Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto



Kuukauden Vaihtoehto
Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Alkuteos Understanding Media: The Extensions of Man 1964
Suomentaja Antero Tiusanen, runot Kirsi Kunnas ja Panu Pekkanen
Suomennoksen tarkastaneet Anto Leikola ja Panu Pekkanen
WSOY 1968, 3. painos 1984
400 sivua



Piipahdetaanpa vaihteeksi tuolla klassikko-osastolla. Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan (1911 - 1980) nousi vuonna 1964 suorastaan gurun asemaan julkaistuaan pääteoksensa Understanding Media: The Extensions of Man, sanatarkasti käännettynä "Välineiden ymmärtäminen: ihmisen laajentumat", joka julkaistiin Suomessa nimellä Ihmisen uudet ulottuvuudet. Myöskin monet niistä, jotka eivät kyseistä teosta ole lukeneet, tunnistavat teoksen peruslauselman "väline on viesti" ("the medium is the message"). Kuriositeettina mainittakoon, että tästä ns. mcluhanismista kirjailija on sittemmin itse vääntänyt nimen erääseen myöhemmistä teoksistaan, kirjaan The Medium is the Massage (sanatarkasti suom. "väline on hieronta").
   Tässä esittelyssä oleva kirja ei ole niitä kaikkein helpoimmin tajuttavien tekeleiden maineessa olevia, joten, vaikka tässä pyrkiikin tekemään tiivistelmästä mahdollisimman helposti ymmärrettävän, jokin yksityiskohta saattaa jäädä avautumatta. Jos näin käy, antakaa yksityiskohtien olla, jatkakaa eteenpäin ja yrittäkää hahmottaa kokonaisuus. Kokonaisuus nyt kuitenkin on se, mikä tässäkin aiheessa merkitsee. Toisin sanoen, lukekaa ensin tiivistelmä loppuun ja palatkaa sen jälkeen mahdollisesti epäselviksi jääneisiin kohtiin, ne saattavat siinä vaiheessa avautua helpommin.

   Ihmisen uudet ulottuvuudet on ennen kaikkea tutkielma välineistä sekä niiden vaikutuksesta ihmisen maailmankuvaan ja elämäntapaan. Kun välineet useimmiten nähdään kulttuurimuotojen seurauksina ja liitännäisinä, McLuhan puolestaan näkee kulttuurimuotojen olevan enemmänkin välineiden seurauksia. Ja välineet puolestaan on käsitettävä ennen muuta ihmisruumiin laajentumiksi tai jatkeiksi: pyörä on jalan laajentuma, työkalu käden, vaatetus ihon jne.

   McLuhanin filosofian mukaan erillisten ja mekaanisten teknologioiden aikaansaaman kolmituhatvuotisen laajentumisen eli purkautumisen (explosion) kauden jälkeen on länsimaailma 1900-luvulta lähtien ollut tiivistymässä (implode). Mekaniikan kausina me jatkoimme oman ruumiimme fyysisiä ulottuvuuksia avaruuteen saakka. Ja elektronisen teknologian myötä olemme ulottaneet keskushermostomme koko maapalloa syleileväksi.
   Väistyvällä mekaniikan aikakaudella voitiin huoletta tehdä monenlaista, liikkeen hitaus kun varmisti, että reaktiot viipyivät huomattavan pitkään. Toisen maailmansodan jälkeen toiminta ja sen vastavaikutus ovat tapahtuneet lähes samanaikaisesti. Siitä huolimatta me ajattelemme Mcluhanin mukaan edelleen sähkön aikakautta edeltäneiden vanhojen katkelmallisten tila- ja aikamallien mukaisesti.
   Sähkön tiivistämä maapallo on enää pelkkä kylä. Tuodessaan kaikki sosiaaliset ja poliittiset toiminnat yhteen äkilliseksi tiivistymäksi sähkön nopeus on suuresti voimistanut ihmisen tietoisuutta vastuustaan.

   Länsimaisessa kulttuurissa, missä on pitkään totuttu halkomaan ja jakamaan kaikki asiat, toisinaan hieman hätkähdyttää muistutus, että toiminnan ja käytännön osalta väline on todellisuudessa viesti. Tällä on tarkoitus sanoa, että jokaisen välineen - siis ihmisen jokaisen laajentuman - henkilökohtaiset ja sosiaaliset seuraukset johtuvat uudesta asteikosta, jota jokainen ihmisen laajentuma tai uusi teknologia soveltaa oloihimme.
   Sen kannalta, miten kone muutti meidän suhteitamme toisiimme ja itseemme, ei ollut merkitystä, tekikö kone autoja vai pyyhekumeja. Ihmisten työn ja yhteenkuuluvuuden uudelleen sommittelun hahmotti ositustekniikka, joka on koneteknologian perusolemus. Sen vastakohta on automaatioteknologian olemus, joka on syvästi yhtenäinen ja hajauttava, aivan niin kuin kone oli ihmissuhteita hahmottaessaan katkelmallinen, keskittävä ja pinnallinen.
   Sähkövaloa McLuhan kuvaa valaisevaksi esimerkiksi. Se kun on puhdasta informaatiota. Se on ns. väline ilman viestiä silloin kun sitä ei käytetä jonkin sanallisen mainoksen tai nimen kirjoittamiseen. Tämä fakta, mikä on luonteenomainen kaikille välineille, tarkoittaa, että välineen sisältö on toinen väline. Esim. kirjoituksen sisältönä on puhe, samoin kuin kirjoitettu sana on painetun sanan sisältönä, ja painettu sana sähkeen sisältönä. Puheen sisältö on ajatusprosessi, joka on itsessään epäsanallinen.
   Jokaisen välineen tai teknologian viestinä McLuhan näkee olevan se mittakaavan, nopeuden tai kuvion muutos, minkä se tuo ihmisen toimiin. Jos ajatellaan vaikka rautatietä, eihän se tuonut liikettä, ei kuljetusta, ei pyörää, eikä edes tietä ihmisyhteiskuntaan - mutta se kiihdytti ja suurensi ihmisen aiempien toimintojen mittakaavaa. Ja tulokset rautatiestä tulivat siitä riippumatta, oltiinko pohjoisessa vai trooppisessa ympäristössä, sekä siitä, mitä kiskoja pitkin kuljetettiin - toisin sanoen samat tulokset tulivat riippumatta välineen sisällöstä.   
   Sähkövaloon viestintävälineenä ei ole kiinnitetty huomiota juuri siksi, että sillä ei ole sisältöä. Ja siten se on McLuhanin mielestä verraton esimerkki siitä, kuinka kaikessa välineiden tutkimisessa usein joudutaan harhaan. Sähkövalo huomataan viestintävälineeksi vasta sitten kun valolla kirjoitetaan jokin tavaramerkki, eikä silloinkaan huomata valoa, vaan sisältö (tai se, mikä on oikeastaan toinen väline).

   McLuhan näkee mekanisoitumisen paradoksin olevan se, että sen periaate sulkee pois juuri kasvun mahdollisuuden tai muuttumisen ymmärtämisen, vaikka mekanisoituminen itsessään onkin suurimman mahdolllisen kasvun ja muuttumisen syynä. Nimittäin, mekanisoituminen saadaan aikaan osittamalla kaikki prosessit ja liittämällä katkelmalliset osat sarjoiksi.
   Kuitenkaan pelkkään peräkkäisyyteen ei sisälly syysuhteen prinsiippiä. Se, että toinen asia seuraa toista, ei selitä mitään. Seuraamisesta ei seuraa mitään, paitsi muutoksia. Siten sähkö aiheutti suurimman kaikista suunnanmuutoksista: se lopetti perättäisen järjestyksen tekemällä kaiken silmänräpäykselliseksi.
   Asioiden syyt alkoivat jälleen tulla tiedostetuiksi silmänräpäyksellisen nopeuden myötä. Tätähän ei ollut tapahtunut asioiden ollessa perättäisiä ja liittyessä samalla ketjuiksi. McLuhan toteaa, että sen sijaan, että kysyttäisiin, kumpi oli ensin, kana vai muna, alkoi äkkiä näyttää siltä kuin kana olisikin munan keksimä keino saada aikaan lisää munia.
   Juuri ennen kuin lentokone murtaa äänivallin, ääniaallot muuttuvat näkyviksi koneen siivillä. McLuhan pitää osuvana esimerkkinä juuri tuota, äänen äkillistä näkymistä juuri äänen loppuessa, esimerkkinä siitä olemassaolon suuresta kokonaiskuviosta, joka paljastaa uusia ja vastakkaisia muotoja juuri sillä hetkellä, kun aiemmat muodot kehittyvät huippuunsa.
   Ja entä elokuva? Se siirsi meidät pelkällä mekaanisen nopeuttamisella perättäisyyden ja yhteyksien maailmasta luovan kokonaishahmon ja rakenteen maailmaan. Tuon välineen viesti on siirtyminen perättäisistä yhteyksistä kokonaishahmoihin. Toisin sanoen, me astumme rakenteen ja kokonaishahmon maailmaan sillä hetkellä, kun peräkkäisyys väistyy yhtäaikaisuuden tieltä.

   Ranskalainen Alexis de Tocqueville on selvittänyt, kuinka juuri painettu sana oli yhdenmukaistanut Ranskan kansan tultuaan 1700-luvulla kulttuurin kyllästämäksi. Ranskalaiset olivat samaa väkeä kautta maan. Yhdenmukaisuuden, jatkuvuuden ja riveittäisyyden typografiset periaatteet olivat tulleet vanhan feodaalisen ja suullisesti kommunikoivan yhteiskunnan moniaineksisuuden tilalle. Uusi lukeneisto ja lakimiehet käynnistivät vallankumouksen käytännön tasolla.
   Englannissa puolestaan oli keskiaikaisen parlamenttilaitoksen tukeman common lawn muinainen suullinen perinne niin voimakas, etteivät uuden visuaalisen kirjapainokulttuurin yhdenmukaisuus ja jatkuvuus päässeet täysin vallalle. Tästä oli seurauksena, että Englanti vältti Ranskan tyylisen suuren vallankumouksen.
   Englanti on de Tocquevillen mukaan hylännyt typografian ja kirjapainokulttuurin, mitkä ovat luoneet yhdenmukaisuutta ja jatkuvuutta esim. Yhdysvalloissa ja Rnskassa. Tästä johtuisi englantilaisen kulttuurin epäjatkuvuus ja arvaamattomuus, kirjapainotaidon kielioppi kun ei riitä tulkitsemaan suullisen ja kirjoittamattoman kulttuurin sekä instituutioiden viestiä.
   Matthew Arnold luokitteli Englannin aateliston barbaareiksi, koska sen vallalla ja asemalla ei ollut mitään tekemistä lukutaidon tai typografian kulttuurimuotojen kanssa. Esim. kun History of the Decline and Fall of the Roman Empire -niminen paksun puoleinen teos ilmestyi, Gloucesterin herttua noteerasi asian tokaisemalle teoksen kirjoittajalle, Edward Gibbonille, seuraavasti: "Siinä sitä on taas pirun paksu kirja, eikö ole, häh? On tainnut olla tuhertamista ja tuhertamista, mr. Gibbon?"

   McLuhanin mukaan on eräs perusperiaate, joka erottaa "kuuman" viestintävälineen, kuten radion, "viileästä", kuten puhelimesta, tai kuuman elokuvan viileästä televisiosta. Kuuma on sellainen väline, joka laajentaa yhtä ainoaa aistia "runsasmääritteisesti" (runsasmääritteisyys = runsaiden tietojen antaminen).
   Valokuva edustaa visuaalisesti runsasmääritteisyyttä, sarjakuva puolestaan niukkamääritteisyyttä, se kun antaa visuaalista informaatiota niukasti. Puhelin on viileä väline eli niukkamääritteinen, koska korvalle annetaan vähän informaatiota. Ja puhe on niukkamääritteinen, koska siinä annetaan varsin vähän ja kuulijan on täydennettävä sitä sangen paljon.
   Kuumat viestintävälineet eivät jätä yleisölleen yhtä paljon täydentämistä. Siksi kuumat välineet vaativat yleisöltään vähäistä osallistumista ja viileät runsasta osallistumista. Ja siksi on luonnollista, että kuuma väline, kuten radio, vaikuttaa eri tavalla käyttäjiinsä kuin viileä väline, kuten puhelin.
   Raskaat ja hankalat välineet, kuten kivi, sitovat aikaa. Kirjoittamiseen ne ovat todella viileitä ja auttavat yhdistämään aikakausia. Paperi puolestaan on kuuma väline, joka sopii yhdistämään tiloja horisontaalisesti, sekä politiikan että viihteen valtakunnassa.
   Kuumat välineet antavat pienemmät mahdollisuudet osallistumiseen kuin viileät. Luento antaa pienemmät mahdollisuudet kuin seminaari, kirja pienemmät kuin keskustelu. Kirjapainotaidon myötä elämästä ja taiteesta hävisi monia muotoja ja monet saivat uutta intensiivisyyttä.
   
   Robert Theobald esittää teoksessaan The Rich and the Poor esimerkin siitä äkillisestä hajottavasta vaikutuksesta, mikä on viileää seuraavalla kuumalla teknologialla. Kun lähetyssaarnaajat antoivat Australian alkuasukkaille teräskirveitä, näiden kivikirveisiin perustuva kulttuuri luhistui. Sen lisäksi, että kivikirveet olivat olleet harvinaisia, ne olivat aina olleet miehisen tärkeyden perusluonteisia statussymboleja. Kun sitten naiset ja lapset saivat teräviä teräskirveitä, ja kun miehet jopa joutuivat lainaamaan kirveitä naisilta, miehinen arvoasema luhistui.
   Perinteinen heimoluonteinen ja feodaalinen hierarkia sortuu nopeasti jouduttuaan kosketuksiin jonkin mekaanisen, yhdenmukaisen ja kertautuvan kuuman välineen kanssa. Sellaiset välineet kuin raha, pyörä ja kirjoitus sekä muut spesiaaliset vaihdon ja informaation nopeuttajat ovat omiaan pilkkomaan heimorakennetta. Vastaavasti paljon suurempi nopeutus, jollaisen aiheuttaa esim. sähkö, saattaa olla omiaan palauttamaan heimorakenteen mukaisen voimakkaan osallistumisen. Erikoistuneet teknologiat hajottavat heimojärjestelmän (detribalisointi), erikoistumaton sähköteknologia puolestaan luo sen uudelleen (retribalisointi).

   Silloin kun aiheen käsittelyyn käytetään kuumia välineitä, vaikutuksiin ei voi kuulua paljoakaan eläytymistä (empatiaa) tai osallistumista. Erään vakuutusyhtiön mainos, missä oli rautakeuhkoissa (vanha hengittämistä helpottava laite) makaava perheenpää hilpeän perheensä ympäröimänä, herätti tuossa yhteydessä yleisössä enemmän kauhua kuin kaikki maailman viisaat varoitukset.
   Sama kysymys tulee esille myös kuolemanrangaistuksien yhteydessä: ehkäiseekö ankara rangaistus parhaiten raskaita rikoksia? Entä onko atomipommin ja kylmän sodan osalta massiivisten kostohyökkäysten uhka tehokkain keino säilyttää rauha?
   Mutta eikö kuitenkin ole ilmeistä, että kaikissa kyllästymispisteeseen viedyissä inhimillisissä tilanteissa tapahtuu saostumista? Kun jonkin organismin tai minkä tahansa struktuurin kaikki mahdollisuudet ja voimat on käytetty, tapahtuu jonkinlainen kuvion päinvastaiseksi kääntyminen.
   Kun pelotuskeinona on ydinase ja kostohyökkäyksen käyttäminen, on selvää, että pitkitetyn pelon seurauksena on aina turtuminen. Tämä todettiin silloin kun säteilysuojaohjelmaa alettiin tehdä tunnetuksi. Jatkuvan varuillaanolon hintana on välinpitämättömyys.
   Asia on kuitenkin riippuvainen siitä, käytetäänkö kuumaa viestintävälinettä kuumassa vai viileässä kulttuurissa. Viileässä eli epäkirjallisessa kulttuurissa käytettynä sellainen kuuma väline kuin radio vaikuttaa rajusti, aivan toisella tavalla kuin esim. Britanniassa tai Yhdysvalloissa, missä radiota pidetään viihteenä. Viileä eli vähäisessä määrin kirjallinen kulttuuri ei voi omaksua elokuvan ja radion kaltaisia kuumia viestintävälineitä viihteeksi.
   Ja mitä tulee viileään sotaan ja kuumaan pomminpelkoon, kulttuuristrategiaksi tarvitaan nimenomaan huumoria ja leikkiä. Juuri leikki viilentää todellisen elämän kuumat tilanteet matkimalla niitä. On kuitenkin huomattava, että se, mitä me pidämme omien viestintävälineittemme piirissä viihteenä tai hupina, näyttää väistämättömästi viileässä kulttuurissa kiivaalta poliittiselta kiihotukselta.
   Eräs tapa havaita kuumien ja viileiden välineiden perusero on verrata toisiinsa lähetystä sinfoniakonsertista ja lähetystä sinfoniaorkesterin harjoituksista. Kun sellaista viileää välinettä kuin televisiota käytetään, se vaatii juuri sitä prosessiin osallistumista, mitä orkesteritreeneistä välittyy. Siisti tiivis pakkaus (valmis sinfonia) sopii kuumille välineille, kuten radiolle ja levysoittimelle.

   Elokuussa 1963 avattiin ns. kuuma linja Washingtonista Moskovaan. Tarkoitukseen avattiin kaksi linjaa, toinen oli kaapeli- ja toinen langaton lennätinyhteys. Sanomat lähetettiin kaukokirjoittimella.
   McLuhan piti äärettömän onnettomana ratkaisua käyttää kirjoitusta, kuumaa välinettä, viileän, osallistumista edellyttävän puhelimen sijasta. Epäilemättä päätöksen aiheutti lännen kirjallinen mieltymys painettuun muotoon, mikä perustuu siihen, että kirjoitettua sanaa pidetään epäpersoonallisempana kuin puhelinta.
   Kirjoitetulla muodolla on aivan erilaiset vaikutukset Moskovassa kuin Washingtonissa. Ja sama koskee myös puhelinta. Venäläisten tähän laitteeseen kohdistuva kiintymys, joka sopii yhteen heidän suullisten perinteidensä kanssa, pohjautuu puhelimen sallimaan runsaaseen epävisuaaliseen osallistumiseen.
   Sekä puhelin että kaukokirjoitin toisaalta Moskovan, toisaalta Washingtonin tiedostamattomien kulttuurimieltymysten laajentumina ovat omiaan johtamaan valtaviin väärinkäsityksiin. Venäläisethän kätkevät mikrofoneja huoneisiin ja vakoilevat korvillaan, ja pitävät tätä ihan luonnollisena. Ja pitävät länsivaltojen harjoittamaa visuaalista vakoilua pöyristyttävänä ja kerrassaan luonnottomana.

   Vanhoista ajoista saakka on tunnettu se oppi, että kaikki asiat esiintyvät kehitysvaiheissaan päinvastaisissa muodoissa kuin mihin ne lopulta päätyvät. Esim. kun avaruutta alettiin tutkia ja sieltä jotain saatiin kartoitettua, W.B. Yeats kirjoitti siihen liittyvästä vastakkaiseksi muuttumisesta: "Näkyvä maailma ei ole enää todellisuutta eikä näkymätön enää unelmaa". Kuvitelmien tilalle oli tullut faktoja, näkyvään maailmaan oli saatu uutta perspektiiviä.
   Julien Bendan teos La trahison des clercs auttoi selventämään sitä uutta tilannetta, missä intellektuelli äkkiä pitää jöötä yhteiskunnassa. Benda oivalsi, että pitkään vallasta vieraantuneina ja Voltairen ajoista oppositiossa olleet taiteilijat ja intellektuellit oli sittemmin värvätty palvelemaan päätöksenteon korkeimmissa portaissa. Heidän suuri petoksensa oli, että he olivat luopuneet autonomiastaan ja muuttuneet vallanpitäjien lakeijoiksi, niin kuin atomifyysikko on tällä hetkellä sotaherrojen lakeija.
   McLuhan toteaa, että jos Benda olisi osannut paremmin historiaa, tämä olisi ollut vähemmän vihainen ja hämmästynyt, älymystön osanahan on aina ollut toimiminen vanhojen ja uusien valtaryhmien yhdyssiteenä ja välittäjänä.
   McLuhan lainaa Kenneth Bouldingia, joka on todennut jokaisessa välineessä tai struktuurissa olevan "murtumisraja, jossa järjestelmä muuttuu äkkiä toiseksi tai ohittaa jonkin kohdan, josta sen dynaamisia  prosesseja ajatellen ei ole paluuta". McLuhan ottaa esimerkin maantiestä, missä luonteenomainen täyskäännös tien ohitettua murtumisrajan on se, että maaseutu lakkaa olemasta kaiken työnteon keskus ja kaupunki lakkaa vastaavasti olemasta joutilaisuuden keskus. Itse asiassa, parantuneet tiet ja kuljetusmahdollisuudet ovat muuttaneet vanhan kaavan päinvastaiseksi, tehneet kaupungeista työnteon keskuksia sekä maaseudusta joutilaisuuden ja virkistyksen tyyssijan.

   Eräs yleisimmistä murroksen syistä kaikissa järjestelmissä on risteytyminen toisen järjestelmän kanssa. Esim. kirjapainotaito risteytyi höyrypuristimen kanssa ja radio elokuvan kanssa (jolloin tuloksena oli äänielokuva).
   Nykyisin, kun on käytettävissä mikrofilmit ja -kortit, sähköisesti tallennetuista tiedoista puhumattakaan, painettu sana saa jälleen käsikirjoitusten käsityöluonnetta. Mutta painanta irtokirjasimilla oli sinänsä suuri murtumisraja foneettisten luku- ja kirjoitustaidon historiassa, aivan samoin kuin äänneaakkoset olivat olleet murtumisrajana heimoon kuuluvan ja yksilöllisen ihmisen välillä.

   Hammaslääkärit ovat joskus käyttäneet audiac-laitetta. Potilaan korville asetettiin kuulokkeet, joista kuului niin kovaa meteliä, että se esti poraamiskipuja tuntumasta.
   Yhden aistin valinta voimakkaan kiihotuksen kohteeksi tai yhden laajennetun, eristetyn tai "amputoidun" aistin valinta teknologiassa on osasyynä siihen turruttavaan vaikutukseen, mikä teknologialla sellaisenaan on. Nimittäin, keskushermosto järjestää yleisen turtumuksen vastaukseksi erikoistuneen ärsytyksen esittämään haasteeseen.
   Ihminen, joka putoaa yllättävästi, on immuuni kaikille kivuille ja aistiärsykkeille, koska keskushermostoa on suojeltava kaikilta voimakkailta aistimusten iskuilta. Normaali herkkyys näkö- ja kuulohavainnoille palautuu vasta vähitellen. Tällöin tipahtanut voi alkaa vapista, hikoilla ja reagoida kuten olisi tehnyt aiemmin, jos keskushermosto olisi valmistautunut etukäteen nyt yllätyksenä tulleeseen putoamiseen.

   Psykiatrit ovat joutuneet ymmälleen siitä, että neuroottisten lasten neuroottiset piirteet pyrkivät häviämään näiden puhuessa puhelimeen. Jotkut änkyttäjät lakkaavat änkyttämästä siirtyessään puhumaan toista kieltä.
   Lyman Brysonilta peräisin oleva sanonta "teknologia on selväsanaisuutta" ilmaisee, että teknologiat ovat keinoja kääntää tai muuntaa tietoja toiseen muotoon. Kääntäminen on siten tietämisen muotojen "tavaamista". Se, mitä me kutsumme "mekanisoitumiseksi", on luonnon ja meidän oman luontomme kääntämistä tai muuntamista voimistuneiksi ja erikoistuneiksi muodoiksi.
   Teknologian voiman on huomattu olevan sama kuin se etu, mikä puissa kiipeilevillä apinoilla on maassa liikkuviin verrattuna. Tätä eräiden korkeampien apinoiden tarttumis- ja irrottamiskykyä on verrattu jopa pörssikeinottelijoiden menetelmiin.
   Puhuttu sana oli ensimmäinen teknologia, jonka avulla ihminen kykeni irrottamaan otteensa ympäristöstään käsittääkseen sen, tarttuakseen siihen uudella tavalla. Sanat ovat eräänlaista informaation takaisin saamista, mikä voi suurella nopeudella sulkea piiriinsä ympäristön ja kokemuksen kokonaisuudessaan. Sanat ovat monimutkaisia metaforien ja symbolien järjestelmiä, jotka muuntavat kokemuksen ilmaistujen tai ulkopuolellemme siirrettyjen aistimustemme kielelle. Muuntamalla suora aistikokemus äännesymboleiksi voidaan koko maailma herättää eloon ja palauttaa ulottuville millä hetkellä tahansa.

   Arnold Toynbee on analysoinut teoksessaan A Study of History minkälaatuisia haasteita monet eri kulttuurit ovat kohdanneet useiden vuosisatojen aikana. Erityisen hyvin pätee länsimaiseen ihmiseen Toynbeen selvitys siitä, kuinka rujot ja rammat suhtautuvat vammoihinsa aktiivisten sotureiden yhteiskunnassa. Heistä tulee spesialisteja, esimerkkinä mainitaan aseseppä Vulcanus.
   Entä miten kokonaiset yhteiskunnat toimivat, kun ne on vallattu ja kansat on orjuutettu? No, ihmiset käyttävät samaa strategiaa kuin rammat yksilöt sotureiden yhteiskunnassa. He erikoistuvat ja tulevat korvaamattomiksi herroilleen.
   McLuhan arvelee, että ihmisen orjuuden pitkä historia ja vastaärsykkeenä seurannut siirtyminen spesialismiin ovat lyöneet spesialistihahmoon orjuuden ja pelkuruuden merkin, joka on kulkeutunut nykyaikaan saakka. Länsimaisen ihmisen antautuminen teknologialleen, jonka erikoisvaatimukset jatkuvasti paisuvat,  on aina näyttänyt monen silmissä eräänlaiselta orjuudelta. Mutta seuranneeseen katkelmoittumiseen on antauduttu vapaaehtoisesti ja innostuneesti, mikä on eri asia kuin valloitetun alueen asukkaiden tietoinen spesialisoitumisstrategia.
   Jos spesialisoitumista käytetään kaiken tyrannian tai sorron vallitessa turvallisuuden saavuttamisen keinona, siihen liittyy eräs riski. Nimittäin, täydellinen mukautuminen mihin tahansa ympäristöön saavutetaan kanavoimalla kaikki energia ja elinvoima niin täydellisesti, että eliö joutuu eräänlaiseen staattiseen päätepisteeseen. Jopa vähäisetkin ympäristön muutokset vievät hyvin sopeutuneelta kaikki mahdolllisuudet vastata uusiin haasteisiin. Koko heidän turvallisuutensa ja asemansa sisältyvät yhteen ainoaan saavutetun tiedon muotoon, joten siksi uudistus ei merkitse heille uutuutta, vaan tuhoa.
   Pelkkä kahden organisaatiomuodon rinnakkainen olemassaolo luo runsaasti jännitystä. Kun kaksi erilaista yhteiskuntaa on naapureina, monimutkaisemman yhteiskunnan psyykkinen haaste vaikuttaa yksinkertaisempaan räjähdemäisenä energian vapauttajana. Samoin kuin kosketus sivilisaatioon teki barbaarit raivoisan rauhattomiksi ja käynnisti joukkomuuton, samoin vaikkapa teini-ikäinen, jonka on osallistuttava suurkaupungin elämään, vaikka ympäristö ei hyväksy häntä aikuiseksi, sortuu "kapinaan ilman syytä".
   Toynbee kohdistaa huomion yhä uudelleen siihen kulttuuristrategiaan, että jäljitellään suurmiesten esimerkkiä. Ja tämä puolestaan merkitsee, että kulttuurillisen turvallisuuden takeena pidetään tahdonvoimaa eikä niinkään tilanteiden pätevää havaitsemiskykyä.
   McLuhan arvelee, että tilanteessa, missä teknologia tunkee voimakkaasti yhteen suuntaan, voi olla hyvinkin viisasta etsiä vastapainetta. Sähkövoiman aikaansaamaan tiivistymiseen (implosion) ei voi vastata laajenemisella (explosion) tai ekspansiolla, mutta sen voi kohdata hajauttamisella ja lukuisten pienten keskusten joustavuudella. Esim. opiskelijoiden tulviminen yliopistoihin ei ole laajenemista vaan tiivistymistä. Eikä sen kohtaamiseen tarvita yliopistojen laajentamista, hyödyllisempää on luoda lukuisia itsenäisiä college-ryhmiä korvaamaan keskitettyä yliopistotehdasta.

   Kun erään suositun dj´n, David Mickeyn, show´ta siirrettiin muutaman sekunnin verran paperille, tulos oli seuraavanlainen: "Siinä oli Patty Baby ja siinä oli tyttö jolla on tanssivat jalat ja siinä oli Freddy Cannon David Mickie Showssa tänä iltahetkenä uubascubaduu how are you buubuu. Seuraavaksi me keinumme tähdellä ja ssshhhvvuuu ja liu´umme pitkin kuunsädettä."
   Dave Mickie vuoron perään liitää, vaikertaa, keinuu, laulaa, sooloilee, hyräilee ja vilistää reagoiden aina omaan toimintaansa. Hän liikkuu kokonaan puhutulla, ei kirjoitetulla kokemusalueella.
   Tällä tavalla saadaan kuulijakunta osallistumaan. Puhuttu sana sulkee dramaattisesti mukaan kaikki aistit, vaikka kirjallisesti sivistyneet ihmiset pyrkivätkin puhumaan mahdollisimman loogisesti ja välinpitämättömästi. Aistien mukanaolo on luonnollista sellaisille kulttuureille, missä lukutaito ei ole hallitseva kokemisen muoto.
   Meillä on taipumus reagoida puheessa jokaiseen vastaan tulevaan tilanteeseen, itse asiassa me reagoimme äänensävyllä ja eleellä jopa omaan puhetoimintaammekin. Kirjoitus sen sijaan pyrkii olemaan eräänlaista erillistä ja erikoistunutta toimintaa, mihin liittyy vain vähän reagoimistilaisuuksia tai -tarvetta. Kirjallinen ihminen tai yhteiskunta kehittää valtavan kyvyn toimia kaikissa mahdollisissa tilanteissa ilman sellaista tunteiden mukanaoloa, mikä on ominaista epäkirjalliselle ihmiselle tai yhteiskunnalle.

   Aikoinaan aakkoset merkitsivät valtaa ja auktoriteettia sekä sotilasvoimien kauko-ohjausta. Kun aakkoset ja papyrus oli liitetty yhteen, ne lopettivat jähmettyneen temppelibyrokratian sekä pappien tieto- ja valtamonopolin. Esiaakkosellinen kirjoitus oli vaikea hallita sen merkkien monilukuisuuden vuoksi,  aakkoset oli mahdolllista oppia huomattavasti nopeammin. Helpot aakkoset ja kevyt, halpa ja helposti kuljetettava papyrus kivien sijaan aiheuttivat yhdessä vallan siirtymisen pappisluokalta sotilasluokalle.
   Voimistaessaan ja laajentaessaan visuaalisia funktioita äänneaakkoset vähentävät kuulo-, kosketus- ja makuaistin osuutta kaikissa kirjallisissa kulttuureissa. Se seikka, ettei tällaista tapahdu esim. kiinalaisessa kulttuurissa, missä käytetään epäfoneettista kirjoitusta, sallii kiinalaisten säilyttää suuren määrän syvään kokemiseen perustuvia monitahoisia havaintoja, jotka pyrkivät häviämään foneettisia aakkosia käyttävistä sivilisoituneista kulttuureista. McLuhanin mukaan ideografia on nimittäin monitahoinen hahmo, ei äännekirjoituksen kaltainen aistien ja toimintojen analyyttinen erottaja.

   Kylä ja kaupunkivaltio ovat olennaisesti sellaisia muotoja, mitkä sulkevat sisäänsä kaikki inhimilliset tarpeet ja toiminnat. Kun nopeus ja sen mukana kauko-ohjattu sotilaallinen valvonta kasvoivat, kaupunkivaltio luhistui. Nopeutuminen pyrkii erottamaan toimintoja, sekä kaupallisia että poliittisia, ja kun nopeus ylittää tietyn pisteen, seuraa kaikissa järjestelmissä kriisi ja tuho.
   Nopeutuminen synnyttää ilmiön, mitä eräät taloustieteilijät  kutsuvat keskus-reuna -rakenteeksi. Kun tämä rakenne tulee liian laajaksi sen synnyttäneelle ja sitä valvovalle keskukselle, osat alkavat irrottautua ja laatia omia keskus-reuna -järjestelmiä. Tästähän tutuin esimerkki ovat Iso-Britannia ja sen amerikkalaiset siirtokunnat.
   Kun brittien kolmetoista merentakaista siirtokuntaa alkoivat kukin erikseen kehittää merkittävää yhteiskunnallista ja taloudellista elämää, ne tunsivat, että niiden itsensä oli muututtava keskuksiksi, joilla on omat reunansa. Tässä vaiheessa voi alkuperäinen keskus yrittää tiukentaa reuna-alueiden keskitettyä valvontaa, ja Iso-Britannia tekikin juuri niin.
   Laivaliikenne osoittautui kuitenkin aivan liian hitaaksi niin laajan valtakunnan koossa pitämiseen pelkällä keskus-reuna -pohjalla. Maavallat sen sijaan voivat merivaltoja helpommin saavuttaa yhtenäisen keskus-reuna -muodon. Merivallat pyrkivätkin luomaan reunattomia keskuksia ja maavallat puolestaan suosivat keskus-reuna -rakennetta.
   Nykyisin sähkön nopeus luo keskuksia kaikkialle. Reuna-alueet ovat häviämässä tältä planeetalta.

   Lentoliikenne hajottaa yhä enemmän vanhaa kaupunki-maaseutu -kompleksia, mikä muodostui pyörän ja tien vaikutuksesta. Tietä käytetään yhä vähemmän matkustamiseen ja yhä enemmän virkistäytymiseen. Matkustaja käyttää nykyisin lentolinjoja ja lakkaa näin tehdessään kokemasta matkustustapahtumaa. Samoin kuin aiemmin sanottiin, että valtamerilaiva voisi yhtä hyvin olla suurkaupungin hotelli, samoin suihkukonematkustaja voisi yhtä hyvin olla cocktailbaarissa, mitä matakakokemuksiin tulee. Matkustaja alkaa matkustaa vasta maan pinnalle laskeuduttuaan.
   Tällä välin maaseudulla. Siellä McLuhan näkee kehityksen kulkevan jälleen kohti pyörää edeltänyttä tietöntä nomadialuetta. Missä beatnikit kokoontuvat hiekkarannoille fundeeraamaan haikurunoja.

   Kun Rooman valtakunnan aikoina islamilaiset estivät roomalaisten papyruksen saannin, muuttui pitkään Rooman sisämerenä ollut Välimeri muslimien järveksi ja roomalainen keskus luhistui. Keskus-reuna -rakenteeseen kuuluneista periferioista tuli uuteen feodaaliseen rakennelmaan kuuluvia itsenäisiä keskuksia. Rooma menetti asemansa maailman keskuksena 400-luvulla pyörän, tien ja paperin kalvettua pelkäksi varjoksi siitä, mitä ne olivat olleet mahtinsa päivinä.
   Mistä tämä kytkös? No, McLuhan näkee roomalaisten onnistuneen alistamaan heimoalueet jonkinlaiseen visuaaliseen järjestykseen äännekirjoituksen, foneettisen kirjoituksen avulla. Ja kun muslimit estivät roomalaisia saamasta papyrusta, se merkitsi byrokratian luhistumista. Ja kun byrokratia luhistui, myös armeijaorganisaatio rampautui.
   Rooman mallissa armeija oli työvoima, mitä käytettiin koneistettuun varallisuuden luomiseen. Käyttämällä sotilaita yhdenmukaisina ja korvattavina osina Rooman sotakoneisto valmisti ja jakeli kulutukseen tuotteet, hyvin samalla tavoin kuin tapahtui teollisuudessa teollisen vallankumouksen alkuvaiheissa.  Legioonat olivat tuotantokoneisto ja lukuisat uudet kaupungit olivat kuin uusia tehtaita, joissa toimi yhdenmukaisesti koulutettua armeijan henkilökuntaa.
   Papyrus ei palannut koskaan. Ja pergamentti oli liian kallis ja harvinainen materiaali nopeuttaakseen kauppaa tai edes opetusta. Vasta paperi, joka saapui vähitellen Kiinasta lähi-idän kautta Eurooppaan, nopeutti kasvatusta ja kauppaa tasaisesti 1000-luvulta alkaen.
   Kun tieto alkoi liikkua painetussa muodossa, myös pyörä ja tie tulivat mukaan kuvioihin oltuaan paitsiossa tuhatkunta vuotta. 1700-luvun Englannissa lehdistön paine synnytti kovapäällysteisiä teitä, ja tätä sitten seurasi monenlaisia väestön ja teollisuuden uudelleenjärjestelyjä. Kirjapainotaito sai aikaan inhimillisten toimintojen eriytymisen ja laajentumisen, jollainen ei ollut kuviteltavissa edes Rooman valtakunnan loiston päivinä.
   Sanomalehdet kustansivat suurimmaksi osaksi Englannin postitiet. Ja liikenteen nopea kasvu synnytti rautatien, joka sovelsi käyttöönsä erikoistuneempaa pyörän muotoa kuin maantie.

   Vaikka muinaiset roomalaiset olivat monessa asiassa edistyksellisiä ja omaksuivat mm. foinikialaiset kirjainmerkit kreikkalaisilta, jostain syystä he pitivät kiinni vanhanaikaisesta lukujärjestelmästään. Tiedättehän roomalaiset numerot?
   No, aikanaan mentiin eteenpäin tässäkin asiassa. Erityisen suuri mullistus oli ensimmäisillä sataluvuilla kehitetty sijaintipaikan periaate. Laskennan nopeutta ja mahdollisuuksia lisättiin mielikuvituksellisesti sillä, että numerot, esim. 3, 4 ja 2 yksinkertaisesti vain asetettiin paikoilleen taululla, yksi toisensa jälkeen.
   Ja kun keksittiin laskeminen sijaintipaikkaan perustuvilla numeroilla pelkkien yhteen laskettavien lukujen sijasta, se johti myös nollan keksimiseen. Pelkkä numeroiden 3 ja 2 perättäisyys taululla jätti epäselväksi, oliko kyse luvusta 32 vai 302. Tarvittiin merkki osoittamaan numeroiden välejä.
   Mutta vasta 1200-luvulla arabian aukkoa tai tyhjää merkitsevä sifr latinalaistettiin ja liitettiin anglosaksiseen kulttuuriin sanana cipher (ziphirum). Ja lopulta sanasta tuli italian zero.

   Vaatteet ovat yksityisen ihomme laajentuma, jonka tarkoituksena on varastoida ja kanavoida omaa lämpöämme ja energiaamme. Ja asunto puolestaan on kollektiivinen keino saavuttaa sama päämäärä perhettä tai ryhmää varten.
   Asunto suojana on ruumiimme lämmönsäätelymekanismien laajentuma - kollektiivinen iho tai pukine. Ja kaupungit ovat vieläkin suurempia ruumiin elinten laajentumia, joiden tarkoituksena on vastata suurten joukkojen tarpeisiin.
   Ihmiset asuvat pyöreissä majoissa ennen kuin heidän asutuksestaan tulee pysyvää ja heidän työorganisaationsa kehittyy erikoistumisen asteelle. Antropologit ovat usein panneet merkille tämän siirtymisen pyöreästä nelikulmaiseen muotoon tietämättä siihen syytä.
   Kaikkein yksinkertaisimmin sanottuna asunto merkitsee yritystä laajentaa ruumiin lämmönsäätelymekanismia. Vaatteet liittyvät tähän kysymykseen suoremmin, tosin pintapuolisemmin, ja lisäksi enemmän yksityisesti kuin yhteiskunnallisesti. Sekä vaatteet että asunto varastoivat lämpöä ja energiaa sekä pitävät ne helposti saatavilla monien muutoin mahdottomien tehtävien suorittamista varten.
   Lämmönsäätelyä McLuhan pitää avaintekijänä asumisessa samoin kuin vaatetuksessakin. Eskimoiden asuntohan on tässä kohden hyvä esimerkki. Eskimot tulevat toimeen päiväkausia ilman ruokaa yli neljänkymmenen asteen pakkasessa. Sen sijaan vaatteeton alkuasukas menehtyy ilman vettä ja ruokaa muutamassa tunnissa.
   Monia saattaa hämmästyttää, että iglun muoto johtuu priimuskeittimestä. Eskimot ovat kautta aikojen asuneet pyöreissä kivitaloissa ja asuvat suurimmaksi suurimmaksi osaksi edelleen. Lumikuutioista rakennettu iglu on verraten uusi kehitysilmiö tuon "kivikautisen" kansan elämässä. Iglun kaltaisissa rakennuksissa asumisen mahdollisti valkoisen miehen ja tämän mukana kuljetettavan keittimensä tulo.
   Iglu on ansapyytäjien käyttämä tilapäinen suoja. Eskimot ryhtyivät ansapyyntiin vasta tultuaan kosketuksiin valkoihoisten kanssa. Siihen asti eskimot olivat olleet ravinnonkeräilijöitä.

   Jos asuntoa tarkastellaan ryhmä- tai yhteisövaatetuksena, voidaan nähdä, että uudet lämmitystavat aiheuttavat muutoksia tilamuodoissa. McLuhan nostaa kuitenkin myös valaistuksen lähes yhtä tärkeäksi kuin lämmitys. Siksi lasi liittyy niin kiinteästi asumisen historiaan. Peilin tarina puolestaan on tärkeä luku pukeutumisen, tapojen ja minätietoisuuden historiassa.
   Erään slummialueen rehtori antoi erään kerran jokaiselle oppilaalle tämän oman valokuvan. Lisäksi luokkahuoneisiin sijoitettiin useita suurikokoisia peilejä. Tuloksena oli hämmästyttävä oppimistulosten parantuminen.
   McLuhan selittää tämän siten, että tavallisesti slummilapsi on hyvin vähäisessä määrin visuaalisesti orientoituva. Hän ei näe itseään siten, että hänestä tulee jotakin. Hän ei suuntaa katsettaan etäisiin päämääriin ja kohteisiin. Hän on juurtunut omaan arkipäivän maailmaansa eikä voi rakentaa sillanpääasemaa visuaalisen ihmisen varsin erikoistuneeseen aistielämään.  

   Kun Gutenberg kehitti kirjapainotaidon, painamisen irrallisilla kirjakkeilla, se merkitsi monimutkaisen käsityön ensimmäistä mekanisointia. Ja siitä tuli kaiken myöhemmän mekanisoinnin perikuva.
   Painannan kahdella ensimmäisellä vuosisadalla tahto nähdä antiikin ja keskiajan kirjoja oli voimakkaampi kuin halu lukea ja kirjoittaa uusia kirjoja. 1700-luvun alkuun saakka huomattavasti yli puolet kaikista painetuista kirjoista oli alunperin julkaistu vanhalla ja keskiajalla.
   Sulattaessaan - joidenkin mielestä sotkiessaan - yhteen antiikin ja keskiajan maailman kirja loi uuden maailman, modernin maailman, joka 1900-luvulla joutui kokemaan uuden sähköteknologian. McLuhanin mukaan sähköiset tiedonsiirtokeinot muuttavat meidän typografista kulttuuriamme yhtä jyrkästi kuin kirjapainotaito muovasi keskiaikaista käsikirjoitus- ja skolastista kulttuuria.
   Kirjapainotaito muutti niin oppimis- kuin markkinoimisprosessejakin. Kirja oli ensimmäinen "opetuskone" ja samalla ensimmäinen joukkotuote. Vahvistaessaan ja laajentaessaan kirjoitettua sanaa typografia paljasti kirjoittamisen rakenteen ja laajensi sitä suuresti.
   Margaret Mead kertoo, kuinka erään kaukaisen saaren asukkaat kiihtyivät suuresti, kun heille näytettiin useita kappaleita samasta kirjasta. Kyllähän alkuasukkaat olivat kirjoja nähneet, mutta vain yhden kappaleen kutakin, ja he olivat pitäneet sitä kappaletta ainoana. McLuhan pitää alkuasukkaiden hämmennystä luonnollisena reaktiona siihen, mikä loppujen lopuksi on kirjanpainannan ja joukkotuotannon kaikkein maagisin ja voimallisin tekijä. Avoin yhteiskunta on avoin yhdenmukaisen typografisen koulutuskäsittelyn ansiosta, ja tämä sallii minkä tahansa ryhmän rajoittamattoman laajentamisen lisäämällä.
   Typografian lukuisista ennalta arvaamattomista seurauksista nationalismin nousu lienee tutuin. Väestöjen poliittinen yhdistäminen kansalliskielten ja kieliryhmien avulla kun ei ollut ajateltavissa ennen kuin kirjapainotaito muutti kunkin kansankielen laajaksi joukkovälineeksi. Kirjapainotaito räjäytti heimon, tilalle tuli yksilöiksi koulutettujen ihmisten yhteenliittymä.

   Samaan aikaan kun irtokirjakkeet loivat mekaanisen kirjoituksen, kehittyi pimeän huoneen seinälle heijastuvien liikkuvien kuvien katselu (camera obscure) huvittelumuodoksi. Jos ulkona paistaa aurinko ja yhdessä seinässä on neulanreikä, näkyvät ulkomaailman kuvat vastapäisellä seinällä. Tuo uusi keksintö innosti taidemaalareita, sillä se voimisti perspektiivin ja kolmannen ulottuvuuden uutta illuusiota.
   Mutta nuo 1500-luvun varhaiset liikkuvien kuvien katselijat näkivät kuvat ylösalaisin. Tästä syystä otettiin käyttöön linssi, jotta kuva kääntyisi ylöspäin.
   Itse asiassa, myös meidän normaali näkökuvamme on ylösalaisin. Me länsimaalaiset emme kuitenkaan sitä tiedosta, me kun opimme psyykkisesti kääntämään verkkokalvokuvan visuaalisesta taktiiliseksi ja kineettiseksi. Me aivan ilmeisesti tunnistamme näkemämme oikeinpäin olevaksi, mutta emme me sitä ns. suoraan sellaisena näe.
   Välineiden tutkijalle se seikka, että ns. normaali oikeinpäin olevaksi näkeminen onkin muuntamista aistista toiseen, antaa hyödyllisen vihjeen niistä vääristämis- ja muuntamistoiminnan lajeista, joita kaikki kielet ja kulttuurit saavat aikaan kaikissa meissä. Eskimostahan on verrattoman huvittavaa katsoa, kuinka länsimainen kaveri vääntelee niskojaan nähdäkseen iglun seiniin kiinnitetyt lehdistä leikatut kuvat. Eskimon ei nimittäin tarvitse nähdä kuvaa oikeinpäin sen enempää kuin lapsen, joka ei ole vielä oppinut tuntemaan riveittäisiä aakkosia.
   Todisteet siitä, etteivät alkuasukkaat havainnoi perspektiivisesti eivätkä käsitä kolmatta ulottuvuutta, näyttävät uhkaavan länsimaisen minän kuvaa ja rakennetta, kuten monet ovat huomanneet vierailtuaan havaitsemista tutkivassa Ames-laboratoriossa Ohion valtionyliopistossa. Kyseinen laboratorio on suunniteltu paljastamaan niitä erilaisia illuusioita, mitä me luomme itsellemme "normaalina" pitämämme visuaalisen havainnoinnin piirissä.

   McLuhan pitää lehdistöä kirjamuodon mosaiikkisena seuraajana. Mosaiikki on yhteisöllisen, kollektiivisen kokonaishahmon ilmaisutapa ja vaatii syvää osallistumista. Ja tämä osallistuminen on pikemminkin yhteisöllistä kuin yksityistä, enemmänkin inklusiivista kuin eksklusiivista.
   Kauan sitten lehdet odottivat uutisten tulevan niiden luokse. Benjamin Harrisin 25.9.1690 Bostonissa julkaisema ensimmäinen amerikkalainen sanomalehti ilmoitti ilmestyvänsä "kerran kuukaudessa (taikka useammin, jos ilmaantuu jokin tapahtumien ryöppy)".
   Sitten lehdistölle alkoi valjeta, ettei uutisia pitänyt pelkästään välittää, vaan myös kerätä, ja itse asiassa tehdä. Se, minkä lehdet julkaisivat, oli uutinen. Muu ei.
   
   Mainonta pääsi täyteen vauhtiin 1800-luvun lopulla, kun kuvalaatoitus keksittiin. Tämän jälkeen mainostekstiä ja kuvia voitiin vaihtaa halutun mukaan. Vielä merkittävämpänä McLuhan pitää sitä, että kuvat tekivät mahdolliseksi sanoma- ja aikakauslehtien levikin huomattavan lisääntymisen, jolloin myös mainosten määrä ja tuottavuus lisääntyivät.
   Sen sijaan, että mainonta esittäisi yksittäisen väitteen tai näköalan, se tarjoaa elämäntavan, joka sopii kaikille tai ei kenellekään. Esimerkkinä automainos, missä lasten helistin on takapenkin edessä olevalla paksulla matolla ja missä sanotaan, että kaikki häiritsevä helinä on poistettu autosta yhtä helposti kuin auton omistaja voisi ottaa pois helistimen. McLuhan pitää tekstiä silkkana vitsinä, joka harhauttaa arvostelukyvyn samalla kun auton kuva alkaa vaikuttaa hypnotisoituun katselijaan.
   Ne, jotka käyttävät koko elämänsä "valheellisten ja harhaanjohtavien mainostekstien" vastustamiseen, ovat McLuhanin mielestä yhtä suuri lahja mainostajille kuin raittiusintoilijat ovat panimoille sekä moralistiset sensorit kirjoille ja elokuville. Vastustajathan ne parhaita kannustajia ja edistäjiä ovat.
   Kirjallisesti sivistyneet eivät hyökkää koskaan mainosten alitajuisia syvyyssuuntaisia sanomia vastaan, koska he eivät pysty havaitsemaan järjestelyn ja tarkoituksen epäsanallisia muotoja eivätkä keskustelemaan niistä. McLuhan toteaa, ettei heillä ole taitoa väitellä kuvien kanssa.
   Kun tv´n varhaiskauden lähetyksissä kokeiltiin kätkettyjä mainoksia, kirjallisesti sivistyneet joutuivat pakokauhun valtaan ja rauhoittuivat vasta kun niistä luovuttiin. Se, että typografia sinänsä vaikuttaa pääasiallisesti alitajuisesti samoin kuin kuvatkin, on jäänyt kirjakulttuuriin suuntautuneelle yhteisölle salaisuudeksi, jota siellä ei vain pystytä oivaltamaan.
   Elokuvat toivat amerikkalaisen elämäntavan koko kaavan valkokankaalle yhtämittaiseksi mainokseksi. Mitä tahansa tähti piti yllään, söi tai käytti, oli niin tehoava mainos, ettei sellaisesti ollut osattu uneksiakaan.

   Kun lennätin otettiin käyttöön vuonna 1844, McLuhanin mukaan siitä alkoi ahdistuneisuuden aikakausi. Ihminen oli ryhtynyt lennättimen myötä laajentamaan keskushermostoaan. Ja hermojen siirto hermoston tai aivojen ulkopuolelle ja ruumiin elinten vieminen niiden sisäpuolelle merkitsee pelon tilan luomista.
   Florence Nightingale oli Britannian voimakkaan uuden teollisen valtaryhmän varakas ja hienostunut jäsen, joka alkoi nuorena ottaa vastaan kärsivien ihmisten hätämerkkejä. Jotka olivat aluksi täysin käsittämättömiä. Jotka mullistivat koko hänen elämäntapansa, eikä niitä voinut sovittaa siihen kuvaan, mikä hänellä oli vanhemmista, ystävistä ja kosijoista. Hän kuitenkin, silkkaa nerouttaan, pystyi muuntamaan uuden epämääräisen ahdistuneisuuden ja elämänpelon syvästi inhimilliseksi osallistumiseksi ja sairaalauudistukseksi.
   Nightingale alkoi ajatella aikaansa eikä pelkästään elänyt sitä. Hän keksi sähkön aikakaudelle uuden kaavan: sairaanhoidon. Ruumiin hoitamisesta tuli myös hermojen hoitoa aikakaudella, joka oli ensi kerran ihmiskunnan historian aikana laajentanut hermostonsa itsensä ulkopuolelle.
   Nightingale saapui kaukaiselle tapahtumanäyttämölle, mitä keskuksena oleva Lontoo valvoi yleisen sähköä edeltäneen hierarkkisen kaavan mukaan. Sähkö antoi heikoille ja kärsiville voimakkaan äänen sekä pyyhkäisi tieltä ajattelun ohjekirjaan sidotut byrokraattiset erikoistuneisuudet ja ammattien määritelmät.

   McLuhan ei pidä sattumana, että senaattori Joseph McCarthyn kausi päättyi pian sen jälkeen, kun tämä pääsi televisioon. Pian sen jälkeen lehdistö päätteli, ettei kyseinen kaveri ollut enää uutinen. Sen enempää McCarthylle kuin lehdistöllekään ei liene selvinnyt, mitä tapahtui.
   McLuhan muistuttaa television olevan viileä väline. Se torjuu kuumat hahmot ja asiat sekä lehdistön kaltaisesta kuumasta välineestä tulevat ihmiset.
   Ne, jotka seurasivat Kennedyn ja Nixonin vaalikeskusteluja radion välityksellä, vakuuttuivat vahvasti Nixonin etevämmyydestä. Nixonin kannalta ratkaisevaa oli kuitenkin se, että hän tarjosi viileälle välineelle, televisiolle, terävän ja runsasmääritteisen henkilökuvan ja vastaavan toiminnan, mutta televisio sai hänet vaikuttamaan epäaidolta, teeskentelijältä.
   McLuhanin mukaan televisio ei ole sellaista varten, jonka rooli ja asema elämässä ilmenee voimakkaasti hänen ulkoisesta olemuksestaan. Televisioon sopii sellainen, jota voi ulkonäön perusteella pitää opettajana, lääkärinä, liikemiehenä tai kymmenkunnan muun ammatin edustajana yhtaikaa. Jos esiintyjä näyttää helposti luokiteltavalta, kuten Nixon, television katsojalle ei jää mitään täytettävää. Tv-kuva tekee tällöin katsojan olon epämukavaksi. Hän ajattelee, että tuossa tyypissä on jotain vialla.
   Kennedy ei näyttänyt rikkaalta, ei edes poliitikolta. Hän olisi voinut olla mitä tahansa sekatavarakauppiaasta ja professorista jalkapallovalmentajaan asti. Hän ei ollut liian täsmällinen eikä liian valmis puheissaan - ja siten hän ei pilannut kasvojensa ja hahmonsa miellyttävän huoletonta epämääräisyyttä.
   Hitlerin poliittisen uran McLuhan näkee olleen suoranaisesti radion ja äänenvahvistuslaitteiden ansiota. Tämä ei tarkoita sitä, että nämä välineet olisivat välittäneet hänen ajatuksiaan tehokkaasti Saksan kansalle, hänen ajatuksillaan McLuhan ei näe olleen erityisemmin merkitystä.

   Kun Kanadassa Torontossa tehtiin 1960-luvun alussa simultaanikoe, millä kokeiltiin eri välineiden vaikutusta, tulokset yllättivät television osalta. Neljälle sattumanvaraisesti valitulle opiskelijaryhmälle annettiin samaan aikaan samat tiedot esiaakkosellisten kielten rakenteesta. Yksi ryhmä sai tiedot television ja yksi radion välityksellä, yhdelle ne esitti luennoija ja yksi luki ne itse.
   Lukijaryhmää lukuun ottamatta sama lukija esitti tiedot suorana sanavirtana ilman keskusteluja, kysymyksiä tai taulun käyttöä. Aineisto oli kunkin ryhmän käytettävissä puolen tunnin ajan. Sen jälkeen kaikkien koehenkilöiden oli täytettävä samanlainen kyselykaavake.
   Kokeen järjestäjät yllättyivät kerrassaan, kun television ja radion välityksellä tiedot saaneet menestyivät paremmin kuin kaksi muuta ryhmää. Lisäksi tv-ryhmä oli huomattavasti radioryhmää parempi.
   Koe uusittiin valitsemalla ryhmät jälleen sattumanvaraisesti. Uudessa kokeessa annettiin kaikki mahdollisuudet kunkin välineen mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön. Radio- ja tv-esitystä dramatisoitiin monilla auditiivisilla ja visuaalisilla keinoilla. Luennoija käytti hyväkseen taulua ja ryhmäkeskustelua parhaansa mukaan. Painettua muotoa tehostettiin typografian kekseliäällä käytöllä ja sivujen taitolla siten että kaikki tärkeät kohdat korostuivat. Toisin sanoen, koetta uusittaessa kaikkien välineiden teho kohotettiin huippuunsa.
   No, sillä kertaa ylivoimainen voittaja oli radio. Miksi näin?
   Aikanaan syy selvisi, ilmeinen syy. Televisio on viileä, osallistumista vaativa väline. Kun sitä kuumennetaan dramatisoimalla ja kärjistämällä, se tehoaa heikommin, se kun tarjoaa silloin pienemmän osallistumismahdollisuuden. Radio puolestaan on kuuma väline, joten jos sen tehoa lisätään, se vaikuttaa paremmin.
   Radio voi palvella taustaäänenä tai melun voimakkuuden säätelijänä. Televisio sen sijaan ei ainakaan 1960-luvulla soveltunut taustaksi. Se vaati katsojaan mukaansa. Sen kanssa oli oltava.
   Sangen monet asiat ovat muuttuneet television tulon jälkeen. Uusi väline on antanut kovan iskun paitsi  elokuvalle, myös Amerikan tärkeimmille aikakauslehdille. Jopa sarjakuvalehtien levikki on laskenut huomattavasti.
   Ennen tv´n aikakautta pohdittiin yleisesti, miksei Jeppe osaa lukea. Television tultua käyttöön tämä on saanut kokonaan uudet havainnointitavat. Ja enää Jeppe ei ole ollut lainkaan entisensä.

   McLuhan näkee paradoksaalisena sen, että automaatio tekee yleissivistävän kasvatuksen välttämättömäksi. Servomekanismien sähkökausi vapauttaa äkkiä ihmiset edeltäneen konekauden mekaanisesta ja erikoistuneesta orjuudesta. Samoin kuin kone ja auto vapauttivat hevosen ja siirsivät sen viihteen tasolle, samoin automaatio tekee ihmiselle.
   Meitä on äkkiä alkanut uhata vapautuminen, joka asettaa koetteelle sisäiset mahdollisuutemme itsenäiseen ammatin harjoittamiseen ja mielikuvituksekkaaseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Ja tätä kohtaloa McLuhan vertaa taiteilijan yhteiskuntarooliin.
   Kauan sitten ihminen, vaeltava ravinnonkerääjä, omaksui tiettyyn paikkaan liittyvät tai suhteellisen kiinteää asutusta edellyttävät tehtävät. Hän alkoi erikoistua. Kirjoitus- ja kirjapainotaidon kehittyminen olivat tämän prosessin päävaiheita. Nämä taidot olivat äärimmäisen erikoistuneita erottaessaan tietämisen roolit toiminnan rooleista, vaikka toisinaan saattoikin vaikuttaa, että "kynä on miekkaa mahtavampi".
   Mutta sähkön ja automaation vaikutuksesta sulautui katkelmallisten prosessien teknologia äkkiä ihmisten dialogiin ja tarpeeseen ottaa huomioon kaikessa inhimillinen yhteisyys. Ihmisistä on äkkiä tullut vaeltavia tiedonkerääjiä, vaeltavampia kuin koskaan, enemmän tietoja saavia kuin koskaan, vapaampia katkelmallisesta erikoistuneisuudesta kuin koskaan - mutta samalla he ovat mukana yhteiskunnan kokonaisprosessissa laajemmin kuin koskaan, sillä sähkön avulla me laajennamme keskushermostomme maailmanlaajuiseksi ja saamme silmänräpäyksellisesti kaikki inhimilliset kokemukset vuorovaikutussuhteeseen keskenään.
   Sähköiset menetelmät, joita käytetään informaation nopeaan ja täsmälliseen varastointiin ja siirtoon, ovat tehneet suurimmatkin yksiköt yhtä helposti käsiteltäviksi kuin pienet. Täten tehtaan tai kokonaisen teollisuudenhaaran automatisoiminen on vian pieni malli niistä muutoksista, mitä yhteiskunnassa on tapahduttava saman sähköteknologian vaikutuksesta, kaiken keskinäisen riippuvuuden ollessa lähtökohtana.
   Koska sähköenergia on riippumaton työtoiminnan paikasta ja laadusta, se vaikuttaa tehtävään työhön hajauttavasti ja tekee sen muodoiltaan vaihtelevaksi. Tämä logiikka ilmenee selvästi esimerkiksi tulesta tulevan valon ja sähkövalon välisestä erosta. Ihmiset, jotka kerääntyvät nuotion tai kynttilän ympärille saadakseen lämpöä tai valoa, eivät pysty yhtä riippumattomaan ajatteluun tai edes työskentelyyn kuin sähkövaloa käyttävät. Samalla tavalla ovat automaatiossa piilevät yhteiskunnalliset ja opetusmuodot itsenäisen ammatinharjoittamisen ja taiteilijan autonomian muotoja.
   McLuhan näkee hätäännyksen siitä, että automaatio uhkaa yhdenmukaistaa koko maailman, olevan nyt ohitetun mekaanisen standardoinnin ja spesialismin heijastumista tulevaisuuteen.

   Marshall McLuhanin teos Ihmisen uudet ulottuvuudet on huolestuneen filosofin näkemys 1960-luvun ihmisestä ja ihmiskunnasta. Kirjoittaja on analysoinut huolellisesti historiaa, syitä ja seurauksia, tehnyt teräviä havaintoja aikalaisistaan ja hahmotellut tulevaisuutta. Nyt tiedämme, että kaikessa hän ei ole osunut aivan keskelle (esim. auton hän näki olevan välivaihe, mistä hän ennakoi luovuttavan jo 1900-luvulla), ja jotkin tulkinnat ovat aina olleet vähän kiistanalaisia, mutta ajatuksia herättävä tapaus kirja joka tapauksessa on.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Kalle Isokallio: Uutta matoa koukkuun
Bookwell (paino), Paasilinna 2014
221 sivua



Romaanikirjailijana paremmin tunnettu vapaa kirjailija ja kolumnisti Kalle Isokallio on erinäisten projektien aikana tutustunut sekalaiseen joukkoon suomalaisia. Eräs suuren vaikutuksen tehneistä tapauksista on Markku "Mato" Valtonen (s. 1955), ja kaverukset ovat harrastaneet yhteistyötä sekä musiikin että kirjallisuuden saralla. Mato ja Kalle ovat esiintyneet Åttopojat-yhtyeessä, ja kirjallisuuden puolella yhden yhdessä kirjoitetun teoksen (Elämä on aprillia, Tammi 2012) lisäksi lopputuloksena on tähän mennessä ilmestynyt myös Isokallion Madosta kirjoittama Uutta matoa koukkuun.

   Alun perin muusikkona koko kansan tietoisuuteen noussut monilahjakkuus Mato käytti teini-iässä aikansa Salpausselän yhteiskoulussa opetuksen seuraamisen sijaan parhaiden rokkibiisien ja bändien listaamiseen luokkatovereiden kanssa. Koulun jälkeen oli sitten kiire kuuntelemaan uusia biisejä, jotta seuraavana päivänä pystyi heittämään listoille uusia ehdotuksia.
   Kun Mato oli nuori, eivät c-kasetit vielä olleet markkinoilla. Niinpä Mato hommasi itselleen kelamankan. Sellaisen attaseasalkkua suuremman mobiililaitteen. Ja sitä sitten raahasi kaikkialle.
   Maailmassa ei Madolle ja kavereille ollut muuta musiikkia kuin rock´n´roll, ja sen kuunteleminen herätti halun soittaa itsekin. Divareista haettiin kitaroita ja niillä treenattiin kaksi duuria ja yksi seiska. Eihän kunnon rokki sen kummempia sointukulkuja tarvitse.
   Osa joukosta muodosti yhtyeen, jota ryhtyi kutsumaan Valaskalaksi. Olivat oppineet koulussa sen verran, että tiesivät, ettei valas ole kala. Siksi bändistä tuli Valaskala.

   Valaskala alkoi treenata covereita. Sitten alkoivat tehdä covereihin omia sanoituksia. Esim. Bob Dylanin Lay Lady Lay kääntyi tyyliin "Voi minua onnetonta, kauheen näköinen on nainen tuo, jonka kanssa joudun mä tanssimaan."
   Sitten bändi alkoi tehdä kokonaan omia kappaleita. Oli muuten harvinaista tuohon aikaan. Yleensä tuon ajan rokki oli käännösjuttuja.

   Valaskalan alkuaikoina Mato oli vielä Markku. Mato hänestä tuli neljäntoista korvilla, kun olivat yhden valaskalan perheen mökillä väsäämässä biisejä.
   Oli hiihtolomaviikko. Viikon aikana pakkaset alkoivat paukkua lujemmin kuin mihin mökin eristys oli suunniteltu. Öisin mökki kylmeni pakkasen puolelle.
   Madolla oli mukanaan makuupussi, eikä hän aamuisin suostunut poistumaan pussistaan ennen kuin takka oli saatu roihuamaan. Jos jotain piti päästä tekemään ennen kuin mökissä tarkeni olla, Mato ryömi makuupussissaan hoitamaan asian. Joku tuli sitten ryömimistä katsottuaan tokaisseeksi, että toihan ryömii kuin mato.
   Se oli siinä. Eikä siihen jäänyt. Tuntia myöhemmin bändillä oli valmiina Tango Mato Valtonen.

   Kun Mato oli nuori mies, 1970-luvulla, diskojen tiskijukista tuli julkkiksia, joiden haastatteluja oli Suosikissa ja Stuntissa. Kun maahan ei tuohon aikaan kovin usein maailmantähtiä saatu, niiden levyjä soittavat dj´t olivat sankareita siinä kuin John Lennon ja Mick Jagger.
   Koska musiikkiäänestyksissä palkintosijoja kahmineet tiskijukat olivat Madon ja Saken kavereita, ei mennyt pitkään, ennen kuin Mato ja Sakke alkoivat heilua tiskijukkien mukana, vähän Valaskala-aikojen jälkeen. Ensin se tapahtui vain showmielessä - tiskijukkien taustalla soitti bändin tapainen kokoonpano, jossa oli muutama kitara, basso sekä rumpali virvelin ja bassorummun kanssa. Alkuun dj´t olivat tähtiä ja toiset rekvisiittaa, mutta kun show´ssa meno alkoi yltyä, Mato ja Sakke varastivat valokeilat.
   Show´n nimi oli Sleepy Sleepers & Raavaat Naiset. Raavaat Naiset oli se bändi.
   Kun muut rokkia soittavat suomalaisbändit yrittivät näyttää joko Beatlesilta tai Rollareilta, Sleepy-show oli jotain aivan muuta. Ja heti ensimmäisestä keikasta alkaen yleisö meni kipsiin. Eihän Suomessa ollut nähty mitään vastaavaa: glitteripukuja, hervotonta menoa, sekä musiikkia, joka ei liipannut läheltä mitään genreä.
   Tuohon aikaan Danny show´ssa kukaan ei vetänyt Marilyn-biisiä yläruumis paljaana pelkissä kalsareissa itseään kitaralla säestäen. Mutta Matopa veti Kiveriön koulun teinibileissä. Missä kuulijoiden joukossa oli mm. Hobo Puhakka, joka oli tuolloin EMIn varastomiehenä.
   Hobo sai EMI Suomen johdon innostumaan Sleeppareista. Mutta sitten johto kuunteli demonauhan. Ja ilmoitti, että ei ikinä.
   Hobo intti ja intti, että siinä on sellainen lauma idiootteja, että niiden pitää päästä studioon. Lopulta johto ilmeisesti arveli pääsevänsä vähemmällä, jos Sleepparit päästetään studioon.

   Sleeppareiden ensimmäinen single Kuka mitä häh tärähti saman tien listaykköseksi. Yhden biisin bändin pojista tuli tähtiä kertaheitolla.
   Ensi alkuun tiskijukat mainittiin edelleen keikkailmoituksissa isolla ja Sleepparit pienellä alalaidassa. Mutta kun Kuka mitä häh ei suostunut putoamaan listoilta, järjestystä muutettiin. Ja lopulta tiskijukat soittelivat levyjä enää bändin tauoilla.
   Keikkojen välillä bändi ehti jossain vaiheessa uudelleen studioon. Ensimmäinen pitkäsoitto oli Sinulle Äiti, joka myi heti kultalevyn verran.

   Edelleen elävän kapunkilegendan  mukaan Mato ei olisi ollut perustamassa bändiä, vaan hän olisi ollut alkuun vain Sleeppareiden roudari. Siihenkin virkaan hän olisi päässyt vain siksi, että Lahdessa tiedettiin Madon osaavan vaihtaa kelamankkaan patterit.
   Legenda sai alkunsa bändin ekoilta keikoilta, joilla muutaman biisin jälkeen joku huusi mikrofoniin, että pannaan roudarikin tienaamaan rahansa, ja Mato kiipesi muka ujostellen lavalle heittämään muutaman biisin. Se oli osa show´ta ja meni täydestä yleisöön - tuossa vaiheessa kukaan ei vielä tiennyt, ketkä oikeasti soittivat bändissä. Vaikea se olisi ollut tietääkään, alkuaikoina Sleeppareiden kokoonpano vaihteli tiiviiseen tahtiin.
   Pysyvyyttä Sleeppareissa edustivat Mato ja Sakke, joista vähitellen muodostuivat yhtyeen keulakuvat. Muutoin bändi oli kuin Lahden rautatieasema. Todennäköisesti yhtyeessä on ollut mukana yli sata muusikkoa.

   Sataviisikymmentä keikkaa vuodessa tarkoittaa vähintään kolmeasataa tuntia keikkabussissa. Melkoista junnaamista. Varsinkin paluumatkat Lahteen. Sen voinee arvata, millaista meno nuorella rokkikukkolaumalla kotimatkoilla oli.
   Mato teki analyysin siitä, mihin lärvit bussin takaosassa joka toinen ilta kymmenen vuoden aikana johtaisivat. Ja ryhtyi kuorma-autokortin haltijana keikkabussin kuskiksi.
   Kun bändin pojat olivat aiemmin keikan jälkeen - ja toisinaan jo ennen keikkaa - yllyttäneet Matoa ottamaan huikan, kuorma-autokortin jälkeen puheet muuttuivat. Muu osa bändistä alkoi vahtia, ettei Mato ota sitä huikkaa.
   
   Vaikka Sleepparit nousivat koko ajan suosituimpien bändien listoilla, bändin elämä ei muuttunut glamouriksi. Sinänsä, eiväthän Mato ja kaverit edes tienneet, mitä glamour on.
   Osa keikkatuloista käytettiin uusien kahjouksien ideoimiseen. Ne olivat kaikkea muuta kuin pienimuotoisia ja vaativat toteutuakseen rekvisiittaa.
   Mato kavereineen hitsaili kasaan parimetrisen lentokoneen, sen verran rotevan ruumisarkun, että siihen sai kiinni Evinruden perämoottorin, joka keikalla luonnollisesti vetäistiin pärisemään. Ja olihan keikalla mukana myös prätkähyppyri, Matohan on nuoresta pitäen harrastanut moottoripyöriä.

   Sakari Kuosmanen muistelee ensimmäistä kohtaamistaan Sleeppareiden kanssa. Olihan hän kuullut yhtyeestä, mutta kun sen näki livenä, se oli tajuntaa laajentava kokemus. Hän päätti, että soittaisi vielä joskus tuossa käsittämättömän hienossa orkesterissa.
   Show´n kohokohta oli jotain suurta. Sakke ja Mato ajelivat pyörätuolilla ympäri lavaa Mustanaamio- ja Teräsmies-puvuissaan kikkelinenät päässä. Ja kitarasoolojen aikana nuo hienot tyypit haistelivat narulla kuivumassa olleita naisten alusvaatteita.
   Kuosmanen esiintyi myöhemmin Sleeppareissa. Ja oli muutenkin Madon jutuissa mukana. Esim. kun Mato oli SMP´n ehdokkaana eduskuntavaaleissa, Kuosmanen kampanjoi Lahden torilla päättäen puheensa "Mato Valtonen eduskuntaan! Raju porvari, kova kommunisti ja helevetin kova löylymies."

   Mato on aina halunnut esiintyä myös ulkomailla. Jo Sleeppareiden alkuaikoina yhtye yritti hakea menestystä Ruotsista. Pojat saivatkin keikan Göteborgiin.
   Kun yhtye saapui perille, kumpikin osapuoli oli yhtä hämmästynyt. Järjestäjä ihmetteli bändin suurta kokoa, yhtye puolestaan klubin pienuutta.
   Soundcheckin aikana järjestäjä peitti korvansa. Siitä ei ole tietoa, ylittikö kipurajan melu- vai soiton taso. Matoa otti pannuun, ettei ollut käsittänyt paikan pienuutta, ja hänen käskystään nappuloita käännettiin vielä enemmän kaakkoon.
   Jos pojat olisivat älynneet kysyä Isokalliolta asiasta etukäteen, tämä olisi voinut kertoa, että ruotsalaisen nuorison mielestä rajuinta anarkiaa oli se, kun Lill-Babs hihkaisi Folkparketin lavalla kahdesti hej laulaessaan kertosäettä hittiinsä Är Du Kär I Mig Ännu Klas-Göran. Joten, kun Sleepparit ja ruotsalaisyleisö kohtasivat...
   No, klubi tuli täyteen, ruotsalaisnuoriso saapui uteliaana vilkaisemaan suomalaisvieraita. Mutta jo basistin G-duurissa vetämä rockpoljento hiljensi kuulijat. Ja kun sitten mukaan tulivat kaksi komppikitaraa ja rummut, jengi ryntäsi kauhuissaan pihalle.
   Muutaman vedon jälkeen Mato kävi ulkona vilkaisemassa. Kai nyt joku oli sentään pihalle jäänyt kuuntelemaan?
   No, ei ollut. Näkyvissä oli enää muutaman Volvon nopeasti loittonevat takavalot.
   Kyllähän niinkin voi sanoa, että Sleepy Sleepers onnistui aiheuttamaan jonkin sortin hysteriaa Ruotsissa. Mutta ei varsinaisesti sillä bändien tavoittelemalla tavalla.

   Suomessa Sleepparit oli edelleen suosittu bändi. Mutta omat ongelmansa sielläkin oli.
   Lahden vs. poliisimestari Jouko Mäkelä lisäsi kaikkiin piiriinsä kuuluvien tanssilavojen huvilupiin kohdan kolmetoista: "Sleepy Sleepers -yhtyeen esiintymistä ei hyväksytä".
   Juhannuksena bändi oli tilattu keikalle Lahden Mukkulan leirintäalueelle, mutta keikkabussin ovet ehdittiin vasta saada raolleen, kun poliisi jo tuli ilmoittamaan, että pojat eivät siellä esiinny, niin seisoo huviluvassa. No, sitten pojat menivät kaupunginrajan yli Hollolaan ja pystyttivät yhteen latoon varjofestarit. Kun tieto Sleeppareiden ilmaisesta keikasta tavoitti Mukkulan, jengi lähti oitis vaeltamaan sinne. Tunnin kuluttua lato oli turvoksissa ja satamäärin diggareita seisoi kaatosateessa ladon ulkopuolella.
   
   Matokin on muutaman kerran lähtenyt Sleeppareista. Ensimmäinen kerta tuli, kun hän ryhtyi Arto Nyqvistin manageriksi. Tältä legendaariselta motoristilta peruttiin kilpailulisenssi Suomessa, joten managerin ja manageroitavan oli lähdettävä kiertelemään ulkomaita.
   Nyqvistin lisenssi lähti Hyvinkään MM-kisoissa. Edellisen illan istujaisissa pojat olivat saaneet päähänsä, että värjätään Artsi mustaksi, jolloin tämä olisi "ensimmäinen suomalainen neekeri, joka voittaa MM-kisan".
   No, sitten alkoi kilpailu. Ensimmäisen kierroksen aikana Nyqvist vetäisi jo huiman eron kilpailijoihinsa. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Nyqvist kääntyi satulassa selkä menosuuntaan päin ja jätätti muita kilpailijoita muutaman kymmenen metriä lisää.
   No, siitähän järjestäjät hermostuivat ja liputtivat Nyqvistin ulos kisasta. Kun Nyqvist ei keskeyttänyt, seuraavalla kierroksella radan katkaisi rivi järjestysmiehiä. Nyqvist nousi pyörän selästä ja juoksi viidentoistatuhannen ihmisen aplodeeratessa metsään karkuun.
   Tempauksen jälkeen poikien luokse tulivat Kawasakin, Suzukin ja Yamahan Euroopan-johtajat kyselemään, mistä Nyqvistin saisi kiinni. Sehän veti selkä edellä lujempaa kuin muut naama edellä.
   Muutamaa minuuttia myöhemmin poliisit tulivat kyselemään samoja asioita. Nämä eivät kuitenkaan olleet yhtä innoissaan Nyqvistin ajotaidoista.
   Viimeiseksi tulivat moottoriliiton miehet. Ilmoittamaan, että Nyqvistin kilpailulisenssi oli peruttu lopullisesti.
   No, Mato lähti Artsin kanssa ulkomaille. Sleepparit saivat jäädä vähäksi aikaa. Mutta olihan se meno Artsinkin kanssa yhtä hurjaa.

   Paluu Sleeppareihin tapahtui niin kuin asiat Madolle tapahtuvat. Kun Mato oli palannut Lahteen, hän törmäsi Sakkeen. Jonka ensimmäinen kommentti oli "Tuutsä takaisin bändiin". Asia oli sillä puhuttu.
   
   Sopivaan aikaan Mato bändiin palasikin. Olivat suunnittelemassa levytysreissua Rioon. Kustansivat reissun sponsorisopimuksilla. Sleeppareista tuli ensimmäinen suomalainen rokkibändi, joka mainosti hammastahnaa, virvoitusjuomaa ja kelloja.
   Mato on sittemmin kertoillut, kuinka Rion yössä sikäläisiin neiteihin teki erityisen vaikutuksen, jos heille antoi heti kättelyssä kellon ranteeseen. Hammastahnaa ei kannattanut tyrkyttää, sillä tavoin saattoi saada lähinnä ympäri korvia.
   Kokemus lienee ollut positiivinen, koskapa myös seuraava Sleeppareiden levy äänitettiin ulkomailla, Lontoossa.

   Vaikka Sleepparit olivat suosittu yhtye, soittoaika muualla kuin keikoilla oli kortilla. Bändi oli boikotissa sekä Yleisradion radiokanavilla että Raha-automaattiyhdistyksen jukeboxeissa.
   Alan muutamissa lehdissäkään ei poikia kehuttu. Seppo Närhi totesi Suosikissa, että on se niin väärin, kun tuollaiset saavat keikkoja ja oikeat muusikot jäävät ilman. Myös Hector, joka tuohon aikaan veti Ylessä rokkiohjelmaansa, haukkui Sleepparit. No, kauan ei mennyt, kun Sleeppareiden keikkasettiin ilmaantui uusi kappale: Hectorin traktori.
   Myöhemmin Hector kävi paikan päällä kuuntelemassa yhtyeen keikkaa. Hän totesi käsittäneensä bändin väärin ja pyysi julkisesti anteeksi. Seuraavan illan setissä Hectorin traktori ei enää ollut.
   Ensimmäinen Sleeppareiden julkinen puolustaja lienee ollut Jukka Virtanen. Tämä soitti Levyraadissa Sleeppareita ja kuunteli tyynesti, kun Järvisen Klasu ja muut haukkuivat esityksen maan rakoon. Sitten Virtanen totesi, että "hyvä biisi, sanoissa sanomaa ja komppi rytmikäs".
   Ennen Levyraatia Sleepparit pääsivät televisioon Yleisradion puolella, A-studiossa. Mirja Pyykölle oli annettu tehtäväksi kasata raportti punk-rockista. Tämä sitten soitteli Madolle, joka lupasi tuoda bändin haastatteluun.
   Sleepparit tosin eivät mieltäneet itseään punk-bändiksi. Mutta mitäpä pienistä, päästiin sentään telkkariin.
   Kun haastatteluun piti lähteä, Madolla ei ollut tietoa, missä muut ovat. Mutta ei se Matoa haitannut. Tämä keräsi mukaan muita kavereitaan, joille iskettiin peruukit ja aurinkolasit päähän. Ja ei kun kameran eteen.
   Matoa naurattaa aina kun näkee pätkän. Se on mukana muutamassakin Ylen suomalaisen musiikin historiakatsauksessa ja esitetty jokusen kerran. Ennen kirjan ilmestymistä kukaan ei ilmeisesti ollut huomannut, ettei kuvassa pyöri bändistä kuin Mato.
   Sinänsä, Madon mielestä viime hetkellä kerätyt kaverit pärjäsivät haastattelussa vähintään yhtä hyvin kuin aidotkin olisivat pärjänneet.

   Madon kaltaisia henkilöitä kysytään usein myös politiikkaan. Jotkut lähtevät kokeilemaan, toiset eivät. Mato lähti eduskuntavaaleihin Suomen Maaseudun Puolueen listoilta sitoutumattomana. Vaalimainoksessa Madolla oli paloletku toisessa korvassa veden suihkutessa toisesta.
   Mato veti yli kolmetuhatta ääntä Hämeen vaalipiiristä. Vielä sata ääntä enemmän niin olisi päässyt eduskuntaan. Sen vaalikauden hän oli lahtelaisen kansanedustajan Mikko Vainion varaedustaja.
   Harvoin jos koskaan on kenellekään kansanedustajalle toivottu yhtä paljon pitkää ikää ja terveyttä yli puoluerajojen kuin Vainiolle.

   Koska projekti jäi Madon mielestä puolitiehen, seuraavissa kunnallisvaaleissa hän pyrki Lahden kaupunginvaltuustoon. Ja pääsi.
   Innostunut Mato päätti panna valtuustossa nuorison asiat kuntoon. Mutta ei se niin helposti sitten käynytkään.
   Mistä Mato olisikaan voinut tietää, ettei päätöksiä tee kaupunginvaltuutettu, vaan ne sovitaan jossain etukäteen. Jossain, minne Matoa ei koskaan pyydetty, ei edes käymään, saati päätöksiä tekemään.
   Ryhmän puheenjohtaja kertoi valtuutetuille ennen kokousta, missä esityslistan kohdassa pitää nostaa vihreä laikka ja missä punainen. Madon mielestä opetettu apinakin pystyy moiseen, ja into hiipui.
   Muutto Helsinkiin antoi Madolle legitiimin syyn erota valtuustosta. Sen koommin Matoa ei politiikka ole kiinnostanut. Pyydetty on, mutta hän on älynnyt kieltäytyä.
   Kyllähän politiikassa piipahtamisesta iloa ja onneakin koitui. Vainiolla oli ylimääräinen tontti lammen rannalla Luhtikylässä, kymmenkunta kilometriä vanhaa Lahdentietä Helsingin suuntaan. Hän tarjosi tonttia Madolle, joka tarttui tarjoukseen. Osti tontin ja tilasi hirsitalon - ei mitään hirsilinnoitusta, kahdeksankymmenen neliön torpan hatarilla eristyksillä.   

   Mato ryhtyi sitten järjestämään Jokimaan juhannusfestivaalia. Mikä budjetoitiin viidentoistatuhannen myydyn lipun mukaan. Mukana oli Hanoi Rocks ja muita ykköskukkoja. Ajatuksissa oli Suomen mittakaavassa järjettömän hieno festari.
   Tuli kuitenkin vuosikymmenen rankin sade. Mato oppi, että jos joku sanoo, että sataa niin että aitaa kaatuu, se voi pitää paikkansa. Tuo myrsky kaatoi turva-aidat ja budjetin.
   Madolta meni talo myyntiin. Joutui hakeutumaan jälleen kerrostaloon vuokrakämppään. Miten miehen pää kesti tuon, sitä Isokallio ei ymmärrä.
   Mutta ei kun uutta matoa koukkuun. Sellaista sattuu, ja ei kun eteenpäin. Sellainen on Madon luonne.

   Jossain vaiheessa Sleepy Sleepers alkoi harjoittaa liiketoimintaa osakeyhtiömuodossa. Yhtyeestä tuli yhtiö Sleepy Sleepers Oy. Asioita hoitamaan palkattiin tilitoimisto, minne kuitit kannettiin.
   Keikkaelämä ja veroviranomaisten ohjeet eivät sopineet silloin erityisen hyvin yhteen. Kun keikkapalkkiot saatiin käteisenä, yritä siinä sitten kirjata kaikki. Eikä kaikkea sitten kirjattukaan.
   Aina oli joku bändin jäsen ihan peeaa. Muovipussista kaivettiin satamarkkanen, ettei kaveri kuole yön aikana nälkään. Jonkun tyttärellä oli syntymäpäivä. Pimeä pullo maksoi satasen ja bändisääntöjen mukaan sellaisen hankinta on yhteinen projekti.
   Rahaa meni, mutta ei huolta: jätkät maksavat takaisin sitten kun jätkillä on varaa.Se oli sinänsä loistava suunnitelma, mutta jälkeenpäin ajateltuna muistin tueksi olisi kannattanut pitää edes tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka paljon kenellekin jaettiin.
   No, tilitoimisto keksi ratkaisun: kirjataan vaje tilinpäätöksessä lainoiksi Sakelle ja Madolle, ja kun jätkät maksavat niitä takaisin, lyhennetään velkoja sitä mukaa.
   Saken ja Madon mielestä ratkaisu oli loistava ja he onnittelivat toisiaan siitä, että olivat ymmärtäneet palkata tilitoimiston hoitamaan yhtiön asioita. Bändin jätkille voitiin ongelmitta jakaa käteistä ilman veroja. Kun pojat selittivät ratkaisun jätkille, satasia alkoi kadota muovipussista yhä reippaampaan tahtiin.

   Ratkaisu olisi saattanut toimia pidempäänkin, ellei Lahden verotoimisto olisi kiinnostunut paikallisen bändin menestyksestä. Se sitten mätkäisi osakeyhtiölle neljänkymmenentuhannen markan harkintaveron. Kyllähän niin suositun yhtyeen täytyi tienata enemmän kuin kirjanpidossa näkyy.
   No, konkurssihan siitä seurasi. Ja sitten paikalle asteli pesänhoitaja. Tämä huomasi, että firmalla oli saatavia. Mato ja Sakke olivat velkaa yhtiölle ison pinkan. Siinä vaiheessa parivaljakko ei enää onnitellut toisiaan tilitoimiston valinnasta.
   Oikeudessa Mato ja Sakke totesivat, että pannaan velat heidän piikkiinsä. Kolmantena osakkaana ollut Pitkä oli Sleeppareiden basisti. Ja kaikkihan tietävät, miksi ihminen joutuu basistiksi. Ei sellainen selviä ulosottoveloista.
   Pesänhoitaja kertoi pojille, etteivät nämä enää koskaan saisi vetää keikkaa nimellä Sleepy Sleepers, koska firma on konkurssissa ja hän on sen vt. toimitusjohtaja. Mato tuumasi siihen, että jos Markku Valtonen Oy menee konkkaan, niin pitääkö henkilön Mato Markku Valtonen vetää itsensä pesänhoitajan pyynnöstä leukakeinuun. Arvellen, ettei pidä, Sleepy Sleepers lähti kiertämään.
   Eikä pelkästään kiertämään. Konkurssia seuraavana vuonna markkinoille lävähti Bruce Springsteenin Born in the U.S.A. -levyn innoittamana lp Born in the S.A.V.O. Älpyltä löytyy mm. biisi nimeltä Konkurssi.

   Sitten maailman meno muuttui. Pankit alkoivat tunkea rahaa jokaiselle, joka sitä älysi pyytää. Ja Mato älysi, vaikka oli vielä ulosottoja jäljellä.
   Mato osti tuoreen vaimonsa kanssa sijoituskämpän. Halpa asunto, remontin tarpeessa. Suunnitelma oli remontoida kämppä ja myydä niin isolla voitolla, että päästään eroon vanhoista veloista.
   Ei se ihan putkeen mennyt. Suomi devalvoi. Firmoja meni nurin ja valuuttalainoja ottaneiden onnettomien lainat kasvoivat yli vakuuksien. Minkä seurauksena kämppiä tuli myyntiin kuin sieniä sateella. Minkä seurauksena asuntojen hinnat romahtivat. Ennen kuin Madon remppa oli valmis. Asuntosijoittamisesta paukahti tuoretta velkaa entisen kasan päälle.
   Velkamäärä kasvoi sellaiseksi, ettei sitä uskaltanut edes ajatella.

   Alkoi Madon elämä virallisen yhteiskunnan ulkopuolella. Raha-asioita piti hoitaa luovasti laillisuuden rajoilla keikkuen. Virallisten raha-asioiden puolella oli sellainen möykky, ettei sille voinut mitään. Epävirallisessa maailmassa nilkuteltiin jotenkin päivä kerrallaan. Ilamn suurempia tulevaisuuden suunnitelmia.
   Isokallio kysyi, miten Mato selvisi täyspäisenä läpi koko revohkan. Tämä vastasi, että piti vain opetella nukkumaan raha-asioita surematta. Muuten olisivat muumit lähteneet laaksosta evakkoon, koko porukka.

   Reipas kymmenen vuotta sitä velallisen elämää kesti. Sitten Madolle syntyi tytär. Siinä kehtoa keinutellessaan Mato päätti, että elämä on jollain tavalla saatava kuntoon. Ei sellaista elämää lapsille voi tarjota.
   Veroviranomaisten ja juristin kanssa asiat käytiin läpi ja tehtiin maksusuunnitelma. Viitisen vuotta myöhemmin Mato oli velaton mies.

   Erään kerran Aki Kaurismäki sekä Mato ja Sakke tapasivat Tampereen rock-osaston järjestämällä risteilyllä. Siinä tutustuessa Aki totesi, että molemmat tulevat olemaan hänen seuraavassa leffassaan. Ryhtymistä filmitähdiksi auttoi se, ettei Aki anna näyttelijöidensä näytellä elokuvissaan.
   Elokuva oli Calamari Unioni. Siinä useampi Frank yrittää matkata Kalliosta kohti Eiraa.
   Frankeilla oli Elvis-tyyliset kasarihiukset, glitterivaatteet, tiukka ohje olla tai ainakin näyttää coolilta sekä välttää kaikin tavoin näyttelemistä.
   Ei ensimmäinen filmirooli Jussia Madolle tuonut, mutta kuitenkin melko pysyvän jäsenyyden Akin kaartissa.

   Sitä on mahdoton sanoa, kuinka paljon Aki Kaurismäki vaikutti Leningrad Cowboysin syntyyn. Akin idea oli ainakin se, että kengänkärkien tuli olla tukkatötteröä pidemmät. Kuitenkin Lenkkarit oli alkujaan osa erästä Sleepparituotantoa. Sleeppareilla on nimittäin ollut keikoillaan eri teemoja, kuten Matti ja Teppo, Elvis tai omalaatuisiin tötterötukkiin ja armeijan ylijäämävarastosta haalittuihin univormuihin sonnustautuneet leningradilaissoittajat.
   Kun Sleeppareita oli vedetty viitisentoista vuotta, Lenkkarit tuntuivat juuri siltä, mitä kaivattiin. Sama jengi pääsi tekemään uutta. Vähitellen, ilman suurempia suunnitelmia. Sleepparit laitettiin naftaliiniin ja lavalle nousi Lenkkarit.
   Jo ensimmäisillä keikoilla oli mukana Matti Pellonpää, joka esitti bändin politrukkimaista manageria. Juoneen kuului, että bändi ei saa puhua mitään, vaan Peltsi hoitaa puhumisen englanniksi.
   
   Vähän ennen Lenkkareita Mato ja Sakke olivat aloittaneet toisen projektin. Kun kaupallisille paikallisradioille alettiin jakaa toimilupia, Christian Moustgaard ja Juha Tynkkynen aloittivat Radio Cityn. Ulkomaisten esikuvien mukaisesti radiolle piti löytää puhemusiikkiohjelman vetäjät. Ja ketkä siihen olisivat sopineet paremmin kuin Mato ja Sakke. Lyhyen keskustelun jälkeen pojat huomasivat lupautuneensa vetämään radiossa omaa kolmen tunnin viikottaista talk show´ta.
   Radio City räjäytti nuorten tajunnan pääkaupunkiseudulla. Mutta kokemattomuuttaan Moustgaard ja Tynkkynen eivät osanneet sijoittaa Madon ja Saken Pullakuskit-ohjelmaa oikeaan lähetyspaikkaan. Ohjelma ajettiin suorana ulos tiistaisin kymmenestä yhteen ja lauantaiksi siitä leikattiin tunnin kooste.
   Ongelmaksi muodostui ohjelman suosio. Kun Pullakuskit aloitti, työpaikoilla lisääntyivät räjähdysmäisesti tiistaiset poissaolot. Varsinkin niillä työpaikoilla, missä työntekijät eivät voineet kuunnella radiota.
   Ensimmäinen yhteydenotto tuli Suomen Työnantajain Keskusliitolta, joka kohteliain sanankääntein muistutti, että moni heidän liittonsa jäsenistä mainosti kanavalla. Seuraavaksi lähetysaikaa pyysivät siirrettäväksi helsinkiläisten koulujen rehtorit, kakarat kun eivät enää suostuneet tulemaan kouluun tiistaisin.
   No, ei siinä mitään, voihan lähetysaikaa siirtää, niin kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta sitten ohjelmalle tuli seinä vastaan tekijöiden kiireiden takia. Aki kun ajatteli, että tehdään Lenkkareista leffa.

   Aki Kaurismäki suunnitteli elokuvaa Leningrad Cowboys go America. Se edellytti matkaa valtameren toiselle puolelle. Sitä ennen Mato ja Sakke nauhoittivat kuuden viikon Pullakuskit yhtenä päivänä. Mikä tarkoitti 18 tuntia "suoraa" radio-ohjelmaa. Mato epäili, ettei kuudes jakso lähetysviikolla ollut erityisen ajankohtainen, eivätkä tainneet juontajatkaan kuulostaa erityisen aamuvirkuilta. Ja myöhemmin Lenkkarit oli lähdössä sellaiseen laukkaan, ettei aika enää kerta kaikkiaan riittänyt talk show´n tekemiseen. Lopullisesti Pullakuskit kuopattiin vuonna 1996.

   Aki Kaurismäen maineen siivittämänä Music Television päätti tehdä Lenkkareista haastatteluja elokuvan ollessa ensi-illoissa ympäri Eurooppaa. Lenkkareiden haastatteluvideo poikkesi muiden bändien vastaavista. Muut ottivat miljoonia eurooppalaisia nuoria tavoittavan kanavan haastattelun tosissaan, Lenkkarit eivät.
   Akin leffan mukaisesti Pellonpää esiintyi yhtyeen managerina ja bändin ppojat olivat olevinaan neuvostorokkareita. Riippumatta siitä, mitä haastattelija kysyi, Pellonpää vastasi jokaiseen kysymykseen poikien puolesta: "Don´t answer these questions. You can´t answer questionsa like that."
   Isokallio arvelee puolen Euroopan uskoneen, että Leningrad Cowboys on neuvostoliittolainen bändi, jota valvoo virallinen politrukki-agentti. Joka tapauksessa, uskoi tai ei, kulttibändin maineen Lenkkarit saavutti.
   Alkuun Akin leffa ruokki bändiä, mutta muutamassa kuukaudessa asia kääntyi toisinpäin. Lopulta kumpikin ruokki kumpaakin.
   Lenkkarit ei koskaan noussut suureksi stadionbändiksi, koska sillä ei ollut kansainvälistä hittibiisiä, joka olisi soinut hittiradioissa ympäri Eurooppaa. Sen Mato kuitenkin käsitti vasta jälkeenpäin. Suosion vuosina riitti, että sai vetää festareilla keikkaa kymmenille tuhansille kuulijoille.
   Mieliinpainuvin keikka oli Roskildessa, missä lenkkarit oli viimeinen bändi. Yleisö jäi paikoilleen, yhdeksänkymmentä tuhatta ihmistä. Lenkkarit veti uransa parhaan keikan, yleisö oli mukana kybällä, ja Mato koki, että ihmiset tekivät juuri kuten hän käski. Välillä antoi yleisölle löysää ja välillä kelasi siimaa kireämmälle, ja yleisö totteli.
   Maailmassa ei ole sellaista rahamäärää, että sellaisen hetken pystyisi ostamaan. Kuten Mato on useasti todennut, pelkästään Roskilden-keikan takia kannatti ottaa kuokkaan ja kärsiä Lahden poliisimestarin sekä Suomen verottajan kyykytys.

   Eräällä Euroopan keikkamatkalla jollain oli mukana Puna-armeijan kuoron biisejä sisältävä c-kasetti. Se työnnettiin bussin soittimeen. Siitä saivat idean. Ei muuta kuin keikalle noiden kanssa.
   Tykkyläisen Kirsi selvitti pojille kuoron puhelinnumeron. Ja koska Kirsi puhui sujuvaa venäjää, hän myös hoiti puhumiset. Oman kertomansa mukaan kertoi venäläisille, että eräs taitava mutta jokseenkin hullu suomaainen rock-orkesteri haluaisi tehdä kuoron kanssa yhteiskonsertin. Isokallio arvelee Kirsin sanoneen myös jotain muuta, koska viikkoa myöhemmin tuli kutsu neuvotteluihin Moskovaan.
   Neuvottelut menivät nappiin. Saattaa olla, että ajoituksella oli oma merkityksensä. Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja kuoro orpona ilman tietoa kauemmasta tulevaisuudesta.
   Ensin lyötiin kättä päälle. Sitten juotiin vodkaa. Sitten laadittiin virallinen bumaga. Ja sitten juotiin vodkaa.
   Seuraavana päivänä suomalainen delegaatio meni kutsuttuna teatterirakennukseen, joka oli kuoron käytössä. Suomalaiset sijoitettiin lavalle. Satakuusikymmenpäinen kuoro istui univormuissaan katsomossa.
   Ensimmäiset biisit kuoro veti kovaa ja tunteella. Isokallio voi ainoastaan arvailla, miltä tuntuu, kun Puna-armeijan kuoro laulaa sinulle - vain Sinulle.
   Muutaman tunteikkaan kappaleen jälkeen koko krapulainen finski delekatski itki. Ja kun kuoro huomasi liikutuksen, se lisäsi kierroksia ja tunnetta. Ja delegatski kyyneleitä.
   Siinä sinetöitiin lopullisesti ystävyys, jonka johdosta keikka Puna-armeijan kanssa toteutui. Itse asiassa, useampikin keikka.

   Ensimmäisen yhteisen keikan esiintymispaikaksi oli valittu Senaatintori, ja päivämäärä lyötiin kuoron kanssa lukkoon. Enää ei tarvinnut muuta kuin järjestää esiintymislupa torille ja raitiovaunuliikenteen katkaisu konsertin ajaksi. Pikkujuttuja. Olihan tukena Venäjän armeija.
   No, eipä siinä ongelmia tullut. Kun Helsingin ylipormestari Kari Rahkamo innostui asiasta, luvat saatiin hankittua ajoissa.
   Konsertti oli järjetön menestys. Paikalla oli 70.000 kuulijaa. Saman verran jäi ulkopuolelle, koska tori ei vetänyt. Mato ei ole koko elämänsä aikana suudellut yhtä montaa äijää kuin sinä iltana keikan jälkeen. Jokainen kuorolainen halusi halata ja muiskautella poskisuudelmia. Suosio oli ainutlaatuista jopa Puna-armeijan legendaariselle kuorolle.
   Paluumatkan kuoro teki junalla, johon liitettiin muutama ylimääräinen autovaunu. Ladoja nimittäin lähti kuoron mukaan. Ja jokainen Lada oli täynnä Ladan varaosia.

   Mato sitten varasi uudelleen ajan Rahkamolle. Tämä aavisti pahaa, mutta suostui. Ja kuunneltuaan vähän aikaa kiittelyjä, kysyi varovasti, mikä olikaan se oikea asia. Yllättynyt Mato totesi, ettei muuta asiaa ollut, täytyihin sitä kiittämään tulla. Siitä yllättyi Rahkamo, joka totesi kerran olevan ensimmäinen urallaan, kun pääsee ottamaan kiitoksia vastaan.
   Siinä Mato sai taas yhden oppitunnin. Maailmassa pyydellään kaikenlaista, mutta kun saadaan mitä on pyydetty, unohdetaan ne kiitokset. Madon mielestä maailman ei pitäisi toimia niin.

   Jos on Mato oppinut jotain, on hän myös yrittänyt saada oppejaan kiertämään. Isokalliolle Mato on yrittänyt opettaa, että kun keikalle mennään, sinne mennään raamit kaulassa antamaan kaikki - ja vähän enmmänkin. Yleisö ansaitsee sen. Puolivillainen ponnistelu ei ole ponnistelua. Eikä se riitä, että edellinen keikka oli hyvä - jos seuraava ei ole parempi, silloin jäädään polkemaan paikoilleen.
   Isokallio kiersi Madon kanssa markkinoimassa heidän yhteistä kirjaansa. Riippumatta siitä, oliko kirjakaupassa viisitoista, viisikymmentä tai sata kuulijaa, Mato veti aina täysillä. Yleisö ansaitsi parasta, mitä heille pystyi antamaan. Ei ole paikallaolijoiden vika, ettei ole enempää yleisöä, vika on niissä toisissa. Ja kun poissaolijoita ei voi haukkua, palkitaan läsnäolijat.

   Toisen kerran mato lähti bändihommista vuonna 1998. Nettihommat alkoivat vetää siinä määrin, ettei yhtyeelle enää jäänyt aikaa. Perustettiin yhtiö nimeltä Wapit.
   Wapit kehitti kännyköihin nipun sovelluksia, joissa tekstiviestillä pystyi kyselemään internetistä informaatiota. Horoskooppeja, juna-aikatauluja ja muuta tarpeellista. Suosituimmat kyselyt kohdistuivat Jope Ruonansuun vitseihin.
   Sitten ryhdyttiin tekemään jotain isoa. Kännykkään piti saada itsenäinen selain ja tolppien juurella kököttäviin reitittimiin standardi gateway kuljettamaan selaimen pyynnöt palveluun ja vastaus takaisin kännykkään. Jos ottaa huomioon, että jokainen kännykänvalmistaja käytti tuohon aikaan eri valmistajan prosessoria, käsittää, että haaste oli tuolloin jotain Mount Everestin luokkaa.
   Sponsoreita kyllä löytyi. Rahaa yritti tunkea ovista ja ikkunoista. Kun aiemmin oli riittänyt, että valitsi sen rahoittajan, joka suostui, nyt oli valittava rahoittajista paras. Ja ainakin kahteen otteeseen Wapitin ovella seisoi ostaja, joka olisi ostanut koko firman. Se ei kuitenkaan ollut myytävänä. Omistajat ja työntekijät olivat sitä mieltä, että menossa oli elämää suurempi seikkailu.
   Mutta sitten IT-kuplasta alkoi pihistä ilma ulos.

   Lopulta Mato ehdotti, että firma myydään markalla, jos ostaja lupaa pitää jengin töissä. Muutkin omistajat suostuivat. Mutta sellaista ostajaa ei löytynyt. Keskiviikkona 13.6.2001 Wapit hakeutui konkurssiin.
   Konkurssi-iltana koko henkilöstö oli kutsuttu kapakkaan. Firman henkeä kuvastaa, että kun pääomistajat Mato Valtonen ja Hannu Bergholm nousivat lavalle, muut ryhtyivät taputtamaan. Mahdollisesti ensimmäinen kerta, kun henkilökunta taputtaa johdolle, joka on ajanut firman nurin.
   Mato ei ole koskaan katunut sitä, ettei firmaa myyty silloin kun ostajia olisi ollut. Sitä hän katuu, ettei saanut projektia viedyksi loppuun asti ja että yli sata loistavaa ukkoa ja akkaa joutui työttömäksi.
   Kun Wapitin konkurssipesää hoitanut tilintarkastaja myöhemmin tapasi Madon, hän kävi kertomassa, että Wapit on hänen tilintarkastajaurallaan ainoa konkurssipesä, jossa kassaan on kaikkien velkojen maksamisen jälkeen jäänyt rahaa, eikä kirjanpidossa ollut yhtään virhettä. Kunnia siitä kuului myytäväksi kelvanneen teknologian lisäksi Jopelle ja parille ulkomaiselle vitsinkertojalle. Useista palveluista tuli nimittäin vielä konkurssin jälkeenkin rojalteja sopimuskausien loppuun saakka.
   Pesänhoitajan kysyessä, mille tilille Mato haluaa osuutensa pesän varoista, tämä varmaankin vastasi summan suuruutta kysymättä, että valitse mieleisesi hyväntekeväisyyskohde ja tuuppaa rahat sinne.

   Kun tekee konkurssin, kannattaa tuulettaa päätä, ettei jää se yksi asia aivoissa jauhamaan. Wapitin konkurssin jälkeen Mato ratkaisi asian lähtemällä Linnanmäelle vuoristoradan jarrumieheksi. Siinä sitä sai raitista ilmaa.
   Jarrumiehen hommaa pidetään Linnanmäellä kuninkaallisten hommana ja tavaksi oli muodostunut, että jarrumiehet saivat itse päättää, kenet hyväksyvät joukkoonsa. Mato kuitnekin kokeili. Jos sanovat ei, asia olisi sillä selvä. Mutta jarrumiehet ottivat Madon porukkaansa. Kehottivat ottamaan kalenterin esiin ja katsomaan, mihin kohtaan laitetaan kahden viikon mittainen alan koulutus.
   Niinpä Mato otti homman. Ajeli tuhatviisisataa kertaaa kilometrin lenkin. Kertomansa mukaan hienoin homma, mitä on päässyt tekemään. Ja yksi mukavimmista porukoista, jonka kanssa on päässyt tekemisiin.

   Myös Isokallio on harrastellut musiikin parissa jonkin verran. Yleisradion nykyinen toimitusjohtaja Lauri Kivinen, joka myös on musiikkimiehiä, ehdotti, että voisivat tehdä levyn. Kun Isokallio ei ehdotusta tyrmännyt, Kivinen kysyi nimiehdotuksia. Isokallio arveli, että Kauneimmat snapsilaulut voisi olla sopiva - sanapsilauluja jos vetelee, kaiken ei tarvitse mennä ihan nuotilleen.
   Ihan kaksistaan eivät viitsineet levyä ryhtyä tekemään. Isokallio soitteli muutamalle kaverilleen, joiden muisti opiskeluaikoina pitäneen ääntä. Yllättävää kyllä, kaikki innostuivat, ja yhtäkkiä kasassa oli bändi. Jolle piti vielä keksiä nimi. Åttopojat tuntui luontevalta.
   Sitten mietittiin, miten levy tehdään. Isokallio arveli, että kannattaisi kysyä Madolta muutama neuvo.

   Isokallio sitten soitteli Madolle. Jottei asia olisi tullut töksähtäen, Isokallio kertoi, että hänellä oli bändi, joka haluaisi tehdä hyväntekeväisyyslevyn. Ja että ajattelivat bändissä, että jos kysyisivät Matoa mukaan.
   Silloin Isokallio ei vielä tiennyt, että oli lausunut avainsanan: hyväntekeväisyys. Kyselemättä, ketä bändissä soittaa, mikä on levyn teema ja kenelle rahat annetaan, Mato suostui.

   Mato oli nyt siis bändin jäsen. Sitten olikin helpompi esittää seuraava kysymys: miten levy tehdään.
   Kärsivällisesti Mato selitti, että olisi hyvä, jos olisi levy-yhtiö mukana hoitamassa jakelua, studio sekä joku jeppe äänittämässä ja miksaamassa levyn. Sitten Isokallio kysymään, mikä studio olisi hyvä, jos kaikki instrumentit vedetään akustisena. Mihin Mato, että paras on Finnvoxin iso B-studio, jossa on Steinwayn flyygeli ja rumpalille oma koppi.
   Sitten Isokallio ei enää viitsinyt kysellä. Pyysi Matoa soittamaan johonkin levy-yhtiöön, että ovat tekemässä niille levyä, varaamaan Finnvoxin B´n sekä hoitamaan sinne niitä miksaajia ja muita. Totta kai Mato lupasi.

   Ryhtyivät sitten äänityshommiin. Isokallio ja Mato odottelivat parkkipaikalla. Sitä mukaa kun bändin jäseniä saapui parkkipaikalle, he esittelivät itsensä ja kertoivat, mitä soittavat. Sellaisista pikkuasioista kuin sovituksista ja muista hienouksista Isokallio ei ymmärtänyt senkään vertaa kuin nykyisin.
   Sitten vain reippaasti sisään, moikkaukset tuottaja TT Oksalalle ja järjettömän isoon studioon virittelemään soittimia. Åttopoikien tarkoituksena oli mennä tekemään levy kertaotolla. Vaikka eivät olleet treenanneet koskaan yhdessä. Yleensä, kun muusikot menevät levyttämään, heillä on siinä vaiheessa jo ollut jonkin verran yhteisiä treenejä.
   Studion ja äänittämön välissä on lasiseinä, jotta äänittäjä näkee bändin. Koska lasi ei ole peililasi, vastaavasti bändikin näkee äänittäjän. Isokallio näki, kuinka TT Oksalan ilme vaihteli epätoivon, kauhun ja hysteerisen naurun välillä suunnilleen samaan tahtiin kuin Åttopoikien olisi pitänyt soittaa. Onneksi eivät sentään laulaneet, Isokallio arvelee, että siinä tapauksessa TT olisi pakannut kamppeensa.
   No, puolisen tuntia tilannetta seurannut TT´n assistentti Ana Murto otti session haltuunsa ja pilkkoi soittamisen niin, että bändi sai jotain aikaiseksikin. Ensin tehtiin instrumentti kerrallaan komppitaustoja, sitten niiden päälle äänitettiin soittaja ja säkeistö kerrallaan lisää taustoja.
   Jos joku ei pysynyt tahdissa tai veteli omia sointujaan, Ana keskeytti ja tokaisi mikrofonilla studion puolelle: "Anteeksi, me sählättiin täällä eikä saatu tuota äskeistä nauhalle. Olisiko suuri vaiva vetää se uudestaan?"
   Ja bändihän veti. Ymmärtämättä silloin, että TT ja Ana eivät tee virheitä eivätkä unohda painaa rec-nappulaa. Mutta onhan se mukavampi soitella, jos kukaan ei kilju korvaan ja kysele, mitä kappaletta, missä sävellajissa ja millä tempolla soittaja luulee soittavansa.
   Varasivat B-studion sitten kolmeksi seuraavaksikin viikonvaihteeksi. Ja kun sitten seuraavana viikonloppuna tulivat jatkamaan, Ana laittoi kovaäänisistä raikumaan sen mitä edellisenä viikonvaihteena oli saatu purkkiin. Hämmästys oli valtava, kun se ei kuulostanutkaan hirvittävältä.
   Myöhemmin Isokallio oppi, että on olemassa Autotune, joka korjaa alle puolen sävelaskeleen harhappolut kohdalleen, ja Melodyne, jolla voi korjailla kauemmas harhautunutta. Ennen kuin Isokallio kuuli niistä, hän luuli oppineensa soittamaan ja laulamaan.

   Sitten piti päättää, kenelle levystä saatavat huimat tuotot lahjoitetaan. Mato ehdotti Kalliolan Klinikoita, joka on kuuluisa myllyhoidoistaan. Ehdotus meni läpi saman tien, se kuulosti ihan sopivalta snapsilaulujen tuottojen kohteelta. Laittoivat levynkanteen lahjoituskohteen ja alle tekstin "Toivomme Klinikoiden muistavan lahjoituksemme, kun meille aika koittaa".
   Levynkanteen listattiin myös bändiläiset, tosin anagrammeina. Mato Valtosesta tuli Manta Levoton ja K Isokalliosta Iisak Kollo. Åttopoikien jäsenten oli määrä pysyä anonyymeinä.
   Levyn valmistumista päätettiin juhlistaa rapuillallisilla NJK´lla. kun bändiläiset saapuivat NJK´lle, varatussa pöydässä oli iso lappu "Varattu Åttopojat". Sinänsä asiallista toimintaa, mutta aika ja paikka olivat anonyymien kannalta aivan väärät. Viereisessä pöydässä oli rapuja syömässä Suomen Päätoimittajien yhdistyksen hallitus. Se Åttopoikien anonymiteetistä.

   Madon halu auttaa syttyy aina, kun hän näkee huonosti hoidettuja asioita tai pulassa olevia ihmisiä. Tsunamin uhreja auttaakseen Mato ja kumppanit järjestivät konsertin, jonka yhteydessä oli televisioitu puhelinkeräys. Kolme miljoonaa saatiin kerätyksi SPR´lle. Suomen kansa kyllä auttaa, jos sille vain kerrotaan, että apua tarvitaan.
   Kun useissa lehdissä oli ollut juttuja, kuinka sotaveteraanien asioita oli eri puolilla Suomea jätetty hoitamatta, Rita Tainola soitti Madolle, koska tiesi tämän järjestäneen juttuja veteraanien hyväksi. Yhdessä Rita ja Mato totesivat, että "tää on häpeä ja tälle pitää tehdä jotain". Päätettiin järjestää mahdollisimman iso ja televisiossa näkyvä konsertti veteraanien hyväksi.
   Espoon Areenalla järjestetyssä konsertissa esiintyivät maan eturivin artistit Kari Tapiosta Kirkaan. Kiitoksen paikka -konsertitti teki tehtävänsä ja herätti maan poliittisen johdon presidentti Tarja Halosta myöten huomaamaan ja korjaamaan epäkohdan.
   Henkilökohtaisen kiitoksen konsertista Mato sai kuunnellessaan, kun oma veteraani-isä lauloi Veteraanin iltahuudon, ja isän taustalla lauloivat kuorossa maan eturivin iskelmätähdet. Ei säilynyt sinä iltana kuivana karskin rokkarin silmäkulma.
   Vuodesta 2002 alkaen Mato ja Halvatun Papat ovat järjestäneet joka kesä hyväntekeväisyystempauksen, missä ajetaan mopoilla kauppatorilta Kaunialaan veteraaneja tervehtimään. Rahaa veteraaneille kerätään osallistumismaksuina sekä osallistujien hankkimilla sponsoreilla. Halvatun Papoilla ja Madolla on hyvän tekemisessä yhteinen periaate: kaikki sponsorirahat annetaan lyhentämättömänä kohteelle ja kerääminen tehdään talkootyönä. Samalla periaatteella toimivat Pietarinkadun Oilers ja Åttopojat. Muutenhan Mato ei niissä mukana pyörisi.
   Mopoajelusta on muodostunut traditio, jota Kaunialassa odotetaan kuin kevään muuttolintuja. Kun ajomiehet ovat päässeet perille, järjestetään konsertti, ja Finnairin Catering tarjoaa veteraaneille aterian. Ja kun Mato on mukana, on mukana myös maamme eturivin artisteja.
   Isokallio miettii, mitä lienevät veteraanit tykänneet, kun Paula Koivuniemi veti heille Aikuisen naisen. Mahtoiko kuulijakunta ihmetellä, mitä tuo tyttö vielä aikuisuudesta tietää?

  Palataanpa lopuksi vielä hetkeksi Lahden kunnallispolitiikan aikoihin. Kuten tuolla aiemmin tuli mainittua, kyllähän kyseisestä piipahduksesta myös iloa ja onnea koitui. Ja kuten tuli mainittua, iloa tuli - tosin lyhytaikaisesti - Vainiolta ostetusta tontista. Mutta se suurempi onni, se on ollut kestävää sorttia.
   
   Kun Mato vielä pyrki saamaan nuorison asiat kuntoon, hän vieraili silloin tällöin Lahden nuorisotoimistossa. Toimistossa oli töissä pieni vaaleatukkainen tyttö, johon Madon silmä osui. Ei oikeastaan erityisen vakavasti, seurustelu kun ei aiempienkaan kandidaattien kanssa ollut ottanut onnistuakseen.
   No, Mato nyt päätti testata viehätysvoimaansa neitoon. Tulokset jäivät heikoiksi. Jäivät, vaikka Mato yritti. Lopulta tyttö, Anna-Marja, Ansku, suostui. Kun ei enää keksinyt kohteliaita syitä kieltäytyä.
   Yhtenä viikonloppuna Ansku oli kavereineen messuilla töissä ja sopi Madon kanssa, että tämä hakisi hänet päivän päättyessä Lahden suurhallilta. Anskulla meni kuitenkin pupu pöksyyn ja hän lähti töistä tuntia aiemmin, karkuun.
   Mato loukkaantui oharista. Kohtaamiset olivat sen jälkeen aiempaa viileämpiä. Se taas alkoi kismittää Anskua, ja kissa-hiirileikki kääntyi toisin päin.
   Mato yritti viimeistä valikoimassaan olevaa keinoa ja jätti yrittämisen hetkeksi kokonaan. Ja sehän puri: Ansku alkoi kysellä, että sä et enää ookkaan kiinnostunut. Seurauksena oli jonkinlaista säpinää, mutta ei sen vakavampaa. Sitten Mato muutti Helsinkiin.
   Anskukin muutti Helsinkiin. Ei Madon perässä, vaan omine ajatuksineen ja omia aikojaan.
   Helsingissä Mato vietti poikamiesiltoja Metropolissa, joka oli siihen aikaan bändien kantakapakka. Ja kerran sinne asteli myös Ansku.
   Jälleennäkeminen oli ihan ilahduttava. Mutta jutustelu oli vähän vaisua. Ja Madon iskurepliikit olivat aivan kädettömiä. Mikä tosin herätti tiettyjä sympatioita Anskussa. Hiipunut seurustelu alkoi lämmetä.

   Sitten kerran Ansku ja Mato olivat menossa samaan aikaan Lahteen. Mato lupasi kyydin. Citroën Pallaksella. Sellainen peli, missä on hydrauliset jouset, niin että maavaraa pystyy säätämään tien ja vauhdin mukaan. Ehkei Ansku ollut erityisen kiinnostunut hydraulijousista, mutta sen verran Madosta, että lupasi tulla.
   Kun sovittu lähtöaika tuli, Matoa ei näkynyt. Ansku alkoi jo kuvitella, että Mato kostaa Lahden messuoharin. Mutta ei siitä ollut kysymys, ranskalaisesta menopelistä oli lauennut starttimoottori, eikä moottoria voinut sammuttaa. Mato jätti koneen käymään ja kiiruhti hakemaan Anskua: "Juu, ei tässä mitään hätää, kunhan vain painetaan yhtä soittoa Lahteen ja ajetaan auto kaverin luokse, joka osaa korjata tommoisen pikkuvian."
   No, vähän aikaa siinä mentiin. Sitten pari kilometriä myöhemmin kehuttu hydrauliikka petti ja pohjalevy alkoi raapia asfalttia. Mutta matka jatkui, tosin kipinät suihkuten. Mato selitti huolettoman maailmanmiehen varmuudella, että sama kaveri osaa korjata jousetkin.
   Madolle tuli tunne, että tästä saattaa kehittyä jotain. Nimittäin, neiti istuu tyynenä kyydissä, vaikka autosta paukkuu hajalle paikka toisensa jälkeen. Jos neiti ei vähästä säikähdä, sellaisen kanssa juttu saattaisi luistaa vähän pidempäänkin.

   Ja niinhän se suhde alkoi syvetä. Aikanaan Ansku ehdotti kihloja. Mato oli ollut kihloissa kerran aiemminkin, eikä oikein enää uskonut sen merkitykseen, menisi mieluummin suoraan naimisiin. Mutta Ansku piti päänsä. Kompromissina kihlasormus päätettiin ostaa vain Anskulle. Kihlajaistilaisuus sovittiin aloitettavaksi treffeillä Igorin Kullan edessä Kalliossa.
   Kun suuri päivä koitti, Mato täräytti paikalle maailmanmiehen elkein avo-Cadillacilla ja talutti Anskun sisään hakemaan sormusta. Kun sitten oli määrä maksaa sormus, maailmanmiehen rooli sai pienen kolauksen. Madolla ei ollut riittäviä rahavaroja ja hän joutui lainaamaan Anskulta.
   Tunne siitä, että elämänkumppanin valinta oli osunut oikeaan, siinä vahvistui. Tuon kanssa saattaa pärjätä, kun se tyynesti kaivaa rahat omaan kihlasormukseensa.

   Häät pidettiin kesällä Johanneksen kirkossa Helsingissä. Kirkosta piti lähteä hääjuhliin komeasti Rolls Roycella, businekset olivat bändillä sillä hetkellä siinä mallissa, että oli etsitty sopivia sijoituskohteita ja hommattu mm. Rollssi vuosimallia 1935. Olivat pojat investoineet myös hevoseen, mutta ravurista oli paljastunut paha lonkkavika, eikä kyseistä kaakkia voinut laittaa vetämään minkään sortin kärryjä.
   No, bändin pojat tekivät källin. Vaihtoivat kuljetusvälineen. Vetivät rälläkällä katon irti vaaleanpunaiseksi maalatusta Ladasta ja toivat sen hääautoksi. Käytännön pila oli tuntunut poikien mielestä hauskalta Ladaa tuunatessa.
   Hääpäivänä satoi. Satoi kaatamalla.
   Ansku olisi halunnut näyttää kauniilta häkuvassa. Oli sen takia istunut kolme tuntia kampaajalla ja meikattavana.
   Kaikki valui hukkaan, kirjaimellisesti, kun hääparia kuljetettiin kaatosateessa avo-Ladalla kuvaajan kautta juhlapaikalle.
   Viimeistään silloin Mato päätti, että tästä naisesta ei otetta irroteta. Ansku ei saanut raivokohtausta, ei myöskään purskahtanut itkuun. Ansku pelasti, mitä pelastettavissa oli. Tuollainen rouva saattaa kestää kyydissä, väittää Mato ajatelleensa hääkakkua leikatessaan.
   Ja oikeassa Mato oli: on kestänyt.

   Niinpä. Kun Mato Valtonen ja Kalle Isokallio yhdistävät voimansa ja mielenlaatunsa, tulos on varsin mieleenpainuva. Silloin kun Madolla menee lujaa, teos Uutta matoa koukkuun on uskomatonta komediaa, ja silloin kun kuvataan Madon synkempiä hetkiä, kirjassa vakavoidutaan ja myötäeletään - mutta samalla muistutetaan, että Mato on selviytyjä, jolla on uskomaton elämänasenne. Ja kun eletään Markun herkimpiä hetkiä, kyllä siinä lukijankin teflonpinta alkaa naarmuuntua.

    Kaivetaan tähän loppuun vielä nettimaailman aarteita vuosien varrelta. Ensin Sleeppareiden kansitaidetta. Ensimmäinen linkki näyttää, millaisen kannen Sleeppareissa väsäsivät ensimmäiseen pitkäsoittoonsa.
   Toinen linkki esittelee hieman tuntemattomampaa Matoa. Ainoastaan kasettina 1990-luvun alussa julkaistu (siksikö ei löydy kirjan levytykset-luettelosta?) Sossu-possuilua Finlandiassa on Madon parin muun Sleeppari-kaverin kanssa tekemä pitkäsoitto, joka ei kuitenkaan ole virallista Sleepy Sleepers -tuotantoa.

Sinulle Äiti

Sossu-possuilua Finlandiassa

   Mato on esiintynyt televisiossa monessakin eri yhteydessä. Ensimmäisessä klipissä legendaarinen A-studio -haastattelu vuodelta 1977. Vuonna 1989 Mainos-TV esitti Sleeppareilta tilaamansa tv-sarjan Viemäri-TV, mistä on peräisin seuraavan klipin sketsi.

A-studio

Viemäri-TV

   Seuraavaksi esimerkkejä Sleeppareiden live-esiintymisistä. Vuonna 2013 yhtyeen mukana soitti Hämeenlinnan kupeessa Hattulan Parolassa sijaitsevan Panssariprikaatin taannoinen soittokunta.
   Sleepparit on tehnyt sekä kokonaan omia juttuja että covereita. Järkee vai ei on jäljittelemätöntä perus-Sleeppareita, Näitä polkuja tallaan peräisin Matin ja Tepon kappaleiden uustulkintoja sisältäneeltä lp´ltä.

Järkee vai ei

Näitä polkuja tallaan

   Leningrad Cowboysin tunnetuin kappale lienee Nancy Sinatran kappaleeseen These Boots are made for Walkin' perustuva These Boots. Lenkkareiden videon ohjasi Aki Kaurismäki.
   Jos on Sleepy Sleepers toisinaan runnellut kulturellien tuotoksia, ovat kulttuuri-ihmisetkin joskus körmyttäneet Sleeppareiden tekeleitä. Viimeisessä klipissä eräs kulttuuripitoinen ryhmä pahoinpitelee Sleeppareiden ensimmäistä levytystä.

These Boots

Kuka mitä hä?

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

11.9.
Kuukauden Vaihtoehto
Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius

Se on sitten aika vetää langat yhteen viime syksynä aloitetussa säveltäjämuotokuvien sarjassa. Vuorossa Jean Sibelius.