Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Tiivistelmä teoksesta Mikrobit ja ihminen on julkaistu ensimmäisen kerran alkuvuonna 2005, tiivistelmän loppuosassa tukeuduin Eila Linnanmäen tutkimukseen Espanjantauti Suomessa, joka julkaistiin väitöskirjana myöhemmin vuoden 2005 aikana.
   Myrskyjen aika esiteltiin tällä sivulla ensimmäisen kerran keväällä 2005, Ajankohtainen Alkio syksyllä 2013 ja Santeri Alkio keväällä 2012.


Kuukauden Vaihtoehto
Arno Karlen: Mikrobit ja ihminen
Alkuteos Man and Microbes 1995
Suomennos Maria Suominen
Terra Cognita 2000
422 sivua


Taudit ja sairaudet ovat vuosisatojen ja -tuhansien ajan vaikuttaneet ihmiskunnan vaiheisiin ja maailmanhistoriaan, ne ovat monesti olleet suurienkin tapahtumien syy tai/ja seuraus. Uudet taudit ja vanhojen tautien putkahtaminen uudelleen ihmisten riesaksi ovat poikkeuksetta olleet suuria uutisia, ainakin niillä alueilla, missä niitä esiintyy. Viime aikoina mm. SARS on pöllyttänyt ihmisten turvallisuudentunnetta, ja ympäri maailmaa ollaan jo jonkin aikaa seurattu nenänpäät valkoisina, lähteekö jostain päin Aasiaa lintuinfluenssa tekemään yhtä mittavia tuhoja kuin espanjantauti aikoinaan. Ehkä tällä sivulla on näin ollen ajankohtaista ottaa käsittelyyn jokin taudeista kertova kirja, ja tarkastella lisäksi, millaisia riskejä maailman tällä hetkellä näkyvissä oleva influenssatilanne oikeastaan muodostaa.  
   50. tämän sivuston esittelemä kirja on siis Arno Karlenin teos Mikrobit ja ihminen. Teos käy läpi tautien syntyhistoriaa sekä esittelee tunnettuja ja vähän vähemmänkin tunnettuja tauteja. Toki alan asiantuntijat tietävät tautien synnystä yhtä ja toista sellaista, mistä tavalliset lääkärikirjat eivät vaivaudu mainitsemaan, mutta eipä kai se pahaa tee, vaikka taviksetkin tietävät joitain perusseikkoja. Karlen oli sitä mieltä, että myös suuren yleisön pitäisi aiheesta jotain tietää, siksi hän kirjoitti ja julkaisi tämän kirjan.

   Kuten tunnettua, ihmisten keskimääräinen elinikä on pidentynyt historian aikana. Merkittävä rajapyykki oli 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin terveydenhuolto teki sellaisen loikan, että elinaikaodote jopa kaksinkertaistui. Siihen saakka pikkulasten kuolemat olivat luonnollinen osa elämää, nykyisin jokaisen lapsen kuolema on aina suuri onnettomuus, mitä ei pitäisi tapahtua. Monet ennen tappavat taudit ovat lakanneet tyystin riehumasta, ja muistakin osa on ajettu niin ahtaalle, ettei ainakaan keskiverto länsimaalaisen tarvitse niitä pelätä.
   Varsinkin länsimaissa on alettu pitää koko elämän kestävää rautaista terveyttä aivan normaalina asiana. Edelleen monissa kehitysmaissa asiat ovat monessa suhteessa toisin. Myös taudit ovat siellä eri tavalla kimpussa kuin esim. Euroopassa. Yleensä, niin kauan kuin kehitysmaissa ei lähde mitään kovin suurta epidemiaa liikkeelle, lännessä ei ole tietoa eikä kiinnostusta mahdollisista viruksista, mitkä tekevät paikallisia tuhoja. Toisinaan ne pöpöt sitten iskevät myöhemmin uudelleen, tällöin yleensä edelliskertaa äkäisemmin, mutta harvoin silloinkaan saavat lännessä kovin suurta uutista aikaan. Edelleen jotkut optimistiset tutkijat höpöttävät aivan pokkana, että pian ihmiset alkavat elää terveinä satavuotiaiksi, ja ylikin, kun kaikki taudit on nujerrettu.

    Vaikka teknologia on auttanut ihmistä monessa, sen kehitys on tuonut mukanaan myös terveyshaittoja. Varsinkin matkustelu on lisännyt tautien leviämismahdollisuuksia. Ja uusia tauteja on ilmaantunut, osittain ihmisten avulla. Nykyisin ollaankin jälleen huolestuneempia tautien takia kuin pitkään aikaan.
   Kirjassa mainitaan ja esitellään melkoinen lista uusia tauteja, niistä muutama seuravassa.

   Äkäinen Junin-virus riehui Argentiinassa 1953. Kuumetauti tappoi noin viidesosan tautiin sairastuneista. Tätä lievempiä uusia virustauteja alueella oli mm. Brasilian Oropouche vuonna 1961. Varsinkaan jälkimmäinen tauti ei saanut juurikaan säpinää aikaiseksi lännessä.
   Vuonna 1967 hätkähdytti marburgin tauti. Se riehui ensin Sudanissa ja Zairessa, mutta lähtikin leviämään laajemmallekin. Tauti iski Saksaan, ja länsimainen mediakin sai sätkyn. Tutkimuslaitoksen työntekijöistä 31 sai tartunnan ja seitsemän näistä kuoli. Sittemmin tauti talttui, mutta puhkesi uudelleen vuonna 1976, jälleen Afrikassa. Edelleen tautia pidetään mahdollisena tulevaisuuden uhkana, vaikkei se 1970-luvun jälkeen tiettävästi olekaan piristynyt.
   Lassa-kuume iski Nigeriaan vuonna 1969. Turistit toivat taudin pian myös Amerikan mantereelle. Media oli aivan kauhuissaan, tappajatauti tuli Amerikkaan. Ja pian koko yleisö oli paniikissa. Tämä tapahtuma oli melko kuvaava esimerkki median ja yleisön suhtautumisesta - tauti oli paha, muttei tarttunut helposti, sairastuneita oli vähemmän kuin ihmisellä sormia.
   Lassa-kuume on kyllä edelleen olemassa, Nigeriassa kannattaa olla varovainen. Eräs turisti toi sen Yhdysvaltoihin ja kuoli siihen - ja taas otsikot kirkuivat lukijoiden kanssa kilpaa, vaikkei tauti ehtinyt USA´ssa tarttua kehenkään sillä kertaa.
   Ebola-kuume onkin sitten sellainen tauti, minkä kanssa täytyy olla huolellinen. Jos siihen sairastuu, ennuste on suhteellisen huono, se on eräs niistä taudeista, joihin kuolleisuus on yli 50 % sairastuneista. Vaikeita ebola-epidemioita oli Afrikassa 1976 - 1979, minkä jälkeen tauti kaikeksi onneksi saatiin rauhoittumaan. Yksittäisiä tapauksia on ollut 1980- ja 1990-luvuilla, ja vuonna 1989 viruksia tuli Yhdysvaltoihin apinoiden mukana. Tuolloin vältyttiin kyllä tartunnoilta, mutta maan koko karanteenisäännöstö meni kerralla uusiksi.

   Uusia tauteja saattaa kehittyä myös rokotteiden valmistamisen kautta. Tunnettu tapaus sattui Yhdysvalloissa 1976 sikäläisten terveysviranomaisten ollessa huolestuneita sioissa esiintyneestä influenssasta. Tuolloin pelättiin, että virus muuntuisi ihmisestä ihmiseen tarttuvaksi ja tuloksena olisi jokin espanjantaudin kaltainen superinfluenssa.
   Tutkijat ottivat sioista viruksia ja kehittivät rokotteen. Noin 50.000.000 amerikkalaista rokotettiin.
   Virus ei missään vaiheessa muuntunut. Muutama rokottamaton ihminen sai viruksen sioista, mutta tauti ei tarttunut ihmisestä toiseen. Rokotetuista taas noin 500 (noin 1/100.000) sai melko ankariakin kipuja, jotkut jopa halvausoireita. Nämä sairastuneet eivät myöhemminkään halunneet juuri kokeilla uusia influenssarokotuksia.

   Mistä uusia, ennen tunnistamattomia tauteja sitten tulee? Itse asiassa, kaikki "uudet" taudit eivät ole aivan uusia, osa on vain ollut uinumassa satoja vuosia ja ärhäköitynyt syystä tai toisesta pitkänkin tauon jälkeen. Osa taudeista taas on eläinten tauteja, joiden aiheuttajat ovat muuntuneet ja sen kautta alkaneet tarttua ihmisiin. Nämä taudit ovat alkaneet levitä varsinkin silloin kun ihmiset ovat tunkeneet alueille, missä ei ennen ole ainakaan suuria populaatioita asunut. Tällöin ihmiset ovat altistuneet pöpöille, mistä ei aiempaa harmia ole ollut. Lisäksi ihmiset ovat aikojen saatossa kesyttäneet itselleen seuraksi monenkarvaisia rapsuteltavia.

   Eikä pelkästään viidakoiden raivaaminen ja uusille alueille etsiytyminen aiheuta altistumista uusille taudeille, vaan myös luonnon ennallistaminen saattaa aiheuttaa tautien leviämistä helpottavia muutoksia. Esim. Lymen tauti johtui tällaisesta viherpipertäjien epäonnistuneesta puuhastelusta. Tautia oli tavattu harvakseltaan ennenkin, mutta kyseessä ei tiedetty olevan tauti, vaan oireiden perusteella luultiin, että ihmisiin oli vain iskenyt reuma. Kun sitten sitä levittävät puutiaiset alkoivat levitä summittaisten ja ekologisesti vähemmän realististen ennallistamistoimenpiteiden takia, tautitapaukset yleistyivät. Tapausta alettiin tutkia ja sairaus diagnosoitiin vuonna 1975.

   Ihminen ei pysy kunnossa ilman bakteereja. Ihmiset ja bakteerit muodostavat symbiooseja. Kovinkaan moni bakteereista ei aiheutakaan ihmisille harmeja, eivätkä vaarallisemmistakaan bakteereista kaikki ole kiukkuisia. Esim. jotta ihminen saisi kurkkumädän, pelkkä kurkkumätäbakteeri ei riitä - ihmisessä olevalla kurkkumätäbakteerilla on oltava virusinfektio, ennen kuin ihmiskehossa alkaa tapahtua.

   Taudinaiheuttajan tavoite ei ole hyökkäyksen kohteen nopea murha, se kuolisi silloin itsekin. Sairastuneen on pysyttävä elossa ainakin niin kauan että taudinaiheuttaja ehtii lisääntyä rajusti, ja lisäksi sairastuneen pitäisi yskimällä tai muulla tavoin saada pöpöt liikkeelle, muuten virukset lakkaavat olemasta melko nopeasti.
   Jos tauti on sellainen, että terve keski-ikäinen yksilö on konkreettisessa vaarassa kuolla siihen, tauti on kyseisessä muodossa yleensä uusi tuttavuus ihmisille. Ihmisen puolustusmekanismit ja taudinaiheuttajat eivät ole vielä ehtineet tottua toisiinsa. Ne taudit, mitkä ovat joskus menneinä vuosisatoina olleet tappavia, ovat nykyisin melko vaarattomia, mikäli ne ovat yhtäjaksoisesti olleet tekemisissä ihmisten kanssa. Jotkut keskiaikaisten tautien viruksista ovat muuntuneet jopa niin, että ne pystyvät asettutumaan ihmiskehoon ilman että valkosolut käyvät kimppuun tai että ihminen huomaa virusta lainkaan. Tällaiset virukset jäävätkin asumaan pitkäksi aikaa ihmisiin, niiden etsimä ja tavoittelema symbioosi on löytynyt.
   Keskiajalla isorokko oli vaarallinen tauti. 1500-luvulla ihmiskehon puolustusmekanismit olivat tottuneet virukseen niin, etteivät aikuiset enää sairastuneet siihen. Silloin se sai aikaan pelkoa nimenomaan lastentappajatautina. Mutta kun isorokko pääsi Amerikan mantereelle, iniaanit olivat tottumattomia siihen, ja tauti oli yhtä tappava kuin Euroopassa muutama sata vuotta aiemmin. Sittemmin tauti harvinaistui ja lopulta hävisi käytännössä kokonaan. Jos se nyt alkaisi levitä, satojen vuosien tottumattomuus tekisi siitä valtaosalle ihmiskuntaa lähes yhtä vaarallisen kuin keskiajalla.
   Keskiajan tautihistoriaa on joissakin tapauksissa vaikea tutkia, kaikkia tauteja ei ole jälkeenpäin tunnistettu. Jos jonkin kaupungin oli lähes tuhonnut jokin tauti, ja jos influenssatutkijat pääsivät ensimmäisinä lähemmin tutkimaan, mikä tauti oli ollut satojen vuosien takaisen joukkokuoleman aiheuttanut, mahdollisuus diagnosoida tauti influenssaksi oli suurempi kuin jos esim. malarian fan club olisi päässyt ensimmäisenä paikalle. Epäselvissä tapauksissa on helppo nähdä juuri sen taudin oireita, mistä itse tietää eniten. Eivätkä myöhemmät tutkijat useinkaan kyseenalaista näitä vanhoja tutkimuksia, vaan viittaavat niihin luottaen sokeasti tulosten paikkansapitävyyteen.

   Kaupungistuminen on nopeuttanut tautien paikallista leviämistä. Harvaan asutuilla alueilla taudit levisivät hitaasti, eivätkä välttämättä levinneet laajalle. Yhteisöjen jäsenet eivät juuri matkustelleet yhteisöjen välillä eivätkä tartuttaneet muita samalla tavoin kuin nykyisin.

   Kosketuksien kautta leviävät taudit ovat usein lievempiä lämpimissä maissa kuin viileämmillä alueilla. Tämä johtuu pukeutumisen eroista. Jos vaatteita on enemmän, ihmisen iho on kosketuksissa ulkomaailman kanssa vähemmän. Tällöin taudinaiheuttajat eivät pääse liikkumaan ja leviämään niin nopeasti, ja tämä aiheuttaa osaltaan niiden muuntumisen niiden pyrkiessä sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Etelän ihmisten mukanaan pohjoiseen tuomat taudit muuntuivat, mm. monista etelän lastentaudeista tuli pohjoisessa aikuisten tauteja. Lisäksi monet virukset ärhäköityivät pohjoisen säässä.

   Tauteja on pidetty kautta vuosisatojen rangaistuksina ihmisten pahuudesta. Menneinä aikoina ruttoon sairastuneet saattoivat lähteä marssille ja ruoskimaan itseään, syntejään anteeksi rukoillen. Mutta ainakin tarinoiden mukaan on sairauksia joskus jopa rukoiltu omalle kansalle.
   Irlannissa vuonna 657 kaksi kuningasta pyysi papistoa ja ylhäisöä rukoilemaan ruttoa maahan, vähentämään köyhien määrää, jotta rikkaat voisivat nauttia rikkauksistaan enemmän. Rukoukset vaikuttivat nopeasti, ja vaikutusten voima oli suuri. Irlantiin iski välittömästi hikoilutauti. Molemmat kuninkaat menehtyivät tautiin, samoin suuri osa papistosta ja ylhäisöstä.
   Hikoilutauti on eräs niistä taudeista, mitkä ovat aikojen kuluessa häipyneet olemattomiin. Viimeisin tunnettu tautitapaus on vuodelta 1551.   

   Joskus taudit heikensivät oleellisesti maiden voimavaroja. Esim. 1200-luvulta 1400-luvulle saakka Kiinassa väki väheni, yhteensä puoleen 1200-luvun alusta, ruton ja mongolien aiheuttamien tuhojen takia. Yleensäkin sodat ovat olleet vaikuttamassa epidemioiden syntyyn, itse asiassa usein suurempien sotien aikana väkeä on kuollut enemmän tauteihin kuin vihollisen keihäisiin tai luoteihin.

   Tautien torjunta ja hoito on kehittynyt, lääketeollisuus on saanut kehiteltyä monia mullistavia lääkkeitä ja nykyisin kirurgit pystyvät tekemään operaatioita, mistä 1800-luvun lääkärit eivät välttämättä osanneet edes nähdä unta. Tosin hukattuja mahdollisuuksiakin historiasta löytyy.
   Sveitsissä tutkijat riemastuivat aikoinaan löytäessään laimean happoyhdisteen, mitä käyttäen kipuja saatiin lievitettyä sekä kuumetta laskettua. Riemua ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun todettiin, ettei se kuitenkaan paranna sairauksia, vaikka oireita lievittääkin. Aine kuopattiin pitkäksi aikaa. Myöhemmin kyseinen aine kuitenkin otettiin käyttöön, ja siitä tuli menestys. Tämä lääke tunnetaan nykyisin aspiriinina.

    Influenssavirukset ovat siinä mielessä hankalia torjuttavia, että ne muuntuvat usein ja paljon. Niitä vastaan pystytään kyllä kehittämään rokotteita, mutta ne tehoavat vain jälkiaaltoihin - aina kun virus muuntuu, se ehtii käytännössä kiertää maapallon ennen kuin rokotteet ovat valmiina.
   Influenssaan sairastuu joka vuosi valtava määrä ihmisiä. Sitä ei pidetä kuitenkaan erityisen suurena ongelmana, koska kuolleisuus on prosentuaalisesti pientä (noin 1/10.000 tartunnan saaneesta menehtyy). Sinänsä määrällisesti puhutaan suurista joukoista.
   Tähän astisista tunnetuista influenssapandemioista hirvein oli vuosina 1918 - 1920 neljässä aallossa raivonnut espanjantauti, mikä ei tappanutkaan vain vanhuksia ja ennestään sairaita, vaan myös täysin työkykyisiä yksilöitä. Yhdysvalloissa kuoli noin 600.000 ja Suomessakin noin 23.000 ihmistä (noin 1/50 suomalaisista). Espanjantaudissa kuume oli niin ankaraa, että sitäkään kaikki sairastuneet eivät kestäneet, ja lisäksi siihen kuului pahimpien influenssaepidemioiden tapaan keuhkokuume, mikä tappoi monia. Yleensä influenssan yhteydessä keuhkokuume puhkeaa vain mahdollisena jälkitautina, mutta pahimmissa influenssoissa se on mukana myös itse taudissa. Ja myös espanjantaudin jälkitaudit olivat erittäin vaarallisia.
   Yllättävää kyllä, vaikka espanjantauti tappoi kymmeniä miljoonia eli enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan taistelut, se ei saanut aikaan kovin hirvittävää paniikkia. Tuona aikana siitä ei myöskään kirjoitettu erityisemmin. Suurin osa kuvauksista on peräisin paljon myöhemmältä ajalta.
   Espanjantauti käsitellään Karlenin kirjassa asiallisesti, siihen ei käytetä enempää sivuja kuin muihinkaan kirjassa mainittuihin tauteihin. Koska viime aikoina tauti on ollut esillä Aasian influenssatilanteen vuoksi, ja koska asian tiimoilta on monessa mediassa esitetty monenlaisia spekulaatioita ja suorastaan avoimiksi jätettyjä kysymyksiä, palaan aiheeseen vielä sivun lopussa, kun tämä kirja on sisällön puolesta käsitelty.

   Mainitaan vielä sellainen taudinaiheuttajamuoto kuin hitaat virukset. Näihin lukeutuu mm. HI-virus, mikä aiheuttaa AIDS´n. Näistä viruksista ei tiedetä vielä kovin paljoa, ei edes sitä, ovatko ne lainkaan viruksia vai mitä ne tarkalleen ottaen ovat. Niiltä puuttuvat itseltä geenit, ne kaappaavat isäntäsolun geenit ja lisääntyvät mallintamalla itsensä.
   Syövän pääasiallinen syy on solun jakautumista säätelevien geenien virhe, mutta ihmisten syövistä 15-20 % kohdalla ratkaiseva sysäys syöväksi muuntumiseen aiheutuu viruksesta. Esim. hepatiitti-B aiheuttaa maksasyöpää, ja koska se on tarttuva virus, maksasyöpä on tarttuva tauti. Ja näin ollen, hepatiitti-rokote on siis syöpärokote.

   Kirjassa pohditaan lopuksi, miten ihmiset ja mikrobit selviävät keskenään tästä eteenpäin. Jonkin verran tuntuu olevan ihmisen itsensä käsissä.
   Sodat ja muut kahinat kasvattavat paikallisten epidemioiden riskejä. Hygienia- ja muut olot ovat sotaa käyvissä maissa usein retuperällä, lisäksi jäljelle jäänyt terveydenhuolto saattaa olla valjastettu melko tiiviistikin sotilaiden hoitoon, mikä vähentää entisestään mahdollisuuksia pysäyttää siviilien parissa kyteviä epidemioita.
   Kasvihuoneilmiö saattaa muuttaa ilmastoa niin, että jostain saattaa olosuhteiden muututtua putkahtaa ötököitä, jollaiset eivät ennen ole ihmisten ilmoilla viihtyneet. Niiden mukana saattaa tulla tauteja, joihin ihmiset eivät ole immuniteettia vielä kunnolla saaneet.
   Suurkaupunkien kasvu on laittanut taannoiset viemäriverkostot hoitamaan melko raskasta tehtävää. Jos systeemi romahtaa kerran kunnolla jossain päin maailmaa, siellä saattaa alkaa monien ötököiden osalta käydä melkoinen kuhina.
   Nälkä ja sairaudet liittyvät toisiinsa. Maailmassa tuotetaan kyllä edelleen aivan tarpeeksi ruokaa kaikille, mutta sen jakaantuminen on epätasaista. Pitkään on puhuttu siitä, että ruoka loppuu kesken, jos ihmisten määrä yhä lisääntyy - näin puhuttiin silloinkin, kun meitä oli muutama miljardi nykyistä vähemmän. Mutta aina sitä on sikäli riittänyt, että tasajaolla olisi pystytty ruokkimaan vielä muutama miljardi ihmistä enemmänkin. Ei nykytuotannon määrästä olisi vielä sata vuotta sitten osattu nähdä edes päiväunia.  
   Lopuksi kirjassa todetaan, että ihmisellä on enemmän mahdollisuuksia, jos tietämättömyys, ahneus ja lyhytnäköisyys eivät estä ihmistä käyttämästä omia aseitaan tauteja vastaan.

   Palataanpa sitten vielä hetkeksi espanjantautiin ja verrataan sitä nykyiseen Aasiassa lymyilevään lintujen influenssavirukseen.
   Espanjantauti tunnistettiin ensimmäisen kerran Espanjassa. Tämä johtuu siitä, että ensimmäisen maailmansodan aikana Espanjassa vietettiin jokseenkin normaalia elämää, kun taas sotaa käyvissä maissa ei paljoa mainostettu, että omat joukot riutuvat taudissa, siellä vallitsi sotasensuuri. Tarkkaa alkamisajankohtaa ja pesäpaikkaa ei siis tiedetä.
   Espanjantauti iski neljässä aallossa. Ensimmäinen aalto oli selkeästi tavallista influenssaa ärhäkämpi ja tappoi suhteellisen monta. Nykyiseen Aasiassa esiintyvään lintuinfluenssaan sitä ei silti kannata verrata, vasta toinen aalto oli se tappaja, mikä sai aikaan espanjantaudin pahan maineen. Ainakaan tässä suhteessa nykyepidemian ärhäkästä luonteesta ei löydy yhtymäkohtia espanjantautiin. Mikäli samankaltaisuuksia tautien välillä on toimittajien tiedossa ollut, ei niitä ole juurikaan julkisuudessa esitelty. Lisäksi, jos espanjantaudin aikoihin oltaisiin osattu tehdä rokotteita, ensimmäisen aallon viruksista oltaisiin saatu sellainen määrä näytteitä, että jälki olisi myöhemmissä aalloissa ollut kovasti eri näköistä.
   Nykyisen viruksen vaarallisuutta on vaikea arvioida täsmällisesti. Ensimmäisen kerran ihmiset sairastuivat siihen Hongkongissa vuonna 1997, hanhilta se oli eristetty vuotta aiemmin. Tuolloin siihen ei osattu alkuunkaan varautua, yhtäkkiä vain huomattiin, että siipikarjasta oli ihmisiin tarttunut influenssa. Sairastuneita oli 18, heistä menehtyi 6. Eläimissä virusta tavattiin seuraavan kerran vuonna 2001, ihmisiin se tarttui jälleen helmikuussa 2003.
   Hongkongissa tartuntatapauksia oli niin vähän, että 33 % kuolleisuus ei ole oikeastaan edes suuntaa antava. Myöhemmin tartuntoja on ollut jonkin verran, mutta köyhällä maaseudulla asuvista kaikki eivät todennäköisesti ole hakeutuneet aktiivisesti sairaalahoitoon, joten sairastuneiden lukumäärää on vaikea täsmällisesti arvioida. Lisäksi, jos virus alkaa levitä ihmisestä ihmiseen, sen täytyy muuttua melko paljon. Tällöin sen vaarallisuuskin muuttuu, useimmiten lintuinfluenssa on vaarallisimmillaan silloin kun se ei leviä ihmisten välillä: jos virus oppii tunnistamaan helposti tartuntapaikat ihmisissä, myös ihmisen elimistö oppii tunnistamaan tunkeilijan aiempaa helpommin, eikä ole yhtä suojaton kuin aiemmin.
   Eräässä yleisaikakauslehdessä oli viime kevättalvena jokseenkin asiallinen artikkeli espanjantaudista, mutta jutun tehnyt toimittajakaan ei tuntunut löytäneen aiheesta ihan kaikkea. Mieleen jäi varsinkin jutussa vastaamattomaksi jäänyt kysymys, mistä johtui, että Suomessa toinen aalto tappoi nimenomaan nuoria ja vahvoja, suhteessa jopa enemmän kuin vanhoja ja heikkoja. Tätä kysymystä tarkastellessa täytyy muistella, millainen maa Suomi oli melkein 100 vuotta sitten.
   1918 - 1920 Suomi oli harvaanasuttu, pitkien etäisyyksien ja kyläyhteisöjen maa, missä suuri osa väestä eli maaseudulla, usein ainoastaan omin voimin tai hevoskyydillä liikkuen. Sivistystaso oli sitä luokkaa, ettei silloin tiedetty, mikä on influenssa. Todettiin vain, että nyt iski paha kuume.
   Valoa ja lämpöä ei tullut nappia painamalla, myös eläimet vaativat huolenpitoa. Näin ollen, juuri ne, jotka olivat perheen vahvimpia, tekivät joka päivä välttämättömimmät työt. Usein he joutuivat ponnistelemaan ihan kunnolla, ehkä vain lyhytaikaisesti, mutta kuitenkin, mikä on lisännyt erinäisiä komplikaatioriskejä.
   Espanjantaudin kaltaisessa taudissa on lisäksi varottava jälkitauteja. Näin ollen, jos jotkut juntturat selvisivätkin itseään tappamatta itse espanjantaudista, he ottivat yleensä kiinni menetetyn ajan ja alkoivat paiskia töitä heti kun huomasivat sairauden hellittävän. Tämän vuoksi tietyt ryhmät olivat huomattavan paljon suuremmassa vaarassa kuin muut.
   Mietittäessä Suomen tilannetta pitäisi katsoa ennemmin kaupunkilaisten tilastoja kuin tuijottaa kokonaiskuolleisuutta. Kaupungeissa ihmiset suojasivat itseään käyttäytymisellään pahimmilta riskeiltä toisin kuin maaseudun väki.
   Kuten muissakin sairauksissa, myös influenssoissa riskiryhmänä ovat heikot ja vanhat. Myös tupakoitsijat ovat muita heikommassa asemassa. Ensinnäkin yleiskunto putoaa, lisäksi keuhkokuumeen iskiessä keuhkot eivät kestä enää yhtä paljon kuin ennen, mikä lisää riskiä huomattavasti. On se niin, että tupakointi vaarantaa terveytesi - muutenkin kuin lisäämällä keuhkosyöpäriskiä. Eräs edelleen pätevimmistä suojautumisohjeista on, kuten jo vuosisatoja sitten, että pitää huolta terveydestään ja yleiskunnostaan.

   Pitää tietenkin paikkansa, että nykyisin yhteiskunta on haavoittuvampi kuin aiemmin. Mikäli kova tautiaalto iskee ja kymmenettuhannet ihmiset jäävät samanaikaisesti sairauslomalle, yhteiskunnan toiminnot kärsivät jonkin verran. Siksi yhteiskunta pyrkii suojaamaan tietyt avainryhmät erityistoimenpiteillä mahdollisen epidemian iskiessä. Mahdolliset erityistoimenpiteet eivät siis merkitse sitä, että viranomaisilla olisi tavalliselta kansalta pimitettyä tietoa taudin vaarallisuudesta.

   Kaikkineen kirja Mikrobit ja ihminen on pätevää luettavaa aiheesta kiinnostuneille. Vanha vitsihän(?) on, että jos vain normaaleja hakuteoksenomaisia lääkärikirjoja lukee, tulee äkkiä olo, että itsellähän on kaikki taudit. Karlenin kirja on rauhoittavampi. Se suhtautuu tervejärkisesti sairauksiin ja niiden uhkiin sekä antaa lukijan hahmottaa kokonaistilanteen helpommin, eikä pelkästään listaa sairauksien oireita ja totea kylmästi kuolleisuusprosentteja. Toki sairaudet ovat uhka, mutta useimmiten huomattavasti pienempi uhka kuin esim. median metelöinnin perusteella voisi päätellä.
   Kroonisimmat tapaukset tuskin tämänkään kirjan ansiosta kokonaan rauhoittuvat, mutta humaania optimismia kirja kyllä synnyttää, realismin säilyttäen. Kirjassa ovat rinnakkain tervejärkinen analyyttisyys ja empatia. Siksi kirja toimii niin hyvin.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Alpo Rusi: Myrskyjen aika
Atena 2004
257 sivua


Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi on toiminut viimeisen neljännesvuosisadan aikana tutkijana, diplomaattina, tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren neuvonantajana, kansainvälisenä virkamiehenä ja kansainvälisten suhteiden professorina. Olosuhteet ovat vaihdelleet ja kokemuksia on karttunut. Myös Rusin maailmankuva on tänä aikana muuttunut. Kekkosen aikana Rusi rakensi ajatteluaan vihreille ja liberaaleille arvoille, myöhemmin mm. Yhdysvalloissa vietetyt vuodet ovat alkaneet näkyä miehen ajattelussa. Viime europarlamenttivaaleissa Rusi oli eräs harvoista Suomen Keskustan NATO-jäsenyydestä innostuneista ehdokkaista.
   Myrskyjen aika on kokoelma Rusin kirjoituksia ajalta 1979 - 2004. Rusi itse on kirjan saatesanoissa toivonut, että kirjan pohjalta olisi mahdollista arvioida tekijän ajattelun lähtökohtia ja tavoitteita. Siihen kirja tuntuisi sopivan, joten lienee paikallaan käsitellä teos tällä sivulla.

   1970-luvun lopulla Rusi kirjoitti Kainuun Sanomiin artikkelisarjan alkiolaisuudesta, tehdessään lisensiaatintutkintoaan Helsingin yliopistossa. Mm. Urho Kekkonen oli lukenut kirjoitukset ja ilmaissut olevansa kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
   Alkiolaisuuden henkistä perintöä käsitellessään Rusi toteaa, Raimo Rouhiaisen aiempaan tutkimukseen perustuen, että Santeri Alkion ajattelusta suurta osaa on vaikea ymmärtää, jollei huomioida tämän uskonnollista vakaumusta ja taustaa. Alkio mm. ajoi voimakkaasti kirkon ja valtion erottamista, mikä johtunee siitä, ettei hänen lähipiiriinsä kuulunut valtiokirkon edustajia, vaan hän sai voimakkaimmat hengelliset virikkeensä lähinnä vapaiden kirkollisten suuntausten välityksellä.
   Yhteiskunnalliset epäkohdat johtuivat Alkion mukaan kristinuskon syrjäytymisestä, usko ei kokonaisuudessaan ollut päässyt juurtumaan edes uskovien yksilöiden elämään - niin rikkaan kuin köyhänkin ainoaksi pyrkimykseksi oli jäänyt oman edun etsintä. Jeesuksen opin yhteiskunnallinen puoli oli jätetty lähes kokonaan unohduksiin. Siinä missä humanistit elävät vain elämää varten, kristityt aloittavat elämänsä vasta kuoleman jälkeen, ja Alkion mukaan nämä molemmat puolet tuli yhdistää.

   Alkion eräs keskeisistä filosofisista oppi-isistä oli J.V.Snellman. Siksi vanhan maalaisliittoaatteen snellmanilaisuus tulisi tiedostaa.
   Itsekasvatus oli Alkiolle keskeinen metodi  ihmisen kehittymiselle itsenäisesti tahtoa muodostavaksi olennoksi. Laaja kansansivistystyö oli eräs yhteiskunnallinen edellytys itsekasvatukselle. Snellman puolestaan asetti sivistyksen olemukseen sen, että sen sisältö muodostui yleisestä harrastaneisuudesta, ja että harrastaminen ulottui kansan laajoihin kerroksiin: kansan suurilla joukoilla oli olemassa sivistystarve, koska sivistys kuului ihmisen olemukseen.
   Alkion yhteiskunnallisessa julistuksessa hyökättiin jatkuvasti oikeistolaista mammonismia ja hyötyajattelua, sekä vasemmistolaista materialismia vastaan. Se oli viime kädessä aidon snellmanilaista puhetta ihmisen vapauttamiseksi aineen ylivallasta.

   Myöhemmin Kari Palonen on puhunut erityisestä alkiolaisesta populismista. Lisäksi on esitetty, että alkiolaisuus oli niiden aatteiden radikaali jatko, joita oli vaalittu suurtalonpoikaiston ja kirkon piirissä. Ja menipä Risto Alapuro vielä väittämään, että fasististen liikkeittemme taustakin on alkiolaisessa populismissa. Nämä kommentit tulivat siis yliopistollisen aatetutkimuksen tiimoilta.
   Ensiksi Rusi tarttui kysymykseen, mitä populismi on. Populismihan on aatetraditio, mikä ei muodostu mistään kiinteästä tai yhtenäisestä teoriasta yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuksi. Kysymys on ollut ratkaisujen toteuttamisesta siten, että ne vastaavat tietyn väestöryhmän ajattelutapaa ja vastaavat tuon väestöryhmän etua.
   Alkiolaisuus ei ole pelkästään maalaisväestön taloudellisia etuja ajavaa puolueajattelua. Kaikkiin kansankerroksiin ulottuva sivistysliike oli edellytys mm. maalaisväestön - mutta myös koko kansan - elintason kohottamiseksi. Asettaessaan yleisesti henkisen kehittämisen aineellisen kehittämisen edelle ja sen ehdoksi, Alkio selvimmin erottui sekä populistisista ajattelijoista että materialistisista oppisuunnista.
   Alkiolle taloudelliset ja yhteiskunnalliset uudistusvaatimukset olivat keino ihmisyyden toteuttamiseksi. Tämän mukaisesti hän hahmotteli ihanneyhteiskuntansa taloudellista perustaa, ja joidenkin mielestä raja sosialismiin pääsi tässä hämärtymään. Alkion mukaan vastaisen aikakauden taloudellinen elämä oli rakennettava sosialistiselle pohjalle, mihin ihmiskunta oli kasvatettava rauhallista tietä osuustoiminnallisten yhteisyritysten kautta ja välityksellä. Sosialisti Alkio ei koskaan kuitenkaan ollut, mutta irrotti ihanneyhteiskuntansa selkeästi "vanhasta" taloudellisesta järjestelmästä.
   Ihanneyhteiskunnassa yhteiskunta oli velvoitettu pitämään huolta jäsentensä hyvinvoinnista ja vapaa kilpailu yksityisvoittoa tarkoittavassa mielessä oli kielletty, mutta sen ei silti pitänyt horjuttaa ihmisten omistusoikeutta.

   Alpo Rusi oli eräs heistä, jotka ennakoivat Neuvostoliiton romahduksen jo muutamaa vuotta ennen sen hajoamista. Vierailevana tutkijana East-West -instituutissa Rusi esitteli joulukuussa 1988 tutkimussuunnitelmansa, minkä mukaan Euroopassa tulee tapahtumaan rauhanomainen muutos ja Itä-Eurooppa vapautuu Neuvostoliiton otteesta. Seminaarin puheenjohtaja Stephen Larrapee, vaikka toivoikin Rusin olevan oikeassa, epäili tämän olevan väärässä. Sittemmin Rusi julkaisi aiheesta kirjan After the Cold War: Europe´s New Political Architecture. Kustantaja asetti sittemmin teoksen ehdokkaaksi arvostettuun Woodrow Wilson -palkintokilpailuun. Rusi on koonnut kirjaan em. teoksen kirjoittamisen tiimoilta julkaisemiaan artikkeleita, niistä seuraavassa muutama keskeinen ajatus.

   Euroopan kahtiajako johtui Rusin mukaan siitä, ettei toisen maailmansodan jälkeisillä johtovaltioilla (USA, Iso-Britannia, Ranska ja Neuvostoliitto) ollut yhteistä käsitystä siitä, miten sodan lopputuloksena syntyneet monet poliittiset ongelmat oli ratkaistava. Varsinkin Saksan tilanne oli vaikea kysymys - miten Saksa tuli saada jaloilleen siten, ettei siitä tulevaisuudessa muodostuisi uudelleen uhkaa Euroopan turvallisuudelle. Tämä edellytti uudenlaisen voimatasapainon ja vakautta vahvistavan taloudellisen rakenteen luomista.
   Rusin mukaan kahden Saksan välisen yhteistyön syventäminen on luonut paremmat edellytykset maanosan poliittistaloudellisen kahtiajaon ylittämiselle. Saksan kysymyksen ratlkisu oli tapahtumassa "saksalaisena ratkaisuna". Myös koko Euroopan vakaus oli yhä selvemmin hallitun muutoksen, eikä jäykän status quon ansiota.
   Euroopalle oli syntymässä 1990-luvulla uudenlainen turvallisuusrakenne. Sotilasliittojen rooli oli muuttumassa, pyrkimyksenä oli päästä pois vastakkainasettelusta. Euroopan yhteisön vahvistuminen Euroopan taloudellisena "pumppuna" näytti jatkuvan. Yleiseurooppalaisuus oli vahvistumassa ennen muuta Etykin seurauksena ja Itä-Euroopan maissa oli edelleen käynnissä taloudellispoliittinen muutos. Näille kehityssuunnille Rusi toivoi häiriötöntä jatkoa.

   Euroopan kahtiajaon pikkuhiljaa hälvetessä Euroopan valtiot alkoivat ryhmittyä uusiin yhteistyörakenteisiin. Keski-Euroopasta oli tulossa selkeä maanosan keskus, Neuvosto-Venäjä alkoi muodostaa laajaa eurooppalaista itäistä siipeä.
   Kumousliikkeen poliittinen hallinta on muodostunut eurooppalaiseksi ongelmaksi. Lähialuediplomatia muodostui varsinkin Neuvostoliiton hajoamisprosessin aikana jonkinmoiseksi haasteeksi, mutta Rusi muistuttaa, että Suomi oli jo neuvostoaikanakin rakentavassa yhteistyössä sekä Baltian maiden että Karjalan kanssa.
   Euroopan kehitys ei ole ollut suoraviivaista eikä edes loogista. Yhdentymiskehityksen rinnalla on ollut myös hajaantuvaa kehitystä uusien itsenäisten valtioiden putkahdettua Euroopan kartalle.

   15.5.1988 tuli täyteen vielä pidempi eurooppalainenn sodaton jakso kuin oli ollut ennätyskaudella 1871-1914. Rusin mukaan suursotien väistymistä voidaan perustella seuraavilla kehitysilmiöillä.
   Ensinnäkin ihmiskunnan tietoisuustaso on kehittynyt sotaa hylkiväksi. Toiseksi sodan kustannukset ovat nousseet huimasti. Kolmanneksi aseteknologinen taso Euroopassa on jo sitä luokkaa, että usealla maalla on jonkinlainen pelote, vaikka olisikin sinänsä vastapuolta heikompi. Ja neljänneksi, valtiot ovat taloudellisesti riippuvaisempia toisistaan kuin ennen.

   Sotia on ollut historian saatossa useita, eri mailla sinänsä vaihtelevasti, mutta alueittain usein tietyin - siis jopa jokseenkin säännöllisin - väliajoin. Sodat ovat yleensä seurausta kumulatiivisista paineista, mitkä saavat aikaan muutoksia - paineet purkautuvat helposti nimenomaan konflikteina.
   Viime vuosien muutokset Euroopassa - Jugoslavian hajoamista ja Tšetšenian irtautumisyritystä lukuun ottamatta - ovat sujuneet rauhanomaisesti. Onkin kuvaavaa, että nykyisin kansainvälistä politiikkaa luonnehditaan yllätykselliseksi.
   Muutoksen liikkeellepaneva voima on perinteisesti liittynyt viholliskuvan olemassaoloon. Kun viholliskuvat ovat heikentyneet, ovat sodan pääperusteet kadonneet. Jäljelle jäävät viholliskuvat eivät perustele suurimittaisia yhteenottoja, ne aiheuttavat lähinnä abstraktin turvattomuudentunteen. Lisäksi poliittinen valtataistelu säilyy eräänä kansainvälistä järjestelmää kuvaavana ominaisuutena myös Euroopassa. Siksi on otettava huomioon, että sota on edelleen vaihtoehto poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

   1990-luvun alussa Rusin työtä ulkoministeriössä hallitsi Suomen valmistautuminen EU-jäsenyysneuvotteluihin. Rusin kannalta olennaista tuolloin oli arvioida, kuinka paljon turvallisuuspolitiikkamme peruslinjauksia oli korjailtava, jotta jäsenyys EU´ssa olisi mahdollinen.
   Vielä vuonna 1998 Rusi ei pitänyt pahana sitä, että Suomi ei katsonut tarpeelliseksi hakea NATOn jäsenyyttä. Kokemukset Kosovon rauhanturvaprosessista, Sarajevon huippukokouksen valmistelusta, sekä kaakkoisen Euroopan vakaussopimuksen erityiskoordinaattorin sijaisen tehtävästä 1999-2000 kuitenkin vakuuttivat Rusin siitä, että NATOn kehitys yleiseurooppalaiseksi vakauden ja turvallisuuden järjestelmäksi oli antanut syytä arvioida uudelleen myös Suomen suhtautuminen NATOon.
   Suomi on sotilaallisesti ja poliittisesti NATO-kunnossa, mutta jäsenyyden tukena ei ole riittävää kansan kannatusta. Rusi haluaa kuitenkin muistuttaa (puhe Paasikivi-seurassa Helsingissä 24.10.2000), että NATO tarjoaisi suomelle selkeän turvallisuuslisän: NATOn jäsenyyden myötä Suomella olisi reaaliaikaisesti käytössä NATOn tiedustelu- ja valvontainformaatiota. Tällä olisi merkitystä esimerkiksi ydinturman sattuessa, ja myös suurissa pelastusoperaatioissa NATOsta olisi tuntuva apu.

   Nämä olivat kirjan Myrskyjen aika pääkohdat, mutta näiden aiheiden ympäriltä kirjassa riittää tekstiä huomattavasti esiteltyä enemmänkin. Lisäksi mm. STASI-jupakan ympäriltä on koottu asiaa, mutta koska viime kesänä käsittelin kirjan Kylmä tasavalta, en palaa aiheeseen enää tässä yhteydessä.
   Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori ja tässä kirjassa se onneksi näkyy selvästi. Myrskyjen aika sisältää tekstejä aiheista, joihin on paneuduttu, uutterasti ja ajatuksella.
   Kirja julkaistiin ennen viime kesän europarlamenttivaaleja tarkoituksena esitellä ehdokasta äänestäjille. Se pystyykin välittämään Rusin analyyttisen ajattelun taidon kiitettävästi lukijoille, ja samalla toimii edelleen pätevänä materiaalina kaikille politiikasta kiinnostuneille. Kirjan ensimmäisen osion mietteet alkiolaisuudesta kannattaa varsinkin jokaisen keskustalaisen lukea.
   Muutenkin Rusin kirja on koottu kattavasti kirjoittajansa julkaisuista eri aikoina. Mukana on myös kirjaa varten kirjoitettuja kommentteja ja selityksiä, Rusi kertoilee kirjoitusten syntyhistoriasta ja muistuttaa lukijoiden mieliin, millaisissa olosuhteissa mitkäkin jutut oli kirjoitettu. Myrskyjen aika on selkeästi ns. vaalikirjojen etevämmästä päästä, luettavaa tekstiä vielä pitkään viime kesän vaalien jälkeenkin.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Seppo Niemelä: Ajankohtainen Alkio
ArtPrint (paino), Maahenki 2012
109 sivua


Mitä se alkiolaisuus on, sitä jonkin verran pohdittiin viime vuonna puolueessamme, Santeri Alkion (1862 - 1930) syntymästä kun tuli kuluneeksi 150 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin, luonnollisesti, jonkin verran uutta kirjallisuutta puolueemme oppi-isään liittyen. Kirjasadosta poimin tähän kohden FT Seppo Niemelän teoksen Ajankohtainen Alkio, missä Niemelä tiivistää Santeri Alkion ajattelun ytimen kompaktinpuoleisen kirjan kansien väliin.

   Ihminen on Alkiolle ennen muuta potentiaali, kimppu ituja ja mahdollisuuksia. Potentiaalit toteutuvat sen mukaan, millaisia kokemuksia ihminen maailmasta kohtaa. Herättäjänä toimii ennen muuta kasvatus kotona, koulussa ja nuorten yhdistyksissä.
   Ihminen voi luonnollisesti itsekin vaikuttaa potentiaaliensa toteutumiseen. Tätä Alkio nimittää itsekasvatukseksi.
   Alkio näkee, että mikäli henkiset voimavarat jäävät heräämättä, ihminen menee virran mukana, ajattelee kuten enemmistö jääden voimakkaimpien luonteiden kaiuksi ja yhteiskunnassa vaikuttavien liikkeiden välikappaleeksi. Ja Niemelän mukaan Alkio saattaisi nykypäivänä lisätä tähän vielä kaupalliset voimat.
   Alkio uskoi, että vapaasti kasvaessaan ihmisistä tulee erilaisia persoonallisuuksia. Ja jokaisella on jotain omaperäistä annettavaa omille yhteisöilleen. Tärkeintä on, että jokainen voi kasvaa mittoihinsa ja löytää omat juttunsa. Vaikka Alkio korostaakin velvoittavia eettisiä ihanteita, hän ei siis suinkaan halua, että ihmiset ahtautuisivat ulkoa annettuun pakkopaitaan.

   Alkio suhtautui varauksellisesti varhain aloitettuun poliittiseen toimintaan. Hänen mielestään nuoren tulee kasvaa kypsäksi ja lujaksi luonteeksi. Alkio kannattaa apostoli Paavalin periaatetta: ennen oman kannan ottamista pitää "tutkia kaikki ja pitää se, mikä hyvää on". Tätä Niemelä tarkastelee saadun kokemuksen valossa.
   Liikkeeseen patoutuu helposti voimia,  mitkä vievät ihmisen mukanaan siten, että tämä ajautuu sokeasti ajatuksiin ja tekoihin, joita ei pysty jälkikäteen itsekään ymmärtämään. Jokaisen sukupolven on löydettävä omaan aikaansa sopivat yhteiskunnallisen toiminnan tavoitteet ja keinot. Nuoret aktiiviset kansalaiset Alkio näkee tulevaisuutemme henkivakuutuksena.

   Eniten Alkio joutui puolustamaan käsitystään yhteiskunnallisten uudistusten tärkeydestä joskus kiivaissakin keskusteluissa kristityn vaelluksesta. Suomessakin asiasta on ollut kaksi vastakkaista näkemystä. Toisen mukaan kristityn tehtävä on edistää vanhurskautta ajallisesti ja tavallaan tuoda Jumalan valtakuntaa maan päälle. Toinen näkemys pitää maallista vaellusta valmistautumisena tuonpuoleiseen - elämä voi täällä olla kärsimystä, mutta sen kestää, kun armon varassa on lupa odottaa parempaa kuoleman jälkeen.
   Alkion kanta ei jää piiloon. Esikuvansa Agathon Meurmanin tavoin hän sanoo, että jos ihminen "todella tuntee omistavansa Kristuksen, hänen täytyy antautua yhteiskunnallista elämää uudistamaan". Muuten hän on "elämänkohinaa pakeneva pelkuri tai ilkeä oman voiton pyytäjä".

   Alkio oli kansallisuusmies. Maalaisliitto, tuo "kaivattu keskustapuolue", perustaa Alkion hahmottelemissa ohjelmissa "koko työnsä kansalliselle pohjalle". Eduskunnassa Alkio ilmaisi selväsanaisesti tahtovansa suomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen pääsevän yhteen, kumpikin omaa kieltään puhuen. Alkion mielestä vanhanmallisen kielitaistelun pohjalta liikkeellä olevat pelkästään hajottivat kansaa.
   Niemelä näkee nykytilanteen niin, että vaikka Alkio ruotsinkielisen yläluokan "vanhojen kohtuuttomien etuoikeuksien" säilyttämistä vastustikin, nyt kun niistä on enää rippeet jäljellä, kielitaistelun ylläpitäminen ei olisi erityisen alkiolainen ajatus.
   Alkio oli kansainvälisesti suuntautunut. Hän halusi Euroopan, missä ei tarvita sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa. Tosin hän myös näki, että sellaista yritettäessä järjestelyvaikeudet olisivat suuret.
   Alkion ihanteena oli kansalainen, joka sovitti toisiinsa "yhteisyyden, kansakunnan, ihmiskunnan ja ihmisyyden edun".

   Ihmisyydestä tuli varhain keskeinen Alkion tavoitteita kokoava käsite. Eräs hänen tärkeimmiksi koetuista lauseistaan kuuluu: "ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistamisen pohjaksi".
   Alkio ei määritellyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti ihmisyydellä. Niemelä arvelee, ettei kyllä tarvinnutkaan - ihmisyys ja humaniteetti olivat Alkion aikoina aivan yleisesti käytettyjä käsitteitä.

   Ajaessaan yhdenvertaisuutta Alkio halusi sen koskevan paitsi kaikkia yhteiskuntaluokkia, myös molempia sukupuolia. Hän halusi nähdä yhtä hyvin naisessa kuin miehessäkin "itsenäisesti ajattelevan järkiolennon". Nämä ajatukset olivat noihin aikoihin varsin radikaaleja.

   Yhtenä Alkion testamenttina on pidetty vetoomusta "pitäkää käsissänne edistyksen lippu". Alkio tahtoi taistella uudistusten puolesta vanhoillisuutta vastaan. Vallankumousta hän ei kuitenkaan halunnut saada aiheutettua.

   Alkion se keskeinen testamentti on köyhän asia. Hänen mukaansa yksilön ja kansan köyhyyden vastustamisessa kasvatuksella on suurin merkitys. Kansa tarvitsee kaikki kykynsä omaan rakennustyöhönsä. Kaikilla nuorilla tulee olla mahdollisuus opetukseen, "joka tekee heidät kykeneviksi hyödylliseen työhön ja antaa siten elämän tehtävän ja elatuksen". Ja tästä seuraa, että kaikille haluaville olisi saatava aina työtä.

   Raittius oli Alkion käsityksen mukaan koko kansan tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeä kysymys. Alkio edisti raittiutta poliitikkona, minkä lisäksi hän toimi aktiivisesti raittiusliikkeessä ja käytti kynäänsä taistellessaan raittiuden puolesta. Hän myös perustutti Kieltolakiliiton, minkä puheenjohtajana hän itse toimi.
   Kieltolaki oli virhe. Tämä lienee ainoa kerta, kun Alkio toimi sitä omaa kantaansa vastaan, minkä mukaan kansakunnalle on turha suunnitella parempaa tulevaisuutta säätämällä lakeja, joita ei noudateta.
   Yksi asia, mikä edistää raittiusasiaa on se, että raittiutta aletaan taas yleisesti arvostaa. Myös Alkio ajatteli, että "ehdottomasti raittiin esimerkki voi vaikuttaa juomariin pelastavasti ja kohottavasti". Tätä esimerkkiähän moni keskustajohtaja on näyttänytkin.

   Alkio panosti paljon siihen, että kansalla ja kansalaisilla on mahdollisuus oppia ja kehittyä paikallisesti järjestetyissä keskusteluissa. Maalaisliiton kyläkuntakokouksissa naapurit yrittivät lukemisen ja keskustelujen kautta saada itselleen valaistusta siihen, mitä sillä hetkellä yhteiskunnassa ja maassa tapahtui. Hän halusi kokouksissa keskusteltavan  kansalaisia henkilökohtaisesti koskevista asioista. Aatteen pohdinnan lisäksi oli pantava merkille keskusteluja kunnalliselämästä. Kunnallista itsehallintoa Alkio piti Suomelle kallisarvoisena asiana.

   Talousmiehenä Alkio oli nimenomaan osuustoimintamies. Etenkin vuosisadan vaihteen kirjoituksissaan hän kirjoitti ahkerasti osuustoiminnan ja sen mukaisen uuden taloudellisen järjestelmän puolesta. Alkion mukaan yhteinen etu takaa myös yksityisen edun. Kansantaloudellisissa pyrinnöissä tulisi nojautua keskinäisyyden pohjalle, ei kapitalismin tapaan kilpailun pohjalle.

   Alkio suosi kansainvälistä elinkeinovapautta, mutta ei keinotteluvapautta. Kapitalismia ja estotonta vapautta hän suomi rankasti. Hän näki, että vapaassa kilpailussa oppimaton työläinen sai luvan vapaasti kilpailla neronlahjoilla varustetun keinottelijan kanssa. Alkion mukaan "vapauden sijaan kapitalismi on synnyttänyt orjuuden, veljeyden sijaan kateuden ja tasa-arvon sijaan ammottavat luokkarajat".
   Alkio halusi kasvattaa sellaisia tietoisuusmuotoja ja luonteenominaisuuksia sekä sellaista kansalaismielipidettä, mitkä voivat pitää niin markkinat kuin valtionkin kohtuuden rajoissa. Tämä ajattelu on lähellä sitä, mitä nykyisin nimitetään sosiaaliseksi pääomaksi. Tällaisen vastuullisen asenteen yksi ilmaus on maahenki.
    Sosialidemokraattia Alkiosta ei suinkaan tullut. Hänen mielestään sosialidemokratia on liiaksi "rahan lapsi voidakseen siveellisesti uudistaa yhteiskuntaa". Sen sijaan työntekijän asialla Alkio kyllä oli ja muistutti asian tärkeyttä myös maaseudun väelle.

   Seppo Niemelän teos Ajankohtainen Alkio on erittäin tervetullut lisäys Santeri Alkiosta kirjoitettuun aineistoon. Niemelä paitsi käy läpi Alkion ajatuksia, myös käsittelee Alkion elämään ja toimintaan liittyviä asioita ja henkilöitä kirjan selvityksiä-osiossa. Tämä antaa perspektiiviä ja osaltaan auttaa avaamaan Alkion ajattelua.
   Muutenkin kirja on hyvin koostettu. Teos etenee teemoittain esittäen kohteensa eri näkökulmista ja henkilön eri rooleista käsin. Lisäksi mukana on huomattavan paljon pohdintaa siitä, mitä alkiolaisuus voisi merkitä nykypäivänä. Tiivistykset ovat erinomaisia, minkä ansiosta Ajankohtainen Alkio antaa helposti omaksuttavalla tavalla eväitä nykyajan lukijalle - myös Alkion suhteen "vasta-alkajalle" - ymmärtää Santeri Alkion elämää ja toimintaa sekä muodostaa käsitys alkiolaisuudesta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Aulis J. Alanen: Santeri Alkio
WSOY 1976
748 sivua


Nyt on aika mennä suoraan alkiolaisuuden ytimiin. Nimittäin puolueemme perustajan Santeri Alkion (17.6.1862 - 24.7.1930) syntymästä tulee kesäkuussa 150 vuotta. Tällä kertaa tarkastelun kohteena on professori Aulis J. Alasen kirjoittama elämäkerta Santeri Alkio, jota on luonnehdittu ensimmäiseksi mitat täyttäväksi Alkio-elämäkerraksi. Ikäähän teoksella on, mutta se on edelleen aivan relevanttia tekstiä.
   Uuttakin, hyvinkin noteeraamisen arvoista kirjallisuutta on tänä juhlavuonna tulossa, ja jo nyt on saatavilla Seppo Niemelän Ajankohtainen Alkio, johon kannattaa ilman muuta tutustua. Tällä sivulla käydään läpi pääsääntöisesti läpi vähän iäkkäämpää tekstiä, uusissa teksteissä kun pääsääntöisesti täytyy käydä sisältöä läpi enemmän maltilla, ettei liian kattava esittely ala syödä teoksen myyntiä. Alkion henkilökuvan kohdalla näin juhlavuotena käyn aihetta mieluummin vähän laajemmin, joten Alasen teos on luonteva valinta tähän kohtaan. Toki, ja varsinkin tämänkertaisen järkäleen kohdalla, paljon jää käsiteltävästä teoksesta tiivistelmän ulkopuolelle, joten tämäkin teos kannattaa kiinnostuneiden ehdottomasti lukea kokonaan tämän tiivistelmän jälkeenkin.

   Santeri Alkio oli kotoisin Laihialta. Vanhemmat olivat kauppias (ja maanviljelijä ja räätäli) Juho Israelinpoika Filander ja Maria Juhontytär Jakku. Filanderin poika Santeri oli syntyjään Alexander Filander.
   Santerin kotiolot eivät aina olleet niitä onnellisimpia. Juho loukkasi metsätöissä kirveellä polvensa, mistä hän ei toipunut koskaan kokonaan. Poika Alexander, eli Santeri, joutui jatkamaan nuorena kauppatointa.
   Juho kuoli nuorena, vain 40-vuotiaana.

   Alkiolla oli varhaisvuosista saakka parantumaton luku- ja tiedonhalu. Ennen kouluun menoa hän oli saavuttanut jo tyydyttävän lukutaidon. Kun vuonna avattiin 1870 Laihian ensimmäinen kansakoulu, tuolloin kahdeksanvuotias Santeri pääsi koulutielle. Hän ei kuitenkaan aluksi vaikuttanut poikkeukselliseslta lahjakkuudelta, myöhemmin tosin arvosanat paranivat, viimeisessä todistuksessa keskiarvo oli jo "sangen tyydyttävä".
   Yrityksistä huolimatta korkeamman opin tie ei avautunut, vaikka Alkion lahjakkuus yleisesti tunnustettiinkin. Tosin hän toimi jo 17-vuotiaana puoli vuotta Laihian kirkonkylän kansakoulun väliaikaisena opettajana. Se, että Alkio luopui virastaan jo puolen vuoden kuluttua, viittaa Alasen mukaan siihen, että lähes satapäinen oppilasjoukko tarvitsi sittenkin pätevämpää opetusta kuin nuori Alkio pystyi antamaan.
   Myöhemmin Alkio toimi Laihan kirkolla iltakoulussa luennoitsijana. Siihen mennessä hän oli jo itseopiskelun ja -kasvatuksen kautta kypsyttänyt itsestään mestarikirjailijan ja jo kokeneena nuorisokasvattajana pätevän luennoitsijankin.
   Alkion tähtäimessä oli kyllä myös reaalikoulu, mutta puutteellinen ruotsin kielen taito romutti nämä haaveet. Joten hän ryhtyi maatöihin isänsä talossa. Nämäkin suunnitelmat menivät sittemmin uusiksi perheen joutuessa myymään kotitalonsa.

   Paitsi viljelemistä, kotioloissa Alkio harjoitti myös kauppiaan tointa. Kauppiaan uralle hän ei aivan riemusta kiljuen ryhtynyt, mutta ei voi sanoa, ettei hän olisi siinäkin ammatissa viihtynyt. Syksyllä 1897 hän avasi myös kirjakaupan.
   Hinnat Alkion kaupassa olivat kohtuulliset, mutta toisaalta tinkimisen varaa ei ollut. Kyläläiset olivat aiemmin tottuneet tinkimään, mutta tottuivat myös Alkion tyyliin. Pitivät tätä luotettavana ja jämptinä, uskalsivat lähettää lapsensakin Alkion kauppaan.
   Olutta ei Alkion kaupassa myyty. Alkio itse oli raittiusmies. Tähän vaikutti varsinkin oman Alkion isän kohtalo, tämän velkaantumiseen ja vastoinkäymiseen liika oluenkäyttö oli osasyyllinen. Tupakkaa Alkio kyllä myi jonkin aikaa, mutta vain aikuisille. Pikkupojille ei myyty, edes silloin, kun sanoivat vanhempiensa lähettäneen hakemaan. Kun tästä sitten asiakkaat alkoivat narista, tupakkatuotteet poistuivat kaupan hyllyiltä kokonaan. Samoihin aikoihin Alkio alkoi nuorisoseuraliikkeessä vastustaa tupakankäyttöä tuhlauksena ja muutenkin hylättävänä tapana.

   1900-luvulle tultaessa osuustoiminta nousi jaloilleen Laihialla. Alkio näyttää arvostaneen osuustoiminnassa erityisesti sen maaseudulle avaamia tulevaisuudennäkymiä. Hän näki liikkeessä yhden keinon taistella kansan olemassaolon puolesta sortoa vastaan.

   Alkio lopetti kauppiaan uransa vuonna 1899. Lopettaminen oli välkkynyt mielessä ennen sitä jo pitkään. Kun helmikuun manifesti julkaistiin, se järkytti Alkiota. Samalla alkoi tuntua, että olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin kauppiaana toimiminen. Olihan hän kauppiaana toimiessaankin ollut paljon muutakin kuin kauppias, silloinkin hän oli ollut nimenomaan kirjailija.

   Alkio kirjoitteli ensimmäisiä harjoitelmiaan 1880-luvun alkuvuosina. Tuolloin suomalaisessa kirjallisuudessa oli menossa murros. Vuosi 1885 merkitsi realismin täydellistä läpimurtoa.
    Kun Alkio ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, luonnollisesti suomenkielinen kirjallisuus oli kiinnostavin esikuva. Ja kiinnostavin teos oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
   Historialliset ja luonnontieteelliset kirjat olivat etusijalla. Muuta haluttua lukemistoa olivat Juhani Ahon, Minna Canthin ja Kauppis-Heikin tuotanto. Myöhemmin Alkio myönsi, että juuri tämä 1880-luvun realismi raivasi hänellä tietä uudelle maailmankuvalle ja kansanvaltaiselle ajattelutavalle.
   Ensimmäinen painettu Alkion kynäntuote julkaistiin nimimerkillä "Käsi ja kynä" Vaasan Sanomissa 16.2.1878. Kirjoituksessa Alkio tervehti lehteä yhtenä edistyksen lipunkantajana omassa maakunnassa ja kotipitäjässään. Huhtikuun alussa Alkio julkaisi kirjoituksen nimimerkillä "A.F."  Tämän kirjoituksen hän aloitti jutustelemalla ilmoista, mutta kiinnitti sitten huomiota uuden sodan uhkaan, Venäjä ja Englanti kun olivat tuolloin napit vastakkain. Kun Vaasan Sanomat lopetettiin vuonna 1881, Alkio toimi kirjeenvaihtajana Vaasan Lehdessä. Myöhemmin Alkio kirjoitti muihinkin lehtiin, varsinkin Vaasalaiseen Kansan Lehteen, ennen kuin perusti oman lehtensä Ilkan.
   Kaunokirjallinen pelinavaus oli Alku-albumissa 1883 julkaistu Laskiainen, missä Alkio kuvaa leppoisasti kansantapoja sekä merkkipäiviin liittyviä taikoja ja uskomuksia. Ensimmäinen romaani oli nimeltään Teerelän perhe, joka oli monissa suhteissa raakile, mutta voimakasotteinen ajan kuvaus. Alkio oli kirjoittanut aiemmin romaanikäsikirjoituksen Sisarukset, mitä ei kuitenkaan julkaistu, tosin otteita julkaistiin Santerin pojan Paavo Alkion toimesta Kansan Kuvalehdessä.
   WSOY´lle Alkio siirtyi romaanilla Eeva. Aihe oli ajankohtainen, naiskasvatus ja naisen sielunelämän ongelmat. Eeva oli aikansa kohuromaani, polemiikkia syntyi varsinkin Ilmajoen ja Laihian naisten toimesta. Tämä romaani aloitti sen pitkän Santeri Alkion teosten sarjan, minkä WSOY kustansi ja julkaisi.

   Tunnetuin Alkion teos on legendaarinen Puukkojunkkarit. Puukkojunkkareissa Alkion tavoitteena oli kuvailla Etelä-Pohjanmaan tapahtumia alkaen 1800-luvun puolivälin puukkojunkkariajasta. Alkio harjoittaa aiheen tiimoilta melkoista syväluotausta, hän ottaa huomioon myös järjestetyt rosvoliitot ja sen miten vakiintuneet olot alkavat niiden vaikutuksesta horjua, sekä miten junkkarit kukistuvat heränneiden vastarinnan, kruunun ja katovuosien toimesta.
   Alkio kävi paikan päällä tutustumassa Kauhavaan, Härmään ja Isokyröön tehden tarkkaa ja uutteraa tutkimustyötä. Henkilöistä Alkion suurin mielenkiinto kohdistui kahteen Anttiin, Isoontaloon ja Rannanärveen, varsinkin romaanin henkilössä Karin Vennussa on tunnistettavissa näiden piirteitä. Myös Sippolan Janne on tunnistettavana henkilönä suuressa roolissa romaanin Esa Karhuna. Junkkarien joukko lienee ollut Alkiolle vastenmielinen, mutta työn kuluessa värikkäät tyypit näyttävät tempaisseet kirjoittajan mukaansa.
   Puukkojunkkareiden kirjallinen merkitys on monellakin tavalla suuri. Se nähdään yleisesti perusteoksena, jonka pohjalta mm. korkeatasoisempi eteläpohjalainen maakuntakirjallisuus suurelta osin sai alkunsa. Taiteelliseltakin tasoltaan teos on erittäin arvostettu. Esim. Ilmari Havu vielä lähes kolmekymmentä vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen toteaa Puukkojunkkareiden olevan yhden kirjallisuutemme parhaista romaaneista, erityisesti sen rajuuden ja hillittömyyden ansiosta. Tosin ilmestymisaikanaan ei välttämättä näyttänyt selvältä, että kirjasta suuri klassikko tulisi, esim. merkittävät julkaisut Uusi Suometar ja Päivälehti eivät kiinnittäneet teokseen huomiota, edellinen sentään ilmoitti viidennen ja kuudennen vihon ilmestyneen. Sinänsä jo aikalaiskritiikkikin suhtautui varsin suopeasti.
   Sen verran Alkio itse kuitenkin pettyi vastaanottoon, että menetti joksikin aikaa intonsa kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Alanen näkeekin Puukkojunkkareiden kokeneen - pienessä mittakaavassa - samankaltaisen kohtalon kuin Kiven Seitsemän veljestä.

   Romaaniensa perusteella Alkion voi nähdä kypsytelleensä eräänlaista poliittista ohjelmaa, selvästi tämä näkyy jo jouluksi 1896 ilmestyneessä Murtavia voimia -teoksessa. Talonpoikia on puolustettava ylimielisiä herroja ja kiskureita vastaan. Nälkävuosien aiheuttama murros elinkeinoelämässä, elämänmenoon tämän ohella vaikuttaneet uskonnolliset liikkeet ja uudenaikaisen valistuksen vähittäinen tulo antavat raittiusmies Alkiolle mahdollisuuksia historialliseen teoretisointiin. Kaunokirjallisena merkkiteoksena tämä ei Puukkojunkkarien tasolle päässyt, mutta teoksen sivistyshistoriallinen arvoa on pidetty huomattavana.

   Alkio näki, että näytelmien kautta oli mahdollista koota kuulijoita. Kun hän 1890-luvun jälkipuolella tunsi yhä suurempaa julistamisen tarvetta, näytelmäkirjallisuus alkoi kiinnostaa. Alkio näki seuranäytelmissä erinomaisen tärkeän kasvatuskeinon. Ja olihan hän itsekin näytellyt nuorempana. Syteen tai saveen jäi kuitenkin Alkion ainoaksi painetuksi näytelmäkäsikirjoitukseksi.

   Alkion kirjallinen tuotanto ja koko elämäntyö pohjautui määrätietoisen aatteelliselle pohjalle. Alkion perusluonteeseen kuului korostetusti rehellisyys. Ja kuten suurelle esikuvalleen Martti Lutherille, myös Alkiolle oli tärkeää, että ihminen oli ennen muuta itseään kohtaan rehellinen. Jos tunsi epäilystä, sekin oli tunnustettava. Alkio oli uskonkysymyksissä koko ikänsä nimenomaan etsijä.
   Alkio halusi pitää valtiota ja kirkkoa erillään. Tästä syystä jotkut uskovat syyttivät häntä jumalankielteisyydestä. Esim. 1920-luvulla Alkio sai kimppuunsa kirkon ja uskonnon diktatorisen esitaistelijan Antti J. Pietilän. Kiista syntyi pappien politikoimisesta, mitä Alkio puolsi. Alkion mukaan papin paimenentehtävä ei voi supistua vain huoneessa oleviin lampaisiin, hänen on etsittävä kadonneita. Ja eduskuntatyö tarjosi siihen Alkion mielestä mitä suurimmat mahdollisuudet. Pietilä näki, että rakkaus oli Alkiolle kristinuskon a ja o, mutta Pietilän itsensä mukaan se on vain seurausilmiö. Miehet kävivät  kärjekästäkin keskustelua pääasiallisesti Ilkan palstoilla.
   Ennen pitkää kumpikin vakaumuksen mies löysi toisensa. Alkio arvosteli kunnioittavaan sävyyn Pietilän pääteosta Kristillinen siveysoppi, mistä sai tekijältä kiitokset ja myöhemmin kutsun kahville Pietilän luokse. Alkion sairastuttua vuoden 1928 alussa Pietilältä tuli osaaottava kirje, minkä mukaan Pietilä kunnioitti Alkiota kansan kasvattajana ja vilpittömänä aatteen miehenä, sekä rehellisenä poliitikkona, jonka työn jäljet näkyvät laajalti.
   Uno Cygnaeuksen aatteet olivat alkaneet levitä, ja niistä innostui myös nuori Santeri Alkio. Hän näki kansakoululaitoksessa rajapyykin entisyyden ja tulevaisuuden suomenkielisten sivistysmuotojen välillä. Alkion olikin vaikea käsittää sitä vastustusta, mitä hän koki maaseudun sivistyksen siihenastisen päävaalijan papiston taholta. Alanen näkee kyseessä olleen jonkinlainen valtataistelu, kirkko ei liene halunnut päästää opetuksen ohjia käsistään.

   Eräs Alkion tärkeimmistä saavutuksista oli Suomen nuorisoseuratyön nostaminen jalkeille. Hän ryhtyi vuonna 1897 Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran pitkäaikaiseksi esimieheksi. Alkion peruslähtökohtana nuorison kasvattamisessa oli itsekasvatus. Kaiken uudistuksen täytyi lähteä yksilöstä itsestään. Yhteiskunnan uudistuksessa oman teon tuli olla osoittamassa tietä, minne on pyrittävä. Nuorisolle ei ollut eduksi kasvaa vain käskyn varassa.
   Tahdonvoimaa oli kasvatettava. Nuorison oli opittava ymmärtämään pahojen tapojen johtuvan vain tottumuksesta. Itsekasvatus oli siis luonteen kasvattamista.
   Säätyrajoituksen poistaminen kuului alusta lähtien kaikkein keskeisimpänä nuorisoseuraliikkeen yhteiskunnalliseen ohjelmaan. Alkio näki sen raja-aitana, joka jakoi sivistyneet ja kansan syvät rivit jyrkästi eri leireihin yksinomaan kouluopintojen perusteella, ja joka oli kaadettava. Sivistyskäsite oli muodostettava sellaiseksi, että tieto ja inhimilliset hyveet tulivat oikeaan keskinäiseen suhteeseen.
   Tärkeimpiä Alkion periaatteita oli henkilökohtaisen aktiivisuuden herättäminen muodossa tai toisessa. Jokainen oli saatava tuntemaan itsensä jäseneksi, jolla oli jotain merkitystä. Kun seuroilla oli taipumus kasvaa suuriksi, usein vain pieni osa jäsenistöä oli aktiivisesti mukana, Alkion mukaan oli työskenneltävä useampien saamiseksi mukaan toimintaan. Niinpä Alkio korosti, että ohjelmaan oli otettava esityksiä, joiden suorittamiseen mahdollisimman monet saattoivat osallistua.
   Näytelmäharrastuksella oli Alkion mielestä suuri kasvattava merkitys. Hän piti valitettavana, että seuranäytelmät olivat usein vain rahankeräystä, ja varoitti siitä nuorisoseuralaisia. Näyttelijöiden tuli katsoa, miten osansa esittävät. Puhetaidolle Alkio antoi erittäin suuren merkityksen.
   Alkio kiinnitti huomiota myös maalaisnuorison taloudelliseen kasvatukseen ja puhui siitä sekä nuorisoseuratilaisuuksissa että Pyrkijän palstoilla. Maalaisnuorison oli pysyttävä kiinni vanhassa talonpoikaisessa ammatissaan. Pyrkijässä Alkio kirjoittaa vuonna 1897 mm. että talollisten poikien tulee itsekasvatuksen ja käytettävinä olevien keinojen avulla hankkia itselleen yleistä sivistystä, ammattisivistystä, työn halua ja maahenkeä. Jo tässä Alkio siis käyttää sanaa maahenki, jota hän vuosien mittaan käytti yhä enemmän, varsinkin sen jälkeen, kun oli muodostanut oman poliittisen ryhmänsä.

   Alkion kokoavan persoonan vaikutuksesta Etelä-Pohjanmaan nuorison hanke julkaista lehteä realisoitui vuoden 1889 alussa, jolloin alkoi ilmestyä 16-sivuinen Pyrkijä, alaotsikoltaan Nuorison rientojen kannattaja. Alkio otti pian lehden toimittamisen huolekseen.
   27.8.1898 Alkio ensimmäisen kerran toivoi omaa sanomalehteä, jossa olisi myös politiikkaa. Pyrkijän Alkio oli pitänyt puolueettomana kiivaissakin puoluetaisteluissa. Lehdestä löytyi kyllä muuten aatteellisuutta.
   Vuonna 1917 päättyi Alkion 28 vuoden jakso Pyrkijässä. Alkiosta tuntui kuin samalla loppuisi tärkeä ajanjakso elämästään. Ja näin luultavasti olikin. Siihen mennessä Alkio oli suuressa määrin omistanut elämäntyönsä Suomen nuorisolle, ja Pyrkijä oli hänelle rakas siksi, että hän jatkuvasti näki nuorisossa maan tulevaisuuden.
   Pyrkijää toimittaessaan Alkio omaksui tärkeimmät periaatteensa ja elämänkäsityksensä sekä antoi lopulta puoluetunnuksetkin sille "kolmannelle suunnalle" mitä hän piti välttämättömänä.

   Pyrkijä ei vain riittänyt Alkiolle. Vuonna 1906 hän suunnitteli oman, nimenomaan maalaisväestölle tarkoitetun lehden perustamista. Hän oli tiettävästi jo pidempään miettinyt asiaa. Alkio näki, että Pohjalainen-lehdessä oli ajettu liian yksipuolisesti perustuslaillisuutta ja lehti oli unohtanut maalaiskansan asian.
   Suunnitelmat toteutuivat pian. Alkoi ilmestyä uusi lehti, Ilkka.

   Ilkan alkaessa ilmestyä Alkio kirjoitti, ettei lehti aio esiintyä värittömänä sovinnon hierojana, vaan aikoo voimansa mukaan taistella oikeina pitämiensä aatteiden puolesta. Ohjelmakohtiin oli jo sisällytetty monet sittemmin Maalaisliiton ohjelmassa esiintyvät asiat. Esim. suomen kielelle vaadittiin täydellisesti hallitsevan pääkielen asema - kuitenkaan ruotsinkielisen kansan etuja ja oikeuksia sortamatta - syvien rivien aseman parantamista, maataloudellisten  ja kansallistaloudellisten kysymysten käytännöllistä pohtimista, kunnalliselämän uudistamista...
   Toisen näytenumeron pääkirjoitus käsitteli silloin tapahtunutta suurta hallinnollista muutosta, missä siirryttiin yksikamariseen eduskuntaan. Suomen säädyt olivat luopuneet etuoikeudestaan säätää lakia Suomen kansalle. Naiset olivat samalla sysäyksellä kohotetut miesten kanssa tasa-arvoon. Alkion mielestä uuden eduskunnan tehtävänä nimenomaan syvien rivien etujen ajaminen. Hän näki, että riippui kansastamme, tullaanko Suomen vapaamielistä ja kansanvaltaista eduskuntajärjestelmää pitämään muualla varoittavana vaiko noudattamista ansaitsevana esimerkkinä.
   
   Alkiota syytettiin usein sosialistiksi. Ja kyllähän hän lähentyikin sosialismia. Mutta Alkio oli sosiaalireformisti, joka kyllä sosialistien lailla ajoi köyhien asiaa, tavoitteli kirkon ja valtion eroa, sekä kyllähän hän oli kova kritisoimaan kapitalismiakin. Ero oli siinä, että sosialistit pyrkivät tuotantovälineiden sosialisointiin, ja alkuaikoina sosialistit suuntasivat toimintansa pääosin kaupunkeihin. Myöhemmin sosialismia kyllä yritettiin kaupata torppareille ja maatyöläisiinkin.
   Kun Alkio alkoi kirjoittaa Ilkassa, sieltä tuli paljon tekstiä sosialidemokraatteja vastaan. Esim. suurlakon jälkeen hän asettui selvästi yksityisomistuksen puolelle. Maatalouden piirissä oli kuitenkin mentävä yhteistoimintaan, osuustoiminta-aatteen mukaisesti. Tämän luonteista yksityisyritteliäisyyttä Alkio halusi soveltaa myös muuhun elinkeinoelämään, mm. kaupallinen puoli oli asetettava liiketaloudelliselle perustalle.
   Nuorisoseuraliikkeen johdossa ollessaan Alkio näytti eräässä vaiheessa olevan luisumassa eräänlaiseen "wrightiläis-tolstoilais-kansalliseen" sosialismiin. Kuten useat sosialistijohtajat, myös Alkio oli vuosisadan vaihteessa jonkin aikaa altis Leo Tolstoin, suuren Suomen ystävän, vaikutteille.
   Alkio oli pohjalaisen jyrkkä, hänestä tuli kuin itsestään radikaali yhteiskunnan uudistaja, missä ominaisuudessa hän oli ainakin aika ajoin hyvin lähellä sosialisteja. Myöhemmin hän tosin kielsi missään vaiheessa hyväksyneensä tämän puolueen luokkataisteluhenkeä. Myöskään sosialistien agitatorinen esiintyminen ei tuntunut vetoavan Alkioon.
   Alanen nimittää Alkiota tämän suhteissa sosialisteihin "sympasitööriksi", jonka tuotannon ja mielipiteetkin silloiset sosialistijohtajamme näyttävät tunteneen. Alkiota pyydettiin jopa Työmies-lehden avustajaksi, mihin tämä lupautuikin. Ja vuonna 1901 Alkiota pyydettiin esitelmöimään nuorisoseuroista Suomen Työväenpuolueen kokoukseen Viipuriin. Tämä esitelmä sittemmin jäädytti Alkion vetämien nuorisoseurojen ja työväenliikkeen välejä, Alkio kun esitelmässään tähdensi, ettei nuorisoseuraliike voinut osallistua puolue-elämään. Työväenliikkeessä tehtiin johtopäätös, että nuorisoseuroista on työväenliikkeelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä, työväenliikkeen olisi siis itse perustettava omat nuorisoseuransa.
   
   Kauan ei kestänyt, ennen kuin myös Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaiset ryhtyivät sotajalalle, kun Alkio yhä selvemmin oli osoittautunut irtautuvansa puolueesta liittyäkseen Suomen Maalaisväestön Liittoon. Kun nuorsuomalaiset eivät pystyneet valtaamaan Ilkkaa, he kävivät Vaasa-lehden kautta hyökkäykseen.

   Ilkan asema alkoi vakiintua 1910-luvulla. Ilmoituskannan nousu oli merkittävä, olipa Ilkassa 17.3.1910 jo ensimmäinen väri-ilmoituskin. Maahenkisten piirissä tyytyväisyys Ilkkaan kasvoi.
   Alkio toimi Ilkan aikoinaan myös kansanedustajana. Tämä toi mahdollisuuksia seurata asioita ja sitä kautta toimittaa uutisia Ilkkaan. Myös ulkomaanuutisia. Ensimmäisen maailmansodan aikana tosin oli rajoituksia sotasensuurin seuratessa valppaasti lehtien kirjoittelua. Maailmansodan päätyttyä ja Suomen itsenäistyttyä uutisten saanti helpottui. Suomi sai oman diplomaattikunnan ja Alkio alkoi pitää yhteyttä näihin. Ilkasta tuli pian ulkoministeriötä valvova elin, ja ministeriö antoi puolestaan paitsi tietoja myös luottamustehtävän Alkiolle: jäsenyyden komiteassa, joka valitsi uusia diplomaattitarjokkaita. Alkio oli yhteistyössä varsinkin Rudolf Holstin ja Hjalmar Procopén kanssa.

   Alkio oli Ilkassa esimiehenä sekä ihailtu että pelätty. Hän saattoi joskus ärtyneenä lausahtaa mm. ettei Ilkassa niin paljon työtä ollut, etteikö sitä olisi pienemmällä tekijämäärällä saatu tehdyksi. Toisaalta, tällaista tekstiä Alkio jälkeenpäin aina katui ja pyyteli anteeksi.
   Alaiset olivat hyviä ja uskollisia tekijöitä. Nämä kyllä purnasivat toisinaan, mutta ihailivat suuresti esimiestään. Alkio saattoi antaa anteeksi erehdykset,  mutta toisaalta vaati - sekä itseltään että muilta - täyttä antautumista työlle, kun oli kysymyksessä niin ankara taistelu olemassaolosta kuin Ilkassakin oli.
   Alkio osasi kannustaa alaisiaan. Tämähän oli tuttua jo nuorisoseurojen ajoilta. Lisäksi asiakkaille, varsinkin tutuille "maanäijille" oli aina aikaa. Alkio saattoi nopeasti kirjoittaa puuttuvat rivit ja sen jälkeen istahtaa jutustelemaan kuin ei olisi koskaan kiire ollutkaan.
   
   Alkio halusi jakaa eri tahoilta hankkimiaan tietoja, oppia ja kokemuksia puolueensa muillekin lehdille. On ilmeistä, että Alkio näki mielellään nuorempia aateveljiä ympärillään. Tosin hän ei liene asemansakaan takia ollut aktiivisesti mukana Maalaisliiton Sanomalehtimiesyhdistyksen  perustamisessa 1919, mutta jo seuraavana vuonna Alkio valittiin yksimielisesti yhdistyksen puheenjohtajaksi - tosin vain vuodeksi, ilmeisesti ajanpuutteen takia Alkio ei katsonut pystyvänsä hoitamaan tointa kunnollisesti. Mutta hänen ansionsa yhdistyksessä katsottiin niin suuriksi, että vuonna 1922 hänet valittiin sen kunniapuheenjohtajaksi.

   Nuorsuomalaiset kiinnittivät Santeri Alkioon huomiota jo varhaisessa vaiheessa, ja nuorta Alkiota alettiin käyttää varsin tärkeissä tehtävissä. Saipa kutsun vuoden 1894 syksyllä saapua muutaman muun tunnetun kansalaisen ohella tarkastamaan puolueen toimintaohjelmaluonnosta. Alkio itse piti kyllä asiaa tärkeänä, mutta ei katsonut sopivaksi lähteä mukaan tekemään puoluepolitiikkaa. Hän kirjoitti kyllä kommentteja luonnoksesta. Suurin arvostelun kohde oli nuorsuomalaisten suhtautuminen kielikysymykseen, missä Alkio moitti nuorsuomalaisten kannanottoja värittömiksi. Myöhemmin juuri tämä kielikysymys sai Alkion loitontumaan puolueesta. Nuorsuomalaisten suhtautuminen ruotsinkielisiin näet kävi sitä "hillitymmäksi" mitä tiukemmin Venäjän painostus tuntui ja mitä kiinteämmin perustuslaillisuus solmiutui näiden puolueiden yhdyssiteeksi.

   1800- ja 1900-lukujen taitteessa  Suomea kohtaan kohdistui yhä ankarampia sortotoimenpiteitä. Alkio oli sovinnonhieroja ja piti kansan yhtenäisyyttä kaikkein tärkeimpänä taustavoimana. Väkivaltaa hän ei hyväksynyt missään muodossa.

   Nuori juristi, lakitieteen kandidaatti K.J. Ståhlberg käsitteli vuonna 1895 ilmestyneessä kirjasessaan Äänioikeusliikkeitä äänioikeusasiaa. Kirjasessa vaadittiin porvari- ja talonpoikaissäädyssä yhtäläistä äänioikeutta tuloihin ja varallisuuteen nähden. Tämä kirjanen näyttää sytyttäneen Alkion, koskapa tämä asettui oitis Ståhlbergin kannalle ja selvitteli äänioikeusasiaa sekä Päivälehdessä että Pohjalaisessa. Alkion mielestä uudistusvaatimusta tukivat yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus  ja kehityksen näköalat sekä yhteistunnon luomisen tarve. Hän peräänkuulutti äänioikeutta myös porvarissäädyn liikemiehille ja teollisuudenharjoittajille, joilta se vielä puuttui, hän häet katsoi oikeuden kuuluvan näille jo vanhojen varallisuuskriteerienkin mukaan. Sen sijaan se, että pikkutilallisilla ja tilattomilla tuli talonpoikaissäädyssä olla äänioikeus, perustui kansanvaltaiseen edustusvaatimukseen. Ja itse vaalijärjestelmän tuli olla yleinen ja välitön, missä jokaisella oli yksi ääni.

  Säätyvaltiopäivistä siirryttiin 1900-luvun alussa eduskuntaan. Alkio kutsuttiin eduskunnan uudistuskomiteaan, joka työskenteli vuodenvaihteessa 1905-1906 professori Robert Hermanssonin johdolla. Päädyttiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarisen eduskunnan kannalle. Eniten huomiota sai osakseen ehdotus, että naisetkin luettaisiin äänioikeutetuiksi.
   Monilta osin eduskunnasta tuli juuri sellainen kuin Alkio oli toivonut, esim. yksikamarisuus oli juuri Alkion ehdotus. Hän myös hahmotteli edustajien määräksi 180-200. Vaalit olisi pidettävä joka kolmas vuosi (kuten 1960-luvulle saakka olikin käytäntö). Sinänsä ei ole tarkkaan selvillä, kuinka paljon hyväksytyistä ehdotuksista oli juuri Alkiolta peräisin, saattaa olla, että hän toi julkisuuteen useamman samanmielisen ehdotuksia.
   Toteutumattakin jäi muutama yksityiskohta. Alkio ehdotti myös, että elimen nimi olisi kansalliskokous ja että vaalit olisi toimitettava enemmistövaaleina yhden miehen vaalipiireissä.
   Alkio sai kannatusta sekä vasemmalta että oikealta. Erityisen merkittävää oli, että arvossa pidetty Pehr Evind Svinhufvud oli Alkion linjoilla.

   Miksi Alkio oli kannattanut yhden valittavan kansanedustajan kokoisia vaalipiirejä? Suuret vaalipiirit ja belgialaisen d´Hondtin äänestysmenetelmä suosivat suuria puolueita. Ja juuri puoluevaltaa Alkio oli erityisesti pelännyt eduskuntauudistusta ajettaessa. Ja, itse asiassa, tästä syystä hän myöskin suhtautui varsin nihkeästi pyrkimyksiin perustaa erityinen maalaispuolue. Nihkeyttä lisäsi myös se, että koko kansan asia, ei pelkästään maaseudun väen, oli Alkion sydämellä, varsinkin noina levottomina vuosina. Eikä Suomessa teollistuminenkaan ollut päässyt vielä niin pitkälle, että Suomen silloinen pääelinkeino maatalous olisi ollut mitenkään uhattuna. Oli kuitenkin havaittavissa, että sekä taloudellinen että henkinen kehitys oli yhä ripeämpää kaupungeissa kuin maaseudulla.
   Suomessakin oli uuden maalaispuolueen ennen pitkää selvitettävä suhteensa taloudelliseen liberalismiin, valtiolliseen konservatismiin ja nopeasti voimistuvaan sosialismiin. Suomessa Maalaisliitto oli osa maailmanlaajuista liikettä, joka pyrki parantamaan maaseudun vähäosaisten elinehtoja ilman luokkataistelua ja vallankumousta.

   Suomalainen puolue ei hyväksynyt vireillä olevan maalaispuolueen itsenäistä poliittista toimintaa, eikä sitä hyväksynyt Nuorsuomalainenkaan puolue. Kumpikin pelkäsi, että uudesta maalaispuolueesta tulisi vastapuolueen alaosasto. Jossain vaiheessa alkoikin jo näyttää siltä, että koko asia olisi rauennut, varsinkin kun Alkiollakaan ei ollut halua puhtaan luokkapuolueen perustamiseen. Mutta sitten maaseudun kenttäväki puuttui asiaan.
   Uusi maalaispuolue syntyi spontaanisti, vieläpä kahdella taholla. Elokuussa 1906 Kalevassa ilmoitettiin, että Oulunjoen maalaisseura oli ryhtynyt toimenpiteisiin koko maata käsittävän edistyspuolueen perustamiseksi. Perustamisen piti tapahtua Oulussa 18.9. maanviljelijöiden kokuksessa. Ajatuksesta oltiin kahta mieltä, ajateltiin myös, että olosuhteiden pakosta se joka tapauksessa syntyy piankin, ilman että sitä tarvitsee erikseen alkaa perustaa. Mutta valmisteluja tehtiin, ja kokouksessa esitettiin perustavan kokouksen pitämistä Seinäjoella 26.-27.10.1906. Tuolloin sitten perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto.
   19.9.1906 oli sitten toinen samankaltainen kokous. Kokoonnuttiin Vaasassa Ilkan toimitalossa noin 30-miehisenä joukkona ja päätettiin perustaa Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto. Mukana oli myös Santeri Alkio. Puolueen ohjelmaa oli määrä käsitellä Kauhavalla 22.-23.10.1906.
   Kahdella maalaisliitolla oli paljon samaa, mutta myös eroja. Yleistäen voi sanoa, että oululaisten liitto edusti jyrkempää agraarilinjaa kuin eteläpohjalaiset, joka kiinnitti enemmän huomiota yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin. Ristiriidoista huolimatta Alkio piti maalaisliittojen perustamista "ensimmäisenä valtiotekona, mihin talonpojat sitten nuijasodan olivat ryhtyneet".

   Kun molempien maalaispuolueitten ohjelmat olivat niin lähellä toisiaan, oli niiden yhtyminen piankin odotettavissa. Sitä helpotti se, että molempien johtajilla (Alkio ja Kyösti Kallio), jotka jo varhain ystävystyivät, oli varsin samansuuntaiset mielipiteet.
   Elokuun alussa vuonna 1907 Alkio viestitti maakuntaan tiedon, että oli eronnut nuorsuomalaisista. 29.12. Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto piti Alavudella kokouksen, ja kokouksessa päätettiin yksimielisesti liittyä Suomen Maalaisväestön Liittoon.
   Yhdistynyt puolue kasvatti nopeasti kannatustaan. Vuoden 1909 eduskuntavaaleissa se sai merkittävän vaalivoiton ja eduskuntaan 14 edustajaa. Ryhmään tuli yhdeksän uutta kansanedustajaa, joiden opastamisessa Alanen mainitsee vanhoilla edustajilla olleen täysi työ.
   Maalaisliitto ei pyrkinyt laajentumaan kanta-alueensa ulkopuolelle, eikä se myöskään harrastanut vaaliliittoja. Se kuitenkin nosti tasaisesti kannatustaan, mikä Alasen mukaan todistaa Alkion viitoittaman tien olleen oikea.

   Vuonna 1914 puhkesi ensimmäinen maailmansota, mihin Venäjäkin joutui vedetyksi mukaan. Maan sisäisetkin levottomuudet yltyivät. Tsaari Nikolai II, joka oli myös Suomen suuriruhtinas, ja koko hänen järjestelmänsä kukistuivat. Tämä tarkoitti välittömiä uudelleenjärjestelyjä Suomessa. Tärkein kysymys oli kenelle kuuluu ylin valtiovalta.
   31.7.1917 eduskunta hajotettiin ja määrättiin uudet vaalit. Tärkeä kysymys vaaleissa oli Suomen itsemääräämisoikeus. Heinäkuussa Venäjän uudet vallanpitäjät Aleksandr Kerenskin johdolla olivat tarjonneet Suomelle uudenlaista itsehallintoa, ja Maalaisliitto katsoi, että vaaleissa Suomen kansan oli annettava tähän vastaus. Ja ilmoitti, että maalaisliittolaiset tahtovat Suomen irti Venäjästä.
   Vaalijulistukseen liitettiin myös Maalaisliiton pulueohjelman tärkeimmät kohdat, kuten esim. että Suomi on muodostettava tasavallaksi, missä korkein lainsäädäntö- ja valtiovalta tulee olla eduskunnalla, ja että korkeinta hallintovaltaa käyttämään on asetettava määrävuosiksi kansanäänestyksellä valittava presidentti.
   Kuriositeettina mainittakoon, että noihin aikoihin, vaalivalistuksen yhteydessä, Alkio nimeää ensimmäisen kerran silloisen Maalaisliiton poliittiselta luonteeltaan keskustapuolueeksi. Tämä mainiinta löytyy Ilkasta 27.9.1917. Alanen toteaa Santeri Alkion oikeastaan keksineen puolueemme Maalaisliiton jälkeisen nimen.
   Itsenäisyyskysymyksessä Maalaisliitolla tuli  noissa vaaleissa olemaan puolueista selvin kanta. Vaatimuksena oli kerta kaikkiaan itsenäisen Suomen tasavallan muodostaminen. Porvarit olivat puolueina sillä kannalla, että Suomi on edelleen yhdistettynä Venäjän kanssa, vaikka sillä tulisi olemaan oma valtiosääntönsä ja hallituksensa. Sosialistit eivät myöskään halunneet erottaa sotilaslainsäädäntöä ja ulkopolitiikkaa Venäjän yhteydestä.
   Maalaisliitto oli vaalien suurin voittaja ja kansanedustajien määrä oli vaalien jälkeen jo 26. Porvareiden kansanedustajista 25 oli Suomen itsenäisyyden kannalla, joten vaalien jälkeen täyttä itsenäisyyttä oli vaatimassa 51 edustajaa.

   Tapahtumat etenivät niin Suomessa kuin muualla Venäjällä. Suomi oli vähintään teoriassa itsenäinen 15.11.1917. Keisari-suuriruhtinaan valta oli siirretty kokonaisuudessaan eduskunnalle. Ja sitä se ryhtyi välittömästi käyttämään.
   Varsinaista itsenäisyysjulistusta epäröitiin esittää. Alkio, J.P. Kokko, Gustaf Arokallio ja A.O. Vuorimaa toivat esille käsityksensä, että Suomen oli heti julistauduttava itsenäiseksi. Alkio sanoi suoraan, että jos hallitusmuodon hyväksymistä odotettaisiin, suomalaiset saisivat saksalaisen prinssin hallitsijakseen.
   Itsenäisyysjulistus otettiin käsittelyyn 4.12. Kaksi päivää myöhemmin lopullinen itsenäisyysjulistus esiteltiin eduskunnalle. Sen olivat ryhmiensä puolesta allekirjoittaneet viisi porvarillista edustajaa, Santeri Alkio ensimmäisenä. Sosialistien vastaehdotus hävisi äänestyksessä äänin 88-100.
   
   Kun vielä muilta valtioilta alkoi tulla tunnustusta uuden valtion itsenäisyydelle, itsenäistymisprosessi oli saatu päätökseen. Mutta sitten tulivat seuraavat murheet.
   Suomessa sisäiset erimielisyydet kärjistyivät nopeasti. Lopulta leimahti avoin aseellinen konflikti, mikä vain jatkoi laajenemistaan. Saksalaisiakin joukkoja alkoi lappaa kiihtyvällä tahdilla Suomeen. Alkio oli syvästi järkyttynyt.
   Alkio jäi sisällissodan jalkoihin, jumiin Helsinkiin, missä hän piileskeli sodan ajan maan alla tekeytyen parhaansa mukaan tuntemattomaksi. Hän mm. ajoi partansa, käytti mustia silmälaseja ja lippalakkia. Toinen Helsinkiin jumiin jäänyt piileskelijä Kyösti Kallio sitä vastoin kasvatti tuuheat viikset ja parran, joista hän ei sittemmin enää luopunut.
   Alkio näki sekä vasemmiston että oikeiston tavoitteet vaarallisina. Jos punaiset voittaisivat, tulisi valtioliitto Venäjän kanssa. Hän myös pelkäsi, että punaiset haluaisivat ampua hänet tavattaessa - tosin Alanen näkee tämän pelon turhana, hänen mielestään olisivat korkeintaan pidättäneet hetkeksi. Ja jos taas oikeisto voittaisi, tulisi saksalainen kuningasvalta ja Suomi alistettaisiin Saksan vasallivaltioksi.
   Mutta kaikki toivo ei ollut mennyt Alkioltakaan. Hän luotti Maalaisliittoon. Alkio kirjoitti päiväkirjaansa, että maalaisliittolaiset halusivat käydä kehitystaisteluun terveen kansanvallan puolesta.

   Aikanaan tämäkin sota päättyi. Alkio oli suunnattoman pettynyt sosialisteihin. Hän oli yrittänyt ymmärtää vasemmistoa ja tehnyt kaikki mahdolliset myönnytykset, jotta nämä pysyisivät raameissa. Suomessa oli jo ennen kapinaa tullut voimaan yleinen ja yhtenäinen äänioikeus ja lailla säädetty kahdeksan tunnin teollisuustyöpäivä. Alkio näki, että siinä olivat kaikki vallan välineet siirtyneet työläisluokalle - mitä muuta nämä olisivat vallankumouksellakaan saavuttaneet?
   Tärkeimpänä Alkio näki koko ajan - myös sisällissodan ollessa käynnissä - että rauhan palauduttua oli ryhdyttävä toimiin kansan eheyttämiseksi. Ja se taas tarkoitti sitä, että oli poistettava ne syyt, mitkä olivat luokkavihaa kiihottaneet.

   Alkio ei juurikaan halunnut hakeutua virkoihin. Presidenttiehdokkaaksi moni häntä toivoi, mutta Alkio ei siihen leikkiin lähtenyt kertaakaan. Ministerinä hän toimi kahdessa hallituksessa yhteensä yhdentoista kuukauden ajan, käytännössä lähinnä kieltolain toteuttamisen vuoksi.
   Vuonna 1922 Alkio jättäytyi monien toiveista huolimatta eduskunnasta. Eivät pelkästään ne ikävuodet vaan myös ne kilometrit - paikkansa jätti varsin uupunut mies.
   Maalaisliiton ryhmä tunsi menettävänsä isähahmonsa mukana paljon. Kun Alkio jätti viestikapulan nuoremmilleen, se oli erään aikakauden loppu.

   Aulis J. Alasen kokoama yli 700-sivuinen elämäkerta Santeri Alkio sisältää jokseenkin kaiken, mitä elämäkerralta oikeastaan voi edellyttää. Päähenkilöstä piirretään elävä ja värikäs kuva, ja kirjoittaja on selvittänyt tarkasti Alkion toiminnan merkityksen sen koko laajuudessa. Kirjasta käy ilmi paljon merkittäviäkin asioita, mitä nykyihminen ei useinkaan tunne, koskien Alkion vaikutusta nykysuomalaiseenkin elämänmenoon. Esim. Suomen lippua valittaessa Alkio esitti oman painavan mielipiteensä, vääntöä hallitusmuodosta käytiin yllättävänkin pitkään - Saksassakin ehdittiin jo ihmetellä, haluavatko suomalaiset oikeasti saksalaisen prinssin, vaikka Saksan tappio oli jo pitkään ollut näkyvissä - ja olihan näitä, työsarkaa riitti. Kirja on harvinainen runsaudensarvi, joka osaa yllättää lukijansa monella tavalla.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 2.3.

Politiikan ikiliikujan esseekokoelma, kontrafaktuaalinen poliittinen muistelmateos.

Paavo Väyrynen: Huonomminkin olisi voinut käydä


Yhteiskuntatieteilijä Osmo Soininvaara pääsi Vihreän liiton puheenjohtajana tutustumaan sosiaalipolitiikkaan kahden vuoden ajan peruspalveluministerin paikalta.

Osmo Soininvaara: Ministerikyyti


SKDL´n pitkäaikaisin puheenjohtaja on eläkepäivinään paneutunut globaalin yhteiskuntamme tilaan ja tulevaisuuteen, toiveenaan humaanin sivilisaation maailma.

Ele Alenius: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta