Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos "Hohto on mennyt herrana olemisesta" on esitelty aiemmin keväällä 2011, Valhe ja politiikka syksyllä 2004.


Kuukauden Vaihtoehto
Markku Koski: "Hohto on mennyt herrana olemisesta"
Tallinna Raamatutrükikoda (paino), Vastapaino 2010
254 sivua



Markku Koski (s. 1945) on lahtelainen pitkän linjan toimittaja, kirjailija ja opettaja, joka väitteli viime talvena yhteiskuntatieteiden tohtoriksi väitöskirjallaan "Hohto on mennyt herrana olemisesta". Kirjan nimi on suora sitaatti eräästä Paavo Väyrysen lausahduksesta, ja itse kirja rakentuu suurelta osin Walter Benjaminin teoksen Taideteos mekaanisen uusintamisen aikakaudella ruotimiseen. Tästä lähtökohdasta Koski rakentaa poliitikon televisioesiintymistä käsittelevän analyysin, jossa käydään läpi huomattavan paljon teoriaa ja aiheeseen liittyvää käsitteistöä. Tällä sivulla käydään nyt tarkemmin läpi kirjan havainnollisinta, kirjan nimen mukaista osiota.

   Eräs tunnetuimpia suomalaisen poliitikon haastatteluja on Harri Holkerin (kok) hallituksen aikainen pääministerin haastatteluyritys. Koski aloittaa osion analysoimalla, mitä ja miksi Holkerin ja toimittajan sananvaihdossa oikeastaan tapahtui.
   Toimittaja vaati eräässä tilaisuudessa hieman sivummalla kahvia juovalta pääministeriltä haastattelua. Tiedotusvälineiden uudenlaisesta ärhäkkyydestä muutenkin kiusaantunut Holkeri kieltäytyi aluksi haastattelusta ihan kohteliaasti, mutta kun toimittaja jatkoi pyrkimistä, Holkeri meni töksäyttämään kuuluisan repliikkinsä: "Minä juon nyt kahvia". Tämä kohtaaminen tallennettiin ja veivattiin lähiajat ahkerasti televisiossa.
   Tapahtumassa oli valtava ero menneisiin aikoihin. Koski ei pysty edes kuvittelemaan vastaavaa episodia esim. Urho Kekkosen kanssa, puhumattakaan J.K. Paasikivestä tai C.G.E. Mannerheimista. Lisäksi eroa on myös TV- ja lehdistöjournalismin keinoissa - lehden toimittaja olisi joutunut tilanteessa vain toteamaan, että Holkeri ei nyt antanut lausuntoa. Televisio on sitä vastoin Holkerin ajoista totuttanut yleisön väläyksiin, joissa tv-ryhmän yllättämä poliitikko konkreettisesti kieltäytyy kommentoinnista. Yrittäessään itsepäisesti pitää kiinni yksityisyydestään Holkeri toi selkeästi esille perinteisen ja modernin poliitikkouden eron ja oli näin tekemässä itse julistamaansa "uutta poliittista kulttuuria", mutta aivan toisenlaisessa merkityksessä kuin hän itse käsitteellä oli tarkoittanut.
   Toinen Holkerin hallituksen mediatunari oli Pertti Paasio (sd). Monien mielestä Holkerin hallitus menettikin suosiotaan suurelta osin juuri epäonnistuneen ja vanhentuneen julkisuusstrategian takia. Paasio ja Holkeri yrittivät pitää kiinni käytännöstä, jossa poliitikko antaa herramaisesti lausuntonsa itse valitsemanaan hetkenä. Se taas ei sovi televisiolle, joka pyrkii tuomaan esille myös poliitikon muut hetket.
   Nykyisin monet television kuvaamat tilanteet eivät ole aina edes toimittajan ja kuvausryhmän hallinnassa, vaan pääosassa on itse tilanne. Näin on erityisesti silloin, jos tapahtuu jotain odottamatonta, ja toimittaja on tilanteessa vain antanut kameran käydä. Nykyisin toimittaja ei enää välttämättä poista entiseen tapaan sen enempää toimittajan kuin haastateltavan takelteluja tai kömmähdyksiä valmiista ohjelmasta, vaan niistä tuli hyväksytty osa tv-ilmaisua. Ja vieläpä niin suosittu, että monet fiktiiviset esitykset (esim. taannoinen poliisisarja NYPD Blue) ovat jäljitelleet uutisten ja reportaasiohjelmien spontaania kuvatyyliä.
   
   Jos nykyisin tuntuu siltä, ettei suuria poliittisia johtajia ole niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, se Kosken mukaan (tässä Koski nojautuu Joshua Meyrowitzin teokseen "No Sense of Place") saattaa johtua siitä, ettei nykyinen mediaympäristö enää suosi suuruutta. Televisio sabotoi koko homman, se himmentää tai sammuttaa hohdon valovoimaisemmaltakin esiintyjältä. Näin ennen muuta siksi, että aura ja karisma perustuvat juuri teatraaliseen etunäyttämölliseen esiintymiseen sekä siihen olennaisesti kuuluvaan etäisyyteen, mihin lähi- ja taustanäkymiä suosiva televisio ei enää tyydy.
   Teatraalista tyyliä televisiossa noudattava poliitikko menettää helposti uskottavuutensa ja muuttuu pahimmillaan mahtipontisen naurettavaksi. Viestintäguru Marshall McLuhanin termejä käyttäen "kuuma" esiintyminen ei sovi "viileään" välineeseen.
   Kuvaavaa on se, että valtiomiesmäistä roolia itselleen tavoitellut Holkeri joutui tässäkin vaikeuksiin televisiossa. Häntä oli selvästi koulittu huomioimaan keskustelutilaisuuksissa juuri kuvaa ulos lähettävä kamera. Kääntäessään huomiota herättävällä tavalla katseensa kameraan Holkeri loi itsestään koomisen jäykän vaikutelman.

   Voisi kuvitella, että television suorissa lähetyksissä etevä poliitikko saisi takaisin hallintansa ja auransa.  Kosken mukaan näin ei kuitenkaan käy. Poliitikko on television suorissa lähetyksissä mediumin (Medium, samoin kuin media, on alunperin latinaa ja tarkoittaa sekä välinettä että jotain, mikä asettuu "väliin". Media tarkoittaa nimenomaan välinettä, ja nykyisin sitä käytetään käytännössä merkityksessä viestintäväline. Koski käyttää kirjassaan termiä medium eikä media, koska lauseyhteyksissä on kysymys nimenomaan siitä, mikä on poliitikon ja katsojan välissä välittämässä poliitikon ulosantia katsojalle.) armoilla, koska hän ei voi tietää, millainen kuva hänestä välittyy koteihin.
   Tilanne ei ole poliitikosta niin riippuvainen kuin hänen puhuessaan live-tilaisuudessa yleisölle, ja mikä tärkeintä, hän ei välttämättä tiedä etukäteen, mitä muuta materiaalia hänestä ajetaan katsomoon haastattelun lomassa. Inserteissä saattaa olla myös muuta kuva-aineistoa, joka voi olla ristiriidassa hänen ohjelmassa esittämiensä väitteiden kanssa. Poliitikko joutuu näin käymään dialogia itsensä kanssa.
   Kosken mukaan tilanteessa voisi puhua jopa moninkertaisesta vieraantumisesta. Ei siis riitä, että poliitikko joutuu luovuttamaan oman senhetkisen hahmonsa kameralle, vaan hänen on pakko katsella ja kuunnella myös entisiä hahmoja ja puheitaan.

   Jos Holkeri oli omana aikanaan ongelmissa television kanssa, esim. Kekkonen selvisi omana aikanaan television kanssa erinomaisesti. UKK´n elämäkerta jäi yhteen osaan (Vuosisatani I), mutta meillä on olemassa televisuaalinen, itselähdekriittinen elämäkerta, joka oli julkaisunsa aikana edellä aikaansa oleva teos. Nimittäin TV 2´n sarjassa Muutoksen vuosikymmenet (1976) Kekkonen istui studiossa ja kommentoi laajasti omaan uraansa liittyvää ääni- ja kuvamateriaalia.

   Eräs aivan varhaisimpia median ja mediumin mahdollisuuksia vaalikampanjassaan käyttänyt poliitikko oli Yhdysvaltojen presidentti Dwight Eisenhower, joka oli liikkeellä jo ennen J.F Kennedyä. Eisenhowerin vaalikampanjaan 1950-luvun alussa kuului tärkeänä tekijänä televisiomainos "Eisenhower Answers America". Tähän mainokseen ei aluksi kuvattu kansalaisten kysymyksiä, vaikka sen vaikutelman siitä helposti sai.
   Eisenhower pantiin alkajaisiksi pitämään tuntikausia kestävä puhe, joka taltioitiin. Valmiista puheesta leikattiin talteen sopivia iskeviä lausahduksia. Vasta sen jälkeen niihin haettiin katuhaastatteluilla sopivia kysymyksiä. Sopivilla kuvakulmilla luotiin vielä vaikutelma isällisestä Eisenhowerista, joka vastasi kärsivällisen täsmällisesti kansalaisten huolenaiheisiin.

   Koski korostaa, että imagopolitiikka ei ole pelkkää reagointia nykymedian tuottamiin haasteisiin. Imagopoliitikko pyrkii luomaan itsestään ainutlaatuisen ja korvaamattoman hahmon, joka täyttää täysin ja pysyvästi sen aseman tai paikan, missä hän on tai mihin hän pyrkii. Valokuvaaja Kalle Kultala luonnehtii Urho Kekkosta Suomen ensimmäiseksi visuaalipoliitikoksi, joka haistoi kameran pitkienkin matkojen päästä. Virallisilla valtiovierailuillakaan Kekkonen ei suosinut pelkästään muodollisia asetelmia, vaan tuotti usein yllättäviä kuvatilaisuuksia. Esim. kun Kekkonen vieraili Napoleonin syntymäkodissa, hän poseerasi valokuvaajille Napoleonille tyypillisessä asennossa.

   Huippupoliitikkojen yhteiskuvat muistuttavat paljon valokuvauksen alkuaikoina yleistyneitä perhe-, suku- ja työpaikkakuvia. Kuvissa kaikki näyttävät tuntevan toisensa, riippumatta siitä, ovatko tavanneet aiemmin vai eivät. Nämä poliitikkojen yhteiskuvat antavat vaikutelman, että asiat riitelevät, eivät ihmiset.
   Poliitikot eivät kuvauta itseään pelkästään kollegojensa kanssa, vaan pyrkivät yhteiskuvilla vakuuttamaan demokraattista mielenlaatuaan ja yhteyttään kansan syviin riveihin. Amerikkalaiseen kampanjointiin on aina kuulunut kansalaiskättely, samoin kuin lasten kaappaaminen syliiin ja koirien taputtelu. Pikku Janipetteri ja Musti eivät äänestä, mutta vanhemmat, isäntä ja emäntä kyllä.
   Suomessa tätä tyyliä käytti ensimmäisenä Kekkonen, joka jo ensimmäisen vaalikampanjansa aikana kulki mökistä mökkiin kättelemässä. Presidenttinä hän jatkoi tätä, ja sama linja jatkui myös kohdattaessa Neuvostoliiton johtajia. Kuvat leirinuotiolla Nikita Hruštševin kanssa olivat julkilausumia vahvempi osoitus luottamuksellisista väleistä naapurin kanssa. Valokuvaaja Kalle Kultala on jopa väittänyt, että Kekkonen opetti aikoinaan myös neuvostoliittolaiset valtiovierailemaan.
   Poliitikko voi myös sekä syventää että laventaa imagoaan epätavallisilla yhteiskuvilla. Esim. pääministeriaikanaan Matti Vanhanen poseerasi Japanissa suomalaisen The 69 Eyes -hevibändin kanssa samassa kuvassa. Iltalehtikin ihasteli, kuinka Vanhanen paljastui hevimieheksi.

   Kosken mukaan nykypoliitikoista nimenomaan Sauli Niinistössä tiivistyy monia imagopolitiikalle ja -poliitikolle tyypillisiä piirteitä.
   Niinistön massiivista äänimäärää vuoden 2007 eduskuntavaaleissa ei voi oikein selittää pelkästään poliittisesti. Koskenkin mielestä Niinistö on kyllä epäilemättä lahjakas ja taitava poliitikko, mutta moisen suursuosion on perustuttava myös johonkin sellaiseen, missä ei kaikki ole ollut itsestä kiinni.
   Kosken mukaan oleellista on se, että Niinistö on Mauno Koiviston jälkeen ehkä parhaiten televisioon sopiva poliitikko. Niinistö osaa olla sopivan rento ja cool.
   Vanhan politiikan hahmot ovat niin hyvässä kuin pahassa enemmän täynnä itseään. Se ei kuitenkaan enää oikein istu tähän päivään. Nykyisin selviää paremmin hallitulla itsensä jonkinasteisella vähättelyllä, sellaisella kuin oli Koiviston "matalan profiilin politiikka". Niinistö ei ole ollut yhtä suorapuheinen kuin Koivisto, mutta hänen veijarimainen jutustelunsa sekä ironiaa suosiva puhetyylinsä ja olemuksensa tuottavat saman vaikutelman.
   Kirjassaan Viiden vuoden yksinäisyys Niinistö kutsuu itseään toisinaan "aamutakkimieheksi" ja yltyy jopa pohtimaan, "kuinka korkealle kusi voi nousta". Kirjassa Niinistö tarkkailee itseään ja käy dialogia peilikuvansa kanssa. Sellainen on melkoisen harvinaista poliittisessa kulttuurissa, missä on tapana puhua itsestään korkeaan tyyliin vain minä- tai me-muodossa.
   Kosken mielestä Niinistöä voisi kutsua myös tarinapoliitikoksi. Kokoomuksen nettisivuilla ei vaalien aikaan turhaan puhuttu tarinoista. Niinistön vaimon kuolema, yleisöä kiinnostavat ihmissuhteet, rento rullaluistelu, järkyttävät tsunami-kokemukset ja uusi avioliitto muodostavat elävän tarinaryppään, mikä kerää kaiken aikaa lisää korkoa.

   "Hohto on mennyt herrana olemisesta" käy läpi mahtavan määrän asiaa television ja poliitikon välisestä suhteesta, historiaa myöten TV´n alkuajoilta lähtien. Toisinaan herää väkisinkin kysymys, oliko kaiken mukaan mahduttaminen aivan välttämätöntä - vaikka kirjan jäsentely onkin sujunut vähintään tyydyttävästi, lukukokemus tuntuu välillä tarpeettoman raskaalta. Kuitenkin teos on kokonaisuutena jokseenkin onnistunut kuvaus siitä, kuinka televisio on muuttanut poliitikon julkikuvaa. Kaikille mediafilosofiasta kiinnostuneille Markku Kosken väitöskirja on hyödyllistä luettavaa, vaikka sitten lukisikin muutamat alkupuolen kappaleet pikalukuna.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto
Jukka Paastela: Valhe ja politiikka
Gaudeamus 1995
287 sivua



Syystä tai toisesta valhetta ja petosta pidetään politiikkaan yleisesti kuuluvina ilmiöinä. Kuitenkaan aihetta ei ole juurikaan varsinaisesti tutkittu, kyseessä on enemmänkin mutu-asia kuin tieteellisesti todennettu ilmiö.
   Tampereen yliopiston tutkija Jukka Paastela tarttui aiheeseen ja julkaisi tutkimuksen hyveistä ja paheista yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä. Teos Valhe ja politiikka perustuu seminaariin Politiikka ja etiikka, mikä järjestettiin Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen ja Suomen feminologisen instituutin toimesta 16.4.1993. Muut seminaarissa pidetyt esitelmät on julkaistu Mikko Lahtisen toimittamassa kokonaisuudessa Politiikka ja etiikka, Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen tutkimuksia 123/1993.

   Mietitäänpä ensin, mikä on valhe. Paastela määrittelee valheen seuraavasti.
   Valhe on tahallisesti esitetty väärä väittämä. Valehtelemisella tehdään väärä tai harhaanjohtava vaikutelma. Kaikki valheet ovat petoksia, mutta kaikki petokset eivät ole valheita.
    
   Petos taas voidaan määritellä sen toteutumisen eri edellytysten eli välttämättömän ja riittävän ehdon perusteella.
   Ehto on välttämätön silloin, jos sen tapahtumattomuus estää jonkin toisen ilmiön tapahtumisen. Ehto on sitä vastoin riittävä jo silloin, jos sen tapahtuminen tekee mahdolliseksi - mutta ei siis välttämättömäksi - jonkin toisen ilmiön tapahtumisen.

   Filosofiaa lukeneille lauselogiikka lienee tuttua, ja sen periaatteiden osaaminen tekee helpommaksi kirjan seuraamisen. Kirjassa otetaan muutamien muiden esimerkkien lisäksi esille rautalankamalli, mikä selvittää perusasiat myös ensikertalaiselle.
   Esimerkkimalli on: "A pettää B´n". Välttämätön ehto tässä esimerkissä on, että A tietää tai olettaa, että p, mutta pitää B´n tietämättömänä, että p. Riittävä ehto taas on, että A tietää tai olettaa, että p, ja saattaa (aktiivisesti) B´n uskomaan, että ei-p. Valhe taas on kyseessä, jos A tietää tai olettaa, että p, ja A kertoo B´lle, että ei-p.
   Jos petoksen välttämätön ehto toteutuu, se ei siis välttämättä riitä petokseksi. Esimerkkitapauksessa, missä A pitää B´n tietämättömänä, että p, esimerkiksi silloin kyseessä ei ole petos, jos B ei piittaa pätkääkään, onko p vai ei.
   Kaikki petokset eivät ole valheita. Jos vaikkapa A jättää kirjeen paikkaan, mistä tietää B´n luultavasti lukevan sen, tällöin A pitää luultavana, että B saa selville kirjeessä olevat valheet, jos siinä sellaisia on. A johtaa kyllä harhaan, mutta ei kuitenkaan väitä mitään - A ei valehtele, mutta petoksen hän kyllä tekee.
   Lisäksi moraalifilosofian mukaan A saattaa valehdella silloinkin, kun puhuu sinänsä paikkansa pitäviä juttuja. Jos A sanoo, että p, vaikka luulee, että ei-p, A valehtelee myös siinä tapauksessa, että asia olisikin vastoin hänen luuloaan p. Aikomus tekee tilanteesta tietoisen valheen.

   Aikoinaan Kuuban kriisin aikoihin Yhdysvaltojen ulkoministeriön tiedottaja esitti, että hallituksella on oikeus valehdella tilanteissa, missä kansallinen turvallisuus on uhattuna. Lausunnosta seurasi melkoinen poliittinen myrsky, kansa ei siihen suostunut. Myöhemmin, varsinkin Vietnamin sodan ja Watergate-skandaalin takia amerikkalaiset eivät enää luottaneet poliitikkoihin yhtä paljon kuin aiemmin. Jo vuonna 1975 69 % Yhdysvaltojen kansalaisista oli sitä mieltä, että kymmenen edellisen vuoden aikana maan johtajat olivat jatkuvasti (consistently) valehdelleet kansalle.

   Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) teettämän tutkimuksen mukaan 65 % kansalaisista oli 1990-luvun alussa joko täysin tai jokseenkin eri mieltä väitteen "demokratia toimii Suomessa niin hyvin, että puheet kansalaisten huonoista vaikutusmahdollisuuksista ovat vailla pohjaa" kanssa.
   Vastaavia tilastoja löytyy kirjasta useampiakin. Epäluottamus vallanpitäjiä kohtaan on suurta.

   Poliitikot ovat olleet itsekin huolissaan epäluottamuksesta. Jopa kunnallisvaaleissa ehdolle asettumisesta on moni saanut ikäviä kokemuksia, kun valtuustoon pyrkivän puhelimesta on alkanut kuulua perkeleitä ja postin mukana tullut kirjekuoria täynnä sontaa.

   Politiikan moraalifilosofiassa ei pyritä lähtemään siitä, että vain hyveellinen on hyväksyttävää. Paastela muistuttaa, että jokin poliittinen teko saattaa olla hyveellinen, mutta muilla syillä vastustettava. Myös jokin paheellinen teko saattaa olla moraalisesti hyväksyttävä - jos hyveellisiä tekoja ei ole mahdollista valita, täytyisi valita se pienin paha, vaikkei se sinänsä hyveelliseksi muutukaan.

   Ihmisillä yhteistoiminta on metsästäjä-keräilijä -asteella perustunut suuressa määrin sukulaisuuteen. Vaikka nepotismilla (sukulaisten suosinta) ja varsinkin etnisellä nepotismilla on edelleen merkittävä rooli ihmisen käyttäytymisessä, poliittinen yhteistoiminta ei perustu pelkästään siihen. Me olemme valmiit auttamaan muita, jos kuvittelemme saavamme itse  myöhemmin vastaavaa hyötyä. Mehän emme useinkaan pidä siitä, että oma panoksemme on suurempi kuin saamamme hyöty. Toisaalta itse emme ole välttämättä hirveän tarkkoja, jos itse pääsemme hyötymään enemmän kuin toiset.
   Ihminen saattaa usein olla valmis valehtelemaan, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä olisi vastustamassa periaatetta, ettei pidä valehdella. Ihmiset arvostavat rehellisiä lähimmäisiään, ihan riippumatta siitä, valehteleeko itse paljon. Lisäksi me hyväksymme usein valehtelun tuomat edut, mutta harvoin sitä, jos toinen hyötyy valehdeltuaan meille.
   Valehtelijalla pitäisi olla toimiva muisti. Muuten saattaa tulla ongelmia. Varsinkin, kun valhe ei useinkaan luiskahda valmiiseen lokeroon, vaan valhe yleensä vaatii lisää valheita. Jos oikein huonosti käy, saattaa lähteä liikkeelle lumivyöryn kaltainen prosessi, missä täytyy miettiä joka päivä, kuka itse asiassa olikaan ja mitä tekikään.

   Eräs vuosisatoja askarruttanut kysymys on, onko murhaajalla oikeus saada rehellinen vastaus tämän kysyessä, missä murha-aikeittensa kohde piileskelee. Lähtökohta on se, ettei meillä ole velvollisuutta sitä kertoa.
   Kirkkoisä Augustinuksen mukaan meidän tulee omaksua vakaumus "en petä enkä valehtele". Murhattavaa ei saa paljastaa, mutta murhaajallekaan ei saa valehdella. Täytyisi todeta vain, että tietää kyllä, mutta ei kerro.
   Tätä aihetta pyöritellään kirjassa pidemmältikin monen esimerkin kanssa. Spekuloidaan, olisiko joissain olosuhteissa valehtelukin paheetonta. Esimerkiksi jos taannoisessa Neuvostoliitossa kuulustelija olisi vaatinut erästä toveria paljastamaan kumppaninsa, olisiko ollut paheellista, jos tämä olisi valehdellut, että rikoskumppani olisi ollut kardinaali Richelieu? Entä jos hän olisi välttänyt teloituksen tällä valheella? Kukaan ei olisi joutunut kärsimään, kuulustelija olisi merkinnyt raporttiinsa, että kumppani on selvitelty, ja kun mm. Muskettisotureiden seikkailuista tuttu (todellinen historiallinen henkilö sinänsä) Richelieukin kuoli jo muutama sata vuotta aiemmin, ei tämäkään olisi joutunut kärsimään perättömästä ilmiannosta.

   Politiikassa tavattava valhe jaetaan Paastelan kirjassa kahteentoista kategoriaan seuraavasti.
   1. Tahallinen, ilmeinen valhe.
   2. Sensaatio.
   3. Skandaali.
   4. Korruptio.
   5. Valheellinen lupaus.
   6. Kieli.
   7. Teeskentely.
   8. Numerot.
   9. Järjestelmävalhe.
   10. Propaganda.
   11. Organisoitu valhe.
   12. Itsepetos, elämisvalhe.

   Tahalliset ja ilmeiset valheet ovat joko hätävalheita tai prosessivalheita.
   Hätävalhe oli kyseessä esimerkiksi vuoden 1960 tilanteessa, missä USA´n vakoilukone ammuttiin alas. Amerikkalaisten ensireaktio oli, että väitettiin tiukasti lentäjän eksyneen. Lentäjä oli kuitenkin jäänyt eloon ja tunnusti kuulustelijoille vakoilun.
   Vuotta myöhemmin Kuubassa olikin jo kyseessä prosessivalhe. Virallisesti Yhdysvaltojen hallituksella ei ollut mitään tekemistä Sikojenlahden maihinnousun kanssa. 12.4.1961 lehdistötilaisuudessa vakuutettiin, että Yhdysvaltojen hallitus tekee kaikkensa varmistaakseen, etteivät amerikkalaiset sekaannu mihinkään toimintaan Kuubassa. No, valehtelu tuli nopeasti ilmi.
   Kun vuoden 1962 Kuuban kriisiä tarkastellaan valheen näkökulmasta, mielenkiintoisinta on Neuvostoliiton käytös. Kun tiedusteluraporttien mukaan Kuubaan alettiin erinäisten polemiikkien jälkeen kuskata neuvostoaseita, presidentti Kennedy lähetti 4.9.1962 Neuvostoliiton johdolle varoituksen, minkä mukaan Kuubassa ei suvaittaisi hyökkäysaseita. Neuvostoliitto vakuutti diplomaattikanavia pitkin, ja myös julkisuudessa, että Kuubaan ei sijoitettaisi minkäänlaisia ydinaseita. Lokakuussa Kuuban ohjuksista saatiin valokuvia, ja ohjusten poistamiseksi annettiin uhkavaatimus. Lisäksi Kuuba laitettiin laivastosaartoon.
   YK´ssa Neuvostoliiton lähettiläs kiisti edelleen ohjusten sijoittamisen. USA´n annettua lupauksen, ettei Kuubaan hyökättäisi, Neuvostoliitto poisti ohjukset Nikita Hruštšovin saatua näin perääntymismahdollisuuden. Silti arvovaltatappio oli jokseenkin musertava. Varsinkin Kiinassa räksytettiin seikkailu- ja antautumispolitiikasta.
   Miksi Kuuban tilanteesta sitten tuli sellainen kriisi? Epäilemättä Neuvostoliiton toiminnan salamyhkäisyyden takia. Vaikkei USA erikseen maininnut ohjusten sijoittamisesta Turkkiin, lehdet kirjoittelivat aiheesta, eikä se mikään salaisuus ollut. Myös Neuvostoliitolla oli juridinen oikeus sijoittaa vastavetona Kuubaan omia ohjuksiaan, mutta kun se ei tehnyt sitä avoimesti, ja kaiken lisäksi kiisti kaiken toiminnan, epäily ja pelko voimistuivat, ja lopulta USA´ssa laukesi hillitön paniikki.

   Sensaatio ja skandaali saattavat äkkiseltään tuntua samoilta asioilta, mutta aivan näin ei ole. Skandaali on aina nimenomaan kielteinen asia, sensaatio ei välttämättä.
   Kun eräs Michael Fagan heinäkuussa 1982 piipahti Iso-Britannian kuningattaren makuuhuoneessa Buckinghamin palatsissa, kyseessä oli sekä sensaatio, että skandaali. Kuningatar yritti hälyttää apua painamalla hälytyskellon nappia, mutta hälytyskello ei toiminut - selvä skandaali. Miespalvelija, jonka piti jatkuvasti olla oven edessä, ei ollut paikalla - sekin oli selvä skandaali. Yllätysvieras turisi kuningattaren kanssa yli kymmenen minuuttia, ennen kuin hänet saatiin pidätettyä - olihan se skandaalimaista. Mutta tunkeilijan kannalta tarkasteltuna - tapaus oli melkoinen sensaatio.
   Skandaalin määreet vaihtelevat aikojen ja käyttäytymisnormien mukaan. Kun Rooman keisarinnan Messalinan kerrotaan olleen julkisesti rakastelemassa 25 miekkosen kanssa, eihän se silloisessa Roomassa mikään skandaali ollut.
   Myöhemmin nimenomaan seksiskandaalit ovat nitistäneet poliittisesti toimijoita, vaikka viranhoidon kannalta niillä ei niin paljoa käytännön merkitystä olisikaan. Mutta onhan niitä ollut muitakin syitä skandaaleihin, esim. vakoilu.
   Eräs tunnettu vakoiluskandaali oli Watergate-jupakka Yhdysvalloissa. Kesällä 1972 paljastui demokraattien puoluetoimistoon tehty murto. Creed´n (presidentti Richard Nixonin uudelleenvalintakomitea) palkkaamat murtovarkaat asensivat salakuuntelulaitteita ja valokuvasivat aineistoa. Laitteista ei kuitenkaan kuulunut juuri mitään ja muulla materiaalilla republikaanit eivät tehneet juuri mitään. Murtauduttiin sitten uudelleen - ja jäätiin kiinni.
   Epäilyjä Valkoisen Talon mukana olemisesta esitettiin, mutta ne tyrmättiin oitis. Vähitellen alkoi kerääntyä todisteita. Republikaanit väittivät, ettei presidentti tiennyt asiasta mitään, ja syyttivät demokratteja kaveeraamisesta vaarallisten kuubalaisten kanssa, jolloin toiminta olisi ollut maan turvallisuuden kannalta perusteltua. Sitten paljastui, että Valkoisessa Talossa käydyt keskustelut oli nauhoitettu. Alkuperäiset nauhat vaadittiin tutkittaviksi. Lopulta kävi selväksi, että Nixon oli määrännyt CIA´n tekemään lopun FBI´n Watergate-tutkimuksista kansallisen turvallisuuden perusteella.

   Korruptio on eräs eniten poliitikkoihin yhdistetyistä käsitteistä. Se on määritelty esim. "poliittis-hallinnolliseen päätöksentekoon kohdistuvaksi epäasianmukaiseksi vaikuttamiseksi". Korruptio ei kuitenkaan ole sama asia kuin klientelismi, mikä on sitä, että poliitikko järjestää kotiseudulleen tai vaalipiirilleen etuja esim. investointien muodossa.
   Joskus korruptio on maan tapa. Joissakin maissa viranomaisille ei ole maksettu palkkaa, vaan heidän on odotettu hoitavan tienestinsä oma-aloitteisesti laskuttamalla alamaisiaan, jotka joutuvat viranomaisten kanssa tekemisiin.
   Karl Marxin Pääomassa arvioidaan pääoman ja rikollisuuden suhdetta. Sen mukaan tuottaessaan tyydyttävän voiton pääoma on uskalias, 10 % varma voitto tekee mahdolliseksi sen käytön missä vain, 20 % voitosta pääoma tulee vilkkaaksi, 50 % voitosta se tulee uhkarohkeaksi... 100 % voitosta pääoma on valmis polkemaan kaikki inhimilliset periaatteet jalkoihinsa ---- ja 300 % voiton ollessa kyseessä ei ole rikosta, minkä edessä pääoma epäröisi, ei, vaikka hirsipuu uhkaisi.

   Esko Ahon hallituksen ministerin Kauko Juhantalon syyte valtakunnanoikeudessa perustui epäilyyn korruptiosta. Eroon johtaneilla seikoilla ei kuitenkaan ollut suoranaista tekemistä sen prosessin kanssa, mikä johti syytteeseen valtakunnanoikeudessa.
   Tampella oli siirtynyt SKOP´n omistukseen. Suomen Pankissa pidettiin Kauppa- ja teollisuusministeriötä pankkia sopivampana selvittämään Tampellan tilannetta. Juhantalolle oli esitetty toivomus, että valtio tai sen yhtiöt ostaisivat Tampellan.
   Syyte tuli keskusteluista SKOP´n johdon kanssa. Keskustelut tulivat julkisiksi kirjan Minä, Christopher Wegelius myötä.
   Juhantalon mukaan hän ei itse käyttänyt termiä "koplata", vaikka kirjassa niin väitettiinkin. Juhantalon mukaan hän oli esittänyt tarkoituksensa olevan yhdistää velkaisiin yrityksiinsä toimiva yritys, Tampellaan ei tulisi käyttää valtion varoja.
   Wegeliuksen mukaan Juhantalo oli lounaan aikana ottanut esiin omien yhtiöidensä asiat ja maininnut, että saattaisi edistää valtionyhtiöiden sekä SKOP´n ja Tampellan neuvotteluja, jos SKOP vastaavasti vakuttaisi hänen ja hänen yhtiöidensä luottoja.
   SKOP´n puheenjohtajan Hannu Puhakan mukaan Juhantalo oli kertonut erään valtionyhtiön olevan tekemässä päätöstä Tampella-konsernin osan ostamisesta. Juhantalo oli sanonut tarvotsevansa pikaisesti SKOP´n lainan. Puhakka koki Juhantalon sanoman pyynnöksi tai ehdotukseksi, ei vaatimukseksi. Puhakka oli sanonut Juhantalolle, että tämän ehdotus sisältää pankin kannalta liian suuria riskejä. Juhantalon mukaan Puhakka ei ollut löytänyt ehdotuksesta vikoja.
   Juhantalo oli kovassa paineessa. Lisäksi hän oli eliittiin kuuluvana tottunut eliitin vastavuoroisuuskäytäntöön. Tässä tapauksessa vain pääoman ja valtion välillä sattui olemaan objektiivisia ristiriitoja. Oliko Juhantalo sitten sisäistänyt poliitikon rooliaan, se on kysymys sinänsä. Omasta mielestään hän ei toiminut väärin.
   Wegeliuksella oli paineita, koska hänen johtamansa pankki uhkasi kaatua. Vaikutti siltä, että Juhantalo saattaisi pystyä auttamaan.
   Kun jokainen osapuoli yrittää ajaa omia etujaan kovassa paineessa, on aivan mahdollista, että jokainen on ymmärtänyt tilanteen väärin. Saattaa olla, että kuulusteluissa ei ole varsinaisesti valehdeltu, vaikka kertomukset poikkesivatkin toisistaan.
   Yhteiskunnalliselta kannalta, millainen Juhantalon jupakka olikaan? Penninkään lisälaskua Juhantalo ei aiheuttanut toiminnallaan, joten varsinaisesti mitään pahaa ei tapahtunut. Jos esim. Japanissa olisi ollut samanlainen jupakka, vastaavia seurauksia ei olisi ollut. Japanissa kukaan täysijärkinen tuskin olisi alkanut suunnitella oikeusprosessia sen takia, että joku olisi pyytänyt lahjuksia, muttei olisi saanut niitä. Mutta Suomessa... Olihan se Paastelan mielestä selvää, että yleisen mielipiteen takia Perustuslakivaliokunnan oli löydettävä perusteet Juhantalon syyllisyydelle, muuten lautakunta olisi ollut helisemässä.

   Lupailukin saattaa mennä joskus valehteluksi. Ennuste ei kuitenkaan ole lupaus: siinä vain arvellaan, että jotain tapahtuu, siinä ei siis luvata mitään. Jos Pekka Pouta arvelee, että huomenna paistaa aurinko, ja arvelujen takia joku lähtee köröttelemään maantielle, hänen ei kannata haastaa meteorologia oikeuteen, vaikka kottero juuttuisi lumipyryssä hankeen.
   Yleensä poliitikot tarvitsevat lupauksia silloin, kun juuri kyseisellä hetkellä ei pystytä tekemään mitään erityistä. Kyllä sitten seuraavalla vaalikaudella...
   Jos jokin puolue haluaa profiloitua jotenkin erityisesti, se turvautuu joskus aivan hurjiin lupauksiin. Muistakaapa esim. SDP´n lapsilisäpuheet 1980-luvulla.
   Iiro Viinanen lupasi valtiovarainministerinä ollessaan, ettei devalvaatiota tule. Lisäksi hän meni vielä lupaamaan, että hän eroaa, jos devalvaatio kuitenkin tulee. Tilanteessa oli politiikan uskottavuuden takia melkeinpä luvattavakin, ei siinä mitään. Devalvaation tapahtuessa aiempiin lupauksiin vieneet syyt olivat lakanneet vaikuttamasta, siinä mielessä lupaus oli käytännössä rikottava, tai muuten seuraukset olisivat olleet kamalia - eihän siinä tilanteessa olisi voinut vaatia lupauksen pitämistä. Lupaus erota sen sijaan oli karkeaa tumpulointia ja  osoitus melkoisesta poliittisesta kokemattomuudesta.

   Koukeroisen kielen käyttäminen on myös eräs tapa valehdella. Ja poliittiselle kielenkäytölle on nimenomaisesti tyypillistä epämääräisyys ja kaksimielisyys.
   Paastelan kirjassa on otettu erääksi malliesimerkiksi vuoden 1988 USA´n varapresidenttiehdokkaan Dan Quaylen retoriikkaa: "Miksi ei lisätyllä pelotteella, pysyvämmällä rauhalla, paremmalla näköalalla torjua ne, jotka tulevat ensiksi konfliktiin, olisi hyökkäysjärjestelmien supistaminen ja puolustuskyvyn käyttö? Uskon, että tämä on se suunta, johon maa lopulta kulkee". Kyllä tällekin hölinälle ihmiset taputtivat ihan iloisina.
   Mahtipontisuudessa yksinkertaisesta tehdään monimutkaista ja tavallisesta tärkeää. Esim. jos potilas kuolee, kyseessä on negatiivinen hoitotulos.
   Nimillä saadaan aikaan mielikuva vahvasta johtajasta, joka on ylivoimainen muuhun väkeen nähden. Pohjois-Korean entinen presidentti oli alunperin kuuleman mukaan Kim Jong Su "Maan Tukipilari". Sittemmin hänestä tuli Han Byol eli "Aamutähti, Joka Johtaa Korean Pois Pimeydestä". Ja viimeksi hän oli Kim Il Sung eli "Armollinen Ja Suurenmoinen Aurinko, Joka Hohtaa Valoa Korean Kansalle".
   Diplomatiassa ei periaatteessa saa valehdella. Diplomaatin täytyy siis olla varovainen, koska kaikkea ei kuitenkaan saa kertoa. Kun Mauno Koivisto tapasi huonossa kunnossa olleen Neuvostoliiton johtajan Konstantin Tšernenkon, hän sanoi, ettei kyseessä ollut hänen ja Tšernenkon välinen suora dialogi, vaan molempien maiden näkökantojen esittely. Tässähän ei suoraan kerrottu, esittikö Tšernenko itse näkökantoja, vai oliko hän vain rekvisiitanomaisesti paikalla.
   
   Teeskentely eli hypokrisia on eräs yleinen valehtelun muoto. Me suojaudumme muita vastaan usein näyttelemällä, yritämme saada tämän vakuuttuneeksi siitä, että meidän maamme ja ideologiamme ovat niitä maailman valioita - riippumatta siitä, onko jutuilla katetta vai ei.
   Eräs klassinen esimerkki ovat Potemkinin kulissit. Grogori Potemkinhan oli 1700-luvulla Venäjän valtaamien eteläisimpien kuvernementtien kuvernöörinä. Silloin oli vallalla käsitys, että Kiovan eteläpuolella ei ole kaupunkeja. Venäjän keisarinna Katariina II kuitenkin käväisi näyttämässä Itävallan Joosef II´lle maisemia. He kulkivat jokea pitkin ja saivat kokea, kuinka jokivarren kylien ja kaupunkien asukkaat hurrasivat heille. Saksin lähettiläs ei kuitenkaan uskonut, että maisemat olisivat olleet aitoja - hän epäili, että pahvikulisseja vietiin sisämaata pitkin ja samat ihmiset olivat hurraamassa joka kylässä ja kaupungissa. Tästä tuli käsite Potemkinin kulissit - aiheettomasti, sillä ei sellaisia kulisseja ja väkimääriä kuljeteltu maata pitkin jokilaivan vauhtia. Potemkin sai organisoitua kylien ja kaupunkien rakentamiset aivan ajoissa.

   Numerot ovat hienoja työkaluja valehtelijoille. Esim. tilastoilla on helppo harhauttaa: etsitään vain sopivat tunnusluvut ja esitys saa alkaa. Jos asian A osuus on ensin 2 % ja vähän myöhemmin 4 %, tunnusluvuista riippuen kasvu on ollut huimaa (100 %) tai pientä (2 %-yksikköä). Kaikki keskivertolukijat eivät aina osaa tai muista ajatella, mikä ero prosenteilla ja prosenttiyksiköillä on. Ja mitä tarkoittaa puolet enemmän? No sitä, että laitetaan 50 % (puolet) lisää, eli noustaan puolitoistakertaiseksi. Kaksinkertaisesti ei ole sama kuin kaksi kertaa enemmän (200 % lisätään perusmäärään = 200 % + 100 % = 300 % = kolminkertaisesti). Kieliopillisesti huonon puhekielen lisääntyminen tekee helpoksi tiettyjen tilastojen kaunistelun, jos siihen on halua.
   Bruttokansantuote-luvut ovat ongelmallisia. Esim. militarististen valtioiden suuret varustelusummat näkyvät BKT´ssa. Kuitenkin jossain näennäisesti rikkaassa sotilasdiktatuurissa saattaa asua paljon erittäin köyhää väkeä.
   Gallup-kyselyt ovat usein aivan onneton järjestelmä. Vaaleja ennen niistä pystyy toisinaan päättelemään jotain puoluekannatukseen liittyvää, mutta jos esim. kysytään, katsotaanko Kauniita ja rohkeita vai dokumenttia nepalilaisesta perinneruokakulttuurista, ja verrataan katsojalukuihin kummankin ohjelman lähetyksen jälkeen, tulokset ovat usein aivan päinvastaisia.
   Tilastojen pohjalta pitäisi tehdä tarkasti tutkittuja johtopäätöksiä. Pelkkiin lukuihin ei pidä koskaan tuijottaa, taustat on tiedettävä aina. Jos joku ulkomaan elävä, joka ei ole tutustunut pätkääkään Suomen historiaan sen paremmin kuin suomalaisten identiteettiin ym,  tarkastelee tilastoja eri aiheista ja yhdistelee niiden tietoja, mitäköhän hän meistä mahtaa ajatella?
   Otetaan esimerkkitapaukseksi tilastot, joiden mukaan Suomessa asuu ruotsinkielisiä alle 6 %, sitten yhdistetään ne tilastoihin, minkä mukaan 44 % suomalaisista pitää suomen- ja ruotsinkielisten ristiriitaa maassamme melko tai erittäin voimakkaana - ja näiden perustietojen omaksumisen jälkeen seurataan vuoden 1994 presidentinvaaleja, missä ruotsinkielinen ehdokas saa ensimmäisellä kierroksella 22 % ja toisella kierroksella yli 46 % äänistä. Kyllä siinä tilastonikkari saattaisi vähän hämmästyä.
   Myös kysymysten muotoilu on tärkeää. Jos kyselyssä kysytään, pitäisikö maan osallistua sotaan, ja joku menee kannattamaan hanketta, tämä sama vastaaja saattaa vastata kieltävästi, jos kysytään kannatusta sodan julistamiselle.
   Monet ammattilobbarit tietävät, että ihminen luonnostaan vastaa mieluummin kyllä kuin ei. Jos oma mielipide ei ole kovinkaan kunnolla vielä selvinnyt, ja siinä vaiheessa joku tulee kysymään mielipidettä, mielipide saattaa olla myönteinen siinä kuin eos-vaihtoehto. Kyselyjen teettäjien kannattaa siis aina lähteä liikkeelle silloin kun epätietoisia on paljon ja muotoilla kysymys siten, että myönteisesti vastaavat ovat samaa mieltä kuin kyselyn tilaajataho. Ja lisäksi, tapauksissa missä haastateltava näkee kyselijän, ja herttainen kyselijä hymyilee hurmaavasti, on vielä vaikeampi vastata kieltävästi  - itse asiassa monet jopa vaihtavat mielipidettään, mikäli eivät ole kovin voimakkaasti asiaa vastaan.

   Järjestelmävalhe on kyseessä esimerkiksi silloin, jos kansanedustajat joutuvat puoluekurin takia äänestämään niin, että rikkovat menettelyllään vaalilupauksensa, ja aiheuttavat sen, että "kyllä" voittaa äänestyksen silloinkin kun paikalla olevista äänestäjistä enemmistö ei hanketta halua.
   Suomessa valtiopäiväjärjestyksessä ns. imperatiivinen mandaatti on kielletty. Tämä tarkoittaa sitä, ettei puolue saa erottaa kansanedustajaansa eduskunnasta, vaikka tämä äänestäisikin väärin. Myöskään hänen itsensä pyytämää eroa ei saa myöntää, jos on vähänkin aihetta epäillä, että hän olisi ollut painostuksen alaisena. Mahdollista on sen sijaan ajaa muistutusta, tai jopa erottaa ryhmän jäsenyydestä. Esim. Maalaisliitto erotti Veikko Vennamon 1958 kyllästyttyään tämän sooloiluun. Erottamisen piti kestää alunperin kolmisen kuukautta, mutta Vennamo ei tullutkaan takaisin, vaan perusti uuden puolueen.
   Suhteellinen vaalitapa aiheuttaa myös sellaisen vinoutuman, että moni suuren äänimäärän saanut ehdokas jää rannalle ruikuttamaan, koska koko puolueen potti on jäänyt pienemmäksi kuin muilla puolueilla. Maa, missä vaalipiirijakoa ei ollut vuosiin uudistettu, saattoi omata vielä 1800-luvulla aivan epädemokraattisia piirteitä, vaikka demokratia sinänsä toimikin - muistellaanpa vaikka Englantia, missä Dunwichin vaalipiiri oli aikoinaan päässyt näivettymään niin, että kun vaalipiirin ainoa äänioikeutettu oli käynyt äänestämässä, vaalitoimitsijat pääsivät lähtemään saman tien kotiin ja ehdokas valmistautumaan suhteellisen leppoisiin vaalivalvojaisiin nauttimaan vaalipiirinsä 100 % kannatuksesta.

   Propaganda on tarkoituksellinen ja systemaattinen yritys muovata havaintoja,  manipuloida tietämystä ja suunnata käyttäytymistä niin että saavutetaan vaikutus, mikä edistää propagandistin haluamaa tarkoitusta.
   Propagandassa synnytetään päähänpinttymiä jatkuvan toiston avulla. Tiedot, mitä julkistetaan, ovat yleensä melko valikoituja. Paitsi että korostetaan omia positiivisia ominaisuuksia, propagandassa useimmiten myös esitellään toisen negatiivisia piirteitä.
   Eräs tunnettu esimerkki propagandasta - tosin ei aina propagandaksi mielletty - on eurooppalaisten pelottelu Polynesian asukeilla, jotka väitteiden mukaan pistävät turistin pataan ja syövät, jos kiinni saavat. Jotkut kuvittelevat vieläkin, että kannibalismi kuuluisi polynesialaisten lähihistoriaan, mutta tämähän on siis valheellista propagandaa (siis elävien ihmisten keittäminen, aiemmin kuolleista saatettiin joskus syödä jotain kunnioituksen osoituksena). Ja toisaalta taas jotkut eurooppalaiset ovat olleet vilpittömästi häämästyneitä, kun heille on selvinnyt, että afrikan alkuasukkaat olivat kuvitelleet, että valkonaamat juovat Euroopassa toisten ihmisten verta.  
   Propagandan sisältö ja kohteet muuttuvat, joskus nopeastikin. Neuvostoliitossa oltiin vuonna 1933 huolestuneita Hitlerin valtaannoususta, ja vielä 1935 natsien katsottiin sortavan työväenluokkaa. 1939 tehtiin hyökkäämättömyyssopimus Saksan kanssa, joten kun Ranska ja Iso-Britannia hyökkäsivät Saksaa vastaan, ne olivat sodan puolella rauhaa vastaan. Ja 1941 fasismista tuli petomaista, sitä piti vastustaa.

   Organisoitu valhe on mm. sitä, että sensuuri karsii rankalla kädellä tietojen välitystä, tai  valokuvien retusointia (epäsuosioon joutuneet poistettiin myös vanhoista valokuvista). Neuvostoliitossa taiteenkin oli edustettava sosialistista realismia ja taiteilijoiden tehtävänä oli ottaa aktiivisesti osaa työtätekevien kommunistien kasvattamiseen.

   Itsepetoksen ja elämisvalheen tarkastelu on syytä aloittaa eräällä lauselogiikan esimerkillä. Jos A uskoo, että ei-p, ja myös, että p, se on mahdotonta. Sellaista itsepetosta ei voi olla. Mahdollista taas on se, että A uskoo, että p, mutta epäilee, että ei-p, ja torjuu epäilyn ei-p´stä.
   Hitlerin haave siitä, että Saksa pystyisi lähettämään lentolaivueita pommittamaan amerikkalaisia tilanteessa, missä Saksa oli jo sortumaisillaan, ei ollut itsepetosta, se oli toiveajattelua. Samoin toiveajattelua oli se, että länsi liittoutuisi Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan - Hitler kuvitteli, että muut ovat sitä mieltä, että ainoastaan hän pystyisi kukistamaan kommunistit.
   Itsepetosta oli sen sijaan se, kun Hitler sijoitteli 1945 divisiooneja pitkin Eurooppaa, vaikkei divisiooneja enää ollut olemassa. Lisäksi itsepetosta oli se, että lentokoneiden täytyi lentää, vaikkei polttoainetta ollut.
   Ns. ohikulkijan apatia kuuluu myös tähän valheen kategoriaan. Tämä käsite tarkoittaa sitä, että suljetaan tunteet tilanteessa, missä normaali toiminta olisi asiaan puuttumista. Tunnettu esimerkki tästä on Stanley Milgramin tottelevaisuuskoe. Kokeessa johtaja antoi koehenkilöille määräyksiä sähköshokkien antamisesta toisille koehenkilöille, jos nämä eivät suoriudu annetuista tehtävistä. Shokkien tehoa nostettiin 450 volttiin asti - tai niin väitettiin, tärskyjen saajat olivat näyttelijöitä, jotka kiemurtelivat sitä enemmän, mitä isompaa sähköiskua mittarit näyttivät. Tärskyjen antajista 65 % suostui nostamaan tehon 450 volttiin asti. Myöhemmin he perustelivat toimintaansa sillä, että he vain tottelivat ohjeita. Nämä, jotka antoivat kovempia tällejä, kokivat muita pienemmiksi mahdollisuutensa toimia vastoin ohjeita.

   Valhe ja politiikka on filosofinen teos, kuten Gaudeamuksen kustantamat kirjat toisinaan ovat. Ja kun on kyse yliopistoväestä, myös kirjan lähdeluettelo on massiivinen. Esimerkit ovat tarkasti valittuja ja muutenkin kirjasta näkee, että kirjoittaja on tehnyt perusteellista työtä. Myös kielen käyttö on suurimmaksi osaksi sen verran selvää ja konstailematonta, että kirjan sisällön hahmottavat helposti myös vähemmän akateemiset lukijat. Tosin jotain huomautettavaa tästä löytyy: jos kerrotaan, että joku on panevinaan merkille jotain, ja asian yhteydessä ilmaistaan, että kyseessä on "aktiivin ensimmäisen partisiipin monikon essiivi ja yksikön ensimmäisen persoonan  possessiivisuffiksi", tässä yhteydessä tämä on lukijan kannalta jokseenkin tarpeeton tieto. Sinänsä tällaiset kohdat eivät kirjan sisällön hahmottamista haittaa, niiden yli pystyy helposti loikkimaan, jos suomen kielen treenaaminen ei kiinnosta. Kammottavien kielen soveltamisten ei pidä pelästyttää, sujuvasti kirjoitettu ja helposti sulava kirja kannattaa kyllä lukea.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

27.3.
Kuukauden Uusinnat
Kari Leinamo: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

Miten 2000-luvun ensimmäisen kymmenluvun kuntaliitokset onnistuivat?

Hanna Kuusela: Konsulttidemokratia

Millainen rooli näkymättömiksi jäävillä konsulteilla on nyky-Suomessa?

Soili Wäli: Sunnuntain lapsi

Kaisa Kallio, maalaistalon emäntä, kuuden lapsen äiti - ja maan äiti.