Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Annu Kekäläinen: Leiri
WSOY 2010
244 sivua


Kun toimittaja ja kulttuurien tutkimuksen maisteri Annu Kekäläinen tekee keväällä 2006 reportaasimatkan Kakuman pakolaisleirille Keniaan, hän kohtaa merkillisen omalakisen maailman, jota hän tietää haluavansa palata tutkimaan tarkemmin, tarkoituksenaan julkaista täysimittainen kirja aiheesta. Uusi matka toteutuu pari vuotta myöhemmin. Annu saa luvan viipyä kolmen kuukauden ajan ja hän elää Kakuman leirillä helmikuun 2008 lopusta kesäkuun alkuun. Päivisin hän tapaa ihmisiä, tekee haastatteluja, havainnoi ja valokuvaa. Iltaisin hän tekee muistiinpanoja.
   Vuonna 2010 noista kokemuksista julkaistaan kirja Leiri, alaotsikoltaan Tarinoita ihmisistä jotka haluavat kotiin.

    Luoteis-Kenian rajaseutu. Aavoilla tasangoilla turkanapaimentolaiset laiduntamassa karjaansa. Eroosio ja ilmastonmuutos syömässä laitumia. Pitkiä kuivia kausia. Vihreinä lainehtivien tasankojen kuolemat. Kokonaisten karjojen menehtymiset. Nälänhätä yhä useammin. 1990-luvun alussa vain kuihtuvaa laidunmaata ja maailmanlaidan kyläpahanen, Kakuma.
   Vuonna 1992 saapuivat ensimmäiset pakolaiset, jo myyttisiin mittoihin kasvanut sudanilaislasten joukko, joka tunnetaan nimellä kadonneet pojat. Ja heidän perässään tulivat kymmenettuhannet muut kotinsa jättäneet.
   Tilapäiseksi aiotusta pakolaisleiristä kasvoi kuudessatoista vuodessa kymmenientuhansien maanpakolaisten koti. Aavikkokaupunki.
   Kaupunki, jossa helmikuussa 2008 asuu lähes 60.000 ihmistä. Ja vuoden 2010 alussa asukkaita on jo 70.000.

   Kun Annu saapuu Kakuman pakolaisleirille helmikuun 2008 lopussa, on hyvin kuivaa. Sateiden on määrä tulla maalis-huhtikuussa, jos ne sinä vuonna ovat tullakseen. Kuivat kaudet ovat alkaneet seurata toisiaan kiihtyvissä sykleissä entisen kymmenen vuoden kierron sijaan. Niiden lomissa sadekaudet tulevat toisinaan aiempaa kovemmalla voimalla. Nyt sateita odotellessa on sopiva hetki alkaa tutkia, millainen Kakuman leiri on. Tutustua turkanapaimentolaisten maille kuin varkain kasvaneeseen pakolaiskaupunkiin.
   Kuivuudesta hulimatta asiat ovat leirillä keskimäärin paremmin kuin paimentolaisten kylissä. Pakolaisilla on puhdasta vettä ja yleensä ruokaakin riittää suositusten mukaisiin annoksiin.
   Kakumassa asuu pakolaisia kahdeksasta eri Afrikan maasta ja yli neljästäkymmenestä etnisestä ryhmästä. Se levittäytyy savannille kuin merkillinen mosaiikki.
   Kakuma on kymmenien eri kielten kudelma. Lukemattomien toisistaan poikkeavien perinteiden ja tapojen aava. Kymmenientuhansien tarinoiden avaruus. Monta kertaa arvaamaton olio, jonka ydintä on hankala hahmottaa sekä totuutta ja valhetta vaikea seuloa toisistaan.
   Maisema on henkeäsalpaavan kaunis. Mutta köyhä seutu sijattomine asukkaineen äärimmäisen surullinen paikka.

   Leiristä vastaava Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR on pikku hiljaa laajentanut aluetta hankkimalla Kenian hallitukselta lisämaata. Maailmanjärjestö itse pysyttelee etäällä pakolaisista. Sen tupla-aidoin suojattu alue sijaitsee leirin vieritse Lokichokion rajakaupunkiin vievän asfalttitien kauimmaisella puolen. Tien pakolaisleirin puolelle on rakennettu YK´n pääyhteistyökumppanin Luterilaisen maailmanliiton (LWF) ja pienempien kansalaisjärjestöjen asuin- ja toimistoaitaus, missä myös Annu asuu.
   Vain joidenkin satojen metrien päässä aitauksesta levittäytyvät leirin suurimmat kaupalliset keskittymät. Somalialainen ja etiopialainen yhteisö toreineen, kauppoineen, nettikahviloineen, ravintoloineen. Pakolaisliikemiehet ovat hankkineet yhteisöihinsä jopa sähköä jauhavan generaattorin. Toreilta voi ostaa miltei mitä tahansa kamelinlihasta kiinalaisiin kenkiin. Pienistä ravintoloista saa jäävettä ja limonadia. Kioskit myyyvät italialaista pastaa ja tonnikalaa. Etiopialainen Franco-ravintola tarjoaa Annun mielestä parempaa enjeraa (mausteisin kasviksin, pavuin ja lihoin täytettyjä happamia ohukaisia) kuin Kenian pääkaupungin Nairobin kalliit etiopialaisravintolat.
   Pakolaisille rahdataan maissia ja vehnää Yhdysvalloista. Kahdesti kuussa pakolaiset jonottavat ruoka-annoksiaan ruoanjakelukeskusten kanaverkkoseinäisissä ja -kattoisissa käytävissä. Osa avustusruoasta päätyy myytäväksi leirin ulkopuolella. Maissijauhon ja papujen hinta laskee pakolaisleirin toreilla ja Kakuman kaupungissa aina ruoanjakopäivinä.
   Järjestys merkitsee leirillä erilaisia ruoan, veden, asumisen ja koulutuksen minimejä, joilla pakolaisten on periaatteessa mahdollista tulla toimeen. Käytännössä minimeillä selviäminen on vaikeaa.
   Järjestys tarkoittaa n. 2.100 päivittäisen kilokalorin verran ruokaa, mutta toisinaan ruoanjakelusta huolehtiva Maailman ruokaohjelma (WPF) jakaa ruokaa vain 1.800 kilokalorin edestä. Kuten ammattikielellä sanotaan, avustusruokaputki, food pipeline, ehtyy.
   Työntekijät saavat liikkua leirillä vain aamuseitsemän ja iltakuuden välisenä aikana. Silloin he kiitävät leiriä maastoautoissaan.

   Annu totuttelee kuumuuteen ja yrittää käsittää, millaisin järjestelyin pakolaiset sinnittelevät. Ja mistä muusta kuin elossa pysymisestä pakolaisleirillä oikeastaan on kysymys.
   Annu yrittää hahmottaa, kuinka ihmisten käy ja minne joutuvat yksilöt silloin kun sodat jatkuvat ja valtiot muuttuvat tomintakyvyttömiksi. Hän haluaa saada tietää, miten ihminen elää, kun maanpako alkaa olla pysyvä olotila. Hän yrittää katsoa YK´n pakolaisjärjestön ja kansalaisjärjestöjen vähin varoin ja harvoin työntekijöin pystyssä pitämän ulkokuoren sisään. Hän koettaa käsittää, kuinka suhteellinen järjestys säilyy keskellä pakolaisleirillä uhkaavaa kaaosta.
   Ja samalla hän tulee kurkanneeksi, millaisia olentoja YK´n pakolaisjärjestö ja avustusjärjestöt ovat Kakuman leirin pakolaisten näkökulmasta.

   Kakumassa Annu saa kuulla leirin nuorisotyöntekijältä, kenialaiselta Georgelta, joka on ollut leirillä sen perustamisesta lähtien, kadonneiden poikien oikeastaan rakentaneen koko leirin. Pojat olivat kurinalaaisia lapsisotilaita ja osasivat pystyttää leirejä. He tekivät majansa ja aloittivat puiden alla kouluja jo ennen kuin avustusrahaa alkoi virrata ja saatiin rakennettua betonisia koulurakennuksia.
   Kadonneet lapset polttivat savimaasta tiilet, rakensivat niistä yhden huoneen talonsa ja viimeistelivät ne peittämällä tiilet savirappauksella. He jättivät majoihinsa pienet aukot ikkunoiksi, tekivät makotiruokojen suikaleista tai tyhjistä avustusöljypurkeista katot.

   Tieto kulki. Leiri kasvoi. Lisää sudanilaisia saapui. Pakolaisleirille pystytettiin kymmeniä kouluja, sairaala ja klinikooita. Avattiin kirkkoja ja moskeijoja. Raivattiin koripallo- ja jalkapallokenttä. Tehtiin pieni kirjastokin. Pakolaiset jatkoivat rakentamista omissa yhteisöissään.
   Sitten saapui somalialaisia ja etiopialaisia. Sitten ugandalaisia. Sitten ruandalaisia, burundilaisia ja eritrealaisia. Sitten kongolaisia. Ja Darfurin konfliktin tihettyä vuonna 2003 tulivat ensimmäiset darfurilaiset.

   George kertoo, kuinka kadonneet pojat paitsi pystyttivät leirin, myös pyörittivät monia sen keskeisiä toimintoja. Leirille jääneet pojat työskentelevät edelleen kannustinpalkoillaan opettajina, ruoanjakelukeskuksissa, harrastustoiminnassa ja kansalaisjärjestöjen sekä YK´n pakolaisjärjestön toimistoissa, joita johtavat kuukausipalkkaiset kenialaiset ja ulkomaiset työntekijät.
   Pojista väläyteltiin myös toista puolta. Hyvin pimeää puolta.
   Kerrotaan väkivaltaisista pojista, jotka tekivät öisin ryöstöretkiä etiopialaisten yhteisöön ja jotka raiskasivat tyttöjä. Pelastakaa lapset -järjestön Ruotsin yksikön työntekijät, jotka kartoittivat kadonneiden poikien psyykkistä hyvinvointia, kirjoittivat raportissaan, etteivät olleet koskaan aiemmin tavanneet yhtä traumatisoituja lapsia.
   Pojat kärsivät takaumista. Heitä piinasivat etenkin voimakkaat sodan kuulokuvat. Pommit ja luodit. Perheenjäsenet huusivat, itkivät, korahtelivat kuolemiaan.
   Toisaalta järjestön raportti totesi vahvan yhteisöllisyyden ja keskinäisen huolenpidon sekä selkeän käsityksen omasta eteläsudanilaisesta identiteetistä suojelleen poikia niin että nämä voivat kokemuksiinsa ja traumaattiseen tilaansa nähden hyvin.
   Yksi kadonneista pojista, Peter, kuvailee Annulle kulkemaansa polkua. Polkua, joka on johtanut pojan siihen, pakolaisleirin kirjeyliopiston pihalle. Miltei valmiiksi ekonomiksi.

   YK´n pakolaisjärjestön ja muiden kiintiöintiosapuolten uumeniin vuosien varrella hukkuneista ja siellä syntyneistä kansioista kerrotaan Kakuman pakolaisleirillä lukuisia tarinoita. Väitetään, että maailmanjärjestön virkailijat ja muut asianosaiset olisivat myyneet ja muokanneet identiteettejä.
   Vuosituhannen vaihteessa YK´n pakolaisjärjestön Nairobin toimistossa paljastui poikkeuksellisen laajamittainen korruptiovyyhti. UNHCR´n vuonna 2001 julkaiseman sisäisen tutkimusraportin mukaan ainakin kolme sen omaa virkailijaa, yksi ulkomainen ja kaksi kenialaista, myivät pitkään kiintiöpakolaispapereita. Hinnat nousivat yli 5.000 USD´n summiin.
   Kun asiaa alettiin tutkia, yksi kuulustelluista kertoi, että syytteeseen asetetut UNHCR´n virkailijat ollivat rekrytoineet hänet kirjoittamaan Osama bin Ladenin väärennetyllä allekirjoituksella varustettuja uhkauskirjeitä tutkijoille, jotta nämä säikähtäisivät ja keskeyttäisivät tutkimuksensa. Hän kertoi kyseisten virkamiesten myös suunnitelleen kranaatin räjäyttämistä pakolaisjärjestön vessassa, erään virkamiehen tyttären kidnappaamista ja muita melko mielikuvituksellisia toimia.
   YK´n sisäisen tutkimusraportin mukaan kiintiöpakolaispaikkoja myyneeseen liigaan kuului kiinnijääneen kolmikon lisäksi arviolta jopa seitsemänkymmentä muuta henkilöä.

   Annu miettii Sudanin pitkien sisällissotien aikana syntyneiden sukupolvien pakolaisia, joiden elämänlogiikka on kasvanut sodan mielivallasta, kulkemisesta ja epävarmuudesta. Niitä, jotka ovat varttuneet pakolaisleireillä ja vaelluksellaan. Miettii, kokevatko nämä maanpaon omaksi tilakseen, sen syövereissä syntyneet tarinat talokseen ja polkujen mutkissa kohdatut ihmiset suvukseen.
   Nuoret asuvat välitilassa, limbossa, ei missään. he ovat kotona Kakuman leirillä. Ja Annu yrittää selvittää maanpaon aikatilan olemusta. Kokemusta, missä paikan ja ajan akselit liukuvat limittäin, lomittain, liikkuvat aivan sekaisin niin, että viimein on vain pakolaiskaupungin suljettu aika ja tila, loputon nykypäivä. Nykyisyys, missä paradoksaalisesti viipyvät myös kaikki koskaan koetut hetket, venyen, vanuen, itsensä ikuisuuksiin ulottuen.
 
   Pakolaisleiri on vetänyt Kakumaan kymmeniätuhansia turkanapaimentolaisia ja monikymmenkertaistanut alueen väkiluvun arviolta 60.000´een. Kakuman kyläpahanen on muuttunut leirin ansiosta raja-alueen mittarein kukoistavaksi kaupungiksi.
   Seudun alkuperäisasukkaat ovat alusta saakka suhtautuneet pakolaisleiriin kaksijakoisesti. Toisaalta turkanapaimentolaiset hyötyvät ulkomaisen avustusrahan liikkeelle sysäämästä, paikallisessa mittakaavassa valtavasta taloudesta ja sen tarjoamista työmahdollisuuksista. Ja toisaalta kavahtavat pakolaisia, joiden kokevat tunkeutuneen yhteismailleen ryöväämään puunsa ja muut niukat luonnonvaransa.
   Turkananaiset keräävät kukkuloilta puut ja rakentavat niiden piikkisistä oksista pakolaiislle suoja-aidat. He polttavat puunrungoista hiilet pakolaisten keittää ruokansa, teurastavat pakolaisten eläimet veripalkalla ja kantavat ruoanjakelupäivinä maissi- ja papusäkit pakolaisten koteihin jauhokupillista vastaan.
   Talous perustuu usein vaihtoon, mutta mikäli turkananaiset saavat työstään rahapalkkaa, he ostavat ruokaa, vaatteita ja alkoholia auttaen pakolaisleirin ja sen ympäristön taloutta kasvamaan myös tällä tavalla.

   Annu haastattelee UNHCR´n alueellista kakkosmiestä, herra Arifia. Arif selittää, kuinka joillakin pakolaisohjelmilla on enemmän rahaa kuin Kakuman leirille on myönnetty. Ja Kenian valtiolta pieninä paloina saatu tontti tekee syrjäisestä leirialueesta repaleisen. Leiri on edelleen periaatteessa sähkötön ja sateiden myötä eri paikkoihin syntyvät tilapäisjoet tekevät siitä hankalan hallita.
   Tulvajoki Lagga uhkaa saastuttaa parhaan porakaivon Kakuman tiheimmin asutetulla alueella. Moskiitot viihtyvät lätäköissä ja levittävät malariaa. Tulee sanitaatio-ongelmia, koleraepimdemioita, muita sairauksia. Ja paljon riippuu siitäkin, millaisia pakolaisia leirille tulee.
   Arif on nähnyt Iranissa todella hyvin järjestettyjä leirejä. Taloilla ja kaduilla on numerot. On viemäröinti ja jätehuolto.
   Mutta toiset leirit, kuten Kakuma. Ne rakennettiin kaoottisissa olosuhteissa. Kakumassa asiat ovat vain tapahtuneet. Pakolaiset ovat lukutaidottomia. Heillä ei ole kansallistuntoa. On vaikea saada aikaiseksi järjestäytynyttä leiriä. On kyse yhteistyöstä. Arif ei voi ulkopuolisena fiksata asioita.
   Arif antaa vaikutelman sympaattisesta ja järkevästä miehestä, joka yrittää selvitä vaikeasta tehtävästä, vaikka sysääkin vastuun leirin olosuhteista pakolaisille itselleen. Annun korvissa kuulostaa kuin Arif suhtautuisi Kakumaan jonkinlaisena koulutusprojektina, jossa UNHCR´n voimin yritetään saada järjestystä kaaokseen, saatetaan villejä pakolaisia sivilisaation pariin. Kuulostaa kuin vääränlaiset pakolaiset tekisivät maailmanjärjestön järjestyksenpitotyöstä ylivoimaisen tehtävän.
   Länsimaat kantavat vastuuta Kakuman ja muun Afrikan pakolaisista paitsi YK´n pakolaisjärjestöä rahoittamalla, myös yksittäisiä kiintiöpakolaisia vastaanottamalla. Kiintiöintiä varten kaikki Kakuman pakolaiset profiloidaan. Haastatteluissa pyritään selvittämään, miten ja miksi kyseinen ihminen lähti maanpakoon  sekä millainen hänen tilanteensa on pakolaisleirillä - puoltaisivatko jotkin seikat nimenomaan hänen valitsemistaan kiintiöpakolaiseksi. Ja tuo profilointi on hidasta puuhaa suuressa leirissä.
   Herra Arif selittää, kuinka kiintiöivillä mailla on omat kriteerinsä. Vastaanottavasta maasta on tultava Arifin luokse ja kerrottava, montako pakolaista halutaan ja joitakin muita kriteereitä, kuten vaikkapa vaarassa olevia naispakolaisia.

   Ruandaan oli Arushan rauhansopimuksen myötä sijoitettu Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaajia. Heidän oli tarkoitus pysyä maassa olojen normalisoitumiseen saakka.
   Sitten kymmenen belgialaista rauhanturvaajaa murhattiin. Belgia veti YK-joukkonsa maasta.
   YK-joukkojen komentaja anoi lisäjoukkoja. Hän olisi arvionsa mukaan tarvinnut kansanmurhan estämiseen viisituhatta hyvin varustettua sotilasta ja valtuudet voimankäyttöön. Ruandaan jätettiin kolmisensataa rauhanturvaajaa.
   Vasta kuukautta myöhemmin, kun arviolta puoli miljoonaa ihmistä oli murhattu, YK´n turvallisuusneuvosto myönsi, että Ruandassa saatetaan suorittaa kansanmurhaa, ja päätti lähettää lisää sotilaita maahan. Mutta kiista kuluista viivästytti joukkojen lähettämistä edelleen.   
   Kansanmurha eteni Ruandassa. Ihmiset hakivat turvaa kirkoista ja sairaaloista. Heidät tapettiin kirkkoihin ja sairaaloihin. Papit ja lääkärit surmasivat suojananelijat. Toiset teurastettiin tiesuluille. Noin kymmenesosa kaikista ruandalaisista, arviolta 800.000 ihmistä, tutseja ja maltillisia hutuja, surmattiin sadan päivän aikana.
   Kansanmurha päättyi, kun Paul Kagamen johtama Ruandan isänmaallinen rintama valloitti pääkaupunki Kigalin ja kukisti hutujoukot. Arviolta yli kaksi miljoonaa kostoa pelännyttä hutua pakeni Kongon demokraattiseen tasavaltaan ja Tansaniaan. Äärihutut vaikuttivat Kongon sodan syttymiseen vuonna 1996.

   Ensimmäisen turvakotivierailunsa iltana Annu kirjoittaa muistiinpanoihinsa kuunnelleensa turvakodin naisten kertomuksia tosina toisin kuin leirin työntekijät, jotka joskus olettavat pakolaisten raportoivan keksittyä väkivaltaa lisätäkseen mahdollisuuksiaan päästä kiintiöpakolaisiksi. Tulkkina toimineen ruandalaisen Dinan eleetön vilpittömyys vakuuttaa hänet, vaikka monesti muulloin hän meneekin mukaan leirillä vallitsevaan epäluuloisuuteen. Aikanaan Annu saapuu myös vaiheeseen, missä hän alkaa epäillä jotakuinkin kaikkia ja kaikkea.
   Kun Annu käsittää, millainen selviytymisstrategia sepittäminen monille leirin asukkaille on ja kuinka monitasoisesti nämä juttujaan muuntelevat, hän luopuu pitkäksi ajaksi taipumuksestaan päätellä silmänräpäyksessä, missä määrin luotettava toinen ihminen on. Hän tuskastuu lukemattomia kertoja pujotellessaan siinä tiuhaksi punoutuneessa toiveiden, kuvitelmien, juorujen, puolitotuuksien, valheiden ja muun hämmennyksen verkossa, joka on kutoutunut pakolaisten, avustustyöntekijöiden ja rahoittajien tahoillaan vuosia selviytymistarkoituksessa versioimasta ja kerrostamasta leiripuheesta. Pakolaisten toiveet saada Annulta apua sanelevat, mitä nämä hänelle kertovat faktoina.
   Annu miettii, mitkä ovat hänen edellytyksensä ymmärtää Dinaa ja monia muita pakolaisia, kun ei voi edes laihasti verrata mitään kokemaansa näille tapahtuneeseen. Annu tuntee, kuinka hänen avuton myötätuntonsa osuu pahasti ohi Dinalle tapahtuneen, ohi kaiken sen, missä tämä liikkuu ja mistä liikuttuu. Niin Dina jää yksin ja Annu jää yksin hapuilevine yrityksineen ymmärtää.
   Kun pitkän ajan kuluttua Annu lukee kotona sohvalla Human Rights Watch -ihmisoikeusjärjestön tutkijan raporttia Ruandan kansanmurhasta, hän pääsee jotenkin sinuiksi Dinan ja itsensä välillä tapahtuneen kanssa. Tutkijan emotionaaliset kommentit katkaisevat hetkittäin lyhytsanaisen tapahtumakuvauksen ja analyysin. Toisin sanoen, edes tutkija, jonka tarkoituksena on kirjoittaa viileän analyyttinen tapahtumakuvaus, ei kykene etäännyttämään tunteitaan. Lukemansa jälkeen Annun on entistä helpompi hyväksyä oma kuohuntansa ja epätietoisuutensa Dinan suhteen. Hän lakkaa vaatimasta itseltään asiallista suhtautumista kansanmurhaan ja juuri sopivaa empatiaa sen keskelle joutunutta ihmistä kohtaan. Hän käsittää, että saattaa olla kohtuutonta Dinaakin kohtaan edes yrittää ymmärtää.

   Humanitaariset järjestöt tarvitsevat toimintaansa rahaa. Rahan keräämiseksi ne tarvitsevat oikeanlaista näkyvyyttä. Näkyvyyttä saa luontevimmin tuoreilla kriisipaikoilla.
   Brändinsä varmistamiseksi järjestöt tarvitsevat myös sopivia uhreja ja pelastajia. Sellaisia, jotka herättävät lahjoittajien myötätunnon ja luottamuksen.
   Pysyväksi muuttunut pakolaisleiri ei ole mediaseksikäs kohde. Lisäksi se on käsitteellinen mahdottomuus. Humanitaaristen kriisien on määrä puhjeta ja ratketa.
   Pakolaisleirit suunnitellaan tilapäisiksi muodostelmiksi. Niiden toimintaa, rahoitusta ja rakenteita mietitään lyhytnäköisesti, noin UNHCR´n vuosibudjettien mittaisella jänteellä.
   Vuonna 2008 Kakumassakin toimitaan kuin pakolaisleiri olisi väliaikainen muodostelma. Vaikka kyseessä on jo vuodesta 1992 kasvanut taajama.
   Kakuma on muodostunut riesaksi rahottajilleen.

   Australialainen Jonathan Krause on ammattimainen pakolaisuuden tarinaistaja ja tuotteistaja. Hänen kaltaisensa miehet luovat avustustyössä käytettävät mielikuvat pakolaisleireistä. Hän on tuonut mukanaan pikkuruisia Australian lippuja, joita haluaa pakolaislapset heiluttelemaan. Hei hei, Australia, täällä Kakuma, auttakaa meitä!!
   Jonathan  kehittää varainhankintasysteemit sekä ideoi ja tekee kaiken materiaalin itse. Hän ottaa valokuvat, kirjoittaa tekstit, taittaa esitteet ja suunnittelee niiden jakelun.
   Jonathan kertoo Annulle, kuinka avustusjärjestöille rahaa lahjoittavat tavikset haluavat auttaa nimenomaan yksilöitä ja valitsevat avustuskohteensa tunteenomaisesti. Jonathan arvioi, että hänellä on 3-4 sekuntia aikaa saada lahjoittaja puolelleen. Eivät ihmiset fakoja halua, he haluavat tunnetta. Enintään 10 % Jonathanin materiaalista saa vedota älyyn.

   On Jonathan Krause. On Jonathanin Kakumasta luomat mielikuvat. Ja on Kakuman todellisuus. 60.000 eri tarinaa.
   Orpolapsesta huolehtivan jalon pakolaisäidin rinnalla on alkoholisoituneita pakolaisnaisia. On parhaansa yrittäviä pakolaisjohtajia, ja on niitä, jotka pyrkivät hyötymään yhteisönsä jäsenistä. On erilaisia mielikuvapelejä pakolaisleirin raadollisen todellisuuden peittämiseksi. Ja on kokonainen avustusrahan keräämiseksi syntynyt mielikuvatodellisuus.
   Annu analysoi avustusrahan keräämiseksi tarvittavan tietynlaisia tarinoita. Sopivan järkyttäviä, mutta ei liian groteskeja tai hirvittäviä
   Nälkää näkevä lapsi herättää maailman myötätunnon. Suhteessa häneen on helppo mieltää tekevänsä hyvää.
   Seksityötä leirillä tekevä pakolainen on huomattavasti monimutkainen tapaus. Uhri ja toimija. Olento, jossa objektius ja subjektius kietoutuvat arvaamattomalla tavalla toisiinsa. Refleksinomaisen auttamisen ja pulloruokinnan ulottumattomissa. Hämmentää potentiaalisen lahjoittajan sen sijaan että herättäisi välittömän myötätunnon ja antaisi illuusion maailman pelastamisesta.

   Avustusrahan keräämisen ympärille syntyneessä mielikuvapelissä ovat keskeisissä rooleissa uhri ja pelastaja. Täydellisen autettavan lisäksi tarvitaan lahjoittaja. Tämä saa hetken kokea olevansa hyvä ihminen. Ja tarvitaan pyyteetön avustustyöntekijä, joka lahjoittajan lippaaseen pudottamalla kolikolla pelastaa pienen palan maailmaa.
   Avustustyöntekijän idealisaatiosta ei kuitenkaan seuraa hyvää. Se toimii vain saadessaan vastaparikseen mielikuvan avunsaajasta täydellisenä uhrina tai poikkeuksellisen jalona pakolaisena. Tällainen yli-ihmisyyttä rakentava mielikuvapeli huonontaa pakolaisten asemaa, kun pysyväksi muuttuneen pakolaisleirin, epätasa-arvoisen ympäristön ja raskaan työn aiheuttamista kieroutumista, kuten hyväksikäytöstä ja korruptiosta tai pakolaisten motiiveista ja pyrkimyksistä, ei ole lupa puhua ääneen.
   Ne pyritään salaamaan. Etteivät rahoittajat närkästyisi. Ja sulkisi rahahanoja.
   Varainhankinnan ympärillä pyörivä mielikuvapeli peittää avustustyön raskaan ja raadollisen todellisuuden yleisellä tasolla. Annusta tuntuu, että avustusjärjestöt joissakin kohdin mieluimmin piilottaisivat asioiden oikean tilan ulkopuolisilta. Annu arvelee, että järjestöt pelkäävät lahjoittajien menettävän kiinnostuksensa, jos jotain ikävää paljastuu, ja suojautuvat varmuuden vuoksi jo etukäteen skandaaleilta.

   Erään kerran Annun keskustellessa leirillä jo pidemmän ajan olleen avustusryöntekijän, Susanin, kanssa, Susan suorastaan räjähtää. Kirkuu ja karjuu vähemmän humaaneja mielipiteitä pakolaisista.
   Reaktio yllättää. Vaikka Annu kuvitteleekin käsittävänsä, mistä siinä on kysymys.
   Annu ajattelee vuosia pakolaisleirin omalakisessa säännöttömyydessä ja sulkeutuneisuudessa töitä tekeviä kenialaisia, joilla ei huonon työllisyystilanteen takia ole juurikaan pakolaisia suurempia mahdollisuuksia vaihtaa miljöötä. Annu on ollut leirillä pari kuukautta, vasta pari kuukautta, ja on jo uuvuksissa. Hän kuvittelee, miltä tuntuisi jatkuva vaatimus pakolaisten asioiden huolehtimisesta, jos olot palveluiden leikkaamisen myötä huononisivat vähitellen, eikä ratkaisuja pakolaisten lähtömaiden konflikteihin olisi näköpiirissä.
   Pakolaisleiri tuntuu kuin tihkuvan pakolaisten kärsimystä, ikävää, vankeutta ja vääryyttä. Ja toisaalta siellä rönsyävät kiintiöpaikkojen toivossa sepitetyt perin muuttuvat tarinat.
   Kun Annu elää kuukausien ajan keskellä ihmisten kärsimystä ja kuuntelee kertomuksia sodista, silpomisista, raiskauksista, visvasta ja verestä, monesti käy niin, ettei hän osaa muuta kuin torjua kuulemansa. Etäännyttäminen, epäusko, inhotuskin, ne ovat torjunnan ja hengissä selviämisen tapoja. Annu ajattelee, että pakolaisten tarinoiden kuittaaminen valheiksi saattaa olla myös työntekijöille yksi keino hallita kaaosta silloin, kun se uhkaa käydä aivan liian ylivoimaiseksi.
   Annu kuulee, kuinka muutamien kymppien kannustinpalkalla työskentelevien pakolaisten ja kuukausipalkkaisten kenialaistyöntekijöiden suhteet ovat usein ristiriitaiset, sekä kuinka arvovaltakiistoja syntyy helposti. Kannustintyöntekijöihin suhtaudutaan vähempiarvoisina ihmisinä, joilla ei ole järkeä päässä. Ja ongelmia syntyy myös silloin, jos joku kannustinpalkalla työskentelevä osoittaa olevansa kenialaisia osaavampi tai koulutetumpi.
   Jos pakolaiset valittavat avustusjärjestölle jostain, se kääntyy heitä vastaan. Ensin henkilökunta kysyy, kuinka pakolaiset voivat juonia heitä vastaan. Ja sitten hankalien pakolaisten kansioihin kirjoitetaan ikäviä asioita. Millä joudutaan kiintiöpakolaisjonossa aivan hännille.

   Leirillä Annu kuulee pakolaisten tarinoita. Niistä hän on kirjoittanut muutaman kuvauksen kirjaan. Yksi, joka kertoo tarinansa, on nuori Florine, joka on paennut Kongosta.
   Sotilaat veivät Florinen sekä hänen vanhempansa ja sisarensa sotilasleirille. Leirillä sotilaat kuulustelivat Florinen isää, väittivät tämän tekevän yhteistyötä tutsikumouksellisten kanssa. Tämä ei myöntänyt mitään. Oli tavallinen mekaanikko, ei ollut sotkeutunut mihinkään kumouksiin.
   Sotilaat kuulustelivat muita. Kukaan ei suostunut puhumaan. Sotilaat ilmoittivat ampuvansa koko perheen.
   Sotilaat raiskasivat Florinen äidin, Florinen nähden. Tai raiskasivat ja raiskasivat... tunkivat asettaan tämän sisälle. Ja tappoivat Florinen isän. Ja sisaret.
   Florinesta ei tuntunut miltään. Aivan kuin se olisi ollut vitsi. Hän vain ei pystynyt ottamaan vastaan, mitä tapahtui.
   Florine oli 21-vuotias. Neisyt, ja ylpeä siitä. Sotilaat veivät hänet aaltopeltiaidan taakse ja raiskasivat.
   Florine oli pienessä sellissä kahdeksantoista päivää yhteen menoon. Joskus hän sai ruokaa. Joskus sotilaat virtsasivat annokseen. Florine söi, jottei olisi kuollut. Ja joka päivä hänet raiskattiin. Yhteensä Florine oli vankina kahdenkymmenen kuukauden ajan.
   Yhdeksäntenätoista vankilapäivänään Florine sai komentajalta luvan käydä katolisessa kirkossa. Ja myös seuraavana sunnuntaina Florine pääsi käymään kirkossa. Ja sitä seuraavana.
   Florine alkoi jutella erään nunnan kanssa. Jutusteli niitä näitä. Ja aikanaan kertoi, että häntä pidetään vankina.
   Nunna tuli käymään sotilastukikohdassa. Jutellakseen uskon asioista. Ja palasi seuraavana päivänä. Neuvotteli komentajan kanssa. Ja sai luvan viedä Florine luostariin.
   Luostarissa Florine pääsi kylpyyn. Aluksi hän ei pystynyt häpeältään edes riisuutumaan. Kunnes nunnan kylvettäessä kertoi kaiken kokemansa.
   Tuon jälkeen, kahdeksantoista kuukauden ajan, nunna maksoi joka aamu komentajalle, jotta saisi Florinen mukaansa.
   Päivisin Florine opiskeli sisaren ansiosta kauppaopistossa. Iltaisin ja öisin tulivat sotilaat.
   Florine kertoo, kuinka mikään ei tuntunut missään. Ja Annulla itselläänkin alkaa olla turtunut olo. Ikään kuin torjuttu kipu, johon Annu samaistuu, olisi siirtynyt heidän välillään huoneessa ja syntynyt uudelleen Annun kuvitelmissa. Lamaannuttanut myös Annun itsensä.
   Eräänä aamuna sisar tuli tavallista varhemmin. Nunnanpuku mukanaan. Käski Florinen pukeutua siihen.
   Vartijat yrittivät estää sisarta viemästä vankia. Komentaja käski antaa olla. Sisar ja Florine nousivat autoon.
   Annun mielestä koko tarina on käsittämätön. Hän ei ymmärrä, kuka sisar oli, ja miksi hän näki niin paljon vaivaa.
   Myöskään Florine ei ymmärrä. Hän kuvittelee aina välillä sisaren olleen enkeli.

   Jokin aika aiemmin Kakumaan oli saapunut ihmisiä, jotka tiesivät Kongon tapahtumista. He olivat hämmästyneet löytäessään Florinen elossa. Ja nyt kaikki tietävät, mitä Florinelle tehtiin vankeudessa.
   Kertomukset Florinesta leviävät. Ja mikä pahinta, Kakumassa sotaraiskauksia pidetään naisten omana vikana. Kuten niistä tehdään naisten vika Kongossakin.
   Miesten harjoittama systemaattinen väkivalta kääntyy naisten syyksi. Naisia syytetään löysästä moraalista. Kuin raiskaamisella olisi jotain tekemistä naisten moraalin, seksuaalisuuden ja seksuaalisen halun kanssa.

   Aikanaan Annu lähtee leiriltä. Varkain, niin kuin on saapunutkin. Ketään hyvästelemättä. Yhtenä lauantaina puolenpäivän aikaan, juuri kun alkaa sataa vettä.
   Jo edellispäivänä hän on vienyt yhdelle pakolaiselle farkkuhameen, kosmetiikkaa, laastareita. Jättänyt toisille tutuille pakolaisille pattereita, vihkoja, muita tavaroita. Kuten vaaleanvihreän pellavapaitansa.
   Pienlentokone nousee ajallaan Lokichokiosta. Annu katsoo ikkuna-aukosta yhä alemmas jäävää syrjää. Tähyää maisemaa, köyhintä ja kauneinta koskaan näkemäänsä seutua. Seutua, jonka keskelle on vaivihkaa kasvanut pakolaisleiri, aavikkokaupunki.

   Elokuussa 2008, yli kuukausi Keniasta palaamisen jälkeen, Annu kirjoittaa kotona muistiinpanoihinsa: "Leirillä alkaa tuntua, että tulee aika lähteä, kun kaikki epänormaali alkaa muuttua normaaliksi..."

   Annu Kekäläisen teos Leiri avaa ruohonjuuritason näkymän pakolaisleirin todellisuuteen. Kirja on kirjoitettu osittain objektiivisuuteen pyrkien, mutta siinä osittain suosiolla luovuttaen. Kirjoittaja tuskin koskaan pystyy ajanjaksoa unohtamaan, ja myös lukija tulee muistamaan kirjan pitkään.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Andrea Di Nicola ja Giampaolo Musumeci: Kuoleman matkatoimisto
Alkuteos Confessioni di un trafficante di uomini 2015
Suomentaja Taru Nyström
Printon (paino), Art House 2015
231 sivua


Se on sitten vuorossa kirjaesittely numero 250. Alkuvuonna tuli laskeskeltua, että neljännestonni tulisi täyteen vasta syksymmällä, mutta näin se sitten meni. Tällainen vuosi on tämä ollut. (täsmennyksenä, koska kirjaesittelyssä numero 216 käytiin lomittain kaksi eri kirjaa, Bella Chagall´n Palavat sydämet ja Marc Chagall´n Elämäni, nyt on sitten kohdalla kirja numero 251)
   No, joka tapauksessa, nyt jatketaan vielä pakolaisteemalla. Andrea Di Nicola ja Giampaolo Musumeci ovat tutkineet ihmissalakuljetusta ja laitonta maahanmuuttoa vuosien ajan. Heidän kokoamansa kirja Kuoleman matkatoimisto lähestyy aihetta totutusta poikkeavasta suunnasta, tässä teoksessa pääsevät ääneen ihmissalakuljettajat itse.

   Eräs haastatelluista, Giorgi Dvali (nimi muutettu), käytti ennen kiinni jäämistään uutta taktiikkaa pakolaisten salakuljetuksessa. Hän panosti ylellisiin purje- ja moottorialuksiin, jollaiset eivät vedä viranomaisten huomiota puoleensa. Siirtolaiset voi kätkeä kajuuttaan, eikä heitä voi nähdä rannikkovartioston valvontalentokoneista tai helikoptereista. Ainoa ulkoinen merkki on aluksen uppoama: jos tavallisissa oloissa max kymmenelle tarkoitettuun alukseen tungetaan viisikymmentä matkustajaa, se ui syvemmällä.
   Toisinaan käytettävät alukset ostetaan, toisinaan ne varastetaan. Joskus ne vuokrataan "yhtä matkaa varten" - väärennetyllä henkilötodistuksella salakuljettaja vuokraa veneen, jota ei aio palauttaa.

   Etsiessään laittomia siirtolaisia Kreikasta saapuvista laivoista purkautuvista henkilöauto-, matkailuauto- ja kuorma-autojonoista rajavartiolaitos ja poliisi ovat saaneet selville, että salakuljettajien suosima tekniikka on tehdä kojelaudan alle tai kulkuvälineen muihin osiin tyhjiä onkaloita. Siirtolaisella on ahtaat paikat, mutta menetelmä on siitä varmemmasta päästä. Toinen nokkela keino on kaivaa salamatkustajan mentävä onkalo istuimeen, poistaa pehmustus ja jättää vain onkalo paikoilleen. Kuorma-autoihin saatetaan rakentaa valepohja tai laivaan voi nousta matkailuautossa valeperhe matkalla valelomalle.
   Valeperheeseen valitut neljä henkilöä käyvät suihkussa, kampaavat hiuksensa ja pukeutuvat. Organisaattorit ottavat passikuvat, tekevät henkilötodistukset ja antavat matkaliput. Kaikilla on sama sukunimi. Yhdessä matkustavat keski-ikäinen mies ja nainen sekä kaksi nuorta.

   Laittoman siirtolaisvirran ja Eurooppaan vuosittain saapuvien kymmenientuhansien pakolaisten selustassa toimii teollisuus, jota pyörittävät myös vähäpätöiset roistot ja konnat - mutta ennen kaikkea rikollisuuden suuret ammattilaiset, pukumiehet, liikemiehet, joiden tuotto jää toiseksi ainoastaan kansainväliselle huumekaupalle.
   Veneenkuljettaja on vain jäävuoren huippu. Toisinaan hän itsekin on vain siirtolainen, joka maksaa matkansa todellisilla tai oletetuilla merenkäyntitaidoillaan. Toisinaan hän on pikkukonna, toisinaan keskiluokan rikolllinen, mutta aina vain pieni pelinappula suuressa pelissä.
   Aleksandr on kotoisin Siperiasta. Hän jäi kiinni ihmissalakuljetuksesta. Haastattelussa hän kertoo, kuinka toiminta on joka suhteessa markkinavetoista businessta ja kuinka se toimii kapitalismin lakien mukaan. Ja sanoo, että jos salakuljetuksesta halutaan tehdä loppu, on tyrehdytettävä rahavirrat.
   Ja ennen kaikkea on tähdättävä huipulle. Organisaatioiden päälliköihin.

   Turkkilainen merikapteeni kertoo, kuinka rahavirrat liikkuvat. Istanbulissa on värvääjiä, joita kutsutaan myös organisaattoreiksi. Nämä huolehtivat omalla alueellaan kaikesta. Vuokraavat vanhoja teollisuushalleja tai hotelleja, joista tehdään ihmisvarastoja matkalaisille. Asiakkaat saapuvat paikalle mukanaan yleensä 5.000 - 7.000 USD. Värvääjä ottaa palkkioksi itselleen 2.000 taalaa. Lopuilla maksetaan päällikölle matkasta Eurooppaan.
   Asiakkaat kuljetetaan pikkubussilla Istanbulista esim. Bodrumiin - korkeintaan kahdeksan ihmistä kerralla. Tarkkailijat valvovat matkaa. He pitävät huolen tiedonkulusta, toimivat saattueena, valvovat matkantekoa, ilmoittavat matkapuhelimella esim. mahdolllisista poliisivartioista reitin varrella ja siitä, kun reitti on jälleen selvä. He arvioivat parhaan hetken ajaa rantaan alus, jolla siirtolaisten on määrä matkustaa.
   Tarkkailijat tienaavat 700 - 800 dollaria/ matka. Työ ei ole vaarallista eikä siinä ole muitakaan riskejä. Ketään ei voi tuomita vankilaan pelkästään siitä syystä, että tämä katselee edellä ajavaa pikkubussia.
   Kapteeneille, joita on kaksi, maksetaan kymppitonni kummallekin. Kapteenit löytäneelle toimijalle menee 5.000. Aluksen viikkovuokra on 3.000 USD.
   Haastatellun kapteenin oma vene oli ostettu, hinnalla 50.000 USD. Se oli melko iäkäs, noin 30 vuotta. Se ei seilannut Turkin lipun alla, mikä onkin paras tapa välttää rannikkovartioston tarkastuksia.
   Yleensä lahjotaan rannikkovartioston luutnantteja tai everstejä. On turha lahjoa muita, riittää, että paikan päällä oleva viranomainen saa osuutensa. Joka tapauksessa korruptio toimii kaikilla tasoilla. Korruptoitunut virkailija saattaa tienata n. 40.000 USD/kk.
   Paljonko salakuljetuksesta vastaava, koko organisaation päällä istuva, sitten tienaa? Merikapteenin organisaation pääpomo, Muammer Küçük, mahdollisesti suurin tekijä ihmissalakuljetuksessa tällä hetkellä, tienaa yhdellä aluksella n. 300.000 USD kaudessa. Poliisi on saanut pysäytettyä 20 alusta. Näillä tuotto olisi ollut yhteensä kuusi miljoonaa. Ja tämä on vasta jäävuoren huippu.

   Ihmisiä luvattomasti rajojen yli maksua vastaan toimittavaksi ihmissalakuljettajaksi tuleminen saattaa olla helppoa. Tilaisuudet tekevät ihmisestä salakuljettajan.
   Toisinaan askel kuorma-auton omistajasta salakuljettajaksi on lyhyt. Ja tuottoisa.
   Päinvastoin kuin moniin muihin laittomiin busineksiin, salakuljetusalalle päädytään usein sattumalta, monesti ensisilmäyksellä merkityksettömiltä vaikuttaneiden tapahtumien seurauksena. Edellytyksenä kuitenkin tilanteen tarjoutuminen, oikean henkilön on oltava oikeassa paikassa oikealla hetkellä.
   Varsin usein kohdataan sattumalta suunnannäyttäjä, jota seuraamalla lähdetään rakentamaan omaa rikollista uraa. Opitaan taidot teknisesti, säädetään motivaatio, omaksutaan kunnianhimo. Aloitteleva salakuljettaja tarvitsee ennen kaikkea oman mentorin. Sitten menestys riippuu kunkin kyvystä "laukaista maaliin", kytkeytyä muihn salakuljettajiin ja yleisemmin rikollisiin piireihin. Uralla eteneminen muistuttaa yhteisöllistä dominoefektiä: pieniin rikoksiin taipuvaiset henkilöt rakentavat  vähitellen suhteita paremminn organisoituneisiin rikollisiin.
   Verkostoituminen on yleisimmin käytössä oleva toimintamalli. Sitä ei valita, siihen yksinkertaisesti sopeudutaan. Muuntautumiskyky, reaktionopeus ja joustava suhde, joka ei välttämättä vaadi jäsenten välistä henkilökohtaista kontaktia, ovat taipuisan organisaatiomallin koodi. Rooleja voi helposti vaihtaa, verkostoa on helppo muuttaa ja sen voi rakentaa nopeasti uudelleen. Mitä toiminnallisempi, liikkuvampi ja uusiin tilanteisiin mukautuvampi businessmalli on, sen suuremmat onnistumisen mahdolllisuudet se takaa.
   Kandidaatilla on ensinnäkin oltava kykyä rikolliseen toimintaan. Lisäksi hänen on tunnettava paikka, missä hän aikoo toimia, ja samalla hänen on osattava hyödyntää maksimaalisesti kohdalle osuvaa tilaisuutta, joka voi olla vuotava raja tai helppo ylityspaikka. Hänellä on oltava käytössään taksi tai kuorma-auto. Hänellä on oltava erinomaiset välit jonkun rajavartijan kanssa.
   Sota, vallankumous tai humanitaarinen kriisi voivat osoittautua tuottaviksi mahdollisuuksiksi, jos niitä vain osataan hyödyntää oikealla tavalla. Ihmissalakuljettajan tärkein ominaisuus on osata käyttää hyväkseen eteen osuvia mahdollisuuksia.

    Kuljetusalan rikollisen liikeyrityksen perustamiseen tarvitaan ammattilaisen työvälineet. Kaikkien työvälineiden hankkiminen samalla kertaa ei välttämättä ole yksinkertaista, ja siksi rikollliset päätyvät usein tekemään yhteistyötä muiden kanssa.
   Matkansa aikana kirjoittajat näkivät, että eri reiteillä käytetään mitä erilaisimpia kulkuvälineitä. Joskus niiden hankkiminen on yksinkertaista ja hinta on edullinen. Salakuljetusverkosto kääntyy luonnollisesti helpommin sellaisen tahon puoleen, jolla on hallussaan kaksi tai kolme kalastajavenettä
   Salakuljettaja tarvitsee väärennettyjä henkilötodistuksia ja luottokortteja. Käyttöä on luottokorttien kloonaukseen erikoistuneilla henkilöillä, ja näiden kautta hankitaan junalippuja ilmaiseksi telemaattisen huijauksen avulla.
   Varteenotettavan salakuljettajan täytyy pystyä majoittamaan siirtolaiset matkan aikana. Tarvitaan turvallisia suojapaikkoja, joihin asiakkaat kerätään, missä heidät pystytään pitämään edes jossain määrin lämpiminä ja jollain tavalla ruokkimaan ennen matkan jatkamista. Tarvitaan paikkoja, missä heille voi antaa tarvittavat ohjeet ja kommunikoida heidän kanssaan kasvotusten. Mikä tahansa paikka sopii tarkoitukseen, hotelli, parakki, huoneisto, mutta se on järjestettävä etukäteen.

   Italian Lampedusaan lähdetään perinteisesti Tunisian rannikolta. Saari on vastapäätä ja matka suhteellisen lyhyt. Tunisiassa haastateltavana on kapteeni Emir, kalastusaluksen omistaja. Jasmiinivallankumouksen vuosina liikennöinti oli vilkasta ja myös Emir teki vuoden 2011 ensimmäisten kuukausien aikana lukemattomia merenylitysmatkoja Lampedusaan.
   Emir kertoo, että on oltava rohkea, ei pidä pelätä poliisia tai mahdollisuutta jäädä kiinni. Ensimmäinen asia on avustajaverkoston luominen, eivätkä apuritkaan saa olla pelkureita. Mitä rohkeampi on, sitä enemmän muut kunnioittavat ja sitä enemmän saa töitä.
   Asiakkaat, jotka ovat yleensä nuoria miehiä, tulevat Kerkennaan muutamaksi päiväksi.  Emir sijoittaa heidät joihinkin asumattomiin taloihin, joita El Attayan ulkopuolella on paljon. Jos joku sattuisikin näkemään, sillä ei ole merkitystä - kaikki tuntevat toisensa eikä kukaan puhu poliisin kanssa.
   Kukaan matkustajista ei tiedä, milloin on lähtö, vain miehistö tietää sen. Asiakkaat saapuvat Sfaxista lautalla pienissä, korkeintaan viiden ryhmissä. Suuremmat ryhmät saattaisivat herättää huomiota.
   Paikalliset poliisit eivät koske Emiriin. Se näet aiheuttaisi näille vain ongelmia. Poliiseillakin on perheensä, he pelkäävät. He voisivat tulla puukotetuiksi heti työvuoronsa jälkeen, heitä huolestuttaa, että jonain päivänä vaimo voisi tulla uhatuksi.
   Jos poliisi tulisi kortteliin, alueen pojat järjestäytyisivät kivittämään heitä. Nuoriso on siellä Emirin puolella. Emir auttaa nuoria, poliisi ei. Omalla alueellaan Emir on päällikkö.

   3.10.2013, kun Coniglin saaren edustalla sattui onnettomuus, jossa hukkui 366 henkilöä, lehdiltä meni aikansa kirjoittaa, etteivät uhrit olleet luvattomia maahanmuuttajia, vaan mahdollisia poliittisen turvapaikan hakijoita. Ihmissalakuljetus ja sen suuri "matkatoimisto" eivät ole ainoastaan niiden palveluksessa, joilla ei ole oikeutta tulla Eurooppaan, vaan myös niiden, joilla periaatteessa saattaisi olla täysi oikeus.
   Asianmukaisten rakenteiden ja usein myös demokratian puuttuminen Libyan, Egyptin ja Tunisian kaltaisissa maissa tekee mahdottomaksi poliittisen turvapaikan hakemisen esim. somaleille ja eritrealaisille siirtolaisille ennen riskialttiille matkalle lähtemistä. Sen seurauksena myös henkilöt, joiden ei olisi tarve, antautuvat usein varsin väkivaltaisten salakuljettajien käsiin.
   Aiemmin Tunisiasta, Libyasta ja Egyptistä Lampedusaan saapuvat täpötäydet romualukset olivat seurauksia arabikapinoista. Nykyisin syynä ovat Libyan valtion epävakaat olot ja heikkous; Libyan armeijan joukot, joiden pitäisi valvoa aluetta, mutta jotka käytännössä sallivat ihmissalakuljetukset. Lisäksi syytä on tämänhetkisessä tilanteessa Egyptissä ja Tunisiassa.

   Laittoman siirtolaisuuden reittien varrella toimii lukemattomia "paikallisjohtajia", jotka huolehtivat kuljetuksen eri vaiheista. He eivät ole ihmissalakuljetusbusineksen perustyövoimaa eivätkä tee raskasta työtä. He tuntevat reitit ja raja-alueet sekä tietävät, kenellä kannattaa teettää likainen työ. Ketju muodostuu riippumattomista, mutta keskenään yhteistyössä toimivista henkilöistä. Paikallisjohtajat neuvottelevat suoraan kauttakulkumaiden hankkijoiden kanssa tarvittavista palveluista. Paikallisjohtaja ja muuttaja edustavat usein samaa etnistä ryhmää.
   Kukin paikallisjohtaja, jonka toimialueeseen kuuluu yksi tai useampi maa, saattaa delegoida toiminnan paikalliselle koordinaattorille tai suoraan paikallisten palvelujen hankkijoille. Aliurakointitaktiikan avulla suuret salakuljettajat likaavat käsiään mahdollisimman vähän ja pysyvät mahdollisimman kaukana lain kouran ulottuvilta. Ja usein paikallisjohtajalla on toinen, laillinen, ammatti, kuten puhelinkeskus, basaari tai laillinen matkatoimisto.
   Samoin kuin lailliset yritykset, myös rikolliset ryhmät pyrkivät maksimoimaan tehokkuutensa hajauttamalla tehtäviä organisaation sisällä. Työtehtävien eritteleminen ja uskominen pätevien osaajien haltuun suojaa organisaatiota sekä tehostaa toimintaa ja näin ollen parantaa taloudellista tulosta.
   
   Sama salakuljetusorganisaatio saattaa pystyä tarjoamaan erilaista palvelua erilaisille asiakkaille. Jos ei ole rahaa, mutta pois pitäisi päästä, saattaa saada joltain salakuljettajalta edullisen perustason matkan. Tällöin reitit ovat vaikeakulkuisia ja syrjäisiä, koska rajaviranomaisten lahjominen ei kuulu pakettiin, ja kulkuvälineet ovat vähän sitä ja tätä. Riskeiltäkään ei noilla matkoilla vältytä.
   Jos on varaa vähän laadukkaampaan vaihtoehtoon, kannattaa harkita ryhmämatkaa. Ei siinä mitään luxusta ole, mutta vaihtoehto on ihan asiallinen, homma toimii ja tekee pitkienkin taivalten taittamisen mahdolliseksi. Matkanteosta ei sen kestäessä tarvitse kantaa huolta, matkanjärjestäjä neuvottelee paikallisten hankkijoiden kanssa parhaat mahdolliset hinnat.
   Jos on tottunut tasokkaaseen palveluun tai jos on kiire, on olemassa myös erilaisia vaihtoehtoja - niille, joilla on siihen varaa. Matkanjärjestäjä hommaa väärennetyt henkilöpaperit ja matkalipun, joka on sinänsä aito, mutta otettu uudelle nimelle. Jos raha ei ole este, voi mennä mukavasti lentäen ensimmäisessä luokassa. Lisäksi määränpäästä on mahdollista saada autokyyti, jos niin sovitaan.
   Varsinkin viimeisessä ryhmässä ovat usein mukana myös lailliset matkatoimistot. Toisinaan oikeat matkatoimistot  sekoittavat laittomia siirtolaisia tavallisten matkustajien joukkoon. Onpa joissakin harvoissa tapauksissa matkatoimisto järjestänyt charterlennon varta vasten laittomia kuljetuksia varten.

   Salakuljettajan voitonhetki on se, jona muuttaja astuu rajan yli lopulliseen määränpäämaahan. Se hetki, jolloin rajaviranomainen lentokentällä palauttaa hymyillen tarkastamansa passin matkalaiselle ja kehottaa tätä siirtymään eteenpäin. Se hetki, kun auton tavaratilaan piilooutunut matkaaja siristää silmiään luukun auetessa ja näkee, että kaikki on mennyt hyvin ja että hän on päässyt tarkastusten ohi satamaan.
   Koko salakuljetuskoneisto työskentelee vain tuota hetkeä varten. Siinä salakuljettaja on onnistunut työssään, hän on saanut tehtyä reiän Euroopan turvamuuriin ja matkustajansa sisään.

   Di Nicola ja Musumeci suhtautuvat mediaan kriittisesti. He ärsyyntyvät, kun Eurooppa kuuntelee välinpitämättömänä virheellisiä lukuja sekä vastenmielisesti ja tympäisevästi vääristeltyjä uutisia tyyliin "ne valtaavat koko Euroopan" ja "alusten mukana saapuu ISISin terroristeja". Heidän mukaansa poliittinen keskustelu on laadutonta eivätkä television ajankohtaisohjelmien paneelikeskusteluja vetävät journalistit oikaise ties mistä esiin nousseita "asiantuntijoita". Missä asiallinen tieto ontuu, siellä propaganda leviää. Keskustelu on tunteellista, ei rationaalista.
   Yhä korkeampien muurien rakentamisesta kirjoittajat eivät näe mitään hyötyä. Sehän vain pidentää rikollisten armoilla tehtyä matkaa ja tekee siitä yhä kalliimman ja vaarallisemman.
   Poliittisilta piireiltä kirjoittajat toivovat pitkänäköistä katsetta ja selkeitä kantoja. Toivovat niiden ohjaavan meitä, selittävän meille vaikeaselkoista todellisuutta.

   Mitä sitten pitäisi tehdä? Kirjan lopussa kirjoittajat esittävät omat ratkaisuehdotuksensa. Tärkeimmät seuraavassa tiivistetysti, mutta jos aihe kiinnostaa, etsikää kirja käsiinne ja lukekaa siitä edes tuo loppuosa, missä on näitä keinoja lueteltu. Ne on tiivistetty kymmeneen sivuun, ne lukee helposti ja nopeasti.
   Kirjoittajien mukaan ihmissalakuljettajien rikolliseen järjestäytymiseen on vastattava yhtä pätevällä järjestäytymisellä. Heidän rationaalisuuteensa vankemmalla institutionaalisella rationaalisuudella. Heidän verkostoihinsa yhteinäisemmällä verkostoitumisella. Tarvitaan kokonaisvaltaista ja jäsenneltyä strategiaa, laajaa poliittista näkemystä.
   Jokaisella maalla olisi oltava erityispoliisivoimat ja virallinen syyttäjistö sekä ihmissalakuljetuksen vastainen tietopankki. EU´n jäsenmaiden ja läpikulkumaiden poliisiviranomaisten välistä yhteistyötä tulisi kohdentaa ja tehostaa. Ja kauttakulkumaissa tulisi iskeä välittäjiin, jotka helpottavat ihmissalakuljettajien toimintaa ja rohkaisevat pimeän työn kysyntää määränpäämaassa.
   Olisi luovuttava hätätila-asenteesta - ennaltaehkäisy on hoitoa tehokkaampaa. Pitäisi pyrkiä EU´n tasolla toteutettavaan yhtenäiseen siirtolaispolitiikkaan, mihin kuuluu turvapaikkahakemusten käsittelystä huolehtivien keskusten perustaminen muuttovirtausten lähtömaihin. Lisäksi lähtömaiden naapurivaltioihin tulisi saada humanitaarisia kauttakulkuväyliä ja turvapaikanhalijoiden vastaanottokeskuksia.
   Etusijalla pitäisi olla ihmisten suojeleminen. Ei välitöntä käännyttämistä eikä pidätysselleihin sullomista. Ja erityisen haavoittuvaisille uhreille, yksin matkustaville lapsille, tulisi taata vahvistettua tukea, kuten fyysistä ja psyykkistä terveydenhuoltoa, mahdollisuus opiskeluun, sekä tarvittaessa tukihenkilö.
   Ja sitä pakolaisten unelmaa paremmasta elämästä ruokkivat lähtömaiden epätoivoiset elionolosuhteet. Joten näihin tekijöihin pitäisi puuttua parantamalla lähtömaiden elinolosuhteita.
 
   Jos massiivisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin, olisiko se kallista lystiä? No totta... ihmeessä se olisi. Mutta kun sitä rahaa menee joka tapauksessa, jos sitä vaikka alkaisi ajatella vähän pidemmällä tähtäyksellä niiden pelimerkkien kohdentamista.
   Amnesty Internationalin mukaan EU käytti vuosina 2007 - 2013 lähes kaksi miljardia euroa rajojensa suojelemiseen. Ja samalla ajanjaksolla käytettiin 700 miljoonaa euroa Euroopassa oleskelevien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten tilanteen parantamiseen.
   Tämä antaa vettä salakuljettajien myllyyn. Kun kirjoittajat keskustelivat ihmissalakuljettajien kanssa, nämä itse sanoivat sen suoraan: "Te itse - Eurooppa - ruokitte meidän businestamme".
   Kirjoittajien mukaan nyt on tullut aika vastata: "Nyt saa riittää".

   Andrea Di Nicolan ja Giampaolo Musumecin koostama Kuoleman matkatoimisto on täysin uudenlainen avaus pakolaisaiheen käsittelyyn. Näkökulma antaa toisenlaiset mahdollisuudet ongelmien ratkaisuun ja siksikin teokselle on helppo toivoa mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

14.8.
Kuukauden Vaihtoehto I
Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet

Väline on viesti. Ja Ihmisen uudet ulottuvuudet on klassikko.

Kuukauden Vaihtoehto II
Kalle Isokallio: Uutta matoa koukkuun

Häirikköbändistä kaupunginvaltuustoon. Ja muutama muukin projekti. Markku "Mato" Valtonen. Julkisuudenhallintaa vähän toisenlaisilla metodeilla.