Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Aino-Kuutamo Uusitorppa: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
WSOY 2011
131 sivua


Murrosikä on perinteisesti melko hermojarepivää aikaa, kenellä enemmän ja kenellä vähemmän, mutta kuitenkin. Ja kun sitä elämänkokemusta ei silloin vielä niin valtavasti ole, niihin haasteisiin suhtautuu toisenlaisella suhteellisuudentajulla kuin myöhemmin aikuisena. Varmaankin jotain on jäänyt muistiin myös tämän sivun lukijoilla? Mutta kaikesta huolimatta, jotenkin tekin olette tänne saakka selvinneet, vai mitä?
   Eräs asia, mikä hankaloittaa oloa, varsinkin nuoremmalla iällä, on ajatus, ettei toisilla ole samanlaisia ongelmia. Perspektiiviharhaahan tuossa usein on. Ja sitä tilannetta pyrkii korjaamaan Aino-Kuutamo Uusitorpan kokoama teos Sä et tiedä miltä musta tuntuu. Kirjassa kaksitoista oman alansa menestyjää (tosin yksi heistä ei ole enää aivan yhtä ihailtu tapaus kuin hetki sitten) kertoo oman selviytymistarinansa. Noita kertomuksia täydentävät aiheisiin liittyvät ammatti-ihmisten neuvot.
   Otan tarkempaan esittelyyn kolme kertomusta noista kahdestatoista. Loput yhdeksän käyn läpi jokaisen jutun ytimen osalta.

Aloitetaan kertomuksella, joka koskettanee aiheen kannalta lukijakuntaa laajimmin. Juontajan uraa tehnyt vuoden 2007 Miss Suomi Noora Hautakangas käsittelee osiossaan varsinkin esiintymisjännityksen kanssa kamppailua, sivuten samalla muutamaa muutakin itsetuntoon liittyvää ongelmakohtaa.
   Noora muistaa olleensa kouluaikoinaan tunnollinen ja tarkka oppilas. Itse asiassa, hänen äitinsä mukaan jopa turhankin tarkka. Kun Noora syksyllä päällysti koulukirjojaan kontaktimuovilla, oli aivan kamalaa, jos yhdenkin kirjan muoviin jäi yksikin ryppy.
   Yläasteella Noora oli oppilaskunnan puheenjohtaja ja järjesteli monenlaista retkistä näytelmiin. Hän on pienestä pitäen pitänyt esiintymisestä ja erityisesti näytelmät ovat aina olleet lähellä sydäntä.
   Noora on lähtöisin Soinista. Se on pieni eteläpohjalainen paikkakunta. Missä ei kannattanut erityisemmin poiketa muotista. Myös Noora halusi sulautua joukkoon.

   Vaikka Noora oli perinteisesti pitänyt esiintymisestä, yläasteella hän alkoi jännittää luokan edessä puhumista. Sen hän arvelee johtuneen täydellisyyden tavoittelusta, hän pelkäsi saavansa kriittistä palautetta ja joutuvansa naurun kohteeksi. Etenkin esitelmät olivat kova pala. Ja mitä pienempi oli yleisön koko, sitä rankemmin Noora jännitti.
   Kun Noora piti esitelmää, hänen äänensä ei koskaan tärissyt. Mutta välillä puhe tuli epävarmemmin ja hiljaisemmalla äänellä. Toisinaan jokin sana saattoi unohtua, joskus tuli tartuttua virheisiin ja jäätyä jumiin siihen. Noora muistelee olleensa niin itsekriittinen, että pienetkin mokat tuntuivat maailman suurimmilta.
   Kuitenkaan kaverin kanssa esiintyminen ei Nooraa jännittänyt. Se seisominen luokan edessä oli kaikista pahinta. Itse asiassa, istuminenkin helpotti heti.
   Kerrankin oli väittely, missä parit istuivat vastakkain. Noora oli elementissään istuessaan kylki yleisöön päin. Noora muistaa, että tuntui hyvältä, kun joku naurahti hänen tokaisuilleen.

   Peruskoulun jälkeen Noora aloitti Alajärven lukiossa. Sitten netissä hänen silmiinsä osui Tampereen ilmaisutaitopainotteinen yhteiskoulu. Noora vaihtoi lukion toiselle luokalle Tampereelle.
   Hakeutumalla kursseille, joilla joutui harjoittelemaan puheviestintää ja ilmaisutaitoja - jokaisella tunnilla piti myös pitää niitä Nooran kammoamia esitelmiä - Noora sai siedätyshoitoa jännittämiseen. Tuossa koulussa Noora myös käsitti, ettei ollut yksin jännittämisen kanssa. Monella muullakin oli ollut samankaltaisia ongelmia.
   Lopulta Noora oppi jopa nauttimaan hallitusta jännittämisestä.

   Noora on yllättänyt itsensä siinä, että on oikeasti hyvä sellaisessa, mitä joskus oli inhonnut ja pelännyt. Koululaisena hän ei todellakaan ajatellut tulevansa joskus juontajaksi.
   Kyllähän Nooraa edelleen jännittää ennen kuin hän nousee lavalle. Tai kun tv-kamera käynnistyy. Joka ikinen kerta.
   Ja edelleen parinkymmenen ihmisen asiakasiltojen juontaminen jännittää suurempien tilaisuuksien juontoja enemmän.

   Sinulle, joka jännität esiintymistä, Noora haluaa kertoa, ettei yleisö odota - eikä toivo - toisen mokaavan. Jos puhut yleisölle, muista, että yleisö on omasta vapaasta tahdostaan tullut kuuntelemaan, mitä sanottavaa Sinulla on.
   Tekniikan kannalta Noora kehottaa ottamaan rauhallisesti ja vetämään välillä henkeä. Ja ehdottoman tärkeää on olla oma itsensä - yleisö kyllä huomaa, jos alat vetää jotain roolia.
   Ja muista: yleensä virheitä eivät huomaa muut kuin esiintyjä itse.

Elokuvaohjaaja Dome Karukoski kertoo siitä, millaista on olla koulukiusattu.
   Dome syntyi Kyproksella, hänen äitinsä on suomenruotsalainen. Domen kolme ensimmäistä kieltä olivat ruotsi, kreikka ja englanti. Suomen kieltä hän alkoi puhua vasta nelivuotiaana, kun muutti äitinsä kanssa Suomeen.
   Koulussa Dome erosi monella tavalla luokkatovereistaan. Hän oli omaksunut kyproslaisen käyttäytymismallin. Hän oli Suomessa syntyneitä tovereitaan sosiaalisempi, minkä lisäksi hän saattoi halata poikia. Jotka sitten haukkuivat häntä homoksi.
   
   Kun pojat vähän kasvoivat, muutamat yrittivät todistella isoille pojille omaa kovuuttaan. Ja koska Dome oli outolintu, häneen ne katseet kohdistuivat.
   Domea ei kutsuttu luokkatovereiden synttäreille. Ja vähitellen nokitelu sai kovempia muotoja.

   Dome ei ollut pieni eikä heiveröinen, joten kun fyysinen kiusaaminen alkoi, hän laittoi kyllä kampoihin. Mutta sitten kerran kolme jätkää piti kiinni ja yksi veteli rystyllä. Dome näki lähistöllä köpöttelevän välituntivalvojan, mutta tämä haahuili omissa ajatuksissaan eikä katsonut Domen suuntaan. Dome yritti kiinnittää valvojan huomion ja potkaisi kiven sinne päin.
   Huonostihan siinä kävi. Kivi lensi turhan pitkälle ja osui opinto-ohjaajan autoon. Autoon tuli lommo ja Domen äidille 2.400 markan lasku.
   Dome koki olevansa äidilleen häpeän aihe. Hän itki ja ajatteli, että ehkä olisi parempi lähteä kokonaan pois.

   Koulubussin reitillä kodin lähellä oli pysäkki, jonka kohdalla kasvoi iso puu. Dome ajatteli, että menisi puun taakse piiloon. Kun auto olisi porhaltamassa ohi - siinä kohdassa kuljettajalla oli tapana kiihdyttää, jos pysäkillä ei ollut ketään - Dome hyppäisi alle.
   Lähtö olisi dramaattinen. Kiusaajat potisivat syyllisyyttä koko loppuikänsä.
   Kaksi kertaa Dome meni puun taakse odottamaan. Mutta kummallakaan kerralla hän ei hypännyt.

   Domen äiti alkoi käsittää, ettei koulussa ollut kaikki hyvin. Hän otti puoli vuotta virkavapaata ja muutti Domen kanssa Kyprokselle.
   Kyproksella Dome kävi kansainvälistä koulua. Ja yhtäkkiä hän huomasi olevansa luokan suosituin oppilas.
   Samalla Dome käsitti jotain. Jotain hyvin tärkeää. Kiusaaminen ei ollutkaan ollut hänen syytään.

   Dome palasi Suomeen. Kiusaaminen jatkui, joillakin oli vaikeuksia päästä vanhoista tavoistaan irti. Mutta jokin oli muuttunut.
   Kyproksella puoli vuotta asunut Dome alkoi vaikuttaa kiinnostavalta. Ensimmäistä kertaa hänellä oli kavereita.
   Vähitellen koulussa alkoi mennä paremmin.

   Dome pääsi kiusaamisesta yli. Mutta kyllä se arpia jätti.
   Kiusaamisen takia Domella on vielä aikuisiälläkin ollut valtava tarve saada hyväksyntää. Jälkeenpäin ajatellen Dome kokee muokanneensa itseään ja pyrkineensä miellyttämään muita, välillä jopa liiallisuuksiin mennen.
   Kun Dome sitten teki leffan Tyttö sinä olet tähti, hän tajusi, ettei jokaisen tarvitse hänestä tykätä. Hän käsitti, että kyllä hän osaa jotain. Ja kun hän itse sen oppi tietämään, tarve todistella toisille loppui siihen paikkaan.

   Kun Dome aikuisiällä muisteli menneitä, ja mietti, mitä sanoisi heille, jotka joutuvat kokemaan kiusaamista, sekä heille, joiden pitäisi tehdä asialle jotain... Domen mieleen tuli ajatus, että kiusatun sijaan kiusaajan tulisi joutua vaihtamaan koulua. Jos kiusaaja joutuisi aloittamaan alusta uudessa ympäristössä, jossain, missä tämä ei välttämättä olisikaan se cool tyyppi...   
   Vanhemmiten kiusaaminen alkaa todennäköisesti kaduttaa kiusaajia. Domeltakin on sittemmin pyydetty anteeksi. Herkin yhteydenotto tuli aikoinaan facen kautta, kun entinen kiusaaja pyysi anteeksi aiheuttamastaan pahasta olosta. Dome vastasi, että ei mitään, menneet ovat menneitä.   
   Dome kokee, että kiusaaminen on tehnyt hänestä vahvemman. Hän on törmännyt moniin yritysjohtajiin ja taiteilijoihin, jotka ovat entisiä koulukiusattuja. Kun on jo nuorena selvinnyt vaikeista ajoista, voi vanhempana puskea vaikka läpi harmaan kiven.
   Domea itseään on auttanut keskittyminen elämän positiivisiin asiohin, kuten urheiluun ja HIFK´n fanittamiseen. Hän muistuttaa, että harrastusten kautta voi löytää myös samanmielisiä ihmisiä. Vaikka tuntuisi, että olet erilainen ja yksin, loppujen lopuksi - et muuten ole. Sinäkin voit löytää ja tavata jonkun, joka ajattelee ja tuntee samalla tavoin.

Henrik Rosenberg, joka muistetaan rap-duosta Fintelligens ja tunnetaan artistinimellä Iso H, kertoo olevansa työnarkomaani ja varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, jos tekemisen määrän mitoituksessa ei pysy tolkku mukana.
   Henrik kertoo paiskineensa töitä olan takaa jo 14-vuotiaasta lähtien. Tuolloin hän aloitti lehdenjakajana. Hän halusi tietokoneen, halusi ostaa sen omilla rahoillaan ja laskeskeli, paljonko täytyisi tienata. Ja pyyteli sitten kaiken aikaa laajennusta vastuualueeseensa.
   Sittemmin Henrik aloitti siivousduunit. Hän tykkäsi itsenäisestä työstä.
   Vapaa-aika kului musiikin parissa. Ja pian toimelias nuori mies ryhtyi itsekin musiikkia tekemään. Ja teki siitä itselleen uuden ammatin.
   Perustettiin Fintelligens. Ja lähdettiin keikoille. Tehtiin yli 100 keikkaa vuodessa.

   Olihan sitä muutakin elämää. Henrik yritti rakentaa pysyvää ihmissuhdetta. Mikä ei oikein ottanut onnistuakseen, kun oli lähes joka viikonvaihde pois kotoa. Tyttöystävän mielestä Henrikin ammatti kilpaili hänen kanssaan. Riitojahan siitä seurasi.
   Töissä oli paineita, mutta pelkästään niistä ei Henrikin huono olo johtunut. Paha olo tuli siitä, että kotona kaikki ei ollut kunnossa. Välillä työ muodostui pakopaikaksi.
   Monen vuoden uurastus huipentui vuonna 2003. Fintelligens ei ollut pitänyt pitkään aikaan kunnon taukoa. Henrik tajusi, ettei kaikki ollut enää okei, kun kiertäminen ja keikkailu eivät enää tuntuneet hyvältä. Mieluiten kaveri olisi ollut kotona. Yksin kotona.
   
   Kun Fintelligens teki jääkiekon MM-kisojen virallisen biisin vuoden 2003 kotikisoihin, alkoivat myös vanhemmat ihmiset tunnistaa Henrikin. Kaupan kassat alkoivat pyytää nimmareita muksuilleen - ja ehkä myös itselleen. Lökäpöksyä alettiin kohdella ravintoloissa kuin Euroopan Omistajaa.
   Omituiseltahan se tuntui. Ja pahalta, jos suoraan sanotaan. Ei sellaista tilannetta osannut käsitellä.
   Fintelligens lopetti vuoteen 2003. Samana vuonna Henrik lähti onnettomasta parisuhteesta.

   Hetken ajan olo oli huojentunut. Henrik uskoi kaiken muuttuvan paremmaksi, kun pystyi keskittymään muuhunkin kuin riitelyyn.
   Mutta siitä alkoikin alamäki. Ihmiset ahdistivat, Henrik ei halunnut tavata ketään. Hän alkoi kärsiä pahoista univaikeuksista. Ja erakoitui. Vaelsi kämpän ja studion väliä, eipä juuri muuta.
   Henrik teki mitä huvitti. Töitä ei ollut pakko tehdä. Säästöön oli kerääntynyt melkoisia summia. Ja teostomaksuja tuli tilille kaiken aikaa.
   Edes pankkiautomaatilla ei ollut pakko käydä. Eräässä vaiheessa Henrikin olohuoneen pöydällä oli valtava rahakasa.
      
   Tilanne muuttui vuonna 2006, kun Henrik joutui totaalikieltäytymisen takia avovankilaan. Henrik ei päässyt räpläämään sämpleriä, ei edes avaamaan sähköpostiaan. Avovankilassa tuli vain oltua. Ja ennen kaikkea: elämästä tuli säännöllistä.
   Henrik luki kirjoja. Televisiota hän katsoi hyvin vähän. Ja se oleminen teki hyvää. Henrik ei ollut edes muistanut, miltä tuntui vain olla, tekemättä mitään.
   Lopulta Henrik sai luvan tehdä arkisin töitä levy-yhtiössä.

   Väsymys oli tuntunut aivan normaalilta olotilalta. Henrik ei ollut pitänyt sitä mitenkään kummallisena. Eikä ahdistuneisuutta.
   Eikä sitä, ettei välillä ollut käynyt edes pihalla koko päivänä. Tai seuraavana. Tai kertaakaan kahden viikon aikana.
   
   Henrik ei käsittänyt voivansa erityisen huonosti, ennen kuin kävi lähikuppilassa keskustelun kaverinsa kanssa. Tämä sai ymmärtämään, että Henrik kärsi masennuksesta. Ja myös sen, että suurin osa jengistä ei pääse samanlaisesta depiksestä yli ilman ammattiapua.

   Sittemmin Henrik on voinut välillä paremmin, välillä huonommin. Mutta enää hän ei ole päästänyt itseään luisumaan uupumukseen. Hänellä on edelleen saavutettavaa, mutta hän on oppinut säästelemään itseään.
   Henrik haluaa varoittaa ylittämästä oman jaksamisen rajoja. Hän tietää, että se on joskus vaikeaa. Hän itse haluaisi oikeasti kaksi vapaapäivää viikossa, mutta yhdenkin järjestämisessä on iso työ, aina.
   Jos on tiukat aikataulut, täytyy osata tasapainoilla. Priorisointiahan se vapaan järjestäminen on.
   (Jos tähän kohtaan vielä yksi asia aiheeseen liittyen. Nimittäin, unitutkijat ovat todenneet, että jos on menossa jakso ilman mahdollisuutta pitää kokonaisia vapaapäiviä, jonkin verran voi tilannetta kompensoida varaamalla enemmän aikaa nukkumiseen. Jos viikossa ei ole vapaapäivää, mutta joillekin päiville on vähemmän kiireisiä tunteja, niissä kohdin kannattaa tehdä priorisointia pysymällä, mieluiten yhtäjaksoisesti, pidempi aika unten mailla. Myös lyhyet torkut keskellä päivää toimivat pienenä ensiapuna. Mutta oikeasti, uskokaa, mitä Henrik kertoilee, ja varatkaa sitä vapaata joka viikolle, jos vain mahdolllista.)

Sitten ne yhdeksän muuta. Ja heidän kertomuksensa.

   Kun laulaja Kristiina Wheeler oli nuori, hän etsi hyväksyntää, mikä sai hänet etsiytymään epämääräisiin piireihin. Lopulta hänen äitinsä laittoi koko homman poikki.
   Nyt Kristiina seisoo vahvemmin omilla jaloillaan. Mutta silti, edelleen, hän myös hakee hyväksyntää - tytöiltä vielä enemmän kuin pojilta. Kun Kristiina tutustuu uuteen tyyppiin, hän miettii aina, tykkääkö toinen hänestä oikeasti.
   Kristiinalle suuri pelastus on ollut musiikki, mihin hän onkin keskittänyt energiansa. Kristiina neuvoo pitämään kiinni asioista, joita rakastaa. Ja hän neuvoo purkamaan huono olo johonkin tärkeään harrastukseen.
   Kristiina itse saattoi viettää nuorena tuntikausia pianon ääressä. Laulaen ja biisejä sydänsuruista kirjoittaen. Se on auttanut tiellä Kristiinan unelmien ammattiin, muusikoksi.

   Rokkari Jonne Aaron muistelee nuoruuden rötöstelyjään. Hän ei keksi varasteluilleen sen kummempia syitä kuin jännityksen hakemisen, rahan puutteen ja hauskanpidon. Ehkä mukana oli myös halua näyttää vanhemmille lapsille.
   Jäämistään kiinni jo varhaisessa vaiheessa Jonne pitää hyvänä asiana. Hän arvelee, että jatkuessaan rötöstely olisi muuttunut vakavammaksi.
   Jännitystä Jonne sai elämäänsä sittemmin bändihommista. Yhtäkkiä päivissä oli uutta ja mielenkiintoista sisältöä.

   Muusikko Samu Haber kärsi vanhempiensa avioerosta, ja varsinkin isäpuolen ilmaantumisesta kuvioihin. Siitäkin huolimatta, että tämä oli hyvä jätkä.
   Samu viestittää osiossaan, ettei vanhempien ero ole lasten syy, eikä näiden pidä siitä itselleen syytä ottaa. Lapsille Samu haluaa sanoa myös, että sitä ei tarvitse koskaan kuunnella, jos toinen vanhemmista mollaa toista osapuolta. Ja varsinkaan puolta ei tarvitse koskaan valita.

   Jani Sutelainen, alias räppäri Aste, on aina ollut varsin ahdistunut tapaus. Hän ei kuitenkaan koskaan huolinut minkään sortin lääkitystä, hän kun haluaa pysyä omana itsenään.
   Jani löysi musiikista ja kamppailulajeista omat kanavoimiskeinonsa. Hän tuntee edelleen kaikki tunteet täysillä, mutta on oppinut hillitsemään ja hallitsemaan itseään.

   Juontaja Axl Smith on ollut yhden kerran humalassa. Vain yhden kerran. Ei nimittäin tykännyt.
   Axl kehottaa jokaista toimimaan kuten parhaalta tuntuu. Voihan sitä maistaa, jos haluaa. Mutta ei kannata väkisin, jos ei siltä tunnu.
   Axl kehottaa nuorena yleensäkin harrastamaan, tekemään jotain kehittävää. Jos tuntee olevansa kaveriporukassa täysin ulkopuolinen, vaikkapa siitä syystä, ettei halua olla humalassa, kannattaa miettiä, ovatko nuo oikeita kavereita. Voisihan niitä samanmielisiäkin jostain löytyä.

   Muusikko Olli Herman joutui 18-vuotiaana pahoinpitelyn kohteeksi. Hän oli aukonut päätään sen verran, että toinen oli pillastunut.
   Äiti vei kovapäisen poikansa lääkäriin. Ja sieltä poliisiasemalle.
   Olli ehdotti, että asian voisi sopia. Syyttäjä päätti toisin.
   Olli vähätteli asiaa pitkään. Hän ei silloin käsittänyt asian vakavuutta.
   Myöhemmin Olli onkin sitten ollut tyytyväinen, että syyte nostettiin. Hänen mielestään vastaavassa tilanteessa niin täytyy tehdä aina.
   Väkivallan kohteeksi joutuneille Olli haluaa sanoa, ettei väkivaltaan pidä alistua eikä jäädä toisten maalitauluksi. Ja riidanhaastajille: älkää ketään kadulla hakatko, ryhtykää nyrkkeilemään kehässä. Kehässä saa mättää toista turpaan niin paljon kuin lystää. Tosin siellä toinen lyö yleensä takaisin...

   Vaatesuunnittelija Tiia Vanhatapio kärsi nuorempana yksinäisyydestä ja varsinkin ystävyyssuhteiden katkeamisesta. Hän myöntää, että ystävyyden loppuminen voi satuttaa, mutta toteaa, ettei se silti sentään maailmanloppu ole. Vaikka välirikko voikin tuntua musertavalta, kaikella nyt kuitenkin on aikansa ja paikkansa.
   Vanhemmiten kavereiden määrä on vähentynyt. Toisaalta laatu on korvannut määrän.
   Tiia muistuttaa, että jos kaverit hylkäävät, pitää olla uskollinen itselleen. Itsetuntoa pitää olla sen verran, ettei jää kärvistelemään ikävään tilanteeseen.

   Näyttelijä Jenni Banerjee rakastui tulisesti 15-vuotiaana. Hän ja poikakaveri asuivat eri kaupungeissa ja tapasivat säännöllisen epäsäännöllisesti.
   Aika kului. Eräänä iltana yo-kirjoitusten jälkeen Jennin ystävä soitti. Kertoi nähneensä Jennin poikaystävän toisen tytön kanssa.
   No, erohan siitä seurasi. Mikä oli todella, todella rankkaa aikaa. Ensirakastuminen siirtyikin lopullisesti historiaan vasta kun Jenni tapasi toisen, joka säväytti yhtä paljon kuin ensirakkaus aikoinaan.
   Kaikesta kärsimisestään huolimatta Jenni ei epäröi antaa neuvoa lähteä ensirakkauteen avoimin mielin, silläkin riskillä, että sydän särkyy. Heittäytyminen voi sattua, mutta niin sen elämässä kuuluukin.
   Pidä itsestäsi huolta. Muidenkin on helpompi rakastaa Sinua, jos itsekin välität itsestäsi. Älä myöskään laskelmoi, siitä voi nimittäin ajan mittaan tulla käyttäytymismalli ja tapa selviytyä.
   Heittäytymisellä, aidoilla ja puhtailla tunteilla oppii itsestään ja toisista aina eniten.

   Vuonna 2009 vuoden pakolaisnaiseksi valittu Fatbardhe Hetemaj muistelee 54-vuotiaana kuollutta isäänsä. Kipein suremisvaihe kuoleman jälkeen kesti kuukauden.
   Välillä oli pakko nauraa ja laskea leikkiä. Muuten pää olisi hajonnut.
   Olo parani hieman aina, kun muistutti itselleen, kuinka kipeä isä oli ollut. Ja että nyt hänellä oli parempi olla. Mutta järki ja tunteet eivät puhu samaa kieltä.
   Kolmannen kuukauden aikana Fatbardhe pelkäsi unohtavansa isänsä, kun ei koko ajan ollut suremassa. Hän kuitenkin tietää, ettei niin käy.
   Elämän on pakko jatkua. Niin isäkin olisi halunnut.

Siinä niitä tuli. Tarinoita elämästä. Täysi tusina.
   Mutta ei lopeteta aivan vielä. Nimittäin, kirjasta löytyy näiden kahdentoista lisäksi vielä eräs lyhyt kertomus.

   Musiikkitoimittaja ja promoottori Aino-Kuutamo Uusitorppa muistelee vaiheitaan peruskoulussa. Aikaa, jolloin oli lopettelemassa ysiluokkaa. Aamua, joka tuli sen illan jälkeen, jolloin oli soittanut radioon ja toivonut erästä kappaletta. Ja oli samalla jutustellut reippaasti radiojuontajan kanssa.
   Eräs rinnakkaisluokan poika oli kuullut jutustelun. Aamulla muutama muukin oli kuullut asiasta.
   Aino-Kuutamo oli aamulla menossa tunnille koulun kakkoskerrokseen. Käveli siinä portaita ylös. Ja huomasi, kuinka kundilauma kerääntyi portaiden yläpäähän. Ilkkuva kundilauma.
   Ja sitten naksahti.

   Aino-Kuutamo romahti lattialle. Itkemään lohduttomasti. Enää hän ei jaksanut.
   Mutta sitten hän tunsi jotain. Tunsi käden kosketuksen. Tunsi, kuinka joku silitti hiuksia. Huomasi, että kaveri oli kumartunut silittämään.
   Aino-Kuutamo huomasi myös, että ympärillä oli tullut hiljaista. Äsken ilkkunut lauma oli ihan hiljaa. Se vain tuijotti ihmeissään. Mitä nyt oli tapahtumassa?

   Kun Aino-Kuutamo muisteli tuota aamua, hän piti onnenpotkuna, että sinä aamuna, jolloin hän lopulta murtui, lähellä oli ystävä. Ystävä, joka tiesi mitä tehdä. Tämä soitti Aino-Kuutamon vanhemmille ja kertoi tilanteesta. Kertoi myös, ettei kyseessä ollut mikään uusi juttu.
   Aino-Kuutamo oli kestänyt kiusaamista jo kauan. Oli pitänyt kaiken sisällään, ollut urhea. Ajatellut, että vielä joskus kaikki muuttuu paremmaksi.

   Kotona kiusaamiseen suhtauduttiin vakavasti. Ja myös koulussa puututtiin - vihdoin - asiaan.
   Olihan jatkossakin vielä nokittelua. Mutta enää koulussa ei tarvinnut pelätä.

   Idea kirjaan Sä et tiedä miltä musta tuntuu syntyi, kun Aino-Kuutamo alkoi muistella omia teinivuosiaan. Silloin kun hän palasi niihin heikkoihin hetkiin, jolloin elämä tuntui loppuvan.
   Aino-Kuutamo on oppinut, että jokaisella meistä on kasvukipunsa. Niihin liittyvistä tarinoista hän halusi koota kirjan. Ja niitä tarinoita hän löysikin. Kaksitoista tarinaa, jotka pakottavat reagoimaan, joidenkin iskiessä todella syvälle lukijaan.
   Aino-Kuutamo sai apua ja tietoa kirjan tekoon myös Mannerheimin Lastensuojeluliitosta. Kirjassa tarinoiden yhteyteen on liitetty tietoa kertomukseen liittyvästä aihepiiristä. Kirja on hyödyllistä luettavaa nuorille, heidän vanhemmilleen, nuorten kanssa muuten tekemisissä oleville - oikeastaan jokaiselle, joka on joskus ollut nuori.

   Kiusaamisongelmaan on toivottu puututtavan ja toisinaan jotain on yritettykin. Otetaan siihen liittyen seuraava linkki.
   Aikoinaan laulaja Tommi Läntiseltä pyydettiin kappaletta kiusaamista vastaan, tällä kun on ääni, jota kuunnellaan. Tommi otti haasteen vastaan ja kantoi kortensa kekoon. Muistattehan vuonna 1994 julkaistun kappaleen Syvälle sydämeen sattuu?
   Linkki alla.

Syvälle sydämeen sattuu

   Kyllähän murrosikään joka tapauksessa jotain hässäkkää liittyy, myös heillä, joita ei kiusata. Lapsen kasvua kuvaava, italialaista alkuperää oleva kappale Kapteeni aika on neljän vuosikymmenen ajan tehnyt vaikutuksen niin äiteihin kuin tyttäriinkin. Eli päätetään tämä vähän optimistisempiin tunnelmiin.
   Linkki alla.

Kapteeni aika

   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Jukka Paarma: Ihmisen huuto
WS Bookwell (paino), Kotimaa/Kirjapaja 2009
263 sivua


Jukka Paarma toimi Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispana vuosina 1998 - 2010. Jo sitä ennen, pappina toimiessaan, hän oli tutustunut yhteiskuntamme nurjaan puoleen ja oli tullut vakuuttuneeksi, että ihmisten hätään vastaaminen on yksi kirkon keskeisimpiä tehtäviä, jos se tahtoo olla uskollinen Herralleen ja hänen esimerkilleen. Ja arkkipiispan virassa toimiessaan tuo vakaumus oli entisestään voimistunut.
   Vuonna 2009 Paarma julkaisi teoksen Ihmisen huuto. Kirjan kansikuvaksi hän valitsi norjalaisen Edvard Munchin maalauksen Huuto. Jota hän pitää yhtenä syvällisimmistä kuvista ihmisestä sekä siitä, mitä ihmisessä on pinnan alla.

   Paarma toteaa huudon olevan ihmisen sisintä. Huuto on joskus todella äänekäs, korvia särkevä tai epätoivoisina tekoina ilmenevä. Vielä useammin se on kuiskaus, tai vain huokaus. Mutta kaikkein useimmin se on äänetöntä kipua ja tuskaa.
   Paarma on huomannut, kuinka ääni on usein tukahdutettu sileän, kauniin, hyvin toimeentulevan ja hyvinvoivan ihmisen pinnan alle. Sitä ääntä Paarma on kuunnellut ihmisten kohtaamisissa erilaisissa elämäntilanteissa. Pappina ja piispana sellaisiin tilanteisiin joutuu itse asiassa melko usein. Mutta ihmisen huutoa ei silti juurikaan kuule virkaroolissa. Sen kuulee selvimmin, kun asettuu toisen vierelle lähimmäisenä.

   Paarma muistaa erään kirjailijamme todenneen aikanaan, ettei maailmassa ole kuin kaksi niin tärkeää teemaa, että niistä kannattaa kirjoittaa kirja. Ne kaksi ovat rakkaus ja kuolema. Mitä vanhemmaksi Paarma on tullut, sitä paremmin hän on tuon ajatuksen ymmärtänyt.
   Paarman mukaan tärkeintä ihmisen elämässä on rakkaus. Sen rinnalla kalpenevat utukuviksi sellaiset asiat kuin menestys, rikkaus ja maine. Jos rakkaus puuttuu, puuttuu lähes kaikki.
   Kuolema taas on niitä perimmäisiä kysymyksiä, mitkä nousevat jossain elämänvaiheessa silmien eteen, eikä ihminen oikein saa rauhaa, ennen kuin on tavalla tai toisella ratkaissut suhteensa tähän majesteettiin.
   Paarma nostaa kuitenkin näiden kahden rinnalle, jopa edelle, kärsimyksen. Ja toteaa kärsimyksen olevan merkillisellä tavalla sidoksissa noihin kahteen muuhun.
   Rakkaus on ihmiselle parasta, mitä hän voi tässä elämässä odottaa - pettymys ja epäonnistuminen siinä puolestaan on melkoisen kärsimyksen lähde. Kuoleman puolestaan voi kokea luonnollisena vapautuksena elämän taakkojen alta lepoon - mutta siinä tuntuu olevan jotain aavistamatonta, outoa, pelottavaa, tutut turvaverkot repivää.

   Surun ja kivun tuntemuksille on vaikea löytää sanoja. Kun etsii ilmaisua lohdutukselle tai rohkaisulle, sanat tuntuvat jäävän etäisiksi. Paarma kokee niiden jopa rikkovan jotain herkän haurasta, mitä kivun ja kärsimyksen ihminen kantaa sisimmässään. Paarman mielestä kunnon rutistus tai kädestä pitäminen onkin silloin paras ja koskettavin myötätunnon ja osanoton osoitus.
   Joskus lohdutus ja rohkaisu täytyy kuitenkin sanoittaa. Kuolemaansa valmistautuva tai rakasta ihmistään sureva on oikeutettu odottamaan sanoja sekä läheisiltään että etenkin kristinuskon toivon sanomaan vihityltä kirkon palvelijalta.

   Kun Paarma on etsinyt lohduttavia sanoja, hän on turvautunut usein Raamattuun. Vanhan testamentin Jobin kirjaa Paarma kuvaa kärsimyksen klassikoksi.
   Jobin kirjan mukaan paholainen päätti haastaa Jumalan. Koekappaleena oli Job, jonka avulla sielunvihollinen tahtoi näyttää, että hurskainkin mies luopuu Jumalasta, jos tämä kokee riittävästi onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Siksi hurskasta Jobia kohtaa toinen toistaan ankarampia onnettomuuksia. Ystävät kaikkoavat ja viimeisetkin antavat huonoja neuvoja.
   Job oli pitkään kärsivällinen. Ja häntä pidetäänkin kärsivällisyyden perikuvana. Monet pitävätkin Jobia yksioikoisesti uskonsankarina. Mutta Raamatun antama koko kuva tuo ei ole.
   Job haastoi ystävänsä sanaharkkaan, hän suorastaan raivosi, kun nämä yrittivät selittää tapahtumien syitä. Ystävien teologiset selitykset ja neuvot olivat kuin suolaa Jobin paiseisiin ja haavoihin.
   Ennen kuin koettelemukset olivat loppuneet, Job lähetti varsin kiukkuisia viestejä myös yläkertaan. Hän toivoi, että hänet olisi viety suoraan kohdusta hautaan. Jobin katkeruus, välillä jopa viha Jumalaa kohtaan, on käsin kosketeltavaa. Mutta kuitenkin jokin toivon hitunen seuraa mukana.
   Paarma muistuttaa, ettei Job ollut ainoa Raamatun henkilö, joka Jumalan haastajana, epäilijänä ja kapinoijana oli samalla kertaa myös uskon todistaja. Paarman mielestä näyttää siltä, että vasta epäilyn ja kapinan kautta kuljettuaan ihminen ymmärtää, mitä on luottamus Jumalaan, kun kaikki oma toivo on jo musertunut. Ja Paarma pitää tärkeänä, että noista epäilijöistä ja kapinoijista ei vaieta Raamatusta. Sillä, että niin heidän epäilyistään kuin uskostaankin kerrotaan meille, on tarkoituksensa.
   Jobin toivon hitusesta kasvoi usko ja tunnustus: "Lunastajani elää, hän seisoo viimeisenä hautani päällä. Minun Herrani ja Jumalani."

   Elämässä läheskään aina eivät asiat mene meidän suunitelmiemme mukaan. Suuremmat voimat määräävät. Joskus puuttuvat luonnon voimat ihmisten ja kansojen elämään. Toisinaan ihmiset aiheuttavat toisilleen pahaa. Joskus se tapahtuu taitamattomuudesta tai huolimattomuudesta, joskus taas jostain meille käsittämättömästä syystä, pahuudesta, vihasta, epätoivosta.
   Joku on tuntenut, että usko Jumalaan on vähintään joutunut testiin. Joillekin on käynyt päinvastoin.
   Joillakin rukous on ollut sanaton tai vain avuton soperrus, joillakin taas kynttilän sytyttäminen ja sen elävän liekin edessä hiljentyminen.
   Joillekin on palautunut mieleen tuttu jae Raamatusta, virren siru tai laulun säe. Kuten eräälle onnettomuudessa rakkaansa menettäneelle, joka kirkon surutilaisuudessa pyysi laulettavaksi sen laulun, missä sanotaan "Nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään."

   Onnettomuuksien ja katastrofien tapahduttua on tullut tavaksi pitää kirkkoja auki aamusta myöhäiseen iltaan. Kirkot tarjoavat paikan hiljentymiselle ja rukoukselle, yhteiselle ja yksityiselle itkulle ja surulle. Kirkosta on varmastikin haluttu löytää myös se, mitä itkun jälkeen tarvitaan, eli lohdutusta ja toivoa. Itkulla on aikansa, surun aika jatkuu pidempään ja monet vastausta vaille jääneet kysymykset eivät ehkä jätä koskaan tämän elämän aikana. Ensimmäisen lohdun voi antaa se, että surevalla on vierellään toinen, jonka kanssa voi jakaa sen, mikä täyttää mielen.
   Paarma muistaa, kuinka Estonia-laivan haaksirikon tapahduttua olivat ovet Turun kirkoissa auki. Ihmisiä tuli ja meni, monet istuivat pitkään hiljaa. Joku polvistui alttarillekin. Koskettavin toivon tuoja oli kuitenkin musiikki, joka hiljensi. Tutut, lohduttavat virret antoivat toivon pilkahduksia.
   Kymmenen vuotta myöhemmin tsunamin surujumalanpalveluksessa koskettavimpana Paarma koki lapset, päiväkerholaiset, jotka tulivat kirkkoon loppiaiskulkueena kantaen mukanaan sateenkaaren toivon värejä. He kulkivat seuraten tähteä samoin kuin Itämaan tietäjät, jotka tähden johdolla etsivät tietään seimen lapsen luo. Pois lähdettäessä lapset jakoivat kaikille itse tekemiään siunauskortteja. Lapset eivät osanneet kokea sitä surun määrää, mikä täytti aikuisten mielen, vaan pelkällä olemassaolollaan, valoisalla ja iloisella olemuksellaan, he kertoivat siitä, että elämä jatkuu, tulevaisuudessa on iloa ja toivoa. Sitä kohti on kuljettava.
   
   Samaan aikaan kun on etsitty keinoja pelastaa ihmishenkiä, on myös viritelty keskustelua siitä, kuinka ihminen entistä enemmän voisi ottaa myös omasta ja lähimmäisensä elämästä päättämisen omiin käsiinsä. Silloin, kun puhutaan eutanasiasta, tarkoitetaan kahta erilaista toimintatapaa. Passiivisella eutanasialla tarkoitetaan luopumista keinotekoisesta elossa pitämisestä. Aktiivisella eutanasialla tarkoitetaan toimenpiteitä, jotka nopeuttavat potilaan kuolemaa, kuolemaan auttamista.
   Kun lääketieteellisen arvion perusteella voidaan päätellä, että erityishoidoilla voi korkeintaan pitkittää elinaikaa potilaan tilaa parantamatta, on mahdollista siirtyä perushoitoon ja kipujen lievittämiseen. Tällaisessa passiivisessa eutanasiassa, jos se tehdään lääketieteellisen asiantuntemuksen pohjalta, Paarma ei näe minkäänlaista eettistä ongelmaa.
   Aktiivinen eutanasia pakottaa Paarman miettimään suhtautumistaan tarkemmin. Silloin on ratkaistava, mihin vedetään raja. Paarma ei usko, että olisi edes mahdollista tehdä sellaista sääntöä, joka olisi paras kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Jos aktiiviseen eutanasiaan mentäisiin, lähtökohdan olisi oltava näkemys, ettei ole ihmisen tehtävä määritellä kuoleman hetkeä eikä rajaa. Hoidoista päättävillä tulisi olla vahva eettinen koulutus ja taito kuunnella sekä kärsivän ihmisen hätää että omantuntonsa ääntä.
   Paarma uskoo, että on olemassa tilanteita, missä lähimmäisenrakkaus asettuu kuolemaa toivovan potilaan puolelle. Niissä tapauksissa, jos joku kieltäytymällä pitää periaatteistaan tiukasti kiinni, tuo periaatteen ihminen sulkee korvansa lähimmäisen huudolta ja silmänsä kärsivän hädältä.
   Paarma kuitenkin näkee tehokkaan saattohoidon olevan hyvä vaihtoehto eutanasialle. Kuolemaa toivova tai sitä lähestyvä näyttää eniten pelkäävän kipuja ja yksinjäämistä. Ja tuohon pelkoon tuo turvaa toisen läsnäolo.
   Paarman mukaan me joka tapauksessa tarvitsemme kuolinapua enemmän vierellä istujia ja saattajia viimeiselle matkalle. Omaista, hoitajaa tai ystävää. Ihmistä, joka pysyy vierellä.

   Toisen ihmisen kohtaaminen sekä hänen kasvojensa näkeminen voi olla paljon tärkeämpi ja syvempi asia kuin vain tuttavan tapaaminen ja ohimenevä tervehtiminen. Ihmistuntemuksen asiantuntijat ovat todenneet, että kaipuu sellaiseen asuu meissä kaikissa. Jo vastasyntynyt lahjoittaa ensimmäisen hymynsä sille, tavallisesti äidille tai isälle, joka tuo tutut kasvonsa lapsen eteen.
   Kohtaaminen voi parhaimmillaan muodostua voimavaraksi, jopa elämän uudistumiseen johtavaksi kokemukseksi. Esimerkkinä kohtaamisen uudistavasta voimasta Paarma nostaa Raamatusta kertomuksen Jeesuksen ja tullimiesten esimiehen Sakkeuksen tapaamisesta.
   Sakkeus musituttaa erästä ajallemme ominaista ihmistyyppiä, keinoja kaihtamatta omaisuuttaan kartuttavaa ahnehtijaa. Sakkeus oli ulkonaisesti hyvinvoiva ihminen, joka oli kadottanut toisten ihmisten hyväksynnän ja kunnioituksen toisia riistämällä.
   Ohikulkeva Jeesus pysähtyi Sakkeuksen kohdalla, poimi tämän suuresta ihmisjoukosta, puhutteli miestä, jota kukaan muu ei suostunut ystävällisesti puhuttelemaan. Jeesus tuli Sakkeuksen kotiin, vaikka ihmiset paheksuivat: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen!"
   Tapaamisen tulokset kertovat, että kyseessä oli todellinen kohtaaminen, kasvotusten. Aiemmin kaikin keinoin omaisuutta kerännyt mies oli nyt valmis jakamaan omastaan toisten hyväksi ja korvaamaan moninkertaisesti tekemänsä vääryydet. Arvot olivat muuttuneet ja Jeesus saattoi sanoa: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi."
   Mitä oli tapahtunut? No, jää oli sulanut. Ei kovistelemalla, tuo jää oli sulatettu lämmöllä. Sakkeus oli kohdannut jonkun, joka välitti kuin ei kukaan ennen. Se miehen muutti. Sisäiset vammat paransi uusi itsetunto, joka antoi voiman uudenlaiseen elämään.

   Seurakunnissa on koettu, että suomalainen yhteiskunta on ollut jakautumassa. Diakoniatyöntekijöiden vastaanotot ja tapaamiset merkitsevät laajaa ja herkkää kosketuspintaa suomalaisen yhteiskunnan todellisuuteen. Diakoniatyöntekijöiden viestien mukaan perusturvan taso on jäänyt jälkeen muusta tulokehityksestä ja sen myötä yhteiskuntamme on voimakkaasti polarisoitunut. Paarman mukaan on syytä olla huolissaan siitä, miten yksittäisten ihmisten ja perheiden käy irtisanomisten, lomautusten ja muiden talouteen liittyvien uhkien alla.
   Pienten lasten perheiden tukemisessa Paarma näkee yhteiskunnallamme olevan tehtävää. Vanhempien taloudellisia mahdolllisuuksia jäädä kotiin hoitamaan pienimpiä voi vielä tehostaa sekä taloudellisilla kannusteilla että asenteiden muutoksilla.
   Onko pienen lapsen oikea hoitopaikka sitten oma koti vai päiväkoti? Keskustelu aiheesta leimahtaa liekkiin aina tietyin väliajoin. Paarma ei ymmärrä, miksi asiasta pitäisi tapella. Kuitenkin kummallakin vaihtoehdolla on omat vahvat puolensa ja perusteensa. Koska perheiden tilanteet ovat erilaisia, tärkeintä Paarman mielestä olisi, että kumpikin vaihtoehto olisi olemassa.
   Samalla kun pidämme esillä ihanteita, Paarman mukaan nykytodellisuutta on katsottava suoraan silmiin. Huomio on kiinnitettävä ennen kaikkea niihin odotuksiin ja vaatimuksiin, mitkä yhteiskunnassamme kohdistuvat lapsiin ja nuoriin. Tommi Hoikkala, yksi johtavista nuorisotutkijoistamme, on kiteyttänyt nämä odotukset muotoon "Kilpaile, menesty, pärjää - tai häpeä". Hoikkalan mukaan "Suomi on samaan aikaan pirstoutunut ja silti suuren yhdenmukaisuuden paineen alainen suoritusyhteisö. Koulumurhat ovat ryöpsähdyksiä, oireita systeemin repeilystä. Ne jotka eivät pysy mukana menossa ja kuulu piireihin, suistuvat tien poskeen. Kuka masentuu ja tuhoutuu yksinäisyyteen, kuka löytää netin vihayhteisön."

   Kun Paarma aikoinaan siirtyi seurakuntapapin työstä piispan virkaan, hän huomasi, kuinka yhteydenpito kansalaisiin muutti muotoaan. Seurakuntatyössä papin kontaktit olivat lähipiirissä. Sielunhoitokeskustelut tapahtuivat kasvokkain. Palaute työstä tuli pääosin suoraan kuultuna. Paarma tunsi useimmat ihmiset, joiden kanssa puhui aroista ja henkilökohtaisista asioista.
   Arkkipiispana yhteydenpito tapahtui suurelta osin toisin. Postia tuli paljon. Ihmiset eri puolilta maata ottivat yhteyttä, kun halusivat saattaa omat mielipiteensä kirkon johdon tietoon ja sitä kautta julkisuuteen. Toiset taas lähestyivät, kun olivat kokeneet vääryyttä kirkon tai seurakunnan taholta, tai eivät mielestään olleet saaneet oikeutta viranomaisilta.
   Se elämänalue, mikä Paarmalle lähetetyissä hätähuudoissa tämän arkkipiispakauden aikana oli suurimmassa kasvussa, liittyi perheisiin, parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen. Lähisuhteissa on väkivaltaa, jatkuvaa kiusantekoa, välinpitämättömyyttä toisista. Vuosikymmeniä kestänyt ahdistus ja pettymys purkautuvat joskus epätoivoisena syyttelynä, toisinaan esirukouspyyntönä, jotta tilanteessa jaksaisi.

   Tämän hetken kuumaksi kysymykseksi kirkossa on 2000-luvulla noussut kysymys homoseksuaalisuudesta. Suomessa paitsi monet yksityishenkilöt, myös kirkolliset ryhmittymät ovat ilmaisseet aikomuksensa erota luterilaisesta kirkosta, jos se hyväksyy samaa sukupuolta olevien parisuhteen kirkollisen siunaamisen.
   Paarma näkee kielenkäytön asian tiimoilta olevan järkyttävän rajua. Eri näkemyksiä edustavien on ollut vaikea kuunnella toisten argumentointia. Toiset puhuvat ihmisoikeuksista ja lähimmäisenrakkaudesta, toiset raamatullisuudesta ja Jumalan laista. Keskusteluyhteys ei ole ollut luontevaa.
   Raamatussa on vain muutama kohta, missä puhutaan homoseksuaalisuudesta. Eikä yhtään kohtaa, missä siitä sanottaisiin jotain myönteistä tai edes hyväksyvää. Monelle tämä toteamus riittää kristilliseksi kannaksi. Tämän mukaan kirkon tehtävä parisuhteiden osalta on tuomita ne synniksi.
   Kaikille uskollisille raamatunlukijoille tämä ei kuitenkaan riitä. Tällaisessa asenteessa on jotain, mikä tuntuu jotenkin, vieläpä jyrkästi, sotivan kristillisen uskon henkeä vastaan. Uuden testamentin opetukset, erityisesti Jeesuksen toiminta, viittaavat johonkin aivan muuhun.
   
   Aivan hirveänä Paarma pitää toimintaa, missä homo on väen väkisin yritetty "käännyttää" heteroksi. Se on voinut tapahtua henkisen tai hengellisen väkivallan ja painostuksen avulla, tai sitä on yritetty perusteellisella psykologisella ja psykiatrisella terapialla. Seurauksena on helposti ollut psyykkisiä vammoja, syyllisyyttä ja häpeää. Mikä kertoo siitä, kuinka lujasti juurtunut seksuaalinen suuntautuneisuus ihmisen persoonassa on. Jos voimakas oma tahtokaan ei riitä sitä muuttamaan, ei sitä silloin oikein voi omana valintana pitää. Kyllähän joidenkin kohdalla muutoskin on saatu tapahtumaan, mutta nämä ovat niitä säännön vahvistavia poikkeuksia, joiden mukaan ei yleisiä linjoja saa vedellä.
   Mutta mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Mietittäessä sitä tulisi Paarman mielestä miettiä, mitä Jeesus tilanteessa tekisi.

   Kun Raamatussa Jeesus ei tähän kysymykseen ottanut kantaa, Paarma lähestyy kysymystä tarkastelemalla, miten Jeesus yleensä suhtautui ihmisiin, varsinkin erilaisiin tai toisten arvostelemiin ja halveksimiin tapauksiin.
   Jeesus ei tullut tilanteeseen kysellen juridiikan tai dogmatiikan, lain tai opin perään. Hän kysyi, miten ihmistä voisi auttaa. Ihminen tuli ensin, vasta sitten, ikään kuin vähempiarvoisina, tulivat opilliset ja juridiset ongelmat, joita hänen vastustajansa heittivät kysymyksillään esille.
   Kun lainopettaja kysyi Jeesukselta, mikä on lain suurin käsky, tämä vastasi: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetet."
   Laki ja profeetat tarkoitti juutalaisille koko Vanhaa testamenttia. Kun toteutat rakakuden kaksoiskäskyn, olet toteuttanut koko sen Jumalan tahdon, joka on ilmaistu Vanhan testamentin säännöissä ja ohjeissa.
   Toinen kohta Jeesuksen opetuksissa, mitä pidetään koko kristillisen etiikan perusohjeena, on niin sanottu kultainen sääntö: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat".
   Kultainen sääntö edellyttää asettumista toisen asemaan. Siitä käsin voi ajatella, mikä toiselle olisi hyväksi, mitä tahtoisi siinä asemassa itselle tehtävän. Se edellyttää omaa harkintaa ja ajattelua, se nimittäin ei välttämättä ole sitä, mitä tuo toinen sillä hetkellä haluaisi. Paarman mukaan kultaisen säännön toteuttaminen edellyttää sekä viisasta harkintaa että empatiaa. Sääntöä kykenee toteuttamaan se, jonka ajatus kulkee ja jonka sydän on paikallaan.

   Paarma on lukenut ja kuullut lukuisia kertomuksia siitä hädästä, jota homot ja usein myös näiden läheiset ovat kokeneet. Kaikkein riipaisevimmat kertomukset hän on kuullut niiltä vanhemmilta, jotka ovat kertoneet oman lapsensa tiestä.
   Paarma pitää tärkeänä, että näistä kysymyksistä puhutaan niin kirkossa kuin muussakin julkisuudessa mahdollisimman avoimesti. Asiaa pitää valottaa rehellsiesti eri puolilta. Juuri omien kokemusten kertominen ja avautuminen julkisuudelle, niin kipeältä kuin se saattaa tuntuakin, on paras tapa avata silmät.
   Useammin kuin kaapista tulemisesta on julkisuudessa puhuttu muista ongelmista, esim. masennuksesta, mistä Paarma ottaa rinnastuksen. Kun julkisuuden henkilöt ovat kertoneet omasta masennuksestaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan ja vaikeuksistaan, se on merkinnyt monille samoissa ongelmissa yksinään kärvisteleville paljon, äärimmäisen paljon. Nämä ovat huomanneet, etteivät ole ainoita, ja että niistäkin ongelmista on oikeasti mahdollista selviytyä.
   Samalla tavalla ne, jotka ovat julkisuudessa kertoneet omasta suuntautuneisuudestaan tai perheensä kokemista vaiheista homoseksuaalisuuden kanssa kipuiltaessa, ovat kaikkein voimakkaimmalla tavalla vaikuttaneet asenteisiin. Noista ulostuloista Paarma on kiitollinen. Hän arvelee, että esim. oopperalaulaja Jorma Hynnisen ulostulo oman poikansa homoudesta on vaikuttanut yhteiskunnassa ja kirkossa suvaitsevampaan asennoitumiseen vieläkin enemmän kuin seksuaalivähemmistöjen omien järjestöjen toimet, jotka koetaan muiden tahoilta helpommin yksipuolisiksi ja tarkoitushakuisiksi, ja jotka siksi saattavat närästää ulkopuolisia enemmän.
   Paarma pitää valitettavana, että asenteet ovat joissakin kirkollisissa piireissä järkyttävän kovia. Yksipuolinen fundamentalistinen raamatuntulkinta vie liian usein armottomuuteen. Paarma toivoo, että muistaisimme, kuinka meidän Herramme puolusti tavallisesti niitä kaikkein väheksytyimpiä, joita muut "löivät Raamatulla päähän".

   Kun pari, jossa kumpikin on samaa sukupuolta, ja joka on sitoutunut rakkauteen ja uskollisuuteen, ja joka Jumalaan uskoessaan toivoo elämälleen hänen siunaustaan, pyytää Paarmalta sellaista rukousta, ei hän koskaan kieltäydy. Hän on aina valmis sydämestään rukoilemaan heidän puolestaan.
   Avioliitostahan sellaisen parin kohdalla ei kirjan ilmestymisen aikoihin ollut kysymys. Myös parisuhdelakimme teki tuolloin asioiden välille eron. Paarma ei nähnytkään syytä vetää kirkkoa tunnustamaan rekisteröidyn parisuhteen oikeutusta - koska oikeutuksen takasi jo yhteiskunnan parisuhdelaki, kirkolle ei jäänyt Paarman mielestä oikein luontevaa roolia, seremoniamestarin roolia hän ei sellaisena pitänyt.
   Mikä kirkon tehtävä sitten oli? Paarma näki tehtävän olevan rukous ja Jumalan siunauksen pyytäminen sekä ihmisten kaikinpuolinen tukeminen heidän elämässään. Kirkon tulee antaa kotipaikkaoikeus sekä seurakuntalaisen jäsenyyden edut ja velvollisuudet kaikille jäsenilleen. Seksuaalinen suuntautuminen ei saa siihen vaikuttaa. Ei myöskään siihen, kuka hyväksytään kirkkoon töihin, viran- tai toimenhaltijaksi, luottamushenkilöksi tai vapaaehtoiseksi vastuunkantajaksi.
   Paarma uskoo, että noin Jeesuskin tekisi.

    Paarman kodin viereisessä korttelissa on Turun katulähetyksen ruokajakelupiste. Kadulle sen ulkopuolelle syntyy jakelupäivinä jono, jonka pituus vaihtelee.
     Jonottavat ihmiset antavat vaikutelman, että mieluummin he olisivat jossain sisällä, ei ohikulkijoiden nähtävillä. Yleisvaikutelma ei Paarman mielestä ole kuitenkaan niinkään köyhyys tai masentuneisuus, pikemminkin alistuneisuus. Ainakin ihmisarvon tunne on kovalla koetuksella.
   Sitä Paarma ei tiedä, kuinka moni leipäjonon asiakas tuntee häpeää. Mutta ohikulkijoiden tulisi sitä hänen mielestään tuntea.

   Ruokapankit syntyivät vastaukseksi 1990-luvun syvän laman aiheuttamiin köyhyys- ja syrjäytymisongelmiin. Pelastusarmeijan leipäjonot nousivat televisiouutisten toistuvaksi aiheeksi. Meidän luterilainen kirkkommekin otti asian omakseen ja laajensi järjestelmää ihmisten ja perheiden kokonaisvaltaiseen auttamiseen.
   Ruokapankit ajateltiin väliaikaiseksi, ylimenovaiheen ratkaisuksi. Tilapäisavulla voisi päästä kriisivaiheen yli, niin että elämä voisi jatkua joko työtulon tai perusturvaan kuuluvien tukijärjestelmien varassa.
   Ajatus ylimenovaiheesta osoittautui vääräksi. Vaikka 1990-luvun lopulta lähtien elettiin ainakin vuosikymmenen ajan erityisen voimakasta kasvun aikaa, tarvetta ilmaiseen ruokajakeluun oli jatkuvasti. Ja seuraava taantuma pidensi jonoja entisestään.

   Eurooppalaisen mittapuun mukaan tuloerot eivät ole meillä olleet mitenkään huippuluokkaa, pikemminkin päinvastoin. Mutta kehityksen suuntaa Paarma piti huolestuttavana jo 2010-luvun lähestyessä. Hän pitäisi oikeudenmukaisena, että verotuksemme pitäisi nykyistä paremmin huolta siitä, että ylenmääräisistä rikkauksista maksetaan keisarille mikä keisarin on.
   Tuloerojen kasvussa Paarmaa huolestuttaa erityisesti sen vaikutus syrjäytyneisiin. Ja korostaa, ettei huono-osaisuudesta saa oikeaa kuvaa, jos köyhyyttä tarkastellaan pelkästään taloudelliselta kannalta sekä tulojen ja varallisuuden perusteella.
   Syrjäytyminen näkyy eri tavoin: toimeentulon niukkuutena, sairastavuutena, työttömyytenä, asunnottomuutena, sosiaalisina ongelmina kuten alkoholismina jne. Sinänsä mikään em. asioista ei yksinään automaattisesti johda syrjäytymiseen, mutta jos niitä pääsee kasaantumaan, sitten ihmisellä alkavat mahdollisuudet huveta.
   Apua tarvitsevat, varsinkin pysyvämmin huono-osaiset, leimataan helposti erilaisilla syyttävillä leimoilla. Kyllähän Paarmakin sen myöntää, että joissakin tapauksissa syytä on ollut myös syrjäytyneessä itsessään, mutta pitää selvänä, ettei heidänkään auttamista sen perusteella jätetä.
   Useimpia avun tarvitsijoita Paarma pitää uhreina. Joillakin lähtökohtaiset mahdollisuudet nyt vain ovat pienemmät kuin toisilla. Etenkin ne, jotka eivät nuorena pääse kiinni työelämään, ovat vaarassa pudota sen ulkopuolelle koko iäkseen. Ja huono-osaisuus siirtyy helposti sukupolvesta toiseen.
   Ja nämä realiteetit ovat olleet samat myös nousukausien aikana. Mikä viittaa siihen, että köyhyyden tai eriarvoistumisen ongelma johtuu muista, usein pohjimmiltaan rakenteellisista syistä.

   Tarkasteltaessa asioita pidemmällä aikavälillä voidaan huomata, että köyhyys on nyt erilaista kuin kaikkina historian aiempina aikakausina. Kyllä vanhempinakin aikoina oli rikkauksien kasautumista harvoille, on ollut riistoa ja heikompien sortoa. Mutta erona nykyhetkeen on se, että aikaisemmin yleinen niukkuus asetti tiukemmat raamit, alkeelliset tuotantotavat pitivät jaettavan kakun varsin pienenä. Nykyisin kakku on valtavan suuri, mutta edelleen suuri osa ihmisistä joutuu tyytymään vain murusiin.
   Uusliberaalissa ajattelussa usein oletetaan, että voimme saada lisää varallisuutta, kun markkinoiden annetaan mellastaa rauhassa ja ihmisten luontainen ahneus valjastetaan yhteisen hyvän palvelukseen. Mutta Paarma on nähnyt, että markkinat hyödyttävät lähinnä niitä, joilla on riittävä ostovoima. Eivät markkinoita köyhät kiinnosta, näillä kun ei ole ostovoimaa, ja automatisaation lisääntyessä näitä ei enää tarvita edes työvoimana entiseen malliin.
   Kyllähän Paarmakin haluaa yrittämiselle ja markkinataloudelle sanoa "kyllä", mutta yhtä selvästi "ei" rahan ylivallalle inhimillisen kehityksen ohjaajana. Markkinoita hän haluaa säädeltävän sekä kansallisesti että kansainvälisesti, jotta ne palvelisivat kaikkia ihmisiä.

   1970-luvulla Suomeen tuli jonkin verran pakolaisia Chilestä ja Vietnamista. He olivat suhteellisen hyvin koulutettuja ja yritteliäitä. He sijoittuivat melko hyvin Suomeen, eikä heidän saapumisensa aiheuttanut sanottavasti muukalaisvihamielisyyttä tai rasismia. Heidän tulonsa syyt ymmärrettiin, koska esim. vietnamilaisten olot pakolaisleireillä tunnettiin hyvin.
   Sittemmin tilanne maassamme on muuttunut. Suomeen muuttajien määrä on kasvanut, ja kasvanut on myöskin ulkomaalaisvastaisuus. Varsinkin vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkeen ja taloudellisen taantuman aikana huolet suomalaisten työpaikoista ovat lisänneet kriittisiä ja torjuvia mielialoja muuttajia kohtaan.
   Pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat maahanmuuttopolitiikassamme vain yksi osa. Kuitenkin he näyttävät olevan eniten tunteita koskettava ja intohimoja herättävä ryhmä. Ja juuri heidän kohdallaan myös eettiset ja ihmisoikeuksia koskevat kysymykset nousevat useimmin esille.
   Kansainvälisessä vertailussa Suomen luvut ovat pieniä. Puheita Suomeen tulvivista turvapaikanhakijoista Paarma pitää lähinnä poliittisluonteisena retoriikkana.
   Kirkon rooli turvapaikanhakijoiden asiassa nousi esille voimakkaasti kesällä 2007. Julkisuudessa nousi kohu, kun kävi ilmi, että Turun Mikaelinseurakunta oli ottanut suojiinsa ja ryhtynyt viranomaiskäsittelyissä  auttamaan erästä pakolaiseksi pyrkinyttä kurdinaista, joka ensimmäisessä vaiheessa oli saanut kielteisen päätöksen. Media puhui suoja- tai turvapaikasta, jonka seurakunta oli antanut.
   Julkinen keskustelu nosti esille myönteisten kannanottojen lisäksi kaksi kriittistä ja kirkon toimintaa voimakkaasti arvostellutta näkökohtaa. Ensinnäkin katsottiin, että kirkko lähti vastustamaan viranomaisten toimintaa ja päätöksiä asettuen siten kannattamaan laitonta menettelyä. Toiseksi esille tuotiin arvelu, että hyväntahtoisia kirkon edustajia käytetään sellaisessa toiminnassa hyväksi ja että kirkon ei tulisi toiminnallaan ylipäätään pyrkiä saamaan liventäviä muutoksia viranomaisten tiukkaan linjaan turvapaikanhakijoiden käsittelyssä.
   Paarma ei kritiikkiä allekirjoita, vaan katsoo kritisoijien olleen liikkeellä vähintäänkin vajailla tiedoilla. Oikeasti seurakunta toimi erittäin läheisessä yhteistyössä viranomaisten kanssa, neuvotteli menettelytavoista, eikä todellakaan "piilotellut" avunhakijoita. Mikaelinseurakunnan kirkkoherrasta tehtiin jopa kantelu, minkä ratkaisussa oikeusasiamies sitten katsoi, ettei seurakunnassa ollut toimittu lainvastaisella tavalla eikä moitittavasti.

   Kun sitten Suomen katukuvaan ilmaantui kerjäläisiä, nämä leimattiin pian toisten kustannuksella eläviksi joukoiksi, jotka halusivat viettää kuljeksivaa elämää. Näiden kotimaille kuuluvasta vastuusta huolimatta myös Paarma joutui kohtaamaan henkilökohtaisesti hämmentävän kysymyksen: pudotanko lantin vai kävelenkö pysähtymättä ohi?
   Joka kerran kerjäläisen kohdatessaan Paarma oli epävarma. Antoipa lantin tai ei, aina hän on kysellyt jälkeenpäin, tekikö hän oikein vai väärin. Mutta sen hän on huomannut, että silloin kun hän on auttanut, hänen olonsa on ollut paljon parempi.
   Kun Paarma keskusteli maahanmuuttajien parissa toimivan työtoverinsa kanssa siitä, mikä on oikea menettely kohdattaessa kerjäläinen, tämä antoi käytännön ohjeen. Kehotti antamaan lantin hyvillä mielin, jos siltä tuntuu. Jos taas ajattelee enemmän, että raha menee väärään tarkoitukseen, soisi ainakin ystävällisen katseen ohi kulkiessa - ja miettisi, miten muuten voisi noita ihmisiä auttaa.
   Tuon ohjeen kanssa Paarma kokee pärjänneensä.

   Kesäkuussa 2008 Helsingin tuomiokirkon sivukappelissa suureen ruukkuun istutettiin puu. Istuttamisella oli symbolinen merkitys, se oli osa luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelman julkistamista
   Julkistaminen sai mediassa kohtalaisen paljon myönteistä julkisuutta. Mutta kyllä eräissä kirkollisissa lehdissä siitä kyseltiinkin. Mitä tekemistä kirkolla on noin maallisten asioiden kanssa? Eikö sen alueen voisi jättää vihreille ja luonnonsuojelijoille? Eräs kirkkoherra jopa kirjoitti lehteen, etteivät häntä kiinnosta ilmaston uhat, ainoastaan Jumalan sana.
   No, ilmasto-ohjelman valmistelijat, ja Paarmakin puun istuttajana, olivat nyt kuitenkin sitä mieltä, että juuri siksi, että kirkon on puhuttava synnistä ja armosta sekä noudatettava Jumalan sanaa, ympäristöasioista on puhuttava - ja kovalla äänellä.
   Käynnissä oleva ilmastonmuutos ja maapallon ilmakehän lämpeneminen on aiheuttanut sellaista kuivuutta, että jo ennestään köyhien alueiden elinolot ovat surkastumassa. Näyttääkin siltä, että juuri nyt eläville ihmisille sälyttyy ennen kokematon vastuu tulevaisuudesta. Se, mitä nyt teemme tai jätämme tekemättä, vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään.
   
   Monelle tämän päivän ihmiselle kertomus maailman luomisesta on vaikeimpia Raamatun ja kristillisen uskon kohtia. Kreationistit pitävät Raamatun kertomusta luomisesta historiallisena ja luonnontieteellisenä totuutena, ovatpa myös laskeneet Raamatun perusteella maailman iäksikin noin kuusi tuhatta vuotta.
   Kreationismiin liittyy läheisesti fundamentalistinen raamatuntulkinta. Sen mukaan Raamattu on kaikilta osin otettava kirjaimellisesti totena Jumalan ilmoituksena. Sieltä löytyisi, ei vain uskonnollinen, vaan myös historiallinen ja luonnontieteellinenkin totuus.
   Evoluutioteoria puolestaan pohjaa näkemyksensä Charles Darwinin esittämään kehitysoppiin, jota yleisesti pidetään nykyisen luonnontieteellisen käsityksen pohjana. Sen mukaan maailma, sen kasvit, eläimet ja ihminenkin ovat syntyneet hyvin pitkän ajan kuluessa hitaasti kehittyen luonnonvalinnan ja geenimutaatioiden kautta.
   Paarma ei näe Raamatun olevan luonnontieteellisten faktojen hakuteos, se ei ole hänen mielestään ole Raamatun tarkoitus. Paarman mukaan luomiskertomuksella on välitettävänä meille Jumalan ilmoitus siitä, että Jumala on Luoja ja kaiken hallitsija, elämän ylläpitäjä. Tiede omilla menetelmillään ja mittauksillaan selvittelee, miten ja missä aikataulussa kaikki on tapahtunut.

   Paarma näkee tämän hetken suuren yhteiskunnallisen kysymyksen olevan se, pystymmekö säilyttämään hyvinvointiyhteiskuntamme, onko se edelleen säilyttämisen arvoinen, ja jos on, millaisena?
   Noista kysymyksistä käytyyn keskusteluun on kirkkokin osallistunut. Parikymmentä vuotta sitten kirkkomme piispat julkaisivat yhteisen kirjasen, paastokirjeen, missä he ensi kertaa yhteisesti osallistuivat yhteiskunnalliseen keskusteluun.
   Kirjanen Kohti yhteistä hyvää sai yhteiskunnan vaikuttajatahoilta paljon kiitosta ja kannatusta, mutta myös kritiikkiä. Viimeksi mainittua esittivät eniten ne tahot, jotka korostivat hyvinvointiyhteiskunnan ongelmia ja varjopuolia sekä kannattivat juuri sitä uusliberalismia, mitä kirjasessa arvosteltiin. Ja tuossa arvostelussa oli mukana myös närkästystä siitä, että juuri kirkon edustajat puuttuivat yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.
   Paarma muistuttaa, kuinka Vanhan testamentin profeetat olivat ankaria yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden julistajia samalla kun he arvostelivat uskonnolllisia tapoja ja uskovien ihmisten ulkokultaisuutta. Paarma mainitsee profeetta Aamoksen, joka ruoski aikansa vaikuttajia, jotka kyllä osallistuivat sen ajan kirkonmenoihin ja toivat temppeliin ahkerasti uhreja, kuten tapa oli, mutta joiden käytännön toiminta olikin sitten jotain ihan muuta. Uudessa testamentissa Jeesus jatkoi samalla linjalla köyhien ja sairaiden sekä vankien ja sorrettujen puolustajana.
   Kristillisen uskon ja kirkon tehtäväksi nousee näistä lähtökohdista hädässä olevien, sairaiden, köyhien ja sorrettujen käytännöllinen auttaminen eli ns. karitatiivinen toiminta. Siihen kuuluu myös niiden puolesta puhuminen, joiden ääni ei muuten kuulu. Ja toisaalta tehtävänä on yhteiskunnan rakenteiden arviointi eli tunnustuksen antaminen ja rohkaisu oikeudenmukaisuuden toteuttamiselle sekä kritiikki sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mikä aikaansaa köyhyyden, sorron ja eriarvoisuuden syntymisen.
   Profeettojen esimerkin mukaisesti kirkon nimissä puhuvat eivät saa unohtaa oman yhteisönsä kriittistä arviointia. Jotta kirkko olisi uskottava puheissaan, on sen tehtävä parannusta kaikesta piiristään löytyvästä ulkokultaisuudesta ja kaksinaismoraalista.

   Paarma muistelee tapausta kauan sitten. Hän oli pienessä kaupungissa tammikuun pakkasissa juuttunut pinen autonsa kanssa pakkaseen. Oli jo kiire tärkeään tapaamiseen, mutta auto ei suostunut yhteistyöhön.
   Paarma yritteli aikansa, kunnes viereen pysähtyi nuori mies, joka ryhtyi auttamaan. Ja pian Paarman menopeli starttasi. Kun Paarma sitten aikanaan pääsi kotiin, hän kertoi perheelleen kohdanneensa oikean enkelin.
   Valmius, taito ja ja tahto aidosti nähdä avuntarvitsija syntyy usein siitä kokemuskesta, että joskus on itse ollut autettavan paikalla. Myös Paarman autoa käynnistänyt kaveri kertoi tulleensa itse autetuksi tien päällä.
   Hyvyyden kokemus on Paarmalle suuri asia, myös silloin, kun se ei näytä suurelta. Siitä ei ole uutisaiheeksi, eikä se kerrottunakaan ole välttämättä hätkähdyttävä tai kuulijalle edes mielenkiintoinen. Se voi olla hyytyneen auton vierellä saatu kokemus, lähimmäisen taputus olalle tai ystävällinen sana oikealla hetkellä. Sellaisia muistoja Paarmalla on useita. Ajatuskin niistä tuo edelleen hyvyyden ja onnen tunteen kyyneleet hänen silmiinsä.

   Paarma muistelee, kuinka professori Tuomo Mannermaa kertoi eräässä sairaalasielunhoitajille pitämässään esitelmässä siitä, kuinka "ihmisen elämän pimeyteen voi valoa tuoda vain hyvyyden kokemus". Mannermaa kertoi esimerkin, kuinka hän istui bussissa "yhä enemmän yötä -mielentilassa", ja kuinka viereen istahti tutut kasvot omaava, nimeltä tuntematon henkilö. Tämä vierustoveri laski mitään puhumatta kätensä hetkeksi Mannermaan käsivarrelle ja poistui sitten bussista.
   Eleen vaikutus oli yllättävä. Pimeä yö oli äkisti muuttunut valoisaksi. Vaatimaton hyvyyttä ilmaiseva ele sai Mannermaan käsittämään, että hyvyys on olemassa, sekä että hyvyydellä on kyky ja voima valaista maailmaa.
   Mannermaa viittasi "yhä enemmän yötä -mielentilalla" siihen, kuinka Friedrich Nietsche, Jumalan kuoleman ja yli-ihmisopin merkittävä julistaja, rohkeni elämänsä loppupuolella katsoa edustamansa ateismin seurauksia suoraan silmiin. Nietsche kirjoitti teoksessaan Iloinen tiede juuri siitä, kuinka Jumalasta irtautuminen johtaa ajelehtimiseen: "tulee vain yötä ja yhä enemmän yötä".

   Huuto, joka nousee yksityisen ihmisen tuskasta tai kokonaisen ihmisjoukon hädästä, voi kohdistua eri suuntiin. Usein kohde ovat toiset, lähellä olevat ihmiset. Se voi olla myös yhteiskunta tai ne, jotka yhteiskunnassa valtaa käyttävät.
   Usein huudolla ei ole selvää kohdetta. Se vain kumpuaa jostain sisältä, pahasta olosta, kivusta, fyysisestä tai psyykkisestä. Aina se kuitenkin on hätähuuto. Ja aina sen takana on toivo, että joku kuulisi.
   Vaikka ihminen uskoisi Luojaan, tuo usko ei itsessään ole yleensä riittävä vastaus. Jos Luoja tuntuu olevan kaukana elämästä, etäällä kärsimyksestä, jonka keskellä avunpyytäjä elää, silloin Paarma odottaa Jumalaa, joka tulee lähelle. Puhe-etäisyydelle, kosketettavaksi ja koettavaksi.
   Nimittäin, sellaisesta Jumalasta Raamattu puhuu. Puhuu persoonasta, jota Jeesus opetti meitä puhuttelemaan rukouksessa. Jopa puhuttelemaan nimellä.
   Puhuttelunimi ei ole Luoja. Eikä puhuttelunimi ole Kaikkivaltias.
   Puhuttelunimi on Isä.

   Jukka Paarma käsittelee teoksessaan Ihmisen huuto kysymyksiä, joiden hän on nähnyt askarruttavan ihmisiä, sielunhoidollisella tavalla, empaattisesti, mutta kaikenlaista falskiutta välttäen. Kirja on käytännönläheinen tuoden Raamatun näkökulman nykymaailman haasteisiin. Ongelmia ei vähätellä, mutta silti vahvana pyrkimyksenä on antaa ihmiselle toivoa.

   Otetaan loppuun vielä yksi klippi. Kappale Saviruukku on vuosien ajan antanut toivoa kuulijoille ja intoa artisteille. Alla oleva linkki vie 17.10.2011 vietettyyn asunnottomien yöhön Espooseen, missä Jippu esiintyi kovia kokeneelle yleisölle.

Saviruukku

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.11. (ke)

Otetaan tälle Vaihtoehto-sivullekin aihe, joka liippaa läheltä jotain aiemmin suurempaa kiinnostusta osakseen saanutta tiivistelmää. Peter Englundin kirjoittama elämäkerta Ruotsin kuningatar Kristiinasta oli yksi näistä kiinnostavista tapauksista, joten palataan aihepiiriin - ja palataan ajassa vielä taaemmas. Muistellaan 1500-lukua Turun linnassa kolmen keskeisen naishahmon näkökulmasta.

Kuukauden Vaihtoehto
C.J. Gardberg: Turun linnan kolme Katariinaa

Ja kun nyt tulee viisitoista vuotta täyteen, otetaan samalla pari ylimääräistä kirjaesittelyä. Käydään läpi toisenkin suomalaisen merkittävän linnan historiaa. Myös Pyhän Olavin linnan historiasta löytyy erinäisiä vaiheita ja tapahtumia.

Extra I
Matti Rautiainen: Neidon kyynel ja muita tarinoita Olavinlinnasta

Tove Jansson on ollut tänä vuonna ajankohtaisempi kuin aikoihin. Ensin Svenska Teaternissa sai kantaesityksen taiteilijan elämään perustuva näytelmä Tove ja syksymmällä julkaistiin tekijänsä tuntemattomampaa tuotantoa esittelevä kirjoituskokoelma Bulevardi ja muita kirjoituksia. Joten, kun nyt tällä sivulla on menossa taiteilijamuotokuvien sarja vielä loppuvuoden, otetaan Tove Jansson tähän mukaan.

Extra II
Tuula Karjalainen: Tove Jansson - tee työtä ja rakasta