Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto


Kuukauden Vaihtoehto
Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius
Otava 2015
419 sivua


Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Vesa Sirén voitti vuonna 2010 Tieto-Finlandian teoksellaan suomalaisista kapellimestareista. Siitä huolimatta merkittävimmän tutkimustyön hän on tehnyt keskittyessään säveltäjä (ja kapellimestari) Jean Sibeliukseen - tosin siinä suurin työ löytyy muualta kuin kirjan kansien välistä, Sirén oli nimittäin pääarkkitehti laajassa tietopankissa, nettisivustossa www.sibelius.fi. Myös Sirénin yksittäiset Sibelius-kirjat ovat alan huippua, niistä valitsin tähän kohtaan vuonna 2015 - Sibeliuksen juhlavuotena - ilmestyneen teoksen Kohtalona Sibelius. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan tieteellisempiä metodeja käyttävä henkilökuva.

   Mitä säveltäjä Johan Christian Julius Sibeliuksesta (1865 - 1957) oikestaan tiedetään? Vaikka henkilö onkin jäänyt edelleen osittain arvoitukseksi, hänestä toki tiedetäänkin paljon. Vähäinen ei ole se hyllymetrien määrä, mitä Sibeliuksesta on julkaistu, meillä ja muualla. Sirén käy Sibeliuksen elämän ja uran - jälkimmäiseen selvästi painottuen - läpi kokoamalla tärkeimmistä julkaisuista kaiken oleellisen, antaen samalla lukuvinkkejä heille, jotka etsivät kiinnostavaa elämäkertaa, kirjeenvaihdosta koottuja teoksia tai muunlaista kirjallisuutta.

   Kun Sibelius täytti 50 vuotta joulukuussa 1915, monissa juhla-artikkeleissa muisteltiin hänen lapsuuttaan Hämeenlinnassa. Sirénin mukaan Sibeliuksen varhaisvuosista teki siihen mennessä parhaan synteesin Erik Furuhjelm, jolta ilmestyi seuraavana vuonna hieman myöhästyneenä teos "Jean Sibelius. Hänen sävelrunoutensa ja piirteitä hänen elämästään".
   Kirja ilmestyi alun perin ruotsin kielellä. Suomennoksen teki Leevi Madetoja, Sibeliuksen oppilas.
   Kirjassa saamme tutustua poikaan, joka syntyy 8.12.1865 kaupunginlääkärin perheeseen Hämeenlinnassa ja menettää isänsä vuonna 1868. Soittoharrastus alkaa pianolla ja jatkuu viululla. Vilkkaan mielikuvituksen omaava poika soittaa kesäisin konsertteja ulkosalla linnuille. Sitten sisarukset soittavat kamarimusiikkia triona ja muodostavat koulukavereiden kanssa ajoittain laajempiakin kokoonpanoja, joille viulutunneilla käyvä ja musiikin teoriaa omatoimisesti pänttäävä Janne säveltää täyttä päätä.
   Systemaattisempaa koulutusta nuori Sibelius saa Martin Wegeliuksen johdolla Helsingin musiikkiopistossa ja täydentää sitä yksityistunneilla Berliinissä ja Wienissä. 1890-luvulla hän lyö itsensä läpi kansallisesti, 1900-luvun alussa tapahtuu kansainvälinen läpimurto.
   Sibelius antoi Furuhjelmin nähdä julkaisematonta materiaalia nuoruusvuosiltaan. Uutisarvoa vainunnut Furuhjelm keskittyi painamattomaan materiaaliin täydentääkseen aikansa Sibelius-tietoutta niin että moni kypsä mestariteos sai vähemmän huomiota kuin tietyt nuoruuden kamarimusiikkiteokset.
   Furuhjelm nostaa esiin kirjallisuuden vaikutuksen Sibeliuksen säveltämiseen. Sibelius paljasti Furuhjelmille, että August Strindbergin epäsovinnainen Röda rummet oli hänen murrosikänsä avainteoksia. Furuhjelm muistuttaa, että myös Sibelius lähestyi varsin huomattavasti naturalismia.
   Furuhjelm kutsuu Sibeliusta mestariksi harvakseltaan. Hän osoittaa mestariteosten arvon ja omaperäisyyden, mutta sivaltaa Sibeliuksen vähemmän nerokkaita töitä. Esim. alkuperäinen Karelia-aiheinen kuvaelmamusiikki sai alkujaan finaalikseen Fredrik Paciuksen Maamme-laulun, mikä oli Furuhjelmista "verrattain helppohintaista symboliikkaa".
   Furuhjelm mahduttaa vuodet 1903 - 1916 vain kolmeenkymmeneen sivuun. Sirén arvelee sen johtuvan kiireestä. Päätössanoissa Furuhjelm mainitsee Sibeliuksen olevan aikansa "nerokkaimpia sävelrunoilijoita" - Furuhjelmin mukaan aikalaisista ainoastaan Richard Strauss oli "täysin pätevä  mainittavaksi Sibeliuksen rinnalla".

   Vähän ennen kuin Sibelius täytti 70 vuotta, julkaistiin Karl Ekman nuoremman Sibeliuselämäkerta "Jean Sibelius. Taiteilijan elämä ja persoonallisuus".
   Kirja perustui Sibeliuksen Ekmanille antamaan kymmeneen aamusta iltaan kestäneeseen maratonhaastatteluun. Tarkoitus oli puhua nimenomaan elämänkaaresta, ei esitellä saati analysoida sävellyksiä.
   Kun Ekmanin teos ilmestyi, se yllätti Sibelius-fanit. Usein pidättyvästi elämästään puhunut Sibelius antoi nyt sivukaupalla suoria sitaatteja lapsuudestaan, opinnoistaan, Järnefeltin perheen (Ainon suku) vaikutuksesta, ulkomaanmatkoistaan ja useasta muusta aiheesta. Teos oli menestys ja sen avainlauseita toistellaan käytännössä kaikissa myöhemmissä Sibelius-elämäkerroissa.
   Ekmanin teos muodostui Sibeliukselle vaikeasti sulateltavaksi. Pian ilmestymisen jälkeen Sibelius totesi kirjan riisuvan hänet "alastomaksi ihmisten keskellä". Myöhemmin hän väitti sitä jopa vääristelyksi.
   Ekmanin teoksessa on kyllä joitain asiavirheitä, joita myöhempään versioon (1956) on korjattukin, mutta ei mitään dramaattista. Vielä kirjan julkaisemisen jälkeen Ekman lähetteli esim. käännösten johdosta "rakkaalle sedälle" kirjeitä, joihin tämä vastasi asiallisesti. Kun Sirén on lukenut Sibeliuksen kappaletta, mihin tämä oli kirjoittanut huomioitaan, merkinnät olivat varsin maltillisia. Myöhemmin Sibelius on hutkinut Ekmanin työtä jopa vimmaisesti, mihin Sirén kehottaa suhtautumaan lähdekriittisesti ja Sibeliuksen ailahteleva mielenlaatu muistaen.

   Bengt von Törnen englanninkielinen kirjanen "Sibelius: A Close-Up" vuodelta 1937 ja New York Timesin kriitikko Olin Downesin Sibelius-artikkelit kasvattivat osaltaan säveltäjän kansainvälistä fanipohjaa, mikä lisäsi myös Sibeliukselle tulvivaa kirjeenvaihtoa. Aino ja aikuistuneet tyttäret auttoivat minkä pystyivät, mutta sihteerille alkoi olla kysyntää. Katarina-tyttären pankinjohtajamies Eero Ilves keksi Kansallis-Osake-pankista Santeri Levaksen sivutoimiseen tehtävään.
   Sittemmin Levas kokosi valokuvakirjan Jean Sibelius ja hänen Ainolansa, missä kertoi säveltäjän elämästä Ainolan hiljaisuudessa. Myöhemmin Levas laajensi kuvaustaan kaksiosaiseksi elämäkertateokseksi, osat nimeltään Nuori Sibelius ja Järvenpään mestari.
   Aino Sibelius ilmoitti hyväksyvänsä teokset, vaikka Levas kuvasi niinkin intiimejä asioita kuin Ainon mykkäkouluja Jannen ryyppyreissujen jälkeen. Säveltäjän vanhuusvuosista Levas tarjoilee tunnelmakuvia ja kiinnostavia faktoja. Järvenpään mestari on Sibelius-kirjallisuudessa tärkeä teos niille, joita kiinnostaa myös säveltäjän vanhuus.
   Sibeliuksen kahdeksannen sinfonian kohtaloa pohdittaessa Levas on keskeisiä avaintodistajia. Hänen mukaansa Sibelius oli elokuussa 1945 kertonut, kuinka kahdeksas sinfonia oli ollut jo moneen kertaan "valmis", ja kerran Sibelius oli sen jo polttanutkin.
   Sibelius avautui Levakselle jopa vapaamuurariudestaan. Hän kertoi sihteerilleen "Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin näen, että kaikki on symbolia". Sibeliuksen mukaan ihminen pääsee symbolien avulla paljon pidemmälle kuin järjellään. Siksi vapaamuurarius oli antanut hänelle paljon.

   Harold E. Johnson myllersi Sibelius-tutkimuksen aivan uusiin raameihin asuessaan 1950-luvulla jonkin aikaa Suomessa tutkimusapurahan turvin. Hän julkaisi vuonna 1959 Sibeliuksen elämäkerran Yhdysvalloissa, missä teos nähtiin tervejärkisenä vastapainona ylenmääräiselle Sibelius-ihailulle. Kirja suomennettiin vuonna 1960.
   Johnson näkee Sibeliuksen olleen musiikin kannalta elävä vainaja vuodesta 1926 eteenpäin, Tapiolan säveltämisen jälkeen. Elämänsä kolme loppuvuosikymmentä ("Järvenpään hiljaisuus") säveltäjäsuuruus huvitteli lukemalla useita "elämäänsä ja musiikkia käsitteleviä hurskaita teoksia" ja myös auttoi niiden sepittämisessä, tykittää Johnson jo teoksensa ensimmäisillä sivuilla.
   Johnsonin mukaan Sibelius katsoi vanhemmiten uraansa ruusunpunaisten lasien läpi, ja suomalaiset elämäkertakirjottajat pitivät velvollisuutenaan tämän pienempienkin toivomusten täyttämisen. Kun Johnson keräsi materiaalia omaan kirjaansa, päähenkilö oli vielä elossa, mutta tätä "elävää taruolentoa" Johnson ei halunnut vaivata. Hän penkoikin edeltäjiään ahkerammin arkistoja ja teki haastattelukierroksia.
   Kun kirja sitten ilmestyi Suomessa, kohuhan sellaisesta syntyi. Sirén ei kohua ymmärrä. Olihan Johnson paikoin erittäin teräväkynäinen, mutta harvoin ilkeä. Ja kirjan myötä tuli julkisuuteen huomattavasti ennen tuntematonta aineistoa sävellyksistä. Lisäksi se oli piristävää vaihtelua varhaisen palvonnan vastapainona.
   Johnson repi armotta auki Sibeliuksen vähättelyt Robert Kajanuksen vaikutuksesta omaan tuotantoonsa, Johnsonin mukaan Kajanus oli Sibeliuksen epävirallinen mutta tunnustettu opettaja. Hän torjuu väitteen, ettei Kajanuksen Aino-sinfonia olisi vaikuttanut millään tavalla Sibeliuksen Kullervoon. Ja olihan näitä. Johnson näkee Sibeliuksen menneen varsin pitkälle julkisuuskuvansa manipuloinnissa.
   Aivan kaikkea Johnsonin kritiikkiä Sirén ei sentään allekirjoita. Esim. Sibeliuksen tahtipuikon käytön puutteita Johnson liioitteli kovasti. Ja muutamat kohdat ovat varsin kiistanalaisia, esim. väite Jääkärien marssista: "Jääkäreitä ei heidän uusi laulunsa viehättänyt eivätkä he milloinkaan marssineet sen tahtiin". Lähdeviitteitä olisi kaivattu niin tuohon kuin moneen muuhunkin väitteeseen.
   Sirén näkee Johnsonin maineen äärimmäisenä parjaajana olevan aiheettomasti säilynyt. Hänen mielestään Johnsonin vaikutus oli - ainakin Suomessa - kaiken kaikkiaan terveellinen.

   1950-luvulle tultaessa Sibeliuksesta oli julkaistu enemmän kirjoja kuin juuri kenestäkään muusta saman sukupolven säveltäjästä, mutta hän itse ei ollut tyytyväinen. Hän totesi vävypojalleen, kapellimestari Jussi Jalakselle, että "Vielä tulee mies, joka kirjoittaa minusta todellisen kirjan".
   Aikanaan katseet kääntyivät Erik Tawastjernaan, tunnustettuun alan osaajaan ja Jussi Jalaksen ystävään. Ja hän sen teki. Ja vielä enemmän: ensin pianoteoksiin keskittyviä julkaisuja ja sitten peräti viisiosaisen elämäkerran.
   Sibeliuksen sihteeri Levas muisteli sittemmin, kuinka Tawastjernan teos tuotti Sibeliukselle todellisen ilon. Sirénkin arvostaa Tawastjernan suurtyön korkealle. Vaikka Tawastjernan Sibelius-fanaattisuus olikin varsin äärimmäistä, ei hän silti ollut kritiikitön.
   Sirénin mukaan elämäkerran ensimmäinen osa ylitti kaikki aiemmat saavutukset Sibeliuksen nuoruusvuosien ja varhaistuotannon kuvaajana, vaikka lähes kaikki pääasiat Hämeenlinnan-vuosista, Loviisan-kesistä ja musiikkiopinnoista olivat ennenkin olleet paikoillaan elämäkerroissa. Kirja oli myös tasapainoisempi kuin Johnsonin elämäkerta.
   Tawastjerna esittelee Sibeliuksen ja monet muut aikalaissäveltäjät "eksyneinä porvareina" Thomas Mannin Tonio Kröger -hahmon tapaan. Sibeliuksessa kyllä olikin riittävästi porvaria ja luterilaista työetiikkaa, vaikka hän itse jotain muuta muistiinpanoissaan usein väittikin. Hän oli ahkera ja tuottelias säveltäjä, jonka kuukausien työputket saivat joskus vastapainokseen useamman päivän kosteita juhlimisputkia.
   Loppujen lopuksi Sibelius kuitenkin säilytti ja elätti perheensä, maksoi suuret velkansa, alkoi vaurastua huimaa tahtia noin kuusikymppisenä, pysyi hyvässä kunnossa säännöllisen ulkoilun avulla ja eli lähes 92-vuotiaaksi. Eino Leinoon ja moneen muuhun tuttavaansa verrattuna hän eli jopa tasaista elämää. Ja kyllä Tawastjerna tämän tiesi. Mutta halusi eläytyä luovan taiteilijan päänsisäisiin myrskyihin. Materiaalia tähän löytyi Sibeliuksen dramatisointiin taipuvista kirje- ja päiväkirjamerkinnöistä.
   Kunnioitettava lukeneisuus ja suomenruotsalaisuus yhdistivät Sibeliusta ja Tawastjernaa. Jo johdannossa Tawastjerna upotti Sibeliuksen omaan aikaansa ja kulttuurihistoriaan paljon monipuolisemmin kuin aiemmat biografit. Tuon upottamismetodin hän kertoi oppineensa Thomas Mannilta ja Marcel Proustilta.
   Tawastjerna ei edes yrittänyt pitää teossarjassaan yhteismitallisuutta sen eri osissa. Kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosina 1965, 1967 ja 1972. Neljäs osa ilmestyi vuonna 1978 ja käsitteli vain vuodet 1915-1919. Neljännessä osassa käydään läpi viidennen sinfonian säveltäminen, ja käydäänkin tarkasti, mikä selittää käsiteltävän ajanjakson lyhyyden.
   Viidettä osaa tehdessään Tawastjerna hajotti itseään monissa luottamustehtävissä, vaikka virtaa ei riittänytkään enää nuoruusvuosien tapaan. Pitkän odotuksen jälkeen viides ja viimeinen osa kuitenkin ilmestyi, vuonna 1988.
   Jo neljännessä osassa Tawastjerna suhtautui Sibeliukseen vähän kuin omaan poikaansa: kauhistuu, kun tämä lähtee ei-toivotuille poluille, ja ihastuu, kun viides sinfonia alkaa saavuttaa lopullisen muotonsa. Ja viidennessä osassa samastuminen kohteeseen oli mennyt jo niin pitkälle, että Tawastjerna koki tietävänsä Sibeliusta paremmin, miltä säveltäjästä milloinkin tuntui. Kriitikko Seppo Heikinheimo kirjoittikin, kuinka "Erikistä tuli vuosien varrella eräänlainen vara-Sibelius, kun Sibeliusta itseään ei ollut enää olemassa".
   Vaikka viides osa olikin jo epätasaisempi tapaus, koko teossarja oli huikea. Laajuudessa Sirén näkee kuitenkin myös ongelmia. Ensinnäkin, jos ajateltiin, että nyt oli kaikki löydetty Sibeliuksesta, se saattoi jarruttaa Sibelius-tutkimusta. Toisekseen, niin suuren teossarjan kääntämiseen muille kielille oli melko korkea kynnys - pienempi kokonaisuus olisi herättänyt kustantamoissa suuremman kiinnostuksen.

   Vuonna 1995 Helsingin Sanomien kuukausiliitteen silloinen pomo Annukka Arjavirta tuli kysymään Siréniltä, pitäisikö Sibeliuksen 130-vuotisjuhla noteerata. Ensin Sirén totesi, ettei välttämättä. Mutta sitten hänellä välähti ajatus tehdä aikalaisten silmin -metodilla lehtijuttu ihmisistä, jotka silloin yhä elivät ja muistivat tapaamisiaan Sibeliuksen kanssa.
   Materiaalia yhteen lehtijuttuun tuli enemmän kuin riittävästi. Sibelius heräsi eloon uudella tavalla. Samalla Sirén ymmärsi, kuinka paljon lisää haastatteluin olisi vielä kerättävissä.
   Kuukausiliite nosti jutun kanteensa joulukuussa 1995. Sitten toimittajakollegat alkoivat jo kysellä, milloin Siréniltä tulee kirja Sibeliuksesta. Se tuli koettua jo jonkinasteiseksi painostukseksi, ja Sirén päätti kysyä Otavalta, josko siellä olisivat kiinnostuneita uudesta Sibelius-elämäkerrasta. Kustannussopimus luvattiin saman tien.
   Haastattelukierrokset jatkuivat vuosina 1996 - 1999, osin iltaisin ja viikonloppuisin, osin palkattomalla vapaalla Kulttuurirahaston ja Otavan myöntämien apurahojen turvin. Haastateltavia löytyi kymmeniä, toinen toistaan ystävällisempiä ja informatiivisempia. Arkistotutkimus pääsi vauhtiin Kansallisarkistossa ja Helsingin yliopiston kirjastossa (nyk. Kansalliskirjasto) sekä mm. Åbo Akademissa. Sirén huomasi pian, että jos joku vain oli joskus tavannut Sibeliuksen, tämä kertoi siitä mielellään niin kirjeissään kuin lehtihaastatteluissa ja muistelmissaan.
   Lopulta Sirén pääsi lukemaan jopa Tawastjernalta evättyä materiaalia. Aiemmissa Sibelius-elämäkerroissa hyödyntämättömiä alkuperäislähteitä olivat esim. Linda Sibeliuksen kirjoittama muistelmaluonnos, Jussi Jalaksen muistilaput keskusteluista säveltäjän kanssa sekä Jussi Snellmanin ja säveltäjän tytärten tekemät laajahkot muistiinpanot Jean ja Aino Sibeliuksen sanomisista.
   Aiemmin ei edes ollut tiedossa, että Aino piti päiväkirjaa. Päiväkirjan lisäksi osa kirjeenvaihdosta oli pidetty salaisena. Suurin osa salatuista kirjeistä oli rakkauskirjeitä sekä arkisempaa avioliiton kirjeenvaihtoa. Sirén pitää mahdollisena, että Aino olisi pitänyt kirjeitä liiankin arkisina tai toisaalta intiimeinä tutkijalle näytettäviksi. Tuossa vaiheessa kirjeillä oli kuitenkin jo huomattavaa kulttuurihistoriallista arvoa.
   Kirjeistä ilmenee myös, että Aino oli ottanut aiemmin tiedettyä raskaammin Jannen alkoholinkäytön. Alkuvuodesta 1907 Aino jopa joutui Hyvinkään sanatorioon toipumislomalle hermopaineen kasvettua liialliseksi. Katumuksen iskettyä Janne sai vaimonsa yleensä lepytettyä, mutta vaikeaa tuo aika Ainolle oli. Vuonna 1908 säveltäjän kurkusta poistettiin kasvain, minkä jälkeen tämä oli seitsemän vuoden ajan raittiina. 1920-luvun alun ryyppyputkien jälkeen Janne alkoi siistiä tapojaan ja 1930-luvulla hän vietti jo varsin rauhallista elämää.
   Viimeisten vuosikymmenten aikana Sibelius ei enää lähettänyt massiivisia mestariteoksia julkaistavaksi. Säveltäjä siis mahdollisesti menetti luomiskykyään seestymisen takia. Kannattiko?
   Sibeliuksen merkintöjen mukaan, kyllä se kannatti. Aino oli kuitenkin se tärkein asia Jannen elämässä.
   Kirja Aina poltti sikaria - Jean Sibelius aikalaisten silmin julkaistiin tammikuussa 2000. Kolmantena painoksena julkaistu uusittu ja täydennetty laitos ilmestyi vuonna 2012.

   Kun Sirén oli saanut mainetta Sibelius-tutkijana, Helsingin Suomalainen Klubi toivoi häneltä asiantuntija-apua. Halusivat Mannerheim-verkkosivustonsa jatkoksi Sibelius-verkkosivuston. Kyse oli "Suomen kansan sähköinen muisti" -projektista, vanha herrainklubi halusi sääntöjensä mukaisesti tehdä kulttuurisesti yleishyödyllistä työtä. Kysyivät, voisiko Sirén tehdä pilottina sivuston Ainola-osuuden ja rahoituksen täydentyessä koko sivuston.
   Kyllähän Sirén periaatteessa halusi homman, mutta ei kokonaan itselleen. Hän kysyi mukaan Markku Hartikaista, joka on kaiken muun ohessa Suomen johtavia Ainola-asiantuntijoita. Tämä suostui, ja pilottihanke valmistui vuoden 2001 aikana.
   No, Ainola-osuuden jälkeen hommaa jatkettiin. Sirén teki sivustolle Sibeliuksen pienoiselämäkerran ja lähti sitten esittelemään musiikkia.
   Aluksi Sirén kirjoitti esseen Jean Sibelius säveltäjänä, sitten hän lähti tekemään esittelyjä orkesteriteoksista. Tavoitteena oli päästä suurempaan kattavuuteen kuin tavanomaisissa levy- ja konserttiohjelmateksteissä, mutta pitää esittelyt samalla riittävän yleistajuisina. Miniatyyrit käsiteltiin pienemmällä, suurteokset laajemmin.
   Hartikainen oli Sirénin pääasiallinen kirjoittajakumppani. Mukana olivat lisäksi Kari Kilpeläinen, Veijo Murtomäki, Jukka Tiilikainen ja Reijo Ahtokari. Marras-joulukuussa 2002 tuotantotiimi vietti viimeiset unettomat yöt, jotta kaikki toimisi avajaisissa.
   Joulukuussa Sirén sai kuulla, että jos valmis sivusto tulostettaisiin A4-liuskoina, niitä menisi 1.200 kpl. Kyllähän Sirén tiesi, että sivustosta oli tullut laaja, mutta tieto oli silti yllätys. Klubi oli hyvillään saadessaan niin paljon enemmän kuin se oli tilannut.
   Eikä projekti vieläkään ollut valmis. Tehtiin myös ruotsin-, englannin- ja saksankielinen versio. Ja on ollut puhetta myös mahdollisesta japanin- tai kiinankielisestä versiosta.

   Vuonna 2011 julkaistussa Patos och tradition -teoksessa saatiin uutta tietoa Sibeliuksen ja ruotsalaisen kapellimestari Tor Mannin ystävyydestä. Tuo tarina alkoi vuodesta 1923, jolloin Mann toimi Göteborgin konserttiyhdistyksen kapellimestarina ja seurasi tarkasti Sibeliuksen orkesterinjohtamisvierailua.
   Ensimmäinen konsertti meni hyvin, mutta toisen Sibelius johti humalassa nautittuaan sitä ennen ostereita ja šampanjaa. Aluksi hän kuvitteli olevansa harjoituksissa ja löi poikki muutaman tahdin jälkeen.
   Aino oli kuin kuolemanhädässä, hänen korvissaan "kaikki soi yhtenä kaaoksena". Konsertin jälkeen Sibelius paiskasi povitaskussa olleen viskipullon konserttitalon portaisiin.
   Tästä nyt oli ennestäänkin tietoa, mutta silminnäkijänä Mann oli pystynyt kertomaan tarkemmin. Sibeliusta odotettiin toisen konsertin alla pankinjohtaja Mannheimerin seurueeseen, mutta häntä ei puhelimitse tavoitettu. Lopulta etsintäpartio löysi säveltäjän Lorenbergin ravintolasta "lurjusmaisen" tukholmalaisviulistin kanssa, joka oli pestattu viulusektioon keikkapalkkoilla. Sibelius selitti katoamistaan ostereiden ja šampanjatarjoilun keskellä: "Olen väsynyt kaikkiin naisiin, jotka selittävät kuinka lumoavaa musiikkia sävellän, joten pakenin tänne".
   Mannin mukaan Sibelius ohjattiin Mannheimerin kotiin ja suihkuun sekä hiukopalalle, minkä jälkeen siinä saattoi vain toivoa konsertilta parasta. Mann myönsi silti olleensa "hikinen jännityksestä". Hän muisteli, että toisen sinfonian orkesteri soitti "kuin kapellimestaria ei olisi ollutkaan" ja Aallottarissakaan "hän ei ollut täydellinen tahdinlyöjä".
   Seuraavana päivänä Mann tapasi Sibeliuksen Tukholmaa kohti kiitävässä junassa. Sibelius kysäisi, oliko Mann konsertissa, ja arveliko tämä kenenkään huomanneen mitään. Mann valehteli kohteliaasti, ettei kukaan ollut huomannut "sitten hitustakaan".
   Sibelius ryhtyi aktiiviseen kirjeenvaihtoon Mannin kanssa. Kirjeissä ja kirjeiden joukosta löytyneessä muistiinpanossa Mann muistelee lämpimään sävyyn tapaamisia. Näistä koostettiin tuo Patos och tradition -kirja.

   Sibeliuksella oli kysyntää ulkomaillakin, myös Saksassa, myös natsikaudella. Oliko Sibelius itse sitten kallellaan kansallissosialismiin päin? Eräs arvostetuimmista tutkimuksista aiheesta on Ruth-Maria Gleissnerin vuonna 2002 julkaistu väitöskirja Der "unpolitische" Komponist als Politikum: Die Rezeption von Jean Sibelius im NS-Staat (suom. "Epäpoliittinen" säveltäjä poliittisena kohteena: Jean Sibeliuksen vastaanotto kansallissosialistisessa Saksassa).
   Väitöskirjassa muistutetaan, että Sibeliusta politisoitiin Saksassa jo aivan vuosisadan alussa. Pohjois-Eurooppa oli Saksassa kovassa kurssissa. Keisari Vilhelm II rakasti Norjaa, naparetket kiehtoivat ihmisiä, ja Saksassakin olli kannatettu kulttuuriadressia, missä vastustettiin Venäjän sortoa Suomea kohtaan. Osaltaan Sibeliuksen suosiota selitti sekin, että kriitikot kuulivat Sibeliuksen musiikissa silloin muodissa olleen "pohjoisen äänen". Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1921 Sibelius kutsuttiin Preussilaisen musiikkiakatemian jäseneksi.
   Myöhemmin 1920-luvulla Sibeliuksen suosio Saksassa hiipui jonkin verran, mutta 1930-luvulla tuuli kääntyi. Myötätuulta olisi todennäköisesti riittänyt ilman natsejakin, jotka toki ihailivat edeltävien saksalaissukupolvien tavoin pohjoista ja lisäsivät ihailuun äärimmäistä rasismiaan. Toisaalta Sibeliuksen suosituin teos tuon ajan Saksassa oli täysin epäpoliittinen viulukonsertto.
   Vuonna 1934 Sibelius nimitettiin Richard Straussin johtaman Ständiger Rat -säveltäjäyhdistyksen varapuheenjohtajaksi, mutta tutkija ei ole löytänyt yhtään dokumenttia, mistä voisi päätellä Sibeliuksen tätä omalta osaltaan hyväksyneen (myöskään se ei ole varmaa, saiko Sibelius itse tästä tietoa), eikä tämä koskaan ainakaan osallistunut järjestön toimintaan. Myöhemmin järjestö osoittautui natsien käsikassaraksi, mutta mikäli Sibelius vuonna 1934 otti jäsenyyden vastaan, hänen olisi ollut likipitäen mahdotonta nähdä tulevaisuuteen. Ainakaan Strauss ei nähnyt, puhumattakaan vasemmistolaisesta Albert Rousselista, joka Sibeliuksen tavoin nimettiin varapuheenjohtajaksi.
   Vuonna 1935 Ständinger Rat järjesti Sibeliukselle ja muutamalle muulle säveltäjälle Hampurin kaupungin Brahms-mitalin. Samana vuonna Saksan valtakunnanpresidentin Otto von Hindenburgin vuonna 1932 perustama Goethe-mitali myönnettiin Sibeliukselle, ja allekirjoittajana oli uusi vallanpitäjä Adolf Hitler. Vuosina 1932 - 1934 mitali oli jaettu parillesadalle vaikuttajalle. Vuonna 1934 Hitler otti jakamisen itselleen ja jakoi valtakaudellaan Goethe-mitaleja lähes viikoittain.
   Jatkosodan aikana saksalaisten ja suomalaisten kulttuuriyhteistyö syveni. Goebbels perusti suomalaisten toiveesta Saksaan Sibelius-seuran vuonna 1942, ja Sibelius-esitykset lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeen tuli sitten vastareaktio.
   Sibelius oli Suomen symboli ja Sibeliuksen kehumista pidettiin Saksassa mahdollisena tienä suomalaisen sydämeen. Saksan jaon jälkeen sekä BRD että DDR liehittelivät Suomea Sibelius-tapahtumilla, koska puolueettomuuteen pyrkinyt Suomi haluttiin käännyttää omalle puolelle.
   Omana kantanaan Gleissner totesi Sirénille, että Sibelius oli konservatiivi ja Saksan musiikkikulttuurin ihailija, mutta hän ei leimaisi säveltäjää poliittisesti naiviksi saati natsimieliseksi.

   Entäpä sitten Sibeliuksen ja vasemmiston välit? Vuonna 1893 Sibelius sävelsi Työväen marssin, mutta tuossa oli kyse ei-sosialistisesta, nuorsuomalaisuuteenkin kuuluneesta pyrkimyksestä työväen olojen kohentamiseksi sosiaalisen yhteisvastuun hengessä. Ja työväenliikkeen radikalisoituessa 1900-luvun alussa Sibeliuksen epäluulot kasvoivat.
   Sitä vastoin työväenlehdillä ei noina vuosina ollut erityisiä Sibelius-epäluuloja. Työväenlehdet suosivat valistusmielessä pitkään korkeakulttuuria, ja musiikkikirjoittelu oli valtaosin Sibeliusta arvostavaa.
   Lokakuussa 1917 Sibelius sävelsi Jääkärien marssin Heikki Nurmion sanoihin "voimakkaan isänmaallisen tunnelman vallassa". Ensiesitys Helsingissä oli tammikuussa 1918.
   Sitten punaiset ottivat vallan Etelä-Suomessa. Sibelius koki olevansa Jääkärien marssin tekijänä epätoivottu henkilö ja luikahti veljensä johtamaan Lapinlahden sairaalan tiloihin.
   Kun sitten punaiset kärsivät tappion Helsingissä, kaupunginorkesteri soitti kunnianosoituskonsertin saksalaisten sotavoimien päällystölle. Sibelius johti Jääkärien marssin, mikä sinetöi hänen asemansa valkoisen Suomen symbolina. Hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan kovin luontevaksi, kun jääkäreiden lähetystö kävi osoittamassa arvostustaan Ainolassa 9.6.1918. Päiväkirjassaan Sibelius paheksuu Suomen militarismia ja toteaa, ettei ollut löytänyt jääkäreiltä minkään sortin ymmärrystä "sinfonikon pyrkimyksiä" kohtaan.
   Sibelius oli huolissaan, koska oli ottanut kantaa; miten punaiset suhtautuisivat? Sirén miettii, mahtoiko tämä syventää Sibeliuksen konservatismia. Päiväkirjaan tämä kirjoitti 8.8.1918: "politiikka synkempää kuin koskaan! Valtiopäivät! Maalaisliittolaiset! Oi tätä kauheaa epäkulttuuria! Suomi parka!"
   Kyllähän työväestössä väkisinkin oli myös heitä, joille Sibelius oli lahtareiden kätyri, mutta Jääkärien marssin säveltäjä pääsi silti työväenlehdissä vähällä. Suomen Sosialidemokraatin Väinö Pesola käsitteli Sibeliusta kunnioittavasti, ja vuonna 1919 aloittaneeseen Arbetarbladetiin kirjoittanut, Otto Wille Kuusisen musiikinopettajana toiminut säveltäjä ja runoilija Elmer Diktonius oli varsin kiihkeä Sibelius-fani.
   No, vuonna 1929 Lapuan haastepäivillä kommunistinuoret aloittivat kuorolausunnan omalla versiollaan Sibeliuksen Finlandiasta. Tuo esitys, mistä Sirén käyttää termiä "punainen Finlandia", perustuu Sibeliuksen sävellykseen, mutta teksti on hivenen toisenlainen.
   Punainen Finlandia löytyy kokonaisuudessaan kirjasta (sivut 256 - 257, jos haluatte nopeasti vilkaista, kun seuraavan kerran käytte kirjastossa), mutta otetaan tähän muutama rivi. Kuvaava on mm. loppupuolen kohta, missä ensin koko kuoro vetäisee: "Se on Mannerheim! Junkkerien oiva kätyri. Se on Suomen proletariaatin pyöveli." Tämän jälkeen naispuoliskon osuus: "Valkoinen Suomi kylpee laineissa ilmi veren. Ja miekka verinen ompi sulla kädessäsi. Sen sä huuhdot kyyneleissä orpoin - leskein, kuule, kuinka Suomen äidit itkee lapsiansa." Ja sitten vähän edempänä, aivan viimeiset rivit, koko kuoro päättää esityksen: "Sa onneton. Valkoinen ja musta Suomi! Sun raunioiltasi nousee vielä kerran Punainen Suomi."
   Sibelius ei Mannerheimin arvostajana luultavasti koskaan olisi voinut hyväksyä punaista Finlandiaa. Mutta hänkin muuttui aikojen mukana. Korkeassa iässä oikeistolainen konservatiivisuus jälleen väheni.
   Sibelius totesi vanhoilla päivillään sihteerilleen Santeri Levakselle, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän kaikki muuttuvat pelkiksi ihmisiksi. Yhteiskuntaluokatkin olivat häviämässä, ne olivat kaikki tulleet ikään kuin yhtä lähelle Sibeliusta. Varsinkin suomalainen maalaisisäntä oli tullut sitä lähemmäksi Sibeliuksen sydäntä, mitä kauemmin tämä oli elänyt.

   Eräs merkittävä Sibelius-tutkija on professori Fabian Dahlström. Vuonna 2003 julkaistu 750-sivuinen Sibelius Werkverzeichnis on Sirénin mukaan aivan uskomaton lähdeteos. Teoksessa pyritään antamaan jokaisesta Sibeliuksen teosidentiteetin täyttävästä teoksesta perustiedot, kuten esim. soitinnus, sävellysaika, kantaesitys, tie ensijulkaisuun, jos sävellys kustannettiin, sekä ensilevytys ja tietoa säveltäjän ja muiden tahojen tekiemsitä sovituksista. Mukana ovat myös kustantamattomat teokset.
   Vuonna 2010 Dahlström toimitti Sibeliuksen ja Axel Carpelanin ruotsinkielisen kirjeenvaihdon kirjaksi. Alkukielellä, ruotsiksi.
   Jo Tawaststjerna ihastui tähän kirjeenvaihtoon ja siteerasi sitä laajasti. Dahlströmin teoksessa kuva ystävyydestä laajenee entisestään. Johdanto on yli 50-sivuinen, kommentaareja ja hakemistoja riittää yli sata sivua.
   Axel Carpelan - juuri se Bo Carpelanin Axel-romaanin Axel - oli köyhä paroni, joka sai tapahtumaköyhään elämäänsä sisältöä Sibeliuksesta. Tätä hän tuki, neuvoi, ojensi ja ymmärsi.
   Vaikka Carpelan joutui joskus kysymään Sibeliukselta perusasioita partituurimerkinnöistä, hän tutustui teoksiin syvällisesti ja antoi musikaalisia, vaistoltaan varmoja ohjeita. Juuri Carpelan ehdotti "Finlandia-alkusoiton" tekemistä, jolloin Sibelius sai iskevän nimen Suomi herää -kuvaelmamusiikilleen. Carpelan ehdotti myös viulukonserton ja Shakespearen Myrskyn säveltämistä, ja Sibelius toteutti toiveet. Carpelanin visioima "metsäsinfonia" toteutui Tapiolassa.
   Carpelan neuvoi Sibeliusta matkustamaan Italiaan opiskelemaan sopusuhtaa ja harmoniaa. Vaikka Carpelan itse ei kovin varakas ollut, hän tunsi taidetta arvostavia mesenaatteja ja käytännössä järjesti matkan rahoituksen. Sibelius viivytteli ensin Berliinissä kuukausien ajan, mutta jatkoi lopulta Italiaan työstämään toista sinfoniaansa. Ja sinfonian Sibelius omisti luonnollisesti Carpelanille.
   Kulttuurihistoriallisina aarteina Sirén pitää myös kirjeitä, jotka Carpelan ja Aino kirjoittivat toisilleen. Noita kirjeitä syntyi, kun säveltäjä itse oli liian kiireinen kirjoittaakseen ystävälleen. Carpelan mm. ohjeisti Ainoa suorasukaisesti siirtämään perheen maaseudulle, kun säveltäjä oli vuosina 1902 - 1903 Helsingissä huolestuttavan boheemissa vireessä.
   Carpelan kuoli vuonna 1919 saatuaan tiedot Sibeliuksen viidennen sinfonian lopullisen version voitokkaasta loppusuorasta. Hautajaispäivänä Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa: "Nyt Axel lasketaan kylmään maahan. Se tuntuu niin syvästi, syvästi traagiselta! - Kenelle minä nyt sävellän?"

   Nuori Sibelius siis kaipasi sponsoreita ulkomaanmatkoilleen. Miten säveltäjän raha-asiat siis menivät?
   No, 1890-luvulla menot olivat suurempia kuin tulot. Velkasumma nousi hiljalleen määrään, joka olisi nykyrahassa yli 50.000 euroa.
   Vuonna 1904 valmistui Ainola, ja velat kasvoivat nopeasti yli 270.000 euron samalla, kun tyypillinen vuositulo oli uuden kustannussopimuksen avittamana jopa yli 50.000 euroa. Suurista tuloista huolimatta velat nousivat esim. Ainolan saunan rakentamisen ja ahkeran matkustelun vuoksi nopeasti arvoltaan 320.000 nykyeuroon. Carpelan järjestikin apua vekseleiden kuittaamiseen vuonna 1910.
   Pitkäaikaiset velat jäivät. Vuonna 1911 velkaa oli jäljellä 230.000 euron verran. Parina seuraavana vuonna velkamäärä ei lisääntynyt ja Sibelius alkoi olla toiveikas tulevaisuuden suhteen.
   Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, saksalainen kustantaja oli pian vaikeuksissa ja Sibeliuksen tulot romahtivat. Säveltäjän 50-vuotispäivien jälkeen vain uusi kansalaiskeräys piti ulosottomiehen loitolla. Seuraavina vuosina sota-aika karsi ansaitsemismahdollisuuksia, toisaalta taas inflaatio söi velan arvoa. Vuonna 1918 velkaa oli jäljellä vielä 50.000 euron arvosta.
   Sitten tuli 1920-luku. Ja kaikki muuttui.
   Sibeliuksen eläkettä tarkistettiin. Rahavirrat kustantajilta normalisoituivat sodan jälkeen. Sibelius oli liittynyt Ranskan ja Saksan tekijänoikeusjärjestöihin, ja tekijänoikeustulot Euroopasta alkoivat muodostua merkittäväksi tulonlähteeksi. Lisäksi Sibelius tienasi johtamalla musiikkiaan monessa Euroopan maassa.
   60-vuotisjuhlien mittavat lahjoitukset auttoivat lisää, ja vuonna 1927 Sibelius oli velaton mies. Samana vuonna Suomi uudisti tekijänoikeuslainsäädäntöään, ja Sibelius rikastui nopeasti.
   Laaja tuotanto ja sen esitykset toivat rahaa ilman lisätyötä, ja suosio oli valtavassa nousussa monissa maissa, esim. Yhdysvalloissa ja Britanniassa. 1930-luvun puolivälissä Sibeliuksella oli verotettavaa tuloa yli 100.000 nykyeuron verran vuodessa. Ja pari vuotta myöhemmin mentiin selvästi yli 200.000 euron.
   Toisen maailmansodan pahimpien vuosien aikana tulot laskivat 100.000 euron tienoille. Ja sodan jälkeen tulot jälleen nousivat. Varallisuutta oli pankissa reilusti yli 300.000 euron arvosta.
   Entä Sibeliuksen nykyisten oikeudenomistajien tulot? Tekijänoikeustulot jakautuvat viiden jo edesmenneen tyttären sukuhaaroille, 20 % kullekin.
   Kokonaispotista jaettiin vuonna 2005 viidesosa myös Heidi Blomstedtin lapsille. Näistä Juha Blomstedt suostui kertomaan, että hänellä ei tietääkseen ollut muita pääomatuloja kuin Sibeliuksen tekijänoikeusprovikoista kertynyt 69.651 euroa. Kun tuo summa oli pelkästään Sibeliuksen tekijänoikeustuloista 5 %, Sibeliuksen jälkeläisilleen tuottamien pääomatulojen kokonaispotiksi voi laskea, vähintään, n. 1.400.000 euroa vuodessa.
   Vertailun vuoksi: vuonna 2005 kevyen musiikin tienestiykkönen oli The Rasmus -yhtyeen Lauri Ylönen, joka tienasi 580.000 euroa.

   Miksi Sibelius ei enää 1920-luvun jälkeen julkaissut uusia massiivisia mestariteoksi? Oliko syynä parantunut taloudellinen tilanne, yhdistettynä itsekritiikin kasvuun? Sibelius saattoi säveltää kaikessa rauhassa, mitään ei tarvinnut antaa omista käsistä pois, ennen kuin sävellykseen voisi olla täydellisen tyytväinen.
   Osasyynä Sirén oli jo pitkään pitänyt myös käsien vapinaa. Vapina paheni Sibeliuksen ikääntyessä. Aluksi se oli vaivannut vain hermostuttavissa tilanteissa, kuten kapellimestariesiintymisissä, mutta myöhemmin jokapäiväisesti jopa arkisessa ruokailussa ja kirjeiden kirjoittamisessa.
   Elokuussa 2011 Sirén oli osallistumassa Bard Collegen tutkijapaneeliin Sibelius and his World -festivaalilla New Yorkin osavaltiossa ja kertoili näistä, myös käsien vapinasta. Silloin yleisön seasta kuului välihuuto: "Mutta tuohan on essentiaalista vapinaa!" Paneelia sattui kuuntelemaan amerikkalaislääkäreiden seurue.
   Kiinnostava kommentti. Sibeliuksen käsien vapinaa oli ihmetelty pitkään. Palattuaan Suomeen Sirén ryhtyi tutkimaan asiaa essentiaalisen vapinan kannalta.
   Mitä enemmän Sirén aiheesta luki, sen vakuuttuneemmaksi hän tuli. Kaikki täsmäsi.
   Kun 37-vuotias Sibelius oli juonut kohtuudella šampanjaa, hän johti orkesteria loistokkaasti. Muussa tapauksessa hän tärisi ja oli epävarma. Ja kun hän kävi pankissa, hänellä oli samoja ongelmia.
   Essentiaalisessa vapinassa oireet pahenevat käsiä ojennettaessa sekä hermostuttavissa ja tarkkuutta vaativissa töissä. Ja pienet annokset alkoholia lieventävät essentiaalista vapinaa.
   53-vuotias Sibelius valitti, että kädet vapisivat niin, ettei hän voinut kirjoittaa. Oli kieltolaki, mietoja viinejä ei saanut. 1920-luvulla hän alkoi taktikoida pirtun käytön suhteen: kun ensin selvin päin sai ajatukset kehiteltyä korvien välissä, humalassa sitten täytyi yrittää saada ne ajatukset paperille. Luovaa työtä Sibelius ei halunnut humalassa tehdä. Ja kun sitten Ainolta tuli palautetta, Janne jätti lopulta läträämisen vähemmälle. Ja säveltämisen.
   70-vuotisjuhlakonserttinsa Sibelius kävi kuuntelemassa Messuhallissa joulukuussa 1935 ja osallistui myös juhlapäivällisille. Tämän jälkeen hän sulkeutui yhä tiiviimmin kotiinsa.
   Sirén pyysi professori Seppo Kaakkolaa ja professori Heikki Teräväistä katsomaan filminpätkän Sibeliuksesta vuodelta 1945. Tutkijat totesivat tahoillaan oireiden sopivan "erinomaisesti" ja "aivan selvästi" essentiaaliseen vapinaan, kun taas vakavampaa Parkinsonin tautia Sibeliuksella ei näy olleen.
   Sirénin vuonna 2012 tekemällä lehtijutulla ja sen tiivistetyllä verkkoversiolla oli odottamaton vaikutus. Se sai kymmenet lukijat kertomaan omasta ja läheistensä diagnosoimattomasta vapinasta, joka löysi vasta tuolloin ilmeisen selityksensä. Yleinen tunne artikkelin lukijoilla oli helpotus: omat tai läheisen oireet eivät useissa tapauksissa olleetkaan merkki huonoista hermoista eivätkä vaikeamman sairauden alusta. Kuten yksi lukijoista sen kertoi: "Selvisi sitten tämäkin asia, vain puolisen vuosisataa askarruttanut".

   Sibeliuksen seitsemäs sinfonia valmistui vuonna 1924. Tapiolan ja Myrsky-orkesterisarjojen jälkeen Sibelius alkoi keskittyä kahdeksanteen sinfoniaansa.
   Alku vaikutti lupaavalta. Tosin tuntui siltä, että valmistumiseen saattaa mennä aikaa, mutta mitäs pienistä - kiirettä ei ole. Ja vaikutti siltä, että tulossa olisi jotain suurta. Kenties Sibeliuksen uran loistokkain sävellys? Esim. 18.12.1931 Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa: "Kirjoitan kahdeksatta sinfoniaani ja olen pelkkää nuoruutta. Miten selittää tämä?"
   Työ eteni keväällä 1932 ilmeisen suotuisasti ja huhut sinfonian valmistumisesta levisivät maailmalla. Heinäkuussa Sibelius valitteli, kuinka töihin oli tullut "kaikenlaisia keskeytyksiä" ja pyysi, ettei mitään esityksiä mainostettaisi siinä vaiheessa.
   Itsekritiikki lienee kasvanut sävellystyön aikana. Kun Sibelius antoi haastattelun vuonna 1935, hän mainitsi hylänneensä kokonaisen vuoden työn. Ja 1940-luvulla Sibelius sitten poltti koko siihenastisen työn. Sitten vuonna 1955 Sibelius totesi Otto Anderssonille jatkaneensa työtä. Kahdeksas sinfonia oli olemassa vain luonnoksina, Sibelius ei ollut saanut itseään kokoon niin että työ olisi tullut valmiiksi.
   Kahdeksatta sinfoniaa ei koskaan julkaistu.

   Tai oikeastaan, pieni täsmennys: kahdeksatta sinfoniaa ei ole ainakaan toistaiseksi julkaistu.
   Vuonna 1982 Sibeliuksen oikeudenomistajat tallensivat kansalliskirjastoon valtavan nuottimateriaalin. Kun Kari Kilpeläinen ryhtyi sitä 1990-luvulla luetteloimaan, mukana oli paljon luonnoksia, joita hän ei pystynyt tunnistamaan. Sirénin silmämääräisen arvion mukaan sellaisia luonnoksia näkyi olevan ehkä 800 isoa nuottisivua. Ja näistä melkoinen osa on peräisin kahdeksannen sinfonian sävellysvuosilta.
   Kyllähän siinä tutkijoilla mielenkiinto heräsi. Mutta mitään valmista niistä palasista ei saatu aikaiseksi. Ei tiedetty, mitkä oikeasti olivat kahdeksannen sinfonian osia. Asian arveltiin jäävän pysyvästi arvoitukseksi.
   Seuraava suurempi käänne tapahtui vuonna 2004, kun tutkija Nors Josephson julkaisi artikkelin, missä arveli koko sinfonian olevan rekonstruoitavissa. Suomalainen asiantuntija Timo Virtanen tutustui tutkimusten tuloksiin, mutta löysi sieltä sen verran virheitä, että joutui toteamaan, ettei ainakaan koko sinfoniaa luonnoksista enää saada koottua.
   Mutta Sirén tarttui aiheeseen. Vainusi, että jotain materiaalista voisi silti kehittää. Jotain äärimmäisen mielenkiintoista.

   Kun Sirén katsoi Virtasen artikkeliaan varten puhtaaksikirjoittamia fragmentteja, ne näyttivät hänen silmiinsä täysin esityskelpoisilta. Jokainen nuotti oli Sibeliusta. Mikään ei ollut Virtasta. Sirén kysäisi, saisiko Virtanen kohtuuvaivalla materiaalista stemmat. Orkesterimuusikoille.
   Kyllähän uutiskynnys olisi joka tapauksessa ylittynyt. Mutta eihän suuri yleisö pelkistä nuoteista kauheasti innostuisi. Ne pitäisi saada soimaan Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Suvultakin tuli lupa julkaisuun. Mutta kuka musiikin esittäisi?
   No, Musiikkitalo oli vain kivenheiton päässä HeSan toimituksesta. Jos käppäilisi kysymään sieltä. Saattaisihan siellä joku innostua Sibeliuksen kadonneesta sinfoniasta, ainakin periaatteessa.

   Musiikkitalossa majailivat Radion sinfoniaorkesterin silloinen ylikapellimestari Sakari Oramo ja Helsingin kaupunginorkesterin kollega John Storgårds. Kun Sirén näytti tuliaisensa, ensin mainittu sai sanottua, että "Kyllä tää aika rajua on".
   Kumpikin maestro oli lievästi sanottuna kiinnostunut kokeilemaan fragmenttien johtamista, mutta eivät he kuitenkaan keskenään nujakoimaan ryhtyneet. Asia ratkesi siihen, että Oramo oli jo ehtinyt sitoutua Lontoon konserttiin, joten hän ei olisi ehtinyt toimeen tarttua.
   Musiikkitalon harjoitussalissa Sirén mietti vielä kerran, mitä siellä oltiinkaan tekemässä. Hän arveli, että Sibelius ei hankkeesta pitäisi. Säveltäjä itse oli hylännyt noiden vuosien työn. Mutta toisaalta, olihan Sibeliuksen opintovuosien harjoitustöitäkin levytetty. Olihan kahdeksannen sinfonian sävellysvuosien orkesterimusiikki valtavasti kiinnostavampi tapaus.

   Patarumpu kumahti. Kahdeksannen sinfonian mahdollinen alkuluonnos soi kaikkien aikojen ensimmäisen kerran.
   Sirénin iho nousi kananlihalle. Kaupunginorkesterin silloinen viestintäpäällikkö Marianna Kankare-Loikkanen puhkesi kyyneliin. Vuosikymmenten ajan oli odotettu edes jotain tietoa Sibeliuksen viimeisten vuosien sävelajattelusta. Ja nyt noita ajatuksia oli kuuluvilla.
   Musiikki oli outoa, väkevää, harmonioiltaan uskaliasta. Askel uuteen, vielä kauimmaisten maamerkkien, Tapiolan ja Myrskyn, jälkeen.
   Runsaan minuutin alkupätkä kuulosti todella hyvältä. Toinen fragmentti on täysi partituuri mestarillista, joskin tavanomaisempaa musiikkia. Sen soittaa kahdeksassa sekunnissa ja se olisi kotonaan myös vaikkapa kuudennen sinfonian jossain siirtymävaiheessa. Kolmas fragmentti kiinnosti kalevalaisuudessaan, ja oboisti sai soittaa fragmentin lopun yksin, koska Sibelius ei siihen kohtaan ollut muuta kirjoittanut.
   Storgårdsin mukaan fragmenteista tunnisti säveltäjän myöhäistyylin. Mutta varsinkin alkukohdassa harmoniat olivat niin villejä ja musiikki niin jännittävää, että ylikapellimestari olisi halunnut tietää, miten Sibelius oli jatkanut.
   Luonnoksen mukaan Sibelius oli jatkanut pohtimalla, miltä alku kuulostaisi, jos huilut ja viulut soittaisivat korkeammalta. Muuta tutkijat eivät tienneet. Mutta tutkittavaa materiaalia oli vielä paljon, mahdollisesti sieltä aikanaan selviäisi jotain.

   Sibeliuksen monikymmenvuotisen puhtaaksikirjoittajan Paul Voigtin jäämistöön liittyi vuonna 1943 pahvilaatikollinen nuotteja. Siréniä kiinnosti tietää, minne materiaali oli sittemmin kulkeutunut. Koska Voigtin perillisiä ei ollut ollut tiedossa, raastuvanoikeus oli antanut jäämistön hoidon rataesimies Jooseppi Kemppaiselle.
    Sirén kysyi Helsingin Sanomissa, osoittaen kysymyksen Suomen Kemppaisille, löytyisiköhän jonkun vintiltä Sibeliuksen kahdeksas sinfonia. Ja sai vastauksen.
   Riitta Yrjänäinen on Anni Kemppaisen ainoan pojan Maunon ainoa tytär. Hänen kiinnostuksensa heräsi ja hän tutki isänsä jäämistöä, joka oli aiemmin jäänyt vaille huomiota. Yhdessä mustassa salkussa oli kirje nimellä "tärkeitä papereita". Ja sen sisällä viisi saksankielistä kirjettä Sibeliukselta Voigtilta.
   Merkittävä löytö. Aiemmin tuosta kirjeenvaihdosta on tunnettu vain rippeitä. Nyt löytyi hieman enemmän.
   30.8.1933 Sibelius pyysi Voigtia tekemään pari korjausta esim. fermaattikohtaan. Kyse on mitä ilmeisimmin kahdeksannesta sinfoniasta. 9.9.1933 päivätyssä kiitoskirjeessä Sibelius hyväksyi ensimmäisen osan puhtaaksikirjoituksen. Ja olihan niissä muissakin kirjeissä jotain kiinnostavaa, tosin ei yhtä selvästi mihinkään tiettyyn sävellystyöhön liitettävää.

   Sibeliuksen kahdeksannen sinfonian arvoitus ei noilla vielä ratkennut. Ovatko mahdollisuudet menneet avainhenkilöiden mukana hautaan?
   Ei välttämättä. Onhan se mahdollista, että tunnetuista luonnoksista selviää vielä jotain. Ja onhan olemassa sekin mahdollisuus, että jostain ullakolta löytyy sinne eri vaiheiden myötä kulkeutunutta materiaalia. Olihan Jean Sibeliuksella tuota sukua.
   Sirén miettii, että ehkä meidän ei kuitenkaan pidä harmitella sitä, mitä emme saa kuulla. Ainakin voimme olla kiitollisia siitä, mikä on kuultavissa. Sibelius nyt kuitenkin julkaisi aika paljon aika kovia juttuja.

   Vesa Sirénin kokoama Kohtalona Sibelius on yhteenveto valtavasta määrästä Jean Sibeliukseen liittyvästä materiaalista. Kohteena ovat niin Sibeliuksen oma sävellystuotanto, hänestä kirjoitetut kirjat ja artikkelit, ja lisäksi arvioidaan Sibeliuksen sävelteoksia johtaneita kapellimestareita. Samalla Sirén on koonnut kansien väliin aivan kompaktin kokonaisesityksen aiheesta, lukijan on mahdollista hahmottaa kokonaisuus ilman kohtuutonta vaivannäköä.

   Otetaan tähän loppuun kiinnostuneita varten pari linkkiä. Mikäli haluatte tietää vielä jotain Sibeliuksesta, vierailkaa tässäkin tiivistelmässä mainitulla Sibelius-sivustolla, se lienee kattavin esitys, mitä Sibeliuksesta netistä löytyy.

www.sibelius.fi

   Ja lopuksi hämäläistä näkökulmaa Sibeliukseen. Hämeen Reserviläissoittokunnan versio Jääkärien marssista ja Finlandiasta.

Jääkärien marssi

Finlandia

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

6.10. (pe)
Kuukauden Vaihtoehto I
Aino-Kuutamo Uusitorppa: Sä et tiedä miltä musta tuntuu

Nuoruuteen kuuluu monenlaista hässäkkää ja ongelmaa. Tunnetut henkilöt muistelevat nuoruuttaan ja kertovat tavoistaan selviytyä pahimpien paikkojen yli.

Kuukauden Vaihtoehto II
Jukka Paarma: Ihmisen huuto

Sitten elämän haasteista aikuisemmasta näkökulmasta. Jukka Paarmalla oli arkkipiispana ollessaan aitiopaikka seurata yhteiskuntamme kehitystä ja tavallisen suomalaisen elämänmenoa. Miten kirkon pitäisi hänen mielestään vastata ihmisen huutoon?