Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Urho Kekkonen: Vastavirtaan
Toimittaneet Maarit Tyrkkö ja Juhani Suomi
Otava 1983
138 sivua


No niin, nyt on sitten 300 kirjaesittelyä täynnä. Ja kaipa niitä vielä muutama tulee, eli ei se viimesyksyinen arvio lopettamisaikataulusta ihan nappiin mennyt. Jatketaan nyt tämä vuosi loppuun ja mietitään seuraavan kerran joulukuun päivityksen kohdalla, vieläkö tässä pitäisi ensi vuosi korkata ja yrittää kevään vaalisumaan asti sinnitellä.

    Mutta sitten itse aiheeseen. Kun Urho Kekkonen kautensa lopulla kävi läpi puheitaan, kirjoituksiaan ja muistelmiaan suunnitteilla olevaa Tamminiemi-teosta varten, hänen mieleensä tuli aihe toisesta kirjasta. Puheitaan ja kirjoituksiaan tutkiessaan presidentti pysähtyi usein niiden ajatusten kohdalle, jotka eivät olleet niinkään poliittisia kuin yksityisiä. Ajatusten, jotka heijastelivat Kekkosen aatemaailmaa ja ajatuksia pikemminkin kanssaihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä kuin tasavallan päämiehenä ja ulkopoliittisena johtajana. Niissä tarkasteltiin Suomea ja suomalaisia sisältäpäin. Näiden ajatusten pohtiminen, uudelleen kirjoittaminen ja kokoaminen samojen kansien väliin kiinnosti.
   Kekkosen kauden jälkeen Maarit Tyrkkö ja Juhani Suomi palasivat aiheeseen. He kokosivat yhteen niitä Kekkosen mietteitä, jotka liittyvät Suomeen, suomalaisiin, suomalaiseen elämäntapaan - kaikkeen siihen, mikä oli Kekkoselle tärkeää suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä ja vaikuttajana. Ja vuonna 1983 työn tuloksena ilmestyi kirjoituskokoelma Vastavirtaan.

   Kekkonen näki suomalaisille olevan luonteenomaista, osittain maan avaruuden ja harvan asutuksen johdosta, pyrkimys elää erossa naapureistaan omaa elämäänsä ja pysyä syrjässä suuren maailman kiistoista. Elämä täällä suomalaismetsissä on aina ollut sellaista, että "oma pää pidetään vaikka perkele".
   Olihan se Kekkosenkin mielestä kunnioitettavaa, omalla tavallaan, jos mies tekee hamaan elämänsä iltaan saakka jokasunnuntaisella kirkkomatkallaan kymmenen virstan mutkan, kun ei halua kulkea maantietäkään naapurinsa maiden läpi, koska oli tämän kanssa joutunut sanaharkassa alakynteen joskus nuoruusvuosinaan. Ja karaktääriähän se tietenkin kuvastaa, jos mies, joka on kiinteästi ajanut tapahtumien myöhemmän kehityksen valossa vääräksi ja maalle turmiolliseksi osoittautunutta politiikkaa, seisoo lujana kuin vaskipatsas kannallaan, ja vaatii, että kansa liioin ei saa tunnustaa vahinkoa, vaan sen tulee seistä väärällä puolella "vaikka taivas kaatuisi päälle".
   Sotavuosina vimmatusti levinneestä epämieluisten tosiasioiden kieltämismaniasta huolimatta Suomen kansa tavallisesti ajattelee terveesti ja realistisesti. Kekkonen luotti siihen, että kun kansamme eteen asetetaan ylipääsemättömät faktat, kansa osaa kyllä tehdä oikeat johtopäätökset, vaikka ne olisivat odottamattomat ja yllättävät, ja sitten määrätietoisesti työskennellä hyväksyttyjen suuntaviivojen mukaan.
   Kekkonen halusi maahamme kansalaissovinnon, huolimatta siitä, että se on vaikea tehtävä. Vaikka se ei ehkä edellytäkään henkensä riskeeraamista, rohkeutta se silti vaatii. Sitä vastassa kun ovat ennakkoluulojen korkeat muurit sekä ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.
   Suomalaisen sisäpolitiikan Kekkonen näki olevan paljon suuremmassa määrin kuin esim. muissa Pohjoismaissa tunnepohjaisiin reaktioihin perustuvaa. Ja tämähän on luonnollisesti tehnyt vaikeaksi asiapohjalla tapahtuvat mielipiteidenvaihdot ja sitä kautta mahdollisesti luotavissa olevan yhteistyön. Kekkosen mukaan juuri politiikkamme tunneperäinen luonne on synnyttänyt korkeita raja-aitoja, joiden yli on ollut vaikea luoda kansallista solidariteettia.

   Kekkosen mukaan on paljon voitettu, jos tunnustetaan, että tämän päivän suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvat myös syrjäseutujen puute, työttömyys, asunnottomuus, maastamuutto, vanhusten olojen epäkohdat ja monet muut epäkohdat. Vasta, jos tämä avoimesti ja nöyrin mielin tunnustetaan, syntyy tahto epäoikeudenmukaisuuden poistamiseen ja korjaamiseen uudistusten tieltä.

   Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Kekkonen edellyttää pidettävän huoli siitä, että tasavertaisuuden periaate toteutuu myös silloin, kun kyse on kansalaisen oikeudesta saada yhteiskunnalta palveluksia ja tämän velvollisuudesta maksaa niistä - asuinpaikkakuntaan katsomatta.
   Sivistyksellisen demokratian kannalta on yleisten koulutusmahdollisuuksien tasainen jakautuminen  jo sinänsäkin tärkeä tavoite. Alueelliset epäkohdat merkitsevät nykyisin jo enemmän kuin varallisuustaso.
   Eriarvoisuus koulutusmahdollisuuksissa aiheuttaa henkisten lahjojen tuhlausta. Kainuun köyhällä tulee olla oikeasti samat mahdollisuudet lastensa kouluttamiseen kuin Helsingin herralla.

   Kyllähän Kekkonen näki jo varhain, kuinka kirjoitettiin ja puhuttiin kauniisti Pohjois-Suomen puolesta. Kuten että se ei ole enää siirtomaa, se on aarreaittamme. Eläköön Pohjois-Suomi ja sen sitkeä väestö! Terveisiä sinne pohjoiseen oli kyllä tapana lähettää.
   Kekkonen halusi lopettaa tuollaisen. Terveisten lähettämisen. Rahaa ja yrittämistä sinne pohjoiseen täytyy saada.
   Me puhumme niin kauniisti vähäväkisen korven miehen saattamisesta tasa-arvoiseen asemaan muiden kanssa, mutta kun se pitäisi lainsäädännössä toteuttaa, silloin ei seistä köyhän asian takana.

   Kekkonen näki myös, kuinka pienikin suomalainen uudisasutus katkaisi karussa maastossa saamelaisen normaalin ja luonnon kanssa sopusoinnussa olevan elämänmenon. Maatalous Lapissa on luonnotonta ja keinotekoista - paitsi kansanedustajien ja asutusviranomaisten mielestä.  Saamelaisilta on hyvä viedä, kun näillä ei ole oikeudessa huudettuja maakirjoja ikivanhoihin nautintamaihinsa. Valtio - siis virkamies - on siellä herra.
   Lappi ja omankielinen saamelaiskulttuuri on potenut jo pitkään kuolemantautia. Vuosisatainen myrkytystilanne jatkuu.

   Korvenraivaajan raivaamia peltoja paketoitiin. Surullisia heittopeltoja. Mutta oltiin kuitenkin iloisia, jos saatiin satatuhatta hehtaaria vuodessa peltoa heittomaaksi.
   Mutta mitäköhän siitä oli tulossa? Kekkonen kysyi Korvenraivaajalta, oliko tämä vain horroksessa herätäkseen uudelleen kuokkaa käyttämään, jos leivästä hätä tulee.
   Mutta levätköön Korvenraivaaja leppoisassa horroksessa. Ellemme häntä tarvitse, emme tule herättämään.
   Mutta jos tarvitsemme, "niin kyllä kuulet parkuvan koputuksen arkkusi kanteen".

   Me ihmiset arvioimme asioita eri tavalla. Meillä on oma tärkeysjärjestyksemme asioille, ja väärä arviointi johtaa helposti siihen, että lujanakin pidetty ketju pettää siksi, että siellä on heikko rengas, jota ketjun rakentajat eivät ole osanneet arvata olevan olemassakaan.
   Myös meidän oma yhteiskuntaamme Kekkonen kuvasi ketjuksi. Ketjuksi, jonka olemassaolo riippuu sen heikoimmasta lenkistä. Eikä meidän pidä silloinkaan, kun olot vaikuttavat suhteellisen hyviltä ja tulevaisuus suhteellisen varmalta, kuvitella, ettei meillä myös heikkoa lenkkiä olisi.

   Kekkosen kaudella Suomella oli maan aseman vuoksi sillanrakentajan osa idän ja lännen välillä. Kekkonen ei tarkoittanut tällä sitä, että meidän tulisi tyrkyttäytyä sovinnonhierojaksi suurten riitoihin. Pikemminkin sillan rakentaminen tarkoittaa henkistä asennetta, uskollista pitäytymistä omaan osaan, omaan perinteeseen, omaan uskoon, sekä naapuruutta laajemman yhteistoiminnan suosimista tältä pohjalta.

   Mikä on ulkopolitiikassa idealistin ja realistin ero? Kekkosen mukaan se kulminoituu suhtautumisessa moraalin asemaan ja merkitykseen kansainvälisessä politiikassa.
   Idealisti katsoo, että valtioiden välisissä suhteissa pitää noudattaa samoja moraalisääntöjä, jotka ovat vallitsevina yksityisten ihmisten kesken, ts. valtiot eivät saa tehdä voimaansa oikeudeksi kansainvälisessä elämässä. Realistin käsitys taas on, että moraalilla ei kansainvälisessä politiikassa ole mitään osaa, vaan että siinä määrää voima, joka siten käy ennen oikeutta.
  Olipa kansainvälisen oikeuden omaksumien säännösten tosiasiallinen valta suurempi tai pienempi, joka tapauksessa on lähdettävä siitä, että jokainen valtio noudattaa politiikkaa, jonka päämääränä on valtion oma etu ja joka kunnioittaa kansainvälisen oikeuden säännöksiä vain niin pitkälle kuin katsoo sen oman etunsa kannalta hyödylliseksi.

   1930-luvulla poliittista ilmapiiriä seuratessaan Kekkonen oli tullut siihen johtopäätökseen, että Suomi olisi jo Mäntsälän kapinan ja talonpoikaismarssin aikana ollut kypsä demokratianvastaiselle valtiokaappaukselle. Mutta onneksemme siltä puuttui kiinteä johtoryhmä ja sen keulakuvaksi nostama Johtaja.
   Kekkosen mukaan Vihtori Kosola oli poliittisesti luku- ja kirjoitustaidoton, viinaan kallistuva, johtajaominaisuuksia vailla oleva, paremman puutteessa kärkihahmoksi kopattu talonpoika. Sillä talonpoika sen Suomessa piti olla, "Jumalan valitsema kansanjohtaja".
   Kekkonen arvelee Kosolan olleen hyvä voima nuorisoseuransa näytelmäkerhossa. Ja kehottaa katsomaan sitä valokuvaa, mitä aikoinaan levitettiin kautta Suomen ja missä Kosola talonpoikaismarssin aikana Suurkirkon rappusilla pitämänsä puheen jälkeen nostaa oikean kätensä taivasta kohti. Ei tuollainen asento aivan amatööriltä synny.

   Kekkosen mukaan kansanvalta ei toimi, jos omaperäinen kriittinen ajattelu ei pääse kansalaisten keskuudessa vallitsevaksi, vaan vallitsevat tottumukset ja yleisen mielipiteen paine antavat sisällön ihmisten maailmakatsomukselle. Silloinhan ei voi puhua kansan tahdosta, vaan kyseessä on kansasta heijastuva kaiku sanomasta, minkä on laskenut liikkeelle vallan ja vaikuttamisen kanavia hallussaan pitävä vähäinen eliittiryhmä.

   Hallitusmuoto on sallinut aikojen vaihtelun mukaan presidentille olosuhteisiin ja henkilöön sopivan vallankäytön. Ulkoisten ja sisäisten vaikeuksien aikana, jos presidentissä on voimaa, hän voi johtaa maata, vaikka hallitusvalta on tehoton. Jos taas maalla on vahva hallitus ja hallitseva pääministeri, presidentin tehtävä voidaan rajoittaa. Tuolloin Kekkosen mielestä tehtävä olisi rajoitettava "representatiivisen figuurin" sinänsä arvokkaaseen rooliin. Silloin toteutuisi myös K.J. Ståhlbergin määritelmä tasavallan presidentistä puolueettomana erotuomarina.
   Kekkosen mielestä ideaalinen olotila yhdelle presidentille olisi, että vaalien jälkeen tämä nimittäisi puolueiden sovinnon perusteella enemmistöhallituksen, joka istuisi seuraaviin vaaleihin, kävisi joka perjantai valtioneuvostossa hyväksymässä tehdyt esitykset ehdotusten mukaan, avaisi maatalousnäyttelyjä, messuja ym. sekä olisi saapuvilla valtakunnallisten  tai maakunnallisten juhlien avajaisissa, tekisi jonkin edustusmatkan ulkomaille jne.
   Toisin sanoen, ideaalisissa oloissa presidentti olisi keulakuva, ehkä myös näkymätön reservivoima, joka ei ottaisi osaa poliittiseen elämään, koska muut sen maan eduksi hoitaisivat. Ja jos se noin olisi, auktoriteettikin säilyisi.
   Mutta Kekkosen valtakauden aikana olot eivät olleet sellaiset, että Kekkonen olisi voinut asioiden antaa mennä sillä tavoin. Eivät lähellekään.

   Kekkosen mukaan J.K. Paasikivi oli enemmän kuin kukaan toinen luomassa pohjaa maan rauhanomaiselle ulkopolitiikalle, mikä on ollut myös kaiken taloudellisen edistyksen edellytys. Paasikivellä oli vakaumus, minkä mukaan Suomen ja sen itäisen naapurimaan välillä ei järkevästi ajatellen ole sellaista todellisten etujen ristiriitaa, mikä estäisi hyvän ja luottamuksellisen yhteistyön syntymisen. Mutta Paasikvi ei ollut ulkopolitiikassaan yksipuolinen, vaan hän piti tärkeänä hyvien suhteiden säilymisenä läntiseen maailmaan. Erityisesti läheinen yhteistyö Pohjoismaiden kesken oli lähellä hänen sydäntään.
   Paasikivi ei loistanut ratkaisujensa nopeudella, päinvastoin hän uhrasi paljon aikaa ja perusteellista ajatustyötä päätöstensä valmistamiseen. Kekkosen mielestä on kuvaavaa, että Paasikivi piti kaikkein vaarallisimpina sellaisia virkamiehiä, joiden pöytä on aina puhdas papereista, ts. jotka hoitavat päivittäin kaikki heille tulleet asiat. Mutta kun Paasikivi oli saanut itselleen jonkin asian selvitetyksi, uskalsi hän omaksua tämän oikeaksi harkitsemansa mielipiteen kaikesta vastustuksesta piittaamatta, ja hänen kestävyytensä oman kantansa uupumattomassa esittämisessä ja läpiajamisessa "läheni suomalaisten kestävyysjuoksijoiden parhaita saavutuksia".
   Paasikiven tapa selvittää itselleen esille tullut kysymys ja valmistautua ratkaisemiseen oli varsin erikoislaatuinen. Hän mainitsi Kekkoselle usein, että hänellä oli tapana ajatella ääneen. Siitä johtui se, että Paasikivi saattoi samasta asiasta esittää muutaman päivän kuluessa mitä vastakkaisimpia mielipiteitä. Joskus saattoi käydä jopa niin, että vaikka hän oli jo kantansa määritellyt, hän esitti sitä kantaa vastaan jyrkkää kritiikkiä ja pakotti keskustelutoverinsa torjumaan noita arvostelevia lausuntoja. Mutta kun päätös oli tehty, hän seisoi sen takana, eikä vastustaja voinut esittää mitään vastaväitettä, mitä Paasikivi itse ei olisi aiemmin miettinyt ja mihin hänellä sen vuoksi oli vastaus valmiina.
   Paasikivi oli tunnettu paitsi suuresta poliittisesta arvovallastaan myös suorasukaisista purkauksistaan, joiden kohteena saattoi toisinaan olla koko Suomen kansa. Niinpä kerrankin, tyytymättömänä kansalaisten valtiolliseen arvostelukykyyn, hän tokaisi: "Nämä suomalaiset, mitä he ovat aikaansaaneet? Asuivat aikoinaan puolta Venäjää. Mutta viitsivätkö he perustaa valtakuntaa? Eivät! Lähtivät ensimmäisen häiriön tullessa matkalle, purjehtivat Suomenlahden yli Suomeen, etsivät kauniin koivikon ja rakensivat sinne saunan."

   Kekkosen mielessä kävivät useammankin kerran J.V. Snellmanin sanat: "epäonnistuminen on historian tuomio". Henkilökohtaisesti Kekkonen ei pelännyt epäonnistumista - sehän on ollut monen maansa parasta tarkoittavan kansalaisen kohtalo vaiherikkaina aikoina, sellaiseen on jokaisen poliittisessa toiminnassa mukana olevan ollut pakko varautua.
   Kekkonen pelkäsi epäonnistumista Suomen kansan puolesta, koska oli sydämensä pohjasta ollut vakuuttunut, että jos meidän ei onnistu pysyä Paasikiven aloittamalla poliittisella linjalla, meitä odottavat raskaat kohtalot. Epäonnnistuminen siinä suhteessa ei olisi ollut vain historian tuomio vaan jo Kekkosen aikalaisten onnettomuus.

   Ehdottoman ihmistyypin vastakohtana Kekkonen näki sovittelevan, suvaitsevan ihmisen, joka näkee myönteisiä puolia myös niissä ihmisissä, jotka eivät ajattele asioista samalla tavoin kuin hän. Nämä sovittelevat ovat neuvottelujen ja kompromissien ihmisiä, jotka näkevät vastustajienkin mielipiteissä sen verran hyväksyttävää, että katsovat sovittelun olevan omiaan edistämään yhteistä hyvää. Sen vuoksi he ovat valmiit tinkimään omista käsityksistään yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.
   Tällaisesta sovittelevasta tyypistä helposti saadaan, ja mielellään annetaan, sellainen kuva, että hän on luonteeton kaupankävijä, valmis myymään oman etunsa vuoksi vaikka oman äitinsä. Ja kyllähän monenlaisia kompromissaajia täällä onkin hiihdellyt. Mutta koko vapaamielisyys, mistä vuosikymmenten mittaan kaikkialla on niin paljon puhuttu, rakentuu sellaiselle moraaliskäytännölliselle periaatteelle, että koko totuus, ja nimenomaan yhteiskunnallinen totuus, ei koskaan ole yhden ainoa valitun monpoli, vaan totuus syntyy yhteensovittelujen ja neuvottelujen tuloksena, mikä periaate on pohjana mm. suhteelliselle vaalitavalle ja vapaalle kansanedustukselle. Aristoteles oli Kekkosen mielestä pitkälti oikeassa väittäessään hyveen olevan aina kahden pahan välinen kultainen keskitie.

   Devalvaatiosta Kekkonen ajatteli, että se tarkoittaa uutta omaisuuden ja tulojen jakoa, siten, että uusi jako todennäköisesti vahvistaa ainakin aluksi sitä tendenssiä, mistä on totuttu käyttämään sanontaa "rikkaat tulevat rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi". Eli kuka devalvaation maksaa - no ensi kädessä palkannauttijahan se.
   Devalvaatioon kuuluu, että se suoritetaan odottamatta ja salaisesti valmistellen. Jos siinä ei onnistuta, on hanke surkeasti epäonnistunut jo syntyessään. Devalvaatio on niin poikkeuksellinen toimenpide, että siitä päättävien on kirkkain silmin valehdeltava, jos niin onnettomasti käy, että heidän on pakko vastata asiaa koskevaan kysymykseen. Kieltämättä kiero asema, mutta Kekkosen mukaan valhe on noissa oloissa valtakunnallinen välttämättömyys.   

   Ja lopuksi pari sanaa huumorin merkityksestä. Kekkosen mukaan huumori antaa sisältöä sitä ymmärtävän yksityisen ihmisen elämälle ja virkistystä tämän ympäristölle, mutta valtiomiehen huumorintajulla on merkitystä koko yhteiskunnalle, sillä tämä heijastaa omaa katsantotapaansa koko kansaan. Varsinkin vaikeina aikoina, jolloin alakuloisuus ja suoranainen pessimismi uhkaavat painaa kansalaisten yrittämisen tahdon ja kestämisen uskon maahan, on huumoria käyttävä valtiollinen johtaja todellinen aarre kansalleen.
   Pakinanteossa Kekkosta viehätti se, että hyvä pakina on aina ajankohtainen, vaikka se kertoisi tuhat vuotta vanhoista asioista. Pakinoitsijan täytyy noukkia menneestä ajasta, mutta erityisesti nykyhetkestä, verrattomia tapahtumia ja naurettavia kannanottoja. Pakinoitsijalla tulee olla sormi ajan valtimolla. On kyettävä käsittelemään maailmanpoliittisesti tärkeitä kysymyksiä, toki mieluummin niin, että nuo jalot aatokset vedetään lattiatasolle, missä ne ovat helposti laajan yleisön arvioitavissa ja arvosteltavissa.
   Pakinoiden tarkoitus on vaikuttaa. Se ottaa opikseen, joka asian älyää.

   Vastavirtaan on kirjoituskokoelma, johon on Urho Kekkoselta otettu punnittuja ajatuksia, lyhyttä ja ytimekästä ilmaisua, sekä teräviä mielipiteitä ja huomioita eri vuosikymmeniltä. Tekstit on jaoteltu teemoittain, joten myös kirjoittajan ajatusmaailma hahmottuu selkeästi eri aihepiirien osalta. Paitsi elämäkertojen ja tutkimuskirjallisuuden kautta, myös tämän tyyppisten kokoelmien kautta piirtyy jotain oleellista kohteesta, tässä tapauksessa usein vastavirtaan kulkevasta päämiehestä.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 29.10.

Urho Kekkonen sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet 1945 - 1980.

Kuukauden Keskustalainen
Seppo Keränen: Moskovan tiellä