Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen
Kuukauden Keskustalainen
Olli Rehn: Kuilun partaalta
Livonia Print (paino), Docendo 2019
451 sivua


Nykyinen Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn toimi edellisen suuren finanssikriisin aikaan Euroopan unionin talousasioista vastaavana komissaarina. Tuota kriisiä hän tarkasteli jo aiemmassa kirjassaan Myrskyn silmässä, mutta vasta viime vuonna kaveri julkaisi täysimittaiset "kriisimuistelmansa", teoksen Kuilun reunalta.

   Rehn ei ryhtynyt tekemään kirjaa, jossa hän kertoisi, kuinka hän olisi pelastanut maailman, kyllä hänen motiivinsa oli hieman toisenlainen. Vertailukohtaa hän etsisi ennemminkin vaikka Robbie Robertsonista. Robertson oli Bob Dylanin oikea käsi tämän parhaina vuosina ja The Bandin soolokitaristi. Robertson kertoi aikoinaan ilman diplomaattista kaunistelua, miksi kirjoitti muistelmansa: "Siitä ajasta, The Bandista ja minusta ja Dylanista on kirjoitettu todella paljon - ja iso osa siitä on pelkkää roskaa. Aivan perättömiä juttuja. He eivät tiedä. He eivät olleet paikalla. Minä olin! Siksi halusin antaa oman todistukseni."
   Jotain samaa sitä oli Rehnilläkin. Hänestä tuntui, että piti antaa oma todistus eurokriisin hoidosta ja talouspolitiikan uudistamisesta kriisin aikana. Eurokriisistä on kirjoitettu paljon - jonkin verran varsin hyvin, mutta paljon myös pelkkää roskaa, minkä Rehn halusi oikaista. Hän näkee olevan kaksi erityistä väärinymmärrystä, mitkä rasittavat eurokriisin tähänastista historiankirjoitusta.
   Ensinnäkin globaalin finanssikriisin runtelema rahoitusjärjestelmä ja siihen liittynyt monien euromaiden maksukyvyttömyyden vaara aiheuttivat ankaria rajoitteita sille, mitä talous- ja finanssipolitiikassa oli mahdollista päättää ja tehdä. Tätä ei ole jälkiviisaissa arvioissa yleisesti tunnustettu - tai se on jopa aktiivisesti unohdettu. Tämä koskee etenkin finanssipolitiikkaa vuosina 2010-12 eli ennen kuin Euroopan keskuspankki (EKP) aloitti täysillä rahapoliittisen elvytyksen, mikä muutti ratkaisevasti päätöksenteon ehtoja finanssipolitiikassa, kun se helpotti markkinoiden ylläpitämää pakkopaitaa tehdä menosäästöjä ja veronkorotuksia.
   Toiseksi euroalueen päätöksenteon institutionaalisia rajoitteita ei yleensä ole tunnustettu - Euroopan unioni ei ole liittovaltio, eikä se aina toimi edes ns. yhteisömenetelmän mukaisesti. Useimmissa jälkiarvioinneissa tunnutaan ajattelevan, että euroalueen pelastusoperaatiot olisivat noudattaneet normaalin yhteisömenetelmän kaavaa, missä komissiolla on aloiteoikeus ja jäsenvaltiot tekevät lopulliset päätökset määräenemmistöllä. Oikeasti useimmat euroryhmän päätökset jouduttiin tekemään hallitustenvälisellä menetelmällä, jota suuret valtiot dominoivat, etenkin taloudellisesti vahvat suuret valtiot.
   Samalla kirjan kirjoittamiseen oli toinenkin, perustavampi, syy. Kun ajatellaan EU´n tulevaisuutta poliittisena yhteisönä ja euron tulevaisuutta EU´n yhteisenä valuuttana, Rehn pitää ensiarvoisen tärkeänä tehdä oikeat ja tosiasioihin pohjautuvat johtopäätökset niistä vuosista, jolloin Euroopan yhteinen valuutta ja reaalitalous kävivät romahduksen partaalla.

   Rehnin ensimmäinen päivä talous- ja raha-asioista vastaavana EU-komissaarina, 10.2.2010, alkoi Kreikka-asioilla. Kreikka oli tuolloin taloudellisesti vapaassa pudotuksessa, mikä johtui vastuuttomasta julkisesta taloudenpidosta ja tilastojen vääristelystä, joista oli alkanut tihkua tietoa julkisuuteen. Ja pian koko euroalueen taloudellinen vakaus joutui vaaraan, kun Kreikan pensaspalo uhkasi laajeta Euroopan laajuiseksi metsäpaloksi, joka olisi vahingoittanut orastanutta elpymistä ja heikentynyttä työllisyyttä.
   Rehn oli viettänyt joululomansa vuodenvaihteessa 2009-10 miettien eri politiikkavaihtoehtoja ja valmistautuen omaan parlamentin kuulemiseensa. Lisäksi hän oli seurannut edeltäjäänsä Joaquín Almuniaa marraskuusta 2009 aina siihen asti, kun José Manuel Barroson toinen komissio aloitti työnsä 10.2.2010. Kreikan julkisen talouden kriisin dramaattinen paljastuminen ja nopea kehitys, suoranainen syöksy, oli varjostanut ja hallinnut valmisteluvaihetta.
   Kun siinä mietittiin erilaisia vaihtoehtoja, haasteen mittakaavasta ei oikein kunnollista käsitystä ollut, osaltaan siitä syystä, että juuri paljastunut tilastojen vääristely oli tehnyt Kreikan tileistä täysin epäluotettavia. Se oli kuitenkin tiedossa, että tilanne oli Kreikalle ja koko euroalueelle erittäin vakava, ja siivotuista tilastoista saadut tiedot vain lisäsivät huolta.
   Kreikan pelastamiseksi harkittiin muun muassa siltarahoitusta ilman ulkopuolisia poliittisia ehtoja (ainakaan EU´n tavanomaista talouspoliittista valvontaa enempää). Kriisiä varten oli koottu väliaikainen kriisiryhmä, joka koostui pääasiassa euroalueen G7-/G20-maista sekä komission ja euroryhmän edustajista, ja osa keskeisistä jäsenmaista ymmärrettävästi tyrmäsi tämän vaihtoehdon nopeasti.
   Keinovalikoiman toisessa äärilaidassa oli velkojen uudelleenjärjestely, jota kutsuttiin "Voldemort-vaihtoehdoksi", jota ei saanut mainita. Silloin ja siinä tilanteessa, missä talouskriisin leviämisen riski oli huomattava, sitä pidettiin liian riskialttiina vaihtoehtona.
   Tuossa vaiheessa hylättiin siis sekä pehmeimmät että kovimmat keinot, joten Kreikan pelastamiseksi jäi IMF-tyylinen ehdollinen rahoitusapuohjelma vähiten epärealistisena vaihtoehtona. Olihan tuollakin vaihtoehdolla vastassa useampiakin esteitä, kuten EU-sopimuksen ns. "no bail out" -sääntö eli avustamiskielto. Mutta tuota vaihtoehtoa komissiossa alettiin silti valmistella, ja sama mieliala näytti yleistyvän keskeisissä jäsenvaltioissa.

   Kreikan ongelma oli yksinkertaisesti varojen yli eläminen, vuosi vuoden jälkeen maa söi enemmän kuin tienasi. Vuonna 2008 Kreikan vaihtotaseen alijäämä oli jo huimat 15 prosenttia bruttokansantuotteesta. Korkeimmillaan alijäämä oli 15,4 % bkt´sta, mitä monet pitivät uskomattomana. Alijäämän määrä selvisi vasta myöhemmin, kun Eurostat tarkisti, täydensi, todensi ja vahvisti kansantalouden tilinpidon.
   Kun Kreikan pääministeri Georgios Papandreou toi faktat päivänvaloon lokakuussa 2009 ja paljasti tilastojen peukaloinnin järjestelmällisyyden, sijoittajat havahtuivat euroalueen reunamaiden joukkovelkakirjojen riskeihin. Kreikan valtionlainojen tuotot alkoivat nousta kestämättömälle tasolle, eikä Kreikka olisi sillä korkotasolla enää pystynyt rahoittamaan julkisia menojaan. Siksi sijoittajat pitivät Kreikkaa käytännössä maksukyvyttömänä, eikä maan hallituksella ollut paljoakaan vaohtoehtoja. Edessä oli joko velkojen maksamatta jättäminen tai turvautuminen EU´n ja/tai IMF´n kansainväliseen lainarahoitukseen, mikä olisi luultavasti poliittisesti nöyryyttävää.
   Tartuntavaara realisoitui pian muissa haavoittuvissa maissa, kun Kreikan lisäksi Portugalin ja Espanjan luottoluokituksia alennettiin maalis-huhtikuussa. Kriisi levisi ja syveni kiihtyvällä tahdilla.

   Kreikan talouskriisi ei johtunut pelkästään julkisen talouden ongelmista, vaan myös siihen kytkeytyneestä hintakilpailukyvyn menetyksestä. Rehn korostaa näiden ongelmien kytköstä, koska julkisen sektorin jatkuva paisuminen ja nousu palkkajohtajaksi kasvatti palkkakustannukset verrattain korkeiksi sekä murensi yksityisen sektorin hintakilpailukykyä etenkin vientisektorilla, joka oli jäänyt liian pieneksi. Siinä kun Saksan yksikkötyökustannukset laskivat vuosina 2000-2008 13 % verrattuna euroalueen keskiarvoon, samalla ajanjaksolla Kreikassa ne kasvoivat 18 %. Kreikan julkisen talouden velkakriisiä edelsi maan kansantalouden kilpailukyvyn romahdus.
   Finanssikriiseillä on yleensä käännekohta, jossa kasvu on huipussaan ja josta alamäki - tai suoranainen romahdus - alkaa. Euroalueen velkakriisi muhi kasaantuvana epätasapainona, mutta sen käynnisti Kreikan julkisen talouden alijäämä, joka oli karannut hallinnasta.

   Kreikan tukemista ehdollisella apupaketilla valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa, vaikka se oli pakko kieltää julkisuudessa. Yhdessä jäsenvaltioiden kanssa Euroopan komissio valmisteli eurooppalaista vakausvälinettä tai -rahastoa, joka mahdollistaisi koordinoidun ja ehdollisen tuen antamisen, jos sitä pyydettäisiin tai sitä pidettäisiin välttämättömänä.
   Maaliskuussa 2010 Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ehdotti Euroopan valuuttarahaston perustamista. Saksalaiset virkamiehet etenkin maan valtiovarainministeriössä olivat pitkään sitä valmistelleet.
   Schäuble vastusti jyrkästi IMF´n rahoitusta, ja hänen ehdotuksensa Euroopan valuuttarahaston perustamisesta tulee nähdä siinä valossa, vaihtoehtona Kansainvälisen valuuttarahaston rahoitukselle. Toisaalta mallin olisi pitänyt perustua kahdenväliseen koordinoituun tukeen, jotta se varmasti täyttäisi perustuslain vaatimukset.
   Euroryhmän kokouksessa 15.3. Rehn raportoi Kreikan tilanteesta kertoen, miten lainaa ja vakausmekanismia oli valmisteltu. Hän selitti, että rahoitusta olisi mahdollista myöntää mekanismin kautta kahdella tavalla, joko euroalueen yhdessä takaamina lainoina, tai euroalueen kahdenkeskisinä lainoina, jotka myönnettäisiin koordinoidusti. Kertoen samalla, että komissio piti parempana ja vakuuttavampana ensimmäistä vaihtoehtoa. Hän lisäsi kuitenkin, että tilanteessa tärkeintä oli päästä asiassa sopuun, joten kumpikin vaihtoehto pidettiin avoimena.
   Illan lehdistötilaisuudessa Rehn painotti tarvetta katsoa myös välttämättömiä kriisinhoitotoimia pidemmälle. Kreikan kriisi ja sen hoito olivat osoittaneet, että euroalue kaipasi kipeästi tiiviimpää talouspoliittista koordinointia. Rehn lupasi pyrkiä siihen, että komissio antaisi esityksen euroalueen talouspolitiikan ohjausjärjestelmän vahvistamisesta huhtikuun puoliväliin mennessä. Lopulta tuosta aikataulusta jäätiin hieman, koska monet kysymykset osoittautuivat oletettua monimutkaisemmiksi ja sekoittivat selkeät suunnitelmat.
   Toukokuussa vilkkaiden sisäisten keskustelujen jälkeen komissio sai aloitteen valmiiksi ja julkaisi tiedonannon, joka antoi raamit keskustelulle euroalueen talouspolitiikan ohjauksen uudistamisesta.

   Maalis-huhtikuussa Kreikan tilanne vaikeutui entisestään. Silti Kreikan hallitus ei ollut valmis pyytämään taloudellista apua. Se halusi säilyttää suurimman mahdollisen liikkumavaran ja pelkäsi oman itsenäisyytensä tai auktoriteettinsa puolesta. Nyt jälkikäteen Rehn pitää selvänä, että Kreikkaa olisi pitänyt rohkaista hakeutumaan sopeutusohjelmaan aiemmin, ennen kriisin kärjistymistä ja leviämistä koko euroalueelle.
   Kun Kreikan ehdollisesta pelastuspaketista vihdoin 2.5. sovittiin, markkinoiden odotettiin rauhoittuvan. Periaatteessa niin kyllä kävikin, mutta sitä rauhaa kesti vain yhden päivän ajan. Ei mennyt viikkoakaan, ennen kuin oli selvää, että markkinamyllerryksen taltuttamiseksi tarvittaisiin lisätoimia, joiden vuoksi oli järjestettävä uusi kriisikokous niin pian kuin mahdollista.
   Huippukokous järjestettiin 7.5. Markkinakuohunnan vuoksi kokouksen pääaiheeksi muodostui Euroopan vakausrahaston perustaminen. Konkreettiseen ratkaisuun aiheesta kokouksessa ei päästy, vaan EU-maiden päämiehet siirsivät tehtävän valtiovarainministereille ja Ecofin-neuvostolle. Ecofin-kokous pidettiin 9.5.
   Rehn kaivoi pöytälaatikosta esiin vaihtoehtoja, joita oli luonnostellut talven ja kevään mittaan. Olivat komissiossa hyvissä ajoin hahmotelleet erilaisia vakausrahastomalleja hyvissä ajoin, ja nyt niistä oli apua, kun alkoivat vertailla vaihtoehtoja.
   Valittiin malli, joka perustui euroalueeseen kuulumattomien EU´n jäsenmaiden maksutasejärjestelyyn, jota oli jo testattu Unkarissa, Romaniassa ja Latviassa. Ehdotus tukeutui EU´n talousarviosta myönnettyihin takauksiin, joista saisi kokoon yhteensä n. 60 miljardin euron rahaston. 60 miljardin euron ylittävä rahoitus perustuisi kaikkien 27 EU-maan yhdessä takaamiin lainoihin.
   Ecofin-kokoukseen päättyi velkakriisin sammutustöiden ensimmäinen vaihe. Kokouksessa syntyi Euroopan rahoituksenvakautusväline (ERVV), josta tuli Euroopan vakausmekanismin (EVM) edeltäjä.

   Ecofin-neuvoston päätöksessä oli monta elementtiä. Siinä korostettiin Kreikka-ohjelman päättäväistä toimeenpanoa ja kaikkien jäsenvaltioiden sitoutumista julkisen taloutensa tasapainottamiseen. Toimenpiteiden vastineeksi neuvosto perustaisi Euroopan vakausrahaston, jonka kokonaisbudjetiksi ilmoitettiin 500 mrd euroa. Summasta 60 mrd oli yhteisön rahoitusta eli se taattiin EU´n talousarviosta, ja 440 mrd oli jäsenvaltioiden takauksia, jotka jaettaisiin määräsuhteessa jäsenvaltioiden kesken samassa suhteessa kuin ne maksoivat Euroopan keskuspankin (EKP) pääoman eli bkt´n ja väkiluvun mukaan. Lisäksi kansainvälinen valuuttarahasto IMF oli valmis osallistumaan 250 mrd eurolla.
   Euroopan keskuspankin päätös käynnistää velkakirjojen osto-ohjelma oli olennainen osa euroalueen kriisiohjelmaa, ts. se päätti alkaa ostaa Kreikan, Irlannin ja Portugalin sekä myöhemmin myös Italian ja Espanjan joukkokirjalainoja. Vaikka päätös kytkeytyi jäsenvaltioiden ERVV-ratkaisuun, julkisuudessa ohjelmaa ei mainittu kriisiohjelman osana, koska luonnollisesti vain EKP puhui EKP´n asioista.
   Ecofin-neuvoston päätöksen oikeudelliseksi perustaksi katsottiin EU-sopimuksen artikla 122.2, missä viitataan "luonnonkatastrofeihin ja poikkeuksellisiin tapahtumiin".

   Aluksi ERVV oli vakuuttava ja herätti markkinoilla luottamusta. 750 mrd euroa oli iso sinko, Kansainvälistä valuuttarahastoa suurempi.
   Vähitellen mielikuva alkoi kuitenkin murentua. AAA-luokituksen tavoittelu puolitti takuut, ja samaan aikaan Saksan keskuspankki kyseenalaisti EKP´n velkakirjojen osto-ohjelman. Kesän kestäneen hengähdystauon jälkeen euroalueen taivaalle kerääntyi jälleen syksyn lähestyessä myrskypilviä.

   Syyskuun puolivälissä Irlanti alkoi aiheuttaa ongelmia. Maan valtionlainojen korot nousivat kriittiselle kuuden prosentin tasolle. Yleensä 6-7 prosentin korkotasoa pidetään vaarallisen korkeana ja yli 7 % korkotaso tapaa katkaista kamelin selän nopeasti.
   Sitten Rehn sai virkamiehiltään raportin, minkä mukaan syyskuun loppuun mennessä Irlanti julkaisisi suunnitelman pankkiensa alasajosta ja esittäisi siitä kustannusarvion. Etenkin Anglo Irish Bank, joka oli aivan käsittämättömällä tavalla ja selittämättömästi läpäissyt kesän stressitestin, aiheuttaisi valtavat kustannusket ja kasvattaisi irlantilaisten veronmaksajien laskun 17 mrd eurosta ainakin 45 miljardiin, mahdollisesti jopa 50 mrd euroon.
   Tällä oli kaksi seurausta. Ensinnäkin irlantilaiset pankit alkoivat kuluttaa nopeasti EKP´n hyväksymiä vakuuksia, kun yritysasiakkaiden talletuksia karkasi maasta suuria määriä. Toiseksi pankkien pääomittamisesta johtuvat kustannukset kasvattaisivat Irlannin budjettivajeen massiiviseksi. Ilman pankkisotkuakin vaje olisi ollut jo hyvin korkea 12 %, mutta tuon kanssa vaje nousi lopulta huikeaan 32 prosenttiin bkt´sta. Ennen kriisiä Irlannin julkinen velka oli ollut alimmillaan vain 27 %, mutta kriisin aikana se nousi n. sataan prosenttiin bkt´sta.
   Irlannin taloustilanne oli lokakuun puolivälissä jo valmiiksi vaikea, mutta pian se muuttui toivottomaksi. Tämä johtui Saksan ja Ranskan johtajien viikonlopputapaamisesta Deauvillen rannikkokaupungissa, jossa sijoittajavastuun toteuttamisesta tehtiin ERVV´n tukipilari. Tämä karkotti Irlannista viimeisetkin sijoittajat. Kyky lukea markkinoita ei ollut sinä viikonvaihteena aivan huipussaan.
   Ei Rehnillä sen enempää kuin komissiollakaan ollut etukäteen aavistustakaan Deauvillen sopimuksesta. Se tuli aivan puskista. Eivätkä euroalueen silloiset 14 muuta jäsenmaata olleet kartalla yhtään sen enempää.

   Deauvillen vaihtokaupan ydin oli, että Saksa hyväksyi puoliautomaattisista sanktioista luopumisen ja vastineeksi Ranska hyväksyi sen, että yksityisen sektorin osallistuminen sisällytettäisiin Euroopan vakausmekanismiin - velkojen uudelleenjärjestelyhän oli ollut Saksan pitkäaikainen tavoite. Molemmat Deauvillen sopimuksen osat kytkeytyivät markkinakuriin nojaavaan talouspolitiikkaan.
   Kun komissiossa oli toivuttu alkujärkytyksestä, alkoi muutaman samanmielisen valtiovarainministerin kanssa yhden päivän kaupunkisissisota Deauvillen sopimusta vastaan. Operaatiossa ansioituivat etenkin Alankomaiden Jan Kees de Jager ja Suomen Jyrki Katainen, jotka olivat euroryhmässä normaalisti olleet Saksan liittolaisia.
   Työryhmän päätökset edellyttivät jäsenvaltioilta yksimielisyyttä, joten moni elementti pystyttiin palauttamaan ennalleen. Esim. yksinkertainen sanktiomekanismi säilytettiin, ja sanktiopäätösten aikataulu lyhennettiin siedettäviin muutamaan kuukauteen Ranskan haluamista vuosien viiveestä. Päätöstä yksityisen sektorin osallistumisesta ei kuitenkaan pystytty kumoamaan.

   Muutama päivä Deauvillen jälkeen Irlannin korkotasot ylittivät kriittisen 7 % tason. Irlannin hallitus pyysi tukea.
   Kun Irlanti oli toimittanut hakemuksen, viralliset neuvottelut aloitettiin nopeasti. Täydessä hiljaisuudessa tehtyjen ennakkovalmistelujen ansiosta lopullinen ohjelma hyväksyttiin viikossa. Troikka, eli Euroopan komissio, EKP ja IMF, oli valmistautunut tulevaan keskustelemalla pelastusoperaation pääkohdista tiiviisti Irlannin hallituksen kanssa.
   Sopimus allekirjoitettiin 27.11.2010. Se koostui 85 mrd euron ohjelmasta, mistä 35 mrd käytettäisiin pankkien pääomittamiseen sen jälkeen, kun sairaat oksat oli leikattu pois, pankkijärjestelmä järjestetty uudelleen ja Anglo Irish Bank ajettu alas. Pankkien uudelleenjärjestelyyn erikoistuneen BlackRock-yhtiön raportin mukaan pääomittamiseen oli käytetty maaliskuun 2011 lopussa 24 mrd euroa.
   Irlanti itse rahoitti ohjelmaa eläkerahastoistaan lähes 20 mrd eurolla. EU-maiden osuus rahoituksesta oli n. 50 mrd euroa ja IMF´n vajaat 20 mrd euroa.

   Irlannin pankkikriisin kärjistyminen aiheutti nopeasti poliittisen kriisin ja johti pääministeri Brian Cowenin hallituksen eroon sekä tämän Fianna Fáil -puolueen vaalitappioon. Alkuvuonna 2011 Irlanti sai uuden hallituksen, missä istuivat keskustaoikeistolainen Fine Gael ja keskustavasemmistolainen Työväenpuolue. Vuoden 2011 vaalien jälkeen Irlanti on ollut poliittisesti vakaa, millä onkin ollut keskeinen merkitys maan vaikuttavan taloudellsien elpymisen kannalta.
   Vuonna 2012 Irlanti elpyi. Vienti veti vahvasti, teollisuustuotanto kasvoi toista vuotta peräkkäin. Työttömyys pysyi kuitenkin korkealla ja sosiaaliset seurannaisvaikutukset tuntuivat Irlannissa pitkään. Tarvittavat sopeutustoimet ja epätasapainon korjaaminen kuitenkin etenivät.
   Irlannin kasvu jatkui vuonna 2013, ja se päätti sopeutusohjelmansa joulukuussa 2013. Vuonna 2018 Irlannin talous kasvoi edelleen 3-4 % vuosivauhtia, työllisyys on parantunut huomattavasti ja maan budjettivaje pienenee.

   Kevään ja kesän 2011 aikana Kreikan hallitus kävi velkojen uudelleenjärjestelyistä neuvotteluja kansainvälisiä sijoittajia ja pankkeja edustavan rahoitusalan etujärjestön IIF´n kanssa. Komissiossa pelättiin, että ronskin "hiustenleikkuun" seurauksena Kreikka ajautuisi hallitsemattomasti maksukyvyttömyyteen. Neuvotteluja pidettiin välttämättöminä, mutta samalla myös hyppynä tuntemattomaan ja vaarallisena jo leviävän tartunnan kannalta. Rehnin mielestä jonkinlainen velkojen uudelleenjärjestely oli edessä.
   Velkojen uudelleenjärjestely tarkoittaa velkojen nimellisen arvon alentamista. Vaatimattomampi versio tästä olisi ollut uudelleenprofilointi, missä yksityisen sijoittajan ostaman lainan erääntyminen pidennetään kaukaiseen tulevaisuuteen, jotta lainanottajan velkataakka ei kasva lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä mahdottomaksi.

   Heinäkuussa 2011 pidettiin euroalueen huippukokous, jossa komission puheenjohtaja Barroso totesi, että euroalueen piti keskittyä pitkän aikavälin strategisiin kriisitoimiin ja ryhtyä välittömästi toimeen seitsemän rakennuspalikan pohjalta. Palikat olivat seuraavanlaiset.
   1. Kreikan julkisen talouden kestävyyden palauttaminen.
   2. Kreikan velkojen sijoittajavastuun ehtojen selventäminen.
   3. ERVV´n uudistaminen ja laajentaminen.
   4. Sitoutuminen pankkialan tervehdyttämiseen.
   5. EKP´n sitoutuminen likviditeetin tukemiseen.
   6. Talouspoliittisesta ohjauksesta sopiminen.
   7. Kommunikaation parantaminen ja kakofonian hiljentäminen.

   Huippukokouksessa saatiin aikaan joitakin merkittäviä päätöksiä. Sovittiin Kreikan velkakriisiä helpottavista toimista, kuten ensimmäisistä velkahelpotuksista ja ERVV´n joustavammasta käytöstä. Kokouksen päätösten ansiosta ERVV´tä (ja tulevaa EVM´a) voitiin käyttää varautumisohjelmana, jonka kautta ongelmiin joutuneet maat pääsisivät IMF-tyyliseen varautuvaan luottojärjestelyyn.
   Vakausvälineellä voitiin tietyin ehdoin myös pääomittaa pankkeja hallituksille annettavien lainojen kautta, tarvittaessa myös ohjelman ulkopuolisissa maissa. Välineellä voitiin myös ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta.
   Kaikkien näiden toimenpiteiden ehdoton edellytys oli korjaavien politiikkatoimien läpivienti tukea saavissa maissa.

   Elokuussa 2011 Rehn oli mukana setvimässä Italian talouskriisiä. Tilannetta helpotti euroalueen huippukokouksen ja EU-instituutioiden (myös EKP´n) yhteislausunto, missä luvattiin tehdä "kaikki tarvittava koko euroalueen taloudellisen tasapainon turvaamiseksi". Tämän poliittisen tavoitteen varjolla EKP pystyi aktivoimaan uudelleen velkakirjojen osto-ohjelmansa.
   EKP ja Italian keskuspankki eivät kuitenkaan halunneet sitoutua velkakirjojen ostamiseen ilman ehtoja. Vastineeksi ne halusivat Italian hallitukselta vakauttavia rakenteellisia ja finanssipoliittisia toimenpiteitä.
   Aluksi Italian pääministeri Silvio Berlusconi hyväksyi ohjelman ehdot. Samalla viikolla EKP alkoi hankkia Italian ja Espanjan joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta, ja osti niitä yli 20 miljardilla vain viidessä päivässä.
   Kun voimaanpanoasetus lähetettiin parlamenttiin ratifiointia varten, siitä kuitenkin puuttui eräitä toimenpiteitä, jotka EKP oli asettanut jälkimarkkinoilla toimimisen ehdoiksi. Pääjohtaja Jean-Claude Trichet tunsi itsensä petetyksi, ja etenkin Saksassa ja Pohjois-Euroopassa yleinen mielipide sekä hallitusten suhtautuminen kääntyivät hyvin negatiivisiksi Italiaa kohtaan. Ison singon kaltaisten massiivisten toimenpiteiden tehoa eurokriisin ratkaisemisessa alettiin epäillä. Italian toiminta vaikeutti siis suuresti euroalueen pelastustoimia.

   Jälkikäteen arvioituna Italian pitkä kuuma kesä vaikutti merkittävästi euroalueen tulipalojen sammutustöihin. Se osoitti, ettei etenkään isooille jäsenmaille pystynyt asettamaan mitä ehtoja tahansa. Lisäksi se paljasti keskuspankkipolitiikkaan liittyvän moraalikadon vaaran varsinkin tapauksissa, missä keskinäisten lupausten sitovuudelle ei ollut selkeitä sääntöjä.
   Tämä kriisin vaihe toi esiin myös riittävän järeän rahoituksellisen palomuurin merkityksen. Sama oli huomattu aiemmin Yhdysvalloissa, missä markkinat oli saatu rauhoitettua riittävän runsaalla ja nopealla tulivoimalla, isolla singolla. Oli olemassa entistä vahvemmat perusteet vaihdittaa ERVV´n valmistelua ja muuttaa vakausväline pysyväksi pääomitetuksi kansainväliseksi rahoituslaitokseksi. Se oli komission seuraava päätavoite.

   Menetettyään markkinoiden, kollegojen ja kansalaismielipiteen luottamuksen Berlusconi päätyi poliittiseen umpikujaan ja päätti erota pääministerin tehtävästä marraskuussa 2011. Presidentti Giorgio Napolitano valitsi uudeksi hallitusneuvottelijaksi entisen sisämarkkinoista ja kilpailusta vastaavan komissaarin, professori Mario Montin. Monti kokosi kabinetin asiantuntijoista, ja hänet nimitettiin pääministeriksi marraskuun puolivälissä.
   Ensi töikseen Montin hallitus päätti Italian talouden rakenteiden uudistusohjelmasta. Vuoden 2013 tavoitteeksi asetettiin tasapainoinen budjetti. Päätös uudistaa eläkejärjestelmää tehtiin välittömästi. Työmarkkinauudistus aiottiin viedä läpi maaliskuun 2012 loppuun mennessä, mikä osittain onnistuikin. Tarkoitus oli avata suljettuja ammatteja kilpailulle. Eläkeikä nostettiin n. 67 vuoteen, varallisuusvero palautettiin ja arvonlisävero korotettiin 21 prosentista 23 prosenttiin.
   Luottamus Italian talouspolitiikkaa kohtaan alkoi palata, vaikkei se vielä näkynytkään valtion joukkovelkakirjojen tuotoissa tai koroissa.

   EKP yritti vastata markkinapaineisiin järeämmillä toimilla, joilla varmistettaisiin pankkien lyhyen aikavälin rahoitus. Se laajensi pitkän aikavälin luotonanto-operaatioitaan (LTRO) ensin joulukuussa 2011 ja uudestaan helmikuussa 2012 yhteensä 200 miljardilla eurolla. Näin pankkien ei tarvinnut supistaa lainanantoaan liian nopeasti, mikä hälvensi luottolaman uhkaa.

   Kesään 2012 ajoittui jälleen yksi aallonpohja, joka oli sillä kertaa syvääkin syvempi. Jälkikäteen katsottuna se oli kriisin kaikista aallonpohjista luultavasti vaarallisin. Onnettomuudessa onni oli se, että se vihdoin herätti eurooppalaiset johtajat, siis sekä Eurooppa-neuvoston poliittiset johtajat että EKP´n neuvoston keskuspankkiirit.
   Komissio oli sisäisesti jo jonkin aikaa valmistautunut pahimpaan skenaarioon, missä Kreikka joko päättäisi erota eurosta tai umpikujaan ajauduttuaan joutuisi eroamaan siitä. Siltä varalta, että komissiolta kysyttäisiin, oliko siellä B-suunnitelma, päättivät nimetä varasuunnitelman Z-suunnitelmaksi. Ettei tarvitsisi puhua muunneltua totuutta.
   EKP´lla oli olennainen rooli, koska pankkipaon tapahtuessa ensin pulaan joutuisivat kreikkalaiset pankit. Komissiossa oltiin huolissaan muista haavoittuvista maista, tartuntavaara kun oli Euroopassa edelleen hyvin akuutti.
   Rehn esitti ylimmille virkamiehilleen päälinjat, joiden mukaan Z-suunnitelman valmistelua ohjattaisiin.

   1. Oli suojattava muu EU ja euroalue palomuurilla, minkä muodostamisessa EKP´lla ja AVM´lla oli avainrooli, ja edistettävä pankkien suoraa pääomittamista.
   2. Oli valmistauduttava minimoimaan Kreikan vahingot, jolloin saattaisi olla pakko esim. sulkea pankit ja säännellä pääoman liikkeitä. Ja pahimmassa tapauksessa miettiä, kuinka Kreikka saadaan pidettyä mukana EU´ssa, vaikka se eroaisi eurosta.
   3. Oli arvioitava eri skenaarioiden kustannukset, myös "kontrafaktuaalisen" skenaarion. Joka tarkoitti komission varovaisella koodikielellä Kreikan euroeroa.
   4. Oli perustettava pieni salainen ryhmä suunnittelemaan ja valmistelemaan molempia vaihtoehtoja. Mukaan täytyi saada komission, EKP´n ja euroryhmän työryhmän sekä Saksan ja Ranskan edustajia. Erityisesti EKP´n ja komission välisen yhteistyön piti olla äärimmäisen sujuvaa, ja IMF täytyi pitää ajan tasalla.
   5. Oli sovittava yhteisestä viestintäinjasta eli käytännössä muodostettava Kreikan ja euroalueen välille sanaton tai sanallinen sopimus, jotta sitoumuksia kunnioitettaisiin ja molemmat osapuolet toimisivat solidaarisesti. Oli myös ymmärrettävä, että euroero olisi huono asia kummallekin osapuolelle, mutta paljon huonompi Kreikalle ja kreikkalaisille kuin muulle euroalueelle.

   Kesäkuussa 2012 oli vuorossa kriisin viimeinen käännekohta, vaikka komissiossa eivät sitä voineet vielä tietää. Aiemmat aallonpohjat olivat pahasti verottaneet jokaisen itseluottamusta. Kesäkuun ensimmäiset kaksikymmentä päivää olivat olleet taloudellinen ja poliittinen painajainen, minkä aikana Kreikka oli jälleen ajanut euroalueen katastrofin partaalle. Mutta tuo aallonpohja sai aikaan määrätietoista toimintaa kesäkuun kymmeneksi viimeiseksi päiväksi, mikä johti tärkeisiin päätöksiin kesän mittaan.
   Toiseksi parhaisiin ratkaisuihin tottuneina tehtiin komissiossa vanhasta tottumuksesta aloitteita monella eri rintamalla. Yritettiin esim. tasoittaa italialaisten pienten ja keskisuurten yritysten likviditeettitilannetta: Italian julkista taloutta valvoessaan komissio antoi sille mahdollisuuden maksaa hätätoimenpiteenä yrityksille takaisin 20 mrd valtionvelkaa sekä vuonna 2012 että vuonna 2013. Tämä oli yksi Montin hallituksen saavutuksista.
   Rehn puhui EU´n seuraavasta talousarviosta Euroopan Marshall-apuna ja ehdotti, että Euroopan investointipankin (EIP) ja EU´n rakennerahastoja hyödynnettäisiin tehokkaammin. Hän myös totesi, että oli yksi perustava ongelma: silloisella pääomapohjallaan EIP ei pystynyt enää enempää tekemään. Ilman EU´n jäsenmaiden tukea investointeja ei voitaisi lisätä, mikä olisi ollut Rehnin mielestä hyvin sääli.
   Rehnin puheenvuoro käynnisti monen kuukauden keskustelun EIP´n lainanantokyvyn vahvistamisesta. Kun EIP´n pääjohtaja Werner Hoyer oli ajanut asiaa voimakkaasti sekä EU´n neuvosto ja Euroopan parlamentti olivat käyneet asiasta monia neuvotteluja, EIP sai 10 mrd euron pääomalisäyksen vuonna 2013. Sen seurauksena EIP´n lainanantokapasiteetti kasvoi vuosina 2013-15 vuosittain 40 %, joten EIP pystyi investoimaan tuona aikana yhteensä n. 180 mrd euroa. Suurin osa investoinneista kohdistettiin innovaatioihin ja infrastruktuuriin, uudistuvaan energiaan ja biotalouteen sekä pk-yrityksiin.
   Tältä pohjalta Jean-Claude Junckerin komission oli vuonna 2014 hyvä käynnistää Euroopan strategisten investointien rahasto (ESIR), joka on yhteensä n. 315 mrd euroa, kun mukaan lasketaan sekä julkiset että yksityiset invvestoinnit. ESIR on muuttanut Euroopan investointipankin toiminnan ja auttanut suuresti Euroopan taloudellisessa elpymisessä. Sille on ollut hyvää käyttöä myös elpyvässä Suomessa.
   Rehnin näkemyksen mukaan Euroopan investointipankin on syytä keskittyä lainanannossaan yhä enemmän vihreään talouteen, verkkokauppaan ja pk-yrityksiin. EIP on EU´n julkinen kehityspankki, ja se on itse asiassa maailman suurin kehityspankki, jonka lainanantokapasiteetti on moninkertainen Maailmanpankkiin nähden.

   2.8.2012 EKP´n neuvosto kokoontui Frankfurtissa. Mario Draghin ehdotuksesta neuvosto ilmoitti, että se olisi tarvittaessa valmis aloittamaan suoran kaupan ohjelmaksi (OMT) kutsutun markkinaoperaation valtioiden joukkovelkakirjojen jälkimarkkinoilla. Tarkoituksena oli "turvata rahapolitiikan välittymiskanavan asianmukainen toiminta ja rahapolitiikan yhtenäisyys".
   Toisin kuin jotkut ovat jälkikäteen väittäneet, EKP´n neuvosto teki päätöksensä täysin itsenäisesti, ja siihen myös sisältyi riski, että toimenpide kääntyisi itseään vastaan, mikä teki päätöksestä Rehnin silmissä vielä rohkeamman ja tärkeämmän. Ratkaiseva se on aina ollut.
   Kaikki mahdolliset OMT-operaatiot olivat Euroopan keskuspankin harkinnan varassa. Jos jokin euromaa pyytäisi talousapua, maan pitäisi ennen operaatioiden aktivointia sopia ensin ehdollisesta ohjelmasta EVM´n kanssa. OMT-operaatioiden avulla EKP pystyi halutessaan ostamaan tietyn valtion liikkeelle laskemia 1-3-vuotisia joukkovelkakirjoja, kunhan maa suostui tiettyihin vakauttamista ja uudistuksia koskeviin talouspoliittisiin toimiin.
   Tässä vaiheessa kuvaan astui ehdollisuus. Sitä valvottaisiin EVM´n kautta, jos OMT-mekanismi aktivoitaisiin, mitä ei ole toistaiseksi tapahtunut. Viimekätinen päätäntävalta ja poliittinen vastuu ovat siis EVM´n jäsenmailla yhteisesti. Komission tehtävä olisi laatia ohjelman ehdot euroryhmää varten ja valvoa niiden toteutumista.
   EKP´lle järjestely oli olennainen keino taata, että velkojen ostolle asetetut ehdot toteutuisivat. Rehnin mielestä se oli täysin oikeutettu ratkaisu, josta EKP sai tarvitsemansa oikeudellisen ja poliittisen tuen.
   Kuten Barry Eichengreen on todennut, "OMT´n silmiinpistävin ominaisuus oli, että se sai aikaan halutun lopputuloksen ilman että sitä tarvitsi edes aktivoida".

   Vuoden 2012 jälkipuolella euroalueen vakautuminen alkoi vaivihkaa näkyä. Rehnin mukaan tästä oli suurelta osin kiittäminen Mario Draghin puhetta Lontoon olympialaisissa, missä tämä oli vakuuttanut EKP´n olevan valmis tekemään "kaiken tarvittavan" euroalueen vakauttamiseksi, sekä EKP´n päätöksiä. Pysyvän Euroopan vakausmekanismin perustaminen ja se, että luottamus jäsenmaiden finanssipolitiikkaa ja rakenneuudistuksia kohtaan oli palautunut, tukivat elpymistä ja olivat yksi edellytys sille, että EKP´n aktiivisemmat kriisinhoitotoimet onnistuivat.

   Toukokuun 2013 alussa markkinat olivat jo sisäistäneet varovaisen ja realistisen optimismin suhteessa Euroopan taloustilanteeseen, mutta kun Rehn esitteli komission kevätennusteen 3.5.2013, syytä itsetyytyväisyyteen ei ollut. Talous kasvaisi vuonna 2013 vielä hyvin hitaasti, ja vuonna 2014 tiedossa oli suhteellisen pientä investointeihin ja kulutukseen perustuvaa kasvua. Lisäksi komissiossa oletettiin, että kotimaisen kysynnän kasvua rajoittaisi monta tekijää, kuten yleensä suurten talouskriisien jälkeisissä tasetaantumissa. Tämä merkitsi, että seuraavien kahden vuoden aikainen kotimaisen kysynnän elpyminen jäisi vaatimattomaksi.
   Rehn halusi siirtää huomion vielä aiempaakin selvemmin kasvun vahvistamiseen ja työpaikkojen luomiseen. Finanssipolitiikassa tähdättiin jo keskipitkän aikavälin rakenteelliseen tasapainoon. Nyt yksi suuri haaste oli luottolama.
   Pankkien, yritysten ja kotitalouksien velkaantumisen vähentäminen oli edistynyt, mutta tahtia olisi pidettävä yllä vielä joitakin vuosia. Hallitustenkin piti jatkaa julkisten talouksien vakauttamista, joskin edellisten kahden vuoden mittavien toimenpiteiden ansiosta julkisen talouden tasapainottamista ei enää tarvinnut tehdä yhtä nopeasti. Vaikka kummatkin toimenpiteet olivat välttämättömiä, lyhyellä aikavälillä ne myös lähes väistämättä hidastivat kasvua. Näin ollen komissiossa ei voitu odottaa käynnissä olevalta tasapainotusprosessilta ihmeitä, ja viestin välittäminen vaati isoa annosta realismia.

   Vuoden 2013 aikana useimmat EU´n ongelmamaat alkoivat olla valmiita irtautumaan ehdollisista tukiohjelmistaan, mikä oli hyvin konkreettinen merkki Euroopan talouden elpymisestä. Ensin ohjelmastaan irtautui Irlanti joulukuussa 2013, ja Portugali seurasi perässä toukokuussa 2014.
   Kumpikin maa irtautui ohjelmastaan ns. "puhtaasti", eli ne eivät pyytäneet varautumisohjelmaa, minkä avulla ne olisivat voineet palata markkinoille esim. EVM´n varautuvan luottojärjestelyn tuella siltä varalta, että ne kohtaisivat ongelmia. Näin ne halusivat todistaa sopeutumisohjelmiensa onnistumisen, ja etenkin estää troikkaa enää rajoittamasta niiden kansallista talous- tai finanssipolitiikkaa.

   Portugalin keskuspankin pääjohtaja Carlos da Silva Costa on summannut Rehnin mielestä varsin hyvin Portugalin menestyksen osatekijät. Ensinnäkin ratkaisevaa oli, että Portugali oli sitoutunut ohjelman toteuttamiseen: kansalaiset hyväksyivät, ja yhteiskunnalliset osapuolet kävivät ohjelmasta rakentavaa vuoropuhelua sen toimeenpanon aikana. Toiseksi maksutase saatiin nopeasti tasapainoon, mistä oli kiittäminen ennen kaikkea avoimen sektorin sekä varsinkin vientialojen nopeita ja tuntuvia toimia. Kolmanneksi pankkisektorin luottamuksen ylläpito varsinkin talletusten suojaamisen kautta auttoi ratkaisevasti siinä, että maa onnistui välttämään luottolamasta johtuvan talouden romahduksen ja pääomaliikkeiden sääntelyn.

   Irlannin mallikelpoista elpymistä Rehn pitää yhtenä eurokriisin opetuksista. Se osoitti reaalitalouden joustavuuden ja toimivuuden merkityksen. Irlantilaisia äänestäjiä huolestutti kovasti se, että Irlanti menetti jonkin verran talospoliittista päätösvaltaansa hakeutuessaan EU-IMF-ohjelmaan. Silti Irlanti pysyi poliittisesti vakaana, mikä oli keskeinen elpymisen edellytys. Tunnetun selityksen mukaan Irlanti toipui, koska se "teki kotiläksynsä" eli taisteli tiensä ulos kriisistä kolmen vuoden uhrauksien jälkeen toteuttamalla uudistukset ja vakauttamalla julkisen taloutensa. Nyt Irlannin talous kukoistaa jälleen, ja toivottavasti kestävämmältä pohjalta kuin "kelttitiikerin" aikoina.
   Monikansalliset yhtiöt eivät kriisin aikana hylänneet Irlantia. Vaikka osa talouden poikkeuksellisen nopeasta kasvusta saattaa liittyä yritysten sisäisiin, varsin virtuaalisiin immateriaalioikeuksien siirtoihin, maa on saanut houkuteltua merkittävän paljon suoria ulkomaisia investointeja. Irlanti on myös pystynyt parantamaan kilpailukykyään ja monipuolistamaan aiemmin pitkälti pankki- ja rakennusalaan perustuvaa talouttaan.
   Vaikka Irlannin työttömyys käväisi korkeimmillaan 15,4 prosentissa vuonna 2013, se oli kevääseen 2019 mennessä laskenut lähes kahdella kolmanneksella ollen enää 5,7 %. Irlanti on kaiken kaikkiaan hyvä esimerkki siitä, miten kriisitalous saadaan käännettyä elpymisen ja kasvun uralle.
   Sen lisäksi, että otetaan opiksi kriiseistä, Rehn toivoo, että otetaan opiksi myös elpymisestä. Irlannin elpyminen on osa laajempaa tarinaa siitä, kuinka Eurooppa selviytyi velkakriisistä. Nyt Irlannin ja muiden kriisistä toipuvien maiden haasteena on varmistaa, että kaikki saavat osansa kasvavasta taloudesta.

   OECD´n tietojen perusteella näyttää siltä, että kriisin aallonpohjassa vuosina 2011-12 yleensä johdonmukainen korrelaatio finanssipolitiikan kokonaisvirityksen ja kasvuvauhdin välillä häiriintyi. Miksi näin kävi?
   Jos oletetaan, että euroalueen heikkous vuosina 2012 ja 2013 johtui finanssipolitiikasta, selitys voi piillä talouspolitiikan kerrointen vaihtelussa. Kuten tiedetään, finanssipolitiikkaa kiristettiin eniten reunamaissa, joiden finanssipoliittinen liikkumavara oli pieni, ja huomattavasti vähemmän ydinmaissa. Saattaa olla, että kun finanssipolitiikan välittymismekanismi ei toimi kunnolla, kuten se ei reunamaissa toiminut, finanssipolitiikan kiristämisellä on suurempi vaikutus kysyntään kuin finanssimarkkinoiden toimiessa normaalisti. Mutta voiko ero olla niin suuri, että se yksin riittää selittämään euroalueen huomattavasti heikomman kokonaiskasvun verrattuna saman ajanjakson Yhdysvaltoihin?  Olivathan maat, jotka joutuviat markkinaolosuhteiden vuoksi kiristämään finanssipolitiikkaansa, enimmäkseen suhteellisen pieniä.
   Rehnin mukaan on oltava jokin toinen, vähintään täydentävä selitys. Ilmeisen vaihtoehdon finanssipoliittiselle selitykselle hän näkee liittyvän joko rahapolitiikkaan tai rahoitukseen, tai niiden yhdistelmään.

   Kun euroalueen kasvu alkoi vuoden 2011 jälkipuoliskolla toden teolla heikentyä suhteessa Yhdysvaltoihin, euroalueen ja Yhdysvaltojen pitkän aikavälin korot erkanivat yhä kauemmas toisistaan. Osittain se johtui EKP´n ohjauskorkojen nostosta. Viime kädessä tärkeämpi tekijä oli kuitenkin euroalueen pankki- ja velkakriisin voimistuminen, joka tuntui finanssimarkkinoilla ja näkyi siten, että valtionlainojen tuottoerot kasvoivat merkittävästi haavoittuvien maiden ja ydinmaiden välillä.
   Valtionlainojen korkeat tuotot haittasivat haavoittuvien maiden kasvua. Pankkien jälleenrakennuskustannukset nousivat ja varojen arvo laski, mikä heikensi vakuuksien saatavuutta, kiihdytti luotonannon vähenemistä ja vaikeutti rahoituksen saamista yksityiseltä sektorilta. Lisäksi julkiset taloudet ajautuivat noidankehään: valtionlainojen korkojen nousu kasvatti julkisen sektorin rahoitustaakkaa, mikä kasvatti maksukyvyttömyyden pelkoa ja huolta siitä, etteivät valtiot saisi turvattua pankkialan toimintaa, jos pankeilla ilmenisi vakavaraisuusongelmia.
   IMF´n analyysi ja monet empiiriset havainnot viittaavat siihen, että euroalueen jäsenmaiden rahoitusolojen merkittävä kiristyminen saattoi vaikuttaa niiden reaalitalouteen viiveellä, joka näkyi bkt-luvuissa n. 12 kuukauden kuluttua. Itsenäisessä ERVV´n/EVM´n rahoitusapua koskevassa arvioinnissa todetaan, että niissä ongelmamaissa, joissa Euroopan vakausmekanismin ehdollinen tukiohjelma toteutettiin tehokkaasti ja etupainotteisesti (esim. Irlannissa ja Espanjassa), pankkiala vakautui ja palasi kannattavaksi n. seitsemän vuosineljänneksen eli 21 kuukauden jälkeen. Pankkiala piti vakauttaa, jotta lainananto yrityksille ja kotitalouksille saatiin jälleen käyntiin.

   Rehnin mielestä muita teorioita paremmin euroalueen pitkän taantuman ja hitaan talouskasvun selittää ns. rahoituskaasutin. Euroalue horjui kahden vaiheilla, reagoi hitaasti, eikä vastannut kriisin alussa riittävällä tulivoimalla. Siksi rahoitusjärjestelmän happikato kesti luotonannon kannalta liian pitkään.
   Kun kriisi iski syyskuussa 2008, Yhdysvallat vaihtoi lähes välittömästi kriisiajan toimintamalliin, mikä tarkoitti hyvin elvyttävää rahapolitiikkaa sekä pahoin vahingoittuneen pankki- ja rahoitusjärjestelmän korjaamista. Yhdysvaltojen pankkijärjestelmä saatiin korjattua vuosina 2008-10, kun taas euroalueella rahoitusalan järjestelmää alettiin korjata kunnolla vasta 2012-14.

   Palataan lopuksi nykyhetkeen. EU´n tulevien vuosien keskeisimpinä haasteina Rehn näkee maahanmuuton paremman hallinnan sekä Euroopan ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden vahvistamisen. ja yhtä tärkeää on myös Euroopan talouden ja elinkeinoelämän vauhdittaminen. Rehnin mielestä sen pitäisi perustua vielä nykyistä vahvemmin innovaatioihin ja tutkimukseen, ja siten tuottavuuden parantamiseen.
   Euroopan talouden vahvistaminen tulisi myös yhdistää sukupolvemme suurimpaan haasteeseen, ilmastonmuutoksen torjumiseen ja sen vaikutusten lievittämiseen. Tämä kiteytyy siihen, miten eurooppalaiset yhteiskunnat ja yritykset pystyvät toteuttamaan siirtymää fossiilisista polttoaineista uusiutuvaan energiaan sekä jätteiden tuottamisesta kestävään kiertotalouteen, sosiaalisesti kestävällä tavalla. Vihreän reaalitalouden ja talousuudistusten nostaminen painopisteeksi tarkoittaa sellaisen Euroopan rakentamista, joka lisää kansalaisten mahdollisuuksia innovoida ja perustaa uusia yrityksiä sekä siten synnyttää työpaikkoja.
   Rehnin mukaan eteenpäin katsova ja käytännön ongelmia ratkova yhteiskuntapolitiikka voi auttaa Eurooppaa jälleen lunastamaan tehtävänsä vahvana liberaalin demokratian puolustajana, ja ylipäänsä pitämään Euroopan liikkeessä. Jatkossa meidän pitää välttää poliittista kompurointia ja ottaa määrätietoisesti etunojaa sellaisilla elämänalueilla, joilla on todellista merkitystä kansalaisille.
   Suurimmat haasteet ovat maailmanlaajusia tai vähintään koko maanosamme laajuisia, ja siinä mittakaavassa niihin myös on tartuttava. Siitä kumpuaa EU´n olemisen oikeutus.

   Olli Rehn kirjoitti teostaan Kuilun partaalta viiden kesän ajan, ja kyllä käytetty aika lopputuloksessakin näkyy. Kirja on kattava dokumentti sekä finanssikriisin syistä että sen hoidosta. Pahimpien kriisimaiden lisäksi Rehniä työllistivät myös Ranska ja muutamat itäisemmät unionin maat, ja myös näistä vaiheista löytyy pitkiä kertomuksia. Jos kirjasta jotain miinusta hakemalla hakee, kaikki kirjoittajan välikevennykset eivät oikein toimi, mutta kyllä niihinkin ehtii tottua - ja kyllähän kirjan avaava sudeettisavolainen sanonta sopii noiden kansien väliin: "Kompurointi suattaa estee kuatumisen, mutta tuop etunojjoo."

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 4.5.

Tukka ja järki eivät pysy samassa päässä. Ja muita näkökulmia Urho Kekkoseen.

Kuukauden Keskustalainen
Lotta Lounasmeri: Vallan ihmeellinen Kekkonen

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Niin, onhan tätä pandemiaa jo jonkin aikaa jouduttu seuraamaan, ja kysymyksiähän tämä tilanne virusta koskien on herättänyt. Koska kyseessä on uusi variaatio, tietomäärä on edelleen rajallinen. Eräs ihan relevantti kysymys on ollut, onko tässä nyt leviämässä kahta eri viruskantaa ja onko toinen niistä oleellisesti ärhäkkäämpi. Vielä ei tietoa ole niin paljon, että näitä asiantuntijat voisivat ns. lukituilla vastauksilla kommentoida, mutta mitä oikeastaan on selvinnyt?
   Aiheeseen liittyen linkitän tähän yhden ihan mielenkiintoisen artikkelin. Ja siinä linkin alla on vapaamuotoinen suomennos tuosta artikkelista.

New Scientist

Näyttää siltä, että uudelta koronavirukselta on ympäri maailmaa leviämässä kaksi kantaa. Mutta miksi se on niin tärkeää tietää, montako viruskantaa on liikkeellä?

   Viruksethan muuntuvat aina, ja erityisesti muuntuvat RNA-virukset, kuten tämä koronavirus, eli virus SARS-CoV-2 (se ihan virallinen nimi). Kun ihminen on saanut koronaviruksen, virus jäljentää itsensä tämän hengitysteihin. Ja joka kerran, kun kopioituminen tapahtuu, tapahtuu noin puoli tusinaa geneettistä mutaatiota. Näin kertoo Ian Jones brittiläisestä Readingin yliopistosta.

   Kun Pekingin yliopistossa tutkittiin sadastakolmesta tapauksesta otettua virusgenomia, opiskelijaryhmä löysi yhteisiä mutaatioita ja tunnisti kaksi virustyyppiä DNA-erojen perusteella: 72 luokiteltiin L-tyyppiseksi ja 29 S-tyyppiseksi.
   Tiimi tuli siihen tulokseen, että L-tyyppi on muuntunut vanhemmasta S-tyypistä. Ensimmäinen kanta on todennäköisesti syntynyt ajankohtana, jolloin virus hyppäsi eläimistä ihmisiin. Toinen syntyi pian sen jälkeen. Molemmat ovat mukana nykyisessä pandemiassa. Ryhmän mukaan se, että L-tyyppi on yleisempi, viittaa siihen, että se on “aggressiivisempi” kuin S-tyyppi.

   "Näyttää siltä, että on olemassa kaksi erilaista kantaa", sanoo Ravinder Kanda Iso-Britannian Oxford Brookes Universitystä. "[L-tyyppi] saattaa olla aggressiivisempi tarttumaan, mutta meillä ei ole vielä aavistustakaan siitä, kuinka nämä taustalla olevat geneettiset muutokset liittyvät sairauden vakavuuteen".

   Erik Volz Imperial College Londonista toteaa näyttävän vahvasti siltä, että on olemassa kaksi kantaa. Sehän on itse asiassa normaalia, että virukset kehittyvät, kun ne siirtyvät uuteen isäntään.

   Ja sillähän on oleellinen merkitys, että tiedetään, kuinka monta viruskantaa esiintyy. Kun useat ryhmät työskentelevät virusrokotteen parissa ympäri maailmaa, kaikkien käyttöön otettavien rokotteiden on kohdennuttava tehokkaasti juuri niihin piirteisiin, joita esiintyy kummassakin viruskannassa.
   Jones toteaa eron kahden tunnistetun kannan välillä olevan varsin pieni. Itse asiassa niitä ei oikeastaanedes voi pitää erillisinä kantoina. Ja kun monet geneettisistä eroista eivät vaikuta proteiinien tuotantoon, myöskään viruksen toiminta tai sen aiheuttamat oireet eivät muutu. Toisin sanoen, kahdesta viruskannasta kumpikaan ei todellisuudessa voi olla toista vaarallisempi.
   "Kaiken kaikkiaan virus on sellainen kuin se alun perinkin oli," Jones sanoo. "Myöskään siitä ei ole mitään viitteitä, että se olisi piakkoin muuntumassa aiempaa vaarallisemmaksi."
   Maailman terveysjärjestö (WHO) vahvistaa Jonesin näkemyksen. "Pekingin yliopiston tutkimus viittaa ainoastaan siihen, että viruksella on jonkin verran geneettistä monimuotoisuutta - se ei tarkoita, että virus olisi muuntumassa," WHO´n edustaja kertoi New Scientistille.

   Mutta vielä asiasta ei ole aukotonta varmuutta. Tutkimushan edustaa vain 103 tapausta. Se on kuitenkin vain pisara meressä kaikista virallisesti ilmoitetuista tapauksista.
   Jonesin mukaan voimme odottaa uusienkin kantojen syntyvän aikanaan. Epidemiologit ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että kun henkilö on saanut koronaviruksen, hän ei todennäköisesti sairastu uudelleen - paitsi jos virus mutatoituu niin paljon, että se pystyy jälleen väistämään immuunijärjestelmän.
   Jonesin mukaan tämä ”valintapaine” saattaa johtaa uuden kannan syntymiseen. Näinhän se menee myös kausiluonteisen influenssan kohdalla - joka vuosi syntyy uusia variaatioita, jotka voivat tartuttaa ihmisiä riippumatta siitä, onko näillä jo aiemmin ollut lenssu.
   Näin se voi Jonesin mukaan mennä myös koronaviruksen kohdalla tulevien vuosien aikana. Ihan vielä tämän kevään jälkeen ei ehkä ole syytä kuopata koronaa lopullisesti, siitä saattaa tulla joksikin aikaa yksi vastaava pöpö lisää kausi-influenssojen lisäksi.

Noin. Vähän ajan kuluttua tiedämme enemmän kuin nyt, joten tässä vaiheessa ei ehkä ole syytä spekuloida enempiä - eikä todellakaan myöskään panikoitua. Seurataan tilannetta.
   Nyt, kaikesta huolimatta, jos yritetään ottaa suunta kohti mielenrauhaa.

Neljä ruusua