Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Tiivistelmä teoksesta Myrskyn silmässä on julkaistu sivulla aiemmin syksyllä 2014, Ulos finanssikriisistä loppuvuonna 2010, Kriisitaloustiede keväällä 2013 ja talvella 2017, sekä Päivien ketjusta alkuvuonna 2015.
   Sivustolle on avattu myös sivut Uusinnat II ja III, joissa uusitaan tiivistelmiä, jotka ovat edellisen kerran olleet luettavissa vuosina 2015-17.


Kuukauden Keskustalainen
Olli Rehn: Myrskyn silmässä
Otava 2012
320 sivua


Keskustan äänikuninkaaksi äskeisissä europarlamenttivaaleissa ponnahti sitten Olli Rehn. Uran voi siinä mielessä sanoa olevan jyrkässä nousussa, edellisen kerranhan kaveri meni joissakin vaaleissa läpi vuonna 1991. Pari kautta komissaarina toimineen Rehnin, jos kenen, vaalimenestystä voi kyllä kutsua poliittiseksi työvoitoksi.
   Rehn aloitti työnsä talous- ja raha-asiain komissaarina aikana, jolloin eurokriisi oli melkoisen kuumassa vaiheessa. Ja kyllä niitä töitä sitten riittikin koko kauden ajan. Vuonna 2012 hän julkaisi kokemuksistaan teoksen Myrskyn silmässä.

   Rehn on kirjoittanut nykykriisin taustaksi katsauksen menneisiin aikoihin 1930-luvun lamasta lähtien. Läntisessä Euroopassa ryhdyttiin 1930-luvun jälkipuoliskolla puhumaan  "euroskleroosista", millä tarkoitettiin pysyvää suurtyöttömyyttä, pysähtynyttä talouskasvua ja teknologisen kilpailukyvyn rapautumista verrattuna Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Korkea työttömyys ja nopeasti laukkaava inflaatio alkoivat esiintyä sitkeästi rinnakkain.
   Aiemmin päättäjillä oli mahdollisuus laskea työttömyyttä hyväksyessään korkeamman inflaation  ja päinvastoin. Uudessa tilanteessa selviytymiskeinoksi nostettiin pyrkimys alhaiseen inflaatioon ja vakaaseen valuuttajärjestelmään.
   Vuonna 1979 saatiin aikaiseksi Euroopan rahajärjestelmä EMS (European Monetary System) ja valuuttakurssimekanismi ERM (Exchange Rate Mechanism). Ne perustuivat kiinteisiin mutta tietyissä rajoissa muunneltaviin valuuttakursseihin. Niiden toimintakyky alkoi rakoilla vuonna 1992, jolloin brittien punta ja Italian liira niistä irtautuivat.
   Haluttiin jotain uutta tilalle. Aikanaan käyttöön tulivat sitten eurot.

   Kun eurojärjestelmään siirryttiin, Rehnin mielestä jotain meni pieleen heti lähdössä. Samalla hän korostaa, että alunperin finanssikriisissä ei ollut kyse EU´n vaan kansainvälisen finanssikapitalismin kriisistä. Kun maailmantalouden taantuma iski Eurooppaan, sitä seurannut julkisen talouden nopea velkaantuminen kärjistyi pian pankki- ja velkakriisiksi.

   Koko maailmantalous nousee velkakriisistä erilaisena kuin millaisena se siihen vajosi. Varsinkin Kiina ja muut Aasian nousevat taloudet selvisivät finanssikriisistä pienellä kasvun notkahduksella, kun taas kehittyneet teollisuusmaat kyntivät syvällä. Kehitysmaiden nousu ei ole uusi ilmiö, mutta kriisi on nopeuttanut painopisteen suhteellista siirtymää kehittyneistä maista nouseviin talouksiin.

   Kreikan budjettialijäämän paljastuminen lokakuussa 2009 oli kulminaatiopiste, joka laukaisi velkakriisin euroalueella. Siitä aiheutunut ns. saastumisvaikutus tuntui pian muissa haavoittuvissa maissa, myös Portugalin ja Espanjan luottoluokitus heikkeni.

   Kreikan talouspolitiikan malli perustui euron myötä tulleen alhaisen koron ja halvan rahan muodostamaan kuplaan. Lisäksi Kreikka oli vääristellyt tilastoja, ensin päästäkseen mukaan euroryhmään, ja sitten välttääkseen muiden euromaiden ja komission painetta taloutta tasapainottaviin toimiin.
   Kun Rehn aloitti Barroson toisessa komissiossa, sen ensimmäinen lakiesitys ensimmäisessä kokouksessa oli Rehnin toivoma tarkastusvaltuuksien esittäminen Eurostatille - aiemmin Eurostatilla ei ollut valtuuksia tarkastaa tilejä jäsenvaltioissaan. Uusi laki ja uudet valtuudet astuivat voimaan elokuussa 2010, ja nykyisin Kreikan tilastot ovat yhtä luotettavat kuin muissakin jäsenvaltioissa.

   Tehtiin Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV). Varattiin 440 miljardia euroa. Käytännön lainoituskapasiteetin osalta volyymi oli puolet tästä, mikä johtui pyrkimyksestä varmistaa ERVV´lle AAA-luottoluokitus, sekä siitä, että kaikkien jäsenvaltioiden takaukset eivät olleet tavoitteen suhteen yhtä arvokkaita.
   EU´n budjetin takauksella (eli eurobondeilla) saatiin 60 miljardia. IMF tuli mukaan 250 miljardilla. Yhteensä pakettiin saatiin lopulta siis 750 miljardia euroa.

   Tehtiin myös stressitestejä pankeille. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän testien tulokset alkoivat epäilyttää. Euroopan keskuspankki ajoi aktiivisesti EU-IMF -ohjelmaa Irlannille, koska Irlannin ja Espanjan pankkien tilasta vallitsi yhä suurempi epätietoisuus, ja koska tämä epävarmuus söi koko ajan euroalueen uskottavuutta uhaten samalla pysäyttää käynnistyneen talouskasvun. Lopulta Irlanti ilmoittikin hakevansa rahoitustukea.

   Irlannin kriisi ei johtunut ensi sijassa julkisen talouden holtittomasta hoidosta, vaan kyse oli kansantalouden epätasapainosta ja varsinkin kiinteistömarkkinoiden ylikuumenemisesta kehittyneestä pankkikriisistä, mikä lopulta painoi julkisen talouden polvilleen. Rehn näkee tilanteen olleen samankaltainen kuin Suomen ja Ruotsin pankkikriisissä 1990-luvulla. Hän oli tyytyväinen, että omasta pankkikriisistämme väitellyt tohtori Vesa Vihriälä työskenteli samassa kabinetissa.

   Tilanne oli Rehnin mielestä erityisen vaarallinen siksi, että Irlannin rahoitusjärjestelmä oli niin kiinteä osa koko eurooppalaista rahoitusjärjestelmää. Jos Irlannin pankkijärjestelmän kokoa vertaa maan kansantalouteen, sehän on suhteettoman suuri: ennen kriisiä Irlannin pankkien laskennallinen varallisuus (tase) oli 1.060 % maan kansantuotteesta. Pienen Irlannin pankkijärjestelmän osuus koko euroalueen kokonaisuudesta on peräti 10 % luokkaa.

   Yhdysvalloissa tehdyt pankkien stressitestit olivat olennaisesti vahvistaneet luottamusta maan pankkeihin kriittisellä hetkellä. Myös EU´ssa tehdyt testit saivat aluksi ihan positiivisen vastaanoton markkinoilla, mutta sitten alkoi heräillä epäilyjä. Testatuista pankeista vain seitsemän reputti testin, ts. eivät pysyneet osoittamaan, että niillä olisi riittävästi pääomareserviä ylläpitämään kriisioloissa vähintään kuuden prosentin pääomasuhdetta lainoituksensa määrään verrattuna. Pääomittamiseen olisi testien mukaan tarvittu ainoastaan 3,5 miljardia euroa, mikä oli n. kymmenesosa siitä, mitä markkinoilla oli yleisesti arvioitu.

   Kyllähän Rehn jonkin aikaa seisoi stressitestien takana, koska niin oli sovittu. Tosin pokerinaaman pitäminen ei aina ollut niitä helpoimpia tehtäviä.
   Lopulta testien uskottavuus romahti. Komissiollahan ei ollut ollut mitään valtuuksia selvittää ennakolta testien luotettavuutta, joten niiden puutteet selvisivät komissiollekin pikku hiljaa. Testit oli tehty liiaksi kansallisten viranomaisten varassa, ilman yhteistä ja vahvaa eurooppalaista rahoitusvalvontaa.
   Yksikään irlantilainen pankki ei ollut reputtanut stressitestiä. Siitä muodostui nopeasti ongelma Irlannin pankkivalvonnan uskottavuudelle.

   Saksa alkoi vaatia sijoittajavastuun toteuttamista, ts. sitä, että valtiota velkova pakotettaisiin kantamaan sijoittajariskiään sekä maksamaan siitä lainojensa velkajärjestelyjen ja lainapääomien arvonalennuksen kautta. Komission puolesta Rehn esitti, että sijoittajavastuuta koskevaa päätöstä ei pitäisi tehdä keskellä kriisiä, vaan olisi parempi odottaa. Jos vakausmekanismi rakennettaisiin puhtaalta pöydältä, sijoittajavastuu olisi tehokas keino moraalikadon estämiseen ennalta, mutta keskellä kriisiä se karkottaisi sijoittajat valtionlainoista, minkä jälkeen haavoittuvat maat eivät enää saisi markkinoilta rahoitusta.

   Portugalin tilanne vaikeutui alkuvuonna 2011. Maa haki 7.4. euroalueen lainatukia taloutensa vakauttamiseksi. Jälkikäteen ajatellen Portugalin olisi Rehnin mielestä kannattanut hakea lainatukia jo aiemmin, koska siten maa olisi päässyt nopeammin uudistusten tielle ja järjestely olisi tullut euroalueelle halvemmaksi.
   Kyseessä ei ollut mikään läpihuutojuttu. Suomessa erityisesti oppositiopuolueet SDP ja Perussuomalaiset uhkasivat kaataa Portugalin lainatuen. Kyse oli kansainvälisen median ykkösaiheesta. Rehn joutui koko kansainvälisen median edessä vastaamaan, kaatuuko paketti Suomen eduskunnassa.
   No, Suomi suostui osallistumaan hankkeeseen omalla kahden prosentin osuudellaan. Tämä tapahtui sen jälkeen kun SDP oli eduskuntavaalien jälkeen tullut hallitukseen ja Keskusta mennyt oppositioon.
   Rehn toteaa, ettei ollut aina saanut puolueeltamme tukea Keskustan ollessa hallituksessa, ja vielä vähemmän tukea tuli, kun Keskusta oli oppositiossa. Rehn näkee nykypäivän Keskustan poikenneen melko etäälle Esko Ahon ja Matti Vanhasen Eurooppa-linjalta.

   Heinäkuussa 2011 yleinen epäluottamus alkoi vetää sekä Espanjaa että Italiaa kuilun partaalle. Velkakriisistä oltiin siirrytty yhä enemmän järjestelmäkriisiin.

   Italian pääministeri Silvio Berlusconi erosi tehtävästään marraskuussa 2011. Tilalle nousi professori Mario Monti, joka ryhtyi uudistamaan Italian talouden rakenteita. Eläkejärjestelmän uudistamisesta päätettiin heti, työreformi päätettiin toteuttaa seuraavana vuonna, kuten myös tapahtui. Suljettuja ammatteja ryhdyttiin avaamaan kilpailulle. Luottamus Italian talouspolitiikkaan alkoi palautua.

   Kreikka neuvotteli euroryhmän tuella kansainvälisten rahoittajien kanssa leikkauksia maan valtionlainoihin. Lopulta yksityisten sijoittajien omistamien velkapapereiden arvon leikkaukseksi tuli kaikkiaan 70 %. EU´n ja IMF´n yhteisen arvion mukaan näillä arvonalennuksilla piti pystyä leikkaamaan Kreikan velkaa yli 160 % tasolta 117 % tasolle kansantuotteesta, edellyttäen, ettei talous notkahtaisi uudelleen.

   13.12.2011 tuli voimaan suuri sääntöuudistus. Tämän jälkeen oli mahdollista vaatia jäsenmaalta sakkotalletus, mikäli maa ei ryhtyisi suositusten mukaisiin toimiin budjettinsa tasapainottamiseksi ja alijäämän painamiseksi alle kolmen prosentin. Talletus olisi 0,2 % kansantuotteesta ja se voisi myöhemmin muuttua sakoksi eli valtio menettäisi kyseisen talletuksen.

   Rehn näkee talousliiton sääntöjen vahvistamisella olevan ensi sijassa ennalta ehkäisevä vaikutus. Se estää uuden kriisin syntymistä, jo alkaneeseen kriisiin sillä on lähinnä luottamusta herättävää vaikutusta.

   Euro on Rehnin mielestä tuonut Suomen kannalta talouteen kaivattua vakautta, ainakin jos verrataan 1990-luvun alun kriisivuosiin. Euro on Rehnin näkemyksen mukaan ollut taloudellisesti edullinen niille maille, jotka ovat osanneet hyötyä sen tuomasta vakaudesta, sekä niille, jotka ovat pystyneet huolehtimaan taloutensa kilpailukyvystä ja julkisen taloutensa tasapainosta.

   Jotta eurojärjestelmä voisi jatkossa selviytyä, olisi tehtävä jotain järkevää. Ilman valuvikojen korjaamista Rehn näkee edessä olevan lähinnä rapautumisen tie. Vaihtoehto rapautumiselle olisi viimeistellä työ koko valuutan arkkitehtuurin uudistamiseksi (pitäen sisällään talousliiton käynnissä olevan vahvistamisen ja pankkiunionin valmistelemisen) sekä samanaikaisesti jäsenvaltioiden määrätietoinen oma toiminta niiden talouteen pesiytyneiden epätasapainojen korjaamiseksi.

   Olisiko eurojärjestelmän selviytyminen sitten Suomen kannalta positiivinen asia? Mitä hyötyä siitä on Suomelle tähän mennessä ollut? Rehn löytää muutamia etuja.
   Yhteinen valuutta on poistanut valuutanvaihtokustannuksia. Se on myös lisännyt hintavakautta, estänyt valuuttakurssiheilahteluista johtuneet kriisit sekä antanut alhaisen korkotason. Lisäksi se on ollut poliittisesti hyödyksi, se on vienyt Suomen EU´n päätöksenteon ytimeen.
   Euro on poistanut sijoitusten kannalta sitä maariskiä, mitä Suomelle geopoliittiseen ja sitä kautta myös talousmaantieteelliseen asemaamme liittyy. Toistaiseksi takauksistakaan ei ole tullut menetyksiä, sitä vastoin korkotuloja on lainoista tullut jo kymmeniä miljoonia.

   Rehn pitää tärkeänä, ettei Eurooppa velkaantuisi pysyvästi tulevien sukupolvien kustannuksella. Hän näkee velkaantumisen toimivan taloutta elvyttävästi vain siinä tapauksessa, että sen väliaikaisuus on uskottavaa. Olennaista on, että hyvinä aikoina kerätään puskuria huonoja aikoja varten, jotta huonoina aikoina on varaa elvyttää.

   Rehn haluaa pankkiunionin. Tällöin valtio ei voi pelastaa pankkeja, vaan myös investoijat joutuvat kantamaan vastuuta.
   Pankkiunioni on tarkoitus rakentaa vaiheittain. Ensimmäistä vaihetta varten komissiolta tuli syyskuussa 2012 lakiesitys euroalueen yhteisestä  pankkivalvonnasta. Kun pankkivalvoja on aloittanut toimintansa, Euroopan vakausmekanismi voi saada valtuudet pankkien suoraan pääomittamiseen, mikä ei enää kasvattaisi valtioiden velkataakkaa.
   Pankkiunionin rakentamisen toisessa vaiheessa on tarkoitus rakentaa yhteinen eurooppalainen talletussuoja ja pankkikriisien hoitomekanismi.
   Pankkiunionin olisi tarkoitus olla sellainen, että sen avulla voi minimoida vaikutukset veronmaksajille. Pankkikriisien hoitoon tarkoitettu ja talletussuojan kattava rahasto tulee olemaan rahoitussektorin itsensä rahoittama. Varat siihen kerätään erityisillä pankkiveroilla tai -maksuilla.

   Jos halutaan mennä syvälle euroalueen järjestelmävirheeseen, on arvioitava myös sitä, missä taloustiede epäonnistui ja miten se vaikutti eurojärjestelmän suunnitteluun.
   Taloustieteilijät suuntasivat huomionsa tuotantorakenteeseen, mutta ongelmat piilivätkin rahoitusjärjestelmässä. Vaikka Kreikassa onkin kyseessä suurelta osin (ei yksinomaan) ollut julkisen talouden kriisi, Irlanti ja Espanja puolestaan kärsivät epätasapainosta, joka ilmeni luotonannon kasvuna ja kiinteistökuplina. Niitä ruokki vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtunut korkojen nopea lasku.
   Euro mahdollisti myös vähemmän varakkaiden euromaiden helpomman pääsyn pääomamarkkinoille ja tarjosi alkuun halvemmat velanhoitokustannukset kasvun rahoittamiseksi. Mikäli tämän halvan lainarahan mahdollistamat investoinnit olisi suunnattu korkean tuottavuuden tavara- ja palvelutuotantoon sekä sellaisen kilpailukykyisen tuotannon laajentamiseen, Rehnin mielestä mitään suuria ongelmia ei luultavasti olisi syntynyt. Mutta kun pääosa investoinneista suuntautui alhaisemman tuottavuuden toimintoihin, kuten rakennustoiminnan nopeaan laajentamiseen, siitä seurasi lähinnä kiinteistökupla.

   Suosituksissa euromaiden talouden suhteen komissio ei rajoittanut suositustensa antamista ainoastaan alijäämämaihin, sieltä esitettiin myös ylijäämämaille suosituksia siitä, kuinka ne voisivat tukea euroalueen talouden tasapainottumista. Myös talousveturi Saksalle meni suosituksia.
   Ensinnäkin Saksassa palkkojen pitäisi nousta tuottavuuden tahdissa kotimaisen kysynnän vahvistamiseen. Toiseksi Saksaa kannustettiin käyttämään hyväkseen julkisen taloutensa edullisia rahoituskustannuksia sekä investoimaan kasvua tukevaan koulutukseen ja tutkimukseen. Lisäksi Saksaa kehotettiin nostamaan naisten työssäkäyntiastetta poistamalla verotuksellisia esteitä sekä lisäämällä kokopäiväisen lastenhoidon ja peruskoulun saatavuutta.
   Ehdotukset eivät välttämättä kuulosta vallankumouksellisilta uudistuksilta, mutta silti niiden toteuttaminen auttaisi Rehnin mielestä euroalueen tasapainottumista nopeasti ja pienemmillä vahingoilla, mikä olisi myös Saksan etujen mukaista.

   Teoria tehokkaista markkinoista nojaa oletukseen, että hyödykkeiden hinnat ovat aina ja kaikkialla oikealla tasolla sekä heijastavat oikein niiden todellisia arvoja. Rehn kehottaa miettimään, mitä sitten, jos olettamus ei pidäkään paikkaansa.
   Kyllähän myös Rehn on aina vaistonvaraisesti epäillyt liiallista luottamista rahoitusmarkkinoiden tehokkaaseen ja tasapainoiseen toimintaan, mutta on myös löytänyt sille taloustieteen piiristä vankkoja analyyttisiä perusteluja. Hänen mielestään olisi kannattanut lukea Hyman Minskyä, jonka mukaan rahoitusmarkkinoilla on sisäänrakennettu taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja pudotuksia.
   Sekä Minsky että John Maynard Keynes esittävät investointien yhteiskunnallistamista tasoittamaan suhdannevaihteluita. Se edellyttäisi valtion suurempaa roolia, vaikka yrittäjyys ja markkinatalous muutoin saisivatkin toimia vapaasti.
   Keynes kiteytti ohjelmansa kolmeen tavoitteeseen: taloudelliseen tehokkuuteen, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja yksilönvapauteen. Hän halusi pelastaa länsimaisen vapaan elämänmuodon sekä sosialismilta että kapitalismilta, ja päätyi sen vuoksi kolmannen tien ajattelun kannalle.

   Viimeksi kuluneina kahtena vuosisatana Eurooppa pystyi käyttämään sekä teollistumiseen että kasvuun runsaita ja halpoja luonnonvaroja. Rehnin mielestä tällä vuosisadalla on pyrittävä kasvuun, joka perustuu vähähiilisiin ja resurssitehokkaisiin ratkaisuihin. On myös vähennettävä Euroopan liiallista riippuvuutta energian tuonnista, mikä rasittaa maksutasettamme. Tässä suhteessa Euroopan mahdollisuudet menestyä kestävän hyvinvoinnin tuottajana ovat hyvät. Nyt on Rehnin mukaan kyse siitä, pystymmekö löytämään tähän ja tulevaan aikaan soveltuvia ratkaisuja.

   Monet kysyvät, onko velkakriisiä enää mahdollista nujertaa. Ja Rehnin mielipide on, että kyllä se mahdollista edelleen on.
   Rehnin mielestä kriisin voittaminen edellyttää euromailta nykyistä parempaa yhtenäisyyttä päätöksenteossa ja määrätietoisuutta päätösten toimeenpanosta. On myös tärkeää rakentaa siltaa pohjoisen vakauskulttuurin ja eteläisen yhteisökulttuurin välille, jotta riskien jakaminen voi tapahtua ilman moraalikatoa ja vapaamatkustamista. Rehn näkee välttämättömäksi saada aikaiseksi nykyistä tiiviimpi taloudellinen yhdentyminen ja tiiviimpi yhteinen päätöksenteko. Ei nimittäin ole tarkoitus, että yhteislainoista tulisi roskalainoja jo kättelyssä.
   Rehn pitää ratkaisevana sitä, että jäsenvaltioissa toteutetaan talouden kasvua vahvistavia uudistuksia, jotta euroalueen talouteen pesiytynyt epätasapaino saadaan korjattua kestävällä tavalla. Ja lisäksi tarvitaan vakausrahastoihin nojautuvan rahoituksellisen sillan rakentamista korkeisiin korkoihin jumiutuneille maille, jotta nämä selviytyvät, kunnes luottamus sekä niiden käynnissä oleviin uudistuksiin että koko euroalueeseen on palannut.

   Olli Rehnin teos Myrskyn silmässä käy läpi finanssikriisiä mukana toiminnassa olleen näkökulmasta. Rehn on dokumentoinut tapahtumat hyvin ja käy kirjassaan seikkaperäisesti läpi keskustelut eurooppalaisten vaikuttajien kanssa. Rehn tuntee unionimme ja osaa aiheesta kertoa, joten riippumatta lukijan EU-suhtautumisesta, kyllä tämän kirjan kansien välistä hyödyllistä luettavaa löytyy.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Olavi Ala-Nissilä: Ulos finanssikriisistä
Otava (paino), KHTnyt 2010
221 sivua

Viime vuosina ympäri maailmaa ollaan oltu enemmän tai vähemmän varpaillaan maailmanlaajuisen finanssi- ja talouskriisin syöstyä koko maailmantalouden mittasuhteiltaan ennätykselliseen lamaan. Tätä kriisiä on läheltä seurannut entinen Keskustan kansanedustaja Olavi Ala-Nissilä, joka Euroopan Tilintarkastustuomioistuimen jäsenenä ja KHT-tilintarkastajana on oikea henkilö arvioimaan kriisin Euroopalle tuomia lisähaasteita. Ala-Nissilällähän on aiempaakin kokemusta kovista paikoista, hän kun tuli eduskunnan pankkivaltuuston ja valtion vakuusrahaston hallintoneuvoston jäseneksi vuonna 1992 heti pankkikriisin puhkeamisen jälkeen. Noista ajoista tuli sellaista käytännön oppia, mikä ei vieläkään ole unohtunut.
   Ala-Nissilän uusin kirja Ulos pankkikriisistä on ajankohtainen täsmäkirja, joka analysoi, miten tähän ollaan tultu, sekä lisäksi yrittää ratkaista ongelmia ja esittää käsikirjoituksen vakaammalle tulevaisuudelle.

   Ensin muutama kommentti siitä, miksi tämänkertainen esittely käydään läpi hieman normaalia suppeampana versiona.
   Useimmiten tällä sivulla käsiteltävät kirjat ovat jo vähintään alennusmyynti-iässä. Tällöin ei ole niin tarkkaa, jos kirjasta paljastetaan yhdessä esittelyssä vähän enemmän sisältöä kerralla. Hyviin tapoihinhan ei kuulu kertoilla julkisesti edes pääkohdista ihan kaikkea sellaisesta kirjasta, jota vielä myydään täyttä päätä. Poikkeuksena ovat senluonteiset vaalikirjat, joiden keskeisen sisällön toivotaan kulkeutuvan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman laajalle. Tällöinkin täytyy katsoa vähän tarkemmin, minkäluonteinen teos on kyseessä. Ja laajankin esittelyn jälkeen kirjasta jää aina osa selittelemättä, joten jos aihe kiinnostaa, tiivistelmän lisäksi kannattaa aina lukea myös itse kirja.
   Jos kyseessä on jokin pienemmän painoksen julkaisu, jonka levitykseen panostetaan voimakkaammin muualla kuin Etelä-Hämeessä, olen toisinaan ottanut kirjan käsittelyyn heti julkaisun jälkeen. Tällöin kirjoittajalle on luonnollisesti ollut tapana saattaa tiedoksi, että kirja on reposteltavana näillä sivuilla.
   Tällä kertaa käyn läpi uutta teosta, jota mahdollisesti myydään jokseenkin samalla volyymillä koko valtakunnassa. Kirja on sen verran merkittävä ja ennen kaikkea ajankohtainen juuri nyt, etten tällä kertaa odottele ensi syksyyn, vaan esittely on heti tuoreeltaan nyt ja tässä.
   Se siitä, ja sitten itse kirjaan.

   Tämänkertainen kriisi alkoi käytännössä vuonna 2007 USA´n asuntolainamarkkinoilta. Tosin ensimmäinen yksittäinen šokki tuli Ranskasta ja Saksasta 9.8.2007. Ensin Pariisissa tunnettu ja vakavarainen BNP Paribas-pankki jäädytti asiakkaiden varojen noston kolmesta korkorahastostaan. Samana päivänä Euroopan Keskuspankki EKP Saksan Frankfurtissa ilmoitti rajoittamattomasta likviditeetti-ikkunasta eurooppalaisille pankeille. Näitä EKP´n toimia verrattiin asiantuntijapiireissä kuolemaisillaan olevalle potilaalle tehtävään verensiirtoon.
   Tilanteesta kehkeytyi paniikki, kun lyhyen rahan markkinat yleisemminkin lamaantuivat. Omaisuuserien arvot romahtivat, lainahanat jopa pankkien kesken jäätyivät ja likviditeetti katosi.

   Mutta miten tähän kriisiin alunperin ajauduttiin? Ala-Nissilä kiinnittää huomiota siihen, mitä Yhdysvalloissa tapahtui hieman aiemmin.
   USA´ssa velalle jo pitkään perustunut kulutushysteria on saanut rinnalleen halpaan velkarahaan ja puolilaittomiin houkuttimiin perustuvan asuntokuplan, joka suorastaan odotti puhkeamistaan. Kuplan puhkeamisen vaikutuksia pahennettiin niin, että pankit ja muut lainakauppiaat sekä luottoja ostaneet rahoituslaitokset niputtivat eri omaisuuseristään, erityisesti kelvollisista ja vähemmän kelvollisista asuntolainoistaan arvopapereita, jotka viipaloitiin eri riskiluokkiin jaoteltuina. Ylimpänä piti olla vähäriskiset AAA-luokitellut viipaleet, alimpana korkeariskiset BBB-viipaleet.
   Näitä asuntolainoihin perustuvia arvopapereita ja vakuudellisia velkakirjoja myytiin eteenpäin toisille pankeille tai muille sijoittajille maailman ääriä myöten. Jossain vaiheessa ketjua siirryttiin käyttämään taseen ulkopuolisia, tarkoitusta varten tehtyjä erityisrakennelmia. Tästä oli seurauksena yltiöpäisesti velkavivutettu, haavoittuva ja ylisuureen riskinottoon hurahtanut pankkisektori, missä palkkiot olivat välittömiä ja sitä suurempia, mitä enemmän taseeseen tai sen ulkopuolelle oli omaisuutta hankittu. Pankkien varajärjestelmät pettivät tyystin.

   2000-luvun alussa Kreikka läpäisi euroalueen liittymiskriteerit ja sekin otti vuoden 2002 alussa käyttöön Euron rahayksikkönä. Sitä silloin ihmeteltiin, ja ihmettelyyn olikin riittävästi aihetta, kuten myöhemmin on käynyt ilmi.
   Jo maaliskuussa 2005 komissio ehdotti - silloinkin Kreikan takia - toimenpiteitä taloustietojen luotettavuuden parantamiseksi. Sillä erää ei saatu paljoakaan aikaiseksi. Jäsenmaat eivät suostuneet antamaan Eurostatille yleistä "pääsyä informaatioon". Tähänhän palattiin sitten helmikuussa 2010 antamalla uusi esitys lisävaltuuksista, mihin suhtauduttiinkin jo edellistä kertaa myönteisemmin.

   Ahneus on saanut paljon pahaa aikaan tähänkin kriisiin liittyen. Liikkeellä on ollut monenkarvaista voittojen tavoittelijaa, raadollisinta ryhmää kirjassa edustaa ajatusmalli, missä joissakin investointipankeissa oli selvä epäily tai jopa tieto siitä, että tietyt transaktiot olivat erittäin riskipitoisia. Tämän ei kuitenkaan annettu haitata toimintaa, ajateltiin näet, että jos kaikki menee sujuvasti seuraavat neljä vuotta, bonukset ehtivät jauhaa koko sen neljän vuoden ajan. Ja jos viidentenä vuonna iskee katastrofi, se on jonkun muun murhe, ei sen, joka on tehnyt tulosta ne aiemmat neljä vuotta - viidennen vuoden tappioilla ja alaskirjauksilla ei ole vaikutusta edeltävien vuosien bonuspalkkioihin.
   Jos riskinhallintajohtajat soittivatkin hälytyskelloja, viimeistään isot pojat tekivät varoitukset tyhjiksi. Näin kävi erityisesti asuntoluottojen ja niistä rakennettujen arvopapereiden kohdalla.

  Osa liikeyrityksistä on kerta kaikkiaan niin suuren pääoman haltijoita, että niitä ei käytännössä voi päästää kaatumaan. Esim. vakuutusjätti AIG´lla oli tuhannen miljardin (yhden biljoonan) dollarin tase ja massiiviset johdannaissopimukset, jotka liittivät sen satoihin rahoituslaitoksiin, maiden hallituksiin ja yrityksiin ympäri maailman. Jos yritys joskus menisi nurin, pelkästään sen sopimusten purkaminen veisi vuosia ja tuhoaisi taloudellisesti mukanaan miljoonia ihmisiä.
   Ala-Nissilä pitää selvänä, että tästä kriisistä on pakko ottaa opiksi. Mikään tämän kriisin kokeneista maista ei yksinkertaisesti kestä yksin tai edes yhdessä vastaavaa systemaattista šokkia moneen vuoteen. Täytyy muistaa, että se yritys, joka on liian suuri päästettäväksi kaatumaan, saattaa olla myös liian suuri pelastettavaksi.
   Ala-Nissilä näkee pankkien ja niiden rahoittajien oman vastuun korostamisen olevan ehdoton edellytys sille, että voisimme jatkossa välttyä nyt nähdyiltä kriiseiltä. 1990-luvulla tätä omavastuuta korostettiin Suomessa. Se näkyi esim. siinä, että suoraa tukea saaneet pankit jotuivat vakuusrahastolain nojalla erityistilintarkastuksen piiriin. Tulosten perusteella ja edelleen asianajotoimistojen lausuntojen pohjalta nostettiin vahingonkorvauskanteita joidenkin pankkien johtoa vastaan.
   Oikeustajun kannalta Ala-Nissilä näkee vahingonkorvauskanteet tärkeinä, vaikka rahaa käsittelyssä paloikin. Toinen tärkeä peruste kanteilla on niiden pelote- ja ennalta ehkäisevä vaikutus.

   Pelkkään ihmisten oikeustajuun ei kannata luottaa. Ala-Nissilä perää myös parempaa valvontaa. Suomen 1990-luvun pankkikriisikin kun oli muun ohessa myös valvonnan kriisi. Valvonta ei tuolloin pystynyt puuttumaan pankkien virheelliseen kasvustratregiaan, kun vain kasvua haettiin ja vain kasvusta palkittiin. Samoin nyt käsillä oleva finanssikriisi on mitä suurimmassa määrin valvonnan kriisi.

    Joskus saattaa unohtua, että vaikka talouskriisi onkin maailmanlaajuinen, aivan joka paikkaa se ei välttämättä koske. Eräs tällainen saareke on Kanada. Mitä siellä on tehty enemmän oikein kuin muualla? Siitä olisi oppimista muillakin, ja kirjassa Kanadan tilanteen kuvaamiseenkin käytetään oma kokonainen luku.
   Kanadalaiset pankkiirit eivät huumaantuneet helposti ylisuureen ja lyhytnäköiseen riskinottoon. Pankit olivat kiinnostuneempia taseen laadusta kuin korkealuokkaisesta jet set -elämäntyylistä. Jos periaatteet ovat kunnossa, kuten Kanadassa, finanssisektorin toiminta voi selvitä pahoistakin kriiseistä kolhuitta.
   Kanadassa pankeilta vaadittiin, että niillä oli oltava huomattavasti enemmän osakepääomaa ja jakamattomia voittovaroja suhteessa omaisuuteen kuin mitä useimpien maiden vähimmäisvaatimuksissa edellytettiin. Tavallisten osakkeiden määrän oli oltava korkea, etuoikeutettujen osakkeiden määrä oli pidettävä suhteellisesti vähäisempänä. Lisäksi pankkien kokonaisvelkaantuminen mitattuna velan suhteella pääomaan oli pidetty raameissa.
   Sääntelypuitteisto toimi yksinkertaisesti ja saumattomasti. Keskuspankki vastasi koko järjestelmän vakaudesta, valvontavirasto yksittäisten rahoituslaitosten vakaudesta, kuluttajansuojavirasto piti huolta yksityishenkilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista. Valtiovarainministeriön roolina oli säädellä omistajuusasioita sekä rahoitustuotteiden suunnittelua.
   Kanadalaisen järjestelmän kiistattomana vahvuutena Ala-Nissilä pitää roolien pysymistä selkeinä. Lisäksi neljällä keskeisellä toimijalla on säännöllisiä tapaamisia, mikä teki yhteistyöstä saumatonta, jolloin esille tulleet ongelmat voitiin käsitellä nopeasti.

   Vaikka Ala-Nissilä pysyykin tiukasti asiassa koko kirjan ajan, hän pitää kiinni jo opettajauransa aikana omaksumastaan tavasta käyttää kevennyksiä. Tätä puolta kuvatkoon esimerkinomaisesti anekdootti eräästä Loimaan Metsämaan maatalon kirjanpitokokeilusta. Talon nuori isäntä näet ehdotti vanhalle isännälle, että kanojen pidon kannattavuutta alettaisiin seurata kirjanpidon avulla, se kun olisi modernia tilanpitoa se. No, vuoden kuluttua tilinpäätös oli tehty. Nuori isäntä esitti laskelmiin tukeutuen, että kanojen pito lopetettaisiin tappiollisena. Vanhan isännän mielipide oli kuitenkin jyrkkä: "Kuule poika, kyllä se on sillä tavalla, että kanat pidetään, mutta tuo kirjanpito lopetetaan".
   Esimerkki on kuvaava, siitä voi löytää joitain yhtäläisyyksiä laajemminkin liike-elämään.

   Ulos finanssikriisistä on nimensä mukainen finanssikriisin analyysi, missä käydään läpi monimutkaisia asioita, mutta aiheen vaikeustason huomioon ottaen kirja on erittäin helppotajuisesti kirjoitettu. Siitä on kiistatta hyötyä, jos on aiemmin syventynyt jonkin verran aihepiiriin, mutta huolellisella lukemisella maallikonkin on mahdollista pysyä aivan täysin mukana.
   Olavi Ala-Nissilä on saanut tiivistettyä vähän yli kahteensataan sivuun erittäin paljon sisältöä. Finanssikriisiä tarkastellaan jokaiselta mahdolliselta kantilta pieniäkin yksityiskohtia myöten. Ja kaiken aikaa käydään läpi konkreettisia, jo tapahtuneita asioita, teoriakin sidotaan enimmäkseen konkreettisiin tapahtumiin ja prosesseihin. Ja tietysti, jotta kirjan nimelle varmasti olisi katetta, kirjoittaja esittelee oman yhdeksänkohtaisen askelmerkistönsä finanssikriisistä ulos.
   Jos kirjoittaja toimii koko EU´n finanssimaailman ytimessä, häneltä on lupa odottaa asiapitoista ja asiantuntevaa teosta. Silti, aika huimia odotusten on oltava, jos Ala-Nissilän uusi kirja ei niitä ylitä. Koska aihe on tärkeä ja kirja on erinomainen, tälle kirjalle on helppo toivoa mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Nouriel Roubini ja Stephen Mihm: Kriisitaloustiede
Alkuperäisteos Crisis Economics, A Crash Course in the Future of Finance
Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Hakapaino (paino), Terra Cognita 2010
392 sivua


Viime vuosina taloudessa on ollut melkoista myrskyä ympäri maailmaa. Juuri kukaan ei ihan tällaista ennakoinut ennen kuin tapahtumat sitten alkoivat vyöryä. Poikkeuksia luonnollisesti löytyy tästäkin, joitain varoituksia Suomessa esitti jo varhain vielä tuolloin puoluettamme edustanut, sittemmin Perussuomalaisiin siirtynyt, omaa tietään kulkenut yhden kauden kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi.
   Vuonna 2006 Nouriel Roubini ennusti melko tarkasti nykyisen talouskriisin nousten maailmanmaineeseen. Roubini toimii taloustieteen professorina New York Universityn Stern School of Businessissa ja hänet tunnetaan myös Tohtori Tuhona. Hän kirjoitti University of Georgian apulaisprofessori Stephen Mihmin kanssa esityksen, joka Kimmo Pietiläisen luotsaaman Terra Cognitan kustantamana ja Pietiläisen itsensä suomentamana ilmestyi suomen kielellä nimellä Kriisitaloustiede.

   Tämänhetkisen kriisin katsotaan yleensä lähteneen siitä, kun Yhdysvalloissa asuntokupla riistäytyi hallinnasta vuosina 2005 - 2006. Ihmiset ottivat asuntolainoja, joihin heillä ei oikeasti ollut varaa, eivätkä he lopulta pystyneet niitä hoitamaan. Arvopaperistettuina nämä asuntolainat iskivät globaaliin rahoitusjärjestelmään.
   Katastrofin syyksi on yleensä nimetty muutama mätä omena, esim. subprime-lainojen ottajat. Kirjoittajat pitävät tätä tulkintaa täysin virheellisenä. Kyse on heidän mielestään huomattavasti laajemmasta asiasta. Osansa on myös esim. yritysjohtamisen ja palkitsemisjärjestelmien pitkäaikaisilla muutoksilla. Ja myös valtiot ovat osasyyllisiä, kuuluisin esimerkki tästä on Alan Greenspanin luotsaama Yhdysvaltojen rahapolitiikka.
   Vaikutuksensa on myös vuosikymmeniä jatkuneilla, oman kodin omistamista suosineilla eri valtioiden politiikoilla. Yhdysvalloissa sääntelijät olivat vuosikausia jättäneet huomiotta uuden varjopankkijärjestelmän nousun, mikä teki koko rahoitusjärjestelmästä alttiin romahdukselle.
   Useimmat markkinoiden seuraajat eivät ehkä huomanneet näitä muutoksia, eivät ainakaan ymmärtäneet niiden laajaa merkitystä. Tuhoisimmat rahoitusvaikutukset eivät synny niin mitättömistä asioista kuin subprime-asuntolainat tai muutama uhkarohkea riskinottaja. Maanjäristysten tapaan paineet kasautuvat vuosien mittaan, ja kun paineet sitten purkautuvat, siinä syntyy melkoista jälkeä.
   Vuosina 2006 - 2008 subprime-arvopaperit eivät olleet ainoita, joiden arvo romahti. Kyllä silloin horjahti maailman rahoitusjärjestelmän koko rakenne.

   Ymmärtääksemme asuntokuplan kehittymistä on syytä mennä ajassa taaksepäin 1970-luvulle saakka. Tuolloin toiveikas asunnonostaja anoi asuntolainaa, pankki puolestaan lainasi rahaa jääden odottelemaan korkomaksuja ja lyhennyksiä. Pankki piti asuntolainan täysin asunnonostajan ja pankin välisenä.
   Ennen 1980-lukua tilanne muuttui, kun Yhdysvaltojen The Government National Mortgage Association (tunnettu paremmin nimellä Ginnie Mae, hallituksen kansallinen asuntolainajärjestö) alkoi niputtaa asuntolainavakuudellisia arvopapereita. Toisin sanoen se yhdisti asuntolainat ja laski liikkeelle niihin perustuvia joukkovelkakirjoja. Tällöin Ginnie Mae ei joutunut odottamaan kolmeakymmentä vuotta saadakseen lainaamansa summan takaisin. Se sai rahat etukäteen joukkovelkakirjojen ostajilta.
   Tuo ratkaisu oli suorastaan vallankumouksellinen. Vaikeasti rahaksi muutettavat asuntolainat muunnettiin heti rahaksi muutettavaksi omaisuudeksi, millä käytiin kauppaa avoimilla markkinoilla. Muutkin firmat iskivät tähän kiinni. Suosio kasvoi 1980-luvulla, varsinainen kukoistuskausi alkoi 1990-luvulla.

   Ajatus toimii niin kauan kuin arvopapereiden ostajat pystyvät tarkasti arvioimaan niiden luontaisen riskin. Mutta kun pankki ei enää joutunut kantamaan huonojen lainojen myöntämisen seurauksia, sillä oli aiempaa pienempi kannustin selvittää asuntolainan taustalla oleva riski.
   Tehtiin huonoja päätöksiä ja huonot asuntolainat siirtyivät ketjuissa kuin kuumat perunat. Ns. valehtelijalainat alkoivat yleistyä, toisin sanoen lainan ottajat alkoivat entistä enemmän peukaloida tulojaan. Pahamaineisimpia olivat ns. NINJA-lainat (No Income, No Jobs and no Assets = Ei tuloja, ei työtä eikä omaisuutta).
   Kehitys kehittyi tälläkin alalla. Erityisen merkittäväksi innovaatioksi muodostui CDO (Collateralized Debt Obligations, vapaasti suomennettuna velkaryväsvakuudelliset joukkovelkakirjat).

   CDO´t viipaloitiin. Yksinkertaisimmassa CDO´ssa oli vain kolme viipaletta: equity, mezzanine ja senior.
   Equityn ostajat saivat suurimman tuoton silloin kun homma meni putkeen, mutta he myös kantoivat suurimman riskin. Jos yksikin CDO-nipun asunnonostaja jätti lainansa hoitamatta, tappiot realisoituivat equityn omistajalle ennen kuin muille.
   Mezzanine-viipaleen riski oli pienempi. Tappioita alkoi tulla, jos suurempi prosenttiosuus nippuun kuuluvista asunnonostajista jätti lainansa hoitamatta.
   Senior-viipaleen omistajille maksettiin ensin ja tappiot tulivat näille viimeiseksi. Toisaalta vastaavasti tuotto tuli muita pienemmällä prosentilla.

   Sitten jatkettiin kehitystyötä. CDO´t saatiin hyvinkin monimutkaisiksi. Ensin yhdistettiin CDO´ita ja kun ne sitten viipaloitiin, saatiin aikaiseksi CDO². Ja kun näitä vielä yhdisteltiin CDO´n kanssa, saatiin värkättyä CDO³. Ja onhan niitä synteettisiäkin CDO´ita saatu kehiteltyä, yhdistämällä joukko koronvaihtosopimuksia jäljittelemään taustalla olevaa CDO´a.
   Joissakin nipuissa CDO´ita oli useita kymmeniä, jopa sata. Ja jokaista viipaletta vastasi tietty riskin sietämisen taso. Nämä olivat niin monimutkaisia, että niiden arvoa oli vaikea määritellä perinteisin keinoin. Markkinahintojen asemesta niiden arvot on laskettu matemaattisilla malleilla, mitkä perustuivat optimistisiin oletuksiin. Tuloksena oli täysin läpinäkymätön rahoitusjärjestelmä, joka suorastaan odotti paniikin iskemistä.

   CDO-järjestelmän rakentamisen aikoihin kasautui muitakin ongelmia. Kokonaiskuvan hahmottamisen kannalta käsite moraalikato on keskeinen käsite.
   Moraalikato on sitä, kun yksilö ottaa riskejä, joita normaalisti välttelisi ja joita ottaa vain siksi, että tietää jonkun toisen kantavan riskinoton negatiiviset seuraukset, mahdollisesti jopa tulevan kiskomaan riskinottajan kuiville.
   Moraalikatoa on myös se, kun valehtelijalainan pankilleen riskin tietäen ostanut lainameklari saa työstään korvauksen, mutta ei ota vastuuta siitä, mitä tapahtuu lainan siirtyessä ketjussa eteenpäin.
   Jos joku suuren CDO-panostuksen tehnyt meklari onnistui, hän sai melkoiset palkkiot. Jos homma myöhemmin hajosi pahanpäiväisesti käsiin, kaveri kyllä erotettiin, mutta ei hän sentään menettänyt aiemmalla riskinotollaan tienaamiaan summia.

   Miksei moraalikatoa sitten estetty? No, vaikka halua jonkin verran olisikin, se nyt ei käytännössä ole mitenkään yksinkertaista. Suurissa kapitalistisissa yrityksissähän joudutaan palkkaamaan ihmisiä johtajiksi toteuttamaan osakkeenomistajien ja johtokunnan toiveet sekä huolehtimaan liiketoiminnasta. Nämä alaisina toimivat johtajat tietävät ylintä johtoa enemmän yrityksen tapahtumista ja voivat ajaa omaa etuaan hyvinkin tuhoisalla tavalla.
   Rahoitusfirman varsinaisilla omistajilla, osakkailla, ei ole suuriakaan kannusteita estää meklareita ottamasta suuria riskejä. Jos riskit kannattavat, osakkaat tienaavat paljon. Jos riskit eivät kannata, osakkaat saattavat kyllä menettää sijoituksensa, mutta riski on silti ottamisen arvoinen heidän kannaltaan.
   Ihmiset, jotka lainaavat pankeille, ovat teoriassa motivoituneempia valvomaan riskinottoa - mutta vain teoriassa. Useimmat pankeille lainaavista ovat tallettaja-asiakkaita. Ja useimmat talletukset ovat vähintään osaksi talletussuojan piirissä. Joten eihän keskiverto tallettaja paljoakaan stressaa miettimällä, miten hänen käyttämänsä pankki rahoja liikuttelee.
   Talletussuoja ei kata kaikkia rahoitusinstituutioita, mutta kaikki kyllä odottavat, että hätälainaaja saapuu jostain. 1930-luvun alun lamasta (suuri lama) lähtien keskuspankit ovat järjestelmällisesti toimineet hätälainaajina.

   Vuonna 1987 Yhdysvaltojen keskuspankin pääjohtajaksi tuli Alan Greenspan. Kirjoittajien mielestä hän ei ollut kovin innostunut pitkäkestoisen keskuspankkitoiminnan filosofiasta, minkä mukaan näiden vahvojen instituutioiden tulisi estää erinäisten talouskuplien syntyminen.
   Kun vuonna 1996 osakemarkkinat nousivat huimaavasti teknologia- ja internetosakkeisiin keskittyneeksi kuplaksi, Greenspan varoitti "järjettömästä riemumielestä", muttei tehnyt muuta kuin nosti keskuspankin ohjauskorkoa symbolisella 25 peruspisteellä.
   Greenspanin politiikka piti korot alhaalla liian pitkään. Tilanne normalisoitiin liian myöhään ja liian hitaasti. Kirjoittajien mukaan Greenspan synnytti asunto- ja asuntolainakuplan. Pumppaamalla valtavia määriä löysää rahaa kansantalouteen ja pitämällä ne siellä liian kauan hän vaimensi teknologiakuplan romahduksen vaikutuksen.
   Syntyi ns. Greenspanin put. Markkinat oppivat uskomaan, että keskuspankki rientää aina kuplan romahduksessa suojaamaan uhkarohkeita meklareita. Siitä syntyi suuren mittakaavan moraalikato. Ja Greenspan sen siis sai aikaan.
   Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, että vuonna 1994 Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi kodin omistamisen ja omaisuuden suojalain. Sen puitteissa Greenspan olisi voinut säännellä subprime-lainaamista, mutta siitä hän kieltäytyi.

   Varjopankkijärjestelmä on järjestelmä, joka koostuu rahoituslaitoksista, jotka näyttävät pankeilta, toimivat kuin pankit, ottavat talletuksia kuin pankit sekä lainaavat ja investoivat kuin pankit, mutta - ja tämä on tärkeää - niitä ei säännellä kuin pankkeja.

   1980-luvulta lähtien yhä useammat rahoituspalveluteollisuuteen siirtyneet oivalsivat, että he voisivat tienata paljon enemmän, jos olisivat valmiit toimimaan ilman turvaverkkoa. Pankkitoimintaa voitiin harjoittaa ilman normaaleja säännöksiä, jos toimittiin ilman tavallisille pankeille tarjolla olevia suojia.
   Varjopankeilla ei ollut kassavirkailijoita eikä liikekatujen konttoreita maan eri puolilla. Varjopankit muodostuivat nopeasti varsin kirjavaksi joukoksi. Niillä oli yleensä yksi nimenomainen yhteinen ominaisuus: syvä erääntymispäivien epäsuhta.
   Useimmat varjopankit ottivat lainaa markkinoilta ja sijoittivat pitkäaikaiseen, vaikeasti rahaksi muutettavaan omaisuuteen. Ja nämä laitokset kasvoivat kilpailemaan tavallisen pankkijärjestelmän kanssa antaen vastaavia määriä rahaa lainaksi. Niinpä ei olisi pitänyt olla yllätys, että varjopankkijärjestelmä oli myöhemmin kaikkien aikojen nostoryntäykseksi kehittyneen paniikin keskipisteessä.

   Kun Greenspan nosti ohjauskoron yhdestä prosentista 5,25 prosenttiin vuosina 2004-06, pitkät korot ja kiinteäkorkoisten asuntolainojen korot tuskin liikahtivat. Myöhästynyt rahapolitiikan tiukennus ei vaikuttanut lainkaan. Tätä oppikirjat eivät ennustaneet. Teoriassa pitkien korkojen ja asuntolainojen korkojen olisi pitänyt nousta samaan tahtiin kuin ohjauskoron. Greenspan sanoi tätä "joukkovelkakirjojen arvoitukseksi", mutta kyllä sille selitys löydettiin.
   Korot, joilla USA sai lainaa, määräytyivät yhä enemmän globaaleilla markkinoilla. Ja niillä markkinoilla olivat Japanin, Saksan, Kiinan ja lukuisten kehittyvien kansantalouksien ylijäämät. Ne piti sijoittaa johonkin.
   Yhdysvaltojen liittovaltion lyhyt- ja pitkäaikaisen velan alhaiset tuotot eivät hirveästi kiinnostaneet. Ostoslistalle tulivat valtion hallintaansa ottaneiden asuntolainajättiläisten Fannie Maen (The Federal National Mortgage Association) ja Freddie Macin (The Federal Home Loan Mortgage Corporation) velkaa samoin kuin laitosten takaamia asuntovakuudellisia arvopapereita.
   Arviot vaihtelevat, mutta 40-50 % näistä amerikkalaisten rahoitusinstituutioiden tuottamista arvopapereista päätyi ulkomaisten sijoittajien salkkuihin, toisin sanoen lainojen tulovirta päätyi arvopaperistamisen seurauksena ulkomaisten sijoittajien salkkuihin. Näillä ostoillaan ulkomaiset sijoittajat osallistuivat kuplaa kasvattaneen lainaamishuuman rahoitukseen.

   Kun sijoituskohteita etsivä säästövaranto päätyi Yhdysvaltoihin, prosessi tarkoittamattaan auttoi Yhdysvaltoja elämään selvästi yli varojensa aivan liian pitkään. Kirjoittajat pitävät selvänä, että jos USA olisi ollut kehittyvä talous eikä maailman ainoa supervalta, velkojat olisivat vaatineet omiaan jo kauan sitten.

   Jotta katastrofista saadaan väistämätön, täytyy listalle lisätä vielä yksi seikka, nimittäin vipuvaikutus. Vipuvaikutukseksi sanotaan velan käyttöä sijoituksen tukena. Otetaan seuraavaksi rautalankamalli tästä.
   Investointipankki, joka rahoittaa 20 miljoonan dollarin arvoisen asuntovakuudellisten arvopapereiden oston käyttämällä miljoona dollaria omaa pääomaa ja lainaamalla loput 19 miljoonaa, käyttää vipuvaikutusta 20:1. Tämä edustaa yksinkertaisinta vipuvaikutusta.
   Vipuvaikutyuksesta on monta versiota. Upotetuilla vipuvaikutukseílla potentiaaliset tuotot ja tappiot voivat olla moninkertaisesti taustalla olevan omaisuuden arvo. Tiettyjen CDO-viipaleiden tappiot voivat nousta hämmästyttäviksi, koska taustalla olevan salkun pieni tappio voi iskeä tiettyihin sijoittajiin erityisen lujasti.

   On olemassa myös systeeminen eli yhdistetty vipuvaikutus, missä yhdestä käynnistävästä vipuvaikutuksesta syntyy valtava, nurin päin kääntyneen velkapyramidin kärki. Seuraavassa rautalankamalli tästä.
   Vaurastunut amerikkalainen, joka on saanut tienattua ensimmäisen miljoonansa, päättää alkaa sijoittajaksi ja lainaa pankista kolme miljoonaa dollaria. Siihen hän lisää yhden miljoonan omaa rahaansa. Ja sitten kaveri menee sijoittamaan koko summan "rahastojen rahastoon", joka puolestaan sijoittaa ainoastaan muihin suojarahastoihin. Tässä vaiheessa kaverin vipuvaikutus on 4:1.
   Juttu jatkuu. Rahastojen rahasto ottaa käyttöön kaverimme sijoittamat 4 miljoonaa USD ja lainaa pankilta vielä 12 milj. USD sijoittaen sitten koko potin johonkin toiseen suojarahastoon. Vipuvaikutus on edelleen 4:1, mutta alkupääoma on nelinkertaistunut arvoon 16.000.000 USD.
   Ja vielä juttu jatkuu. Seuraavaksi jälkimmäinen suojarahasto lainaa 48 milj. USD ja menee sijoittamaan koko 64 miljoonan potin johonkin suuren riskin CDO-viipaleeseen.
   Tämä esimerkki kuvaa potenssimatematiikan voimaa. Miljoonan dollarin alkupanos on muuttunut 64 miljoonan panoksen pesämunaksi vipuvaikutuksen ollessa edelleen 4:1.

   Jos riskit realisoituvat, vipuvaikutus saattaa aiheuttaa pahaa jälkeä. Jos vipuvaikutus on vaikkapa 20:1 investointipankin oman pääoman ollessa yksi miljoona USD, ja jos omaisuuden arvo laskee 5 %, se laskee arvosta 20.000.000 USD arvoon 19.000.000 USD. Silloin investointipankin miljoonan dollarin pääoma on mennyt kokonaan tuoton ollessa negatiiviset 100 %.
   Sama logiikka pätee vipuvaikutuksen suuruudesta riippumatta. Jos vipuvaikutus on 100:1 (dollari omaa rahaa jokaista lainattua 99 dollaria kohti), jo sinänsä mitätön 1 % omaisuuden arvon lasku vie kerralla koko oman rahoituksen.
   Asioita pahentaa se, että lainan antaneet vaativat usein, että vipusuhde on vakio riippumatta lainalla ostetun omaisuuden arvon kehityksestä. Jos vaikkapa suojarahasto lainaa 95 miljoonaa investointipankista, lisää omaa rahaa 5 miljoonaa, ostaa 100 miljoonan CDO´n, ja sitten omaisuuden arvo putoaa 5 %, oma pääoma on siinä vaiheessa menetetty kokonaan.
   Investointipankki voi huolestua ja vaatia alkuperäisen vipusuhteen palauttamista. Jos suojarahasto ei löydä riittävästi uutta rahaa, sen on myytävä ostamansa omaisuus 95 miljoonalla ja hyväksyttävä, että nyt kävi näin.
   Kyllähän tuo edellä kuvattu tilanne kirpaisee, mutta huonomminkin voi käydä. Kyseinen suojarahasto ei välttämättä ole liikkeellä yksinään. Jos kaikkien vipuvaikutuksessa käyttämän omaisuuden arvo on ollut keinottelukuplan kohteena ja hinnat ovat nousseet kestämättömälle tasolle, silloin voi olla useampi suojarahasto liikkeellä samanaikaisesti. Ja jos moni joutuu myymään 95 miljoonan arvoiset CDO´nsa lyhyessä ajassa, niiden arvo voikin pudota nopeasti, esim. 90 miljoonaan tai vaikkapa 85 miljoonaan asti.
   Ja jos näin käy, lainoja ottaneiden on myytävä muutakin omaisuuttaan. Tällöin liian monet myyjät jahtaavat liian harvoja ostajia. Tilanne muodostuu kestämättömäksi. Asuntomarkkinoilla alkanut ongelma voikin levitä muille markkinoille. Monenlaisten omaisuusluokkien hinnat alkavat laskea.

   Rahoituskriisin käynnistäjä on harvoin mikään erityisen dramaattinen tai poikkeuksellinen tapahtuma, pikemminkin pelkkä nousun tasaantuminen, sivuttaisliike ja muutama levottomuutta aiheuttava merkki. Tämänkertaisessa kriisissä ne tulivat keväällä 2006, jolloin asuntojen hintojen nousu pysähtyi. Samanaikaisesti vuosina 2005 ja 2006 myönnettyjen subprime-lainojen maksuhäiriöt lisääntyivät poikkeuksellisen paljon. Syksyllä 2006 kymmenen varjopankkia oli vararikossa ja arvopaperijärjestelmässä kulkeva asuntoluottojen virta alkoi ehtyä.
   Kun rahoituskriisin vauhti kiihtyy, ongelmaa usein pidetään "rajoitettuna". Tässä tapauksessa kriisin oletettiin rajoittuneen muutamaan uhkarohkeaan asuntolainojen myöntäjään.
   Vuoden 2007 aikana CDO´t suorastaan sukelsivat, jolloin rahoituslaitoksilla oli aiempaa vähemmän omaisuutta suhteessa vastattavaansa. Yhtäkkinen riskien välttely, yhtäkkinen halu purkaa vipuvaikutusten pyramidit, on rahoituskriisin keskeinen käännekohta. Se hetki oli kevään 2007 lopulla.

   2.5.2008 Yhdysvaltojen valtiovarainministeri Henry Paulson ennakoi, että pahin luultavasti oli takanapäin. Viikkoa myöhemmin hän lisäsi, että ollaan lähempänä markkinoiden myllerryksen loppua kuin alkua. Kirjoittajien mukaan Paulson teki rahoituksen hirmumyrskyyn joutuneiden klassisen virheen eli luuli myrskyn silmää kriisin lopuksi.
   Rahoituskriisit muistuttavat hirmumyrskyjä sikäli, että ensin niiden voima kasvaa, sitten ne heikkenevät hetkeksi, ja sen jälkeen ne aiheuttavat aiempaa enemmän tuhoa.

   Jokin odottamaton heilahdus globaalin rahoituksen suurimmassa keskuksessa voi muuttua paitsi maanlaajuiseksi paniikiksi, sen jälkeen myös maailmanlaajuiseksi tuhoksi. Tämä tapahtumaketju on toteutunut useasti myös viime vuosikymmenten aikana Yhdysvaltojen johtamassa maailmantaloudessa.
   Yhdysvaltojen jouduttua subprime-kriisiin olisi muun maailman pitänyt kytkeytyä irti rahoitusvaikeuksista kärsivästä supervallasta. Tämän Goldman Sachsin analyytikoiden ensimmäisenä esittämän ja sittemmin konsensukseksi nousseen ajatuksen mukaan Brasilian, Venäjän, Kiinan ja Intian noususuhdanteessa olevat kansantaloudet, samoin kuin Eurooppa, luottaisivat kotimaiseen kysyntään ja selviytyisivät kriisistä ilman vaurioita. Kuitenkin globaali kriisi pääsi iskemään ympäri maailmaa, mikä yllätti kommentoijat, jotka pitäytyivät irti kytkeytymisessä, kunnes siitä jauhaminen oli mahdotonta.
   Tässä ei ole mitään uutta tai poikkeavaa. Kriisi eteni historiasta löytyvien ennakkotapausten vuosisatojen mittaan kuluttamalla uralla.

   Kiinan kohdalla kirjoittajat näkevät globaalien riskien olevan erityisen suuret. Sen talouden viime vuosien kasvusta suuri osa on perustunut vientiin Yhdysvaltoihin. Jos Kiinalle koituu tästä vaikeuksia, sen heijastusvaikutukset ulottuvat kaikkiin niihin maihin, joita Kiina on käyttänyt alihankkijoinaan.
   
   Kun luottomarkkinat pysähtyivät suuren amerikkalaispankin Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen, pankit lopettivat "luottokirjeiden" myöntämisen. Luottokirjeet takasivat, että esim. Kiinasta Yhdysvaltoihin matkalla olevat tavarat maksetaan, kun ne tulevat perille.
   Maailmankauppa lähes pysähtyi. Aiemmin liki tuntematon perusmitta Baltic Dry Index (BDI), joka mittaa raaka-aineiden laivauksen arvoa, romahti lähes 90 %.

   Vaikka kauppa- ja työsiteet ovat usein auttaneet kriisejä hyppäämään valtionrajojen yli, hyödykkeiden ja valuuttojen vaikutus on ollut suurempi, maailmanmarkkinat kun määrittävät hyödykkeiden ja valuuttojen hinnat. Kun öljyn tai Yhdysvaltojen dollarin hinta nousee yhdessä paikassa, se nousee kaikkialla. Ja kun öljyn tai USD´n hinta laskee, se laskee kaikkialla. Siksi hyödykkeiden ja valuuttojen yhtäkkiset hinnanvaihtelut voivat käynnistää maailmanlaajuisen epävakauden.

   Kaikki maat eivät ole saaneet siipeensä samalla tavalla. Esimerkiksi Intian kansantalous osoittautui hämmästyttävän sitkeäksi. Kriisiin johtavien vuosien aikana sen konservatiiviset keskuspankkiirit olivat kulkeneet eri tietä kuin suurin osa muusta maailmasta. Intian politiikasta päättävät eivät olleet purkaneet rahoitusjärjestelmän sääntelyä ja pankit oli pakotettu pitämään suuria varantoja. Siksipä Intian talous olikin suhteellisen immuuni Yhdysvaltojen "aivastuksen" pärskeille, eikä sanottavasti sairastunut.

   Ben Bernanke tuli Yhdysvaltojen keskuspankin pääjohtajaksi vuonna 2006. Häntä pidetään eräänä maailman johtavista suuren laman tuntijoista. Hän näki nykyisen kriisin tapahtumat lähes kahdeksankymmenen vuoden takaisten asioiden perspektiivistä ja toimi sen mukaisesti.
   Bernanken johdolla vanhoja sääntöjä rikottiin ja uusia välineitä kokeiltiin. Hän mullisti rahapolitiikan ja puuttui rahoitusjärjestelmään sarjalla hämmästyttäviä tekoja, joita harvat ymmärtävät edes tänä päivänä.

   Irving Fisher oli yksi ensimmäisistä taloustieteilijöistä, jotka ymmärsivät deflaation dynamiikan. Kun tuli jokin šokki, esim. vuoden 1929 pörssiromahdus, lisävakuuksien vaatiminen johti kiihkeisiin yrityksiin maksaa velat. Ryntäys maksamaan velat pois ja keräämään käteisvaroja vaikutti haitallisesti laajempaan kansantalouteen.
   Jos tulisi ryntäys muuttamaan omaisuutta rahaksi alennushintaan, se johtaisi kaikkien hintojen laskuun. Nostoryntäys johtaisi siihen, että talletusraha vähenisi ja sen seurauksena koko rahavaranto. Tämä supistuminen alentaisi hintoja entisestään. Kaikenlaisen omaisuuden arvo pienenisi ja se laukaisisi vastaavan alenemisen omaisuutta omistavien yristysten kokonaisarvossa. Ja tästä tulisi uusia alennusmyyntejä jne.

   Kirjoittajat pitävät yksiselitteisenä faktana, että velkadeflaatio on velallisen kannalta huono asia. Sen käsittämiseksi kannattaa ensin miettiä velkainflaatiota.
   Jos joku ottaa oman maan valuutassa 10-vuotisen lainan viiden prosentin korolla ja jos hänellä olisi säännölliset tulot sekä jos lainan ottamisen aikana inflaatio on 3 %, velan todellinen korko on 2 %. Jos inflaatio kasvaa viiden prosentin vuotuiseksi inflaatioksi, se käytännössä mitätöi koko koron. Ja jos inflaatio sitten lähtee laukkaamaan nousten kymmeneen prosenttiin, inflaatio alkaa syödä velan pääomaa.
   Ja jos sitten systeemit romahtavat tykkänään ja kyseessä olisi 100.000 euron suuruinen laina, mitä sitten tapahtuu? Oletetaan, että aiemmin yhden euron hintainen leipä maksaisi yhtäkkiä tuhat euroa. Keskipalkka olisi noin miljoona euroa. Silloin sadan tonnin laina ei enää tunnukaan kovin suurelta. Sen kuittaa siinä samalla kun maksaa kauppiaalle kuukauden ruokalaskun. Joka siis on siinä tilanteessa takuuvarmasti enemmän kuin 100.000 euroa.

    Jos taas tulee päinvastainen tilanne eli inflaation sijaan tuleekin deflaatio, silloin 2 % lisätäänkin siihen viiden prosentin korkoon ja todellinen vuosikorko onkin 7 %. Viiden prosentin deflaatio tarkoittaa samalle velalliselle 10 % todellista vuosikorkoa. Deflaation vaikutus on, että velallisella kustannukset kasvavat alkujaan ennakoitua suuremmiksi.

   Fisherin mukaan asiat voivat ajan mittaan kyllä vakautua, mutta sitä ennen tapahtuu hirveitä. Odottelun sijaan hän kehotti päättäjiä reflatoimaan hinnat romahdusta edeltäneelle tasolle.
   Kirjoittajien mukaan reflaation käynnistäminen ei ole niin helppoa kuin miltä näyttää. Kun deflatorinen kierre on päässyt vauhtiin, perinteinen rahapolitiikka ei yleensä enää toimi, eikä se tehoa muihinkaan rahoituskriiseihin liittyviin vaikeuksiin. On kehiteltävä jotain aivan uutta.

   Käydään läpi seuraavana käsitteenä maksuvalmius- eli likviditeettiloukku. Normaaleina aikoina liittovaltion ohjauskorko on lainaamisen hinnan mitta kaikilla kansantalouden tasoilla. Sen manipulointi on yksi tehokkaimmista keskuspankin välineistä.
   Jos keskuspankki on huolissaan inflaatiosta ja haluaa estää kansantalouden ylikuumenemisen, se voi myydä vaikkapa 10 mrd USD´n arvosta lyhytaikaista valtion velkaa, jolloin se käytännössä poistaa rahaa pankkijärjestelmästä. Velan ostajien on kirjoitettava maksumääräykset pankeilleen. Tämän jälkeen keskuspankki lunastaa ne ja pitää rahat.
   Pankkijärjestelmästä ja koko kansantaloudesta on nyt poistettu tuo kymmenen miljardia. Lisäksi, koska pankit käyttävät rahaa luodakseen alkupääomaa suurempia lainoja, todellinen vaikutus rahavarantoon liikkuu kirjoittajien mukaan välillä 25 - 30 mrd USD. Myös raha reagoi kysynnän ja tarjonnan lakiin, joten kun tarjonta on pienentynyt, lainaaminen on kalliimpaa.
   Sitten kun keskuspankki ei enää ole huolissaan inflaatiosta, vaan siitä, että kansantalous on ajautumassa taantumaan, se tavoittelee alhaisempaa ohjauskorkoa ja tuo talouteen rahaa ostamalla lyhytaikaista valtion velkaa. Ja mistä rahat tähän? No hatusta ne otetaan. Keskuspankki kirjoittaa kymmenen miljardin šekin ja antaa sen valtionvelkaa myyville. Myyjät taas tallettavat keskuspankilta saamansa rahat eri pankkeihin. Rahaa on yhtäkkiä tarjolla ja sen seurauksena käteistä on helpompi saada.
   Kun rahaa lisätään kansantalouteen, keskuspankin ohjauskorko laskee. Ja sen mukana kaikki muutkin korot.

   Edellä kerrottu pätee siis normaaliaikoina. Maksuvalmiusloukku ei kuitenkaan ole normaali tilanne. Se syntyy silloin kun keskuspankki on jo käyttänyt loppuun avomarkkinatoimien voiman.
   Kun keskuspankki on painanut ohjauskoron nollaan, kyseinen keino alkaa olla siinä vaiheessa käytetty loppuun. Pankit eivät luota toisiinsa, ne vain keräävät käteistä eivätkä lainaa muille. Siinä pelon ilmapiirissä ohjauskorko voi olla nolla, mutta ne oikeat markkinakorot, millä pankit haluavat lainaa antaa, ovat huomattavasti korkeammat. Ne pitävät lainan hinnan korkealla.
   Viime aikojen kriisissä maailman eri keskuspankit ovat huomanneet olevansa täsmälleen tässä tilanteessa. Yhteiset koronlaskut eivät käynnistäneet lainan antamista, kulutusta, sijoittamista eikä yritysten investointeja, koska epävarmuuden takia markkinakorot pysyivät erittäin korkeina. Koron laskut eivät myöskään pysäyttäneet ajautumista deflaation suuntaan. Perinteinen rahapolitiikka ei vaikuttanut markkinoihin.
   Yhdysvaltojen keskuspankki pumppasi maksuvalmiutta pankkeihin, mutta se ei saanut niitä myöntämään lainaa. Jos pankit ylipäätään tekivät jotain ylimääräisellä käteisellään, ne upottivat sen riskittömiin valtion joukkovelkakirjoihin.

   Kotimaisella velalla ja ulkomaisella velalla on eroja. Jos velat ovat ulkomaan valuutassa, se lisää suurten ongelmien riskiä.
   Varsinkin kehittyvien markkinoiden kansantaloudet saattavat joutua hankkimaan suuren osan rahoituksestaan muiden maiden pankeilta ja muilta rahoituslaitoksilta. Jos nämä velkojat jostain syystä päättävät olla uusimatta erääntyvää velkaa, nuo velat on maksettava pois kyseisessä valuutassa.
   Keskuspankilla ei välttämättä ole velan maksuun riittäviä valuuttavarantoja. Dollareita ja euroja ei myöskään saa mennä omin päin painamaan lisää. Joten omat keinot loppuvat siinä tilanteessa. Ja siinä tilanteessa astuu kuvaan Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.

   2000-luvulla IMF on antanut kahdenlaista tukea. Perinteinen tuki, ns Stand-By Agreement eli valmiusluottojärjestelmän mukainen tuki, on myönnetty sillä ehdolla, että saaja uudistaa talouttaan tavoilla, mitkä teoriassa johtaisivat niiden suurempaan vakauteen tulevaisuudessa. Vakaammat maat, missä jo aiemmin on toteutettu rahoitukseen liittyviä uudistuksia, ovat saaneet ehdoitta maksuvalmiutta parantavaa luottoa ns. Flexible Credit Line (FCL) eli joustava luottoraja -sopimuksen mukaan.

   Kirjoittajat näkevät yhdeksi suurimmista ongelmista Wall Streetin bonuskulttuurin, missä työntekijöitä palkitaan, kun uhkapeli onnistuu, mutta missä heitä ei rangaista, kun homma menee lujaa pöpelikköön. Kirjoittajat esittävät, että yksi tapa korjata tilanne olisi tehdä bonuksista kasautuvia, jolloin ei laskettaisi lyhyen aikavälin tuottoja. Nykyisellä järjestelmällä, jos meklarin riskialttiit vedot tuottaisivat ylisuuria voittoja ensimmäisenä vuotena ja yhtä suuria tappioita seuraavana vuonna, meklari saa rahastettua ensimmäiseltä vuodelta melkoiset tulot itselleen, ja seuraava vuosi olisi nollavuosi. Kirjoittajien kuvaamalla järjestelmällä sama meklari jäisi tyystin ilman bonuksia voittojen ja tappioiden kumotessa toisensa.
   Toinen kirjoittajien esittämä vaihtoehto olisi, että rahan tai osakkeiden sijaan bonukset tulisivat täsmälleen samoilla arvopapereilla, mitä meklarit itse olisivat olleet koostamassa, esim. pieni viipale meklarin itsensä suunnittelemaa CDO´ta.
   Jos näihin mennään, soveltamisen olisi tärkeää koskea kaikkia. Jos vain yhdessä rahoitusfirmassa oltaisiin näin tiukkoja, siitä firmasta käynnistyisi hyvin nopeasti joukkopako firmoihin, missä mällätään entiseen tapaan.

   Kirjoittajat ajavat arvopapereille standardointia. Heidän mielestään olisi tärkeää olla jokin tapa verrata eri arvopapereita, jotta ne voitaisiin hinnoitella tarkasti. Nykyisellä järjestelmällä ei ole keinoa kvantifoida riskiä.
   Tavallisille arvopapereille nämä olisivat helpompia juttuja. Mutta ne CDO´t... Mitä esimerkiksi CDO² sisältää?
   Ensinnäkin siinä on tuhat yksittäistä lainaa. Kun ne on paketoitu, ne yhdistetään yhdeksäänkymmeneenyhdeksään muuhun yhtä suureen pakettiin. Siitä saadaan CDO. Ja sitten tämä CDO yhdistetään yhdeksäänkymmeneenyhdeksään muuhun CDO´on, joilla jokaisella on oma rakenteensa ja taustalla oleva omaisuutensa.
   Toisin sanoen CDO²´n ostajalla oletetaan, teoriassa, olevan jonkinlainen käsitys kymmenen miljoonan (10.000.000) taustalla olevan lainan terveydestä.
   Onko tämä mahdollista? No ei. Tästä johtuen kirjoittajien mielestä CDO´t voisi vaikka kieltää lailla. Ja jos niitä ei kielletä, ainakin niitä pitäisi säännellä rankasti.
   Tekijät toteavat, että periaatteessa ongelma ei ole se, että arvopapereiden sisältö viipaloidaan ja kuutioidaan tunnistamattomaksi, vaan se, että arvopapereihin päästetään myös ihan silmitöntä roskaa.

   Kriisin aikana myös varjopankkeja on tuettu. Nyt niiden pitäisi olla valvonnan alla. Monet päätöksentekijät ovat sitä mieltä, että vain suuria toimijoita olisi säänneltävä. Kirjoittajien mielestä tämä olisi selkeä virhe - seuraavalla kierroksella pienemmissä valvonnan ulkopuolella olevissa varjopankeissa kävisi melkoinen kuhina ja rahavirrat suuntautuisivat yhä enemmän sinne. Ja sen kautta niistä tulisi entistä tärkeämpiä koko järjestelmän kannalta. Ja niiden kollektiivinen kaatuminen olisi edelleen ongelma.

   Nykyisin pankit ja muut rahoitusalan yhtiöt "kilpailevat vähäisimmästä sääntelystä" eli etsivät niitä vähiten sääntelevää sääntelijää. Esim. liikepankki voidaan perustaa tietyn osavaltion lakien mukaan, ei siis välttämättä liittovaltion lakien. Sen jälkeen se joutuu päättämään, liittyykö se maan keskuspankkijärjestelmään. Käytännössä pankin omat valinnat määrittävät, tuleeko se valuuttaviranomaisten, keskuspankin vai talletussuojan alaisuuteen erityisistä osavaltion sääntelijöistä puhumattakaan.

   Yhdysvalloilla on suuri vaihtotaseen alijäämä. Sille on annettu monenlaisia selityksiä. Eräs kirjoittajien huuhaa-juttuna pitämä selitys on "pimeän aineen" teoria. Kyseisen satuilun kannattajat ovat sitä mieltä, ettei Yhdysvalloilla ole lainkaan vaihtotaseen alijäämää. Teorian mukaan, jos suuri alijäämä olisi, ei USA saisi lainaa nykyisillä alhaisilla koroilla.
   Koko alijäämä olisi vain luonnottoman kirjanpitosääntöjen joukon aiheuttama sekaannus. Taloudessa olisi jonkinlaista pimeää ainetta, mitä kirjanpito ei tavoita, kuten vakuutukset, tieto ym. immateriaaliset asiat.
   Kirjoittajat kumoavat nämä höpinät. Esim. sijoittajien valmius sijoittaa alhaisemmilla koroilla johtuu sijoittajien muilla tavoitteilla. Jos ajatellaan vaikkapa Kiinaa, se on sijoittanut satoja miljardeja Yhdysvaltoihin pitääkseen oman valuuttansa halpana ja vientituotteensa kilpailukykyisinä.

   Joten, miksi Yhdysvaltojen vaihtotase sitten on alijäämäinen? Ben Bernanken mukaan ongelma ei ole se, ettei Yhdysvalloissa säästetä tarpeeksi. Ongelma on hänen mielestään se, että Kiina ja muutkin Aasian maat säästävät liikaa.
   Kirjoittajat ovat osittain samaa mieltä. Eihän kehittyvissä maissa ole vastaavaa kulutusluottojärjestelmää kuin vauraammissa länsimaissa, siellä on pakko ensin säästää rahat kasaan ja vasta sen jälkeen siellä pääsee tekemään hankintoja.
   Kirjoittajat löytävät kuitenkin tästä selityksestä myös ongelmia. Siitä näet saa helposti sen käsityksen, ettei amerikkalaisia tule syyttää asuntokuplasta, vaan kaikki onkin Kiinan syytä, se kun lähettää ylimääräiset rahansa Yhdysvaltoihin.
   Suurempina syinä kirjassa mainitaan taantuma ja George W. Bushin kongressissa läpi ajamat valtavat veroleikkaukset. Keskuspankki toi paljon rahaa markkinoille eikä juuri välittänyt valvoa rahoitusjärjestelmää. Alijäämä kasvoi vuoden 2004 jälkeen osaksi sen takia, että liittovaltion sääntelijät mahdollistivat kyseenalaisen asuntokuplan. Säästämisaste laski ja ulkomaiset sijoittajat ostivat kasvavasta asuntolainojen määrästä johdettuja arvopapereita.

   Kirjoittajat pitävät selvänä, että jos USA olisi kehittyvä talous, luottamus sen talouteen olisi romahtanut jo kauan sitten. Yhdysvaltoja kuitenkin pidetään edelleen maana, joka tarvittaessa nostaa veroja, leikkaa kuluja ja pistää taloutensa kuntoon. Se teki näin 1990-luvun alussa vuosikymmenen jatkuneiden suurten alijäämien jälkeen, eikä sinänsä ole mitään syytä, miksei se voisi tehdä niin uudelleen. Monista kehittyvistä markkinoista poiketen USA ei ole koskaan jättänyt julkista velkaansa hoitamatta. Se on melkoinen vakuutus sijoittajille. Ja täytyy myös muistaa, että USA ottaa myös ulkomaisen lainansa omassa valuutassaan - dollarin mahdollinen heikkeneminen ei kasvata Yhdysvaltojen vastattavaa.
   Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että ulkomaiset velkojat työntävät satoja miljardeja matalakorkoisiin valtion joukkovelkakirjoihin loputtomasti. Jossakin vaiheessa aletaan vaatia reaaliomaisuutta, esim. osakkuuksia amerikkalaisyhtiöissä. Monet sijoittajat kärsivät tappioita, joten on erittäin epätodennäköistä, että he tyytyvät takapenkkiin, kun heitä seuraavan kerran pyydetään tukemaan amerikkalaista rahoitusjärjestelmää.
   Monet yhdysvaltalaispoliitikot ja päätöksentekijät näyttävät olevan iloisen tietämättömiä siitä, kuinka vähän vaikutusvaltaa heidän maallaan on maihin, jotka rahoittavat sen alijäämiä. He kertovat kiinalaisille, ettei Kiina voi ostaa yhdysvaltalaisia yrityksiä, ja he uhkaavat protektionistisilla toimilla, jos Kiina ei revalvoi valuuttaansa. Tätä kirjoittajat pitävät paitsi vanhanaikaisena myös harvinaisen tyhmänä toimintana. Ruokkivan käden pureminen saattaa tehdä amerikkalaisista äänestäjistä iloisia, mutta kiinalaisten suhteen sillä on kyllä rajansa.

   Kirjoittajat peräänkuuluttavat radikaaleja uudistuksia. Arvopaperistaminen olisi saatava läpinäkyvämmäksi ja standardoidummaksi. Luokituslaitokset olisi saatava raameihin, nythän ne saavat tulonsa arvioimiltaan firmoilta, mistä aiheutuu valtava eturistiriita. Kirjoittajien mielestä sijoittajien siitä velan luokituksesta pitäisi maksaa.
   Tietyt liian suurina kaatumaan pidetyt laitokset olisi pilkottava, myös Goldman Sachsin kaltaiset jätit. Lisäksi kongressin pitäisi palauttaa Glassin-Steagalin pankkilait, jotka se kumosi kymmenkunta vuotta sitten, ja samalla vielä päivittää ne.
   Säännöksiä tulisi soveltaa kaikkiin, jotta rahoituksen välittäminen ei siirry pienempiin, löysemmin säänneltyihin. Sääntely pitäisi keskittää muutamalle, nykyistä suuremman vallan saavalle virastolle. Ja tärkeimpänä kirjoittajat näkevät sen, että sääntelijöiden palkka vastaisi heidän keskeistä tehtäväänsä rahoituksen turvallisuuden varmistajana.

   Lamasta toipumisella on monta muotoa. V-muotoinen toipuminen on nopeaa ja dynaamista. U-toipuminen on hidasta eikä kovin vakuuttavaa. Ja sitten on se W-toipuminen, kaksoissyöksy, missä talouselämä saa hetkeksi vauhtia, mutta syöksyy uudelleen alas.
   Kehittyneissä maissa U-malli on vaikuttanut todennäköisimmältä. Toisin sanoen, usean vuoden ajan on odotettavissa keskimääräistä pienempi, heikonpuoleinen kasvu.

   Työttömyys kasvaa. Yhdysvalloissa jopa työpaikkansa säilyttäneiden tulot ovat laskeneet. Työttömyysaste voi jatkaa nousuaan melko pitkään, ja kun se viimein alkaa laskea, se tapahtuu hitaasti.
   Järjestelmästä suuri osa on vaurioitunut. Ja vaurioituneen rahoitusjärjestelmän kyky rahoittaa teollisuuden investointeja ja kestokulutushyödykkeiden kulutusta on rajoittunut voimakkaasti.

   Euroalueen ja Japanin tilanne näyttävät jopa huonommilta kuin Yhdysvaltojen, missä niin ikään näyttäisi olevan U-toipuminen menossa. Näiden maiden on vaikeampi käyttää rahoituspolitiikkaa kriisin vaikutusten torjuntaan. Niillä on ollut jo ennen vuotta 2007 suuret budjettialijäämät ja niiden julkisen velan määrä on suuri suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tuottavuuden kasvu on heikkoa ja väestö ikääntyy. Lisäksi ns. Pigs-maat (Portugali, Italia, Kreikka ja Espanja) ovat suurissa vaikeuksissa.
   Viime vuosina velat ovat kasvaneet ja maiden kilpailukyky on heikentynyt. Euroon siirtymisen myötä vähävaraisemmat maat ovat pystyneet lainaamaan enemmän kuin aikoinaan omilla valuutoillaan. Niinpä ne lisäsivät kulutustaan, kun yhtäkkiä alkoivat saada rahaa. Palkat nousivat ja vientituotteiden kilpailukyky laski. Samanaikaisesti liiallinen byrokratia ja muut rakenteelliset rasitteet eivät suosineet investointeja runsaasti ammattitaitoa vaativille sektoreille. Ja euron vahvistuminen vuosina 2008-2009 heikensi niiden kilpailukykyä entisestään.

   EU´n sisällä työvoiman liikkuvuus on ollut suhteellisen vähäistä, koska kieli ja kulttuuri rajoittavat muuttoliikettä. Näin työttömyyden nousu jollain EU´n alueella ei saa työläisiä muuttamaan niin suurina joukkoina kuin he muuten saattaisivat tehdä. Siksi EU´n työmarkkinat ovat joustamattomammat kuin Yhdysvaltojen.

   Maaliskuusta 2009 lähtien joidenkin globaalien omaisuuden muotojen hinnat ovat nousseet valtavasti. Vaikka tämä omaisuuden hinnannousu perustuukin osittain parempiin talouden ja rahoituksen perusominaisuuksiin, hinnat ovat kirjoittajien mielestä nousseet liian nopeasti liian aikaisin. Ilmeisin syy tälle on, että kehittyneiden kansantalouksien keskuspankit ovat käyttäneet superalhaisia korkoja ja määrällistä keventämistä. Myös dollarin korkoerokaupankäynti on vaikuttanut.
   Korkoerokaupankäynnissä sijoittajat ottavat lainan yhdessä valuutassa ja sijoittavat sinne, missä rahat tuottavat paremmin. Yhdysvaltojen alhaisen koron ansiosta sijoittajat voivat lainata dollareita ja ostaa niillä mitä tahansa riskialtista omaisuutta maailman eri puolilta. Kun omaisuuden hinta sitten nousee, sijoittajat ottavat siistin voiton, millä voivat maksaa takaisin velaksi ottamansa dollarit, joiden arvo muihin valuuttoihin nähden on heikentynyt.
   Kirjoittajat pitävät selvänä, että lopulta korkoerokaupankäynti tulee loppumaan. Dollarin arvo ei heikkene loputtomiin. Ja kun taalan arvo vakautuu, sen edelleen heikkenemisen puolesta vetoa lyöneet joutuvat vetäytymään ja maksamaan lyhytaikaiset lainansa. Jos USD vahvistuu nopeasti, prosessista voi tulla melkoisen väkivaltainen.
   Sijoittajat, jotka ottivat pitkäaikaisia riskejä globaalilla omaisuudella ja rahoittivat ne lyhytaikaisilla dollarimääräisillä lainoilla, voivat yhtäkkiä alkaa toimia päin vastoin. Silloin tämä kupla puhkeaa.

   Kriisitaloustiede on kovatasoisimpia näiden aikojen talouskriisistä kirjoitettuja teoksia. Nouriel Roubini ja Stephen Mihm käsittelevät varsinkin Yhdysvaltojen roolin läpikotaisin ja niin seikkaperäisesti rautalangasta vääntäen, että aivan tavallisellakin lukijalla on mahdollisuus ymmärtää koko kirjan sisältö, vaikka käsiteltävät asiat ovatkin sinänsä mutkikkaita. Ja kun vielä Kimmo Pietiläinen on tehnyt suomentamisen ohella myös pienimuotoista teoksen lokalisointia suomentajan huomautuksillaan, kirja on suorastaan upea kokonaisuus. Vaikka tässä tiivistelmässä tulikin suunnilleen läpikäytyä ne keskeisimmät kirjasta löytyvät asiat, kiinnostuneiden kannattaa hommata kirja käsiinsä, huomattavan paljon tärkeitä ja aihetta syventäviä asioita sieltä on löydettävissä tässä mainittujen lisäksi.
   Samoihin aikoihin kuin Kriisitaloustiede ilmestyi, päivänvalon näki myös Olavi Ala-Nissilän teos Ulos finanssikriisistä, joka on vajaat kolme vuotta sitten esitelty näillä sivuilla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät erittäin hyvin toisiaan. Kriisitaloustiede analysoi aihetta erityisen tarkasti Yhdysvaltojen näkökulmasta Ala-Nissilän hahmotellessa kokonaiskuvaa tarkastellen enemmän muutakin maailmaa. Ja edelleen kumpikin kirja on varsin ajankohtaista luettavaa.
   
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Uuden Vuoden Extra
Päivi Räsänen: Päivien ketjusta - uskosta ja arjesta
WSOY 2007
252 sivua


Käydään sitten Vasemmistoliiton ja Paavo Arhinmäen jälkeen läpi toistakin vähän pienempää puoluetta ja sen puheenjohtajan ajatuksia. Riihimäkeläinen kansanedustaja (1995-), Suomen Kristillisdemokraattien puheenjohtaja (2004-), nykyinen sisäministeri Päivi Räsänen (s. 1959) julkaisi kahdeksan vuotta sitten muistelmateoksensa Päivien ketjusta - uskosta ja arjesta. Suuren yleisön muistiin saattoi kirjan julkaisun tiimoilta jäädä lähinnä kuvaus Päivin ensimmäisestä humalatilasta, mutta kyllä kirjasta muutakin sisältöä löytyy.

   Päivin lapsuus kului Konnunsuon keskusvankilan kupeessa, tiiviissä kyläyhteisössä. Kylällä oli aivan oma erityisleimansa vankilan ympärille rakentuneena yhteisönä. Kotoaan Päivi näki vankilan sellien kalteri-ikkunat, hän oli vanginvartijan tytär ja perhe asui isän työpaikan vieressä.
   Isä halusi varjella lapsensa vankilan ikäviltä ulottuvuuksilta. Lapsilla ei ollut lupa keskustella vankien kanssa. Kerran Päivi tosin lipesi kiellosta, kun ryhmä vankeja oli remonttihommissa perheen kotitalon pihalla. Eikä siinä sinänsä mitään, ihan leppoisasti vangit jutustelivat. Siinä vaiheessa Päivi kuitenkin irrottautui keskustelusta, kun vangit pyysivät hiivaa ja sokeria - Päivi käsitti, etteivät vakuutteluista huolimatta olleet aikeissa pullaa leipoa, vaan kiljua meinasivat keitellä.
   Vankilan läheisyys muovasi Päivin ihmiskuvaa jo varhain. Ihmisen heikkouden, pahuuden ja syyllisyyden todellisuus jäsentyi osaksi lapsenkin maailmankuvaa. Rikoksen ja rangaistuksen suhde oli selkeä.

   Kouluvuosinaan Päivi piti tapanaan lukea tiedeihmisten elämäkertoja. Pysäyttävimmäksi lukukokemuksekseen hän mainitsee Marie Curien elämäntarinan. Tuon kirjan luettuaan Päivi päätti tähdätä itsekin tiedeuralle.
   Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Päivi haki kolmeen opiskelupaikkaan, Otaniemen teknilliseen korkeakouluun fysiikan ja matematiikan laitokselle, Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan sekä saman laitoksen lääketieteelliseen tiedekuntaan. Paikka avautui jokaiseen. Ja valinta oli vaikea.
   Päivi ratkaisi asian ottamalla vastaan sekä Otaniemen että lääketieteellisen. Pian Otaniemi jäi, lääketieteelliset opinnot tuntuivat siltä omimmalta alalta.

   Päivi tapasi sitten Räsäsen Niilon. Vähitellen hän huomasi, että on ihastunut. Siitä se lähti. Räsäsen Päivi sai sittemmin viisi lasta ja lasten asiaa hän onkin toiminnassaan pitänyt erityisen tärkeässä asemassa.

   Räsänen on huolestunut, koska nykyinen sukupolvi on sen verran mukavuudenhaluista sakkia, että monet kokevat vanhemmuuden raskaaksi. Hän näkee, että aikaamme leimaa voimakas mielihyväkulttuuri. Esim. eräs nuorten huumeongelmia hoitava psykiatri totesi, että 1970-luvun ja 2000-luvun huumeaallon välillä on se ero, että vanhemmat eivät enää taistele lastensa puolesta; nykyvanhempi luovuttaa aiempia sukupolvia helpommin ja hylkää huumeriippuvaisen lapsensa.
   Lasten ja nuorten kasvattamisen Räsänen kokee vaikeammaksi kuin edellisten sukupolvien aikana. Nuoret vanhemmat eivät ole välttämättä nähneet koskaan läheltä, kuinka lapsia hoidetaan tai kasvatetaan. Joutuvat oppimaan kaiken kantapään kautta.

   Opiskellessaan lääketiedettä Räsänen pohti, onko lääkärin ammatti turhuutta kerran katoavassa maailmassa. Vaikka onnistuisi parantamaan, kyse on vain lisäajasta. Kuolemaa ei pysty väistämään. Eikä lääkäri pysty vaikuttamaan siihenkään, missä toinen iäisyytensä viettää. Vai olisiko lääkärin työ mielekästä vain, jos tämä pystyy käyttämään vastaanottotilaansa todistaakseen potilaalle Jeesuksesta?
   Martti Luther opetti, että Jumala hallitsee maailmaa kahdella tavalla, maallisella ja hengellisellä todellisuudella. Räsäsen vakaumuksen mukaan ajallisen elämän ja maallisten haasteiden vähättely on itse asiassa Jumalan luomistyön halveksimista. Lääkärinä olisi väärin laiminlyödä Jumalan antamaa maallista tehtävää hengellisen kustannuksella.

   Kun Räsänen sai ensimmäisen lapsensa, hän masentui. Tunnereaktio oli odottamaton, hän ei kokenut olevansa kovin altis masentumaan. Pienen ihmisen avuttomuus ja täysi riippuvuus tuntui ahdistavalta. Masennuksen tunteita oli lähes vuoden ajan. Se helpotti tavattomasti, kun aviomies ei tilannetta säikähtänyt, vaan tuli vahvasti mukaan vauvan hoitoon.
   Ulospäin masennus ei ilmeisesti näkynyt. Kun naapuri sai ensimmäisen lapsensa, suunnilleen samoihin aikoihin kuin Räsänen, tämä naapuri oli kadehtien katsonut, kuinka luontevasti Räsänen oli leikitellyt oman lapsensa kanssa. Naapuri oli hävennyt omaa synnytyksen jälkeistä masennustaan, eikä ollut kertonut siitä mitään. Kun asia tuli puheeksi, Räsänen hämmästyi. Ja naapurikin hämmästyi, kun kuuli, että Räsäselläkin oli ollut aivan samanlaisia ajatuksia.
   Räsänen harmittelee tilannetta. Hehän olisivat voineet tukea toisiaan, jos olisivat aikoinaan jakaneet avoimesti tuntojaan.

   Masentuneella ihmisellä on taipumus järjestää elämänsä entistä ilottomammaksi. Elämän ulkonaisilla järjestelyillä hän tiedostamattaan kuvastaa sisäistä maailmaansa. Oman masennuksensa ilmentymänä Räsänen pitää verhoja, jotka pysyivät ikkunoiden edessä myös kauniina kesäpäivinä.
   Luther, joka koki ajoittain syviä masennuksia, totesi, että juuri masentuneen tulee hakeutua hyvien ystävien, iloisen musiikin ja elämän nautintojen pariin. Ei masentuneen pidä paastoamaan ryhtyä eikä mitään askeesia harjoittamaan.

   Räsäsen poliitikon uran juuret löytyvät kansalaistoiminnasta. Hän oli ollut marssimassa 1980-luvun alkupuolella mielenosoituksessa Lontoon keskustassa abortteja vastaan, tapahtumassa, jonka keulakuvaksi oli kutsuttu äiti Teresa.
   Toiminnan kanavoimista politiikkaan Räsänen ei noina vuosina kuitenkaan osannut kuvitella. Mutta 1990-luvun lama toi sitten poliittisen päätöksenteon seurauksia lääkärin työhuoneeseen sen verran riipaisevasti, että jokin kipinä syttyi.
   Ei Räsänen kuitenkaan heti mieltänyt itseään poliitikoksi muiden joukkoon, ei ehdokkaana eikä pitkään aikaan kansanedustajanakaan. Oikeastaan vasta tultuaan valituksi Kristillisdemokraattien puheenjohtajaksi poliitikon nimike on alkanut tuntua omalta.

   Mihin pienpuoluetta tarvitaan? Sitä Räsäseltäkin on kysytty.
   Monipuoluejärjestelmä on osa suomalaista demokratiaa. Yhteiskunnalliset mielipiteet tarvitsevat demokraattiset vaikuttamiskanavansa. Erityisenä haasteena Räsänen pitää puhumista heidän puolestaan, jotka eivät itse kykene pitämään puoliaan. Räsäsen mielestä vanhukset, vammaiset, lapset tai vaikkapa päihdeongelmaiset unohdetaan suurten puolueiden keskittyessä vahvojen eturyhmien intresseihin.
   Ideologisesti Kristillisdemokraatit on perhepuolue. Puolueessa nähdään hyvinvoinnin tuottamisen ytimessä olevan ihmisten luontainen lähiverkosto, kansalaisyhteiskunta ja ennen muuta perhe. Sekä valtion että yksilönvapauksien tehtävä on tukea sosiaalista verkostoa tuottamaan hyvinvointia.
   Ja KD´n pienpuoluestatukseen takertuvia Räsänen muistuttaa, että puolue on osa kansainvälisesti merkittävää kristillisdemokraattista poliittista liikettä, joka useissa maissa kanavoituu suuriksi kansallisiksi puolueiksi. Suomen Kristillisdemokraateille ideologisesti läheinen Norjan sisarpuolue kantoi useita vuosia hallitusvastuuta peräti pääministeripuolueena.

   Onko vaikeaa olla kristittynä politiikassa? Ei Räsäsen mielestä oman arvopohjan tunnustaminen kansanedustajan tehtävässä mitenkään vaikeaa ole. Itse asiassa, helpompaa se on kuin lääkärinä. Lääkärin näet oletetaan olevan neutraali virkamies, joka tekee työnsä lakien ja asetusten pohjalta ottamatta henkilökohtaista kantaa eettisiin kysymyksiin. Jos taas  poliitikko ei maailmankatsomuksellisia lähtökohtiaan tunnusta, hän on Räsäsen mielestä väärällä alalla. Avoimet arvoristiriidat kun kuuluvat politiikkaan, väistämättä. Konkreettisten kiistakysymysten takaa löytyy syviä eroja keskustelijoiden maailmankatsomuksista.

   Kristillinen lähetystyö on luonut pitkälti perustan kehitysyhteistyölle. Räsänen arvostaa hädänalaisten auttamista ja köyhyyden torjumista kehitysyhteistyön avulla. Hänen mukaansa Suomen tulisi ryhdistäytyä täyttämään velvollisuutensa kehitysyhteistyömäärärahojen lisäämisessä.
   Pelkän taloudellisen tai sosiaalisen auttamisen Räsänen näkee jäävän kevyeksi, jos muutosta arvojen ja asenteiden tasolla ei tapahdu. Siksi hän pitää tärkeänä kehitysmaiden tukemista juuri kristillisen lähetystyön kautta.

   Joskus hyvää tarkoittavat kristityt antavat leskeksi jääneelle tai lapsensa menettäneelle neuvon olla surematta, koska vainaja on päässyt Taivaan riemuihin. Ja kyllähän jotkut myös ovat kuvailleet iloisiakin hautajaisia.
   Kyllä, toivo ruumiin ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä merkitsee kristitylle valtavaa lohdutusta kuoleman kohdatessa. Kuitenkin, omaisille toisen kuolema merkitsee aina menetystä. Joskus suru koskettaa myös lääkäriä tai muuta auttajaa aivan kyyneliin saakka.
   Räsänen toteaa, että lohduttelu ilman aitoa myötäelämistä on tuomittu epäonnistumaan, koska se ohittaa surevan sen hetken todelliset tarpeet. Myötäelämisen kannalta on oleellista, että pysähdymme ja uskallamme kokea samanlaista tunnetta kuin minkä vallassa sureva ihminen on. Sureva voi näin kokea saavansa jakaa toiselle omaa pahaa oloaan.

   Päivien ketjusta - uskosta ja arjesta on muistelmateos, joka rakentuu suurelta osin kirjoittajansa Päivi Räsäsen uskonnollisten pohdintojen ympärille. Etevimmillään Räsänen on havainnollistaessaan näitä pohdintoja konkreettisilla tapahtumilla omasta elämästään. Erityisen avoin hän on kuvatessaan uskonnollista etsintäänsä. Teos on elämänmakuinen ja esittelee Räsäsestä useampiakin puolia.

   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 4.5.

Millaisia haasteita Euroopan unionilla oli viisitoista vuotta sitten? Komissaari Olli Rehnin näkemyksiä unionin demokratian tilasta ja ulkosuhteiden hoidosta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Olli Rehn: Suomen eurooppalainen valinta


Menestyäkseen poliitikon on jatkuvasti pystyttävä vastaamaan politiikan muutoksiin. Tässä vastustajiensa liikkeitä tarkasti seurannut ja suurelle yleisölle suunnattua retoriikkaa harjoitellut poliittinen selviytyjä ja ikiliikkuja Urho Kekkonen oli lyömätön.

Timo J. Tuikka: "Kekkosen konstit"


Kolumnisti Heikintytär, aikoinaan "hallituksen ainoa mies".

Marjatta Väänänen: Suoraan eestä Suomenmaan

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Niinpä, onhan tätä pandemiaa jo hetken ajan kestänyt, ja valitettavasti taitaa sitä vielä vähäksi aikaa riittää. Mutta muistakaa silti, mitä vanhemmat ja viisaammat ovat todenneet: odottavan aika on pitkä, ja kärsimätön odottaa aina kahdesti. Kyllä se aikakin kuluu kitkattomammin ja nopeammin, jos ajattelette välillä joitain muitakin aiheita.

Ultra Bra