Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Teos Koiran elämää on esitelty ensimmäisen kerran syksyllä 2011, Sydämen kieltä sydämelle syksyllä 2003 ja Viikon perästä tulen kotiin kesällä 2012.

Kuukauden Keskustalainen
Merja Rehn: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Otava (paino), Paasilinna 2010
191 sivua


Merja Rehn on kulkenut pitkän matkan Ollinsa kanssa, viimeiset vuodet he ovat olleet ankkuroituneina Brysseliin. Noilla vierailla mailla Merja on ryhtynyt kirjaamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan kolumnistina useiden lehtien palstoille. Viime vuonna hän sitten teki vähän laajempaa yhteenvetoa viime vuosistaan, syntyi kirja Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä.

   Olli Rehn tunnetaan nykyisin Suomen EU-komissaarina. Aikoinaan hänellä oli myös muita suunnitelmia. Esim. vuonna 2002 hän päätti pyrkiä Keskustan puheenjohtajaksi. Tuloksena oli tuolloin hopeatila.
   Alkuvuosi 2002 oli kampanjoineen Merjan mielestä jotenkin raskaan tuntuinen. Ja syksy oli sitten jo aivan kamala. Rehnien ystävä Alpo Rusi joutui Supon myllytykseen, Supo etsi todisteita, että Rusi olisi vakoillut DDR´n tiedustelupalvelun Stasin hyväksi. Hutihan se oli, Supo iski kirveensä kiveen ja lujaa. Koko ajojahti vääntyi lopulta silkaksi farssiksi. Ja siinä hurahti vuosi myös Rehnien elämästä.
   Ajanjaksosta Merjalla on pitkiä muistikatkoksia, joista hän hahmottaa nykyisin enää vain ahdistuksen. Suoria syytöksiä esitettiin myös Rehnejä kohtaan. Esivallan toimia, edes ilmiselviä lain rikkomisia ei kyseenalaistettu. Rusia pidettiin vakoojana ja Olli upotettiin samaan suohon.
   Noihin aikoihin Merjan roolina oli vahtia, ettei "kamiina" kuumentunut liikaa. Hän lisäsi tarvittaessa puita pesään ja piti kaiken aikaa sammutusämpäriä lähettyvillä.
   Kesäkuussa 2003 valtionsyyttäjä sitten totesi Rusin syyttömäksi.

   Merjan mielestä politiikka on siitä erikoinen elämänalue, että sitä kautta tulleet kaverit ovat joko elinikäisiä luottoystäviä tai sitten niitä, jotka ensimmäisessä sopivassa tilanteessa kääntävät selkänsä ja aloittavat mustamaalaamisen. Suurin kato Rehnien ystäväpiirissä kävi syksyllä 2002, jolloin Olli asettui julkisesti Rusin puolelle. Myös Ollia syyllistettiin ties mistä puuhastelusta. Myös Merja sai osansa. Törkein loukkaus tuli eräältä ay-johtajalta, joka sanoi suoraan, että Olli on homo - eihän hetero sillä tavalla toista miestä puolustaisi.
   Merja muistelee, että parhaita hetkiä politiikan kautta tulleiden ystävien kanssa on koettu silloin, kun kukaan ei ole ollut pyrkimässä mihinkään.

   Kulttuurierot Brysselin ja Suomen välillä ovat Merjan mukaan valtavat. Eräs raivostuttavimmista piirteistä on Brysselin hillitön byrokratia. Monet toimenpiteet, mitkä Suomessa saa hoidettua puhelimitse, pystyy Brysselissä hoitamaan ainoastaan paikan päällä. Esim. kun Merja jonotti TV-kaapelin avaamista, ensimmäiset kaksi ja puoli tuntia kuluivat siihen, että hän torjui kyynärpäät verillä eri suunnista lähestyviä ohitusyrityksiä. Kun Merja lopulta pääsi luukulle, virkailija keräsi eväänsä ja totesi lähtevänsä lounastauolle. Sitten kiehahti ja Merja raivosi kolmella kielellä. Kaikeksi onneksi naapuritiskin nuori mies huomasi Merjan kohonneen verenpaineen ja pyysi omalle luukulleen. Varsinaiseen asian hoitamiseen meni sitten alle kaksi minuuttia.

   Useissa paikoissa Brysselissä käy vain käteinen. Kodeissa onkin tämän takia yleensä jonkin verran käteisvaroja. Merja arvelee, että juuri se ruokkii koteihin tehtäviä pikkumurtoja. Ovet kannattaa lukita takalukkoon ja hälytyslaitteet kytkeä päälle, jos on pois kotoa useamman päivän.

   Brysselin merimieskirkko kietoutuu monin tavoin Brysselissä asuvien suomalaisten elämään ja arkeen. Suomalaisia on Brysselissä n. 4.000, joten tarvetta erilaisille kirkollisille palveluille ja sielunhoidolle on runsaasti.
   Kirkko kohtaa ihmisten irrallisuuden, mikä näkyy sielunhoidon ja pahimmissa tapauksissa kriisiavun tarpeena. Vieraassa maassa kun saattaa pienikin vastoinkäyminen kasvaa suhteettomiin mittoihin, kun luontaiset turvaverkot puuttuvat ympäriltä.
   Kun koti-ikävä yllättää, kirkolta voi käydä ostamassa siihen apuja. Merja on monet kerrat kipaissut hakemassa salmiakkia ja Fazerin sinistä. Onpa pappilassa myynnissä myös Koskenkorvaa, jos siltä alkaa tuntua.

   Merja seuraa joka päivä Suomen uutisvirtaa, etupäässä internetin välityksellä. Välillä meno vaikuttaa täysin epätodelliselta, sirpaleisten tietojen takia. Erityisen tiiviisti Merja seurasi vuoden 2009 eurovaaleja. Hän oli tuloksesta riemuissaan, Keskusta selvisi riittävän hyvin. Hän tiesi, että sillä tuloksella Ollia ei käytännössä voinut heivata seuraavasta komissiosta, varsinkin, kun tämän työtä laajentumiskomissaarina oltiin arvostettu laajasti.

   Uusia asioita oppii jatkuvasti. Esimerkkinä Merja mainitsee seuraavaa.
   Merja oli pitkään miettinyt, mikä tehtävä Alueiden Komitealla (AK) on parlamentin, neuvoston ja komission rinnalla. Lopulta hän meni tapaamaan AK´n suomalaisjäsentä, entistä kollegaansa (Merja toimi aikoinaan Helsingissä piirin toiminnanjohtajana) Keskustan Varsinais-Suomen piirin toiminnanjohtajaa Risto Ervelää.
   Ervelä, jolla on yli kolmenkymmenen vuoden kokemus paikallishallinnosta, esitteli taloa ja AK´n tehtäväkenttää. Nyt Rehn tietää, että AK on perustettu vuonna 1994 Maastrichtin sopimuksella. Sillä ei ole varsinaista päätösvaltaa, mutta se osallistuu EU´n lainsäädäntötyöhön antamalla lausuntoja komission, neuvoston ja parlamentin käsittelyssä olevista asioista.

   Belgiassa ulkona syöminen on luontevaa. Ravintoloihin ovat tervetulleita niin lapset kuin koiratkin. Kun Brysselistä etsii ns. hyvää ruokapaikkaa, kannattaa katsoa, millaisia asiakkaita ravintolaan on saapunut. Jos ravintola on täynnä turisteja, äkkiä pois. Jos ravintolassa istuu vanhoja belgialaisia pariskuntia, silloin asia on selvä, siellä on mahtava taso. Näillä vanhoilla pariskunnilla on vuosikymmenten kokemus hyvästä ruoasta, heille jokainen ruokailu ulkona on juhla, mihin kuuluvat Kir Royalit sekä alku- ja pääruoat viineineen.

   Merja ja Olli tapasivat ensimmäisen kerran vuoden 1984 alussa, jolloin "älykkö tuli taloon", kuten Merja asian ilmaisee. Olli asteli tuolloin Nuoren Keskustan Liittoon ja alkoi hoitaa kansainvälisiä suhteita. Merja oli aloittanut neljä kuukautta aiemmin NKL´n kulttuurisihteerinä. Merja ja Olli työskentelivät vierekkäisissä huoneissa, mutta tapasivat suhteellisen harvoin. Ja vähän ajan kuluttua tiet erosivat.
   Seuraavan kerran he tapasivat eduskuntavaalivalvojaisissa keväällä 1991. Tuolloin Ollista tuli kansanedustaja. Seppo Kääriäinen hehkutti veret seisauttavaa vaalivoittoa. Tunnelma oli ikimuistoinen. Keskustan neljä vuotta kestänyt korpitaival oli päättymässä.
   Kaksi vuotta myöhemmin Merja ja Olli alkoivat seurustella.

   Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä on lehtien kolumneista tuttua Merja Rehniä. Laajemmassa kontekstissä tyylistä tulee kolumneja rönsyilevämpää, kirjoittaja irrottelee kirjassaan enemmän kuin kolumneissaan. Punaisena lankana kirjassa kulkee vertailu Suomen ja Brysselin välillä. Kirja on humoristista mutta tarkkanäköistä kuvausta siitä, miten arki sujuu Brysselissä.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle
Otava 2001
268 sivua



Kun Anita Hallama parisen vuotta sitten kirjoitti oman versionsa suhteestaan Urho Kekkoseen, suhtautuminen oli vähintäänkin epäluuloinen. Kirjan Sydämen kieltä sydämelle ilmestyessä vastaanotto olikin melko tyrmäävä. Kun kirjan leimaaminen oli niinkin räikeää kuin oli, on harvinaisen helppo todeta, että tämä kirja on selkeästi mainettaan parempi.

   Kun Kekkosen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta vuonna 2000, koko vuosi oli täynnä Kekkosta. Sekä arvostamista että arvostelemista. Jälkimmäisen yhteydessä myös Hallama sai osansa ja päätti kirjoittaa oman versionsa aiheesta.
   Tekniikaksi Hallama valitsi pelkistetyn ja mahdollisimman autenttisen linjan. Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä, jotka Hallama teki Kekkosen kanssa käymänsä kirjeenvaihdon ja keskustelujen pohjalta.

   Kirja alkaa päivämäärästä 27.8.1963. Hallaman sanojen mukaan, silloin hän totesi, että on tapahtunut se, mitä hän aavisteli edellisen toukukuun Jugoslavian valtiovierailulla. Jotain sellaista syttyi, mikä ei helpolla sammu.

   Kekkonen arvosti Jaakko Hallamaa jatkossa entistä enemmän. Hän toisaalta spekuloi, onko se vain pelkkä tunne, mikä johtuisi siitä, että hänen oman itsensä arvostus on laskenut.
   Kun Jaakko oli luhistumassa fyysisesti vuonna 1966, Kekkonen oli järkyttynyt, ja mietti kuumeisesti, miten mies voitaisiin siirtää hienovaraisesti kevyempiin tehtäviin. (Jaakko Hallama oli 1962-67 ulkoministeriön kansliapäällikkö.) Kuitenkin, kun Jaakko sai siirron seuraavan vuoden tammikuussa suurlähettilääksi Moskovaan, hän otti sen pakottamisena. Tästä Kekkonen tuohtui ja ilmoitti, ettei hän ketään pakoteta mihinkään, sekä että jos jokin muu paikka olisi mieluisampi, se voidaan järjestää. Jaakko otti kuitenkin viran vastaan ja muutti Moskovaan.
   Kekkonen myöntää, että on itsekästä pitää itsellään sekä Sylvi että Anita, mutta toteaa, että ei voi sille mitään. Hän pakottautuu antamaan Anitalle vapaat kädet sen suhteen, suostuuko tämä siihen, että Kekkonen pitää hänet itsellään, toisaalta Kekkonen toteaa, että itsessään hän joka tapauksessa Anitan pitää.
   Kekkonen kirjoitti lopulta pitkän kirjeen Jaakolle, missä hän käsitteli ilmeisen avoimesti ja rehellisesti välejään Anitan kanssa. Kekkonen myöntää, että tulee rakastamaan Anitaa, pitämään hänestä ja kunnioittamaan häntä. Kekkonen myöntää myös, että on ollut riistämässä Anitaa tämän oikealta omistajalta, mutta toivoo, että he pysyisivät yhdessä, varsinkin kun Jaakko tarvitsee Anitaa kipeämmin kuin Kekkonen. Kirjeen jälkeen Anita ja Jaakko kävivät pitkän, rakentavan ja toisiaan lähentävän keskustelun. Eikä Jaakko särkenyt välejään Kekkoseen, vastauskirjeessään hän kertoi arvanneensa kaiken jo pitkän aikaa aiemmin, mutta että oli antanut kaiken tapahtua, koska oli nähnyt, ettei kyseessä ollut mikään lyhytaikainen päähänpisto. Jaakko toivoi, ettei Kekkonen antaisi omatuntonsa kolkuttaa.

   Hallama pitää Kekkosta loistavana rakkauskirjeiden kirjoittajana, ja muutenkin verbaalinerona. Sen verran paljon kirja sisältää suoria lainauksia kirjeistä, että lukija pystyy itsekin muodostamaan käsityksen asiasta.
   Kekkosen julkisuuskuva on yleensä ollut tietyssä mielessä kova, vaikkakin kansanmiehen imago on sitä jonkin verran pehmentänyt, kuten toisinaan myös huumorintaju. Anita tuo entistä enemmän näkyviin poikamaisen ilkikurisen ja itseironisen (esim. kuinka hän saa kaiken maailman tunareista harmaita hiuksia, yleensäkin kaljuus on ollut monessa innoittajana) persoonan, joka osaa olla myös hyvinkin pehmeä, herkkä ja huolehtiva, kaiken kaikkiaan erittäin empaattinen ihminen. Tässä suhteessa kirja pääsee lähemmäs Kekkosta kuin moni arvostetumpi teos.
   Aikaa myöten Kekkonen väsyi. Kuudentoista vuoden aikajaksoa tarkastellessa kirja näyttää myös tämän puolen havainnollisesti. Varsinkin viimeisinä vuosina Kekkonen olisi toivonut, etteivät muut olisi aina pyytäneet häntä hätiin, vaan olisivat hoitaneet valtakunnan asioita itsekin.

   Hallaman temperamentti tulee selvästi esille. Kirjassa on kovia kiukunpurkauksia, missä Kekkonen saa kunnolla siipeensä, muista nyt puhumattakaan. Usein näiden vastapainona Hallama on myöhemmissä kommenteissaan kovastikin harmissaan suuttumisistaan. Varsinkin, kun Kekkonen selittää käytöstään tai suorastaan pyytää anteeksi, Hallama myöntää, että on tulkinnut asiat aivan väärin sekä ollut itsekäs ja ajattelematon. Kun Kekkonen kirjoittaa toivovansa oppivansa ymmärtämään Anitaa paremmin, tämä kauhistuu ja toivoo Kekkosen pysyvän aina entisellään. Anitan mukaan hänen itsensä olisi muututtava, päästävä eroon "mimosamaisuudestaan".

   Kekkonen kertoi Hallamalle myös negatiiviset ajatuksensa muita poliitikkoja kohtaan.
   Veikko Vennamo tietysti otti päähän säännöllisin väliajoin. Kekkonen ei pystynyt käsittämään, miten tämä pystyi saamaan 1968 presidentinvaaleissa Helsingistä yli 20.000 ääntä. Eräs valitsijamiesehdokas, joka oli toimestaan poispotkittu "puliukko" oli saanut yli 1000 ääntä, mistä Kekkonen sai aiheen miettiä, onko tämän Suomen kansan sivistystaso oikeasti ihan olematon. Halu lähteä ehdokkaaksi oli suurelta osin peräisin halusta näyttää Ehrnrootheille ja kumppaneille, mutta jos hän olisi tuloksen tiennyt, olisi jättänyt heidät voittajiksi.
   Pääministeri Mauno Koiviston omapäisen Nordek-sooloilun takia Kekkonen joutui neljän tunnin sanaharkkaan neuvostoliittolaisten kanssa, eikä Koivisto tuolloin  (maaliskuu 1970) muutenkaan saanut tehdyksi mitään järkevää. Eduskunnassa jarruteltiin, vaalikentillä oli täysi rähinä päällä, ja kun Kekkonen soitti Koivistolle ja kysyi millainen hallitus hänellä oikeastaan oli, tämä ei osannut muuta kuin änkyttää.
   Vanha veteraani Väinö Leskinen lähetteli vielä 1970-luvulla suurlähettiläille ja puoluetovereille joulukortteja, joiden huumori ei Kekkoselle avautunut.
   Vuoden 1975 alusta Ahti Karjalainen vaikutti mieheltä, joka on jo fyysisesti ja psyykkisesti poikki. Ja kun poliittinen tilanne oli erityisen vaikea tuolloin, Kekkonen pelkäsi, että joudutaan ennen aikojaan uusiin eduskuntavaaleihin. Tämän Kekkonen olisi halunnut välttää, hän ei uskonut, että uudet vaalit toisivat selvyyttä tilanteeseen.
   Ja kyllä Neuvostoliiton edustajatkin osasivat joskus ärsyttää. Kun Kekkonen kuuli ensimmäistä kertaa Karjala-pullon etiketistä nousseesta kohusta, hän luuli sitä ensin vitsiksi. Mutta tuli aiheesta myöhemmin ihan virallinenkin tiedote.  

   Sylvi Kekkosen kuoltua joulukuussa 1974 Urho kirjoitti yhden synkän kirjeen Anitalle ja piti tämän jälkeen pari kuukautta taukoa. Helmikuussa hän otti jälleen yhteyttä, eikä enää maininnut tuntemuksiaan Sylvin kuolemasta - tosin hän lähetti Aili Palménin kokoaman kirjan Sylvistä. Eniten hän kertoi hiihtoreissuistaan, hiihtäminen tuntui muodostuneen hänelle pakkomielteeksi Sylvin poismenon jälkeen.

   Vuonna 1977 kirjeenvaihto harvenee, ja kirja loppuu päivämäärään 5.6.1979, jolloin Hallama puhuu puhelimessa Kekkosen kanssa. Hallama mm. valittaa, että Kekkosen käsiala alkaa käydä mahdottomaksi lukea. He päättivätkin tuolloin lopettaa kirjeenvaihdon ja jatkaa yhteydenpitoa puhelimitse.
   
   Anita Hallaman kirja Sydämen kieltä sydämelle on suoraa ja tiivistä kerrontaa. Koska kyse on suurelta osin rakkauskirjeiden muodostamasta materiaalista, välillä kirja tuntuu jopa saippuaoopperalta. Kuitenkin Anita Hallama ja Urho Kekkonen keskustelivat myös politiikasta, joten tätäkin puolta kirjasta löytyy.    
   Subjektiivinen kirja toki on, tarkoitushan oli, että Hallama kirjoittaa oman versionsa tapahtumista, käyttäen nimenomaan päiväkirjaa materiaalinaan. Tapahtumat on kuitenkin kuvattu niin tarkasti, että vähänkin objektiivinen lukija pystyy häiriintymättä muodostamaan käsityksen siitä, mitä ja miksi tuolloin tapahtui, sikäli kuin se ylipäätään on mahdollista. Tietenkään lukijan ei kannata haaveilla pystyvänsä näkemään kirjan perusteella syvälle Hallaman tai Kekkosen sisälle - eiväthän he aina itsekään täysin tienneet, missä ovat menossa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Maria-Liisa Kallio ja Kaija Valkonen (toim.) : Viikon perästä tulen kotiin
Saarijärven Offset (paino), Kotimaa/Kirjapaja 2010
280 sivua


Maria-Liisa Kallio toimitti pari vuotta sitten yhdessä toimittaja Kaija Valkosen kanssa isovanhempiensa Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihtoa kirjan muotoon kahdessa erässä. Vuosien 1904 - 1917 kirjeenvaihtoa julkaistiin kirjassa Uskon, että paikkasi on siellä ja kirjeenvaihtoa vuosilta 1918 - 1937 kirjassa Viikon perästä tulen kotiin. Otetaan tässä näistä kahdesta lähempään tarkasteluun tämä jälkimmäinen. Vaikkei edeltävästäkään ajanjaksosta tapahtumia puuttunut, tässä jälkimmäisessä kirjassa käydään läpi kuitenkin merkittäviä asioita paitsi Suomen kannalta, erityisesti Kyösti Kallion yhteiskunnallisen uran huippukohdat.

   Tammikuussa 1918 Kyösti Kallio oli vastaitsenäistyneen Suomen elintarvikkeista vastaava senaattori. Hän luotti tulevaisuuteen, vaikka ruoka oli maassamme vähissä ja selkkauksiakin esiintyi. Julkinen salaisuus oli, että sosialistit ja porvarit järjestivät joukkojaan sekä hankkivat aseita. Ja sitten tammikuun lopulla suojeluskunnat ja punakaartit iskivätkin yhteen niin että syttyi täysimittainen sota.
   Kallio painui maan alle Helsingissä, missä levitettiin hänestä tappomääräyksiä. Kotipaikka Nivala oli valkoisten hallussa. Rajalinjojen takaisista tapahtumista ei tiedetty puolin eikä toisin. Nivalassa huhuttiin, että Kyösti olisi ammuttu. Silti Kaisa ja Kyösti kirjoittivat toisilleen, vaikka posti ei kulkenut eivätkä kirjeet saapuneet sodan aikana perille asti.
   Sisällissodassa kuoli yhteensä 37.000 suomalaista. Yksi heistä oli Kaisan veli Eeli, joka kaatui jo sodan alkuvaiheessa.

   Pian sisällissodan jälkeen Kyösti pääsi käymään Nivalassa. Hän piti kirkossa tunteikkaan puheen. Puheessaan hän julisti sovintoa ja varoitti kostomielialasta, sanoi, että oli luotava sellainen Suomi, missä ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.
   Kallio tunsi köyhän kansanosan ahdingon. Hänen mielestään porvariston ahneus oli osaltaan vaikuttanut koko sodan syntyyn. Siksi myös vastapuolta ja sen tavoitteita oli ymmärrettävä.
   Kalliolla oli myös henkilökohtainen aspekti. Kaisan ystävän ja Kallioiden sukutilan Heikkilän apulaisen Annin veli Yrjö Kallinen, itseoppinut työväenmies ja pasifisti, oli punavankien joukossa ja oli saanut kuolemantuomion. Kaisa kirjoittaa, että tämä oli aivan kamalaa.
   Lopulta Kallisen kuolemantuomio tosin kumottiin ja Kallinen pääsi muutaman vuoden kuluttua kokonaan vapaaksi.

   Oikeiston ja Maalaisliiton välille syntyi kiista tasavallan ja monarkian paremmuudesta. Kallion johtama Maalaisliitto piti vimmaisesti tasavallan puolta. Kallio piti tärkeänä saada maahan laaja demokratia ja sosiaalisia uudistuksia.
   Monarkistit voittivat, mutta eivät sitten päässeet tekemään voitollaan mitään. Saksa näet romahti ja Suomen päämieheksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl luopui kruunustaan.

   Kaisa oli tuskin koskaan saanut arvostusta anopiltaan, Kyöstin kasvatusäidiltä ja Heikkilän tilan varsinaiselta omistajalta Anttuuna Kankaalta. Vähän ennen kuolemaansa tämä yllättäen sanoi arvostaneensa eniten miniänsä hoitoa. Kaisa liikuttui, tämä tunnustus oli hänelle erittäin merkittävä asia.

   Vielä keväällä 1919 väännettiin valtiomuodosta. Kallio suuntasi katseensa kansaan ja kiersi ympäri maata kertomassa tasavallan paremmuudesta.
   Työ tuotti tulosta ja maaliskuun eduskuntavaaleissa tasavaltalaiset voittivat. Maalaisliitto oli suurin ei-sosialistinen puolue. Edistyspuolueen Kaarlo Castrén muodosti hallituksen, mihin Kallio meni maatalousministeriksi.

   Kesällä uusi eduskunta julisti Suomen tasavallaksi. Heinäkuussa ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi valittiin Kaarlo Juho Ståhlberg. Kallio oli valintaan tyytyväinen.

   Vuonna 1920 Kalliolla ministerin pesti vaihtui puhemiehen toimeksi. Muuten Kallio oli mies paikallaan tässäkin toimessa, mutta ruotsin kielen varsin puutteellinen taito tuotti hankaluuksia. Lopulta RKP teki valituksen puhemiehen kielitaidon puutteista.

   Suomalaisia oli lähtenyt sotaretkelle Vienaan ja Aunukseen. Suomen poliittista johtoa askarrutti kysymys, pitäisikö vapaaehtoisten joukot lähettää Pietaria valtaamaan, kuten kenraali C.G.E. Mannerheim olisi halunnut. Mannerheimin mukaan koko Eurooppa katsoi, että Pietarin kohtalo oli Suomen käsissä.
   Kallio ei suomalaisia halunnut lähettää. Rauha ja turvallisuus olivat Kalliolle kaikki kaikessa, eikä hän koskaan innostunut suur-Suomi -hankkeista.

   Punavankien kohtaloa setvittiin Suomessa pitkään ja riitaisasti. Ståhlberg halusi armahtaa ainakin osan vankileireille joutuneista, mutta oikeusministeri kieltäytyi vahvistamasta lakia. Presidentti erotti oikeusministerin ja määräsi sijaiseksi sisäministeri Heikki Ritavuoren. Ääriliikkeiden ja maltillisten välit kiristyivät.

   Kalliosta tuli Vennolan hallituksen maatalousministeri vuonna 1921. Maareformi oli ollut Kallion sydämen asia jo säätyvaltiopäivien aikoina. Hänen mielessään olivat nälkävuosien karmeat tarinat, eivätkä ne saaneet toistua. Torpparit oli vapautettava ja pienten tilojen tuli saada lisämaata edullisesti. Kallio ajoi uudistusta sisukkaasti, vaikka hanketta pidettiin pilvilinnana. Etenkin Kokoomus vastusti uudistusta ankarasti, mutta Kallio ei siitä luopunut.
   Lopulta 14.10.1922 hyväksyttiin köyhän maalaisväestön etuja ajanut Lex Kallio. Kallio oli riemuissaan ja ylpeä itsestään.

   14.2.1922 murhattiin sisäministeri Ritavuori. Murha järkytti myös Kallion perhettä. Kaisa kirjoitti Kyöstille, kuinka oli nähnyt, kuinka kokoomuslehtiä lukeneet miehet olivat olleet vihaa täynnä. Kyösti rauhoitteli pyytäen, ettei Kaisa luule oloja Helsingissä mitenkään erikoisiksi. Murha oli kyllä poliittinen, mutta kun koko kansa sen yksimielisesti tuomitsi roiston teoksi, sen ei pelätty saavan jatkoa.

   Kesällä 1923 suoritettiin kapinallisiksi epäiltyjen kommunistien joukkopidätyksiä. Kallio piti pahana, että keskuspoliisi pidätti tuplaten sen mitä hän oli tarkoittanut. Toisaalta hän myös piti selvänä, että suurin osa pidätetyistä pääsee kuulustelun jälkeen vapaaksi.
   Nämä joukkopidätykset olivat herättäneet sekä Suomessa että ulkomaillakin suurta huomiota. Kallio kertoo kirjeessään, kuinka oli tavannut kokoomuslaisia, jotka olivat asiasta suorastaan haltioissaan. Nämä olivat tunnustaneet, ettei mikään muu hallitus olisi uskaltanut sitä tehdä.
   Kallio ei olisi itse halunnut saada johtajien lisäksi juurikaan muita punaisia oikeuteen. Kun sitten prosessi eteni ja Kallio alkoi esittää armahduksia, muuttui ääni oikeiston kellossa. Sinänsä kovakaan parjauskampanja ei Kalliota itseään haitannut, hän totesi, että mieluummin kuuntelee siitä suunnasta moitteita kuin aplodeja. Hän kun oli kaiken aikaa tähdentänyt, ettei kansanliikkeestä saisi tuomita liian kovin ottein.

   Syksyllä 1922 muodostettiin Kallion ensimmäinen hallitus. Tämä hallitus ylsi 14.1.1924  neljäntoista kuukauden ikään, mikä oli silloin Suomen ennätys. Neljä päivää myöhemmin hallitus sitten kaatuikin kiistaan eduskunnan vajaalukuisuudesta, kommunistien kansanedustajat kun olivat vankilassa. Tilanne ei tyydyttänyt presidentti Ståhlbergia. Tämä määräsi uudet eduskuntavaalit huhtikuulle.
    Kalliolle tuli suurin maalaisliittolaisten äänimäärä. Ja uuteen eduskuntaan hänestä tehtiin jälleen puhemies. Tähän asemaan Kallio itse oli tyytyväinen. Hän ei nimittäin halunnut ministeriksi Kokoomuksen Lauri Ingmanin hallitukseen. Poliittinen ilmasto oli tuolloin oikeistolaistumassa, mistä Kallio ei pitänyt.

   Ståhlbergin presidenttikausi oli päättymässä vuoteen 1925. Kalliota pyydettiin Maalaisliiton ehdokkaaksi. Kallion oma ehdokas oli Risto Ryti, koska Ståhlberg ei jatkokautta itse halunnut.
   Maalaisliiton ehdokkaaksi valittiin Lauri Kristian Relander, joka sitten valittiin presidentiksi. Maalaisliittolaisuudestaan huolimatta Relander ei ollut Kalliolle mitenkään mieluinen valinta. Välit olivat olleet viileät pitkään. Relander oli Kallion mielestä koreileva, häilyvä ja juonitteleva.  Ja Relander kuvaili Kalliota "kettumaiseksi".

   Kalliolla olisi ollut mahdollisuus päästä Oulun läänin maaherran virkaan. Tällöin hän olisi ollut lähempänä kotiaan. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa virkaa vastaan, koska oli itse ollut erottamassa edellistä maaherraa. Viran vastaanottaminen olisi ollut muutamien mielestä sopimatonta. Pahaa teki, mutta Kallio kieltäytyi maaherran virasta ja jatkoi vaikuttamista Helsingistä käsin, mistä ehti ikävän harvoin Pohjanmaalle. Perheen isä oli loitontumassa ikävästi perheestään, etenkin pojistaan.

   Yhteistyö ei sujunut Relanderin kanssa. Relander liittoutui J.E. Sunilan kanssa. Kallio jäi toisen pääministerikautensa jälkeen poliittiseen paitsioon kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.

   Vuonna 1929 alkoi Kallion kolmas pääministerikausi. Tämä kausi oli Kalliolle poliittisesti raskas. New Yorkin pörssiromahduksen seuraukset näkyivät Suomessa nopeasti. Maatiloja joutui vasaran alle. Talousvaikeuksien myötä yhteiskunnalliset arvot jyrkkenivät edelleen. Lapuan liike ryhtyi suoranaisesti vainoamaan kommunisteja ja heiksi epäiltyjä.

   1929 myös tuli uutta tekniikkaa Nivalaan. Apteekkiin ostettiin radio, jota käytiin joukolla kuuntelemassa. Muutamaa vuotta myöhemmin sellainen hankittiin myös Heikkilään, minne saatiin vedettyä myös puhelinlinjat. Vaikka Heikkilän telefooni reistailikin, joskus siitä oli myös iloa pitkien välimatkojen erottamille. Telefoonista johtuen kirjeenvaihto harveni, ja Kyösti murehti, mistä jälkipolvet enää saisivat tietoa menneistä.

   Myös vuosi 1930 oli rankkaa aikaa. Pulakauden myötä maataloustuotteiden hinnat romahtivat. Kallio tiesi hyvin, kuinka ahtaalla tilalliset olivat.
   Kallion hallitus oli sitoutunut vastustamaan yhteiskunnan vastaista kiihotusta, riippumatta siitä, mistä suunnasta se tuli. Tästä johtuen Kalliota tulitettiin sekä vasemmalta että oikealta. Oikeistoradikaalien silmissä Kallio oli vaaraksi kansanvallalle. Sanottiin suoraan, että tämä joko murhataan tai muilutetaan. Kallion vastustuksesta huolimatta Relander teki tiettäväksi, että oikeiston vaatimuksiin oli myönnyttävä.

   Kun Relanderin presidenttikausi läheni loppuaan, Kalliosta ryhdyttiin tekemään Maalaisliiton presidenttiehdokasta. Kaisa ei innostunut, hän piti ajatusta jopa pelottavana. Hän ei halunnut presidentinlinnaan elämään "epätodellista elämää". Ja hän myös pelkäsi, että presidenttiys kuluttaisi Kyöstiä.
   Aikansa emmittyään Kallio suostui. Pirstoutunut Maalaisliitto ei kuitenkaan menestynyt erityisen hyvin niissä vaaleissa. Jonkin aikaa kyllä näytti, että Kallio saattaisi jopa voittaa, kun sosialisteilta oli tulossa 16 valitsijamiestä - mutta sitten oma puolue alkoi livetä ehdokkaan takaa. Sosialistit ihmettelivät, kuinka Maalaisliitto hylkää oman miehensä. Ja niin Kyösti pääsi viestittämään Kaisalle, että ovat välttäneet linnan ilot ja surut - Kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvud oli saanut kuuden vuoden kakun.

   Pulaliike melskasi erityisesti Kalajokilaaksossa, missä maatalous oli ajautunut kaikista pahimpaan kriisiin Suomessa. Kalliosta tuli kansalaisten toiveiden ja pettymysten pääkanava. Pankkimies Kallio luotti toisen pankkimiehen, Risto Rytin, näkemyksiin, eikä halunnut eduskunnan muuttavan rahoituksen ohjesääntöä. Se olisi Kallion mielestä ollut uhkarohkeaa.
   Lopulta 19.10.1931 Suomen oli pakko luopua kultakannasta. Markka devalvoitui. Kallio pelkäsi valtion kassan romahtavan.

   1930-luvun puolivälin lähestyessä pulakausi oli ohittanut lakipisteensä ja eduskunnan elvytystoimet olivat alkaneet purra. Suuria ongelmia oli edelleen, mm. ulosotot lisääntyivät rajusti, mutta korot saatiin laskemaan ja nousukautta odoteltiin.
   Marraskuussa 1934 Kallio juhli 30-vuotista taivaltaan valtiopäivätyössä. Hän alkoi olla tuossa vaiheessa maan kokeneimpia parlamentaarikkoja.

   Lopulta Kaisankin oli pakko muuttaa pois Nivalasta, Helsinkiin, kun Kyösti valittiin Suomen tasavallan neljänneksi presidentiksi alkuvuonna 1937. Kaisa ei pettymystään salaillut, mutta koska maan äidin rooli lankesi, hän otti sen vastaan kuuliaisesti, kuten oli ottanut kaiken muunkin elämässään.
   Kallion valinta oli monelle yllätys. Alkuun hän oli saanut vain kuudesosan äänistä. Hän kuitenkin oli kompromissiehdokas, jolla ei juuri ollut vastustajia. Mitä nyt muutama kiivas ruotsinkielinen.

   Kaisan ja Kyöstin kirjeenvaihto loppuu tammikuuhun 1937. Kirjassa käydään vielä erillisessä osiossa lyhyesti läpi Kallioiden viimeiset vaiheet.

   Viikon perästä tulen kotiin on hyvin valittu nimi tälle kirjeistä koostetulle teokselle. Läpi kirjan toistuu pari teemaa, kuten Kallion perheen kaipaus, mikä suurimmalta osaltaan johtuu Kyöstin urasta Helsingissä. Toinen teema on Kallioiden syvä uskonnollisuus, mikä ilmenee varsinkin Kaisan tavassa lopettaa kirje Jumalan suojan ja johdatuksen toivotukseen tai toteamukseen, että kaikki on Korkeimman kädessä. Kyöstillä taas on tapana lopettaa kirjeensä "sydämmellisiin terveisiin".
   Kirjassa käydään läpi paitsi paineet, mitkä poliittinen vaikuttaminen tuo tullessaan, myös maalaiselämän ilojen ja surujen koko kirjo. Poissaolon tuoman kaipauksen lisäksi Kyöstin pitkistä poissaoloista koitui myös käytännön ongelmia. Heikkilän tilalla oli rahahuolia ja monenlaisten työntekijöiden aiheuttamaa monenlaista harmia. Lapsetkin sairastivat.
   Kaiken kaikkiaan Viikon perästä tulen kotiin on hyvin elämänmakuinen teos. Ja välillä myös hyvinkin seikkaperäinen dokumentti kuvaamastaan ajasta. Teoksen toimittajille on syytä antaa iso kiitos siitä, että tämä kirja on nähnyt päivänvalon.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 9.9.


Epäiltynä Stasin vakoilijana toimimisesta. Miten se suurta yleisöä hämmentänyt juttu oikeasti menikään?

Alpo Rusi ja Olli Rehn: Kylmä tasavalta


Kuinka Hanneksesta tuli Murha-Markkula? Rikostoimittaja muistelee.

Hannes Markkula: Murha rikostoimittajan silmin.


Yleisradion vaiheita 1970-luvulta 2010-luvun alkuun yhtiön sisältä katsoen. Taloustoimittaja muistelee.

Jouko Konttinen: Suora lähetys