liitto ja 1928 sen tilalle tuli Suomen maa-, metsä- ja uittotyöväen liitto. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut sellaista joukkojärjestöä, millaista SKP siitä oli yrittänyt. Kommunistit pyrkivät vaikuttamaan myös Pienviljelijäin Liittoon (PL), joka kuitenkin pysyi tiukasti sosialidemokraattien käsissä.

   SKP yritti vakuuttaa, ettei maan kollektivisointi merkitsisi talonpikien maiden takavarikointia. Mutta, jos tilaisuus olisi oikeasti tullut, olisiko tähän oikeasti ollut luottamista? Lackman pitää hyvinkin mahdollisena, että 1920-luvulla näin olisikin ollut, mutta Josif Stalinin aikaisessa Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneet SKP´n johtomiehet, jotka olivat usein tiukasti Stalinin linjoilla, tuskin olisivat tässäkään vetäneet kovin paljon NKP´n linjasta poikkeavaa linjaa. Sinänsä suomalaiset rivikommunistit eivät välttämättä olleet takavarikoinnin kannalla, SKP´n johdolla ja syvillä riveillä oli eri asioista toisistaan poikkeavia näkemyksiä.

   Kirjassa käsitellään eri talonpoikaisliikkeistä lähemmin Karjalan talonpoikien liike, Pohjanmaan katoliike, Lapuan liike lähisukulaisineen, Muhoksen pulaliike, Kalajokilaakson pulaliike sekä Suomen Pienviljelijäin Puolue/ Pienviljelijäin ja Maalaiskansan Puolue. Näistä osa oli lähempänä ja osa kauempana kommunisteista, Lapuan liikkeen ollessa täysin oikealla laidalla. Otetaan tässä tarkempaan käsittelyyn Pohjanmaan katoliike esimerkkinä kommunistien yrityksestä vaikuttaa talonpoikaisliikkeisiin.

   Vuonna 1928 siis koettiin paha kato, erityisen tuhoisa se oli Pohjois-Suomen pienviljelysalueille. Siitä syntyi pohjaa seudun maalaisväestön radikalisoitumiselle.
   SKP´n Suomen byroosta (SB) joutui merkittävä osa telkien taakse, mutta kommunistit pystyivät yllättävänkin tehokkaasti tarttumaan katokysymykseen. Toisaalta puolueen maanalainen organisaatio oli säilynyt jollain tavalla nimenomaan Pohjois-Suomessa, eli juuri pahimmilla katoalueilla.
   Keskuskomitea antoi katotilanteesta ohjekirjeen. Kirjeen mukaan, vaikka kato olikin luonnonilmiö, siihen liittyi myös yhteiskunnallisia tekijöitä. Valtiovallan puolelta ei ollut tehty tarvittavia ennakkotoimia. Ja katotilannehan ei koskettanut suurtilallisia, nämä olivat porvariston kanssa valmiita hyötymään toisten hädästä.
   SKP´n keskuskomitean mielestä olisi paikallaan perustaa "talonpoikain keskuskatokomitea" sekä mahdollisimman paljon "organisatoorisia tukikohtia". Maatyöväen liiton tehtävänä olisi nostattaa maatyöläiset ja näiden osastot joukkotoimintaan, sillä suurin osa pulan yhteydessä ilmenevistä kiristysotteista oli kohdistettu juuri näiden etuja vastaan. Ylipäätään oli toimittava niin, että maaseutu saataisiin omakohtaiseen taisteluun etujensa puolesta. Siihen johtamisessa olisi palkkatyöväellä keskeinen rooli. Suunnitelman mukaan, havaitessaan, että mikäli palkkatyöväki olisi talonpoikien ainoa liittolainen, talonpojat tulisivat nostamaan esille vaatimuksen työväen ja talonpoikien hallituksesta.

   Oulun kokouksessa 30.12.1928 aloitettiin Pohjanmaan katoliikkeen organisoituminen. Kokouksen koollekutsujana toimi Pohjolan ammatillinen piirijärjestö (PaP). Tätä kautta liike sai muodollisen alun, eräänlaisen maskin. Sen jälkeen toimintaa olisi ehkä helpompi laajentaa ja ohjata haluttuun suuntaan.
   Toimintaohjeiden mukaan kehotettiin toimimaan siten, että tilaisuuteen saataisiin mahdollisimman paljon talonpoikia. Nämä pitäisi saada itse käsittelemään katoasiaa. Liikkeestä olisi tehtävä "itsenäinen" ja ammatillisesta liikkeestä irrallaan toimiva. Ja minkäänlaista uutta talonpoikaispuoluetta ei pitäisi ryhtyä puuhaamaan.
   Kokous ei sujunut kitkatta. Oli suuria menettelytapaerimielisyyksiä. Voi sanoa, että kuljettiin vaikean kautta voittoon. Kokouksen lopulta antama julkilausuma nimittäin noudatti melko pitkälle SKP´n keskuskomitean ohjekirjeen periaatteita. Siinä viitattiin verorästeihin ja velkaantuneisuuteen, sekä vaadittiin ulosottojen, pakkohuutokauppojen ja häätöjen lopettamista kato- ja työttömyysalueella.
   Uuden katokomitean kokoonpano oli alusta lähtien vasemmistolainen. SKP´n toiveet toteutuivat myös siinä, että ammattiyhdistysväki vapautui katokysymyksen hoitamisesta ja talonpojat pääsivät itse katoliikkeen johtoon.

   Perustettiin useita katokomiteoita, myös Kainuu sai omansa, minkä jälkeen Pohjois-Suomessa oli yhteensä neljä katokysymystä hoitavaa elintä. Valtiovalta oli asettanut Oulun katokomitean ja Kajaanin katotoimikunnan, lisäksi kommunisteilla oli ennen Kainuun pientalonpoikien katokomitean perustamista jo Oulun läänin pientalonpoikien katokomitea.
   Tilanteen erikoislaatuisuus ei kohderyhmältä jäänyt huomaamatta. Maalaisliitto alkoikin saman tien pitää mekkalaa asian johdosta. Esim. maalaisliittolaisten oululainen lehti Liitto näki, että uudet elimet olivat nimenomaan kommunistien asialla, ja oli sitä mieltä, että kommunistien tarkoitus ei suinkaan ollut hätään joutuneiden pelastaminen. Se oli edelleen yhteiskunnan tehtävä.

   1929 tammi-helmikuussa pidettiin useita katokokouksia, joista tärkeimmät olivat Muhoksella pidetyt. Muhoksella pienviljelijäväestön taloudellinen asema oli uhkaavasti huononemassa, mikä loi kysyntää. Ja Muhoksella toimi ennestään vasemmistolaisia viljelijöitä.
   Muhoksella kokouksessa päätettiin kääntyä suoraan hallituksen puoleen. Muidenkin kokousten ponnet olivat samankaltaisia. Lisäksi vaadittiin nousemista fasistisia valtapyrkimyksiä ja sotakiihkoilua vastaan, sotilas-, suojeluskunta- ja "ohranamäärärahojen" käyttämistä pienviljelijöiden taloudellisen aseman kohentamiseen, kauppasuhteiden parantamiseen Neuvostoliiton kanssa, sekä passivapautta kaikkiin maihin.

   Lähetystö saatiin matkaan. Tilastotietoja kurjuudesta oli pyynnöistä huolimatta saatu vähänlaisesti, toverit kentällä eivät olleet olleet aktiivisia.
   Hallitus otti lähetystön ja kirjelmän vastaan. Kirjelmä meni maatalousministeriön pohdittavaksi. Ministeriö puolestaan pyysi mielipidettä E.Y. Pehkoselta, Oulun läänin maaherralta, joka oli samanaikaisesti myös Oulun katokomitean puheenjohtaja. Ja Pehkonenhan näki oitis kirjelmän lähinnä poliittisena manööverinä, millä pyrittiin ajamaan vain kommunistien etuja.
   Lackman näkee Pehkosen suhtautumisen ymmärrettävänä. Jos tämä olisi ollut kommunistien kanssa samaa mieltä, hän olisi hyväksynyt kirjelmän sisältämät hyökkäykset itseään ja edustamaansa katokomiteaa vastaan. Sitä voi kyllä kysyä, mksi kirjelmä kulkeutui Pehkoselle arvioitavaksi, tämä kun oli virkansa puolesta täysin jäävi osallistumaan käsittelyyn.
   Vaikka Pehkosen lausunto mahdollisesti olikin ratkaiseva, myös yleisellä tilanteella oli tuolloin merkitystä. Kovin avokätinen rahanjakopolitiikka olisi saattanut aiheuttaa pian uusia vaatimuksia.

   Kommunisteja kehotettiin mobilisoimaan voimiaan Maalaisliiton vastaiseen taisteluun. Olisi yritettävä heikentää "taantumuksellisen Maalaisliiton" asemaa ja myötävaikuttaa siihen, että sen sisällä syntyisi oppositioryhmiä.
   Maaseudun proletariaatin liikkeelle saamista pidettiin tärkeänä luokkataistelun kannalta. Oli odotettavissa, että fasismi tulisi yrittämään käyttää tyytymättömiä talonpoikia hyväkseen. Olisi siis kehitettävä myös fasisminvastaista taistelua ja osoitettava, että fasismi merkitsisi vain talonpoikien aseman selvää kurjistumista. Ja olisi osoitettava, kuinka Neuvostoliitto oli esimerkkinä.

   Berliinissä pidettiin kaksipäiväinen talonpoikaiskonferenssi maaliskuussa 1930. Myös Suomesta osallistuttiin konferenssiin. Kongressin päätöksellä oli huomattava vaikutus liikkeen loppuvaiheeseen, varsinkin organisaation kehittämisessä. Enää ei puhuttu katoliikkeestä, liike oli muokkautunut osaksi yleiseurooppalaista komitealiikettä.
   Suomessa vastaava, Berliinin kokousta mukaillut kokous, pidettiin 21.4.1930 Helsingissä. Kokous avattiin Oulun läänin talonpoikaiskomitean nimissä. Yritettiin jopa omaa sanomalehteäkin.
   Mutta lopulta koko liikkeen toiminta jäi melko nopeasti Lapuan liikkeen jalkoihin.

   Virallisesti toiminta päättyi vuoden 1930 puolella. Lackman arvelee, että työ jatkui vielä jonkin aikaa maan alla. Lisäksi Pohjois-Suomen vasemmistolainen pienviljelijäliike jatkoi toimintaansa Muhoksen pulaliikkeenä.

   Verrattuna muiden maiden vastaaviin liikkeisiin, ne suomalaiset liikkeet, mihin SKP´lla oli konkreettista vaikutusta, jäivät varsin pieniksi. Suomalaisiin protestiliikkeisiin kuului parhaimmillaan vain muutama tuhat kannattajaa.

   Karjalan talonpoikien liikkeestä lohkesi Talonpoikaiskansan Puolue. Se oli bulvaanipuolue, joita muutamien maiden kommunistipuolueet olivat perustaneet ja tukeneet, mutta joita eivät Komintern ja Krestintern - eikä SKP - koskaan siunanneet. Vuonna 1927 perustetun Talonpoikaiskansan Puolueen  kohdalla SKP olikin vaikeassa välikädessä, koska talonpojat halusivat perustaa nimenomaan puolueen.

   Sitten iso kysymys. Miksi SKP´n aikaansaannokset maaseudulla lopulta jäivät kovin vähäisiksi, vaikka olosuhteiden olisi luullut antavan mahdollisuuksia paljon enempäänkin?
   SKP ei oikeastaan onnistunut yleensäkään kovin monella työsaralla. Perussyyn Lackman näkee olevan kommunistisen liikkeen heikkous. Puolueen jäsenmäärä oli suhteellisen pieni, jäsenillä oli paljon keskinäisiä erimielisyyksiä ja EK oli kimpussa. Kommunistit olivat 1920-luvulla panostaneet yksipuolisesti julkisen puolen toimintaan ja samalla laiminlyöneet salaisen organisaation kehittämisen. EK´n mukaan, jos kommunismia ei olisi kielletty, 1930-luvulla valtavat massat olisivatkin ilman muuta olleet liikkeellä.
   Myös maaseudun ominaispiirteet vaikuttivat, varsinkin suojeluskuntien voimakas asema talonpoikaisväestön keskuudessa.

   Kommunistien mahdollisuuksia käyttää pienviljelyskysymystä hyväkseen heikensi erityisesti Maalaisliiton politiikka Itä- ja Pohjois-Suomessa. Vaikka Maalaisliitossa oli 1920- ja 1930-luvulla köyhimpiin talonpoikiin ja pienviljelijöihin tehoavaa herravastaisuutta hyvinkin paljon, puolueella oli samaan aikaan vallitsevan yhteiskunnan säilyttäjän rooli. Huolimatta kommunistien syytöksistä, että Maalaisliitto olisi liukunut Kokoomuksen syliin, Maalaisliitto ajoi kuitenkin yhteiskunnan särmiä tasoittavaa politiikkaa (maareformit, punamultayhteistyö) yhdessä sosialidemokraattien kanssa.
   Maalaisliitto piti Pohjois-Suomessa päävastustajinaan kommunisteja, mikä pakotti sen kiinnittämään huomiota pienviljelijäkysymykseen ja yleensäkin periferian asukkaiden ongelmiin. Maalaisliitolla oli erityisen suuri merkitys kommunistien toiminnan tulppaajana siksi, että SKP´llä oli parhaat mahdollisuudet toimia nimenomaan Itä- ja Pohjois-Suomessa - ja juuri niillä alueilla Maalaisliitto oli vieläkin vahvempi poliittinen voima.

   Matti Lackmanin tutkimus Taistelu talonpojasta valaisee hienosti ja kattavasti talonpoikaiston asemaa vastaitsenäistyneessä Suomessa. Myös vertailu kahden suuren puolueen toiminnasta ja vaikutusyrityksistä talonpoikaistoon on tehty aiheeseen syvällisesti perehtyen, ja aiheesta on saatu irti kiinnostavaa informaatiota. Kirjoittaja on käynyt läpi paljon myös Maalaisliittoon liittyvää arkistomateriaalia, joten myös Maalaisliiton varhaishistorian kannalta tähän teokseen kannattaa perehtyä.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Keijo K. Kulha: Mahtitalonpoika
Edita 1998
373 sivua


Filosofian tohtori, dosentti Keijo K. Kulha on pitkän linjan sanankäytön ammattilainen. Työuraan mahtuu toimiminen Keskisuomalaisen artikkelitoimittajana 1968 - 1972, Turun Sanomien päätoimimittajana 1973 - 1982 ja Helsingin Sanomien päätoimittajana 1982 - 1997. Hänen 1969 julkaistu väitöskirjansa käsitteli siirtoväen asuttamisesta käytyä keskustelua vuosina 1944 - 1948 ja vuonna 1981 ilmestyi Veikko Ihamuotilan henkilökuva Isännän jäljet. Vuonna 1998 henkilökuvan aiheena oli mahtitalonpoika Heikki Haavisto.

   Kulhan mukaan pienviljelijät olivat Suomen menneiden vuosikymmenten sankareita. Sodissa rintamalle valikoitui nimenomaan maaseudun väestöä, ja taisteluiden jälkeen he vielä raivasivat perheilleen peltoa metsistä ja soista.
   Aikanaan tekninen kehitys muutti maatalouden rakenteita. Liian pienet tilat olivat kannattamattomia ja 1960-luvun lopulla tiloja autioitui nopeasti. Tuolloin Heikki Haavisto oli keskeisiä vaikuttajia, ja Kulhan kirjassa tarkastellaankin eniten noita vuosia, sekä 1990-luvun EU-vääntöä, missä myös Haavisto oli suuressa roolissa mukana.

   Maatalouden suhteellinen bruttokansantuoteosuus puolittui Suomessa 1860-luvulta lähtien ensin 60´ssa vuodessa, sitten 30´ssa ja sitten 1950-luvun lopusta 1970-luvun alkuun jo viidessätoista vuodessa. Maataloustuotanto oli silti 1980-luvun lopulla määrällisesti kolme kertaa suurempi kuin reilut sata vuotta aiemmin.

   1900-luvulla maatilojen kehitys kulki siten, että kantatilasta lohkottiin osia uusia tiloja varten. Tilojen lukumäärä nousi ja keskikoko pieneni.
   Tällä tavalla pidettiin maaseutu asuttuna ja jopa "liikaväestön" aiheuttama ongelma ratkaistiin pitkälti maatalouden kautta. Lopulta alkoi sitten olla paljon pieniä ja kannattamattomia tiloja, mitkä kuitenkin sitoivat viljelijät seuduille, mistä ei löytynyt useinkaan mahdollisuuksia sivuansioihin. peltoalaltaan 2 - 5 hehtaarin viljelmien määrä nousi Suomessa 1940 jo 81.000´een.

   Jos haluaa tuntea nyky-yhteiskuntaa, on helpompaa, jos tuntee historiaa. Tämä pätee erityisesti maalaisyhteiskuntaan. Sen läpileikkauksessa on mahdollista nähdä monien aikakausien jälkeensä jättämät kerrostumat sekoittumattomina, maaseudun rakennekin muuttuu hitaammin kuin kaupunkiyhteiskunnan.
   Bruno Suviranta varoitti jo 1935 Kansantaloudellisessa Aikakauskirjassa, että maata uhkaa jatkuva elintarvikkeiden liikatuotanto. Siksi tilatonta ja työtöntä väestöä ei enää pitänyt kiinnittää maahan. Kuitenkin useimmat olettivat tuolloin, että viimeiset ryysyrantalaiset pystyttäisiin nostamaan köyhyydestä nimenomaan asutustoiminnalla.
   Toinen maailmansota sekoitti nämäkin kuviot. Mutta jo 1940-luvulla alettiin ennakoida maaseudun tulevaisuustutkimuksissa maaseudun autioitumista jo silloin syntyneiden ikäluokkien aikana.

   Kun jatkosodasta tuli ennakoitua pidempi, pelkät viihdytyskiertueet eivät riittäneet sotilaiden piristämiseen. Tarvittiin jotain muuta.
   1941 asetettiin Kalle Jutikkalan toimikunta pohtimaan maan hankkimista rintamasotilaille, sotainvalideille, sotaleskille ja sotaorvoille. Tulevaisuudenuskoa pyrittiin näin lisäämään.
   Jos hallitus ei olisi pystyneyt lunastamaan rintamamiehille sotavuosina annettuja lupauksia, yhteiskuntarauha olisi järkkynyt. Sodan aikana oli vallinnut elintarvikepula ja maan nälkä oli suuri.
   Rintamamiehille myönnettiin 45.000 tilaa. Nämä raivattiin paikkoihin, missä ei ollut edellytyksiä hoitaa kannattavaa maataloutta pienillä tiloilla. 1960-luvulla moni tila menikin nurin, kun koneistaminen mullisti maatalouden ja syntyivät voivuoret. Lisäksi suuri syntyvyys oli aiheuttamassa sitä, että maatalous ei enää pystynyt elättämään koko maalaisväestöä.

   Heikki Haavisto, Urho ja Alli Haaviston poika, varttui Raisiossa Hintsan tilalla. Urho toimi Lounais-Suomen Osuusteurastamon (LSO) johtokunnan puheenjohtajana 37 vuotta. Lisäksi hän oli Tuottajain Lihakeskuskunnan (TLK) hallintoneuvoston jäsen, Kaarinan Osuuskassan (Turun Seudun Osuuspankin edeltäjä) perustajajäsen, Turun Seudun Metsänhoitoyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja, Pellervo-Seuran valtuuskunnan jäsen jne. Lisäksi hän oli vaikuttamassa Vehnä Oy´n sulautumiseen Raisio-konserniin.
   Heikki oli aitiopaikalla seuraamassa pienestä pitäen, miten eri luottamuspaikoilla vaikutettiin. Urhon esimerkki vaikuttikin suuresti Heikkiin.
   Heikki perehdytettiin jo varhain monimutkaisiinkin asioihin, hänestä tulikin melkoisen varhaiskypsä. Tämä myös erotti hänet ikäisistään, ja ehkä siksi paljon ihmisten kanssa tekemisissä ollut mies oli lopultakin melko yksinäinen.
   Opiskelussa Heikki panosti maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan. Syrjäänvetäytyvänä pidetty nuorukainen oli opinnoissaan omaa luokkaansa ja herätti huomiota ilmiömäisellä muistillaan. Hän valmistuikin 21-vuotiaana, tiedekuntansa siihen asti nuorimpana agronomina.
   Myöhemmin opinnot jatkuivat lakitieteellisessä. Laudatur-työn aihe oli Tuotto oikeudellisen säätelyn kohteena.

   Muistista oli myöhemmin erittäin paljon hyötyä, monessakin vaiheessa uraa, varsinkin neuvottelutilanteissa. Kun latelee massoittain numerotietoja, vastapuoli joutuu yleensä olettamaan, että näinhän se on. Jos tilastoista löytyi jotain epäedullista, sen saattoi jättää kylmästi mainitsematta, kun numerotulvan pökerryttämä vastapuolen edustaja ei sitä yleensä älynnyt kysyä.

   Ammatillinen ura urkeni sittemmin jokseenkin itsestään. Heikki vedettiin väkisin Maataloustuottajien Keskusliiton (MTK) töihin, hänet valittiin 1966 MTK´n yleissihteeriksi.
   Ja ura eteni vauhdilla. Seuraavana vuonna Haavisto valittiin MTK´n toiminnanjohtajaksi.

   Maaseudun väki väheni. Maalaisliitto muuttui Keskustapuolueeksi, mille vastavetona Veikko Vennamon Pientalonpoikien Puolue muuttui Suomen Maaseudun Puolueeksi (SMP).
   SMP iski entisen Maalaisliiton kannattajakuntaan, kaikki vanhat jäsenet eivät luottaneet yleispuolueeksi muuttumista kehittelevään Keskustapuolueeseen. Myös SDP saavutti suurvoiton eduskuntavaaleissa 1966. Tästä johtuen MTK ei voinut enää asioida pelkän Maalaisliitto-Keskustapuolueen kanssa. Sen täytyi panostaa suhteisiin SDP´n kanssa.
   Kansantalouden tohtori Ahti Salonen oli todennut jo vuonna 1956, että maataloudessa oli liikaa väkeä ja että sinne annetut varat jarruttivat teollistumista. Sosialidemokraatteja vaadittiin julistamaan puolueensa palkansaajapuolueeksi. Viljelijöistä ei saanut välittää liikaa.

   Suomalaisen Suomen (vuodesta 1973 Kanava) kollektiivinimimerkki Kalamies analysoi suht osuvasti jo 1950-luvulla maaseutuväestön tulevaisuutta painottaen, etteivät Suomen maatalouden vaikeudet johtuneet pelkästään maan pohjoisesta sijainnista. Samassa yhteydessä Kalamies kyseli, miksi vasta tuolloin oltiin sovittu valtion tuesta aiemmin itsenäiselle elinkeinolle.
   Vaikka tuotantomenetelmät tehostuivatkin, edelleen maatalous perustui luonnon antamiin edellytyksiin. Maatalouden tuotteiden hintoja yritettiin pitää tukitoimin luonnottoman alhaisina. Tarve varmistaa maataloustuotannon kannattavuus johti monimutkaisiin järjestelmiin. Tärkeintä olisi kuitenkin ollut tunnustaa, että maataloustuotteiden hintoja olisi ainakin periaatteessa käsiteltävä siinä missä muitakin - hinnat nousisivat, mutta elintason noustessa siitä ei olisi käytännössä haittaa.

   Ruotsalainen professori Erik Dahmén analysoi pyynnöstä Suomen taloudellista kehitystä ja tiivisti analyysinsä viiteen kohtaan.
   1. Maatalouspolitiikka johti työvoiman jäykkäliikkeisyyteen ja hidasti teollisen yritystoiminnan kehitysedellytyksiä.
   2. Teollisuuden kehitystä hidastettiin maatalouden saamilla tulonsiirroilla, koska teollisuus kustansi ne veroina.
   3. Maatalouden investoinnit edistivät kansantalouden kasvua vain vähän, koska ne sitoivat tuotannon tekijöitä tuotoltaan muita huonompaan toimintaan.
   4. Tulonsiirtopolitiikka hidasti maatalouden tuotannon kasvua.
   5. Tulonsiirtopolitiikka avusti inflaatiota.

   Useissa muissa maissa peltojen kokonaispinta-ala pysyi ennallaan tai väheni, mutta Suomessa jatkettiin peltojen raivausta. Vielä vuonna 1965 lisättiin virheinvestointien taakkaa ja vaikeutettiin koko maatalouden sopeutumista ylituotantovaikeuksiin.
   Vuonna 1967 muutettiin hieman suuntaa. Maankäyttölaki kielsi kylmien tilojen perustamisen.
   Rajumpi toimenpide oli sitten pellonvarausjärjestelmän eli peltopakettien käyttöönotto. Järjestelmässä viljelijälle maksettiin siitä, ettei tämä käyttänyt peltoaan maataloustuotantoon. MTK hyväksyi järjestelmän sillä edellytyksellä, että samalla päätetään viljelijöitä tyydyttävästä maataloustulolaista ja ylijäämien sijoituksesta. Laki hyväksyttiin vuonna 1969.
   Hanketta seurattiin. Todettiin, että järjestelmä hidasti tuotantoa, mikä niissä olosuhteissa oli plussaa. Miinusta taas tuli siitä, että maatalouden rationalisoinnin mahdollisuudet huononivat, koska tilakokoa ei pystytty suurentamaan oston tai vuokrauksen avulla.
   Vuonna 1974 peltopaketointi loppui.

   1970-luvun alussa iski sitten öljykriisi. Tämä tuntui ensin yksityistalouksissa, sitten kansantaloudessa. Hallitus antoi kotitalouksille tiukat säästöohjeet, vienti lamautui, työttömyys kasvoi ja talouden ennuste oli huono. Vuonna 1975 alettiin enteillä kansallista hätätilaa.
   Raakaöljyn reaalihinta kaksinkertaistui öljykriisin jälkimainingeissa 1979-1980 (inflaatiotarkistettu bensiinin hinta Suomessa vuonna 1980 vastaisi nykyeuroiksi muutettuna hieman yli kahta euroa litralta), mikä päätti pitkään jatkuneen nousukauden. Energiakriisi yhdistettynä muita maita nopeampaan inflaatioon ja viennin heikkoon vetoon vei Suomen muita OECD-maita pidempään lamaan. Vuonna 1978 työttömyys oli Suomessa 7,5 %, työttömiä oli lähes 200.000.
   Energiakriisi vaikutti myös viljelijöiden toimeentuloon metsäteollisuuden ongelmien kautta. Lisäksi tuotantopanokset kallistuivat ja oli entistä vaikeampi saada korvauksia valtiolta. Toisaalta tuolloin avautui maaseudun tuotteille uusia vientimahdollisuuksia Neuvostoliittoon.

   Veikko ihamuotila oli kaksi vuosikymmentä MTK´n johdossa. Vuonna 1975 hän siirtyi Keijo Liinamaan hallitukseen maa- ja metsätalousministeriksi. Lähtönsä yhteydessä hän runttasi Heikki Haaviston tilalleen MTK´n johtoon, ennen kuin tämä ehtisi livistää järjestöstä. Ministerin uransa jälkeen Ihamuotila jäi eläkkeelle eikä enää palannut MTK´oon, mitä ratkaisua pidetään yleisesti osoituksena siitä, ettei Ihamuotila halunnut Haaviston lähtevän MTK´sta vielä pitkiin aikoihin, vaan halusi ankkuroida tämän järjestöön mahdollisimman tiukasti.

   Aiemmin viljelijöiden määrä oli Suomessa niin suuri, että oli perusteltua ajaa läpi viljelijöiden tavoitteita. Haaviston tultua johtoon tilanne oli jo täysin toinen. Viljelijöitä ei ollut entistä määrää ja Keskustapuolue oli jo tuolloin muuttunut yleispuolueeksi eikä ollut enää pelkästään maaseudun asialla.
   SDP ei voinut muuttaa linjaansa maatalousmyönteisemmäksi, sehän olisi ollut sen myöntämistä, että puolueen aiempi linja oli ollut väärä. Luvassa ei siis ollut siltäkään taholta tukea uudelle puheenjohtajalle.
   MTK´n oli saatava toimivat välit eri puolueiden johtaviin poliitikkoihin ja viranomaisiin. Lisäksi informaatio oli saatava menemään eri tilanteissa perille asti. Siinä oli haastetta. Eräs tehokkaaksi osoittautunut menetelmä oli pitää MTK´n äänenkannattaja Maaseudun tulevaisuus pimennossa ja vuotaa uutinen Helsingin Sanomiin.

   MTK´n puheenjohtajuuden myötä Haavistolle tuli kysyntää myös ministeriksi. Haavisto kuitenkin katsoi, kuinka Ihamuotilaa hallituksessa kohdeltiin ja katsoi ministerin aseman olevan rajoite MTK´n toiminnalle. Ihamuotilalle näet huomauteltiin tämän ollessa maa- ja metsätalousministeri, etteipä hänkään ministerinä saanut asioita sen kovempaan kuntoon kuin edeltäjänsä. Haavisto siis kieltäytyi kunniasta.
   Haavistoa kysyttiin myös Keskustapuolueen puheenjohtajaehdokkaaksi. Paavo Väyrysen ja Johannes Virolaisen välisessä mittelössä hän ei asettunut kummankaan puolelle, eikä itse asettautunut kolmanneksi vaihtoehdoksi.
   Puheenjohtajataistelussahan voimasuhteet olivat suht tasaiset ja kovaa vääntöä jatkettiin loppuun asti. Varsinais-Suomen piiri, joka isännöi vuoden 1980 puoluekokousta Turussa ja oli suurella painoarvolla mukana, oli lähtenyt julkisesti pitämään meteliä sen puolesta, että kilpailijoiden kannatus olisi ollut piirissä jokseenkin tasan. Kokouksessa kuitenkin seutu oli vankasti Väyrysen takana ja seudun edustajat psyykkasivat tiukasti Virolaista vastaan. Kokouksessa mm. marssitettiin näyttävästi Virolaisen ex-vaimo Kaarina Virolainen entisen (varsinais-suomalaisen) puheenjohtajan V.J. Sukselaisen saattelemana istumapaikalleen.
   Jos Haavisto olisi lähtenyt ehdokkaaksi, Varsinais-Suomessa hänen kannatuksensa olisi ollut erittäin suuri ja junttaus olisi Turussa ollut armotonta. Myös muualla Suomessa arvostettiin hänen uraansa korkealle, joten kolmen kilpailijan syödessä toistensa ääniä, kuka tahansa kolmikosta olisi ollut realistinen voittajaehdokas. Jos Haavisto olisi lisäksi aiemmin suostunut ministeriksi, hän olisi saattanut olla tuolloin jopa ennakkosuosikki.
   Mutta eipä suostunut ministeriksi. Eikä puheenjohtajaehdokkaaksi.

   Keskustan esivaalissa presidenttiehdokasta valittaessa Haavistoa painostettiin avoimesti Ahti Karjalaisen taakse. Siihen kannanottoon tämä ei kuitenkaan suostunut.
   Maaseudun tulevaisuus julkaisi presidenttikysymyksen tiimoilta lausunnon, minkä mukaan "viljelijäväestön kannalta on tärkeää, että valittava tasavallan presidentti on nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kannattaja, tuntee maaseudun ongelmat, tukee maaseudun ja sen peruselinkeinojen myönteistä kehittämistä ja jatkaa tinkimättä maamme ulkopoliittista suuntaa Paasikiven-Kekkosen linjalla".
   Mauno Koiviston tultua presidentiksi Kalevi Sorsan hallituksen ohjelma tehtiin MTK´n mukaan liikaa vasemmiston ehdoilla. Samassa yhteydessä myös Keskustapuolue sai sapiskaa.
   
   Koiviston ollessa vielä pääministeri, MTK oli hallituksen kanssa kunnolla tukkanuottasilla. Pääministerin mukaan toimihntakulttuuri oli tuolloin sellainen, että maatalousasioista sovittiin ensin Keskustapuolueen kanssa ja sitten tultiin vaatimaan lisää - ensin tehtiin aamulypsy ja sitten iltalypsy.
   Tuolloin maataloustuloneuvotteluissa MTK esitti 1.322 miljoonaa markkaa, Koivisto tarjosi 936 miljoonaa. MTK´n valtuuskunta asettui järjestön vaatimusten taakse, eikä Koivistokaan antanut periksi. Tappeluhan siitä tuli.
   Koivisto halusi nähdä, millaiset olisivat ne MTK´n järjestölliset toimet, millä nämä olivat uhkailleet. Hallitus pääsi kuitenkin nostamaan tarjoustaan haarukkaan 1.010 - 1.095 miljoonaa ja neuvotteluja jatkettiin. Myös MTK korjasi vaatimustensa määrää, ylöspäin.
   Keskustapuolue ja RKP päätyivät 1.149,5 miljoonaan, mutta sitten Koivisto suivaantui ja antoi määräyksen painaa tarjous alle 1.100 miljoonan. Hermopeli oli kireää.
   Lopulta Koivisto tuli vastaan. Neuvottelutulos oli suurvoitto MTK´lle. Ja Haavistosta tehtiin sankari.
   Tämä oli siis se kovin neuvottelu, mitä kirjassa kuvattiin, mutta ei ainoa. Mikäli MTK´n neuvottelukulttuuri kiinnostaa, kirja valaisee sitä monessa kohdin hyvinkin tarkasti.

   Haaviston maine kasvoi kasvamistaan. Helsingin Sanomat julkaisi 1981 artikkelin, missä todetaan mm. että "viljelijä-agronomin juurevuudella ja lainopin kandidaatin oveluudella Haavisto jyrää eleettömästi liitolleen tuloratkaisuja, joita muiden järjestöjen johtajat nikotellen selittävät kannattajilleen". Haaviston täyttäessä 50 vuonna 1985 Kanavan nimimerkki Talonpojan mukaan Haavisto oli järjestöjohtajien Primus inter pares (Ensimmäinen vertaistensa joukossa, lat.).

   Toisen maailmansodan jälkeen SAK uhkasi yleislakolla neljästi, vastaavasti MTK uhkasi maataloustuotteiden luovutuslakolla yhtä monta kertaa. Säännöstelytalouden purkautuessa eturistiriidat ryöpsähtivät valloilleen. Vuonna 1956 SAK sitten aloitti yleislakon, ja MTK vastavetona maataloustuotteiden luovutussulun. Yleislakko kesti kolme viikkoa, tuottajakunta luovutti kolmen päivän jälkeen.
   Vaikutukset olivat järisyttävät. Lakkoilun jälkeen järjestöjen johtoportaat pitivät selvänä, että vastaavaa ei enää koskaan saa tapahtua.
   Seuraava sukupolvi unohti, kuinka mittavista asioista oli kysymys. Lakkoilun uhka alkoi taas muodostaa realistisen mahdollisuuden. 1971 isäntämiehet päristelivät traktoreilla häiritsemään Kauhajoella vaalipuhettaan pitänyttä SDP´n Rafael Paasiota. Tosin MTK´n johto tuomitsi hankkeen.
   Tapahtuman jälkeen traktorimarssit yleistyivät. Tunnetuin tapaus oli 1977, kun MTK´n edustajat menivät kokoukseensa Lahteen traktoreilla. Kun 1980 yritettiin seuraavan kerran, johtokunta löi jo nyrkkiä pöytään ja kielsi jäseniään ryhtymästä hankkeeseen.
   Seuraava traktorimarssi pidettiinkin vasta lokakuussa 1991 12.000 viljelijän kokoonnuttua Helsinkiin jäähalliin vastustamaan Suomen EU-jäsenyyttä. Paikalla oli mm. ministeri Martti Pura, joka selvisi urakastaan jotenkuten. Vaikeampaa oli Iiro Viinasella, joka oli hankaluuksissa yrittäessään saada äänensä kuulumaan melkoisen buuauksen yli.

   MTK´ssa seurattiin myös ulkopolitiikkaa. Haaviston mukaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittäminen vaati laajalla rintamalla määrätietoista työtä. Lisäksi, jos Norja saataisiin irti NATOsta, se helpottaisi Suomen asemaa.

   Lopulta se ministerin paikkakin sitten tuli, kun Paavo Väyrynen jäi ulkoministerin paikalta pois. Esiin nostettiin tuolloin myös vanha rattijuopumusepäily, mutta estettä siitäkään ei tullut.
   Vuonna 1991 Haavisto oli ajanut ensin naisen päälle ja sitten paennut paikalta. Hän oli käynyt ensin kotona oluella ja vasta sitten ilmoittautui poliisille. Koska hän ei nollaa puhaltanut, syntyi epäily rattijuopumuksesta.
   Selitys ei ehkä tunnukaan maailman vakuuttavimmalta, jos edellä oleva on ainoa, mitä tapauksesta on saanut tietää. Kirjassa käsitellään myös eräs toinen tapaus, mikä liittyy edellä mainittuun onnettomuuteen, ja mikä antaa ainakin lisää uskottavuutta Haaviston kertomukselle, vaikka tapaus siis on todistamatta suuntaan tai toiseen.
   Vuonna 1964 Haavisto oli aiheuttanut keskelle ajorataa pysähtyneen hinausauton apumiehen kuoleman. Tapaus oli painanut mieltä jo pitkään ja vuonna 1991 se ponnahti mieleen, tuloksena oli silmitön paniikkireaktio. Vasta oluen jälkeen tuli mieleen, että täytyy käydä ilmoittautumassa poliisille, ja tuolloin Haavisto puhalsi sitten 0,1 promillea. Tuomio tuli aikanaan liikenteen vaarantamisesta, ruumiinvamman tuottamisesta ja liikennepaosta.

   Maatalousväestö tuskin olisi osannut kuvitella sopivampaa neuvottelijaa Suomen käydessä jäsenyysneuvotteluja Euroopan unioniin liittymisestä. Myös Haavisto oli sitä mieltä, ettei Suomen tullut unioniin liittyä, mutta toisaalta näki haitallisena myös väkinäisen jättäytymisen sen ulkopuolelle.
   Haavisto neuvotteli yhdessä kokoomuslaisen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen kanssa liittymissopimuksesta. Neuvottelut olivat alusta lähtien raskaita, kotirintama painosti ja toisella puolella saneltiin kovia ehtoja muistuttaen, että Suomi oli anonut jäsenyyttä eikä eurooppalainen yhteisö suinkaan ollut väkisin Suomea mukaan repimässä. Ruotsi, Norja ja Itävalta olivat lisäksi Suomea halutumpia. Eräässä vaiheessa Kreikan EU-suhteista vastannut ministeri haukkui suomalaisia jopa venäläisiä pahemmiksi.
   Varapääministerinä Salolaiselle kuului vetovastuu neuvotteluissa. Neuvotteluiden edetessä kävi kuitenkin selväksi, kenellä oli enemmän taitoja ja kykyjä. Lopulta Salolainen oli melko puhki, mutta muistikone Haavisto neuvotteli loppuun asti tasavahvana etelän edustajien kanssa.

   Haaviston kunto on aina ollut teräksinen. Toisaalta hän on aina ollut huono kieltäytymään, jos pyyntö vähänkin on kuulostanut asialliselta kulloisenkin toimenkuvansa kannalta. Kiirettä ja paineita riitti jo MTK´ssa, mutta vasta ulkoministerinä hän tuli kohtaamaan jaksamisensa rajat. Otan tähän esittelyyn alkuvuoden 1995 kalenterin.
   2.1. Haavisto avasi ulkoministeriön virkamiehiä valmistavan oppijakson. Saman päivän iltapäivällä hän oli ministeriössä neuvotellen ja asiakirjoihin perehtyen.
   3.1. aamu alkoi neuvottelulla. Sitten oli vuorossa Turun kaupungin edustajien vastaanottaminen, sen jälkeen presidentin tapaaminen ja lopuksi neuvottelu EU-sopimuksen elintarvikekysymyksistä.
   4.1. alkoi neuvotteluilla SAK´n ja EVA´n edustajien kanssa. Iltapäivällä oli vuorossa Keskustan ministeriryhmän kokous ja lopuksi hallituksen iltakoulu.
   5.1. oli neuvottelu ulkoministeriössä Aasian aluekokouksesta. Myöhemmin samana päivänä oli vuorossa hallituksen raha-asiain valiokunnan ja valtioneuvoston istunto. Ja lopuksi presidentin esittely.
   6.1. Haavisto saapui Singaporeen, missä oli 7.1. ja 8.1. aluekokous.
   9.1. Haavisto oli jo aamulla Suomessa ministeriössään. Ohjelmaan kuului neuvottelu ulkoministeriön virkamiesten kanssa, minkä jälkeen oli vuorossa asiakirjoihin perehtymistä ja puheiden valmistelua.
   10.1. oli vuorossa ensin EU-ministerivaliokunta ja sitten tv-haastattelu, minkä jälkeen oli vuorossa käynti ulkoasiainvaliokunnan kuultavana. Iltapäivällä oli aikaa ottaa vastaan Oulun ja Lapin läänin kansanedustajien lähetystö, minkä jälkeen oli vuorossa neuvottelu pääministerin kanssa. Sitten pitikin jo käydä ottamassa YK´n pääsihteeri vastaan. Ja illemmalla oli vielä esitelmätilaisuus ja presidentin tarjoama illallinen.
   11.1. piti ennättää Pohjoismaiden neuvoston YK-seminaariin, minkä jälkeen oli neuvottelu ulkoministeriön, maa- ja metsätalousministeriön sekä ympäristöministeriön kanssa.
   12.1. oli Keskustan talouspoliittisen toimikunnan kokous, minkä jälkeen pidettiin Keskustan puoluehallituksen kokous. Päivä jatkui saattamalla YK´n pääsihteeri lentokoneeseen, minkä jälkeen oli vuorossa neuvottelu IPU´n (parlamenttien välinen liitto) pääsihteerin sekä Teollisuuden ja työnantajain liiton toimitusjohtajan kanssa. Valtioneuvoston istunnon jälkeen olikin sitten neuvoteltava Makedonian ulkoministerin kanssa, minkä jälkeen seurasivat Keskustan kokous, eduskunnan kyselytunti ja SYP´n nuutinpäivän vastaanotto.
   13.1. kokoontui talouspoliittinen ministerivaliokunta, minkä jälkeen pidettiin ulkoministeriön johtoryhmän kokous. Päivä jatkui hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa, minkä jälkeen oli vuorossa presidentin esittely. Sitten olikin aika neuvotella Ranskan ulkoministerin kanssa, ja tapaamisesta pidettiin luonnollisesti tiedotustilaisuus. Päivän lopuksi oli vielä osallistuttava Neste Oy´n vastaanotolle.
   14.1. ja 15.1. oli rauhallisempaa. Päivät kuluivat asiakirjoihin perehtymiseen, puheiden valmisteluun ja seuraavan viikon ohjelman viimeistelyyn.
   16.1. oli vuorossa neuvottelu ulkoministeriön virkamiesten kanssa ennen matkaa Pietariin.
   17.1. oltiin taas Suomessa, vuorossa oli neuvottelu ulkoministeriön virkamiesten ja pääministerin kanssa.
   18.1. oltiin sitten jo Indonesiassa.
   21.1. klo 6.55 lentokone ennätti Helsinki-Vantaan lentokentälle. Klo 9.15 Haavisto oli Raisiossa ja iltapäivällä hän meni vaimonsa kanssa vierailulle poikansa luokse. Vaimolla oli myöhemmin kokous kaupungintalolla ja Heikki meni kotiin lämmittämään saunaa. Nähtyään tyhjän puukorin eteisessä hän lähti hakemaan halkoja puuvajasta. Vajassa ollessaan hän huomasi, että toinen jalka alkoi pettää ja toinen käsikin oireilla. Hän vääntäytyi äkkiä ulos niin pitkälle kuin pääsi. Naapuri sattui kulkemaan yleensä niin hiljaisella tiellä juuri kun Heikki oli tuupertunut maahan. Ensin naapuri tosin käveli ohi, mutta sitten alkoi raksuttaa - miksi toinen oli maannut halkovajassa pää ulkopuolella?

   Ministerin ura katkesi kuin leikaten. Edessä päin oli touhuamista lastenlasten kanssa, sekä joitakin pellervolaisia luottamustehtäviä.

   Mahtitalonpoika on tarkkaa ja tiukkaa reportaasia Suomen maatalouden murroksesta. Etenkin maatalousneuvottelujen taktiikat ja menetelmät tehdään seikkaperäisesti tutuiksi. Yleensäkin maatalouspolitiikan kiemurat selviävät kirjasta. Lisäksi Suomen EU-neuvotteluprosessi käydään melko tarkasti läpi.
   Kirjassa on mahtava määrä yksityiskohtia poliittisista tapahtumista, sekä yksityisempiä muistikuvia elämän varrelta. Heikki Haavisto on mielenkiintoinen persoona, ja Keijo K. Kulha on kirjoittanut hänestä mielenkiintoisen kirjan.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Teemu Keskisarja: Vihreän kullan kirous
Jelgava Printing House (paino), Siltala 2010
350 sivua


Gustaf Adolf Serlachius (1830 - 1901) oli maineikas patruuna, joka perusti Pirkanmaalle tehtaan ja samalla Mäntän tehdastaajaman, josta kehittyi sittemmin kaupunki ollen nykyisin osa Mänttä-Vilppulaa.  FT Teemu Keskisarja (s. 1971) on koonnut merkkimiehestä elämäkerran, joka on julkaistu Gösta Serlachiuksen taidesäätiön rahoittamana Serlachius-museoiden julkaisusarjan ensimmäisenä nimikkeenä.

   Lankut, laudat ja terva ovat kytkeneet Suomen jo parisataa vuotta maailmankauppaan. Kun G.A. Serlachius arvotti luonnonvarat uudesta kulmasta, hän näki metsän puilta ja päätti jauhaa siitä paperin raaka-ainetta.
   Samalla kun Serlachius kampesi rautatieverkon sisämaahan tehtaalleen, hän myös kytki Keski-Suomen erämaat rannikkoon ja yhdensi koko Suomea länsimaihin. Hän puhkaisi ulkomaankaupalla uuden pääväylän Hangon satamasta ja hankki maahamme ensimmäisen jäänmurtajan.
   Tällä integroitumisella ei ollut merkitystä pelkästään Suomelle. Ilman puuta industrialismin läpimurto olisi jäänyt toteutumatta. Serlachiuksen aikana puuhun perustuivat jo sanomalehtien ja kirjallisuuden massapainokset, jotka mullistivat tiedonvälityksen ja kulttuurin. Keskisarjan mukaan Suomella on metsäteollisuuden kautta äkkiseltään huomaamaton, mutta tärkeä osa maailmanhistoriassa.

   Gustaf Adolf Serlachius syntyi 5.11.1830 Ilomantsissa, mutta kuten miltei kaikki vanhat säätyläissuvut, hänenkin sukunsa tuli lähempää merta, isän puolelta mahdollisesti Skotlannista. Esi-isä Daniel Williamsson ilmeisesti taisteli Ruotsin joukoissa palkkasoturina Venäjää vastaan ja siirtyi siviilivirkaan vuonna 1617. Hän asettui Pernajan Särkilahdelle Uudenmaan rannikon tuntumaan. Mahdollisena pidetään myös sitä, että Williamsson olisi ollut alankomaalaista tai saksalaista sukua.

   Williamssonin jälkeläiset eivät olleet aatelisia, vaikka menestyivätkin niin, että vähemmästäkin oli perinnöllisiä aatelisarvoja 1600-luvun Ruotsin valtakunnassa myönnetty. Särkilahtea sanottiin kartanoksi ja säteriksi, mutta ei se periytyvää rälssimaata ollut.
   Williamssonin pojan, vuorimestari Johan Danielssonin, molemmat pojat opiskelivat Turun akatemiassa teologiaa ja ryhtyivät papeiksi. Kääntämällä kotitilansa Särkilahden latinan kielelle he alkoivat kutsua itseään Serlachiuksiksi.

   Kulttuurikodiksi G.A. Serlachiuksen kotitaloa, Ilomantsin Kotimäkeä, ei voi kuvitella, mikäli kuolinpesän inventointiluetteloon on luottaminen. Isä ei omistanut nidettäkään kaunokirjallisuutta. G.A. Serlachius muisteli aikoinaan isänsä sanoneen, että maailmassa saattoi hyvin pärjätä ilman tutkintoja ja turhanaikaista opiskelua. Tosin kirjaimet ja kristinuskon perusta tuli osata.
   Vanhemmiten Serlachius kertoi kärsineensä sivistyksen puutteesta, mutta Keskisarja näkee siinä olleen mukana myös ylpeyttä: opillisesta nollapisteestä ponnistaminen korosti Serlachiuksen luovuutta, käytännöllisyyttä sekä varsinkin tahdonvoimaa.

   Serlachius kävi koulua 16-vuotiaaksi saakka. Hän jätti opiskelut sikseen vuotta aiemmin kuin olisi valmistunut Kuopion yläalkeiskoulusta. Keskeyttämisen syyksi on merkitty varattomuus.
   Tämän jälkeen Serlachius siirtyi Mikkelin apteekkiin. Siellä oli ilmainen koulutus ja ylöspito, tosin käteistä oppipoika ei sieltä juurikaan saanut.
   Pian Serlachius vaihtoi Helsinkiin, missä olikin paremmat oltavat. Ensinnäkin opetus oli tehokkaampaa, toisekseen omistajakaan ei pitänyt tapanaan piestä oppipoikiaan, toisin kuin savolainen kollegansa.

   Apteekki ei 1800-luvun puolivälissä ollut pelkästään lääkekauppa. Liikevaihtoa kertyi esim. kaakaosta ja mineraalivesistä sekä varsinkin väkevistä viinoista.
   F.M. Maexmotan, missä Serlachius Helsingissä työskenteli, myi noin neljääsataa lääkkeeksi luokiteltua ainetta. Ihan jokaista niistä ei enää nykyaikana lääkeaineena pidetä.
   Serlachiuksen tärkeimpiin velvollisuuksiin kuului huolehtia verijuotikkaista (ns. iilimato). Paha veri poistui kivuttomasti ja ilman myrkytysvaaraa erityisesti lapsista, jotka eivät kestäneet kuppausta ja suoneniskentää. Rumiahan ne elukat ovat, mutta niistä oli oikeasti hyötyä haavojen puhdistamisessa, vaikka ne löytyvät sittemmin pois jätettyjen apteekkitarvikkeiden listalta.

   Serlachius hankki itselleen farmasian tutkinnon. Se tarjosi pientä esimiesasemaakin,  Serlachius oli statukseltaan lähes säätyläinen. Mutta ei vielä varoiltaan. Vuonna 1853 olivat vuorossa vielä proviisorin tutkinto ja vala.

   Helsingistä Serlachius kulkeutui Porin ja Turun kautta Tampereelle. Siellä hän näki, kuinka skotlantilaislähtöinen insinööri James Finlayson herätti tuolloin vähäpätöisenä pikkukaupunkina uinuneen paikkakunnan eloon valjastamalla kosken puuvillakehräämön voimanlähteeksi.
   Koneistuksen kehittyessä Finlaysonista tuli Suomen ensimmäinen yritysjätti. Työntekijöitä sillä oli 1860-luvulla jo puolitoistatuhatta, mikä oli tuolloin häkellyttävä määrä pohjoismaisessa mittakaavassa.
   Serlachius näki Tampereella, kuinka tonneittain painoonsa nähden huokeaa tavaraa siirtyi maailmanäärestä toiseen mitä kurjimmilla kuljetusyhteyksillä, kunhan liiketoiminnan muut edellytykset olivat kohdillaan.
   Raakapuuvilla saapui Tampereelle New Orleansin, Liverpoolin ja Turun kautta. Finlaysonin kehrätyt langat ja kankaat kulkivat enimmäkseen Pietariin.
   Ulkomaiset lehtimiehet hämmästelivät, kuinka tehdas saattoi niin vaikeapääsyisellä seudulla kannattaa, mutta Keskisarja ei pidä yhtälöä yliluonnollisena. Suomalainen työvoima oli lähes yhtä halpaa kuin tuotantoketjun alkupään orjaplantaaseilla, eikä koneiden voimanlähteeksi tarvinnut kaivaa kivihiiltä.

   Kesällä 1856 Serlachiuksen esimies, apteekin omistaja, menehtyi. Serlachius päätti ostaa työpaikkansa omakseen. Jostain piti vain saada rahaa, ja nopeasti.
   Suomessa ei tuolloin ollut vielä yhtään liikepankkia. Tampereella toiminut säästöpankki ei voinut juridisestikaan lähteä ottamaan riskejä korkealentoisten kohteiden osalta.
   Serlachius keräsi rahat Suomen Pankilta, Virkamiesten leski- ja orpokassalta, parilta Helsingin yliopistoon kytkeytyvältä rahastolta, mielipuolten hoivakassalta (Keskisarja korostaa, että laitoksen taloudesta vastaavat olivat kyllä ihan täyspäisiä ihmisiä), tamperelaisilta yksityishenkilöiltä sekä tulevilta tavarantoimittajiltaan.

   Serlachius avioitui 28-vuotiaana apteekkari Maexmontanin serkun Karl Wilhelm Maexmontanin tyttären Alice Eufrosyne Maexmontanin kanssa. Keskisarja arvelee, että kyseessä oli rakkausavioliitto. Viitteitä laskelmoinnista ei tunneta, itse asiassa kirjeenvaihdosta Keskisarja päättelee, että Serlachius oli hylännyt varakkaamman tytön.

  Apteekkarina Serlachius osti, myi ja välitti montaa sorttia kuin yhden miehen kauppahuone. Apteekki oli kulutustavaroiden basaari sekä puolijalosteiden tukkuliike. Lisäksi se oli rahalaitoksen edustaja.

   Lyypekin läheltä kotoisin ollut Georg Franz Stockmann saapui Suomeen kuultuaan, että Nuutajärven lasitehtaalle Urjalaan etsittiin monitaitoista kirjanpitäjää. Lasitehtaalta hän siirtyi Helsinkiin, missä hän avasi vuonna 1862 myymälän kauppatorille Lampan taloon. Stockmann sovelsi Suomessa uutta, basaaria jäljittelevää järjestelmää, missä oli piirteitä Ranskassa keksityistä tavarataloista.
   Serlachiuksen ja Stockmannin tuttavuus syntyi Nuutajärvellä ja lujittui mahdollisesti Helsingissä, missä myymälä oli apteekkarin entisen työnantajan lähinaapuri. Stockmannista tuli Serlachiuksen välittäjä, joka toi maahan esim. rohtoja, teollisuuskemikaaleja, salmiakkia ja liköörejä.
   Rahoituskysymyksissä Stockmann ryhtyi tukemaan Serlachiusta järjestämällä tärkeän kassakreditiivin Yhdyspankista ja vahvistamalla vekseleitä Helsingissä. Maksuliikennettä ohjautui myös Suomen Pankin Tampereen konttorissa allekirjoitetuista papereista, jotka hoituivat edelleen Lyypekkiin ja Hampuriin. Asettautumalla finanssien välikädeksi Stockmann sitoi Serlachiuksen asiakkaakseen  ja lujitti jalansijaansa Tampereella.

   Viennin ja tuonnin käytäntöjä Serlachius oppi nimenomaan Stockmannin vanavedessä. Tukkuostoissa tuli todistetuksi, että tavaraa liikkui Euroopassa suurina erinä ilman käteistä rahaa, kunhan vakuutena oli mieskohtaista luottamusta.
   Suomi sai vekseleitä koskevan lainsäädännön vasta vuonna 1858, mikä oli myöhäinen ajankohta. Yleensä Euroopassa vekseli oli tunnettu maksuväline jo sydänkeskiajalla ja siihen liittyvä normisto oli vakiintunut yli valtionrajojen.

   Vuoden 1865 finanssiuudistuksessa Suomen suuriruhtinaskunta irrottautui ruplan epävakaasta kurssista ja kiinnittyi hopeakantaan. Serlachius arvosti J.V. Snellmanin kaukonäköisyyttä, vaikka yksityisesti myönsikin, että myötämielisyys johtui siitä, että uudistuksen ajoituksen ennakoiminen oli tuonut 800 hopeamarkan kurssivoiton.
   Yleisesti ottaen liike-elämä oli reformista kauhuissaan. Hopeakantaan siirtymisestä aiheutui parinkymmenen prosentin revalvaatio. Niin paljon vahvistunut valuutta söi pahasti viennin kilpailukykyä.

   Serlachius veti monenlaista yritystä ilman tuloksia. Hän sai monia mukaan sijoittamaan rahojaan. Ja kun sijoittajilta menivät rahat, Serlachiukselta uhkasi mennä maine.
   Hanke hyödyntää hämäläismetsien sieniä ja marjoja lähti tosin lupaavasti liikkeelle. Stockmann hoiti kuljetuksen ulkomaille, Englantiin ja Saksaan, sekä emämaa Venäjän Pietariin. Myös Suomessa oltiin kiinnostuneita.
   Määrä ja laatu olivat huomattavan eri tasoilla. Poimija-armeija ei tehnyt eroa esim. kangasrouskun ja suippomyrkkyseitikin välille. Ja paljon ihan syötäviä sieniä pilaantui pitkillä kuljetusmatkoilla.
   Aloittaessaan projektia Serlachius oletti tulevansa tunnetuksi maailmalla. Sinänsä, niin hän tulikin, mutta erittäin negatiivisessa mielessä. Ja siksi Stockmann alkoi saada tarpeekseen yhteisistä busineksistaan Serlachiuksen kanssa - myrkytyshuhut alkoivat uhata jo hänenkin liikkeensä imagoa.

   1800-luvun puolivälissä paperia valmistettiin pääasiassa lumpuista. Raaka-ainetta kului yhä enemmän ja siitä alkoi olla jo pulaa. Esim. Tervakosken paperitehdas Janakkalassa ulotti hankinta-alueensa Pietariin saakka.
   Saksalainen kutomomestari Friedrich Keller sai 1840-luvun puolivälissä idean. Hän tahkosi puuta lastuiksi, joita sitten sekoitti lumppuihin. Insinööri Heinrich Voelter mekanisoi menetelmän tehdasmaiseksi ja sai kunnian sen toisena keksijänä.
   Suomessa Achates Thuneberg rakensi vuonna 1859 Viipurin maalaiskuntaan Suomen ensimmäisen puuhiomon. Pian ideaa sovellettiin muuallakin. Tampereella vastaavaan hankkeeseen ryhtyi  Fredrik Idestam, joka kehitti menetelmästä aiempaa toimivamman.
   Idestam päätyi tekemisiin Serlachiuksen kanssa. Kun laitos käynnistyi vuonna 1866, Serlachius oli yhtiökumppani, joka hoiti juoksevat asiat. Siinä samalla hän pääsi nopeasti selvyyteen siitä, kuinka tehdas toimi.
   Vuonna 1866 Tampereen Sanomat painettiin ensimmäisenä suomalaisena sanomalehtenä puupitoiselle paperille. Lehti kirjoitti tästä myönteiseen sävyyn ja tämän kautta laitos sai myönteistä julkisuutta.

   Serlachiuksella oli vauhti päällä. Hän tähyili innokkaana jo ulkomaillekin. Aikomuksena oli edelleenkehittää tehdasta siten, että lumpunjatkeesta siirryttäisiin kohti täysipainoista paperitehdasta.

   Serlachius myi sitten apteekkinsa hintaan 30.000:- markkaa. Saatu hinta oli pahoissa talousvaikeuksissa sinnitelleelle Serlachiukselle melkoinen onnenpotku. Lisäksi apteekin myynnin jälkeen hän ei enää ollut sidottu Tampereelle samalla tavoin kuin aiemmin.  Hän osti maapalan ja koskiosuuden Mäntästä.

   Viimeistään lähtö toteuttamaan omaa hiomohankettaan poltti Serlachiuksen sillat entiseen yhtiökumppaniinsa Idestamiin. Itse asiassa, heistä tuli toistensa arkkivihollisia.
   Puuhiomo valmistui Mänttään maaliskuussa 1869 ja alkoi pyöriä kevään aikana. Tehtaan suunnittelussa oli mukana Hermann Kauffmann, joka oli tuttu jo Tampereen ajoilta. Tämä oli vohkinut ja sitten vuotanut ne salaisuudet, mitkä Serlachiukselta itseltään oli vielä jäänyt löytämättä Idestamin tehtaasta.

   Serlachiuksen laitoksen massa oli tasokkaampaa kuin Idestamin. Ostajien palaute oli kiittävää. Englanti ei asiamiehen mukaan ollut nähnyt koskaan Mäntän tuotannon veroista.
   Laatu korvasi määrän. Siitäkin tuli ongelmia.
   Serlachius riitautui lähimpien miestensä kanssa. Sekä monen muun.
   Mäntän vastaanottamaa tekniikkaa Keskisarja pitää ylemmän keskitason laitteistona, ehkä jopa parempana. Asentamisen viiveissä ja pienissä yllätyksissä ei myöskään ollut mitään erityistä kilpailijoihin verrattuna. Mutta Serlachius näki asiat kiihkeältä tunnepohjalta.
   Serlachiuksen luottamus insinöörien ja teknikkojen ammattikuntaan ei palautunut koskaan. Vihanpito oli lähes kirjaimellisesti veristä.

   Keskisarja näkee, että insinöörien kanssa kahakoinnissa korostui eräs Serlachiuksen luonteenpiirre. Kun Serlachiusta kohtasi jokin onnettomuus, joka olisi edellyttänyt salamannopeita reaktioita ja ensimmäisten ponnistusten keskittämistä, yleensä etusijalla ei ollut vaurioiden rajoittaminen tai korjaaminen.
   Kiireellisintä oli löytää syyllinen.

   Konjunktuurit kääntyivät juuri sopivasti Serlachiuksen ja nälkävuosista toipuvan Suomen kannalta. Euroopassa alkoi raju grynderikausi, kun liike-elämä alkoi investoida Saksan ja Ranskan välisen sodan päätyttyä. Uudisrakentaminen siivitti raaka-aineiden kysyntää. Rautatien valmistuminen leikkasi kuluja. Keisarikuntaan mahtui paperia eikä kilpailu vielä alentanut sen hintoja. Serlachius itse puhui vuosista 1872 - 1873 suorastaan kultavuosina.

   Maan- ja vesioikeushankinta ei ollut erityisen hintavaa, mutta koneet olivat. Serlachius itse ei kovin suurissa varoissa ollut. Mistä pääoma siis tuli?
   Jonkin aikaa kuvioissa oli insinöörikapteeni C.G. Sanmark, samoin porvoolainen kauppaneuvos Gustaf Fredrik Sneckenström. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko saada tukeva selkänoja liikepankeista.
   Serlachius menetti Yhdyspankin suhteen luottokelpoisuutensa. Tämä saattoi johtua osaksi Serlachiuksen vihamiesten panettelusta. Tärkeimmäksi rahoittajaksi tuli vuonna 1872 perustettu Pohjoispankki, jolla oli heti käytettävissään suuret resurssit. Sen takana seisoi Frankfurt am Mainissa koottu syndikaatti.
   Keskisarja pitää mahdollisena, että Stockmann oli esitellyt Serlachiuksen Pohjoispankin lyypekkiläislähtöiselle pääjohtajalle Wilhelm Burjamille. Burjami kyllä säikähti Serlachiuksen liiketoimia melko pian, mutta vasta hetkellä, jolloin riskin purkaminen oli jo hankalaa.

   Serlachiuksen perusongelma ei ollut velan määrä vaan sen laatu. Yli puolet eri tahoilta tulleista summista oli lyhytaikaisia vekseleitä yli kymmenen prosentin korolla ja kiskurihintaisin provisioin. Vekselit hallitsivat rahamarkkinoita, koska ne koettiin käytännöllisiksi, eikä niiden käyttö teollisuudessakaan sinänsä poikkeuksellista ollut. Erityisasemaan Serlachius joutui siinä kun hän venytti vekselirahoituksen sellaisiin tarkoituksiin, missä suurasiakkaita yleensä palvelivat joustavat kassakreditiivit ja konttokurantit.
   Keskisarjan mukaan Serlachiuksen liikemieskykyjen ehkä kohtalokkain heikkous näkyi korkean tason rahoitusneuvotteluissa, missä tämä ei osannut nykiä oikeista naruista. Serlachius oli katkera, kun muutamat muut saivat eri tavalla tukea. Esim. Idestam, joka oli perustanut Nokian kartanon maille Emäkoskelle uuden puuhiomon. Nokiasta syntyi sitten osakeyhtiö, johon sitoutui Yhdyspankin sisäpiiriä, korkeita virkamiehiä ja yliopistoväkeä. (Kyllä, se sama firma, joka sittemmin fuusioitui kumisaapastehtaan kanssa ja ryhtyi myöhemmin väsäämään matkapuhelimia. Puuhiomo se alunperin oli.)

   Suomeen rakennettiin rautatie välille Helsinki - Tampere. Säätyvaltiopäivillä päätettiin jatkaa rataa luoteeseen, Vaasaan ja sieltä rannikkoa pitkin Ouluun. Ei siis esim. Mänttään.
   Serlachius ei linjausta hyväksynyt. Hän käynnisti propagandansa siitä, että rannikkokaupungit eivät rataa tarvitse.
   Serlachius arveli, että rautateiden rakentamisessa pidemmällä olevissa maissa tämä oli jo huomattu. Hän tilasi Ruotsista sikäläisestä rataverkosta laaditut suunnitelmat ja etsi niistä argumentteja omiensa tueksi.
   Argumentoinnissaan Serlachius edellytti ratojen kulkevan koskipaikkakuntien kautta. Hän katsoi Vaasankin hyötyvän enemmän radan suuntaamisesta sisämaahan. Vaasan pienet kilpailijat rannikolla saisivat rantaradasta keinotekoista elinvoimaa.
   Serlachius sai liittolaisekseen Juho Riihimäen eli "Riihi-Jussin", kainuulaisen valtiopäivämiehen. Riihimäkeäkin merkittävämpi liittolainen oli Agathon Meurman. Serlachiuksen ajama ratalinjaus tekisi rautatiepitäjän Kangasalasta, missä Meurman viljeli kartanonsa maita. Meurmania kuuntelivat myös maalaispapit.
   Harvinaista kyllä, kiista hajotti kielipuolueet. Ruotsalaiset paronit äänestivät talonpoikien ja fennomaanisen pappissäädyn rinnalla. Yksin jääneenä porvariston oli annettava periksi. Rata sitten vedettiin läheltä Mänttää, viereisen Vilppulan kautta, kuten Serlachius oli halunnut.

   Rautatiestä huolimatta vesireitit olivat edelleen tärkeitä. Jos kohta rata vetikin valmiin tuotteen maailmalle, raaka-aine solui hiomolle liian hitaasti. Jo 1870-luvun alkupuolella Serlachius pyrki hankkimaan oman höyrylaivan. Hän tarvitsi proomujen ja tukkilauttojen kiskojan, mutta päätyi rahtilaivan ja huvijahdin yhdistelmään. Se jaksoi kantaa lähes 300 tonnia hioketta ja 80 matkustajaa.
   Mänttä-laiva tuli käyttöön keväällä 1879. Nimestään huolimatta se kulki ainoastaan Tampereelta Vilppulaan pyrkimättä loppupätkän perkaamattomiin koskiin. Vuonna 1885 Keuruu-laiva aloitti liikennöimisen Mäntästä Keuruulle.

   Serlachius kutsui itseään 1880-luvun alussa "maailman optimistisimmaksi mieheksi". Tulos riitti tuolloin korkojen hoitamiseen ja velat lyhenivät ensimmäisen kerran tehtaan historiassa. Mutta strategiansa mukaisesti Serlachius ohjasi kassavirran enimmäkseen investointeihin.
   Mäntän paperitehtaalla oli kiire siinäkin mielessä, että Idestam sai omansa käyntiin vuonna 1880. Vielä samana vuonna muurattiin Serlachiuksen tehtaan peruskivi. Seuraavana keväänä tehdas saatiin sitten käynnistettyä.

   Serlachius tuotti pääasiassa karkeaa ruskeaa käärepaperia, mikä kuului halvimpiin artikkeleihin, mutta tilausten tullessa tekniikka kyllä riitti myös sanomalehtien ja julisteiden materiaaleihin. Viivästykset ja tietty bulkkitavaran leima eivät kumonneet sitä yleiskuvaa, että Serlachius oli parissa vuodessa päässyt harppomaan pitkälle.

   Serlachiuksen tuotantolaitokset eivät kuuluneet mihinkään kartelliin. Näin Serlachukselle ei myöskään tullut synergiaetuja.
   Venäjällä tuli voimaan teollisuustuotteiden tulli vuonna 1885. Tullimuuri tuli myös Suomen ja emämaan välille. Alalla alettiin kartoittaa Länsi-Euroopan markkinoita. Serlachiusta ei otettu delegaatioihin mukaan, vaikka tämä tarjoutuikin lähtemään.

   Rakennettiin Hyvinkää-Hanko -rata, 150 kilometriä yksityistä rautatietä. Aikomuksena oli hyödyntää Hangon paikoin helpompaa jäätilannetta. Hurjimmissa visioissa alettiin haaveilla Hangosta etappina Yhdysvaltojen ja Japanin välillä jo silloin, kun Siperian-rataa alettiin suunnitella.
   Vuonna 1873 pidettiin mahtavat radan avajaiset. Euroopan ja kaukomaiden välinen liikenne jäi kuitenkin haaveeksi, koska Baltiasta oli avattu rataosuuksia, mitkä ruokkivat Pietaria paremmin. Pian ratayhtiö menikin konkurssiin ja päätyi valtion haltuun.

   Vuonna 1874 perustettu Hangon kaupunki vietti hiljaiseloa. Sitten Serlachius alkoi tähyillä Hankoon.
   Serlachius halusi laivata graniittia ja Hangon satama vaikutti toimivimmalta. Tanskalainen valtioneuvos C.F. Tietgen kiinnostui hankkeista. Serlachius kehotti Tietgeniä kääntymään senaatin puoleen.
   Piti saada toimilupa laivayhtiölle. Huomattuaan, ettei valtion ja liikemiespiirien tuki ollutkaan itsestäänselvyys, Serlachius käynnisti propagandavyörytyksen.
   Asia oli mitä ajankohtaisin tullipolitiikan takia. Uusia väyliä ja markkinoita oli pakko löytää. Paitsi paperitehtaita ja puuhiomoja, uhkasi venäläinen protektionismi myös metalliteollisuutta. Serlachiuksen mukaan toimenpiteet säännöllisen kauppayhteyden aikaansaamiseksi Länsi-Eurooppaan ja siten koko maailmaan olivat ainoa tapa selvitä.
   Keskisarja näkee tämän urakan olleen Serlachiukselle helpompi kuin aiempi rataverkon suunnan kääntäminen. Tässä Serlachius ei joutunut yleisen mielipiteen muokkaajaksi, enemmänkin hoputtajaksi, tiivistäjäksi ja kärjistäjäksi. Yleisö alkoi havahtua pitkälti venäläistämistoimien paineesta.
   Ja niin siinä kävi, että senaatti myönsi toimiluvan.

   Laivaliikenne käynnistyi ja rahtia riitti. Talvella säästä koitui hankaluuksia, suomalaisomistuksessa ei tuolloin ollut vielä yhtään jäänmurtajan tapaistakaan. Vauraammissakin arktisissa maissa ne olivat vasta kokeiluasteella. Pohjoismaissa jäänmurtaja palveli vasta Göteborgia, Kristianiaa (nyk. Oslo) ja Kööpenhaminaa.
   Suomen täytyi hankkia oma, äärioloihin soveltuva jäänmurtaja. Valtiollisen investoinnin toivossa Serlachius ahdisti senaattia. Myös Suomen Talousseura painosti tahollaan senaattia.
   Tammikuussa 1889 Serlachius nimitettiin Leo Mechelinin alaiseksi toimikuntaan, joka valmisteli jäänmurtajan ostamista. Hankkeelle tuli vauhtia haaksirikoista ja Hangon makasiineissa makaavista miljoonalasteista.
   Rahat löytyivät ja sen myötä Suomella oli paitsi ympärivuotinen länsiyhteys, myös oma jäänmurtaja. Se puksutti huhtikuussa 1890 Hangosta Helsinkiin näytille. Keskisarja näkee tämän olleen Serlachiukselle voittona jopa suurempi kuin aiempi rautatien kääntöhanke, mistä maanmiehet eivät yksimielisesti innostuneet. Jäänmurtajahankinnasta sateli julkista kiitosta, eniten luonnollisesti Serlachiuksen poliittisilta liittolaisilta.

   Mitä talvimerenkulku sitten tarkoitti Suomen talouselämälle? Maatalous korjasi heti erittäin rahakkaan sadon. Ympärivuotinen Englannin-yhteys osui sopivasti yksiin karjatalouden ja meijerien läpimurron kanssa. Linjan vakiinnuttua peräti 90 % Suomen voiviennistä kulki Hangon kautta Englannin Hulliin.
   Kansantalous hyötyi Serlachiusta enemmän. Serlachiuksen paperin laatua pidettiin maailmalla sen verran vaatimattomana, ettei vienti ihan heti lähtenyt vetämään. Vasta 1890-luvun lopulla Serlachius onnistui myymään Saksaan kiillotettua paperia.

   Tiukka fennomaani Serlachius pohdiskeli 1880-luvun puolivälin tienoilla uuden, suomalaisuusliikkeeseen sitoutuneen liikepankin perustamista. Hänen kynäilemiensä Suomen finanssioloja ruotineiden artikkeleiden perusteella motiiveissa näyttää limittyneen jälleen kerran yleinen ja yksityinen etu.
   Serlachius oli potkittu bästa broder -verkostosta, joka ohjasi Suomen vähiä pääomia. Serlachius haaveili aloittavansa uudessa liikepankissa, jos ei aivan puhtaalta pöydältä, niin ainakin tilanteessa, missä häntä ei sentään lähtökohtaisesti ryhdytty kampittamaan.
   Sitten vuonna 1889 alkoi Kansallis-Osake-Pankin syntyyn tähtäävä osakeanti. Serlachius olisi mielellään nähnyt itsensä suomenmielisen pankin neuvonantajana tai sen hallintoneuvoston jäsenenä, mutta se oli liikaa toivottu.
   Keskisarjan mukaan laaja-alaisen fennomaanisen liikepankin idean keksijäksi Serlachius on kohtalainen ehdokas, mutta Kansallispankin synnystä muistelmat ja historiateokset jakavat kunnian syystäkin muille. Serlachiuksen ajatuksilla oli merkitystä strategian määrittämisessä ja liikemiespiirien herättämisessä, mutta silti hänen varhainen vetäytymisensä oli enemmän eduksi kuin haitaksi. Pankin alkutaival oli riittävän eripurainen ilman tunnettua riidanhaastajaakin, ja vielä vähemmän instituutio kaipasi suurasiakasta, joka sinnitteli omissa liikeasioissaan veitsi kurkulla.

   Serlachiuksen kulttuurinjano lienee ollut perua niukasta ja työntäyteisestä nuoruudesta. Kotiolot eivät olleet varsinaisesti kulttuurikodin oloja. Serlachius paikkasi tätä vajetta ajan myötä suorastaan pakkomielteisesti. Kiinnostus kanavoitui nimenomaan kuvataiteisiin.
   Serlachius tuskin luki renessanssiruhtinaiden historiaa, mutta ulkomailla liikkuessaan hänen oli helppo huomata, että 1800-luvun liikemiehet - mukaan lukien periaatteessa sivistymättömät nousukkaat - upottivat miljoonia esteettisiin arvoihin. Serlachius näkyy etsimällä etsineen mesenointinsa kohteeksi yhtä tai kahta tulevaa suuruutta. Instituutioiden kannattelemiseen Serlachius oli aivan liian vähävarainen.

   Syyskuussa 1883 Serlachius sattui Turussa käydessään poikkeamaan Samppalinnan ravintolaan. Siellä hän tuli esitellyksi eräälle Emil Wikström -nimiselle taiteilijanalulle. Ja illan edetessä Serlachius tapasi vielä Wikströmin ystävän, 18-vuotiaan Axel Gallénin.
   Myöhemmin Serlachius tapasi Gallénin ja Wikströmin Pariisissa, missä taiteilijanalut opiskelivat. He kävivät kylpylöissä ja ravintoloissa sekä ihmettelivät nähtävyyksiä. Sikäläinen elämänmeno viihdytti ja vapautti Serlachiusta, joka niissä ympyröissä oli aivan erilainen persoona kuin kotimaassa.
   Serlachius pyysi Gallénia saapumaan aikanaan Mänttään, missä mahdollisesti olisi luvassa tilaustöitä. Gallén näkyy valpastuneen, mutta Gallénin ja Wikströmin keskinäisen kirjeenvaihdon perusteella he eivät kaveeranneet Serlachiuksen kanssa pelkästään taloudellisista syistä.

   Aikanaan Gallén saapui Mänttään, missä hän maalasi muotokuvan Serlachiuksesta. Tämä ei ollut lopputulokseen pelkästään tyytyväinen, Gallén kun oli maalannut raihnaisen oloisen ja synkkäilmeisen partaniekan. Toisaalta tästä johtuen Gallén oli tavallaan jättänyt näköisyyteen vanhenemisen varaa. Serlachius päätti olla loukkaantumatta todeten, että "sopiihan tuo sitten vanhemmalla iällä".

   Jokseenkin kaikki kuvataiteilijat karttoivat tehdasmiljöitä, eikä Gallénkaan löytänyt Mäntästä paljoa maalattavaa. Serlachius ei pahastunut, vaikka hänen suojattinsa otti hieman eäisyyttä. Gallénin Keuruun luonnosta ja kansanihmisistä maalaamat taulut menestyivät, eikä Serlachiuskaan niitä moittinut. Harminsa Serlachius ilmaisi, jos Gallén työsti pääkaupungissa yllätyksettömiä "tätien kuvia".
   Serlachius ei kuitenkaan osoittanut arvokkaita tai arvottomia teemoja kädestä pitäen. Hän hyväksyi, että toimeentulon tienaamisen takia Gallén välillä maalasi sellaistakin, mikä "vetoaa idiootteihin".  
   Poliittinen ohjailu sitä vastoin oli konkreettisempaa. Serlachius edellytti Gallénin sitoutuvan suomalaisuusaatteeseen, mikä oli suhteellisen paljon vaadittu, Gallén kun kuului ruotsinkieliseen säätyläissukuun. Gallénin suvussa esitettiin jopa rotuopilliseen, mongolivastaiseen svekomaniaan vivahtavia mielipiteitä.

   Kun Gallén vakiinnutti asemansa, avokätinen Setä Serlachius oli tavallaan tehnyt tehtävänsä. Gallén ei ollut sananmukaisesti kiittämätön, mutta noustuaan huipulle hän suhtautui ensimmäiseen mesenaattiinsa vähemmän kunnioittavasti kuin tämä oli odottanut. Lisäksi Gallén alkoi ylenkatsoa porvarillista muotokuvaperinnettä.
   Erään kerran Gallén pyysi lisärahoitusta postiosoituksena. Serlachius kysyi, eikö taiteilija viitsinyt noutaa käteistä Mäntästä, 30 kilometrin päästä Ruovedeltä, minne Gallén oli rakennuttamassa Kalelaansa. Serlachius ihmetteli, mistä johtuu miehen "uskomaton saamattomuus".
   Tuohon episodiin katkesivat tykkänään Serlachiuksen ja Gallénin välit. G.A. Serlachiuksen veljenpoika Gösta Serlachius sittemmin tuki Gallénia ostamalla kokoelmaansa toistasataa työtä, joiden arvon pysyvyys ja nousukin oli 1920- ja 1930 -luvuilla jo ennakoitavissa.

   Tehdasrakennuksissaan Serlachius ei hirveän paljon panostanut paloturvallisuuteen. Kunnollisten palomuurien pystytys lykkääntyi jatkuvasti, aina oli jotain kiireellisempää esillä. Itse asiassa, laitokset muuttuivat vuosi vuodelta yhä haavoittumammiksi.
   Vuonna 1882 tehtaissa jo vähän kärähtikin, mutta loppujen lopuksi tuli poltti vain muutaman toisarvoisen sivurakennuksen. Liikoja pelkäämättä Serlachius aloitti tulitikkulaatikoiden tuotantolinjan.
   16.6.1890 "remmipyörän kihnutuksesta" lähti kipinä. Tuli riistäytyi valloilleen sateettomassa myrskyssä. Tuuli lietsoi liekit molemmin puolin koskea. Vanhempi hiomo ja paperitehdas tuhoutuivat muutamassa tunnissa. Pesäkkeitä syttyi parin kilometrin säteellä, mutta toinen hiomo, saha ja asuinrakennukset pelastuivat täpärästi.
   Harvinaista kyllä, Serlachius ei alkanut etsiä syyllisiä. Totesi vain, että tehdään uusi ja parempi.

   Suomen metsäteollisuuskeskukset paloivat usein, mutta nousivat tuhkasta yllättävän hyvin siihen nähden, ettei perustana ollut vankkoja pääomia. Niin kävi Mäntässäkin, sen verran onnistunut vakuutussopimus oli neuvoteltu. että Serlachiuksella oli vakuutuskorvauksen saatuaan enemmän käteistä kuin koskaan aikaisemmin.
   Uusi tehdashalli rakennettiin - viimeinkin - tiilestä. Thomas Alva Edisonin lähettämäksi uumoiltu amerikkalaismies kävi asentamassa Mänttään sata hehkulamppua. Sama kaveri oli käynyt yhdeksän vuotta aiemmin sytyttämässä Finlaysonin tehtaalla Pohjoismaiden ensimmäisen sähkövalon.
   Muutenkin uusi laitos oli aivan eri tasolla kuin entinen. Ja kalliiksihan sellainen tuli. Liikepankin miehet hyökkäsivät jälleenrakennustyömaalle.
   Stressasihan sellainen. Jo yli 60-vuotias Serlachius sai sydänkohtauksen ja joutui luovuttamaan ohjakset pojalleen Axelille.

   Sukupolvenvaihdos ei parantanut velkojien luottamusta Serlachiuksen tehtaaseen. Kun Axel vielä levitteli rahojaan Hangossa varsin huolettoman oloisesti, hänen ennestäänkin varsin ohut auktoriteettinsa murtui, eivätkä pankin edustajat enää istuutuneet hänen kanssaan samaan neuvottelupöytään.
   Kuitenkaan konkurssiin hakeminen ei olisi ollut velkojien etujen mukaista. Luottotappiot olivat vältettävissä vain odottelemalla, että tulokset nousisivat ja sen kautta nousisi omaisuuden kirjanpito- ja ehkä myyntiarvokin. Serlachiusta ei häädetty tiehensä, mutta pankit ottivat ylivallan.
   Saksassa vähäsateinen kesä vei vesivoiman sikäläisiltä paperitehtailta. Suomalaiselle paperille alkoi olla kysyntää. Serlachius nousi sekä haudan että konkurssin partaalta.

   Tiukimmassa muodossaan holhous kesti vain muutaman vuoden. Holhoojahallituksen menestys perustui pitkälti siihen, että se järkiperäisti ikuiselta tuntuneen vihanpidon ja veti Mäntän sosiaalisesta eristäytyneisyydestä Suomen metsäteollisuuden ruotuun.

   Venäjän protektionismi oli antanut aiheen suomalaiselle kartellille. Keskinäistä kilpailua oli hillittävä, muuten lähimarkkina-alue hävittäisiin tekniikaltaan kehittyneemmille ulkovalloille.
   Serlachiuksen uppiniskaisuus oli huojuttanut kartellia. Ratkaisu löytyi vasta, kun holhoojahallitus liitti Mäntän Paperiyhdistykseen.
   Serlachius, joka holhottunakin keikutti ahkerasti venettä, ei ollut aivan yksinäinen häirikkö. Varsinkin Rudolf Elving alkoi kuumeta yhdistyksessä, missä häntä kohdeltiin "kuin poikasta". Vanhemmiten Elvingiä kutsuttiinkin "tulivuorineuvokseksi".

   Myös Serlachiuksen laitosten tuotanto alkoi päästä niin Venäjälle kuin länteenkin. Käänne ei johtunut niinkään holhoojahallituksen laadunvalvonnasta kuin siitä, että tulipalon jälkeen rakennettu laitos oli huomattavasti vanhaa laitosta modernimpi.

   Muodollisesti Serlachius ei päässyt eroon holhoojistaan, mutta valvonta muutti vähitellen luonnettaan. Holhoojahallitus alkoi muistuttaa hallinoneuvostoa, joka ei hirveän usein puuttunut aktiivijohtamiseen. Kun Axel vuonna 1895 palasi kuvioihin, pankit eivät tehneet elettäkään sitä estääkseen.
   Myös patruuna itse palasi näyttämölle. Hän mm. osti Saarijärveltä Hietamakosken molemmat rannat. Ja jätti saman tien anomuksen puuhiomon perustamisesta sekä anoi lähiseudun valtionmetsistä hakkuuoikeuksia.
   Ja jälleen Serlachius koki vaikeuksia ja vastustusta. Hän jossain määrin muuttikin suunnitelmiaan tavattuaan Karl Hoffmanin, "kaikkien paperitehtailijoiden isän". Tältä Serlachius sai kuulla, ettei tulevaisuus kuulu mekaanisesti hiotusta massasta tehdylle paperille - uusi aika oli kuluttava selluloosaa. Sen kemiallinen valmistusprosessi kulutti energiaa kohtuullisesti eikä vaatinut viereensä valtaisaa koskea. Tulihan siinä miettimisen aihetta Serlachiukselle.

   Kansallispankin asiakaspohja pysyi teollisuuden puolella melko ohuena. Pankin johto piti luottotappiot hallinnassa, mutta mihin tarvittiin pankkia, mistä ei saanut lainaa? Yksityishenkilöiden talletukset olivat vähintään yhtä hyvässä turvassa säästöpankeissa.
   Kansallispankin menestyksekkään ottolainauksen ja toisaalta luottopolitiikasta johtuneen nurinan rohkaisemina eräät liikemiehet alkoivat pohtia, mahtuisiko Suomeen jopa toinen suomalaiskansallinen pankki Se tuli nähtäväksi Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankin syntyessä vuonna 1897.
   Uuden pankin nimi lyhentyi Maanviljelyspankiksi, mikä oli harhaanjohtavaa - taustalla toimi vakavasti otettavaa teollisuutta, mukana mm. Serlachius, joka sittemmin väitti - hieman liioitellen - itse kirjoittaneensa pankille ohjelman. Hän kyllä ainakin osallistui perustamisseremonioihin ja antoi aktiivijohdolle oikeuden käyttää nimeään agitaatiossa.
   Serlachius ilmaisi yksityiskirjeissään pitävänsä uutta pankkia yhtenä tärkeimmistä elämäntehtävistään ja toivoi pankista monipuolista rahalaitosta, joka pönkittäisi suurliikemiehiä kuitenkaan unohtamatta kansallista agendaa, sekä operoisi niin pitkäaikaisilla kiinnelainoilla kuin vekseleilläkin.
   Pankki aloitti vauhdilla, joka ei vastannut sen resursseja. Ja joulukuussa 1900 se sitten romahti isolla ryminällä. Kyseessä oli Suomen pankkijärjestelmän ensimmäinen suuronnettomuus ja sen kautta suuri yleisö tuli tietoiseksi jälkihoidon riesoista. Paljon myöhempiä roskapankkeja muistuttanut konkurssihallinto jatkui 1920-luvulle saakka.
   G.A. Serlachius menetti peruspääomasta merkitsemänsä osakkeet ja Axel ilmeisesti talletuksia. Mäntän luotot konvertoituivat takaisin muihin pankkeihin epäedullisin ehdoin.

   Veljenpoika Göstan asema Serlachiuksen yrityksessä vankkeni sitä mukaa kuin Axelin asema heikentyi. Lopulta Axel jättäytyi kokonaan ulkopuolelle.

   Valoisana aamuyönä 13.6.1901 lippu nousi puolitankoon Mäntän Linnan pihassa.
   Monen yllätykseksi Serlachiuksen kuolinpesästä ei tullut minkään sortin konkurssipesää. Netto-omaisuus ylitti miljoona markkaa ja väljempi laskutoimitus päätyi kahteen ja puoleen miljoonaan. Luvut olivat huojentavia siihen nähden, että Serlachiusta oli pidetty pankkien painajaisena.

   Teemu Keskisarjan teos Vihreän kullan kirous piirtää hyvin värikkään kuvan 1800-luvun teollisuuden suurmiehestä. Kirjoittajalla on silmää yksityiskohdille, muttei päästä juttua rönsyilemään liiaksi. Kirja on samanaikaisesti hyvin asiallinen ja helposti luettava, jopa viihteellinen.
   Mikäli G.A. Serlachius henkilönä kiinnostaa, tarttukaapa kirjaan - ja jos kiinnostuneet ovat etsiytymässä keskiseen Suomeen, laittakaapa merkille, että Mäntän Serlachius-museoiden Gustafissa on oma näyttelynsä Serlachiuksesta itsestään, juuri tähän Keskisarjan teokseen perustuen. Lisäksi tämä Keskisarjan teos antoi idean Kari Heiskaselle, joka kirjoitti oman näytelmäversion Serlachiukselta, ja tämä esitys on nähtävissä Helsingin kaupunginteatterissa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 25.3.


Kansanedustajat kertovat, kuinka ovat aikoinaan politiikkaan lähteneet.

Meri Julin: Poliittinen ihminen


Neljätoista julkaisuhetkellä kolmekymppistä keskustavaikuttajaa pohtivat vuonna 2006 Suomen tasavallan ja Suomen Keskustan kannalta puhuttavimpia 2020-luvun kysymyksiä.

VAHVAN KESKUSTAN TIE


Juha Sipilän kirjallinen esittäytyminen suurelle yleisölle.

Juha Sipilä: Kohti 2020-lukua - keskustalaisuus insinöörin silmin