Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto
Samuli Tiikkaja: Tulisaarna
Bookwell (paino), Teos 2014
684 sivua


Jatketaan taiteiden parissa, nyt säveltaiteen. Einojuhani Rautavaara (1928 - 2016) oli Jean Sibeliuksen jälkeen kansainvälisesti menestynein suomalainen säveltäjä. Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja, musiikintutkija Samuli Tiikkaja on koostanut Rautavaarasta kattavan elämäkertateoksen Tulisaarna.

   Eino Juhani Rautavaara syntyi 9.10.1928 Elsa ja Eino Rautavaaran pojaksi, ja jäi vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Koko lapsuutensa ajan häntä tosin kutsuttiin Jukaksi, jottei samassa taloudessa olisi kahta Einoa.
   Jukan synnyinkoti oli Helsingin Lönnrotinkadulla, mutta sieltä Rautavaarat muuttivat pian Kallioon. Vaikka kaupunginosassa asui enimmäkseen pienituloisia työläisiä, Jukan vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja ja arvostetuissa ammateissa. Eino oli kanttori ja oopperalaulaja - aikansa johtavia Suomessa - Elsa puolestaan lääkäri. Jukan ja hänen tovereidensa leikeissä luokkaerot eivät tosin juuri näkyneet, mutta yhdenkään kanssa ei syntynyt lapsuusvuosien yli jatkunutta ystävyyttä.
   Jukka oli opetellut lukemaan jo ennen kansakoulun aloittamista ja olikin melkoinen lukutoukka. Ja erakkoluonne, joka ei koskaan viihtynyt suurissa ihmisjoukoissa. Toisinaan Eino ärsyyntyi löytäessään poikansa jälleen kerran kirjaan uppoutuneena ja suorastaan heitti tämän pihalle huutaen, että menisi ulos, pojasta kun oli tulossa pössö.
   Ehkä Einon arvio pojan pössöstä luonteesta piti paikkansa, Jukkaa kun ei päättäväiseksi oikein voinut sanoa, tämä pikemminkin ajelehti tilanteesta toiseen. Koulussakaan hän ei esittänyt kovin intensiivistä kiinnostusta mitään oppiainetta kohtaan, ei edes musiikkia. Itse asiassa, musiikinopettaja Olavi Pesonen piti tapanaan jättää Jukan melko usein jälki-istuntoon, tämä kun harvoin osasi päivän läksyä. Oopperamaailman pinnallisuuteen pettynyt jäyhänpuoleinen Einokaan ei rohkaissut Jukkaa musiikin pariin, mutta Elsa laittoi tämän pianotunneille.

   Jukan lapsuus loppui syksyllä 1939. Einolla oli diagnosoitu haimasyöpä, mikä vei miehen nopeasti. Sitä ennen koko perhe ehti tehdä viimeisen lomamatkansa Itä-Suomeen. Tiikkaja miettii, että ehkäpä Eino ja Elsa suunnittelivat matkan erityiseksi jäähyväismatkaksi, tuottamaan hyviä muistoja Jukalle. Jos näin oli, suunnitelma onnistui.
   Matkan kaikkein vaikuttavin kokemus Jukalle oli käynti Valamossa Laatokalla, vain vähän ennen talvisodan  syttymistä. Seurue matkasi pitkin Laatokkaa varhain aamulla, jolloin usva yhä peitti järven. Jukka oli keulassa aamu-unisena ja apaattisena, mitään ei sumun seasta näkynyt. Mutta sitten päästiin ulapalle, tuuli alkoi puhaltaa, alkoi näkyä kauemmas. Ja yhtäkkiä näkyviin tuli jotain epätodellisen tuntuista.
   Sumusta tuli saari, tuli kokonainen saaristo. Saarilla oli kirkkoja, torneja, sipulikattoja. Kultaa ja värejä. Aurinko ylös, maailma valoa täyteen. Ja sitten tapahtui SE.
   Kaikkialla alkoi soida, laulaa, helistä. Jukasta tuntui kuin maailmankaikkeus olisi soinut, laulanut, helissyt. Sadat kellot, isot ja pienet, ja pikkuruiset,  niin että väri muuttui ääneksi, ääni oli väriä, ja lopulta jostain tuli myös sanoja, sanoja isosta kruunupäämiehestä alttarilla. Holvi oli uskomattoman korkea ja katossa oli jonkinlaisia enkeleitä tai pyhimyksiä - nekö ne lauloivat kuorossa? Mustapartaiset munkit tarjoilivat ruokia pöydissä, kaavut suihkivat valkoisilla käytävillä.
   Kaiken yllä lensivät kellot, punaiset, ja lyönnit säteilivät kultaa. Kunnes mitään ei enää voinut pitää koossa ja maailma hajosi ekstaasiin.

   Kun sota syttyi, se vaikutti kaikkien suomalaisten elämään. Elsa määrättiin lääkäriksi Kurikkaan, missä vakituinen kunnanlääkäri oli kutsuttu rintamalle. Jukka lähetettiin helmikuun alussa sotalapseksi Ruotsiin. Elsa oli järjestänyt tälle paikan Skellefteåhon Pohjois-Ruotsiin, sillä hän tunsi Luulajan piispan Bengt Jonzonin vaimon, jonka avustuksella Jukalle löytyi paikka Skellefteån komministerin John Bergbomin perheen luota. Suomeen Jukka palasi välirauhan aikana huhtikuussa. Jukka haki Norssiin, ei varsinaisesti loistanut pääsykokeissa, mutta pääsi sisään. Ja pärjäsi sitten oppikoulussa vähintään kohtalaisesti pitäen keskiarvonsa lähes kaiken aikaa välillä 7 - 8.

   Jatkosodan aikana Elsa  toimi maaseutulääkäreiden sijaisena näiden jouduttua rintamalle. Ensin hän lähti Satakuntaan Harjavaltaan ja sitten Pohjanmaalle Pulkkilaan, missä hän joutui toimimaan myös neljän Pulkkilaa ympäröivän kunnan  (Pyhäntä, Piippola, Rantsila ja Kestilä) lääkärinä. Matkat hän teki polkupyörällä, mistä johtuen hän herätti pohjalaisissa epäilyjä - häntä oli helppo luulla desantiksi, varsinkin kun kuljetti mukanaan lääkärinlaukkua kaikenlaisine outoine välineineen.
   Elsa uupui ja haki apua lääkärinlaukustaan, ja alkoi tehdä töitä morfiinin avulla. Hänen sisarensa Hilja huomasi addiktion ja saikin Elsan katkaisuhoitoon. Mutta sitten Elsa sai uuden komennuksen Kiljavalle ja siitä kuukauden kuluttua Ouluun. Ja lopuksi Iihin.
   Addiktoitunut Elsa alkoi olla huonossa kunnossa ja hänet määrättiin sairaalaan Ouluun. Vastuu äidistä sälytettiin 15-vuotiaalle Jukalle, jonka piti huolehtia tämä Iistä Ouluun. Elsa makasi tajuttomana paareilla Iin asemalla. Jukka sai apua ja äitinsä junaan, mutta oli paniikissa koko matkan ajan: miten hän saisi paarit taas ulos junasta, kun saavuttaisiin perille?
   Joku oli soittanut Iistä sairaalaan ja ambulanssi oli vastassa. Ambulanssi, joka vei äidin, muttei ottanut Jukkaa mukaan. Jukka oli yksin sodan runtelemassa kaupungissa äidin tehdessä kuolemaa.
   Elsa ehti olla sairaalassa kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Uupumusta olivat vahvistaneet vieroitusoireet, sillä lääkärit eivät olleet suostuneet antamaan morfiinia. Kun Elsan sisar Hilja saapui, hän oli vihainen siitä, ettei hänelle ollut kerrottu sisarensa tilasta aiemmin, jolloin hän olisi voinut vielä auttaa.
   Lopulta Hilja auttoi sisartaan parhaalla mahdollisella tavalla: hän otti Jukan hoidettavakseen ja piti tästä huolta pitkälle aikuisuuteen. Hiljalta poika sai vakaan kodin sota-ajan kaaoksen jälkeen, kaaoksen, joka oli alkanut isän kuolemasta ja päättynyt äidin kuolemaan. Jukka ja Hilja lähtivät Oulusta yhdessä, ja Jukka sai tädistään uuden äidin.

   Hiljan työkiireiden vuoksi (hän oli silmälääkäri ja lopulta silmälääketieteen ensimmäinen professori Turun yliopistossa) poika eli alusta asti suhteellisen itsenäistä elämää. Tästä huolimatta hän sai Hiljalta runsaasti sekä henkistä että aineellista apua aina tämän kuolemaan saakka vuonna 1958.
   Toki muutkin sukulaiset auttoivat poikaa parhaansa mukaan. Palattuaan Oulusta Helsinkiin tämä meni asumaan toisen tätinsä Maikki Teräskelin luokse Mechelininkadulle, sillä Hilja oli komennuksella suurimman osan vuodesta 1945 eli vielä pitkään sodan päättymisen jälkeen.
   Poika kävi Norssissa oppikoulun viidennen luokan lukuvuonna 1944-45. Sen jälkeen hän muutti Hiljan töiden vuoksi Turkuun ja meni kuudennelle luokalle Turun klassilliseen lyseoon. Tuosta ajanjaksosta tuli hänen elämälleen käänteentekevä.

   Kirja nimeltä Sävelten mestareita ilmestyi syksyllä 1945, ja Eino Juhani Rautavaara luki sitä Turussa tuoreeltaan. Häneen vetosi se, että teos keskittyi säveltäjien elämäkertoihin eikä niinkään heidän teoksiinsa, joita kirjassa käsiteltiin mahdollisimman yleistajuisesti. Niinpä 17-vuotiaan Rautavaaran kaltainen amatöörikään ei eksynyt musiikkitermien viidakkoon. Sen sijaan hän vaikuttui säveltäjien elämäntarinoista, jotka kirjassa näyttäytyivät suorastaan taideteoksina sinänsä, olemassaolona, jonka ainoa tarkoitus on taiteen tekeminen.
   Rautavaara ihastui ajatukseen, että elämästä voisikin rakentaa täysin omansa. Hän päätti pyrkiä samaan omassa elämässään. Hänestä tulisi säveltäjä.

   Päätöksen toteuttamisen todennäköisyys ei ulkopuolisen silmin näyttänyt kovin kummoiseltakaan. Rautavaara ei ollut koskaan säveltänyt käytännössä mitään eikä hän ollut edistynyt pianonsoitossa alkeisharjoituksia pidemmälle.
   Mutta sillä kertaa oli koittanut aika ottaa musiikki tosissaan. Rautavaara hakeutui jälleen soittotunneille, tällä kertaa omasta tahdostaan, ja löysi opettajakseen turkulaisen Astrid Joutsenon.
   Joutseno sattui olemaan juuri oikeanlainen opettaja nuorelle Rautavaaralle. Hän antoi oppilaansa tutustua pianokirjallisuuteen laajasti ja antoi tämän ottaa soitettavakseen aivan liian vaikeita kappaleita. Tiikkaja pitää mahdollisena, että Joutseno tiesi Rautavaaran tavoitteista ja ymmärsi, että tälle olisi enemmän hyötyä mahdollisimman laajasta ohjelmistotuntemuksesta kuin vankasta pianonsoiton perustekniikasta. Rautavaara ei siis edelleenkään erityisesti edistynyt pianistina, mutta pääsi tutustumaan moderneimpaan pianomusiikkiin mitä Suomessa oli tuolloin saatavilla.
   Ja seuraava askel oli musiikin teorian opiskelu. Rautavaara otti yhteyttä isänsä ystävään Arvo Laitiseen. Tämä opetti teoriaa Sibelius-Akatemiassa ja suostui ottamaan Rautavaaran yksityisoppilaakseen.

   Kun Rautavaara myöhemmin muisteli alkuaikojensa sävellysmetodia, hän totesi, että kokemus oli outo, se vaati erikoisen mielentilan, eräänlaisen transsin, jonka hän oppi saavuttamaan improvisoimalla pianon ääressä.
   Ensimmäisiin sävellyksiinsä Rautavaara sai vahvoja vaikutteita Claude Debussyltä. Vuonna 1946 hän osallistui Suomen teiniliiton järjestämään sävellyskilpailuun ja voitti teoksillaan kaksi ensimmäistä palkintoa. Ensimmäisen palkinnon hän sai pianoteoksella La première neige ja toisen palkinnon Aila Meriluodon runoon kirjoittamallaan laululla Hunnuton.
   Tammikuussa 1947 Suomen teiniliiton kilpailussa palkitut teokset ottivat osaa valtakunnallisilla Nuorison kulttuuripäivillä järjestettyyn kilpailuun. Kulttuuripäivillä kilpailtiin monissa taiteenlajeissa. Sävellyskilpailun tuomarit olivat ammattilaisia (Taneli Kuusisto, Taneli Pylkkänen ja Sulho Ranta), jotka arvovallallaan takasivat kilpailun taiteellisen tason. He eivät myöntäneet ensimmäistä palkintoa lainkaan vaan jakoivat toisen palkinnon Rautavaaran La première neigen ja Reima Tuomen jousikvarteton kesken.

   Syksyllä 1947 Rautavaara aloitti viimeisen kouluvuotensa Turussa. Vaikka oli tarpeen valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, hän ehti myös säveltää. Hänen varhaisin säilynyt laulunsa on Kaarlo Sarkian  runoon sävelletty Ensi lumen aikaan lokakuulta 1947.
   Rautavaara antoi laulun joululahjaksi tuolloiselle tyttöystävälleen. Tytön nimeä Rautavaara ei enää vanhemmalla iällä muistanut, mutta tämän ansiota on, että laulu on säilynyt - 2000-luvun alussa Rautavaara sai laulun postissa nimettömänä lähetyksenä.
   Ja hyvin ne yo-kirjoitukset sitten menivät. Laudatur tuli äidinkielestä, ruotsista ja latinasta. Reaalikokeesta tuli cum laude approbatur ja saksan kielestä approbatur. Päästötodistuksen keskiarvo oli 8,17. Jatko-opintoja ajatellen kaikki näytti valoisalta.
   Rautavaara itse tähtäsi Sibelius-Akatemiaan. Hilja olisi halunnut tämän lukevan lääketiedettä, jolloin olisi voinut auttaa ottopoikaansa uran alkuun. Ei hän silti pojan urasuunnitelmia vastustanut, asetti vain sen ehdon, että tämä hankkii itselleen kaiken varalta myös yliopistotutkinnon.

   Arvo Laitinen halusi tahollaan varmistaa, että Rautavaara pääsisi Akatemiaan. Siksi hän oli valmis turvautumaan jopa vähän kyseenalaisempiin menetelmiin.
   Laitinen oli itse vastuussa kokeiden laatimisesta. Ja koepäivän aamuna hän piti Rautavaaralle kenraalibassotunnin. Arveli, että siitä saattaisi olla hyötyä kokeessa.
   Laitinen varoitti Rautavaaraa hiiskumasta asiasta. Tämä oli juonessa mukana. Ja veti kokeesta täydet pisteet.

   Laitisen asenne kummastutti nuorta Rautavaaraa. Sittemmin elämänkokemuksen karttuessa hän oppi ymmärtämään opettajaansa. Rautavaara käsitti Laitisen vuosikymmenisellä kokemuksella nähneen oppilaassa mahdollisesti piilevän epätavallisia mahdollisuuksia. Ei siis ollut mitään mieltä antaa Rautavaaran saada parasta arvosanaa huonompaa. Jossain kenraalibassossa, alkeisaineessa.
   Sittemmin, Hiljan vaatimuksen mukaisesti Rautavaara kirjautui Helsingin yliopistoon. Ja valitsi pääaineekseen musiikkitieteen.

   Yliopistoon Rautavaara pääsi papereilla, ilman pääsykokeita. Akatemiaan ei ollut mahdollista tunkea samalla tavalla.
   Akatemian pääsykokeissa Rautavaara soitti oman sävellyksensä. Hän pääsi sisään, mutta suureksi harmikseen ei kuitenkaan sävellysoppilaaksi.
   Rautavaara näytti Edith Södergranin runoihin säveltämiään sävellyksen professori Selim Palmgrenille, mutta tämä ei niistä vaikuttunut, vaan kehotti Rautavaaraa opiskelemaan soinnutusta. Sävellyksen opiskelijaksi Rautavaara pääsi vasta vuonna 1951, kun Palmgren jäi 73-vuotiaana eläkkeelle ja tämän seuraajaksi tuli Aarre Merikanto.
   Opintojensa alkuvaiheessa Rautavaaralla oli kädet täynnä työtä sekä Sibelius-Akatemian että Helsingin yliopiston kurssien kanssa. Hän jatkoi säveltämistä itsekseen ja myös pääsi esiintymään muusikkona. Hänen ensimmäinen kansainvälinen esiintymisensä oli elokuussa 1948 Sveitsin Steinissa.
   Sävellysopetuksen puuttuessa Rautavaaran sävellysmetodina oli kokeileminen. Hän sävelsi paljon, mutta hänellä ei ollut apunaan kokemusta, joka olisi auttanut karsimaan huonot ideat hyvistä. Ilman teknistä tai tyylillistä perustaa hän oli omien sanojensakin mukaan kuin unissakävelijä, joka kulki kohti tuntematonta päämäärää, askeltaen varman näköisesti, mutta ilman tietoista ohjausta. Hän eteni pelkän lahjakkuutensa varassa, mistä johtuen sävellysten tasossa oli vaihtelua.

   Kun Rautavaara aloitti opiskelunsa Sibelius-Akatemiassa, hän kohtasi opinahjossa Joonas Kokkosen ja Einar Englundin kaltaisia taitureita. Heidän soittoaan kuunneltuaan jo lukioaikana syntynyt alemmuuskompleksi syveni.
   Akatemiassa Rautavaaran opettajaksi tuli Janne Raitio, pianisti, urkuri ja säveltäjä. Hän huomasi välittömästi puutteet oppilaansa soittotekniikassa ja määräsi lääkkeeksi tiukan kuurin Muzio Clementin sonatiineja ja muuta pianonsoiton alkeisohjelmaa.
   Vaikka Rautavaara ei varsinaisesti innostunut Clementin teoksista, noilla sonatiineilla hänen pianonsoiton perustekniikkansa kehittyi nopeasti. Siitäkin huolimatta, että Rautavaara oli jo kehittänyt omaa soittotyyliään niin Joutsenon opetuksessa kuin vapaalla improvisoinnilla. Siksi Tiikkaja pitää luonnollisena, että Rautavaaran ensimmäiset teokset eivät syntyneet teknisistä harjoituksista vaan omista soittokokeiluista. Ensimmäinen varsinainen onnistuminen säveltäjänä tuli vuonna 1949, kun Rautavaara sävelsi Kolme symmetristä preludia pianolle.
   Noissa preludeissa näkyy ensimmäistä kertaa Rautavaaran mielenkiinto teoksen nimen mukaisiin symmetrisiin rakenteisiin. Ja se jatkui koko Rautavaaran uran ajan. Jo nuorena visuaalisuus oli hänelle vähintään yhtä tärkeää kuin musikaalisuus, joten Tiikkaja pitää luonnollisena, että Rautavaaran käyttämät symmetriat pystyy myös näkemään pianon koskettimistolla.
   Teoksen preludit ovat Tiikkajan mukaan arvaamattomia, improviosoidun oloisia, samalla kun sävelmateriaalin tiukka sääntely tuo niihin järjestystä. Arvaamattomuutta teokseen syntyy esim. tiuhaan vaihtuvista tahtilajeista ja laajoista rekisterihypyistä. Säveltäjän kokemattomuuden Tiikkaja huomaa vain kolmannesta preludista, joka päättyy tunnelman rikkovaan kliseiseen fanfaariin. Useimmat aikalaiskriitikot kiittivät Rautavaaran pianonsoittoa, mutta olivat varautuneita teosta kohtaan.

   Rautavaara alkoi oppia sosiaalisia taitoja, treenasi niitä turvallisesti Sibelius-Akatemian pienissä piireissä. Hänet valittiin usein akatemiansa edustajaksi eri festivaaleille 1950-luvun alussa. Tästä syystä Tiikkaja arvelee, ettei Rautavaara kovin vaikea luonne voinut olla.

   Akatemian opintojen ohessa Rautavaaralla riitti kiireitä myös yliopistossa. Hän oli kirjautunut syksyllä 1948 ja sai kandidaatin paperit neljä lukuvuotta myöhemmin, keväällä 1952. Ja vuotta myöhemmin hän suoritti maisterintutkinnon. Lopputyönään hän kirjoitti tutkielman suomalaisen varhaisen modernistin Väinö Raition oopperasta Prinsessa Cecilia.
   Tutkielma on tunnollinen selostus Raition oopperasta ja painottuu sen muotoanalyysiin. Muotoasioiden keskellä Rautavaara myös kiinnittää huomiota tarinan ja musiikin keskeisiin piirteisiin. Varsinainen analyysi jää suppeammaksi, Rautavaara ei useinkaan pohdi, miksi jokin asia tapahtuu.

   Keväällä 1950 Rautavaara alkoi kirjoittaa musiikkiarvosteluja Ylioppilaslehteen. Saman vuoden syksyllä hänet napattiin Ilta-Sanomiin, luultavasti Janne Raition suositusten perusteella.
   Rautavaara teki freelance-töitä myös muille työnantajille. Esim. Yleisradiolle hän kokosi radio-ohjelmia. Ensimmäinen projekti radiotalossa oli Kansansävelmiä pitäjittäin -ohjelman kokoaminen. Tuosta ohjelmasta hänelle itselleen jäi elävästi mieleen eräs huolimattomuuskämmi.
   Rautavaara lähti muutaman hyvin menneen lähetyksen jälkeen kotiin tarkistamatta myöhemmin lähetettävän ohjelman nauhojen järjestystä. Olisi pitänyt tarkistaa.
   Sillä kertaa Rautavaara istui kotona kuuntelemassa, kun kuuluttaja kertoi, kuinka nyt soittaa jousiyhtye sen polskan tai sen sottiisin Peräjärveltä tai jostain. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sitten kuultiinkin hentoa kanteleen helskyttelyä, ei se oikein polskasta tai sottiisista käynyt. Kuuluttaja yritti pitää tilanteen hallinnassa ja valitti jonkinlaista sekaannusta, mutta nyt ainakin kuultaisiin kansanlaulu sitä-ja-tätä pianon säestyksellä. Mutta ei kuultu pianoa, nauhalta tuli klarinettia ja viulua. Kuuluttaja puhui aivan puutaheinää koko ohjelman ajan. Lopuksi kuuluttajaparka yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli, ja totesi, että "Joka tapauksessa kuulimme kaunista musiikkia..."

   Rautavaara teki myös omia ohjelmia. Tammikuussa 1953 esitettiin hänen laatimansa Beethoven kirjeittensä valossa, minkä kaltaisten ohjelmien kanssa hän olikin enemmän kotonaan, ne ohjelmat kun edellyttivät esteettistä, historiallista ja filosofista tietoutta.
   Radio-ohjelmien tekemistä Rautavaara jatkoi - toki taukoja pitäen - 1980-luvulle saakka.

   Kun Merikanto oli tullut syksyllä 1951 Palmgrenin tilalle, Rautavaaralla oli huomattavasti enemmän kokemusta kuin Sibelius-Akatemiaan pyrkiessään. Hänellä oli myös enemmän sävellyksiä näytettäväksi, onnistuneimpana Three Sonnets of Shakespeare. Rautavaaran ensimmäisenä sävellyksenopettajana Merikanto vaikutti hänen uraansa suuresti.
   Tiikkaja näkee Merikannon olleen luultavasti juuri oikeanlainen opettaja Rautavaaralle tämän säveltäjänuran alkuvuosina, yhtä tärkeä kuin Joutseno oli mollut piano-opintojen alkuvaiheessa. Kumpikin oli pohjimmiltaan salliva ja kumpikin antoi oppilaansa tehdä musiikkikokeiluja melko vapaasti. Merikannon liberaalissa opetuksessa Rautavaara alkoikin sitten kukoistaa.

   Rautavaaran suku oli alkujaan Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin. Kohdatessaan vanhempiensa kotiseudun kansanmusiikkikulttuurin Rautavaara innostui sikäläisestä kansanperinteestä. Hän sai käsiinsä Suomen kansan sävelmiä -kirjasarjan, jonka kolmanteen osaan sisältyi Pohjanmaalta 1800-luvun alussa kerätty Samuel Rinda-Nickolan Nuotti-Kiria.
   Rautavaara oli vaikuttunut paitsi kirjan sävelmistä, myös niiden nimistä. Nimistä, kuten Närböläisten braa speli tai Könnin faari. Rautavaaralle jo pelkät nimet synnyttivät musiikkia. Hän kirjoitti teoksen pohjalta omia kappaleita ja antoi sarjalle nimeksi Pelimannit.
   Toinen merkittävä kansanperinteestä ammentava teoskokonaisuus pohjautui Martti Haavion toimittamaan kansanrunokoelmaan Laulupuu.

   Eräs Rautavaaran opiskeluvuosien läheisimmistä ystävistä oli Jorma Panula. Tämä pyysi Rautavaaralta sävellystä ja sai kappaleen Divertimento.
   Divertimentosta muodostui valtava edistysaskel Rautavaaran tuotannolle. Siinä missä Pelimannien vahvuus tulee melko monimuotoisista pohjamateriaaleista syntyvästä yhtenäisestä kokonaisuudesta, Divertimenton luonne on juuri päinvastainen: Rautavaara synnytti yhdeksänminuuttisen kappaleen hyvin rajatuista materiaaleista, muuntelemalla niitä läpi sävellyksen. Tiikkaja arvioi tuon jatkuvan muuntelun periaatteen antavan teokselle eteenpäin vievää energiaa samalla kun materiaalin niukkuus pitää huolen yhtenäisyydestä.

   Syksyllä 1953 Rautavaara alkoi säveltää teosta, josta tuli hänelle jonkinasteinen kansainvälinen läpimurto. Hän aikoi osallistua Yhdysvalloissa järjestettävään Thor Johnson- sävellyskilpailuun, missä etsittiin ohjelmistoa vaskiorkesterille.
   Ennen 1960-lukua Rautavaara ei juurikaan kirjoittanut teoksilleen omistuksia, mutta vuoden 1953 lopulla hän teki pari poikkeusta. Pyhiä päiviä hän omisti Hiljan entiselle huonetoverille Katri Gestrinille, jonka Sääksranta-niminen huvila oli tärkeä paikka nuorelle Rautavaaralle. Ja uuden vaskiteoksensa hän omisti äitinsä Elsan muistolle.
   Rautavaaralle uusi teos A Requiem in Our Time oli keino käsitellä äidin menetystä. Sen kauhut olivat vainonneet häntä siitä lähtien kun hän 15-vuotiaana oli nähnyt äitinsä viimeisen kerran Oulun rautatieasemalla.
   Kyllä, rautatieasemalla. Rautavaara ei koskaan käynyt sairaalassa. Eikä hän käynyt ruumishuoneella. Hän halusi tuolloin unohtaa äitinsä, äitinsä ajan, äitinsä lopun, oman avuttomuutensa, oman pettymyksensä. Nuorella Rautavaaralla ei vain ollut keinoa hahmottaa tapahtumaa eteensä mielekkääksi osaksi elämää. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin hänen oli mahdollista yleensä reagoida, päästä jonkinlaisesta katatonisesta tilasta suhteessa äitiin.
   Tiikkaja näkee Rautavaaran käyttämien sanavalintojen ("hänen aikansa") antavan vihjeen nimen A Requiem in Our Time tulkitsemiselle. Se ei Tiikkajan mukaan ole "Sielunmessu ajallemme" eikä "Aikamme sielunmessu" vaan tarkalleen "Eräs sielunmessu meidän aikanamme". Nimen valinta heijastaa sitä, että Rautavaara tekee eron äitinsä ajan ja oman aikansa välille - eikä hänen äitinsä aika tule enää takaisin. Siksi sitä voi tarkastella vain vuosien kuluttua, omana aikanamme, "in our time".
   Kun Thor Johnson -sävellyskilpailun finaalin aika tuli, Rautavaara oli Niinisalossa varusmiespalvelustaan suorittamassa. Erään maastoharjoituksen tauolla joku avasi patteriradion. Kuulivat kuulutuksen, missä kerrottiin, että muuan Eino Rautavaara oli voittanut sävellyskilpailun Yhdysvalloissa.

   Varusmiespalveluksensa jälkeen Rautavaara, joka oli saanut apurahan ulkomailla opiskelua varten, suuntasi Wieniin. Rautavaaran Wienin-kauden sävellyksistä tärkeimpänä pidetään laulusarjaa Fünf Sonette an Orpheus.
   Laulusarjan teksteinä on viisi ensimmäistä runoa Rainer Maria Rilken runokokoelmasta Die Sonette an Orpheus. Sonettien vallitsevana tunnelmana on kohtalonomainen lopullisuus, joka huokuu niin Rilken runoista kuin Rautavaaran sävellyksistäkin. Nimi Orpheus (Orfeus) viittaa kreikkalaisen mytologian runouden ja musiikin jumalaan.
   Rilke kirjoitti kokoelmansa nuoren tanssijan Weran Ouckama Knoopin muistolle. Tämä oli erään hänen ystävänsä tytär, joka kuoli 19-vuotiaana vuonna 1919.

   Wienissä oleillessaan Rautavaara sai kuulla, että Jean Sibelius oli ehdottanut hänelle stipendiä. Odotettiin pikaista vastausta, ottaisiko hän stipendin vastaan.
   Kyseinen stipendi oli Koussewitzky-säätiön 90-vuotissyntymäpäivälahja Sibeliukselle. Lahjan ajatuksena oli, että Sibelius valitsisi jonkun nuoren suomalaissäveltäjän stipendiaatiksi, jonka opinnot Tanglewoodissa pidettävällä kuuden viikon kesäkurssilla säätiö maksaisi. Lahjaan sisältyi myös jatko-optio seuraavasta lukuvuodesta Juilliard-musiikkikoulussa New Yorkissa.

   Rautavaara palasi Suomeen ennen kuin lähti Amerikkaan. Ja poikkesi henkilökohtaisesti kiittämässä Sibeliusta Ainolassa.
   Kun Sibelius astui huoneeseen, se oli vaikuttava hetki. Pelkästään se, kun sai nähdä henkilön, joka oli sellainen monumentti.

   Tanglewoodissa Rautavaaran opettajana toimi Roger Sessions. Rautavaara oli jo Wienissä alkanut kirjoittaa pianokonserttoa, minkä säveltämistä hän jatkoi nyt Sessionsin oppilaana. Pianokonsertossa Sessionsin vaikutus näkyykin selvästi.
   Sessions vaati oppilaitaan soittamaan tunneille tuomansa sävellykset pianolla siitä riippumatta, mille kokoonpanolle ne oli kirjoitettu tai miten vaikea niitä oli pianolla soittaa. Sessionsin mukaan säveltäjällä piti aina olla suora kosketus kirjoittamaansa musiikkiin. Siksi Rautavaara kirjoitti pianokonserttonsa partituurin alareunaan myös pianoreduktion orkesteriosuuksista, mikä oli hänelle hyvin epätavallista. Sen avulla hänen oli helpompi soittaa teosta Sessionsin tunneilla.
   Tämä vaikutti myös teoksen sisältöön. Orkestrointi on harvinaisen läpikuultavaa, ajoittain jopa kamarimusiikinomaista.
   Kun kurssi loppui, sen päätteeksi monet palkittiin opintomenestyksensä perusteella. Yhden palkinnoista sai Rautavaara. Siksi hänet mainittiin myös The New York Times -lehden uutisessa - tosin hänen nimensä kirjoitettiin muotoon Eino Bautavarra.

   Rautavaara halusi viipyä Amerikassa vähän pidempään. Hän matkusti New Yorkiin Juilliardin pääsykokeisiin. Pääsykokeissa hän soitti otteita pianokonsertostaan. Lautakunta ei varsinaisesti ihastunut eikä vihastunut, se lähinnä hämmentyi. Vaikka joidenkin professoreiden kommentit olivat kriittisiä, kaikki lopulta suosittelivat Rautavaaran ottamista Juilliardiin. Viidestä professorista kaksi antoi arvion "tyydyttävä, riittävä", yksi "hyvä, keskitasoa", yksi "erittäin hyvä"-  ja Vincent Persichetti, josta lopulta tuli Rautavaaran opettaja, antoi arvion "erinomainen, poikkeuksellinen".
   Vincent Persichettin sävellysluokalla oli talvella 1955-56 yksitoista oppilasta. Yhden heistä Rautavaara oli jo tavannut Tanglewoodissa. Toshi Ichiniyanagi teki Rautavaaraan suuren vaikutuksen musiikinhistorian hallinnallaan.
   Ichiniyanagi jäi New Yorkiin Rautavaaran palattua kotiin. Rautavaara piti yhteyttä jonkin aikaa, mutta yhteydenpito katkesi. He tapasivat seuraavan kerran vuonna 1992 Rautavaaran vierailtua Tokiossa, ja jälleen 2010, kun Ichiniyanagi kävi Helsingissä.
   Noita jälleennäkemisiä ennen, vuodesta 1956, Ichiniyanagi oli ollut lyhyen ajan naimisissa taiteilija Yoko Onon kanssa.

   Paitsi säveltäjänä, Rautavaara otti Amerikan-jaksoltaan vaikutteita myös opettajana. Kuten Persichetti, myöskään Rautavaara sittemmin opettajana toimiessaan ei pyrkinyt muovaamaan oppilaidensa estetiikkaa omansa mukaiseksi, eikä halunnut näiden säveltävän samoilla metodeilla kuin hän itse. Hän pyrki auttamaan oppilasta löytämään oman tiensä, antoi oppilailleen tilaa kehittyä. Hän teki ehdotuksia, mutta ei koskaan kertonut ehdottomia totuuksia.
   Tiikkaja pitää yleensäkin Juilliard-vuotta kaikin puolin menestyksellisenä Rautavaaran kannalta. Tämän musiikillisen kehittymisen kannalta kyseessä oli keskeinen jakso. Teoksia syntyi paljon ja useimpia niistä esitetään edelleen joko alkuperäisessä tai myöhemmin muokatussa muodossa.

   Kun Rautavaara sitten palasi Suomeen, hän alkoi pohtia tulevaisuuttaan. Ulkomaankierroksen jälkeen tuntui, että pitäisi asettua aloilleen ja hankkia töitä.
   Rautavaara oli ennen ulkomaanvuosiaan työskennellyt Helsingin kaupunginorkesterin (HKO) nuotistossa ja sieltä hän sai töitä jälleen. Ja tammikuussa 1957 kilpaileva orkesteri, Radion sinfoniaorkesteri (RSO), kantaesitti Rautavaaran ensimmäisen sinfonian. Sinfonia esitettiin RSO´n tiistaisarjassa, jonka konsertit olivat kokeilevampia uuden musiikin suhteen kuin kaupunginorkesterin perjantaisin pitämät konsertit.
   Konsertti ei saanut erityisen arvostavia arvosteluja, eikä Rautavaarakaan pitänyt esitystä kovin kummoisena. Hän asetti sinfoniansa esityskieltoon. Tosin osia siitä ilmaantui kuuluville vaivihkaa kymmenen vuotta myöhemmin teoksessa In memoriam J.K. Paasikivi, mutta varsinaisesti sinfonia pysyi esityskiellossa vuoteen 1988 saakka.
   Lisäksi Rautavaara alkoi opettaa Sibelius-Akatemiassa perusaineita, kuten kenraalibassoa ja musiikin historiaa.

   Rautavaara poti kyvyttömyyttä kirjoittaa musiikkiinsa jatkumoita. Siitä iski taiteellinen kriisi. Oli selvää, että jotain uutta pitäisi keksiä.
   Rautavaaran omasta tuotannosta Seitsemän preludin rohkeat karakterikappaleet vaikuttivat mahdolliselta tutkimussuunnalta. Samoin Ikonit pyöri edelleen Rautavaaran mielessä. Hän orkestroi molemmat teokset syksyn 1956 aikana, tai mahdollisesti jo hieman aiemmin. Seitsemästä preludista ilmeni yllättäviäkin motiiviyhteyksiä, jotka sallivat preludien yhteenliittämisen pidemmiksi kokonaisuuksiksi. Noista kokeiluista syntyi lopulta Rautavaaran toinen sinfonia.
   Paitsi että Rautavaara uudistui säveltäjänä, hän myös uudisti nimensä. Hän oli vihannut nimeä Eino. Siinä oli liikaa vokaaleja, se kuulosti liian pehmeältä. Niinpä hän otti käyttöön kirjoitusasun Einojuhani. Uudessa muodossa oli kymmenen kirjainta, se muodosti symmetrian sukunimen kanssa.
   Vuoden 1956 lopussa Rautavaara alkoi säveltää laulusarjaa Lassi Nummen runoihin. Sarjan kolmas laulu, Elegia, on erityisen mielenkiintoinen teos - Rautavaaran ensimmäinen 12-sävelteos. Tuohon aikaan hän etsi ulospääsyä omasta musiikillisesta umpikujasta, Elegia oli kokeilu sitä ajatellen, ja se kokeilu toimi.
   Myöhemmin Rautavaara on pitänyt 12-säveltekniikkaa eli dodekafoniaa 1900-luvun musiikin keskeisimpänä sanavarastona, jota jokainen säveltäjä voi soveltaa haluamallaan tavalla. 12-säveltekniikan perusperiaatteena on, että kromaattisen asteikon kaikista 12 sävelestä muodostetaan sävelrivejä, joiden pohjalta varsinainen musiikki sävelletään. Tiukimman tulkinnan mukaan mitään rivin sävelistä ei saa toistaa ennen kuin muut 11 on käytetty. Kuitenkin monet säveltäjät, myös Rautavaara, ovat käyttäneet 12-sävelriviä vapaammin, lähinnä harmonian ja melodian lähtöpisteinä.

   Jean Sibeliuksen hautajaiset järjestettiin 30.9.1957 Helsingin tuomiokirkossa. Päivästä tuli suuri surujuhla. Rautavaara sai kunnian olla yksi arkunkantajista, kun suomalaisten säveltäjien eri sukupolvien edustajat saattoivat Sibeliusta kirkosta ruumisautoon.
   Sibelius oli Suomen musiikkielämässä valtava hahmo, jonka varjon kanssa moni säveltäjä joutui kamppailemaan. Rautavaaraa Sibeliuksen ylivertainen asema ei kuitenkaan vaivannut. Ehkä hän oli ollut Sibeliuksen varjossa, mutta se varjo oli ollut vilvoittava katve vaellusvuosien paahteessa.

   Helmikuussa 1959 Rautavaaran puhelin soi. Soittaja oli 31-vuotias mezzosopraano Heidi Suovanen, joka oli jo saavuttanut menestystä laulajana, ensin nimellä Maria Heidi, sittemmin hänet tunnettiin Mariaheidinä. Hän pyysi Rautavaaraa kavaljeerikseen  Suomen Kulttuurirahaston 20-vuotisjuhlagaalaan.
   Mariaheidi oli Einojuhanille nimeltä tuttu, olivat tavanneet ensimmäisen kerran Turussa Joutsenon piano-oppilaina, mutta henkilökohtaisesti he eivät toisiaan tunteneet. Einojuhani oli nuori mies, joka oli vasta alkamassa menestyä urallaan, hän lienee ollut otettu siitä, että kuuluisa laulajatar pyysi häntä ulos. Einojuhani muisteli jälkeenpäin, että olisi pitänyt sanoa, että rouva etsii vain omat kavaljeerinsa muualta. Mutta ei sanonut.
   Miksi Mariaheidi iski silmänsä Einojuhaniin? No, olihan Einojuhani jo Suomen musiikkielämän nuoren polven lupauksia. Ja hän oli perinyt vanhempansa, molemmat lapsettomat tätinsä, sekä oli ollut yksi setänsä perijöistä. Ja olihan hänellä ollut romanssintynkiä useammankin tytön kanssa, suosittu hän oli aina ollut.
   Toisin sanoen, Einojuhani oli komea, menestyvä ja varakas - ja naimaton. Mariaheidi todennäköisesti tiesi tuon kaiken.

   Lähtivät gaalaan. Gaalan jälkeen Einojuhani vei Mariaheidin kotiin, mutta tämä ei suostunut lähtemään autosta. Einojuhani sitten ajoi omaan kotiinsa, ja sinne Mariaheidi tuli mukana, oven saranapuolelta.
   Einojuhani ei omien sanojensa mukaan tuntenut koko aikana erityistä vetoa Mariaheidiin, mutta niin siinä kuitenkin kävi, että viettivät tuon yön yhdessä. Ja pian tuon jälkeen Mariaheidi ilmoitti olevansa raskaana. Einojuhani lupasi mennä Mariaheidin kanssa naimisiin, mutta ilmoitti samalla, ettei tulisi koskaan rakastamaan tätä.
   Ja pian häiden jälkeen Mariaheidi ilmoitti saaneensa keskenmenon. Einojuhani tunsi itsensä täydeksi aasiksi.

   Avioliitosta tuli vaikea. Mariaheidi oli erittäin mustasukkainen ja dominoiva. Esim. autoa ajaessaan Einojuhani ei saanut katsoa, tuleeko risteyksessä muita autoja, jos siellä joku naispuolinen henkilö oli kävelemässä. Mariaheidi puolestaan koki uhranneensa hyvin alkaneen uransa avioliittonsa ja perheensä vuoksi.

   Mariaheidi ja Einojuhani saivat pojan heinäkuussa 1960. Poika sai nimekseen Markojuhani.
   Markojuhanin syntymäkään ei avioliittoa rauhoittanut. Hänestä tuli uusien kiistojen kohde. Myös lasten kasvatuksesta hänen vanhemmillaan oli hyvin erilaiset näkemykset. Lisäksi Einojuhani koki olevansa entistä lujemmin sidottu avioliittoon.
   Pitivät kuitenkin yllä huoliteltua julkisuuskuvaa, kuvaa onnellisesta ja menestyvästä pariskunnasta. Kuvassa näkyi nuori modernistisäveltäjä ja suuri laulajatar. Yhteishaastatteluissa pyrkivät antamaan kuvan toimivasta ja onnellisesta perhe-elämästä, jossa vanhemmat tekevät yhdessä musiikkia, lapset (yhteensä lapsia syntyi aikanaan kolme) viettivät onnellista lapsuutta, ja Poku-bokserikin oli poikkeuksellisen musikaalinen.

   Erään kerran Einojuhani jätti palaamatta kotiin. Hän halusi paeta. Hän pyysi ja sai lomaa. Hän lähti Kööpenhaminaan, sieltä Osloon ja sitten norjalaiseen pikkukaupunkiin Arendaliin. Hän sai virkavapaata ja aikaa tehdä suunnitelmia. Tai niin hän luuli.
   Sitten erään kerran ovelta kuului pahaenteinen koputus. Ja sitten tuttu ääni sanoi "Täällä on Mariaheidi."

   Pakoyrityksen jälkeen Mariaheidi pyrki eristämään Einojuhanin kaikesta. Koska tämä oli kerran yrittänyt livistää työmatkalla, hän määräsi miehensä ottamaan lopputilin kaupunginorkesterista. Einojuhanille jäi vain epätyydyttävä perhe-elämä, jota pääsi pakoon vain säveltämisen avulla.

   Rautavaaran musiikki koki tyylinvaihdoksen. Säveltäjä alkoi tutkia teoksensa Praevariatan avaamaa sarjallista sävellystapaa, joka osoittautuikin kiehtovaksi maailmaksi. Sen sijaan, että olisi paennut fyysisesti, Rautavaara alkoi paeta psyykkisesti, rakentaen yhä yksityiskohtaisempia sävelverkostoja.
   Tuon jakson tärkeimmäksi teokseksi osoittautui Arabescata, joka ylitti musiikin teknisessä kompleksisuudessa kaikki muut Rautavaaran säveltämät teokset. Rautavaara pyrki määrittämään mahdollisimman monta musiikin piirrettä rivien avulla, ts. paitsi säveltasoja, myös äänenvoimakkuutta, äänenväriä ja rytmiä. Musiikin perusiduksi hän kirjoitti symmetrisen 12-sävelrivin, ts. on olemassa jokin toinenkin rivimuoto, joka on käännetyin intervallein ja lopusta alkuun edeten identtinen alkuperäisen rivin kanssa. Se on myös ns. Allintervalreihe, eli rivi, missä esiintyvät kaikki intervallit pienestä sekunnista suureen septimiin.

   Kotiolot kuitenkin huononivat huononemistaan. Ja lopulta kaikki räjähti. Erään riidan aikana jotain naksahti Einojuhanin pään sisällä ja tämä juoksi ulos huoneesta, portaita alakertaan, kiljuvan Mariaheidin juostessa perässä. Einojuhani juoksi kellarin läpi autotalliin ovelle, missä seinällä olivat työkalut, sahat ja kirveet. Sitten hän käsitti, ettei ehdi autoon, ettei pääse pakoon. Ja kauhun vallassa hän tarttui kirveeseen.
   Ja hetkeä myöhemmin Einojuhani oli toisenlaisen kauhun vallassa, kun oli ehtinyt käsittää, mitä oli tullut tehtyä. Ei Mariaheidi kuitenkaan siihen kuollut, mitä Einojuhani itse piti ihmeenä.
   Mariaheidi oli ambulanssissa tajuissaan. Ja selitti lääkärille, että oli kaatunut portaissa. Lääkäri näki kyllä, ettei siitä ollut kysymys, ja kysyi, pitäisikö soittaa poliisi.
   Ei Mariaheidikään poliisia halunnut. Poliisitutkimus olisi romuttanut silotellun julkisuuskuvan. Jos Einojuhani joutuisi tutkintavankeuteen, se ei pitkään salassa pysyisi.
   Mariaheidin haavat sidottiin ja hänet päästettiin kotiin jo samana päivänä. Hän toipui vammoistaan pikku hiljaa. Tosin huimaus vaivasi häntä vielä pitkään.

   Kun Mariaheidi alkoi toipua, hän aloitti kostoretken. Hänellä oli nyt uusi vahva ase ja hän tiesi sen: Einojuhanin syyllisyydentunto.
   Ensimmäiseksi Mariaheidi määräsi Einojuhanin lopettamaan säveltämisen. Sen jälkeen tämä tekikin vuoden ajan, mitä toinen määräsi. Keittiötöitä, sänkyjen petausta. Lisäksi Mariaheidi otti aiemman psyykkisen väkivallan rinnalle myös fyysisen moukaroinnin.
   Syyskuussa 1963 Einojuhani alkoi jälleen kirjoittaa konserttikritiikkejä Ilta-Sanomiin, mitä jatkoi loppuvuoteen 1967, jolloin IS lakkasi yleensäkin konserttikritiikkejä julkaisemasta. Ehkä Mariaheidi salli tuon, jotta perheelle tulisi rahaa edes jostain. Kirjoittamisesta näyttää parin vuoden ajaksi tulleen perheen pääasiallinen tulonlähde. Lisäksi pariskunta lienee syönyt myös Einojuhanin perintöinä saamaa pääomaa.
   Kun Käpylän musiikkiopistoon tuli johtajan paikka hakuun, Mariaheidi painosti Einojuhanin hakemaan virkaa. Harmikseen Einojuhani sen myös sai (Einojuhani ei ollut koskaan halunnut olla minkään sortin johtaja).
   Einojuhani lisäsi oitis musiikkiopiston opetusohjelmaan sävellyksenopetuksen ja sai myöhemmin kiitosta työstään, mutta ei hän siitä hommasta siltikään nauttinut. Ja koko loppuelämänsä Einojuhani katui sitä, kuinka hän kohteli opiston vararehtoria, miellyttävää ja auttavaista naispoloista, joka myös hoiti Einojuhanin hallinnolliset tehtävät. Kaiken muun lisäksi, kun Mariaheidi vaistosi, että näillä kahdella olisi liian toimiva suhde, hän keksi, että vararehtori olisi selittänyt jotain juttuja Einojuhania vastaan. Juttu päättyi lopulta siihen, että Einojuhani meni johtokunnan kokoukseen esittämään syytöksiä vararehtoria vastaan, syytöksiä, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Ja siinä samassa kokouksessa Einojuhani ilmoitti haluavansa erota tehtävästään.

   Ilmeisesti Mariaheidin ja Einojuhanin perhe-elämä ei ollut kauttaaltaan pelkästään repivää. Mariaheidi kuvasi avioliittoaan "titaaniseksi sekä hyvässä että pahassa", ja hankkivat vielä lisää lapsia. Kuitenkin, kaikille kolmelle lapselle perhe oli painajaismainen kasvuympäristö, josta kaikki halusivat pois niin pian kuin pystyivät.
   Moni oli todennäköisesti nähnyt julkisivun läpi. Markojuhani ihmetteli vuosikymmenten jälkeenkin, kuinka yhteisön kaksinaismoralismi auttoi perhehelvetin piilottelussa. Markojuhanin mielestä äänet, mitä väkisinkin kantautui seinien läpi, olivat "ihan murhaamisääniä", mutta kukaan ei koskaan tullut kysymään, mikä on hätänä. Hän arveli, että jos olisivat asuneet jossain työläiskaupunginosassa ja olleet työläisperhe, varmasti olisi kutsuttu "poliisit, ambulanssit ja ehkä palokuntakin paikalle", mutta näiden akateemisempien elämään ei sillä tavalla puututtu.
   Lopulta Einojuhani teki toisen pakoyrityksen. Tuossa yhteydessä Einojuhani päätyi lääkärin tutkittavaksi, ja lääkäri havaitsi fyysisen pahoinpitelyn merkkejä, minkä jälkeen lääkäri ja poliisit kävivät hakemassa Mariaheidin ja passittivat tämän Kupittaan mielisairaalaan tutkimuksiin. Siellä tämä diagnosoitiin sadistiseksi psykopaatiksi, mutta päästettiin parin viikon jälkeen vapaaksi. Tuossa yhteydessä Einojuhanille selvisi, ettei kyseessä ollut Mariaheidin ensimmäinen kerta Kupittaalla, tämä oli nuorempana ollut samassa paikassa, sillä kertaa äitinsä toimesta.
   Päästyään vapaaksi Mariaheidi oli jälleen Einojuhanin kintereillä ja löysi tämän aikanaan. Einojuhani oli kuitenkin määrätietoisempi kuin aiemmin, Mariaheidi joutui lupaamaan muutoksia, paljon muutoksia. Einojuhani palasi takaisin.
   Perhe-elämä rauhoittui huomattavasti. Väkivalta väheni, mutta huuto jatkui ja tavaroita särkyi entiseen tapaan. Mariaheidi ja Einojuhani löysivät tavan elää yhdessä, elämästä tuli siedettävää - vaikkakaan ei erityisen miellyttävää.

   Rautavaaran säveltämisessä tapahtui tyylinvaihdos. Säveltäjä hylkäsi sarjallisuuden ja 12-säveltekniikan, hän alkoi kirjoittaa uusromanttiseen tyyliin, minkä tunnusmerkkeinä olivat kolmisointuharmoniat ja laulavat melodiat. Syntyivät Itsenäisyyskantaatti ja Kaksi psalmia, mitkä Tiikkajan mukaan ikään kuin olisivat iskeneet kiilaa Rautavaaran sävellysongelmiin. Ja seuraavissa teoksissaan Rautavaara hivutti tuota kiilaa entistä syvemmälle, kunnes se lopulta mursi vaikeudet kokonaan pois.
   Kesällä 1967 Rautavaara otti uuden sävellyksensä lähtökohdaksi James Joycen kirjan Finnegans Wake, jonka ensimmäisten sivujen tekstistä oli määrä tulla sävelteoksen pohjapiirros. Teoksen nimeksi Rautavaara kaavaili romaanin ensimmäistä sanaa "riverrun".
   Rautavaara alkoi kääntää kirjan ensimmäisten kappaleiden sisältöä mussikiksi. Sana "riverrun" muuntui sävelten symmetriseksi keinunnaksi, joka kuvaa joen virtausta. Aluksi virtaa kuvaa kaksi sävelparia ykkösviuluissa, mutta pian liike laajenee muihinkin soittimiin. Sitten keinuntaan tulee monta yhtäaikaista kerrosta ja syntyy lempeä, symmetrisissä liikkeissä keinuva oktatoninen sointimassa, joka muodostaa lähtökohdan suurelle osalle sen jälkeen kuultavaa musiikkia.
   Kun Rautavaara pääsi etenemään noin viisikymmentä tahtia, hän käsitti, ettei enää olisi järkevää jatkaa Joycen tekstin orjallista seuraamista. Teoksesta tuli Anadyomene, ei Riverrun. Miksi tuo "Vaahtosynty Afroditen", Rautavaara itse arveli, että ehkä siksi kun hän niihin aikoihin innostui opiskelemaan muinaiskreikkaa. Hän halusi lukea Odysseiaa sen alkukielellä.
   Anadyomenen syntyprosessi sysäsi Rautavaaran uuden sävellystyylin lopullisesti liikkeelle. Vaikka hän ei myöhemmin ollutkaan täysin tyytyväinen esim. Anadyomenen rytmisiin rakenteisiin, kokonaisuutena teoksen kirjoittaminen osoittautui erittäin vapauttavaksi kokemukseksi.  Hän siirtyi täyssarjallisuuden älyllisestä kirjoitustavasta intuitiivisempaan sävellystyyliin.

   Vuonna 1968 vasemmisto liikehti, myös Suomessa. 26.11. Mariaheidin oli määrä laulaa kaksi Einojuhanin Orfeus-sonettia Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan satavuotisjuhlagaalassa. Mutta sitten juhlaa edeltäneenä päivänä joukko vasemmistolaisia opiskelijoita meni valtaamaan juhlapaikaksi valitun vanhan ylioppilastalon. Heidän tavoitteenaan oli estää gaalan pitäminen, se kun edusti heidän mielestään porvarillisia arvoja.
   No, valtaajat saivat kyllä julkisuutta, mutta itse gaalaa ei peruutettu, se vain siirrettiin pidettäväksi Sibelius-Akatemialla. Juuri 40 vuotta täyttänyt Rautavaara oli asemansa vakiinnuttaneena säveltäjänä kyllä ihan luonteva maalitaulu nuoremmalle, itselleen julkisuutta hakevalle vasemmistolaiselle sukupolvelle. Sinänsä Rautavaara ei ollut Vanhan valtaajien protestin pääasiallinen kohde, mutta hän luultavasti edusti näille porvarillisia arvoja jo sen vuoksi, että hänen musiikkiaan esitettiin ylioppilaskunnan juhlagaalassa.
   Rautavaara ei koskaan ollut erityisen kiinnostunut ottamaan julkisesti kantaa politiikkaan. 1970-luvun taitteessa hän tosin suostui osallistumaan radiokeskusteluun aiheesta "Onko musiikki poliittista?" Vasemmistolaisia nuoria edustivat Henrik Otto Donner, M.A. Numminen, Kaj Chydenius ja Ilpo Saunio. Rautavaara mietti, että hänet ja Einar Englund oli kutsuttu "kaiketi jonkinlaiseksi vastapuoleksi", mutta totesi, että siinä roolissa he olivat kyllä pettymys.
   Syy Rautavaaran epäpoliittisuudelle oli se, että hän oli liian kiinostunut musiikista, sen sisällöstä, tehdäkseen siitä välikappaletta millekään sen ulkopuoliselle. Rautavaara totesi, ettei hän voinut käyttää musiikkiaan parantamaan maailmaa, kuvailemaan sen kurjuutta ja epäkohtia jne, koska hän itse ei "käyttänyt musiikkiaan", vaan musiikki käytti häntä, syntyäkseen elämään.

   Keväällä 1971 Rautavaara nimitettiin taiteilijaprofessoriksi. Suomen Akatemia järjestetttiin uudelleen, ja vanhan mallin mukaiset elinikäiset akateemikon virat korvattiin määräaikaisilla taiteilijaprofessuureilla. Rautavaaran lisäksi viisivuotiset professorinvirat saivat näyttelijä Lasse Pöysti ja arkkitehti Reima Pietilä. Uudelleenjärjestelyssä akateemikko-nimitys muuttui virasta arvonimeksi. Vuonna 1976, jolloin Rautavaaran taiteilijaprofessuuri päättyi, Erik Bergman jäi eläkkeelle Sibelius-Akatemian sävellyksenprofessorin virasta ja hänen tilalleen valittiin Rautavaara.
   Taitelijaprofessorin viran myötä Rautavaarojen rahatilanne koheni, koska Einojuhani vapautui Sibelius-Akatemian 24 viikko-opetustunnista ja pystyi keskittymään päätoimisesti säveltämiseen. Ja kun hän sävelsi enemmän, hän pystyi ottamaan enemmän teostilauksia ja osallistumaan kilpailuihin.
   Rautavaara oli oppinut inhoamaan omaisuutta ja pelkäämään sen kokoamista, sen alituista ajattelemista. Hän ja ulosottomies tulivat hyviksi tuttaviksi. Rautavaara oppi odottelemaan vuotuista ulosottomiehen soittoa tulevaksi huhtikuun tienoilla. Ulosottomies kysyi "No miten nyt rästiverot tällä kertaa maksettaisiin?" ja Rautavaara tiesi, että sävellystöillä ne maksettaisiin - ne piti maksattaa pidättämättöminä että riittäisivät verorästien maksuun, mistä johtuen niitä koskevat verot tulivat jälkiveroina seuraavana vuonna. Jolloin ulosottomies jälleen kysyi "No miten nyt rästiverot...?"

   Rautavaara tarttui urallaan myös uskonnollisiin aiheisiin. Tästä eivät kaikki uskovina esittäytyneet pitäneet. Teoksen Vigilia yhteydessä tuli negatiivista palautetta perinnetietoisilta ortodokseilta, Kansallisbaletille sävelletty Kiusaukset hermostutti ainakin yhden protestantin. Kiusausten ensi-iltapäivänä Uudessa Suomessa julkaistiin maallikkosaarnaaja Paavo Hiltusen mielipidekirjoitus, jossa tämä piti Jeesuksesta kertovaa balettia kristinuskon halventamisena.
   Hiltunen nosti itsensä maamme kristittyjen edustajaksi ja ilmoitti, että Kiusaukset loukkaa heitä suuresti. Ehkä jotkut kristityt olivatkin Hiltusen kanssa samaa mieltä, mutta julkisuudessa tämä kristittyjen edustaja jäi mielipiteineen ypöyksin. Rautavaaran puolella oltiin mielipidekirjoituksissa, arvioissa ja muissa artikkeleissa, joita julkaistiin sekä maallisissa että kristillisissä lehdissä.

   Kansallisromantiikan aikana Kalevala oli tarjonnut innoitusta Akseli Gallen-Kallelan ja Jean Sibeliuksen kaltaisille taiteilijoille. Ja heidän saavutuksistaan tuli niin merkittäviä, että myöhempien taiteilijapolvien täytyi etsiä oma tiensä niiden ympäri. Jos musiikissa oli Sibeliuksen varjo, niin taiteessa yleensäkin oli Kalevalan varjo. Ja 1970-luvulla aikaa oli kulunut niin paljon, että Kalevala koki renessanssin taitelijoiden töissä. Silloin heidän oli keksittävä Kalevala uudelleen. Niin myös Rautavaaran.
   Rautavaara mietti eri vaihtoehtoja muutamankin vuoden ajan. Lopulta hän tarttui Kalevalan 50. runoon, jota voinee pitää suomalaisena muunnoksena jouluevankeliumista. Runossa maalaistyttö Marjatta ei syö kananmunia eikä lammasta, eikä suostu lypsämään lehmää, sillä mikään näistä eläimistä ei ole puhdas. Hän syö vain kalaa.
   Marjatta laitetaan metsään lammaspaimeneen. Siellä hän syö puolukan. Ja puolukasta Marjatta tulee raskaaksi. Hän ei uskalla mennä kotiin, vaan pyytää saada mennä Ruotuksen saunaan. Mutta Ruotusken vaimo ei anna saunaansa Marjatalle, "matalalle neidille", vaan passittaa tämän talliin synnyttämään.
   Rautavaaraa ajatus viehätti. Suomalaiset syntyivät saunassa, mysteerisessä pyhässä paikassa. Siellä synnyttiin ja siellä kuolleen ruumista myös säilytettiin ennen hautausta. Ja tästä tarinasta Rautavaara kirjoitti kuoro-oopperan Marjatta matala neiti.
   Marjatan musiikki on varsin melankolista, Tiikkajan mukaan "kuin myötätunnosta päähenkilöä kohtaan". Marjatta on yhteisönsä ulkopuolella, jopa perheensä hyljeksimä. Musiikissa on lohduttava, unenomainen sävy, täysin epädramaattinen. Lapsikuoron äänenväri korostaa tuota epädramaattisuutta, varsinkin, kun Rautavaara piti huolen siitä, ettei kirjoita melodioita liian korkealle.

   Syksyllä 1975 Rautavaara alkoi tehdä Yleisradiolle radio-ohjelmasarjaa Aikamme suomalaista musiikkia. Rautavaara muisteli, että ohjelma syntyi, kun Ylessä ei musiikkipäällikön lausuman mukaan oikein tiedetty, mitä pitäisi tehdä kaikille nuorten tai muuten vain yritteliäiden säveltäjien kappaleiden nauhoituksille, joita yhä lisääntyvin parvin ja vaativammin laumoin jonotti musiikkiosaston ovilla pääsyä julkisuuteen. Ne päätettiin niputtaa ja lähettää annoksittain ulos maailmalle sekä varustaa sanallisilla selityksillä, käyttöohjeilla tms.
   Rautavaara oli tehnyt radiolle aiemmin säveltäjäkuvia (esim. Ludvig van Beethoven, Claude Debussy) käyttäen lähteinään kansainvälistä  musiikkikirjallisuutta. Tuolla kertaa hänellä ei ollut muuta lähdemateriaalia kuin kulloinkin esittelyvuorossa oleva sävellys.
   Rautavaaran esitelmistä tuli varsin suosittuja. Puhtaan kielityylittelyn lisäksi hän pystyi asettamaan uuden suomalaisen musiikin kansainväliseen musiikinhistorialliseen kontekstiin.
   Rautavaara alkoi tehdä ohjelmiaan syyskuussa 1975 ja jatkoi ensin toukokuuhun 1978 asti. Sen jälkeen hän teki toisen rupeaman 1981 - 1983. Ohjelma kuultiin kerran viikossa pois lukien kesätauot. Yleisradioon tulleen palautteen mukaan osa kuulijoista kuunteli Rautavaaran esitelmän, mutta sulki radion nopeasti, kun itse sävellys alkoi.
   Uudenlaisella kuuluisuudella oli myös varjopuolensa. Tuttu radioääni alkoi vetää puoleensa myös epävakaita kuulijoita, jotka ottivat yhteyttä puhujaan. Einojuhani ahdistui kirjeistä sen verran paljon, että Markojuhani otti päivittäiseksi tehtäväkseen ehtiä postilaatikolle voidakseen karsia epäilyttävimmän oloiset lähetykset.
   Rautavaaran radioesitelmät eivät olleet mitään neutraaleja teosesittelyjä. Hän ei kainostellut mielipiteensä ilmaisemisessa eikä edes kollegansa neuvomisessa, ja kritiikki saattoi olla ankaraakin - tosin usein huumoriin tai ironiaan verhottuna.
   Rautavaara itse myönsi, että jos hän johonkin noissa tarinoissa pyrki, niin asiaankuulumattomiin henkilökohtaisuuksiin. Hän näki niiden olevan ainoat keinot, joilla voi sanoa asiasta jotain todella syvällistä ja vakavaa. Sitä seikkaa eivät tosikot huomaa, mutta sen sijaan sen olivat Rautavaaran mukaan huomanneet Ionesco, Beckett, Satie ja joskus Ligeti. Ja koko homman oikeastaan aloitti Dante, tämä kun  tunnetussa teoksessaan kansoitti helvetin omilla henkilökohtaisilla vihamiehillään.

   Kun Rautavaara oli lapsi, hän näki toistuvaa painajaista. Iso, harmaa, mahtava ja äänetön olento lähestyi, sulki Rautavaaran syleilyynsä niin että tämä pelkäsi tukehtuvansa. Rautavaara kamppaili kunnes heräsi. Hahmo palasi yö yön jälkeen ja Rautavaaran päivät menivät yötä pelätessä. Lopulta, kymmenien taistelujen jälkeen, Rautavaara oppi antautumaan, heittäytymään olennon sisään, tulemaan osaksi sitä. Ja niin vierailut vähitellen loppuivat.
   Myöhemmin Rautavaara yhdisti painajaisen muiston Rainer Maria Rilken ensimmäiseen Duinon elegiaan ja varsinkin sen ensimmäiseen säkeistöön: "Ken, jos huutaisin, kuulisikaan minut joukosta enkelien? Ja tyynesti vain joku heistä jos syliinsä minut painisi, niin menehtyisin hänen vahvempaan olevuuteensa."
   Rautavaara oli säveltänyt Rilken enkeleihin liittyviä runoja jo 1950-luvun laulusarjoissaan. Vuonna 1977 hän sai jälleen inspiraation samasta aihepiiristä. Yleisradio tilasi teoksen RSO´lle ja sävellyksen aihe löytyi lapsuuden painajaisesta. Teoksen nimeksi tuli Angels and Visitations.
   Teoksen musiikista välittyy kuva enkeleistä mahtavina ja kunnioitusta herättävinä olentoina. Yhdeksäntoista minuuttia kestävässä orkesterialkusoitossa rauhalliset ja voimakkaat tunnelmat elävät rinta rinnan ja leikkautuvat toisiinsa varoittamatta. Kyseessä on äärimmäisten kontrastien teos ja Tiikkajan mukaan yksi Rautavaaran värikylläisimmistä orkesterisävellyksistä.

   Rautavaaran 50-vuotissyntymäpäivän lähestyessä säveltäjä itse irtautui maailmasta yhä enemmän ja tarttui metafyysiseen arkkityyppien maailmaan, jota kansoittivat enkelit ja yksisarviset. Hän oli masentunut ja väsynyt. Hän lopetti radio-ohjelmien tekemisen, erosi Teoston johtokunnasta ja lakkasi antamasta haastatteluja. Hän vetäytyi niistä vähäisistäkin sosiaalisista suhteista, mitä hänellä vielä oli.
   Rautavaara halusi vetäytyä maailmasta, mutta maailma ei halunnut unohtaa Rautavaaraa. 50-vuotispäivän aikoihin syksyllä 1978 esitettiin runsaasti hänen musiikkiaan. Juhlaviikoilla esitettiin Annunciations. Sibelius-Akatemian juhlakonsertissa ohjelmassa olivat A Requiem in Our Time, jonka johti nuori Esa-Pekka Salonen, sekä Pelimannit ja muutamia kamarimusiikkiteoksia. Tapiolan kuoro esitti Marjatan Temppeliaukion kirkossa syyskuussa, HKO soitti In memoriam J.K. Paasikiven joulukuussa. RSO soitti syyskaudellaan useita Rautavaaran teoksia.
   Juhlinta huipentui  22.11. Angels and Visitationsin kantaesitykseen RSO´n konsertissa.

   Kansainvälisen musiikkikasvattajien seuran (ISME) viidestoista maailmankonferenssi pidettiin heinäkuussa 1982 Iso-Britannian Bristolissa.  Sibelius-Akatemia lähetti paikalle oman delegaationsa, johon Rautavaarakin kuului. Tosin hänen varsinainen tehtävänsä ei liittynyt Sibelius-Akatemiaan, vaan hän oli kertojana Marjatassa, jonka esitys oli konferenssin ohjelmassa.
   Marjatan nimiroolin laulanut Sinikka Koivisto oli 24-vuotias. Tapiolan kuoron laulajana hän oli nähnyt Rautavaaran usein tämän käydessä kuuntelemassa esityksiä teoksistaan. Mutta Bristolissa Rautavaara huomasi Koiviston ensimmäistä kertaa kunnolla.
   Ja Koiviston lähdettyä Bristolista Rautavaara huomasi olevansa toivottomasti rakastunut.

   Vaikka Koivisto oli vuosien ajan laulanut pääroolia yhdessä Rautavaaran suosituimmista teoksista, säveltäjä ei tiennyt laulajasta juuri mitään. Mutta kotiin palattuaan Rautavaara päätti löytää Koiviston.
   Mutta miten? No, Rautavaara tiesi laulajattaren nimen ja sen, että tämä asui Espoossa. Joten Rautavaara alkoi soitella systemaattisesti läpi Espoon puhelinluettelon Koivistoja. Ja lopulta tärppäsi.

   Einojuhani ja Sinikka sopivat tapaamisen oopperaan Bulevardille, missä esitettiin Hindemithin Mathis der Maleria. Väliajalla teatterin pihalla Einojuhani pohti silmät ummessa, omissa maailmoissaan, elämänsä käänteitä, tulevaa työmatkaansa Roomaan, syvää pessimismiä uhkuen. Opperan päätyttyä Einojuhani ja Sini - jolla nimellä Einojuhani alkoi kutsua Sinikkaa - kävelivät kohti taksiasemaa, kun Einojuhani äkkiä sanoi "Olen aivan lopussa... lähde kanssani Roomaan." Ja taksimatkalla Espooseen Einojuhani yllättäen suuteli Siniä.
   Einojuhani ja Sini tapailivat toisiaan läpi syksyn ja kävivät kävelyillä tai ajeluilla ympäri Helsinkiä ja Espoota. Heillä oli pitkiä keskusteluja.
   Pyyntö lähteä Roomaan oli yllättänyt Sinin. Lopulta hän teki päätöksensä: hän olisi mukana. Matkaa odotellessaan he jatkoivat salaisia kävely- ja autoretkiään aina kun mahdollista.

   Ennen pitkää Mariaheidi huomasi Einojuhanin tekemiset. Ja heitti tämän ulos.
   Mariaheidin ja Einojuhanin yhteiselämä oli lopullisesti ohi ja he hakivat avioeroa. Heidät tuomittiin asumuseroon kesäkuussa 1983 ja avioeroon toukokuussa 1984.

   Kollegat jakautuivat joko Mariaheidin tai Einojuhanin puolesta. Toiset iloitsivat Einojuhanin uudesta onnesta, toiset olivat tyrmistyneitä.
   Einojuhani ja Sini joutuivat kestämään kovaa sosiaalista painetta. Juorut levisivät
   Sinin vanhemmat olivat järkyttyneitä. Isä meni mykäksi, äiti kirosi Einojuhanin.
   Einojuhani ja Sini eivät antaneet periksi. Einojuhani vakuutti, että tilanne rauhoittuisi, jos he vain osoittaisivat, että kyse oli jostakin pysyvästä eikä mistään ohimenevästä, äkillisestä hullaantumisesta.
   Sini ja Einojuhani alkoivat rakentaa uutta elämää yhdessä.

   Ensin piti löytää asunto. Einojuhanin varallisuus oli kiinni talossa, eikä hän voinut tehdä taloudellisia päätöksiä ennen avioero-oikeudenkäyntiä.
   Ensin löytyi tilapäinen ratkaisu. Pariskunta muutti Teoston omistamaan Vikaniin, joka oli Martin Wegeliuksen entinen huvila Pohjassa läntisellä Uudellamaalla. Vikan oli idyllinen maalaishuvila, jossa sai olla rauhassa. Ainakin, jos ei oteta lukuun juopottelevaa talonmiestä, joka yritti turhaan tunkea asukkaiden seuraan.
   Pitkäaikaisempi ratkaisu löytyi, kun Einojuhani törmäsi ystäväänsä Uolevi Lassanderiin, joka toimi Sulasolin alaisen Mieskuoroliiton toiminnanjohtajana. Koska Sulasol omisti myös kiinteistöjä, Einojuhani kysyi Uolevilta, tiesikö tämä mitään sopivaa. Tämä ehdotti Heikki Klemetin entistä taloa Hopialaa. Se tuntui Einojuhanista hyvältä idealta. Sopivat, että kunhan talossa asuvien opiskelijoiden vuokrasopimukset päättyisivät, Einojuhani ja Sini vuokraisivat koko talon itselleen.

   Rautavaara oli piristynyt. Hän aloitti uudelleen radioesitelmien teon Yleisradiolle. Ja säveltäminenkin sujui jälleen.
   Thomas-piispa oli kiehtonut Rautavaaraa jo kauan. Hän halusi tehdä tästä uuden oopperan aiheen.
   Thomaksen miljöönä oli 1200-luvun väistyvä pakanallinen kalevalainen kulttuuri ja sisään tuleva länsimainen kristillinen kulttuuri. Näiden yhdistymisestä kehittyi suomalainen kulttuuri. Rautavaaran näkemyksen mukaan tuo tapahtui juuri piispa Tuomaan aikana.
   Koska Thomaksen elämänvaiheista ei tiedetä juuri mitään, Rautavaara pystyi muokkaamaan tarinan mieleisekseen. Kehystarina sijoittuu Visbyyn, missä vanha Thomas muistelee pieleen mennyttä Novgorodin-sotaretkeään. Häntä riivaavat mystiset näyt. Hän näkee maageja ja Tytön, josta tulee hänelle pakanallisen Suomen symboli. Oopperan varsinainen tarina kertoo itse sotaretkestä. Alusta asti oli selvää, että Jorma Hynninen laulaisi Thomaksen roolin ja Sini Tytön roolin.
   Thomaksessa Rautavaara vihdoin löysi toimivan tavan tuoda musiikkiinsa jälleen 12-säveltekniikan ja samalla säilyttää uusromanttisen tyylinsä vapauden.

   Vuoden 1989 viisi ensimmäistä kuukautta Rautavaara käytti kirjan kirjoittamiseen. Toimittaja Pekka Hako oli ehdottanut kirjaa, jota varten Hako olisi äänittänyt heidän käymiään keskusteluja. Rautavaara kuitenkin huomasi, että työskentely sujui paremmin yksin.
   Valmistui muistelmateos Omakuva, jossa Rautavaara kertoo elämäntarinansa omaan ironiseen ja korkealentoiseen tyyliinsä. Kirjasta pitivät sekä lukijat että kriitikot.

   Kesäkuussa 1993 Valtion säveltaidetoimikunta myönsi Rautavaaralle kolmen vuoden taiteilija-apurahan. Tätä ihmeteltiin julkisuudessa, olihan Rautavaara sentään asemansa vakiinnuttanut ja paljon tilauksia saava säveltäjä.
   Rautavaara ihmetteli kyllä itsekin valtion apurahapolitiikkaa, mutta ei omalta osaltaan. Sitä hän sen sijaan ei pystynyt ymmärtämään, että apuraha myönnettiin myös Juice Leskiselle.
   Julkisuudessa Rautavaara tuomitsi rock-kulttuurin kategorisesti vielä 2000-luvulla, mutta Markojuhani muistaa, ettei Einojuhani aina ollut täysin rokkia vastaan. Kun Markojuhani kuunteli rokkia, Einojuhani argumentoi, miksi jokin on hyvä tai sitten ei ole. Esim. Genesis, Yes ja Electric Light Orchestra olivat hyviä, niistä Einojuhani löysi heti sen progressiivisuuden. Mutta esim. Hurriganesin edustamaa rokin yksinkertaistamisrealismia Einojuhani ei vältämättä ymmärtänyt.
   Markojuhanin mukaan Einojuhanille se kaikista kamalin mörkö oli juuri Juice. Juicen tuotantoa Einojuhani ei kerta kaikkiaan voinut sietää, se edusti hänelle kansakoulutasoista runoelmaa.

   Maaliskuussa 1992 Rautavaara sai kirjeen David Pickettiltä, joka opetti Indianan yliopistossa Bloomingtonissa Yhdysvalloissa, minkä ohessa johti kahta harrastajaorkesteria. Kirjeessään Pickett kysyi, haluaisiko Rautavaara säveltää orkesteriteoksen Bloomingtonin orkesterin 25-vuotisjuhlaan, joka oli tulossa vuonna 1995. Bloomingtonin orkesteri oli toinen Pickettin amatööriorkestereista, ja hän pyysi Rautavaaralta teosta, joka olisi helposti lähestyttävä - eli suhteellisen helppo soittaa ja kuunnella.
   Rautavaara on kertonut sekoittaneensa tilauksen orkesterin yliopiston orkesteriin - toisin sanoen, kun tilaus oikeasti tuli amatööriorkesterille, Rautavaara kuvitteli, että sävellys tulisi huippuluokan soittajille. Pickettin alkuperäisenä ajatuksena oli pienimuotoinen orkesteriteos, esimerkiksi alkusoitto, mutta Rautavaaran mielessä oli jotain ihan muuta, jotain paljon suurempaa. Ja niin Rautavaara suostutteli Pickettin tilaamaan 30-40 minuutin kestoisen teoksen.

   Teoksesta tuli Rautavaaran seitsemäs sinfonia. Tiikkajan luonnehdinnan mukaan siinä vallitsee ihmeellinen rauha ja tekemisen varmuus. Musiikki virtailee orgaanisesti hellästä kaipuusta varmaan julistukseen, melankolisista cantilenoista uljaisiin fanfaareihin.
   Rautavaara antoi sinfonialleen työnimeksi The Bloomington Symphony tilaajan mukaan. Mutta ei se teoksen lopulliseksi nimeksi jäänyt.

   The Bloomington Symphony kantaesitettiin Bloomingtonissa 23.4.1995. Kantaesitys näyttää olleen vaatimaton tapaus. Harrastajaorkesterin juhlakonsertti ei saanut julkisuutta muualla kuin paikallislehdissä.
   Sitten HKO esitti saman sinfonian Helsingin juhlaviikoilla uuden ylikapellimestarinsa Leif Segerstamin johtamana. Finlandia-talon katsomossa istui myös Ondine-levy-yhtiön Reijo Kiilunen, joka oli tekemässä jälleen uutta Rautavaara-levytystä. Levylle oli tulossa Bloomington-sinfonia sekä urkukonsertto Annunciations.
   Kun Kiilunen ensimmäisen kerran kuuli Bloomington-sinfonian, hän vaikuttui ja huomasi välittömästi musiikin kaupalliset mahdollisuudet. Mutta The Bloomington Symphony ei ollut erityisen vetävä nimi - ainakaan Indianan ulkopuolella.
   Rautavaara nimesi sinfonian uudelleen. Uusi nimi oli Angel of Light.

   Kiilunen alkoi rakentaa levylle massiivista mainoskampanjaa. Hän tilasi levylle kansikuvan taidemaalari Pekka Hepoluhdalta, joka maalasi samasta aiheesta kolme eri versiota. Niistä Kiilunen ja Rautavaara valitsivat lämpimin värisävyin maalatun, pehmeän ja utuisen enkelikuvan. Maalausta käytettiin paitsi levyn kannessa, myös julisteissa, postikorteissa ja muussa promootiomateriaalissa.
   Kun cd julkaistiin huhtikuussa 1996, markkinointikampanja osoitti tehonsa. Kampanjaan kuului koko sivun mainoksia yhdysvaltalaisissa, brittiläisissä ja keskieurooppalaisissa musiikkilehdissä. Markkinointia kohdennettiin myös musiikkitoimittajiin, minkä ansiosta Rautavaarasta tehtiin lukuisia henkilöhaastatteluja, joista monet olivat lehtien kansijuttuja.
   Levyn myyntiluvut kasvoivat nopeasti harvinaisen korkeiksi. Lehdissä alkoi ilmestyä arvioita ja useimmat olivat hyvin kiittäviä. Levylle myönnettiin Midem Classical Award Cannesissa vuonna 1997, samana vuonna kuin se oli Grammy-ehdokkaana Yhdysvalloissa.

   Tiikkajan mukaan Rautavaara oli alkanut löytää oman tyylinsä olemuksen 1980-luvun puolivälistä alkaen. Viimeistään 1990-luvun puolivälissä hän oppi yhdistelemään kaikkia niitä aiemmin opettelemiensa sävellyskeinojen piirteitä, jotka häntä miellyttivät: uusromanttinen sointi, kolmisointuiset harmoniat, joita ohjasi usein 12-säveltekniikka, sekä melodian ensisijaisuus musiikin muihin osatekijöihin nähden.
   Rautavaara hylkäsi tietoisesti älyllisen säveltämistavan, hänen luomistapansa oli mystinen. Päiväkirjassaan hän siteerasi pari kertaa uskonnollista kirjailijaa Paavo Rissasta: "Mystiikka on vain todellisuuden tavallista intensiivisempää kokemista." Mystisen, intuitiivisen kirjoitustavan välitön seuraus oli musiikin syntyminen kuin itsestään - tai ainakin vaikutelma siitä.

   1990-luvun puolivälissä Rautavaara oli koko pitkän ja kunniakkaan uransa huipulla. Kysyntä oli kova ja säveltäjällä riitti virtaa. Sävellykset seurasivat toisiaan vuosien aikana. Mutta sitten tammikuussa 2004 tuli äkkipysähdys.
   Sini ja Einojuhani olivat istuutuneet iltapalalle, kun Einojuhani alkoi tuntea sietämätöntä kipua kehonsa vasemmalla puolella. Hän hoippui olohuoneeseen ja lysähti sohvalle. Sini hätääntyi ja soitti ambulanssin. Sitä odotellessaan hän juoksi jatkuvasti portaita alas avatakseen oven ensihoitajille, ja taas takaisin ylös tarkistaakseen, miten Einojuhani jaksoi.
   Kun ambulanssi lopulta saapui, ensihoitajat päättelivät heti, että kyseessä oli aortan repeämä. Se johtaa lähes aina kuolemaan.
   Ensihoitajat soittivat paikalle sydänambulanssin, joka tulikin nopeasti. Ja kun Einojuhania kannettiin ulos, hän vakuutti Sinille, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta kuolla.

   Einojuhani vietiin Meilahden sairaalaan. Ainoa mahdollisuus oli pikainen sydänleikkaus. Kirurgeilla oli edellinen operaatio vielä menossa, joten oli pakko odottaa. Siksi Sini sai nähdä Einojuhanin vielä kerran ennen leikkausta.
   Sinillä ja Einojuhanilla oli aikaa hyvästellä. Sini tunsi, että hyvästit tulisivat olemaan lopulliset, hän oli täysin varma siitä, että Einojuhanin lähtö oli tullut - aivan yhtä varma kuin Einojuhani itse oli siitä, ettei veiviään vielä heittäisi.
   Einojuhani ei hetkeäkään ajatellut, että se olisi nyt ollut siinä. Miksi näin, sitä hän ei tiennyt, mutta se vain tuntui siltä, vahvasti.
   Leikkaus kesti pitkään. Ja kun leikkaus oli ohi, Einojuhani pidettiin tarkoituksella tajuttomana senkin jälkeen.
   Sitten Einojuhani joutui toiseen leikkaukseen. Olivat huomanneet, että jalassa oli vakava verenkiertohäiriö, joka ilman leikkausta olisi johtanut jalan kuolioon ja amputointiin.

   Aikanaan Einojuhani heräsi. Hän muisti selvästi kaksi unta nukutuksen ajalta.
   Einojuhani oli juutalaisella hautausmaalla. Hänelle näytettiin arkkua, jossa hänkin muka olisi ollut. Unessa Einojuhani sanoi, ettei hän sinne tule, hän pysyy siellä missä oli.
   Myöhemmin Einojuhani näki unen, missä hän oli ortodoksisessa katakombissa. Sen ovet avautuivat, Einojuhanille näytettiin arkkua ja kehotettiin asettumaan siihen. Hän vastasi, ettei hän sinne mene, sillä hän oli elävien joukossa.
   Nuo unet nähtyään Einojuhani oli vakuuttunut siitä, että hän selviytyisi.

   Lopulta Einojuhani selviytyi. Vietettyään ennätykselliset viisi kuukautta teho-osastolla.
   Aivan entiselleen Einojuhani ei koskaan palautunut.  Hän puhui loppuikänsä käheällä ja rikkinäisellä äänellä. Myöskään keuhkot eivät olleet enää erityisen kovassa iskussa, esim. vuonna 2012 hän pystyi käyttämään noin 70 % keuhkojensa kapasiteetista.

   Jonkinlaista hoitoa oli saatava vielä sairaalasta kotiutumisen jälkeenkin. Sinillä oli lauluoppilaana Satu Manner, joka omisti Metsätähti-nimisen sairaanhoitoyrityksen. Sini palkkasi Mannerin hoitamaan Einojuhania pahimman vaiheen yli.
   Manner haki yritykseensä työntekijöiksi sairaanhoitajia. Yksi haastatelluista olisi väkisin halunnut päästä hoitamaan Einojuhania, mitä Manner hieman ihmetteli, mutta palkkasi hoitajan, tosin sijoitti tämän muihin kohteisiin. Manner ei halunnut lisäapua Einojuhanin hoitamiseen.
   Pian Manner ja hänen asiakkaansa alkoivat epäillä, että uusi hoitaja varasti potilailta rahaa. Manner teki sekä rikosilmoituksen että ilmoituksen Terveydenhuollon oikeusturvakeskukseen.  Poliisi ei kuitenkaan onnistunut löytämään todisteita eikä oikeusturvakeskus reagoinut ilmoitukseen. Manner ei kuitenkaan uusinut hoitajan työsopimusta ja varoitti muitakin työnantajia epäilyttävästä hoitajasta.
   Varoitukset eivät auttaneet. Sairaanhoitaja jatkoi uraansa sairaaloissa ja yksityiskodeissa.
   Myöhemmin kyseinen hoitaja, Aino Nykopp, tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen viidestä murhasta, viidestä murhan yrityksestä, kolmesta törkeästä pahoinpitelystä, kahdesta törkeästä varkaudesta, kahdesta varkaudesta ja kahdesta huumausainerikoksesta.

   Einojuhani alkoi kuntoutua. Ja säveltää. Aluksi vain puoli tuntia kerrallaan, mutta vähitellen työrupeamat pitenivät muutamaan tuntiin päivässä.
   Rautavaaran myöhäiskauden teosten tyyli oli omaperäinen, mutta samalla aiempia teoksia kertaava. Suuria vallankumouksia Rautavaaran musiikissa ei enää tapahtunut, mutta toisaalta - olisiko pitänyt? Hänhän oli kokeillut eri ilmaisukeinoja aiemmilla vuosikymmenillä enemmän kuin moni muu. Nyt hänelle riitti, että sai sulkeutua norsunluutorniinsa ja kirjoittaa sitä musiikkia, joka häntä miellytti. Tyylikysymyksistä kysyttäessä hänellä oli tapana todeta "Jos taiteilija ei ole nuorena modernisti, häneltä puuttuu sydän, ja jos hän on vanhana modernisti, häneltä puuttuvat aivot".

   Tiikkaja on ottanut teokselleen nimen Rautavaaran sonaatista Tulisaarna. Rautavaara kertoo, kuinka ko. sonaatissa on monivaiheisen taistelun lopussa iso klusteri - muodoton kaaos, mistä ei erotu hahmoa, ei juurta eikä vartta. Mutta sitten soittaja ottaa äänettömästi sormiinsa tuon klusterin sisältä D-duurisoinnun sävelet, päästää pedaalin irti ja soimaan jää kaaoksen varma vastakohta, kirkas ja selkeä harmonia.
   Rautavaaran sanoin: "Miten usein onkaan elämän aikana näyttänyt siltä, että kaikki päättyy kaaokseen, järjettömään tuhoon, häpeälliseen tappioon. Mutta sitten onkin tuon kaaoksen sisästä, ehkä vähitellen, paljastunut täysin looginen järjestynyt, johdonmukainen tarkoitus."

   Samuli Tiikkajan teos Tulisaarna on harvinaisen informatiivinen elämäkerta. Paitsi että päähenkilön elämänvaiheet ja tuotanto käydään läpi, teoksesta löytyy myös seikkaperäinen analyysi useasta Einojuhani Rautavaaran tärkeimmistä teoksista. Tiikkajalla on sävellystieto hallussa, joten hän pystyy avaamaan lukijalle koko sävellysprosessin.
   Tiikkajalta meni tiettävästi kymmenisen vuotta kirjan koostamiseen. Tässä tapauksessa on helppo todeta, että hukkaan tuo aika ei mennyt. Lopputulosta on helppo arvostaa, oli sitten maallikko tai sävellyspuolen ammattilainen.

   Mikäli Einojuhani Rautavaara kiinnostaa, Yleisradio on koonnut Elävään arkistoon monenlaista vuosien varrelta.

Yle kooste


   Ja lopuksi vielä linkki säveltäjän tunnetuimpaan teokseen Angel of Light.

Angel of Light

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

10.10.
Vaaliextra
Michael D´Antonio: Kun mikään ei riitä - Donald Trump ja menestyksen nälkä

Kun on alkuun päästy, otetaan vielä yksi ylimääräinen päivitys... Suomessahan Aku Ankka on tunnetusti ollut vaalien kestomenestyjä, muttei suosio silti liene aivan kärkiehdokkaiden tasoa ollut. Sen sijaan tuolla rapakon takana yrittävät ihan oikeasti tehdä tuosta toisesta Donaldista maalle valtionpäämiehen. Joten otetaan vielä yksi päivitys tuolle Extra-sivulle, poiketaan normaalista päivitysrytmistä ja pidetään Donald Trumpin henkilökuva sivustolla jenkkien vaalien yli.
   Ja muuten, vielä yksi asia. Oletteko noteeranneet huhut, joiden mukaan Trump olisi venäläisten agentti? Ne tuskin pitävät paikkaansa, vaikka Trump Vladimir Putinin kanssa tuntuukin tulevan toimeen, mutta on niitä jonkin verran uskottavampiakin agenttihuhuja levitelty. Ennen kuin Trump alkoi kaveerata Putinin kanssa, arvuuteltiin, olisiko hänen ehdokkuutensa demokraattien juoni, jolla kilpailijat haluavat saada republikaanien pakan kunnolla sekaisin. Ja jos näin on, ottaako Trump edes virkaa vastaan, jos hän valituksi tulee?
   Uskomattomaltahan tuo tuntuu. Samoin yllättävää olisi myös se, että Clintonien pitkäaikainen perheystävä alkaisi oikeasti sättiä Hillarya moisella tavalla, jos kyseessä ei olisi show-miehen ennalta sovittu tempaus. Tosin, kieltämättä, uskomaton koko henkilökin on
   Joka tapauksessa, jos olette unohtaneet Trumpin ja Clintonien välien lämpimyyden, ovat tehneet Newsweekiin lyhyen koosteen näkyvimmistä vaiheista. Tiivistelmää odottaessanne, vilkaiskaapa. Linkki alla.

  Newsweek
   

3.10
Kuukauden Vaihtoehto
Aulis Aarnio: Surullinen humoristi

Jatketaan taiteiden parissa. Kirjallisuus ja Jaakko Syrjä.