Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Kesksutalainen
Kalervo Siikala: Tulinummi Valkeaviita
Gummerus 2002
226 sivua


   Journalisti ja kulttuuripoliitikko Kalervo Siikala (1932 - 2009) muistelee teoksessaan Tulinummi Valkeaviita elämäänsä runolliseen ja aforistiseen tyyliin, jakaen kirjan useampaan erityyliseen osioon. Niinpä joissain kirjastoissa teos onkin luokiteltu elämäkertoihin, joissain kaunokirjallisuudeksi. Käydään nyt tässä tiivistelmässä läpi varsinainen elämäkertaosuus, joka sekin on värikästä sekä toisinaan melko lyyristä ja aforistista tekstiä.

   Toisen maailmansodan aikana myös rintamalinjojen takana seurattiin sotaa, koululaisillakin olivat koulunsa seinällä tärkeimpien sotanäyttämöiden kartat. Rintamalinjat merkittiin nuppineuloin ja eri värisin villalangoin. Niitä siirreltiin sen mukaan kuin saatiin sanomia sodankäynnin kulusta.
   Minkä Siikala toisessa maailmansodassa oppi, sen hän Korean sodassa hyödynsi. Kun kesätoimittajan työhön kuului purkaa sotauutisia sanelukoneesta, oli helpompi tunnistaa paikannimet, kun oli kartta siinä vieressä.

   Keväällä 1944 alkoi näyttää siltä, että Saksa tulee häviämään sodan. Tämä heräsi mahdollisuutena - tai näkökannasta riippuen uhkana - Stalingradin jälkeen vuonna 1943 ja varmistui Normandian maininnousussa kesäkuussa 1944. Siitä kuultiin ensimmäisen kerran BBC´n suomenkielisessä uutislähetyksessä. Lähetykset olivat alkaneet, kun Iso-Britannia oli julistanut sodan Suomelle itsenäisyyspäivänä 1941.
   Siikala kuuli myöhemmin Lasse Lehtiseltä Lontoossa, missä tämä tuolloin toimi diplomaattina, että Suomen itärintamalla tapaus olisi herättänyt tavattoman partakoneterien ja vaahdokkeen ynnä saippuan kysynnän. Pitihän sitä siistiytyä, kun päästäisiin tappelemaan gentlemannien kanssa.
   Savolainen siinä oli siirtänyt vastuuta kuulijalleen, mutta jäihän juttu ainakin mieleen. Siikala kirjoitti sittemmin saman jutun pääministeri Esko Ahon puheeseen, jonka tämä piti Suomen Lontoon-instituutin avajaisissa.
   Brittein saarillahan pitää puheessa olla aina pari vitsiä. Paitsi hautajaisissa kuulemma riittää yksi.

   Siikala kiinnostui jo nuorena ranskan kielestä. Hän onnistui löytämään 1920-luvun keskustelusanakirjan, joka oli suunnattu matkailijoille. Sen avulla Siikalasta ei ranskan puhujaa tullut.
   Mutta idea jäi itämään. Lyseo tarjosi vapaaehtoista lyhyttä ranskaa, opettajana Sartren kääntäjänäkin (mm. Kuninkaallinen portto) tunnettu Toini Kaukonen. Joka pian osoittautui yhtä pirulliseksi kuin opettamansa kielikin.
   Mutta tuli opiskeltua. Ja pitihän sitä sitten päästä käytännössäkin kokeilemaan.
   Siikala sitten tutustui eversti evp. Arvi Pajusen poikiin. Veikko Pajunen oli ikätoveri ja lähdössä Ranskaan. Siikala lyöttäytyi kimppaan.

   Pariisi oli ehjä, rikas ja kaunis. Sivistynyt suuri kaupunki. Kuin taivaan valkeus maailmansodan loputtoman pitkien, pimeiden ja köyhien vuosien jälkeen.
   Siikala onnistui toteuttamaan haaveensa nähdä Pallohuoneessa silloin säilytetty kokoelma impressionistien maalauksia. Hän myös kävi ensimmäisen kerran elämässään oopperassa. Näytelmät ja operetit olivatkin jo tulleet tutuiksi Kemin kaupunginteatterissa, jonka johtokunnassa vaikuttivat sekä isä että Lauri-setä.

   Kun Siikala kirjoittautui Helsingin yliopistoon syksyllä 1952, hän oli varhaiskypsä, nokkava ja näsäviisas. Olihan hänellä jo kesätoimittajan ja toimitusshteerin taitoja. Muutenkaan lehtimiehen hommassa minkään sortin maisteri tarvinnut olla.
   Ainakaan kukaan Siikalan tuntemista erinomaisista journalisteista ei ollut. Yleinen käsitys ammattikunnan piirissä oli, ettei kirjoittamista voinut opiskella muuten kuin kirjoittamalla.

   Lehtimiesisä kuitnekin katsoi, että jonkinlainen yliopistotutkinto olisi hyödyksi, vaikka sitten kuinka vähäpätöinen. Hän vetosi Uuno Hannulaan, Peräpohjolan suureen lehtimieheen, joka oli suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ollessaan 1930-luvulla kansanedustajana. Hannula katsoi, että sanomalehden toimittajan ura oli maailman paras, edellyttäen, että sen ymmärsi ajoissa jättää.
   Hannula itse ymmärsi. Hänestä tuli opetusministeri ja maaherra.

   Siikalaa kiinnosti päästä perehtymään politiikkaan ja kansainvälisten suhteiden teoriaan. Hän opiskeli realismia eli valtio-oppia, ja idealismia eli kansainvälistä oikeutta.
   Pian kävi ilmi, että Siikalan yliopistoon kohdistamat epäilyt olivat valitettavan perusteltuja. Luennot olivat usein huonosti valmisteltuja ja esitettyjä, oppikirjat pakkopullaa, tentit jonninjoutavuuksien ruotimista.  
   Sosiologiassa Siikala törmäsi nousussa olleeseen behaviorismiin ja tilastolliseen menetelmään. Jotka vaikuttivat sietämättömiltä.

   Erityisen vaativaa opiskelu ei Siikalalle ollut. Hän myös pääsi toimittajaksi Ylioppilaslehteen, missä hän käytti nimimerkkejä Vox ja Risukarhi.
   Siikala kirjoitti ulkopoliittisia katsauksia suuriin maakuntalehtiin, yliopistolliset harjoitusaineet ja vastaavat hän muokkasi artikkeleiksi sekä myi ne aikakauslehtiin. Hän kokikin eläneensä melko mukavasti ilman stipendiä ja opintolainaa.

   Ylioppilaselämän pyörteissä Kalervo tutustui somaan filosofian ylioppilaaseen Iiris Arajokeen, joka lopulta suostui - tosin Kalervon mielestä kohtuuttoman pitkän harkinnan jälkeen - kosintaan. Käpylän seurakunnan rovasti Urho Siro vihki parin, kun morsian oli 21 ja sulhanen 22 vuoden ikäinen.

   Valmistuttuaan ja auskultoituaan Iiris teki elämäntyönsä äidinkielen opettajana helsinkiläisissä kouluissa ja kasvatti paitsi kolme reipasta tytärtä, myös miestään. Iiris oli opettaja kolmannessa polvessa, ja tyttäristäkin yksi jatkoi esiäitien ammattia biologian ja maantiedon opettajana.

   Yliopisto-opinnot koituivat Siikalalle kohtalokkaiksi, juuri kuten Hannula oli ennustanut. Siikala joutui valtionhallintoon ja vähän politiikkaankin. Suunniteltu päätoimi jäi sivutoimeksi ja harrastukseksi.

   Ne ikätoverit, jotka kävivät yliopistossa vain kääntymässä ja toteuttivat kirjoittajan kutsumuksensa kokonaisena elämäntyönä, käsittivät ajoissa, että yliopisto vaatii ensisijaisesti näytön nöyryydestä. Nerous, jonka taakkaa nämä katsoivat kantavansa, kelpaa sille huonosti.
   Pekka Lounela, Siikalan runoilijaveli jo Mikkelin teinipäivien ajalta 1940-luvun lopulta, teki mitä oli aikonutkin. Jouko Tyyriin Siikala tutustui Ylioppilaslehdessä, tämä antoi monia hyviä neuvoja kirjallisista piireistä. Kun Tyyri myöhemmin toimi kulttuuriministerinä, Siikala sai puolestaan avustaa tätä neuvonantajana sekä päätösten valmistelijana ja toimeenpanijana.   

   Yleisesti oli aikoinaan, ja on ehkä vieläkin joidenkin tiedossa, että Erkki Raatikaisella ei ollut kelloa eikä kalenteria. Tai jos oli, hyvin mies ne piilossa piti. Ei tainnut olla salkkuakaan.
   Mutta eihän Raatikainen sellaisia kapineita tarvinnut, teräväpäinen ja hyvämuistinen mies. Joutavia kapistuksia kanniskella viitsinyt.

   Suomen Television alkuaikoina Raatikainen, alun perin radio- ja lehtimies, BBC´n suomenkielisessä toimituksessa Lontoossa kannuksensa hankkinut, alkoi pyörittää kansainvälisen elämän ja politiikan tapauksia kommentoivaa Maailmannäyttämöllä -ohjelmaa. Hän kokosi ympärilleen pienehkön piirin alaa harrastavia journalisteja. Mukana olivat usein Esa Arra, Olavi laine, Knud Möller, Pasi Rutanen jne. Ja myös Kalervo Siikala oli ahkera avustaja.
   Istuivat Pasilan Ilmalan vanhassa studiossa ja alkoivat esittää katsauksia ja mielipiteitä, kun pääkuuluttaja, entinen Miss Suomi Teija Sopanen huusi: "Sätkät pois pojat. Ankat lentää!"
   Ankat olivat tyyliteltyjä joutsenia, joiden kuvio muodosti Suomen Televisioon tunnuskuvan. Lähetys oli suora. Siinähän saattoi niin ollen päästää suustaan milalisia sammakoita tahansa, niitä kukaan sensuroida ehtinyt.
   Siikala muisteli sanoneensa lokakuussa 1964, kun tuli tieto Neuvostoliiton päämiehen Nikita Hruštšovin erosta ja sen syitä arvailtiin, että ukkohan sai ilmiselvästi potkut. Agence France Pressen Helsingin kirjeenvaihtaja välitti tämän hämmästyttävän mielipiteen Pariisiin ja olihan se siellä jonkin lehden etusivullakin: "Asioista perillä oleva lähde Helsingissä on sitä mieltä, että..."
   Eihän Siikala siitä sen enempää tiennyt, päätteli vain. Kuka sen maan päällikkö oli koskaan vapaaehtoisesti eronnut?

   Keikkatyö radiossa ja televisiossa johti Siikalan sitten Ville Zilliacuksen kutsusta Ylen tv 1´ksi nimetyn Suomen Television apulaisohjelmapäälliköksi ja Zilliacuksen sijaiseksi sinä aikana kun tämä teki Yleisradion tulevaisuudensuunnitelmia.
   Siikala ei oikein viihtynyt Pasilassa. Liikaa kokouksia, liikaa väkeä. Televisio on raskas ja tekninen aselaji.
   Siikala muisteli ainoaksi saavutuksekseen Yleisradiossa jääneen, että lopetti mielestään typerän amerikkalaisen saippuaoopperan, jota Yle esitti nimellä Pikkukaupungissa tapahtuu, ja osti tilalle Me hirviöt. Mutta tämäkin saavutus oli lyhytaikainen.
   Mainos-TV osti kyseisen Ylen hylkäämän saippuaoopperan ja siitä tuli valtava menestys nimellä Peyton Place. Monstereiden tuotanto puolestaan loppui menekin puutteeseen.

   Television valtakausi ja lupamaksujen hyöky olivat vasta alkamassa. Piti olla säästäväinen. Johtokunta oli asettanut tiukat rajat lähetysajalle. Jokaiselle minuutille tuli hintaa. Rajoista oli kuitenkin hankala pitää kiinni, kun eri toimituksilla ja tuotantoyksiköillä oli kova ambitio ja paljon tavaraa lähetettäväksi.
   Se hankalin tapaus oli urheilutoimituksen Anssi Kukkonen. Hänellä oli tapana perjantaisin työajan loppuessa lähestyä joko Siikalaa tai Zilliacusta, kumpi sattui olemaan paikalla, sekä vaatia rahaa ja lähetysaikaa milloin millekin urheilutapahtumalle tai ottelulle.
   Kukkonen sai Siikalan mielestä yhtiön talouden kannalta liiankin usein erävoiton sitkeällä jankkaamisella. Tosin Siikala myöntää, että pitkällä aikavälillä Kukkonen oli oikeassa. Todennäköisesti tv-urheilu oli suurimpia syitä tuon median nopeaan leviämiseen. Enempää Siikala kuin Zilliacuskaan eivät ymmärtäneet urheilusta, eivätkä sen puoleen myöskään viihteestä.

   Siikala tunsi olevansa väärässä köökissä varsinkin silloin kun hänen ystävänsä Ralf Friberg sai näppeihinsä ainoan Siikalaa kiinnostavan yksikön, tv-uutiset. Kun tilaisuus siirtyä muihin töihin parin vuoden jälkeen avautui, Siikala tarttui siihen.
   Opetusministeriössä oli tekeillä perusteellinen hallintouudistus. Sen arkkitehti Esko Rekola ja minsteriön kansliapäällikkö Heikki Hosia, jonka Siikala tunsi sekä Suomen Unesco-toimikunnasta että V.J. Sukselaisen hallituksesta, missä tämä oli opetusministerinä, tiedustelivat, tulisiko Siikala perustettavan kansainvälisten asiain päälliköksi ensin saneeraamaan ja sitten kehittämään ministeriön ja hallinnonalan kansainvälisiä suhteita ja ohjelmia. Siikala kysyi, paljonko siellä maksettiin, ja kun vastaus tyydytti, hän suostui.
   Siikalalla oli vielä vanhasta muistista jonkinlainen kuva opetusministeriöstä. Uninen tunnelma, hehtaarin kokoiset työhuoneet. Yksikin korkea virkamies, hallintoneuvos Ragnar Meinander, näytti pääasiassa vain siirtelevän piippua suupielestä toiseen. Kylle se Siikalalle kävisi, jäisihän siinä vielä aikaa kirjoittamisellekin.
   Edellinen kansliapäällikkö, hallitusneuvos Arvo Salminen, vaikutti aikoinaan varsin kiireettömältä. Hän valitti, kuinka hänen hoitoonsa oli joutunut kolme Suomen kehnointa yritystä: opetusministeriö, Kansallinen Kokoomus ja suomalainen ooppera.
   Mutta pian nimittämisen jälkeen Siikala joutui huomaamaan, että hänen idyllinen kuvansa opetusministeriöstä ei pitänyt paikkaansa. Ensin alkoi opiskelija- ja nuorisovallankumous, ja sitten ministereiksi tuli sellaisia hahmoja kuin Ulf Sundqvist ja Paavo Väyrynen. Yhtä hyvin sisäpolitiikan kuin suurpolitiikan ideologisen kamppailun päänäyttämöiden joukkoon nousivat koulu, yliopisto, taide, tiede ja viestintä.
   Ei Siikala sittenkään helpoille päiville päässyt.

   Siikalan seuraajaksi televisiossa nimitettiin Erkki Raatikainen. Sopivat, että olisivat viikon verran yhteydessä vahdinvaihtoa varten.
   Raatikainen oli ensin kuunteluoppilaana, kun Siikala hoiti tointa. Sitten Raatikainen istuutui kirjoituspöydän ääreen ja Siikala siirtyi sohvalle, siltä varalta, että Raatikaisella olisi jotain kysyttävää.
   Puhelin soi. Raatikainen ei reagoinut. Siikala huomautti, että Raatikainen oli nyt vastuussa ja tämän tuli vastata.
   Raatikainen ei vastannut. Sanoi vain havainneensa, että jos uudessa työpaikassa vastaa puhelimeen, siihen saa vastata loppuikänsä. Mutta jos antaa vain soida, kyllä se muutamassa päivässä hiljenee.
   Raatikaisen periaatteilla pääsi pitkälle. Ilman kelloa, kalenteria tai salkkua. Sosialidemokraattien puoluesihteeriksi ja sittemmin Yleisradion pääjohtajaksi saakka.

   Siikala oli äidin puolelta Kososten sukua. Sukuseuran julkaisemassa Kososten sukukirjassa (1986), jonka on kirjoittanut filosofian tohtori Pekka Lilja, johdetaan tämän savokarjalaisen suvun nimi kuuluisasta novgorodilaisesta sotapäälliköstä Vasili Kosoista, joka piiritti 1400-luvulla Savonlinnaa.
   Paikalla olleet sukuseuran jäsenet eivät pitäneet teoriasta. Kustaa Vilkunalta oli hankittu kirjallinen lausunto suvun supisuomalaisuudesta. Sen mukaan Kosonen tulee sanasta koso, kosolti.
   Onhan se nyt paljon parempi, olletikin kun suku on ylipäätään riittävissä varoissa. Kosoi puolestaan tarkoittaa kierosilmää.

   Kalervon isä Veli Siikala syntyi Padasjoella opettaja Matti Siikalan ja tämän puolison Anna-Elisabetin perheen kuopuksena vuoden 1905 syyskuussa. Padasjoella opettajaperhe asui Jokioisten koululla. Opettajan palkkaukseen kuului luontaisetuna tynnyrinala peltoa, lehmän laidun ja lehmän heinät. Pidettiin myös sikaa, lampaita, kanoja ja mehiläisiä. Kalastus sekä Päijänteessä että Kirkkojärvessä oli tuottoisaa.
   Yhdistys- ja seuraelämä oli vilkasta. Matti Siikala perusti Padasjoen nuorisoseuran. Siellä näyteltiin ahkerasti. Kahdesta Matin pojantyttärestä, Kaijasta ja Ritvasta, tuli teatteriohjaajia.
   Matti oli mukana perustamassa Padasjoen Säästöpankkia ja toimi opettajantoimen ohella sen kamreerina. Hän oli osuuskaupan johtokunnan jäsen ja hänellä oli jonkin aikaa kirjakauppakin.

   Matti Siikala oli poliittiselta kannaltaan nuorsuomalainen. Hän tilasi Helsingin Sanomia, mikä antoi pitäjän vanhoillisille aiheen epäillä, että opettaja Siikala olisi kommunisti. Saattoi siihen antaa aiheen myös Karl Fieandtin ja Matin esitys, että kunnan kustannuksella annettaisiin kaikki välineet ja oppikirjat ilmaiseksi jokaiselle oppilaalle varallisuuteen ja säätyyn katsomatta. Se oli siihen aikaan ennen kuulumatonta.

   Aikanaan kemiläistynyt Veli Siikala innostui toimittajan työstä ja aikoi suorittaa lehtimiestutkinnon. Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Hannula ihmetteli, miksi toinen menisi velkaa tekemään, kun näkyi jo pystyvän toimittajan työhön. Pohjolan Sanomat tarjosi vakinaista toimittajan paikkaa.
   Veli Siikalasta tuli lokakuussa 1928 Pohjolan Sanomien toimitusharjoittelija ja sitten toimittaja. Kun hän syyskuussa 1972 jäi 67-vuotiaana eläkkeelle, hän tuli olleeksi saman lehden palveluksessa 44 vuotta.
   Pohjolan Sanomat oli perustettu vuonna 1915 Tornion laakso -lehden jatkajaksi ja se oli alun perin puolueeton. Silloin 24-vuotias ylioppilas Uuno Hannula oli valittu lehden ensimmäiseksi toimittajaksi. Vuonna 1919 maalaisliittolaiset ostivat lehden ja toimittaja tuli kaupan mukana.
   Ratkaisevana syynä puoluekannan muutokseen oli valtiomuototaistelu. Maalaisliitto ja Pohjolan Sanomat löysivät toisensa tasavallan puolustajina oikeistomonarkisteja vastaan. Lisäksi suomettarelaieen ja nuorsuomalaiseen leiriin jakautunut kaupunkilaisporvaristo oli kyllästynyt sanomalehtien kustantamisen jatkuviin kuluihin ja tappioihin.

   Eljas Rintalan tekemässä veteraanihaastattelussa Veli Siikala muisteli toimittajan uransa alkuaikoja: "Ensimmäinen uutinen, jonka kirjoitin, oli siitä kun Santeri Tervaharjun, erään tosi maalaisliittolaisen vanhan isännän hevonen tuolla Karjalahdella kaatui ojaan ja kuoli. Panin otsikoksi Hevonen päätti päivänsä ja silloin sain toimitussihteeriltä, taisi olla Arvo Alanne, tunnustuksen että sinäpä teit hyvän otsikon."
   Veli kertoi tulleensa Pohjolan Sanomiin poliittisesti jokseenkin vapaana. Ajan polttavan kielikysymyksenkin suhteen hän oli neutraali.
   Uuno Hannula oli vahva vaikuttaja. Jos Veli olisi kulkeutunut johonkin toiseen lehteen, olisi poliittinen kantakin saattanut olla toinen. Joka tapauksessa Pohjolan Sanomien mukana hänen maalaisliittolaisuutensa on syntynyt, jo ennen päätoimittajaksi tuloa, koska hän joutui työskentelemään maalaisliittolaisessa ympäristössä.

   Hallitukseen tultuaan Hannula jätti päätoimittajan vastuun ensin Reino Oikelmukselle ja tämän sairastuttua Veli Siikalalle. Se merkitsi myös jäsenyyttä Maalaisliiton lisätyssä keskushallituskessa ja uusien poliittisten yhteyksien avaamista.
   Maailmansodan aattona Veli oli vaimonsa kanssa valtion matka-apurahan turvin laajahkolla Euroopan kiertomatkalla. Ilkan haastattelussa 9.9.1939 Veli kertoi, kuinka kuuli Hitlerin puolenkymmentä julistusta, jotka kovaäänisistä kuuluttivat Englannin julistaneen sodan. Oli järkyttävää nähdä, kuinka sikäläinen yleisö otti tiedon vastaan. Useat naiset, varsinkin vanhemmat, joilla vielä edellisen maailmansodan kauhut olivat mielessä, itkivät. Kaikki olivat kuoleman vakavia. Veli näki, ettei Saksan kansa sotaa olisi halunnut.
   
   Syksyllä 1944 Hannula nimitettiin Lapin läänin maaherraksi. Veli puolestaan sai ottaa vastuun Pohjolan Sanomista. Hän asetti työnantajalle ehdon: hän hoitaisi poliittisen puolen, pääkirjoitukset ja poliittiset pakinat, mutta ei ottaisi vastuulleen uutispuolen töitä.
   Toimituksen organisaatio alkoi muotoutua nykyaikaiseen suuntaan: toimituspäällikkö, toimitussihteerit, uutispäällikkö, eri alojen (maatalous, urheilu) erikoistoimittajat.

   Veli piti kiinni itselleen vuonna 1944 asettamastaan tavoitteesta, että hän kirjoittaisi joka nymeroon pääkirjoituksen ja pakinan. Hänen pakinaotsikkonsa oli tien ohesta ja nimimerkkinsä Pietari, kalastaja-apostolin mukaan otettu.
   Kirjoitustyyli oli tarinoiva, monipolvinen, virkkeet melko pitkiä ja usein teonsana eli verbi lauseen lopussa. Suostuttelevaa poliittista diskurssia. Poliittinen isku annettiin siellä jossain niin ettei lukija aina sitä edes huomannut, mutta vaikuttamaanhan se jäi.
   Punaisen Kemin kommunistit olivat yhtä ahkeria Pietarin lukijoita kuin jokivarsien maalaisliittolaiset tai keskikaupungin porvarit. Siinä vaadittiin sovittelevaa keskustalinjaa. Veli ei suututtanut lukijoitaan, vaikka piti kiinni omista ja puolueensa kannoista.
   Veli jäi eläkkeelle vuonna 1972. Kalervon veli Tapio Siikala seurasi häntä Pohjolan Sanomien päätoimittajana.

   Veli Siikala jätti tämän maailman äitienpäivän aattoviikolla 1995 Kemin vanhainkotisäätiön palvelutalossa, missä hän asui pari viimeistä vuottaan. Vanhat rouvat olivat houkutelleet ihailemaansa päätoimittaja Siikalaa kuoroon laulamaan äitienpäiväjuhlassa. Siihen hän ei ollut suostunut.
   Hautajaisissa oli paljon väkeä. Perhe, sukua, työtovereita, Peräpohjolan jäyhiä maalaisliittolaisia, kaupungin merkkihenkilöitä. Monessa silmässä aidon kaipauksen kyynel.

   Kalervo lainaa Kjell Westöä: "Me haluamme niin kovasti olla välttämättömiä. Me kuvittelemme tekevämme syvän vaikutuksen muihin ihmisiin. Me kuvittelemme, että voimme jättää jälkiä paikkoihin, joissa olemme eläneet.
   Niin ei kuitenkaan ole. Jos onni on myötä, kourallinen ihmisiä muistaa meidät niin kauan kuin he ovat elossa. Jos meidät kohtaa vielä suurempi onni, he muistelevat meitä lämpimin tuntein, ilman katkeruutta."
   Ja Kalervo toteaa: Veli Siikala oli onnen poika.

   Kalervo Siikalan muistelmateos Tulinummi Valkeaviita on rönsyilevä kirja, joka vaihtaa tyylilajia ja tunnelmaa mennen tullen alusta loppuun. Mukana on niin absurdeja huomioita ja anekdootteja kuin kirjoittajan syviäkin tuntoja.

   Kalervo on omistanut teoksensa kuopuksensa Katariinan muistolle. Kiira kuoli kolmenkymmenen vuoden ikäisenä pitkäaikaisen sairauden murtamana.
   Kiira oli kolmannen polven journalisti. Hänen isoisänsä oli päätoimittaja Veli Siikala.

   Kalervo päättää kirjan virren 242 kolmanteen säkeistöön.

"Nyt maailman myrskyistä päässyt
on kätkössä turvallisessa.
Nyt nukkuu hän, vaan herää kerran
taas uutena kirkkaudessa."

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.1.2020

Romanian Moldaviassa elää hieman yli parinsadantuhannen ihmisen syrjitty vähemmistökansa, joista suuri osa puhuu edelleen äidinkielenään arkaaista unkarin kieltä. Entinen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa on tutustunut csángóunkarilaisiin kahdeksalla Romaniaan suuntautuneella matkallaan ja on toiminut näiden kulttuuristen ja kielellisten oikeuksien puolesta.

Kuukauden Keskustalainen
Tytti Isohookana-Asunmaa: Pieni tarina csángóista

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Nyt ei muuta kuin leppoisaa joulunodotusta, hyviä joulunpyhiä sekä onnea ja menestystä tulevalle vuodelle.

Vesa-Matti Loiri