Kuukauden Keskustalainen
Kuukauden Keskustalainen
Aulis J. Alanen: Santeri Alkio
WSOY 1976
748 sivua
Nyt on aika mennä suoraan alkiolaisuuden ytimiin. Nimittäin puolueemme perustajan Santeri Alkion (17.6.1862 - 24.7.1930) syntymästä tulee kesäkuussa 150 vuotta. Tällä kertaa tarkastelun kohteena on professori Aulis J. Alasen kirjoittama elämäkerta Santeri Alkio, jota on luonnehdittu ensimmäiseksi mitat täyttäväksi Alkio-elämäkerraksi. Ikäähän teoksella on, mutta se on edelleen aivan relevanttia tekstiä.
Uuttakin, hyvinkin noteeraamisen arvoista kirjallisuutta on tänä juhlavuonna tulossa, ja jo nyt on saatavilla Seppo Niemelän Ajankohtainen Alkio, johon kannattaa ilman muuta tutustua. Tällä sivulla käydään läpi pääsääntöisesti läpi vähän iäkkäämpää tekstiä, uusissa teksteissä kun pääsääntöisesti täytyy käydä sisältöä läpi enemmän maltilla, ettei liian kattava esittely ala syödä teoksen myyntiä. Alkion henkilökuvan kohdalla näin juhlavuotena käyn aihetta mieluummin vähän laajemmin, joten Alasen teos on luonteva valinta tähän kohtaan. Toki, ja varsinkin tämänkertaisen järkäleen kohdalla, paljon jää käsiteltävästä teoksesta tiivistelmän ulkopuolelle, joten tämäkin teos kannattaa kiinnostuneiden ehdottomasti lukea kokonaan tämän tiivistelmän jälkeenkin.
Santeri Alkio oli kotoisin Laihialta. Vanhemmat olivat kauppias (ja maanviljelijä ja räätäli) Juho Israelinpoika Filander ja Maria Juhontytär Jakku. Filanderin poika Santeri oli syntyjään Alexander Filander.
Santerin kotiolot eivät aina olleet niitä onnellisimpia. Juho loukkasi metsätöissä kirveellä polvensa, mistä hän ei toipunut koskaan kokonaan. Poika Alexander, eli Santeri, joutui jatkamaan nuorena kauppatointa.
Juho kuoli nuorena, vain 40-vuotiaana.
Alkiolla oli varhaisvuosista saakka parantumaton luku- ja tiedonhalu. Ennen kouluun menoa hän oli saavuttanut jo tyydyttävän lukutaidon. Kun vuonna avattiin 1870 Laihian ensimmäinen kansakoulu, tuolloin kahdeksanvuotias Santeri pääsi koulutielle. Hän ei kuitenkaan aluksi vaikuttanut poikkeukselliseslta lahjakkuudelta, myöhemmin tosin arvosanat paranivat, viimeisessä todistuksessa keskiarvo oli jo "sangen tyydyttävä".
Yrityksistä huolimatta korkeamman opin tie ei avautunut, vaikka Alkion lahjakkuus yleisesti tunnustettiinkin. Tosin hän toimi jo 17-vuotiaana puoli vuotta Laihian kirkonkylän kansakoulun väliaikaisena opettajana. Se, että Alkio luopui virastaan jo puolen vuoden kuluttua, viittaa Alasen mukaan siihen, että lähes satapäinen oppilasjoukko tarvitsi sittenkin pätevämpää opetusta kuin nuori Alkio pystyi antamaan.
Myöhemmin Alkio toimi Laihan kirkolla iltakoulussa luennoitsijana. Siihen mennessä hän oli jo itseopiskelun ja -kasvatuksen kautta kypsyttänyt itsestään mestarikirjailijan ja jo kokeneena nuorisokasvattajana pätevän luennoitsijankin.
Alkion tähtäimessä oli kyllä myös reaalikoulu, mutta puutteellinen ruotsin kielen taito romutti nämä haaveet. Joten hän ryhtyi maatöihin isänsä talossa. Nämäkin suunnitelmat menivät sittemmin uusiksi perheen joutuessa myymään kotitalonsa.
Paitsi viljelemistä, kotioloissa Alkio harjoitti myös kauppiaan tointa. Kauppiaan uralle hän ei aivan riemusta kiljuen ryhtynyt, mutta ei voi sanoa, ettei hän olisi siinäkään ammatissa viihtynyt. Syksyllä 1897 hän avasi myös kirjakaupan.
Hinnat Alkion kaupassa olivat kohtuulliset, mutta toisaalta tinkimisen varaa ei ollut. Kyläläiset olivat aiemmin tottuneet tinkimään, mutta tottuivat myös Alkion tyyliin. Pitivät tätä luotettavana ja jämptinä, uskalsivat lähettää lapsensakin Alkion kauppaan.
Olutta ei Alkion kaupassa myyty. Alkio itse oli raittiusmies. Tähän vaikutti varsinkin oman Alkion isän kohtalo, tämän velkaantumiseen ja vastoinkäymiseen liika oluenkäyttö oli osasyyllinen. Tupakkaa Alkio kyllä myi jonkin aikaa, mutta vain aikuisille. Pikkupojille ei myyty, edes silloin, kun sanoivat vanhempiensa lähettäneen hakemaan. Kun tästä sitten asiakkaat alkoivat narista, tupakkatuotteet poistuivat kaupan hyllyiltä kokonaan. Samoihin aikoihin Alkio alkoi nuorisoseuraliikkeessä vastustaa tupakankäyttöä tuhlauksena ja muutenkin hylättävänä tapana.
1900-luvulle tultaessa osuustoiminta nousi jaloilleen Laihialla. Alkio näyttää arvostaneen osuustoiminnassa erityisesti sen maaseudulle avaamia tulevaisuudennäkymiä. Hän näki liikkeessä yhden keinon taistella kansan olemassaolon puolesta sortoa vastaan.
Alkio lopetti kauppiaan uransa vuonna 1899. Lopettaminen oli välkkynyt mielessä ennen sitä jo pitkään. Kun helmikuun manifesti julkaistiin, se järkytti Alkiota. Samalla alkoi tuntua, että olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin kauppiaana toimiminen. Olihan hän kauppiaana toimiessaankin ollut paljon muutakin kuin kauppias, silloinkin hän oli ollut nimenomaan kirjailija.
Alkio kirjoitteli ensimmäisiä harjoitelmiaan 1880-luvun alkuvuosina. Tuolloin suomalaisessa kirjallisuudessa oli menossa murros. Vuosi 1885 merkitsi realismin täydellistä läpimurtoa.
Kun Alkio ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, luonnollisesti suomenkielinen kirjallisuus oli kiinnostavin esikuva. Ja kiinnostavin teos oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.
Historialliset ja luonnontieteelliset kirjat olivat etusijalla. Muuta haluttua lukemistoa olivat Juhani Ahon, Minna Canthin ja Kauppis-Heikin tuotanto. Myöhemmin Alkio myönsi, että juuri tämä 1880-luvun realismi raivasi hänellä tietä uudelle maailmankuvalle ja kansanvaltaiselle ajattelutavalle.
Ensimmäinen painettu Alkion kynäntuote julkaistiin nimimerkillä "Käsi ja kynä" Vaasan Sanomissa 16.2.1878. Kirjoituksessa Alkio tervehti lehteä yhtenä edistyksen lipunkantajana omassa maakunnassa ja kotipitäjässään. Huhtikuun alussa Alkio julkaisi kirjoituksen nimimerkillä "A.F." Tämän kirjoituksen hän aloitti jutustelemalla ilmoista, mutta kiinnitti sitten huomiota uuden sodan uhkaan, Venäjä ja Englanti kun olivat tuolloin napit vastakkain. Kun Vaasan Sanomat lopetettiin 1870, Alkio toimi kirjeenvaihtajana Vaasan Lehdessä vuodesta 1883. Myöhemmin myöhemmin kirjoitti muihinkin lehtiin, varsinkin Vaasalaiseen Kansan Lehteen, ennen kuin perusti oman lehtensä Ilkan.
Kaunokirjallinen pelinavaus oli Alku-albumissa 1883 julkaistu Laskiainen, missä Alkio kuvaa leppoisasti kansantapoja sekä merkkipäiviin liittyviä taikoja ja uskomuksia. Ensimmäinen romaani oli nimeltään Teerelän perhe, joka oli monissa suhteissa raakile, mutta voimakasotteinen ajan kuvaus. Alkio oli kirjoittanut aiemmin romaanikäsikirjoituksen Sisarukset, mitä ei kuitenkaan julkaistu, tosin otteita julkaistiin Santerin pojan Paavo Alkion toimesta Kansan Kuvalehdessä.
WSOY´lle Alkio siirtyi romaanilla Eeva. Aihe oli ajankohtainen, naiskasvatus ja naisen sielunelämän ongelmat. Eeva oli aikansa kohuromaani, polemiikkia syntyi varsinkin Ilmajoen ja Laihian naisten toimesta. Tämä romaani aloitti sen pitkän Santeri Alkion teosten sarjan, minkä WSOY kustansi ja julkaisi.
Tunnetuin Alkion teos on legendaarinen Puukkojunkkarit. Puukkojunkkareissa Alkion tavoitteena oli kuvailla Etelä-Pohjanmaan tapahtumia alkaen 1800-luvun puolivälin puukkojunkkariajasta. Alkio harjottaa aiheen tiimoilta melkoista syväluotausta, hän ottaa huomioon myös järjestetyt rosvoliitot ja sen miten vakiintuneet olot alkavat niiden vaikutuksesta horjua, sekä miten junkkarit kukistuvat heränneiden vastarinnan, kruunun ja katovuosien toimesta.
Alkio kävi paikan päällä tutustumassa Kauhavaan, Härmään ja Isoonkyröön tehden tarkkaa ja uutteraa tutkimustyötä. Henkilöistä Alkion suurin mielenkiinto kohdistui kahteen Anttiin, Isoontaloon ja Rannanärveen, varsinkin romaanin henkilössä Karin Vennussa on tunnistettavissa näiden piirteitä. Myös Sippolan Janne on tunnistettavana henkilönä suuressa roolissa romaanin Esa Karhuna. Junkkarien joukko lienee ollut Alkiolle vastenmielinen, mutta työn kuluessa värikkäät tyypit näyttävät tempaisseet kirjoittajan mukaansa.
Puukkojunkkareiden kirjallinen merkitys on monellakin tavalla suuri. Se nähdään yleisesti perusteoksena, jonka pohjalta mm. korkeatasoisempi eteläpohjalainen maakuntakirjallisuus suurelta osin sai alkunsa. Taiteelliseltakin tasoltaan teos on erittäin arvostettu. Esim. Ilmari Havu vielä lähes kolmekymmentä vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen toteaa Puukkojunkkareiden olevan yhden kirjallisuutemme parhaista romaaneista, erityisesti sen rajuuden ja hillittömyyden ansiosta. Tosin ilmestymisaikanaan ei välttämättä näyttänyt selvältä, että kirjasta suuri klassikko tulisi, esim. merkittävät julkaisut Uusi Suometar ja Päivälehti eivät kiinnittäneet teokseen huomiota, edellinen sentään ilmoitti viidennen ja kuudennen vihon ilmestyneen. Sinänsä jo aikalaiskritiikkikin suhtautui varsin suopeasti. Sen verran Alkio itse kuitenkin pettyi vastaanottoon, että menetti joksikin aikaa intonsa kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Alanen näkeekin Puukkojunkkareiden kokeneen - pienessä mittakaavassa - samankaltaisen kohtalon kuin Kiven Seitsemän veljestä.
Romaaniensa perusteella Alkion voi nähdä kypsytelleensä eräänlaista poliittista ohjelmaa, selvästi tämä näkyy jo jouluksi 1896 ilmestyneessä Murtavia voimia -teoksessa. Talonpoikia on puolustettava ylimielisiä herroja ja kiskureita vastaan. Nälkävuosien aiheuttama murros elinkeinoelämässä, elämänmenoon tämän ohella vaikuttaneet uskonnolliset liikkeet ja uudenaikaisen valistuksen vähittäinen tulo antavat raittiusmies Alkiolle mahdollsiuuksia historialliseen teoretisointiin. Kaunokirjallisena merkkiteoksena tämä ei Puukkojunkkarien tasolle päässyt, mutta teoksen sivistyshistoriallinen arvoa on pidetty huomattavana.
Alkio näki, että näytelmien kautta oli mahdollista koota kuulijoita. Kun hän 1890-luvun jälkipuolella tunsi yhä suurempaa julistamisen tarvetta, näytelmäkirjallisuus alkoi kiinnostaa. Alkio näki seuranäytelmissä erinomaisen tärkeän kasvatuskeinon. Ja olihan hän itsekin näytellyt nuorempana. Syteen tai saveen jäi kuitenkin Alkion ainoaksi painetuksi näytelmäkäsikirjoitukseksi.
Alkion kirjallinen tuotanto ja koko elämäntyö pohjautui määrätietoisen aatteelliselle pohjalle. Alkion perusluonteeseen kuului korostetusti rehellisyys. Ja kuten suurelle esikuvalleen Martti Lutherille, myös Alkiolle oli tärkeää, että ihminen oli ennen muuta itseään kohtaan rehellinen. Jos tunsi epäilystä, sekin oli tunnustettava. Alkio oli uskonkysymyksissä koko ikänsä nimenomaan etsijä.
Alkio halusi pitää valtiota ja kirkkoa erillään. Tästä syystä jotkut uskovat syyttivät häntä jumalankielteisyydestä. Esim. 1920-luvulla Alkio sai kimppuunsa kirkon ja uskonnon diktatorisen esitaistelijan Antti J. Pietilän. Kiista syntyi pappien politikoimisesta, mitä Alkio puolsi. Alkion mukaan papin paimenentehtävä ei voi supistua vain huoneessa oleviin lampaisiin, hänen on etsittävä kadonneita. Ja eduskuntatyö tarjosi siihen Alkion mielestä mitä suurimmat mahdollisuudet. Pietilä näki, että rakkaus oli Alkiolle kristinuskon a ja o, mutta Pietilän itsensä mukaan se on vain seurausilmiö. Miehet kävivät kärjekästäkin keskustelua pääasiallisesti Ilkan palstoilla.
Ennen pitkää kumpikin vakaumuksen mies löysi toisensa. Alkio arvosteli kunnioittavaan sävyyn Pietilän pääteosta Kristillinen siveysoppi, mistä sai tekijältä kiitokset ja myöhemmin kutsun kahville Pietilän luokse. Alkion sairastuttua 1928 alussa Pietilältä tuli osaaottava kirje, minkä mukaan Pietilä kunnioitti Alkiota kansan kasvattajana ja vilpittömänä aatteen miehenä, sekä rehellisenä poliitikkona, jonka työn jäljet näkyvät laajalti.
Uno Cygnaeuksen aatteet olivat alkaneet levitä, ja niistä innostui myös nuori Santeri Alkio. Hän näki kansakoululaitoksessa rajapyykin entisyyden ja tulevaisuuden suomenkielisten sivistysmuotojen välillä. Alkion olikin vaikea käsittää sitä vastustusta, mitä hän koki maaseudun sivistyksen siihenastisen päävaalijan papiston taholta. Alanen näkee kyseessä olleen jonkinlainen valtataistelu, kirkko ei liene halunnut päästää opetuksen ohjia käsistään.
Eräs Alkion tärkeimmistä saavutuksista oli Suomen nuorisoseuratyön nostaminen jalkeille. Hän ryhtyi vuonna 1897 Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran pitkäaikaiseksi esimieheksi. Alkon peruslähtökohtana nuorison kasvattamisessa oli itsekasvatus. Kaiken uudistuksen täytyi lähteä yksilöstä itsestään. Yhteiskunnan uudistuksessa oman teon tuli olla osoittamassa tietä, minne on pyrittävä. Nuorisolle ei ollut eduksi kasdvaa vain käskyn varassa.
Tahdonvoimaa oli kasvatettava. Nuorison oli opittava ymmärtämään pahojen tapojen johtuvan vain tottumuksesta. itsekasvatus oli siis luonteen kasvattamista.
Säätyrajoituksen poistaminen kuului alusta lähtien kaikkein keskeisimpänä nuorisoseuraliikkeen yhteiskunnalliseen ohjelmaan. Alko näki sen raja-aitana, joka jakoi sivistyneet ja kansan syvät rivit jyrkästi eri leireihin yksinomaan kouluopintojen perusteella, ja joka oli kaadettava. Sivistyskäsite oli muodostettava sellaiseksi, että tieto ja inhimilliset hyveet tulivat oikeaan keskinäiseen suhteeseen.
Tärkeimpiä Alkon periaatteita oli henkilökohtaisen aktiivisuuden herättäminen muodossa tai toisessa. Jokainen oli saatava tuntemaan itsensä jäseneksi, jolla oli jotain merkitystä. Kun seuroilla oli taipumus kasvaa suuriksi, usein vain pieni osa jäsenistöä oli aktiivisesti mukana, Alkion mukaan oli työskenneltävä useampien saamiseksi mukaan toimintaan. Niinpä Alkio korosti, että ohjelmaan oli otettava esityksiä, joiden suorittamiseen mahdollisimman monet saattoivat osallistua.
Näytelmäharrastuksella oli Alkion mielestä suuri kasvattava merkitys. Hän piti valitettavana, että seuranäytelmät olivat usein vain rahankeräystä, ja varoitti siitä nuorisoseuralaisia. Näyttelijöiden tuli katsoa, miten osansa esittävät. Puhetaidolle Alkio antoi erittäin suuren merkityksen.
Alkio kiinnitti huomiota myös maalaisnuorison taloudelliseen kasvatukseen ja puhui siitä sekä nuorisoseuratilaisuuksissa että Pyrkijän palstoilla. Maalaisnuorison oli pysyttävä kiinni vanhassa talonpoikaisessa ammatissaan. Pyrkijässä Alkio kirjoittaa vuonna 1897 mm. että talollisten poikien tulee itsekasvatuksen ja käytettävinä olevien keinojen avulla hankkia itselleen yleistä sivistystä, ammattisivistystä, työn halua ja maahenkeä. Jo tässä Alkio siis käyttää sanaa maahenki, jota hän vuosien mittaan käytti yhä enemmän, varsinkin sen jälkeen, kun oli muodostanut oman poliittisen ryhmänsä.
Alkion kokoavan persoonan vaikutuksesta Etelä-Pohjanmaan nuorison hanke julkaista lehteä realisoitui vuoden 1889 alussa, jolloin alkoi ilmestyä 16-sivuinen Pyrkijä, alaotsikoltaan Nuorison rientojen kannattaja. Alkio otti pian lehden toimittamisen huolekseen.
27.8.1898 Alkio ensimmäisen kerran toivoi omaa sanomalehteä, jossa olisi myös politiikkaa. Pyrkijän Alkio oli pitänyt puolueettomana kiivaissakin puoluetaisteluissa. Lehdestä löytyi kyllä muuten aatteellisuutta.
Vuonna 1917 päättyi Alkion 28 vuoden jakso Pyrkijässä. Alkiosta tuntui kuin samalla loppuisi tärkeä ajanjakso elämästään. Ja näin luultavasti olikin. Siihen mennessä Alkio oli suuressa määrin omistanut elämäntyönsä Suomen nuorisolle, ja Pyrkijä oli hänelle rakas siksi, että hän jatkuvasti näki nuorisossa maan tulevaisuuden.
Pyrkijää toimittaessaan Alkio omaksui tärkeimmät periaatteensa ja elämänkäsityksensä sekä antoi lopulta puoluetunnuksetkin sille "kolmannelle suunnalle" mitä hän piti välttämättömänä.
Pyrkijä ei vain riittänyt Alkiolle. Vuonna 1906 hän suunnitteli oman, nimenomaan maalaisväestölle tarkoitetun lehden perustamista. Hän oli tiettävästi jo pidempään miettinyt asiaa. Alkio näki, että Pohjalainen-lehdessä oli ajettu liian yksipuolisesti perustuslaillisuutta ja lehti oli unohtanut maalaiskansan asian.
Suunnitelmat toteutuivat pian. Alkoi ilmestyä uusi lehti, Ilkka.
Ilkan alkaessa ilmestyä Alkio kirjoitti, ettei lehti aio esiintyä värittömänä sovinnon hierojana, vaan aikoo voimansa mukaan taistella oikeina pitämiensä aatteiden puolesta. Ohjelmakohtiin oli jo sisällytetty monet sittemmin Maalaisliiton ohjelmassa esiintyvät asiat. Esim. suomen kielelle vaadittiin täydellisesti hallitsevan pääkielen asema - kuitenkaan ruotsinkielisen kansan etuja ja oikeuksia sortamatta - syvien rivien aseman parantamista, maataloudellisten ja kansallistaloudellisten kysymysten käytännöllistä pohtimista, kunnalliselämän uudistamista...
Toisen näytenumeron pääkirjoitus käsitteli silloin tapahtunutta suurta hallinnollista muutosta, missä siirryttiin yksikamariseen eduskuntaan. Suomen säädyt olivat luopuneet etuoikeudestaan säätää lakia Suomen kansalle. Naiset olivat samalla sysäyksellä kohotetut miesten kanssa tasa-arvoon. Alkion mielestä uuden eduskunnan tehtävänä nimenomaan syvien rivien etujen ajaminen. Hän näki, että riippui kansastamme, tullaanko Suomen vapaamielistä ja kansanvaltaista eduskuntajärjestelmää pitämään muualla varoittavana vaiko noudattamista ansaitsevana esimerkkinä.
Alkiota syytettiin usein sosialistiksi. Ja kyllähän hän lähentyikin sosialismia. Mutta Alkio oli sosiaalireformisti, joka kyllä sosialistien lailla ajoi köyhien asiaa, tavoitteli kirkon ja valtion eroa, sekä kyllähän hän oli kova kritisoimaan kapitalismiakin. Ero oli siinä, että sosialistit pyrkivät tuotantovälineiden sosialisointiin, ja alkuaikoina sosialistit suuntasivat toimintansa pääosin kaupunkeihin. Myöhemmin sosialismia kyllä yritettiin kaupata torppareille ja maatyöläisiinkin.
Kun Alkio alkoi kirjoittaa Ilkassa, sieltä tuli paljon tekstiä sosialidemokraatteja vastaan. Esim. suurlakon jälkeen hän asettui selvästi yksityisomistuksen puolelle. Maatalouden piirissä oli kuitenkin mentävä yhteistoimintaan, osuustoiminta-aatteen mukaisesti. Tämän luonteista yksityisyritteliäisyyttä Alkio halusi soveltaa myös muuhun elinkeinoelämään, mm. kaupallinen puoli oli asetettava liiketaloudelliselle perustalle.
Nuorisoseuraliikkeen johdossa ollessaan Alkio näytti eräässä vaiheessa olevan luisumassa eräänlaiseen "wrightiläis-tolstoilais-kansalliseen" sosialismiin. Kuten useat sosialistijohtajat, myös Alkio oli vuosisadan vaihteessa jonkin aikaa altis Leo Tolstoin, suuren Suomen ystävän, vaikutteille.
Alkio oli pohjalaisen jyrkkä, hänestä tuli kuin itsestään radikaali yhteiskunnan uudistaja, missä ominaisuudessa hän oli ainakin aika ajoin hyvin lähellä sosialisteja. Myöhemmin hän tosin kielsi missään vaiheessa hyväksyneensä tämän puolueen luokkataisteluhenkeä. Myöskään sosialistien agitatorinen esiintyminen ei tuntunut vetoavan Alkioon.
Alanen nimittää Alkiota tämän suhteissa sosialisteihin "sympasitööriksi", jonka tuotannon ja mielipiteetkin silloiset sosialistijohtajamme näyttävät tunteneen. Alkiota pyydettiin jopa Työmies-lehden avustajaksi, mihin tämä lupautuikin. Ja vuonna 1901 Alkiota pyydettiin esitelmöimään nuorisoseuroista Suomen Työväenpuolueen kokoukseen Viipuriin. Tämä esitelmä sittemmin jäädytti Alkion vetämien nuorisoseurojen ja työväenliikkeen välejä, Alkio kun esitelmässään tähdensi, ettei nuorisoseuraliike voinut osallsitua puolue-elämään. Työväenliikkeessä tehtiin johtopäätös, että nuorisoseuroista on työväenliikkeelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä, työväenliikkeen olisi siis itse perustettava omat nuorisoseuransa.
Kauan ei kestänyt, ennen kuin myös Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaiset ryhtyivät sotajalalle, kun Alkio yhä selvemmin oli osoittautunut irtautuvansa puolueesta liittyäkseen Suomen Maalaisväestön Liittoon. Kun nuorsuomalaiset eivät pystyneet valtaamaan Ilkkaa, he kävivät Vaasa-lehden kautta hyökkäykseen.
Ilkan asema alkoi vakiintua 1910-luvulla. Ilmoituskannan nousu oli merkittävä, olipa Ilkassa 17.3.1910 jo ensimmäinen väri-ilmoituskin. Maahenkisten piirissä tyytyväisyys Ilkkaan kasvoi.
Alkio toimi Ilkan aikoinaan myös kansanedustajana. Tämä toi mahdollisuuksia seurata asioita ja sitä kautta toimittaa uutisia Ilkkaan. Myös ulkomaanuutisia. Ensimmäisen maailmansodan aikana tosin oli rajoituksia sotasensuurin seuratessa valppaasti lehtien kirjoittelua. Maailmansodan päätyttyä ja Suomen itsenäistyttyä uutisten saanti helpottui. Suomi sai oman diplomaattikunnan ja Alkio alkoi pitää yhteyttä näihin. Ilkasta tuli pian ulkoministeriötä valvova elin, ja ministeriö antoi puolestaan paitsi tietoja myös luottamustehtävän Alkiolle: jäsenyyden komiteassa, joka valitsi uusia diplomaattitarjokkaita. Alkio oli yhteistyössä varsinkin Rudolf Holstin ja Hjalmar Procopén kanssa.
Alkio oli Ilkassa esimiehenä sekä ihailtu että pelätty. Hän saattoi joskus ärtyneenä lausahtaa mm. ettei Ilkassa niin paljon työtä ollut, etteikö sitä olisi pienemmällä tekijämäärällä saatu tehdyksi. Toisaalta, tällaista tekstiä Alkio jälkeenpäin aina katui ja pyyteli anteeksi.
Alaiset olivat hyviä ja uskollisia tekijöitä. Nämä kyllä purnasivat toisinaan, mutta ihailivat suuresti esimiestään. Alkio saattoi antaa anteeksi erehdykset, mutta toisaalta vaati - sekä itseltään että muilta - täyttä antautumista työlle, kun oli kysymyksessä niin ankara taistelu olemassaolosta kuin Ilkassakin oli.
Alkio osasi kannustaa alaisiaan. Tämähän oli tuttua jo nuorisoseurojen ajoilta. Lisäksi asiakkaille, varsinkin tutuille "maanäijille" oli aina aikaa. Alkio saattoi nopeasti kirjoittaa puuttuvat rivit ja sen jälkeen istahtaa jutustelemaan kuin ei olisi koskaan kiire ollutkaan.
Alkio halusi jakaa eri tahoilta hankkimiaan tietoja, oppia ja kokemuksia puolueensa muillekin lehdille. On ilmeistä, että Alkio näki mielellään nuorempia aateveljiä ympärillään. Tosin hän ei liene asemansakaan takia ollut aktiivisesti mukana Maalaisliiton Sanomalehtimiesyhdistyksen perustamisessa 1919, mutta jo seuraavana vuonna Alkio valittiin yksimielisesti yhdistyksen puheenjohtajaksi - tosin vain vuodeksi, ilmeisesti ajanpuutteen takia Alkio ei katsonut pystyvänsä hoitamaan tointa kunnollisesti. Mutta hänen ansionsa yhdistyksessä katsottiin niin suuriksi, että vuonna 1922 hänet valittiin sen kunniapuheenjohtajaksi.
Nuorsuomalaiset kiinnittivät Santeri Alkioon huomiota jo varhaisessa vaiheessa, ja nuorta Alkiota alettiin käyttää varsin tärkeissä tehtävissä. Saipa kutsun vuoden 1894 syksyllä saapua muutaman muun tunnetun kansalaisen ohella tarkastamaan puolueen toimintaohjelmaluonnosta. Alkio itse piti kyllä asiaa tärkeänä, mutta ei katsonut sopivaksi lähteä mukaan tekemään puoluepolitiikkaa. Hän kirjoitti kyllä kommentteja luonnoksesta. Suurin arvostelun kohde oli nuorsuomalaisten suhtautuminen kielikysymykseen, missä Alkio moitti nuorsuomalaisten kannanottoja värittömiksi. Myöhemmin juuri tämä kielikysymys sai Alkion loitontumaan puolueesta. Nuorsuomalaisten suhtautuminen ruotsinkielisiin näet kävi sitä "hillitymmäksi" mitä tiukemmin Venäjän painostus tuntui ja mitä kiinteämmin perustuslaillisuus solmiutui näiden puolueiden yhdyssiteeksi.
1800- ja 1900-lukujen taitteessa Suomea kohtaan kohdistui yhä ankarampia sortotoimenpiteitä. Alkio oli sovinnonhieroja ja piti kansan yhtenäisyyttä kaikkein tärkeimpänä taustavoimana. Väkivaltaa hän ei hyväksynyt missään muodossa.
Nuori juristi, lakitieteen kandidaatti K.J. Ståhlberg käsitteli 1895 ilmestyneessä kirjasessaan Äänioikeusliikkeitä äänioikeusasiaa. Kirjasessa vaadittiin porvari- ja talonpoikaissäädyssä yhtäläistä äänioikeutta tuloihin ja varallisuuteen nähden. Tämä kirjanen näyttää sytyttäneen Alkion, koskapa tämä asettui oitis Ståhlbergin kannalle ja selvitteli äänioikeusasiaa sekä Päivälehdessä että Pohjalaisessa. Alkion mielestä uudistusvaatimusta tukivat yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja kehityksen näköalat sekä yhteistunnon luomisen tarve. Hän peräänkuulutti äänioikeutta myös porvarissäädyn liikemiehille ja teollisuudenharjoittajille, joilta se vielä puuttui, hän häet katsoi oikeuden kuuluvan näille jo vanhojen varallisuuskriteerienkin mukaan. Sen sijaan se, että pikkutilallisilla ja tilattomilla tuli talonpoikaissäädyssä olla äänioikeus, perustui kansanvaltaiseen edustusvaatimukseen. Ja itse vaalijärjestelmän tuli olla yleinen ja välitön, missä jokaisella oli yksi ääni.
Säätyvaltiopäivistä siirryttiin 1900-luvun alussa eduskuntaan. Alkio kutsuttiin eduskunnan uudistuskomiteaan, joka työskenteli vuodenvaihteessa 1905-1906 professori Robert Hermanssonin johdolla. Päädyttiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarisen eduskunnan kannalle. Eniten huomiota sai osakseen ehdotus, että naisetkin luettaisiin äänioikeutetuiksi.
Monilta osin eduskunnasta tuli juuri sellainen kuin Alkio oli toivonut, esim. yksikamarisuus oli juuri Alkion ehdotus. Hän myös hahmotteli edustajien määräksi 180-200. Vaalit olisi pidettävä joka kolmas vuosi (kuten 1960-luvulle saakka olikin käytäntö). Sinänsä ei ole tarkkaan selvillä, kuinka paljon hyväksytyistä ehdotuksista oli juuri Alkiolta peräisin, saattaa olla, että hän toi julkisuuteen useamman samanmielisen ehdotuksia.
Toteutumattakin jäi muutama yksityiskohta. Alkio ehdotti myös, että elimen nimi olisi kansalliskokous ja että vaalit olisi toimitettava enemmistövaaleina yhden miehen vaalipiireissä.
Alkio sai kannatusta sekä vasemmalta että oikealta. Erityisen merkittävää oli, että arvossa pidetty Pehr Evind Svinhufvud oli Alkion linjoilla.
Miksi Alkio oli kannattanut yhden valittavan kansanedustajan kokoisia vaalipiirejä? Suuret vaalipiirit ja belgialaisen d´Hondtin äänestysmenetelmä suosivat suuria puolueita. Ja juuri puoluevaltaa Alkio oli erityisesti pelännyt eduskuntauudistusta ajettaessa. Ja, itse asiassa, tästä syystä hän myöskin suhtautui varsin nihkeästi pyrkimyksiin perustaa erityinen maalaispuolue. Nihkeyttä lisäsi myös se, että koko kansan asia, ei pelkästään maaseudun väen, oli Alkion sydämellä, varsinkin noina levottomina vuosina. Eikä Suomessa teollistuminenkaan ollut päässyt vielä niin pitkälle, että Suomen silloinen pääelinkeino maatalous olisi ollut mitenkään uhattuna. Oli kuitenkin havaittavissa, että sekä taloudellinen että henkinen kehitys oli yhä ripeämpää kaupungeissa kuin maaseudulla.
Suomessakin oli uuden maalaispuilueen ennen pitkää selvitettävä suhteensa taloudelliseen liberalismiin, valtiolliseen konservatismiin ja nopeasti voimistuvaan sosialismiin. Suomessa Maalaisliitto oli osa maailmanlaajuista liikettä, joka pyrki parantamaan maaseudun vähäosaisten elinehtoja ilman luokkataistelua ja vallankumousta.
Suomalainen puolue ei hyväksynyt vireillä olevan maalaispuolueen itsenäistä poliittista toimintaa, eikä sitä hyväksynyt Nuorsuomalainenkaan puolue. Kumpikin pelkäsi, että uudesta maalaispuolueesta tulisi vastapuolueen alaosasto. Jossain vaiheessa alkoikin jo näyttää siltä, että koko asia olisi rauennut, varsinkin kun Alkiollakaan ei ollut halua puhtaan luokkapuolueen perustamiseen. Mutta sitten maaseudun kenttäväki puuttui asiaan.
Uusi maalaispuolue syntyi spontaanisti, vieläpä kahdella taholla. Elokuussa 1906 Kalevassa ilmoitettiin, että Oulunjoen maalaisseura oli ryhtynyt toimenpiteisiin koko maata käsittävän edistyspuolueen perustamiseksi. Perustamisen piti tapahtua Oulussa 18.9. maanviljelijöiden kokuksessa. Ajatuksesta oltiin kahta mieltä, ajateltiin myös, että olosuhteiden pakosta se joka tapauksessa syntyy piankin, ilman että sitä tarvitsee erikseen alkaa perustaa. Mutta valmisteluja tehtiin, ja kokouksessa esitettiin perustavan kokouksen pitämistä Seinäjoella 26.-27.10.1906. Tuolloin sitten perustettiin Suomen Maalaisväestön Liitto.
19.9.1906 oli sitten toinen samankaltainen kokous. Kokoonnuttiin Vaasassa Ilkan toimitalossa noin 30-miehisenä joukkona ja päätettiin perustaa Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto. Mukana oli myös Santeri Alkio. Puolueen ohjelmaa oli määrä käsitellä Kauhavalla 22.-23.10.1906.
Kahdella maalaisliitolla oli paljon samaa, mutta myös eroja. Yleistäen voi sanoa, että oululaisten liitto edusti jyrkempää agraarilinjaa kuin eteläpohjalaiset, joka kiinnitti enemmän huomiota yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin. Ristiriidoista huolimatta Alkio piti maalaisliittojen perustamista "ensimmäisenä valtiotekona, mihin talonppojat sitten nuijasodan olivat ryhtyneet".
Kun molempien maalaispuolueitten ohjelmat olivat niin lähellä toisiaan, oli niiden yhtyminen piankin odotettavissa. Sitä helpotti se, että molempien johtajilla (Alkio ja Kyösti kallio), jotka jo varhain ystävystyivät, oli varsin samansuuntaiset mielipiteet.
Elokuun alussa vuonna 1907 Alkio viestitti maakuntaan tiedon, että oli eronnut nuorsuomalaisista. 29.12. Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto piti Alavudella kokouksen, ja kokouksessa päätettiin yksimielisesti liittyä Suomen Maalaisväestön Liittoon.
Yhdistynyt puolue kasvatti nopeasti kannatustaan. Vuoden 1909 eduskuntavaaleissa se sai merkittävän vaalivoiton ja eduskuntaan 14 edustajaa. Ryhmään tuli yhdeksän uutta kansanedustajaa, joiden opastamisessa Alanen mainitsee vanhoilla edustajilla olleen täysi työ.
Maalaisliitto ei pyrkinyt laajentumaan kanta-alueensa ulkopuolelle, eikä se myöskään harrastanut vaaliliittoja. Se kuitenkin nosti tasaisesti kannatustaan, mikä Alasen mukaan todistaa Alkion viitoittaman tien olleen oikea.
Vuonna 1914 puhkesi ensimmäinen maailmansota, mihin Venäjäkin joutui vedetyksi mukaan. Maan sisäisetkin levottomuudet yltyivät. Tsaari Nikolai II, joka oli myös Suomen suuriruhtinas, ja koko hänen järjestelmänsä kukistuivat. Tämä tarkoitti välittömiä uudelleenjärjestelyjä Suomessa. Tärkein kysymys oli kenelle kuuluu ylin valtiovalta.
31.7.1917 eduskunta hajotettiin ja määrättiin uudet vaalit. Tärkeä kysymys vaaleissa oli Suomen itsemääräämisoikeus. Heinäkuussa Venäjän uudet vallanpitäjät Aleksandr Kerenskin johdolla olivat tarjonneet Suomelle uudenlaista itsehallintoa, ja Maalaisliitto katsoi, että vaaleissa Suomen kansan oli annettava tähän vastaus. Ja ilmoitti, että maalaisliittolaiset tahtovat Suomen irti Venäjästä.
Vaalijulistukseen liitettiin myös Maalaisliiton pulueohjelman tärkeimmät kohdat, kuten esim. että Suomi on muodostettava tasavallaksi, missä korkein lainsäädäntö- ja valtiovalta tulee olla eduskunnalla, ja että korkeinta hallintovaltaa käyttämään on asetettava määrävuosiksi kansanäänestyksellä valittava presidentti.
Kuriositeettina mainittakoon, että noihin aikoihin, vaalivalistuksen yhteydessä, Alkio nimeää ensimmäisen kerran silloisen Maalaisliiton poliittiselta luonteeltaan keskustapuolueeksi. Tämä mainiinta löytyy Ilkasta 27.9.1917. Alanen toteaa Santeri Alkion oikeastaan keksineen puolueemme Maalaisliiton jälkeisen nimen.
Itsenäisyyskysymyksessä Maalaisliitolla tuli noissa vaaleissa olemaan puolueista selvin kanta. Vaatimuksena oli kerta kaikkiaan itsenäisen Suomen tasavallan muodostaminen. Porvarit olivat puolueina sillä kannalla, että Suomi on edelleen yhdistettynä Venäjän kanssa, vaikka sillä tulisi olemaan oma valtiosääntönsä ja hallituksensa. Sosialistit eivät myöskään halunneet erottaa sotilaslainsäädäntöä ja ulkopolitiikkaa Venäjän yhteydestä.
Maalaisliitto oli vaalien suurin voittaja. Äänimäärä nousi 71.131´stä 122.291´een ja kansanedustajien määrä oli vaalien jälkeen jo 26. Porvareiden kansanedustajista 25 oli Suomen itsenäisyyden kannalla, joten vaalien jälkeen täyttä itsenäisyyttä oli vaatimassa 51 edustajaa.
Tapahtumat etenivät niin Suomessa kuin muualla Venäjällä. Suomi oli vähintään teoriassa itsenäinen 15.11.1917. Keisari-suuriruhtinaan valta oli siirretty kokonaisuudessaan eduskunnalle. Ja sitä se ryhtyi välittömästi käyttämään.
Varsinaista itsenäisyysjulistusta epäröitiin esittää. Alkio, J.P. Kokko, Gustaf Arokallio ja A.O. Vuorimaa toivat esille käsityksensä, että Suomen oli heti julistauduttava itsenäiseksi. Alkio sanoi suoraan, että jos hallitusmuodon hyväksymistä odotettaisiin, suomalaiset saisivat saksalaisen prinssin hallitsijakseen.
Itsenäisyysjulistus otettiin käsittelyyn 4.12. Kaksi päivää myöhemmin lopullinen itsenäisyysjulistus esiteltiin eduskunnalle. Sen olivat ryhmiensä puolesta allekirjoittaneet viisi porvarillista edustajaa, Santeri Alkio ensimmäisenä. Sosialistien vastaehdotus hävisi äänestyksessä äänin 88-100.
Kun vielä muilta valtioilta alkoi tulla tunnustusta uuden valtion itsenäisyydelle, itsenäistymisprosessi oli saatu päätökseen. Mutta sitten tulivat seuraavat murheet.
Suomessa sisäiset erimielisyydet kärjistyivät nopeasti. Lopulta leimahti avoin aseellinen konflikti, mikä vain jatkoi laajenemistaan. Saksalaisiakin joukkoja alkoi lappaa kiihtyvällä tahdilla Suomeen. Alkio oli syvästi järkyttynyt.
Alkio jäi sisällissodan jalkoihin, jumiin Helsinkiin, missä hän piileskeli sodan ajan maan alla tekeytyen parhaansa mukaan tuntemattomaksi. Hän mm. ajoi partansa, käytti mustia silmälaseja ja lippalakkia. Toinen Helsinkiin jumiin jäänyt piileskelijä Kyösti Kallio sitä vastoin kasvatti tuuheat viikset ja parran, joista hän ei sittemmin enää luopunut.
Alkio näki sekä vasemmiston että oikeiston tavoitteet vaarallisina. Jos punaiset voittaisivat, tulisi valtioliitto Venäjän kanssa. Hän myös pelkäsi, että punaiset haluaisivat ampua hänet tavattaessa - tosin Alanen näkee tämän pelon turhana, hänen mielestään olisivat korkeintaan pidättäneet hetkeksi. Ja jos taas oikeisto voittaisi, tulisi saksalainen kuningasvalta ja Suomi alistettaisiin Saksan vasallivaltioksi.
Mutta kaikki toivo ei ollut mennyt Alkioltakaan. Hän luotti Maalaisliittoon. Alkio kirjoitti päiväkirjaansa, että maalaisliittolaiset halusivat käydä kehitystaisteluun terveen kansanvallan puolesta.
Aikanaan tämäkin sota päättyi. Alkio oli suunnattoman pettynyt sosialisteihin. Hän oli yrittänyt ymmärtää vasemmistoa ja tehnyt kaikki mahdolliset myönnytykset, jotta nämä pysyisivät raameissa. Suomessa oli jo ennen kapinaa tullut voimaan yleinen ja yhtenäinen äänioikeus ja lailla säädetty kahdeksan tunnin teollisuustyöpäivä. Alkio näki, että siinä olivat kaikki vallan välineet siirtyneet työläisluokalle - mitä muuta nämä olisivat vallankumouksellakaan saavuttaneet?
Tärkeimpänä Alkio näki koko ajan - myös sisällissodan ollessa käynnissä - että rauhan palauduttua oli ryhdyttävä toimiin kansan eheyttämiseksi. Ja se taas tarkoitti sitä, että oli poistettava ne syyt, mitkä olivat luokkavihaa kiihottaneet.
Alkio ei juurikaan halunnut hakeutua virkoihin. Presidenttiehdokkaaksi moni häntä toivoi, mutta Alkio ei siihen leikkiin lähtenyt kertaakaan. Ministerinä hän toimi kahdessa hallituksessa yhteensä yhdentoista kuukauden ajan, käytännössä lähinnä kieltolain toteuttamisen vuoksi.
Vuonna 1922 Alkio jättäytyi eduskunnasta. Maalaisliiton ryhmä tunsi menettävänsä isähahmonsa mukana paljon, kun tämä väsyneenä halusi jättää paikkansa nuoremmilleen.
Aulis J. Alasen kokoama yli 700-sivuinen elämäkerta Santeri Alkio sisältää jokseenkin kaiken, mitä elämäkerralta oikeastaan voi edellyttää. Päähenkilöstä piirretään elävä ja värikäs kuva, ja kirjoittaja on selvittänyt tarkasti Alkion toiminnan merkityksen sen koko laajuudessa. Kirjasta käy ilmi paljon merkittäviäkin asioita, mitä nykyihminen ei useinkaan tunne, koskien Alkion vaikutusta nykysuomalaiseenkin elämänmenoon. Esim. Suomen lippua valittaessa Alkio esitti oman painavan mielipiteensä, vääntöä hallitusmuodosta käytiin yllättävänkin pitkään - Saksassakin ehdittiin jo ihmetellä, haluavatko suomalaiset oikeasti saksalaisen prinssin, vaikka Saksan tappio oli jo pitkään ollut näkyvissä - ja olihan näitä, työsarkaa riitti. Kirja on harvinainen runsaudensarvi, joka osaa yllättää lukijansa monella tavalla.