Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos Kylmä tasavalta on esitelty ensimmäisen kerran kesällä 2004 ja Murha rikostoimittajan silmin keväällä 2011. Vaikka pääperiaatteena onkin ottaa uusintoihin ennen vuotta 2015 julkaistuja tiivistelmiä, tällä kertaa on paikallaan uusia tiivistelmä teoksesta Suora lähetys, jonka tiivistelmän ensijulkaisu oli keväällä 2016.




Kuukauden Keskustalainen
Alpo Rusi ja Olli Rehn: Kylmä tasavalta
WSOY 2003
376 sivua


Vastavalittu komissaari Olli Rehn on edennyt uransa suhteen vauhdilla, mikä on hitaampia poliittisia kommentaattoreita hirvittänyt. Nuorena puheenjohtajistoon, kansanedustajaksi, EU-jäsenyyden myötä unionin parlamenttiin... Nuori keskustalainen tähti oli syttynyt.
   Sittemmin seurasi tipahtaminen niin Suomen kuin EU´n parlamentista, mutta löytyihän niitä uusiakin tehtäviä, Suomen EU-komissaari Erkki Liikasen kabinetissa. Pari vuotta sitten tuli harmittava tappio Anneli Jäätteenmäelle puolueen puheenjohtajan paikasta kilpailtaessa, mutta alkoi näyttää siltä, että Helsingin vaalipiiristä olisi mahdollisuus nousta kansanedustajaksi. Mutta sitten tuli Alpo Rusin tapaus, minkä hoitaminen vei mahdollisuudet ehdokkuuden suhteen. Moni oli sitä mieltä, että nyt meni mies lopullisesti sivuraiteelle.

   Myös europarlamenttivaalien ehdokkaamme professori Alpo Rusi on kokenut monenlaista. Martti Ahtisaaren apumiehenä profiloitunut Rusi on saanut kokemusta politiikan teosta kotimaan lisäksi mm. Saksassa ja Balkanilla. Jokin aika sitten hän päätti osallistua eduskuntavaaleihin Keskustan ehdokkaana. Sitten syntyikin sellainen soppa, että moni ehti jo luulemaan miehen uran torppaantuneen lopullisesti.

   Mutta myrskyn jälkeen Rehnille tuli paikka auringossa komissaarinimityksen myötä. Rusi pääsi ehdokkaaksi europarlamenttivaaleihin, mutta kannatus ei riittänyt Brysseliin asti. Kelpo tulos tuli silti, myös mies itse vakuutteli tyytyväisyyttään. Siitä on hyvä jatkaa.

   Niin ne tilanteet muuttuvat. Toista oli vielä pari vuotta sitten. Syyskuussa 2002 tuli julkisuuteen tieto, minkä mukaan Suojelupoliisi epäili Alpo Rusin toimineen Itä-Saksan turvallisuuspalvelun Stasin (Ministerium für Staatssicherheit, MFS) vakoilijana. Aihe on siis tuttu tiedotusvälineistä. Kirjaan Kylmä tasavalta on koottu koko prosessi Alpo Rusin ja Olli Rehnin kannalta.

   Stasi-tutkinnan tausta ajoittuu kevääseen 2000,  jolloin suomen hallitus sai läjän Stasin arkistopapereita, ns. Rosenholz-materiaalin. Tiedostoissa piti olla peitenimiä ihmisistä, jotka olisivat joko suoraan vakoilleet, tai vähintään toimineet läheisessä yhteistyössä Stasin kanssa. Aineisto oli ajautunut 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin, ja vuonna 2000 kysyttiin Suomen hallitukselta, olisiko se valmis vastaanottamaan entisen Itä-Saksan kanssa vakoilusta epäiltyjen suomalaisten nimiä.
   Suomihan oli saanut jo aiemmin CIA´lta osan aineistosta, ns. Tiitisen listan.

   Rosenholz-aineisto oli saanut aikaan vipinää monessa maassa. Yhdysvalloissa kaksi oli tuomittu 15 vuoden vankeusrangaistuksiin, Saksassa oli annettu lievempiä tuomioita. Tanskassa EU-virkamies oli vangittu ja Norjassa oli pistetty pystyyn ihan kunnon vakoojajahti. Stasi-upseerit olivat todistaneet epäiltyä kansanedustajaa vastaan, mutta sikäläisen turvallisuuspoliisin menettelytavat eivät kestäneet tarkastelua, mikä torpedoi koko oikeudenkäynnin ja aiheutti turvallisuuspoliisin päällikön eroamisen.

   12.5.2002 Rusi sai soiton Suojelupoliisilta. Hänet määrättiin saapumaan seuraavana päivänä kuulusteluihin.
   Kuulusteluissa kyseltiin 1970-luvun alun tapahtumia, DDR-matkoihin liittyen. Alpo mietti, oliko isoveli Jukka Rusi (oik. Erkki Juhani Rusi) sotkenut hänet johonkin juttuunsa, ja myönsi käyneensä katsomassa opiskelupaikkaa. Alpo ei kuitenkaan ollut aloittanut opiskeluja ja oli palannut pian takaisin.
   Puolen tunnin kuulustelun jälkeen ylietsivä Juhani Hakala totesi, että siitä alkaa esitutkintalain mukainen kuulustelu, mikä liittyy törkeään vakoiluun. Kyseisestä rikoksesta seuraa elinkautinen vankeus, mutta jos syytetty suostuu yhteistyöhön, rangaistus on neljä vuotta vankeutta.
   Kun perusasiat oli selvitetty, alkoi tulla kysymyksiä. Lopulta Rusille ilmoitettiin, että tätä epäiltiin törkeästä vakoilusta Stasille sekä 88 asiakirjan luovuttamisesta. Väitteen mukaan Rusi oli vuonna 1969 luovuttanut Keskustapuolueen puoluehallituksen pöytäkirjan. Kuitenkin juuri tuona vuonna Rusi oli liittynyt SDP´n jäseneksi, eikä pitänyt mitään yhteyttä Keskustapuolueeseen.
   Lopulta ylietsivä kertoi odottavansa, milloin yhteistyö alkaa. Se ei alkanut. Seurasi parinkymmenen minuutin hiljaisuus, minkä aikana miehet vain tuijottivat toisiaan. Mykkäkoulun jälkeen keskustelu alkoi muutenkin hiipua. Lopulta Alpo otti Jukan esiin ja kysyi, olisiko mahdollista, että heidät olisi sekoitettu keskenään. Ylietsivä väitti, että Jukka olisi kieltänyt koskaan tavanneensa ketään diplomaattia itä-Saksasta. Tuolloin Alpo ei vielä tiennyt, ettei Jukkaa oltu vielä kuulusteltu.
   Kuulustelun päätteeksi Alpo sitoutui olemaan vaiti kuulusteluista kolme viikkoa.

   24.5. kuulustelu jatkui. Rusi valmentautui keskustelemalla sielunpaimenensa kanssa. Myös asianajaja Harri Niinimäki oli siitä lähtien mukana jutussa.
   Kuulustelun lopuksi piti allekirjoittaa vaikenemissitoumus. Sillä kertaa se ulotettiin 23.8. saakka.

   Supo oli kuulustellut Jukkaa 21.5. Tämä oli kertonut kontakteistaan eri maiden diplomaatteihin ja oli tunnustanut näyttäneensä papereita - ei mitään valtiosalaisuuksia kuitenkaan.
   Jukkahan oli toiminut Metsäteollisuuden Keskusliitossa ja oli sitä kautta päässyt käsiksi tiettyihin papereihin, mitkä kiinnostivat myös saksalaisia.
   Heti kärkeen Jukka oli korostanut, ettei Alpoa ollut syytä sotkea juttuun, tämä ei ollut luovuttanut mitään. Mutta Supossa ei noteerattu koko keskustelua. Jukka oli vain muodon vuoksi kuultavana, Alpo oli edelleen pääepäilty.  

   Alpoa epäiltiin koodinimen XV/11/69 taakse kätkeytyvästä vakoilutoiminnasta. Näin yksityiskohtaisesti ei kuitenkaan epäillylle kerrottu, vaikka esitutkintalain  29. § on yksiselitteinen: "Ennen kuulusteluja epäillylle on ilmoitettava, mistä teosta häntä epäillään". Esitutkintalakia siis rikottiin, ja tämäkin oli omiaan hidastamaan väärinkäsityksen selvittämistä.

   Juttu levisi. Alposta tehtiin epähenkilö. Kysytyllä luennoitsijalla ei ollut enää kysyntää, eikä häntä muutenkaan pyydetty enää entiseen malliin mihinkään.

   Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtajana toiminut Seppo Niemelä toteaa, että Suomi on kuin entinen heimoyhteiskunta, jossa heimoton on lainsuojaton. Heimoja ovat tässä tapauksessa puolueet. Alpo Rusi navigoi aikoinaan SDP´n ja Keskustan välille, joten täyttä tukea hän ei saanut oikein kummaltakaan. Jörn Donnerille navigointi sallitaan, ei muille.

   Prosessia seurattiin kiinnostuneena myös ulkomailla. Saksalainen Die Zeit -lehti totesi, että suomalainen salainen poliisi toimi vanhan neuvostosysteemin mukaisesti. Supohan kehitettiin kylmän sodan aikana KGB´n kanssa yhteistyössä, joten lehti laittoi otsikon "Kuin kylmässä sodassa. Suomi vaalien alla. Salainen poliisi juonittelee NATO-jäsenyyttä kannattavaa ehdokasta vastaan".

   Vielä oli Rusin mielessä ehdokkuus vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. 6.6.2002 palaverissa puoluetoimistossa oli Rusin kanssa piirin johto ja kansanedustaja Matti Vanhanen. Rusin läpimenoa pidettiin tuolloin todennäköisenä. Kesken kaiken tuli soitto Esko Aholta, joka tiesi jo tuolloin Alpoon liittyvästä epäilystä, ja kehotti harkitsemaan ehdokkuutta.
   Omituisinta tilanteessa oli se, että oppositiojohtaja oli saanut jostain tiedon niin salaisesta prosessista - tuolloin Rusikaan ei saanut vielä puhua asiasta julkisesti.

   Hämeenlinnan puoluekokouksessa 12. - 14.6. Rusi kävi rohkaisemassa Rehniä tämän kilpaillessa Keskustan puheenjohtajuudesta. Tässä yhteydessä Rusikin sai mukavaa palautetta, vaikka NATO-mielisyyden takia myös toisenlaisia kommentteja osakseen.

   Epäilyn ollessa jo julkinen Rusi piti palaveria Rehnin ja Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen kanssa. SK julkaisi artikkelin otsikolla "Epäiltynä Alpo Rusi". Jutun tultua ulos Supon vyörytys hellitti jonkin verran.
   Muilta medioilta ei juurikaan tullut tukea. Valtamediat aloittivat pikemminkin mustamaalauskampanjan. Sisäasiainministeri Ville Itälä meni vahvistamaan Rusiin kohdistuvan epäilyn ja alkaneen esitutkinnan. Vuotoa ministeri ei katsonut tarpeelliseksi pahoitella, hän tyytyi vain toivomaan, että tutkimukset saataisiin pian päätökseen. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari totesi asiasta, että tiedot kuulostavat pahalta.

   Ahon seuraajaksi noussut Anneli Jäätteenmäki piti asiallisia välejä kilpailijansa tukijoihin kuuluneeseen Rusiin, yhteistyökin oli alkanut ihan sujuvasti. Vakoiluepäilyjen tultua julkisuuteen siltäkin suunnalta tuli kommentteja, että jos epäilyissä on perää, kansanedustajuusehdokkuus ei olisi Rusin osalta mahdollinen.
   Rusi päästi Keskustan pulasta kertomalla Suomen Kuvalehdessä, että hän aikoo puhdistaa maineensa ennen kuin asettuu vaaleissa Keskustan ehdokkaaksi.

   Suomenmaan 12.9.2002 numerossa Supon päällikkö Seppo Nevala vahvisti, että esitutkinta oli käynnissä vajaan kymmenen osalta. Ilta-Sanomissa taas (18.10.2002) Jaakonsaari korjasi Nevalan kertoneen ulkoasiain valiokunnalle, että vain Rusin tapaus oli johtanut esitutkintaan.
   Supo oli siis päätynyt Rusiin, jonka elämä ei millään osunut yksiin esitettyjen syytteiden kanssa. Vuodetut asiakirjathan annettiin Helsingissä, mutta tuolloin Rusi ei ollut edes Suomessa. Tutkinnassa oli siis kyse poliittisesta valinnasta.

   Rehn, Ruokanen ja Rusi muodostivat eräänlaisen kolmen muskettisoturin puolustusryhmän. He epäilivät, että heidän omia puhelimiaan kuunneltiin, joten taktiikkaan kuului käyttää suojattuja tiloja keskusteltaessa luottamuksellisista asioista.
   SK julkaisi 12.9. kirjoituksen, millä oli jo jotain vaikutusta. Jutun sisältöä käsiteltiin eri tiedotusvälineissä näyttävästi ja pääosin asiallisesti. Siinä vaiheessa tapahtumassa tapahtui selvä käänne.

   Rehn piti tärkeämpänä keskittyä Rusin tapaukseen kuin eduskuntavaaleihin, joten tapaus poisti kaksi kovaa ehdokasta Keskustalta.
   Vetäytyminen vaaleista oli niin kova veto, että Rusin tapaus sai melkoisesti lisää huomiota. Aikanaan viestitkin alkoivat mennä perille sujuvammin, vaikka valtamedia jatkoikin Supon suojelemista.

   Vetäytyminen tulkittiin valitettavasti eräillä tahoilla myös niin karkealla tavalla, että alettiin spekuloida, olisiko Rehn itsekin Stasi-mies. Lisäksi jotkut tekivät sellaisen johtopäätöksen, että Rehn olisi ollut aivan väärä valinta puolueen puheenjohtajaksi.

   Alpo ja Jukka tapasivat syyskuussa 2002. Tuolloin Jukka kertoi tunnustaneensa kaiken ja odotelleensa, että hänet tultaisiin pidättämään. Tapaamisessa selvisi, että Jukka oli ilmoittanut kuulusteluissa, ettei ollut koskaan ottanut Alpolta aineistoa eikä välittänyt eteenpäin, mutta tätä ei oltu laitettu kuulustelupöytäkirjaan.
   Mentiin Jukan huvilalle. Tongittiin tapausta. Selvisi, että peitenimi XV/11/69 oli joko saksalainen Peter Grimm tai taho, jolta tämä suodatti aineiston tiedustelulle. Asianajajan mukaan reissu oli hyödyllinen, viimeistään nyt Supon pitäisi lopettaa turhat epäilyt.
   Myöhemmin eräs politiikan toimittaja luovutti Rehnille salanimen luovuttamien asiakirjojen nimikkeet sisältäneen taulukon ja pari esimerkkiraporttia. Kyseessä oli juuri se kama, minkä Jukka kertoi vuotaneensa 1974-1976.
   Muutama muukin toimittaja alkoi noihin aikoihin arvella, ettei sittenkään kannata veikata Rusia syylliseksi. Viimeistään tuossa vaiheessa panoksena alkoi olla Nevalan virka, aiemmin oli ollut lähinnä ura. Stasi-paketin piti olla miehen valttikortti pelattaessa poliisihallinnon johtopaikoista, mutta nyt se kortti alkoi näyttää Mustalta Pekalta.

   Rehn kirjoitti aiheesta muistion, minkä jakoi mm. pääministerille, presidenteille, ulkoasiainministeriön valtiosihteerille, sekä viimeiseksi Supon Nevalalle. Supossa alkoi välittömästi tapahtua.
   Kaksi tuntia myöhemmin Jukka määrättiin kuulusteluun. Käytännössä vasta tuolloin Supo ryhtyi tutkimaan asiaa kunnolla myös Jukan osalta.
   Kaksi päivää myöhemmin Supolta tuli tiedote. Seuraavassa lainaus: "On käynyt ilmi, että Suojelupoliisin toimittaman esitutkinnan rinnalla tehdään eräitä yksityisiä selvityksiä. - On valitettavaa, että ulkopuoliselta taholta Suojelupoliisin esitutkintaa on pyritty pyritty erilaisin toimenpitein vaikeuttamaan. - Kaikkien asianosaisten oikeusturvan kannalta on huolestuttavaa, että vireillä olevan esitutkinnan aikana Suojelupoliisia yritetään painostaa muun muassa julkisuutta yksipuolisesti hyväksikäyttämällä lopettamaan esitutkinta yhden henkilön osalta ennen kuin asia kokonaisuudessaan on saatu selvitettyä".
   Kirjassa tämä tiedote tulkitaan niin, että Supoon oli iskenyt paniikki. Myös esitutkintalain asiantuntija, varatuomari ja entinen sisäasiainministeriön poliisijohtaja (1983-1991) Pertti Virolainen piti Supon ilmoitusta liki ainutlaatuisena tapauksena.
   Mutta media ei paljoa painoa antanut tälle asiantuntijanäkemykselle.

   Muistio vuodettiin Ilta-Sanomille. Siitä Ruokanen suuttui. Hän luuli, että Rehn oli mennyt vuotamaan sen omin päin.
   Metelihän muistiosta syntyi. Varsinkin vasemmistolehdistö oli takajaloillaan. Iltalehti totesi Supon uskottavuuden olevan koetuksella. TV 1´n ohjelmassa Uutisvuoto kommentoi tapausta seuraavasti: "Supolta meni vuosi väärää Rusia jahdatessa, Olli Rehn löysi oikean viikossa".

   Rehnin muistion jälkeen Suojelupoliisikin kaivoi Peter Grimmin esiin. Tuntui pojilla olleen kiire asiassa, Supo ei pyytänyt asianmukaista virka-apua Saksasta, vaan kävi suoraan päälle. Amatöörimäinen virkavirhe johti siihen, että Suomen viranomaisten tunkeilusta valitettiin Saksan perustuslakivirastoon.

   Eräs Helsingissä toimiva järjestödemari varoitti Rehniä politisoimasta Rusi-tutkimusta. Kyseinen varoitus oli vain heikosti peitelty uhkaus. Viestissä järjestödemari esitti kantanaan, ettei tutkimuksesta olisi etua Rusille, Rehnille eikä oikeusvaltion periaatteille.
   SDP´ltä oli jossain vaiheessa tullut myötätuntoakin, esim. Johannes Koskiselta ja Mikko Elolta. Muistion jälkeen se lähes loppui. Ja jos jotain sattuikin tulemaan, rikkurit vaiennettiin pian. Kolumnisti Aimo Kairamo uhkasi Rehniä oikeudenkäynnillä, kun tämä oli uskaltanut arvostella Suojelupoliisin toimintaa.
   Enää ei haettu syyllistä rikokselle, siitä eteenpäin haettiin avoimesti rikosta valitulle syylliselle. Lokakuussa, jolloin Jukka Rusia ei pystytty enää sivuuttamaan, Supo yritti niputtaa Rusit yhteen ja syyttää Alpoa asiakirjojen antamisesta Jukalle.

   Myös Keskustassa oltiin kovasti sekä puolesta että vastaan. Silloinen kansanedustaja Kari Myllyniemi luotti Supoon, kansanedustaja Petri Neittaanmäki taas oli täysin eri kannalla.

   Sittemmin 1990-luvun toiminta alkoi kiinnostaa. Tuolloin Rusi oli toiminut Martti Ahtisaaren kanssa Balkanilla. Kokeilivat, jos sieltä edes löytyisi jotain, mistä saisi syytten aikaiseksi.
   Epätoivoinen yritys. Siinä vaiheessa Ahtisaarenkin mitta alkoi täyttyä. Vahvistamattomien tietojen mukaan hän oli jo alkanut vaatia Nevalan eroa, mutta pysyi julkisuudessa kuitenkin loppuun asti passiivisena.

   Tutkintaa vetkutettiin yli vuodenvaihteen vuoden 2003 puolelle. Tämä tarkoitti, että eduskuntavaaliehdokkuudelle iskettiin viimeinen niitti. Muskettisoturit tuumailivat, että koska 5.2. olisi viimeinen ehdokaslistojen jättämispäivämäärä, seuraava kuulustelupäivä tulisi olemaan 6.2.
   Seuraavan kerran Rusi oli kuulusteluissa 6.2.

   Rusi sai sympatiaa myös ulkomailta. Rusin Hampurin aikainen merimiespastori Antti Lemmetyinen saapui vuodenvaihteessa käymään ja totesi ihmisten Saksassa kyselevän, onko Suomi Neuvostoliitto. Lisäksi Virossa Lennart Meri kummasteli, miten hänen rakastamassaan maassa voidaan toimia noin.

   Vaikka Alpo tiesi, ettei syytteissä ollut perää, ja vaikka tukea tuli monelta taholta, elämä oli painajaista. Helmikuussa 2003 mies alkoi vihdoin murtua ja jäi sairaslomalle.

   Maaliskuussa prosessi jatkui. Die Zeit julkaisi 13.3. koko sivun artikkelin aiheesta, kuinka turvallisuuspoliisi juonittelee NATO-ystävällistä vaikuttajaa vastaan. Artikkeli sai sohaistua ampiaispesää. Jaakko Iloniemi lähetti lehden päätoimittajalle moitekirjeen, ja Kalevi Sorsa yritti käyttää yhteyksiään vaikuttaakseen Die Zeitin linjaan.
   Olihan Iloniemen ja Sorsan toiminnalla vaikutuksia lehden kirjoitteluun. Lehti julkisti oitis painostusyritykset ja teki asiasta omat johtopäätöksensä. Lehti alkoi kysellä, oliko koko Suomesta tullut banaanitasavalta.

   17.3. pidettiin kova kuulustelu. 3 tunnin höykytyksen jälkeen Rusi halusi soittaa lääkärille, mutta ylietsivä Hakala alkoi kovaäänisesti epäillä kuulusteltavan menneen sekaisin ja uhkasi keskeyttää kuulustelun, jos kuulusteltava ei menoa kestäisi. Rusi päätti kestää.
   20.3. esitutkinta saatiin vihdoin pakettiin. Monenlaista käytiin läpi, mutta viimein Supon pajatso oli tyhjä.

   Valtakunnansyyttäjä arvuutteli, että tapaus menee elokuulle, mutta Iltalehden käytyä kimppuun, lupailikin päätöstä 13.6. Tiedotustilaisuus pidettiinkin kuitenkin jo 11.6. Tuolloin tasavallan presidentin neuvonantaja Martti Manninen oli paljastumassa yhdeksi Irak-vuotajaksi ja pääministeri Anneli Jäätteenmäki oli kutsuttu kuulusteluihin. Kirjassa heitetään kysymys, oliko siksi kiire saada toinen tapaus alta pois.
   Prosessi päättyi siihen, että syytteitä ei nostettu.

   Kylmä tasavalta on kirja, joka kertoo Rusin tapauksesta kaiken oleellisen pikkutarkasti. Liitteitäkin siinä on yli 50 sivua, liitteinä on mm. oikeusprosessiin liittyneitä asiakirjoja, Supon organisaatiokaavio, kaavio Rusien elämänvaiheista ja kaavio prosessin vaiheista.
   Kirjasta löytyy kaikki, mitä lukija on halunnut tietää, ja ehkä enemmänkin. Välillä lukukokemus on rasittava, kun samoja yksityiskohtia toistetaan ja vatvotaan. Varsinkin Suojelupoliisia mollatessa kirja kärsii melkoisesta jankkaamisesta. Enimmäkseen kuitenkin yksityiskohdat ja käänteet ovat mielenkiintoisia ja kirjan jaksaa lukea pahemmin hyytymättä.
   Moraalisena puheenvuorona Kylmä tasavalta on suhteellisen tärkeä kirja. Tekijät toivovat, että vastaava prosessi ei toistu, että kukaan ei joudu syyttään samanlaisen ajojahdin kohteeksi. Siihen toiveeseen on helppo yhtyä.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto
Hannes Markkula: Murha rikostoimittajan silmin
Minerva 2007
201 sivua


Jätetään tällä sivulla politiikka tällä kertaa vähemmälle ja käväistään tarkastelemassa vaihteeksi muita yhteiskunnallisia aiheita. Tällä kertaa on tarkoitus valottaa yleisölle, miten lehden toimittaja näkee työnsä. Puheenvuoro on Ilta-Sanomien pitkäaikaisella rikostoimittajalla ja toimituspäälliköllä, dekkarikirjailijanakin tunnetulla Hannes Markkulalla (s. 1945), joka on otsikoinut nelisen vuotta sitten julkaisemansa teoksen lööppityyliin nimellä Murha rikostoimittajan silmin. Kyllähän kirjasta muutama murhakin löytyy, samoin muitakin kuolemantapauksia, mutta kirjan pääpaino on rikostoimittajan työn kuvaamisessa, ja suurin osa rikoksista Suomessa on onneksi muita kuin murhia. Sinänsä näkökulma on nimenomaan rikoskirjailijan, mutta osittain näkemyksiä voi soveltaa yleisemminkin. Markkula on toki rikostoimittajanakin kirjoittanut muistakin aiheista ja tietää paljon toimittajan ammatista yleiselläkin tasolla.
   
   Hannes Markkula käy tässä neljännessätoista kirjassaan (ja ensimmäisessä muistelmateoksessaan) läpi uraansa ensimmäisestä työpäivästä 2000-luvulle. Ja se ura alkoi keväällä 1965, jolloin nuori Markkula oli vapautunut armeijasta ja päässyt toiveammattiinsa Ilta-Sanomien kesätoimittajaksi.
   Markkulasta tuli rikostoimittaja jo toisena työpäivänään. Siinä ei sinänsä ole mitään outoa, Ilta-Sanomissa nuoret reportterit on ollut tapana pistää soittelemaan poliiseille ja palokunnille ja kyselemään, onko mitään erikoista tapahtunut. Sellainen kuulemma opettaisi nopeasti haastattelutaidon ja perusuutisen teon. Sen sijaan harva jää niihin hommiin yli neljäksikymmeneksi vuodeksi. Hannes Markkula jäi. Ja nykyisin hänet tunnetaankin lempinimillä Murha-Markkula ja Murha, lyhyesti ja ytimekkäästi.
   Markkula siis soitteli viranomaisia läpi toisena työpäivänään. Mitään raportoitavaa ei kuitenkaan tuntunut olevan. Markkulaa pari vuotta vanhempi toimittaja Jukka Miettinen, jolle oli annettu tehtäväksi katsoa tulokkaan perään, otti jostain toisesta lehdestä saksitun pienen uutisen, missä kerrottiin, että 12-vuotias koulutyttö oli "siitä vain" raiskattu maantien reunassa Varsinais-Suomen Mynämäessä. Miettinen antoi tehtäväksi soittaa Mynämäen nimismiehelle ja kysyä, oliko raiskaaja jo saatu kiinni.
   Noihin aikoihin puhelu toiselle paikkakunnalle ei onnistunut numeroa valitsemalla, kun automaattista kaukovalintajärjestelmää ei ollut. Niinpä Markkula ryhtyi tilaamaan puhelua valtion keskuksesta. Hetken kuluttua Miettinen palasi varmistamaan, että Markkula oli tilaamassa puhelua salamapuheluna. Toimittajille kun eivät pikapuhelut kelpaa, tavallisista nyt puhumattakaan. Siispä puhelinkeskukselle uusi tilaus kesken kaiken. Ja pian se puhelu sitten yhdistyikin.
   Raiskaajaa ei oltu tavoitettu, mutta nimismieheltä tuli päivitettyjä lisätietoja. Markkula välitti tiedot vanhemmalle kollegalleen, joka antoi määräyksen kirjoittaa juttu. Ja juttu syntyi, ja vieläpä nopeasti. Ensin Miettinen oikoluki tekstin ja merkkasi kosmoskynällään kirjoitusvirheet. Sitten paperi kiidätettiin kesätoimitussihteeri Juha Nummiselle, joka kehitteli kirjoituskoneellaan pienen, irrallisen otsikon eri paperiin, minkä liimasi uutispaperiin, ja löi paperiin toimitussihteerin leiman, mitä ilman juttua ei latomossa oltaisi ladottu. Ja käsikirjoituksesta otettiin lopuksi kopio jäljentävällä kalkkipaperilla päätoimittaja Heikki Tikkaselle, joka valvoi ne uutistekstit, joita lehteen painettiin. Pian Ilta-Sanomien seuraava lehti ilmestyi ja sieltä löytyi jostain sisäsivuilta kaksipalstainen uutinen, joka oli otsikoitu: "Mynämäen väkivallantekijää ei ole tavoitettu".
   Niin alkoi rikostoimittaja Murha-Markkulan ura.

   Suomessa ei Markkulan mukaan kerta kaikkiaan voinut harjoittaa 60-, 70- eika 80-luvulla menestyvää rikostoimittajan tointa, ellei kuulunut LePo-kerhoon eli (Helsingin) Lehdistö-Poliisi-kerhoon. Tämä perustettiin vuonna 1960 ja se muodostui esikuvaksi myöhemmille samankaltaisille yhdistyksille eri paikkakunnilla.
   Syitä Helsingin LePo-kerhon syntymiselle oli kaksi. Ensinnäkin Suomen korkein poliisivirkamies, ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva toi laajoilta ulkomaanmatkoilta jähmeään suomalaiseen virkamieskuntaan nipun uudistuksia: PR-tilaisuudet, poliisin tiedotussihteerin ja vapaamuotoisen kerhotoiminnan. Toisekseen vuonna 1959 lehdistön ja poliisin välit olivat kiristyneet Heinäveden Tulilahden kaksoissurmassa - kun toimittajat haastattelivat poliisin juuri kuulustelemia ihmisiä, uudet kuulusteltavat näkivät etukäteen, mitä toiset olivat kertoneet, ja kertoivat samalla tavalla, mikä heikensi kertomusten luotettavuutta.
   Kun LePo-kerho perustettiin, näkemykset alkoivat vähitellen lähentyä ja suhteet lämmetä. Kerhon virallinen tehtävä oli järjestää keskustelutilaisuuksia molempia osapuolia hyödyttävistä aiheista ja tutustua käytännössä poliisiyksiköiden työhön, lehtien toimituksiin, televisiotoimintaan, lainsäädäntöön, oikeusaitokseen ja suomalaiseen vankeinhoitoon. Nuorille toimittajille oli tärkeää, että siellä pystyi luomaan suorat suhteet merkittäviin poliisivirkamiehiin. Tässä toiset onnistuivat paremmin ja toiset vähemmän hyvin.
   Markkula itse oli yhteyksissä Vankeinhoitolaitoksen (VAHO) ylijohtajaan K.J. Långiin. He olivat monta kertaa eri mieltä vankeja koskeneista asioista, mutta aina Lång antoi lausunnon hankalissakin asioissa.
   Kaikilla näillä suhteilla oli erittäin tärkeä osuus myös aina silloin, kun jotain hirveää tapahtui ja piti saada luottamuksellista erikoistietoa asioista. Juuri sellaista, mitä muut lehtimiehet eivät saaneet, eli skuuppeja.

   Markkulan mukaan jokainen paremmanpuoleinen rikosreportteri huomaa jossain vaiheessa, ettei viranomaisilta saatu asiatieto, joka usein on kuivahkoa ja niukkaa, tee lehtijuttua erityisen eläväksi. Toimittajan on mentävä itse kyselemään tietoihin täydennystä.
   Ihmisiä ja silminnäkijöitä haastattelemalla, naapureita puhuttamalla ja valokuvaajan taltioimalla miljöökuvauksella saadaan jo huomattavasti kiinnostavampi juttukokonaisuus. Markkula pitää valitettavana sitä, että valovoimaiset reportaasit olivat monta vuotta paitsiossa, mutta 2000-luvulla ne näyttävät jälleen olevat palailemaan päin - ainakin suurten ja huomiota herättävien rikosjuttujen yhteydessä. Myös oikeudenkäyntiselostukset ovat jälleen monipuolistuneet ja muutenkin parantuneet. Yhä useammat tiedotusvälineet satsaavat niihin.
   Reportaasien teossa rikosjuttujen osalta negatiivisinta on, että moni osaava toimittaja saa sellaista aineistoa tai sellaisia ilmiantoja, minkä toteen näyttäminen ei voi eikä saa olla toimittajan tehtävä, vaan yksinomaan viranomaisten asia. Viime kädessä tuomioistuin sitten päättää, kuka on syyllinen. Toimittajan ja tiedotusvälineen tehtävä on siis vain tapahtuman eri vaiheissa kertoa yleisölleen, missä mennään ja miltä tilanne kulloinkin näyttää.

   Markkula on pitkän uransa aikana päässyt tutustumaan myös ulkomaalaisiin poliisiyksiköihin. Tämän ovat mahdollistaneet lehtialan apurahojen lisäksi suhteet valtakunnan korkeimpiin poliiseihin, kuten Fjalar Jarvaan, kyösti Jousimaahan, rauno Rantaan, Olli Urposeen ja Pertti Virolaiseen. Myös Helsingin poliisikomentajat ovat kirjoittaneet suosituksiaan.
   Markkula teki ensimmäisen ulkomaanvierailunsa 1970-luvun alussa Lontooseen The New Scotland Yardiin, ja samalla tuli käytyä myös Lontoon paikallispoliisissa (The Metropolitan Police). Sittemmin ovat tulleet tutuiksi useat eri laitokset Yhdysvaltojen FBI´sta silloisen Leningradin miliisiin.
   Toimittajat on luokiteltu näissä vierailukohteissa omaksi ryhmäkseen. Se merkitsee, että heille näytetään ja kerrotaan poliisityöstä enemmän kuin tavalliselle yleisölle, mutta vähemmän kuin vierailulla oleville ulkomaisille poliisikollegoille.

   Varsin yleinen kysymys rikostoimittajalle on, onko tämä saanut koskaan uhkauksia, tai onko tämä peräti ollut murhayrityksen kohteena. Markkula pitää tätä yleensäkin melko harvinaisena. Uhkauksetkin ovat useimmiten vain pilkantekoa.
   Muunlaisia uhkauksia sitä vastoin on paljon, esim. esimiehelle ilmoittaminen, oikeuteen vieminen ja työpaikan menetys. Markkulan kohdalla mikään uhkaus ei ole johtanut uhkaajan voittoon.
   
   Sanomalehtityössä mukana olevat, muutkin kuin rikoskirjailijat, saavat varautua siihen, etteivät kaikki varauksettomasti pidä heidän jutuistaan. Usein lukijat ottavat yhteyttä toimittajaan tai tämän esimieheen päätoimittajaan. Niiden seurauksena asiavirheet korjataan tuota pikaa. Näkemyserot puolestaan julkaistaan lehdessä joko oikaisuina tai vastineina. Ja asiattomat tekstit heitetään saman tien roskakoriin.
   Kirjoituksen kohde, Markkulan tapauksessa usein joku rikostapahtuman osapuoli, ei maallikkojärjen mukaan ole välttämättä kovin objektiivinen, etenkään jos nimenomaan hänen toimintansa on aiheuttanut kritisoinnin. Lienee kuitenkin harvinaista, että murhaaja vaatii lehteä oikaisemaan julkaistun murhaselostuksen. Mutta näinkin on Markkulalle käynyt.
   Tämä tapahtui kesällä 1993. Markkula oli viettänyt hikisen työviikon Helsingin Hakuninmaan omakotitaloalueella, missä oli paljastunut henkirikos. Varastomies Arto Huhta, 49, oli ammuttu vuoteeseensa. Samassa rakennuksessa oleillut Huhdan vaimo, raitiovaununkuljettaja Maija Inkeri Huhta, 50, ei rikospoliisin hämmästykseksi ollut kuullut mitään poikkeuksellisia ääniä rikoksen tapahtumahetkellä.
   Markkula oli toiminut kuten tilanteessa kuuluu. Rikoksen perustiedot oli moneen kertaan varmistettu rikostutkinnan johtajalta. Rikospaikka ja sen ympäristö oli kuvattu tarkoin. Myös uhrista oli hankittu valokuva. Naapureita ja muita rikokseen välillisesti kytkeytyneitä oli perusteellisesti haastasteltu. Rikoksesta epäiltyä sen sijaan ei kovin usein haastatella, eikä myöskään uhrin lähiomaisia.
   Näiden periaatteiden mukaisesti syntyi Markkulan reportaasi aiheesta. Poliisilla ei ollut tekstiin mitään huomauttamista.
   Mutta Maija Huhdalla oli. Rouva soitti ja aloitti haukkumalla Ilta-Sanomien edustajat siitä, että olivat naapurien haastattelussa paljastaneet, että ammutun aviomiehen ja hänen suhteensa olivat viime aikoina olleet varsin viileät. Lisäksi rouvan mielestä juttu oli täynnä virheitä ja epätarkkuuksia. Kyllä hän tiesi. Tiesi myös, että vainaja oli surmattu ampumalla eikä pahoinpitelemällä, vaikka rikoskomisario Juha Rautaheimo oli antanut julkisuuteen lausunnon nimenomaan pahoinpitelystä - poliisit eivät olleet kertoneet ampumisesta edes vaimolle.
   No, eipä leski sitten ehtinyt kauan ollakaan vapaalla. Hän istui 13 vuotta vankilassa, kunnes tasavallan presidentti Tarja Halonen hänet armahti.

   Kun on toiminut vuosikymmeniä rikostoimittajana, alkaa väkisinkin huomata, että jutun konna ei olekaan aina tavallinen hairahtunjut kansalainen. Myös korkeassa asemassa oleva viranomainen, tai vaikka poliisiviranomainen, voi olla ajautunut lain nurjalle puolelle. Rikkeitä on monenlaisia. Rattijuopumustapaukset luonnollisesti päällimmäisinä.
   Mutta on niitä muitakin. Kerran 1970-luvulla eräs poliisipäällikkö meni juhlimaan erääseen firmaan ja unohti autonsa autonkuljettajineen kokonaan jo muutaman konjakin jälkeen. Tämä poistui näet toisen oven kautta jatkoilla.
   Tuolloin oli talvi ja kuljettaja paleli autossa 5,5 tuntia.Sitten vaihdettiin sentään kuljettajaa. Auto pysyi samassa paikassa, kunnes kyyditystehtävä virallisesti peruutettiin.

   Kun vanhaksi elää, niin paljon näkee ja monenlaisiin ihmisiin tutustuu. Vuosikymmeniä sitten Keskusrikospoliisin päällikkönä oli kirjassa nimeltä mainitsematon poliisineuvos. Hän oli hoitanut virkaansa tunnollisesti ja virheettömästi, mutta hänen ongelmansa oli, että tiedotusvälineiden edessä hän meni kipsiin. Markkula päättelee, että poliisineuvoksen ongelma oli siinä, että tämä luuli median odottavan ajankohtaisissa haastattelulausunnoissa jotain poikkeavaa silloinkin kun mitään piikkeavaa ei ollut tapahtunut.
   Pian jotkut lehdet ottivat sen tavan, että hiljaisena päivänä soitettiin varta vasten tälle poliisipäällikölle. Hän kuitenkin lausuisi jotain niin kahelia, että sen avulla saataisiin hiljaiseen uutispäivään säpinää. Näin tehtiin myös Ilta-Sanomissa.
   Yksi värikkäimmistä poliisineuvoksen lausunnoista saatiin, kun häneltä kysyttiin, mitä pitäisi tehdä katukuvaa ja puistoja rumentaville irtolaisille ja puliukoille. Tämä meni ehdottamaan, että kaikki irtolaiset kuskattaisiin johonkin saareen, mihin heidät jätettäisiin ilman paluumahdollisuutta. Mukaansa he saisivat niin paljon viinaa kuin vain haluaisivat. Kun kaikki olisivat heittäneet veivinsä viinanjuonnin ja toistensa tappamisen takia, yhteiskunnassa olisi huomattavan rauhallista.

   Poliisi on siis tärkeä tietolähde toimittajille, varsinkin rikostoimittajille. Mutta ei kuitenkaan ainoa. Myös palokuntaan oli syytä pitää välit kunnossa, myös siltä taholta on mahdollista saada syventävää tietoa.
   Yksittäisten tapahtumien lisäksi Markkula on tehnyt 1960-luvulla myös palokuntalaisten arvomaailmaa luotaavia artikkeleita. Kevättalvella 1967 tuli puheeksi erään palokunnan aliupseerin kanssa palokuntien hierarkkinen johtamistapa. Koko hälytysyksikkö totesi Markkulalle varsin suorasukaisesti, että kaverit olivat kyllästyneitä vanhakantaisen sotilaallisesti johdettuun palokuntajärjestelmään. Myös sotilaalliset virkanimikkeet - kaikenkarvaiset palokorpraalit, palokersantit jne - ärsyttivät.
   Markkula kirjoitti aiheesta perusteellisen jutun varsinaisen tulipaloselostuksen lisäksi. Se mahdollisesti vaikutti osaltaan siihen, että lopulta vanhoista sotilasarvoista luovuttiin palokunnissa.  
   Vuotta myöhemmin joku innokas älypää meni Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa ehdottamaan, että laiskottelevat palomiehet pitäisi hälytysten välissä panna hyödylliseen työhön, vaikkapa lakaisemaan kaupungin katuja. Ja tästä vaatimuksestahan leimahti melkoinen tappelu. Palokunnat tiedottivat kuin yhdestä tuutista näille hyörypäille maallikoille, kuinka tärkeää on palomiesten harjoittelu ja välineiden huolto hälytysten välillä. Siihen ei katujen kunnossapito kerta kaikkiaan sopinut, ei teknisesti eikä periaatteellisesti.
   Ja kolmas palomiesten arvomaailmaan liittyvä laajempi artikkeli Markkulalta tuli vuonna 1969, jolloin Espoon Kilon tanssipaikalla syntyi vakava järjetyshäiriö. Silloin tanssien järjestäjät kutsuivat paikalle paikallisen VPK´n, joka poliisin avustuksella suihkutti yleisön läpimäräksi ja kumoon ulkomaisten mellakoiden torjunnan malliin.
   Seuraavana päivänä paloalan keskusjärjestöt ilmoittivat, ettei palohenkilöstö koskaan aio muuttua mellakantorjujiksi tai poliisin reserviksi. Se päätös on pitänyt.

   Murha rikostoimittajan silmin käy tasapainoisella tavalla läpi sekä suomalaista lehtimiestoimintaa että suomalaisten rikosten maailmaa neljänkymmenen vuoden ajalta. Hannes Markkula on kaivanut uutterasti arkistoja ja suodattanut sieltä paljon oleellista yksien kansien väliin kuvaten lukijalle reportaaseihin, skuuppeihin ja monenlaisiin taittopaloihin liittyviä taustoja, sekä esittäen toimittajien työskentelystä sekä nippeli- että yleispätevää ammattitietoutta.
   Kokemus tuo varmuutta ja monenlaista osaamista, ja Markkula on Ilta-Sanomissa monesti esittänyt, mitä on alalla oppinut, usein hyvinkin tarkkasilmäisesti. Tästä johtuen hänen muistelmateoksensa näkyvin virhepäätelmä on suorastaan häkellyttävä, vaikka sinänsä pieni ja täysin kuriositeetti kyseessä onkin: Markkula esittelee kuvaliitteessä ylpeänä erästä arvostettua suomalaisdekkarilistaa, missä hänen Saarnamies on surmattu -dekkarinsa on rankattu sijaluvulle 21, pykälän Reijo Mäkeä korkeammalle - Markkulalta on jäänyt huomaamatta, että lista on koottu tekijän sukunimen määrittämään aakkosjärjestykseen, eikä siinä oteta enää tarkemmin kantaa listalle valittujen neljänkymmenen dekkarin keskinäiseen paremmuuteen.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Seppo Konttinen: Suora lähetys
Tallinna Raamatutrükikoda (paino), Siltala 2012
219 sivua


Jatketaan tälläkin sivulla mediaan liittyvän aihepiirin parissa ja muistellaan 90 vuotta täyttäneen Suomen Yleisradion vaiheita. Ja paitsi juhlavuoden takia, muutenkin Yleisradiomme on jälleen ajankohtainen. Muutama vuosi sitten tehtiin Yleisradion rahoitukseen liittyen suurin päätös vähään aikaan, Yleä ryhdyttiin 2013 lähtien rahoittamaan omalla verolla. Mutta taas on aihetta pohtimassa parlamentaarinen työryhmä.
   Kyseessä on muutenkin merkittävä laitos. Kun Yleisradiota ei aiemmin juurikaan ole näillä sivuilla erityisesti käsitelty, tehdään tällä kertaa perusteellinen katsaus, mitä kyseisessä mediatalossa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut. Käydään läpi pitkän linjan taloustoimittajan, Yleisradiossa vuosina 1974 - 2010 työskennelleen Seppo Konttisen (s. 1950) teos Suora lähetys.

   Nuori kansantaloustieteen opiskelija Seppo Konttinen huomasi lehdessä ilmoituksen, missä Yleisradio haki kesätoimittajia. Hän lähetti paperit urheilu- ja taloustoimitukseen.
   Vähän ajan kuluttua Konttinen oli Tuomas Vilkunan ja Anssi Kukkosen tentattavana. Kukkonen pitikin tiukan tentin. Lopuksi hän kysyi Konttiselta, mihin puolueeseen tämän isä kuului ja ketä oli äänestänyt edellisissä vaaleissa.
   No, Konttinen vastasi, ettei hänen isänsä ollut Yleisradioon hakemassa. Ja käveli Yleisradion (sijaitsi tuolloin Kesäkadulla) naapuriin ravintola Eliteen juomaan kaljaa.
   Seuraavana aamuna Konttinen heräsi opiskelijakopperossaan puhelimen pärinään. Kun edellisenä iltana oli tullut imaistua "hilpeänä" kaljaa, sitä seuranneena aamuna oli ollut tarkoitus pysytellä kalpeana hiljaa. Mutta ei, langan toisessa päässä oli Vilkuna, joka kohteliaasti pyysi tulemaan taloustoimituksen Reijo Rajamäen haastatteluun.
   Kun Konttinen oli lähes kontannut paikalle, toimituspäällikkö Rajamäki kysyi ensimmäiseksi, oliko kankkunen. Koskapa Konttinen hikoili kuin saunan lauteilla jo ennen tätä ensimmäistä kysymystä, hän vastasi, että sellaisessa kanuunassa on keskityttävä vain hengissä pysymiseen.
   No, Rajamäki tokaisi siihen, että Konttinen oli tervetullut taloon. Ja lisäsi, etteivät pitäneet tapanaan ottaa valehtelijoita sinne toimittajiksi.

   Jos 1960-luku oli radikalismin ja yhteiskunnallisten asioiden ajanjakso, 1970-luku oli Yleisradiossa puoluepolitisoitumisen vuosikymmen, jolloin mandaattiajattelu tunkeutui kaikkialle organisaatioon. Erkki Raatikaisen tehtävänä oli normalisoida ohjelmapolitiikka, ts. palauttaa se reporadiota edeltävään aikaan.
   Reporadion aikana pääjohtajalta oli riisuttu valtaa. Uusi pääjohtaja, SDP´n entinen puoluesihteeri Erkki Raatikainen, sekä tuore ohjelmajohtaja, Keskustapuolueen entinen puoluesihteeri Pekka Silvola, onnistuivat ensi töikseen haalimaan kadotettua valtaa takaisin.
   Raatikaista pidettiin omaleimaisena, ellei jopa omituisena persoonana. Hänen huumoriksi tarkoitettu puheensa ei aina avautunut kuulijoille. Toisaalta laaja lukeneisuus ja terävä kieli yhdistettynä älyyn herättivät pelonsekaista kunnioitusta työntekijöissä.
   Neuvostoliiton televisio- ja radiokomitean johtaja, ministeri Sergei Lapin löysi Ylen esittämistä ohjelmista aina jotain moitittavaa. Mutta Silvolan puhe- ja tarjoilutaito sai kovemmankin kommunistin pehmenemään. Kesäkadun edustustiloissa vieraillut kuvitteli saaneensa omille mielipiteilleen tukea, mutta oikeasti Silvolan viesti vain oli kuorrutettu sellaisella positiivisuudella, mikä esti vierailijaa heti kokonaan ymmärtämästä sanottua.
   Ohjelmien ennakkosensuurista tuli poliitikkojen painostuksessa jokapäiväistä. Ylen hallintoneuvosto hyväksyi, että parivaljakko sai yksikön johtajan kanssa hyväksyä ohjelmien kausisuunnitelmat ohjelmaneuvostolle esitettäviksi. Television ja radion ohjelmaneuvostoja Konttinen kuvaa politikoinnin keskeisiksi pesäkkeiksi, missä puoluepolitiikan uskolliset soturit ottivat kantaa kaikkeen mahdolliseen.
   1970-luvulla poliittinen valtakamppailu oli Yleisradion sisällä armotonta. Johtajat nimittivät, aina kun mahdollista, oman puolueensa väkeä toimittajiksi. Sitten puoluetoimittaja itse sensuroi omaa puoluetta koskevat ikävät asiat ruudusta ja eetteristä. Tosin sen oikean värisen toimittajan löytäminen ei ollut helppoa ja virheitäkin sattuu. Esim. Pertti Salolainen (kok) tuli Yleisradioon demarina, koska sattui tuolloin polskimaan työväen uimaseurassa.
   Nimitysprosessissa noudatettiin ns. ehdollepanojärjestelmää. Ensin kartoitettiin mahdollisia hakijoita, sitten toimituksissa tehtiin työhönottohaastattelut ja laadittiin lausunnot hakijoista. Ne menivät henkilöstöpäällikkö Tuomas Vilkunalle (kesk), joka tenttasi kärkihakijoilta esim. näiden puoluekantaa sekä minkä puolueen ehdokasta tämä oli äänestänyt edellisissä eduskuntavaaleissa.
   Henkilöstöpäälliköltä hakupaperit siirtyivät apulaisjohtajalle (paikka tuolloin SDP´n hallussa) ja hallintojohtajalle (kok). Kolmikko teki ehdollepanon kolmesta kärkihakijasta, josta asianomainen johtaja teki esityksen hakijasta toimivasta johdosta koostuvalle johtokunnalle. Vasta siellä tehtiin lopullinen valinta.

   Radion puolella aloitti monta legendaarista ohjelmaa aiempien legendojen jatkaessa. Ikivihreä Puhelinlangat laulaa syntyi 1970-luvun alkupuolella ja tavoitti satojatuhansia kuuntelijoita jo ensilähetyksissä. Toinen suosittu viihdeohjelma oli kuunnelma Kantolan perhe. Asiapuolen ohjelmistossakin päästiin parhaimmillaan suuriin kuuntelijalukuihin, vaikka se olikin vaikeampaa kuin viihdepuolella. Suosituimpia asiohjelmia olivat jo 1940-luvulla aloittanut Metsäradio sekä tunteita nostattanut ja keskustelua synnyttänyt Esko Seppäsen toimittama talousohjelma Käyrä korkealla.
   Vuonna 1979 työmarkkinatoimittaja Tuomo Talvi ja toimituspäällikkö Seija Wallius lähtivät kehittelemään ideaa koko kansan yleisönosastosta. Ohjelman formaattia Konttinen pitää nerokkaan yksinkertaisena: kuuntelijat voivat lähettää kirjeitä, soittaa ja kommentoida maailman menoa. Yhtenä ohjelman suosion salaisuutena hän näkee olevan huumori "tosikoille ja veitikoille". Kansanradio kokoaa edelleen radion äärelle parhaimmillaan puoli miljoonaa kuuntelijaa, mitä Konttinen pitää näin sirpaloituneessa mediamaailmassa uskomattomana lukuna.

   1970-luvulla Ylen toimittajina toimi aktiivisia ja vähemmän aktiivisia tapauksia. Tuolloin myös passiivista porukkaa siedettiin, koska uutta väkeä tunki toimituksiin ovista ja ikkunoista. Yle oli monellakin tavalla kiinnostava työnantaja, palkka saattoi nousta kansanedustajatasolle ja aktiiviset saattoivat päästä ohjelmantekomatkoille ympäri maailmaa. Työilmapiiriä Konttinen kuvaa keskustelevaksi ja toteaa syvällisimpien pärinöiden syntyneen lähikapakassa, luonnollisesti työajalla. Potkuja ei tarvinnut pelätä siinäkään tapauksessa, vaikka tekijämies olisi vaihteeksi herännyt juontotehtäviin aamulla oman työpöytänsä alta. Tuohon aikaan tuo oli Ylessä normaalia meininkiä.
   Konttisen mukaan Raatikaiselle normalisointi tarkoitti sitä, että Yleisradiosta tulisi kiinteä osa yhteiskuntaa. Se ei saanut olla hyökkäyksen kohde niin kuin Eino S. Revon aikana. Konttinen näkee Raatikaisen onnistuneen tehtävässään liiankin hyvin, nimittäin politisoitumisesta, kekkoslaisuudesta ja jopa suomettumisesta tuli elimellinen osa ohjelmatoimintaa. Epänormaalista tuli normaalia.

   1980-luvun lähestyessä Raatikainen halusi - monen demarin yllätykseksi - jatkaa virkauraansa Yleisradion pääjohtajana. Pikkuhiljaa hallintoneuvoston demari- ja kokoomuspiireissä alkoi kuitenkin esiintyä Sakari Kiurun nimi.
   Toukokuussa 1979 Veikko Tavastila (kok) halusi keskustella uuden pääjohtajakandidaatin kanssa ravintola Klaus Kurjessa. Poliittinen peli käynnistyi virallisesti, ja samalla Raatikaisen heivaaminen alkoi näyttää todennäköiseltä.
   
   Vuosikymmen vaihtui ja niin vaihtui myös Ylen pääjohtaja. Yhtiön henkilökunnan puoluepoliittinen toiminta ei kuitenkaan kadonnut. Vasemmistokommunistien solut jatkoivat hiljaista viestiliikennettä talon ulkopuolelle. Demaritoimittajat pitivät säännöllistä yhteyttä puoluejohtoon, erityisesti Kalevi Sorsaan. Puoluepiireissä tunnettiin talon sisäiset asiat paremmin kuin yhtiön sisällä.
   Sosialidemokraattien asema oli vahva talon eri ammattiliittojen sisällä. Se näkyi valittaessa henkilökunnan edustajia yhteistyöelimiin tai myöhemmin vuonna 1985 ihmisiä hallintoneuvostoon. Kiurun valinnan yhteydessä tuli myös demareiden vahva edustus yhtiön johtoon.
   Mös Kiurun aikana aloitettiin organisaatiopalikoiden siirtely. Konttisen mukaan se tuntuu olevan ainoa asia, joka on yhtiössä pysyvää. Ja aina sitä kutsutaan uudistukseksi. Ja aina se on myös toiminnan ja talouden tehostamisohjelma. Kiurun aikana lanseerattiin ensimmäisen kerran työntekijöille myös sanahirviö "muutosjohtaminen".
   Kiurulle alkoi kuitenkin valjeta, että monelle oli tärkeämpää säilyttää puoluepoliittiset mandaatit kuin saada aikaan yhtiölle toimiva johto. Erityisen hyvin tämä näkyi aluepäälliköiden valinnassa. Konttinen nostaa Oulun alueen esimiehen valinnan kuvaavaksi esimerkiksi.
   Demarien Asko Seppänen oli hoitanut tointa vuoden verran ja työntekijät pitivät häntä oikeana journalistina. Mutta kun paikka oli normaalisti ollut kepulaisten mandaatteja, puolueessamme haluttiin pian oma henkilö tilalle. Kiurulle mm. valitettiin, kuinka Seppänen oli huhupuheiden mukaan joskus kirjoitellut pahasti maalaisliittolaisista, ja kuinka tästä syystä maakunnassa ei Seppäsestä pidetty. Tuossa tapauksessa Kiuru esikuntineen kesti kovan painostuksen ja Seppänen vakinaistettiin virkaan.

   Konttisen mukaan Kiurua ei pahalla tahdollakaan voinut luonnehtia puoluepukariksi. Itse hän luonnehti Kiurua kirkonkylän osuuskaupan vetäjän oloiseksi. Sellaiseksi, jonka ystävällinen hymy ei kadonnut edes sen ikävimmän asiakkaan edessä.
   Kiurun johtamistapaan kuului kaikkien osapuolten kuuleminen ja varasuunnitelmien teko. Hän yritti aina katsoa omaa napaansa pidemmälle. Jos jokin asia ei mennyt pääsuunnitelman mukaan, hän kaivoi esiin aiemmin tehdyn varasuunnitelman. Vastapuolella ei varasuunnitelmia useinkaan ollut mietittynä.
   Kiurun ohjelmapolitiikan johtotähti oli empatia. Aluksi toimittajat ihmettelivät, mitä tekemistä myötäelämisellä on ohjelmien tekemisen kanssa. Informatiivisuus ja normalisointi eivät enää kantaneet, joten tilalle otettiin empatia, jolla haluttiin kuvata uuden aikakauden alkua ja suurta muutosta. Mutta miten se näkyi käytännön tasolla ohjelmatuotannossa?
   Asiantuntijaviisauden roolia ohjelmissa pienennettiin. Ruutuun ja mikrofonin äärelle haluttiin saada kokijoita. Ideana oli saada katsoja ja kuuntelija samaistumaan ohjelman sanomaan. Tästä toimintatavasta edustavana esimerkkinä Konttinen pitää Mirja Pyykön henkilöhaastatteluja.
   Mutta kyllä journalismi uudistui tuolloin muillakin tavoin. Empatia jäi väistämättä uuden ärhäkämmän journalistisen otteen varjoon.

   Kun Urho Kekkosen kausi päättyi ja Mauno Koiviston kausi alkoi, se näkyi ja kuului myös Yleisradiossa. Talon toimituskuntaan oli tullut nuoria vihaisia toimittajia, kuten Kari Tervo, Timo Seppänen ja Ari Korvola, jotka kävivät valtaeliitin kimppuun sen enempiä kursailematta. Alkoi ilmestyä juttuja korruptiosta, pimeästä rahasta, puoluerahoituksesta, Helsingin metrosta sekä puolueiden vaalirahoituksesta. Tätä journalismin muutosta alettiin kutsua rötösherrajahdiksi ja tutkivaksi journalismiksi.
   Tiukka journalistinen ote näkyi myös Pekka Oksalan ja Leif Salménin vaaliohjelmissa. Poliitikot joutuivat vastaamaan puheistaan ja teoistaan ns. revolverihaastatteluissa, joissa höpisijä keskeytettiin aina, jos tämä alkoi jaaritella turhia tai muunnella faktoja.
   Toimittajille annettiin myös resursseja. Siten päästiin penkomaan epäkohtia perusteellisesti. Asioista haluttiin yksinkertaisesti ottaa selvää. Se oli uutta ja tekijöitä palkitsevaa. Mutta puolue-eliitti hermostui ja kävi presidentti Koiviston johdolla Kiurun kimppuun.
   Ja omat koirat purivat kovimmin. Erityisesti demarit Kalevi Sorsa ja Erkki Liikanen.

   1980-luvun puoliväli oli erityisen vaikea sekä Kiurulle että Koivistolle. Tuolloin Yle ja presidentti olivat jokseenkin avoimessa sotatilassa, kun Yle meni penkomaan presidentin vävyn, Jari Komulaisen, busineksia.
   Mediassa pyöri jatkuvasti uutisia ns. Upsalan ekonomeista. Kolmikkoon kuului myös Komulainen. Kolmikon yhtiötoverina hääräsi tunnettu hämärämies, talousrikoksista tuomittu Samuli Lehtinen, joka tunnettiin alamaailmassa "muovikassimiehenä", koska hän piti mukanaan lompakon sijasta seteleitä pursuavaa muovipussia.
   Suomen Energiahake Oy´n konkurssissa Lehtinen ja Komulainen joutuivat syytettyjen penkille konkurssirikoksesta. Presidentinlinnassa ei tilanteesta pidetty. Negatiivinen julkisuus presidentin ympärillä ei osoittanut laimenemisen merkkejä.
   Tammikuussa 1985 Ylen pääuutislähetyksessä nähtiin juttu, missä Koivisto kytkettiin Komulaisen liiketoimiin. Rakennusyhtiö Puolimatka oli ollut aiemmin yksi korruptiotutkinnan kohteista. Ja tuolloin sattumalta presidentin lomamatka suuntautui juuri Australian Queenslandiin, minne Komulainen oli neuvotellut miljardisopimusta vapaa-ajankeskuksen rakentamisesta Puolimatkan toimesta.

   Ja olihan niitä muitakin tapauksia tutkinnan alla. Kirjassa laajimmin käsitelty tapaus koski rakennuskunta Hakaa, joka tunnetusti oli demareita lähellä. Muitakin juttuja valotetaan, ja kyllähän tuona aikana tapahtui myös aivan toisenlaista uutisoitavaa, esim. räjähdys Tšernobylin ydinvoimalassa.
   
   Kiuru on kertonut lehtihaastatteluissa, että hän haluaa olla väritön ja dramatiikkaa kaihtava. Mutta hänen aikanaan nähtiin värikkäitä ja dramaattisia tapahtumia. Mutta Kiuru itse piti linjansa yhtiön pääjohtajana kautensa loppuun asti.

   Reino Paasilinna tuli suuren yleisön tietoisuuteen silloin kun ruutu oli vielä valttia, ts. niinä aikoina, jolloin kansakunta kokoontui yhteiseen television tuijotussessioon joka ilta. Tuolloin yksittäisillä televisio-ohjelmilla oli suurempi huomioarvo kuin nykyisin.
   Tv-ohjelma Vakuutusasia on sydämen asia teki Paasilinnasta yhden suomalaisen televisiohistorian maamerkeistä. Kyseisessä dokumentissa sekoitettiin ensimmäisiä kertoja keskenään faktaa ja fiktiota. Ohjelma sisälsi myös sketsiviihdettä.
   Mutta ennen kaikkea ohjelma sisälsi oikeita, surullisia tapauksia vakuutusyhtiöiden korvauspolitiikasta, kuten korvauksen epääminen vakuutuksenottajalta, joka ei pystynyt todistamaan, että hänellä oli aiemmin ollut kaksi jalkaa. Ja nämä käytännön esimerkit purivat katsojiin.
   Pääjohtaja Repo ei aivan kakistelematta niellyt ohjelmaa. Hän mm. vaati, että ohjelman jälkeen esitettäisiin tasapainottava keskustelu, missä olisi mukana vakuutusyhtiöiden edustajia. Keskustelun puheenjohtajana toimi historiallisesti Yleisradion pääjohtaja itse. Paasilinna esiintyi ohjelmassa vakuuttavana ja sujuvasanaisena keräten helposti katsojien myötätunnon puolelleen. Hyökkäävästi käyttäytyneet vakuutusyhtiöiden edustajat jäivät selvästi toiseksi. Ohjelma kääntyi alkuperäisen tarkoituksensa irvikuvaksi.

   Ulospäin näytti siltä, että Revon ja Paasilinnan välit olisivat olleet huonot, mutta sen oli oltava teatteria, sen verran vapaasti Paasilinnan vetämä Erikoistoimitus sai huseerata suoraan pääjohtajan alaisuudessa. Radikaalit ohjelmat nostivat nuoren televisiotoimittajan aikansa älymystöön.
   Noihin aikoihin elettiin yhteiskunnan suurta rakennemuutoksen aikaa. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ryhtyi kesyttämään nuoren vasemmiston älykköeliittiä Tamminiemen "lastenkutsuilla". Myös Paasilinna sai kutsun illanviettoon.
   Lastenkutsut lopetettiin vähin äänin 1960-luvun lopulla. Rällääminen oli mennyt Tamminiemessä niin pitkälle, ettei nuori älymystö älynnyt edes ulko-oven sijaintipaikkaa, sitten kun lopulta olivat käsittäneet valomerkin välähtäneen. Kekkosen luottomies Jouko Loikkanen totesi jälkeenpäin, ettei lastenkutsuilla ollut ollut mitään poliittista merkitystä, toisin kuin osallistuneet ovat yrittäneet väittää.
   Tilaisuuksissa kuitenkin leivottiin monia ikuisia Kekkosen kannattajia. Konttinen heittää kysymyksen, voiko toimittaja säilyttää riippumattomuutensa päästessään nauttimaan vallasta ja tullessaan osaksi sitä.
   Paasilinna osallistui Radio- ja televisiotoimittajien liiton puheenjohtajan ominaisuudessa vuonna 1968 radiokeskusteluun, missä pohdittiin Ylen politisoitumista. Lähetyksessä Paasilinna ilmoitti, että ammattiliitto vastustaa poliittisia nimityksiä. Lisäksi hän sanoi, ettei toimittaja voi olla "nuolija eikä kumartaja".
   Mutta pian sai tämäkin journalisti huomata, kuinka vaikeaa on pitää kiinni ylevistä periaatteista.

   1970-luvulla Paasilinna ryhtyi tekemään ohjelmia Neuvostoliiton taloudesta. Noihin aikoihin ohjelmien teko perustui Ylen ja Neuvostoliiton väliseen ohjelmanvaihtosopimuksen pöytäkirjaan. Naapurista tuli toimittajia tekemään ohjelmia meistä suomalaisista ja vastaavasti täältä lähti toimittajia tekemään ohjelmia neukuista. Kriittisesti itänaapuriin suhtautuvia ei noille matkoille lähetetty.
   Paasilinnan ohjelmantekomatkalla ryhmällä oli seuranaan kolme vahtikoiraa, jotka pitivät huolen, että filmille tallentuivat juuri oikeat kuvat. Tehdassalit olivat puhtoisia, työsankarit sirppeineen koristivat seiniä, työläiset kehuivat olojaan surutta. Ja Paasilinna kuvasi tuota ihanuutta kritiikittä. Konttinen ihmettelee, miksi kriittisistä ohjelmista kehuttu journalisti yleensä lähti kuvatunlaiselle reissulle.

   Paasilinnan kymmenen vuotta kestänyt toimittajan työ päättyi siirtymiseen Moskovaan lehdistöattaseaksi. Tuon ammatinvaihdon takuumiehenä oli Urho Kekkonen. Paasilinna tuli olemaan presidentin mies Moskovassa.

   Demarimerkkisille toimittajille löytyi vuosikymmenten ajan hyvin toimeentulevien ihmisten työpaikkoja Ylessä. SDP´n jäsenten säännöllinen kanssakäyminen perustui organisaatioon ja sillä oli puoluejohdon tieten laaditut säännöt. Tiedot oman talon päätöksistä kulkivat ylhäältä alas. Siten päästiin etukäteen vaikuttamaan esimerkiksi henkilöstön rekrytointeihin.
   Noista puolisalaisista soluista ei tietenkään kailotettu ulkopuolisille, siitähän olisi noussut mekkala. Talon pääpolitrukit huolehtivat, että avautuville toimille löytyi aina joku "sopiva". Muut työntekijät alkoivat Konttisen mukaan kutsua noita uusia puolueansioilla työpaikkansa saaneita leikkisästi nimellä "herra On Sopiva".
   Henkilökunnan yhteistyöelimiin ja hallintoneuvostoon löytyi lähes poikkeuksetta demari. Kansanedustaja Reino Paasilinna istui neuvostossa 1980-luvun lopulla.

   Kun Paasilinnasta tuli Yleisradion pääjohtaja, hän sanoi ns. virkaanastujaispuheessaan tammikuussa 1990 hallintoneuvostolle haluavansa Ylen paljastavan kansalaisille valiokuntien ja kabinettien salat. Paradoksaalisesti häneltä jäi kuitenkin huomaamatta läheisten työtovereiden kabinettipolitiikka, mitä johtivat pääjohtajaksi pyrkineet Tapio "Kökkötraktori" Siikala (kesk) ja Arne Wessberg (sd).
   Kesäkadun ylimmän kerroksen haltija huomasi varsin pian, ettei hänellä ollut minkäänlaista valtaa alemmissa kerroksissa työskenteleviin johtajiin. Ylehän koostui itsenäisistä yksiköistä, jotka olivat TV1, TV2, radio, ruotsinkieliset sekä resurssiyksikkö. Ne määräsivät ohjelmista, rahoista ja kaikesta muustakin. Ne olivat suoraan vastuussa hallintoneuvostolle. Konttisen mukaan johtajat pääsivät touhuamaan vapaasti puoluepoliittisen mandaatin suojeluksessa.
   Paasilinna oli yrittänyt saada sovituksi muiden puolueiden kanssa pestinsä ehdoksi, että hänelle tulisi valtuudet uusia ohjelmapolitiikkaa. Käytännön neuvotteluja hoiti tuolloinen SDP´n puoluesihteeri Ulpu Iivari, joka junaili hankkeen karille, Konttisen mukaan oman edun tavoittelun takia.

   Vaikka viralliset valtuudet eivät kovin kummoiset olleetkaan, Paasilinna pyrki silti vaikuttamaan. Hän keksi idean, että ryhdytään tekemään eri yksiköiden välillä toimivia ohjelmaprojekteja. Näin pääjohtaja sai itselleen uusien ohjelmien kehittämisvaran. Siltä pohjalta potkaistiinkin käyntiin ympäristö- ja kuluttajaohjelmia. Paasilinnan myötävaikutuksella Hannu Taanila lähti vetämään kulttuurihanketta, mistä poiki eräs eurooppalainen kulttuuriteko, joka huomioitiin myös ulkomailla - nimittäin latinankieliset uutiset, Nuntii Latini. Näiden lisäksi aloitettiin mm. venäjänkieliset uutiset, ja tasa-arvon nimissä myös naiset saivat kanaville omia ohjelmiaan.

   Konttisen mielestä Yleisradion Kesäkadun toimitilat muistuttivat erehdyttävästi sairaalaa. Pitkiä käytäviä reunustivat yhdentoista neliön kokoiset kopit, joita käytettiin työhuoneina. Eikä jokaisessa edes ollut ikkunaa.
   Kesäkadulla pohjakerroksen yhdistetty kahvila ja työmaaruokala toimi työntekijöiden uutiskeskuksena. Siellä vierähti helposti tunti tai kaksi talon sisäisten juorujen parissa. Ja niitä jorinoita jatkettiin sitten taksikyydin tuomana Studio Kympissä, joka tunnettiin virallisesti Kellarikrouvina. Tuossa Ylen epävirallisessa juottolassa jokaisella kuppikunnalla oli omat loosinsa ja puheensa.
   Töölössä ei viihdytty. Sieltä olivat hankalat yhteydet kaupungin keskustaan. Haastateltavatkin ihmettelivät, kuinka maanalaisissa studioissa yleensä voi tehdä ohjelmia.
   Konttinen pitää viisaana Ylessä tehtyä päätöstä keskittää koko yhtiön toiminta Pasilaan. Alue on iso, peräti 15 hehtaaria (150.000 m²) useine rakennuksineen sekä maanalaisine käytävineen. Hintakaan ei mahdoton ollut, 500 miljoonaa silloista markkaa. Uuteen mediakeskukseen maanalaisine autotalleineen upposi liki miljardi markkaa. Hinta oli kohdillaan, tuolloin elettiin lamavuosia ja rakentaminen oli halventunut. Lisäksi nousukauden huipulla myydystä Kesäkadun kiinteistöstä oli saatu huippuhinta, 390 miljoonaa. Rakennusprojektin primus motor oli resurssijohtaja Jouni Mykkänen (kok), vaikka Paasilinna yrittikin saada onnistuneista kaupoista sulan omaan hattuunsa.

   Sen sijaan vuoden 1993 suuresta kanavauudistuksesta pääjohtaja ei halunnut ottaa minkäänlaista vastuuta. MTV´n poistuminen omalle kanavalle jätti tilaa Ylen kanaville. Niille piti löytää sisältöä.
   Televisiokanavia ryhdyttiin vaihteeksi profiloimaan. TV1´n piti olla nykyaikainen, kansainvälinen ja päiväkohtainen. Klo 20.00 alkoi Ylen lanseeraama uutistunti, missä kanava alkoi esittää paketissa uutiset, urheilut, säät sekä lauantaisin loton - tuolloin pääuutislähetys aikaistettiin alkamaan uutistunnin aluksi, siis iltakahdeksalta.
   Seurauksena oli, Konttisen sanoin, kokonaisvaltainen katastrofi. Kanavauudistus oli katsojille suurempi šokki kuin Ylen johto oli osannut edes kuvitella. Vastareaktio täytti postiluukut ja tukki puhelimet. Sanomalehtimedia vainusi veren ja ryntäsi haaskalle, kun oli jälleen tilaisuus rutata julkista palvelua olan takaa ja siinä samalla kehua uuden uljaan maikkarin viihdelinjaa Napakymppeineen, Kauniita ja rohkeita unohtamatta.
   Ei siinä montaa kuukautta mennyt, ennen kuin uutistunti lopetettiin ja pääuutislähetys alkoi jälleen klo 20.30, kuten oli alkanut jo 1970-luvulla. Konttinen muistuttaa, etteivät ihmisten ajankäyttötottumukset muutu napin painalluksella, joten ohjelmakaavioiden muuttamisessa ei kannata harrastaa mitään suuria kertarysäyksiä.
   Radiokanavauudistus oli onnistunut, mutta siitä ei riittänyt nostetta julkisuuteen. Sen sijaan TV-puolen möhläystä käytettiin Paasilinnan kampittamiseen, vaikkei tämä ollut päässyt uudistuksen sisältöön vaikuttamaan. Ykkösen johtaja Aarno Kaila (kok), joka ei ollut ollut pääjohtajan alainen, se syypää oli oikeasti ollut.

   Paasilinna oli johtajana voimakastahtoinen ja Konttinen näkee hänestä piirtyneen kuvan miehestä, joka menee läpi vaikka harmaan kiven. Mutta sitten uralla oli edessä sellaisia järkäleitä kuin Ulpu Iivari ja Paavo Lipponen (sd). Kiertoliikettä Konttinen olisi pitänyt tilanteessa viisaana, mutta siihen Paasilinnalla ei ollut haluja.
   Paasilinna erotettiin ennen vuoden 1993 joulua, mikä oli harvinainen tapaus - ainoastaan Hella Wuolijoki oli aiemmin erotettu kesken kauden. No, pääjohtajan potkuista ei olisi silloinkaan tullut mitään ilman Ulpu Iivaria, jonka aivoituksista Konttinen ei pysty yleensäkään selvää ottamaan.
   Ylen johdon vallanvaihto-operaatioon liittyy uuden yleisradiolain hyväksyminen. Liikenneministeri Ole Norrback (r) teetti Seppo Niemelällä (kesk) yhden miehen selvityksen Ylestä. Tämän tuli selvittää julkisen palvelun tehtävät, rahoitus ja suhteet muihin toimijoihin. Kun lakiehdotus tuotiin maan hallituksen käsittelyyn, sen sisällöstä ei päästy poliittiseen yhteisymmärrykseen, koska yhtiön johtajapaikkojen  jaosta aiheutui eripuraa.
   Ylen hallintoneuvoston keskustalainen ja sosialidemokraattinen puheenjohtaja löysivät yhteisen sävelen. Kahden kaupan ytimessä oli se, että demarit saavat pitää pääjohtajan vakanssin, jos puolue suostuu hyväksymään lain voimaantulon seuraavan vuoden alusta. Ja toisena ehtona oli Paasilinnan vaihto. Tämä ratkaisu kelpasi myös Kokoomukselle.
   Lakiesitys lähti siitä, että yhtiön johto supistuu ja johtajien toimenkuvat muuttuvat oleellisesti Ylen siirtyessä toimitusjohtajatyyppiseen johto-organisaatioon. Yhtiön vetäjälle oli tulossa myös ohjelmapoliittista valtaa - juuri sitä valtaa, mitä Paasilinna oli itselleen halunnut.

   Kesäkuussa 2001 entinen Ylen television ulkomaantoimituksen toimittaja ja esimies Seppo Härkönen (kesk) asteli uutena radiojohtajana Pasilan portista sisään. Härköselle oli ollut jo varhain hyötyä Keskustapuolueen jäsenkirjasta, hän kun oli jo opiskeluaikana tutustunut Esko Ahoon. Kun Ahosta vuonna 1991 tuli pääministeri, tämä kutsui Härkösen ulkopoliittiseksi erityisavustajakseen. Ja sökörinkinsä vakiopelaajaksi. Härkönen pääsi seuraamaan sisäpiirissä, kun jätettiin EY-hakemus, ratkottiin pankkikriisiä ja hoideltiin lamaa.
   Politiikkaan Härkönen ei kuitenkaan hakeutunut, hän sai toiselta opiskeluaikojensa kaverilta, Jorma Ollilalta, kutsun Nokiaan, viestintäjohtajaksi. Siinä toimessa ei kuitenkaan tullut toivottua menestystä ja pian oli edessä uusien hommien etsiminen.
   Kun Härkönen aloitti Yleisradiossa radiojohtajana, Ylen hallitukseen tuli samalla Nokian silloinen johtaja, myöhempi toimitusjohtaja, Olli-Pekka Kallasvuo. Siinähän ei nyt ylen kamalia tapahtunut, mutta kun Paasilinnan seuraaja Arne Wessberg istuutui Nokian hallituksen jäsenen tuolille... Tätä vaihetta Konttinen pitää pöyristyttävänä, hän pitää täysin selvänä, ettei Ylen johtajan tule istua minkään yksityisen firman hallituksessa, koska riippumattomuus on yhtiön henkivakuutus.
   Mutta miksi tuollainen kyseenalainen yhteys? No siksi, että Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus oli tehnyt päätöksen Suomen siirtymisestä digiaikaan Yleisradion johdolla. Noilla päätöksillä yhtiö sitoutettiin digitalisoinnin yhteydessä suureen kotimaiseen/monikansalliseen laitevalmistajaan. Ja vastavuoroisesti  maailmanlaajuinen tietotekniikkajätti tulisi auttamaan kansallista yleisradioyhtiötä pysymään teknisen kehityksen kärjessä. Ja kyllähän Nokia siitä hyötyikin, nimittäin siihen aikaan se valmisti digisovittimia (ns. digibokseja).
   Tuohon kohtaan sopi mainiosti Härkösen saapuminen. Myös Wessberg, Härkösen toimittajatoveri 1970-luvun Yleisradiosta, ajoi Härköstä radiojohtajaksi Siikalan eläköityessä.

   Liikenneministeriö oli antanut kaupallisille kanaville 29 uutta toimilupaa vuoden 2001 alusta. Uuden johtajan tavoitteena oli lisätä Ylen radiokanavien kuunteluosuutta nuorten kuuntelijoiden ollessa erityisen mielenkiinnon kohteena. Radion digitalisoiminen oli saatava päätökseen vuoden 2002 loppuun mennessä. Suunnitelmissa oli vähentää vähintään 45 henkilötyövuotta radion toimituksista ja vielä enemmän hallintopuolelta.
    Väen vähentyessä siirryttiin uusiin työtapoihin. Eri kanavien välillä vaihdettiin juttuja, valtakunnan radioon tehtyjä ohjelmia kierrätettiin alueradioihin ja uusinnat lisääntyivät, samoin materiaalista "versioitiin" hieman toisistaan poikkeavia ohjelmapätkiä eri kanaville.
   Tuossa yhteydessä lopetettiin muutamakin maineikas radio-ohjelma, kuten esimerkiksi Onnenpäivä ja Naisten tunti, eduskuntakyselyistä ja kuuntelijoiden vastalauseista huolimatta. Ja yrittipä Härkönen lopettaa myös Ylen toiseksi vanhinta radio-ohjelmaa, Metsäradiota. Mutta se yritys oli... jokseenkin väärä liike, erityisesti kepulaiselta johtajalta - huomattavasti vähemmästäkin on herraosastoamme kovistelemaan lähdetty. Itse asiassa, tuon yritelmän vaikutus oli jokseenkin sama kuin jos kaveri olisi mennyt henkilökohtaisesti laukaisemaan suolapanoksen puolueemme kenttäväen ahteristoon.
   Puhelin alkoi piristä ja luuri pomppia, kun uutinen tavoitti kepulaisen yleisönosan. Ja sen jälkeen alkoi oven taakse muodostua jonoa, kun erinäisiäkin lähetystöjä ehti paikan päälle johtajaa tervehtimään.
   Härkäpäinen Härkönenkin joutui toteamaan, että huhut Metsäradion kuolemasta olivat suuresti liioiteltuja.

   Erityisen suurena mokana Konttinen pitää Radiomafia-kanavan lopettamista. Jo kanavan aloittaessa sitä tultiin ihmettelemään muista eurooppalaisista radioista. Kanavalle riitti persoonallisuuksia, kuten Simo Frangén, Gösta Sundqvist, jopa Martti "Huuhaa" Innanen. Vaikka kyseessä oli nuorisokanava, mukana oli päivittäin myös keskusteluja ja pohdintaa maailman menosta. Myös Ylen laajaa arkistoa käytettiin antamaan kanavalle perspektiiviä.
   Mutta jotain positiivistakin uudistuksessa saatiin sentään aikaan. Ykkösaamua lähti vetämään palkittu journalisti Leena Pakkanen (kesk), jota pidettiin talon sisällä vanhan ajan kunnon toimittajana. Pakkanen oli sitä mieltä, että uutisia syventävälle ja taustoittavalle ymmärrykselle sekä sivistykselle oli tilaus julkisessa palvelussa.

   Kaiken kaikkiaan Konttisen mielestä uudistuksessa kadotettiin Yleisradion perimmäinen idea, mikä oli yhdessä oleminen, yhteisten kokemusten jakaminen, keskusteleminen ja väitteleminen. Kansalaisista muokattiin asiakkaita ja radiotuotteen tilapäiskäyttäjiä. Pasilassa heidät nähtiin numeroina.

   Miksi Ylessä sitten tehtiin moisia uudistuksia? Johtajien ilkeyden vai tyhmyyden takia? Vaikka Konttinen ei hirveästi jokaisen päättäjän osaamista arvostakaan, useammin uudistusten aloittamiseen vaikutti rahan puute.
   Mutta miksi Yleisradiolle tuli rahapula? No, tuon kehityksen juuret löytyvät 1990-luvun puolivälistä. Nimittäin, vuonna 1995 aloitti Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus, jonka teot jäävät Konttisenkin mielestä Suomen taloushistoriaan uusliberalismin ideologian läpimurtona.

   Konttinen listaa Lipposen hallitukselta muitakin juttuja kuin suoraan Yleisradioon liittyviä seikkoja.  Hän muistuttaa, kuinka hallituksen saavutuksiin kuului valtionyhtiöiden myynti, silloisen muotoisen hyvinvointivaltion alasajo ja tuloerojen kasvattaminen, ja lähtihän hallituksen päätösten myötä sittemmin oma kansallinen markkakin kävelemään. Taloustoimittajana Konttista oudoksutti, kun verotusta kevennettiin keventämisen jälkeenkin, kilpailukyvystä ja sääntelyn purkamisesta tuli talouspolitiikan luonnonlaki. Leipäjonot ilmestyivät katukuvaan ja sosiaaliluukuille tuli tungosta samaan aikaan kun johtajat alkoivat kääriä ennen näkemättömällä tavalla tileilleen optioita, bonuksia ja osakkeita. Tuon hallituksen aikana Konttinen näkee ahneuden viimein ottaneen suoranaisen selkävoiton aiemmista arvoista, oikeudenmukaisuudesta ja rehellisyydestä.
   Nokian menestyksen myötä teknohuuma tarttui myös hallitukseen, joka päätti edistää tietoyhteiskunnan kehittymistä. Päättivät nostaa Suomen yhdellä rysäyksellä viestintäteknologian mallimaaksi. Hallitusohjelmassa sanottiin suoraan, että "painetussa ja sähköisessä viestinnässä edistetään vapaata ja aitoa kilpailua". Konttinen toteaa, että tuo julistus ei ollut mitään sanahelinää.

   Päätös digiaikaan siirtymisestä tehtiin hallituksen iltakoulussa 8.5.1995. Asian esitteli liikenneministeri Tuula Linnainmaa (kok). Pöytäkirjojen mukaan keskustelu oli ollut vilkasta. Tosin ministerit eivät puhuneet television digitalisoinnista, vaan samaan kokonaisuuteen liittyvistä liikenne- ja viestintäministeriön ehdotuksista, joissa julistettiin uudet kaupalliset valtakunnalliset analogiset radio- ja televisioluvat haettaviksi, näiden lupien suhde kaupallisten kanavien maksamaan toimilupamaksuun, toimilupamaksujen ohjaaminen Ylen sijasta radiorahastoon, Ylen jakelutekniikan yhtiöittäminen sekä ruotsinkielisten ohjelmien asema eri kanavilla.
   Ehdotukset toteutettiin. Ylelle toimilupamaksuista luopumisen sekä jakelutekniikan yhtiöittämisen ja edelleen pakkomyymisen Konttinen näkee olleen katastrofaalinen ratkaisu.
   Muutenkaan hankkeen toteutuksesta Konttinen ei löytänyt edes järjen hiventä.Televisiotoiminnan digitalisoimiseen lähdettiin kovalla kiireellä, kolmantena maana Euroopassa. Sitä ei välitetty kysyä, haluaako kansa digi-tv´n. Tai että toimiiko tekniikka. Tai sitä, millaisia ohjelmia uusilla kanavilla näytetään.
   Ja ne tulokset? No, siinähän kävi niin, että aluksi ei ollut vastaanottimia. Sitten kun niitä kiireellä puskettiin myyntiin, ne eivät oikein tahtoneet toimia. Eikä digilähetyksillä ollut katsojia. Eikä niihin lähetyksiin tosin sisältöäkään juurikaan saatu. Ja sitä digikuvaa ei vain saatu näkymään koko maassa, vaikka boksit olisivatkin toimineet. Kintuillehan se koko touhu siinä vaiheessa meni.
   Lipponen pysyi myöhemminkin päätöksen takana. Hänen mielestään kyseessä oli ollut ainoa vaihtoehto.  Hänen mukaansa digi-tv oli nousemassa internetin ja matkapuhelimen rinnalle laitteeksi, jolla kansalaiset voivat hoitaa viestintää, hankintoja ja yhteiskunnallista osallistumista.  Vuorovaikutteisen television avulla jopa syrjäseudun mummokin voisi olla yhteydessä terveyskeskukseen.
   Nokian teollisuuspoliittinen intressi oli tietotekniikan vieminen jokaisen suomalaisen kodin olohuoneeseen. Kotitalouksien tiedonvälityksen keskipisteenä olisi tullut olemaan kaksisuuntaisesti toimiva jakelutie-digi-tv. Nokian kehittämällä MHP-standardilla (Multimedia Home Platform) oli tarkoitus järjestää interaktiivisuus, ensin Suomessa ja sitten kaikkialla maailmassa. Lisäksi yhtiö käynnisti digisovittimien valmistuksen, joka tosin muutaman vuoden kuluttua kuopattiin kaikessa hiljaisuudessa. Tuosta kansallisen idean kariutumisesta Nokia ei tiedotteita jaellut.
   Teknologiahumalassa ei ymmärretty kansainvälisten laitevalmistajien ja -markkinoiden intressejä. Noita suuria laitevalmistajia eivät jostain syystä yhden viisimiljoonaisen kansan omituiset touhuilut erityisemmin kiinnostaneet. Tuossa lisäarvopuuhastelussa Konttinen näkee unohtuneen, että tv-toiminnan ydintä on ohjelmien sisältö.
   2000-luvun alussa digilähetysten vastaanottamiseen tarvittavaa tekniikkaa ei ollut vielä saatavilla, eikä niitä ollut tulossa ennen digitaalisen lähetystoiminnan aloittamista elokuun lopussa vuonna 2001. Tammi-elokuussa vuonna 2000 Ylen tappiot olivat 124 miljoonaa markkaa eli yli kaksikymmentä miljoonaa euroa, siis vuosi ennen digilähetysten alkua. Pasilassa osattiin sen verran yhteenlaskua, että käsitettiin digi- ja analogikanavien samanaikaisen pyörittämisen maksavan satoja miljoonia markoissa mitattuna. Lopulta televisiolähetysten digitalisointiin meni lähes kymmenen vuotta aikaa ja paljon rahaa.
   Sitten aloitettiin kulukuuri. Uusinnat lisääntyivät. Ohjelmien tekovaiheessa kuvattiin aiempaa selvästi enemmän materiaalia, sitten sitä versioitiin, tehtiin eri ohjelmia eri kanaville, siis siitä samasta raakamateriaalista. Ja niin edelleen. Lisäksi menivät lopettamaan Ylen ammattiopistona tunnetun radio- ja televisioinstituutin.

   Mikael Jungner oli ottanut SDP´n jäsenkirjan vuonna 1988. Vikkelä oikeistodemari ja oikeusoppinut asteli nopeasti korkeisiin huoneisiin ja suljettuihin kabinetteihin. Demariuraputki tosin oli katketa, kun Jungner ryhtyi tukemaan Kalevi Sorsaa presidentiksi. Martti Ahtisaaresta se demareiden ehdokas vuoden 1994 vaaleihin kuitenkin tuli.
   "Outolinnun" huseeraaminen juristina SDP´n eduskuntaryhmässä tuotti erinäisiä tuloksia. Jungner oli junailemassa päätöstä, minkä seurauksena Arkadianmäelle pesiytyi uusi avustaja-armeija. Ja hetkeä myöhemmin mies löysi itsensä hallintoministeri Jouni Backmanin erityisavustajan paikalta.
   Mutta ei se ura siihen jäänyt. Jungnerista tuli pääministerin poliittinen sihteeri. Sillä paikalla hän tiesi lähes kaiken, mitä maassa tapahtui.
   1990-luvulla Jungner oli istunut SDP´n  viestintäpoliittisessa työryhmässä, joka usein vieraili Kesäkadun konttorin edustustiloissa. Aktiivinen viestimies kuljetti johtaja Seppo-Heikki Salosen terveisiä Ylestä SDP´n puoluekokouksiin. Ja ne samat viestit kulkivat myös hallitusohjelmaneuvotteluihin.

   2000-luvun alussa Arne Wessbergille ei ollut millään löytyä seuraajaa. Turhaan kyseltiin, josko Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen tai Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Nieminen haluaisi ottaa homman hoidettavakseen.
   Pari vuotta kestäneessä toimitusjohtajan hakuammunnassa tuli ensiksi avuksi ulkopuolinen konsultti. Sitten hallintoneuvoston puheenjohtajat Markku Laukkanen (kesk) ja Jouni Backman (sd) kaivoivat taikahatusta yllätyksen: valitsija Jouni Backmanista tuli ehdokas Ylen toimitusjohtajaksi.
   Kun hallintoneuvoston jäsenet kokoontuivat Isoon Pajaan, portilla oli vastassa Ylen työntekijöiden joukko, jossa kysyttiin päätöksen etiikan perään. Ja sitten hallintoneuvoston jäsenet haukkuivat viiden tunnin ajan puheenjohtajia suhmuroinnista, kauniisti ilmaistuna. Kokoomuslaiset ja osa keskustalaisista vastustivat Backmania, joka sitten jäikin valitsematta.
   Sitten käytiin "luottamuksellisia" keskusteluja, joiden sisällöstä sai lukea seuraavan päivän lehdistä, sanatarkasti. Kokoomuksesta viestitettiin, että Jungner kelpaisi puolueelle. Tämä aiheutti demareissa närästystä, miestä kun oli vaikea ohittaa oikealta. Mutta sitten Backman soitti tuolloin Microsoftissa vaikuttaneelle Jungnerille, joka vastasi myöntävästi tj-kyselyihin. Laukkasen soitto varmisti, että Ylen uusi vetäjä oli valittu.
   Ja tämän jälkeen Backmanille varmistui yllättäen työpaikka Microsoftista.

   Yleisradion hallintoneuvosto teki yksimielisen päätöksen Jungnerin valinnasta. Samassa kokouksessa päätettiin Musiikkitalon rakentamisesta. Hankkeen muina osapuolina olivat valtio ja Helsingin kaupunki.
   Talon varusteet ja kalusteet sisältävä kokonaiskustannus olisi 112 miljoonaa euroa, josta Ylen osuus olisi 26,17 %. Lisäksi vuosittain menisi 3,4 miljoonaa kasvavina Radion sinfoniaorkesterin kustannuksina. Pasilan käytävillä kysyttiin, mitä järkeä on lähteä uusiin rahoitushankkeisiin, kun yhtiöllä on takataskussaan satojen miljoonien tappiot, ja henkilökuntaakin karsitaan.
   Musiikkitalon avajaisia vietettiin 31.8.2011 arvovaltaisen kutsuvierasjoukon kera suljetussa tilaisuudessa. Kansakunnan eliitti kuunteli hiljaa, kun valtiovallan tervehdyksen tuonut pääministeri Jyrki Katainen kertoi, kuinka hyvää kannattaa odottaa. Mediakin tyytyi ihastelemaan talon korkeatasoista akustiikkaa, eikä välittänyt kertoa veronmaksajille pömpelin lopullista hintaa.
   Nimittäin, ei se hinta 112 miljoonaan jäänyt. Rakennusurakan hinta oli lähes kaksinkertaistunut 190 miljoonaan saakka. Ja kun prosenttiosuus oli pysynyt samana, Yleltä meni niitä lisäeuroja samassa suhteessa. Valtio tosin lupasi lunastaa Ylen osuuden vuoteen 2016 mennessä.
   Avajaiset huipentuivat Jukka-Pekka Sarasteen johtamaan esitykseen, jossa Radion sinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri ja Sibelius-Akatemian orkesteri soittivat Finlandian.

   Muutama päivä myöhemmin Ylen johto ilmoitti, että osa yhtiön kiinteistöistä myydään. Sitten yksityinen kiinteistösijoittaja vuokraa tilat markkinahintaan takaisin Ylelle.
   Ja taas yhtiön kirjanpito kaunistuu hetkellisesti. Mutta mitään todellista säästöä ei siitä tempusta ollut koitumassa.

   Yleisradio oli aiemmin myynyt Digita Oy´n ranskalaisille. Maanpäällisen jakeluverkon myynti oli ollut yksi osa Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen yksityistämisvimmaa. Konttisen mukaan se nousee kruununjalokivien myyntimunauksissa lähes samalle tasolle Soneran kanssa. Tappiollinen Yleisradio asetti suuret haasteet Jungnerille.
   Mutta Jungner päätti heti ensi töikseen ottaa Ylen talouden ja henkilökunnan haltuunsa. Vaikkei hänellä ollut kokemusta tuhansien ihmisten johtamisesta sen enempää kuin journalismistakaan.
   Uusi johtaja tutustui työntekijöiden arkeen henkilökohtaisesti, kaukaisinta maakuntaradiota myöten. Työsarkaa riitti, yhtiön toimipisteitä kun on monella kolkalla Inarista Kotkaan. Jungner kyseli ihmisten tuntemuksia, haastatteli epäkohdista ja malttoi jopa kuunnella vastauksia. Monelle työntekijälle oli uutta, että johtoportaasta tullaan kansan keskuuteen. Jungner sai uralleen lentävän lähdön ja positiivisen alkukierteen.

   Kaikkien kaveri Jungner ei ollut missään vaiheessa. Hän alkoi miehittää yhtiön avainpaikkoja omilla ihmisillään. Siihen oppiin kuului, että organisaatio uusitaan. Kätevä työkalu rukkaukseen oli Microsoftista tuotu organisaatiouudistus, jolla johtaja pyrkii peittelemään todellisia tarkoitusperiään.
   Henkilökunnalle paljastui vasta myöhemmin, ettei kaikki ollut sitä miltä näytti. Toverillinen toimitusjohtaja junaili lähipiiriinsä varashälytinjärjestelmän. Hän valitsi porukan luotettuja ihmisiä, joihin saattoi tuttuuden perusteella luottaa.
   Konttinen näkee Jungnerin mainostaman amerikkalaisen johtamisopin olleen vain suurta teatteria. Kyllä sellainen johtamiskulttuuri oli työntekijöille tuttua jostain ihan muusta ilmansuunnasta kuin lännestä.

   Ylen talous oli surkeassa jamassa, joten jotain oli tehtävä. Mutta mitä? No, yhtiön talousihmiset saivat tehtäväkseen panna pystyyn kunnon saneerauksen.
   Kahvipöytäkeskusteluissa arvioitiin, että pari sataa joutuu lähtemään, kerralla. Ylessä ei ollut ennen koettu vastaavaa. Elettiin suorastaan historiallisia aikoja.
   Jungnerin kuherruskuukausi päättyi. Henkilökunta marssi ulos, ruudut pimenivät ja radio hiljeni.  Media-alan työntekijät käyttivät julkisuutta surutta Ylen johdon arvostelemiseen.
   No, parhaiden johtamisperiaatteiden mukaan yhtiön johto alkoi kerätä ulosmarssineiden työntekijöiden nimiä. Heiltä aiottiin kerätä lakkopäivän palkka pois. Mutta urkintaoperaatiosta luovuttiin pian. Samalla työntekijöiden itsetunto ja yhteishenki kasvoivat.
   Kuitenkin, irtisanomisia tehtiin, Ylen maine suojatyöpaikkana alkoi rapistua ja työntekijöiden pelkokerroin kasvaa. Konttinen näki, kuinka ihmiset alkoivat kyräillä ja nokkia toisiaan. Osa esimiehistä savusti vihamiehiään ulos ja henkilökohtaisten kaunojen purkaminen oli työilmapiirin arkea. Pärstäkertoimesta tuli irtisanomisten tärkein perusta. Työpisteissä alkoi näkyä punaisia silmiä, vaikkei tekijöillä ollut edes krapula.
   
   Jungner jatkoi Ylen kehittämistä. Yhtiössä alkoi rampata konsultteja. Ja näiden vanavedessä tulivat tyytyväisyyskyselyt, kehityskeskustelut, laatukartat ja monitoroinnit.
   Jungnerin johtoryhmä kuvitteli, että kyselyillä saadaan selville tietoja ihmisten työtyytyväisyydestä. Mutta pienessä työyksikössä muutamien vastarannankiiskien ja perässähiihtäjien vastaukset söivät tulosten luotettavuutta.
   Kyselytutkimusten huippu saavutettiin, kun piti alkaa arvioida omien esimiesten johtamistaitoja. Moni vastaaja joutui miettimään päänsä puhki, kuka hänen esimiehensä oikeastaan oli. Uusi organisaatio oli tehty niin sekavaksi, ettei tiedetty, kuka vastasi mistäkin. Niitä ns. tutkimusten tuloksia sitten pohdittiin loputtomissa yhteisissä kokouksissa.
   
   Ylessä myös muutettiin perinteinen linjaorganisaatio matriisiorganisaatioksi. Siitä johtuen puhelinvaihteen työntekijät joutuivat ylivoimaisten tehtävien eteen, organisaatiosta kun oli sorvattu melkoinen palapeli. Vanhat käytöstä poistetut talon sisäiset puhelinluettelot tulivat uusiokäyttöön.

   Vähitellen myös mittava osa ohjelmien teosta siirtyi talon ulkopuolelle ns. indie-tuottajille. Ne saivat useassa tapauksessa käyttöönsä Ylen tekniikan ja ihmiset. Järjestelmä takasi miljoonabusineksen esim. Tarinatalolle ja Production House Oy´lle. Samaan aikaan osa talon omasta väestä mietti, miten voisi välttää irtisanomisen. Lopulta Ylen oli sitten lähdettävä kerjuulle, ts. etsimään ulkopuolisia rahoittajia, kun lupamaksutulot eivät enää riittäneet ohjelmanteon rahoittamiseen.
   Ylen hallitus oli hyväksynyt yhtiön uuden toimintatavan, minkä mukaan yhtiö jakaa tuotannon ilmaiseksi muille ja tekee yhä enemmän yhteistyötä kaupallisten yhtiöiden kanssa. Valtiollisesta yleisradioyhtiöstä tuli tuolla päätöksellä ohjelmien välittäjä ilman palkkiota.

   Ottivat sitten käyttöön uutta tietotekniikkaa. Ja siinähän kävi niin, että ohjelmia alkoi jäädä lähettämättä, kun tietokoneet alkoivat mennä juntturaan.
   Digitalisoinnin seurauksena ohjelmat valmistuivat lähes alusta loppuun tietokoneen ääressä. Aiemmin sama työ oli tehty mekaanisesti tarkkaamoissa, leikkaamoissa ja studioissa ryhmätöinä. Nyt ohjelmantekijät puursivat pitkälti yksin työhuoneissaan ja päästelivät ärräpäitä koneen ohjelmistojen vähän väliä kaatuillessa.

   Kun katsojat pakotettiin siirtymään vastaanottamaan digitaalisia tv-lähetyksiä, noin 30.000 suomalaista kotitaloutta irtisanoi tv-lupansa, mikä teki melkoisen loven Yleisradion tulovirtaan. Lopulta myös Jungnerin oli noteerattava asia, vaikka hän olikin pitkään vakuutellut, että kyse oli vain tilapäisestä notkahduksesta.
   Jungner oli luvannut virkaanastujaispuheessaan hallintoneuvostolle tasapainottaa talouden  vuonna 2008. Hän puskikin uuden saneerausohjelmansa läpi. Aloitettiin yt-neuvottelut 160 työntekijän vähentämisestä.
   Yleisradiolla on ollut 1960-luvulta lähtien Suomelle tärkeissä maissa oma kirjeenvaihtaja. Omien kirjeenvaihtajien pitäminen asemamaissa oli kuitenkin kallista lystiä asuntokustannuksineen. Ensin lopetettiin toinen Moskovan ja sitten Brysselin kirjeenvaihtajan pesti. Mitään journalistisia perusteita leikkauksille ei esitetty, kysymyshän oli nimenomaan rahan puutteesta.
   Yle myös luopui Suomen tietotoimiston (STT) palveluista. Siinä yhteydessä muodostettiin Suomen suurin uutistoimitus. Yle Uutisten tekemiseen osallistui siitä lähtien myös yhtiön alueorganisaatio, parikymmentä alueradiota. Myös maakuntaradion työntekijät alkoivat saada omia uutisiaan valtakunnan uutislähetyksiin, toisaalta samalla yleisön korvat saattoivat alkaa punoittaa, kun radiossa suuren osan päivää lähetettiin kerran tunnissa alueuutisia, oli alueella kiinnostavaa uutisoitavaa tai ei.

   STT´n toimitusjohtaja Atte Jääskeläinen käväisi Ison Pajan kuudennen kerroksen kulmahuoneessa tarkoituksenaan saada Jungner pyörtämään päätös luopua STT´n uutisista. Mutta ei se mennyt ihan siten kuin oli suunniteltu. Nimittäin sille tielle jäi myös Jääskeläinen - hän jätti tietotoimiston, kun Jungner lupasi varatoimitusjohtaja Härkösen paikan sekä vapaat kädet kehittää Ylen uutistoimintaa.
   Mutta ei siinä sitten mennyt vuottakaan, kun tuore uutiskanava YLE 24 lopetettiin. Ja uutiskanavan tilalle lanseerattu Yle Extra oli toiminnassa vain runsaat puoli vuotta. Yhtiön hallintoneuvostossa moista ihmeteltiin Esko-Juhani Tennilän (vas) johdolla. Yhtiön korkeimmassa johdossa Jungnerin tukijoita oli yhä harvemmassa. Jungnerille määrättiin koeaika, minkä kuluessa tämän tuli löytää kadonnut luottamus uudelleen, muuten edessä olisivat potkut
   Kilpailevissa medioissa alkoi ilmestyä tiheään Yleisradion johtoa arvostelevia juttuja. Eikä tilannetta varsinaisesti helpottanut sekään, että toimitusjohtajan rakkauselämää esiteltiin monissa julkaisuissa, isosti ja värikuvin.

   Jungner palkkasi - ilmeisesti potkujen pelossa - omaksi muutosoppaakseen Henkka Hyppösen Trainers House Oy´stä. Tämän piti löytää Jungnerin kadonnut luottamus. Mutta ei yhtiön henkilökunta muutosjohtajassa muutosta havainnut. Konttisen mukaan alaisten kuunteleminen ja arvostaminen oli jatkossakin varsin vähäistä.

   Epäonnistuiko Jungner Yleisradiossa kaikessa mitä yritti? Itse asiassa, ei sentään. Eräs huikea menestystarina sai alkunsa, kun Jungnerin määräyksestä entiselle ay-aktiiville ja toimittajalle, Jari Lahdelle, annettiin kymmenen miljoonaa euroa käyttöön ohjeistuksella "tee mitä haluat, kunhan säväytät Suomen nörttipiirejä perusteellisesti".
   Lahti osasi hommansa. Muutamassa vuodessa Yleisradio kohosi Suomen arvostetuimmaksi nettibrändiksi, varsinkin Areenan ja Elävän arkiston avulla.
   Tosin ei tuostakaan Jungneria talon sisällä pelkästään silitelty. Samalla kun talon ulkopuolelta palkattiin nettiosaajia huippupalkalla, tavallisten taapertajien kuukausipalkat juuttuivat paikoilleen. Palkkakehitys alkoi tuolloin muutenkin eriytyä henkilöstöryhmien välillä. Tuota ennen Ylessä oli noudatettu palkkapolitiikkaa, jossa kaikille maksettiin maltillisesti, mutta sitten talon ulkopuolella tapahtunut tuloerojen kasvu asettui taloksi myös Pasilaan.
    Ja kaupallisessa mediassa Ylen netin menestys aiheutti voimakkaan vastareaktion. Jungneria lyötiin edestä ja takaa, häntä vietiin kabinetteihin ja lehtien sivuille. Isossa Pajassa lappasi supervaikuttajia, jotka uhkasivat tuhota syöpäsairaudesta selvinneen ihmisen loppuelämän.
   Vähemmästäkin sitä ihminen suivaantuu. Reviiritaistelussa Sanoma Oy´n kanssa Jungner käytti taitavasti hyväkseen Facebookia. Hän kirjoitti lehtikonsernin kabinettiuhkauksista jutun, joka sitten levisi muualle mediaan. Sanoma meni perille myös Sanoma Oy´n johdolle, joka taipui anteeksipyyntöihin.
   Jungner piti lupauksensa viedä yhtiö vahvasti nettiin ja Suomi digiaikaan. Ja sai myös yhtiön talouden lopulta tasapainotettua, tosin työntekijöitä rankasti vähentämällä.

   Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Keskusta piti ykköstilan ja jatkoi pääministeripuolueena. SDP´n kannatus notkahti ja puolue meni oppositioon. Keskustalle ja Kokoomukselle avautui mahdollisuus miehittää merkittäviä virkoja omalla väellään. Pian Yleisradion sisällä alkoikin repivä valtataistelu. Eikä sosialidemokraatti Jungner ollut siinä kahinassa vahvoilla.
   
   Kaupallisen median kauhuskenaariossa Ylen netti tappaa yksityisen uuden teknologian busineksen. Konttisen mielestä pelko on vähintäänkin ylimitoitettu. Toki Yleisradiolla on avoin mandaatti kaikkiin mediapalveluihin viestintäverkoissa alueellisesti ja valtakunnallisesti. Mutta ei Konttinen pysty näkemään sitä kuoliniskuna kaupallisten toimijoiden verkkopalveluille, vaan pikemminkin piristysruiskeena.
   New Yorkin yliopiston professorin Rodney Benson julkaisi 2010-luvun alussa tutkimuksen 14 yleisradioyhtiön hallinto- ja rahoitusmallien yhteydestä riippumattomuuteen, mukana otannassa myös Suomen Yleisradio. Tärkeimpänä tekijänä yleisradioyhtiön tulevaisuuden ja riippumattomuuden kannalta on professorin mielestä rahoituksen jatkuvuus ja monivuotisuus. Benson myös osoitti, että julkinen palvelu on vahvimmillaan niissä maissa, missä yleisö kokee, että yleisradioyhtiö kuuntelee palvelujen käyttäjää poliittisten toimijoiden ja kaupallisten virtauksien sijaan.
   Bensonin mukaan yleisradioyhtiön voimavarat tulee käyttää julkiseen palveluun, mikä tarkoittaa laadukasta, merkityksellistä ja kriittistä journalismia, joka estää valtaapitäviä käyttämästä yhtiötä omien intohimojensa kohteena. Lisäksi professori piti tärkeänä, että vallassa olevan hallituksen ja yleisradioyhtiön välissä toimisi elin, joka takaisi yhtiön itsenäisyyden ja riippumattomuuden.
   Entinen Ylen työntekijä, valtiotieteiden maisteri Kimmo Saarikko on esittänyt julkisuudessa, että lupa-/ yleveronmaksajat olisivat Yleisradion uusi hallintoneuvosto. Tämä edustajisto valittaisiin demokraattisesti vaaleilla ja se korvaisi nykyisen eduskunnan päättämän hallintoneuvoston, osuuskauppaliikkeen tapaan. Saarikon mukaan "edustuksellinen Yleisradion hallintomalli parantaisi yhtiön mahdollisuuksia lunastaa oikeutuksensa mediakentässä".

   Vähän ennen kirjan ilmestymistä viestintäministeri Krista Kiuru (sd) yllätti positiivisesti. Eduskuntapuolueet olivat vihdoin löytäneet Yle-verosta yhteisen näkemyksen. Vero on lakiin kirjattu erillisvero, joka on maksettava, riippumatta siitä, käyttääkö Ylen palveluja vai ei. Samalla Yleisradiosta tuli taas selkeästi eduskunnan radio.
   Yle-vero puolitti noin miljoonan yksinasuvan suomalaisen maksun. Lisäksi kaikki pienituloisimmat hyötyivät verosta. Varmoja häviäjiä olivat ne kotitaloudet, jotka olivat siihen mennessä jättäneet tv-maksun suorittamatta.
   Veronmaksajat ottivat uuden rahoitusmallin vastaan yleisesti myönteisesti. Ja Pasilassa yhtiön työntekijät saivat pitkään odottamansa työrauhan vähäksi aikaa.
   Sen sijaan Helsingin Sanomissa ei ilahduttu. Lehti aloitti parjauskampanjan Yle-veroa kohtaan, Konttisen mielstä heppoisin ja katkerin perustein. Lehden otsikointi ja juttujen taso ylsivät hämmästyttävän yksipuolisiin ja puolueellisiin kommentteihin. Ns. tavallisten kansalaisten naamahaastatteluihin oli aina löydetty ihmisiä, jotka haikailivat Ylelle budjettirahoitusta. Mielipidesivut olivat jostain syystä pullollaan Yle-veron kritiikkiä. HeSan silloinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen (kesk) oli huolissaan siitä, kuinka muiden mediayhtiöiden elintila verkossa kaventuu ja suomalaiset riippumattomat toimijat joutuvat kohtaamaan verkon yhä kansainvälisemmän kilpailun liian heikkona.
   Konttinen puolestaan on sitä mieltä, että koko suomalainen media hyötyy siitä, että Yle on verkossa, kilpailun takia. Hän muistuttaa, että Iltalehden ja Ilta-Sanomien verkkokävijämäärissä on jo pitkään ollut hurjia lukemia, ja kehottaa HeSaa ottamaan niiden verkkosivustoista mallia ruikuttamisen sijaan.
   Muitakin väitteitä HeSa hyökkäyksessään Yleisradiota kohtaan esitti. Kirjassa Konttinen käy ne läpi ja osoittaa, millä tasolla lehden toimittajien tietämys asiasta on.

   Viimeinen suuri yksittäinen uutinen, jota Konttinen tarkastelee, on ns. "lautakasa-ohjelma", eli TV2´n Silminnäkijä-ohjelman jakso Matin talot (28.9.2009). Ari Korvola esitti väitteitä, joiden mukaan pääministeri Matti Vanhanen (kesk) olisi saanut lautoja yritykseltä, joka urakoi asuntoja Keskustaa lähellä olevalle Nuorisosäätiölle. Jutussa kerrottiin, että rakennusliike pyrki tarvike-erän maksamisella edesauttamaan jatkourakoiden saantia Nuorisosäätiöltä. Vanhanen itse kiisti väitteiden todenperäisyyden.
   Kokoomuksen kansanedustaja Tuulikki Ukkola vaati Vanhasta viemään jutun oikeuteen, jos tämä oli syytön. Pääministeri ei kuitenkaan halunnut oikeuteen lähteä, vaan vaati Yleisradiota todistamaan väitteensä.
   Tämä herättää Konttisessa edelleen kysymyksiä. Miksi pääministeri ei lähtenyt oikeuteen? Sitäkään Konttinen ei pysty ymmärtämään, miksi osaava ja kokenut Korvola olisi lähtenyt levittämään vääriä tietoja. Sinänsä, Julkisen sanan neuvosto antoi kyllä ohjelmasta vapauttavan päätöksen. Mutta jupakan jälkeen Korvolalta lähti tuoli alta. Ja se jäi arvoitukseksi, mistä koko jupakassa alkujaan oikeasti oli kysymys.

   Ja sitten se luultavasti useimpia kiinnostava kysymys. Mitä Konttinen ajattelee Yleisradion nykyisestä ohjelmistosta? Se ei liene yllätys, että hän suhtautuu kriittisesti. Mutta kritiikin sävy - ja taso - yllättää.
   Kotimaiset suomenkieliset kulttuuriohjelmat ovat joutuneet Ylen tv-kanavilla leikkuriin, se on selvä fakta. Päävastuu kulttuurista on jäänyt Teemalle, Ylen ykköskanavalla oikein puhdasverisiä vakituisesti tulevia kulttuuriohjelmia ei käytännössä enää esiinny. Ohjelmapäällikkö Airi Vilhunen on yrittänyt selitellä kulttuuri- ja kirjallisuusohjelmien harvalukuisuutta sillä, että kulttuuria näkyy myös uutislähetyksissä, aamutelevisiossa ja Puoli seitsemän -ohjelmassa. Tästä Konttinen tuntuu olevan erityisen käärmeissään.
 
   Pysähdytään hetkeksi tähän kohtaan.  Konttinen vaikuttaa olevan niitä kirjoittajia, jotka pystyvät erinomaisen analyyttiseen ja laaja-alaiseen ajatteluun, mutta jotka taantuvavat silmänräpäyksessä lähes uhmaikäisen olomuotoon, jos joku menee sorkkimaan aiheita, jotka ovat henkilökohtaisesti näiden sydäntä lähellä. Konttisella näitä aiheita ovat kulttuuri ja talous.
   Kun Vilhunen meni antamaan Konttiselle vastauksen, joka ei Konttista alkuunkaan tyydyttänyt, juuri nämä Vilhusen mainitsemat kolme ohjelmaa ovatkin sitten olleet Konttisen hampaissa tuosta keskustelusta lähtien. Kritiikissä on sekä faktoja että valitettavasti myös silkkaa fiktiota.
   Toinen seikka, mikä on Konttista kiihdyttänyt, on Ylen toimintatapojen uusiminen siten, että nykyisin käyttävät paljon myös taustatoimittajia. Konttinen on tottunut siihen, että jokainen onkii tiedot juttuunsa itse, eikä hän näe ryhmätöissä erityisemmin järkeä. (Näitä sivuja seuranneet muistanevat viime syksyltä esittelyn Anu Kantolan toimittamasta teoksesta Hetken hallitsijat sekä kirjassa esitetyn jaottelun ns. korkean modernin, notkistuvan modernin ja notkean modernin toimittajiin. Konttinen on erittäin selväpiirteisesti niitä korkean modernin edustajia ja pitää sen koulukunnan toimittajien toimintatapaa ainoana oikeana.)
   Tämän sivun periaatteena on ollut, ettei esiteltävän kirjan kirjoittajan mielipiteisiin juuri puututa, ainoastaan mahdollisia asiavirheitä korjataan, mikäli niillä on oleellista merkitystä. Tällä kertaa on ehkä paikallaan tarttua myös näihin yksityiskohtiin, ne kun vähän hyppäävät muuten erinomaisesta kirjasta silmille parissakin yhteydessä. Kun joka tapauksessa on paikallaan käydä läpi Konttisen kritiikkiä näistä ohjelmista.

   Nykyisiä uutislähetyksiä kritisoidessaan Konttinen on terävimmillään, tosin ainoastaan taloustoimitusta kritisoidessaan. Jorinat kulttuuripuolelta ovat vähän turhaa kiukuttelua (Konttinen tuntuu jopa ihmettelevän, miksi kulttuuria yleensä täytyy uutislähetyksissä käsitellä), mutta siinä Konttinen on oikeassa, että aikoinaan Ylen taloustoimittajat olivat alansa ehdotonta huippua. Ja nykyiset eivät valitettavasti aivan sille tasolle yllä. Eniten Konttista häiritsee se, että enimmäkseen kysyvät ulkopuolisilta asiantuntijoilta sen sijaan että itse tekisivät asiantuntija-analyysiä. Ja suhtautuvat turhan kritiikittömästi haastateltavien analyyseihin.
   Vieläkään suomalainen taloustoimittaja ei ole omassa juonnossaan selvittänyt esimerkiksi sitä, mitä  Euroopan valuuttamekanismin EVM´n jäsenyys merkitsee suomalaisille veronmaksajille. Kirjan ilmestymisen aikoina Konttinen oli itse saanut laskelmiensa mukaan Suomen rahoitusrasitteen kohoamaan yli 25 miljardiin euroon. Se on noin puolet koko valtion budjetista. Sillä yksinkertaisella laskelmalla paljastetaan, mikä on tulevaisuudessa saatavien ja maksettavien nykyarvo.

   Aamutelevisio oli Konttisen mielestä aikoinaan ihan pätevä ohjelma. Mutta pilalle sekin on mennyt.  Konttinen vihjaa, etteivät nämä ohjelman nykyiset hymyilevät tyttöset ymmärrä puhumastaan yhtään mitään, kunhan pelkästään esittävät. Onkohan näin?
   Ei siellä aamutelevisiossa taustatoimittajien käytön lisäännyttyä välittömästi toimittajia huonompiin vaihdettu. Esim. eräs nykyisistä vakiokasvoista, Sari Huovinen, oli ihan oikea uutisankkuri jo 1990-luvulla, jolloin mentiin vielä Konttisen peräänkuuluttaman mallin mukaisesti. Eivätkä ne aamuiset aiheet erityisen usein aivan kvanttifysiikan vaikeustasolle ole nousseet, kyllä tässä ainakin tahtoo uskoa, että toimittaja ymmärtää jutuista sen verran kuin se keskiverto katsojakin, jolle ne jutut on tehty.
   Eikä ainakaan tämän sivun toimittajalta ole vielä yksikään päivä sen takia pilalle mennyt, jos Sari on joskus sattunut aamulla hymyilemään. Tai Sanna, tai Anna, tai toinen Sanna.   

   Ja sitten tapaus Puoli seitsemän... Ottamatta tässä yhteydessä kantaa ko. ohjelman taiteelliseen tasoon, Konttisen kommenteista, ihan rehellisesti, saa sen käsityksen, ettei hän ole jaksanut seurata yhtään jaksoa kahta minuuttia kauempaa.
   Ainoa kohta Konttisen arvostelussa, joka perustuu faktoihin, on kritiikkiä siitä, että ohjelma on lokalisoitu Suomeen Britanniasta. No, eipä se kait haittaisi, jos Ylessä pääsisivät vieläkin enemmän itse ideoimaan ohjelmistoa - mutta jos ajatellaan pelkästään tv-ohjelman tason kannalta, ei sitä brittiläistä alkuperää ole perinteisesti pidetty takeena erityisen kamalille ohjelmille.
   Konttinen haluaa nimenomaan teemallisia kulttuuriohjelmia, sirpaleiset makasiiniohjelmat eivät pysty niitä korvaamaan. Tästä on helpo olla samaa mieltä. Mutta rinnalla, laajempia ohjelmia täydentämässä, ne ovat paikallaan. Ilmeisesti näin oli aiemmin myös Konttisen mielestä, koskapa aamutelevisiokaan ei alkuaikoina tuntunut harmistuksen määrää kasvattavan.
   Ja mitä tähän laajempien teemojen käsittelyyn nykytelevisiossa tulee, itse asiassa tuosta kolmikosta juuri Konttisen eniten parjaama Ps on kehittänyt siihen itselleen työkalut. Nimittäin ohjelman harrastamat jatkolukumaiset teemaviikot mahdollistavat halutun aiheen syvemmän käsittelyn.   
   Juontajaparin vetämän studio-osuuden lisäksi jokaisessa jaksossa ollaan myös "kentällä". Ja näissä osioissa tavikset ovat ohjelmakolmikossa eniten esillä, joten kokonaisuutta ajatellen tässä mennään täysin päinvastoin kuin Konttinen antaa ymmärtää Ps´n julkkispainotteista pintaliitoa kritisoidessaan.
   Ja toimituskunnan tasokin on käytännössä ihan riittävä. Esim. Juha Roiha oli mukana jo Konttisen suuresti kehumassa Radiomafiassa - vieläpä juontamassa kaikkien aikojen ensimmäistä Radiomafian ohjelmaa (yhdessä Tero Lietteen kanssa). Ja kyllä monen täysipäisenäkin pidetyn mielestä myös Roihan kirja on ollut ihan oikea kulttuuriohjelma.

   No, se siitä "kulttuurikolmikosta". Kuten tuli todettua, myös talous on ollut Konttisen sydäntä lähellä. Joten mitä kaveri piti Ylen talousohjelmistosta kirjan ilmestymisen aikoihin?
   Ei pitänyt. Mutta koska Konttinen näytti itse mallia vuosikymmenten ajan, kuinka niitä talousohjelmia tulee tehdä, ehkä on paikallaan ottaa tähän loppuun Konttisen näkemykset sensuroimatta ja ilman kommentteja.
   Joten, repikää tuosta!

   Konttinen ei ollut enää löytänyt Ylen ohjelmistosta säännöllisesti toistuvaa talousohjelmaa. Tulihan silloin A+, mutta siinä ei tapahtunut muuta kuin että toimittaja työnsi mikrofonin vieraan nenän alle ja antoi tämän rauhassa höpistä omia juttujaan. Sellainen Konttisen mielestä oikea talousohjelma ole.
   Itse asiassa, ei Konttinen viitsinyt kutsua tekelettä edes oikeaksi tv-ohjelmaksi.
 
   Seppo Konttinen on kirjassaan Suora lähetys tehnyt kattavan ja erinomaisesti kohdettaan valaisevan esityksen entisestä työnantajastaan, talosta, jonka hän tuntee läpikotaisin. Paitsi että asioista kerrotaan asianmukaisesti ja puolueettomasti, myös taustoja valotetaan kiitettävästi.
   Konttinen oli toimittajana täydellisyyden tavoittelija, joka osasikin jotain. Ja sitä asennetta hän tässä kirjassa toivoo toisiltakin. Jopa hieman rasittavuuteenkin saakka. Kun Ylen nyt kuitenkin pitäisi olla jokaiselle jotakin -talo, Konttisen asenne ei ehkä kuitenkaan istu siihen ajatteluun.
   Mutta hieman ahdaskatseisenakin kokonaisuus on ehdottoman etevä teos, johon jokaisen mediamaailman edustajan voisi toivoa tutustuvan.

   Niin, silloin kun tämä teksti ensimmäisen kerran julkaistiin, Ylen toukokuisten 90-vuotisjuhlien lisäksi tuona vuonna 2016 tuli kohdalle toinenkin tasavuosi - eräs kymmenvuotispäivä, joka liippasi suhteellisen liki edellä mainittua Puoli seitsemän -ohjelmaa.
   Mikäli tätä on lukemassa joku Ps-faniklubiin kuuluva, hänellä saattoi herätä kysymys, mihin brittiformaattiin kotoinen puoliseiskamme perustuu - myös mahdollisella Konttisen kirjan lukeneella, kirjailijahan ei teoksessaan sitä originaalia nimeä. No, kyseessähän on BBC One -kanavan The One Show, joka nähtiin ensimmäisen kerran 14.8.2006 ja joka siis oli täyttämässä kymmenen vuotta tämän tiivistelmän ensimmäisen julkaisun aikoihin.
   Silloiset linkit eivät enää toimi, joten otetaan tähän jotain muuta. Ei kuitenkaan ole syytä vaihtaa itse ohjelmia, nyt tämän uusintajulkaisun aikoihin Suomi-versio valmistautuu omiin kymmenvuotisjuhliinsa.
   Eli, jos haluatte tehdä vertailua, seuraavassa linkit sekä BBC- että Yle-versioon.

Puoli seitsemän

The One Show

Ps Fb

TOS Fb

   Ja miltä itse ohjelmat näyttävät? Eiköhän tämän esityksen voi päättää sujuvasti pariin videoklippiin. Sehän on yleisesti tiedossa, että Susanna on oikea näyttelijä, mutta ehkä muullakin Ps-toimituksella on aiheeseen liittyviä piileviä kykyjä, vai mitä sanotte seuraavasta? Toisena klippinä kooste eräästä TOS-jaksosta, jossa vieraana käväisi eräs kulttihahmoinen koomikko.

Ps

TOS

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys lokakuun aikana.

Jatkoa odotellessa... Mennäänkö vielä satujen maailmaan? On ihan suotavaa lukea lapsille satuja, mutta joskus ne samat anhat tutut voivat alkaa kyllästyttää. Joten kun muksut kasvavat, pitäisiköhän niitä satuja joskus vähän viritellä?
   Seuraava versio tutusta lastensadusta ei ole ihan pienille soveltuva esitys.

Kontra

Jotkut ovat oppineet lukemaan tavailemalla lastensarjakuvia.

Hector

Laulu lapsista ei välttämättä ole itsessään lastenlaulu, vaikka nimi olisi Lasten laulu.

Nypykät