Paavo Väyrynen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Paavo Väyrynen
Paavo Väyrysen kotisivut


Tiivistelmä teoksesta Suomen linja 2017 julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa. Teos Eihän tässä näin pitänyt käydä on esitelty aiemmin kevättalvella 2016, Paneurooppa ja uusidealismi kesällä 2004 sekä Köyhän asialla kesällä 2006.


Vaalikuukauden Extra III
Paavo Väyrynen: Suomen linja 2017
Bookwell (paino), Suomen linja 2017 (1. painos Paasilinna 2014)
387 sivua


Paavo Väyrynen on päivittänyt kolmen vuoden takaisen teoksensa Suomen linja, uudistettu painos ilmestyi syksyllä nimellä Suomen linja 2017. Presidentinvaaleihin neljättä kertaa ehdokkaana osallistuva Väyrynen on peräänkuuluttanut keskustelua maamme ulkopoliittisesta linjasta ja yrittää herätellä keskustelua aiheesta paitsi ehdokkaana kiertäessään, myös tällä vaalikirjallaan. Lisäksi hän esittää katsauksen kansamme historiaan, sen vaiheisiin kansan historian alkuhämäristä lähtien, missä hän tukeutuu varsinkin Markku Kuisman historiateokseen Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 (Siltala 2013).
   Väyrynen ei ole tyytyväinen siihen, miten Suomen historiaa on viime vuosina kirjoitettu. Hän itse kaipaisi enemmän kirjallisuutta, missä yhteiskunnallinen todellisuus olisi kytketty talouden kehitykseen, kansainvälisiin yhteyksiin ja yhteiskunnan kokonaisuuteen. Poliitikkojen ja puolueiden toimintaa tarkastellaan usein pelkkänä pelinä ja valtataisteluna.
   Politiikan tutkimusta vaivaa Väyrysen mukaan pirstoutuneisuus. Hän näkee tarkastelun ulkopuolelle jäävän usein kokonaan se, kuinka eri toimijat ovat onnistuneet edistämään itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita.
   Teoksen Suomen linja tavoitteena on luoda kokonaiskuva Suomen poliittisesta kehityksestä, suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmämme vanhempia juuria unohtamatta. Lisäksi Väyrynen kirjoittaa menneisyyteen ja nykypäivään nojautuen tulevaisuudesta.

   Väyrysen teoksen historian käsittelyn painopiste on nykypäivässä, varhemmat vaiheet käydään kirjassa läpi lyhyesti, mutta nykypäivänkin historialliseen jatkumoon kytkien. Kirjoittajan oma kotiseutu, Kemin seutu, kulkee siinä rinnalla antamalla osaltaan havainnollisuutta lähitasolta katsoen.

   1900-luvun alussa Väyrynen näkee pari yksityiskohtaa, joille hän toivoisi yleisesti nykyistä enemmän huomiota. Ensinnäkin, kun eduskunnassa vietettiin vuosina 2006 - 2007 näyttävästi eduskuntauudistuksen satavuotisjuhlaa, kansaa edustavan eduskunnan kollektiivinen musiti ei oikein näyttänyt toimivan.
   Juhlaistunnossa puhuttiin kyllä aivan oikein naisten ääniooikeuden ja vaalikelpoisuuden käänteentekevästä merkityksestä. Mutta edes ns. työväenpuolueiden puheissa ei huomattu korostaa sitä, että yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ansiosta täydet valtiolliset oikeudet ulotettiin myös työväestöön. Ero säätyvaltiopäiviin nähden oli merkittävä, tuolloin äänioikeus oli vain n. 10 % niistä, jotka uudistuksen jälkeen pääsivät käyttämään valtiollista valtaa tasavertaisesti. Ja tuon eduskuntauudistuksen ansiosta Suomen kansa alkoi kiinnostua valtiollisesta päätöksenteosta, mikä puolestaan vauhditti poliittisten puolueiden syntymistä, mistä taas virisi yhteiskunnallista kiinnostusta kansan syvien rivien keskuudessa.
   Ensimmäisten valtiopäivien kokoontumista ylistettiin suomalaisen konsensuksen syntymisestä, kun säädyt pyrkivät niillä laajaan yhteisymmärrykseen. Tammikuun valiokunnassa vuonna 1863 luotiin konsensus, kun säätyjen edustajat valmistelivat siellä yhdessä seuraavan vuoden valtiopäivien asiat. Joten, kun eduskunta syksyllä 2013 juhli suomalaisen edustuksellisen demokratian 150-vuotisjuhlaa, olisi olllut suotavaa edes mainita valtiopäivät valmistellut tammikuun valiokunta.

   Kylmän sodan kauden päätyttyä tuon kauden historiaa on ryhdytty kirjoittamaan uudelleen. Jälkiviisaiden mukaan linja olisi ollut väärä ja tannerilaiset sosialidemokraatit olisivat olleet oikeassa.
   Väyrynen haluaa muistuttaa Suomen linjaa arvostelleita siitä, kuinka heikko maamme asema oli hävityn sodan jälkeen. Kansainvälinen tilannehan oli vaikea, jopa uhkaava. Tästä laakson pohjalta Suomi nousi Urho Kekkosen johdolla nimenomaan taitavalla ulkopolitiikalla kohti suurempaa itsenäisyyttä ja puolueettomuutta.
   Aluksi Kekkonen sai idänpolitiikalleen tukea oman puolueensa lisäksi puolueena vain kommunisteilta. Lisäksi muissakin puolueissa oli häntä tukeneita henkilöitä ja ryhmittymiä. SDP ja Kokoomus olivat tiukassa oppositiossa. Tilanne muuttui vasta 1960-luvun lopulla, kun sosialidemokraatit hylkäsivät tannerilaisen oikeistolinjan ja ryhtyivät rakentamaan luottamuksellista yhteistyösuhdetta Neuvostoliiton kanssa.
   On väitetty, että sosialidemokraatit olisivat tannerilaisella politiikallaan estäneet Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvun. Väitettä Väyrynen pitää perusteettomana. Hän toteaa, että mikäli sosialidemokraatit olisivat omaksuneet  realistisen ulkopoliittisen linjan heti sotien jälkeen, maassa olisi ollut vakaa ei-kommunistinen enemmistö, joka olisi voinut vahvistaa Suomen itsenäisyyttä sekä hoitaa sisäpolitiikkaa monin verroin paremmin kuin heikot ja heiveröisten enemmistöjen varassa toimineet hallitukset.

   Kekkosen kauden lopulla, keväällä 1979, Väyrynen aloitti Mauno Koiviston kanssa yhteisen taipaleen hallituspolitiikassa Väyrysen ollessa Koiviston hallituksen ulkoministeri. Väyrysen vastuu hallitusryhmän työstä kasvoi hänen tultuaan kesällä 1980 valituksi Keskustapuolueen puheenjohtajaksi.
   Keskustapuolueella oli hallituksessa kova linja. Ensin puolueen ministerit halusivat tukea puheenjohtajaksi pyrkivän ulkoministerin asemaa. Ja kun Väyrysestä oli tullut puolueen puheenjohtaja, hänen oli osoitettava kykynsä kovalla hallituspolitiikalla. Toisaalta keskustalaiset halusivat tiukalla linjallaan vaikuttaa presidentinvaalien ennakkoasetelmiin, mikä tosin ei onnistunut.
   Vuoden 1981 alkukuukausina tyytymättömyys hallituksen toimintaan alkoi selvästi lisääntyä. Päätökset siirtyivät, tuloksia ei saatu aikaan. Toisin sanoen, hallitus oli menettänyt huomattavasti toimintakykyään.
   Kekkoselle Koiviston nimittäminen pääministeriksi oli ollut vastentahtoinen ratkaisu. Hän, muiden mukana, oli kuitenkin olettanut, että toimiminen päivänpolitiikassa murentaisi Koiviston kansansuosiota.
   Avainasemassa oli SDP´n puheenjohtaja Kalevi Sorsa. Sosialidemokraattien piirissä oli kasvavaa tyytymättömyyttä hallitusta ja Koivistoa kohtaan. Tammi-helmikuun vaihteessa Sorsa oli kypsynyt ajatukseen, että hallitusta olisi vaihdettava.
   Keskustalle tilanne oli Väyrysen mukaan helppo. Hallituksen ongelmat johtuivat vasemmistopuolueiden sisäisistä ja keskinäisistä ristiriidoista. Keskusta ainoastaan kiirehti ratkaisuja ja vaati yksimielisyyttä. Ja jos hallitus kaatuisi, Keskustapuolueen asemia se vain vankistaisi seuraavia presidentinvaaleja ajatellen.
   Helsingin Sanomat julkaisi uutisjutun, missä poliittinen asetelma pelkistettiin Koiviston ja Kekkosen väliseksi valtataisteluksi, otsikolla "Koivisto antoi takaisin Kekkoselle". Tuo tulkinta sopi Koivistolle, se lisäsi edelleen tämän kansansuosiota. Jos kuitenkin ollaan tarkkoja, tuossa yhteydessä Koivisto ei ollut sanonut mitään Kekkosta vastaan. Oikeasti Koivisto oli vain ilmoittanut pyrkivänsä pitämään hallituksen koossa ja tulkinnut hallitusasetelman presidenttipeliksi. Ja tämän reagointi kohdistui nimenomaan Kalevi Sorsan antamaan haastatteluun, ei Kekkoseen.
   Presidenttipelistä oli kyllä kysymys, mutta sitä kovinta peliä käytiin sosialidemokraattien kesken. Keskustan tohtorit eivät uhanneet Koiviston kuningastietä. Ahti Karjalainen oli häviämässä ehdokaskilvan Johannes Virolaiselle, joka puolestaan sai tukea vain omiltaan. Koiviston presidenttipelin ainoa uhka oli oman puolueen puheenjohtaja, joka kamppaili Koiviston kanssa presidenttiehdokkuudesta.
   Sorsan toiminnasta Koiviston hallituksen kaatamiseksi on runsaasti dokumentoitua tietoa, jonka useimmat historiantutkijat ja -tulkitsijat ovat tyystin sivuuttaneet. On tarkoituksella ylläpidetty mielikuvaa, että Koivistoa olisivat pyrkineet kaatamaan Kekkonen ja Keskustapuolue. Näiden mielikuvien rakenteluun on liittynyt sekin, että Sorsan on todisteltu ryhtyneen jo varhaisessa vaiheessa tukemaan Koiviston presidenttiehdokkuutta.
   Presidentti koki hyvin raskaasti sen, että hänestä tehtiin julkisuudessa kevään näytelmän konna. Juhani Suomi kertoo Urho Kekkosen päiväkirjaan kirjoittamassaan taustoituksessa, että Kekkonen koki Koiviston käyttäneen häntä tietoisesti hyväkseen pönkittääkseen omaa asemaansa.
   Juhani Suomen mukaan kukaan "ei enää muistanut, että kiistassa oli ollut kysymys nimenomaan pääministerin ja hänen oman puolueensa välisestä vastakohtaisuudesta. Eikä SDP´n johto voinut kuvaa enää myöhemmin oikaista, koska se ei voinut olla tukematta julkisuudessa paralmentarismin esitaistelijaksi leimautunutta Koivistoa."

   Uudeksi presidentiksi tuli Mauno Koivisto, pääministeriksi Kalevi Sorsa. Tämän itsetunto vankistui huimasti. Ja Sorsa alkoi sitten pyrkiä johtamaan hallitusta itsevaltaisesti.
   Kun keskiryhmät sitten vastavetona alkoivat tiivistää yhteistyötään, Sorsa ei pystynyt enää sanelemaan hallituksen linjaa. Niinpä hän ryhtyi valmistelemaan keväällä 1985 hallituspohjan vahtamista. Keskustajohto sai tietää aikeesta syyskesällä. Kepulaisten kanssa SDP´n johto ei antautunut luottamuksellisiin keskusteluihin.
   Väyrysen mukaan Keskustapuolue olisi saattanut tukea Koiviston uudelleenvalintaa, jos tämä ja SDP olisivat yhteistyötä halunneet. Mutta olivat sitten päättäneet hakea tukea Kokoomuksesta.
   Keskustan oli pakko tehdä jotain. Ryhtyivät ajamaan perinteisen punamullan sijaan kolmen suuren puolueen yhteishallitusta. Kakkosvaihtoehtona olisi ollut keskiryhmien ja Kokoomuksen muodostama hallitus.

   Kesällä 1986 kitkaa tuli idänkaupan hoitamisesta. Tuolloinhan idänkauppaa hoidettiin tavaroita vaihtamalla. Maksut hoidettiin puolin ja toisin Suomen Pankin clearingtilien kautta.
   Tavaranvaihdon tuli olla vuosittain tasapainossa. Jos ali- tai ylijäämiä pääsi syntymään, ne piti tasoittaa viisivuotisen runkosopimuksen kaudella. Suomi toi lähinnä öljyä ja muuta energiaa sekä vei pitkälle jalostettuja teollisuustuotteita.
   Vuoden 1986 alkupuolella öljyn hinta romahti. Kauppaan oli kasvamassa valtava Suomen vientiylijäämä ja Neuvostoliitolta oli syntymässä Suomelle suuri velka, minkä ehdoista ei ollut mitään sopimusta. Sitä ei ollut suojuttu valuuttakurssiriskeiltä, sille ei maksettu korkoa eikä sille ollut vakuuksia. Alijäämä näytti jatkuvan myös seuraavana vuonna.
   Clearingjärjestelmän mukaan velka piti hoitaa viisivuotiskauden kuluessa. Jos vienti olisi vielä jatkunut sovittua vauhtia, kauden lopulla ei olisi voinut viedä enää mitään. Kaupasta vastanneet virkamiehet ulkoministeriössä ja Suomen Pankissa olivat kauhuissaan.
   Ulkoministeri Väyrynen ja valtiovarainministeri Esko Ollila ottivat asian esille hallituksessa ja yrittivät puhua myös Koivistolle, mutta vastakaikua ei tullut - Sorsa ei tuntunut edes käsittävän tilannetta, tämä antoi syyskuun alussa Suomen Kuvalehdelle haastattelun, missä ilmaisi luottamuksensa ylijäämän hoitumiseen itsestään.
   Väyrysen oli pakko uhata hallituskriisillä. Se sai Koiviston vihdoin reagoimaan. Tämä otti kannan, ettei alijäämäistä tavaranvaihtopöytäkirjaa vuodelle 1987 voinut allekirjoittaa.
   SDP myös pelasi idänkortilla. Viestittivät Moskovaan, että keskustalaisten tarkoituksena oli poliittisista syistä supistaa idänkauppaa.
   Sorsan hallituksessa eivät kyenneet saamaan aikaiseksi riittäviä päätöksiä kilpailukyvyn kohentamiseksi. Ja seuraava hallitus sitoutui vahvan markan politiikkaan, joka johti korkeiden korkojen vallitessa ja rahamarkkinoiden vapautuessa talouden pahaan ylikuumenemiseen.
   Sittemmin alijäämäisestä kaupasta kehittyi mittava Neuvostoliiton velka Suomelle, varsinkin Harri Holkerin hallituksen kaudella.Viimeiset suoritukset saatiin Venäjältä vasta 2010-luvulla. Velasta koitui Suomelle tuntuvat tappiot.

   Vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa Koivisto ei antanut eduskunnan puhemieheksi valitulle Kokoomuksen puheenjohtajalle Ilkka Suomiselle minkäänlaista roolia, mitä Väyrynen ihmettelee, tuo kun oli vastoin aiemmin noudatettua käytäntöä. Koivisto itse perusteli muistelmissaan toimintaansa sillä, että hän tiesi Suomisen pyrkivän toisenlaiseen hallitusratkaisuun kuin hän itse.
   Ensin Koivisto antoi SDP´lle mahdollisuuden torjua laajapohjaisen kolmen suuren hallituksen. Seuraavaksi hän antoi Holkerille toimeksiannon selvittää mahdollisuudet ensi sijassa Kokoomuksen ja SDP´n yhteishallituksen muodostamiseen. Toisena vaihtoehtona oli keskiryhmien ja Kokoomuksen muodostama hallitus.
   Koiviston muistelmista Väyrynen on löytänyt toimeksiannon perusteet. Ensinnäkin sillä suljettiin SDP´n painostamiseksi ulos punamultavaihtoehto. Toisaalta marssijärjestyksessä sinipuna oli ensimmäisenä siksi, että toiseksi asetettu vaihtoehto olisi toteutunut, jos sitä olisi yrittämään päästy.
   Koivisto kertoo saaneensa kuulla Holkerilta, että Suominen ja Ulla Puolanne olivat tuomassa hänelle paperia, missä marssijärjestys olisi ollut päinvastainen. Koivisto kertoa uhanneensa peruuttaa toimeksiannon, mikäli sellainen paperi jätetään. Suominen ja Puolanne perääntyivät.
   Väyrynen, Suominen ja RKP´n puheenjohtaja Christoffer Taxell ilmoittivat hyväksyvänsä myös Holkerin pääministeriksi mahdolliseen Kokoomuksen ja keskiryhmien hallituskeen. Sillä ei ollut vaikutusta. Holkeri oli sitoutunut nimenomaan sinipunaan.

   Koivisto kertoi päätyneensä sinipunaan sen jälkeen, kun oli kuullut Keskustapuolueen, RKP´n ja Kokoomuksen ns. kassakaappisopimuksesta, ja suuttunut siitä. Väyrysen mukaan kyse sopimuksessa oli siitä, että koska teollisuusjohtajien piirissä oli jo vuoden 1986 lopulla vihiä maahan puuhattavasta sinipunahallituksesta, he halusivat varmistaa kirjallisella sopimuksella, että Kokoomus pysyisi ruodussa. Kun sitten Koiviston suunnitelmat joutuivat vastatuuleen ei-sosialististen ryhmien saatua vaalien jälkeen eduskuntaan enemmistön, Koivisto joutui käyttämään "manuaalista ohjausta". Mikä taas ei sopinut siihen kuvaan, minkä Koivisto halusi omasta toiminnastaan antaa. Hänhän koki olevansa presidentti, joka Kekkosen kauden jälkeen vahvisti demokratiaa ja parlamentarismia.
   Hallituksen muodostamisen jälkeen Väyrynen joutui Koiviston puolelta suoranaisen vainon kohteeksi. Kun presidentti tapasi toimittajia pienen piirin keskusteluissa, tämä paikalla olleiden kertoman mukaan ääni väristen ja kädet täristen esitti mielipiteitään Väyrysestä.
   Väyrynen kertoo yhdeksi tärkeäksi syyksi luopumisestaan Keskustan puheenjohtajan paikalta nuo erittäin huonot välit presidentin kanssa. Hän arveli, ettei ainakaan hänen persoonaansa voisi käyttää tekosyynä Keskustan syrjäyttämiseksi vaalien jälkeen muodostettavasta hallituksesta.

   Vuoden 1987 vaalien jälkeen muodostettiin siis sinipunahallitus.  Harri Holkeri alkoi johtaa "hallitun rakennemuutoksen"  hallitusta.
   Työelämää uudistettiin ay-liikkeen ehdoilla. Hallitus noudatti vahvan markan talouspolitiikkaa.
   Rahamarkkinat vapautettiin asteittain siten, että ensin yritykset saivat oikeuden ottaa ulkomaista luottoa. Kun kotimaiset korot olivat ylikorkean valuuttakurssin puolustamiseksi korkealla, yritykset vaihtoivat nopeasti luottonsa ulkomaisiin. Pankit tulivat pullolleen rahaa ja alkoivat tyrkyttää sitä pienyrityksille sekä kotitalouksille. Talous ylikuumeni, inflaatio kiihtyi ja teollisuuden kilpailukyky heikkeni entisestään. Vaihtotaseeseen syntyi ammottava aukko.
   Valtion verotulot kyllä kasvoivat jonkin aikaa, mutta ne heitettiin menemään samoin tein. Vahvan markan politiikka ajoi muutamassa vuodessa Suomen pankkikriisiin, syvään lamaan ja suurtyöttömyyteen.   Sitten kevään 1991 eduskuntavaaleissa Keskusta sai "veret seisauttavan" vaalivoiton.
   Sorsalle sinipunan syntyminen oli ollut unelmien täyttymys. Näytti siltä, että sinipuna olisi petaamassa hänelle voittoa vuoden 1994 presidentinvaaleissa. Myös sen jälkeen, kun hänen ristiretkensä Keskustan nujertamiseen oli päättynyt SDP´n suureen vaalitappioon vuoden 1991 eduskuntavaaleissa - Sorsa lennähti Suomen Pankkiin ns. korkoa kasvamaan.
   Mutta sitten vuoden 1994 vaalien lähestyessä SDP´n oikeistosiipi haki uutta vaihtoehtoa Sorsan tilalle. Käyttöön junailtiin avoin esivaali, missä Martti Ahtisaari peittosi Sorsan.

   Kun sitten alettiin hankkiutua EY/EU-jäsenyyteen, Keskustassa tilanne koettiin hankalaksi. Puolueemme jäsenten ja kannattajien enemmistö vastusti jäsenyyttä. Mielialoihin vaikutti se, että maamme maatalouden ja kehitysalueiden uskottiin siitä kärsivän. Mutta Väyrysen mukaan kysymys oli ennen kaikkea aatteellisesta ja poliittisesta perinteestä.
   Aikoinaan Maalaisliitto oli ajanut Suomen itsenäisyyttä ja tasavaltaista hallitusmuotoa. Puolue oli kautta aikojen vastustanut vallan keskittämistä pääkaupunkiin, ajanut maakuntaitsehallintoa ja puolustanut kuntien itsemääräämisoikeutta. Oli vieras ajatus, että luopuisimme vapaaehtoisesti itsenäisyydestämme ja liittyisimme osaksi ylikansallista valtiollista järjestelmää.
   Suomen puolueettomuuspolitiikka oli ollut keskustalaisille myös aatteellisesti mieluisa vaihtoehto. Taitavalla ulkopolitiikalla Suomi oli irrottautunut riippuvuudesta Neuvostoliittoon sekä kasvanut aitoon itsenäisyyteen ja puolueettomuuteen. Keskustalaiset arvostivat Suomen pyrkimyksiä pysyttäytyä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitää hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa.
   
   Väyrynen oli valmis hyväksymään hakemuksen jättämisen tiukoin reunaehdoin. Liittymisestä tultaisiin päättämään, kun neuvottelutulos olisi tiedossa.
   Toukokuussa 1993 Väyrynen erosi hallituksesta ulkoministerin paikalta valmistautuakseen presidentinvaaleihin. Hän ei halunnut kantaa vastuuta hallituksen talouspolitiikasta, mihin hän oli tyytymätön.
   Uusi ulkoministeri oli MTK´n Heikki Haavisto. Tuolla nimityksellä hänet käännettiin jäsenyyden kannalle. Väyrynen itse otti neuvottelutuloksen selvittyä jäsenyyteen kielteisen kannan.
   Puolueemme kanta ratkaistiin kesän 1994 puoluekokouksessa Jyväskylässä. Paikalle tullessaan edustajien selvä enemmistö oli jäsenyyttä vastaan. Mutta puheenjohtaja Esko Aho tukijoineen painosti puoluekokouksen hyväksymään sopimuksen viemisen kansanäänestykseen.

   Kun Suomen jäsenyys Euroopan unionissa oli ratkennut, Väyrynen suostui ehdolle Euroopan parlamentin jäseneksi. Parlamentissa hän vastusti kaikkia askeleita liittovaltiokehityksen suuntaan ja teki ehdotuksia, millä unionin luonnetta itsenäisten valtioiden liittona vahvistettaisiin. Nizzan ja Lissabonin sopimuksia Väyrynen vastusti kaikin voimin.
   Väyrynen teki aloitteen tiiviin yhteistyön luomiseen Ruotsin Keskustapuolueen edustajien kanssa. Syntyi Pohjolan Keskusta. Väyrysen aloitteesta kaikki pohjoismaiset parlamentaarikot ryhtyivät kokoontumaan täysistuntoviikolla yhteiselle aamiaiselle, mikä käytäntö on sittemmin jatkunut.
   Kautensa alkuvaiheessa Väyrynen johti työtä, millä liberaaliryhmälle luotiin pohjoisen ulottuvuuden politiikka. Ryhmässä valmisteltu asiakirja vaikutti siihen Suomen hallitusken linjaukseen, minkä pääministeri Paavo Lipponen esitteli Rovaniemellä vuonna 1997. Itälaajentumisen vuoksi Väyrysen johdolla valmisteltiin vuonna 2001 asiakirja Pohjoisen ulottuvuuden vahvistaminen.
   Vuonna 2004 liberaaliryhmä hyväksyi Väyrysen johdolla valmistellun asiakirjan Laajempi Eurooppa, naapuruus ja yhteistyö. Asiakirjassa hyväksyttiin ajatus samankeskisten kehien Euroopasta, joka koostuu yhtäältä sisäisesti eriytyvästä Euroopan unionista, ja toisaalta yhteistyön kehittämisestä Euroopan neuvoston ja ETY-järjestön puitteissa. Tuo ajatus antoi mahdollisuuden sovittaa yhteen unionin syvenemisen ja laajenemisen välinen ristiriita.

   Vuoden 1994 presidentinvaalien aikana Väyrynen ei ollut vielä lyönyt kantaansa EU´n suhteen täysin lukkoon. Jäsenyyttä jyrkästi vastustanut keskustalainen Keijo Korhonen on perustellut omaa ehdokkuuttaan noissa vaaleissa sillä, ettei Väyrynen ollut ottanut tinkimättömän vastustavaa asennetta jäsenyyttä kohtaan. Muutenkin Korhosen luottamus Väyryseen oli ollut takavuosina varsin horjuvaa sorttia.
   Vuoden 2013 Korhonen yllätti Väyrysen kirjeellä, jonka lähetti saatuaan entisten ulkoministereiden joululounaalta otetun valokuvan allekirjoituksineen. Korhonen kertoi ilahtuneensa erityisesti Väyrysen allekirjoituksesta ja kirjoitti pitäneensä tätä aina erinomaisen hyvänä poliitikkona. Korhonen olisi saattanut tukea Väyrystä jopa julkisesti vuoden 2012 presidentinvaaleissa, jos tämä olisi vielä selvemmin sitoutunut ajamaan Suomen itsenäisyyttä.
   Korhonen totesi ottaneensa vuosien mittaan eri yhteyksissä liian rajua kantaa Väyrysen henkilöön. Hän kirjoitti valittavansa liioittelujaan ja mahdollista huonoa käytöstään. Lopuksi hän totesi, että olisi joskus mukava tavata ihan nokakkain ja setviä vanhoja asioita.
   Väyrynen vastasi kirjeeseen ja tapaamisehdotukseen myönteisesti. Toivoi, että Korhonen ottaisi Suomessa käydessään yhteyttä.

   Kun Paavo Lipponen vuonna 1995 aloitti työnsä pääministerinä, Suomen hallituspolitiikassa tapahtui käännös oikealle. Lipposen oikeistolaisuus näkyi sekä sisäpolitiikassa että ulko- ja Eurooppapolitiikassa.
   Sisäpolitiikassa ero Esko Ahon johtamaan hallitukseen oli selvä. Keskustajohtoinen hallitus oli puolustanut perusturvaa ja ajanut hajauttavaa aluepolitiikkaa. Lipposen johdolla talouspolitiikassa ja muussa sisäpoltiikassa alkoi keskittävä ja eriarvoisuutta lisäävä linja. Tuon politiikan Väyrynen näkee olleen johdonmukaista jatkoa sille politiikalle, mitä Väinö Tanner ja Mauno Koivisto olivat aikoinaan toteuttaneet.
   Eurooppa-politiikan tärkein ratkaisu Lipposen hallituskaudella oli Suomen liittyminen euroalueeseen. Siitä päätettäessä silloinen Kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistö toimi valtiovarainministerinä.
   Markku Kuisma kirjoittaa teoksessaan Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000, kuinka euron syntyessä tuskin kukaan arvasi näin synkkää kehityskulkua mahdolliseksi. Myös euron pelastamiseen käytettyjä tukipaketteja hän piti ällistyttävinä. Ja kun Kuisma sittemmin sai käsiinsä Väyrysen teoksen Paneurooppa ja uusidealismi, hän  kijoitti blogissa toivovansa, että olisi lukenut kirjan jo silloin, kun euroa synnytettiin.

   Kun Matti Vanhasesta tuli Keskustan puheenjohtaja ja Suomen pääministeri, hän korosti Keskustan yhteistyökykyä ja julisti tahtopolitiikan olevan ohi. Tuota Väyrynen hätkähti ja vastasi Vanhaselle, kuinka "Jos toisilla on tahtoa ja meillä on vain yhteistyökykyä, meidän tahtomme on toisten taskussa". Aluksi Vanhanen antoi sosialidemokraattien määrätä tahdin hallituksessa, mutta kauden loppupuolella hänkin jämäköityi.
   Toista hallitustaan, Kokoomuksen ollessa Keskustan päähallituskumppani, Vanhanen johti Väyrysenkin mielestä määrätietoisesti, etenkin talous- ja sosiaalippolitiikan osalta. Väyrynen luonnehtii Vanhasta kalliolaiseksi poliitikkotyypiksi, yhteisten asioiden hoitajaksi
   Eurooppa-politiikassa Vanhanen jatkoi Lipposen linjalla, mutta oli kehittänyt uuden tavan sen määrittelemiseen. Suomen tuli toimia unionin yhtenäisyyden vahvistamiseksi ja olla tästä syystä mukana kaikessa yhdentymisessä. Käytännössähän tämä johti samaan kuin Lipposen pyrkimys viedä Suomi kaikkiin ytimiin. Toisen hallituksensa aikana Vanhanen sitten omaksui vähemmän federalistisen linjan.
   Aluepolitiikka on ollut toinen politiikan lohko, mistä Väyrynen ja Vanhanen ovat olleet eri mieltä. Vanhasella oli se ajatus, että Keskustan pitää myötäillä Kokoomuksen, SDP´n ja city-vihreiden keskittävää aluepolitiikkaa, jotta saisimme hyväksyntää ja kannatusta pääkaupunkiseudulla. Vanhasen johtamat hallitukset tekivät keskittymistä edistäviä ratkaisuja muun muassa liikenneinvestoinneissa ja korkeakoulupolitiikassa.
   Väyrysellä itsellään on ollut uransa alusta alkaen se käsitys, että Keskustan tulee ajaa radikaalia aluepolitiikkaa, millä ylläpidetään maaseudun ja maakuntien elinvoimaa sekä hillitään työpaikkojen ja väestön liiallista keskittymistä suuriin keskuksiin. Hänen mielestään väkevä aluepolitiikka ylläpitää parhaiten maaseudun ja maakuntien ihmisten luottamusta puolueeseen. Tällä politiikalla Väyrynen näkee Keskustalla olevan parhaimmat menestymisen mahdollisuudet myös pääkaupunkiseudulla.
   Toisella kaudellaan Vanhanen oli vahva johtaja sekä sisä- että Eurooppa-politiikassa. Väyrysellä oli hänen kanssaan hyvää yhteistyötä. Vaikka he olivatkin Eurooppa- ja aluepolitiikan linjasta eri mieltä, Vanhanen kuunteli Väyrysen mielipiteitä ja otti ne ainakin jossain määrin huomioon.

   Mari Kiviniemen kaudella Väyrynen ei nähnyt Keskustan kykenevän erottautumaan Eurooppa-politiikassaan Kokoomuksesta, joka oli valmis hyväksymään kaikki euroalueen kriisin ratkaisemiseksi esille tulleet esitykset. Väyrynen ajoi Mauri Pekkarisen kanssa tiukempaa linjaa, mutta pääminsterin kautta puolue samaistui Kokoomukseen. Enemmistö Kesksutan äänestäjistä vastusti aikanaan Suomen liittymistä unioniin, mistä syystä kriisimaiden tukemiseen suhtauduttiin osaltaan hyvin kielteisesti.
   Ympäristöpolitiikan symboliksi tuli edellisessä hallituksessa hyväksytty hajajätevesiasetus, jota ympäristöministeri Paula Lehtomäki ei suostunut muuttamaan. Eduskunnassa asiasta syntyi kiista, joka ratkesi lopulta siten, että asetukseen sisältyneitä normeja kuitenkin muutettiin, vastoin Kiviniemen tukeman Lehtomäen alkuperäistä kantaa.
   Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Keskusta koki suurtappion. Suurimpina syinä Väyrynen näkee Eurooppa-politiikan ja hajajätevesiasetusken lisäksi PARAS-hankkeen ajamisen sekä aluepolitiikan jäämisen muiden asioiden varjoon.

   Kiviniemen jälkeen pääministeriksi tulleen Jyrki Kataisen johtaman hallituksen Väyrynen näkee jatkaneen sitä keskittävää ja eriarvoisuutta lisäävää oikeistolaista linjaa, mitä Kokoomus ja SDP ovat kautta aikojen yhdessä toteuttaneet. Tässä yhteistyössä tulevat aina esiin ja yhtyvät kummankin puolueen huonoimmat puolet. Toisin sanoen, eihän Kataisen hallituksen politiikassa mitään yllättävää ollut.
   Ulkopolitiikassa Kataisen hallitus lähentyi sotilaallista liittoutumista, mikä on ollut Kokoomuksen ja SDP´n oikeistosiiven pyrkimys. Kehityspolitiikassa sitä vastoin jouduttiin takatalveen - edellinen hallitus oli lisännyt määrätietoisesti Suomen kehitysyhteistyövaroja ja niiden prosenttiosuutta siten, että tahdin jatkuessa olisimme saavuttaneet vuonna 2015 lupaamamme 0,7 % BKT-osuuden, mutta Kataisen hallitus jäädytti kehitysyhteistyövarojen prosenttiosuuden vuoden 2011 tasolle.
   
   Vuoden 2015 eduskuntavaalit voitti Keskusta. Väyrynen kannatti hallituksen rungoksi Keskustaa ja Perussuomalaisia, mitä olisi täydennetty sosialidemokraateilla. Kokoomusta hän ei hallitukseen halunnut.
   Toisena vaihtoehtona Väyrynen esitti keskustavoimien hallitusta, runkoa kesk + ps pienpuolueilla täydennettynä. Pohja olisi kyllä ollut kapea, mutta hallitus olisi ollut opposition hajanaisuuden vuoksi toimintakykyinen.
   Keskustan eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen enemmistö olisi halunnut hallituskumppaniksi SDP´n. Kuitenkin hallitusneuvottelijat päätyivät kannattamaan yhteistyötä Kokoomuksen kanssa. Myöhempien tapahtumien perusteella Väyrynen olettaa Juha Sipilän olleen kokoomusyhteistyön kannalla. Ja hän olettaa myös, että Sauli Niinistö tasavallan pesidenttinä hallituksen muodostajan kanssa käymissään keskusteluissa suositteli tuota ratkaisua.
   Toinen Sipilän linjaratkaisu oli Keskustan ministerilista. Hän esitti listansa suoraan eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen yhteiskokoukselle.
   Ministerilistaa Väyrynen pitää varsin yksipuolisena. Sehän koostui pelkästään puolueessa vuoden 2010 puoluekokouksen jälkeen valtaa pitäneistä Kokoomusta lähellä olevista liberaalisiiven edustajista. Omana lukunaan Anne Berner, joka oli jo ehtunyt lupautua Kokoomuksen ehdokkaaksi ennen kuin Sipilän pyynnöstä tuli Keskustan listoille. Valintakokouksessa kävi ilmi myös, että mikäli ulkoministerin salkku olisi tullut Keskustalle, Sipilä olisi ehdottanut salkkua Olli Rehnille, mitä Väyrynen olisi pitänyt kovan luokan poliittisena linjavalintana.
   Vuoden 2015 eduskuntavaaleihin käytäessä Keskustalla oli Väyrysenkin mielestä hyvä aluepolitiikan linja. Heti Sipilän hallituksen muodostamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että hallitus aikoo jatkaa keskittävää metropolipolitiikkaa. Väyrynen näkee tässä sittemmin ylitetyn jopa Kataisen/Stubbin hallituskauden "saavutukset".
   Maahanmuuttopolitiikka nousi keskusteluun jo hallitusneuvottelujen aikana. Väyrysen oma ehdotus oli, että Pohjois-Afrikkaan perustettaisiin yhteistyössä YK´n pakolaisjärjestö UNHCR´n kanssa pakolaisleirejä, joilla selvitettäisiin Eurooppaan pyrkivien oikeus turvapaikkaan. Ehdotuksessa EU-maat ottaisivat turvapaikan saaneita vastaan kiintiöpakolaisina. Väyrysen pettymys oli suuri, kun Suomen hallitus ei ryhtynyt viemään sitä eteenpäin. Ja kun Tornion kautta Suomeen alkoi tulvia turvapaikanhakijoita, Väyrynen ehdotti osittaisten rajatarkastusten palauttamista - siihen ei ryhdytty ja tilanne rauhoittuikin vasta Ruotsin, Tanskan ja Norja palautettua tarkastukset.
   Kun Suomen linjan ensimmäinen painos ilmestyi, Väyrynen ojensi Sipilälle oman kappaleen luettavaksi. Ajatteli, että kirjan kautta Sipiläkin saisi arvokasta tietoa sekä asioista että puolueen linjaan vaikuttavista henkilöistä. Mutta ehkä eräs heidän yhteinen ystävänsä oli oikeassa todetessaan Sipilästä lyhyesti ja ytimekkäästi: "Ei se lue kirjoja".
   Hallituksen mudostamisesta alkoi prosessi, joka johti siihen, että Väyrynen vetäytyi seuraavan vuoden alussa sivuun puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan työstä sekä lopulta perusti Kansalaispuolueen. Noista vaiheista enemmän tiivistelmässä kirjasta Eihän tässä näin pitänyt käydä.

   Kun Sauli Niinistö oli valittu presidentiksi vuonna 2012, Väyrynen aloitti pian yhteydenpidon tämän kanssa. Ensimmäisen yhteydenoton aihe oli Niinistön vierailu Saamelaiskäräjien istunnossa.
   Väyrynen oli Keskustan edustajana edellisessä hallituksessa vastustanut Kansainvälisen työjärjestön ILOn alkuperäiskansasopimuksen ratifioimista, sopimus kun oli laadittu lähinnä entisiä siirtomaita varten, eikä se soveltunut Lapin oloihin.
   Niinistön vastauksesta kävi ilmi, että hän oli sopimuksesta samaa mieltä kuin Väyrynen. Saamelaiskäräjillä hän esiintyi Väyrysen toivomusten mukaisesti, ehkä jopa hieman jyrkemmin. Hän oli perehtynyt asiaan aiemmin eduskunnan perustuslakivaliokunnan työssä.
   Samalla Niinistö toivoi, että voisivat Väyrysen kanssa tavata muissakin asioissa. Hän kertoi kiinnostuneensa Väyrysen presidentinvaalien yhteydessä esittämistä näkemyksistä, koskien maailman suurta muutosta. Toinen asia, mistä Niinistö oli kiinnostunut keskustelemaan, oli kehitysapu ja mm. Väyrysen linjaukset suorasta budjettituesta.

   Myöhemminkin Niinistön ja Väyrysen yhteistyö sujui pääosin hyvin. Esim. Niinistön vierailu Meri-Lapin ruokamessuilla oli erinomainen asia. Vierailun yhteydessä presidentille esiteltiin laajasti sekä nuoriso- ja perhekotien toteuttamaa lastensuojelu- ja mielenterveystyötä että Pohjantähti-opiston toimintaa erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden kouluttamisessa. Niinistölle kerrottiin vakavassa syrjäytymisvaarassa olevien ja jo syrjäytyneiden nuorten auttamisesta.
   Niinistön kommenttia Väyrynen pitää paljon puhuvana. Presidentti totesi, että olisi aloittanut toimintansa nuorten hyväksi toisesta päästä, jos olisi heti virkakautensa alussa saanut ne tiedot, mitkä hänelle Pohjanrannassa annettiin.

   Sittemmin Väyrysen suhtautuminen Niinistöön alkoi muuttua. Niinistön taakse alkoi kerääntyä näkyviä oikeistolaisia Lasse Lehtisestä alkaen. Ratkaiseva merkitys oli kuitenkin kaikella Kultaranta-keskustelujen  yhteydessä sanotulla ja tapahtuneella.
   Väyrynen oli halunnut ajatella, että askeleet sotilaallisen liittoutumisen suuntaan olisivat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta, Niinistöstä huolimatta. Mutta lopulta oli pakko noteerata vaihtoehto, että ehkä Niinistö itse olikin tuota kehitystä johtanut. Kultaranta-keskusteluissa oli käynyt ilmi, kuinka määrätietoisesti Niinistö ajaa unionin yhteisen puolustuksen kehittämistä ja Suomen osallistumista siihen.
   Heinäkuun puolivälissä Väyrynen sitten antoi kannattajilleen luvan ryhtyä keräämään kannattajakortteja omaa presidenttiehdokkuuttaan varten.

   Väyrynen on esittänyt Mauno Koivistoa kohtaan kovaakin kritiikkiä. Toisaalta hän on myös arvellut, että saattaisi vielä joskus joutua tätä puolustamaankin. Ja näin on sittemmin käynytkin.
   Julkisuudessa on luotu kuva, minkä mukaan Suomi olisi Koiviston presidenttikaudella "lännettynyt". Kannattaa kuitenkin huomata, että Koiviston ensimmäisellä kaudella Suomi siirtyi hieman lähemmäs Neuvostoliiton politiikkaa.
   Poikkeamana Kekkosen linjasta on nähty se, että Koivisto ajoi nimenomaan turvallisuuspoliittisin perustein Suomen EU-jäsenyyttä. Tooisaalta hän mm. teoksessaan Venäjän idea arvostelee unionia ja Suomen Eurooppa-politiikkaa. Hän oli syvästi huolissaan jäsenyyden vaikutuksista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä maamme kansainväliseen asemaan.
   Väyrynen näkee ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjan muuttuneen Niinistön presidenttikaudella: Suomi on astunut liittoutumispolitiikan tielle.

   Väyrysen mukaan Niinistö on tyypillinen oikeistoliberaali. Ulkosuhteissa tämä aatemaailma johtaa globalisaation edistämiseen, federalistiseen Eurooppa-politiikkaan ja pyrkimykseen liittoutua muiden länsimaiden aknssa. Kotimaassa se ilmenee sekä moraaliliberalismina että uusliberaalina talouspolitiikkana.
   Väyrynen kuvaa oman toimintansa perustuvan alkiolaiseen ihmisyysaatteeseen, joka nojautuu henkisiin, hengellisiin ja yhteisöllisiin arvoihin. Hän pyrkii rakentamaan hajautettua ja luonnonmukaista ihmisyyden yhteiskuntaa. Hän haluaa ajaa "köyhän asiaa" eli puolustaa pienituloisia ja vähävaraisia ihmisiä.
   Väyrynen näkee alkiolaisen arvomaailman ja aatteen tarjoavan kestävän perustan koko ihmiskunnan kehitykselle. Hänen mukaansa kaikkialla maailmassa olisi opittava luopumaan kerskakulutuksesta sekä etsimään hyvinvointia henkisestä kasvusta ja rikkaasta yhteisöllisestä elämästä. Kaikkialla maailmassa tulee toimia köyhyyden poistamiseksi sekä taludellisesti, yhteiskunnallisesti ja ympäristöllisesti kestävän kehityksen edistämiseksi.
   Väyrysen mukaan maailman ja Euroopan murros edellyttää, että kansallisvaltioita vahvistetaan, ja perustetaan sekä eurooppalainen että maailmanlaajuinen yhteistyö niiden varaan.

   Eräs asia, mistä Väyrynen on nyky-Suomessa huolissaan, on koulutusjärjestelmän tulevaisuus. Koulutus- ja kasvatusjärjestelmän sivistyksellistä luonnetta ollaan romuttamassa kaikilla tasoilla. Tähän näyttää johtavan se ajatus, että kaiken tulee välittömästi palvella taloudellista tehokkuutta ja oletetun teknisen kehityksen vaatimuksia.
   Tähän vääristyneeseen ajatteluun näyttää perustuvan myös suunnitelma, ettei peruskoulussa enää opetettaisi kaunokirjoitusta, kun tikkukirjoituksen lisäksi on opeteltava tietokonekirjoitusta. Väyrynen muistuttaa, että käsiala nyt kuitenkin on oleellinen osa ihmisen persoonallisuutta ja sivistymisen perusta.
   Koulutuksessa pyritään vähentämään yleissivistävää osuutta. Kaiken huippuna Väyrynen pitää mahdolllisuutta suorittaa lukion oppimäärä opiskelematta historiaa. Kuinka kansakunta voi suunnata kestävällä tavalla tulevaisuuteen, jos edes sen yliopisto-opintoihin suuntautuva nuoriso ei ole perillä juuristaan?
   Aikoinaan kansanopistot tarjosivat väylän koulutukseen ja sivistykseen niille nuorille, jotka eivät halunneet tai voineet mennä kansakoulun jälkeen oppi- tai ammattikouluun. Peruskoulujärjestelmän toteuttamisen yhteydessä kansanopistojärjestelmän kehittäminen kuitenkin laiminlyötiin. Nyt tätä ylesissivistävää ja ammattikoulutukseen valmentavaa koulutusta suorastaan ajetaan alas, siitäkin huolimatta, että nuorten syrjäytyminen peruskoulun jälkeen on todettu yhdeksi yhteiskuntamme vakavimmista ongelmista.
   Maakuntayliopistot ovat turvanneet opiskelumahdollisuudet myös vähävaraisten perheiden lapsille ja syrjäseutujen nuorille. Ne ovat olleet alueensa taloudellsien ja henkisen kehitysken vetureita. Nyt valtion rahoituksesta entistä suurempi osuus on suunnattu pääkaupunkiseudulle ja nimenomaan teknis-taloudellista kehitystä välittömästi hyödyttävään toimintaan. Väyrynen tahtoo turvata maakuntayliopistojen kehityksen ja muistuttaa, että suomalaiset korkeakoulut on perustettu sivistysyliopistoiksi.
   
   Tämä tästä varsinaisesta kirjan sisällön osuudesta. Lopuksi vielä muutama kommentti, miten kirjailija itse on teostaan luonnehtinut.
   Väyrynen on pitäytynyt kirjoittamisessaan toteavassa tyylissä. Hän kertoo mitä on tapahtunut, antaa omia tulkintojaan tapahtumista sekä pyrkii arvioimaan, kuinka eri poliitikot ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat oman puolueensa ja Suomen linjaan. Väyrysen kirjoituksia saa kommentoida, mutta hän odottaa niiden yhteydessä aina perusteluja.
   Väyrynen ei myönnä olevansa katkera. Poliittinen järjestelmä antaa tappion jälkeen aina uusia mahdollisuuksia. Niitä myös Väyrynen itse on saanut.
   Väyrynen ei halua lukea väitteitä, että hän hyökkäisi tällä kirjallaan Koivistoa vastaan. Ei hän hyökkää. Itse asiassa, hänellä ei ole mitään tätä vastaan henkilönä. Dokumentoidutkin faktat vain antavat Koiviston toiminnasta toisenlaisen käsityksen kuin tämä itse on pyrkinyt antamaan. Oikaisut nyt vain ovat joskus paikallaan.

   Paavo Väyrysen teos Suomen linja 2017 sisältää sekä uutta kommentointia maailman menosta että aiemmista Väyrys-kirjoista tuttuja teemoja. Presidentinvaaleihin kirjoittaja on menossa eniten tämä kirja edellä, ja ehdokkaan vaaliteemat kirjasta löytyvätkin. Kirjoittaja on entisensä, joten Paavo Väyrysen kirjallisen maailman aiemmin löytäneet tuskin teokseen pettyvät. Ja ajatuksia voi muillakin herätä, jos kirjaan tarttuvat.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Extra
Paavo Väyrynen: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Bookwell (paino), Paasilinna 2016
194 sivua


Paavo Väyrynen julkaisema kirja Eihän tässä näin pitänyt käydä aiheutti kohtalaisen kokoisen kohun. Ja kun kunniapuheenjohtajamme on viime aikoina muutenkin pitänyt vähän totuttuakin korkeampaa profiilia, otetaan tähän kohtaan ylimääräinen päivitys ja käydään tiivistetysti läpi se viesti, minkä Väyrynen uusimmassa kirjassaan on halunnut lukijoilleen välittää.
 
   Kun Mari Kiviniemi oli valittu Keskustan puheenjohtajaksi vuoden 2010 puoluekokouksessa Lahdessa, hänen tukijoukkojensa ytimenä olivat liberaalit ja joukko lestadiolaispoliitikkoja. Samalla liberaalit ottivat haltuunsa koko puoluejohdon.
   Uusi puoluejohto pyysi Väyrystä asettumaan ehdokkaaksi Uudellamaalla, eikä siinä mitään, Väyrynen halusi tukea puoluejohtoa ja suostui. Lisäksi hän oli työn touhussa myös vanhassa vaalipiirissään Lapissa, keskustapiiri tavoitteli siellä neljättä kansanedustajapaikkaa. Väyrynen kokee, vilpittömästi, olleensa vaaleissa ihan asiallinen joukkuepelaaja.
   Mutta vuoden 2011 eduskuntavaaleja Keskusta ei voittanut. Itse asiassa, puolueemme kärsi historiansa kaameimman vaalitappion kannatuksen upottua alle 16 % lukemiin. Myöskään Väyrynen ei uusinut kansanedustajan valtakirjaansa.

   Mitä vaalien jälkeen? Väyrysen mielestä kannatusta olisi pitänyt ryhtyä palauttamaan valitsemalla näkyviin tehtäviin henkilöitä, jotka nauttivat luottamusta puolueeseen pettyneiden äänestäjien keskuudessa. Mutta puoluejohto piti huolen siitä, ettei liberaalien ote päässyt lipsumaan.
   Ja miten se kannatus tämän jälkeen? No, elokuussa kannatuskäppyrä uiskenteli 12 % tuntumassa.

   Väyrynen tuumaili, että täytyisi varmaankin ryhtyä tekemään jotain. Omalta osaltaan hän lähti palauttamaan luottamusta puolueeseen ilmoittautumalla heti eduskuntavaalien jälkeen ehdokkaaksi jäsenvaaliin, jossa valittaisiin puolueen presidenttiehdokas. Puolueen johto halusi ehdokkaaksi Olli Rehnin. Rehn panttasi ehdokkuuttaan elokuulle saakka, mutta jätti sitten osallistumatta.
   Entä tämän jälkeen, oliko puoluejohto vihdoin vuorostaan tukemassa Väyrystä? No ei ollut. Käyttivät kaiken aikansa vastaehdokkaan etsimiseen. Vasta kun kukaan muu ei suostunut ja esivaalia ei tarvinnut järjestää, totesivat, että kyllä hekin kannattivat Väyrystä presidentiksi.
   No, Väyrynen aloitti kampanjansa. Pääteemoja olivat puolueettomuusaseman säilyttäminen turvallisuuspolitiikassa, eroaminen euroalueesta, kestävään kehitykseen perustuva ihmiskuntapolitiikka sekä tasa-arvon ja hajautuksen periaatteisiin nojautuva maan sisäinen kehittäminen. Kampanjan loppupuolella korostui aluepolitiikka. Väyrynen lupasi, että jos hänestä tulee presidentti, hän asettaa työryhmän kehittämään vaihtoehtoa keskittämispolitiikalle.
   Väyrysen kampanja puri äänestäjiin. Ja samalla kun hänen oma kannatuksensa kampanjan edetessä nousi, myös Keskustan kannatus palautui normaalimpiin lukemiin.

   Kun Juha Sipilä valittiin Rovaniemen puoluekokouksessa kesällä 2012 Keskustan puheenjohtajaksi, Väyrynen suhtautui valintaan suopeasti. Itsekin ehdolla ollut Väyrynen oli vaalikampanjoinnin aikana todennut, että olivat asioista jokseenkin samaa mieltä.
   Sipilän ensimmäisen puheenjohtajavuoden aikana tapasivat usein ja kävivät hyviä keskusteluja. Tapaamisissa Väyrynen sai sen käsityksen, että Sipilällä oli avoin mieli pohtia asioita. Tämän ajattelu oli lähellä Väyrysen ajatuksia.

   Kun Väyrynen oli työstämässä kirjaansa Suomen linja, hän lupasi Sipilälle käsitellä tätä kirjassaan hyvin  myönteisesti. Ja totesi vielä, että helppoahan se onkin, he kun edelleen olivat politiikan linjasta samaa mieltä.
   Sipilä kirjoitti takaisin tietävänsä, että yksi syy gallupkannatuksen nousuun oli yhtenäinen kuva puolueesta. Hän kannusti olemaan asioista myös eri mieltä, mutta samalla varoitti riitelystä. Ja toivoi, ettei Väyrysen kirjassa muitakaan repivästi käsiteltäisi. Mutta korosti, ettei halua rajoittaa kirjoittajan vapauksia.
   Väyrynen muistuttaa, että Keskusta oli vuoden 2011 eduskuntavaaleihin mentäessä puolueena suhteellisen yksimielinen. Ainoat julkisuuteen riepoteltaviksi tulleet erimielisyydet liittyivät Eurooppa-politiikkaan ja hajajätevesiasetukseen. Jos puolue olisi niissäkin asioissa ajanut yksituumaisesti seinään, tuskin se kannatusta olisi nostanut. Kyllähän yksimielisyys Väyrysenkin mielestä on puolueelle tärkeää, mutta vielä tärkeämpi on puolueen linja.

   Kun Keskusta oli voittanut kevään 2015 eduskuntavaalit ja noussut suurimmaksi puolueeksi, puheenjohtajamme Juha Sipilä aloitti hallitusneuvottelut. Keskustan piirissä toivottiin ensi sijassa hallitusta, jonka runkona olisivat olleet Keskusta ja Perussuomalaiset ja jota olisi täydennetty SDP´lla. Kokoomuksen hallitukseen osallistumiselle oli selvästi pienempi kannatus. Myös Väyrynen olisi halunnut pitää Kokoomuksen ulkona, hänen kakkosvaihtoehtonsa olisi muodostanut poliittisen keskustan 102 edustajan hallituspohja. Kyllä, pohja olisi kieltämättä ollut kapea, mutta Väyrysen mukaan, opposition hajanaisuuden vuoksi, se olisi ollut täysin realistinen vaihtoehto.
   No, sitten päädyttiin Keskustan, Perussuomalaisten ja Kokoomuksen muodostamaan hallitukseen. Salkkujako yhdessä Kokoomuksen ja Keskustan ministerivalintojen kanssa ratkaisi hallituksen poliittisen linjan sekä sisäpolitiikassa että ulkosuhteissa.
   Kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb otti hallitukseen vain omaan lähipiiriinsä kuuluvia. Ja Keskustassa ministeriksi valikoitui vain federalistisen liberaalisiiven edustajia. Tämä kokoonpano ei erityisen mieluisalta Väyrysestä tuntunut.
   Keskustalaisten ministereiden valintakokousta Väyrynen pitää erikoisena. Sipilä esitti listansa suoraan kokoukselle. Heti alkajaisiksi hän ilmoitti keskeiseksi valintaperusteeksi sen, että kaikkien ministereiden tuli olla pääministeriä nuorempia. No, olihan se kriteeri sinänsä, mutta vähän se ihmetytti, varsinkin, kun Sipilä oli aiemmin korostanut pätevyyttä ja kokemusta.

   Kun Sipilä oli ollut Väyrysen kanssa samaa mieltä monesta asiasta, muodostuiko Sipilän johtaman hallituksen linja Väyrysen toiveiden mukaiseksi? Yllättävää kyllä, näin ei tapahtunut.
   Väyrynen halusi Suomessa käyttöön rinnakkaisvaluutan, Suomi kun oli hänen mukaansa kärsinyt eurojäsenyydestä, kuten erityisesti vertailu Ruotsiin osoitti. Jäsenyys vaikeutti Suomen talouden tervehdyttämistä. Lisäksi unionissa oltiin lisäämässä taloudellista yhteisvastuuta jäsenmaiden välillä, mikä oli huomattava askel kohti ylikansallista liittovaltiota.
   Väyrynen päätyi esittämään, että Suomen jäsenyydestä tulee järjestää kansanäänestys, mitä mm. Sipilä ja Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini olivat aikoinaan julkisuudessa kannattaneet, mikäli unionin luonnetta oltaisiin olennaisesti muuttamassa. Ja kun kukaan muu ei ajatukseen tarttunut, Väyrynen laati itse kansalaisaloitteen.
   Toinen merkittävä asia, mikä ei Väyrysen mielestä ollut mennyt aivan putkeen, oli maahanmuutto-ongelmien hoitaminen. Ja myös sote-suunnittelussa oli edelleen suuria huolestuttavia kysymysmerkkejä.

   Eikä kaikki ollut kunnossa myöskään varsinaisen ulkopolitiikan hoidossa. Jo heinäkuussa Väyrynen kirjoitti sekä Sipilälle että tasavallan presidentti Sauli Niinistölle ETY-järjestön parlamentaarikkokokouksen järjestämisessä esille tulleesta ongelmasta. Osaa Venäjän edustajista ei päästetty tulemaan Suomeen.
   Niinistö vastasi sähköpostitse. Hän oli selvästi tyytymätön tehtyyn päätökseen. Sipilän kanssa Väyrynen keskusteli aiheesta puhelimitse.
   Myöhemmin Väyrynen sai tietää, että Alexander Stubbin jyrkkä esiintyminen oli ratkaissut asian. Tämä oli saanut ulkopolitiikan muun johdon hyväksymään ratkaisun, jolla päätös alistettiin EU-maiden väliseen notifikaatioon. Ja sen lopputulos oli helppo arvata.
   Väyrysen mielestä asiaa ei olisi enää sen huonommin voinut hoitaa. Parlamentaarikkokokouksessa useiden EU-maiden edustajat arvostelivatkin Suomea siitä, ettei venäläisiä parlamentaarikkoja ollut päästetty maahan.
   Muutenkin suhtautuminen Venäjään on Väyrysen mukaan yksisilmäistä. Mediankin itsekritiikki olisi Suomessa hänen mielestään aivan paikallaan. Esim. kun Yhdysvaltojen  presidentti Barack Obama myönsi CNN-kanavan haastattelussa USAn tukeneen vahvasti vallanvaihtoa Kiovassa, ei sitä Suomen tiedotusvälineissä isommin noteerattu.

   Viime uudenvuodenpäivänä Väyrynen sai yllättävän sähköpostiviestin Sipilältä. Tämä vastasi tuolloin Väyrysen 18.11.2015  lähettämään viestiin. Oli lukenut välipäivinä vanhoja sähköpostejaan ja huomannut, että oli jäänyt vastaamatta Väyryseltä tulleeseen viestiin.
   Sipilä ja Väyrynen tapasivat. Aikaa keskusteluille oli kolmisen varttia.
   Väyrynen totesi olevansa edelleen pitkälti samoilla linjoilla Sipilän mielipiteiden kanssa. Kumpikaan ei hyväksynyt lakia muutettavan siten, että suomalaisia sotilaita voisi lähettää taistelutehtäviin ulkomaille. Eivät kannattaneet pisara-rataa eivätkä junatunnelia Helsinki-Tallinna -välille. Eivät pitäneet viisaana kauppojen aukioloaikojen vapauttamista eivätkä hyväksyneet viinien myynnin sallimista ruokakaupoissa. Kansalaisaloitteeseen liittyen Sipilä sen sijaan totesi, kuten aiemminkin, ettei voi pääministerinä kannattaa euroeroa.
   Väyrynen kertoi tapaamisen aikana kirjoittavansa kirjaa, missä joutuu toteamaan Sipilän olevan hänelle suuri arvoitus. Tätä hän perusteli sillä, että olivat samalla aatteellisella ja poliittisella linjalla, mutta että Sipilän joukkue koostui pelkästään puolueen liberaaleista, jotka olivat taistelleet perinteisen keskustapolitiikan kannattajia vastaan. Miksi Sipilä oli toiminut sillä tavalla?
   Sipilä kertoi tehneensä työtä niiden kanssa, jotka puoluekokous ja eduskuntaryhmä olivat niihin tehtäviin valinneet. Sitten aika loppui ja keskustelu täytyi jättää siihen.

   Kirjallaan Eihän tässä näin pitänyt käydä Paavo Väyrynen selvittää lukijoille, mitä hän ajattelee nykymenosta, mitä hän itse haluaa sekä miten hän on yrittänyt asioihin vaikuttaa. Kirjaan hän on koonnut lähettämiään sähköpostiviestejä ja julkaisemiaan blogeja. Lisäksi hän referoi, mitä Sipilä on vastannut, sekä kommentoi lyhyesti käymäänsä mielipiteidenvaihtoa. Johtopäätökset hän haluaa jättää lukijoille.

   Kirjan julkaisun jälkeen vettä on virrannut useammassakin joessa ja Väyrysen ulostuloja on kommentoitu muutamaankin otteeseen. Mietitty on niin kirjan julkaisun motiiveja kuin myös muiden hankkeiden tavoitteita.
   No, tämä esiin nostettu myöhäinen vastaaminen sähköpostiin ei kirjan mukaan erityisen merkittävä episodi ollut. Henkilökohtainen tapaaminen Sipilän kanssa vain vahvisti, jälleen, sen, ettei Väyrynen Keskustan kautta pysty Suomen linjaan vaikuttamaan. Jossain vaiheessa vain oli löydettävä uusia kanavia.

   Väyrystä on julkisuudessa jo ehditty verrata Veikko Vennamoon, joka lähti ovet paukkuen Maalaisliitosta ja perusti oman puolueensa. Väyrynen itse ei vertailusta innostu, itse hän vertaisi itseään Urho Kekkoseen. Kumpi on lähempänä asioiden todellista tilaa? Väyrynenhän on perustamassa uutta puoluetta ja toivoo avoimesti ennenaikaisia eduskuntavaaleja Suomeen.
   No, kuten muistamme, Vennamohan perusti oman puolueensa kilpailemaan Maalaisliitto-Keskustan kanssa aina ja kaikkialla, ja teki raivoisiakin hyökkäilyjä puoluetta sekä erityisesti Kekkosta kohtaan. Väyrynen puolestaan on selväsanaisesti kehottanut omia kannattajiaan pysymään Keskustassa ja toimimaan puolueessamme. Kansalaispuolue ei ole perinteinen puolue, eikä se tule nylkemään Keskustan pottia samalla asenteella, esim. ensi vuoden kunta- ja maakuntavaaleihin se ei tule osallistumaan eikä se pyri paikallis- tai maakuntatason vaikuttamiseen, vaikka eduskuntavaaleihin se kyllä tavoitteleekin täysiä ehdokaslistoja.
   Vennamon kanssa Maalaisliitto-Keskusta ei erityisen paljon yhteistyössä ollut. Kekkosen kanssa oli toisin. Vaikka ei Kekkonen aina pelkästään kaveerannut Maalaisliiton puheenjohtajien Viljami Kalliokosken ja Vieno Johannes Sukselaisen kanssa, (eikä sittemmin tasavallan presidenttinä Johannes Virolaisen kanssa) kyllä välit puolueeseen olivat aivan asialliset.
   Joten eiköhän tässä kannata odottaa ja katsoa, millä tavoin kunniapuheenjohtajamme aikoo puolueemme toimintaan jatkossa osallistua.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Keskustalainen
Paavo Väyrynen: Paneurooppa ja uusidealismi
Otava 1997
126 sivua


Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen kiinnostui kymmenisen vuotta sitten kreivi Richard Coudenhove-Kalergin (1894 - 1972) ajatuksista, jolloin hän sai käsiinsä Coudenhove-Kalergin 1971 julkaiseman teoksen Weltmacht Europa (Maailmanmahti Eurooppa). Teoksessa esitetään Euroopan yhteisöjen kehittämistä suurvallaksi, mutta torjuttiin ajatus suur- Euroopasta sekä epäiltiin silloin vireillä ollutta hanketta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin. Liitteenä oli kirjoittajan 1926 julkaisema puhe, mikä käsitteli Paneurooppaa, johon kuuluisivat kaikki demokraattiset eurooppalaiset maat ja joka olisi väljä itsenäisten isänmaiden muodostama valtioliitto.
   Väyrystä kiinnosti tietää, miksi Coudenhove-Kalergi oli 1926 pidetyn puheen ja 1971 julkaistun kirjan välissä muuttunut paneuroopan kannattajasta pien-Euroopan puolestapuhujaksi, valtioliiton kannattajasta liittovaltion puolestapuhujaksi. Väyrynen alkoi selvittää tarkemmin Coudenhove-Kalergin ajatuksia vuosien varrelta, ja tästä selvitystyöstä syntyi tutkielma Paneurooppa ja uusidealismi.

   Coudenhove-Kalergi totesi jo 1930-luvun alussa, että eurooppalaiset olivat sekä eettisessä että poliittisessa kriisissä, joka kosketti koko ihmiskuntaa. Tämä kaksoiskriisi oli pahempi kuin mikään aiempi ihmiskunnan alkuhistorian ajoista alkaen. Sitä voitiin verrata lähinnä siihen tilanteeseen, missä kristinusko hävitti antiikin maailmankatsomuksen samaan aikaan kun kansainvaellukset hävittivät antiikin maailmanvallan. Ero oli siinä, että tuo aiempi murros oli koskettanut vain Eurooppaa, kun taas tässä uudessa tilanteessa koko maailma oli joutunut moraalis-poliittiseen vallankumoukseen.
   Euroopan eettinen kriisi huipentui kysymykseen, kuinka on mahdollista pelastaa ja uudistaa läntinen etiikka, kun sen siihenastinen perusta, kristilliset opinkappaleet, on luhistunut. Euroopan poliittinen kriisi taas huipentui kysymykseen, kuinka on mahdollista turvata Euroopalle rauha, vapaus ja hyvinvointi, kun viha, puute ja hajaannus yhä vielä sitä ympäröivät. Eurooppaa ei pystyisi pelastamaan moraalisesta rappiosta seuranneesta poliittisesta alennustilasta mikään poliittinen ratkaisu, elleivät uudet arvot murtaisi eurooppalaista materialismia ja kyynisyyttä. Euroopan etiikan uudistaisi hyperetiikka ja eurooppalaisen politiikan Paneurooppa.

   1700-luvulla valistus muutti perusteellisesti ihmisen suhteen maailmankaikkeuteen, itseensä ja moraaliin. Valistus ei kuitenkaan ole päässyt päämääräänsä. Valistetut päättelivät, että siellä missä ei ole jumalallisia periaatteita, siellä ei ole arvoja; siellä missä ei ole arvoja, siellä ei ole moraalia. Kristinuskon vararikkoa seurasi väistämättömän logiikan mukaisesti ihanteellisuuden vararikko ja siitä moraalin vararikko.
   Tilalle astui 1800-luvulla aineellisuus, materialismi. Se jatkoi 1700-luvun valistusta, mutta kömpelömmin ja hengettömämmin. Aineesta tuli ainoa realiteetti, omista haluista ainoa arvo. Materialismi kumosi Jumalan ja sielun - ne kristillisen maailmankatsomuksen ainoat pilarit, jotka valistuksen fislosofia oli säästänyt.
   Materialistinen sosialismi ja kapitalismi pukeutuivat eettiseen kaapuun nostaakseen omaa mainosarvoaan. Itsekkyydestä epäitsekkyyden naamion takana tuli sekä politiikassa että yksityiselämässä olemassaolotaistelun vahvin ase: puhuttiin maailmankatsomuksista, kun tarkoitettiin talousohjelmia; puhuttiin ihanteista ja tarkoitettiin etuja; puhuttiin rakkaudesta ja tarkoitettiin kateutta; puhuttiin oikeudenmukaisuudesta ja tarkoitettiin valtaa; puhuttiin johtamisesta ja tarkoitettiin riistoa.
   Kyyniset kapitalistit ja kyyniset kansankiihottajat, riistäjät ja harhaanjohtajat alkoivat jakaa keskenään maailmanherruutta. Samalla aidoille idealisteille naurettiin, heidät vaiettiin tai lyötiin.
   Coudenhove-Kalergin  mielestä oli mieletöntä odottaa, että poliittis-taloudelliset uudistukset ja vallankumoukset pystyisivät pelastamaan länsimaisen kulttuurin, ellei samanaikaisesti kyettäisi aikaansaamaan moraalista uudelleensyntymistä - kapitalismin hävittäminen ei johtaisi mihinkään positiiviseen, jos moraalittomuus säilyisi.
   Valistus on täyttänyt kriittisen puolen sanomastaan maailmalle, uutta tekevän puolen se on jättänyt toteuttamatta. Coudenhove-Kalergin mukaan valistusajan kokonaisvaikutus oli siis kielteinen.

   Coudenhove-Kalergi rakensi oman vaihtoehtonsa helleenien kauneusihanteen ja germaanien sankaruusihanteen varaan. Näiden yhdistelmä muodosti perustan uudelle etiikalle. Tosin myöhemmin sankaruusihanne korostui kauneusihanteen kustannuksella.
   Jälkikäteen voidaan väittää, että Saksan kansallissosialistit nojautuivat osittain samankaltaisiin ihanteisiin. Coudenhove-Kalergin oma ajattelu ei kuitenkaan johtanut tähän suuntaan, vaan hänestä tuli fasismin ja antisemitismin tiukka vastustaja.

   Coudenhove-Kalergi otti filosofi Friedrich Nietzscheltä käsityksen gentlemannin etiikasta. Sen mukaan ihmisten tulisi olla rehtejä itseään ja ystäviään kohtan, urhoollisia vihollisia vastaan, armollisia voitettuja kohtaan, sekä aina kohteliaita.
    Coudenhove-Kalergin mukaan gentlemanni-ihanteen oleellisin vaatimus on, että toimitaan kunnian puolesta eduntavoittelua vastaan, ja toimitaan mieluummin kauniisti kuin ovelasti. Ihanteen lisävaatimus on reilu peli, koskaan ei pidä käydä heikomman tai aseettoman kimppuun, eikä koskaan pidä käyttää alhaisia keinoja. Lisäksi gentlemanni tuntee kunnioitusta naisia ja vanhoja kohtaan.

   Coudenhove-Kalergin hyperetiikka esiintyy hänen tuotannossaan jokseenkin samassa merkityksessä kuin uusidealismi, Väyrysen tutkielman nimi tarkoittaa siis käytännössä "Paneurooppa ja hyperetiikka". Väyrynen huomauttaa hyperetiikasta lisäksi, että Coudenhove-Kalergi näyttää sivuuttavan etiikan yleisen lähtökohdan, toisten ihmisten ihmisarvon kokemisen ja tunnustamisen. Toisaalta hänen hyperetiikkansa johtaa samaan lopputulokseen, minkä mukaan ihminen tavoittelee kauneutta ja harmoniaa myös suhteissaan toisiin ihmisiin.   
   Oleellinen ero tavanomaiseen etiikkaan oli siinä, että pyrkimys kaikkinaiseen kauneuteen oli Coudenhove-Kalergille ihmisen kaikkea toimintaa hallitseva kosminen ominaisuus. Se johti omaehtoiseen eettiseen toimintaan, mistä ihminen sai välitöntä tyydytystä. Se ei siis ole ulkoa annettu käyttäytymissääntö, kuten tavanomaisessa etiikassa.
   Väyrynen korostaa, että Coudenhove-Kalergin kauneuden etiikka ja tavanomainen etiikka voivat tietysti toimia rinnakkain, toinen toistaan tukien.

   Coudenhove-Kalergi hahmotteli järjestelmää, mikä perustuisi epäsuoraan demokratiaan. Joukkojen ei tulisi valita johtajia, vaan luottamusmiesten. Esimerkiksi Neuvostoliiton järjestelmä (valitettavasti jäi vain teorian asteelle) on pohjaltaan pätevä tähän. Sen mukaan kylän tai tehtaan väki valitsee johtajan, johon se voi luottaa. Johtajat valitsevat edelleen keskuudestaan luottamushenkilöt, joiden he toivovat edustavan heitä parhaimmin maakuntaneuvostossa. Ja niin edelleen. Pyramidin huipulle päätyvät pystyvimmät, työn ylimystö.
   Välillisillä vaaleilla valitun parlamentin, Korkeimman neuvoston, rinnalla toimisi Henkinen ylähuone, minkä valitsisi maan älymystö. Näin syntyisi kaksikamarinen järjestelmä. Ja tämä yhdistäisi aristokratian ja demokratian edut toisiinsa.
   Viime aikoina ollaan menty yhä kauemmas näistä menetelmistä, ollaan siirrytty suoriin kansanvaaleihin ja useissa maissa kansanäänestyksiin. Tätä taas ollaan kritisoitu siksi, että tiedotusvälineet pystyvät nykyisin manipuloimaan ihmisiä niin paljon. Nimenomaan se, että demagogia saa niin suuren painoarvon suorassa demokratiassa, sai Coudenhove-Kalergin jo 1920-luvulla miettimään epäsuoran demokratian etuja.
   Vaikka 1920- ja 1930-luvun Coudenhove-Kalergia ei nykymittapuun mukaan voikaan pitää demokraattina, hän puolusti noinakin aikoina tiukasti demokratiaa sekä bolsevismia että fasismia vastaan. Hänen mukaansa vaihtoehdot olivat vahva ja totaalinen valtio, tai ehyt ja kokonainen ihminen.

   Uravaihtoehtoja Coudenhove-Kalergilla oli kaksi: joko hän ryhtyisi poliitikoksi, tai sitten kirjoittajaksi. Ei-materialistista sosialismia kannattavaa puoluetta ei löytynyt, joten hän valitsi jälkimmäisen.
   Uran alkuaikoina Coudenhove-Kalergi  joutui havainnoimaan Yhdysvaltojen Woodrow Wilsonin ja Neuvostoliiton Vladimir Leninin välistä kilpailua. USA´n presidentti oli rauhan ja vapauden asialla positiivisemmalla tavalla. Kaikkien yksilöiden ja kansojen piti päästä eroon orjuudesta sekä turvata yhteistyöllä rauha itselleen. Neuvostoliitossa taas katsottiin, että niin kauan kuin kapitalistinen järjestelmä oli vallalla, rauhaa, vapautta tai oikeudenmukaisuutta ei ollut mahdollisuutta saavuttaa.
   Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtiin Pariisin rauhansopimus. Eurooppalainen nationalismi löi USA´n tavoitteet. Wilsonin aloitteesta perustettu Kansainliitto sentään pistettiin pystyyn, mutta kun Yhdysvaltojen senaatti kieltäytyi ratifioimasta sopimusta, Yhdysvallat jäi sen ulkopuolelle, mikä rampautti Kansainliiton toimintamahdollisuudet tykkänään.

   Vähitellen alkoi näyttää siltä, että seuraava suursota oli syttymässä. Tämän vaaran torjumisen Coudenhove-Kalergi koki nuoren sukupolven tärkeimmäksi tehtäväksi. Ajatus Paneuroopasta syntyi maailmanlaajuisen ajattelun pohjalta ja Kansainliiton vahvistamisen tarkoituksessa, tärkein kysymys oli, miten Yhdysvallat saataisiin sitoutumaan yhteistyöhön Euroopan kanssa.
   Coudenhove-Kalergi havaitsi, että kun demokraattinen Eurooppa rajoittui Neuvostoliittoon ja kun toisaalta oli olemassa brittiläinen maailmanvalta, oli mahdollista jakaa koko maailma suuralueisiin, joista yksi olisi demokraattinen Eurooppa. Muut suuralueet olivat olemassa, tarvittiin siis enää Paneurooppa.
   Kerran pelättyä Eurooppaa sääliteltiin. Eurooppa oli joutunut hallitsevasta asemasta puolustuskannalle, sitä uhkasivat nyt Venäjän sotilaallinen hyökkäys ja Yhdysvaltojen taloudellinen ylivoima. Lisäksi pirstaleinen Eurooppa muodosti tuolloin uhan itselleen.
   Eurooppa oli siis matkalla kohti uutta suursotaa. Tämä näkyi mm. siinä, että useimmat Keski- ja Itä-Euroopan maat varustautuivat sotaan sekä sotilaallisesti että diplomaattisesti. Eurooppa eli kansainvälisessä anarkiassa, viha ja kateus naapureiden välillä oli suurempi kuin vuonna 1913.

   1930-luvulla ydinkysymys oli Ranskan ja Saksan suhde. Molemmat maat olivat valintojen edessä.
   Ranskan vaihtoehdot olivat joko laajamittainen tuhoamispolitiikka tai avaramielinen sovintopolitiikka. Ensin mainittu olisi ollut 1930-luvulla täysin johdonmukainen vaihtoehto, ellei Neuvostoliittoa olisi ollut. Heti kun Saksa olisi tullut vakuuttuneeksi ranskalaisten tuhoamishalun hellittämättömyydestä, se olisi heittäytynyt ilman ehtoja Neuvostoliiton varaan - siitä riippumatta, olisiko NL ollut kommunistinen, sosialistinen, demokraattinen vai itsevaltainen.
   Sodassa venäläis-saksalaisen sotaliiton ja länsivaltojen välillä Neuvostoliitto saavuttaisi Reinin nopeammin kuin USA. Tällöin, vaikka Ranska voittaisikin, se heikkenisi siinä määrin, että se joutuisi tappiolle venäläisten "seuraavan aallon" tullessa - Saksassa ja NL´ssä oli jo tuolloin yhteensä neljännesmiljardi asukasta.
   Niinpä tuolloin oli selvää, että Ranskan tuhoamispolitiikka olisi johtanut alkumenestyksen jälkeen ranskalaisten tuhoon. Lisäksi silloin olisi venäläisillekin avautunut väylä Eurooppaan. Tuhoamispolitiikan alussa Saksa olisi ollut raunioina, lopussa Ranska. Venäläisten olisi ollut helppo tulla ja ottaa itselleen ylivalta Euroopassa.
   Sovintopolitiikka olisi siis ollut enemmän Ranskan etujen mukaista. Ranskan olisi pitänyt pyrkiä tiiviiseen yhteistyöhön Saksan demokraattisten ja rauhantahtoisten voimien kanssa, tehdä sovinto kohtuullisten sotakorvausten pohjalta ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyn osalta sekä tehdä tulliliitto Saksan hiili- ja Ranskan rautateollisuuden yhdistämiseksi paneurooppalaiseksi hiili- ja terästeollisuudeksi. Lisäksi olisi pitänyt solmia välitys- ja takuusopimus suojaksi Neuvostoliittoa vastaan, tehdä yhteistyötä taantumusvoimien torjumiseksi, pyrkiä aseidenriisuntaan sekä pyrkiä Euroopan talous- ja rahajärjestelmän yhteiseen jälleenrakentamiseen. Sovintopolitiikka olisi siis ollut paneurooppalaisen federaation rakentamista.
   Sovintopolitiikan kautta Ranskalle olisi tullut koko maailmassa johtava asema ja korkein mainesana, minkä kansakunta voi saada: ihmisoikeuksien julistaja ja esitaistelija.

   Saksallakin oli vaihtoehtoja: itäinen tai läntinen suuntaus, koston tai yhteisymmärryksen politiikka. Mikäli Saksa kävisi Ranskan kimppuun, sillä olisi kolme mahdollisuutta kukistaa Ranska.
   1. Saavuttaa sotilaallinen ylivoima uusien keksintöjen kautta.
   2. Eristää Ranska muuttamalla maanosan poliittista tilannetta.
   3. Nostaa Saksan tuella jaloilleen Neuvostoliitto, joka valloittaisi Puolan ja reunavaltiot uudelleen ja joka yhtyisi Saksaan lyödäkseen yhdessä sen kanssa Ranskan ja tämän liittolaiset.
   Näistä kolmesta todennäköisin vaihtoehto oli tukeutuminen Neuvostoliittoon. Kaikki saksalaiset revanssipoliitikot pyrkivät tiiviiseen poliittis-sotilaallis-taloudelliseen liittoon Neuvostoliiton kanssa. Politiikka lisäsi saksalaisten kansallisvihaa Ranskaa vastaan ja vaikeutti siten yhteisymmärrystä. Nähtävissä oli, että politiikka johti sisäpoliittisesti joko bolševismiin tai taantumukseen, ja ulkopoliittisesti riippuvuuteen Moskovasta.
   Coudenhove-Kalergin mukaan sota Ranskaa vastaan heikentäisi Saksaa niin paljon, ettei se kykenisi enää saavuttamaan etumatkaa muihin teollisuusmaihin nähden. Ja siitähän seuraisi, että Neuvostoliitto ulottaisi valtansa Alpeille asti. Saksan itsenäisyys oli mennyttä ja sen myötä ajatus vapaasta Euroopasta.
   Myös Saksalla olisi siis ollut mahdollisuus sovintopolitiikkaan. Sen tavoitteet olisivat vastanneet Ranskan sovintopolitiikan tavoitteita. Lisäksi siihen olisi kuulunut myös yhteisymmärryken hakeminen Puolan ja Tšekkoslovakian kanssa, demokraattinen sisäpolitiikka, liittyminen Kansainliittoon sekä liittoutumattomuus Neuvostoliiton kanssa. Tämäkin olisi ollut Paneuroopan toteuttamista.

   1920-luvulla Paneurooppa-hanke eteni ihan mukavasti. Hanke saatiin alkuun Tšekkoslovakiassa, minkä kansalaisuuden Coudenhove-Kalergi sai Itävalta-Unkarin hajottua. Myös Ranska ja Saksa tukivat tuolloin.
   Mutta asetelmat muuttuivat äkisti. Saksan ulkoministeri kuoli ja New Yorkin pörssi romahti. Kun Kansainliitossa pidettiin kyseisestä aiheesta kokousta, istuntoon kiiri tieto kansallissosialistien murskavoitosta Saksassa. Ja pian tämän jälkeen ranskalaiset nationalistit syrjäyttivät hankkeen ranskalaisen puuhamiehen.
   Adolf Hitlerin noustua valtaan Saksassa Paneurooppa-ajatukset kiellettiin maassa. Toisaalta, kun Itävaltaa oltiin liittämässä Saksaan, Itävallassa Paneurooppa-hanke sai lisää kannatusta. Ja myöhemmin, kun Saksa laajeni, Iso-Britanniassa alettiin lämmetä Paneuroopalle. Ja kun Ranska tuli mukaan, Paneuroopasta tuli koko lännen virallinen ideologia.
   Kun Ranska sitten miehitettiin, Iso-Britannia ei enää taistellut Paneurooppa-ajatuksen puolesta. Se taisteli olemassaolostaan.
   Paneurooppa-liike muuttikin toisen maailmansodan aikana perustajansa mukana Yhdysvaltoihin. Ja tämä taas vaikutti siihen, että mm. Harry S. Truman, Yhdysvaltojen presidentti, tuli Paneurooppa-hankkeen kannattajaksi.

   Toisen maailmansodan jälkeen Winston Churchill alkoi ajaa Euroopan yhdentymistä. Coudenhove-Kalergi oli tuolloin sellaisen eurooppalaisen liittovaltion kannalla, missä liittovaltiolla olisi liittohallitus ja liittoparlamentti. Churchill ja hänen vävynsä Duncan Sandys taas pyrkivät valtioliittoon, josta ei syntyisi liittovaltiota. He yrittivätkin syrjäyttää Coudenhove-Kalergin Eurooppa-liikkeen johdosta työntämättä tätä kuitenkaan oppositioon.

   Coudenhove-Kalergi jatkoi kuitenkin näkyvästi hommiaan. 1949 perustettiin Strasbourgiin Euroopan Neuvosto. Se perustettiin paneurooppalaiselle pohjalle: mukaan saattoivat tulla kaikki ne Euroopan maat, jotka täyttivät jäsenyyden ehdot, tärkeimpinä demokratian ja ihmisoikeuksien vaatimukset.
   Euroopan Neuvoston perustamisesta alkoi länsieurooppalainen yhdentymiskehitys. Hiili- ja teräsunionin perustamisesta päästiin Rooman sopimukseen ja Euroopan talousyhteisöön - ja Maastrichtin sopimuksen ratifioinnin myötä lopulta Euroopan Unioniin.

   Sotilaallisella puolella Coudenhove-Kalergi ajoi maailmanlaajuista sotilasliittoa. Ensin demokraattisten valtioiden muodostamaa rauhanliittoa, myöhemmin, idän ja lännen vastakohtaisuuksien vähenemisen myötä vieläkin laajempaa.
   Neuvostoliitto ei ollut Coudenhove-Kalergin mukaan kommunistinen, vaan valtiokapitalistinen. Merkittävä ero oli talonpoikien asemassa, neuvostohallitus piti vapaata talonpoikaiston verivihollisenaan. Siksi se oli hävittänyt talonpoikien vapauden ja alistanut heidät valtion - kolhoosin johtajien - valtaan.
   Länsi puolestaan oli muuttumassa yhä enemmän sosialistiseksi. Ero suhteessa idän järjestelmään oli vain siinä, että läntinen järjestelmä perustui kilpailuun, idän taas suunnitteluun. Lisäksi Neuvostoliitossa oli yksipuoluejärjestelmä, lännessä monipuoluejärjestelmä.
   Johtopäätös tästä oli, että idän ja lännen väliset erot eivät sulje pois mahdollisuutta kahden järjestelmän rauhanomaiseen rinnakkainoloon. Väestöjen elämänmuodot poikkeavat toisistaan vähemmän kuin niiden poliittiset järjestelmät.

   Kuten aiemmin tuli mainittua, Euroopassa oli aikoinaan kaksi kilpailevaa yhdentymissuuntaa. Välit olivat välillä lämpimämmät, välillä oltiin avoimesti napit vastakkain.
   Charles de Gaullen tultua Ranskan presidentiksi Ranska ja Paneurooppa-liike aloittivat tiiviin yhteistyön. Eurooppa-liike ei sulattanut de Gaullen ajamaa valtioliittoa harhapolkuna, tai ainakin kiertotienä. Ranskan linja katsottiin siellä Euroopan yhtymisen suurimmaksi esteeksi. Myös Paneurooppa-liikkeessä pidettiin de Gaullea jarrumiehenä, mutta silti hän oli Coudenhove-Kalergin mukaan tehnyt enemmän hankkeen eteen kuin tämän kilpailijat ja vastustajat yhteensä.
   Coudenhove-Kalergi oli sitä mieltä, että aluksi oli realistista tyytyä valtioliittoon. Vanhemmiten hänkin piti liittovaltiota lopullisena tavoitteena. Mallina hän piti Amerikan Yhdysvaltoja, missä oli aluksi perustettu valtioliitto, mutta jo pian oli päädytty liittovaltioon. Vain liittovaltio voisi tehdä Euroopasta Yhdysvaltojen tasoisen toimijan.
   Euroopan tuli Coudenhove-Kalergin mukaan hyväksyä, että Varsovan liiton ryhmä on Neuvostoliiton laajentuma, kuten Neuvostoliitto on Venäjän laajentuma. Tämä valtioryhmä muodosti sotilasliiton. Ja jokainen yritys vetää jokin niistä valtioista Länsi-Eurooppaan olisi johtanut sotaan Neuvostoliiton kanssa.
   Ainoa keino saada venäläiset pois Varsovan liiton maista olisi ollut se, että rehellisellä rauhanpolitiikalla oltaisiin poistettu sotilaalliset perustelut koko Varsovan liiton pitämiseen.

   Suur-Eurooppa, eli järjestelmä, missä Neuvostoliitto tai demokraattinen Venäjä, olisi täysimittaisesti mukana, oli mahdoton. Kokonsa puolesta Neuvostoliitto/Venäjä olisi painoarvoltaan niin massiivinen, että se hallitsisi koko järjestelmää.

   Coudenhove-Kalergi tarkasteli poliittista elämää myös vanhan säätyjaon pohjalta. Hänen mukaansa aateliston ajattelutapa eli konservatiivisissa puolueissa, kirkollinen ajattelutapa kristillisissä puolueissa, porvariston ajattelutapa liberaalipuolueissa, proletariaatin ajattelutapa sosialistisissa puolueissa ja talonpoikaisväestön ajattelutapa agraaripuolueissa. Näin tarkastellen demokraattisessa puoluevaltiossa oli mukana säätyvaltio. Kysymys ei ollut vain ammateista, vaan periaatteista ja elämänmuodoista.
   Demokraattinen ajattelu eli erityisesti kahden säädyn, porvariston ja talonpoikien, keskuudessa.
   Porvaristo on köyhempi perinteestä kuin aatelisto, mutta rikkaampi kuin proletariaatti. Porvaristo sai kiittää valistusta voitostaan aatelistosta ja papistosta. Siksi se on perusteltaan valistusaatteille uskollinen. Se on antiklerikaalinen olematta ateistinen: rationaalinen ja idealistinen yhtä lailla.
   Talonpojat löysivät taistelussaan aatelistoa vastaan liittolaisia porvariston ja proletariaatin piiristä. Sitä vastoin täyteen mittaansa kehittyneestä talonpoikaissäädystä on tullut osittain feodaalisen vanhoillisuuden perillinen, perinteen vaalija, yksityisomaisuuden puolustaja, uskonnon suojelija, maaseudun puolustaja suurkaupunkeja ja niiden rationalistisia ihanteita vastaan. Talonpojan maailmankuva on aivan erilainen kuin luonnosta etääntyneiden kaupunkilaisten, joiden elämä koostuu näiden päivittäisestä kanssakäymisestä kaikenlaisten koneiden kanssa ja jotka ovat usein itse tulleet puolittain koneiksi.
   Lisäksi talonpoikaissäädystä saattoi tulla välittäjä tai puskuri keskenään taistelevien muiden säätyjen välille sekä se saattoi asettua sekä porvariston että proletariaatin diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Yltiökapitalisteja talonpojat eivät olleet, mutta eivät myöskään sosialisteja. Osuustoimintaliike yhdisti suurtuotannon edut ja yksityisomistuksen antaman vapauden.

   Perustajansa kuoleman jälkeen Paneurooppa-liikkeen johtoo tuli Otto von Habsburg. Punaisena lankana hänellä on ollut hajautetun Euroopan rakentaminen. Lisäksi tavoitteena on ollut rakentaa Euroopasta poliittinen ja sotilaallinen suurvalta.
 
   Paavo Väyrynen on eritellyt tutkielmaansa Coudenhove-Kalergin näkemyksiä ja säästänyt omat kommenttinsa aiheesta loppuyhteenvedon yhteyteen. Monessa kohdin Väyrynen on samaa mieltä Coudenhove-Kalergin kanssa.
   Väyrynen kannattaa unionin kehittämistä väljänä ja hajautettuna yhteisönä, kuten Coudenhove-Kalergi nuorempana ja hänen seuraajansa nykyisin. Myös unionin laajeneminen itäänpäin on tärkeää, mutta siinä on riskinsä. Ongelmia vähettelemällä saatetaan tehdä virheitä, mitkä koituvat turmioksi sekä unionin nykyisille jäsenmaille, hakijamaille että koko Euroopalle. Myös poliittisen vaikutusvallan kehittäminen saa Väyrysen tuen, mutta hän ei pidä tarpeellisena EU´n kehittämistä sotilasliitoksi.
   Väyrysen mukaan sopivin tapa kehittää unionia olisi Sveitsin malli eli konfederaatio (Sveitsin kansallistunnus CH tulee latinankielisestä nimestä Confederation Helvetica eli Sveitsin valaliitto). Useimmiten näin ollaankin menetelty, mutta Maastrictin sopimuksessa federalistit pääsivät niskan päälle - ja nyt suuntaviivat ovat edelleen federalistiset.

   Talous- ja rahaliitto oli Väyrysen mukaan virhe, varsinkin tapa, millä se toteutettiin. Jos se olisi pitänyt jotenkin ajaa läpi, mieluummin sitten paneurooppalaiseen tyyliin yhteisen valuutan järjestelmänä (1930-luvun hahmotelma), missä kansalliset valuutat olisivat säilyneet yhteisen valuutan rinnalla. Ensin olisi muodostettu yhteinen valuutta lähinnä kansainvälistä maksuliikennettä varten, jolloin kansalliset valuutat olisivat toimineet lähinnä kansallisina maksuvälineinä. Yhteisestä valuutasta olisi sitten siirrytty yhtenäisvaluuttaan, jos olisi alkanut näyttää siltä, että homma toimisi.

   Väyrynen on idealisti ja se näkyy tässä kirjassa. Näkyy myös Väyrysen filosofinen puoli ja se, kuinka hän etsii monen pätevän poliitikon, valtiomiehen tai muuten suuren ajattelijan ajatuksia. Kritiikittömästi hän ei niitä koskaan imaise, tässäkin tutkielmassa näkyy perusteellinen materiaalin pureskelu.
   Europarlamentaarikkona Väyrynen on paneutunut Euroopan Unionin asioihin, tutkinut integraatiokehityksen historiaa ja katsonut, missä mennään. Tietoa asioista keräämällä voi hahmottaa jotain koko järjestelmästä, jolloin voi saada enemmän kunnollisia ideoita siitä, mihin suuntaan tästä pitäisi jatkaa.
   Paneurooppa ja uusidealismi on teos, minkä luettuaan on taas hivenen helpompi käsittää jotain uutta Euroopan Unionista. Lisäksi Paavo Väyrysen linja europarlamentissa selviää kirjan perusteella. Kirjalla on jo ikää, muttei sen ajankohtaisuus kadonnut ole. Ovatpa kirjan sisällön 1920-luvulta peräisin olevat kohdatkin vielä täyttä tavaraa.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Paavo Väyrynen: Köyhän asialla
Tampereen kirjapaino (paino), Kirjayhtymä 1971
108 sivua


Keskustan pitkäaikainen poliittinen vaikuttaja, puolueemme entinen puheenjohtaja, kansanedustaja, ministeri ja europarlamentaarikko Paavo Väyrynen (s. 1946) valittiin Oulussa Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Väyrynen aikoisi oloneuvokseksi tai edes jättää politiikan tekoa vähemmälle, päinvastoin, näillä näkymin hän istuu ensi eduskuntavaalien jälkeen jälleen kotimaamme parlamentissa.
   Väyrynen on ollut näkyvä poliitikko jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, hänet valittiin eduskuntaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1970. Siitä lähtien hän on vetänyt omia suuntaviivojaan, välillä hyvinkin räväkästi ja puoluettaan lujastikin ravistellen. Esim. joulukuussa 1973 Keskustapuolueen syliin putosi melkoinen pommi, kun nuori varapuheenjohtaja uhkasi erota paikaltaan, jos puolueen suunta ei muutu. Ja se oli vasta alkua, myöhemmin Väyrysen tahtopoliitikon luonteen ovat oppineet tuntemaan monet niin omassa puolueessa kuin muuallakin. Otsikoita on syntynyt, enemmän kuin muutama.
   Palataanpa aikaan, jolloin Suomi eli vielä varsin toisenlaisissa olosuhteissa kuin nyt. Katsotaan, mistä Väyrysen kirjailijan ura lähti liikkeelle vuonna 1971. Otetaan tarkasteluun jo legendaarisen maineen saanut klassikko Köyhän asialla.

   Keskustapuolueen aatteellinen linja on kiteytetty useimmiten  Santeri Alkion testamentiksi mainittuun kehotukseen "älä unohda köyhän asiaa". Myös Urho Kekkosen tultua valituksi Suomen Tasavallan presidentiksi hän antoi silloiselle Maalaisliitolle saman kehotuksen. Köyhän asian ajaminen onkin sävyttänyt Maalaisliitto-Keskustan toimintaa halki vuosikymmenten. 1970-luvulle tultaessa Alkion perintö on tarkoittanut käytännön tasolla enemmänkin tasa-arvopolitiikkaa.
   Väyrysen mukaan köyhän asian korostaminen on tärkeä kulmakivi Keskustan toiminnassa, mutta yksinään se ei riitä puolueen ideologiaksi. Keskusta-aatteen johtoajatuksena onkin esitetty Alkion sanonta "ihmisyys ja sen kehitystarve on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistamisen pohjaksi".
   Enää vähään aikaan Alkion vuosisadan vaihteen ajatukset eivät ole sovellettavissa sellaisinaan, mutta alkiolainen ihmiskäsitys on säilynyt. Rakennettaessa yhteiskuntaa Alkion ajatusten pohjalta tärkeänä elementtinä on ollut kansanvaltaisuus.
   Kansanvaltaisen yhteiskunnan rakentaminen on aloitettava sen ulkoisista edellytyksistä. Yhteiskunta ei voi olla kansanvaltainen, jos ulkopuoliset voimat määräävät maan asioista. Myös kansanvallan näkökulmasta ulkopolitiikka käy siis sisäpolitiikan edellä.

   Sodan jälkeen Suomen ulkopolitiikan tavoitteeksi on varsin korostetusti esitetty Suomen kansallisesta edusta huolehtiminen. Kansalliseen etuun katsotaan usein kuuluvan sekä maan ulkoisesta turvallisuudesta että aineellisesta hyvinvoinnista huolehtimisen. Erityisesti nämä näkyvät taloudellista yhdentymistä tarkasteltaessa.
   1970-luvun alussa Suomi mietti suhdettaan Euroopan talousyhteisöön EEC´een, mutta tärkeimmän asian muodostivat silti välit Neuvostoliiton kanssa. Niistä suhteista riippuivat myös suhteet muihin maihin. Väyrysen mukaan Suomen ulkopolitiikan lähtökohta on ollut oikea, sen olivat kuluneet vuodet osoittaneet.

   Väyrynen itse suhtautui EEC´een varautuneesti. Hänen mukaansa taloudellisten tavoitteiden korostaminen kaikkea hallitsevaksi tarkoittaa samalla kaikkien muiden tavoitteiden jättämistä niiden varjoon. Lisäksi yhdentyminen siitäisi osittain taloudellista päätäntävaltaamme muualle, ja jo tuolloin EEC´n kohdalla se tarkoitti myös poliittisen päätäntävallan osittaista pois luovuttamista.
   Väyrynen arveli noihin aikoihin, että mikäli Suomen puolueettomuus ei olisi estänyt Suomen EEC-jäsenyyttä, oikeisto ja osa vasemmistosta olisivat ajaneet Suomea innokkaasti EEC´n jäseneksi.

   YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa oli Väyrysen mielestä onnistunut. Ei vähiten siksi, että sen johdannossa nimenomaisesti mainitaan Suomen pyrkimys pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Puolueettomuutemme oli jo tuolloin saanut tunnustusta myös johtavissa länsivalloissa, mistä syystä Suomen kansainvälinen asema oli vahvistunut.

   Tuloksista huolimatta virallinen ulkopolitiikka oli tuolloinkin saanut kotimaassamme kritiikkiäkin osakseen.
   Oikeistolaiset korostivat usein omaa isänmaallisuutaan ja pitivät ulkopolitiikan virallista johtoa epäisänmaallisena. Väyrysen mukaan väitteet osoittivat, etteivät esittäjät ole pystyneet punnitsemaan järkevästi ajatuksiaan. Hän kysyy, eikö isänmaallisuutta ole Suomen edun ajaminen ja eikö Suomen virallinen linja ole sitä tehtävää täyttänyt.
   Kokoomusta lähellä oleva media tukee edellä mainittua ajattelua, eikä Kokoomuskaan ole puolueena sanoutunut kommenteista irti. Vakuuttelevat vain, etteivät pysty medioita ohjailemaan. Äänestäjät jäävät epäselvyyteen Kokoomuksen linjasta, mikä mahdollistaa Kokoomukselle kerätä ääniä paristakin suunnasta.
   Lähinnä nuori vasemmisto taas on vaatinut edistyksellisempää ulkopolitiikkaa. Vaikka ryhmän edustajat ovatkin ajamassa Paasikiven-Kekkosen linjaa, ajattelu ei aina rakennu linjan periaatteille.
   Näiden radikaalien nuorten vaatimukset ovat Väyrysen mielestä sinänsä ymmärrettäviä ja tavallaan jopa hyväksyttäviä. Vaatimusten taustalla on nuorten mieliä loukkaavia asioita, kuten riistokapitalismi, sodat jne. Pahempi vaihtoehto suhtautumisessa olisi silkka välinpitämättömyys.  Kuitenkin nuorten ehdottomuus suistaa ajatukset raiteille, mitkä eivät vie tehokkaimmin haluttuun päämäärään, eivätkä vie sinne välttämättä lainkaan.

   Väyrynen vertailee kirjassa eri yhteiskuntajärjestelmiä. Keskusta oli tuolloin voimakkaasti puite/sekatalouden kannalla, ja niin oli Väyrynenkin.
   Sosialistisen yhteiskunnan heikkoutena on Väyrysen mukaan se, että talouden liian kiinteä liittäminen valtion hallinto- ja suunnittelujärjestelmään paisuttaa valtion hallintokoneiston laajaksi ja raskassoutuiseksi, koska kyseisessä järjestelmässä näkyy olevan vahva taipumus vallan keskittymiseen vallan huipulle.
   Kapitalistisessa järjestelmässä valta on alistettu taloudelliseen valtaan. Tällöin politiikka toimii suureksi osaksi talouselämän rahoituksen turvin. Väyrynen ei näe tässäkään tapauksessa kansanvallan toteutuvan.
   Suomalainen puitetalous on yhdistänyt molempien yhteiskuntajärjestelmien positiiviset piirteet toisiinsa pitämällä poliittisen ja taloudellisen vallan erillään toisistaan, mutta samalla turvaamalla yhteiskunnan riittävät mahdollisuudet myös talouselämän kehitykseen. Ehdottomana vaatimuksena Väyrynen pitää sitä, että kansa viime kädessä asettaa myös talouselämän tavoitteet ja valvoo sen toimintaa.

   Väyrynen on halunnut uudistaa suomalaista hallintoa. Hänen on ollut mahdotonta löytää perusteita niille väitteille, että maakuntaitsehallinto kaventaisi kansanvaltaa. Erityisesti SDP oli harannut vastaan.
   Väyrysen mukaan monet sellaiset asiat, jotka parhaiten soveltuisivat maakuntatasolla ratkaistaviksi, on edelleen pakko päättää maan pääkaupungissa tai jättää ne lääninhallinnon viranomaisten ratkaistaviksi. Väyrysen mallissa kunnissa oltaisiin siirretty pois vain ne tehtävät, jotka ovat liian laaja-alaisia hoidettaviksi yhden kunnan puitteissa ja jotka on siihen asti hoidettu kuntainliittojen avulla. Kuntainliittojahan on jokaisessa maakunnassa kymmeniä, yksi kuntainliitto kun ei montaa asiaa hoida.
   Jos kuntainliittojen avulla hoidettavat tehtävät siirrettäisiin välittömillä vaaleilla valittavien maakuntavaltuustojen tehtäviksi, käytäntö tulisi kansanvaltaisemmaksi ja samalla kunnallinen itsehallinto vahvistuisi. Myös lääninhallitukselta ja keskushallinnolta voisi Väyrysen mielestä siirtää tehtäviä maakuntaitsehallinnolle.

   Alueellinen eriarvoisuus on Väyrysen mielestä suuri ja edelleen paheneva ongelma. Syrjäseuduilla ei ole sen enempää työtä kuin koulutustakaan. Kouluja käymättömät nuoret muuttivat 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa suurin joukoin maalta kaupunkiin. Ja tuolloin he myös pysyivät edelleen kouluttamattomina. Ei heillä ollut varaa opiskella, vaan he ottivat hanttihommia vastaan ja kituuttivat pienellä palkalla. Tutkimuksen mukaan 1970-luvun alussa joka viides Helsingin baariapulaisesta olikin kotoisin Lapista.
   Ruuhka-alueille rakennettiin mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. Lopputulos oli suunnittelematon ja usein myös epäviihtyisä. Huonon suunnittelun myötä syntyi myös pahoja liikenneongelmia, joita paikkailtiin pitkään, vielä 1970-luvulla hommaa oli paljon. Kalliiksihan sellainen tuli, kuten Väyrynen 35 vuotta sitten ennakoi.
   Pahimmat ongelmat kaupungeissakin olivat köyhien ongelmia. Slummiutuvissa lähiöissä ei paljoakaan panostettu viihtyisyyteen. Ne olivat kaukana keskustasta ja liikenteellisesti ongelmallisissa suunnissa, eikä köyhien asukkaiden olojen parantamiseksi aina pidetty kovin kovaa kiirettä.
   Yrityksissä ei yleensä mietitä, missä ihmiset haluavat asua. Yritykset etsivät itselleen sopivia alueita, ja näille alueille niitä sitten kasautuukin paljon. Ja niiden perässä samoille seuduille kasautuvat ihmiset. Ja muut alueet tyhjenevät enemmän tai vähemmän.
   Kehitysaluepolitiikassa Kokoomus ja SDP ovat korostaneet tehokkuusnäkökohtia, Keskusta ja kansandemokraatit taas ovat korostaneet tasaisuustavoitteita.
   Karjalaisen II hallitus, joka hoiti asioita kirjan ilmestymisen aikoihin, oli onneksi tehnyt jo jotain asioiden eteen. Mm. Kehitysaluerahasto (KERA) päätettiin perustaa, ammattikoulutusta päätettiin tehostaa ottaen huomioon kehitysalueiden erityistarpeita jne.

   1970-luvulla Suomessa oli suuria tuloeroja. Euroopassa vain Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa oli suurempia.
   Yleensä eri puolueet ovat olleet samaa mieltä siitä, että tuloeroja olisi kavennettava, ja nimenomaan niin, että oman kannattajakunnan suhteellinen asema parantuisi. Poikkeuksena tosin Kokoomus, siellä ollaan yleensä oltu tuloeroihin ihan tyytyväisiä.

   Poliittisella tasolla oikeisto ja sosialidemokraatit olivat aiemmin pidättyväisiä vähimmäispalkan suhteen tai jopa vastustaneet sitä. Vielä vuonna 1970 eduskuntavaalien alla joku jälkijättöinen SAK´n toimitsija oli pelotellut Tornion sukkatehtaiden työntekijöitä, että heidän tulonsa laskevat, jos kepulaiset voittavat vaalit, puolue kun ajoi minimipalkkalakia, mikä olisi nostanut monen hyvin pienituloisen tuloja. On ilmeistä, ettei vähimmäispalkkajärjestelmää olisi, jos Keskustapuolue ei sitä olisi väkisin ajanut läpi.
   Lain tultua voimaan nämä toverit eivät enää asiasta samanlaista porua pitäneet. Itse asiassa, sekä SAK että SDP alkoivat omia hankkeesta ansioita itselleen.

   Viljelijöitä ja yrittäjiä minimipalkkalaki ei tuolloin koskenut. Vielä oli Väyrysen mukaan  tehtävää, jotta heidän olonsa paranisivat.

   Suomessa eläkejärjestelmä oli 1970-luvulla nykyistä kaksijakoisempi pelkkää kansaneläkettä saavien eläkeläisten nykyistä suuremman määrän takia. Nykyisinhän lähes jokainen eläkeläinen saa jotain ansioeläkettä.
   Kansaneläkettä maksetaan tasaeläkkeenä, se on eläkkeen perusosa. Sen lisäksi tulee mahdollinen ansioeläke.
   30.11.1970 eri ansioeläkejärjestelmistä maksetut eläkkeet olivat keskimäärin seuraavan suuruiset:

Valtion eläkelain mukaan maksetut eläkkeet (VEL) olivat keskimäärin 792:- kuukaudessa.
Kunnallisten viranhaltijain ja työntekijäin eläkelaki (KVTEL) antoi keskimäärin 596:-/kk.
Yrittäjäeläkelaki (YEL) 278:-
Työntekijäin eläkelaki (TEL) 226:-
Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijäin eläkelaki (LEL) 108:-
Maatalousyrittäjäin eläkelaki (MYEL) 42:-

   Oli eläkkeissä eroja. Nämä olivat siis keskiarvoja, ääritapauksissa erot olivat suurempia.
   Ansioeläkejärjestelmällä oli Väyrysen mukaan omat puolensa, mutta niin kauan kuin tuloerot olivat räikeitä, myös eläkkeiden erot olivat liian suuria. Väyrynen toivoi ansioeläkkeisiinkin vähimmäismääriä, jotka olisivat taanneetjokaiselle eläkkeensaajalle mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään.
    
   Työntekijä- ja maatalouspuolella oli vastakkainasettelua eläkkeistä. Mutta kuka lopultakin maksoi kenenkin eläkkeen? Jos isäntä ostaa traktorin, jonka hinnoitteluun otetaan mukaan sen tekemisestä aiheutuneet palkka- ja sosiaalikustannukset, mukaan lukien työnantajan TEL-maksu, loppujen lopuksi me kaikki maksamme kaikkien eläketurvaa joko hintojen tai verojen muodossa.

   Joskus puhutaan politiikan kahtiajaosta, joskus kolmijaosta. Väyrynen puhuu nelijaosta.
   Väyrynen ei kannata kahtiajakoa vasemmistoon ja oikeistoon, keskellä on useampikin puolue, jotka pitävät selkeää pesäeroa kumpaankin suuntaan. Mutta tämäkään ei siis riitä, vasemmisto on selkeästi jakautunut. Jaon pitäisi siis olla kansandemokraatit, sosialidemokraatit, keskiryhmät ja oikeisto.
   Kommunisteilla on materialistinen suuntaus, he pyrkivät mm. pitämään tuotantovälineet valtion omistuksessa. Koska kommunistien tavoite on muuttaa yhteiskuntajärjestelmä, he pyrkivät nojaamaan kannatuksensa tyytymättömiin kansanosiin. Kohderyhmää löytyy siis pienituloisten keskuudesta ja kehitysalueilta.  
   Sosialidemokraatit eivät kannata yhteisomistukseen perustuvaa sosialistista järjestelmää. He ovat periaatteessa ihan puitetalouden kannalla ihan niin kuin Keskustapuoluekin. Laajassa mielessä SDP on osa poliittista keskustaa.
   Keskustan käsityksen mukaan ihminen on yhteistyöhaluinen ja osallistuva, jos näiden ominaisuuksien kehitykselle ja toteutumiselle annetaan realistiset mahdollisuudet. Edellytysten muodostamisen kannalta tärkeintä olisi yhteiskunnan perinpohjainen kansanvaltaisuus. Yhteiskunnan taloudellisenkin kehityksen tulee olla kansan päätettävissä. Eri linjoilla Keskustapuolue ja SDP olivat (jo) tuolloin, kuten todettua, eniten maakuntaitsehallintoa ja kuntauudistusta käsiteltäessä.
   Oikeiston ideologinen lähtökohta oli periaatteessa melko lähellä keskiryhmien lähtökohtia. Lähes kaikessa muussa oltiinkin sitten eri mieltä. Oikeistolaisuuteen kuuluu voimakas yksilöllisen vapauden korostus. Lisäksi oikeistolaiset katsovat, että ihmisten yksilöllisyys ja erilaisuus ovat riittävä peruste myös olemassaolevalle eriarvoisuudelle. Oikeistolainen yhteiskunta on käytännössä kaukana oikeistolaisuuden henkisiä arvoja korostavasta lähtökohdasta; kapitalistinen käytäntö on mitä raainta materialismia.
 
   1970-luvulla Keskustapuolue oli selvästi vasemmalle päin kallellaan, yhteistyötä porvareiden kanssa ei paljoa haikailtu. Kokoomus oli polttanut siltojaan nimenomaan Keskustapuolueen suuntaan haaliessaan lisää kannatusta ja iskiessään nimenomaan keskustalaiseen äänestäjäkuntaan. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kärsineensä vaalitappion jälkeen - 14 edustajanpaikan menetys - Keskustapuolueella oli hallituksessa enemmän valtaa kuin kuin edeltäneellä vaalikaudella. Tämä johtuu siitä, että eduskunnan kokoonpano ei ollut enää vasemmistoenemmistöinen, ja Keskustapuolue oli käytännössä vaa´ankieliasemassa. Kokoomuksella touhu meni siis vaalivoittonsa myötä päinvastaiseen suuntaan.
   Keskustapuolueen ja sosialidemokraattien yhteistyössä oli poliittinen paradoksi. Politiikassa toisiaan lähellä olevilla puolueilla on tarve pyrkiä erottautumaan toisistaan ääniä hankkiessaan. Siksi jo virankin puolesta täytyy välillä metelöidä, vaikka sitten vaalien jälkeen saadaankin hallitusneuvottelut käytyä sujuvasti.
   Keskustapuolueessa noina aikoina jossain määrin tavattu kielteisyys yhteistyöstä kommunistien kanssa lienee johtunut Väyrysen mukaan osittain siitä, että monet ihmiset ovat ymmärtäneet väärin poliittisen yhteistyön luonteen. Poliittisessa yhteistyössä ei muuteta omia peruslinjoja, jokainen pitää omista periaatteistaan kiinni. Yhteistyössään puolueet pyrkivät periaatteidensa sallimissa rajoissa toimimaan käytännön kysymysten hoitamiseksi.
   Väyrynen arvelee lisäksi, että mahdollisesti keskustalaisten ja muidenkin ajatuksia on hämärtänyt se propaganda, mitä SMP ja Kokoomus tuolloin harjoittivat.  
   Oikeistoyhteistyöllä Keskustapuolue olisi joutunut tekemään kompromisseja varakkaiden piirien kanssa, vasemmistolta sen sijaana tuli tukea, kun Keskustapuolue yritti sovittaa etujaan muiden pienituloisten kanssa.

   Väyrynen summaa poleemisen kirjansa toiveeseen äänestäjäkunnan valistuneisuudesta ja esittelee lopuksi vielä yhden Santeri Alkion moton: "Kun tietämättömyys saa vallan, niin keinottelijat anastavat kansan valtikan ja hallitsevat".

   Köyhän asialla on kirja, jossa on paneuduttu miettimään, mitä Santeri Alkion kehotus köyhän asian muistamisesta tarkoittaa nykypäivän käytännöiussä. Kirja on nuoren idealistin melko raivokaskin purkaus, jonka Väyrynen itse toivoi herättävän keskustelua, ja sen tämä teos teki. Kirja on suhteellisen ohut, mutta sen ei kannata antaa hämätä, asiasisältöä riittää. Vaikka kirja on vanha, eivät sen esittämät asiat ole vanhentuneet vieläkään - kuten ei keskusta-aatekaan. Kirja toimii nostalgisena matkana yli kolmenkymmenen vuoden takaiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta kannattaa se lukea, vaikka etsisi nykyaikaankin sovellettavia viisauksia.
   Aikoinaan 1970-luvun alussa silloiset keskustanuoret innostuivat tästä kirjasta harvinaisen paljon, mahtaako monikaan heistä olla myöhemminkään löytänyt yhtä säväyttävää lukukokemusta.  Toivoa sopii edelleen, että nykynuorisokin tarttuu teokseen.