Kuukauden Vaihtoehto II

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto II

Kuukauden Vaihtoehto II
Herman Lindqvist: Ensimmäinen Bernadotte
Alkuteos Jean Bernadotte: Mannen vi valde 2009
Suomentanut Päivi Kivelä
WSOY 2011
418 sivua


Ruotsin nykyinen kuningassuku on pitänyt länsinaapurimme valtaistuinta hallussaan kahdensadan vuoden ajan. Suvun kantaisä, ranskalainen Jean Bernadotte, kuninkaana Kaarle XIV Juhana, kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi 11.5.1818. (tosin valta vaihtui edeltäjän poismenon myötä jo 5.2.). Miten tähän päädyttiin, ja millainen monarkki oli kyseessä, siitä yksi länsinaapurimme johtavista historioitsijoista, tunnettu Suomen ystävä Herman Lindqvist, on tehnyt selkoa julkaisemalla teoksen Ensimmäinen Bernadotte.

   Jean Bernadotte syntyi 26.1.1763 Jean Henri Bernadotten ja Jeanne de Saint-Jeanin viidentenä lapsena pienessä Paun kaupungissa. Kertomuksen mukaan syntymä oli dramaattinen. Kaupungissa oli menossa laskiainen, paastoa edeltävä karnevaaliaika, ja muutama naamioitunut juhlija kävi moikkaamassa Bernadotteja - naamioituneet miehet ryntäsivät huutaen ja soihdut käsissään Bernadotten perheen ovesta, ja raskaana ollut Jeanne säikähti niin että lapsi syntyi etuajassa.
   Kaksi perheen lapsista oli aiemmin kuollut vauvaiässä, joten vanhemmat olivat epätoivoisia, eivätkä uskoneet lapsen jäävän eloon. Sairaalloisen lapsuuden tämä kyllä elikin, ja vielä aikuisenakin sairasti usein yskien ajoittain verta, mutta tervehtyi sittemmin. Sekä eli vanhemmaksi kuin isänsä, äitinsä ja kaikki sisaruksensa, 81-vuotiaaksi.

   Erikoista kyllä, lähes jokainen Bernadotte-suvun poika kastettiin Jeaniksi ja tytär Jeanneksi. Se Jean, josta tuli Ruotsin kuningas, oli samanniminen kuin isänsä, setänsä ja kahdeksan vuotta vanhempi veljensä. Myös hänen isänisänsä ja tämän isän nimi oli ollut Jean.
   Isä otti nimen Henri erottuakseen veljestään, ja jotta viranomaiset eivät sekoittaisi hänen poikiaan, vanhempi sai nimen Jean Évangéliste suojeluspyhimyksensä evankelista Johanneksen mukaan, nuorempi taas nimen Jean Baptiste Johannes Kastajan mukaan. Hänet kuitenkin kastettiin vain Jeaniksi ja hän käytti aina pelkästään nimeä Jean Bernadotte.

   Äidillä oli suuria toiveita ja suunnitelmia poikiensa suhteen. Jeanista piti tulla herrasmies, asianajaja tai ainakin hallintovirkamies, kaupungin johtavaa eliittiä. Eikä missään tapauksessa sotilas, nämä olivat siihen aikaan hyvin alhaalla yhteiskunnan arvoasteikossa. Sotilaita pidettiin roskaväkenä, karkeina ja moukkamaisina. Ja kyllä, olivathan monet heistä karanneita rikollisia.
   Pikkupoikana Jean itse rakasti vaarallisia ja jännittäviä leikkejä. Äidin varoituksista huolimatta - tai sitten juuri niiden vuoksi  - hän alkoi haaveilla sotilaselämästä, jonka hän uskoi olevan täynnä loistoa ja seikkailuja.
   Jean oli kuopus, jota vanhemmat ja isoveli aina komentelivat. Mahdollisesti tämän vuoksi hänessä kehittyi voimakas huomion ja itsekorostuksen tarve, joka ilmeni jyrkkyytenä ja joskus aggressiivisuutena. Heikon itsetuntonsa vuoksi Jeanista tuli yliherkkä kaikelle, minkä hän tulkitsi kunnioituksen puutteeksi tai henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Riippumatta siitä, kuinka korkeaan asemaan hän kohosi, yliherkkä hän oli loppuun asti.

   Viisitoistavuotiaana Jean sijoitettiin vasten tämän tahtoa kirjurinapulaiseksi perheystävän, Jean Pierre de Batsallen palvelukseen. Asianajaja de Batsalle toimi syyttäjänä Navarran parlamentissa. Vanhempien mielestä tämä oli nuorelle Jeanille ensimmäinen askel loistavalla uralla. Jean itse piti sitä pikemminkin ensimmäisenä askeleena pimeään tunneliin, jonka päässä ei valoa pilkottanut.
   Jean kaipasi maailmalle. Niin usein kuin pystyi, hän lähti postimestarin luokse kuullakseen uutisia muualta sekä kuljettaakseen ratsain ylimääräisiä postilähetyksiä ja haaveillakseen siinä ratsastaessaan pääsevänsä jonnekin pois, kauas pois.
   Iltaisin Jean tapasi samanmielisiä poikia, joiden kanssa kävi krouveissa ja juomingeissa, harrasti kenopäistä jäynäntekoa sekä sotkeutui erinäisiin romansseihin. Paun pikkukaupungissa juoruiltiin nuoresta Bernadottesta, moni epäili, ettei nuorukaisella olisi minkään sortin tulevaisuutta asianajajana ja kunnon porvarina.
   Jeanin elämäntyyli herätti levottomuutta hänen vanhemmissaan, minkä he tekivät pojalleen selväksi. Paussa Jean olisi loppuikänsä "se toinen Bernadotte", sillä kahdeksan vuotta vanhempi isoveli pysyisi uralla aina hänen edellään.
   Mutta Paussa Jean ei aikonut vanheta enää pitkään. Hänellä oli pakosuunnitelma.

   Ranskan kuninkaallisen armeijan rivejä täydennettiin jatkuvasti uusilla alokkaille. Joskus armeijan värväreitä marssi myös Paun kautta.
   Syyskuussa 1780 kapteeni de Lassus kulki Paun kautta. Siihen mennessä Jean oli tehnyt päätöksensä. Hänestä tulisi sotilas.

   3.9.1780 Jean Bernadotte tarttui hanhensulkakynään ja allekirjoitti sopimuksen. Hän saisi sadan livren käsirahan, jolla voisi hankkia univormun ja matkustaa kokoontumispaikkaan.
   Jean allekirjoitti sopimuksen perheensä tietämättä. Matkapassi kirjoitettiin Paun länsipuolella pienessä Billèren taajamassa.
   Ensimmäinen sopimus oli kahdeksanvuotinen. Ehdot olivat ankarat. Pakoon yrittänyt tuomittiin sotilaskarkurina, joka sotatilan vallitessa voitiin teloittaa tai pakottaa raatamaan laivastossa kaleeriorjana lopun ikänsä.
   Toisaalta sotilas sai vaatetuksen, katon päänsä päälle ja päivittäisen ruoan. Ja kyllähän sotilaille palkkaakin mkasettiin. Lisäksi myös aatelittomilla oli pieniä mahdollisuuksia edetä urallaan. Etevimmät voitiin hyväksyä kadettikouluun ja siellä usean vuoden uurastettuaan saattoivat kohota kapteeniksi ja komppanianpäälliköksi.
   Usein alokkaat kirjautuivat keksityillä, joskus hyvinkin erikoisilla nimillä, kuten Sanspeur (Peloton) tai Prêtàboir (Ryyppyveikko). Jean Bernadotte ei kuitenkaan tuohon mukaan mennyt. Hän halusi tehdä kaiken oikein alusta lähtien ja kirjoitti oman nimensä. Hän oli aina niin korrekti, että toverit alkoivat jo varhain käyttää hänestä nimeä Monsieur (Herrasmies).

   Bernadotte ponnisteli parhaansa mukaan. Hän teki mitä piti, ja teki sen hyvin. Ensimmäinen sijoituspaikka oli Korsika, missä tilanne oli rauhoittunut, eikä Bernadotte kovin kummoisiin tilanteisiin joutunut. Keväällä 1782 hänet siirrettiin krenatööreihin, rykmentin eliittikomppaniaan, mihin valikoitiin parhaat sotilaat muista komppanioista
   Kesäkuussa 1785 Bernadotte ylennettiin korpraaliksi ja kuusi viikkoa myöhemmin jääkärikomppanian kersantiksi. Näin hän pääsi 22-vuotiaana astumaan sotamiesten rivistä aliupseerien joukkoon.
   Kersantti oli komppanianpäällilön oikea käsi. Juuri hän koulutti alokkaita ja piti järjestystä, hoiti hankinnat sekä valvoi varusteiden huoltoa. Työ oli itsenäistä ja se sopi Bernadottelle hyvin. Vuonna 1788 hänet ylennettiin vääpeliksi.
   Aliupseerit olivat Ranskan kuninkaallisen armeijan selkäranka, he olivat ammattimiehiä. Mitä ylemmäs arvoasteissa noustiin, sitä epäpätevämpää porukka keskimäärin oli. 1780-luvun puolivälissä Ranskassa oli peräti 1.159 kenraalia, esim. jokseenkin samankokoisessa Preussin armeijassa näitä oli 103. Monet Ranskan armeijan kenraalit eivät olleet koskaan olleet sodassa tai edes sotilasleirissä, nämä olivat edenneet aivan muita reittejä pitkin. Olivat enemmän sopivia kuin päteviä.

   Vuonna 1788 Ranska horjui. Talouskriisi kuihdutti kauppaa, yrityksiä ja tehtaita lakkautettiin, kodittomat ja työttömät joutuivat kulkemaan kerjuulla. Eri puolilla maata puhkesi mellakoita.
   Varoitushuutoja oli kuulunut jo pitkään. Esim. kirjailija ja filosofi Rousseau oli kirjoittanut: "Lähestymme sotien ja vallankumouksen vuosisataa. Minun on mahdotonta kuvitella, että Euroopan suurilla hallitsijasuvuilla olisi pitkää aikaa jäljellä."
   Jotkut ministerit yrittivät viedä läpi aitoja uudistuksia, mutta hovipuolue juonitteli heidät syrjään. Täyttä verovapautta nauttiva aatelisto ja katolinen papisto, yht. 2 % väestöstä, esti kaikki uudistukset. Verotaakka kasvoi, köyhiä nyljettiin yhä enemmän.
   Kaikki Versailles´ssa säädetyt uudet verot ja lait piti hyväksyttää kahdessatoista paikallisessa tuomioistuimessa eli parlamentissa. Parlamentit eivät kuitenkaan enää antaneet hyväksyntäänsä. Silloin hallitus päätti viedä parlamenteilta oikeuden hyväksyä tai hylätä Versailles´n tekemät lakiehdotukset.
   Kun parlamentit vastustivat, tilanne kuumeni. Erityisen äkäinen Grenoblen parlamentti määrättiin suljettavaksi kokonaan. Ja siitä alkoi mellakka.
   Se tiedetään, että Bernadotte oli paikalla "Lentävien kattotiilien päivänä", ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä osallistui jonkinlaiseen hyökkäykseen. Ja se on täysin mahdollista, että Bernadotte käski sotilaitaan avaamaan tulen, hän kun oli ammattisotilas, ja kannattanut koko ikänsä kuria ja järjestystä. Kun kiihtynyt väkijoukko avoimesti hyökkäsi sotilaita vastaan aseinaan mitä käsiin sattui osumaan, siinä moni sotilaskin loukkaantui. Monet pitävät tätä Ranskan vallankumouksen lähtölaukauksena.
   Grenoblen katumellakat eivät vaatineet kovin monta kuolonuhria, ja tilanne rauhoittui melko nopeasti.  Mutta muualla maassa tilanne paheni.
   Bernadotten sopimus oli umpeutumassa saman vuoden syyskuun kolmantena. Hän voisi lähteä tai allekirjoittaa uuden kahdeksan vuoden sopimuksen. Bernadotte, joka viihtyi armeijassa eikä voinut kuvitella muuta uraa, päätti uusia sopimuksensa.
   Tilanteen jatkuessa rauhattomana kuningas Ludvig XVI hallituksineen päätti tehdä jotain, mitä ei ollut tapahtunut sitten vuoden 1614. Säätyvaltiopäivät kutsuttiin Versailles´iin ottamaan kantaa uudistuksiin ja uuteen verotusjärjestelmään. Säätykokouksessa olivat edustettuina papisto, aatelisto ja kolmas sääty eli keskiluokka. Talonpojat, n. 98 % väestöstä, ei säätyvaltiopäiville edustusta saanut.

   Seuraavana talvena talonpojat lakkasivat suorittamasta veroa valtiolle ja jättivät linnanherrojen määräämät päivätyöt tekemättä. He lähettivät kuninkaalle omia valituskirjeitä, missä vaativat ennen kaikkea viljelysmaata, metsästysoikeutta ja oikeudenmukaisia veroja.
   Vuoden 1789 alussa tilanne oli ajautunut räjähdyspisteeseen.Talouskehitys oli kurja, talvi oli ankara, Pohjois-Amerikan vapaussodasta palanneet olivat täynnä vallankumousaatetta. Kun tuossa tilanteessa oli menossa valtakunnallinen vaalikampanja, minkä päätteeksi valittaisiin edustajat ensimmäisille säätyvaltiopäiville yli sataanviiteenkymmeneen vuoteen, siinä nousi myrsky, jota ei enää voinut pysäyttää.

   Kesäkuussa kolmen säädyn edustajat julistautuivat Ranskan ensimmäiseksi kansalliskokoukseksi. Heinäkuussa pariisilaiset ryntäsivät Bastiljiin, vankilalinnoitukseen, ja alkoivat repiä linnoitusta, sorron ja kuninkaan yksinvallan symbolia. Pariisin porvarit perustivat oman miliisin pitämään yllä järjestystä. levottomuudet levisivät maaseudulle, talonpojat nousivat kapinoimaan eri puolilla maata.
   Elokuussa feodaalijärjestelmä lakkautettiin. Aateliston etuoikeudet oli poistettu. Samat lait koskivat kaikkia. Kaikkien tuli maksaa veroa. Kaikki virat olivat avoimia kaikille.
   Myös Jean Bernadottella oli nyt mahdollisuus yletä upseeriksi.

   Seuraavat pari vuotta Bernadotte vietti Rén saarella, sivussa suurista tapahtumista. Hän seurasi tapahtumia paikallisesta sanomalehdestä ja saattoi vain hämmästellä nopeita poliittisia ja sosiaalisia muutoksia maassa.
   Bernadotte luki kansalliskokouksen puheenjohtajan, suuren Mirabeaun, kuolemasta ja valtiollisista hautajaisista, jotka olivat nuoren kansakunnan ensimmäiset. Hän luki kuningasperheen epäonnistuneesta pakoyrityksestä, jonka oli järjestänyt ruotsalainen kreivi Axel von Fersen. Lehdessä kerrottiin myös poliittisten ryhmittymien verisestä yhteenotosta, valta liukui jakobiineilta girondisteille. Girondistit kannattivat täysimittaista sotaa, koska heidän mielestään sota vakauttaisi vallankumouksen, murskaisi vihollisen ja veisi vallankumousta eteenpäin.
   Bernadotte oli sivussa tapahtumista. Mutta tuona aikana hänestä viimein tuli upseeri, vuonna 1792 hän sai ylennyksen luutnantiksi.
   Ylennyksen jälkeen Bernadotte kutsuttiin takaisin mantereelle. Siellä hän luki Ruotsin kuninkaan Kustaa III´n murhasta.
   Ja muutamaa viikkoa myöhemmin alkoi sota Itävaltaa vastaan.

   Aluksi sota sujui hyvin. Mutta sitten muodostettiin ensimmäinen liittokunta Ranskaaa vastaan, mihin Ranskan armeija ei ollut varautunut. Seurasi sotilaallinen katastrofi.
   22.7.1792 tapahtui eräänlainen liikekannallepano. Kaikissa kaupungeissa avattiin värväystoimisto. Vapaaehtoisia tuli niin paljon, ettei armeijan henkilökunta ehtinyt edes merkitä kaikkien nimiä muistiin.

   Bernadotte oli marssimassa kohti Reiniä. Strasbourgiin hän saapui 10.8.1792, samana päivänä, jolloin tuhatpäinen väkijoukko Dantonin johdolla ryhtäsi tyhjentämään Tuileries´n ja vangitsemaan kuningasperheen. 22.9.1792 julistettiin Ranskan ensimmäinen tasavalta perustetuksi. Tuosta päivästä aloitettiin jopa uusi ajanlasku, tuo päivä oli uuden kalenterin I vuoden I päivä.
   21.1.1793 Ludvig XVI teloitettiin Vallankumouksen aukiolla Pariisissa. Paljon myöhemmin, Ruotsissa asuessaan, Bernadotte paljasti uutisen järkyttäneen häntä syvästi.
   Kun vihollinen keväämmällä iski kenraali Custinen joukkoja, joissa myös luutnantti Bernadotte oli, vastaan, se oli Bernadottelle järkyttävä kokemus. Tykistö pakeni ja sekasorto näytti täydelliseltä, kärkijoukot kun olivat perääntyneet niin nopeasti, että plutoonat sekoittuivat toisiinsa ja taistelivat keskenään.
   Bernadotte seurasi tilannetta tyrmistyneenä.  Koska lähistöllä ei näkynyt muitakaan päälliköitä, hän kiirehti sekasorron keskelle. Ensin vaikutti, ettei kukaan kuullut, mitä Bernadotte huusi, käski, aneli ja kirosi. Mutta sitten sotilaat alkoivat kuunnella.
   Rivit järjestyivät uudelleen, tilanne rauhoittui, joukot saivat taistelukentän haltuunsa ja palasivat Weissenburgiin hyvässä järjestyksessä. Upseerit ylistivät Bernadottea ja taistelun tulosta. Mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan. Alempien upseerien teot unohtuivat pian, päälliköt keräsivät kunnian. Kenraaleille saakka tieto Bernadotten urotöistä ei ainakaan tämän itsensä mukaan kantautunut.
   Bernadotte oli harmissaan, mutta aikoi edelleen palvella tasavaltaa, se kun oli hallitusmuoto, jota hän kannatti. Lisäksi hänet ylennettiin kapteeniksi 18.7.1793. Ja seuraavana vuonna hehtikuussa Bernadotte oli puoliprikaatin komentaja eli eversti, kesäkuussa prikaatinkenraali ja lokakuussa divisioonankenraali.
   
   Sota vaati yhä enemmän miehiä. Hallitus pakkovärväsi vielä 300.000 sotilasta, mutta sitten saavutettiin kipuraja. Kapinoita puhkesi, nuoria miehiä pakeni metsiin. Muodostettiin kokonaisia vastarinta-armeijoita. Monin paikoin puhkesi täysi sisällissota. Sodan aloittaneet girondistit syöstiin vallasta. Uusi johtaja oli Maximilian Robespierre.
   Ranskassa muotoutui uusi kulttuuri. Kristinusko kiellettiin. Kaikkien tuli palvoa järkeä ja "Korkeinta olentoa".
   Vanha mitta- ja painojärjestelmä hyvlättiin, tilalle tulivat uudet mitat. Siitä lähtien matkoja mitattiin metreissä, painoja kiloissa ja nesteitä litroissa.
   Laki velvoitti kaikkia sinuttelemaan toisiaan. Kaikki kuninkaallisiin tai uskontoon liittyvät paikan- ja henkilönnimet kiellettiin.
   Ensimmäisen kerran Ranskassa määrättiin yleinen asevelvollisuus. Jokainen 18-25 -vuotias naimaton mies joutui armeijaan, vanhemmat ja naimisissa olevat töihin asetehtaisiin, jos kutsu kävi. Uuden, yli 600.000 miehen armeijan organisoi yksi maan kaikkien aikojen taitavimmista sotaministereistä, insinööriupseeri Lazare Carnot.

   Hallitus lähetti rintamalle poliittisia komissaareja valvomaan upseereita. He työskentelivät aina pareittain, voidakseen vahtia myös toisiaan. Bernadotten luokse tuli yksi inhotuimmista komissaareista, Robespierren lähin ystävä ja työtoveri  Louis Antoine de Saint-Just. Kuvausten mukaan tämä oli "pienikasvuinen nuorukainen, jolla on lempeä hillitty ääni, lämpimän oliivinvärinen iho ja pitkät mustat hiukset". Hän oli aloittanut oikeustieteen opiskelijana ja runoilijana. Erään kerran tuo "naismainen sipsuttaja" oli huutanut kansalliskokouksessa "Vallankumouksen laiva pääsee turvallisesti satamaan vain verimeren yli".
   Saint-Just vaati pikaista sotamenestystä ja teki selväksi, että se upseeri, joka kielsi tasavallalta voiton, olisi pian päätä lyhyempi. Bernadotten rykmenttiin komissaarin oli houkutellut huhu tämän vahvasta persoonallisuudesta, joka sai sotilaat tottelemaan kesken paniikin ja perääntymisen.
   Saint-Just vaikuttui Bernadotten toiminnasta niin paljon, että halusi ylentää tämän prikaatinkenraaliksi. Tämä kuitenkin kieltäytyi. Oli joko liian viisas tai liian ylpeä ottaakseen vastaan ylennystä poliittiselta komissaarilta - eihän sellainen käsittänyt sotilasasioista yhtään mitään. Äkillisen ja persoonalleen vieraan kainouden vallassa Bernadotte ilmoitti, ettei hänellä ollut "niin korkean arvon edellyttämää lahjakkuutta".
   Prikaatinkenraaliksi Bernadotte kuitenkin nimitettiin aikanaan, tämän ollessa mukana valtaamassa Itävallan Alankomaita (nyk. Belgia). Parhaiten hän kunnostautui Fleurus´n taistelussa, mistä tuli koko sotaretken käännekohta. Silminnäkijöiden mukaan hän rynnisti eteenpäin joukkojensa kärjessä, hyökkäsi vihollisen asemiin, valtasi menetetyn alueen, ajoi vihollisia takaa näiden leiriin asti sekä otti sieltä enemmän vankeja kuin kukaan muu. Sillä kertaa Bernadotte hyväksyi nimityksen, sitä kun esitti armeijan komentaja, jota hän eniten kunnioitti ja jota piti esikuvanaan, Jean-Baptiste Kléber.

   Huolimatta sotilaallisesta menestyksestä Robespierren hirmuvalta jatkui. Vaikka monen mielestä olisi ollut syytä höllätä otteita, ne vain kovenivat.
   27.7.1794 puhkesi myrskyisä välienselvittely konventissa, joka toimi Ranskan yhdistettynä parlamenttina ja hallituksena.  Saint-Just nousi puhumaan ja alkoi luetella nimeltä niitä konventin jäseniä, jotka olivat vallankumouksen vihollisia ja jotka pitäisi teloittaa. Mutta sillä kertaa syytetyt alkoivat antaa takaisin. Ja sitten yhä useampi alkoi kannattaa heitä. Robespierreä ja Saint-Justia alettiin syyttää maan ongelmista ja kaikista onnettomuuksista.
   Äänet voimistuivat. Kaikki huusivat. Puhemies kilisytteli kelloaan, ilman vaikutusta. Sitten konventti äänesti sen puolesta, että Robespierre ja Saint-Just lähetetään giljotiiniin.
   Hirmuvalta oli lopussa. Vankilat avattiin ja tuhannet vangit vapautettiin, heidän joukossaan leski Joséphine de Beauharnais, joka oli nähnyt kenraalimiehensä vietävän giljotiiniin.

   Kun Robespierren veljekset olivat poissa, monet näiden ystävistä pidätettiin ja loputkin menettivät asemansa. Yksi näistä oli korsikalainen Napoleon Bonaparte.
   Napoleon oli tutustunut Paul de Barrasiin Toulonissa, missä hän oli nuorena tykistöupseerina ollut häätämässä englantilaisia kaupungista. de Barrasista oli tullut johtava poliitikko ja kun tämä huomasi nuoren (26-vuotiaan) tykistöupseerin Tuileries´n lehtereillä parlamentin ja hallituksen käydessä kiivasta väittelyä, tämä kutsui nuorukaisen puheilleen. Ja kysyi tätä taisteluun kanssaan. Antoi kolme minuuttia miettimisaikaa.
   Napoleonin oli valittava puolensa. Liittyisikö hän rojalisteihin vai valitsisiko vallankumouksen? No, kolmea minuuttia hän ei tarvinnut, vaan kysyi oitis: "Missä tykit ovat?"

   Varhain aamulla 5.10.1795 Napoleon sijoitti kahdeksan tykkiä Pariisin strategisiin paikkoihin. Tunnelma oli jännittynyt, mutta rojalistit pysyttelivät matkan päässä koko sateisen aamupäivän. Sitten sade taukosi ja väkijoukko lähti marssimaan kohti Tuiliers´n palatsia.
   Napoleon päästi rojalistit aivan lähelle. Sitten sotilaat astuivat sivuun. Tykit paljastettiin. Napoleon käski avata tulen.
   Ammukset oli ladattu rypälehaulein, jotta ne aiheuttaisivat mahdollisimman paljon tuhoa väkijoukossa. Ja tykkituli jatkui jonkin aikaa. Sitten ratsuväki lähti liikkeelle ja perässä juoksi jalkaväki teroitettuine pistimineen.
   Rojalistit oli murskattu. Napoleonista tuli sisäisen armeijan komentaja, joka vastasi poliisista ja turvallisuudesta.
   Napoleonille löytyi pian käyttöä myös rintamalla, hänet lähetettiin Italiaan. Varmaankin monet teistä ovat nähneet Napoleonin Alppien ylitystä kuvaavia maalauksia, missä tämä näyttää liitävän vuorten yli valkoisella ratsullaan, vai mitä? Kyllähän Napoleon oikeastikin ylitti Alpit, mutta kuva on silti liioiteltu. Oikeasti hän eteni hitaasti mutta varmasti muuliaasin selässä. Mutta PR-toiminnan hän osasi, mistä maalaukset ovat osoituksena.

   Napoleon ja Bernadotte tapasivat ensimmäisen kerran Italiassa 3.3.1797, ja kohtaamisesta seurasi korkeimman tason kukkotappelu. Bernadotte oli saavuttanut kaikki korkeat upseerinarvonsa kunnostautumalla taisteluissa ja kohonnut divisioonankenraaliksi lähes kaksi vuotta aiemmin kuin Napoleon. Hän oli ollut mukana useammassa taistelussa ja hänellä oli enemmän palvelusvuosia kuin Napoleonilla, joka oli nimitetty divisioonankenraaliksi poliittisista syistä sen jälkeen kun hän oli nitistänyt satoja maanmiehiään tykkitulella Pariisin kaduilla.
   Tulevaisuudessa nämä kaksi kenraalia joutuivat toistensa kanssa tekemisiin, paitsi virkansa puolesta, myös yksityiselämän kautta.

   Nuori Désirée Clary oli ehtinyt kokea monenlaista edellisten kahdeksan vuoden aikana. Hänen isänsä, varakas kauppias, oli kuollut.  Robespierren valtakauden aikana yksi Désiréen veljistä oli kuollut hämärissä olosuhteissa ja toinen heitetty vankilaan, mikä merkitsi, että tätä odotti kuolema giljotiinissa.
   Désirée oli mennyt vallankumouksellisten lähettämän kansankomissaarin luokse anomaan armoa. Silloin hän oli tavannut Napoleonin veljen Joseph Bonaparten, joka oli komissaarin läheinen alainen. Joseph oli ihastunut tyttöön ja saattanut tämän kotiin. Siellä hän oli tavannut tytön vanhemman sisaren ja rakastunut tähän suin päin. Muutamaa päivää myöhemmin Joseph esitteli Claryn peerheelle nuoremman veljensä Napoleonin.
   Lyhyen ajan kuluttua Joseph ja Julie vihittiin. Napoleonista tuli Désiréen sulhanen.
   Hirmuvallan kukistuttua Nappoleon menetti virkansa ja matkusti Pariisiin saadakseen uuden tehtävän. Siellä hän tapasi leski Joséphine Beauharnais´n, rakastui tulisesti ja avioitui tämän kanssa. Marseiilessa odottava Désirée-morsian sai kuulla uutisen vasta kun mitään ei ollut enää tehtävissä.
   Kun Bernadotte kutsuttiin Napoleonin linnaan Mombelloon, joka sijaitsi vuoren rinteellä Milanon ja Turinin välillä, hän tapasi Désiréen. Hän viihtyi hyvin Bonaparten perheen seurassa käyden kiinnostavia keskusteluja varsinkin Josephin kanssa, ja heidän välilleen kehittyikin lämmin ystävyys.

   Napoleon huomasi Bernadotten kyvyt ja alkoi pitää tätä vaarallisena kilpailijana. Kun Bernadotte vieraili Pariisissa ja alkoi päästä entistä enemmän piireihin, Napoleon päätti palauttaa divisioonankenraalin maan pinnalle. Napoleonilla oli tapana osoittaa toiselle tämän paikka ns. laulamalla tämä suohon.
   Kun Napoleon ja Bernadotte pääsivät jutustelemaan kahden kesken, Napoleon kysyi ensin toisen näkemystä jostain aiheesta, ja sitten esitti päinvastaisen mielipiteen. Napoleon kysyi, mitä Bernadotte ajatteli eri upseereista, Kléberistä, Massénasta ja Augreausta, ilmoitti sitten olevansa toista mieltä ja perusteli näkemyskensä sotatieteellisesti. Sitten hän siirtyi historiaan.
   Mitä mieltä Bernadotte oli Hannibalista? Entä Caesarista? Oliko Bernadottella mielipide hopliittien tavasta järjestää joukkonsa makedonialaisiksi falangeiksi? Eikö? Niinpä Napoleon selitti perinpohjaisesti, miltä sellainen falangi näytti. Mutta entä roomalaiset legioonat? Eikö mielipidettä? Kummallista.
   Bernadotte oli sekä järkyttynyt että yllättynyt. Kuinka nuori Napoleon saattoi tietää niin paljon? Pitäisikö Bernadottenkin vetäytyä yksinäisyyteen ja perehtyä kaikkeen, mikä oli jäänyt opiskelematta hänen harhaillessaan sotilaana ja aliupseerina.
   Bernadotten käytös muuttui pitkäksi aikaa. Vapaa-aikana ratsastukset jäivät vähemmälle, sitä vastoin Bernadotte tilasi kirjoja ja keskusteli niistä alaistensa kanssa.

   Poliittisesti aika oli hyvin epävakaata. Korkeimmissa Ranskan sotilaallisissa ja poliittisissa viroissa tapahtui melkoisesti muutoksia. Bernadotte mainittiin monen tärkeän viran yhteydessä. Mutta kertaakaan ei tärpännyt. Jälkeenpäin on käynyt ilmi, että lähes joka kerran Napoleon oli se, joka asetti esteitä Bernadotten tielle. Hänen intresseissään oli Bernadotten siirtäminen Pariisista ja oikeasta vallasta mahdollisimman kauas.
   Campo Formion rauhan jälkeen Ranska ja Itävalta solmivat jälleen kerran diplomaattiset yhteydet. Jo 1600-luvulta lähtien suurlähettilään paikka keisarien Wienissä oli ollut Ranskan arvostetuin diplomaatinvirka. Itävaltalaissyntyisen Maria Antoinetten teloituksen jälkeen yhteydet olivat olleet poikki ja maiden välillä oli vallinnut avoin sotatila.
   Napoleonin mukaan "Bernadotte on rakastettava, hurmaava, sulavakäytöksinen ja ovela" - siis omiaan diplomaatiksi. Napoleonille tämä oli paras tapa päästä kilpailijastaan eroon. Bernadotte lähtisi armeijasta, hän olisi kaukana Pariisista, ja Wienissä odottava siviilivirka olisi hänelle uusi ja mahdollisesti hyvinkin haasteellinen.

   Ensin Bernadotte vastusti ajatusta kiivaasti. Koska hänellä ei ollut diplomaattikokemusta, hän saattaisi kohdata uudessa toimessaan vaikeuksia. Ja muutenkin Wien oli ranskalaiselle vähän paha paikka, varsinkin, jos tämä olisi Ranskan vallankumoushallituksen valitsema aatelistoon kuulumaton tapaus - jokainen Bernadotten edeltäjä oli ollut aatelinen, useimmat vähintään viidennessä polvessa.
   Mutta lopulta Bernadotte otti paikan vastaan ja matkusti Wieniin. Mistä itävaltalaiset eivät sitten ilahtuneet, kuten odotettua oli. Ranska oli vuosikaudet ollut Itävallan päävihollinen, rauha oli ollut Itävallalle anakara tappio, ja nyt yksi ranskalaisten voittoa edistäneistä kenraaleista oli suurlähettiläänä Wienissä. Suurlähettiläs ja hänen esikuntansa herättivät ihmetystä ja monilla tahoilla myös pelkoa näyttäytyessään kaduilla pitkissä mustissa viitoissaan ja plyymihatuissaan, joissa oli Ranskan kolmivärinen kokardi.
   Wienissä Bernadotte eristettiin. Hän saattoi seurustella vain niiden maiden diplomaattien kanssa, joilla oli erityisiä siteitä Ranskaan, ennen kaikkea Espanjan suurlähettilään kanssa.
   Bernadotten ainoita huvituksia olivat ratsastusretket ja teatterissa käynnit. Hän hankkikin Oopperasta oman aition. Wien on aina ollut musiikkikaupunki, niin myös Bernadotten aikana. Lähetystöissä järjestettiin konsertteja, joissa esiintyivät aikansa etevimmät muusikot.

   Wienissä Bernadotte sai myös ensimmäisen kontaktin ruotsalaisiin tavattuaan Ruotsin asiainhoitaja Fredrik Samuel Silfverstolpen. Bernadotte kysyi Silfverstolpelta käsivarren ympäri sidotusta valkoisesta nenäliinasta, ja kun Silfverstolpe kertoi sen olevan muisto Kustaa III´n vallankaappauksesta vuonna 1772, jolloin kaikki kuninkaan tukijat olivat kantaneet sidettä oikeassa käsivarressaan, Bernadotte käänsi keskustelun Ruotsiin. Silfverstolpen hämmästykseksi Bernadotte piti ylistyspuheen Kustaa II Aadolfille ja Kaarle XII´lle sekä näiden kuninkaiden "sotilaalliselle neroudelle, joka on tehnyt historiasta loistokkaan".  Bernadotten mielestä kolme suurinta sotapäällikköä olivat Caesar, Kustaa II Aadolf ja Preussin Fredrik Suuri.
   Bernadotte pyysi Silfverstolpea suosittelemaan itävaltalaisten sotilastaktiikkaa käsitteleviä kirjoja. Hän puhui myös Ruotsin valtiopäivistä ja niiden avajaisiin liittyvästä valtaistuinpuheen perinteestä. Erityisen vaikutuksen häneen oli tehnyt se, että Ruotsin talonpojilla oli äänioikeus ja edustus valtiopäivillä.
   Bernadotte oli selvästi perillä asioista. Silfverstolpe lähti tämän luota suuren ihailun vallassa.

   Yhdessäkään Ranskan lähetystö- tai konsulaattirakennuksessa ei ollut koskaan nostettu lippua salkoon. Mutta Bernadotten mielestä niinkin voisi tehdä. Lippuja kun käytettiin armeijassa, miksei sitten siviilissä? Todennäköisesti hän ei tiennyt, että Itävallassa käytettiin noihin aikoihin lippuja ainoastaan tulipalojen yhteydessä, kokoontumismerkkinä. Tosin kyllähän itävaltalaiset lippuja muulloinkin nostivat - voitonmerkiksi vallatulle maaperälle.
   Perjantaina 13. päivänä huhtikuuta vuonna 1798, juuri ennen auringonlaskua nostettiin suuri Ranskan lippu, trikolori, parvekkeen salkoon. Eikä siitä Ranskan suurlähetystön väelle ainakaan onnea koitunut.
   Vastapäätä lähetystöä oli kapakka. Sieltä alkoi valua vahvistusta nauttinutta väkeä lähetystön edustalle, tuijottelemaan ja osoittelemaan. Ja vähitellen pysähtyneitä ohikulkijoita alkoi kerääntyä paikalle enemmänkin.
   Sitten lensi kivi ikkunasta sisälle. Ja sitten kuumaverinen Bernadotte ryntäsi ulos karjumaan.
   Sitten tuli poliisikin jo paikalle. Pyysi, että Bernadotte ottaisi lipun pois yön ajaksi. Mihin suurlähettiläs totesi puolustavansa lippua viimeiseen saakka.
   Väkijoukko pillastui. Kiviä alkoi lennellä. Bernadotte vetäytyi suojaan lähetystöön. Paikallinen nuorukainen kiipesi parvekkeelle ja tempaisi lipun pois. Trikolori vietiin riemusaatossa pois ja poltettiin läheisellä torilla. Minkä jälkeen mellakka yltyi ja suurlähetystön omaisuus koki kovia.
   Ennen kuin väkijoukko ehti taaimmaiseen osaan vetäytyneen suurlähetystön henkilökunnan kimppuun, saapui keisarillinen ratsuväki, Itävallan eliittijoukot. Talo tyhjennettiin ja lähikadut suljettiin.
   Bernadotte oli raivoissaan. Hän irtisanoutui suurlähettilään toimesta ja pakkasi kimpsunsa. Hänen uransa Wienin suurlähettiläänä olli kestänyt 66 päivää.

   Napoleon katsoi Bernadotten töpeksineen niin raskaati, ettei tämä voisi enää uhata hänen asemaansa. Napoleon lähtikin rauhallisin mielin Pariisista, matkusti Egyptiin mukanaan yli 40.000 miehen armeija ja suurin laivasto, minkä Ranska milloinkaan oli varustanut, yli neljäsataa alusta, niiden joukossa kolmetoista maan hienointa linjalaivaa. Napoleon otti mukaan myös viitisenkymmentä kirjuria, taiteilijaa ja tiedemiestä.
   Kaikki merivoimien resurssit oli sidottu Napoleonin retkikuntaan. Bernadottella ei olisi ainakaan lähitulevaisuudessa minkäänlaisia mahdollisuuksia omien haaveidensa, ylimpänä Intian valtaaminen englantilaisilta, toteuttamiseksi.
   Bernadotten lippuvälikohtauksesta Wienissä epäonnen perjantaina seurasi kuitenkin myös Napoleonille odottamattomia hankaluuksia. Euroopassa oltiin varmoja, että selkkauksen jälkeen Ranska ja Itävalta aloittaisivat jälleen sodan, eivätkä britit aikoneet jäädä odottelemaan ja katsomaan, mitä tulisi tapahtumaan.
   Britannian alukset komennettiin Välimerelle, missä oli jo ennestään amiraali Horatio Nelson valvomassa Ranskan laivaston tärkeintä satamaa Toulonia. Kun lisävoimat tulivat, britit kävivät täysimittaiseen taisteluun ranskalaisia vastaan ja upottivat koko Välimerellä olleen Ranskan laivaston. Napoleon jäi loukkuun Egyptiin ja Nelson yleni lordiksi.
   Ja kun Napoleon oli jumissa Egyptissä, Pariisiin palannut Bernadotte oli Ranskan armeijan suurin tähti.

   Pariisissa Bernadotte liikkui seurapiireissä. Toisin kuin sotilasuran aikana, nyt hänen ympärillään liikehti myös naispuolista väkeä, hänhän oli sekä diplomaatti että "sergent Belle-Jambe".
   Pariisissa Bernadotte tapasi jälleen sekä Joseph Bonaparten että Désiréen. Sillä kertaa Bernadotte ihastui. Ja Joseph rohkaisi, hänelle saattaisi olla eduksi saada langokseen Bernadotten kaltainen arvostettu kenraali, ja Bernadotten puolestaan kannattaisi liittoutua yhä merkittävämmäksi kohoavan Bonaparten perheen kanssa.
   Vain muutaman viikon seurustelun jälkeen Jean ja Désirée vihittiin. Huomattavasti myöhemmin Désirée kertoi hovimiehelleen Tukholmassa: "Niin, Bernadotte, hän oli toista kuin ne jotka olin aiemmin torjunut, ja suostuin menemään naimisiin hänen kanssaan kun minulle vakuutettiin, että siinä oli mies, joka pystyisi pitämään puoliaan Napoleonia vastaan."

   Vastavihityn pariskunnan onnellinen yhteiselämän ensimmäinen jakso jäi  lyhyeksi. Sodan pilvet kohosivat Euroopan ylle, ja Ranskan täytyi valmistautua kaikkien tilanteiden varalle. 10.10.1798 Bernadotte nimitettiin Ranskan etujoukkojen komentajaksi Saksan Mainziin.
   Vuoden 1799 alussa Ranskan tilanne oli vakava. Liittokunta, mihin kuuluivat Itävalta, Britannia, Venäjä, Turkki, Portugali ja Napoli, aloitti sodan Ranskaa vastaan.
   Kehnosti varustautunut Ranskan armeija lyötiin ja rintatautiin sairastunut, verta yskivä Bernadotte palasi Pariisiin. 18.6.1799 tehtiin jälleen vallankaappaus. Muodostettiin uusi hallitus. Sotaministerin virka oli ehdottomasti tärkeimpiä.
   Uudeksi sotaministeriksi valittiin Bernadotte. Yksimielisesti.

   Armeijan tilanne oli kriittinen ja Bernadotten tehtävä lähes ylivoimainen. Koko ministeriön henkilökunta raatoi 15-16 tuntia päivässä. Bernadotte tuli kotiin yleensä puoli kahdeksan maissa illalla.
   Noin hän teki joka päivä, yhtä päivää lukuun ottamatta. 4.2.1799, puoli yhdeksältä aamulla, Désirée synnytti pojan, ensimmäisen ja ainoan lapsensa. Poika sai nimekseen Joseph (Joseph Bonaparten mukaan) François (äidinisän mukaan) Oscar (Hiljattain käännetyn Ossianin laulujen sankarilta).
   Bernadotte sai tuloksia aikaan. Yksi hänen ensimmäisistä määräyksistä oli, että jokainen kirje, jokainen asia, jokainen tiedustelu oli käsiteltävä 24 tunnin kuluessa. Virallinen lehti Le Moniteur julkaisi lähes päivittäin sotaministerin tiedotuksia ja päätöksiä. Kaikki kotimaassa olevat upseerit kutsuttiin kouluttamaan 100.000 uutta alokasta, jotka Bernadotte oli saanut kokoon. Joukot saivat aseita ja varusteita, upseerit käkyn kohdella tulokkaita inhimillisesti. Kaikissa maan asetehtaissa tehtiin ylitöitä.
   Bernadotten ura sotaministerinä oli menestys. Mutta kaikki eivät luottaneet Bernadotteen, tämä kun oli liiankin suoraselkäinen tapaus. Se, jota ei voinut lahjoa, oli aina riskitekijä. Varsinkin, jos tämä vielä oli suosittu niin armeijan kuin kansankin keskuudessa.
   Kun direktoriaatissa kyseltiin Bernadottelta, onko ministerinä yhtä mieluisaa olla kuin istua satulassa ja komentaa armeijaa, kuumaverinen Bernadotte otti kysymyksen vihjauksena siitä, että ministeri haluttiin vaihtaa, ja räjähti. Ja meni karjumaan muun lisäksi myös "Jos haluatte eroani rauhan vuoksi, jätän eroanomukseni heti".
   Direktoriaatti päätti käsitellä asiaa ikään kuin Bernadotte olisi irtisanoutunut. Tälle kirjoitettiin eroanomus ja myönnettiin varhaiseläke. Bernadotten ura ministerinä loppui siihen.

   Sillä välin Egyptissä. Napoleon oli saanut Ranskasta muun täydennyksen lisäksi nipun useita viikkoja vanhoja sanomalehtiä. Hän luki, että kaikki hänen Italiassa valtaamansa alueet oli menetetty. Hän luki, että olisi vain ajan kysymys, milloin kansa nostaisi Ludvig XVIII´n Ranskan valtaistuimelle. Hän luki, kuinka Jean Bernadotte oli nimitetty sotaministeriksi.
   Napoleon käsitti, että nyt oli toimittava. Hänen oli lähdettävä takaisin ja otettava valta.
   23.8.1799 Napoleon nosti ankkurin ja lähti pienen lähipiirinsä kanssa kohti Ranskaa.

   9.10.1799 Napoleon nousi maihin Fréjusissa ja muutamaa tuntia myöhemmin hän istui postivaunuissa matkalla Pariisiin. Kun uutinen tavoitti ranskalaiset, kansa oli innoissaan. Vallanpitäjät olivat huolestuneita.
   Niin aikalais- kuin myöhemmätkin historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että vain neljä miestä olisi voinut estää Napoleonin suunnitelmat: direktorit Sieyés ja de Barras sekä kenraalit Moreau ja Bernadotte. Sieyés vaihtoi oma-aloitteisesti puolta ja liittyi Napoleonin tukijoihin. de Barras ja Moreau olivat ostettavissa rahalla ja imartelulla. Mutta Bernadotte?
   Napoleon itse totesi Berandottesta: "Sitä lemmon hyväkästä ei pysty houkuttelemaan millään. Hän on pyyteetön ja älykäs."
   Napoleon lähestyi Bernadottea perheen kautta. Joseph vaikutti Julieen ja tämä puolestaan puhui Désiréelle, joka pyysi ja rukoili Bernadottea tapaamaan Napoleonin.
   Kymmenen päivän ajan Bernadotte kieltäytyi tapaamasta Napoleonia, sitten hän taipui tapaamiseen. Tapaamisesta ei tullut miellyttävä. Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mitä tapaamisessa puhuttiin. Tapaamisen jälkeen Napoleon tiettävästi totesi "Omituinen mies tuo Bernadotte" ja jatkoi, ettei voinut käsittää, miksei Bernadotte ollut ottanut valtaa, vaikka näki sekasortoisen tilanteen, oli kaikki mahdollisuudet nousta valtaan ja monet myös pyysivät häneltä sitä.
   Bernadotte laskeskeli eri mahdolllisuuksia viimeiseen asti, mutta kun alkoi tapahtua, hän jättäytyi hulinoista syrjään.
   Kun viidensadan neuvosto oli kokoontunut St. Cloudin talvipuutarhassa, Napoleonin sotilasjoukko tunkeutui tiloihin. Napoleon itse istui mustan ratsun selässä linnanpihalla katsoen, kuinka kiljuvat kansanedustajat loikkivat ikkunoista ja ryntäsivät linnapuistoon pakosalle.
   Vallankaappaajat julistivat direktorion olevan hajotettu ja syrjäytetty. Siihen saakka, kunnes uusi perustuslaki astuisi voimaan, Ranskaa johtaisi kolme konsulia, Napoleon, Sieyérs ja Roger-Pierre Ducos.
   Syrjässä pysytellyt Bernadotte piileskeli Désiréen kanssa muutaman päivän seuraten tilannetta. Kolme päivää myöhemmin he saivat viestin, että reitti oli selvä. He voisivat palata kotiin. Napoleonin puolelta ei olisi tulossa sanktioita.
   Joulukuun alussa Napoleonista tuli maan valtias, hänet nimitettiin ensimmäiseksi konsuliksi eli käytännössä Ranskan diktaattoriksi. Kovia toimenpiteitä ei kuitenkaan tullut, useimmat poliittiset vangit päästettiin menemään melko pian.
   Bernadottelle Napoleonin vallankaappauksesta tuli uran ja elämän vedenjakaja. Siihen saakka hän oli ollut yksi päähenkilöistä Ranskan valtataistelussa, yksi niistä, jotka saattoivat vaikuttaa historian kulkuun. Siitä eteenpäin hän oli riippuvainen Napoleonin tahdosta, aina tätä alempana. Muutaman kuukauden kuluttua Bernadottesta tuli sotilaallisen jaoksen jäsen johtavassa neuvostossa, joka oli ensimmäisen konsulin tärkein neuvoa antava elin, eräänlainen hallitustyön aivoriihi.
   
   Bernadotte mukautui vastahakoisesti osaansa, hoiti työnsä johtavassa neuvostossa, mutta melkoisen innottomasti. Noihin aikoihin hän luki paljon ja kävi pitkillä, yksinäisillä kävelyillä. Hän kaipasi korkeaan sotilasvirkaan.
   Maailskuussa 1800 Bernadotte uskoi tulevaisuudennäkymien alkavan valjeta. Hän kuuli huhuja, minkä mukaan britit aikoivat hyökätä Ranskan rannikolle. Sen alueen joukkojen komentajaksi hän halusi, ja pääsi. Läntisen armeijan komentaja ei joutuisi olemaan valppaana pelkästään englantilaisten takia, hänen piti myös murskata Vendéen ja Bretagnen kapinalliset, ja se oli tehtävä, mikä ei monelle kelvannut.
   Mutta Bernadotte hoiti hommansa. Ja käytännössä teki itsensä tarpeettomaksi. Kun kapinalliset oli lyöty ja englantilaiset saatu lähtemään, seuraavat vuodet menivät lomaillessa ja uusia tehtäviä odotellessa. Olisihan niitä hanttihommia ollut, mutta... Lopulta Bernadotte otti lyhytaikaisen suurlähettilään paikan Washingtonista. Tuona aikana hän harmistui, kun Napoleon meni myymään Washingtonin-suurlähettilään selän takana koko Louisianan (mukana New Orleans) Yhdysvalloille 15.000.000 dollarin hinnalla - viljavimman alueen mitä kuvitella saattaa, mikä sai suurlähettilään kerrassaan hiiltymään ja hankkiutumaan takaisin Eurooppaan.
   Euroopassa Bernadotte joutui jälleen odottelemaan seuraavaa nimitystä. Napoleonilla sen sijaan riitti tekemistä. Älymystön kritiikistä huolimatta tämä sai yhä vankempaa tukea kansalta. Senaatti päätti toukouun alussa vuonna 1804, että tämä kruunataan keisariksi.

   Kun Napoleon sai vallan entistä tiukemmin käsiinsä, hän ehdotti Bernadottelle liittolaissopimusta. Kansa oli hyväksynyt hänen hallituksensa, Ranska tarvitsi "kaikkien lastensa työpanosta". Napoleon pyysi Bernadottea marssimaan hänen ja Ranskan rinnalla.
   Bernadotte lupasi, "ei kiintymystä, mutta lojaalista tukea". Viimeinen merkittävä oppositiovoima oli vaihtanut puolta. Mutta miksi?
   Lindqvist näkee samaan suuntaan vaikuttaneita tekijöitä olleen useita. Ensimmäinen oli se, että Napoleon itse vetosi suoraan Bernadotteen ja pyysi yhteistyötä, mikä imarteli Bernadotten turhamaisuutta.
   Lisäksi Napoleonin neljänä konsulinvuotena valtaosalla ranskalaisista elämä oli muuttunut parempaan suuntaan. Suuret uudistukset olivat tuottaneet tulosta, maan talous oli kohentunut, hallinto toimi, teitä ja siltoja rakennettiin. Vallankumousvuosien kaaos oli ohi, vaikkakin kansalaisten oikeuksia oli jonkin verran rajoitettu. Jopa Bernadotte näki muutokset parempaan suuntaan.
   Napoleonin kädenojennuksen takana oli varmastikin myös Désiréen ja Julien pitkäjänteinen toiminta. He olivat ponnistelleet saadakseen tappelukukot puhumaan keskenään ja kuuntelemaan toisiaan, ja näin pohjustaneet maaperää tapaamiselle.
   Bernadottekin ymmärsi vastarinnan olevan turhaa, sillä ranskalaisten enemmistö selvästikin hyväksyi Napoleonin sellaisena kuin tämä oli. Jos Bernadotte aikoi palvella Ranskaa, hänen oli tehtävä se Napoleonin alaisuudessa.

   Sota Britanniaa vastaan alkoi, kun britit saartoivat Ranskan satamat ja kun Ranska vastasi miehittämällä Hannoverin, saksalaisen ruhtinaskunnan, Iso-Britannian kuningassuvun kotimaan, kuningas Yrjö III oli syntynyt Hannoverissa. Bernadotte pääsi jälleen toimiin, hänet määrättiin Hannoveriin tarkastamaan sinne kokoontunut armeija ja ryhtymään valmistelemaan hyökkäystä Englantiin.
   Bernadotte tarttui uuteen tehtäväänsä tyypillisen tarmokkaasti. Hän herätti suurta hämästystä miehitetyn alueen asukkaissa, kun kävi ilmi, että der Reichsmarschall oikeasti yritti lievittää kansan kärsimyksiä sekä oli puheissaan ja käytöksessään aivan toisenlainen kuin aiemmat miehittäjät.
   Oli tapana, että miehitetyn alueen asukkaiden tuli muonittaa ja majoittaa miehitysarmeija. Tästä käytännöstä Bernadotte teki lopun. Hän määräsi upseerit nauttimaan kaikki ateriansa majataloissa maksua vastaan, ja yksityiskoteihin majoitetut sotilaat saivat vaatia vain yhden aterian päivässä. Bernadotte tarkasti kaikki tilit, tutki raportit ja päätökset sekä piti ohjakset tiukasti käsissään.
   Marraskuussa 1804 Bernadotte, Hannoverin kuvernööri, Ranskan marsalkka ja oman armeijansa komentaja, palasi Pariisiin, Napoleonin kruunajaisiin. Kun Napoleon Bonaparte kruunattiin Ranskan keisariksi, Jean Bernadotte kantoi tyynyä, jolla olivat keisarin kultaiset kunniamerkkikäädyt.
   Hannoveriin Bernadotte palasi jälleen uuden kunnianosoituksen saaneena. Hän oli kolmanneksi ylimpänä armeijan hierarkiassa. Lisäksi hän oli saanut Preussin kuninkaan Musta Kotka -kunniamerkin. Napoleon oli saanut kolme tällaista kunniamerkkiä marsalkoille jaettavaksi ja antanut yhden niistä Bernadottelle.

   Muodostettiin uusia liittoutumia Ranskaa vastaan. Lokakuussa 1805 myös Ruotsi julisti Ranskalle sodan. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf inhosi Napoleonia, piti tätä kirjaimellisesti antikristuksena. Kustaa Aadolf matkusti Ruotsin hallussa tuolloin olleeseen Pommeriin 12.000 miestä mukanaan taistellakseen henkilökohtaisesti Napoleonia vastaan. Ruotsin Pommerista tuli satama, minkä kautta  Englannin ja Venäjän joukkoja laivattiin Euroopan taistelukentille.
   Ranska hyökkäsi Pommeriin ja ruotsalaiset perääntyivät siten kuin ehtivät. Yhteensä vangiksi jäi 1.050 ruotsalaista.
   Aiemmin Wienissä Bernadotte oli käynyt pitkiä keskusteluja ruotsalaisen diplomaatin Silfverstolpen kanssa, nyt hän pääsi puhumaan ruotsalaisen upseerin, eversti Gustaf Mörnerin kanssa. Mörnerin kertoman mukaan Bernadotte oli aidosti kiinnostunut Ruotsista sekä osoitti tietävänsä yhtä ja toista Pohjolan oloista. Bernadotte kysyi mm. eikö Norjan olisi luontevampaa kuulua Ruotsiin kuin Tanskaan. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Bernadotte keskusteli Norjasta jonkun ruotsalaisen kanssa. Hän teki Mörneriin ja tämän sotilaisiin suuren vaikutuksen antamalla käskyn, että myös sotilaita tuli kohdella hyvin, antaa ruokaa ja sitten lähettää kotiin Ruotsiin, kun taas upseerit olivat sotavankeja ja näiden täytyi matkustaa Ranskaan.
   Bernadotte ei tuolloin voinut aavistaa, millainen merkitys ruotsalaisten humaanilla kohtalulla olisi hänen myöhemmälle uralleen. Kotiin palattuaan ruotsalaiset sotilaat ja upseerit kertoivat Euroopan sodasta ja myös erikoisesta marsalkasta, tämän oikeudenmukaisuudesta ja kyvystä säilyttää järjestys kaupungissa ja satamassa.

   Marraskuussa 1806 Bernadotte lähti kohti itää, Berliinin kautta Puolaan, Poznániin. Napoleon oli oivaltanut, että koska Preussi ei allekirjoittanut rauhansopimusta ja Venäjältä oli tulossa suuri armeija Puolaa kohti, rauhaa ei tulisi ennen kuin Venäjä olisi pysäytetty. Siispä Ranskan armeijan piti marssia Puolaan, vaikka talvi olikin jo lähellä.
   Napoleon operoi Varsovassa kun Bernadottelta tuli viesti, että Venäjän armeija lähestyi. Ranskalaiset saavuttivat venäläiset Eylaun kylän liepeillä lähellä nykyisen Liettuan rajaa. Napoleon tuli paikalle ja lähetti hakemaan vahvistuksia, mm. Bernadotten joukkoja.
   Aamun sarastaessa 8.2.1807 Bernadotten joukkoja ei vieläkään näkynyt. Venäläisten 400 tykkiä avasivat tulen, satoja ranskalaisia kaatui, Eylaun kirkko syttyi tuleen, Napoleonin takana ollut puu pirstoutui. Alivoimasta ja vasten silmiä piiskaavasta lumipyrystä huolimatta ranskalaiset etenivät. Näin alkoi verisin niistä taisteluista, joissa Napoleon itse oli mukana.
   Tunti tunnin jälkeen taistelu aaltoili edestakaisin. Vihollisen tykkituli kaatoi Ranskan joukkoja kuin viikate heinää. Kun Napoleonin tilanne oli äärimmäisen kriittinen, tämän luottomies Murat lähti johtamaan ratsuväkeään hyökkäykseen tehden yhden sotahistorian uhkarohkeimmistä ratsuväen hyökkäyksistä. Sotilaat ratsastivat suoraan venäläisten tykkejä kohti ja onnistuivat pääsemään kukkulalle, missä he tekivät vaarattomiksi 72 tykkiä. Hyökkäys vei Murat´n joukoilta 1.500 miestä.
   Mutta edelleen: missä oli Bernadotte?

   Taistelun alkaessa Bernadotte oli ollut kahden päivämarssin päässä Eylausta. Hän ei ollut saanut Napoleonilta minkäänlaista käskyä. Myöhemmin kävi ilmi, että kasakat olivat ottaneet kiinni peräti seitsemän kuriiria.
   Koska venäläiset perääntyivät ja Napoleon jäi kentälle, tämä julisti voittaneensa taistelun. Mutta joka kolmas ranskalainen oli menetetty miesvahvuudesta.
   Seuraavana päivänä Bernadotte saapui. Napoleon oli edelleen kentällä, ensimmäistä kertaa todella järkyttyneenä näkemästään tuhosta. Hän oli kuin lamaantunut. Kahdeksan päivän ajan hän kierteli ratsain kuolleiden ja kuolevien keskellä.

   Vähän aikaa oli hiljaisempaa, mutta 4.6.1807 venäläiset kävivät jälleen hyökkäykseen. 5.6. Bernadotte sai osuman, hänen kaulansa oikealle sivulle lähelle päätä osui luoti, ja hän putosi verta vuotavana satulasta.
   Bernadotte vietiin Marienburgiin hoidettavaksi. Napoleon lähetti tälle rohkaisevan kirjeen ja antoi palkkioksi puolalaisen Opinogoran kartanon, mistä Bernadotte sai 35.000 frangin vuositulot. Lääninherrana Bernadottella oli myös oikeus periä tiettyjä veroja ja maksuja läheisestä Ciechanówin kaupungista. Lindqvistin mukaan tuolloin Bernadotte ei ollut millään tavoin Napoleonin epäsuosiossa.
   Vähän myöhemmin Bernadottesta tehtiin Ranskan miehittämien hansakaupunkien Hampurin, Bremenin ja Lyypekin kuvernööri.

   Napoleon löi venäläisjoukot ja sai solmittua rauhan sekä Venäjän että Preussin kanssa. Lisäksi Napoleon ja Venäjän Aleksanteri I tekivät etupiirijaon - Napoleon otti länsiosan ja Aleksanteri itäosan. Aleksanteri lupasi myös liittyä Englannin vastaiseen mannermaansulkemukseen.
   Vain Ruotsi oli mannermaansulkemuksen ulkopuolella. Napoleon antoi Aleksanterille vapaat kädet Ruotsin ja "hourupään" eli Kustaa IV Aadolfin suhteen.
   Helmikuussa 1808 Venäjä hyökkäsi ja miehitti Suomen. Ja vei rauhanneuvotteluissa Ruotsin valtakunnan itäosan, joka oli kuulunut valtakuntaan lähes seitsemänsadan vuoden ajan.

   Sen lisäksi, että Britannia ei antautunut, Napoleon koki vastoinkäymisiä Espanjassa. Keväällä 1809 puolet Ranskan armeijasta oli Espanjassa, joten Napoleonin viholliset alkoivat miettiä, olisiko revanssin aika. Itävallan aikeet kantautuivat Napoleonin korviin ja tämä alkoi kotiuttaa joukkojaan Espanjasta. Myös Bernadotte sai siirron lähemmäs Itävaltaa, hänet määrättiin marssimaan ranskalaisen divisioonansa kanssa Hannoverin kautta Saksin pääkaupunkiin Dresdeniin ja yhdistää sieltä Saksin armeijan joukot divisioonaansa.
   Napoleon voitti Itävallan, tuossa vaiheessa jo neljännen kerran. Napoleon ja Bernadotte tutustuivat jälleen Wienin ylelliseen hovielämään.
   Tosin sota Itävaltaa vastaan ei ollut vielä lopussa. Arkkiherttua Kaarlen armeija oli vielä jäljellä Tonavan takana. Ja pian oli jälleen edessä taisteluja.
   Ranskalaiset joukot saivat Itävallan lyötyä, mutta hinta oli kova. Lisäksi Bernadotten johtamien saksilaisten univormut muistuttivat itävaltalaisten vormuja, joten kun taistelu muutenkin suistui epäjärjestykseen, myös ranskalaiset ampuivat saksilaisia, mikä lisäsi kaaosta. Ja sai Bernadotten polttamaan päreensä.
   Taistelujen jälkipyykki aiheutti jälleen kitkaa Napoleonin ja Bernadotten välille. Esikunta ilmoitti, että Bernadottelle oli myönnetty saisrauslomaa ja tämän johtama yhdeksäs armeijakunta hajotettaisiin. Bernadotte palasi Pariisiin. Hän palasi katkerana ja kiukkuisena.
   Mutta ei lyötynä eikä antautuneena.

   Kun Ranskan hallinnassa olevaa Antwerpenia lähestyi laivasto mukanaan 40.000 brittisotilasta, Pariisin hallituskorttelissa oli paniikki lähellä. Sotaministeri Clarke ei osannut päättää mitä tekisi. Hän tiesi Bernadotten olevan ainoa pätevä komentaja, joka ehtisi paikalle ajoissa, mutta tämä oli myös keisarin epäsuosiossa.
   Yksi ainoa ministeri pystyi toimimaan tilanteessa, Joseph Fouché, joka oli siinä vaiheessa sekä sisä- että poliisiministeri. Napoleon arvosti edelleen Bernadotten taitoja ja hyväksyi tämän nimityksen tehtävään. Ja antoi samalla palautetta hallitukselle todeten ainoastaan Fouchén tehneen voitavansa.

   Jo kuuluisaksi tulleella tarmollaan Bernadotte ryhdisti sekasortoiset joukot. Hän keskitti puolustuksen Antwerpeniin, siellä kun olivat satama, asevarasto ja lukuisat tehtaat. Napoleon lähetti viestin, missä kertoi luottavansa Bernadotten rohkeuteen, taitoon ja kokemuskeen. Tuosta kirjeestä Bernadotte oli ylpeä, olihan se keisarilta selkeä tunnustus.
   Sillä välin kun Bernadotte rakennutti varustuksia ja muutti Antwerpenin lähes voittamattomaksi linnoitukseksi, englantilaisilla oli suuria vaikeuksia miehittämillään pikkusaarilla. Vesi oli selvästi saastunutta, yhä useampi merimies ja sotilas sairastui punatautiin ja malariaan. Epäsuotuisat tuulet estivät pääsyn Antwerpeniin. Kaksi viikkoa kului hukkaan. Sillä välin Bernadotte ehti rakentaa niin lujan puolustuksen, ettei briteillä olisi enää ollut mahdollisuuksia.
   Kun useita satoja brittisotilaita kuoli tauteihin, Lontoosta tuli lupa perääntyä. Antwerpenin katedraalin torniin kiivennyt Bernadotte pystyi seuraamaan kaukoputkellaan, kuinka mahtava brittilaivasto katosi taivaanrannan taakse.

   Vaikka Bernadotte hoitikin homman Napoleonia tyydyttävällä tavalla, jälkihoito ei ollut tälle mieleen. Bernadotte oli alkanut pitää tapanaan julkaista omin päin päiväkäskyjä, joiden sisältö sai Napoleonin raivostumaan. Paitsi etteivät faktat pitäneet aivan kutiaan, epäluuloinen Napoleon lienee nähnyt niissä myös Bernadotten valtapyrkimyksiä.
   Ja vaikka Bernadotte olikin jälleen hoitanut homman myös itseään tyydyttävällä tavalla, Pariisiin palasi uupunut mies. Jälleen kerran Bernadotte oli tienhaarassa. Pysyisikö hän lähellä Napoleonia, mutta samalla tämän alaisena, vielä muutaman vuoden?
   Bernadotte oli selvästi alkanut väsyä sotimiseen, sillä noihin aikoihin hän kirjoitti: "Jälleen sota, joka tietää lukemattomia marsseja, käskyjä ja vastakäskyjä, jossa tuhansia ihmisiä teurastetaan kuin karjaa mielettömissä taisteluissa tyhjän takia, vain siksi että keisarin kyltymätön kunnianhimo sitä vaatii. Elämän tarkoitus ei kuitenkaan voi olla vain palvella häntä, kunnes tappava luoti jonakin päivänä osuu minuun."

   Ruotsissa uusi kuningas, lapseton Kaarle XIII, oli adoptoinut pojakseen ja kruununperillisekseen Tanskan prinssi Karl Augustin. Karl August oli kuitenkin ollut terveydeltään heikko, ja kun kaverilla oli ollut tapana tenutella ahkerasti ja vielä tuprutella tupakkiakin, tämä oli sitten kesken joukkojen tarkastuksen Kvidingen nummella saanut sydänkohtauksen ja menehtynyt.
   Heti kruununprinssin kuoltua levisi huhu, että kustaviaanit olisivat myrkyttäneet tämän tarkoituksenaan saada syrjäytetyn kuninkaan Kustaa IV Aadolfin pojan valtaistuimelleen. Johtavat kustaviaanit, valtakunnanmarsalkka Axel von Fersen ja tämän sisar oli nimetty syyllisiksi myrkytykseen.
   Karl Augustin kuoltua valtiopäivien piti kiireesti valita uusi kruununperillinen. Kaarle XIII ei myöskään ollut erityisen terveen oloinen tapaus, joten Ruotsissa pelättiin tämänkin poistuvan kuvasta hetkenä minä tahansa.
   Kuningas itse ja johtavat hallituspiirit kannattivat uudeksi kruununperilliseksi Fredrik Christiania, Schleswig-Holstein-Sonderburg-Augustenborgin herttuaa, josta yleisesti käytettiin nimitystä Augustenborgin herttua. Hän oli Tanskan kuninkaan lanko ja hänellä oli kaksi poikaa, mikä laskettiin hänelle eduksi. Henkilökohtaiset ominaisuudet eivät olisikaan häntä ehkä ykkösehdokkaaksi nostaneetkaan.
   Ruotsissa toivottiin hallitsijaa, joka saisi Ruotsin armeijan ryhdistettyä sekä joka aikanaan hyökkäisi venäläisten kimppuun ja palauttaisi Suomen takaisin Ruotsin hallintaan. Augustenborgin herttua ei varsinaisesti antanut odottaa omalla hallituskaudellaan näin tapahtuvan. Hän oli laiha ja kalpea lukutoukka, joka intoili koulu-uudistuksen puolesta, eikä muistuttanut minkään sortin sotilasta vähäisimmässäkään määrin.
   Joten muitakin vaihtoehtoja mietittiin.

   Koska Napoleon oli Euroopan valtias eikä heikkouden tilassa vellova Ruotsi uskaltanut tehdä isoja ratkaisuja vastoin keisarin tahtoa, Pariisiin lähetettiin heti virallinen kuriiri ilmoittamaan Napoleonille Karl Augustin kuolemasta sekä pyytämään neuvoa seuraajan valinnassa. Itse asiassa kuriireja lähetettiin kolme, joista merkittävimmässä roolissa oli 29-vuotias luutnantti Carl Otto Mörner.
   Myös ranskalaista hallitsijaa pidettiin Ruotsissa esillä, sellaisen valinnan uskottiin edesauttavan Suomen saamista takaisin. Moni korkea-arvoinen upseeri mainitsi Jean Bernadotten, moni muukin kuin linköpingiläinen eversti Gustaf Mörner, joka ei koskaan lakannut puhumasta hyvää Bernadottesta.
   Ruotsalaiset päätyivät Bernadotteen. Eräänä päivänä tämä sai kuulla, että eräällä  luutnantti ja vapaaherra Mörnerillä oli tärkeä viesti Ruotsista.
   Bernadotte suostui tapaamiseen leppoisin mielin. Saattaa olla, että hän otaksui luutnantin olevan sukua eversti Gustaf Mörnrille ja tuovan viestiä tältä.
   Nuorella Mörnerillä ei ollut yhtä leppoisat oltavat, hänellä oli kaikki pelissä. Jos hän epäonnistuisi, koko matka olisi ollut turha.
   Bernadotte tiesi kyllä, että Ruotsin valtiopäivät olivat etsimässä uutta kruununperillistä. Mutta sitä hän ei ollut tiennyt, että häntä kaavailtiin asemaan. Kun Mörner, jota kenraali Skjöldebrand luonnehti muistelmissaan vain vähän kääpiötä pidemmäksi, seisoi pää takakenossa Bernadotten edessä kertomassa asiaansa, Bernadotte ei heti tiennyt, miten pitäisi suhtautua. Luultavasti tämä pohti, oliko kyseessä jokin omituinen testi tai ansa.
   Mutta vähitellen Bernadotte alkoi lämmetä ajatukselle. Ja lopulta lupasi puhua asiasta välittömästi Napoleonille.

   Napoleon ei asettunut esteeksi Bernadotten lähdölle Ruotsiin. Hän oli oikeastaan hyvillään, kun pääsi toisesta eroon. Lisäksi hän arveli, että ehkä "Ranskan marsalkka Kustaa Aadolfin valtaistuimella on paras kepponen, minkä Englannille voi tehdä". Viitaten Kustaa IV Aadolfin Ranskan-vastaiseen politiikkaan brittien liittolaisena.
   Napoleonin piti vielä kirjoittaa virallinen kirje, missä hän sallisi Bernadotten ottaa Ruotsin kansalaisuuden. Kirje viipyi toistakymmentä päivää, Napoleon kun halusi mukaan pykälän, joka estäisi Bernadottea "koskaan kantamasta asetta Ranskaa vastaan". Bernadotte ei paperia suostunut allekirjoittamaan, se kun olisi tehnyt hänestä Ranskan vasallin.
   Napoleon luopui pykälästä. Hän hyvästeli Bernadotten tukahtuneella äänellä, mihin tämä vastasi pyytäen toistamaan. Tapaaminen päättyi Napoleonin sanoihin "Menkää! minä sanoin, ja kohtalomme täyttykööt."

   Bernadotte lähti kohti Ruotsia. Siellä alkuinnostus oli laantunut ja väki alkoi miettiä, mitä olikaan tullut tehtyä. Pahimmin vapisi Kaarle XIII. Hänen oli äärimmäisen vaikea kuvitella, että Ruotsin ikivanha valtaistuin  siirtyisi nyt "ranskalaiselle vallankumouskorpraalille", kuten hän itse sanoi.
   Suuri yleisö oli edelleen innoissaan. Bernadotte näki koko matkan ajan hurraavia väkijoukkoja ja kunniaportteja sekä kuuli ylistyspuheita. Tie vei Växjön, Jönköpingin, Linköpingin ja Nyköpingin kautta Fittjaan, missä tykkiveneet odottivat viedäkseen hänet Drottningholmiin.
   Drottningholmissa odotti yllätys, ja pelottava sellainen. Hovi tiesi kruununprinssin haluavan aina lämpimän kylvyn, ja koska vanhassa linnassa oli vaikea kuumentaa vettä, tarkoitukseen oli kehitetty aivan uusi laite, höyrykone. Kruununprinssi valmistautui kylpyyn ja höyrykone pantiin käyntiin. Masiina piti kuitenkin niin kammottavaa ääntä, että kruununprinssi päätti jättää kylvyn väliin. Yritelmä lienee vaikuttanut enemmän kostonhaluisten kustaviaanien attentaatilta kuin leppoisan lämpimän kylvyn valmistelulta.

   Perjantaina 2.11.1810 kruununprinssi saapui Tukholmaan virallisessa kulkueessa ruotsalainen univormu yllään. Kadut olivat mustanaan väkeä. Kruununprinssi kertoi myöhemmin saneensa ruotsalaisista sellaisen ensivaikutelman, että miehillä oli pitkä parta ja viikset, ja naisilla niin tiukalle nyöritetty vyötärö, että "huomio väistämättä kohdistui heidän poveensa".
   Seurasi tunnepitoisia kohtaamisia. Ensimmäisenä oli vuorossa kuningas Kaarle XIII, joka oli odottanut kauhulla tuota hetkeä. Kuningas oli vasta 62-vuotias, mutta halvaantunut ja seniili, joten hän vaikutti huomattavasti ikäistään vanhemmalta. Bernadotte polvistui ja suuteli kuninkaan kättä juuri siten kuin sen ajan hovietikettiin kuului hurmaten kaikki läsnäolijat. Tapaamisen jälkeen kuningas totesi huojentuneena hänellä olleen parempi onni kuin oli uskaltanut toivoakaan.
   Kolme päivää myöhemmin Jean Bernadottesta tuli virallisesti Ruotsin kruununprinssi ja Kaarle XIII´n adoptiopoika juhlallisessa seremoniassa Tukholman linnan valtiosalissa. Siitä eteenpäin hän käytti nimeä Karl Johan. Nimen Karl hän otti adoptioisänsä ja kaikkien Ruotsin Kaarle-kuninkaiden kunniaksi, Johan puolestaan oli ruotsalainen muoto hänen omasta nimestään Jean.

   Pian Karl Johanin asetuttua taloksi uuteen kotimaahansa Ranska painosti Ruotsia julistamaan sodan Britannialle. Ruotsi taipui, mutta sodasta saattoi tulla Ruotsin historian huomaamattomin. Brittejä kohtaan ei ammuttu yhtäkään laukausta, ainoa näkyvä vaikutus oli maiden välisen kaupan lievä supistuminen. Napoleon raivostui moisesta lepsuilusta. Ja takavarikoi Karl Johanin Ranskaan jääneen omaisuuden.
   Koska Karl Johanista piti tulla aikanaan Ruotsin kuningas, hänen täytyi tehdä Ruotsille edullista politiikkaa. Toisaalta, hän ei halunnut luopua haaveesta palata Ranskaan ja mahdollisesti korvata Napoleon. Siksi hän ei voinut ryhtyä koivnkaan läheiseksi Ranskan keisarin liittolaiseksi, mutta ei voinut myöskään katkoa kaikkia siteitä entiseen kotimaahansa.
   Karl Johan ymmärsi paremmin kuin kukaan toinen, että Ranskan ja sen vihollisten suuri välienselvittely alkaisi pian, ja silloin hänen pitäisi olla voittajan puolella, muuten hänen kuninkaallinen uransa saisi äkkilopun. Pienen ja sotilaallisesti heikon maan tulevana hallitsijana hänen piti seurata erityisen tarkalla korvalla ja joustavalla mielellä suurvaltapolitiikan käänteitä.
   Karl Johan ei aikonut hyökätä Venäjän kimppuun Suomea valloittamaan. Hän mietti, että se olisi ihanteellista, jos Ruotsi ja Norja kuuluisivat yhteen. Silloin Ruotsi olisi melkein kuin saari, kolmella suunnalla meriraja ja pohjoisessa Venäjän rajalla laaja erämaa. Myös kulttuurisesti ja maantieteellisesti tuo olisi ainoa luonnollinen vaihtoehto. Ja tuota mieltä hän oli ollut jo pitkään.
   Maaliskuussa 1811 Kaarle XIII oli jo  niin heikko ja sekava, että hänen oli pakko vetäytyä kokonaan syrjään, ja hallitusvastuu siirtyi Karl Johanille. Hän jatkoi tasapainoiluaan Ranskan ja Ranskan vihollisten välillä.

   Vuoden 1811 lopulla Ruotsin laivasto iski ranskalaiseen kaapparilaiva Le Mercureen, joka oli jo pitkään ahdistellut ruotsalaisia kauppa-aluksia. Napoleonin mitta tuli täyteen.
   Ranska miehitti Pommerin ja Rügenin hetkellä, jolloin satamissa oli paljon aluksia ja siirtomaatavaroita. Ruotsalaisten komentaja yllätettiin täydellisesti, kaksi ruotsalaista rykmenttiä vangittiin ilman taistelua, sotavangeiksi otetut upseerit ja sotilaat vietiin Ranskaan. Pommerin ruotsalaiset virkamiehet heitettiin vankilaan, kaikki kassat takavarikoitiin ja alukset otettiin Ranskan haltuun. Ja samaan aikaan Napoleon kokosi suurimman armeijan, mikä maailmassa oli siihen saakka nähty, mihin lienee osaltaan liittyvnyt Pommerin valtaus - Pommerista kun saattaisi tulla myös brittiläisten ja venäläisten joukkojen maihinnousupaikka.
   Jos Napoleon kuvitteli säikäyttäneensä Ruotsin ruotuun, hän erehtyi pahasti. Karl Johan, joka oli jo aiemmin availlut salaisia yhteyksiä Englannin ja Venäjän suuntaan, otti uudelleen yhteyttä näihin. Hän lupasi tehdä rauhan Britannian kanssa, mutta koska Ranska siinä tapauksessa kostaisi Ruotsille, hän vaati briteiltä vastineeksi tukea Norjan valtaamiselle ja siirtokunnan Länsi-Intiasta.
   Britit suhtautuivat ehdotukseen nihkeästi, mutta Venäjältä tuli vastakaikua. Huhtikuussa 1812 Pietarissa solmittiin sopimus, minkä mukaan Venäjä lähettäisi 20.000 sotilasta, jotka yhdessä Ruotsin armeijan kanssa hyökkäisivät Tanskan saariin ja pakottaisivat Tanskan luopumaan norjasta. Kun tämä olisi tehty, Karl Johan johtaisi ruotsalaiset ja venäläiset joukot Napoleonia vastaan Pohjois-Saksassa.
   Sopimus oli historiallinen kurssinmuutos Ruotsin ulkoppolitiikassa. Ruotsi ja Venäjä tunnustaisivat toistensa rajat, ts. Ruotsi tunnustaisi Suomen olevan lopullisesti osa Venäjää. Koskaan aiemmin Ruotsi ja Venäjä eivät olleet olleet tasa-arvoisia, liittoutuneita aseveljiä.
   18.6.1812 Ruotsi ja Englanti solmivat rauhan. Ja sen jälkeen Ranskan suuri armeija liittolaisineen alkoi vyöryä yli Venäjän rajojen.

   Ranskalaiset etenivät nopeasti pakottaen venäläiset perääntymään. Karl Johan käsitti, että mitä kauemmas Venäjälle ranskalaiset tunkeutuisivat, sitä vaikeampi hänen olisi saada Venäjän lupaamia joukkoja, ja sitä vaikeampi olisi myös hyökkäys Pohjois-Saksassa.
   Venäjän tsaari Aleksanteri halusi tavata Karl Johanin henkilökohtaisesti. Tapaaminen järjestettiin Suomen Turussa. Tuo oli Karl Johanin ensimmäinen askel maailmanhistorian poliittiselle näyttämölle. Nyt hän osallistui keskusteluihin, missä liikuteltiin armeijoita, siirreltiin valtionrajoja sekä syrjäytettiin ja nimitettiin hallitsijoita.
   Miesten henkilökemia toimi täydellisesti. Karl Johan ihmetteli, mitä Napoleon kuvitteli saavuttavansa viemällä armeijansa kauas Venäjän sisäosiin. Siellähän koko armeija olisi suuressa vaarassa. Lopputulemana sovittiin, että ruotsalaiset ja venäläiset hyökkäisivät yhdessä Tanskaan, joka oli liitossa Ranskan kanssa.

   Napoleon marssi Moskovaan, missä alkoi roihuta perääntyvien venäläisten sytyttämä massiivinen tulipalo. Napoleon lymyili Kremlin korkeiden kivimuurien suojassa odottaen tsaarin rauhantarjousta, mitä ei koskaan tullut. Syksy oli käsillä ja koko Venäjällä tuli katovuosi.
   Muualla Euroopassa miehitetyissä maissa kansa alkoi kapinoida sillä välin kun Ranskan pääarmeija oli Moskovassa. Ranskaa vastaan muodostettiin uusi vahva liitto, kuudes liittokunta. Britit alkoivat lämmetä Karl Johanin aiemmille ehdotuksille. Ja Preussi ilmoitti tukevansa Norja-hanketta, mikäli Karl Johan tulisi mukaan liittokuntaan.
   Karl Johanin Aleksanterille antama arvio toteutui. Venäjälle lähteneistä joukoista tuhoutui lähes 6/7. Armeijan valiojoukosta, keisarillisen kaartin 47.000 miehestä palasi vieläkin pienempi osa, vain 1.500 miestä.
   Vuoden 1813 alussa Karl Johanilla ei ollut enää vaihtoehtoja. Hänen oli lähdettävä sotaan Ranskaa vastaan. Kirjeessään Napoleonille hän muistutti, miten Ranska oli loukannut Ruotsin Pommeria. Hän luetteli kaikki Napoleonin sodat ja rikokset ihmiskuntaa vastaan.

   9.7.1813 Trachenbergin linnassa kokoontui johtohenkilöitä Napoleonin vastaisesta liittoumassa. Mukana olli myös Karl Johan.
   Trachenbergissa Karl Johan oli elämänsä tärkeimmässä roolissa kansainvälisessä huipputapaamisessa. Hänen tietonsa Ranskan armeijasta ja Napoleonin strategiasta loivat perustan kokouksessa laaditulle sotasuunnitelmalle, joka tuli johtamaan Napoleonin kukistumiseen.
    Karl Johan neuvoi liittokuntaa lähestymään Napoleonia laajassa puolikaaressa.Jos joukot olivat vaarassa joutua kosketuksiin Napoleonin kanssa, niiden tuli aina perääntyä, mutta hyökätä sivustoja, yhteyslinjoja ja kaikkia eristyksiin joutuneita yksiköitä vastaan. Taktiikan tarkoituksena oli ärsyttää ja väsyttää vihollista. Samaan aikaan liittokunta kävisi Euroopan lehdissä henkilökohtaista kampanjaa Napoleonia vastaan kuvaten tätä hirviönä, ihmiskunnan sortajana jne.
   Karl Johanin pohjoisen armeijan ensimmäiseksi päätehtäväksi tuli puolustaa Berliiniä. Mikäli Napoleon hyökkäisi jotain liittokunnan armeijaa vastaan, tosiet hyökkäisivät  Napoleonin selkäpuolelle ja katkaisisivat huoltoyhteydet.

   23.8.1813 Kolme Ranskan kolonnaa hyökkäsi Karl Johanin johtamien saksalaisjoukkojen vartioimaan Berliiniin, mutta kolonnat menettivät yhteyden toisiinsa, minkä Karl Johan hyödynsi. Yli 20.000 ranskalaista kaatui.
   Napoleon määräsi Karl Johania vastaan yhden parhaista marsalkoistaan, Neyn. Ney ja Bernadotte olivat taistelleet vuosikaudet rinta rinnan.  Nyt heidän armeijansa kohtasivat lähellä Dennewitzin kylää Berliinin ja Leipzigin välillä. Karl Johan voitti, Ney pakeni ja hänen joukoistaan menetettiin yhteensä 22.000 miestä.

   16.10.1813 käytiin Leipzigin edustalla suurin tykistön kaksintaistelu, mitä Euroopassa oli koskaan kuultu. Napoleonin hämmästykseksi liittokunta käytti häntä vastaan hänen omaa taktiikkaansa, joka oli johtanut hänet niin moneen voittoon.
   Seuraavana aamuna Napoleonia kohtasi järkyttävä näky. Vihollisen puolelle marssi uusia joukkoja kolonna toisensa jälkeen. Bernadottea ei vielä näkynyt, mutta silti vastustajien määrä oli jo kaksinkertainen Napoleonin armeijaan verrattuna. Sitten kello 16 Karl Johan saapui. Mukanaan 60.000 saksalaista ja ruotsalaista sotilasta.
   Karl Johan hyökkäsi kärjessä. Yhtäkkiä 3.000 saksilaista sotilasta siirtyi Napoleonin armeijasta Karl Johanin joukkoihin. He olivat samoja saksilaisia, jotka olivat aiemminkin taistelleet Bernadotten johtamana.
   Yli 20.000 ranskalaista kaatui, ammukset loppuivat. Ensimmäisen kerran Napoleon jäi tappiolle itse johtamassaan taistelussa. Hänen oli pakko perääntyä kohti Leipzigin kaupunkia.
   Ruotsin jalkaväki oli mukana Leipzigin valtauksessa Adlercreutzin, Sandelsin ja Skjöldebrandin johdolla. Adlercreutzin miehet ehtivät ensimmäisinä kaupungin keskustaan.
   Leipzigin taistelu kesti neljä päivää. Napoleonin tappiot olivat 75.000 kaatunutta, haavoittunutta ja vangiksi jäänyttä. Karl Johanin ottamien vankien joukossa oli myös Saksin kuningas ja monta kenraalia.  Liittokunnan menetykset olivat 54.000 miestä, heistä ruotsalaisia oli 168.
   Viidentoista kuukauden aikana Napoleon oli menettänyt kaksi armeijaa, yhteensä lähes miljoona sotilasta, joista liki puolet oli ranskalaisia.

   Liittokunnalla oli suunnitelmia Napoleonin lyömiseksi. Myös Karl Johan haluttiin niihin mukaan.
   Mutta Karl Johanilla oli omia suunnitelmia.

   Karl Johan tiesi, että jos hän halusi saada Norjan, nyt oli iskettävä. Pian aloitettavien suurten rauhanneuvottelujen jälkeen Tanskaan olisi mahdotonta hyökätä.
   Sotaretkestä tuli lyhyt. Schleswig-Holstein vallattiin ilman suuria ongelmia. Tanskalaiset Fredriksortin ja Glückstadtin linnoitukset piiritettiin. Tie Jyllantiin oli avoin.
   Ainoa taistelun kaltainen kahakka käytiin 7.12.1813 Bornhöftin kylässä Kielistä 30 km etelään. Sota oli taistelun jälkeen ratkaistu.
   
   Tanskassa käyty sota Norjasta oli lopussa. Muutaman viikon neuvottelujen jälkeen Tanska antoi periksi. Kielin rauhansopimuksessa, joka allekirjoitettiin 14.1.1814 Tanska luovutti Norjan Ruotsille.
   Norja oli siihen mennessä kuulunut Tanskalle neljäsataa vuotta.

   Vastineeksi Tanska sai Pommerin ja Rügenin. Maa joutui myös julistamaan Ranskalle sodan ja asettamaan 10.000 miestä Karl Johanin komentoon.
   Kielin rauhassa Tanska kutistui melko pieneksi maaksi, joka ei enää pystyisi uhkaamaan Ruotsia. Tanskalaisten haaveet Ruotsin kruunusta ja eteläruotsalaisten maakuntien takaisinvaltaamisesta haudattiin lopullisesti.
   Uutinen herätti Ruotsissa suurta riemua. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin Ruotsin armeija oli saavuttanut todellista menestystä. Karl Johan oli onnistunut kolmessa vuodessa siinä, mitä Ruotsin kuninkaat olivat yrittäneet kaksisataa vuotta - ottanut Norjan.

   Karl Johanin sisällä myllersi. Häntä ja hänen joukkojaan kaivattiin taisteluihin, Napoleonina ei ollut vielä kokonaan lyöty. Mutta pitäisikö hänen hyökätä Ranskaan, taistella synnyinmaansa maaperällä, omaa kansaansa vastaan?
   Entä Norja? Norjalaiset eivät ilahtuneet uudesta isännästä. Siellä järjestettiin vastarintaliikettä.
   Karl Johanin ruotsalaisupseereiden oli vaikea ymmärtää, mitä heidän johtajansa pohjimmiltaan halusi. Miksi tämä oli niin passiivinen? Miksi he eivät lähteneet liikkeelle?
   Sitten Karl Johan sai kuulla, että Napoleon oli luopunut kruunusta. Ludwig XVI´n veli oli noussut valtaistuimelle. Ranskalla oli jälleen kuningas, Ludvig XVIII.

   Karl Johan pääsi keskittymään Norjaan. Siellä olikin jo ehtinyt tapahtua. Norja oli julistautunut itsenäiseksi.
   Karl Johan arveli Tanskan olleen kaiken takana. Hän halusi miehittää maan ja lakkauttaa koko Tanskan kuningaskunnan. Venäjä olikin jo myöntymässä tähän ja Tanskan kohtalo näytti olevan sinetöity.
   Sitten Britannia asettui poikkiteloin. Englanti oli aina vastustanut sitä, että Juutinrauman molemmat rannat kuuluisivat samalle valtiolle. Niinpä Karl Johan joutuisi selviytymään ongelmistaan itse ja taistelut olisi käytävä Norjassa.
   Halvaantunut ja seniili kuningas Kaarle XIII piristyi sotatorvien toitotuksesta niin, että halusi johtaa itse Ruotsin laivaston taisteluun. Olihan hänet, Suursaaren sankari, nimitetty suuramiraaliksi jo kehdossa. Niinpä kaksi hovimiestä talutti hänet varovasti linjalaiva Gustav den storeen laivojen ja rannikkotykistön kunnialaukauksien kaikuessa.
   Sota voisi alkaa.

   Taistelut alkoivat 26.7.1814. 3.8. saatiin suuri voitto, kun Kaarle XIII´n linjalaivoista avattiin tuli, ja tykinjylinän suojassa ruotsalaiset onnistuivat nousemaan maihin Glomman suulla. Fredrikstadtin linnoitus antautui 4.8. kolmen tunnin tulituksen jälkeen. Norjalaiset antautuivat 14.8.
   Tuon jälkeen Ruotsin armeija ei ole enää sotiin osallistunut.

   Norja ja Ruotsi muodostivat unionin, mutta sopimusteksti oli muotoíltu niin epämääräisesti, että heti alusta lähtien Ruotsissa ja Norjassa sitä tulkittiin eri tavoin. Ruotsissa unionia pidettiin ensimmäisenä askeleena kohti täydellistä yhdistymistä. Norjalaiset puolestaan pitivät liittoa personaaliunionina, missä kahdella erillisellä kuningaskunnalla oli oma perustuslakinsa, armeijansa ja sisäinen itsehallintonsa. Monet norjalaiset pitivät unionia ensimmäisenä askeleena kohti täydellistä itsenäisyyttä, eivät suinkaan askeleena kohti yhteensulautumista.

   Vanha kuningas Kaarle XIII kuoli 69-vuotiaana 5.2.1818 kello 22.05. Hänen mukanaan sammui Holstein-Gottorpin kuningassuku Ruotsin valtaistuimella.
   7.2.1818 pidettiin valtiosalissa juhlallinen seremonia, jossa Karl Johan esiintyi ensimmäisen kerran Ruotsin kuninkaana. Hän oli nyt kuningas Kaarle XIV Juhana.
   Kaikki Napoleonin aikana valtaan nousseet monarkit olivat poissa. Hyväksyisivätkö vanhat kuningassuvut Bernadotten Ruotsin valtaistuimelle, yhdelle Euroopan vanhimmista?
   Kyllä hyväksyivät.  Venäjän, Preussin, Iso-Britannian ja Espanjan Tukholman-lähettiläät tulivat tervehdyskäynnille ja esittivät hallitustensa lämpimät onnittelut. Vain Itävallan ja Ranskan lähettiläät olivat pidättyväisempiä.
   Kaarle Juhanaa lienee ilahduttanut erityisesti onnttelukirje, joka saapui Sveitsistä. Syrjäytetty kuningas Kustaa IV Aadolf kirjoitti onnittelut ja toiveet menestyksestä, olihan hänen synnyinmaansa onni ja sen edistäminen aina tämän hartaan mielenkiinnon kohteena.

   Kruunajaiset pidettiin 11.5.1818. Päivälleen 30 vuotta sen jälkeen kun Jeaanista oli tullut Ranskan armeijan vääpeli.
   Seremonia oli mahtavin sitten Kustaa III´n aikojen. Kaarle Juhana oli antanut uudistaa Eerik XIV´n kruunun vuodelta 1560. Kruunuun oli lisätty uusia timantteja ja vaihdettu kirkkaansininen, emaloitu pallo.

   Kaarle XIV Juhana luotsasi maansa kurssille, jolla pysyen, onnella ja taidolla, Ruotsin kansa ja sen johtajat ovat sittemmin kiertäneet maailmanpolitiikan miinat ja salakarit. Ruotsi on saanut elää rauhassa pidempään kuin mikään toinen maa Euroopassa - yhtä pitkään kuin Bernadotten suku on istunut valtaistuimella.
   Ja nyt, vuonna 2018, Jean Bernadotten suku on maailman ainoa hallitsijasuku, jonka sama sukuhaara on sotien ja vallankumousten keskeyttämättä hallinnut vapaata kansaa ja itsenäistä valtakuntaa jo kahdensadan vuoden ajan.

   Herman Lindqvist on aina osannut kutoa historiallisista faktoista vetävän, jopa hengästyttävän intensiivisen kokonaisuuden. Ensimmäinen Bernadotte on kirjoitettu tällä samalla tyylillä ja osaamisella. Mikäli ajanjakson tapahtumat kiinnostavat, kaikki oleellinen löytyy kirjasta, ja huikealla tyylillä kirjoitettuna.