Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Teos Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer on esitelty sivustolla aiemmin kesällä 2013.
   Tämän sivuston historian ensimmäiset tiivistelmät, teoksista Herrana on hyvä olla sekä Minä ja Mr. Murphy, ovat aiemmin olleet luettavissa sivustolla ajalla 1.11.2002 - 1.12.2002.


Kuukauden Vaihtoehto
Heikki Tiilikainen: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
WS Bookwell (paino), AtlasArt 2008
224 sivua


Muistellaanpa tällä kertaa erästä etelähämäläistä sotilasuralla kunnostautunutta merkkihenkilöä. Oscar von Kraemer (1829 - 1904) oli syntyjään hauholainen aatelismies, joka teki mittavan ja maineikkaan uran Venäjän tsaarin laivastossa.
   Venäjän vallan aikana keisarin/tsaarin palveluksessa toimi yhteensä tuhansia suomalaisia upseereita. Harvat kuitenkaan pääsivät yhtä korkeaan asemaan, harvalla oli sama määrä kokemuksia - eikä kenestäkään jäänyt dokumentteja kuten Oscar von Kraemerista.
   Heikki Tiilikainen (s. 1941), journalisti ja everstiluutnantti evp, on koostanut Oscar von Kraemerista kattavan elämäkerran, joka käydään läpi tämänkertaisena Vaihtoehtona. Kirjahankkeen saattoivat alkuun Marcus Hackman, amiraalin jälkeläinen neljännessä polvessa, sekä kustannusosakeyhtiö AtlasArtin toimitusjohtaja Risto Pekkanen, joka toimi myös teoksen kuvatoimittajana.

   Johan Fredrik Oscar von Kraemer syntyi Hyömäen kartanossa Hauholla, Carl Johan ja Ulrika Charlotta von Kraemerin perheen seitsemäntenä lapsena. Carl Johanin kuoltua talvella 1834 51-vuotiaana perheen oli pakko muuttaa kartanosta ja ottaa asunto Hämeenlinnasta. Oscar sijoitettiin Pietariin Aleksanterin kadettikoulun merikomppaniaan vuonna 1837, jo ennen kuin oli täyttänyt kahdeksan vuotta.

   Venäjän tsaari Aleksanteri I oli halunnut suomalaisia säätyläispoikia Venäjän palvelukseen. Suomella oli pitkät perinteet talonpoikaismerenkulusta ja niiden hyödyntäminen keisarikunnan laivastossa nähtiin järkevänä.
   Aleksanteri I halusi saada Suomen Venäjän yhteyteen ilman kovia otteita. Hänen hallintonsa oivalsi, että suomalaisten sitouttaminen Venäjään vaatisi aikansa ja tapahtuisi parhaiten nuorten miesten kouluttamisen kautta.
   Emämaan vaihtuminen aiheutti vähemmän vaikeuksia kuin oli odotettu. Monet suomalaiset upseerit olivat jo Ruotsin vallan aikana siirtyneet Venäjän palvelukseen. Ja upseerikoulutukseen lähteneet olivat poikkeuksetta aatelisia tai muita säätyläisiä, joten kadettikurssien oppilailla oli kansallisuudesta riippumatta keskenään hyvin samanlainen ponnistuspohja.

   Oscar von Kraemerista tuli upseeri. Myöhemmän palveluksen kannalta oli merkittävää, että hän osallistui englannin kielen kursseille ja myös saavutti niillä poikkeuksellisen hyvän käytännön kielitaidon.

   Vuonna 1848 von Kraemer oli mukana Venäjän Itämeren laivaston seitsemänkymmenenneljän tykin linjalaiva Narvalla. Laiva oli lähtenyt Kronstadtista merelle laivastotukikohdassa riehuvaa koleraa pakoon, mutta myöhästynyt - kolera alkoi riehua laivallakin. Satamaan ei voinut palata, kaikki kosketus maihin oli ehdottomasti kielletty.
   von Kraemer itse välttyi tartunnalta. Alus seilasi parin viikon ajan Koiviston ja Seiskarin väliä pysähtyen päivittäin hautaamaan mereen 10 - 16 koleran uhria. Sairastuneita oli jatkuvasti seitsemisenkymmentä.

   Toukokuussa 1850 von Kraemer ylennettiin luutnantiksi palveluksessa kunnostautumisen perusteella. Koulut ja koeaika olivat silloin sitten takanapäin. Suurvalta myönsi nuorelle merimiehelleen oikean vakinaisen väen upseerin valtakirjan.

   von Kraemerin äidinkieli oli ruotsi. Siksi hän tuli hyvin toimeen norjalaisten kanssa. Hänet myös lähetettiin usein tulkkaamaan ja hoitamaan asioita.
   Jo nuorena luutnanttina toimiessaan von Kraemerilta nousi esiin poikkeuksellinen kyky saavuttaa paitsi esimiesten arvostus, myös näiden ystävyys. Mikään ei Tiilikaisen mukaan kuitenkaan viittaa siihen, että von Kraemer olisi ollut taitava tai määrätietoinen esimiestensä mielistelijä. Tiilikainen päinvastoin näkee von Kraemerin olleen paitsi kyvykäs upseeri, myös huumorintajuinen, lämmin ja luottamusta herättävä henkilö, joka on osannut vaistomaisesti hoitaa suurten arvoaste-erojen tuomat vaikeimmatkin vuorovaikutussuhteet hienotunteisesti ja tyylikkäästi.

   1850-luvun alussa von Kraemer anoi siirtoa Krimille, missä olisi ollut luvassa toimintaa, vaihtoehtona melko huonokuntoisen Itämeren laivaston puuduttaville päiväpalvelusrutiineille. Venäjän ja Osmanien valtakunnan (Turkki) välit olivat kiristymässä, Venäjä kun halusi vapaan meriyhteyden Turkin salmien läpi lämpimille merille ja silmäili samalla kiinnostuneena Balkanin ortodoksisia maita. Turkin sulttaanin johtama Osmani-imperiumi oli selvästi luhistumassa ja nopeimmat saisivat siitä parhaimmat palat.
   von Kraemer lähti kohti etelää helmikuussa 1853. Hän saapui Krimille Sevastopoliin huhtikuussa.
    
   Sevastopolissa von Kraemer ei erityisemmin viihtynyt. Palvelus oli turhan löysää ja joistakin sotilaista sen myös huomasi. Niinpä von Kraemer anoi siirtoa Kaukasukselle. Siirtoon myös suostuttiin ja seuraava von Kraemerin sijoituspaikka oli Suhum-Kale.

   Maailmanpoliittinen tilanne kehittyi. Jonkin ajan kuluttua Venäjän keisari Nikolai I joutui huomaamaan, että vastassa olivat Turkin lisäksi suuret sotilasmahdit Ranska ja Englanti sekä muutama pienempi tekijä.
   Sotilaaksi koulutettu keisari ei hätkähtänyt, vaan miehitti nykyisen Romanian aluetta, mistä seurasi turkkilaisten sodanjulistus vuoden 1853 lopulla. Iso-Britannia, Ranska ja Sardinia puolestaan julistivat sodan Venäjälle maaliskuussa 1854. Krimin sota eli itämainen sota (suomalaisittain Oolannin sota) roihahti täyteen liekkiin.

   Amiraali Pavel Nahimov, joka oli ollut Sevastopolissa von Kraemerin esimies, tuhosi Turkin pohjoisrannikolla sijaitsevassa Sinopin satamassa olleen Turkin laivaston. Nahimov saavuttikin kuolemattoman maineen yhtenä Venäjän suurista sotapäälliköistä.
   Taisteluihin mukaan halunnut ja Sevastopolista lähtenyt von Kraemer oli tyrmistynyt tekemästään valinnasta. Se lisäsi kirvelyä entisestään, kun Nahimov oli antanut ymmärtää, että von Kraemerilla olisi ollut paikka Nahimovin lippulaivalla. Sankarin maine olisi ollut tarjolla myös von Kraemerille.

   Englannin ja Ranskan alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut pakottaa Venäjä vetämään joukkonsa alueelta. Pian tämä saavutettiin ja nälkä alkoi kasvaa syödessä. Päätettiinkin sitten jatkaa Krimin niemimaalla ja siepata siellä oleva Venäjälle elintärkeä Sevastopolin laivastotukikohta. Suhum-Kalessa olevat joukot siirrettiin Sevastopoliin, joukossa von Kraemer.

   Tiilikainen näkee Krimin sodan olleen varsinkin englantilaisten osalta järjetön hanke, jonka kolossaalisimpia pohjanoteerauksia olivat "kuudensadan urhoollisen" mieletön ratsuväkirynnäkkö ja piittaamattomuus omista miehistä, mistä von Kraemer sai ensi käden tietoa joutuessaan kuulustelemaan karkureita, jotka ennenkuulumatonta kyllä olivat hankkiutuneet piiritettyjen venäläisten puolelle.

   Liittoutuneiden tulivoima oli massiivinen. Lopulta venäläisten oli luovutettava tukikohtansa. Näissä taisteluissa myös von Kraemer haavoittui.

  Kaikilla Venäjän sotilaillakaan ei ollut mahdollisuutta saada kunnollista hoitoa, mutta vastapuolella nimenomaan englantilaisten lääkintähuolto oli täydellinen katastrofi. Tästä seurasi, että Florence Nightingale alkoi ajaa haavoittuneiden asiaa tavalla, minkä vaikutukset jäivät taistelukentille pysyvästi.

   Huolimatta siitä, että Sevastopol oli lopulta jouduttu luovuttamaan, Venäjällä katsottiin sotilaiden tehneen kaiken, mikä oli tehtävissä. Heitä arvostettiin kuin voittajia. Sotasankarit olivat suosittuja, eikä von Kraemerin arvostusta vähentänyt se, että hän kantoi rintapielessään sekä Pyhän Annan ritarikunnan 3. luokan kunniamerkkiä ruusukkeilla että urheudesta myönnettyä Pyhän Yrjön suurmarttyyrin ja voittajan ritarikunnan 4. luokan kunniamerkkiä.

   Piiritystä edeltäneestä sotainnosta ei von Kraemerin laajassa kirjeenvaihdossa näkynyt enää jälkeäkään. von Kraemer oli osallistunut taisteluihin ja epäilemättä joutunut itsekin surmaamaan sotilaita, vieläpä lähietäisyydeltä. Tällä oli varmasti vaikutuksensa, vaikkei von Kraemer itse kirjeissään sitä myönnäkään. Robert-veli laittoi merkille, että Oscaria vaivasi "pieni raskasmielisyys Sevastopolin hirveyksien jälkeen".

   Krimin sodan rauha solmittiin 30.3.1856 Pariisissa. Venäjällä ei enää ollut Mustanmeren laivastoa. Ahvenanmaa demilitarisoitiin, mihin perustuu edelleen se, ettei ahvenanmaalaisilla ole asevelvollisuutta.

   Venäjän tappion syyksi mainitaan usein asetekninen jälkeenjääneisyys. Venäläiset käyttivät vielä suustaladattavia musketteja, kun liittoutuneilla oli käytössään takaaladattavia aseita. Venäjällä ei vielä ollut rautateitä, joten jokkojen keskittäminen oli vaikeaa. Monet kenraalitkin olivat vielä kiinni Napoleonin sodissa.

   von Kraemer lähti purjehtimaan Veprj´llä (=Villisika). Purjehdittuaan Euroopan ympäri von Kraemeria kiinnosti yhä vähemmän palaaminen kirjoituspöydän ääreen. Mutta sitten tarjoutui tilaisuus, mihin von Kraemer tarttui kaksin käsin: von Kraemer määrättiin klipperi Razboinikin ensimmäiseksi upseeriksi. Aluksen oli määrä purjehtia Kiinaan ja Amur-joelle saakka.
   Kapteeniluutnantiksi ylennetty von Kraemer lähti kohti Tyyntämerta syksyllä 1859.

   Matkallaan von Kraemer toimi myös J.V. Snellmanin Litteraturblad-kirjallisuuslehden ulkomaankirjeenvaihtajana. von Kraemerilla oli hyvin koulutetun upseerin kyky nähdä suuria kokonaisuuksia ja ennakoida näkemänsä pohjalta tulevia tapahtumia. Ja samaan aikaan hänellä oli silmää monenlaiselle kiinnostavalle, kauniille ja hauskalle, riippumatta asian koosta tai merkityksestä. Hän osasi käyttää sujuvasti klassisia lentäviä lauseita ja ainakin ranskan-, espanjan- ja englanninkielisiä ilmaisuja aivan oikein kirjoitettuina.

   Matkan varrella Etelä-Afrikassa von Kraemer tutustui hottentotteihin, alkuperäiskansaan, jota, "kuten tavallista, eurooppalaiset vainosivat -- niin ettei puhdasverisiä hottentotteja enää löydy kuin vankiloista". Hän mainitsee vuonna 1859 käydyn zulusodan ja yhtyy täysin oikeisiin arvioihin siitä, ettei se jäänyt viimeiseksi. Buurisota oli tuolloin vielä kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta von Kraemer uumoili sen aikanaan syttyvän alankomaalaisperäisten buurien ja englantilaisten väestönosien välille. Hän myös ehti tutustua eteläafrikkalaisiin viineihin todeten monet niistä erinomaisiksi.

   Varsinainen tehtävä von Kraemerilla oli Kiinassa. Hän saapui Šanghaihin kesällä 1860. Hän totesi - jälleen oikein ennakoiden - että Šanghai oli etenemässä nopein askelin kohti päämääräänsä, mikä oli kaukoidän kaupan keskipisteeksi tuleminen.
   von Kraemer ei voinut olla hämmästelemättä, että vaikka Kiina oli tuolloin sodassa eurooppalaisten kanssa, luotsit ohjailivat laivoja kuin rauhan aikana ja englantilaiset poliisit piiskasivat kiinalaisia olan takaa, aivan kuin heillä ei olisi ollut parempaakaan tekemistä.

   Kesken kaiken von Kraemer sai mieluisan siirron, kun hänestä tehtiin höyryfregatti Svetlanan  ensimmäinen upseeri, päällikön lähin mies, joka oli vastuussa laivan suorituskyvystä. Svetlana oli tuolloin yksi Venäjän suurimmista aluksista. Lisäksi heräsivät toiveet kotiinpaluusta jo seuraavana kesänä tai syksynä.
   Kun sitten laivalle iski punatautiepidemia ja kun varastotkin olivat huvenneet, päätettiin lähteä talvehtimaan Japanin Nagasakiin.

   Japani miellytti von Kraemeria huomattavasti Kiinaa enemmän, von Kraemer kun ei oppinut koko aikana sietämään kiinalaisia. Tosin Japanissakin oli paljon merkillisiä tapoja. Japanilaisilla oli esim. erittäin suurpiirteinen tapa suhtautua tulipaloihin. Juhlissa kun oli pitkiä kulkueita, missä kannettiin tuhansia paperilyhtyjä. Oli aina pelkästään ajan kysymys, milloin tuli levisi lyhdyistä puutaloihin, eikä pienen tulipalon takia viitsitty juhlimista keskeyttää. Svetlana oli jo kahdesti joutunut lähettämään sammutuskomennuskunnan maihin, sitten kolmannella kerralla japanilaiset vihdoin alkoivat jo nolostua ja olivat jo itsekin osallistuneet kaupunkinsa sammuttamiseen.

   Olihan niitä paikkoja, missä von Kraemer poikkesi matkallaan. Hän kun kiersi koko maapallon kulkien jäävuorten seassa etelässä, kiertäen Amerikan mantereen etelästä jne. Kirjasta löytyy huomattavasti mielenkiintoisia yksityiskohtia useista mielenkiintoisista paikoista.

   Aikanaan Svetlana palasi takaisin. Matkalla aluksen miehistöstä kukaan ei ollut kuollut tapaturmaisesti ja sairauksiinkin vain muutama. Lopuksi suoritettiin kaksi tiukkaa tarkastusta, jotka antoivat laivalle maineen, joka oli yksi Venäjän laivaston parhaista. Tiilikainen toteaa, että on varmaa, että Svetlanan onnistunut purjehdus vaikutti ratkaisevasti von Kraemerin tulevaan uraan.

   Aleksanteri II oli suomalaisten arvostama keisari. Vastaavasti keisari arvosti suomalaisia. Tärkein suosionosoitus oli se, että keisari kutsui suuriruhtinaskunnan "maapäivät" eli täysimittaiset valtiopäivät koolle vuonna 1863. keisari kävi Helsingissä allekirjoittamassa henkilökohtaisesti kielireskriptin. von Kraemer oli samaan aikaa Helsingissä ja todisti keisarin käynnin nostattamaa suurta innostusta.

   Vielä saman vuoden aikana von kraemer kipusi ratkaisevan askeleen urallaan. Hän sai komentoonsa oman laivan, Porissa rakennetun 17-tykkisen korvetin Vitjaz´n. 4.8. von Kraemer liittyi amiraali Lessovskin komentamaan venäläiseen laivastoeskaaderiin, joka lähti matalalla profiililla kohti länttä suorittamaan kulissien takana valmisteltua tehtävää.
   Tehtävä oli aloittaa poliittinen lähentyminen Yhdysvaltoihin. Ilmapiiri oli tuolloin otollisimmillaan, Venäjä oli lakkauttanut maaorjuuden ja Yhdysvaltojen pohjoisvaltiot olivat ryhtyneet sisällissotaan orjien vapauttamiseksi. Venäläisen eskaaderin pitkän vierailun arveltiin olevan erityisen tervetullut sikälikin, että se jäähdyttäisi Englannin halua sekaantua taisteluihin.
   Venäläiset olivat laskeneet oikein. Silti vastaanotto ylitti odotukset. Yhdysvaltalaiset oli vallannut suoranainen venäläismania.

   Elokuussa 1864 von Kraemer ylennettiin 2. luokan kapteeniksi. Hän pääsi myös kuljettamaan kruununperijä Nikolaita. Tämä tosin päättyi murheellisesti, Nikolai kun sairastui matkalla jonkinlaiseen reumaattiseen tautiin. Tulehdus levisi aivoihin ja Nikolai kuoli matkan aikana.

   von Kraemer tutustui syksyllä 1866 vapaaherratar Sophie Maria Julia Dorotea Cedercreutziin. Kumpikin oli ilmeisesti myyty jo ensi silmäyksestä lähtien. Kihlaus julkaistiin Pietarissa kevättalvella 1867, häät vietettiin 8.1.1868. Keisarilta tuli von Kraemerille häälahjaksi ylennys 1. luokan kapteeniksi.

   Ei von Kraemerin ura silti pelkkää menestystä ollut. Pahin takaisku oli Aleksandr Nevskin haaksirikko aamuyöllä 25.9.1868 Tanskan rannikolla.
   Myrsky oli lisännyt fregatin vauhtia ja se oli ehtinyt jo pidemmälle kuin miehistö oli kuvitellut. Poikkeuksellisen kova virtaus oli kuljettanut laivan 40 meripeninkulmaa kaakkoon lasketusta paikasta.
   Päällystö ja miehistö olivat toimineet vaikeassa tilanteessa esimerkillisellä tavalla. Laivalla olleista 734 miehestä oli menehtynyt vain viisi, yhdeltä matruusilta oli jouduttu amputoimaan käsi ja yhdeltä oli katkennut sormi. Tiilikainen näkee, että laivalla oli vallinnut hyvä kuri ja miehistö oli hyvin koulutettu. Laivalla oli vallinnut positiivinen ilmapiiri, mikä on aina aluksen päällikön ansio.
   Koska von Kraemer oli kuitenkin vienyt aluksensa haaksirikkoon, hän asemansa ei kovin vakaa ollut. Toisaalta laivan aikataulu oli ollut suurelta osin amiraali Konstantin Possietin sanelema, vaikka von Kraemer olikin ollut muodollisessa johdossa. Mukana oli ollut keisarin poika Aleksei, mikä lisäsi paineita odotellessa, mitä oli tulossa.
   Ensimmäinen kommentti onnettomuudesta oli 30.9. lähetetty sähke, missä todettiin keisarin huomioineen sen määrätietoisuuden ja sisun, mitä pelastustöissä oli osoitettu, samoin kuin upseerien urhoollisuuden ja koko miehistön kiitettävän käyttäytymisen.
   Sotaoikeus katsoi amiraali Possietin, ensimmäisen luokan kapteeni von Kraemerin ja yleisesikuntakapteeni Hochloffin syyllistyneen varomattomuuteen kurssinmuutoksen yhteydessä. von Kraemerille määrättiin kuukausi ja Hochloffilla kaksi viikkoa päävartioarestia. Possiet selvisi vain muistutuksella päiväkäskyssä.
   Jotta tuomioista tulisi lainvoimaisia, keisarin olisi ne vahvistettava. Keisari Aleksanteri II otti voimakkaasti kantaa upottaen sotaoikeuden päätöksen, eikä siitä enää puhuttu. Ja kun eräs sotaoikeuden jäsen, 1. luokan kapteeni Fedorovski, myöhemmin havitteli korvetti Varjag´n päällikkyyttä, ei sitä hänelle suotu, von Kraemerin keisari sille paikalle nimitti. Ja pian von Kraemerista sitten tuli keisarin virkaatekevä eskaaderimajuri, eli eräänlainen keisarin meriadjutantti. Siinä vaiheessa tuskin kenellekään oli epäselvää, mitä mieltä keisari oli ollut sotaoikeuden päätöksestä.

   Suuriruhtinas Aleksei aiheutti ongelmia rakastumalla keisarinnan, äitinsä, hovineitiin. Tämä olisi ollut niin epäsäätyinen avioliitto, ettei se tullut kysymykseen. Keisari määräsi Aleksein mukaan von Kraemerin matkoille. Pysyisivät erossa toisistaan edes sen ajan, ja tunteiden toivottiin jäähtyvän siinä samalla.
   Aleksei menikin von Kraemerin matkoilla maailman ympäri. Kävivät myös Yhdysvalloissa. von Kraemerin edellisen käynnin jälkeen poliittiset suhdanteet olivat muuttuneet. Vastaanotto ei ollut virallisella tasolla mitenkään erityisen lämmin.
   Kansa kyllä piti venäläisporukasta. Varsinkin suuriruhtinas oli erittäin suosittu. Reipasotteisen suuriruhtinaan seikkailut jäivätkin elämään Yhdysvaltoihin kulttina, hänen villin lännen matkaansa kokoonnutaan edelleen muistelemaan vuosittain Yhdysvalloissa.
   Eurooppalaisille tämä vierailu - ja samalla suuriruhtinas Aleksei - on tullut tutuimmaksi Morrisin ja Goscinnyn (puoli)parodisen version eli Lucky Luke -albumin Suuriruhtinas kautta. Ja jos tässä hypätään hetkeksi muutenkin sivupolulle... Myös Oscar von Kraemer saattaa olla tullut suomalaisille tutuimmaksi muulla tavoin kuin varsinaisten historiankirjojen sivuilta. Oluen ystävät saattavat muistaa von Kraemerin taannoisen Pyynikin panimon Amiraali-oluen etiketistä. Amiraalipullot koristeltiin eri maiden kuuluisien amiraalien muotokuvilla, mukana mm. von Kraemer, englantilaisten Nelson ja japanilaisten Togo. Sinebrychoff, joka vuonna 1985 osti Pyynikin panimon, lakkautti sitten panimon ja samalla olutmerkin vuonna 1992 - tosin kokonaan merkki ei ole vieläkään historiaa. Japanilaiset näet innostuivat Amiraalista, kun he Suomessa bongasivat heidän oman sotasankarinsa, amiraali Togon, pullon kyljestä. Ja kun Suomessa valmistus loppui, nykyisin Amiraali on sitten suosittu japanilainen olutmerkki, tosin nimenomaan amiraali Togon kuvalla varustettuna.
   No niin, se siitä. Mutta palataksemme vielä tähän Amerikan-matkaan... Yhdysvalloista von Kraemer ja kumppanit purjehtivat Kuubaan. Siellä vastaanotto oli niin ylivuotavan ystävällinen, että von Kraemer alkoi etsiä siihen syitä.
   Kuubassa oli kolme vuotta aiemmin tapahtunut kansannousu, mitä von Kraemer luonnehti lähinnä tasavaltalais-kommunistis-anarkistiseksi. Espanjalaiset vallanpitäjät olivat tukahduttaneet kyseisen kansannousun kovaotteisesti. von Kraemer totesi kansannousun saaneen suurimman käyttövoimansa Yhdysvalloilta, joka oli von Kraemerin näkemyksen mukaan jo pitkään himoinnut sitä "herkkupalaa" sekä yrittänyt saada aikaan levottomuuksia ja siten saada tekosyyn nousta avoimesti Espanjaa vastaan ja napata Kuuban itselleen.
   Suuriruhtinaan vierailu antoi espanjalaisille mahdollisuuden tehdä tiettäväksi, että maalla oli hyvät suhteet Venäjään, ja osoittaa, ettei Kuuba suinkaan ollut niin luhistunut kuin väitettiin. Siksi suuriruhtinas oli päätetty ottaa vastaan tavalla, joka jättäisi varjoonsa kaiken, mitä tämä oli saanut osakseen Yhdysvalloissa.
   Lopulta suuriruhtinas Aleksei sai sitten solmittua jonkinlaisen liiton rakastettunsa kanssa, vaikka kuolikin aikanaan ainakin virallisesti naimattomana. He saivat pojankin, josta sittemmin tuli kreivi ja joka lähetettiin hyvän tahdon lähettilääksi Yhdysvaltoihin, missä hänen jälkeläisensä edelleen asuvat.

   Myös Japani oli yksi tämän matkan merkittävistä etapeista. von Kraemer oli käynyt maassa edellisen kerran 12 vuotta aiemmin. Siinä ajassa Japani oli muuttunut hämmästyttävän paljon. Jo Nagasakin sisäänajoväylän suulla oli komea loisto. Vastassa oli japanilainen tykkivene, missä oli rihlattavia tykkejä, mitkä edustivat uutta teknologiaa. Tykit olivat takaaladattavia, pitkälle kantavia ja tarkkoja.
   Koben kaupunki oli viidessä vuodessa rakennettu mitättömästä kalastajakylästä suureksi vienti- ja tuontisatamakaupungiksi. Siellä oli komeita katuja, kaasulaitos, palatseja... Siellä käytiin vilkkaasti kauppaa, varsinkin saksalaisten toimesta.
   von Kraemer jatkoi Osakaan, sieltä Jokohamaan, Jokohamasta junalla - ainutlaatuista - Tokioon, joka oli uudistunut nimeään myöten: vanha Edo-nimi oli jäänyt historiaan.

   13.1.1875 von Kraemer pääsi vihdoin amiraalikuntaan, kontra-amiraaliksi. Aiemmin hänestä oli tehty Kronstadtin satamakapteeni, jonka vastuualueeseen kuuluivat alusten ja niiden laitteistojen korjaustyöt, varikkoasiat ja paljon muuta. Vaikkei tehtävä ehkä kaikilta osin vastannut niitä toiveita, mitä maapallon toisella puolella purjehtiessaan von Kraemer oli kiinnittänyt maissa palvelemiseen, perhe-elämälle jäi nyt aiempaa enemmän aikaa. Vuonna 1871 oli syntynyt Alexis Carl Oscar Fredrik, 1874 syntyi Sophie Emmy Ulrika Julia ja 1875 Karl Emil Robert. 1877 syntyi vielä Emmy Maria Christina Julia.

   Kun Nevajoen suun vanhalle kauppapaikalle perustettiin Venäjän uusi pääkaupunki Pietari, se tarvitsi turvakseen tukevan linnoituksen ja sotasataman. Kronstadtin linnoitus valmistui Pietarin edustalla sijaitsevalla saarella vuonna 1725. Sittemmin Kronstadtin ympärille kasvoi linnoitusjärjestelmien ketju.

   Seuraavan kerran von Kraemer lähti merille marraskuussa 1878. Matka suuntautui Välimerelle: Italiaan, Kreikkaan ja Ranskaan. Tuolloin Osmanien valtakuntaa oltiin paloittelemassa Balkanin niemimaalla.

   Välimeren eskaaderin komentajana von Kraemerille tuli ratkottavaksi ongelmia, joita hän ei ollut odottanut. Tuolloin hänen aluksensa Svetlanan miehistö oli syyllistynyt vakavaan tottelemattomuuteen, ja miehet joutuivat sotaoikeuteen. Sotaoikeus määräsi yksitoista miestä ammuttavaksi. Eskaaderin komentajan velvollisuus oli vahvistaa - tai muuttaa - sotaoikeuden määräämät tuomiot.
   Tilanne oli von Kraemerille vaikea. Hän tunsi henkilökohtaisesti monet näistä yhdestätoista. Toisaalta kapinaa tai tottelemattomuutta sotalaivalla ei voitu katsoa sormien läpi missään olosuhteissa eikä millään perusteella.
   von Kraemer oli sivistynyt ja lämmin perheenisä, mutta hänellä oli vastuunsa eskaaderin kurista. Hän olisi selvinnyt helpoimmalla ja saanut kovan miehen maineen, jos olisi vain kirjoittanut täytäntöönpanomääräykseen.
  von Kraemerin ratkaisu oli, että yksi aliupseeri sai kymmenen vuoden vankeustuomion ja kymmenen matruusia sijoitettiin rangaistuskomppaniaan. Tällaisella ratkaisulla von Kraemer otti vastuun, jos tottelemattomuus puhkeaisi uudelleen kapinaksi asti. Hän myös asettui alttiiksi niin alaistensa kuin esimiestensä arvostelulle. Tiilikainen näkee, että siinä kun von Kraemer Sevastopolissa oli osoittanut fyysisen uljuutensa, hän rangaistuksia lieventäessään osoitti, että hänellä oli myös moraalista rohkeutta.

   Vuonna 1882 uusi keisari Aleksanteri III halusi von Kraemerin lippukapteenikseen. von Kraemer asettui vakituisesti Pietariin.

   Kirjeissään von Kraemer piirsi inhimillisen kuvan Aleksanteri III´n suhteesta Suomeen. Tämä viihtyi Suomessa, oleskeli paljon Suomen saaristossa ja rakennutti kotkan langinkoskelle kalamajan itselleen. Keisari tunsi oman ja perheensä olon Suomessa paljon turvallisemmaksi kuin muilla hallitsemillaan alueilla.
   Aleksanteri III tunnettiin Suomessa huomattavasti kovaotteisempana ja panslavistisempana hallitsijana kuin edeltäjänsä Aleksanteri II. Tunteeton hän ei kuitenkaan ollut, ja itse asiassa, hän myös piti Suomelle antamansa hallitsijanvakuutuksen. Häntä kunnioitettiinkin määrätietoisena tahtoihmisenä. Vasta Nikolai II´n johtamistapa romahdutti monarkian kansansuosion Suomessa.

   Keisariksi tullessaan Aleksanteri III oli tehnyt päätöksen panostaa Venäjän laivastoon. Vaikka von Kraemer ei tehtävässään ollutkaan mukana laivasto-ohjelman suunnittelussa, Tiilikainen pitää todennäköisenä, että pikkupiirteisiinkin huomiota kiinnittänyt keisari on keskustellut hänen kanssaan näistä asioista, Aleksanterikin kun oli ollut von Kraemerin merimatkoilla mukana, ja että von Kraemerin on ollut tätä kautta mahdollista vaikuttaa asioiden kehittymiseen. Tiilikainen pitää mahdollisena myös, että von Kraemerilla oli osuutta siihen, että kaikkien Itämeren laivastolle suunniteltujen 19 tykkiveneen rakentaminen annettiin turkulaisen William Crichton & Co -telakan (nykyisen STX Finlandin Turun telakan varhainen edeltäjä) tehtäväksi.

   13.1.1886 von Kraemer ylennettiin vara-amiraaliksi. Keisarin syntymäpäivänä 10.3. von Kraemer nimitettiin kenraaliadjutantiksi. Samassa yhteydessä hänet nimitettiin laivaston teknisen komitean puheenjohtajaksi. Kyseessä oli tärkeä virka, tekninen komitea piti sisällään seitsemän osastoa: laivateknisen, tykistöteknisen ja mekaanisen osaston, miinaosaston, maaorganisaation rakennus- ja vedenalaisosaston sekä yleisen osaston.
   Tuolloin oli menossa murroskausi, sotalaivastot olivat muuttamassa perusteellisesti muotoaan. Enää ei käytetty purjelaivoja, alukset kulkivat yhä tehokkaammilla höyrykoneilla, jotka pyörittivät ensin siipirattaita ja myöhemmin potkureita. Puu jäi rakennusmateriaalina pois, laivat niitattiin rautalevyistä kokoon.

   Myös tässä virassa toimiessaan von Kraemer liikkui keisarin seurueen mukana. Ilmeisesti juuri silloin, kun von Kraemer oli keväällä 1886 Livadiassa Jaltalla, hänen puheilleen Pietarissa kävi pyrkimässä nuori mies, jonka paperit eivät olleet siitä paremmasta päästä. Käytösnumero kertoi ongelmista ja ylioppilastutkintokin puuttui.
   Kävijä ei tavoittanut von Kraemeria eikä amiraali Arvid Etholénkaan ollut tuolloin kaupungissa, joten merisotakoulun ovet pysyivät tiukasti kiinni kaverin nenän edessä. Tiilikainen kysyy, olisiko Suomen historia muuttunut, jos von Kraemer olisi ollut paikalla ja nähnyt nuoressa C.G.E. Mannerheimissa piilevän potentiaalin.

   Joulukuussa 1888 von Kraemer nimitettiin merivoimien yliesikunnan päälliköksi. Siinä virassa hän toimi sekä laivastoministerin että merivoimien komentajan sijaisena.

   Aleksanteri III´n äkillisen kuoleman jälkeen uusi hallitsija oli Nikolai II, joka piti keisari-titteliä liian länsimaisena ja joka halusi olla nimenomaan tsaari. Vallan vaihtumisesta ei odotettu vaikutuksia von Kraemerin asemaan, ainakaan lyhyellä aikavälillä. Tämä tunsi tsaarin jo pikkupojasta ja oli vähän aiemmin tehnyt kanssaan pitkän ulkomaanmatkan Englantiin. von Kraemerilla oli perusteita uskoa uuden hallitsijan suhtautuvan häneen suopeasti.

   Nikolain kruunajaisten yhteydessä von Kraemer sai tiedon siitä, että hänet oli kutsuttu valtakunnanneuvoston jäseneksi. Kyseessä oli päällisin puolin huomattava kunnianosoitus, mutta valtakunnanneuvosto oli vain yksinvaltiaalle neuvoa antava, ei päättävä elin. von Kraemerilla ei ollut harhakuvitelmia uudesta asemastaan, vaikka nimitys nostikin hänen sosiaalista statustaan entisestään.
   Venäjän laivastossa oli alkanut nuoren suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitšin johdolla uudistusliike, minkä seurauksena laivastoministeri Tšihatšov oli jättänyt eronpyyntönsä. von Kraemer jätti oman eroanomuksensa toivoen saavansa lähteä samaan aikaan esimiehensä kanssa. 25.7.1896 jäi von Kraemerin viimeiseksi palvelupäiväksi keisarillisen Venäjän merivoimissa. Viidestäkymmenestä vuodesta tsaarin upseerin univormussa jäi puuttumaan vain kuukausi ja kahdeksan päivää.
   Tuota puolen vuosisadan merkkipaalua juhlittiin Villa Fridhemissä 2.9.1896. Myös Nikolai II muisti merkkipäivän. Hän ylensi tuolla päivämäärällä von Kraemerin täydeksi amiraaliksi muistuttaen ylennyskirjassa siitä, että von Kraemer oli saanut ensimmäisen upseerinvaltakirjansa jo Nikolai II´n isoisoisän kädestä.

   Aleksanteri III´n leski Maria Fedorovna, joka oli ollut von Kraemerin hyvä ystävä, kutsui von Kraemerin Venäjän Punaisen ristin esimieheksi, hallituksen puheenjohtajaksi. Vanha sotaratsu von Kraemer, joka edelleen oli valtakunnanneuvoston jäsen, suostui.
   Uusi tehtävä tarjosi uuden erinomaisen kanavan yrittää vaikuttaa Suomen puolesta. Ns. sortovuodet alkoivat, kun kenraalikuvernööriksi nimitettiin 31.8.1898 Nikolai Bobrikov.
   von Kraemer tapasi Fedorovnan viikoittain. Tämä yritti vaikuttaa poikaansa Nikolaihin. Ennen pitkää Fedorovnan oli kuitenkin myönnettävä, että oli menettänyt otteensa pojastaan.

   Toinen kanava oli valtakunnanneuvosto. Sen piiriin oli keskittynyt suhdeverkosto, millä oli painoarvoa, vaikka toimeenpanovaltaa ei oikeastaan ollutkaan. Esim. keväällä 1901 valtakunnanneuvosto torppasi Suomen uuden asevelvollisuuslain, mistä von Kraemer ehti olla riemuissaan. Ilo kuitenkin jäi lyhyeksi, Nikolai II jyräsi valtakunnanneuvoston näkemyksen Suomen erikoisasemaa vastustaneiden neuvonantajiensa mielen mukaiseksi.
   Tiilikainen on päätynyt käsitykseen, että von Kraemer ei ollut täysin perillä siitä otteesta, mikä Nikolai II´n neuvonantajilla tsaariin oli. Tosin tästä von Kraemer kyllä pääsi aikanaan perille, viimeistään silloin, kun hän ei saanut vuoden 1903 suomalaisten kutsuntoja peruutettua.
   von Kraemer näki, että Suomen autonomia alkoi olla tiensä päässä. Se näytti saavan armonlaukauksen Nikolai II´n 15.4.1903 allekirjoittamasta julistuksesta, millä Bobrikoville myönnettiin täydet diktaattorin valtuudet.
   von Kraemerinkin asema alkoi horjua. Hän teki johtopäätöksensä ja jätti kesäkuussa 1903 tehtävänsä Venäjän Punaisen ristin esimiehenä iloiten siitä, että hänellä vihdoin oli vapaa kesä edessään.

   Venäjän-Japanin -sodassa 1904 - 1905 Japanin lähes tyhjästä polkaisema laivasto rusikoi Venäjän laivaston käytännössä olemattomiin. Oliko von Kraemer vuosia aiemmin epäonnistunut tehtävässään kehittää Venäjän laivastoa. Tiilikaisen mukaan katastrofiin johtaneet syyt eivät olleet teknisiä, vaan ne liittyivät johtamiseen.
   Venäjää johdettiin erittäin henkilökohtaisella itsevaltiudella, minkä seurauksena pätevien lisäksi myös sopivat upseerit etenivät tehtäviin, joiden hoitamiseen pätevyys tai motivaatio ei heillä vain riittänyt. Ääritapaus oli suuriruhtinas Aleksein nimittäminen suuramiraaliksi vain 30-vuotiaana. Ja kun hänen vielä sallittiin hoitaa tehtäväänsä kuriirien avulla Pariisista käsin, jo tämä nimitys oli tuhoisa Venäjän merivoimille. Tämä sotakaan, onnettomasta lopputuloksesta huolimatta, ei siis Tiilikaisen mukaan kyseenalaista Oscar von Kraemerin pätevyyttä tehtäviinsä.

   Heikki Tiilikainen on käynyt läpi amiraalin jäämistön, mukaanlukien kirjeet ja muistiinpanot. Materiaalia on ollut paljon ja niistä onkin koottu kattava esitys, kirjan runsas kuvituskin pohjautuu keskeisesti amiraalin jäämistöön. Teos on hyvin kirjoitettu ja maailmanmatkaajan elämäntarina on lukukokemuksena vähintäänkin mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer on tapaus viime vuosien elämäkertojen joukossa.
   Jos Oscar von Kraemerin henkilöhistoria kiinnostaa, poiketkaapa Turussa Forum Marinumissa. Siellä von Kraemer on esillä elokuun loppuun saakka, ennen kuin näyttely matkaa Pietariin. Juhlistettaessa Turun ja Leningradin/Pietarin ystävyyskaupunkisuhteiden 60-vuotisjuhlavuotta, kukapa olisikaan ollut parempi aihe näyttelylle kuin tämä Venäjän tsaarien suomalainen luottomies?

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Kesksutalainen
Mikko Pesälä: Herrana on hyvä olla
Toimittanut Jussi Pesälä
Gummerus 1998
228 sivua.


Herrana on hyvä olla alkaa Mikko Pesälän lapsuudesta, minkä hän vietti Iitin maaseudulla 1940-luvulla. Nuorella Pesälällä oli kaksi erityistä kiinnostuksen kohdetta, runous ja myöhemmin tytöt. Niinpä pitkin kirjaa kulkee kirjoittajan valitsemaa lyriikkaa ja alkupuolella heinälatoromantiikalla on melko iso osuus. Ja rehelliseen maaseudun tyyliin, koko kirjan kieliasu on tyyliltään rehevää ja hienostelematonta.

   Mikko Pesälä on särmikästä sukua. Suvusta löytyy sekä taksikuski että pirtukuski. Ja paljon siltä väliltä.
   Kirjan alussa kuvataan, millaiseen sosiaaliseen ympäristöön Pesälät aikoinaan syntyivät, ja näin ehkä ne kaikista vahvimmat tarinat löytyvät jo alussa. Toki myöhemminkin, herran elämää kuvatessa, ruma sana sanotaan silloin kun on aihetta, eikä siitäkään jaksosta väriä puutu. Kirjan imu ei siis alun jälkeen ole laantumaan päin, vaikka kaikista riehakkaimman elämänvaiheen kuvaaminen jätetään taakse.
   Ulkoisilla seikoilla on ollut koko Pesälän suvulle oma merkityksensä, esim. pyöreänenäiset sukulaiset olivat kommunisteja, terävänenäiset eivät. Ja koskapa Mikon tuulenhalkoja on myös ilmeisen isokokoinen, myöhemmin eduskunnassa oli luontevaa liittyä SDP´n Pertti Paasion perustamaan Klyyvari-klubiin.
   Toinen tunnusomainen ulkoinen seikka Mikossa on tummuus. Ministeriaikanaan hänen oli kerran vaikea päästä ravintolaan ovimiehen luultua miestä romaniheimon edustajaksi. Tilanteesta kyllä selvittiin sujuvasti Seppo Kääriäisen tultua paikalle ja selitettyä, että tämä mies on valtioneuvoston jäsen. Tämä tapaus poikikin sitten Pesälälle kunniamustalaisen arvonimen, romanien toimesta, mistä Pesälä on edelleen ylpeä. Onpa hän todennut virkavallalle, kun oikein ovat ahdistelleet asumisasioista, että "Hai, ei tumma asu, tumma liikkuu!"
   Tärkeileviä auktoriteetteja vastaan kapinoiva mielenlaatu taas on vaikeuttanut Pesälän koulunkäyntiä ja opiskelua. Näin ollen hänellä ei edelleenkään ole todistuksia esiteltäviksi, mutta toisaalta, eipä niitä häneltä ole kyseltykään. Ja toisaalta, asiallisille auktoriteeteille hän on edelleen valmis nostamaan hattua: esim. suojeluskuntatoiminta ja armeija ovat Pesälän sydäntä lähellä.

   Politiikan noviisiksi Pesälä kypsyi Tuottajain maidon hallituksessa. Maalaisliittolaiset olivat järjestö- ja osuustoimintaväkeä, jotka hoitivat asiat niin kuin oli tarkoituskin, mutta kapuloita lensi silti usealta suunnalta rattaisiin. Ensinnäkin vanhempi polvi oli suurelta osin pettynyt hänen, nuoren miehen, valintaansa hallitukseen. Toiseksi ökyisännät toivottivat MTK´n helvetin kuuseen, IKL´n valtaan sekä Maalaisliiton ja vasemmiston tallin taa.
   Seuraava vaihe uralla olikin sitten jo valinta eduskuntaan vuoden 1975 vaaleissa. Vaalikamppailustakin kirjassa on kerrottu useita episodeja. Eräs äänestäjä luulee aluksi vaalijulistetta lipeäkivimainokseksi; toinen pyytää, kiitäessään ennakkoäänestyspäivänä sairaalaan, ambulanssia pysähtymään  postissa; kilpailijat käyvät moottorisahoineen julisteiden kimppuun... Paljon on maata kiertäessä sattunut ja tapahtunut.

   Poliittisesti Mikko Pesälä on realisti. On huono asia, jos valittu ehdokas on luvannut paljon. Tällöin hän yleensä joutuu rikkomaan lupauksiaan. Poliittisessa toiminnassa, kun moni on kakkua jakamassa, ei käytännössä ole mahdollista saada omia tavoitteita sellaisinaan läpi. Mutta osaavimmat pystyvät nappaamaan vähiten huonon vaihtoehdon.
   Pesälän poliittinen ura on vuoden 1975 jälkeen jatkunut eduskunnassa viime vuosiin saakka (nyttemmin hän on siirtynyt EU-parlamentaarikoksi), ensin rivikansanedustajana, sittemmin varapuheenjohtajana ja lyhyen ajan myös maa- ja metsätalousministerinä. Ministerin paikka avautui Martti Puran siirryttyä Sodankylän kunnanjohtajaksi. Tällöin, Euroopan unioniin liittymisen ehdoista neuvoteltaessa, paikalle ei ollut hillitöntä tunkua. Ja melkoiseen tulitukseenhan Pesälä ministerinä joutuikin, kuten kirja seikkaperäisesti kuvaa.
   Viljelijäväestön nykytilaa Pesälä pitää vähintäänkin kyseenalaisena. Nykysuomessa viljelijät ovat poliittisesti hajallaan, tukkuliike ja kaupan porras vievät huikeat siivut ja ruuan hinta on mikä on, vaikka Suomella onkin EU´n alhaisimmat tuottajahinnat, sekä vielä koko maatalousammatista on menossa joukkopako.

   Nykyisiä ja entisiä vaikuttajia Mikko Pesälä on tavannut useita.
   Urho Kekkonen oli vielä virkeässä kunnossa Pesälän aloittaessa parlamentaarisen uransa. Runnoessaan Martti Miettusen hätätilahallitusta kokoon Kekkonen viestitti selkeästi, että jollei jättimäiseen työttömyyteen (melkein 100.000 työtöntä) heti käydä kiinni, noutaja saapuu, ja muutenkin presidentti oli aktiivisesti osallistumassa Suomen talousongelmien nujertamiseen. Myöhemmin Pesälä joutui seuraamaan, kuinka vanha valtiomies joutui hellittämään otettaan.
   Ahti Karjalainen oli sympaattinen ja luotettava ystävä, joka oli sittemmin hakeutumassa syrjään vapaaehtoisesti, tietämättä, että puolueessa oltiin jo käyty neuvotteluja hänen syrjään siirtämisestä.
   Keskustan puheenjohtajista Pesälällä oli aina vähintään asialliset välit Johannes Virolaiseen ja Esko Ahoon. Virolainen tosin oli usein tukemassa Pesälän kilpailijoita, mutta hän pelasi avoimesti ja rehellisesti, eikä mitään yllätyksiä siltä puolelta ollut koskaan odotettavissa. Aho taas teki vaikutuksen kamppaillessaan pääministerinä katastrofaalisissa olosuhteissa. Varsinkin Ahon ilmiömäinen paineensietokyky oli niissä olosuhteissa elintärkeä.
   Paavo Väyrysen kanssa sen sijaan välit muuttuivat myöhemmin jäätäviksi. Sellaisiksi ne jäivätkin, vaikka miehet myöhemmin yksissä tuumin päättivät käydä keskenään asioita läpi päivällisen yhteydessä; tarjoilijan oli jälkiruokaan ehdittäessä jo käytävä rauhoittamassa kovaääniseksi muuttunutta keskustelua, se kun kaikui jo häiritsevästi koko ravintolassa sviitin ulkopuolellakin.
   Eduskunnan pitkäaikaisin varapuhemies ehtii nähdä monenlaista eduskuntasalissa. Kirja sisältääkin paljon yksityiskohtia sekä lyhyitä kertomuksia ja muuta mieleen jäänyttä, toisinaan jopa suhteellisen hillittömiä sattumuksia. Kuten: SKL´n Ulla Järvilehdon painettua vahingossa Olavi Ronkaisen (tunnettu pornoharrastuksistaan) äänestyskoneen nappia Järvilehto ilmoitti kosketelleensa vahingossa edustaja Ronkaisen nappulaa. Sattuihan näitä.

   Herrana on hyvä olla on leppoisan jutustelevaan sävyyn kirjoitettu muistelmateos, jonka yksityiskohdista löytyy sekä humoristista tarinankerrontaa että vankkoja faktoja poliittisesta elämästä. Se vastaa kysymykseen "Mitä kaikkea olet halunnut tietää eduskuntasalin tapahtumista, mitä kamerat eivät näytä?" ja kuvailee, mitä järjestyksen miehen päässä liikkuu hänen ojentaessaan lipsuvaa edustajaparkaa.
   Ja kuten kirjan mainostekstissä sanotaan, tämä kirja on jokaisen herraksi aikovan pakollista luettavaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Pertti Paasio: Minä ja Mr Murphy
Gummerus 1996
160 sivua.

Tullaankohan Pertti Paasion urasta jälkeenpäin muistamaan selvimmin muuan puhetilaisuus, missä hänellä oli eri pariset kengät jaloissaan? Jos tämä kysymys on aiheellinen, ehkä Minä ja Mr Murphy on harvinaisen osuva nimi tälle Pertti Paasion ensimmäiselle teokselle. Siitäkin huolimatta, että kirja ei varsinaisia töppäyksiä niin kauhean paljon kuitenkaan sisällä.
   Sen verran Mr Murphy kirjassa joka tapauksessa mukana kulkee, että jokaisen luvun otsikosta löytyy jokin sellainen Murphyn lakien kokoelmasta peräisin oleva heitto, mikä sopii aiheeltaan luvun sisältöön.

   Paasio aloittaa kirjansa ehkä logisimmalla mahdollisella tavalla: heti johdannon jälkeen käsitellään se kuuluisa kenkäjupakka - lukijalle tarjoillaan saman tien se, minkä tämä nyt ainakin odottaa kirjasta löytävänsä.
   Toinen ihan kunnolla ärräpäitä Paasion mieleen tuonut kommellus liittyy sekin pukeutumiseen. Kerran ulkomaan matkalla ollessaan Paasio yritti säästää aikaa ja hermoja napittamalla frakkipaitansa valmiiksi ja pujottautumalla siihen ennen päivällisiä kuin tavalliseen paitaan ikään. Käytännön toteutus olisi muuten onnistunut loistavasti, mutta kun frakkipaita menikin väärin päin, nappipuoli taakse, sitä oli käytännössä mahdotonta saada itse pois päältä. Onneksi huonepalvelu toimi ja suuremmalta katastrofilta vältyttiin. Nololtahan se kuitenkin tuntui, vaikka korrekti huonepalvelija totesikin alaleuka väpättäen, ettei kannata nolostua, sellaista sattuu siellä kaiken aikaa.

   Suurin osa kirjasta on kuitenkin vähän tyypillisempää muistelua, ilman eriskummallisia onnen- tai epäonnenpotkuja. Toki muuten tapahtumissa riittää värikkyyttä, Paasio on ollut monenlaisessa paikassa mukana.
   Paasio oli paikalla myös SDP´n edustajien kysellessä epävirallisesti (vuonna 1975), josko Urho Kekkonen haluaisi olla myös sosialidemokraattien presidenttiehdokas vuoden 1978 vaaleissa, joten mukana on asiasta SDP´n rivimiehen tulkinta oman näkemyksensä pohjalta.
   Paasio myöntää, että saadessaan Kekkosen suostumaan ehdokkaaksi, SDP kieltämättä heikensi Ahti Karjalaisen mahdollisuuksia päästä presidentiksi myöhemmin. Sen sijaan väitteitä, että vanhaa miestä vain höynäytettiin tietäen, ettei hän millään jaksaisi uutta 6-vuotiskautta, Paasio ei sulata: vaikka jo viimeisissä presidentinvaaleissaan Kekkosen askel jo painoikin, kolme vuotta aiemmin hän oli vielä varsin ketterässä kunnossa. Lisäksi Paasio mainitsee ajankohdasta, että puolueen uskottavuuden kannalta SDP´n oli oltava aloitteentekijä, jälkijunassa Kekkosen taakse ei olisi ollut yhtä tyylikästä ilmoittautua.
   SDP´n edustajalta odottaa tietenkin myös näkemystä siitä, mitä tapahtui Kekkosen uran viimeisissä vaiheissa, miksi Mauno Koiviston silloinen hallitus ei kaatunut. Tulkinnat ovat tuttuja, kiinnostavin kommentti on tulkinta, minkä mukaan Koivisto ei varsinaisesti ollut Kekkosta vastaan, vaan vastusti ennen kaikkea Kekkosen viestintuojajärjestelmää ja Kekkosen ympärillä pyöriviä sanansaattajia.

   Koiviston aikana Paasio oli presidentin kanssa tekemisissä eniten ulkopolitiikan saralla. Niinpä Koivistoa tarkastellaan kirjassa lähinnä ulkopoliittisena toimijana.
   Kekkosen ajan jälkeen epäiltiin Koiviston mahdollisuuksia hoitaa Suomen ulkopolitiikkaa yhtä menestyksellisesti. Paasion mukaan ainakin pahimmat pelot olivat turhia. Koiviston toimintaa välillä hyvinkin läheltä seuranneena Paasio toteaa, että Koivisto johti ulkopolitiikkaa toisinaan erittäinkin yksityiskohtaisesti, jos aihetta oli, ja suhtautumistapa oli kaiken aikaa analyyttinen. Paasio toteaa myös ymmärtävänsä helposti Koiviston pidättyvän suhtautumisen Baltian suhteen Neuvostoliiton hajotessa. Esim. Tanskalla, joka arvosteli toisinaan kärkkäästi Suomen ulkopolitiikkaa, on täysin erilainen geopoliittinen asema kuin Suomella.

   Paitsi sosialidemokraatteja, Paasio ja Koivisto ovat kumpikin turkulaisia. Aina keskinäiset jutut eivät aukene ulkopuolisille, mutta kyllä Koivistolla huumorintajua on. Eräänkin kerran Koivisto lähes hytkyi pidätellystä naurusta tavatessaan Ecuadorin suurlähettilään, Paasion ja ulkoministeriön Maija Lähteenmäen (myös Turusta), viimeksi mainitun tulkatessa suurlähettilään espanjan kielisen selostuksen suoraan turun murteelle. Onneton suurlähettiläs ei luonnollisestikaan käsittänyt, mitä sellaista oli sanonut, mikä niin kovasti keskustelukumppaneita nauratti.

   Murphyn laki ei SDP´n kohdalla toteutunut ainakaan vuoden 1987 vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa, mitkä Paasio kuittaa suht lyhyesti. Porvareiden kassakaappisopimus toki mainitaan ja lisäksi pohditaan, olisiko sopimuksen kaltainen hallitus ollut mahdollinen. Paasion mukaan SDP olisi saattanut joutua oppositioon, mikäli Kokoomus olisi riittävästi luottanut Keskustaan ja ollut täysillä rintamassa mukana; Koivisto tuskin olisi aivan väkisin, tilanteista kokonaan riippumatta, yrittänyt runnoa mieleistään hallitusta.

  Paasion tultua puolueensa puheenjohtajaksi alettiin miettiä, miten hänestä tehtäisiin ministeri. Lopulta silloinen ulkoministeri, väistynyt puheenjohtaja Kalevi Sorsa luopui paikastaan. Vastineeksi tämä toivoi Paasiolta tukea pyrkimykselleen päästä eduskunnan puhemieheksi. Tästä käynnistyikin sitten melkoisen sotkuinen tapahtumaketju, minkä lopputuloksena Matti Ahde savustettiin puhemiehen paikalta pois, mistä aiheutuikin melkoisesti kolhuja Paasion ja Ahteen väleihin. Puhuttiin jopa Klyyvariklubin salaliitosta, vaikka kyseinen klubi oli lähinnä vain eduskunnan isonenäisten kahvinjuontikerho.
   Seuraavat eduskuntavaalit (1991) menivätkin sitten SDP´n kannalta pieleen ja Suomen Keskusta nousi maan suurimmaksi puolueeksi. Paasion kanta oli selkeä: SDP oppositioon, välittömästi. Paasion mukaan hallituksessa SDP olisi joutunut porvarienemmistöisen hallituksen kakkospuolueeksi, missä olisi ollut vaarana, että puolue olisi jauhautunut vielä pienemmäksi. Yleisö olisi myös arvellut, että vaalitappiosta huolimatta hallitukseen pyrkivä ryhmä olisi erityisen vallanhaluista porukkaa. Toisaalta, oppositioon jättäytymistä pidettiin joissain ryhmissä rintamakarkuruutena.
   Kaikki sosialidemokraatit eivät tuolloin halunneet oppositioon. Paavo Lipposen mukaan SDP´n olisi pitänyt mennä mukaan Esko Ahon johtamaan hallitukseen, tämä kun oli Lipposen mielestä tasapuolinen, tasapainoinen ja asiantunteva poliitikko, jonka kanssa sosialidemokraatit tulisivat mainiosti toimeen.
   Ja loppu olikin sitten historiaa. Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti, miten puolueessa lähti käyntiin prosessi, minkä päätteeksi Paasiosta tuli entinen puheenjohtaja.

  Kirjassa ei hirveästi hutkita muita puolueita. Kassakaappisopimuksen lisäksi Keskustaakin hutkaistaan kunnolla oikeastaan vain kerran. Kun SDP haluttiin mukaan yhteiskuntasopimukseen, Aho halusi pysytellä vielä suurissa linjoissa Paasion kysellessä yksityiskohtia, ja lopetti neuvottelut lähes alkuunsa. Toimittajien kysellessä Paasiolta neuvotteluista, tämä ei mielestään neuvotteluihin ollut edes päässyt.

   Minä ja Mr Murphy on melko sirpaleinen kirja. Se on enemmänkin kokoelma muistikuvia matkan varrelta kuin kattava muistelmateos. Aikajakso on raamitettu Paasion poliittisen uran ympärille, lapsuudesta tai nuoruudesta ei löydy mainintoja. Muutama tärkeä tapahtuma on otettu selkärangaksi, sen ympärille on sieltä täältä poimittu lisää periaatteella "valittuja paloja oman maun mukaan". Kirjan arvokkaimmaksi puoleksi alkaakin näin muodostua sen analyyttinen sävy, Paasio harrastaa melko paljon pohdintaa ja esittää mahdollisia suuntaviivoja tapahtumille, jotka olisivat saattaneet olla edessä, jos tietyt asiat olisivatkin menneet toisin - onneksi Paasio ei kuitenkaan lähde spekuloimaan, vaan esittää ainoastaan perusteltuja arvauksia, eikä kehittele niitä liian pitkälle.
   Sirpalemaisuudesta ja ohuudesta johtuen Paasion esikoinen on nopeasti luettava kirja. Kuitenkin sen perusteella saa kohtalaisen mukavasti käsityksen, millaisia poliitikkojen kirjoittamat vastaavan tyyppiset kirjat ovat, sekä millaista elämää nämä henkilöt elävät. Ehkä siksi tätä kirjaa saattaisi vaikka suositella lukijalle, joka haluaa tutustua poliitikkojen maailmaan, mutta jonka kynnys tarttua paksuun ja mahdollisesti osin raskaampaan teokseen on korkea.
   Kuitenkin, Pertti Paasion poliittisen kokemuksen ja kirjoitustaidon omaavalta kirjoittajalta olisi toivonut järeämpää teosta. Ehkä sellainen joskus vielä tulee, onpahan kaveri näemmä ainakin vielä jatkanut kirjoittamista.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 12.8.


Olli Rehn toimi Suomen EU-komissaarina. Ja olihan Brysselissä mukana myös Merja.

Merja Rehn: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä


Anita Hallama ja Urho Kekkonen. Tällä kertaa Hallaman itsensä kertomana.

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle


Kyösti Helsingissä, Kaisa kotitilalla Nivalassa. Kusti polki ahkerasti. Kirjeenvaihtoa vuosilta 1918 - 1937.

Maria-Liisa Kallio: Viikon perästä tulen kotiin