Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

 

 

Kuukauden Vaihtoehto
Mikko Salmi: Hunsvotin evankeliumi
Bookwell (paino), Kirjapaja 2014
80 sivua

Mikko Salmi (s. 1975) valittiin viime vuonna Demokraatin päätoimittajaksi. Sitä ennen hän on toiminut pappina, Radio Dein toimittajana ja muusikkona, sekä ollut mukana Oulun kunnallispolitiikassa.
   Vuonna 2014 Mikko julkaisi kirjasen Hunsvotin evankeliumi, joka koostuu useasta lyhyestä kertomuksesta. Jo alkusanoissa hän toteaa, ettei häntä kiinnosta, onko elämää kuoleman jälkeen - häntä kiinnostaa se, onko elämää ennen kuolemaa. Kirjan moton hän lainaa presidentti Tarja Halosen isoäidiltä: "Maailma ei ole aina reilu. Me olemme täällä siksi, että tekisimme sen paremmaksi."

   Papin poikana nuori Mikko ajatteli, että hänen piti olla kiltti poika. Ja siitähän syntyi aikanaan vastareaktio. Lopulta asiat menivät niin, että heti kun vanhempien silmä vältti, hän säntäsi pahantekoon. Hän näpisteli irtokarkkeja, naarmutti salaa autoja ja puhkoi naapuruston pyöränkumeja.
   Kun Mikko pääsi neljäntoista vuoden ikään, hän päätti kavereiden kanssa aloittaa systemaattisen lähikaupan rosvouksen. Heillähän oli vielä aikaa ennen kuin saavuttaisivat rikosoikeudellisen vastuuiän.
   Alussa ei ollut ongelmia. Ensin Mikko ja kamut tyhjensivät kaupan pakastealtaan. Sitten he siirtyivät makeistiskille. Lopulta he päättivät pölliä kaupasta myös ensimmäiset kaljansa. Yhden kaverin repussa oli tuplapohja, joten pojat olettivat, ettei kassalla piiloa löydy, vaikka reppu tarkastettaisiinkin.
   Ja niinhän siinä kävi. Reppua ei edes tutkittu. Pojat painelivat läheiselle niitylle ja alkoivat ryypätä.
   Kun Mikko hoiperteli kohti kotia, pihalla seisoi poliisiauto. Ensin tuli mieleen, että kotona oli sattunut jotain. Mutta ei sentään, poliisit olivat tulleet rosvoja vastaan. Kiltistä pojasta kuoriutuikin vanhempien edessä melkoinen hunsvotti.
   Mikolle jäi tapahtumasta mieleen äidin kasvot. Tämän silmät olivat raskaat. Raskaat huolesta. Ja rakkaudesta.
   Aikuisena Mikko mietti, kuinka onnellinen hän onkaan siitä, että heidän rötöksistään tehtiin loppu. Siihen saakka hän oli kuvitellut, että hänellä on arvo vain kilttinä poikana. Myöhemmin hän on oivaltanut, että vasta se tekee elämästä arvokkaan, kun kelpaakin myös kelvottomana.

   Hunsvottikausi oli vain yksi vaihe Mikon elämässä. Hän muistelee myös aikaa ennen sitä.
   Kun Mikko oli pieni, hänen mummolansa sijaitsi keskellä Helsinkiä. Kun luokkatoverit lähtivät kesälomalle Padasjoelle tai Janakkalaan, Mikko suuntasi keskelle pääkaupungin ihmisvilinää.
   Kesäloman viikot olivat Töölössä unohtumattomia. Mikko muistaa, kuinka monena päivänä viikossa he menivät Stockmannin lastenosastolle ja mummi kuiskasi "Nyt saat Mikko ottaa itsellesi juuri sen lelun, jonka olet aina halunnut". Eikä Mikko kursaillut. Kerran hän valitsi niin suuren leijonan, että kantojuhdaksi tarvittiin tavaratalon hissityttö.
   Erään ostosreissun jälkeen Mikko ja mummi istuivat tavaratalon jäätelöbaarissa. Mikko oli tilannut tapansa mukaan Banana Split -jäätelöannoksen. Kun hän oli ahminut pallotolkulla jäätelöä, mummi kysyi, vieläkö menisi toinenkin annos.
   Naapuripöydän vanha setä oli ilmeisesti seurannut mässäilyä ja tokaisi: "No, eikö tuolle pojalle mikään riitä? Pitääkö lapsille kaikki antaa tässä maailmassa?"
   Mummi katsoi setää lempeästi. Ja sanoi, että tulee vielä aika, jolloin hän ei voi enää syödä jäätelöä ainoan lapsenlapsensa kanssa.
   Kun tuosta kerrasta oli mennyt kaksi viikkoa, Mikko kuuli musertavan suru-uutisen. Mummi oli nukkunut pois. Vain 55 vuoden iässä. Leukemia oli vienyt voiton.
   Mikko rutisti suurta leijonaansa. Ja hänen teki taas mieli jäätelöä.

   No, aikanaan Mikosta tuli aikuinen. Ja aikanaan hänestä tuli pappi.
   Mikko on huomannut, että papin työ on usein valmiiden vastausten antamista. Eikä valmiin vastauksen antaminen tuota tuskaa, jos sydämestä kokee, että asia on hänelle totta.
   Aikoinaan Mikko joutui ikävään tilanteeseen. Hän joutui vastaamaan kysymykseen pitääkö ihmisen käydä kasteella päästäkseen taivaaseen.
   Mikko tutki kirkon oppia, jonka mukaan pelastukseen tarvitaan usko ja kaste. Hän ei silti voinut vastata katekismuksen mukaan, silloin hän olisi tehnyt väärin omaa sisintään kohtaan.
   Tuon jälkeen Mikko ajautui sisäiseen painiin oman pappeutensa kanssa. Hän käsitti, ettei kirkko odottanut häneltä omaa ajattelua, vaan valmiiden vastausten antamista. Mikon mukaan kirkko siis syyllistyy pappiensa suulla uskottelun syntiin, joka lopulta tuhoaa syvän sanoman Jumalan armosta ja rakkaudesta.
   Mikko kysyy lukijalta, mikä on tämän mielestä maailman tärkein sana. Ja muistuttaa, kuinka samaa kysyttiin aikoinaan burmalaiselta ihmisoikeustaistelijalta Aun San Suu Kyilta, jonka vastaus oli "Miksi".
   Miksi näin? Mikon mukaan on uskallettava kyseenalaistaa asioita, jotta yhteiskuntaa tai kirkkoa voi muuttaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Vasta vapaan vuoropuhelun kautta ihmisille syntyy turvallinen yhteys kirkkoon. Sitä ennen ovi käy toiseen suuntaan, kiihtyvään tahtiin.

   Miksi muuten talvi on keksitty? Mikko uskoo, että talven tarkoitus on kertoa meille jotain välittämisestä, ihmisten yhteydestä. Kovana pakkasaamuna avuntarvitsijoiden määrä kymmenkertaistuu lämpimään kesäiltaan verrattuna.
   Eräänä viikonloppuna Mikko jutusteli ystäväperheen kanssa siitä, miten todellinen rakkaus ilmenee pakkasella. Ystäväperheen miehen mukaan suurinta rakkautta pakkasella on se, kun auton hyydyttyä tienposkeen avulias autoilija ottaa jäätyneen  matkaajan kyytiin, tilaa paikalle hinausauton ja majoittaa matkalaisen korjauksen ajaksi.
   Ystäväperheen rouva kiteytti asian toisella tapaa. Kun työpäivän jälkeen raahautuu pakkasen rääkkäämien sormien kanssa kotiin, oma rakas nostaa paitansa helman ylös ja sanoo: Lämmitä sun kädet mun mahassa." Ja onhan se rouvan mielestä aivan ihanaa upottaa lähes tunnottomiksi paleltuneet kädet pehmeään vatsaan.  Kerrankin on miehen kaljakuvusta jotain hyötyä.
   Vierailun jälkeen Mikko mietti, onkohan Jumala luonut pakkasen juuri siksi, että oivaltaisimme jotain rakkaudesta. Ilman kylmyyttä ja epätoivoa ei rakkauden kaikkia värejä opittaisi koskaan tuntemaan.

   Erään kerran kirkkoherranvirastoon asteli tavallista onnellisemman näköinen iäkäs pariskunta. Tulivat varaamaan vihkikirkkoa ja sopimaan vihkitoimituksen kulusta.
   Pari oli tavannut toisensa jo teini-iässä 1960-luvulla Pohjanmaalla. Jo ennen kahdeksantoista vuoden ikää toisiinsa lääpällään ollut kaksikko oli sännännyt kihloihin. Ja jo samana päivänä heistä oli näpsäisty kihlajaiskuva.
   Kun nuoripari oli mennyt esittelemään sormuksiaan molempien vanhemmille, syntyi kaamea poru. Sukujen vanhat kaunat nousivat pintaan, ja pariskunta pakotettiin purkamaan kihlauksensa. Sulhanen oli ollut niin pettynyt, että kokosi kimpsunsa ja lähti samana iltana junalla kohti etelää.
   Aikanaan kumpikin meni tahollaan naimisiin. Ja he elivät 50 vuotta aviossa, aina puolison kuolemaan saakka.
   No, sitten erään kerran nämä kaksi kohtasivat toisensa pohjalaisessa kesäteatterissa. Jalat pettivät kummaltakin, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla. Esityksen väliaika venyi ensin koko illaksi, sitten viikoiksi, ja sitten he istuivatkin kirkkoherranvirastossa kiiltävät kihlasormukset käsissään.
   Ja siinä välissä... vähän aikaa jälleennäkemisen jälkeen tuore pari oli muistanut jo kauan sitten kadonneen kihlajaiskuvansa. He lähtivät selvittämään, oliko kuvaamosta enää mitään jäljellä.
   No, kävi ilmi, että samassa liikehuoneistossa oli edelleen kuvaamo, tosin omistaja ja liikkeen nimi olivat vaihtuneet moneen otteeseen. Kyselivät siinä sitten, oliko vanhan valokuvaamon negatiiveja vielä tallella jossain. Yrittäjä muisteli, että talon kellariin oli varastoitu tuhansittain vanhoja valokuvia.
   Pariskunta sitten laskeutui toivorikkaasti kellariin etsimään kihlajaiskuvaansa. Heidän avattuaan kellarin oven he kuitenkin käsittivät, mitä tarkoittaa, että jossain on tuhansittain valokuvia. Edessä oli röykkiöittäin laatikoita sekalaisessa järjestyksessä.
   Pettynyt morsian lähti nousemaan portaita. Sulhanen kuitenkin avasi kokeeksi yhden laatikon ja poimi sieltä yhden valokuvan. Ja järkyttyi. Sai kuitenkin järkytykseltään jotenkin huudettua: "Meidän kihlajaiskuva!"
   Mikko toteaa, että sattumalla on joskus taitavat sormet. Ja että joku voisi nimittää tapausta jopa johdatukseksi.

   Mikko on ollut kanta-asiakas erään Sepin pizzeriassa. Erään kerran Sepin maailma mullistui. Hänen elämäänsä tuli Marko, loistava pizzanpaistaja, joka teki Sepin vehnäpullapizzoista vieläkin mehevämpiä. Kulmakunnan nyreimmät, ehkä heteroudestaan epävarmat yksilöt, käänsivät pizzerialle selkänsä, mutta Sepi ei huolestunut. Hän teki pizzojaan entistä suuremmalla sydämellä ja rakkaudella.
   Mikko tilasi Markon ideoiman uuden talon salaatin. Marko ja Sepi yhdessä pyörittivät valkosipulileivän sekä salaatin, sekä tekivät Mikolle kotipaketin. Kääriessään ruoka-annoksia miehet hymyilivät toisilleen. Kaunis näkyhän se Mikon mielestä oli.
   Kaiken keskellä Mikko mietti, mitä onni on. Siitä hän oli varma, erttä ainakaan se ei ole loputonta karkaamista, kiirettä ja itseään pakoon juoksemista. Se on ennemminkin kykyä rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan.
   Sillä eihän rakkaudella paistettua pizzaa mikään voita.

 Kun suomalainen mies puhuu uskostaan, hän tekee sen vakaasti ja harkitusti. Joskus Mikolle tulee melkein sellainen olo, ettei suomalaisen miehen uskonrauhaa saa häiritä, niin syvältä tuntuvat nuo vähät sanat kumpuavan. Joskus vähänkin on paljon.
   Erään kerran Mikko oli valitsemassa seurakunnan leirikeskukseen isäntää. Haastattelut etenivät mallikkaasti aina siihen pisteeseen, kunnes direktoraatti päätti kysyä miesten suhdetta kirkkoon ja Jumalaan. Haastatteluporukan puheenjohtaja esitti tarjokkaille aina saman kysymyksen: "No, miten sulla on noiden uskonasioiden laita?"
   Kysymyksen jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus, joka päättyi aina samaan vastaukseen: "Ne on kunnossa." Tämän jälkeen uskonasioista ei enää udeltu.

   Mikon appiukko on kommunisti siitä kovimmasta päästä. Äidin uskonnollisesta kasvatuksesta huolimatta kirkko ja sen edustama uskonnollinen vallankäyttö saa vanhan miehen sapen edelleen kiehumaan.
   Mikko ja appi istuvat usein aamuyön tunteina parantamassa maailmaa elämää nähneen pirtin pöydän ääressä. Jostain syystä heidän keskustelunsa kääntyy poikkeuksetta elämän syvimpiin kysymyksiin. Mikko pappina on usein kuuntelijan roolissa, kun viisas appiukko kertoo elämänsä sattumuksista. Erään kerran appi muisteli talvea, jolloin hän oli 12-vuotias.
   Appiukon isä oli pitkään sairastanut keuhkotautia ja alkoi näyttää siltä, että loppu oli lähellä. Äiti lähetti poikansa lääkäriä vastaan 20 kilometrin päässä olevaan tienhaaraan. Ainoa kulkuväline oli hevonen. Pakkasta oli yli 25 astetta ja matka pienelle pojalle lähes epäinhimillinen.
   No, aikanaan tienhaara tuli näkyviin. Mutta ei lääkäriä siellä näkynyt.
   Poika odotti. Ja odotti. Ja odotti. Ikuisuuden. Mutta lääkäriä ei näkynyt.
   Lopulta poika risti kätensä, kuten äiti oli opettanut, ja rukoili: "Jumala, jos todella olet olemassa, älä anna isän kuolla. Lähetä lääkäri paikalle. Auta."
   Mutta lääkäriä ei kuulunut. Raskain ajatuksin poika lähti kotimatkalle.
   Kun poika vihdoin pääsi kotiin, äiti oli vastassa. Lääkäri oli tullut toista tietä.
   Muutaman päivän kuluttua tauti taittui ja isä toipui entiselleen.
   Se oli pyhä hetki vanhan pirtin pöydän ääressä. Mikko mietti, että onneksi Jumala voi käyttää aina toista tietä. Sellaista, jota me ihmiset emme voi koskaan itse nähdä.

   Mikko Salmen kertomuskokoelma Hunsvotin evankeliumi sisältää tarinoita (47 kpl + alkusanat, mihin sisältyy myös eräs kertomus), jotka kytkeytyvät lujasti arkeen, mutta jotka toisinaan samalla sisältävät jonkinasteisen suoranaisen ihmeen tai saavat tapahtumat näyttämään täysin surrealistisilta. Helposti ja nopeastikin luettava teos, joka kuitenkin jää ajatuksiin pidemmäksi aikaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

30.12.
Kuukauden Vaihtoehto
Michael Meyer: Ihmisten vuosi 1989

Vuonna 1989 oli muutosta ilmassa. Miten itäeurooppalaiset kokivat tuolloiset tapahtumat? Miten tapahtumat etenivät ja mitä kulisseissa tapahtui?

Uuden Vuoden Extra
Anu Konttinen: Panulan luokka

Millainen porukka opiskelikaan professori Jorma Panulan legendaarisessa kapellimestariopissa Sibelius-Akatemiassa vuosina 1973-93?