Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Lottomiljonäärit-tiivistelmä on julkaistu aiemmin kesällä 2007, tiivistelmä teoksesta Lepakkoluola kesällä 2005, jolloin Peter Nyman toimi Yleisradion Uutisvuoto-ohjelman juontaja-ylituomarina.

Kuukauden Vaihtoehto
Pasi Falk ja Pasi Mäenpää: Lottomiljonäärit
Gaudeamus 1997
203 sivua


Otetaanpa vaihteeksi käsittelyyn vähän toisenlainen yhteiskunnallinen ilmiö. Lottoarvonta on kuulunut suomalaiseen lauantai-iltaan 1970-luvun alusta lähtien ja monenlaista sinä aikana on tapahtunut. Muutamat asiat eivät muutu, mm. viralliset valvojat tervehtivät edelleen virallisen oloisesti. Myös ruudun tällä puolella pidetään kiinni perinteistä, esim. lottotytön vaatevalintojen arvostelu on useassa huushollissa samanlaista kansallisurheilua kuin itse lottoaminenkin.
   Harva asia on synnyttänyt niin paljon salaliittoteorioita ja urbaanilegendoja kuin lottoarvonta. Tiedättehän nämä teoriat siitä, kuinka arvonnan tulos on järjestetty, ja jutut siitä, kuinka voittajan elämä tuhoutuu liian suuren voiton myötä. Lottoarvonta on ehdottomasti aihe, josta on ollut tilaus asialliselle tieteelliselle tutkimukselle.
    
   Dosentti Pasi Falk Helsingin yliopiston sosiologian laitoksesta sekä valtiotieteen maisteri Pasi Mäenpää samasta laitoksesta ovat tehneet tutkimuksen lottovoittajien elämästä. Kirja Lottomiljonäärit on itse asiassa osa Falkin laajempaa hanketta, jossa tutkittiin ihmisten kulutusta lähestymällä aihetta tiettyjen erityisteemojen kautta. Lottovoiton ohella erityisteemoja olivat shoppailu ja keräily.

   Toimittaja Kati Juurus (nykyisin tuttu Yleisradion MOT-ohjelmasta) julkaisi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 5/1997 lukijoiden lähettämiä kertomuksia siitä, mistä nämä unelmoivat. Lottomiljonäärit-kirjassa käytetään myös tätä aineistoa materiaalina. Juttu oli tehty 208´n tapauksen pohjalta, 164 näistä otettiin kirjan analyysien materiaaliksi.
   Kirjassa käytettiin kahta eri tapaa jakaa unelmat eri tyyppeihin. Tapauksessa 1 unelmat porrastetaan realistisista haaveista fantasioihin.

   1.A. Realistinen tavoite. Nämä ovat tulevaisuuden suunnitelmia, jotka aiotaan tai halutaan toteuttaa jossain vaiheessa. Näillä tavoitteilla ei ole lukkoon lyötyä aikataulua. Suunnitelmia on tehty, mutta varsinaisia käytännön toimenpiteitä ei ole aloitettu suunnitelman toteuttamiseksi.
   1.B. Periaatteessa mahdollinen tavoite. Nämä haaveet ovat käytännössä varsin epätodennäköisiä reaalielämässä. Näitä ovat esim. lottovoitto tai menestyväksi kirjailijaksi tuleminen. Näistäkään päämääristä ei ainoastaan unelmoida, vaan niiden eteen tehdään jotain konkreettista. Esimerkiksi täytetään lottokuponki tai lähetetään kirjoitelmia kustannusyhtiöihin ihmeteltäviksi.
   1.C. Fantasia. Näitä ei pysty toteuttamaan. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa pyrstötähdellä matkustaminen.

   Otanta oli siis 164 vastausta. Näistä A-luokkaan osui 33 kpl, B-lokeroon 102 kpl ja C-luokan vastauksia löytyi 29 kpl.
   Vastaajista naisia oli n. 75 % ja miehiä 25 %.  Muuten vastattiin melko samassa suhteessa, mutta 1.A sai osakseen naisten hienoisen yliedustuksen, 82 %.
   1.B oli siis selvästi laajin lokero. Tämä kertoo kirjan tekijöiden mukaan siitä, että nykyihmisen unelmat ovat maallistuneet projekteiksi, joita ei koskaan välttämättä yritetä toteuttaa, mutta joista on silti mukava haaveilla. Kuvitelmia myös tukee tieto siitä, että jotkut muut ovat jo toteuttaneet kyseisen unelman.

   Toinen unelmien tyypittelyperuste on luokittelu unelmien paikan mukaan.
    
   2.A. Rakennetaan unelmien idylli tänne. Tullaan onnelliseksi oman tähänastisen elämän kehyksissä. Näin tapahtuu esim. jos haaveilija rakentaa oman harmonisen maailmansa rakkaimpiensa kanssa mökkeineen, puutarhoineen jne.
   2.B. Lähdetään pois täältä. Joku haluaa olla mieluummin alituisesti matkalla kuin varsinaisesti päästä perille. Hän saattaa haluta kokea jonkinlaisia seikkailuja seikkailujen perään ja kulkea vapaana kuin taivaan lintu. Eräs kyselyyn vastanneista, mies 65 v., kertoo ykköshaaveekseen maailmanympärimatkan vaimonsa kanssa. Hän haluaisi nähdä maita ja mantereita, paikkoja, joista jo nyt saa ja jonne lähettää kirjeitä filatelian ja lionismin merkeissä.
   2.C. Rakennetaan idylli toisaalle. Eräät haluavat löytää paikan, missä olisi hyvä olla ja minne haluaisi jäädä lopullisesti. Kohteita voivat olla kaukomaat, tai kaupunkilaisten kohdalla ihan vain maalaisidylli kauniin järven rannalla. Nämä vastanneet eivät halua olla jatkuvalla matkalla, vaan nimenomaan perillä jossain.

   Näihin lokeroihin pystyi sijoittamaan 71 vastausta. A-luokkaan hakeutui 8 kpl, B-vastauksia tuli 41 kpl ja C-lokeroon luokiteltiin 22 kpl. Unelmissa paras paikka oli siis yleensä muualla.
   2.A oli miesten suosiossa, heidän osuutensa oli 62,5 %. 2.B meni jokseenkin tasan, 2.C meni naisvastaajille prosentein 91. Naisilla tuntuu olevan enemmän taipumusta mieltää ihannemaailmansa paikaksi, miehillä mielikuva taas painottuu liiketilaksi.
   
   Edellä esitetyn jaottelun pohjalta voidaan varioida toisenlainenkin jakotapa.

   2.D. Ollaan joku toinen. Jotkut vastanneista haluavat olla nykyistä minäänsä suurempia ja mahtavampia, monin tavoin ylivertaisia suhteessa koettuun minäänsä sekä usein myös suhteessa muihin ihmisiin, jotka näin ottaisivat uneksijan uuden hahmon esikuvakseen - ja unelmakseen.
   2.E. Löydetään joku toinen. Löydetään se oikea, saavutetaan suuri rakkaus, joka kestää ikuisesti.

   Näihin lokeroihin sijoitettiin 70 vastausta. D-vastauksia tuli 40 kpl ja E-vastauksia 30 kpl. Molemmissa naisten osuus oli noin 80 %.

   Kirjassa on huomattava määrä muitakin lokerointitapoja, samoin paljon esimerkkiejä, jotka ovat peräisin haastateltujen kertomuksista. Nämä edellä kuvatut tavat ovat kuitenkin ne merkittävimmät.
   Mainittakoon tässä kuitenkin vielä erään Tervalammen kuntoutuskeskuksen miespuolisen asiakkaan lyhyesti ja lakonisesti ilmoittama unelma: "Minun unelma on lottovoitto ja iso".

   Pääosa kirjasta, eli ns. itse asia, koottiin aineistosta, joka saatiin, kun hastateltiin 24 lottovoittajaa. Voitot olivat osuneet vuosien 1984 ja 1993 välille.

   Tutkimuksessa todetaan, että kun käytössä oleva rahamäärä kasvaa yli totuttujen mittojen, eli kun rahamäärä ylittää sen rajan, joka kunkin kohdalla määrittyy suhteessa siihenastisen elämän taloudelliseen mittakaavaan, tuo rahamäärä muuttuu laaduksi - tai paremminkin erityislaatuiseksi määrällisyydeksi. Siitä tulee "valtava rahakasa", joka latautuu tarunhohtoisen aarteen myyttisillä merkityksillä. Aarteenomainen jättipotti mielletään välineeksi, jonka avulla saavutetaan kaikki mahdollinen rahalla saatava hyvä.
   Lottovoitto on unelmien toteuttamisen väline, mutta toisaalta siitä itsestään tulee unelman kohde seuraavan päättelyn tuloksena: "Jos saan lottovoiton, saan myös kaiken muun haluamani".
   Tällä unelman kohdentamisen muutoksella on seuraamuksensa. Unelma ikään kuin pysähtyy välineeseen eikä enää välttämättä etene itse unelmakohteiden mielikuvallistamiseen. Lottovoitosta tulee siis kaikkien unelmien edustaja. Itse asiassa se asettuu niiden paikalle ja tekee niiden ilmaisemisen tarpeettomaksi. Unelma korvautuu eräänlaisella "aarrefetisismillä" eli rahakasa muuttuu välineestä perimmäiseksi tavoitteeksi.

   Eräs ei-rationaalinen ilmiö on se, että jos Veikkaus mainostaa esim. kahden miljoonan euron tuplajättipottia, lottokansassa on havaittavissa ihan erilaista vipinää kuin jos Veikkaus tiedottaa jotain 500.000 euron potista. Miksi näin? Eihän niitä, joille puoli milliä on pikkuraha, loppujen lopuksi kovin montaa ole. Ei, vaan kyse on olennaisesti siitä, että potin myyttinen aarre-merkitys vahvistuu ja mielikuva suunnattomasta rahamäärästä muuttuu yhä kiehtovammaksi.

   Luultavasti jokaiselle on tuttu loton yhteydessä kysytty "Mitä tekisit, jos...?"
   Eräs mielenkiintoinen seikka tutkimuksen lottovoittajissa on se, ettei oikein muisteta lottovoittoa edeltäviä lottohaaveita, eikä edes sitä, oliko niitä ollut lainkaan. Voittajien haaveita ei siis kunnolla pysty vertailemaan, olivatko ne samanlaisia kuin ei-voittaneiden haaveet.
   Eräs asia on kuitenkin selvä. Jos voitto tulee, välineen rajattomaan voimaan liittyneet unelmat ovat mennyttä. Rahamäärän rajat konkretisoituvat. Toisaalta elämän arvot ja odotukset saattavat siirtyä asioihin, joita rahalla ei saa, kuten terveyteen ja ihmissuhteisiin.

   Millainen sitten on se voiton hetki, kun seitsemäskin numero osuu ja tietoisuus siitä alkaa hiipiä kohti tajuntaa?
   Paras hetki on useimmiten juuri arvonnan jälkeen. Joku on alkanut tanssia, toinen taas käynyt parvekkeella karjumassa. Eräänä ääripäänä mainittakoon eräs 60-vuotias mieshenkilö, joka muisteli, kuinka hän oli poikansa kanssa seurannut arvontaa ja ladellut monotonisesti "se mulla on, se mulla on..." Kun seitsemäskin oli osunut, poika oli todennut, että "sulla on sitten seittemän oikein", mihin toinen oli vastannut "niin on, joo".
   Eräs haravajärjestelmää käyttänyt muistelee "ennätysvoittoaan". Ensin tuli kymmenen numeron haravalla seitsemän oikein ja sitten vielä lisänumero. Vasta toinen lisänumero meni ohi.
   Voitonhuuman jälkeen iskee usein jonkinasteinen epäusko. Jos vieressä on joku, häntä pyydetään tarkistamaan kuponki. Veikkauksen henkilökunta on tottunut vastaamaan joillekin voittajille parikymmentäkin kertaa, kun nämä ovat soittaneet kerta toisensa jälkeen ja kysyneet, että olihan se oikein.
   Siinä vaiheessa kun numeroista viimein ollaan varmoja, meillä Suomessa aletaan perikansalliseen tapaamme miettiä, mikä muu vielä saattaisi mennä vikaan. Tositteet viedäänkin usein Veikkauksen kassakaappiin säilöön, kunnes protestiaika on ohi.

   Voiton jälkeen harkintakyky ei aina ole terävimmillään. Voittajat tekevät joskus heräteostoksia, joita katuvat myöhemmin, joskus jo seuraavana päivänä. N. 30-vuotias pariskunta kertoo, kuinka mies meni autokauppaan tilaamaan Mersun, hinta silloin 600.000:- markkaa. Seuraavana päivänä vaimo kävi liikkeessä perumassa kaupan. Vaimon kertoman mukaan myyjä otti asian melko raskaasti.
   Yleensä voittajat eivät kuitenkaan ryntää heti ostamaan kaikenlaista älytöntä. Ja jos jokin kulutustottumuksissa siihen suuntaan muuttuukin, siitä palaudutaan melko nopeasti entiseen. N. 30-vuotias pariskunta kertoo, että jonkin aikaa voiton jälkeen ruokaa ostettiin aivan turhan paljon. Kun jääkaappiin ei enää mahtunut, eikä ylijäämää jaksanut syödä, ruokaa piti heittää pois enemmän kuin Oiva Lohtanderin tähdittämässä hyllytetyssä vaalimainoksessa. Moraalinen krapulahan siitä seurasi, ja pian kauppalaskut laskivat lähes entiseen.

   Lottovoitto ei kovin usein tuonut voittajalle iloja, yleensä se nimenomaan vähensi huolia. Kulutusyllykkeistä pidättäytyminen on haastatelluille yhtä luonnollinen kuin yleinenkin, kyseenalaistamaton toimintaohje. Toisin eläminen näyttäytyy silkkana turmion tienä. Itsekuri koetaan yleensä myönteisenä sävynä, pidättäytymisten ei koeta kahlehtivan elämää.

   Paitsi riemua, kyllä lottovoitto tuo mukanaan myös ahdistusta. Suuri elämänmuutos stressaa, vaikka muutos olisikin positiiviseen suuntaan.
   Joillakin voittajilla on käynyt vielä voiton yhteydessä erikoisia yhteensattumia. Eräs nainen, noin 70 vuotta, muistelee, kuinka rahat tulivat tilille muutamaa päivää luvattua aiemmin - naisen isoisän 125-vuotispäivänä. Eikä siinäkään vielä kaikki. Samana päivänä talon katolta tipahti valtava lumimöykky, joka hautasi mm. kolme autoa. Nainen ehti vain kuulla kovaa suhinaa ja sitten takana jo rysähti. Naama oli valkoinen vielä pitkään sen jälkeen.

   Lottovoittajan kannalta on rauhoittavampaa, jos lottovoitto ikään kuin tasapainottaa hyviä ja huonoja asioita. Jos voittajalla on aiemmin ollut vaikeuksia, hän itse ei tunne erityisesti syyllisyyttä menestyksestään. Myöskään muut voitosta tietävät eivät tällöin ole yhtä kateellisia.

   Ensimmäinen lottovoittajan mieleen tuleva ajatus ei aina ole ostaminen, useammin se on säästäminen. Huolestuttaa, miten rahat saa Veikkaukselta itselle turvaan. Voiton vastaanottamisen ja tallettamisen vaihe onkin ainoa vaihe, jolloin voittaja yleensä haluaa apua muilta. Ensikontakti on yleensä oma tuttu pankki.
   Pankki ottaa kannettavakseen varallisuuden muodostaman taakan. Pankissa myös suhteutetaan rahasumma, osoitetaan, ettei se lopultakaan niin kauhean suuri ole. Usealle tämä on merkinnyt helpotusta.
   Kun raha on vähän aikaa talletettuna, se "kesyyntyy". Yli puolet voittajista on jättänyt rahat pankkiin, usein määräaikaiselle tilille. Muutama asunto-osake on ostettu lasten tuleviksi opiskelukämpiksi. Pörssi ja osakkeet ovat useimmiten jääneet etäisiksi, niihin sijoittivat yleensä vain ne voittajat, joilla oli ennestäänkin osakesijoituksia. Useimmiten pankki esitteli muutaman vaihtoehdon ja asiakas valitsi riskittömimmän.
   Pienemmillä paikkakunnilla pankinjohtaja saattoi tarjota pullakahvit ja kukkia. Tästä käytöksestä asiakkaat eivät yleensä juurikaan perustaneet, he pikemminkin tarkkailivat, kuinka lipevästi johtaja käyttäytyi. Lottovoittaja oli yleensä pankkiin tullessaan hämmentynyt, eikä oloa helpottanut, kun koko pankin henkilökunta meni yhtäkkiä ihan sekaisin. Palvelun asiallisuus on ollut asiakkaalle tässä tilanteessa tärkeää.

   Lottovoittajan ehkä tärkein päätös on, kenelle voitosta kertoo. Salaaminen alkaa heti ja vaistomaisesti. Kirjassa salaajat jaetaan kolmeen ryhmään.
   1. Tiukimmin salanneet kertoivat vain puolisolle ja aikuisille lapsille tai muille erityisen läheisille. Ryhmään 1 kuuluvat olivat yleensä keski-ikäisiä pienellä paikkakunnalla asuvia.
   2. Eräät kertoivat lähisuvulle, mutta salasivat työtovereilta, naapureilta ja kaukaisemmilta sukulaisilta.
   3. Loput kertoivat lähipiirille, mutta eivät erikseen salanneet muiltakaan. Toisaalta, he eivät myöskään alkaneet leveillä julkisesti.
   Falkin ja Mäenpään tutkimukseen osallistuneet osallistuivat luonnollisesti sillä ehdolla, ettei heidän salaisuutensa paljastu. Esim. eräs n. 35-vuotias mies totesi, että jos neljän kuukauden päästä joutuu lukemaan Hesarista, että Jaska on voittanut lotossa, hän ottaa haulikon ja käväisee yliopistolla.

   Miksi sitten voitto salataan? Siihen on useitakin syitä.
   Osa ei vain halua pröystäillä. He haluavat elää niin kuin ennenkin.
   Kateellisten ihmisten reaktioita pelätään. Samoin sitä, että puolitutut parveilevat pummimaan. Useimmilla ei edes ollut selvää kuvaa siitä, mitä lottovoiton paljastuminen aiheuttaisi. Haastateltuja kiinnosti tietää, mitä muut olivat rahoillaan tehneet - mutta vieläkin enmmän kiinnosti, kuinka ympäristö oli muihin voittajiin suhtautunut.
   Eräässä suhteessa sukulaiset eroavat ystävistä. Sukulaisille voi lahjoittaa rahaa ilman vastavuoroisuuden ajatusta, mutta ystävälle ei. Voittajiin oli iskenyt pelko, että lottovoitto vaarantaisi tavan tarjota vastapalveluksia, esim. tarjota vastavuoroisuuden periaatteella kahvit silloin tällöin.
   Kyse ei ollut vain siitä, miten ystävät suhtautuisivat lottovoittajaan, vaan myös siitä, miten ystävät tulkitsisivat voittajan suhtautuvan heihin.
   Salaaminen koetaan lähimmäisten suojeluksi lottovoiton tuomilta potentiaalisislta paineilta. Kyse ei ole hurskastelusta, voittajat eivät tunne itseään aktiivisiksi toimijoiksi, vaan uhreiksi, joiden onni on toisten hyväntahoisuuden varassa.
   
   Kun joku voittaa lotossa päävoiton, paikkakunnalla, varsinkin pienellä paikkakunnalla, saattaa alkaa huhumylly pyöriä. Varsinkin ennen online-aikaa se oli tavallista, silloin tietoja voittajista oli enemmän liikkeellä.
   Iltapäivälehdet ovat aina kiinnostuneita lottovoittajista. Välillä he kulkevat pitkin kapakoita kuuntelemassa, löytyykö paikkakunnan kansan syviltä riveiltä tietoa tai vihjeitä.
   Toisinaan Veikkaus itse on paljastanut toiminnallaan voittajan. Kun Veikkauksen edustaja tulee käymään kukkapuska kädessä, naapurusto saattaa laskea yhteen yksi plus yksi.
   Lottovoittajan kannalta tilanne saattaa mennä joskus täysin paranoidiseksi. Lottovoittaja tietää, että muutkin tietävät, muttei tunnusta.

   Jos lottovoitto sitten paljastuu, tavalla tai toisella, mitä sitten? Kielteisimmät kokemukset ovat heillä, jotka ovat aktiivisimmin pyrkineet salaamaan asian. Mikä sitten näissä on syy ja mikä seuraus, se on epäselvää. Osassa tapauksissa hankaluudet saattavat johtua siitä, että voittaja on ensin valehdellut ja sitten jäänyt kiinni.
   Negatiivisissa tapauksissa suku on ollut pahin kaupunkilaisten kohdalla, pienemmillä paikkakunnilla sen sijaan ystävät ja kylänmiehet ovat alkaneet kyräillä.
   Tutkimuksen tekijöiden mukaan ei vaikuta siltä, että voittajat olisivat mitenkään vainoharhaisia luonteita. Toisaalta monet tuntuvat liioittelevan ympäristön kateutta. Varsinaisia välirikkoja on esiintynyt vain ihan muutama.
   Muutamalla jokunen tuttu on lopettanut tervehtimisen. Aika moni on joutunut ainakin jonkin aikaa kuuntelemaan jonkinasteista naljailua, sen verran lottovoitto on täräyttänyt ympäristöä.
   Voittajat eivät ole pahastuneet siitä, jos joku on ilmaissut mieliharminsa suoraan. Itse asiassa sitä ei pidetä läheskään niin pahana kuin epäsuoraa suhtautumista.
   Voittajiin kohdistunut ilkivalta oli aivan poikkeuksellista. Eräs n. 30-vuotias mies erehtyi ostamaan Ford Escortin, jossa oli suuremmat spoilerit kuin perusmallissa. Sitä menopeliä potkittiin jatkuvasti. Vuoden kuluttua mies myikin auton pois.
   Jos voittaja tulee omalla nimellään vapaaehtoisesti julkisuuteen, hän saa aina kerjuukirjeitä. Kirjeet saattavat herättää sääliä ja myötätuntoa, mutta kun tapauksia ei tunne niin ei tunne, eikä niihin haluta vastata. Myös törkeitä kirjeitä tulee. Eräs hiippari toi itse postilaatikkoon kirjeen, jossa kutsui itsensä kylään neuvottelemaan 500.000 markan lainasta. Nämä kirjeet eivät herätä edes myötätuntoa.
   Eräs voittaja oli voittonsa jälkeen ollut jonkin aikaa kyräilyn kohteena. Kyräily loppui kuitenkin kuin veitsestä leikaten, kun voittajan läheiselle sattui vakava onnettomuus. Jotkut taas ovat olleet koko ajan iloisia toisen puolesta, jos tällä oli ollut aiemmin vaikeaa.

   Jos voittaja on päättänyt pitää matalaa profiilia, vaikein päätös on yleensä ollut auton vaihto. Usein autoa parannetaan ns. pykälä kerrallaan, esim. ostetaan saman merkin isompi malli.
   Muu sujuu yleensä helpommin. Ehkä matkustamisen kanssa ollaan vähän tarkempia, eikä lisätä matkustustiheyttä yhtäkkiä moninkertaiseksi, vaikka mieli tekisi. Esim. kodinrakennusta sen sijaan harrastetaan jokseenkin surutta, jos asunnon suhteen on vielä ollut toteutumattomia haaveita. Eniten kodinvaihtoon ovat panostaneet nuoret lapsiperheet.

   Salailun asteesta riippumatta, eräs asia on pysynyt johtotähtenä: oma elämä ja oma minä eivät saa muuttua.

   Ferrari on haave, harvalle se on realismia. Lottovoittajalla olisi mahdollisuus ostaa Ferrari, ja voisi kuvitella, että joku sellaisen tempun tekisikin.
   Eipä kuitenkaan tee. Kyseinen italialainen laatuauto tekisi niin suuren loven lottovoittajankin lompakkoon, ettei sen suuruista sijoitusta kakistelematta tehdä.
   Tila-auto sen sijaan olisi ihan oikeasti kiva. Sellaisia lottovoittajat toisinaan ostavatkin.

   Arkielämään lottopotti tuo väkisinkin joitakin muutoksia, vaikka profiili pysyisikin matalana. Useimmat esim. jättävät lauantaimakkaran ja alkavat syödä kalliimpia leikkeleitä. Toisaalta normaali shoppailu ei tunnu enää yhtä mukavalta kuin aiemmin, kun tietää, että kaiken mielenkiintoisen mitä löytää, voi miettimättä ostaa. Tämä mielihyvän katoaminen ostotilanteesta tekee osaltaan helpommaksi vanhassa ja totutussa pysymisen.

   Lottovoittajat samaistuvat edelleen normaalituloisiin ja tekevät eroa rikkaisiin. Rikkaiden ihmisten piireihin ei haluttu eikä pönäköitä etikettejä opeteltu.

   Matalaa profiilia pitävien lottovoittajien asenteista on havaittavissa tietynlainen kaksinaismoralismi. He saattavat arvostella rankastikin niitä, jotka ovat rikastuneet saamalla suuren perinnön, ilman että ovat olleet päivääkään rehellisessä työssä, ja jotka sitten kukkoilevat kuin Euroopan omistajat.

   Lottovoittajat eivät halunneet avata rahahanoja myöskään leventääkseen lastensa elämää. Pelkäsivät, että nämä oppisivat laiskoiksi.

   Miten lottovoittajien työpaikoilla näkyy, että joku on voittanut lotossa? Lähtevätkö voittajat kehittämään itseään vai jatkavatko he vapaaehtoisesti työntekoa, vaikkei taloudellista pakkoa enää ole?
   Osa on lähtenyt, noin puolet on jäänyt. Tosin lähtijätkin saattavat palata takaisin, kun ovat pitäneet välivuoden ja kaivanneet jotain tekemistä. Eikä kukaan lähtenyt aivan heti.
   Lähtijöistäkään kaikki eivät ole jättäneet työntekoa lainkaan. Muutamat perustivat oman yrityksen ja räätälöivät itselleen mahdollisimman kiinnostavan homman.
   Osa lähdöistä selittyy sillä, että aikaistetaan eläkkeelle jäämistä muutamalla vuodella. Ja varsinkin laman aikaan lähteneet olivat niitä, joiden työpaikoilla alettiin neuvotella irtisanomisista. Ainakin joku tarvitseva säilytti työpaikkansa, kun se lähti vapaaehtoisesti, jolla oli siihen varaa.
   Lähtijöistä kukaan ei lähtenyt ovet paukkuen eikä pomolleen haistatellen.
   Vastanneista kaksi voittajaa oli työttömänä. Näistä toinen perusti oman yrityksen. Toinen taas ei mennyt minkäänlaiseen palkkatyöhön, vaan työskenteli maaseudulla ilman palkkaa.
   Kuriositeettina mainittakoon vielä, että jos voittaja oli perheellinen mies, joka jäi voittonsa jälkeen pois työstä, hänen vaimonsa jatkoi kaikissa tapauksissa työntekoaan entiseen tapaan.

   Kaupunkitarinoita lottovoittajista on perinteisesti kerrottu yleisellä tasolla, mutta myös täsmäkohteita on esiintynyt, eli jos jostain tiedetään, että hän on voittanut lotossa, hänestäkin saatetaan levittää levottomia huhuja. Eräskin voittaja kuuli, kuinka hänet olisi ryöstetty, mukiloitu jne. Sukulaiset olivat soitelleet useammankin kerran hädissään, vaikkei mitään epätavallista ollut tapahtunut.
   Millainen on tyypillinen kaupunkitarinan lottovoittaja. Kirjassa lainataan professori Heikki Ylikangasta, joka on laatinut aiheesta rautalankamallin. Tämän mallin mukaan ensin lottovoittaja käyttelee rahaa. Sitten raha ja se, mitä rahalla saa, käyttelee lottovoittajaa. Ja lopulta onnellinen voittaja päättää päivänsä kuvaamattomassa surkeudessa.

   Eri lottovoittajilla on eri tilanteita. Yksi tulos on kuitenkin kaikilla tutkimukseen osallistuneilla sama: voitosta huolimatta lottoaminen jatkuu.

   Kirja Lottomiljonäärit on tehty laajojen selvitysten pohjalta, haastatelluilta on kysytty pitkät kysmyslitaniat ja vastauksiin on paneuduttu. Näin on saatu aikaiseksi aineisto, minkä pohjalta on tehty monelta kannalta aihetta tarkasteleva tutkimus. Esimerkkejä ja tilastoja on riittävästi, ja teos on kirjoitettu erittäin helppolukuisella ja kansantajuisella tyylillä. Kirja vastannee kaikkiin kysymyksiin, mitä keskiverto lottoaja osaa kysyä aiheesta "Mitä sitten, jos...?"

   Tuunataanpa hiukan tätä vanhaa juttua, edellisen julkaisun jälkeen kun nettiin on tullut jonkin verran aiheeseen liittyvää materiaalia. Eli jos haluatte muistella vanhoja lottoamisia, alla olevalla linkillä pääsee Veikkauksen tekemälle koostesivulle.

Lotto     

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto
Miska Rantanen: Lepakkoluola
WSOY 2000
176 sivua


Otetaanpa tarkasteluun taannoinen ilmiö nimeltä Lepakkoluola. Nuoremmat yhdistänevät rakennuksen enemmän pop-, rock- ym. taideilmiöihin, mutta rakennus oli ennen tuota vaihetta osa suomalaista sosiaalipolitiikkaa toimiessaan toistakymmentä vuotta asunnottomien paikkana ja pääkaupungin sosiaalisten epäkohtien symbolina. Miska Rantasen - tuon Uutisvuodon Peter Nymanin väläyksiä käsikirjoittavan valtiotieteen maisterin - kokoaman historiikin esittelyssä keskityn enemmän kirjan tähän osuuteen.

   Nykyinen Helsingin Ruoholahden alue kohosi merestä noin 900 vuotta sitten. Maa jatkaa edelleen kohoamista, 50 metriä vielä ja ollaan jääkautta edeltävällä tasolla. Tähän mennee muutama tuhat vuotta.
   Venäjän tsaari Nikolai I kehitti Aleksanteri I´n Suomen pääkaupungiksi kohottanutta Helsinkiä. Ennen tätä Helsingin kaupungin ja maaseudun raja oli mennyt Erottajan kohdalta. (Tästä nimi Erottajalle. Kaupungeissa, missä on samanniminen katu, nimeämisperuste on ollut aina jokin vastaava, esim. Hämeenlinnassa Erottaja oli aikoinaan se katu, minkä varrella ja toisella puolella asuivat kaupungin varakkaat porvarit, ja toisella puolella vähemmän varakasta työväestöä.)
   Nikolain toimenpiteiden ansiosta kaupunki alkoi levittäytyä laajemmalle, eikä Erottaja enää ollut jakaja kaupunkilaisten ja maalaisten välillä. Koska tulipalot muuttivat toisinaan kaupunkikuvaa, ja koska tulipalot yleensä syttyivät teollisuuslaitoksissa, annettiin määräys, että teollisuuslaitokset rakennetaan vastaisuudessa kaupungin reuna-alueille, eikä enää keskelle keskustan puukortteleita. Ja esim. leveän Bulevardin lehtipuiden tarkoitus oli alunperin estää liekkien leviäminen kadun yli puukorttelista toiseen. Kaupunkisuunnittelussa alettiin käyttää toisenlaista logiikkaa kuin ennen.

   Ruoholahdellekin alettiin rakentaa. Aluksi teurastamo, sittemmin hautausmaita, 1826 vanha kirkko. Vuonna 1835 alettiin rakentaa houruinhuonetta eli mielisairaalaa, Lapinlahden mielisairaala valmistui 1841. Sairaalan ympärille muodostettiin myös oma puisto, tuolloin käsitettiin jo, että hourujakin pystyttiin parantamaan, ja että ympäristöllä oli siihen suuri merkitys. Potilaina oli mm. Aleksis Kivi, mutta muistakin syistä paikkaan päädyttiin. Esim. Jean Sibelius asui sairaalassa silloin kun hänen veljensä johti sairaalaa, ja professori Konrad von Baghin Peter-poika asui sairaala-alueella viisi ensimmäistä elinvuottaan.

   Suomen väri- ja vernissatehdas oli 1930-luvulla Tikkurilan jälkeen Suomen toiseksi suurin maalitehdas. Niinpä se tarvitsi lisää tilaa.
   Ruoholahteen rakennettiin maalivarasto, mikä valmistui 1940, alueen toisena teollisuusrakennuksena Renlundin  jälkeen.

   Maalivarasto oli iso rakennus. Suvupiippu kohosi kahdeksaan metriin, ja neliöitä oli 3.600.  Alakerta oli lähinnä romuvarasto, yläkerrassa olivat varaston konttori, autokorjaamo ja maalivarasto. Työntekijöitä oli parhaimmillaan kolmisenkymmentä, mm. sittemmin kansanedustajanakin käväissyt Reino "Reiska" Laine tuli 1960-luvulla 14-vuotiaana apupojaksi. Ja viihtyi, kun sai alaikäisenä ajella autoja pihalta korjaamohalliin ja treenata firman autoja läheisessä metsikössä, ja kun pääsi soittamaan rumpuja firmassa työskennelleen Olle Lindströmin (Erikin veli) yhtyeeseen.
   Vuonna 1967 varasto muutti pois. Pitkäksi aikaa rakennus ei kuitenkaan jäänyt tyhjäksi.

   Syksyllä 1967 pakkaset tulivat Etelä-Suomeen aikaisin. Yölämpötilat painuivat jo syyskuun puolivälissä lähelle nollaa, ja huuruiset yöt saivat aikaan pahaa jälkeä Helsingin satojen asunnottomien keskuudessa. Kuolemantapaukset siltojen alla, roskalaatikoissa, paikoissa missä asunnottomat milloinkin yöpyivät, olivat lähes jokapäiväisiä.
   7.11.1967 vastikään valmistunut lääkäri Claes Andersson, joka työskenteli tuolloin Hesperian sairaalan teho-osastolla, otti yhteyttä Kovaosaisten ystävät -yhdistystä vetävään Arvid von Martensiin ja otti esille, että kymmeniä kodittomia pulituurialkoholisteja oli kuollut edellisinä viikkoina. Sairaalalla ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa kaikkia alkoholimyrkytyksen saaneita vastaan, mutta ulos jättäminen olisi tilanteessa ollut vastuutonta.
   von Martens otti yhteyttä tiedotusvälineisiin ja kertoi, että 44 asunnotonta oli kuollut ulkona. Tieto oli järkytys, sekä suurelle yleisölle että viranomaisille. Uutinen noteerattiin myös ulkomailla.
   Huoltoviranomaiset pitivät yhteisen neuvottelun eri majoitusjärjestöjen kanssa ja miettivät, mikä olisi sopiva väliaikainen suoja. Valinta kohdistui lopulta Suomen väri- ja vernissatehtaalta juuri vapautumassa olevaan varastorakennukseen Ruoholahdessa.

   Satojen ihmisten majoittaminen ja huolto pikaisella aikataululla oli kova haaste. 1961 alkaen kodittomia majoittanut Suoja-Pirtti Ry´n perustaja Arvo "Arska" Parkkinen otti haasteen vastaan. Varastorakennuksesta tehtiin Liekkihotelli.
   Tulosta tuli, mutta kovin luksusta ei saatu aikaan. Vaikeuksia tuli mm. yleisöryntäyksestä: oltiin odotettu paria sataa majoittujaa, mutta tulikin yli tuhat.
   Olot olivat kovasti puutteelliset, mutta lailliset - hyväntekeväisyystarkoituksessa avattua yömajaa eivät koskeneet majoitusasetuksen määräykset.

   Miksi 1960-luvulla oli niin paljon kodittomia? Syitä tähän on useita.
   Ensinnäkin toinen maailmansota sekoitti pakan. Uusia rakennuksia ei sotatoimien aikana käytännössä rakennettu, ja vanhoistakin osa sai osumia pommituksissa. Sodan aikana ihmiset pakenivat suurin joukoin kaupungeista maalle, ja sodan jälkeen paluumuuttajat iskivät suuren väestöpiikin kaupunkeihin. Lisäksi karjalaisia evakuoitiin ja asutettiin lännemmäs. (Esim. vuonna 1905 perustettu Lahti oli suhteellisen pieni paikka vielä ennen sotia, mutta 1940-luvulla suuri joukko evakoita sijoitettiin rauta- ja maanteiden risteyspaikkana ennestäänkin nopeasti kasvavaan Lahteen, ja muutaman vuoden ajan kaupungin kasvu oli erityisen nopeaa. Nykyisinkin Lahtea kutsutaan "uudeksi Viipuriksi", juuri tämän kasvupyrähdyksen takia.)
   Toisekseen, 1950-luvulla lopetettiin pommisuojien käyttö tilapäismajoituspaikkana. Kun vielä vuonna 1950 näissä asui yli tuhat koditonta, eikä uusia asuntoja rakennettu samassa tahdissa kuin pommisuojia suljettiin, kaduille joutuneiden määrä kasvoi.
   Kolmas tilanteeseen vaikuttanut asia oli elinkelvottomat pientilat. Neljäs sakkovankien armahdus. Lisäksi Pohjoisen Makasiinikadun yömaja suljettiin, jolloin nimenomaan pääkaupunkiseudun tilanne huononi.
   Rakennettiin niitä asuntoja tuolloinkin sentään jonkin verran. Etusijalla olivat lapsiperheet. Yksinäisten miesten mahdollisuus löytää vuokra-asunto oli heikko.

   Monilla asunnottomilla oli paha alkoholiongelma. Alkossa ei kuitenkaan köyhällä ollut varaa käydä. Lisäksi vanhoina hyvinä aikoina liian tiheistä kerroista saattoi jäädä viinakortti liikkeeseen kuivumaan (Kortti poistui käytöstä vuonna 1971). Täytyi löytää muita aineita. Ja niitä löydettiin.
   Pulituuri oli puuseppien käyttämä kiillotusaine, mitä muutamat innokkaat kokeilivat myös humalahakuiseen käyttöön. Näitä kokeilijoita alettiin nimittää puliukoiksi.
   Kolina oli ihovettä. Nimitys tuli merkistä Eau de Cologne.
   T-sprii eli tenu oli lievästi denaturoitua, lähes 100-prosenttista alkoholia. Litra maksoi pari markkaa. Suht harmittomat puliukot vaihtuivat tenuun siirtymisen myötä pahemmin örveltäviin tenuveikkoihin, ja katukuvaan tuli aiempaa enemmän sammuneita. Suuren suosion ja suurten terveysvaikutusten takia tenu vedettiin pois myynnistä 1972.
   Kemistit pyrkivät tekemään korvikkeista sellaisia, etteivät kovapintaisetkaan laitapuolen kulkijat niitä haluaisi juoda. Makua yritettiin saada huonoksi. Puistokemistit taas testailivat kamalan makuisten aineiden kanssa eri lantrinkeja, ja taas maistui.
   Vuonna 1968 otettiin järeämmät aseet käyttöön. Kemistit sekoittivat tenuun Bitrexiä, mikä sekoitti sitä nauttivan vatsan. Suurempi ongelma tästä koitui ympäristölle: humalaiset eivät jaksaneet välittää, vaikka kurat olivat housuissa, ja varsinkin raitiovaunujen ja odotussalien viihtyvyysaste tipahti rajusti.
   Viinakortit poistuivat, keskiolut tuli ruokakauppoihin ja kahviloihin. Korvikkeiden käyttö väheni. Miedompiin aineisiin siirtyminen vähensi sammuneiden määrää. Lisäksi valtiolle tuli lisää tuloja välillisistä veroista. Toisaalta kemikalioiden ja rautakauppojen myynti laski.

   Liekkihotelli avattiin joulukuussa 1967. Ensimmäisinä öinä paikka oli ilmainen, pian tuli kuitenkin viidenkymmenen pennin yöpymismaksu. Sittemmin taksa nousi kolmeen markkaan, viidellä markalla sai yösijan ja kaksi ateriaa. Missään vaiheessa yöpymismaksu ei noussut kahdeksaa markkaa suuremmaksi.
   Asiakkaat eivät kuitenkaan rahoittaneet Liekkihotellin toimintaa kuin nimeksi. Avustuksilla paikka pysyi pystyssä, puolet tuli kaupungilta ja puolet sosiaalihallitukselta.

   Asuntolassa oli kahden kerroksen väkeä. Yläkerrassa oli kolme n. 200 neliön salia ja alakerrassa ns. märkä puoli eli sumppu. Yläkertaan pääsivät ne, jotka eivät olleet vajonneet ihan tenutasolle. Siellä olivat myös keittiö, asuntolan vahtimestareiden asuntola ja kanttiini. Pahoista viinakrampeista kärsivät laitettiin makaamaan alakerran puulaatikoihin. Koska nämä muistuttivat ruumisarkkuja, satunnaiset kulkijat levittivät hurjia juttuja Lauttasaarenkadun kuolemantalosta.
   Lähellä vessoja alakerran itäpäädyssä oli pohjavesikaivo. Kanneton kaivo oli halkaisijaltaan ja syvyydeltään parin metrin luokkaa. Vessojen vähäisyydestä johtuen siitäkin tehtiin käymälä. Kaivon reunassa roikkui kauhoja, joilla voitiin onkia oksennuksen mukana lentäneet tekohampaat pois.

   Alakerran olot olivat sen verran šokeeraavat, että asunnottomille alkoholisteille alettiin etsiä toisenlaisia tiloja. Yömajoja saatiin muutama avattuakin, ja väkeä siirtyi pois Liekkihotellista. Alakerta suljettiin. Meno rauhoittui jonkin verran. Silti, muihin yömajoihin verrattuna Liekkihotelli oli edelleen se kaikista villein.
   Liekkihotellin asukit viihtyivät myös ulkona, vaikka monista yömajoista poiketen siellä sai olla myös päivisin. Esim. hautausmaan aidan kupeesta tuli suosittu tenuttelupaikka. Pahimmillaan hautausmaan valvojat poimivat avatun haudan havukoristeen alle jemmattuja pulloja talteen vain hetkeä ennen kuin saattokulkue saapui arkkua kantaen.

   Liekkihotellissa oli siis satoja asiakkaita, joten myös valvontaan täytyi panostaa. Palkattua väkeä sinne oli vaikea saada, joten vapaaehtoisvoimin se hoidettiin. Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijä Teemu "Tema" Kuusela oli aloittanut vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja tunsi Helsingin asunnottomien tilanteen. Hän sai Liekkihotellissa tittelin PAV-ohjaaja (PAV = päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjä). Hänen työtoverinsa värvättiin suurelta osin asiakkaista, jotka olivat vielä vähintään välttävässä kunnossa.
   Valvonta toimi vaihtelevasti. Valvojille tuli toisinaan jano, kun vähän aikaa seurasivat muiden örveltämistä. Eräänkin apulaisjohtajan ensimmäinen tehtävä oli erottaa silloinen johtaja, kun tältä oli päässyt mopo karkaamaan. Ja hetken kuluttua sama apulaisjohtaja joutui erottamaan johtokunnan puheenjohtajan.
   Tiettävästi yhden kerran Liekkihotelliin haki töihin "ulkopuolinen". Maisteri oli kyllästynyt parantamaan maailmaa kirjoituspöydän takana ja halusi auttaa lähimmäisiään ihan ruohonjuuritasolla. Se oli viidentoista minuutin visiitti.

   Vaikka häiriöitä jonkin verran esiintyikin, asukkaita ei juurikaan ajettu pois. Vain toistuvasti häiriköiville saatettiin antaa porttikielto. Esim. 1976-79 johtajana toiminut Antti Vihervä muisti antaneensa vain yhden porttikiellon. Se meni Siiloan-seurakunnalle, joka käännytystyöllään häiritsi talon asukkaita.

   Liekkihotellin ensimmäisten toimintakuukausien aikana rakennus sai sittemmin pysyväksi jääneen lempinimen Lepakkoluola. Mistä nimitys tuli, siihen on esitetty paria vaihtoehtoa. Se saattaa olla tullut piirroksesta, minkä piti esittää perhosta, mutta joka näytti enemmän lepakolta. Toisen tarinan mukaan "lepakoita" olivat tummia, liian suuria palttoita käyttäneet puliukot, jotka kaukaa katsottuina näyttivät lepakoilta heidän tasapainoillessaan kellarin ajoramppia alas.
   Ehkä todennäköisin selitys on kuitenkin se, että nimitys tuli vanhasta Suomen väri ja vernissan logosta, perhoskuviosta, joka oli varaston seinässä. Kuvio yhdistyi ihmisten mielissä tuolloin suosittuun TV-sarjaan, missä trikooasuinen hiippari metsästi rosvoja Ihmepojan kanssa. Mahdollista on myös, että nimitys tuli palkästään kyseisestä sarjasta, sillä sarjan takia poliisin musta maijakin sai nopeasti lempinimen lepakkoauto.

   Marraskuun liike otti Liekkihotellin asian alusta lähtien omakseen. Liikkeessä oli mukana mm. Claes Andersson ja Ilkka Taipale, mutta muistettavin henkilö liikkeestä oli noihin aikoihin kuitenkin Maria Schulgin, 24-vuotias kirjallisuuden, taidehistorian sekä radio- ja TV-opin opiskelija. Hän rundasi Liekkihotellin alakerrassa lähes päivittäin, vaihtoi miehille siteitä ja puhdisti haavoja. Vaikka  asiakkaat eivät silloisessa elämäntilanteessaan olleetkaan juurikaan edustuskunnossa, keskusteluissa kuoriutui lian alta herrasmihiä - yksilöitä, joilla oli menneisyys ja ihmisarvo.
   Mediakin bongasi nuoren kaunottaren ja Schulgin sai lempinimen "rantojen enkeli". Sitä hän Liekkihotellin asukkaille olikin.

   Keitä Liekkihotellin asukkaat sitten olivat? Ei kannata kuvitella, että kaikki olisivat samasta muotista tulleita ongelmaluonteita, väki oli kirjavaa.
   Osa oli asunnottomia alkoholisteja, se on selvä. Osa taas oli syrjäytynyt palattuaan traumoineen sodasta. Keskiluokastakin oli yllättävän lyhyt matka pohjalle. Jos keskiluokkainen perhe hajosi ja perheen mukana meni asunto, yksinäisen oli noihin aikoihin vaikea löytää vuokramarkkinoilta uutta.
   Sotainvalideja ei ollut kovinkaan paljon. Useat kainalosauvojen kanssa kulkevat olivat palelluttaneet jalkansa sammuttuaan lumihankeen.
   Skitsofreenikot eivät välttämättä pärjänneet, vaan ajautuivat Liekkihotelliin. Ja oli joukossa lapsitähtenä itsensä läpi lyönyt viulistikin.
   Maantieteellisesti 5 % oli helsinkiläistä porukkaa. 5 % oli kotoisin luovutetun Karjalan alueelta. 90 % asukeista oli kotoisin Hki - Oulu -linjan itäpuolelta. Esim. turkulaisia pistäytyi Vihervän aikana yksi tai kaksi, eikä heitä ennen Vihervän kauttakaan juuri näkynyt.

   Näkyvin ja kuuluvin palaute ei koskenut puliukkojen elinoloja. Se koski heidän aiheuttamaansa esteettistä häiriötä. Elintasoaan nostanut ja edelleen nostava maa, joka opetteli muun maailman tapoja, kiusaantui julkisivunsa tahraamisesta. Kun risteyksiin pysähtyi, joutui katsomaan rumia ihmisiä. Myös ulkomailta tulleet turistit. Mitäköhän he meistä ajattelivat?
   Pelko oli aiheellinen. Kun Japanista tultiin katsomaan suomalaisen kaupunkisuunnittelun helmeä Tapiolaa, epätoivoiset matkaoppaat yrittivät kiinnittää japanilaisten huomiota hautausmaahan, mutta nämä polttivat innostuneesti rullakaupalla filmiä matkan eksoottisimpaan kohteeseen: ulkosalla Liekkihotellin vieressä leiriä pitävään pulilaumaan.

   Esteettisten haittojen lisäksi humalaiset aiheuttivat vaaratilanteita toikkaroidessaan liikenteen seassa. Taksiajomiehet ry hankki satoja heijastimia Liekkihotelliin. Wenzel Hagelstam puolestaan muistelee, kuinka hän kävi kaverinsa kanssa varastamassa liikennemerkin, mihin sitten piirrettiin pullosta juovan pultsarin siluetti. Liikennemerkki iskettiin maahan Liekkihotellin läheisyyteen. Tapaus sai huomiota ulkomaillakin, esim. espanjalainen La Strada -lehti kertoi lukijoilleen, kuinka Suomessa autoilijoita varoitettiin juopoista.

   Lopulta Lepakkoluolan Liekkihotelli saatiin tehtyä tarpeettomaksi. 1979 siirrettiin viimeiset Liekkihotellin asukkaat Kyläsaaren hoitolaitokseen. Rakennuksen purkamista pidettiin jokseenkin selvänä.
   Mutta uusia juonia punottiin jo.

   19.8.1979 Lepakkoluola vallattiin Elmun käyttöön. Virallisesti yhdistys sanoutui irti hankkeesta, mutta Helsingin silloisen apulaiskaupunginjohtajan Erkki Tuomiojan kanssa saatiin neuvottelut alulle ja sittemmin kaupunki antoi rakennuksen Elmun käyttöön, mikä oli ollut sooloilijoiden tavoite.
   Elmu vaikutti jonkin verran yhteiskunnallisiin asioihin, esim. katusoitto sallittiin. Eniten se kuitenkin järjesti erilaisia konsertteja sekä muita taidetapahtumia (pienlehtipäiviä, taidenäyttelyitä jne). Siitä kirjassa on paljon materiaalia aiheesta kiinnostuneille.
   Radio City perustettiin 1985 Lepakossa. Tuo vuosi oli vielä sitä aikaa kun Yleisradiolla oli ruotsinkielisen kanavan lisäksi kaksi suomenkielistä kanavaa, Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. 1970-luvulla Ylellä oli varattu seitsemän tuntia viikossa rock-musiikin soittamiseen, ja ne tunnit oli ripoteltu sinne tänne sanomalehtikatsausten ja maatalouden tietolaarien sekaan. 1980-luvulla oli tosin aloitettu Rockradio, jolloin kolme kaksituntista jaksoa soitettiin rokkia vakituisilla ohjelmapaikoilla. Kun Radio City aloitti, kenttä oli melko lailla vapaa.
   Radio Cityyn virtasi toimittajia, muutama vanha tekijä Ylestä ja muutama uusi kasvo jostain muualta. Siellä kouliintuivat mm. Jyrki Jantunen (General Njassa), Outi Ahola (Outi Popp), Ruben Stiller, Jari Sarasvuo - ja tietenkin Jorma Elevaara, joka oli pyörittänyt omaa laitonta radioasemaansa 1960-luvulla Vampulassa.
   Tekijät olivat legendoja, jotka tekivät legendaarisia ohjelmia. Mm. Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään ohjelma Pullakuskit laski työtehoa muutamilla työpaikoilla niin rajusti, että Suomen Työnantajain Keskusliitto esitti virallisen pyynnön ohjelma-ajan siirtämisestä.

   1988 alkoi kilpailu, kun Radio Syke ryhtyi haastamaan Cityä yöohjelmilla. City sai vihiä aikeesta ja aloitti oman yöohjelmansa ennen kilpailijaansa. Cityn ensimmäisen yöohjelman aiheena oli "Saako ihmistä syödä?"
   Radio Syke heitti pyyhkeen kehään pyristeltyään vuoteen 1990.

   Radio City oli ensimmäinen kanava joka leipoi hittejä soittamalla samaa kappaletta monta kertaa saman päivän aikana. Esim. laulavan talonmiehen Sepi Kumpulaisen lallatuksesta Armotonta menoa tuli hitti todennäköisesti tällaisen voimasoiton takia - sehän sai vetoapua lisäksi Frank Pappa -show´sta TV´n puolella.
   Radio City teki hittejä välillä aivan "tahallaan". Esim. Janos Valmusen taidepläjäys Bussipysäkillä valittiin voimasoittoon juuri siksi, että se muistutti harvinaisen vähän normaalia soittolistojen hittikappaletta. Ja niin siitäkin veret seisauttavasta kappaleesta tuli pienoinen hitti. Monen yllätykseksi.

   1995 Radio City muutti Lepakosta, erinäisten vaiheiden jälkeen. Lepakko palasi perinteisempään toimintaansa, järjestämään tapahtumia.
   Radio Citystä riittää kirjassa huomattavasti enemmän juttua kuin otin tähän tiivistelmään, joten jos kiinnostus heräsi, kannattaa etsiä kyseinen teos.
   Lopulta Lepakon tontti haluttiin teollisuuden käyttöön. Elmu sai lähteä jatkamaan matkaa ja siirtyi Hietalahteen.
   Lapakkoluolan purkaminen aloitettiin 26.11.1999.

    Miska Rantanen on tehnyt suuren ja perusteellisen työn kerätessään tietoja Lepakkoluolan toiminnasta, sen toiminnan eri ajoista. Kuten Uutisvuotokin on osoittanut, silmää eri yksityiskohdille ja näkökulmille kirjoittajalla on. Lepakkoluola on kattava ja elämänmakuinen historiikki eräästä takavuosien maineikkaasta rakennuksesta, joka ehti nähdä monenlaisia kulkijoita ja monenlaista elämää.

   Lisätäänpä tähänkin pari linkkiä ja muistellaan edellä mainittuja neljännesvuosisadan takaisia hittejä.  Sepi esiintyy edelleen, mistä todisteena taltiointi parin vuoden takaa, jolloin artisti vieraili Hämeenlinnassa. Nuorena poismenneen Valmusen esitys on läpimurron ajoilta 1990-luvun alusta.

Sepi                            Janos


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

30.1.2017
Kuukauden uusinnat
Nouriel Roubini: Kriisitaloustiede

Miten finanssikriisit syntyvät ja mitä meidän niistä pitäisi oppia?

Keijo K. Kulha: Elämää apinalaatikossa

Pitkän linjan lehtimies kertoo median toimintakulttuurista päätoimittajan näkökulmasta.