Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkkosena
Karisto (paino), Kirjayhtymä 1984
255 sivua


Vuonna 1962 Mikkelin lyseo täytti 90 vuotta. Lokakuussa järjestettiin merkkipäivän kunniaksi juhla ja puhujaksi pyydettiin koulun entinen oppilas, tuolloin pääministerinä toiminut Ahti Karjalainen. Tuona vuonna oli kulunut 29 vuotta siitä kun hirvensalmelaisten Lydia ja Anshelm Karjalaisen nuorin lapsi, Ahti Kalle Samuli oli hiljaisena, ujon oloisena ja huomiota herättämättä saapunut Mikkelin lyseoon.
   Lasten lähettäminen oppikouluun ei vuonna 1933 ollut maaseudulla kovinkaan tavallista. Hirvensalmelta opintielle oli lähtenyt vain muutama. Ahti Karjalaiselle oppikouluun meno oli kuitenkin itsestään selvä asia. Hänen kolme vanhempaa sisarustaan Arvo, Saara ja Tekla olivat kaikki käyneet oppikoulua. Arvo ja Saara olivat jo käyneet keskikoulun, Tekla aloitti viidennen luokan. Totta kai Ahti meni yhteiskouluun.
   Sitä paitsi Ahti oli lukutoukka, joka kävi mielellään koulua.

   Taloudellinen asema määräsi Hirvensalmella ihmisten poliittisen kannan. Talolliset äänestivät Maalaisliittoa ja maaseudun muu väki pääasiassa sosialidemokraatteja. Pitäjän vähäinen herrasväki oli kokoomuslaista. Heillä oli myös parhaiten aikaa ja eniten innostusta osallistua kaikenlaiseen isänmaalliseen toimintaan, kuten suojeluskuntaharjoituksiin ja sen sellaiseen.
   Anshelm Karjalainen äänesti vaaleissa Maalaisliittoa, vaikkei hän 2,5 hehtaarin omistajana mikään viljelijä ollutkaan. Maalaisliittolainen hän oli, koska oli tasavaltalainen. Hänen poliittisen ajattelunsa lähtökohta oli valtiomuototaistelussa. Hän oli ståhlbergilainen, mutta Hirvensalmen sivukylässä olisi ollut vähän herraskaista esiintyä Edistyspuolueen kananttajana. Oli luontevampaa olla maalaisliittolainen.
   Jos Anshelm puhui pojilleen jotain politiikasta, hän puhui K.J. Ståhlbergista. Ahti ei unohtanut, kuinka kiihtynyt Anshelm oli ollut kuultuaan naapurin radiosta, että maan ensimmäinen presidentti oli kyyditetty. Karjalaisten Lepolassa oli oltu jyrkästi äärioikeistolaista lapuanliikettä vastaan ja Ståhlbergin kyyditys oli teko, joka aiheutti muuten aina hiljaisessa ja tyynessä miehessä suuttumuksen, joka jäi lastenkin mieleen.

   Lepolan nuorimmalla lapsella Ahdilla oli melko etäinen suhde iäkkäisiin vanhempiinsa. Touhukas äiti oli hänelle kuitenkin läheisin ihminen.
   Ahti vietti varhaislapsuutensa päivät pääasiassa yksin. Vanhemmat sisartet ja veli olivat koulussa Mikkelissä ja kävivät kotona vain viikonloppuisin ja kesäisin. Ahdista kasvoi vähän pikkuvanha poika, joka viihtyi yksikseen.

   Jo ennen kansakouluun menoa Ahti keksi itselleen harrastuksen, josta hän ei koskaan luopunut - hän alkoi lukea. Kansakoulussa poika sitten luki nopeasti kaikki kyläkirjaston kirjat. Pojan lukutahti ihmetytti opettajaa, joka toisinaan tekikin tarkistavia kysymyksiä selvittääkseen, oliko toinen oikeasti lukenut väittämänsä. Mutta kun poika sitten esitti suullisen tiivistelmän lukemastaan kirjasta, pakkohan se oli uskoa.
   Lapsuuden lukuelämyksistä Ahti Karjalainen muisti elävimpänä Aleksis Kiven. Seitsemässä veljeksessä oli jotain, mikä miellytti. Se piti lukea moneen kertaan ja aina se sykähdytti.
   Lukuharrastus jatkui yhteiskouluvuosina. Mielenkiinnon kohteet vaihtelivat iän karttuessa. Mika Waltarin romaanit alkoivat kiinnostaa ja viehtymys Waltariin säilyi läpi vuosikymmenten.
   Keskikoulun viimeisillä luokilla alkoi kiinostaa lyriikka. Tuli luettua Omar Khaijamia ja Eino Leinoa. Ahdilla oli useita lempirunoja, mutta herkimmin hänen lapsuutensa ja nuoruutensa tuntoja kosketti Eino Leinon Nocturne, joka pysyi lempirunona läpi elämän.
   Lyseolaisena Ahti ei juurikaan herättänyt kaveripiirissä huomiota. Hän oli luonteeltaan hiljainen, kaikessa taka-alalle vetäytyvä. Hän ei ollut hyvä urheilussa ja myös teinitoiminnasta hän pysyi sivussa.
   Mutta yhdessä asiassa Ahti kunnostautui, nimittäin opiskelussa. Hän oli luokkansa priimus alusta loppuun saakka.

   Suomen oppikouluissa opetettiin 1930-luvulla kuitenkin muutakin kuin koulun varsinaisia oppiaineita. Niissä koulutettiin nuorelle tasavallalle poliittisesti oikeistolaista sivistyneistöä. Myös Mikkelin lyseo oli hyvin oikeistolainen.
   Ahti ei liittynyt Sinimustiin eikä suojeluskunnan poikaosastoon. Eikä häntä myöskään poliittiseen nuorisotoimintaan painostettu, mutta pientä jännitettä se Ahdin ja muutaman opettajan välille aiheutti. Kerran maantiedon opettaja kysyi, mikä oli Adolf Hitlerin asema Saksassa. Hän sattui osoittamaan kysymyksensä Ahdille ja tämä vastasi niin kuin oli kuullut isänsä kotona sanovan: "Se on diktaattori!"
   Opettaja oli vähällä ajaa pojan luokasta, ja välitunnilla Ahti pohti sattunutta välikohtausta: "Kyllä minä siinä aika tavalla oikeassa olin".

   Kun talvisotaa oli käyty yli kuukauden ajan, 16-vuotias Ahti Karjalainen lähti vapaaehtoisena sotaan. Ensimmäiset päivänsä hän oli ilmavalvontatehtävissä Mikkelissä. Tammikuussa 1940 hän lähti Lammin Evon metsäkoululle saamaan sotilaskoulutusta.
   Karjalaisesta koulutettiin viestimies. Talvisodan päättyessä hän oli saanut jo erikoiskoulutuskenkin, hänestä tuli radiosähköttäjä. Sieltä hänet komennettiin välirauhan aikana radistien aliupseerikouluun  Luther-opistolle Järvenpäähän.
   Jatkosodassa Karjalainen toimi eversti Reino Hallamaan johtamassa radiotiedustelussa. Se oli suoraan päämajan alainen erillinen yksikkö, jonka tehtävänä oli radiovakoilu.
   Radiovakoojalla oli sodassa runsaasti vapaa-aikaa. Päivystysvuoro kesti kuusi tuntia. Joka neljäs yö piti valvoa. Suurimman osan vapaa-ajastaan Karjalainen käytti sodassakin lukemiseen, ja treenasi erityisesti ranskan kieltä.
   Kesällä 1943 kersantti Karjalainen komennettiin upseerikouluun Niinisaloon, minkä viestikomppaniassa hänet opittiin tuntemaan kirjoitustaitoisena miehenä. Hänet valittiinkin kirjoittamaan joukkueen miehistä kronikat kurssijulkaisuun. Kavereista tehdyt luonnehdinnat osoittavat Karjalaisen olleen "tarkkaileva humoristi, jota viehätti erityisesti tilannekomiikka".
   Joulukuussa 1944 vänrikki Karjalainen laittoi kotiuttamispaperit kuntoon ja kotiutti itsensä. Sodan aikana hän ei ollut joutunut varsinaiselle rintamalle eikä kokenut taistelua.

   Alkuvuonna 1945 Karjalainen muutti Helsinkiin ja kirjoittautui juuri perustettuun valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Opiskelussa oli alusta lähtien kova tempo: ensimmäisenä lukukautenaan Karjalainen suoritti pro excercitiot saksassa ja latinassa. Melkoinen osa myös valtio-opin ja kansantaloustieteen tenteistä oli keväällä jo suoritettu. Syksyllä vauhti vain kiihtyi ja toisen opiskeluvuoden alkaessa Karjalainen alkoi suunnitella pro gradu -työtään. Sen hän kirjoitti hinnoista ja palkoista, ja se hyväksyttiin tiedekunnassa lokakuussa.
   Tutkimuksesta tuli heikohko arvosana, mutta eipä Karjalainen kiitettävää tavoitellutkaan. Ainut tavoite oli maisterin paperit ja ne hän sai joulukuussa 1946. Valtiotieteen kandin tutkintoon sisältyivät arvosanat kansataloustieteessä, finanssiopissa, valtio-opissa ja tilastotieteessä.
   Mainittakoon yksi asia, joka oli omiaan motivoimaan Karjalaista pitämään vauhtia opinnoissaan, nimittäin seurustelu kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelijan, Päivi Koskisen kanssa. Oli päätetty, että naimisiin mennään heti, kun molemmat ovat valmistuneet.
   Päivi valmistui filosofian kandidaatiksi huhtikuussa 1947 ja häät vietettiin toukokuussa lähellä Mikkeliä Karilan koetilalla, jonka johtaja Päivin isä oli.
   Ahti Karjalaisesta tuli kokoomuslaisen maanviljelysneuvos Yrjö Koskisen vävy.

   Karjalainen ei opiskeluaikana juuri osallistunut ylioppilaskunta- tai osakuntatoimintaan. Myös poliittiset opiskelijajärjestöt jäivät vieraiksi. Tosin kyllä hän yritti jonkin verran seurailla valtiollisia tapahtumiakin, hän nimittäin kirjoitti pari kertaa kuukaudessa katsauksen valtakunnan asioista mikkeliläiseen Länsi-Savoon, joka oli Edistyspuolueen äänenkannattaja.
   Nuo Karjalaisen katsaukset eivät juurikaan sisältäneet poliittisia mielipiteitä. Ne olivat melko värittömiä selostuksia maan asioista.

   Karjalainen etsi työpaikkaa. Ajatuksissa oli, että hänestä tulisi sanomalehtimies. Karjalainen kuuli, että Maalaisliiton Sanomakeskukseen etsittiin uutistoimittajaa, ja lähetti paperinsa sinne.
   Maalaisliiton Lehdistö ry´n puheenjohtajana toimi tuolloin Savon Sanomien toimitusjohtaja Martti Suhonen, ja hänen suosittamanaan Karjalainen valittiin.
   Karjalainen aloitti tässä ensimmäisessä varsinaisessa työpaikassaan 1.2.1947. Hänen lähin työtoverinsa oli toimittaja Knud Möller, joka otti tehtäväkseen kehittää Sanomakeskuksen uutistoimitusta nykyaikaisen uutistoimiston suuntaan.
   Möller muistelee pyrkineensä pitämään Sanomakeskuksen uutistoimituksen irti puoluetoimistosta ja puoluejohdosta, jotta olisi ollut vapaammat kädet kirjoittaa. Mutta Karjalainen alkoi heti kiinnostua puolueen toiminnasta ja piti alusta lähtien kiinteää yhteyttä puoluesihteeri Martti Miettuseen.
   Möllerin mukaan Karjalaista ei pidetty erityisen hyvänä toimittajana. Muuten vielä, mutta kirjoittajana tämä oli vähän turhan hidas.
   Mutta nuori maisteri viihtyi työssään. Ja alkoi osallistua myös toimittajien illanistujaisiin. Eräs työtoveri muistelee Karjalaisen olleen "vähän sellainen juro ja sulkeutunut", mutta muutaman lasillisen jälkeen muuttuneen avoimemmaksi ja huumorikin alkoi siinä kukkia ihan toisella tavalla.
   Kerran tuollaisen illanistujaisen yhteydessä Möller tokaisi Karjalaiselle, että politiikka sopisi tälle journalistiikkaa paremmin. Ja niin Karjalainen oli alkanut itsekin jo tuntea.
   Maalaisliitto ja politiikka olivat alkaneet kiinnostaa Karjalaista entistä enemmän. Yksi syy siihen oli puolueen puheenjohtaja Vieno Johannes Sukselainen.
   Sukselaisen herrasmiesmäinen tyyli johtaa Maalaisliittoa viehätti Karjalaista, mutta vieläkin enemmän lienee ollut vaikutusta sillä, että Sukselainen oli kansantaloustieteen professori. Maalaisliittoa johti yliopistomies ja se lisäsi Karjalaisen kiinnostusta. Valtiotieteen maisteri Karjalaisesta alkoi tulla maalaisliittolainen.
   Kun vuoden 1947 loppupuolella vapautui Maalaisliiton tiedotussihteerin paikka, Karjalainen pisti paperit vetämään. Ja tuli valituksi. Näin täysin epäpoliittisesta valtiotieteen maisterista kehittyi vajaan vuoden aikana puoluemies.

   Tiedotussihteerinä Karjalainen tutustui Maalaisliiton vaalipäällikkö Arvo Korsimoon ja viihtyi rehevää huumoria viljelevän varsinaissuomalaisen seurassa. Heillä oli aluksi yhteinen työhuonekin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa, kun puoluetoimistossa ei ollut tarpeeksi tilaa.
   Karjalainen kirjoitteli tiedotteita ja Korsimo pääasassa puhui, puhelin oli tällä lähes jatkuvassa käytössä. Korsimon puheita kuunnellessa Karjalaiselle alkoi hahmottua kokonaiskuva Maalaisliitosta, eikä se kuva näyttänyt mitenkään siloiselta. Puolueen sisällä käytiin jatkuvaa taistelua. Oli erilaisia ryhmittymiä, salaisia neuvotteluja, kovia väittelyjä, jotka kaikki viime kädessä kulminoituivat yhteen asiaan - Urho Kekkosen puolesta tai Urho Kekkosta vastaan.
   Uusi tiedotussihteeri oivalsi nopeasti, että poliittisen tiedotteen muotoilussa oli kaikki tuo otettava huomioon. Hän alkoi nähdä politiikkaa sisältäpäin, ja tuo kuva oli aivan erilainen kuin se, mikä näkyi ulospäin.
   Korsimon kanssa vietetyt ravintolaillat olivat nuorelle maisterille politiikan oppitunteja. Sen lisäksi pidettiin samalla hauskaa.
   Maalaisliiton puoluesihteerinä tuolloin toiminut Martti Miettunen muisteli, että puoluetoimistossa oltiin Karjalaiseen hyvin tyytyväisiä. Hänen mukaansa pidettiin hyvänä, että puoluetoimistoon saatiin akateemisen loppututkinnon suorittanut mies, jolla oli lisäksi kielitaitoa.

   Puolueen tiedotussihteeri oli mukana myös puoluehallituksen kokouksissa. Vähitellen hän kiinnostui entistä enemmän Maalaisliiton politiikan sisällöstä. Ja pian häntä alkoi kiusata puolueen politiikan rajoittuneisuus, liiallinen keskittyminen maatalouspolitiikkaan. Hän näki, että puolueen oli menestyäkseen saatava ääniä muualtakin. Tästä oli sitten seurauksena se, että talouspolitiikkaan koulutuksen saanut Karjalainen alkoi korostaa kulttuuri- ja sivistyspolitiikan merkitystä.
   Huhtikuussa 1948 Karjalainen kirjoitti puoluehallitukselle kirjelmän, missä esitti sivistysvaliokunnan asettamista laatimaan puolueelle sivistysohjelmaa. Karjalaisen mukaan tilanne edellytti Maalaisliiton toiminnan laajentamista. Varoittavana esimerkkinä kirjelmässä mainitaan Ruotsin talonpoikaispuolueen kutistuminen.
   Maalaisliiton sivistysohjelma valmistui vuonna 1950. Karjalainen oli kiinteästi mukana sen valmisteluissa ja hän oli myös yksi sen kirjoittajista.

   Karjalainen tuli siis parin vuoden aikana sen enempiä itselleen poliitikon uraa suunnittelematta mukaan puoluetyöhön. Maalaisliitto vain sattui tarjoamaan nuorelle maisterille työpaikan ja tapansa mukaan hän ryhtyi tunnollisesti paneutumaan työhönsä. Hän omaksui nopeasti käsityksen siitä, että poliittinen keskusta takasi merkittäviltä osin rauhallisen yhteiskuntakehityksen Suomessa. Samoin hän omaksui Kekkosen ulkopoliittisen ajattelun ainakin siltä osin, että luottamuksellisten suhteiden ja yhteistyön kehittäminen Neuvostoliiton kanssa oli ainoa kestävä peruste maan itsenäisyydelle.
   Kangas haluaa kuitenkin kiinnittää huomiota erääseen asiaan: Ahti Karjalainen ei koskaan varsinaisesti ollut poliitikko. Karjalainen ei pyrkinyt julkisuuteen eikä tehnyt oma-aloitteisesti nimeään tunnetuksi edes Maalaisliiton järjestöväen keskuudessa.
   Karjalainen ei ollut mikään puhuja. Poliittisen puheen pitäminen oli hänelle kynnys, jota hän ei koskaan mielellään ryhtynyt ylittämään. Tiedotussihteeri Karjalainen olikin hyvin harvinainen vieras Maalaisliiton kentällä.
   Karjalaisella ei juurikaan ollut kosketusta Maaseudun Nuorten Liittoon, vaikka hän ikänsä puolesta olisi hyvin voinut osallistua järjestön toimintaan. Näin syntyi lähtökohta sille, ettei Karjalainen koskaan oikein oppinut tuntemaan Maalaisliitto-Keskustapuolueen järjestökenttää eikä sen käyttäytymistä. Hän siirtyi Maalaisliittoon suoraan Helsingin yliopistosta käymättä lainkaan sillä mutkaisella ja meluisalla kylätiellä, mitä pitkin puolueemme johtopaikoille tavallisesti kuljetaan.
   Tuolla kylätiellä on paljon mäkiä ja mutkia. On puolueen paikallisosasto, kunnallisjärjestö ja piirijärjestö, kunnallispolitiikkaa, osuustoimintaa, sekä ennen muuta paljon kokouksia ja tupailtoja, joissa hyväksytään tiukat ponnet ja haukutaan herrat.
   Ahti Karjalainen alkoi edetä Maalaisliitossa vähä-äänistä ja näkymätöntä sihteerilinjaa, eikä hänestä koskaan tullut puoluepoliitikkoa. Kangas luonnehtii Karjalaista ennemminkin huippulahjakkaaksi ja luotettavaksi asiantuntijaksi, joka vain sattui olemaan Maalaisliitto-Keskustapuolueen - ja sitä kautta koko Suomen - käytettävissä.

   Brittiläisen kansantalousmiehen John Maynard Keynesin teoriat alkoivat muokata kansantaloudellista ajattelua ja talousmies Karjalainen kiinnostui. Vuonna 1949 hän marssi yhdessä Pentti Kivisen kanssa WSOY´n toimitusjohtaja Jalmari Jäntin puheille. Tehtiin käännössopimus Keynesin pääteoksesta.
   Urakka oli melkoinen. Oma ongelmansa oli, että teos sisälsi huomattavasti uusia englanninkielisiä sanoja, joilla ei ollut suomen kielessä vastinetta. Oli pakko keksiä uusia sanoja. Niistä käytiin Suomen Akatemian kielitoimistossa useita neuvotteluja. Keynesin kääntäjät kehittivät suomen kieleen mm. sellaisen termin kuin työllisyys.
   Käännösurakka kesti pari vuotta ja vuonna 1951 Keynesin pääteos ilmestyi suomeksi nimellä Työllisyys, korko ja raha.

   Karjalainen piti Keynesiä 1900-luvun merkittävimpänä kansantaloustieteen teoreetikkona. Keynesin teoria oli hänen mielestään 1930-luvun talouslaman valossa nerokas kansantaloudellinen oppirakennelma. Mutta aivan yksi yhteen eivät hänen ja Keynesin näkemykset menneet. Karjalaisen ajattelu lähti aina siitä, että kansantalouden tilanne ongelmineen muuttuu jatkuvasti, joten sitä ei voi selittää minkään teorian avulla.

   Keynesin käännöspuuhissa Karjalainen oli maaliskuun 17. päivän iltanakin vuonna 1950, kun Kekkonen soitti ja pyysi häntä pääministerin poliittiseksi sihteeriksi. Karjalainen ei epäröinyt ilmoittaa ottavansa tehtävän vastaan.
   Matti Kekkosen mukaan Karjalaisen valinta oli Urholle helppo. Tällä oli ollut hyvä käsitys Karjalaisesta ja pääministerivuosina se vain vahvistui.
   Karjalainen piti työstään pääministerin apulaisena. Kekkosen johtamistapa sopi pitkäjännitteiseen ja täsmälliseen työskentelyyn tottuneelle Karjalaiselle. Kekkonen tiesi mitä tahtoi. Päätökset tehtiin nopeasti ja asiat sovittiin aina kerralla selviksi.
   Karjalainen jatkoi Kekkosen poliittisena sihteerinä yhtämittaisesti kesään 1952 saakka.

   Karjalainen oppi noina vuosina paljon. Hän näki hallitusneuvottelujen vaikeudet ja huomasi, että ne vaativat hallituksen muodostajalta ennen kaikkea peräänantamatonta sitkeyttä neuvotella ja sovitella. Vuoden 1951 eduskuntavaalit osoittivat myös, etteivät äänestäjät välttämättä tukeneet vastuunkantajaa.
   Kekkosen luottamus Karjalaiseen lisääntyi. Poliittinen sihteeri sai lisää vastuuta. Pääministeri antoi sihteerilleen erilaisia yhteydenpitotehtäviä. Tuli neuvotteluja talouselämän johtajien ja naapurimaiden diplomaattien kanssa.
   Mutta suurin osa Karjalaisen työstä oli hiljaista ja näkymätöntä kirjoitustyötä taustalla.

   Kesällä 1952 Karjalainen pyysi Kekkoselta virkavapautta. Hänet oli jo vuonna 1950 valittu tutkijaksi Suomen Pankin tutkimuslaitokseen. Kekkonen vapauttikin Karjalaisen tehtävistä ja otti poliittiseksi sihteerikseen Johannes Virolaisen.
   Karjalainen alkoi suunnitella väitöskirjaansa. Hän päätyi lopulta tutkimaan keskuspankin ja valtiovallan välisiä suhteita.
   Väitöskirjatyön ohella Karjalainen laati tutkimuslaitoksessa rakenneselvityksen Suomen kansantaloudesta. Kansantalous puuteollisuuden varassa ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1953. Se käännettiin englanniksi, saksaksi ja ranskaksi. Ulkoministeriö käytti sitä 1950-luvun loppupuolelle saakka esitteenä Suomen talouselämästä.
   Heinäkuussa 1953 Karjalainen palasi pääministerin poliittiseksi sihteeriksi. Väitöskirja "Suomen Pankin rahapolitiikan ja valtiontalouden väliset suhteet vuosina 1811-1953 lähinnä likviditeettianalyysin valossa" sai painatusluvan kesällä 1959.

   Maalaisliitossa oli voimakas Kekkos-oppositio. Hyvin suunnitelluilla ministerivalinnoillaan Kekkonen kuitenkin piti tuon opposition hajanaisena. Kekkosen hallituksissa oli miltei aina pääministerin kiivaita poliittisia vastustajia. Tavallisesti ministeriys teki heistä kuitenkin varsin lojaaleja pääministeriä kohtaan. Näin Maalaisliiton Kekkos-oppositio ei päässyt 1950-luvun alkupuoliskolla kunnolla organisoitumaan.
   Tuona aikana Karjalainen teki hiljaisena työtään. Kekkonen oli häneen hyvin tyytyväinen. Yleisestikin pääministerin poliittisen sihteerin tilannearvioita alettiin pitää kiinnostavina. Lisäksi Karjalaisesta kehittyi taitava neuvottelija, jota arvostettiin myös oman puolueen ulkopuolella.
   Karjalainen sai noina vuosina lisää poliittista itsevarmuutta. Hän tottui siihen, että Kekkoselle voi sanoa mielipiteensä myös silloin kun oli eri mieltä tämän kanssa. Aina Kekkonen kuunteli sihteeriään, mutta se ei ole varmaa, muuttiko keskustelu Kekkosen omaa kantaa.

   1950-luvun alussa Karjalainen vedettiin mukaan myös Maalaisliiton järjestötoimintaan. Tosin tuolloin melko poikkeukselliseen toimeen. Hän oli jonkin aikaa Maalaisliiton Helsingin osaston puheenjohtaja.
   Tulihan siitä tuntumaa, tosin varsin vähäinen tuntuma järjestötyöhön. Helsingin osaston johtaminen poikkesi tyystin puolueen kyläosaston ykkösmiehen tehtävästä. Tosin tehtävä toi Karjalaiselle myös uusia tuttavuuksia, joista joillakin tuli olemaan hänelle suurempikin merkitys.
   Syksyllä 1953 Karjalainen tutustui opiskelija Jouko Loikkaseen, joka toimi Akateemisten Maaseutunuorten puheenjohtajana. Helsingin osasto järjesti yhdessä maalaisliittolaisten opiskelijoiden kanssa kekrijuhlan. Tosin tuo sadonkorjuun päättymisen juhliminen ei pääkaupunkiseudulla saavuttanut mainittavaa yleisömenestystä.

   Vuoden 1956 presidentinvaaleihin osallistunut Kekkonen kirjoitutti Karjalaisella lukemattomia puherunkoja. Kekkonen piti kampanjan aikana n. 150 puhetta, parhaina päivinä hän puhui viidessä eri tilaisuudessa.
   Vaalipuheiden kirjoittaminen oli eri asia kuin puheiden kirjoittaminen pääministeri Kekkoselle. Puheiden piti nyt olla värikkäitä ja innostavia. Niiden piti sisältää hyviä esimerkkejä ja hauskoja juttuja. Karjalaisen laatimiin puheisiin Kekkonen itse lisäili sitten ns. poliittisia hävyttömyyksiä.
   Jokaiseen puheeseen oli saatava myös paikallisia asioita. Niinpä Karjalainen soitteli pitäjiin ja sai paikallisilta Maalaisliiton nokkamiehiltä vihjeitä siitä, mitkä olivat paikkakunnan suurimpia ylpeydenaiheita, ongelmia, tai asioita, joista piti ehdottomasti vaieta.
   Kekkosen perehdyttäminen paikallisiin olosuhteisiin jatkui vielä puhetilaisuuden alussakin. Hänelle ilmoitettiin vaivihkaa, missä istui kokoomuslaisia ja missä vasemmistolaisia. Näin puhuja osasi tarvittaessa kääntyä oikeaan suuntaan ja todeta: "Eikö niin kokoomuslaiset...?" Ja moni lähtikin mykistyneenä Kekkosen puhetilaisuudesta: "Mistä kummasta se minutkin tunsi...?"
   Kun sitten presidentti valittiin, Karjalaisen ilo oli suuri, kun Kekkoselle laskettiin 151 ääntä. Mutta niin voimakas tämä tunne ei sentään ollut kuin Korsimolla, jonka kerrotaan itkeneen ilon kyyneleitä.

   Varsinaisia Kekkosen läksiäisiä Maalaisliitosta vietettiin ravintola Motissa. Illallisille osallistui johtavia maalaisliittolaisia poliittikkoja ja puoluetomiston väkeä. Juhlan jälkeen ravintolaan jäi jatkoille pienempi porukka Korsimon johdolla. Tuona iltana puoluesihteeri piti vakavan puheen Maalaisliiton tulevaisuudesta ilman presidentiksi valittua Kekkosta. Puheen ydin oli siinä, että Karjalaisen oli otettava Kekkosen paikka Maalaisliitossa.
   Korsimon mielestä Karjalainen oli vedettävä kiinteämmin mukaan puolueen johtoon. Tämä olisi valittava puoluehallitukseen ja pian olisi myös aika selvittää, mistä tämä voitaisiin valita kansanedustajaksi. Ja jo sitä ennen Karjalaisen voisi valita ministeriksi.
   Karjalainen itse ei Korsimon puhetta kommentoinut. Mutta ei hän suunnitelmasta myöskään pahastunut. Kyllä yhteiskuntaelämä häntä kiinnosti.
   Mutta jälleen kerran Karjalaista työnnettiin politiikkaan huomattavasti enemmän kuin mitä hän itse pyrki.

   Kun RKP veti Sukselaisen hallituksesta kolme ministeriään, uusia oli saatava Maalaisliitosta tilalle. 2.7.1957 Karjalainen nimitettiin toiseksi valtiovarainministeriksi. Näin Karjalainen oli kohonnut 34-vuotiaana valtakunnan politiikan huipulle, valtioneuvoston jäseneksi.
   Karjalaisen tie valtioneuvostoon poikkesi täysin tavanomaisesta reitistä. Hänellä ei ollut muodollista asemaa Maalaisliitossa eikä vaaleissa mitattua kannatusta. Hän nousikin ministeriksi suurelta osin kahden vaikutusvaltaisen miehen, Korsimon ja Kekkosen, tuella.
   Valtiovarainministerin salkku ei tuolloin erityisemmin poliitikkoja houkutellut, koska kassakriisi. Tästä johtuen ministerin nimittäminen eduskuntaryhmän ulkopuolelta ei herättänyt tavanomaista älämölöä. Varsinkaan, kun Karjalaisella arvioitiin olevan sekä poliittista kokemusta että asiantuntemusta valtiontalouden ongelmien selvittämiseen.
   Ensimmäinen ministeripesti kesti Karjalaisella vain kaksi kuukautta. Mutta jo marraskuussa Sukselaisen hallituksen kaaduttua hän palasi toiseksi valtiovarainministeriksi.
   Uusi pääministeri Rainer von Fieandt antoi hallituksen ajaa läpi viljan kaksihintajärjestelmästä luopumista. Se olisi merkinnyt toteutuessaan leivän hinnan nousua, mitä taas poliittisten puolueiden oli eduskuntavaalien lähestyessä mahdoton hyväksyä.
   Karjalainen selosti asian poliittista puolta pääministerille, mutta tämä ei häntä uskonut, vaan luotti maataloushallituksen pääjohtaja Hans Perttulaan, joka toimi maatalousministerinä. Perttula tarkasteli asiaa virkamiehenä eikä ottanut asian poliittista puolta huomioon.
   Ministeri Karjalainen alkoi olla sitä mieltä, että hallitus oli kaadettava. Samaa mieletä oli myös Korsimo. Maalaisliitto ei pärjäisi vaaleissa kommunisteille, jos se olisi nostamassa leivän hintaa muutamaa kuukautta ennen vaaleja.
   Karjalainen sopi Korsimon kanssa, että Maalaisliiton kentältä otetaan tuki hallituksen kaatamiselle. Korsimo kutsui tukimiesorganisaationsa pitäjäpäälliköt Helsinkiin. Lasipalatsin elokuvateatteri Rexissä pidetyssä kokouksessa Korsimo hyväksytti julkilausuman, minkä mukaan Maalaisliitto ei voinut hyväksyä hallituksen päätöstä leivän hinnan korottamisesta.
   Tämän jälkeen oli vuorossa välikysymyksen teko. Sen laati hallituksen ministeri Ahti Karjalainen.
   Välikysymyksen allekirjoitti koko Maalaisliiton eduskuntaryhmä ja se jätettiin hallitusken vastattavaksi maaliskuun viimeisenä päivänä vuonna 1958. Samana päivänä Karjalainen erosi hallituksesta ottaakseen seuraavana päivänä vastaan Suomen Pankin johtokunnan jäsenen tehtävät.
   Muutamaa päivää myöhemmin myös SDP teki välikysymyksen ja 26.4. eduskunta kaatoi hallituksen selvin numeroin.

   Karjalainen valittiin puoluehallitukseen ensimmäisen kerran vuonna 1965. Puoluehallituksen kokouksissa hän oli kuitenkin mukana jo vuodesta 1958 lähtien, minkä lisäksi osallistui  myös hallitusneuvotteluihin.
   Elokuussa 1958 Karjalainen ei siis ollut puoluehallituksen jäsen, mutta oli kuitenkin kokouksessa mukana. Ja ilmoitti puoluehallitukselle kantansa.
   Karjalaisen mukaan muodostettava hallitus tulisi merkitsemään ulkopoliittisia vaikeuksia. Ilman skogilaisia Maalaisliiton ei pitäisi mennä hallitukseen sosialidemokraattien kanssa. Toinen vaihtoehto olisi ottaa SKDL mukaan. Jos aiottu hallitus nimitettäisiin, se todennäköisesti vaikeuttaisi talousneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa.
   Mielipiteestä huolimatta presidentti nimitti Fagrholmin kolmannen hallituksen, mutta toi selvästi julki kielteisen kantansa hallitukseen. Virolaisesta tuli ulkoministeri.
   Miksi politiikassa pitkälle tähdännyt Virolainen lähti ulkoministeriksi hallitukseen, jonka Kekkonen ennusti joutuvan ulkopoliittisiin vaikeuksiin? Ensinnäkin hän halusi siirtää vastuun laajan poliittisen yhteistyörintaman romuttamisesta presidentille eikä suostunut sitä itse tekemään. Mutta Kankaan mukaan tämä ei ollut ainoa syy.
   Virolainen myös luotti, että hän ulkoministerinä pystyy huolehtimaan hallituksen ulkopoliittisesta toimintakyvystä eli pitämään suhteet Neuvostoliittoon kunnossa. Ei hän muuten olisi hallitukseen lähtenyt.
   Virolaisella olikin 1950-luvun loppupuolella jo melkoinen kokemus ulkopolitiikasta. Hän oli jo toiminut ulkoministerinä. Neuvottelut ja muu yhteistyö neuvostoliittolaisten kanssa oli sujunut hyvin. Häneen luotettiin sekä kotona että naapurissa.
   Jos Fagerholmin hallitus olisi onnistunut - kuten Virolainen oletti - olisi sen ulkoministeri noussut maineeseen ja kunniaan miehenä, joka takasi laajan yhteistyörintaman ulkopoliittisen luotettavuuden. Hän olisi noussut poliittisen elämän eheyttäjän asemaan. Hän olisi tavallaan mennyt askelen ohi presidentistä, joka nojasi tuohon aikaan hallituspolitiikassaan pääasiassa Maalaisliittoon ja skogilaisiin.
   Mutta hallitus epäonnistui. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa alkoi yöpakkaskaudeksi kutsuttu vaihe.

   20.11.1958 Virolainen imoitti puolueensa eduskuntaryhmälle, että hallitustilanne oli täysin kestämätön. Karjalainen painosti Virolaista tekemään ratkaisunsa.
   Seuraavana päivänä julkaistiin Maalaisliiton pää-äänenkannattajassa Maakansassa Karjalaisen kirjoitus maan ulkopoliittisesta tilanteesta. Tuolla kirjoituksella Karjalainen kohosi Maalaisliiton johtavien ulkopoliitikojen joukkoon. Se herätti laajaa huomiota ja sen jälkeen talousmies Karjalaista alettiin pitää myös ulkopoliitikkona.
   Kirjoituksessaan Karjalainen totesi suoraan, että hallitus oli aiheuttanut arvaamatonta vahinkoa maalle ja että vahingot kasvavat mitä kauemmin tilannetta pitkitetään epärealistisia optimistisia tilannekatsauksia esittämällä.
   Tuon kirjoituksen ajoituksessa näkyy eräs Karjalaisen poliittiselle toiminnalle ominainen piirre. Karjalainen nimittäin julkaisi sen vasta siinä vaiheessa kun Maalaisliitto alkoi olla kypsä hallituksen kaatamiseen. Hyvin monessa tapauksessa myöhemminkin Karjalainen toimi samalla tavalla. Asiat neuvoteltiin "Helsingin kabineteissa" valmiiksi ja vasta sen jälkeen Karjalainen toi ne julkisuuteen, selostaen kansalle, kuinka asiat tulisi hoitaa, vaikka ratkaisuista usein olikin jo päätetty.
   Yöpakkashallituksella oli kauaskantoiset vaikutukset Maalaisliittoon ja koko maan poliittiseen elämään. Maalaisliitossa se merkitsi ulkopoliittisen keskustelun vilkastumista. Jokaisen oli pakko muodostaa kantansa Kekkosen hallituspolitiikan perusteisiin, eli siihen, että ulkopolitiikka käy ennen sisäpolitiikkaa, sekä siihen, että ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan ero on itse asiassa olematon.
   Alettiin puhua K-linjasta. Ja Maalaisliitto oli yöpakkashallituksen jälkeen K-linjalla. Ulko- ja sisäpolitiikan yhteenkytkentää alettiin toteuttaa myös käytännössä. Tuettiin presidentti Kekkosta.
   Yöpakkashallitusta seurasi Sukselaisen maalaisliittolainen vähemmistöhallitus. Siinä ei ollut mukana yhtään edellisen hallituksen ministeriä. Mutta sen sijaan edellisen hallituksen innokkaimmat kaatajat Karjalainen ja Korsimo olivat.
   Karjalaisen tulo ministeriksi Sukselaisen toiseen hallitukseen oli johdonmukainen seuraus hänen toiminnastaan edellsien hallituksen aikana ja sitä seuranneesta K-linjan muotoutumisesta Maalaisliitossa.
   Karjalainen nimitettiin nyt kauppa- ja teollisuusministeriksi sekä toiseksi ulkoministeriksi, joten hän alkoi käytännössäkin hoitaa talousasioiden lisäksi myös ulkopolitiikkaa.

   1950-luvun lopulla Karjalainen oli vielä ainakin yhtä paljon talouspoliitikko kuin ulkopoliitikko. Kangas arvelee, että ilman Kekkosen vaikutusta talouspoliitikko Karjalainen olisi saattanut päihittää ulkopoliitikko Karjalaisen.
   Suomen alueellisessa kehityksessä oleviin eroihin Karjalainen kiinnitti huomiota jo 1950-luvun alkupuolella tehdessään Suomen Pankin tutkimuslaitoksessa rakenneselvitystä Suomen kansantaloudesta.
   Karjalainen oli  myös mukana valmistelemassa Kekkosen teosta Onko maallamme malttia vaurastua. Tuosta Kekkosen teoksesta johtaa suora linja aluepolitiikkaan.
   Entistä enemmän Karjalainen alkoi pohtia alueellisia kehityseroja tultuaan vuonna 1962  nimitetyksi talusneuvoston puheenjohtajaksi. Seuraavana vuonna hän piti Sonkajärvellä puheen, josta muodostui lähtölaukaus suomalaiselle aluepolitiikalle. Puheessaan hän korosti olevan välttämätöntä, että valtiovalta ryhtyy määrätietoisesti laatimaan suunnitelmaa kehitysalueiden talouselämän edellytysten parantamiseksi.

   Toukokuussa 1961 Karjalaisesta tuli ulkoministeri. Syksyllä hän kulki Kekkosen mukana tämän tehdessä laajan vierailun länteen, sekä Kanadaan että Yhdysvaltoihin.
   Matkan aikana Neuvostoliitosta tuli nootti, missä esitettiin sotilaallisia neuvotteluja YYA-sopimuksen perusteella. Tehtiin päätös, että ulkoministeri palaa heti Suomeen, mutta presidentti jatkaa vierailuaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Suomessa Karjalainen tutustui huolellisesti nootin sisältöön.
   Karjalainen teki erittäin tärkeän havainnon: nootissa ei hyökätty Suomen noudattamaa ulkopolitiikkaa vastaan. Noottiin sisältyvä huomautus Suomessa olevista Neuvostoliitolle epäystävällisistä voimista sisälsi maininnan siitä, että ne toimivat Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa vastaan.
   Kangas pitää kuitenkin täysin selvänä,ettei nootin ainoa tarkoitus ollut Suomen presidentinvaaliin niin kuin monet Kekkosen vastustajat Suomessa naiivin nurkkapatrioottisesti väittivät. Luultavasti noottiin vaikutti hyvinkin monta syytä, mukaan lukien Neuvostoliiton sisäisen tilanteen aiheuittamat syyt.
   Lopulta Kekkonen selvitti tilanteen. Kekkonen esitti Neuvostoliitolle sotilaallisista konsultaatioista luopumista perustellen sitä kahdella näkemyksellä. Ensinnäkin se vähentäisi tilannetta muissa pohjoismaissa, toiseksi neuvotteluista luopuminen osoittaisi koko maailmalle, että rauhanomaisen rinnakkaiselon vallitessa vaikeatkin asiat voitiin ratkaista keskinäisen luottamuksen pohjalta.
   Kekkonen voitti presidentinvaalit ja myös Karjalainen menestyi hyvin Kekkosen valitsijamiesehdokkaana keräten 31.264 ääntä. Yllätys oli varsinkin se, että lähes 20.000 helsinkiläistä äänesti maalaisliittolaista Karjalaista. Kangas arvelee, että helsinkiläiset halusivat äänestää Kekkosen ulkopolitiikan puolesta ja sen he osoittivat äänestämällä presidentin lähintä miestä.

   Karjalaisen ensimmäinen hallitus oli ei-sosialististen puolueiden muodostama hallitus, jossa oli kolme skogilaista ammattiministeriä. Mukana oli myös Kokoomus, mutta ns. "ottopoikina". Karjalainen asetti Kokoomuksen hallitukseen pääsylle ehdoksi, että hän itse valitsee Kokoomuksen ministerit.
   Kolmesta Kokoomuksen ministeristä vain yksi oli kansanedustaja, kauppa- ja teollisuusministeri T.A. Wiherheimo, joka ei ollut erityisen suosittu Kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Kyllikki Pohjala oli entinen Kokoomuksen kansanedustaja, sosiaaliministeriksi tullessaan hän toimi Sairaanhoitajien liiton puheenjohtajana. Kaikista vaikein tapaus Kokoomukselle oli Osmo P. Karttunen, josta tehtiin valtiovarainministeri. Kuopiolaisen Saastamoinen Oy´n toimitusjohtaja Karttunen oli kyllä Kokoomuksen jäsen, vaikka puolueen kansanedustajat jotain muuta epäilivätkin.
   Karjalainen piti pääministerin työstä. Hän otti poliittiseksi sihteerikseen eduskuntaryhmän tiedotussihteeri Jouko Loikkasen. Nyt työnjako puheiden kirjoittamisessa oli päinvastainen kuin Karjalaisen ollessa Kekkosen poliittinen sihteeri: Kekkonen piti tapanaan lisäillä poliittisia hävyttömyyksiä Karjalaisen kirjoittamiin puheisiin, Karjalainen itse pääministerinä toimiessaan puolestaan poisti Loikkasen kirjoittamista puheista noita räävittömyyksiä. Loikkanen muistelee, että puhujana Karjalainen ei ollut räväkän sanonnan eikä radikaalin mielipiteen kannalla.
   Kun innokas mutta kokematon pääministeri muutamia viikkoja hallituksen muodostamisen jälkeen lupautui selostamaan hallituksen talousohjelmaa Ruotsalaisen Kansanpuolueen eduskuntaryhmälle, missä sitä muutenkin vastustettiin, hän esitti hallituksen suunnitelman mahdollisimman täsmällisesti selostaen yksityiskohtaisesti myös käsityksensä siitä, kuinka hän toivoi RKP´n asiassa menettelevän. Nuori pääministeri uskoi vilpittömästi, että mahdollisimman täsmällinen tilanneselostus ja tarkat toimintaohjeet kääntäisivät RKP´n eduskuntaryhmän hallituksen esityksen kannalle.
   Mutta toisin kävi. Pääministeri käsitettiin aivan väärin, toiset syyttivät häntä sanelupolitiikasta. Yhteisymmärrys kyllä löytyi sittemmin, mutta täysin toista tietä kuin pääministeri oli suunnitellut.
   Tapaus jäi Karjalaisen mieeen. Miettiessään tapahtunutta hän tuli siihen tulokseen, että hallitseminen onkin Suomessa itse asiassa suostuttelua. Ja parasta suostuttelua on se, jos suostuteltava ei itse huomaa lainkaan tulleensa suostutelluksi.
   Nuori pääministeri päätteli myös, että pelkkä täsmällinen kielenkäyttö ymmärretään poltiiikassa helposti saneluksi. Monet suositut poliitikot sanoivatkin puheissaan harvoin mitään täsmällistä.

   Vuonna 1963 Korsimo syrjäytettiin Maalaisliiton puoluehallituksesta.  Se aiheutti puolueessa mekkalan. Matti Kekkonen ilmoitti suoraan, että Korsimon syrjäyttäminen tullaan tulkitsemaan ulkopoliittiseksi suunnanmuutokseksi. Myös Karjalainen piti Korsimon pudottamista virheenä, mitä joutuisi vielä selittelemään Neuvostoliiton suuntaan. Ja sen saisi hänen mielestään Sukselainen tehdä.
   Karjalainen alkoi olla tyytymätön Sukselaiseen. Vaikka hän oli aluksi arvostanut puheenjohtajan korkealle, nyt tämä näytti jotenkin väsyvän.
   Kouvolan puoluekokouksessa vuonna 1964 oli aika vaihtaa puheenjohtaja.

   Puoluekokouksessa puheenjohtajavaalin alkaessa esitti pohjoispohjalainen pankinjohtaja Ahti Pekkala Johannes Virolaista puheenjohtajaksi. Toivo Räihä puolestaan ehdotti Sukselaista. Kumpaakin kannatettiin. Ja viidentenä puheenvuoron sai Ahti karjalainen.
   Karjalaisen puheen sisältö oli lähes sama kuin sen kirjelmän, jonka hän nuorena puolueen tiedotussihteerinä lähetti puoluehallitukselle vaatien puolueen kehittämistä yleispuolueeksi. Mutta yleispuolueeksi kehittäminen vaati tällä kertaa puheenjohtajan vaihtamista. Karjalainen päätti huolella valmistellun puheensa kannattamalla Virolaista puheenjohtajaksi.
   Virolainen valittiin puheenjohtajaksi äänin 888 - 866. On tietenkin mahdoton sanoa, toiko Karjalaisen puhe nuo ratkaisevat äänet Virolaiselle. Virolainen itse on korostanut, että Karjalaisen puheenvuorolla oli hänen kannaltaan huomattava merkitys.

   Virolainen aloitti heti puolueensa kehittämisen yleispuolueeksi. Ylimääräisessä puoluekokouksessa lokakuussa 1965 puolueen nimi muutettiin Keskustapuolueeksi.
   Samana vuonna Karjalainen valittiin puolueen hallitukseen ja sen työvaliokuntaan. Tavallisesti hän puhui puhui puoluehallituksessa ja puoluevaltuuskunnassa taluspoliittisesta tilanteesta. Puolueen puheenjohtaja Virolainen asettui miltei poikkeuksetta kannattamaan Karjalaisen ajatuksia.
   Mutta ei Karjalainen mitenkään innokas puoluemies ollut vielä 1960-luvun puolivälissäkään. Tätä osoittaa mm. se, että hän luovutti Virolaiselle Maakansan johtokunnan puheenjohtajuuden, suhteellisen merkittävän tehtävän.
   Vuoden 1966 eduskuntavaalien lähestyessä Karjalainen ei kuitenkaan enää voinut kieltäytyä ehdokkuudesta.

   Karjalainen kävi vaalinsa puolueensa tunnuksella Rauhaa, oikeutta ja turvallisuutta. Vaalimainoksissaan hän käsitteli ulkopolitiikkaa.
   Mutta vuoden 1966 eduskuntavaaleja ei käyty ulkopolitiikka edellä. Parhaiten äänestäjät tavoitti sosialidemokraattien kampanja.
   Keskustapuolue hävisi neljä paikkaa. Vaalit olivat tappio erityisesti puheenjohtaja Virolaiselle. Sen sijaan Karjalaisen poliittisen uran kannalta vaalit eivät tappio olleet. Hänet valittiin Mikkelin vaalipiiristä eduskuntaan listan suurimmalla äänimäärällä.
   Rafael Paasion hallitukseen Karjalainen meni ulkoministeriksi. Se oli tuttu homma, tutumpi kuin kansanedustajana toimiminen. Karjalainen ei viihtynyt eduskunnan hälinässä. Parlamentin tapa käsitellä asioita ei häntä miellyttänyt. Ja hyvin pian kansanedustajuus alkoi suorastaan tympäistä.
   Ahti Karjalaisesta tuli kyllä ensimmäisellä yrittämällä kansanedustaja vuonna 1966, mutta koskaan hänestä ei tullut aitoa kansan edustajaa.

   Jo ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja alettiin miettiä, että Karjalaisesta voisi tulla Kekkosen jälkeen seuraava presidentti. Korsimo lienee puhunut asiasta eniten. Karjalainen ei oikein halunnut asiaa tuolloin miettiä ja koki ne puheet melko kiusallisiksi.
   Kun Kekkonen suostui suuren vaaliliiton presidenttiehdokkaaksi vuoden 1968 vaaleihin hän vakuutteli lähtevänsä viimeisen kerran ehdokkaaksi. Hän perusteli ilmoitustaan sillä, että näin voitaisiin hyvissä ajoin aloittaa seuraajan etsiminen. Vuoden 1968 jälkeen Karjalaisen olikin jo vaikea hillitä presidenttikeskustelua .
   Noihin aikoihin Keskustapuolueessa nähtiin Karjalainen melko yleisesti tulevana presidenttiehdokkaana. Karjalaista pidettiin ulkopoliitikkona ja todennäköisenä Kekkosen seuraajana, Virolaista puolestaan arvostettiin taitavana puoluejohtajana. Tuolloin puolueen kenttä ei jakautunut Virolaisen ja Karjalaisen kannattajiin.
   Jouko Loikkanen näki kuitenkin jo tuolloin jännitteitä Virolaisen ja Karjalaisen välillä. Hänen mielestään oli selvää, ettei Virolainen koskaan ollut alistunut siihen ajatukseen, että Karjalaisesta tulisi presidentti. Virolainen oli niin täydellisesti omaksunut poliitikon roolin, että hän näki sekä valveunia että yöunia siitä, että hänestä tulee presidentti.
   Kyllähän ajatus Karjalaisesta Kekkosen seuraajana tuli esille jo ennen vuoden 1968 presidentinvaalejakin. Jo vuonna 1967 etelähämäläinen kansanedustaja Juho Tenhiälä lanseerasi tuolloin melkoisesti huomiota herättäneen termin Kekkosen-Karjalaisen linja. Tenhiälä halusi termillä korostaa Kekkosen ja Karjalaisen yhteistyön suurta merkitystä. Sinänsä Tenhiälä ei halunnut puhua Karjalaisesta presidenttiehdokkaana, mutta niin puhe tietenkin tulkittiin.
   Pian Kekkosen-Karjalaisen linjasta puhuminen lopetettiin. Tilalle tuli alkiolais-kekkoslainen linja. Se onkin diplomaattinen termi. Alkion kuolemasta oli tuolloin kulunut jo yli 40 vuotta ja kaikki keskustalaiset poliitikot olivat omasta mielestään sekä alkiolaisia että kekkoslaisia.

   Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris pyysi eroa virastaan syyskuussa 1967. Miksi vasta 53-vuotias Waris lähti Suomen Pankista ja siirtyi kauppakorkeakoulun kansleriksi?
   Wariksen pitkäaikainen työtoveri Reino Rossi kertoi, että kyse oli elämänasenteesta. Waris oli puhunut usein, että 50 ikävuoteen mennessä ihmisen pitäisi ehtiä tehdä varsinainen elämäntyönsä ja sen jälkeen pitäisi voida viettää vapaata elämää. Ja Waris oli kyllä oikeasti ollut aikeissa lähteä täytettyään 50 vuotta, mutta kun häntä merkkipäivänä kovasti muistettiin, ei hän sitten enää pitänyt kiirettä lähtönsä kanssa. Sellaista se joskus on. Mutta kolmen vuoden jatkoajan jälkeen, kun vielä tuli devalvaatio...
   Sitten aloitettiin keskustelu uudesta pääjohtajasta. SDP toi esiin oman ehdokkaansa Mauno Koiviston, istuvan hallituksen valtiovarainministerin. Keskustapuolueen ehdokas oli Karjalainen. Puolueisiin sítoutumaton Rossi, ehdokkaista muodollisesti pätevin, sai oikeiston tuen.
   Karjalainen oli pitänyt aiemmasta työskentelystään Suomen Pankissa ja oli motivoitunut palaamaan taloon. Vaikka tuohon ei laskelmointia sisältynytkään, lehdistö teki laskelmat Karjalaisen puolesta. Lehdistössä mietittiin, kannattiko presidenttiehdokkaan siirtyä pääjohtajaksi.
   Toisessa äänestyksessä vastakkain olivat Karjalainen ja Koivisto. Koivisto voitti äänin 5-3.

   Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Keskustapuolue koki harvinaisen kovan tappion. Ja kun kesällä Mikkelissä pidettiin puoluekokous, kokousväki oli harvinaisen äreällä päällä. Sellaisen tappion jälkeen haettiin syyllisiä. Ja syylliseksi nähtiin puheenjohtaja Virolainen.
   Karjalaisen asema oli täysin eri kuin muun puoluejohdon. Puolueen tappio ei ollut hänen tappionsa. Eikä häntä siitä myöskään syytetty. Karjalainen aloitti toisen kautensa kansanedustajana ja hänen asemansa Keskustapuolueessa oli puoluejohdon vaikeuksien vuoksi vahva.
   Karjalainen käsitti, ettei puoluekokouksesta selvitä ilman henkilövaihdoksia puolueen johdossa. Eino Haikala haastoi Virolaisen, mutta Karjalainen ei pitänyt tätä pätevänä puolueen puheenjohtajaksi. Hän tuli siihen tulokseen, että puoluesihteerin vaihtaminen olisi helpompi ratkaisu. Vt. puoluesihteeri Loikkanen alistui ratkaisuun, vaikka se miestä söikin. Ja kohtuutontahan olikin tehdä syypäätä kaverista, joka toimi yhdeksän kuukauden ajan puoluesihteerinä ennen vaaleja.
   Kokenut keskustalainen poliitikko ja järjestömies analysoi tilannetta seuraavasti: "Jos puhutaan raakaa realismia ja jätetään liturgiat sikseen, oli tilanne vaalitappion jälkeen sellainen, että Virolainen oli valmis hyväksymään Karjalaisen ehdokkaan puoluesihteeriksi pelastaakseen oman nahkansa. Sillä jos Karjalainen olisi lähtenyt liikkeelle Virolaisen kaatamiseksi, tämä olisi lentänyt kuin leppäkeihäs."
   Karjalainen tunsi maisteri Mikko Immosen 1950-luvulta lähtien, jolloin tämä toimi Maakansan eduskuntatoimittajana ja toimitussihteerinä. Yleisesti Immonen tunnettiin lahjakkaana keskustalaisena miehenä, jonka isä toimi 1950-luvun alkupuolella Maalaisliiton Itä-Savon piirin puheenjohtajana. Immonen lupasi olla käytettävissä.
   Kuitenkin erityisesti Pohjois-Suomessa etsittiin tutumpaa miestä. Heidän ehdokkaakseen suostui tuore kansanedustaja, 23-vuotias Paavo Väyrynen. Tämä oli päättänyt olla vaalissa mukana saadakseen julkisuutta, vaikka tiesikin häviävänsä Immoselle. Kuitenkin Väyrysenkin puolesta käytettiin useita puheenvuoroja, mm. Ahti Pekkala oli hänen kannallaan.
   Puoluekokouksessa herrat haukuttiin. Virolainen oli tulilinjalla, mutta osansa sai myös Ryhmä -70. Tuohon 1960-luvun lopulla perustettuun poliittiseen keskustelukerhoon kuuluivat kantavina voimina Kalervo Siikala, Jouko Tyyri, Aku-Kimmo Ripatti, Pertti Hemanus, Paavo Kähkölä, Juhani Perttunen ja Matti Kekkonen.
   Karjalainen ei ollut Ryhmä -70´n perustamisessa eikä sen toiminnassa mukana. Hänen asenteensa siihen oli lähinnä passiivinen.
   Ryhmä -70´llä ei kuitenkaan ollut sanottavaa merkitystä Mikkelin puoluekokouksessa, Haikalan kannattajien ydinjoukon muodostivat entiset Sukselaisen kannattajat. Puolueen S-linja nousi tuolloin viimeisen kerran Virolaista vastaan.
   Mutta K-linjan tuella Virolainen valittiin selvin numeroin jatkamaan puheenjohtajana.
   
   Kekkonen oli ilmoittanut, ettei enää vuonna 1974 aio asettua ehdolle presidentinvaaleissa. Mutta sitä hän ei ollut sanonut, etteikö voisi jatkaa presidenttinä vielä tuon vuoden jälkeenkin. Hän alkoi odottaa, että tehtäisiin esityksiä hänen jatkostaan.
   Kekkonen halusi, että asian ottaisi esille Karjalainen. Olavi J. Mattilan kautta hän viestitti heti eduskuntavaalien jälkeen tammikuussa 1972 Karjalaiselle toivomuksen, että tämä tekisi esityksen Kekkosen toimikauden jatkamisesta.
   Karjalainen ei innostunut. Kekkonen oli kaatanut edellisenä syksynä Karjalaisen johtaman hallituksen, mihin Karjalainen itse oli pettynyt. Lisäksi presidentin valitseminen poikkeuslailla, mitä Kekkosen toivomus selvästi tarkoitti, oli vaikeasti perusteltavissa. Vastahakoisuuteen vaikutti luonnollisesti myös se, että Karjalaisen omat mahdollisuudet tulla valituksi presidentiksi näyttivät tammikuussa 1972 vielä varsin lupaavilta.
   Karjalainen päätti olla reagoimatta. Mutta muutaman päivän kuluttua Mattila otti uudelleen yhteyttä.
   Ja niin Karjalainen kirjoitti aiheesta lausunnon. Lausunnon, jonka muotoilu on varsin mielenkiintoinen myöhempien tulkintojen kannalta. Useissa teoksissa nimittäin todetaan, että Karjalainen olisi perustellut esitystään ulkopoliittisilla syillä, mutta näinhän asia ei todellisuudessa ollut. Karjalainen ei nähnyt vuonna 1972 sellaisia ulkopoliittisia tekijöitä, jotka olisivat pakottaneet Kekkosen toimikauden jatkamiseen poikkeuslailla. Lausunnossa todetaan, että epävakainen tilanne "voisi aiheuttaa vahinkoa myös ulkomaiselle maineellemme", mikä on eri asia kuin vahinko ulkopolitiikalle.
   Karjalainen näki kyllä järkeviäkin perusteita esityksensä tekemiselle. Epätietoisuus Kekkosen suhtautumisesta vuoden 1974 presidentinvaaleihin oli ajamassa maan poliittista elämää umpikujaan. Poliittisen patttitilanteen torjuminen oli Karjalaisen mielestä järkevin peruste esityksen tekemiselle.
   Kekkonen itse olisi hyväksynyt täyden kuuden vuoden jatkon,  mutta Karjalainen lähti siitä, että presidentin valinta poikkeuslailla oli perusteltua vain normaalia lyhyemmäksi toimikaudeksi. Esim. Turun ja Porin läänin silloinen maaherra Paavo Aitio muistaa, että esityksen neljän vuoden poikkeuslaista teki nimenomaan Karjalainen: "Karjalainen esitti sitä minulle neuvottelussa,  jossa oli myös Väinö Leskinen mukana. Meillä kumamallakaan ei ollut mitään Karjalaisen esitystä vastaan."

   Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa käytiin Keskustapuolueen sisällä kovaa valtataistelua. Virolaisen ja hänen lähimpiensä tavoitteena oli saada eduskuntaryhmä, jonka enemmistö tukisi selkeästi Virolaista, ja että Karjalaisen asema maan politiikassa heikkenisi.
   Karjalainen yritti vastata haasteeseen. Hän järjesti taloudellista tukea kannattajilleen vaalikampanjaa varten.
   Mutta Virolainen pääsi niskan päälle. Uudessa eduskuntaryhmässä Virolaisen tukijoita oli niukka enemmistö.
   Hyvin pian Virolaisen tukijoukko alkoi pitää myös omia palaverejaan ja Karjalaisen tukijat huomasivat hekin tarpeelliseksi kokoontua pohtimaan politiikkaa. Näin sai alkunsa koko 1970-luvun jatkunut Keskustapuolueen eduskuntaryhmän jako kahteen melko organisoituun ryhmään, jotka kumpikin pitivät omia kokouksiaan.
   Karjalaisen ryhmää kutsuttiin K-linjaksi ja Virolaisen ryhmä sai myöhemmin nimekseen "musta tusina".

   Eduskuntaryhmän tilanne heijastui luonnollisesti puolueen järjestökoneistoon ja kentälle. Näin 1970-luvun alkuvuosina Keskustapuolueesta hävisi ajattelutapa pitää Karjalaista presidenttiehdokkaana ja Virolaista taitavana puoluejohtajana. Tilalle tuli joko-tai -ajattelu. Oltiin yhä yleisemmin joko Virolaisen tai Karjalaisen kannattajia.

   Kun Karjalainen täytti 50 vuotta vuonna 1973, julkaistiin teos Miehen ikä, johon pyydettiin kirjoituksia sekä tovereilta että poliittisilta kilpailijoilta.
   Eräänlaisen johdannon kirjoitti Karjalaisen ensimmäinen työtoveri Knud Möller. Tämä muistelee, kuinka sivustakatsoja sai sen käsityksen, ettei Karjalainen itsekään pitkään aikaan tiennyt, ryhtyykö tämä todella poliitikoksi. Tehtävät tosin kiinnostivat, mutta...
   Erityisen kiinnostavina Kangas pitää teoksessa julkaistuja Karjalaisen poliittisten vastustajien kirjoituksia. Esim. pitkäaikainen työtoveri Suomen Pankista, Aarre Simonen, kirjoitti hyvin henkilökohtaisesti Karjalaisesta otsikolla "Poliittinen vastustajako".
   Simonen muistelee mm. sähkettä, jonka hän sai vuonna 1956 Tampereen kaupunginjohtajalta Erkki Lindforsilta annettuaan sikäläiselle sanomalehdelle lausunnon, että ratkaisu Kekkosen ja Fagerholmin välillä riippuu todennäköisesti yhdestä valitsijamiehestä. Lindforsin sähke oli ollut lyhyt ja ytimekäs: "Pidä p[----]le turpasi kiinni". Simosen mukaan Lindfors oli neuvotellut sähkeen sanamuodosta Karjalaisen kanssa. Eli, kuka vielä väittää, ettei Karjalainen olisi ollut selkeän sanonnan kannalla?
   Simonen ei tunnetusti säästellyt poliittisia vastustajiaan. Mutta Karjalaista hän kunnioitti ja sen hän myös selkeästi ilmaisi. Hän kirjoittaa, kuinka oli elämänsä aikana tavannut lukemattomia henkilöitä, jotka asiaansa esittäessään olivat valehdelleet kerran, jopa useamminkin, mutta että Karjalainen ei ollut valehdellut kertaakaan - viisaasti vaiti tämä kyllä oli osannut olla. Ja Simonen lopettaa osionsa toteamukseen, ettei hän Karjalaista osaa haukkua, vaikka monen muun kohdalla sitä olikin useasti tehnyt - siinä mielessä toimittajan tarkoitus tarinaa Simoselta pyytäessä "meni kyllä metsähallituksen puolelle".
   Useat juhlakirjan kirjoittajat kiinnittivät huomiota Karjalaisen huumorintajuun. Kansalaisilla oli väärä kuva Karjalaisesta, nämä kun pitivät miestä virallisen oloisena tosikkona. Pienesssä seurassa Karjalainen nauroi herkästi muiden jutuille ja kertoi myös itse mielellään vitsejä.
   Mutta Karjalainen oli kuitenkin enemmän juttujen kohde kuin niiden kertoja. Jo 1960-luvulla vitsailtiin, mistähän Ahti Karjalainen tänään vaikenee ja vinoiltiin Ahti Itä-Karjalaisesta. 1970-luvun alussa Karjalaisen kielitaidosta alettiin kertoa tankerovitsejä, joista tuli suorastaan villitys.

   1970-luvun puolivälissä Karjalaisen ja Kekkosen välillä luottamuksellinen yhteistyö ei enää sujunut ja se oli yleisesti poliitikkojen tiedossa. Monet entiset ystävät ja poliittiset tukijat muuttuivat varovaisiksi. Varminta oli myötäillä iäkkään presidentin asenteita ja mielialoja. Se tarkoitti kuitenkin myös sitä, että presidentti sai heiltä tukea kriittiselle suhtautumiselleen Karjalaista kohtaan.
   Karjalainen itse alkoi turhautua ja kyllästyä ympärillään käytävään peliin. Se johti alkoholin käytön lisääntymiseen. Tilanne rasitti myös Karjalaisen perhettä.
   Maaliskuussa 1977 Kekkonen kutsui Karjalaisen luokseen. Hän otti tämän vastaan erittäin kiihtyneenä ja heti kättelyssä totesi, ettei enää luottanut toiseen. Seurasi pitkä syytöslista. Karjalainen kumosi jokaisen syytöksen, mutta ei saanut Kekkosta vakuuttuneeksi. Presidentti pysyi kannassaan, että Karjalainen vehkeili hänen selkänsä takana aikomuksenaan syrjäyttää hänet.

   Kekkosen ja Karjalaisen välirikolla oli syvälliset vaikutukset Keskustapuolueen ja erityisesti K-linjan politiikkaan ja toimintaan. K-linjan palavereissa Karjalaisen puolesta puhuneet joutuivat huomaamaan, että Tamminiemeen oli annettu tarkka raportti heidän asenteistaan.
   Tilanne johti K-linjan lamaantumiseen ja hajaantumiseen. Asioista ei enää keskusteltu luottamuksellisesti. Se merkitsi presidentin ja ennen muuta tämän lähipiirin vallan kasvua. Samalla Keskustapuolueen politiikka menetti jäntevyyttään. Musta tusina puolestaan sai lisää puhtia.

   Vuonna 1979 Karjalainen oli päivänpolitiikasta sivussa. Hän johti Suomen Pankkia vt. pääjohtajana, mikä oli kyllä mieluisa tehtävä. Kuitenkin hän oli kyllästynyt ja väsynyt.
   Toukokuussa Karjalainen jäi kiinni rattijuopumuksesta. Hän itse on todennut, että rattijuoppouskin johtui tuosta poikkeuksellisesta mielialasta. Hän ei yksinkertaisesti ajatellut lähtiessään viettämään vapaa-aikaansa perheen kesämökille Suomusjärvelle.
   Karjalainen maksoi 26.500 mk sakon eikä vastoinkäymiseen luhistunut. Tietenkin se korpesi. Rattijuoppous ei ole millään lailla hyväksyttävissä eikä seliteltävissä.
   Mutta silti Karjalainen toivoi, että asia olisi ollut oikeuskäsittelyn myötä loppuun käsitelty. Näin ei kuitenkaan käynyt. Se oli tavalla tai toisella pysyvä esillä niin kauan kuin hän oli julkisuudessa.

   Vuoden 1980 puoluekokouksessa Turussa Paavo Väyrynen haastoi ja voitti istuvan puheenjohtajan. Virolainen oli pettynyt, muttei masentunut. Hän asetti poliittiselle toiminnalleen uusia tavoitteita.
   On väitetty, että Karjalainen olisi luvannut Väyryselle tukensa puheenjohtajavaalissa ja että Väyrynen olisi puolestaan sitoutunut tukemaan Karjalaista Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi. Karjalainen tyrmää väitteen täysin. Sellaista sopimusta ei tehty, eikä sitä kumpikaan edes esittänyt.
   Karjalainen jatkoi Keskustapuolueen puoluehallituksen työvaliokunnassa. Mutta monet näkivät, että Ahti Karjalaisen aika politiikassa alkoi mennä ohi. Aika alkoi mennä myös presidentti Urho Kekkosen ohi.
   Mutta pääministeri Mauno Koiviston kansansuosio sen sijaan kasvoi.

   Presidentti Kekkonen alkoi tuntea voimiensa vähenevän. Tammikuussa 1981 hän otti erään lähipiiriin kuuluvan kanssa esille kysymyksen seuraajastaan. Mainittiin Karjalainen, Virolainen ja Koivisto. Kekkonen totesi, että "Ahti heistä olisi pätevin", mutta ei esittänyt mitään arviota Karjalaisen mahdollisuuksista tulla valituksi.
   Vuonna 1981 presidenttikeskustelu alkoi nopeasti yleistyä ja laajentua. Puhuttiin Kekkosen takeltelevasta puheesta ja heikentyvästä näöstä. Arvailtiin presidentinvaalien ajankohtaa.
   Huhtikuussa 1981 Kekkonen yritti kaataa Koiviston hallituksen, mutta ei siinä onnistunut. Mutta miksi Keskustapuolueen ministerit pysyivät hallituksessa ja antoivat näin tukensa Koivistolle Kekkosta vastaan?
   Seppo Kääriäisen mukaan tilanne puolueessa ei ollut mitenkään selvä. Jokainen aavisti, mihin yritys liittyi, ja Virolaisen tukijat ajattelivat, että jos Koivisto kaatuu niin Karjalainen saattaa nousta.
   Virolainen tukikin keväällä 1981 Koivistoa. Hän kehotti pääministeriä pysymään virassaan ja tuomaan kiistat eduskuntaan.
   Myöskään Karjalaisella kaikki ei ollut kunnossa. Oli epävarmaa, olisiko hän pystynyt tuolloin muodostamaan uuden hallituksen. Kesällä 1981 hän sitten menikin Sveitsiin saamaan hoitoa alkoholiongelmaansa.

   Karjalainen palasi kotimaahan selvästi piristyneenä. Myös välit Kekkosen kanssa olivat kunnossa. Karjalainen kirjoitti kesällä presidentille ja kertoi avoimesti asioistaan.
   Vanha ja hauras presidentti alkoi turvautua vanhaan työtoveriinsa. Syyskesällä presidentti sanoi useita kertoja, että Karjalainen olisi valittava hänen seuraajakseen.

   Kekkosen kausi päättyi. Oli valittava Keskustapuolueen presidenttiehdokas. Karjalainen kilpaili Virolaisen kanssa järjestöväen kannatuksesta puolueessa.
   Keskustapuolueen eduskuntaryhmä asettui Karjalaisen tueksi äänin 22 - 5, poissa 10. Puoluehallitus tuki Karjalaista äänin 18 - 3. Teollisuuden keskusliiton julkilausuma tulkittiin tueksi Karjalaiselle. Kaikki tunnustivat, että Karjalaisella oli suurin kokemus ulkopolitiikasta ja että tämä nautti aivan erityistä luottamusta ja arvonantoa Neuvostoliitossa.
   Mutta puoluekokouksessa Kuopiossa Karjalainen ja K-linja kaatuivat äänin 2.666 - 1.365.

   Ennen valitsijamiesvaaleja laskeskeltiin, että Koivisto saisi joka tapauksessa yli 100 valitsijamiestä. Eräät keskustalaiset ja kokoomuslaiset Karjalaisen kannattajat pohtivat tilannetta, missä Koivisto saisi 110 - 120 valitsijamiestä. Jos kommunistit saisivat 40 - 50 valitsijamiestä, siinä tilanteessa Keskustan ja Kokoomuksen kannattaisi nostaa Karjalainen mustana hevosena mukaan vaaliin. Tällöin ei-sosialistinen presidentti valittaisiin kommunistien tuella. Suunnitelmasta oltiin yhteydessä kommunisteihin ja he olivat siihen valmiit.
   Mauno Koiviston vaaliliitto sai 145 valitsijamiestä.

   Tasavallan presidentti Mauno Koivisto nimitti 5.2.1982 Ahti Karjalaisen Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajaksi maaliskuun alusta lukien. Karjalainen oli virkaan itseoikeutettu eikä nimityksestä syntynyt keskustelua.
   Lokakuussa 1982 Suomen Pankin johtokunta tuli siihen tulokseen, että vientiteollisuduen heikko kilpailukyky ja maan vähäinen valuuttavaranto edellyttivät pientä devalvaatiota. Markka päätettiin devalvoida neljällä prosentilla.
   Pääjohtaja Karjalaisella oli kesälomastaan viikko pitämättä ja hän oli jo aiemmin päättänyt viettää sen lokakuussa Espanjassa. Hän arveli, ettei hänellä devalvaation takia ollut mitään syytä siirtää lomaansa. Devalvaation julkistaminen jäi johtokunnan varapuheenjohtaja Rolf Kullbergin tehtäväksi ja Karjalainen lähti Espanjaan.
   Suomi devalvoi suunnitelmien mukaisesti. Mutta sitten seuraavana päivänä Ruotsi devalvoi yllättäen 16 prosentilla. Se vaati Suomen Pankilta ja maan hallitukselta uusia ratkaisuja.
   Kun Karjalainen palasi Espanjasta, lentoasemalla häntä oli vastassa Suomen Pankin johtaja Pentti Koivikko. Karjalainen kiidätettiin suoraan Suomen Pankkiin johtokunnan kokoukseen.
   On väitetty, ettei pääjohtaja ollut työkunnossa. Hän ei pystynyt täysitehoisesti osallistumaan päätöksentekoon uudesta kuuden prosentin devalvaatiosta, joka julkistettiin kaksi päivää myöhemmin.
   Tapahtumat jättivät Karjalaisen mieleen useita kysymyksiä. Miksi varapuheenjohtaja Kullberg ei jättänyt hänelle soittopyyntöä hotelliin, joka kyllä oli tiedossa? Ja miksi perjantain kokousaikataulu tehtiin sellaiseksi, ettei Karjalaiselle annettu Helsinkiin saapumisen jälkeen edes pientä mahdollisuutta levätä ennen illan kokouksia. Karjalainen arveli, että jos hän olisi saanut edes tunnin aikaa levätä ja tutustua asioihin, tilanne olisi ollut aivan toinen.
   Suomen Pankin pääjohtajan ympärillä kävi tuona viikonvaihteena melkoinen kohu. Lehdistössä väitettiin pääjohtajan esiintyneen päihtyneenä devalvaationeuvotteluissa. Karjalainen jäi lääkärintodistukseen viitaten virkavapaalle.

   Kun Karjalainen palasi marraskuussa työhönsä Suomen Pankkiin, hänen asemansa horjui ja sitä horjutettiin. Hän oli myös entistä yksinäisempi.
   Karjalaisen uudelleen alkaneesta alkoholinkäytöstä oli jo jonkin aikaa puhuttu. Huhuttiin myös, että presidentti Koivisto tulisi erottamaan Karjalaisen.
   Hyvin monet kuitenkin arvelivat, ettei presidentin olisi kovinkaan helppo Karjalaista erottaa. Huomattavan kokeneen ulkopoliitikon ja Neuvostoliitossa aivan erityistä arvonantoa nauttivan Suomen Pankin pääjohtajan erottamista ei pidetty mahdollisena. Siihen ei uskottu Koiviston vielä ryhtyvän, varsinkaan, kun tiedettiin, että lähetystöneuvos Viktor Vladimirov oli tavannut presidntin devalvaation yhteydessä syntyneen kohun jälkeen.
   Mutta Koivisto ja sosialidemokraatit saivat Karjalaisen syrjäyttämiselle yllättäen tukea Keskustapuolueen johdolta.

   Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen, varapuheenjohtaja Ahti Pekkala, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ruokola ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen päättivät kehottaa Karjalaista siirtymään eläkkeelle. Pekkala sopi Karjalaisen kanssa tapaamisesta Suomen Pankkiin 20.4.1983. Karjalainen lupasi tarjota puoluetovereilleen lounaan.
   Kvartetti saapui tapaamiseen. Sopivat johtaja Koivikon kanssa, että tämä tekisi eroanomuksen valmiiksi.  Yrittäisivät saada asian kerralla selväksi.
   Karjalainen sai sitten allekirjoittamista vaille valmiin eroanomuksen eteensä ennen kuin toverit olivat ehtineet ottaa asian esille. Karjalainen yllättyi. Ja närkästyi.  Lähtökohta keskusteluille ei ollut kovin hyvä. Kepujohto yritti kyllä vaivautuneena selittää Karjalaiselle, että sekä tämän itsensä että puolueen kannalta olisi parasta, jos tämä jäisi eläkkeelle. Mutta tämä ei ollut erityisen vastaanottavainen.
   Vierailijoiden lähdettyä Karjalainen kutsui Koivikon huoneeseensa ja kertoi tälle tunnelmistaan: "Vaikka minä en kyllä tuosta keskustalaisten tyylistä pitänyt, niin minä taidan tästä pian siirtyä eläkkeelle. Minä alan olla niin väsynyt, että tämä alkaa jo riittää." Karjalaisen mukaan Koivikon oli hyvä tietää asiasta.
   Mutta kepujohdon käynnin jälkeisenä päivänä Karjalainen luki tyrmistyneenä puolueen pää-äänenkannattajasta Suomenmaasta Uutiskeskuksen jutun, jonka mukaan hän harkitsi vetäytymistä eläkkeelle. Hän koki Keskustapuolueen johdon nyt julkisesti painostavan häntä eroamaan.
   Jutulla, samoin kuin kepujohdon käynnillä, oli täsmälleen päinvastainen vaikutus kuin mihin niillä pyrittiin. Karjalainen ei halunnut alistua painostukseen vaan päätti aloittaa sitten tappelun noiden kanssa. Ja kyllähän muutkin joutuivat outoon valoon asian tullessa julkiseksi. Kansa alkoi kysellä, kenelle oltiin raivaamassa tilaa Suomen Pankkiin?

   Kohu Suomen Pankin pääjohtajan ympärillä jatkui. Myös Karjalainen itse kohautti. Hän erosi Keskustapuolueesta. Koska myös oma puolue halusi hänet syrjäyttää, ei puolue ilmeisesti katsonut häntä tarvitsevansa. Ja niin kypsyi päätös erota puolueesta, jonka jäsen Karjalainen oli vuodesta 1947 saakka ollut.
   Karjalainen mietti puolueesta eroamistaan aikansa ja huolellisesti, ja lopullisen päätöksensä hän teki toukokuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä. Hän antoi päätöksensä myös julkisuuteen Iltalehdelle.
   Kangas ei halua pitää tuota päätöstä niin yllättävänä kuin millaiseksi se yleisesti koettiin. Karjalainenhan oli aina ollut enemmänkin Keskustapuolueen käytettävissä oleva asiantuntija kuin aito puoluepoliitikko.

   Kohuhan yöllisestä haastattelusta seurasi. Tiedetään, että myös presidentti Koivisto paheksui sitä. Vielä toukokuun kymmenennen päivän iltana pankkivaltuusmiehet kokoontuivat neuvottelemaan pääjohtajan asemasta. Karjalainen ei saanut kutsua neuvotteluun.
   Koivisto keskusteli tilanteesta Karjalaisen kanssa. Toivoi, että Karjalainen pyytäisi eroa. Erottaminen olisi hyvin epämiellyttävää niin hänelle itselleen kuin koko valtakunnalle. Karjalainen totesi, että se on Koiviston murhe.
   Koivisto käynnisti erottamisprosessin. Perjantaina toukokuun 13. päivänä vuonna 1983 valtiovarainministeri Ahti Pekkala esitteli valtioneuvostossa presidentin esittelyssä tohtori Ahti Karjalaisen erottamisen Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajan virasta.
   "Päätös on mielestäni poikkeuksellisen raju", kommentoi Karjalainen erottamistaan vähän myöhemmin.

   Karjalainen keskusteli tapahtuneesta myös lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin kanssa. Tämä ihmetteli tavattomasti Karjalaisen erottamista. Ja kysyi myös, kannattiko Karjalaisen sentään erota Keskustapuolueesta.

   Toukokuun lopulla presidentti Koivisto erotti Karjalaisen myös Suomen ja Neuvostoliiton  välisen talouskomission puheenjohtajan tehtävistä.
   Ahti Karjalaisen pitkä valtiollinen ura oli päättynyt.

   Lasse Kankaan teos Ahti Karjalainen valtakunnan kakkosena toi ilmestyessään paljon uutta tietoa Karjalaisesta henkilönä ja varsinkin kirjan ilmestymistä edeltävien vuosien tapahtumista. Ja edelleen se on pätevä poliittinen elämäkerta eräästä keskeisestä takavuosien vaikuttajasta. Sekä päähenkilö itse että monet tämän tunteneista haastatelluista ovat olleet avoimella päällä, joten paitsi itse tapahtumista, myös niiden taustoista on kirjaan saatu paljon kiinnostavia yksityiskohtia.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 3.9.

No niin, eiköhän ole aika palata työpöydän ääreen. Otetaan Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen henkilökuvan jatkoksi tarkasteluun Virolaisen edeltäjä puolueemme johdossa. Miten Vieno Johannes Saaresta, aviottomasta kyläkraatalin pojasta tuli valtiomies V.J. Sukselainen? Paitsi kansalaisen, kyseessä on myös kansakunnan kasvutarina - kuvaus sekä hyvinvointiajattelusta että hyvinvointivaltiosta.

Kuukauden Keskustalainen
Pekka Perttula: Äidin poika