Sivun Extra seuraava päivitys 12.3.

 

Extra
Marjaliisa Hentilä ja Maria Lähteenmäki: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Hakapaino 1990
112 sivua


Kansainvälistä naistenpäivää vietetään vuosittain 8.3. ja sen perinteen katsotaan alkaneen vuodesta 1911. Vilkaistaanpa tällä kertaa kyseisen päivän historiaa ottamalla tarkasteluun erikoistutkija Marjaliisa Hentilän ja Pohjoismaiden historian dosentti Maria Lähteenmäen pieni historiikki Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990, missä käydään tiivistetysti läpi oleellinen aiheesta.

   Kansainvälisen naistenpäivän historia kytkeytyy läheisesti naisten äänioikeustaistelun historiaan. Ajatus kansainvälisestä naistenpäivästä heräsi työläisnaisten keskuudessa lähes samanaikaisesti sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Juuret ulottuvat 1800-luvun jälkipuoliskoon, Friedrich Engelsin ja August Bebelin ajatteluun. Bebelin teos Nainen ja sosialismi vuodelta 1879 tuli työväestön keskuudessa Kommunistisen manifestin ohella tunnetuimmaksi marxilaisen opin lähteeksi. Kirjaa pidetään kaikkien maiden työläisnaisliikkeiden käsikirjana. Proletaarisen naisliikkeen ensimmäisenä ideologina pidetään ranskalaista Flora Tristania, joka jo vuonna 1843 oli vaatinut kirjoituksissaan sukupuolten välistä tasa-arvoa.
   Naistenpäivän historia kytkeytyy eurooppalaisten sosialistipuolueiden hankkeisiin naisten äänioikeuden puolesta. Saksassa Saksan sosialidemokraattinen puolue SPD otti naisten äänioikeuden puolueohjelmaansa vuonna 1891. Myös monissa muissa maissa asetelma oli samankaltainen, ainoastaan työväenpuolueet nostivat kysymyksen esiin. Suomessa Suomen työväenpuolue oli ensimmäinen hanketta ajava puolue, se otti aiheen agendalleen jo vuonna 1899 puolueen perustamiskokouksen yhteydessä.

   Saksalainen Clara Zetkin oli 1900-luvun alussa tunnetuin ja vaikutusvaltaisin työläisnaisjohtaja. Hän ideoi Saksan ja kansainvälisen työläisnaisliikkeen periaatteet ja konferenssit. Hän kehitti työläisnaisliikkeelle toimintaohjeet kehottaen mm. kieltäytymään yhteistyöstä porvarillisen naisliikkeen kanssa. Porvarilliset naisjärjestöt ajoivat naisille pääasiassa ns. rajallista, joko verotukseen tai varallisuuteen perustuvaa äänioikeutta, joka olisi jättänyt valtaosan työläisnaisista uudistuksen ulkopuolelle.
   Työläisnaisten kansainvälinen yhteistyö sai ensimmäisen järjestäytyneen muotonsa vuonna 1896 Lontoossa pidetyssä kansainvälisessä sosialistikongressissa. Ajatus yhteistoiminnasta jäi kytemään Zetkinin mieleen. Yksitoista vuotta myöhemmin hänelle sitten tarjoutui tilaisuus työläisnaisten oman internationaalin perustamiseen. Sosialistinaisten ensimmäinen kansainvälinen konferenssi järjestettiin vuonna 1907 Saksassa, Stuttgartissa, Zetkinin silloisessa kotikaupungissa.
   Vuoden 1907 naiskonferenssiin osallistui 59 edustajaa viidestätoista eri maasta. Suomen edustaja oli sosialidemokraattinen kansanedustaja Hilja Pärssinen. Eri maiden edustajien esitellessä liikkeidensä toimintaa Pärssinen oli kysytty haastateltava, Suomessa vuonna 1906 toteutunut yleinen äänioikeus kiinnosti kuulijoita. Ja välittömästi kongressin jälkeen työväenpuolueet ottivatkin Alankomaissa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa naisten äänioikeusvaatimuksen puolueohjelmaansa.

   Toinen kansainvälinen sosialistinaisten konferenssi pidettiin 26. - 27.8.1910 Norrebron kansantalolla Kööpenhaminassa. Suomen työläisnaisliikettä kokouksessa edusti Ida Aalle, mutta kokoukseen osallistui myös neljä muuta suomalaista sosialidemokraattista naisknasanedustajaa: Miina Sillanpää, Hilda Herrala, Aura Kiiskinen ja Hilja Pärssinen.
   Konferenssissa Suomi sai jälleen huomiota, yleisesti kun oltiin huolestuneita tsaarinvallan toimista Suomessa. Konferenssi pelkäsi, että jos Suomen uudet lait kumotaan, niin myös "maailman demokraattisin äänioikeusuudistus" kumoutuisi siinä mukana.

   Vuosisadan vaihteen tunnetuimmat ja värikkäimmät naisten marssit järjestettiin Britanniassa. Suffragettien mielenosoitukset ja heidän vangitsemisensa herättivät maailmanlaajuista huomiota. Sellainen tapa saada julkisuutta viehätti suuresti myös työläisnaisia. Liikkeessä heräsi ajatus suffragettien "lyömisestä" marssimalla joukolla lähes yhtäaikaisesti sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa.
   Porvarillinen naisliike vietti Saksassa ja Itävallassa naistenpäiviään jo 1890-luvulla. Heille naistenpäivä tarkoitti kookoontumista ja keskustelua ajankohtaisista ongelmista, kuten naisten koulutuksesta, ammattien vapauttamisesta ja muista naisten oikeuksista.
   1900-luvun alkuvuosien Yhdysvalloissa olivat laaja porvarillinen ja vasta vähäiseen kannatukseen yltänyt sosialistinen naisliike toimineet naisten äänioikeuskysymyksessä yhteistyössä. Tästä syystä myös porvarillisten naisten nähtiin osallistuvan lippuineen sosialistinaisten marsseihin ja kokouksiin. Amerikkalaiset sosialistit pitivät naistenpäivää tärkeänä, koska siten tuhannet naiset, perheenemännätkin, pääsivät ensimmäistä kertaa katutapahtumien ja lentolehtisten välityksellä kosketuksiin sosialistisen liikkeen kanssa. Vuoden 1908 päätöksen mukaisesti Yhdysvaltojen naistenpäiväksi vakiintui helmikuun viimeinen sunnuntai.

   Tieto Amerikassa onnistuneesti vietetystä naistenpäivästä saapui pian Eurooppaan ja oli luettavissa eri maiden työväenlehtien sivuilta. Amerikkalaisten kokemukset rohkaisivat Zetkiniä kokeilemaan sosialistista naistenpäivää myös Euroopassa.
   Zetkin valitsi ensimmäiseksi kansainväliseksi naistenpäiväksi sunnuntain 19.3.1911. Tärkein syy päivämäärän valintaan oli kytkeä naistenpäivä vallankumousperinteeseen, mihin kuuluivat mm. Ranskan suuren vallankumouksen aikaiset naisten nälkämellakat sekä Olympe de Gougesin naisten oikeuksien julistus. Tämän ranskalaisen vallankumouksellisen kuuluisa kysymys, miksi naisilla on velvollisuuksia muttei oikeuksia, tuli esiin myös kansainvälisen naistenpäivän teeseissä.

   Ohjelmallisesti naistenpäivä, kuten myös vappu, liittyi ajatukseen, minkä mukaan työväenliike näyttää koko yhteiskunnan lamauttavalla yleislakolla voimaansa. Saksassa vasemmistoradikaalit Rosa Luxemburg ja Clara Zetkin kampanjoivat yleislakkoajatuksen puolesta 1910-luvulla. Karl Kautsky puolestaan ajoi linjaa, minkä mukaan mihinkään äkilliseen radikaaliin toimintaan ei pitänyt ryhtyä, vaan hallitus oli vähitellen väsytettävä uudistuksiin. Molemmat mielipidesuuntaukset kuitenkin korostivat joukkomielenosoitusten merkitystä painostuskeinona.
   Erityisesti Saksassa ja Itävallassa naistenpäivän mielenosoitusmarssilla oli suurta periaatteellista merkitystä. Naiset kamppailivat oikeudesta esiintyä julkisuudessa poliittisin tunnuksin. Naisillahan ei yhdistyslain nojalla ollut oikeutta liittyä poliittisiin järjestöihin. Siten heiltä puuttui poliittinen mielenosoitustraditio tyystin.

   Ensimmäistä kansainvälistä naistenpäivää vietettiin 19.3.1911. Seuraavana vuonna sitä vietettiin 12.3. Saksan vaalien takia. Vuonna 1913 naistenpäivää vietettiin Saksan konfirmaatiosunnuntain takia kahtena eri päivänä, 2.3. ja 9.3. Vuoden 1914 naistenpäivällä oli ensi kertaa suuren joukkoliikkeen luonne. Tuolloin ainakin kaksitoista maata järjesti naistenpäivän samanaikaisesti ja lähes saman mallin mukaisesti maaliskuun kahdeksantena, ja ensimmäistä kertaa myös Suomi osallistui naistenpäivän viettoon.
   Jokavuotinen epätietoisuus siitä, milloin naistenpäivää vietettäisiin, harmitti työläisnaisliikkeitä niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Sekä amerikkalaiset että suomalaiset tekivät kumpikin omat aloitteensa naistenpäivän järjestämiseksi vuosittain aina samana päivänä. Saksassa ja Itävallassa, naisliikkeen johtavissa maissa, ajatuksesta ei tuolloin innostuttu.

   Kansainvälinen naistenpäivä oli alusta asti teemapäivä, ja luonnollisesti tasa-arvoon liittyvät asiat olivat päivän vietossa tapetilla. Mutta muitakin teemoja esiintyi eri vuosina.
   Vuodesta 1912 lähtien rauha oli näkyvä teema 1910-luvun naistenpäiväohjelmissa. Vuonna 1913 Balkanin sodan ja kiihtyneen varustautumisen takia naistenpäiväkokokouksista tuli kaikkialla näyttäviä mielenosoituksia sotaa vastaan. Ja sotavuosina kansainvälisen naistenpäivän merkitys laajeni, se oli osa työväestön rauhanliikettä.
   Sotaakäyvät maat eivät luonnollisesti halunneet sotapolitiikkaa vastustavia mielenosoituksia. Esim. vuonna 1915 päätapahtumat järjestettiin Norjassa ja Sveitsissä, jotka olivat sodan ulkopuolella.
   Suomessa ensimmäiset naistenpäivän juhlat vuonna 1914 käsittelivät kunnallisen äänioikeuden ja eduskunnan vallan laajentamisen lisäksi militarismia. Ajankohtaisteemaksi valittiin työläisnaisia kipeästi koskettanut elintarvikkeiden kallistuminen. Naisliittolaisten lisäksi myös miehet pitivät esitelmiä naistenpäiväjuhlissa, mm. runoilijat Jussi Railo ja Pietari Salmenoja esiintyivät useissa tilaisuuksissa.

   Pietarin työläisnaiset aloittivat aamulla 8.3.1917 (juliaanisen kalenterin mukaan 23.2.) lakon useissa tehtaissa Viipurin puoleisen kaupungin tehtaissa. Lakkoaalto levisi nopeasti alueen eri tehtaisiin, mutta yhtenäistä mielenosoituskulkuetta ei voitu järjestää, koska Nevan silloilla oli vartijat. Illan mittaan kaupunki rauhoittui.
   Maaliskuun kahdeksannen päivän tapahtumia ei järjestänyt mikään työväenliikkeen järjestäytynyt ryhmä. Se oli naisten nälkämellakointia, he ryöstivät leipomoita ja elintarvikeliikkeitä. Tapahtuma oli spontaani, koko järjestelmän vastainen mielenilmaus. Vuonna 1921 kommunistinen työläisnaisliike päätti kansainvälisen naistenpäivän vietosta aina maaliskuun kahdeksantena juuri edellä kuvattujen tapahtumien muistoksi.

   Vuonna 1900 perustettu Sosialidemokraattinen naisliitto jakaantui kahtia joulukuussa 1920, jolloin liittotoimikunnan jyrkemmän siiven edustajat päättivät lähettää osastoille kehotuksen irtaantua sosialidemokraattisesta puolueesta. Vähemmistöön jääneet sosialidemokraatit erosivat ja ryhtyivät järjestämään omaa liittoaan.
   Ns. kommunistilakien seurauksena vasemmistososialistiset järjestöt lakkautettiin ja niiden julkinen toiminta kiellettiin. SKP´n uusien ohjeiden mukaan myös naisten oli pyrittävä soluttautumaan sosialidemokraattisiin järjestöihin ja osallistumaan sitä kautta poliittiseen toimintaan.
   Kaiken kaikkiaan vasemmistososialististen naisten toimintaa sotien välisellä kaudella kuvataan hajanaiseksi. Neuvostoliitosta ohjeensa saanut johto ja joukot olivat kaukana toisistaan. Alituiset pidätykset, vasikoinnit ja vangitsemisen pelko supistivat toiminnassa mukana olleiden joukkoa. Myös naistoiminnan järjestämisessä käytetyt menettelytavat osoittautuivat kenttäväelle vieraiksi.
   Ainoa alue, missä vasemmistososialistiset naiset menestyivät, oli huoltotyö. Punaorpotoimikunnat ja valtiollisten vankien huoltoyhdistykset 1920-luvulla ja Punainen Apu 1930-luvulla toimivat vireästi. Huoltojärjestöjen taloutta hoidettiin naisten käsityötoiminnalla, jolla tuettiin myös muita taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevia työväenjärjestöjä.
   Siinä missä vasemmistososialisteja pyrittiin ohjaamaan yhteistyöjärjestöihin, sosialidemokraatit keskittyivät järjestönsä vahvistamiseen. 1920-luvun puolivälistä lähtien uusi järjestö Sosialidemokraattinen Työläisnaisten liitto keskittyi yhä voimakkaammin kotiäitien ammattitaidon kohentamiseen ja yleensäkin yhteiskunnassa nousussa olleen kotikulttuurin vaalimiseen.

   1920-luvun lopulla kansainvälisen naistenpäivän keskeisimmäksi teemaksi nousi jälleen rauha. Yleismaailmallinen talouslama ja oikeistoradikalismin uhka vaikuttivat osaltaan rauhanaatteen korostumiseen niin sosialidemokraattien kuin vasemmistososialistienkin juhlapuheissa. Tuolloin myös ylempien sosiaaliluokkien naistoiminnassa rauhanaate sai jalansijaa, myös Suomessa.
   Suomessa vasemmistososialistinaiset laativat vuonna 1929 julistuksen, missä naisia varoitettiin uhkaavasta sodasta. Sosialidemokraattiset naiset hyökkäsivät vuoden 1931 naistenpäiväjuhlissa "kiihkoisänmaallisten" sotahankkeita vastaan.
   1930-luvun naistenpäiviä leimasi myös vahva taantumuksenvastaisuus. Tilaisuudet tuli järjestää vastalausemielenosoituksiksi kaikkia kapitalistisen järjestelmän tuottamia epäkohtia vastaan.
   Talouslaman ja kasvavan työttömyyden takia naisten työssäkäynnistä tuli ongelma. Naisia vaadittiin jäämään kotiin, heidät pyrittiin alistamaan reservityövoimaksi. Työläisperheille tilanne oli äärimmäisen hankala ja työläisnaisjärjestöt eri maissa hyökkäsivät tätä ajatusmallia vastaan.

   Kansainvälisen naistenpäivän vieton leviämisen suurin este Suomessa oli sen kilpailija äitienpäivä. Aluksi siitä innostuivat porvarit, mutta kun yhä useampi työläisnainen alkoi viettää äitienpäivää, myös järjestötasolla oli mentävä mukaan. Vasemmistossakin alkoivat järjestää omia äitienpäiväjuhlia ja tarjota työstä raskautetuille vaimoille virkistystä hyvällä ja "työväenluokan taisteluhenkaan sopivalla" ohjelmalla.
   Työläisnaisten järjestämien äitienpäiväjuhlien ohjelma lainattiin porvarillisten naisten juhlista. Äideille ojennettiin kukkia ja tarjottiin kahvia. Lapset vastasivat suurimmaksi osaksi muusta ohjelmasta. Lisäksi esitettiin torvimusiikkia ja lauluja sekä pidettiin puheita. Sosialidemokraattiset järjestöt menivät avoimesti järjestämään tapahtumia, kommunisteilla pidättäydyttiin antamasta ylhäältä ohjeistusta, mutta sielläkin kenttäväki järjesti tapahtumia ilman turhia kursailuja.

   Sota-aika toi lisää vastuuta naisväelle sekä merkitsi naisten yhteistoimintaa yli puoluerajojen. Lisäksi sosialidemokraattisten naisten suhtautuminen Lotta Svärd -järjestöön ja suojeluskuntiin muuttui talvisodan aikana. Esim. Miina Sillanpään mukaan "maanpuolustusta ei voi hoitaa mikään puolueryhmä, vaan se täytyy olla koko kansaa edustava".
   Sillanpää piti suotavana työläistyttöjen liittymistä Lotta-järjestöön, koska siten järjestöä voisi muuttaa sisältä päin. Lisäksi järjestöjen toiminnan käytännöllisyys vetosi Sillanpäähän, se kun opetti nuoret naiset arvostamaan ruumiillista työtä.

   Sodan jälkeen työläisnaisliikkeen kielletty vasemmsito sai toimintamahdollisuudet, mikä teki kysymyksen sosialidemokraattien ja kansandemokraattien yhteistoiminnasta ajankohtaiseksi. Suomen Naisten Demokraattinen Liitto perustettiin 3.12.1944 ja sen tarkoitukseksi määriteltiin taistelu fasismia vastaan kaikissa sen muodoissa, työskentely demokratian ja kansainvälisen rauhan puolesta, naisten yhtesikunnallinen herättäminen ja kokoaminen sekä naisten taloudellisten, oikeudellisten ja sivistyksellisten etujen valvominen.
   Käytännössä kansandemokraattisen naisliiton toimintamuodot olivat yhteneviä sosialidemokraattisen naisliikkeen kanssa. Vuoteen 1948 mennessä poliittinen innostus alkoi laantua ja perusjärjestöt suuntautuivat yhä enemmän perinteisiin naisten toimintamuotoihin, kuten ompeluseuroihin, kotitalouskursseihin ja retkeilyyn. Kansandemokraatit olisivat halunneet yhteisesiintymisiä edelleen, mutta vuodesta 1948 lähtien sosialidemokraatit päättivät, että yhteistyötä olisi kehitettävä omien nuoriso- ja lapsijärjestöjen kanssa. Niinpä Suomessa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin 1960-luvun lopulle saakka kaksin juhlin.
   Vuonna 1967 sosialidemokraatit lähettivät edustajansa kansandemokraattien iohjelmamatineaan. Seuraavana vuonna Helsingissä pidettiin Naisten maailmankongressi, johon myös sosialidemokraatit osallistuivat. Vuonna 1970 vietettiin kansainvälisen naistenpäivän 60-vuotisjuhlaa yhteisvoimin. Näyttävät juhlat pidettiin Messuhallissa 8.3. ja monipuolisen ohjelman lisäksi ähetettiin tervehdys erityisesti Vietnamin naisille. Tosin mukana oli niminomaan Sosialidemokraattinen Naisliitto, tuolloinkin Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliiton kanta yhteistyöhön oli torjuva, vasta vuonna 1976 kaikki vasemmistolaiset naisjärjestöt lähettivät yhteisen tervehdyksen YK´n naistenvuoden komitealle sekä sopivat naistenpäivän liputuksesta.

   SDP´n hajaannus 1950-luvun lopulla merkitsi myös naisliiton hajaannusta. Sosialidemokraattisen naisliikkeen eheytymiskehitys käynnistyi vuonna 1974. Uusi keskusjärjestö, Sosialidemokraattiset Naiset, perustettiin kuitenkin vasta 27.5.1979.

   1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallinen murroskausi, ylioppilasradikalismi, Itä-Euroopan maiden miehitykset, Vietnamin sota ja kehitysmaiden kasvavat ongelmat johtivat omalta osaltaan naisjärjestöjen ohjelmien uudelleenarviointeihin. Kansainvälisen solidaarisuuden vaatimus kasvoi aivan uusiin mittoihin. Päivän iskulauseeksi tuli globaalisuus.
   Kansandemokraattinen naisliitto suuntautui sodan jälkeen vahvasti aknsainvälistymiseen. Kansandemokraattiset naiset osallistuivat kaikkiin kansainvälisen liittonsa konferensseihin ja rauhankokouksiin.
   Kansainvälistä naistenpäivää vietettiin vuosittain. Sen viettoon etsittiin uusia muotoja ja erikoisteemoja, joiden nähtiin vetävän yleisöä.
   1970-luvun kysymyksiä olivat Chilen vallankaapaus vuonna 1973, ETYK kesällä 1975, kansainvälinen naistenvuosi 1975 sekä kansainvälinen lasten vuosi 1979. Naistenpäivän tunnuksia olivat kansainvälisyys ja rauha.
   
   Kansainvälisen naistenpäivän tunnus, rintamerkki, kuului olennaisena osana naistenpäivän valmisteluihin vuodesta 1917. Merkin materiaali muuttui ajan myötä. 1930-luvun elävistä kukista siirryttiin 1940-luvulla pahvisiin ja 1950-luvulla muovipintaisiin pahvimerkkeihin. 1960-luvun materiaalina oli muovi.
   1960- ja 1970-luvulla alettiin rintamerkkien ohella valmistaa erikoisempia tunnuksia. Vuonna 1974 keskusliiton kansainvälisen naistenpäivän tunnus oli ikkunatarra, jota lähetettiin Sosialistisen Internationaalin jäsenjärjestöille seuraavana vuonna. Sosialidemokraattisella Naisliitolla oli vuoden 1962 naistenpäivämerkkinä helmenharmaasta silkkinauhasta valmistettu kirjanmerkki.
   Rintamerkkien aiheet vaihtelivat ajan myötä. Niissä oli Naisliiton tunnuksia, sosialidemokratian tunnuksia, kukkia tai henkilöhahmoja.
   Vasemmistososialistien 1920-luvun sirppi- ja tähtitunnuksista kansandemokraatit siirtyivät sodan jälkeen uusiin symboleihin. Maapallokuviota käytettiin mm. vuoden 1952 vappumerkissä ja NKDL´n tunnuksessa, missä sinisen maapallon lisäksi oli rauhankyyhky. Sen jälkeisissä merkeissä kyyhky esiintyy tuon tuostakin. Kansandemokraattien naisliiton liittotunnuksessa esiintyy Suomi-figuuri, jossa on liiton lyhennys sinisin ja valkoisin kirjaimin.

   Kansainvälistä naistenpäivää ei kovin hyvin tunnettu länsimaissa enää sotien jälkeen ja 1960-luvulla se vietti hyvin hiljaista eloa. Uudelleen se piristyi 1960-luvun lopulla, kun opiskelijaliikkeen vaikutuksesta syntyi ns. uusi naisliike.
   Vuonna 1978 sosialistinaisten internationaali päätti aloittaa maailmanlaajuisen naistenpäivän vieton. Vuonna 1979 Yhdysvalloissa käynnistettiin valtakunnallinen naistenpäivä- ja kulttuurikampanja nimellä Bred and roses eli leipää ja ruusuja.
   Kansainvälisen naistenpäivän renesanssi ajoittuu 1980-lukuun, jolloin opiskelija- ja muiden vaihtoehtoliikkeiden naiset sekä feministit ryhtyivät viettämään naistenpäivää.

   Marjaliisa Hentilä ja Maria Lähteenmäki ovat koonneet tiiviin ja informatiivisen tietopaketin erään merkkipäivän historiasta ja merkityksestä. Teos Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990 kertoo kaiken oleellisen tuon työläisnaisten äänioikeuspäivän muuttumisesta kaikkien naisten kansanjuhlaksi.

   Mikäli haluatte edelleen syventää tietämystänne kyseisestä päivästä, ovat Yleisradiossa koonneet arkistoistaan juttujaan vuosien varrelta.
   Linkki alla.

Yleisradio

   PMMP teki vuoden 2006 kansainväliselle naistenpäivälle kannanoton naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa vastaan.
   Linkki alla. Kappaleen lopun puheosuus on äänitetty melko hiljaiseksi, joten jos hiljennätte volyymia ennen sitä osiota, vääntäkää lopussa uudelleen nuppia kaakon suuntaan.

PMMP

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Seuraava päivitys 12.3.

Pitkän uran Yleisradion urheilutoimituksessa tehnyt Tapio Suominen on ehtinyt nähdä ja kokea paljon. Myös sellaista, mitä ei televisioruudussa - syystä tai toisesta - ottanut esille.
   Mutta olihan Tapsalla myös bloginsa. Siinä ei samalla tavalla sensuroitu.
   Ja täytyihän tuosta legendaariseksi muodostuneesta blogista tehdä myös kirja. Seuraavassa ylimääräisessä päivityksessä valittuja paloja tuosta blogista vuosilta 2010-2011.

Extra
Tapio Suominen: Tapsan takahuoneessa