Kuukauden Vaihtoehto
Kuukauden Vaihtoehto
Matti Lackman: Taistelu talonpojasta
Kaleva (paino), Pohjoinen 1985
466 sivua
Pysytään vielä suhteellisen vanhoissa ajoissa ja tarkastellaan jaksoa 1918 - 1939. Noihin aikoihin Suomen agraariväestöllä oli suuri merkitys myös poliittisesti. Luonnollisesti Maalaisliitto veti viljelijäväestöä, mutta oli poliittisella pelikentällä paljon muitakin monenkokoisia ja vaikutusvaltaisiakin ryhmiä.
Maalaisliiton ohella toinen suuri maaseudun väestöstä kiinnostuneiden ryhmä olivat kommunistit. Kumpikin näistä kahdesta suuresta ajoi omalla tavallaan maalaisväestön asiaa. Nämä myös pyrkivät vaikuttamaan muihin ryhmiin, aina jos katsoivat siihen olevan mahdollisuuksia. Tätä on tutkittu suhteellisen vähän, kattavin tutkimus lienee edelleen filosofian tohtori, dosentti Matti Lackmanin (s. 1948) kommunistien näkökulmasta kirjoittama teos Taistelu talonpojasta, joten käydäänpä tätä aihetta läpi tällä vaihtoehto-sivulla.
Suomen maaseudun perusongelma 1800- 1900 -lukujen taitteessa oli suhteellinen liikaväestö. Suomessa ei ollut ollut kovin ripeää kaupungistumista. Maata ei enää tahtonut riittää kaikille elinkeinon harjoittamiseen.
Tilallisten elintaso nousi tilattomien elintasoa nopeammin. Yhteiskunnalliset erot kasvoivat. Polttavimmaksi kysymykseksi nousi torpparikysymys.
Ensimmäinen merkittävä reformi oli vuosina 1918 - 1919 säädetty torpparivapautuslaki. 1924 voimaan tulleella lex Kalliolla pyrittiin takaamaan maansaanti jokaiselle tilattomalle, vähävaraiselle sekä maatalousammattiin perehtyneelle henkilölle. Aktiivista lainsäädäntötyötä maatalouden hyväksi tehtiin muutenkin noihin aikoihin. Uudistukset olivat merkittäviä, toisaalta ne myös muovasivat maatalouden rakennetta siten, että maataloudesta muodostui maailmansotien välisenä aikana erittäin pienviljelysvaltainen.
Koska toimeentulo pienviljelmiltä jäi väistämättä niukaksi, tarvittiin sivuansioita. Tärkeä sivutoimi olivat metsä- ja uittotyöt. 1920-luvun lopulla nämä kuitenkin vähenivät, mistä tuli maaseudulla vaikeuksia juuri pahimpaan pula-aikaan. Lisäksi viljelylle koitui muutenkin suuria ongelmia mm. vuoden 1928 kadosta. Erityisesti Oulun läänin viljelijät olivat pulassa.
Monet vaikeudet siis kasaantuivat. Myös tuottajahinnat laskivat, varsinkin maidon hinnan putoaminen aiheutti ongelmia niin hyvinvoivien tilallisten kuin pienviljelijöidenkin talouteen.
Vuosina 1928 - 36 joutui yli 15.000 maatilaa pakkohuutokauppoihin. Nämä jakautuivat epätasaisesti. Jopa saman kunnan sisällä oli erityisiä pula-alueita pakkohuutokaupoilla mitattuna. Ja koska monet olivat taanneet naapureidensa lainoja, myös menestyvät tilat saattoivat joutua äkkiarvaamatta vasaran alle.
1930-luvun pula-aikaan kulminoituneista taloudellisista vaikeuksista versonut tyytymättömyys sai talonpojat liikehtimään. On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki hermostuneet olleet menettäneet koko omaisuuttaan. Itse asiassa, juuri he, joilla oli suurenpuoleinen omaisuus, saattoivat pillastua huomattavankin helposti, jos elintaso alkoi nopeasti laskea, vaikkei ylipääsemättömiä vaikeuksia olisikaan ilmaantunut.
Jo pelkkä pelko taloudellisesta katastrofista aiheutti emotionaalisia jännitteitä. Jos suvussa vuosisatojen ajan kulkenut tila olisi mennyt myyntiin, se olisi käynyt kunnian päälle, ja raskaasti.
Tällä tavalla syntyneet pitkäaikaiset jännitteet etsivät purkautumisteitä. Lackman epäilee, että niiden laukaisemiseen ei kuitenkaan riittänyt pelkkä taloudellinen paine. Hän arvelee, että massareaktioiden käynnistämisen kannalta huomattava merkitys oli myös propagandalla, henkilökysymyksillä, maaseudun ikivanhalla herravihalla sekä yllättävillä yksittäisillä tilannetekijöillä.
Kansakuntamme oli repeytynyt kahtia vuonna 1918. Kun tilanne oli rauhoittunut, sosialidemokraatit palasivat yhteiskuntaan ja ryhtyivät ajamaan näkemyksiään eduskunnan kautta.
Jyrkemmät vasemmistolaiset eivät halunneet kompromisseja. Ydinjoukko pakeni Neuvosto-Venäjälle ja perusti siellä Suomen Kommunistisen Puolueen. Suomessa kommunistit perustivat vuonna 1920 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP, toiminnassa vuodet 1920-23), mikä sai oikeiston harmistumaan. "Valkoinen tyytymättömyys" lisääntyi, kun kommunistit palasivat uudelleen eduskuntaan SSTP´n lakkauttamisen jälkeen ja tehostivat propagandaansa.
Vaikka talonpoikaisto on nähty ehkä hyvinkin yhtenäisenä joukkona, Maalaisliiton tunnusten alla kulkeneena ryhmänä, sen keskuudessa oli suuriakin sisäisiä erimielisyyksiä. Osa kritisoi Suomen johtavien puolueiden joukkoon noussutta Maalaisliittoa oikeistolaistumisesta ja Kokoomuksen kanssa kaveeraamisesta. Entisestä yhteiskunnallisesta uudistusliikkeestä katsottiin muovautuneen aiempaa selvästi kapea-alaisempi tuottajien puolue.
Varsinkaan puolueen ns. vasemmistoagraarit eivätkä kentän pienviljelijäjoukot hyväksyneet varauksettomasti Maalaisliiton 1920-luvun politiikkaa. Oli havaittavissa selkeä jako "vasemmistoagraareihin" ja "oikeistoagraareihin". Lisäksi ilmeni vastakkaisuutta Karjalan ja Pohjanmaan maalaisliittolaisten välillä.
Myös SDP´ssa oli havaittavissa selvää tyytymättömyyttä. Puolue oli suuri, mutta maaseudulla sillä ei ollut kovin laajaa kannatusta, joten viljelijöiden mielenilmauksilla oli SDP´ssa pienempi merkitys kuin Maalaisliitossa. Silti vuoden 1922 puoluekokouksessa pidettiin ääntä pienviljelijöiden puolesta.
Lisäksi ainakin Kokoomuksella ja Edistyspuolueella oli laaja maatalousohjelma. Ja myös kommunistit kiinnittivät maaseutuun suurta huomiota.
Venäjälle levinnyt marxilaisuus - ja sen kärjessä erityisesti V.I. Lenin - suhtautui talonpoikaistoon suurella mielenkiinnolla. Lenin korosti talonpoikaiston vallankumouksellisia voimavaroja. Suhtautumiseen vaikutti ensinnäkin se, että köyhä talonpoikaisväestö muodosti suurimman osan Venäjän väestöstä. Ja toiseksi, Venäjän marxilaisuudella oli läheisiä suhteita venäläiseen populismiin (narodnikilaisuus), missä nähtiin talonpoikaiston yhteiskunnallinen rooli toisessa valossa kuin sen näkivät pelkästään teollisuusproletariaattiin tuijottavat sosialidemokraatit. Talonpoikaiston voimakkaasta panoksesta Venäjän vallankumouksen tapahtumiin kertoo, että kumousta on joskus kutsuttu "talonpoikaisvallankumoukseksi".
Talonpoikaiskysymyksellä oli varsin suuri ominaispaino kansainvälisen kommunistisen liikkeen taktiikassa maailmansotien välisenä aikana. Kominternin (Kommunistinen internationaali, eri maiden kommunistipuolueiden katto-organisaatio) toisessa maailmankongressissa Moskovassa vuonna 1920 hyväksyttiin Leninin teesien pohjalta talonpoikaisohjelma, minkä punaisena lankana oli oppi työväen ja talonpoikien liitosta.
Tärkeimmät liittolaiskandidaatit olivat maatyöläiset, palstatilalliset ja pienviljelijät. Keskivarakkaisiin talonpoikiin ei oikein ollut luottamista. Ja suurtalonpojat (kulakit) nähtiin täysin porvariston ja kapitalistien liittolaisina sekä proletariaatin vihollisina.
1920-luvulla Kominternilla oli jakso, jolloin korostettiin talonpoikaiskysymyksen merkitystä. Merkittävä tapahtuma oli Bulgarian coup d´etát, missä oikeistolaiset syöksivät Bulgarian maalaisliiton johtajan Alexander Stamboliiskin vallasta.
Syntyneessä tilanteessa Komintern yritti saada Stamboliiskin aikoinaan vainoamia bulgarialaiskommunisteja liittoutumaan talonpoikien kanssa vallankaappaajia vastaan. Epäluulot olivat kuitenkin liian syvät. Yritys epäonnistui. Tämä sai kominternin johdon ryhtymään erikoistoimiin köyhän talonpoikaiston luottamuksen voittamiseksi. Kommunistit ottivat mallia Vihreästä Internationaalista, minkä puoluejäsenenä Myös Bulgarian maalaisliitto oli.
Kommunistit perustivat oman talonpoikaisinternationaalin, Punaisen talonpoikaisinternationaalin eli Krestinternin, mistä tuli 1920-luvulla Vihreälle Internationaalille heikohko kilpailija.
SKP´n perustavaa kokousta kiinnosti talonpoikaiskysymyksessä lähinnä se, miten maataloustuotanto järjestettäisiin kommunistien tuolloin toivoman vallankumouksen aikana ja sen jälkeisessä yhteiskunnassa, sekä kuka omistaisi maan ja maatalouden tuotantovälineet. Kokouksessa ei kysytty, mikä olisi työväen ja talonpoikien liiton merkitys vallankumoukselle. Tähän saattoi omalta osaltaan vaikuttaa mm. se, etteivät suomalaiskommunistit tunteneet tuossa vaiheessa erityisen hyvin Leninin tätä käsitteleviä kirjoituksia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sitäpaitsi huomattava osa talonpojista oli taistellut vuonna 1918 valkoisten riveissä.
1921 pidettiin SKP´n neljäs puoluekokous. Vaikkei talonpoikaiskysymys ollutkaan puolueen kannalta tärkein asia, sille annettiin huomattavasti merkitystä. Puoluekokouksen mukaan maaseudun köyhälistön johtaminen porvariston ja kapitalismin vastaiseen taisteluun kuului kommunistien tärkeimpiin tehtäviin.
Tuolloin maaseutu oli varsin epävakaa. Suomi oli erittäin pienviljelysvaltainen maatalousmaa. Itä- ja Pohjois-Suomen tukkityömaat, missä työskenteli joukoittain myös entisiä Muurmannin legioonan miehiä, muodostivat yhteiskunnallisen ruutitynnyrin.
Vaikka vuoden 1918 tapahtumat saattoivat olla esteenä talonpoikaiskysymyksen tarkastelulle liittolaiskysymyksenä varsinkin SKP´n perustamisen aikoihin, oli niillä muutakin vaikutusta. Pragmaattisesti luokkataisteluhistoriasta opetuksia etsineet kommunistijohtajat halusivat estää aiempien virheiden toistumisen mahdollisen uuden vallankumousyrityksen aikana. Maaseudulle oli mentävä ajoissa.
Vuoden 1923 tapahtumat Bulgariassa aktivoivat Kominternin johdon, mikä heijastui selvästi myös yksittäisten kommunistipuolueiden toimintaan. Kun Suomessa Etsivä Keskuspoliisi (EK) pidätti huomattavan määrän SSTP´n johtoa, Suomen kommunistit löysivät yhtymäkohtia Bulgariaan. Kommunistit propagoivat, kuinka Kyösti Kallion hallitus toimi samanlaisena suurtilallisten ja porvariston agenttina kuin Stamboliiskin hallitus oli ollut. He näkivät, että kun sitä ei enää tarvittaisi, fasistit ottaisivat siltä vallan kokonaan itselleen.
SKP alkoi valmistautua "viimeiseen taistoon". Kommunistit kalastelivat talonpoikien kannatusta puhumalla rauhan takaamisesta Neuvostoliiton kanssa. Vihjaisivat jopa, että koko Karjala voitaisiin Neuvostoliiton suostumuksella liittää Suomeen, kunhan vain Suomessa olisi hallitus, joka ei ole imperialistien kätyri. Pyrittiin myös tekemään selväksi, ettei SKP olisi sosialisoimassa köyhien talonpoikien eikä pienviljelijöiden maita.
Sittemmin SKP´n taktiikkana oli kehottaa muodostamaan talonpoikien komiteoita. Näiden tehtävänä olisi ollut mm. kutsua talonpoikien kokouksia koolle käsittelemään päivänpolttavia kysymyksiä. Oli seurattava talonpoikien aseman kehittymistä. Sellaisia talonpoikia, jotka eivät enää olleet tyytyväisiä Maalaisliittoon ja porvarillisiin sanomalehtiin sekä jotka mahdollisesti puuhasivat omaa lehteä, olisi tuettava tekemällä hanketta laajalti tunnetuksi ja hankkimalla lehdelle lukijoita. Sen sijaan bulvaanipuolueita ei kehotettu muodostamaan - ei SKP´n johto sitä tosin suoraan kieltänytkään.
Kun julkinen liike pääsi vuoden 1924 puolella jälleen käyntiin, talonpoikaiskysymys otettiin uudelleen arvioitavaksi. SSTP´n seuraajaksi ei muodostettu uutta puoluetta. Työtä jatkoi pelkkä vaalijärjestö, jonka nimeen liitettiin "pienviljelijä", vaalijärjestöstä tuli Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestö, sekä eduskuntaryhmästä Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä. Kommunistit halusivat tällä osoittaa, että julkinen vasemmistoliike ajoi myös korvenraivaajan asiaa.
Kommunistien Maalaisliittoon kohdistama arvostelu lisääntyi ja jyrkkeni, mikä tuli jossain määrin esille myös eduskunnassa, mutta ennen kaikkea sanoimalehdistössä. He arvostelivat Maalaisliittoa siitä, että puolue oli mennyt Kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen ja muutenkin ymmärsi oikeistolaista politiikkaa. Kun sitten Lauri Kristian Relanderista tuli tasavallan presidentti, oli varmistunut, että porvaristo oli saanut presidentiksi mieleisensä miehen
Kommunistit muistuttivat talonpoikia, ettei näille koitunut minkäänlaista hyötyä porvariston puolella taistelemisesta vuoden 1918 kahinoissa, päinvastoin. Ja työläisille he yrittivät vastaavasti kertoa, että näiden luonnollisin liittolainen löytyisi maaseudulta. Kommunisteilla oli vuoden 1925 eduskuntavaaleissa vaaliteemana työväen ja talonpoikien hallitus.
Jos talonpojista valtaosa oli epäluuloisia, myös SKP´ssa merkittävää vastustusta. Esim. kommunistien oikeistoryhmän johtomiehiin kuulunut Niilo Välläri torjui ajatuksen työväen ja talonpoikien liitosta mielettömänä.
Myös talonpoikien, erityisesti pienviljelijöiden, ammatilliset järjestöt nähtiin eräänä mahdollisena kanavana edistää kommunistista politiikkaa. Ei riittänyt, että järjestöjen kautta olisi vain parannettu talonpoikaiston ammatillista valmiutta ja elinolosuhteita, järjestöjä oli yritettävä käyttää vallankumouksellisen toiminnan välikappaleena.
Vuonna 1917 oli perustettu Maatyöväen liitto ja 1928 sen tilalle tuli Suomen maa-, metsä- ja uittotyöväen liitto. Siitä ei kuitenkaan koskaan tullut sellaista joukkojärjestöä, millaista SKP siitä oli yrittänyt. Kommunistit pyrkivät vaikuttamaan myös Pienviljelijäin Liittoon (PL), joka kuitenkin pysyi tiukasti sosialidemokraattien käsissä.
SKP yritti vakuuttaa, ettei maan kollektivisointi merkitsisi talonpikien maiden takavarikointia. Mutta, jos tilaisuus olisi oikeasti tullut, olisiko tähän oikeasti ollut luottamista? Lackman pitää hyvinkin mahdollisena, että 1920-luvulla näin olisikin ollut, mutta Josef Stalinin aikaisessa Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneet SKP´n johtomiehet, jotka olivat usein tiukasti Stalinin linjoilla, tuskin olisivat tässäkään vetäneet kovin paljon NKP´n linjasta poikkeavaa linjaa. Sinänsä suomalaiset rivikommunistit eivät välttämättä olleet takavarikoinnin kannalla, SKP´n johdolla ja syvillä riveillä oli eri asioista toisistaan poikkeavia näkemyksiä.
Kirjassa käsitellään eri talonpoikaisliikkeistä lähemmin Karjalan talonpoikien liike, Pohjanmaan katoliike, Lapuan liike lähisukulaisineen, Muhoksen pulaliike, Kalajokilaakson pulaliike sekä Suomen Pienviljelijäin Puolue/ Pienviljelijäin ja Maalaiskansan Puolue. Näistä osa oli lähempänä ja osa kauempana kommunisteista, Lapuan liikkeen ollessa täysin oikealla laidalla. Otetaan tässä tarkempaan käsittelyyn Pohjanmaan katoliike esimerkkinä kommunistien yrityksestä vaikuttaa talonpoikaisliikkeisiin.
Vuonna 1928 siis koettiin paha kato, erityisen tuhoisa se oli Pohjois-Suomen pienviljelysalueille. Siitä syntyi pohjaa seudun maalaisväestön radikalisoitumiselle.
SKP´n Suomen byroosta (SB) joutui merkittävä osa telkien taakse, mutta kommunistit pystyivät yllättävänkin tehokkaasti tarttumaan katokysymykseen. Toisaalta puolueen maanalainen organisaatio oli säilynyt jollain tavalla nimenomaan Pohjois-Suomessa, eli juuri pahimmilla katoalueilla.
Keskuskomitea antoi katotilanteesta ohjekirjeen. Kirjeen mukaan, vaikka kato olikin luonnonilmiö, siihen liittyi myös yhteiskunnallisia tekijöitä. Valtiovallan puolelta ei ollut tehty tarvittavia ennakkotoimia. Ja katotilannehan ei koskettanut suurtilallisia, nämä olivat porvariston kanssa valmiita hyötymään toisten hädästä.
SKP´n keskuskomitean mielestä olisi paikallaan perustaa "talonpoikain keskuskatokomitea" sekä mahdollisimman paljon "organisatoorisia tukikohtia". Maatyöväen liiton tehtävänä olisi nostattaa maatyöläiset ja näiden osastot joukkotoimintaan, sillä suurin osa pulan yhteydessä ilmenevistä kiristysotteista oli kohdistettu juuri näiden etuja vastaan. Ylipäätään oli toimittava niin, että maaseutu saataisiin omakohtaiseen taisteluun etujensa puolesta. Siihen johtamisessa olisi palkkatyöväellä keskeinen rooli. Suunnitelman mukaan, havaitessaan, että mikäli palkkatyöväki olisi talonpoikien ainoa liittolainen, talonpojat tulisivat nostamaan esille vaatimuksen työväen ja talonpoikien hallituksesta.
Oulun kokouksessa 30.12.1928 aloitettiin Pohjanmaan katoliikkeen organisoituminen. Kokouksen koollekutsujana toimi Pohjolan ammatillinen piirijärjestö (PaP). Tätä kautta liike sai muodollisen alun, eräänlaisen maskin. Sen jälkeen toimintaa olisi ehkä helpompi laajentaa ja ohjata haluttuun suuntaan.
Toimintaohjeiden mukaan kehotettiin toimimaan siten, että tilaisuuteen saataisiin mahdollisimman paljon talonpoikia. Nämä pitäisi saada itse käsittelemään katoasiaa. Liikkeestä olisi tehtävä "itsenäinen" ja ammatillisesta liikkeestä irrallaan toimiva. Ja minkäänlaista uutta talonpoikaispuoluetta ei pitäisi ryhtyä puuhaamaan .
Kokous ei sujunut kitkatta. Oli suuria menettelytapaerimielisyyksiä. Voi sanoa, että kuljettiin vaikean kautta voittoon. Kokouksen lopulta antama julkilausuma nimittäin noudatti melko pitkälle SKP´n keskuskomitean ohjekirjeen periaatteita. Siinä viitattiin verorästeihin ja velkaantuneisuuteen, sekä vaadittiin ulosottojen, pakkohuutokauppojen ja häätöjen lopettamista kato- ja työttömyysalueella.
Uuden katokomitean kokoonpano oli alusta lähtien vasemmistolainen. SKP´n toiveet toteutuivat myös siinä, että ammattiyhdistysväki vapautui katokysymyksen hoitamisesta ja talonpojat pääsivät itse katoliikkeen johtoon.
Perustettiin useita katokomiteoita, myös Kainuu sai omansa, minkä jälkeen Pohjois-Suomessa oli yhteensä neljä katokysymystä hoitavaa elintä. Valtiovalta oli asettanut Oulun katokomitean ja Kajaanin katotoimikunnan, lisäksi kommunisteilla oli ennen Kainuun pientalonpoikien katokomitean perustamista jo Oulun läänin pientalonpoikien katokomitea.
Tilanteen erikoislaatuisuus ei kohderyhmältä jäänyt huomaamatta. Maalaisliitto alkoikin saman tien pitää mekkalaa asian johdosta. Esim. maalaisliittolaisten oululainen lehti Liitto näki, että uudet elimet olivat nimenomaan kommunistien asialla, ja oli sitä mieltä, että kommunistien tarkoitus ei suinkaan ollut hätään joutuneiden pelastaminen. Se oli edelleen yhteiskunnan tehtävä.
1929 tammi-helmikuussa pidettiin useita katokokouksia, joista tärkeimmät olivat Muhoksella pidetyt. Muhoksella pienviljelijäväestön taloudellinen asema oli uhkaavasti huononemassa, mikä loi kysyntää. Ja Muhoksella toimi ennestään vasemmistolaisia viljelijöitä.
Muhoksella kokouksessa päätettiin kääntyä suoraan hallituksen puoleen. Muidenkin kokousten ponnet olivat samankaltaisia. Lisäksi vaadittiin nousemista fasistisia valtapyrkimyksiä ja sotakiihkoilua vastaan, sotilas-, suojeluskunta- ja "ohranamäärärahojen" käyttämistä pienviljelijöiden taloudellisen aseman kohentamiseen, kauppasuhteiden parantamiseen Neuvostoliiton kanssa, sekä passivapautta kaikkiin maihin.
Lähetystö saatiin matkaan. Tilastotietoja kurjuudesta oli pyynnöistä huolimatta saatu vähänlaisesti, toverit kentällä eivät olleet olleet aktiivisia.
Hallitus otti lähetystön ja kirjelmän vastaan. Kirjelmä meni maatalousministeriön pohdittavaksi. Ministeriö puolestaan pyysi mielipidettä E.Y. Pehkoselta, Oulun läänin maaherralta, joka oli samanaikaisesti myös Oulun katokomitean puheenjohtaja. Ja Pehkonenhan näki oitis kirjelmän lähinnä poliittisena manööverinä, millä pyrittiin ajamaan vain kommunistien etuja.
Lackman näkee Pehkosen suhtautumisen ymmärrettävänä. Jos tämä olisi ollut kommunistien kanssa samaa mieltä, hän olisi hyväksynyt kirjelmän sisältämät hyökkäykset itseään ja edustamaansa katokomiteaa vastaan. Sitä voi kyllä kysyä, mksi kirjelmä kulkeutui Pehkoselle arvioitavaksi, tämä kun oli virkansa puolesta täysin jäävi osallistumaan käsittelyyn.
Vaikka Pehkosen lausunto mahdollisesti olikin ratkaiseva, myös yleisellä tilanteella oli tuolloin merkitystä. Kovin avokätinen rahanjakopolitiikka olisi saattanut aiheuttaa pian uusia vaatimuksia.
Kommunisteja kehotettiin mobilisoimaan voimiaan Maalaisliiton vastaiseen taisteluun. Olisi yritettävä heikentää "taantumuksellisen Maalaisliiton" asemaa ja myötävaikuttaa siihen, että sen sisällä syntyisi oppositioryhmiä.
Maaseudun proletariaatin liikkeelle saamista pidettiin tärkeänä luokkataistelun kannalta. Oli odotettavissa, että fasismi tulisi yrittämään käyttää tyytymättömiä talonpoikia hyväkseen. Olisi siis kehitettävä myös fasisminvastaista taistelua ja osoitettava, että fasismi merkitsisi vain talonpoikien aseman selvää kurjistumista. Ja olisi osoitettava, kuinka Neuvostoliitto oli esimerkkinä.
Berliinissä pidettiin kaksipäiväinen talonpoikaiskonferenssi maaliskuussa 1930. Myös Suomesta osallistuttiin konferenssiin. Kongressin päätöksellä oli huomattava vaikutus liikkeen loppuvaiheeseen, varsinkin organisaation kehittämisessä. Enää ei puhuttu katoliikkeestä, liike oli muokkautunut osaksi yleiseurooppalaista komitealiikettä.
Suomessa vastaava, Berliinin kokousta mukaillut kokous, pidettiin 21.4.1930 Helsingissä. Kokous avattiin Oulun läänin talonpoikaiskomitean nimissä. Yritettiin jopa omaa sanomalehteäkin.
Mutta lopulta koko liikkeen toiminta jäi melko nopeasti Lapuan liikkeen jalkoihin.
Virallisesti toiminta päättyi vuoden 1930 puolella. Lackman arvelee, että työ jatkui vielä jonkin aikaa maan alla. Lisäksi Pohjois-Suomen vasemmistolainen pienviljelijäliike jatkoi toimintaansa Muhoksen pulaliikkeenä.
Verrattuna muiden maiden vastaaviin liikkeisiin, ne suomalaiset liikkeet, mihin SKP´lla oli konkreettista vaikutusta, jäivät varsin pieniksi. Suomalaisiin protestiliikkeisiin kuului parhaimmillaan vain muutama tuhat kannattajaa.
Karjalan talonpoikien liikkeestä lohkesi Talonpoikaiskansan Puolue. Se oli bulvaanipuolue, joita muutamien maiden kommunistipuolueet olivat perustaneet ja tukeneet, mutta joita eivät Komintern ja Krestintern - eikä SKP - koskaan siunanneet. Vuonna 1927 perustetun Talonpoikaiskansan Puolueen kohdalla SKP olikin vaikeassa välikädessä, koska talonpojat halusivat perustaa nimenomaan puolueen.
Sitten iso kysymys. Miksi SKP´n aikaansaannokset maaseudulla lopulta jäivät kovin vähäisiksi, vaikka olosuhteiden olisi luullut antavan mahdollisuuksia paljon enempäänkin?
SKP ei oikeastaan onnistunut yleensäkään kovin monella työsaralla. Perussyyn Lackman näkee olevan kommunistisen liikkeen heikkous. Puolueen jäsenmäärä oli suhteellisen pieni, jäsenillä oli paljon keskinäisiä erimielisyyksiä ja EK oli kimpussa. Kommunistit olivat 1920-luvulla panostaneet yksipuolisesti julkisen puolen toimintaan ja samalla laiminlyöneet salaisen organisaation kehittämisen. EK´n mukaan, jos kommunismia ei olisi kielletty, 1930-luvulla valtavat massat olisivatkin ilman muuta olleet liikkeellä.
Myös maaseudun ominaispiirteet vaikuttivat, varsinkin suojeluskuntien voimakas asema talonpoikaisväestön keskuudessa.
Kommunistien mahdollisuuksia käyttää pienviljelyskysymystä hyväkseen heikensi erityisesti Maalaisliiton politiikka Itä- ja Pohjois-Suomessa. Vaikka Maalaisliitossa oli 1920- ja 1930-luvulla köyhimpiin talonpoikiin ja pienviljelijöihin tehoavaa herravastaisuutta hyvinkin paljon, puolueella oli samaan aikaan vallitsevan yhteiskunnan säilyttäjän rooli. Huolimatta kommunistien syytöksistä, että Maalaisliitto olisi liukunut Kokoomuksen syliin, Maalaisliitto ajoi kuitenkin yhteiskunnan särmiä tasoittavaa politiikkaa (maareformit, punamultayhteistyö) yhdessä sosialidemokraattien kanssa.
Maalaisliitto piti Pohjois-Suomessa päävastustajinaan kommunisteja, mikä pakotti sen kiinnittämään huomiota pienviljelijäkysymykseen ja yleensäkin periferian asukkaiden ongelmiin. Maalaisliitolla oli erityisen suuri merkitys kommunistien toiminnan tulppaajana siksi, että SKP´llä oli parhaat mahdollisuudet toimia nimenomaan Itä- ja Pohjois-Suomessa - ja juuri niillä alueilla Maalaisliitto oli vieläkin vahvempi poliittinen voima.
Matti Lackmanin tutkimus Taistelu talonpojasta valaisee hienosti ja kattavasti talonpoikaiston asemaa vastaitsenäistyneessä Suomessa. Myös vertailu kahden suuren puolueen toiminnasta ja vaikutusyrityksistä talonpoikaistoon on tehty aiheeseen syvällisesti perehtyen, ja aiheesta on saatu irti kiinnostavaa informaatiota. Kirjoittaja on käynyt läpi paljon myös Maalaisliittoon liittyvää arkistomateriaalia, joten myös Maalaisliiton varhaishistorian kannalta tähän teokseen kannattaa perehtyä.