Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Käsiteltävät aiheet vaihtuivat alun perin ilmoitetuista, nyt neljä tarinaa demareista.

Teos Rouva puheenjohtaja on esitelty ensimmäisen kerran alkuvuonna 2013, Paavo Lipponen alkuvuonna 2012, Kovan tuulen varoitus loppuvuonna 2010 ja Tallella eletty elämä alkuvuonna 2003.


Uuden Vuoden Extra
Jutta Urpilainen: Rouva puheenjohtaja
WSOY 2011
156 sivua


Jutta Urpilainen (s. 1975) valittiin SDP´n puheenjohtajaksi kesäkuussa 2008 tuntemattomampana kuin kaikki edeltäjänsä. Moni epäili, mahtaako hän selvitä tehtävässä. Sittemmin, luotsattuaan puoluettaan tappiosta seuraavaan, hänen asemansa puolueessa on pikkuhiljaa vankistunut. Koska hän nyt näyttää tulleen jäädäkseen, ainakin toistaiseksi, käydään nyt tällä sivulla läpi hänen kirjansa Rouva puheenjohtaja.
   Rouva puheenjohtaja on poleeminen muistelmateos ja vaalikirja. Urpilainen itse ilmoittaa kaksi syytä sen kirjoittamiseen. Hän halusi ennen eduskuntavaaleja käydä läpi itselleen tärkeitä asioita. Lisäksi hän huomasi olevansa verrattaen tuntematon oman puolueensa väelle. Projekti hoitui nopeasti siten, että Urpilainen saneli ja Eila Rossi-Raittinen kirjoitti puhtaaksi.

   Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli läsnä Urpilaisten kotona Jutan isän Karin kansanedustajan työn kautta. Jutta muistaa, kuinka hänen lapsuudessaan kotona kävi erilaisia ihmisiä hakemassa apua. Kotona myös puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista. Juttakin vietiin keltainen sadetakki päällä ja kumisaappaat jalassa rauhan- ja vappumarsseille.
   Poliittinen tiedostaminen alkoi kuitenkin kunnolla vasta lukioaikana. Kimmoke tuli siitä, kun Jutta huomasi kahden läheisen ihmisen alkaneen käyttää huumeita. Hän järkyttyi. Tekivät sitten kaveriporukalla kuntalaisaloitteen huumevalistuksen järjestämisestä Jutan kotikaupungissa Kokkolassa. Tämän kokemuksen myötä Jutta päätti, että haluaa mukaan politiikkaan.
   Jutta luki kaikkien puolueiden periaateohjelmat. Pitkän harkinnan jälkeen hän liittyi demareihin. Pitkä ketju ei Juttaan katkennut, hän on itse (ainakin) neljännen polven demari.

   Tammikuussa 2002, vuoden verran ennen seuraavia eduskuntavaaleja, Kari ilmoitti jättävänsä kansanedustajan uran. Pian Juttaa alettiin kysellä kansanedustajaehdokkaaksi. Sitä ratkaisua hän mietti pitkään. Hän oli nähnyt läheltä, mitä poliitikon työ on. Kyseessä on elämäntapa, joka vaikuttaa vahvasti myös läheisiin.

   Lapsuudessaan Jutta tapasi lähes kaikki keskeiset demaripoliitikot. Oli tapana, että jos oli poliittinen juhla esim. työväentalolla, niin myös lapset tulivat mukaan. Jutta muistaa erittäin hyvin, kun istui Kalevi Sorsan vieressä eturivissä ja kuunteli puhetta Kokkolan työväentalolla. Pikkuveli pääsi välillä jopa istumaan Kalen sylissä.

   Urpilainen on tunnustuksellinen kristitty. Hän ei halua mitenkään ylikorostaa kristillisyyttä, mutta mainitsee sen olevan tärkeä arvopohja, johon hänen vakaumuksensa ja elämänsä pohjaavat.
   Urpilainen kannattaa uskonnonvapautta. Hän näkee hyvänä asiana, että muillakin uskonnoilla on Suomessa toimintaedellytyksiä.
   Viime vuosien keskusteluissa, mitä kirkon ympärillä on käyty, on Urpilaisen mukaan tärkeää, että kirkko kuitenkin itse määrittelee omat kantansa kiistanalaisiin asioihin eikä valtiovalta sekaannu kirkon sisäiseen päätöksentekoon. Hän näkee valtion ja kirkon nykyisen suhteen melko hyvänä ja toimivana, suuria muutoksia ei hänen mielestään tähän tarvita.

   Poliitikon uran alussa Urpilainen oli erityisen aktiivinen kansainvälisissä asioissa. Hän oli nykyisen aviomiehensä Juha Mustosen kanssa perustamassa Eurooppanuoret-järjestöä. Lisäksi hän oli Ecosynin (demarinuorten eurooppalainen järjestö) hallituksessa. Ja oli kesätöissä Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa Kepassa.
   YK on ollut Urpilaiselle tärkeä järjestö. Hän oli Suomen YK-liiton hallituksessa, sittemmin varapuheenjohtaja ja sitten puheenjohtaja. Oli iso juttu päästä YK´n yleiskokoukseen vuonna 2000. Sitä ennen Urpilainen oli käynyt UNESCOn yleiskokouksessa, missä hän oli ensimmäinen suomalainen nuorisodelegaatti.

   Urpilainen toteaa, että hänen on mahdotonta ymmärtää puheita siitä, että meidän pitäisi sanoa Euroopalle ei ja uskoa siihen, että voisimme pienenä kansakuntana yksin hoitaa asiat paremmin. Urpilaisen mukaan osana Eurooppaa me olemme vahvempia.

   Urpilainen kävi pari vuotta sitten Heikki Hurstin perinteisessä köyhien itsenäisyysjuhlassa. Oli kuristava näky, kun tuhatkunta ihmistä jonotti ruokaa Hakaniemen torilla kovassa lumisateessa. Tilastoista on nähtävissä, että 150.000 lasta elää tämän päivän Suomessa köyhyydessä. Myös Hakaniemen torilla näkyi paljon lapsiperheitä, lapsia vanhempiensa kanssa hakemassa lihasoppaa ja elintarvikkeita. Mukana oli myös yksinäisiä miehiä ja eläkeläisiä. Urpilaisen mukaan ilmiö kieli siitä, että suomalainen hyvinvointivaltio on repeytymässä.

   Keväällä 2011 alkaneella vaalikaudella on Urpilaisen mielestä puututtava ennen kaikkea syrjäytymiseen. Meillä on jo nyt liian paljon sellaisia syrjäytyneitä, jotka ovat perineet ongelmansa edelliseltä sukupolvelta. Tällä hetkellä Suomessa on jo n. 30.000 nuorta työttömänä ja n. 40.000 nuorta yhteiskunnan tietymättömissä. Näistä suurin osa on nuoria miehiä.
   Opettajana Urpilainen näki poikia, joita koulunkäynti ei lainkaan kiinnostanut ja joilla oli kotona vaikeuksia eri syistä. Urpilaisen SDP on vaatinut nuorisotyöttömyyteen nollatoleranssia. Se on keskeinen tavoite, ja Urpilainen näkee, että se on vaalikaudella myös mahdollista toteuttaa.
   Hallituksen tulee Urpilaisen mukaan myös vahvistaa yhteiskunnan turvaverkkoa juuri lapsuuden ja nuoruuden vaiheessa. Apua on saatava heti, oli sitten vaikka päiväkoti-iässä, muuten ongelmat alkavat kasautua ja kärjistyä murrosiässä.

   SDP ja Urpilainen lähtevät siitä, että työttömyysturvaa täytyy kehittää. Työmarkkinatukea ja ansiosidonnaista työttömyysturvaa pitäisi nostaa. Urpilaisen mielestä voisi pohtia sen kehittämistä porrasteiseksi malliksi. Nythän ansiosidonnaisuus kestää 500 päivää. Urpilaisen ehdotus on, että ensimmäiset sata päivää taso olisi korkeampi ja putoaisi sitten asteittain alemmalle tasolle, siten, että kokonaiseuromäärä pysyisi samana kuin nyt. Sille tosin olisi edellytyksenä, että siihen rinnalle saataisiin vahva panostus työvoimapalveluiden kehittämiseen.

   Yleensä ajatellaan, että oma koti on ihmiselle paras paikka elää viimeistä päiväänsä myöten. Urpilainen on nähnyt myös vanhuksia, jotka eivät pysty edes kääntymään vuoteessaan ilman apua. Hän näkee, että jos ihminen on täysin vangittuna vuoteeseen ja silti elää yksin, se ei enää ole ihmisarvoista elämää.
   Kotiin annettavia palveluja täytyisi vahvistaa, mutta samalla tarvitsemme kodinomaisia laitoksia, missä iäkkäiden olisi hyvä olla, missä olisi läsnä muita ihmisiä ja missä palvelu pelaa. Ne sukupolvet, jotka nyt ovat eläkeiässä, ovat tämän sukupolven yhteiskunnan rakentaneet. Kaikilla on oltava oikeus elää paitsi hyvä elämä, myös inhimillinen vanhuus. Ja kaikilla on oltava oikeus myös arvokkaaseen poislähtöön.

   Onhan se nähty, että mitä suurituloisempi on ihminen, sitä enemmän hän suunnittelee verotusta. Rikas kiertää veronsa ja kikkailee verotuksella. Monien pörssiyhtiöiden johtajat ovat perustaneet holding-yhtiöitä, joiden kanssa he kierrättävät osan tuloistaan välttääkseen verojen maksua. Nykyisin on mahdollista saada jopa 90.000 euron osingot verottomina.
   SDP lähtee siitä, että on tehtävä verouudistus. Urpilainen käyttää mallina junaa. Jos ajatellaan suomalaisia junan matkustajina, jotka matkustavat kymmenessä vaunussa, verotuksen epäoikeudenmukaisuuden takia ensimmäisessä vaunussa on paljon vapaamatkustajia - viimeisen vaunun kustannukset nyljetään keskimmäisten kahdeksan vaunun matkustajilta.

   Vanhasen II hallitus otti velkaa ja kevensi veroja. Urpilainen olisi itse käyttänyt velkarahan homekoulujen korjaamiseen, maan- ja rautateiden rakentamiseen ym. yleishyödylliseen. Hän uskoo, että työpaikkojakin olisi tullut sillä tavoin enemmän. Yleensäkin veronalennuksista hyötyivät eniten suurituloisimmat.
   Nyt on valtion talous huonossa kunnossa. Elämme kaiken aikaa velaksi. Jos haluamme välttää Kreikan kokemat vaikeudet, meidän täytyy alkaa lyhentää julkista velkaa ja tasapainottaa julkista taloutta. Urpilainen haluaisi läpikäydä koko verojärjestelmän. Palkkaverotuksen kiristämistä ei hänen mielestään ole syytä tehdä, kiristykset tulisi tehdä pääomaverotukseen ja varallisuuden verottamiseen. Ja verotukseen tulisi saada lisää progressiivisuutta.

   Ja sitten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja. Urpilaisen mielestä on tärkeää, että kaikki mahdollisuudet pidetään avoimina. SDP ei kannata NATO-jäsenyyttä kuluvan vaalikauden aikana, mutta puolueen kanta on, että on syytä pitää optio edelleen voimassa sekä seurata NATOn kehitystä samalla kun arvioimme omia ratkaisujamme.

   Metsäteollisuudessa moni asia on mennyt päin mäntyä. Se on oikeasti huono homma. Ns. metsäklusteri näet tuo Suomelle kolmanneksen maamme nettovientituloista. Tästä tulee työtä suoraan ja välillisesti edelleen yhteensä n. 200.000 suomalaiselle.
   Valtion omistukset ovat kansallisvarallisuuttamme. Ja valtion yhteinen ääniosuus Stora Ensossa yli 35 %. Sillä voimalla täytyy pystyä vaikuttamaan alan teollisuuspoliittisiin ratkaisuihin.

   SDP´ssa edellyttävät, että eläkkeensaajien asiat ovat aina esityslistalla, kun suurista kokonaisuuksista päätetään. SDP ei hyväksy sitä, että palkansaajien tuloverotusta alennettaisiin, mutta samalla eläkkeensaajien ei. Eläkeläisten kannalta on tärkeää, että tarjolla on toimivia ja kohtuuhintaisia terveys- ja muita palveluja. Kuitenkaan palvelut eivät voi korvata riittäviä eläketuloja.
   Urpilainen pitää selvänä, että eläkkeellesiirtymisikä voi oikeasti nousta vain työoloja parantamalla. SDP sitoutuu tällä vaalikaudella siihen, että työeläkkeestä ei leikata. Myöskään eläkeiän alarajan pakkonostoon puolueessa eivät tule ryhtymään.

   Eero Heinäluoma ilmoitti helmikuussa 2008 luopuvansa SDP´n puheenjohtajan paikasta. Juuri viikkoa tätä aiemmin Urpilainen oli mennyt ilmoittamaan, ettei lähde pyrkimään puolueen johtoon. Tuolloin oli näyttänyt selvältä, että kisa olisi käyty Heinäluoman ja Erkki Tuomiojan välillä.
   Tilanne oli siis muttunut. Erityisesti demarinuorten ja demariopiskelijoiden suunnista sekä puolueen nuoresta siivestä sateli pyyntöjä harkita uudelleen. Urpilainen asettui sittenkin ehdolle.
   Urpilaisella oli kampanjassaan kolme tavoitetta. Urpilaisen SDP tuli olemaan avoin kansalaispuolue ja kokoava arvopuolue. Ja tärkeimpänä tavoitteena Urpilaisella oli herättää keskustelua SDP´n tulevaisuuden suunnasta.
   Urpilainen itse piti Tarja Filatovia todennäköisimpänä valintana. Hän oli yllättynyt huomatessaan päätyneensä kärkipaikalle. Jälkeenpäin hän arvelikin, että hänen olisi jo puheenjohtajuuskampanjan aikana pitänyt valmistautua kunnolla valintaansa. Valmistautumattomuus lienee näkynyt puheenjohtajuuden alkutaipaleella. Uutena puheenjohtajana Urpilaisella ei ollut vielä kovin kummoista tukiverkostoa, joka olisi helpottanut puheenjohtajuuden haltuun ottamista.
   Puheenjohtajuuttaan vastaanottamistaan Urpilainen luonnehtii, että hän ikään kuin hyppäsi veteen, joka olikin paljon kylmempää kuin itse oli kuvitellut. Ensin rannalle kerääntyi väkeä pällistelemään, osaako se tyttö uida, mutta pian tuli tukea ja apua monelta taholta. Urpilainen myös alkoi ymmärtää, että kaikki arvostelu häntä kohtaan ei liittynyt henkilöön, vaan osa kohdistui SDP´n puheenjohtajan insituutioon. On tahoja, jotka haluaisivat nähdä SDP´n vähitellen kuihtuvan oppositiossa.
   
   Vuosittain n. 25.000 suomalaista jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Suurena syynä tähän ovat mielenterveysongelmat. Urpilaisen erityinen huolenaihe on, että näistä n. 4.000 on nuoria henkilöitä, jotka  psyykkiset ongelmat ovat masentaneet.
   Keskusteltaessa työurien pidentämisestä on unohtunut, että jos masennuksen takia eläkkeelle jäävien määrä saataisiin puolitettua, se lisäisi keskimääräistä työuran pituutta usealla kuukaudella. Tavoitteena SDP´lla on ollut, että työuria saataisiin pidennettyä sekä alusta, keskeltä että lopusta. Urpilainen muistuttaa, että kun nuoret pääsevät nopeammin opintoihin kiinni ja työelämän laatu paranee, työelämässä myös jaksetaan sinnitellä pidempään.

   SDP´ssa ovat menneet kehittämään myös työelämäreformin. Reformiin kuuluu se, että työpaikalle perustettaisiin työaikapankki, mihin kerrytetään työtunteja. Kun tunteja olisi kertynyt, sieltä voisi tarvittaessa ottaa aikaa ja tehdä lyhyempiä työpäiviä. Samoin ikääntyneen olisi mahdollista tehdä vakituisesti lyhyempiä päiviä, jos on nuorempana paiskinut töitä.
   Työaikapankkia täydentäisi lomapankki. Sen Urpilainen näkee isona apuna pätkätöissä ja määräaikaisessa työsuhteessa oleville, joille ei kerry lomia samalla tavoin kuin vakituisille.
   Urpilainen muistaa tutkimuksen, missä osoitettiin, että lyhyempi työaika voikin tehdä työnteon tuottavammaksi, koska työn pystyy levänneenä tekemään tehokkaammin. Lomia leikkaamalla tai työpäivään tunteja lisäämällä ei tuottavuutta näin ollen parhaalla mahdollisella tavalla nosteta.

   SDP´n ollessa oppositiossa  on tapahtunut kehitystä, missä ikään kuin varkain on siirrytty kohti tasaveroa. Kyseinen kehitys on tukenut tuloerojen kasvua. Jos nostamme arvonlisäveroa, kiinteistöveroa, erilaisia valmisteveroja ja energiaveroa, kohdennamme verotusta eriarvoisesti, ja kaikkein pienituloisimmat maksavat veroa suhteellisesti eniten. Se ei Urpilaisen mielestä ole oikein. Verotuksen täytyy perustua veronmaksukykyyn eli olla progressiivinen.

   Ulkoistaminen ja kilpailuttaminen ovat osaltaan johtaneet siihen, että osa työvoimasta on jäänyt pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle. Julkinen sektori on heidät aiemmin työllistänyt, nyt nämä työntekijät eivät kelpaa yksityiselle puolelle. Näin tuo joukko jää pitkäaikaistyöttömiksi ja lopulta kokonaan työelämän ulkopuolelle.
   Urpilainen ei tällaista halua. Julkinen sektori pystyisi työllistämään nykyistä tehokkaammin. On havaittu, että tilanteessa, missä vienti ei vedä eikä kysyntää ole, julkinen sektori voi toimia tilanteen tasoittajana. Tätä tasoittavaa työkalua kannattaa Urpilaisen mielestä jatkossakin käyttää.

   Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ovat aikoinaan perustaneet suutarit ja räätälit - sen ajan pienyrittäjät - yhdessä työväestön kanssa. Urpilaisen mukaan on sääli, ettei SDP ole kyennyt riittävällä tavalla vuosien saatossa osoittamaan olevansa myös pienyrittäjien puolue. Ovathan demarit toki menneet siinä viime aikoina eteenpäin, perustivat jopa Yrittäjäfooruminkin. Yrittäjiä eri puolilta maata ovat olleet valmistelemassa ohjelmaa siitä, kuinka saisivat SDP´ssa tuettua pienyrityksiä ja kannustettua ihmisiä yrittäjiksi.
   Urpilainen näkee, että Suomessa on tapahtunut iso muutos yrittäjäystävällisempään suuntaan. On tehty ratkaisuja, joilla on saatu Suomi yrittäjälle helpommaksi maaksi. Myös yrittäjien etujärjestöjen asenteiden Urpilainen näkee muuttuneen, enää niissä ei ajatella, että Suomessa olisi ihan kaikki asiat pielessä. Nyt kuulee todettavan jopa, että Suomi on sittenkin hyvä maa yrittää.
   Silti Urpilaisen mielestä parannettavaakin löytyy. SDP´n tavoite on, että yrittäjä saisi palvelut nopeasti ja helposti yhdestä pisteestä ilman ravaamista luukulta toiselle.

   "Maassa maan tavalla" on Urpilaisen mukaan vanha suomalainen kansanviisaus, joka käskee kunnioittamaan vieraita tapoja ja arvostamaan omia. Urpilaisen mielestä on positiivista, että maahanmuutosta vihdoin keskustellaan suoraan ja reilusti. On ongelmia, jotka pitää korjata. Maahanmuuttajia Urpilainen ei kuitenkaan halua syyttää. Meillä ei yhteiskuntana ole ollut riittäviä valmiuksia tarjota esim. mahdollisuuksia opiskella kieliä. Kielen Urpilainen näkee olevan edelleen keskeinen tekijä sekä integroitumisessa että työn saannin kannalta.
   Ulkomaisen työvoiman suhteen SDP on halunnut pitää kiinni ns. saatavuusharkinnasta. Ensiksi katsotaan, löytyykö tehtäviin kotimaasta työntekijöitä, ja vasta sen jälkeen myönnetään työnantajalle mahdollisuus hakea ulkomaista työvoimaa.
   Urpilaisen mukaan häntä on huvittanut väite, että SDP olisi ryhtynyt keskustelemaan maahanmuutosta sen takia, että Perussuomalaisissakin siitä keskustellaan. Urpilainen toteaa, että demarit puhuvat siitä siksi, että on tärkeää kehittää sellaiset pelisäännöt ja toimintatavat, jotka mahdollisimman moni suomalainen hyväksyy.
   Muukalaiskammo on voitettava ja rasismi kitkettävä. Kammo ei ole edes kovin johdonmukaista. Kammosta kärsivien mukaan joutilaina seisoskelevat ulkomaalaiset ovat laiskoja pummeja ja työssä käyvät puolestaan vievät suomalaisten työpaikat. Kansainvälisestä solidaarisuudesta vuosikymmenet mekkaloinut SDP on Urpilaisen mukaan avainasemassa myös silloin kun asenteita valtaväestön parissa muutetaan maahanmuuttajille ja vierastyöläisille myönteisiksi.
   (Jos vielä palataan Urpilaisen mainitsemaan vanhaan suomalaiseen kansanviisauteen, useimmat muistanevat myös, miten se jatkuu. Tätä osaa Urpilainen ei jostain syystä mainitse lainkaan.)

   Kirjansa Rouva puheenjohtaja alussa Jutta Urpilainen antaa ymmärtää, että kirja tuli koostettua vähän kiireessä. Tämä on valitettavan helppo uskoa, kun kirjaa lukee. Varsinkin vaalikirjana teos sylkäisee vaaliteemat, sinänsä kohtalaisesti lukuihin jäsenneltyinä ja hyvin tiivistettyinä, rankamaisesti ja raportinomaisesti lukijan silmille. Teksti toimisi ihan hyvin, jos sen esittäisi kalvosulkeisina SDP´n puolueohjelmasta, mutta oikeana kirjana huomattavasti heikommin. Alun muisteluosuudessa Urpilainen vielä antaa lupauksia siitä, että kyseessä olisi ihan oikea ja normaali poliittinen muistelmateos, missä varsinaisen muistelun lisäksi pyritään valottamaan muistelijan ajatus- ja aatemaailmaa, mutta ennen puoltaväliä lukija alkaa helposti jo luopua siitä toivosta.
   Sinänsä kirja onnistuu olemaan tarkoituksenmukainen, Urpilainen osaa esittää sanottavansa ymmärrettävässä muodossa, pelkästään vaalikirjana Rouva puheenjohtaja on ihan toimiva. Olisiko kuitenkin kannattanut tässä vaiheessa jättää varsinainen muistelu kokonaan väliin, se osuus tuntuu nyt tekevän kirjasta muotopuolen. Toivoa sopii, että Urpilainen kirjoittaa myöhemmin oikean muistelmateoksen, ehkäpä itse ja ainakin ilman kiirettä.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Extra
Katja Boxberg: Paavo Lipponen
Gummerus (paino), Nemo 2004
247 sivua


Taloustoimittaja Katja Boxberg (s. 1967) sai ajatuksen Paavo Lipposen tarinan kirjoittamisesta kevättalvella 2002, jolloin hän oli etsimässä Lipposen opiskeluaikanaan päätoimittaman englanninkielisen kirjallisuuslehden Firstin numeroita. Ristiriita NATO-myönteiseltä vaikuttaneen pääministeri Lipposen ja parikymppisen aseistariisunnasta kirjoittaneen kirjallisuuden opiskelijan välillä oli niin ilmeinen, että se pakotti kysymään, mitä neljän vuosikymmenen aikana oli tapahtunut. Oletettavasti moni muukin haluaa tästä tietää, joten tähän kohtaan on paikallaan tarkastella, mitä Boxberg on saanut aiheesta irti.
   Lipponen itse ei halunnut osallistua kirjan tekemiseen, joten Boxberg keräsi tietoa journalistisin menetelmin ja kokosi pienistä palasista muotokuvan. Vuonna 2004 julkaistiin tämän työn tulos, teos nimeltä Paavo Lipponen.

   Paavo Lipponen syntyi vuonna 1941 Turtolassa, joka nykyisin on osa Pelloa. Tämä oli sota-aikaa, monen muun tavoin myös Lipposet olivat evakossa Paavon varhaislapsuudessa. Ja myös Lipposten talo joutui saksalaisten polttamaksi.
   Paavo on metsänhoitaja Orvo Lipposen ja terveydenhoitaja Hilkka Lipposen poika, jo pikkupoikana värikkääksi persoonaksi mainittu. Kylällä on muisteltu, että Paavo oli sota-ajan lapseksi tuhdimman puoleinen. Evakossa ollessaan hän kuuleman mukaan vaati äitiään opettamaan ensimmäiseksi, kuinka ruotsin kielellä pyydetään leipää.
   Nelivuotiasta Paavoa kutsuttiin Terva-Paavoksi, koska toimelias pikkupoika oli huitaissut tervasudilla huovan päällä päivää paistatelleen vauvan raidalliseksi. Ja onhan näitä juttuja, mitä Paavosta edelleen kerrotaan. Boxberg on koostanut Paavon varhaislapsuudesta kertovaan osioon paljon elävää kerrontaa.

   Paavo oli urheilullinen koulupoika, joka kiinnostui jo nuorena myös kirjallisuudesta ja filosofiasta. Lukioiässä mm. Platonin ajattelu oli suuren mielenkiinnon kohteena.

   Lyseossa Paavo oli erään kerran vähän pahemmin napit vastakkain auktoriteettien kanssa. Luokkansa luottopojaksi valittu Paavon nuorempi veli Osmo oli pitänyt eturivin hiljaisen pojan puolta, mikä aiheutti lopulta melkoisen kalabaliikin. Kirkkohistorian opettajan mukaan tämä ei ollut osallistunut virrenveisuuseen tunnin alussa. Pojalla ei ollut virsikirjaa, oman virsikirjansa unohtanut opettaja oli näet lainannut virsikirjan tältä.
   Osmo vedettiin mukaan kärhämään. Opettaja kutsui virsikirjan kohtalon osoittanutta Osmoa valehtelijaksi. Kun Osmo protestoi, opettaja löi tätä kasvoihin.
   Välitunnilla Paavo sitten ihmetteli Osmon turvonnutta naamaa. Syyn selvittyä molemmat Lipposet marssivat opettajainhuoneeseen. Isokokoista Paavoa säikähtänyt opettaja sähisi ovenraosta, ettei ollut lyönyt ketään. Sen sijaan molemmat Lipposet saisivat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytösnumeron alennuksen. (Mutta siinä tilanteessa ei siis enää käytetty fyysistä väkivaltaa, kumpikaan Lipposista ei ollut lyönyt ketään, vaikka toisinkin on julkisuudessa väitetty.)
   Tapaus kuohutti tunteita niin paljon, että Paavo nimesi tämän syyksi eroamiseensa kirkosta.

   Ylioppilaskirjoitusten jälkeen kesäkuussa 1959 Paavo meni armeijaan. Lipposten suvussa oli monta arvostettua sotilasta ja myös oma sotilasura väikkyi tuolloin haaveissa.
   Syystalvella tapahtui onnettomuus, joka tärveli nämä haaveet. Oltiin siirtämässä sinkoa. Joku horjahti. Ja sitten yli 80 kilon paino kaatui suoraan Lipposen kannateltavaksi. Aiemminkin selkä oli vihoitellut, nyt Lipponen joutui kahdeksi viikoksi sotilassairaalaan.
   RUK jäi Lipposelta käymättä. Armeija tuli suoritettua loppuun Kaartin pataljoonassa 1962. Siinä välissä Lipponen käväisi yliopistossa USA´ssa.
   USA´ssa oli radikalismi heräämässä, mistä Lipponen imi vaikutteita. Tuolloin myös neuvostoliittolainen kosmonautti Juri Gagarin oli päässyt avaruuteen, ja tämän johdosta Lipponen pääsi leukailemaan amerikkalaisille kavereilleen Neuvostoliiton edistyksellisyydellä. Hän saikin opiskelukavereiltaan lempinimen punainen peikko.
   Opiskelu sujui paremmin kuin hyvin, Lipponen olisi saanut lukuvuodelle jatkoa niin halutessaan. Pitkän harkinnan jälkeen hän kuitenkin palasi Suomeen.

   Suomessa Lipponen hakeutui täysillä ylioppilastoimintaan. Nuori Lipponen oli radikaali demari, joka oli mukana puuhaamassa Suomeen omaa rauhanliikettä. Aktivistiporukka otti mallin briteiltä, esikuviksi nousivat Committee of Hundred sekä filosofi Bertrand Russell.
   Suomeen perustettiin uusi järjestö Sadankomitea. Tosin ennen kuin Sadankomitea saatiin pystyyn, Pekka J. Korvenheimo pykäsi ylioppilaiden YK-yhdistyksen, mihin Lipponenkin osallistui ensin varapuheenjohtajana ja myöhemmin puheenjohtajana.
   Kun Sadankomitea sitten saatiin liikkeelle, Lipponen osallistui aktiivisesti molempien järjestöjen toimintaan. Sadankomiteassa Lipponen toivoi, että tutkittaisiin, kannattaako Suomessa pitää lainkaan omaa armeijaa. Hän luotti siihen, ettei yksipuolinen aseistariisunta merkitsisi Suomen turvallisuuden heikkenemistä.
   Tämä kannanotto esitettiin viitisen vuotta sen jälkeen, kun Lipponen oli vielä elätellyt toiveita omasta upseerin urasta.

   Lipponen sai aikaan jonkinasteista hämmennystä suhtautumisellaan virolaisemigrantteihin. Suomessa ylioppilaiden emigranttijärjestöt oli leimattu USA´n rahoittamiksi ja kylmän sodan lietsontaan keskittyneiksi propagandayhdistyksiksi. Ylioppilaslehdessä Lipponen valitti, kuinka virolaiset ryhtyivät vastustamaan rauhanomaista kehitystä mustamaalaamalla pääsihteeri Nikita Hruštševin, ja kuinka USA manipuloi Virosta paenneita antamalla näille tukensa ja käyttämään näitä propagandatoiminnassa. Lipponen ei myöskään jaksanut ymmärtää, etteivät pakolaiset käsittäneet Suomen ulkopolitiikkaa, vaikka hän itse kävi sitä näille selostamassa.

   Stipendimatkallaan Yhdysvalloissa Lipponen oli tutustunut Aila-Maria Nikupeteriin. Nuoret ystävystyivät, tunteet lämpenivät entisestään Suomessa Amerikan-vuoden jälkeen. Naimisiin he menivät vuonna 1963. Seuraavana vuonna syntyi tyttövauva, Paulamaria eli Pupsi.

   Vuonna 1966 Lipponen osallistui Pekka Kuusen varamiehenä Tampereella ulkopoliittiseen paneelikeskusteluun. Hän alusti tilaisuudessa aiheesta "Suomen ulkopolitiikan tulevaisuudennäkymät". Lipponen julisti, että Suomen ulkopolitiikka oli ollut liian harvojen käsissä.
   Esitelmästä nousi kohu. Keskustelu uudesta ulkopolitiikasta riehui julkisuudessa pitkään.

   Vuonna 1967 Lipponen pääsi SDP´n puoluetoimistoon tutkimussihteeriksi. Oikeistodemarit eivät tästä ilahtuneet.
   Lipposelta tuli edelleen julkisuuteen kannanottoja. Mm. vuonna 1969 hän kommentoi, että olipa vaalitulos mikä tahansa, vastedes kansanrintamahallitus johtaisi maata.
   Myös presidentti Urho Kekkonen huomioi Lipposen ajatuksia, hän mm. tallensi päiväkirjansa väliin maaliskuussa 1969 leikkeen, missä Lipponen korosti kolmannen maailman sorrettujen oikeutta käyttää väkivaltaa.

   Kalevi Sorsa valittiin SDP´n puoluesihteeriksi vuonna 1969. Hän löysi itselleen tukijoita Paavo Lipposesta ja Ulf Sundqvistista. Sorsan alaisuudessa Lipponen nimettiin vuonna 1971 puolueen kansainvälisten asioiden sihteeriksi, missä tehtävässä hän hoiti puolueen asiat sekä itään että länteen.
   Lipposen ja Sorsan välit alkoivat olla huononemaan päin. Omapäinen ja itsenäinen Lipponen ei ehkä vaikuttanut riittävän lojaalilta. Lipponen puolestaan ärsyyntyi yhä enemmän Sorsan ympärillä pyörivästä suljetusta sanansaattajien ringistä.

   1978 oikeistodemarius alkoi sitten nostaa Lipposessa päätään. Työläisnuorisopäivillä Lahdessa hän totesi, ettei keskitetty sosialismi tahdo pärjätä kapitalismille. Suomen sekatalousjärjestelmä sen sijaan oli osoittautunut elinvoimaiseksi. Tämäkin lausunto herätti kohua.

   Vuonna 2000 pääministeri Lipponen arvosteli Kekkosen valtakautta sanomalla, että jokaisen poliitikon piti olla Kekkosen taskussa, ja että ne, jotka eivät suostuneet sinne menemään, saivat tuntea sen nahoissaan. Hetken näytti, ettei Lipposella itsellään olisi 1970-luvun alussa ollut pienimpiäkään vaikeuksia siihen taskuun pujahtamisessa.
   16.1.1973 Lipponen piti alustuksen Kekkoselle ja illallisvieraille. Alustuksen jälkeen Kekkonen ilmoitti, että ulkoministeriössä oli pian odotettavissa muutoksia ja henkilövaihdoksia. Nimitykset saattaisivat koskea myös sosialidemokraatteja, sellaisia kuin oli kyseisessä tapaamisessa koolla. Lisäksi, jos Kekkosen jatkoaika toteutuisi (seuraavana päivänä käsiteltiin eduskunnassa Kekkosen virkakauden pidentämistä), tämä tarvitsisi ulkopoliittisen avustajan ja halusi sen SDP´sta. Jatkot pidettiin pääministerin virka-asunnossa Kesärannassa, mukana oli myös Lipponen.
   22.1. Lipponen paljasti ystävilleen Kekkosen tarjonneen ulkopoliittisen avustajan paikkaa hänelle. Ja hän otti tarjouksen kiittäen vastaan. Myöhemmin Lipposen mieli kuitenkin muuttui. Jälkeenpäin hän on kommentoinut kieltäytymistään halulla säilyttää riippumattomuutensa. Tosin, ennen kuin Lipponen oli ehtinyt itse ilmoittaa kieltäytymisestään, hän olikin saanut kuulla, että Kekkonenkin oli tullut toisiin ajatuksiin ja valinnut Jaakko Kalelan.

   1979 pääministeriksi noussut Mauno Koivisto kutsui Lipposen poliittiseksi sihteerikseen. Tarkoituksena oli turvata tiedonkulku SDP´n puoluetoimiston sekä pääministerin kanslian ja muun ministeriryhmän välillä. Koivistolla ei ollut liittolaisia puoluetoimistossa, kun taas Lipponen oli viettänyt siellä jo yli kymmenen vuotta.
   Keväällä 1981 Koiviston asema horjui, Keskustapuolueessa yritettiin kaataa hallitusta. Lisäksi Koiviston ja SDP´n eduskuntaryhmän välit olivat viilenneet jäätymispisteeseen. Muutamat katsoivat, että Koivistolle olisi tehnyt hyvää olla eduskunnassa opettelemassa yhteisten asioiden hoitoa.
   Sen lisäksi, että Lipponen toimi pääministerin oikeana kätenä, hän pääsi myös seuraamaan Kekkosen kauden päättymistä aitiopaikalta.

   Kekkonen erosi syksyllä 1981. Sitten ryhdyttiin uutta presidenttiä valitsemaan. SDP´n ehdokas oli Koivisto.
   Paasikiviseurakin oli kutsunut ehdokkaat paneelikeskusteluun. Tästä tilaisuudesta Koivisto totesi, että hänellä oli muuta tekemistä. Vara-Manuna esiintyi muiden hämmästykseksi Lipponen, joka puhui Paasikiven-Kekkosen linjan turvaamisesta.

   Boxberg näkee Koivistossa ja Lipposessa yhteisiä piirteitä. Nämä piirteet auttoivat yhteisymmärryksen synnyssä. Molemmat ovat oman tiensä kulkijoita, kirjaviisaita, itsepäisiä, töksähteleviä, besserwissereitä. Lisäksi molemmilla on taipumus kriittiseen kielenkäyttöön. Ehkä tiiveimmin heitä yhdisti kuitenkin molempien kokema suoranainen kepulaiskammo, mikä on Boxbergin mukaan suurelta osin perua Koiviston hallituksen kaudesta 1979-1981.

   Sitkeästi SDP´n johtotehtäviin pyrkineen Lipposen nousu poliittiselle huipulle oli vaikeaa. Kansanedustajaksi hänet valittiin ensimmäisen kerran tosin jo vuoden 1983 eduskuntavaaleissa, mutta seuraavissa vaaleissa 1987 kannatus oli enää vain 2.594 ääntä.
   Syksyllä 1986 ilmestyneestä Muutoksen suunta -kirjasta ei ollut apua. Kirjassa Lipponen analysoi rakennemuutosta Suomessa ja pohti teknologian merkitystä talouskasvulle. Kovinta kyytiä saivat luonnonvarojen riittämättömyydellä synkistelleet kasvukriitikot. Myöhemmin pääministerikaudellaan ydinvoiman kannalla voimakkaasti ollut Lipponen esiintyi kirjassaan vielä ydinvoiman vastustajana.
   Vuonna 1987 Lipposen ura oli laskusuunnassa. Sen lisäksi, että hän putosi eduskunnasta, hän myös meni SDP´n puoluesihteerikisaan häviämään Ulpu Iivarille. Yleisesti arveltiin, että Kalevi Sorsa vaikutti Iivarin valintaan. Puolueessa jotkut arvelivat, että puolueen puheenjohtajan paikalta vetäytymässä ollut Sorsa ei ollut halunnut jättää uutta puheenjohtajaa Pertti Paasiota sellaisen puoluesihteerin armoille, joka todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin olisi tempaissut maton alta.
   Vuonna 1990 Lipponen haastoi puheenjohtaja Paasion. Siinä kapinassa Lipponen sai pahasti selkäänsä ja turhautui. Hän irrottautui luottamustehtävistään ja teki tovereille selväksi, mitä ajatteli puolueensa puheenjohtajavalinnasta ja linjasta ylipäätään.

   Lopulta kesäkuussa 1993 monen yrityksen jälkeen Lipponen pääsi SDP´n johtoon. Siinä vaiheessa kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että puolue sai vetäjäkseen innokkaan EY´n kannattajan. Jo Lipposen 50-vuotisjuhlien yhteydessä (1991) juhlapaikkana toiminut Käpylän työväentalo oli ollut koristeltu Suomen lipun lisäksi EY-lipulla.
   Tiedotusvälineissä Lipposen valintaan suhtauduttiin myönteisesti. Kehuttiin Lipposen pitkää kokemusta ja kansainvälistä osaamista. Kuitenkin jo syksyllä 1994 julkinen kuva alkoi himmetä. Yksityiselämässä oli vaikeuksia, avioero oli tulossa. Ja keväällä 1995 olivat tulossa eduskuntavaalit. Vaalitenteissä ensimmäiset esiintymiset menivät niin pahasti penkin alle, että poliittisten kilpailijoidenkin teki välillä pahaa katsoa. Ja varsinkin TV-keskusteluissa Keskustan Esko Ahon kanssa Lipponen antoi erityisen jähmeän vaikutelman. SDP´n harvinaislaatuisen kova gallup-kannatus oli alkanut sulaa uhkaavasti.
   Sitten SDP´n puoluekonkari ja entinen kansanedustaja Esko Niskanen sai idean. Hän ehdotti, että Lipponen mainitsisi jossain puheessaan kuin ohimennen erään toisen hidaspuheisen mieshenkilön.
   SDP´n vaalikampanjan virallisissa avajaisissa kuultiin sittemmin tunnetuksi tullut repliikki "Saatan olla hidaspuheinen, mutta niin oli Mooseskin". Monet katsoivat jälkikäteen, että Niskasen oivallus oli käänteentekevä.
   Vaaleissa SDP´n kannatus oli yli 28 %. Lipposesta tuli pääministeri.

   Lipposella oli tavoitteena muodostaa laajapohjainen hallitus, missä olisi mukana kaksi isoa puoluetta kolmesta. Lisäksi hallitukseen piti saada RKP, Vihreät ja Vasemmistoliitto.
   Periaatteessa Keskustakin olisi tullut kyseeseen. Boxberg näkee, että Kokoomus valikoitui Keskustan sijaan siksi, että melko pian SDP´ssa huomattiin, ettei Keskustassa osoitettu "läheskään riittävää valmiutta" sitoutua koviin leikkauksiin. Kokoomukselle kyseiset leikkauslistat sopivat huomattavasti paremmin.

   Pääministerinä Lipponen keskittyi alusta alkaen EU-politiikkaan. Sektoriministerit huolehtivat omista aloistaan ja pääministerin lähipiiri kantoi vastuun juoksevista asioista. Ulkopolitiikassa tavoitteena oli vahva sitoutuminen Euroopan Unioniin. Talouspolitiikan tärkein tavoite oli työttömyyden puolittaminen.

   SDP´ssa kuultiin pian kriittisiä äänenpainoja. Lipposen väitettiin harjoittavan kokoomuslaista politiikkaa. Lipposta pidettiin umpimielisenä jurottajana, jonka ajatuksenjuoksusta oli vaikea päästä perille. Entinen SDP´n kansanedustaja Antti-Veikko Perheentupa toteaa, että kuten Sorsa ja Koivisto, myös Lipponen torjui keskustelun paitsi toisinajattelijoiden, usein myös aiempien tukijoidensakin kanssa.

   Kahinaa oli monenlaista. Hallituksessa SDP´n kannatus putosi. Eräänä syynä oli ex-pankinjohtaja, SDP´n ex-puheenjohtaja Ulf Sundqvistin korvausten kohtuullistaminen. Vielä syyskuussa 1998 palattiin tähän aiheeseen entisen ministerin Arja Alhon esiintyessä Timo Harakan kanssa TV-keskustelussa. Ohjelmassa esitettiin väite, että Lipponen olisi ollut asiassa aloitteellinen.
   Oikeuskansleri ei kuitenkaan löytänyt Lipposen toimista huomautettavaa. Silti monille jäi vaikutelma, että Alhosta tehtiin jupakassa yleinen syntipukki.
   Myös lupaus työttömyyden puolittamisesta muistettiin. Työttömien määrä oli ollut 365.000, ja se kyllä laski tuntuvasti, Lipposen ensimmäisen hallituksen lopettaessa työttömiä oli 267.000. Mutta ei työttömien määrä suinkaan puolittunut, pudotus oli n. 27 %, niin rehvakkaan lupauksen pitäminen olisi edellyttänyt vähenemistä vielä n. 85.000 työttömän verran.
   Kevään 1999 eduskuntavaaleissa kannatustaan lisäsivät Keskusta ja Kokoomus, SDP putosi tuntuvasti. Silti SDP piti edelleen suurimman puolueen asemansa. Näin Lipponen jatkoi pääministerinä.
   Boxberg näkee, että SDP pysyi suurimpana puolueena erityisesti ay-liikkeen ansiosta. SAK´n demarit mobilisoivat massiivisen propagandakoneiston repostelemaan Keskustan työreformia. Vaalistrategia oli yksinkertaisesti Keskustan politiikalla pelottelu.
   Lipposella on ollut usein vaikeuksia puhua Keskustasta kiihtymättä. Tästä hänelle on esitetty kommenttia myös omasta puolueestaan. Esim. Erkki Liikanen piti erään kerran pitkän esitelmän siitä, kuinka Lipponen samaan aikaan sekä hajottaa sosialidemokraatteja että yhdistää keskustalaisia.
   
   Alkuvuonna 2001 Lipposen asema SDP´n puheenjohtajana alkoi horjua. Puolueen vasen siipi alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä hallitusyhteistyötä Kokoomuksen kanssa. Vaikeina aikoina demarit olivat vielä pysyneet, vaikkakin vastahakoisesti, hallituksen talouspoliittisilla linjoilla. Kun sitten arveltiin, että rahaa on tulossa ovista ja ikkunoista valtion kassaan, ryhdyttiin entistä äänekkäämmin vaatimaan tulojen uudelleen jakamista. Lipposta arvosteltiin Eurooppa-politiikkaan keskittymisestä, vähempiosaisten unohtamisesta, virkamiesten sokeasta seuraamisesta ja kokoomuslaisen valtiovarainministerin kanssa kaveeraamisesta. Lipposta jopa haukuttiin oikeistodemariksi.
   Muutoksen kaipuu kuitenkin laimeni nopeasti, kun talousnäkymät synkkenivät ja 11.9.2001 tehtiin massiivinen terrori-isku Yhdysvalloissa. Vuoden 2002 puoluekokouksessa ulkoministeri Erkki Tuomioja haastoi Lipposen, mutta ei ollut erityisen lähellä valituksi tulemista. Tosin lähes 40 %´n ääniosuus oli helppo tulkita näpäytykseksi Lipposelle.

   Tiivistyvän EU´n oppia noudattava Suomi päätti jo varhaisessa vaiheessa osallistua rahaliitto EMU´n kolmanteen vaiheeseen ensimmäisten maiden joukossa. Rahaliitto oli juuri sellainen ydin, mihin Lipposen mielestä oli syytä pyrkiä. Lipponen turhautuikin muiden Pohjoismaiden EU-politiikkaan, nämä kun halusivat pysyä rahaliiton ulkopuolella.

   Alkusyksystä 1999 oli käynnistynyt kamppailu EU´n elintarvikeviraston sijoituspaikasta. Kilpailijoina olivat Suomen Helsinki ja Italian Parma. Sitä vääntöä kestikin sitten yli neljä vuotta.
   Elintarvikevirastosta tuli Lipposelle iso asia. Sen lakaiseminen maton alle ei enää myöhemmin onnistunut.
   14.3.2003 voitonriemuinen Lipponen sitten meni ilmoittamaan sopineensa Italian pääministerin Silvio Berlusconin kanssa, että virasto sijoitetaan sittenkin Suomeen. Ajoitus oli mahtava, eduskuntavaaleihin oli tuolloin vajaat kaksi vuorokautta. SDP´n vaalikampanjaa vauhdittamassa ollut Ruotsin pääministeri Göran Perssonkin hehkutti päätöksen merkitystä.
   Eduskuntavaalit pidettiin 16.3. Kaksi päivää myöhemmin Lipponen soitti Kauppalehden toimitukseen, Kauppalehti kun oli mennyt väittämään, että elintarvikevirasto puolitettaisiin Helsingin ja Parman kesken. Lipponen teki selväksi, että koko virasto oli tulossa Suomeen. Boxberg arvelee, että Lipposen henkilökohtainen yhteydenotto kertoo ainakin virastokädenväännön paisuneista mittasuhteista.
   Oliko siitä pitkäaikaisesta mekkaloinnista sitten mitään apua? Joulukuussa 2003 asia sitten ratkesi. Italiaan se elintarvikevirasto meni. Eikä SDP edes saanut pidettyä Keskustaa vaaleissa takanaan.

   Eduskuntavaalikampanjoinnin ajan Lipposella oli repivä riita Keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen kanssa Suomen ulkopolitiikasta. Jäätteenmäki syytti Lipposta kaveeraamisesta USA´n presidentti George W. Bushin kanssa Irakin vastaisen sodan valmistelun aikana. Tästä Lipponen loukkaantui pahasti.
   Eduskunnan puhemieheksi siirtynyt Lipponen moitti seuraavana kesänä Suomen suhtautumista Yhdysvaltoihin. Hän näki suhtautumisen taustalla olevan kylmän sodan ajoilta periytyvän salauskollisuuden silloista Neuvostoliittoa kohtaan, mikä sitten näkyi kummallisena kaunana Yhdysvaltoja kohtaan.
   
Boxberg näkee, että alkuvuodesta 2003 käyty Irak-jupakka jätti alleen periaatteellisemman ulkopoliittisen keskustelun Suomen EU-linjauksista suhteessa valmisteilla olleeseen EU´n perustuslakiin. Boxbergin mielestä olisi pitänyt käydä keskustelua Suomen turvallisuuspolitiikan keskeisistä haasteista ja sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Kuitenkin Lipponen ryhtyi tekemään selkoa ajattelustaan vasta vaalien jälkeen.
   EU´n yhteiseen puolustukseen osallistuminen olisi Lipposen mielestä ilman muuta Suomen etujen mukaista, ulkopuolelle jättäytyvä Suomi luisuisi omaa maantieteellistä erityisasemaansa korostavaksi reunavaltioksi. Boxbergin näkemys on, että Lipponen asettui epäsuorasti kannattamaan myös NATO-jäsenyyttä. Tosin konkreettiset kannanotot hän puhemiehen asemaansa vedoten ilmoitti yleensäkin jättävänsä hallitukselle ja presidentille.
   Tämä ei tarkalleen ottaen pitänyt paikkaansa, varsinkin EU-politiikassa Lipponen alkoi neuvoa aktiivisesti uutta Matti Vanhasen hallitusta. Lipposella näytti olevan kova huoli unionin ytimeen tähdänneen politiikkansa tärveltymisestä.
   Politiikan viitoittaminen kyllä kuului osaltaan myös SDP´n puheenjohtajalle, mutta monet odottivat eduskunnan puhemieheltä neutraalimpaa asennetta. Hallituksen tunnot lienee pelkistänyt pääministeri Vanhasen kylmä kommentti, minkä mukaan EU-asioista päättävät he, jotka ovat tehtäviin valitut.

   Jos Lipponen olikin kova arvostelemaan muita, myös häntä arvosteltiin. Jo Lipposen toisen pääministerikauden aikana kritiikki oli voimistunut, ja kauden jälkeen se voimistui edelleen.
   Lipposen toiminnassa alettiin nähdä aivan selvää epäjohdonmukaisuutta. Boxberg muistuttaa esim. että Suomi oli ensin Lipposen johdolla vastustanut suunniteltua "EU-presidentin" virkaa. Sitten Lipponen itse nostettiin kyseiseen virkaan ehdokkaaksi ja "yllättäen" Lipponen ilmoittikin, ettei viran perustamista sittenkään ollut syytä vastustaa.

   Lipposella on pitkään ollut ongelmallinen suhde mediaan. Boxberg listaa pitkän luettelon kahnauksia, joista muutama mieliinpainuva seuraavassa.
   Syksyllä 1996 Lipponen hakeutui sairaalaan rytmihäiriöiden takia, mikä uutisoitiin. Lipposen mukaan mediassa oli aiheesta kauheat riekkujaiset.
   Syksyllä 1997 Lipponen haukkui "bättre folkia" edustavan Hufvudstadsbladetin. Hieman myöhemmin Lipponen moitti Keskustan Suomenmaata, koska lehti oli Lipposen mielestä vääristellyt Suomen Gallupin tutkimuspäällikön haastattelua. Tästä kun meni pari viikkoa, niin Kotimaa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius kuuli, ettei lehden enää tarvitsisi pyytää haastattelua Lipposelta - siellä kun ensin oli pyydetty haastattelua, mihin Lipponen ei ollut myöntynyt, ja sitten kun Lipposelle myöhemmin olisi sopinut, lehdessä katsottiin, että ajankohta oli huono.
   Lipponen seuraa tarkasti lehdistön kirjoittelua paikallislehtiä myöten. Jos esim. paikallislehden kolumnisti arvosteli ikävästi pääministeri Lipposta, pääministeri saattoi henkilökohtaisesti tarttua puhelimeen hyvinkin rivakasti.
   Kevään 2003 eduskuntavaalien jälkeen Lipposen välit median kanssa huononivat entisestään. Puhemiehenä Lipponen rajoitti tiedotusvälineiden liikkumista ja työskentelyä eduskuntatalossa. Ja tästähän hän sitten sai kuulla medialta. Ja sen jälkeen median edustajat saivatkin kuulla olevansa omaan napaansa tuijottavia talonvaltaajia ja kaunakolumnisteja.
  Kirjassa esitellään monen henkilön näkemyksiä siitä, mistä johtuu Lipposen ärtynyt suhtautuminen mediaan. Risto Uimonen, HeSan taannoinen pääkirjoitustoimittaja, arveli vuonna 1995, että Lipponen käyttää tietoisesti hyväkseen mainettaan, jotta pystyisi pitämään vastapuolen hiljaa. Siinä välttyy perustelemasta ylimääräisiä, jos sulkeutuu vain omaan suosioonsa. Lipposen opiskelukaveri Pekka Peltola näkee Lipposelle käyneen kuten monelle pitkään hallinneelle päättäjälle: Lipposesta tuli ylimielinen besserwisser, hänellä meni valta päähän.

   Katja Boxbergin teos Paavo Lipponen on ehjä ja kokonainen esitys kohteestaan Paavo Lipposesta. Kirjoittaja on käynyt läpi materiaalia laajalla rintamalla saaden lopputuloksesta laajan ja monin paikoin  seikkaperäisen kokonaisuuden. Kerronta pysyy kaiken aikaa asiallisen sujuvana ja helppolukuisena. Vaikka teos onkin kirjoitettu kurinalaisesti, jopa pitkälti samaan tyyliin kuin väitökset ja muut tutkijoiden tekemät "korkeamman asteen" tieteelliset julkaisut, lukuisat anekdootit keventävät lukukokemusta huomattavasti.
   Lipposen mieleen tuntuu olevan suhteellisen vaikea päästä. Vaikka Boxberg pystyykin toisinaan raottamaan ikkunaa Lipposen mielenmaisemaan, oikein tarkkaa henkilökuvaa hänkään ei pysty piirtämään. Oikeastaan syvimmälle tässä päästään ns. toiminnan kautta. Eniten Lipposesta kertoo aina se, mitä hän on tehnyt - harrastustoiminta ym. aktiviteetit, kulloinenkin kiinnostuksen kohde tai päämäärä uran suhteen tai vapaa-aikana jne. - selitykset ovat aina pelkästään selityksiä ja usein enemmänkin perusteltuja arvauksia.
   Kirjan aihe on siis suhteellisen haasteellinen, mutta hyvin Boxberg on projektin loppuun vienyt. Vaikka Lipponen tavallaan jääkin vähän tuntemattomaksi, etäiseksi ei kuitenkaan. Varsinkin tuntemukset niin tappion kuin voitonkin hetkillä näyttävät Lipposen hyvin inhimillisenä, jopa herkkänä henkilönä. Vaikka kerronta on objektiivista, eikä Lipposta nosteta korokkeelle mitenkään kritiikittömällä suhtautumisella, mistään parjauskirjasta ei sentään ole kysymys, kyllä Lipponen saa kirjassa ymmärrystä ja sympatiaa osakseen. Tätä kirjaa on oikeastaan melko helppo mainostaa niin Lipposen kannattajille kuin vähän kriittisemminkin suhtautuville, siinä välissä olevista puhumattakaan.

   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto
Arja Alho: Kovan tuulen varoitus
Otava (paino), Like/Into 2009
128 sivua


Viime vuonna ilmestyi kaksi sosialidemokraatin kirjoittamaa kirjaa, joissa SDP´n entinen puheenjohtaja Paavo Lipponen oli suuressa roolissa. Toinen kirja oli Lipposen itsensä kirjoittama muistelmateos, missä Lipposta arvostetaan näistä kirjoista vähän enemmän, ja toinen on Arja Alhon kirjoittama analyysi SDP´n tilasta, missä Lipposta arvostetaan vähän vähemmän. Otetaan tässä Seppo Kääriäisen Keskusta-analyysin jatkoksi Alhon näkemys SDP´n tilasta, ja tarkastellaan sitten seuraavan päivityksen yhteydessä, miten Kokoomus on edennyt ensi kevään eduskuntavaalien tämänhetkiseksi ennakkosuosikiksi.

   Arja Alho on tähän mennessä toiminut kansanedustajana vuodet 1983 - 1999 ja 2003 - 2007. Hänestä tuli Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen toinen valtiovarainministeri, joka oli varsin usein hankauksessa muiden eturivin poliittisten toimijoiden kanssa, ja hän joutuikin jättämään ministerikautensa kesken. Julkisuudessa Alhosta tehtiin kävelevä poliittinen katastrofi, jolle ei hirveän paljon ymmärrystä ole löytynyt kollegoiden muistelmissa eikä poliittisissa analyyseissä.
   Vaikkei Alho ministerinä ollutkaan sieltä pätevimmästä päästä, se ei suinkaan tarkoita, etteikö hänellä saattaisi muuten olla poliittista näkemystä. Entinen sisäpiiriläinen ja pitkäaikainen kansanedustaja tietää, mitä Lipposen hallituksessa tehtiin ja millaiset toimintatavat olivat käytössä. Valtiotieteen maisteri Arja Alho osaa tehdä poliittista analyysiä sen verran, että hänen pamflettinsa Kovan tuulen varoitus kannattaa käydä tässä läpi.

   Alho tekee kirjassaan heti selväksi, että SDP´n ongelmat juontuvat suureksi osaksi Lipposen pääministerikaudelta. Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana uusliberalismi vakiinnutti asemansa suomalaisessa talouspolitiikassa, tarkalleen ottaen helmikuussa 1996. Tuolloin hallituksen neuvottelussa sovittiin ilman minkäänlaista poliittista valmistelua valtiontalouden lisäsäästöistä.
   Hallituksen neuvottelu budjettikehyksestä aikaistettiin, joten sovittuja kahdenkeskisiä valtiovarainministerin ja kunkin sektoriministerin neuvotteluja ei ehditty pitää. Hallituspuolueet eivät myöskään saaneet etukäteen keskustella omien eduskuntaryhmiensä kanssa asiasta, koska niin oli sovittu.
   Tuolloin oltiin tehty henkilövaihdoksia avainpaikoille. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli vaihtunut Sauli Niinistöön. Valtiosihteeri Eino Keinänen valtiovarainministeriöstä lähti Postipankkiin, tilalle otettiin pääministeri Paavo Lipposen valtiosihteeri Raimo Sailas. Sailaksen pätevyyttä uuteen virkaansa epäiltiin, joten asia ratkaistiin nimittämällä Johnny Åkerholm alivaltiosihteeriksi. Tämä avasi väylän Martti Hetemäelle kansantalousosaston ylijohtajaksi. Uusi budjettipäällikkö oli Erkki Virtanen.
   Toimittaja Johanna Korhonen väitti kaksi vuotta myöhemmin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä kyseisten herrojen olevan Suomen käytännön talouspolitiikan vallankäyttäjät. Nämä korostivat rahan arvon vakautta, hidasta inflaatiota ja sitä, että taloutta ohjaavat markkinat eikä julkinen valta.

   Alho näkee tutkija Jouko Kajanojan olleen oikeassa tämän todettua, että Suomessa tapahtui ensin moraalinen käänne uusliberalismille otolliseksi, mikä sitten kääntyi suoranaiseksi uusliberalistiseksi politiikaksi. Ennen 1990-lukua talouskasvusta oli osa käytetty huono-osaisten suhteellisen aseman parantamiseen. Silloin olennaista oli suunnata lisäsijoituksia koulutus- ja terveyspoliittisiin toimenpiteisiin, joilla luotiin menestyksellisen elämän edellytyksiä niillekin, jotka eivät olleet onnekkaita elämän sosiaalisen tai geneettisen perimän arpajaisissa. Tästähän oli ollut seurauksena tasa-arvon lisääntyminen ja sitä kautta koko yhteiskunnan menestys.
   Rahoitusmarkkinat vapautettiin Suomessa 1980-luvulla. Alho näkee tämän sinänsä perusteltuna toimenpiteenä, mutta uuden vapauden ja puutteellisten valvontajärjestelmien aiheuttama euforia sai pankinjohtajat aivan holtittomaan luotonantoon.

   Vuoden 1996 säästöt katkaisivat hyvinvointivaltion selkärangan eli kuntien peruspalvelujen rahoituksen. Kunnathan vastaavat sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista sekä lähes kaikesta tuesta, mitä ihmiset julkiselta vallalta saavat. Kuntien palvelut ovat juuri sitä hyvinvointivaltiota, mistä ihmiset haluavat pitää kiinni, mutta mitä kuitenkin koko ajan murennetaan.
   Alho ei pystynyt vakuuttamaan ministerikollegoitaan säästöpäätösten typeryydestä, asiasta kun ei saanut puhua. Asian valmistelu pidettiin ministeriössä salassa.

   Taloustieteilijä Paul Romer esitti vuonna 1990 endogeenisen kasvun teorian. Teoriassa korostetaan aineettoman pääoman merkitystä. Kestävä kehitys edellyttää panostusta puhtaisiin teknologioihin, jotka vähentävät ihmiskunnan ympäristölle aiheuttamaa kuormitusta.
   Alho muistuttaa entisen presidenttimme Urho Kekkosen puheesta Helsingin ylioppilaskunnan satavuotisjuhlassa vuonna 1968. Puheessa todettiin mm. että tinkiminen koulutuksessa jarruttaa sitä kehitystä, joka takaa meille aseman sivistyskansojen joukossa - kansassa piilevä lahjakkuus on arvokkain malmimme, sen löytämiseen ja rikastamiseen perustuu kaikkinainen kasvu. Vaikka puhe on yli 40 vuotta vanha, se on Alhon mielestä edelleen tärkeä ja ajankohtainen.

   Julkiset tutkimus- ja tuotekehitysapurahat kieltämättä kasvoivat Lipposen pääministerikaudella. Toisaalta tuona aikana kannusteiden vaikuttavuutta ei pohdittu lainkaan. Apurahoja ohjattiin myös erittäin vahvoille yrityksille kuten Nokialle. Ja samaan aikaan hallitus leikkasi suoria yritystukia, koska katsoi niiden vääristävän kilpailua. Yliopistojen perusrahoitusta ei tuolloin turvattu ja siksi innovaatioiden perusta jäi Suomessa heikoksi. Alhon mukaan Suomi on edelleen 99-prosenttisesti innovaatioiden tuontimaa eikä viejä.
   Erääksi suureksi virheeksi Alho esittää nopeiden laajakaistayhteyksien rakentamisen lykkäämisen markkinoiden tehtäväksi, valtion olisi pitänyt rakentaa koko maan kattava verkko. Verkkoa ja sen mahdollisuuksia ei enää järjestetty samalla tavoin tasa-arvoisesti kuin aiemmin kaikkien oikeutta maksuttomaan opetukseen, vaikka kyse on Alhon mielestä samanlaisesta projektista, siis koko väestön mahdollisuuksista päästä tulotasosta riippumatta uuden tiedon äärelle.

   Kun vuoden 1999 eduskuntavaalit olivat lähestymässä, Alho pelkäsi veret seisauttavaa SDP´n vaalitappiota. Hän näki tulevan tappion estämisen vaativan harjoitetun politiikan muuttamista ja kansalaisten luottamuksen palauttamista. Ja tämä luottamuksen palauttaminen taas olisi vaatinut voimakasta solidaarisuutta heikommassa asemassa olevia kohtaan. Heitä ovat Alhon mukaan esim. työmarkkinatuen saajat, jotka olivat joutuneet varsinkin Lipposen ensimmäisen hallituksen säästötoimien kohteeksi rankemman kautta.
   Lipponen veti toisenlaista linjaa. Hän murahti, että vaaleihin mennään sosialidemokraattisena liikkeenä, presidenttipuolueena ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä, sekä Eurooppa-politiikalla. Piste.
 
   Eräs tunnettu kuhmu SDP´n kannatukselle syntyi siitä, kun Lipponen pyysi toista valtiovarainministeriä eli Alhoa etsimään ratkaisua STS-pankin johtajille määrättyjen vahingonkorvausten ongelmiin. Alho teki työtä käskettyä ja kaiken piti olla tullut kuntoon juridisesti. Sopimus syntyi vasta kun Korkeimman oikeuden päätös oli annettu ja oli aika tehdä väistämätön siirto.
   Sopimus olisi normaalisti jäänyt salaiseksi. Alho arveli kuitenkin, että olisi reilua julkistaa kyseinen sopimus.
   Julkisuudessa sopimusta sitten reposteltiin, eikä julkisessa keskustelussa huomioitu lainkaan, että sopimuksessa kohtuullistettiin STS-pankin johtajille määrättyä yhteisvastuullista korvausta - mediassa kaikki henkilöitiin Ulf Sundqvistiin, joka ei itse sentään kaikkia velkoja ollut tekemässä.
   Alho oppi kantapään kautta, ettei kriisin keskellä oleva toimija voi vaikuttaa julkisen keskustelun käänteisiin. Alho olisi kaivannut kipeästi kunnon selustatukea, mutta yksikään toveri ei apuun tullut.
   Lipposen hallitus antoi toisaalta kylmää kyytiä monelle muulle velkaantuneelle. Noin 60.000´n ihmisen velat päätettiin myydä ulkomaisille perintäyhtiöille. Saatavia oli n. 12 miljardia (12.000.000.000) markkaa eli n. 2.000.000.000 euroa. Velat myytiin halvalla, summa oli 5 % niiden arvosta.
   Tämä velkojen myynti herätti Valtion tarkastusviraston mielenkiinnon. Seppo konttisen Salainen pankkituki -kirjan mukaan viraston kanta oli, että valtion tulisi maksaa velallisille viidensadan miljoonan markan korvaukset.  
   Valtio ei maksanut. Lipposen hallitus ohitti tarkastusviraston  kannan ja julisti raportin salaiseksi.

   Kuten odotettavissa oli, SDP koki vuoden 1999 eduskuntavaaleissa tappion. Myös Alho itse putosi eduskunnasta. SDP pysyi kuitenkin suurimpana puolueena ja entinen hallituspohja jatkoi.
   Alhon mielestä tässäkin tehtiin virhe. Hän olisi nähnyt mieluummin Keskustan hallituksessa Kokoomuksen tilalla. Näin oltaisiin saatu stoppi Kokoomuksen paisumiselle ja sen innolle romuttaa hyvinvointivaltio.

   Kaikki kamaluudet eivät Alhon mielestä johdu Lipposen hallituksen toimista. Myös Vanhasen hallitukset saavat osakseen kritiikkiä. Erityisen kammottavana yksittäisenä poliittisena tekona Alho pitää Vanhasen ensimmäisen hallituksen luopumista varallisuusverosta. Ja vielä hirveämmäksi tilanteen teki, että sosialidemokraattinen valtiovarainministeri oli asiaa hyväksymässä.
   Verosta luopumisen yhteydessä piti tehdä jotain tavallisten ihmisten eteen. SDP´n ryhmä päätti budjettikokouksessa parantaa työmarkkinatukea. Mutta sitten budjettiriihestä putkahtikin kahden euron korotus eläkkeisiin. Alho ei ollut tyytyväinen.
   Saatiin sentään jonkinlainen köyhyyspaketti aikaan. Kelan maksamaa elatustukea yksinhuoltajille nostettiin 5,95 euroa/kk. Kaksi miljoonaa euroa sijoitettiin kahdensadan sotaveteraanin parempaan hoitoon. Ja olihan siinä muutakin, tässä mittakaavassa. Oikean suuntaisia asioita ilman muuta, mutta kun kurjuus lisääntyi edelleen, näpertelyähän se oli. Ja samaan aikaan suurituloisten suuret tulot olivat edelleen kasvamassa, ja nopeasti.

   Eduskuntavaalit olivat Alhon mielestä täysi katastrofi, sekä sosialidemokraateille että Vasemmistoliitolle. Ja Kokoomus otti samoissa vaaleissa suurvoiton. Voimasuhteet kiepsahtivat kerralla kunnolla.
   Alho näkee SDP´n tappion syynä ensinnäkin sen, että puolueen yhteys kansalaisyhteiskuntaan on katkennut. Lisäksi puolueen poliittinen linja on jo pitkään epäuskottava, mitä vaalikampanjakin vain vahvisti. Teot ja puheet eivät kohdanneet. Puolueen johdossa oltiin tehty paljon virheitä.
   SDP´n puoluehallitus perusti työryhmän analysoimaan tappion syitä. Työryhmälle Alho viestitti, että tärkeää olisi ollut sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Esim. opiskelijoilta oltiin peritty opintotukea takaisin tulorajojen ylityttyä, mutta perusteettomiin optiovoittoihin ei päästy kiinni sitten millään. Myös vähimmäistoimeentuloturvaa varottiin uudistamasta, tekosyyllä, että uudistukset olisivat kannustaneet joutilaisuuteen. Alho kuitenkin pitää selvänä, että nykyiset pykälät ne toimeliaisuuden estävät.
   Työryhmä ei liiemmälti kiinnittänyt huomiota rökäletappioon, vaan hehkutti vanhaa murskavoittoa vuoden 1995 eduskuntavaaleissa todeten, että siitä alkoi hyvinvointivaltion pelastustyö, missä onnistuttiin määrätietoisella tallouspoliittisella ohjelmalla.
   Vuoden 2003 eduskuntavaaleihin SDP oli lähtenyt teemalla turvata palvelut. Siksi puolue oli vastustanut veronkevennyksiä. Vaalien jälkeen SDP´n jatkaessa hallituksessa veroja kevennettiin, mutta palvelujen ja sosiaaliturvan epäkohtien korjaamiseen ei rahaa enää riittänytkään samalla tavalla.
   SDP´n oma arvio oli, että se ei pystynyt uskottavasti viestimään saavutuksistaan talous- ja työllisyyspolitiikassa. Työryhmä päätyi toteamaan, että oli muodostunut mielikuva sanojen ja tekojen epäsuhdasta ja että tämä söi puolueen uskottavuutta. Alho ei itse puhuisi mistään mielikuvasta, epäsuhta on hänen mielestään selvä fakta.

   Eräs Alhoa kaiken aikaa häirinnyt seikka on, että SDP´ssa on tapana pakottaa jäsenistö yksimielisyyteen vetoamalla hajaannuksen vaaraan. Alho kysyy, eikö hajaannuksen vaara ole suurempi, jos erimielisyyksiä ei sallita. Hän muistuttaa, että poliittiset puolueet hakevat oikeutuksensa yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Ja puolueen jäsenet hakevat oikeutuksensa osallisuudesta. Joten jos poliittinen liike pelkää jäsentensä osallistumista, ei sillä ole ole oikeutusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

   Syksyn 2008 kunnallisvalien jälkeen Alho kirjoitti nettipäiväkirjaansa, että puoluekokous oli uskonut, että mielikuvilla pärjää. SDP´n rahat eivät tähän kuitenkaan riitä, kun vastassa ovat Kokoomuksen rahamiehet. Unelma jäi Toivon kiiltonahkakenkien tallomaksi, vaikka uusi puheenjohtaja Jutta Urpilainen Alhon mielestä teki minkä pystyi. Vaaleissa SDP ei tavoittanut lainkaan uusia nuoria äänestäjiä eikä vakuuttanut entisiä.
   Alho näkee ministereiden, kansanedustajien ja julkkisten tekevän kunnallisvaaleissa muista valtuustoehdokkaista vallan laahuksen kantajia. Pyöröovissa kulkevien superehdokkaiden sijaan kunnallisvaaleissa pitäisi olla paikallistason asioihin sitoutuneita keskustelevia ja kantaa ottavia kuntapäättäjiä.

   Alhon mielestä julkisen sektorin kunnia tulisi palauttaa. Julkisten palvelujen tehtävä on edistää yhteiskunnallista tasa-arvoa. Niihin eivät kuulu palvelusetelit eivätkä palvelusitoumukset, joiden kanssa mennään torilta hakemaan palveluntarjoajia tai kilpailuttamaan näitä.

   Nyt kun kapitalismi on jonkinasteisessa kriisissä, vasemmistolla olisi uuden hegemonian valtaamisen edellytyksiä, koska ihmiset haluavat ymmärtää tapahtunutta ja arvioida kapitalismia uudelleen. Alho toivoo, että vasemmisto tulee taivaltamaan kukkulalle yhdessä, ei käsi kädessä, mutta kuitenkin samalle kukkulalle. Vaikka hän ei näe realistisena yhtenäistä vasemmistopuoluetta, yhteistyön tiivistämisen hän näkee välttämättömänä.

   Kuten muistamme, SDP puolueena oli kovasti ruoan alv´n laskemista vastaan. Alho oli tästä vähintäänkin hämmentynyt. Puolueen perustelu, minkä mukaan veroa ei voi alentaa, koska kaupan kilpailu ei toimi ja alennuksen hyöty jää kauppaketjuille, ei Alhoa vakuuttanut.
   On selvää, että ruoan hinnalla on pieni- ja keskituloisille erittäin suuri merkitys. Monilla vanhuksilla eläke ei riitä sekä ruokaan että lääkkeisiin. Sairaanhoitajana työskennellyt Alho tietää, että kalliit lääkehoidot menettävät tehoaan, jos niiden aikana ei syö tarpeeksi.

   Miettiessään, millaista demokratiaa haluaisi Suomeen, Alho nostaa esille erään Sveitsissä tehdyn tutkimuksen. Sveitsissähän suora demokratia on pidemmällä kuin Suomessa, myös kuntatasolla.
   Tutkimuksessa todettiin, että mitä suorempi demokratia on muodoltaan, sitä tuottavampaa se oli kunnille. Osallistuminen sitoo ihmiset kunnan kehittämiseen. Kun ihmiset osallistuvat kansanäänestysten kautta vallankäyttöön, veroja maksetaan enemmän ja kierretään vähemmän. Suuret julkiset hankkeet ovat tarkemmassa syynissä, koska ihmisillä on intressinsä vaalia verorahojensa käyttöä.

   Alho vetää muutamia linjauksia myös ulkopolitiikkaan, lähinnä koskien suhtautumista Euroopan Unioniin ja sotilasliitto NATOon.

   EU´n keskeisenä ongelmana Alho näkee kansalaisten luottamuksen puutteen, ja siinä erityisesti sen, ettei luottamuksen puutteen vakavuutta haluta myöntää. Hänen mielestään olisi ollut välttämätöntä järjestää EU´n perustuslaillisesta sopimuksesta neuvoa-antava kansanäänestys. Unionihan on nykymuodossaan varsin kaukana siitä, millainen se oli Suomen liittyessä siihen.
   Alho pitää selvänä, että kansanäänestys hylättiin, koska pelättiin, että suomalaiset äänestäisivät sopimusta vastaan. Kun irlantilaiset hylkäsivät sopimuksen ensimmäisellä äänestyskerralla, monet reaktiot olivat Alhon mielestä täysin tyrmistyttäviä. Ensiksi tulos haluttiin vaieta. Toiseksi  tulos haluttiin mitätöidä perustelemalla se irlantilaisten tyytymättömyydellä omaan hallitukseensa.  Ja kolmanneksi tulosta pidettiin vain kiusallisena yksityiskohtana ja ikävänä viivästyksenä.

   EU´n kannalta on ongelmallista, ettei se hae oikeutusta kansalaisten kautta, vaan rakentaa suuret uudistuksensa vain hallitusten myötämielisyyden varaan. EU´n vahvuutena Alho näkee sen rakenteiden heikkouden, siitä kun syntyy järkeviä joustavuuden etuja. Liittovaltio-EU´n Alho näkisi olevan kuin taannoinen Neuvostoliitto keskitettyine valtarakenteineen.

    NATO-jäsenyydestä ei Alhon mielestä olisi Suomelle ainakaan enää etua. Jäsenyys vain kasvattaisi välittömästi sotilaallista jännitettä Suomen lähialueilla. Suomen raja-alue kuumenisi aina kun NATOn ja Venäjän välillä olisi konflikti Georgian, Ukrainan tai jonkin muun valtion kautta.
   Suomen kannalta NATO-jäsenyydestä ei olisi turvan lisääjäksi, pikemminkin se vähentäisi sitä. Vaikka Kekkosen syntymästä tuli jo 110 vuotta, hänen puheensa ovat Alhon mielestä edelleen ajan hermolla. Esim. seuraava katkelma, joka on suora sitaatti vuodelta 1975. ”Suomen puolueettomuuspolitiikka ei nojaa oikeudellisesti sitoviin tunnustamisasiakirjoihin, vaan omaan tahtoomme ja ulkovaltojen luottamukseen. Suomi ei tarvitse sodan ja aseellisen selkkauksen tapaisia hyödykkeitä voidakseen osoittaa olevansa puolueeton maa. Suomi tarvitsee luotettavuutta – joka suuntaan.”
   Kekkosen puheen Alho näkee ajasta riippumattomana viisautena, käytettäköön nyt sitten termiä liittoutumattomuus puolueettomuuden tilalla. Kuten Halonen totesi omassa puheessaan 4.2.2009, NATOn suhteen Suomi on yhtä lähellä tai kaukana kuin aiemminkin. Tähänkin muotoiluun Alho on tyytyväinen.

    Alho kiteyttää kirjassa vasemmiston nykyhetken haasteen seuraaviin asioihin. Vasemmiston olisi otettava paikkansa kapitalismin kriittisenä arvioijana ja kestävän kehityksen toteuttajana Suomessa, EU´ssa ja maailmanlaajuisesti. Poliittisessa ohjelmassa ja järjestökäytännöissä kantavana periaatteena tulisi olla sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ja sen onnistumista pitäisi mitata kaikkein köyhimpien ihmisten olosuhteiden kohenemisella. Sosiaaliturvan olisi seurattava yleistä ansiokehitystä ja sen olisi otettava huomioon paitsi työn luonteen muuttuminen, myös sen pätkittyminen ja osittuminen. Vaikutusmahdollisuuksien pitäisi politiikassa ja yhteiskunnassa olla suorat ja mutkattomat. Lisäksi vasemmiston tulisi ottaa johtajuus ihmisten ja maailman yhteisten ongelmien ratkaisemisessa, jotta jälkipolvet saisivat käsiinsä ekologisesti kestävän, sosiaalisesti ehyen ja ihmisten keskinäisestä tasaveroisuudesta kumpuavan oikeudenmukaisuuden maailman.

   Siinä olisi tavoitetta kerrakseen. Nähtäväksi jää, minkä verran SDP´n virallinen vaaliohjelma tulee poikkeamaan Alhon tavoitteista.

    Arja Alhon pamfletti Kovan tuulen varoitus on idealistin puheenvuoro. Sen ansiokkain osuus on alkupuolen analyysi siitä, missä SDP oli Lipposen kauden alussa ja mitä siitä seurasi. Siitä on vedettävissä jonkin verran yhteyksiä puolueen nykyhetkenkin tilaan. Myös myöhemmät vaiheet on kuvattu realistisesti ja analyysit pitävät niissäkin ihan paikkansa, mutta yksityiskohtiin ei enää mennä samalla tavalla, johtuen luonnollisesti siitä, ettei Alho enää ollut mukana hallituksessa ja infon jakelulistoilla.
   Mitä pitäisi tehdä -osio on vähän kirjavampaa tekstiä. Analyysiä niissäkin on mukana ja Alho pysyy melko lailla SDP´n perinteissä, ottaen uudistuksiin mukaan myös paluuta vanhempaan. Alho tuo analyysiosiossa itseään maltillisemmin esiin, myös kertoessaan omasta toiminnastaan, loppupuolella kirja alkaa muistuttaa perinteisempää vaalikirjaa muistuttaen, että se ilmestyi juuri ennen europarlamenttivaaleja, joissa Alho oli ehdokkaana.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Kerttu Törnqvist: Tallella eletty elämä
WSOY 2000
219 sivua



SDP´n kansanedustajana ja eduskunnan varapuhemiehenä toiminut Kerttu Törnqvist (1942 - 2002) julkaisi kansanedustajan uransa päättymisen (1999) jälkeen muistelmansa. Erään viime vuosien mieliinjäävimmistä muistelmateoksista, sanoisin. Ja siitä harvinainen teos, että tekstiä tuli demarilta, joka oli pienviljelijäperheen kasvatti sekä yhtä aktiivisesti ja asiantuntevasti maaseudunkin asialla kuin keskiverto keskustalainen.

   Kerttu syntyi pienviljelijäperheeseen, Veikko ja Senja Ikosen tyttäreksi Pohjois-Karjalaan. Lapsuutensa hän vietti Pielisjärvellä (nyk. osa Lieksan kaupunkia).
   Lapsuus oli värikästä aikaa, eikä vähiten Veikon luonteenlaadun takia. Tämä oli paitsi tiukan autoritäärinen myös tasapainottoman ailahtelevainen luonne ja käytti lastensa kasvatuksessa paljon ruumiillista kuritusta ja muita kovia otteita. Yleensä lapset lähtivätkin talosta maailmalle kädet nyrkissä.

   Kun Kerttu pääsi Lieksaan kolmeksi viikoksi kassanhoitajan toimeen, hänelle oli lähtiessä selvää, ettei hän enää palaa takaisin kotiin. Hän pääsikin jatkamaan suoraan osuuskassan johtajan piikana, ja näin lapsuudenkoti jäi.
   Kerttu oppi taloustöitä, muttei halunnut jatkaa piikana. Osuusliikkeestä löytyikin myymäläharjoittelijan paikka, mikä tuntui sopivammalta työpaikalta.
   Tämä kaikki tapahtui Kertun rippikoulun ollessa kesken, Kertun ollessa alle 16-vuotias.

    Kerttu Ikonen oli myymälässä töissä, kun Lauri Törnqvist, kunnan viraston työntekijä, piti tapanaan mennä töihin linja-autolla. Bussi pysähtyi kaupan kohdalla aikaisin aamulla, ja Kerttu otti tavaksi aloittaa liikkeessä hieman aikaisemmin, jotta ehtisi nähdä Laurin.
   Ja niinhän siinä myöhemmin kävi, että Kerttu ja Lauri alkoivat seurustella. Ja jo nuorina he ennättivät naimisiin.   

   Kerttu kiinnostui politiikastakin jo nuorena. Hän liittyi Liikeliittoon heti kauppaan tultuaan. Myöhemmin hänestä tuli SDP´n jäsen. Hän ei omistanut maata, joten Maalaisliitto ei tuntunut sopivimmalta. Hän oli köyhä myymäläharjoittelija, joten Kokoomus ei innostanut. Hän ei ollut kova Neuvostoliiton ihailija eikä muutenkaan niin kiihkeä luonne kuin keskiverto kommunisti, joten myöskään SKDL´stä ei löytynyt sopivaa poliittista ryhmää. SDP sopi Kertulle parhaiten.
   Veikko Ikonen oli tosin laittanut presidentiksi valitun Urho Kekkosen kuvan seinälle, jotta naapurit olisivat luulleet hänen äänestäneen Kekkosta. Mutta perheen piirissä Veikko totesi, että sosialisteja ollaan.
   Sitten kävi niin, että työväestö jakaantui kahtia. Entiset ystävykset karttelivat toisiaan, mikä oli Kertulle vähintäänkin kummastelun aihe.

   Liikkeessä työskennellessään Kertun ja asiakkaiden välille muodostui luottamuksellinen suhde. Moni asiakas sai kaupasta allekirjoituksen vekseliin, lisäksi Kerttu tilasi vuoroja pyykkituvalle ja vastaanottoaikoja lääkäriin.
   Sittemmin Kerttu sai E-instituutissa myymäläemännän koulutuksen, jätti vanhan liikkeen ja ryhtyi myymäläemännäksi.

   Lauri (jota Kerttu sanoi Lassiksi) ja Kerttu olivat nuoresta asti mukana poliittisessa toiminnassa. Kun sitten tuli kutsu asettua ehdokkaiksi kunnallisvaaleihin, he päättivät, että vain toinen osallistuisi kunnallispolitiikkaan. Kerttu suostui ehdokkaaksi ja vaaleissa hänet valittiin varavaltuutetuksi. Vielä saman vaalikauden aikana hän ehti päästä, kuolemantapauksen takia, valtuustoon.
   Kerttu tiedosti olevansa politiikassa vasta noviisi. Ja koska hän oli vilkas ja puhelias karjalainen sekä motivoitunut oppimaan uutta, hänen uransa alkuaikoina muut valtuustossa tuntuivat saavan päänsärkyä jatkuvasta kyselemisestä. Kerttu oppi kuitenkin aikanaan ja pärjäsi sittemmin ilman suurempia ongelmia.

   Lieksalaiset oli totutettu siihen, että heillä on eduskunnassa oma kansanedustaja. Uki Voutilaisen siirryttyä Mikkelin läänin maaherraksi jostain täytyi saada uusi ehdokas. Valinta kohdistui Kerttuun.
   Vaalikiertue jännitti. Kun kiertueen alkupuolella Valtimon työväentalolla yleisönä oli kolme Kärkkäisen veljestä, kaikki sosialidemokraatteja, Kerttu totesi, että "Työ tiijättä nämä asiat", eikä pitänyt kirjoitettua puhetta.
   Olihan niitä puheitakin pidettävä. Aikataulu muodostui sellaiseksi, että päivällä Kerttu työskenteli Lieksan E-liikkeessä, illalla hän kiersi puhumassa ja yöllä kirjoitti puhetta.
   1979 Kerttu ei eduskuntaan päässyt. Työtoverit eivät aluksi tienneet, miten heidän olisi pitänyt suhtautua, mutta kun Kerttu itse vain hekotteli ja totesi, että eivätpä päässeet vielä hänestä eroon, tilanne laukesi positiivisesti.

   Koiviston valitsijamiesvaaleissa Kerttu oli innolla mukana, vaikka sikäläiset kepulaiset pelottelivat, että Koivisto sosialisoi Suomen ja sulkee kirkot, sekä pitivät silloista maaltapakoa demarien syynä.
   Lieksassa juhlapuhujana kävi muuan Paavo Lipponen, joka Kertun piti toivottaa tervetulleeksi. Tervetulopuheessa kävi niin kuin Lassi oli leikillään pelännytkin ja siitä Kerttua varoitellut - Kerttu toivotti huomaamattaan tervetulleeksi Pekka Lipposen.
   Kun Kerttu sitten valittiin valitsijamieheksi ja oli aika kirjoittaa ehdokkaansa nimi, hän tarkisti moneen kertaan, että lipussa luki Mauno Koivisto - eikä Mauno Kuusisto, mistä Lassi oli varoittanut.

   1983 eduskuntavaaleissa Kerttu yritti jälleen eduskuntaan. Kiertueella hänellä oli mukanaan erittäin tiivis ryhmä Rahvaanomaiset. Kyseinen porukka koostui pääasiassa Pankakosken tehtaan työntekijöistä.
   Tämän kiertueen kuvaus on vaikuttava esimerkki siitä, mitä vaalityö positiivisimmillaan on. Kiertueen aikana ryhmässä kasvoi valtava yhteenkuuluvuuden tunne, vastaavaa ei joka kiertueella koeta. Kirjan kiertueesta antamasta kuvauksesta olisi mallia muillekin kiertäville ehdokkaille.
   Ja niinhän siinä kävi, että sillä kertaa Kerttu valittiin eduskuntaan.

   Uransa eduskunnassa Törnqvist aloitti nöyrällä asenteella. Hän ei olettanut tietävänsä kaikista asioista kaikkea, vaan pysytteli alussa tiiviisti kyselylinjalla vähän samaan tapaan kuin alkuaikoina Lieksan valtuustossa. Kun hän alkoi hahmottaa asioita vähän tarkemmin, hän halusi päästä päättämään maatalousasioista, pienviljelijän tyttärenä ala kiinnosti edelleen eniten.
   Törnqvist ei vaikuttanut heti ulkoisesti poliitikolta. Tästä syystä hän pääsikin näpäyttämään erästä vaatekaupan myyjää, joka suhtautui asiakkaisiin ulkonäön perusteella. Kun nenänvartta pitkin Törnqvistiä katsonut myyjä vihdoin oli ymmärtänyt alkaa myydä suhteellisen arvokkaita vaatteita, Törnqvist pääsi kassalla näyttämään kansanedustajakorttiaan, minkä näkeminen saikin myyjän lähes kalpenemaan. Törnqvist kertoikin tälle, kuinka oli itse tottunut aina kohtelemaan omia asiakkaitaan tasaveroisen kohteliaasti.

   Aivan puhdasta juhlaa kansanedustajauran alku Törnqvistille ei ollut. Identiteettikriisihän siitä seurasi, kun ihmiset ympärillä tyrkyttivät neuvoja, millainen kansanedustaja Törnqvistin pitäisi olla. Erään kerran hän sitten käsitti, että hänen pitäisi vain toimia siten, että olisi sovussa itsensä kanssa. Uuden kansanedustajan on tarpeetonta heilua tuuliviirinä vain sen mukaan, mitä kuvittelee yleisön odottavan tai tahtovan.

   1987 vaalien lähestyessä alkoi tapahtua. Keskustalaiset ryhtyivät irtiottoihin täysi-istunnoissa hallituksen lakiesityksistä, ja vaaleihin Keskustapuolue lähti kuin olisi ollut kaiken aikaa oppositiossa eikä hallituksessa. Linjariidat hallituksessa olivat suuret.
   Ennen vaaleja, vuonna 1986, rahamarkkinat vapautettiin. Tuolloin asiaan ei kiinnitetty huomiota, puolueilla oli kiire vaalityöhön, mutta tapahtuman seuraukset muodostuivat seuraavalla vaalikaudella kohtalokkaiksi.

   1987 vaalien jälkeen SDP ja Keskustapuolue eivät sitten mahtuneetkaan enää samaan hallitukseen. Kokoomus otettiin tilalle ja Harri Holkerista tehtiin hallituksen pääministeri.
   Holkerin hallituksen aikana Suomen finanssipolitiikka muuttui ja seuraukset näkyivät pian. Pankinjohtajat tyrkyttivät lainaa, ehdottivat isomman auton tai asunnon ostoa sekä sijoittamista. Suomi tuntui tulleen hulluksi, suomalaiset olivat menneet pyörälle päästään, tilanne oli hallitsematon.
   Hallittu rakennemuutos (Mikä se oli? Ei selvinnyt Törnqvistille.) ja Erkki Liikasen verouudistus antoivat Keskustalle massiivisen aseen. Vaalibudjetissa vuodelle 1991 menoja lisättiin 500 miljoonalla markalla, kun eläkkeensaajilta poistettiin ns. puolison alenema eläkkeestä ja kotihoidontukeen tuli suurempi korotus. Siinä suhdannetilanteessa se oli karkea virhe.
   Alkoi näyttää, että seuraavissa eduskuntavaaleissa SDP tulisi saamaan kunnolla turpaansa.

   Ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleja Törnqvist ehti olla monessa mukana.
   Törnqvistin mukaan Etelä-Suomessa oli työpaikkoja, muttei tarpeeksi asuntoja eikä päivähoitopaikkoja. Pohjois-Karjalassa taas oli palveluita, koulutusta ja asuntoja, mutta ei töitä. Tälle oli tehtävä jotain. Törnqvist ja pääkaupunkiseudun puolustajat (jotka mollasivat kehitysaluetta) olivatkin napit vastakkain.
   Pirjo Ala-Kapeen kanssa Törnqvistillä oli "rojekti", tutustuminen pääkaupunkiseudun ja kehitysalueiden ongelmiin. Loppupäätelmäksi muodostui seuraava: yrityksiä, etenkin tietotekniikan alalta oli ohjattava kehitysalueille; näillä kehitysalueilla koulutus oli suunnattava uudelleen niin, että yrityksillä olisi mahdollisuus saada koulutettua työvoimaa; pääkaupunkiseudulle oli rakennettava asuntoja ja saatava palveluita; vastakkainasettelusta oli päästävä.
   Pääkaupunkiseudulle muuttaneen vanhemmat eivät pohdi mitään vastakkainasettelua, he pohtivat, onko lapsella etelässä työpaikka ja asunto.
   Kun 2000-luvulle tultaessa seurasi muuttoliikettä Pohjois-Karjalasta pääkaupunkiseudulle, Törnqvistin mukaan oli aihetta kysyä, eikö mitään ole opittu, vai eikö asioita ole osattu toteuttaa kunnolla.

   Kun Mauno Koivisto pyrki toiselle kaudelle, Törnqvist oli jälleen mukana valitsijamiehenä.
   Kun Törnqvist tapasi Koiviston tämän ollessa vaalikiertueella Pohjois-Karjalassa, tapaamisessa nousi esiin vähän aiemmin sattunut Tšernobylin tapaus.
   Koivisto kertoi, että hänen pyynnöstään Moskovaan oli sähkötetty ja kysytty, saako suomalainen kone tulla tarkkailemaan onnettomuusaluetta. Venäläiset vastasivat, että onnettomuutta ei ollut tapahtunut. Koiviston pyynnöstä pyyntö uudistettiin. Jälleen sama vastaus. Minkä jälkeen jälleen sama pyyntö. Sen jälkeen lupa myönnettiin.
   Koiviston mukaan, siinä vaiheessa kun lupa saatiin, suomalaiskone oli jo lähetetty presidentin vastuulla matkaan. Se oli ollut matkalla jo kaksi tuntia.

   Vuoden 1991 eduskuntavaalit ja varsinkin sitä seurannut oppositiotaival olivat Törnqvistin mukaan osittain aivan terveellinen opetus SDP´lle. Puolue oli ollut liikaa Kokoomuksen kelkassa eikä SDP´n kädenjälki hallituksessa ollut näkynyt tarpeeksi. Pohjois-Karjalan Matti Puhakan puolesta Törnqvist oli kuitenkin vilpittömästi pahoillaan, häntä kun omatkin olivat tiputtamassa. Törnqvistin keskustalainen ystävä sanoikin, ettei heidän tarvitse pudottaa demareiden kansanedustajia eduskunnasta, demarit osaavat sen ihan itse.
   Vaalien jälkeen Törnqvist tuki SDP´n puheenjohtajaa Pertti Paasiota. Hallitusneuvotteluissa käyminen olisi epärehellistä, jos hallitukseen ei kuitenkaan ole aikomusta mennä.
   SDP opetteli oppositiossa olemista ja vastalaudeiden tekemistä. Oppositiopolitiikka oli kovaa, mutta asiallisuuteen oli ainakin vilpitön pyrkimys.

   Ahon hallituksen aikana Suomea riepotteli ennennäkemätön lama. Enteitä oli toki näkynyt aiemminkin, mutta ne suhdanne-ennusteet, mitä silloin lyötiin pöytään, olivat järkyttäviä. Positiivisena Törnqvist ei pitänyt myöskään valtiovarainministeriön Sixten Korkmanin lausahdusta, minkä mukaan Suomi laitetaan suurtyöttömyyden kautta eurokuntoon. Psykologinen lama hyydyttikin vielä varsinaista lamaakin enemmän. Sosiaaliturvajärjestelmä natisi, mutta kesti.
   Törnqvist näkee SDP´n oppositiopolitiikan vastuullisena. Esimerkiksi SDP tuki hallituksen ratkaisuja pankkikriisin ratkaisuissa eduskunnassa. Toisaalta, jos SDP olisi ollut hallituksessa, monta asiaa olisi hoidettu eri tavoin. Ahon selkeänä virheenä Törnqvist pitää yritystä saada ay-liikkeen toimintamahdollisuuksia rajoitettua.

   EU-neuvottelujen alettua SDP halusi mukaan neuvotteluihin ja puolueessa laittoivat Paavo Lipposen asialle. Lopputulos oli se, ettei SDP päässyt mukaan neuvotteluihin, ja keskustelujen jälkeen Ahon ja Lipposen välit huononivat melkoisesti.

   EU-jarrutuskeskustelussa oli epätodellinen tunnelma. Pyhäinpäiväviikonvaihteen aamuina SDP´n ryhmähuoneessa pidettiin hartaushetki. Hartaushetken aikana, kun yksi väsynyt ihminen alkoi itkeä, hiljainen itku tarttui väsyneestä ihmisestä toiseen.
   Aamuyöllä ravintoloista tuli ihmisiä jatkoille eduskuntaan. Puhemiehen paikalta oli outoa katsoa, kun aamuyön tunteina lehterit olivat täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Keskustan Riitta Kauppisen mukaan lehterillä oli myös uskonnollisia ryhmiä, jotka olivat tulleet antamaan voimaa puhujille.

   Ja sitten Matti Ahteen ja Kalevi Sorsan välinen puhemiesjupakka. Törnqvist oli Sorsan puolella.
   Törnqvistin mielestä puhemiehen paikka oli komea kruunu Sorsan pitkälle poliittiselle uralle ja tämä oli väistynyt ministerin paikaltaan. Ahde tas oli valittu Veikkauksen johtoon, mutta halusi silti jatkaa puhemiehenä vaalikauden loppuun, vaikka olisi jo voinut ottaa virkansa vastaan. Törnqvistin mukaan Ahde osasi käyttää julkisuutta ja saikin kentälle muodostumaan mielikuvan, minkä mukaan Sorsa olisi ahne.
   Myöhemmin Ahde tuki Ahtisaarta tämän esivaalikampanjan aikana. Vaalitilaisuuksissa oli monta kertaa esillä em. jupakka.
   Törnqvist oli esivaaleissa aluksi Sorsan puolella, mutta äänestyksen jälkeen Ahtisaarikin kelpasi mainiosti.

   Ulf Sundqvist kuitataan lyhyesti, hänen STS-toimensa olivat Törnqvistille liian kipeä asia. Törnqvist oli tehnyt elämäntyönsä, 25 vuotta, E-liikkeessä, joten STS´n ja E-liikkeen romahdus sattui.
   Kun eduskunnassa käsiteltiin E-säästökassan, huoltokonttorin ja STS´n asioita, muuan kokoomuslainen totesi kylmästi, että joutavat aatteestaan maksaakin. Törnqvist pahoitti puheesta mielensä, siinä jälleen osoitettiin työläisille paikkansa.

   1995 vaalivoiton jälkeen käytiin tiukkoja neuvotteluja. Niin tiukkoja, että ennen kuin hallitus saatiin kasaan, eräässä vaiheessa Lipponen oli istunut ryhmähuoneessa hiljaisena, kyyneleiden alkaessa vieriä hänen poskilleen.
   Iiro Viinasen jatko valtiovarainministerinä oli kova pala SDP´lle. Mutta se oli Kokoomuksen asia, SDP ei sille mitään voinut. Antti Kalliomäki oli hilkulla jäädä pois hallituksesta, mutta Törnqvist sai hänet perumaan uhkauksensa, Törnqvistin mielestä hallitus tarvitsi Kalliomäkeä.

   Törnqvistillä oli lukuisia hänelle itselleen mieluisia luottamustoimia.
   Kotien puolesta -keskusliitossa Törnqvist toimi puheenjohtajana. Keskusliiton toiminta-ajatuksena oli järjestää (Raha-automaattiyhdistyksen tuella) vanhuksille, vammaisille ja vaikeassa tilanteessa oleville lapsiperheille virkistystä keskelle arjen harmautta. Törnqvistin mukaan myös työttömät ja eläkeläiset olisi saatava silloin tällöin lomalle, vaikka äkkinäisempi saattaa kuvitella, ettei heillä muuta olekaan kuin lomaa; viikko lomalla, jossain muualla kuin kotona, antaa kummasti virtaa ja ehkäisee syrjäytymistä.
   Muita järjestöjä ja yhtiöitä, joissa Törnqvist oli mukana, ovat Kehitysvammaliitto (Törnqvist ihastui kehitysvammaisten ihmisten aitouteen ja iloisuuteen), Vanhustyön keskusliitto, Hyvä koti Ry (mielenterveysongelmaisten kuntouttamista), Alko, Kela sekä Lieksan Waskiviikko.

  Apu-lehdessä julkaistava palsta naisverkoston kokouksista (minkä mukaan kokoontumisissa juodaan monta pulloa usein erittäinkin kallista viiniä) on aiheuttanut palautevyöryn myös Törnqvistille. Tosin kerran kehuttiinkin, kun Avun mukaan Törnqvist oli tarjonnut suunnilleen neljänkympin (mk) viiniä.
   Palsta on siis fiktiota, eduskunnan naisverkoston kokoukset pidetään päiväsaikaan, eikä niissä juopotella. Juttuja ei kirjoita kukaan viehättävistä kansanedustajistamme, niiden takaa löytyy mies nimeltä Aarno Laitinen.

   Paria polttareita muistellaan myös, nimittäin Sinikka Mönkäreen ja Virpa Puiston. Jos haluaa tietää, kuinka hauskaa kansanedustajat "pahimmillaan" osaavat pitää, tästä kirjasta löytyy vähintäänkin viitteitä siihen.
   Mainittakoon, että Mönkäreen polttareissa loppuhuipentumana, ennen loppuillallista, kumppanukset kävivät Kesärannassa pääministerin virka-asunnon portilla. Siellä Sinikkaa yllytettiin kysymään vahtimestarilta radion kautta, onko Paavo kotona ja pääseekö tämä ulos leikkimään. Vahtimestari oli kuulemma kuulostanut tylyltä vastatessaan, ettei pääministeri ole paikalla.

   Törnqvistin meriittilista kasvoi. Varapuhemiesvaalissa hän voitti yhdellä äänellä Reijo Lindroosin SDP´n sisällä. Valinnasta käytiin vielä kova vääntö eduskunnassa, lopulta Törnqvist voitti tämänkin äänestyksen, äänin 96-76.
   Ensimmäistä kertaa Suomen eduskunnassa kaikki kolme puhemiestä olivat naisia. Riitta Uosukainen oli puhemies, ensimmäinen varapuhemies oli Sirkka-Liisa Anttila ja toinen varapuhemies Kerttu Törnqvist.
   Kansainvälisesti tämä herätti kummeksuntaakin. Esim. iranilainen valtuuskunta hämmästeli, että Suomessa oli kolme naispuhemiestä. Iranilaiset olivatkin onnellisia, kun heidän vierailunsa aikana, iltapäivän istunnossa, Mikko Pesälä valittiin EU-parlamenttiin lähtevän Anttilan tilalle, ja Pesälä saatiin etiketin mukaiseksi saattajaksi viemään vieraat lentokentälle.

    Varapuhemiehenä Törnqvist vieraili mm. Romaniassa ja Etiopiassa. Näissä maissa hän näki melko kammottaviakin asioita ja sai perspektiiviä siihen, miten suomessa lamankin keskellä voidaan.
   Myös Kuuban vierailu jäi mieleen. Fidel Castro oli erittäinkin kiinnostunut Suomesta, hän mm. tarkisteli keskustelun aikana kirjasta tietoja Suomesta. Ja hämmästeli, miksei ollut saanut vieläkään vierailukutsua Suomeen.

    Useat asiat loppuvat aikanaan. 1999 vaalit olivat vaikeat Törnqvistille. Ennenkin oli toki ollut kampittajia, mutta nyt oli melkoinen myrsky vastassa.
   Varsinkin kauppojen aukiolon laajentaminen oli ongelmallinen asia. Törnqvist itse oli vastustavalla kannalla, mutta pelkäsi, että hallitus kaatuu, jos hän äänestää vastaan. Asia tosin ratkesi sillä, että hän johti puhetta äänestyksen aikana eikä osallistunut itse äänestykseen.
   Varapuhemiehen paikka oli uran kannalta osittain vaikeakin ponnahduslauta. Varsinkin verovaroin tehdyt matkat herättivät närkästystä.
   Lopputulos oli se, että Törnqvist ei päässyt enää eduskuntaan.

   Katkeriin sävyihin kirja Tallella eletty elämä ei kuitenkaan pääty, päinvastoin. Törnqvist ajatteli, että tarkoitus silläkin tapahtumalla on, vaikkei tarkoitusta silloin itse tiennytkään. Aiemminkin tapahtumien tarkoitus oli usein selvinnyt hänelle vasta myöhemmin.
   1990-luvun alussa Törnqvist juntattiin pois Ekan hallintoneuvostosta. Jälkeenpäin hänestä tuntui, että pahemmalta olisi tuntunut istua hallintoneuvostossa E-liikkeen romahduksen aikana.
   1990-luvun taitteessa tuli pyyntö Pohjois-Karjalan Säästöpankin isännistöön. Törnqvist kieltäytyi, koska Lassi istui Osuuspankin hallinnossa. Vähän tuon jälkeen Säästöpankki romahti.
   1995 Törnqvist oletti olevansa ehdolla ministeriksi. Ministerinpaikkaa ei tullut, mutta hän pääsi varapuhemieheksi. Siinä toimessa hän tunsikin myöhemmin olevansa oikealla paikalla.

   Vaikka joitakin näpäytyksiä kirjasta löytyy, Kerttu Törnqvist antoi ruusuja vähintään yhtä usein kuin risuja. Esim. työpaikkansa eduskunnan henkilökunta on aivan vertaansa vailla, Törnqvistin mukaan he käyvät mainiosti esimerkiksi palveluammateissa työskenteleville.
   Eikä henkilökohtaisuuksiinkaan kovin rajusti mennä. Vaikka Iiro Viinanen olikin ministerinä ärsyttävä, yksityishenkilönä tämäkin oli ihan mukava mies.
   Ja vaikka Keskustaakin puolueena jonkin kerran moititaankin, kirjasta löytyy selkeä toive uudistaa hallituspohjaa vuoden 2003 vaalien jälkeen. Vanhoista kärhämistä huolimatta, jos yhteistyö alkaa uudelta, ennakkoluulottomalta ja tasaveroiselta pohjalta, siten, että molempien osapuolten vakaumusta kunnioitetaan, punamullalle ei helposti löydy haastajaa.  

   Tallella eletty elämä sisältää muistelmateokseksi harvinaisen tiivistä ja vahvatunnelmaista kerrontaa, varsinkin lapsuuden  ja työelämään sijoittumisen kuvauksissa. Näissä tämä teos onkin kuin hieno romaani, eikä aina ole helppoa muistaa, että lukeekin tositarinoita eikä fiktiivistä tapahtumien kehittelyä.
   Asialinjaa ei myöskään ole unohdettu. Kantaa otetaan siis pokkuroimatta ja terävästi, mutta asiallisesti. Myös muuten asiasisältöä on vähintäänkin riittävästi.
   Lisäksi Kerttu Törnqvist on aidosti ja selvästi pienen ihmisen puolella, SDP´n positiivisimpien perinteiden mukaisesti. Se lämmittää lukijan mieltä.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.1.2020


Kiina kaupungistuu vauhdilla, samalla kaupunkien hallintojärjestelmä sekä asukkaiden ja liikeyritysten toimintaympäristöt muuttuvat jatkuvasti. Tällä hetkellä Kiinan kaupungit ovat häkellyttävä sekoitus uutta ja vanhaa, kiinalaista ja globaalia.

Outi Luova: Kiinan miljoonakaupungit


Napit vastakkain K-linjan ja Neuvostoliiton kanssa. Silti ura huipentui puolustusministerin pestiin.

Veikko Pihlajamäki: Kohtalona K-linja


Vaikka voimat vähenevät, ote vallasta ei aina heti kirpoa.

Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat