Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Tiivistelmä teoksesta Suuri kaalihuijaus on julkaistu aiemmin keväällä 2011, teoksesta Mandelan tie loppuvuonna 2013.

   Pari kommenttia liittyen kaalihuijaus-tiivistelmään. Ensinnäkin, jos klikkaatte linkkiä Journalismikritiikin vuosikirjaan liittyen, kyseinen julkaisu löytyy netistä vuoteen 2013 saakka.
   Sitten, jos muistelee kevättä 2011... Tiivistelmän julkaisun yhteydessä tuli kommentoitua A-studion ja Pressiklubin poliittista huumoria, ja olihan siinä vähän pakko närkästyä viran puolesta. (Sinänsä, toimittaja Stiller ei tietääkseni vielä tuolloin näitä sivuja seurannut, enkä viitsinyt asian takia Yleisradiota lähestyä, joten häntä nämä jorinat eivät silloin liene tavoittaneet.) Muistattehan tuon klipin, missä Urho Kekkosen kompastuminen linkitettiin Pasi Nurmisen lentokoneesta poistumiseen?
   Sittemmin kuulin, että Kekkosella ei mennyt kaikki ihan putkeen tuon klipin jälkeenkään, vaan ilmeisesti antoi jossain määrin humalaisen kuvan itsestään. Kieltämättä se tieto tekee Stillerin asenteen ymmärrettävämmäksi.
   Kun itse en ole sitä osuutta nähnyt, liikun ainoastaan toisen käden tietojen varassa. Mutta mitä olen tietooni saanut, vaikuttaa edelleen siltä, ettei Kekkonen humalassa ollut - sen perusteella, mitä on kuullut presidentin reaktioista muutaman kerran katkon tullessa kesken virallisen osuuden, kyllä tässä edelleen olettaa, että kysymys oli silläkin kertaa samasta asiasta.
   Eli, edelleen kannassani pysyen, kaikella ystävyydellä 8)


Kuukauden Vaihtoehto
Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus
Jelgavas tipografija (paino), Teos 2010
241 sivua


Varmaankin aika moni on huomannut, että Suomi on nyt sitten jääkiekon maailmanmestari. Ja luultavasti aika moni huomasi, että Pasi Nurminen meni vähän "pahoinpitelemää poikaa". Joku huumoriveikko sen huomasi myös A-Studion toimituksessa ja sai sitten sen surullisenkuuluisan älynväläyksen yhdistää jo kertaalleen muokattu (Mertarannan selostuksen yhdistäminen) tapahtuma vanhaan filminpätkään Urho Kekkosen saapumisesta Suomeen. Ja tämä väläyshän loisti sitten myös Ruben Stillerin vetämässä Pressiklubi-ohjelmassa. Ja hetkeä aiemmin syntynyt mekkalahan tästä episodista vain yltyi.
   A-Studiosta sentään enemmän tai vähemmän myönsivät, että arvostelukyky asiassa oli heidän osaltaan pettänyt, mutta Stiller otti hieman toisen asenteen. Stillerillä on sinänsä oikeus omaan mielipiteeseensä, kuten kepulaisillakin omaansa, eli että kovin hyvää käytöstä tuo ei ollut. Mutta tarkastellaanpa samalla asian yhteiskunnallista puolta - onko asiassa kenties muutakin huomionarvoista?
   Sinänsä se ei ole vaarallista, jos showmies vinoilee telkkarissa. Mutta kun Kekkosen kompastumiseen liitetään ääninauha, joka taas assosioidaan humalaisen henkilön örveltämiseen, tällä saadaan aikaan vihjaus siitä, että Kekkonen olisi ollutkin aikoinaan tilanteessa humalassa. On erittäin todennäköistä, että juuri tämän episodin takia useampikin kansalainen on nyt täysin vakuuttunut siitä, että näin oikeasti olisi ollutkin.
   
   Tällä kertaa tämän sivun aiheena on, äskeiseen liittyen, yhteiskunnallinen tietämättömyys, käsittäen sekä pelkän tietämättömyyden että virheelliset laajalle levinneet käsitykset. Tarkasteltavana teoksena on Tommi Uschanovin (s. 1975) filosofinen tutkielma Suuri kaalihuijaus.

   Uschanov tukeutuu varsinkin kirjansa ensimmäisessä osiossa suuressa määrin Michiganin yliopiston valtio-opin professori Philip Converseen teorioihin, erityisesti vuonna 1964 ilmestyneeseen 56-sivuiseen artikkeliin Uskomusjärjestelmien luonne massayleisöissä. Vaikka Suomessa ei Conversea useinkaan mainita, tämä artikkeli on eräs viitatuimmista ja keskustelluimmista julkaisuista koko englanninkielisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Tämä ja muut Conversen esittämät pohdinnat yhdysvaltalaisten äänestyskäyttäytymisen tiedollisesta taustasta olivat 1960- ja 1970-luvulla osaltaan synnyttämässä kokonaista poikkitieteellistä tutkimusalaa, poliittista psykologiaa (political psychology).
   Conversen teoriat rakentuvat suurelta osin seuraavan ajatuksen ympärille: mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään.
   Converse esittää, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa mitään selkeää poliittista ideologiaa, eivätkä he useinkaan halua arvioida mitään sellaisia poliittiisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka eivät liity välittömästi ja selkeästi heidän omaan arkielämäänsä. Ei ole olemassa mitään niin kutsuttua yleistä mielipidettä, mutta yleistä mielipiteettömyyttä kyllä löytyy. Se, mitä on nimitetty yleisten mielipiteiden tutkimukseksi, on itse asiassa mielipiteettömyyden tutkimusta. Harvinainen poikkeus ovat mielipiteet, ei niiden puute.
   Yleensä, kun ihmisiltä kysyy kantoja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, nämä antavat vastauksensa täysin lonkalta, eivätkä mieti edes sitä, sulkevatko nämä vastaukset loogisesti toisensa pois. Ihmiset haluavat paremmat palvelut alemmalla verotasolla, alkavat kirota naapuruston pilaamista liialla rakentamisella heti muutettuaan vastarakennettuun taloon jne. Mikäli alkeellisimmaksi yhteiskunnallisten asenteiden todellisuuden minimiksi otetaan vaatimus, että näiden asenteiden ei saman yksilön omaksumina pidä olla loogisesti ristiriidassa keskenään, useimmilla ihmisillä ei yksinkertaisesti ole yhteiskunnallisia asenteita.
   Mielipidemittausten tekijöiden keskuudessa on tunnettu fakta, että kysyttäessä samojen ihmisten kantaa samaan poliittiseen kysymykseen hieman eri tavoin muotoilluilla sanamuodoilla saadaan usein täysin erilaisia vastauksia. Mutta Conversen analysoimista haastatteluaineistoista ilmenee myös, että jopa silloin, kun samoilta ihmisiltä oli kysytty kahden vuoden välein täysin samoja kyllä/ei -muotoisia kantoja täysin samalla tavoin muotoilluilla kysymyksillä, keskimäärin vain noin kaksi kolmesta vastasi samoin kuin edelliskerralla.
   Vain silloin, kun mielipidemittauksissa kysytään jotain suoraan omaan eämään kohdistuvaa, vastaukset ovat enemmän johdonmukaisia: mustat haluavat aina mustille tasa-arvoa valkoisten kanssa jne. Myös henkilökohtaiset kysymykset saavat aina johdonmukaisia vastauksia, siis kysyttäessä esim. onko vastaaja tyytyväinen asuntoonsa tai pitääkö tämä porkkanoista. Mutta heti, kun pyydetään vastausta johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen, minkä ratkaisemisella ei ole välitöntä vaikutusta omaan arkielämään, vastaukset alkavat heittelehtiä lähes mielivaltaisesti.
   Mielipidemittausten tekijät eivät useinkaan uskalla kysyä kovin syväluotaavia poliittista ja yhteiskunnallista yleissivistystä mittaavia kysymyksiä, koska on riski, että suuri osa vastaajista kiusaantuisi omasta tietämättömyydestään niin pahasti, että koko haastattelutilanne menisi pilalle. Yksinkertaisia kyllä/ei -kysymyksiä käytetään pitkälti siksi, että ne antavat ihmisten vastata kasvojaan menettämättä myös sellaisiin kysymyksiin, joihin annetulla vastauksilla ei ole minkäänlaista tiedollista perustaa.
   Conversen artikkelin ilmestymisvuonna kylmä sota jatkui kiivaana. Tästä huolimatta vain 38 % yhdysvaltalaisista osasi sanoa varmasti, onko Neuvostoliitto NATOn jäsen vai ei.  
    
   Uschanov nostaa esiin seikan, että on olemassa melko vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että kansalaiset reagoivat äänestyspäätöksissään herkästi esim. kotiseudullaan sattuneisiin luonnonkatastrofeihin, kuten kuivuuteen tai tulviin. Vaikuttipa USA´ssa vuoden 1916 presidentinvaaleihin myös haiden hyökkääminen uimarien kimppuun New Jerseyn osavaltiossa. Suomessa on aina välillä naurettu puolueille, jotka vaalitappion jälkeen syyttävät vaalipäivän säätä, mutta kyllähän sää on äänestyskäyttäytymisen tutkimuksessa vanha ja täysin kunnianarvoisa selitystekijä, mihin on kiinnitetty vakavaa huomiota jo 1920-luvulta lähtien.
   Ja Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa, missä on kaksipuoluejärjestelmä ja missä kahden suuren puolueen kannatus on jakautunut melko tasan, eron ollessa usein alle prosenttiyksikön, voi sää pahimmillaan ratkaista koko vaalin tuloksen.

   Niin sanotun nukkuvien puolueen olemassaoloa on usein pyritty selittämään toteamalla, että nukkuviin lukeutuvat eivät tiedä riittävästi pystyäkseen valitsemaan. Toisaalta monet niistä, jotka äänestävät, eivät välttämättä tiedä riittävästi pystyäkseen valitsemaan, mutta äänestävät kuitenkin, koskapa eivät yksinkertaisesti tiedä edes sitä, etteivät tiedä. Jos näiltä kysyy perusteluja poliittisille kannoille, se on yhtä mielekästä kuin kysyisi pesäpalloa vihaavilta, onko Sotkamon Jymy parempi kuin Vimpelin Veto.
   Sinänsä, ne jotka sekä hallitsevat politiikan erittäin huonosti että siitä huolimatta käyvät äänestämässä, muodostavat pienen vähemmistön. Silti, lukumääräisesti siihenkin porukkaan kuuluu niin suuri määrä ihmisiä, että heidän tietämättömyydessään tekemillään äänestyspäätöksillä saattaa olla merkitystä vaalien tuloksiin ja siten myös parlamenttien kokoonpanoihin, hallituspohjaan jne. Uschanov toteaa, että tämän takia olisi tärkeää tutkia suomalaisten politiikkatietämystä nykyistä enemmän.

   Uschanov pitää poliittisen psykologian pöljimpinä äärirajoina niitä ulottuvuuksia, minne päästään, kun tarkastellaan yhteyttä ihmisten tärkeinä pitämien asioiden ja heidän niitä koskevan tietämyksensä välillä. Tätä ei Suomessa ole valitettavasti tutkittu, mutta Yhdysvalloista on saatu tuloksia, mitkä antavat aiheen toivoa, että samaa asiaa tutkittaisiin myös meillä. Nimittäin, tietävien ja tietämättömien välillä on useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero, mutta täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin voisi kuvitella. On nimittäin niin, että ne, jotka nostavat tietyn poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä keskimäärin vähemmän kuin ne, joiden mielestä asia ei ole erityisen tärkeä. Tyhjistä tynnyreistä sitä kolinaa lähtee.
    Kun 1970-luvun lopulla Gallup teki tutkimusta siitä, kuinka hyvin amerikkalaiset tiesivät Yhdysvaltojen budjetin olevan epätasapainossa, asian tiesi 65 % niistä, joiden mukaan asia oli erittäin tärkeä. Toisaalta, heistä, jotka pitivät asiaa melko tärkeänä, tiesi 72 %. ja heistä, jotka eivät asiasta erityisemmin piitanneet, tiesi 85 %.
   Edes se, että amerikkalaiset kysyttäessä ilmoittautuvat tietyn yksittäisen poliitikon ja tämän puolueen aktiivisiksi kannattajjiksi ja pitävät tärkeänä tämän valintaa, ei saa heitä hankkimaan paikkansapitävää tietoa sen enempää siitä, missä tämä on onnistunut, kuin mahdollisista töppäyksistäkään. Esim. kun Bill Clintonin ensimmäisen presidenttikauden päättyessä vuonna 1996 äänestäjiltä kysyttiin liittovaltion budjettivajeesta, 40 % ilmoitti vajeen kasvaneen, 32,3 % laskeneen, ja vain 6,7 % osasi vastata, että vaje oli kutistunut paljon - ja neljässä vuodessahan vaje oli pudonnut 255 miljardista dollarista kahteenkymmeneenkahteen miljardiin. Clintonin oman puolueen eli demokraattien kannattajistakin vain 7,3 % tiesi vajeen laskeneen paljon.

   Millainen tietotaso sitten eurooppalaisilla on amerikkalaisiin nähden? Jotain osviittaa saa esim. vuonna 1994 tehdystä vertailututkimuksesta, missä kysyttiin viisi yleistietokysymystä ajankohtaisista uutisaiheista. Yhdysvaltalaisista 57 % vastasi oikein korkeintaan yhteen kysymykseen, saksalaisista taas 58 % vastasi korkeintaan yhteen kysymykseen väärin.
   Edellä mainitun tutkimuksen kysymykset olivat suhteellisen helppoja. Kun sitten on tutkittu, paljonko eri maissa on niitä, joilla on hyvät tai erinomaiset tiedot politiikasta, heitä on suunnilleen yhtä paljon Suomessa kuin Yhdysvalloissa, kummassakin noin 10 %. Ero kasvaa siinä vaiheessa, kun aletaan tarkastella, kummassa maassa on enemmän edes kohtalaisesti asioista perillä olevia. Kun mennään tollojen tasolle, USAssa noin kolmannes kansasta ei ymmärrä politiikasta käytännössä yhtään mitään, Suomessa vastaavalla tasolla olevia on noin 1/7 äänestysikäisistä. Paljon sekin on, noin 600.000 äänestysikäistä.

   Suomen Turussa tehtiin helmi-maaliskuussa 2008 mielenkiintoinen tutkimus siitä, missä ihmisten mielestä menee jako hallitus- ja oppositiopuolueiden välillä. Kyse on siis Vanhasen toisen hallituksen ajasta.
   Kokoomuksen ja Keskustan hallitusvastuusta oltiin erittän hyvin perillä, samoin Vasemmistoliiton oppositioasemasta, vain muutama prosentti erehtyi. Pääoppositiopuolue SDP ei ollut yhtä tunnettu, 27,0 % kaikista vastaajista luokitteli myös SDP´n hallituspuolueeksi, ja mikä kaameinta, 26,7 % SDP´n äänestäjistä kuvitteli samoin. Vihreiden äänestäjistä 23,3 % kuvitteli puolueensa olevan oppositiossa, ja Perussuomalaisia äänestäneistä 23,7 % luuli puolueen päässeen jo hallitukseen. Hallituksen ja opposition välisen rajan osasi vetää oikeaan paikkaan n. 38 % vastanneista.

   Suomessa - ja monessa muussakin maassa - on ihmetelty, mistä niitä republikaanien äänestäjiä oikein tulee, joukossa niiden republikaanien, jotka ovat vieneet puoluetta entistä lähemmäs omaa äärioikeistolaista nurkkaustaan. Haluavatko amerikkalaiset oikeasti niin militaristista, jopa vainoharhaista politiikkaa?
   Eräs poliittisen psykologian tähän löytämä selitys on äänestäjätyyppi, jonka mielipiteet heijastavat huomattavasti enemmän demokraattien linjaa kuin republikaanien, mutta joka silti äänestää republikaaneja, koska oikeasti kuvittelee, että hänen linjansa on nimenomaan republikaanien linja. On arveltu, että näitä oikeistolaisiksi itseään luulevia vähemmän oikealla olevia on yhdysvaltalaisesta äänestäjäkunnasta jopa yli 20 %.  Ja merkittävä seikka on, että ei ole mitään läheskään yhtä laajaa ryhmää, jolla vastaavasti olisi republikaaniset mielipiteet, mutta joka äänestäisi tästä tietämättömänä demokraatteja. Äänestäjien tietämättömyys on siis republikaanien etu.
   Kun Turun yliopistossa tutkittiin tätä samaa asiaa, tulokseksi saatiin, että yli 80 % osasi yhdistää tavanomaisten oppikirjamääritelmien sisältämät vasemmistolaisuuden ja oikeistolaisuuden määreet oikein. Ja silloinkaan, kun vastaajat eivät osuneet oikeaan, kysymys ei aina ollut varsinaisesti osaamattomuudesta, tyhmyydestä puhumattakaan. Muutamat epäilivät, ovatko Suomen puolueet oikeasti niillä paikoilla kuin mihin ne virallisesti on asemoitu.

   Ihmisten tietämättömyyden pääsyynä Uschanov pitää ihmisten tietämättömyyttä omasta tietämättömyydestään: ihminen osaa asiat niin huonosti, ettei hän edes käsitä, kuinka huonosti ne osaa. Tästä syystä hän ei älyä tehdä ongelmalle mitään, mikä vuorostaan takaa hänen osaavan asiat huonosti jatkossakin.
   Uschanov pitää poliittisen psykologian tutkimustuloksista yhtenä masentavimmista sitä, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikista varmimpia. Sellaisiakin ihmisiä on, jotka oikeiden tietojen esille lyöminen saa vain tarrautumaan entistä tiukemmin omiin kuvitelmiinsa - ne ovat niin rakkaita, että todellisuudentajun menetys ei merkitse mitään, jos kuvitelmat vain pystyy jotenkin pitämään ennallaan.
   
   Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta ihmisten tietotaso saataisiin kohoamaan? Uschanovin mielestä mielipidemittauksia tehtäessä tulisi kansalaisten mielipiteiden kysymisen yhteydessä kysyä samalla niiden kohdetta koskevia tietokysymyksiä. Ja sitten kyselyjen vastauksia raportoitaessa tulisi kertoa vastaajien tietotaso ja pyrkiä arvioimaan sen mahdollista vaikutusta vastauksien jakaumaan. Esim. erilaiset "maassa maan tavalla" -höpinät tuntuisivat joutuvan omituiseen valoon, kun pidetään mielessä tietämystutkimusten tulokset, joiden mukaan suurelle osalle syntyperäisistä suomalaisistakin on suhteellisen hämärää, mikä tämä maan tapa käytännössä on. Eikä kovin kummoisesti mene muillakaan sivistyskansan maineessa olevilla: kun vuonna 2008 yli 15.000 netin ja Facebookin käyttäjää eri maista teki brittiläistä yhteiskuntaa koskevan tietotestin, minkä läpäiseminen on yhtenä ehtona maahanmuuttajan kansalaisuuden saamiselle, britit itse olivat vasta kuudenneksi osaavimpia (14 % vastanneista briteistä olisi läpäissyt) häviten mm. suomalaisille.

   Uschanov näkee, että joukkoviestinten tiedontarkistuskulttuuri on jotain, mikä puuttuu Suomesta käytännössä kokonaan. Esim. vanha perinteikäs The New Yorker -viikkolehti on tunnettu siitä, että sen palveluksessa työskentelee kokonainen leegio asiansa osaavia ammattimaisia tiedontarkistajia, jotka lukevat läpi kaikki lehteen menossa olevat tekstit. Mikäli esitetään väite, mille ei mainita riittävän vakuuttavaa lähdettä tai perusteluja, ja jota ei myöskään pidetä yleisesti paikkansapitävänä, tarkistaja ottaa yhteyttä kirjoittajaan ja pyytää tältä lisätietoja. Uschanov toivoo, että jokin Suomen Kuvalehden kaltainen julkaisu omaksuisi Suomessa samanlaisen käytännön, ja näkee, että seuraukset sekä julkaisun imagon että juttujen sisällön kannalta saattaisivat olla kiinnostavia.
   Suomessa viestimet eivät myöskään hirveästi nokittele toisiaan virheistä, mikä monessa muussa kulttuurissa on aivan jokapäiväistä. Täällä ilmestyy lähinnä Journalismikritiikin vuosikirja. (Toinen Uschanovin mainitsema taho, verkossa ilmestynyt Kiilablogi, joka esitti toisinaan varsin ärhäkkääkin mediakritiikkiä, lopetti valitettavasti viime vuoden lopulla.) Kuitenkin ilmiöinä nämä suomalaiset kriitikot ovat varsin huomaamattomia ja niitä seurannevat suurimmaksi osaksi lähinnä media-alan ammattilaiset. (Mikäli julkaisut kiinnostavat, vuosikirjojen nettiversiot löytyvät osoitteesta

http://www.uta.fi/cmt/tutkimus/comet/julkaisut.html

ja Kiilablogin arkistot löytyvät seuraavasta

www.archive.org/details/KiilabloginArkisto2009-2010 )

   Eri maissa on havaittu, että valtiosta ja yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta miehet tietävät säännönmukaisesti naisia enemmän omasta yhteiskunnastaan. Kyseessä ei tietenkään ole mikään synnynnäinen ero, tilastollisesti jokaisessa maassa naisten elämä on kulttuurisesti määräytynyttä niin, ettei se johdata heitä siinä määrin yhteiskunnallisen tiedon pariin kuin näitä muissa suhteissa heihin määräytyviä miehiä.  Vertailu käydään siis nimenomaan oman maan sisällä, esim. suomalaiset naiset tietävät keskimäärin enemmän kuin keskiverto yhdysvaltalaiset miehet, mutta vähemmän kuin suomalaiset miehet. Uschanov ehdottaa, että naisjärjestöt kiinnittäisivät tähän huomiota ja alkaisivat panostaa sivistystyöhön aiempaa enemmän - jos näiden ryhmien välistä eroa saataisiin kurottua pienemmäksi, sekin olisi jo lähes mullistava saavutus yritettäessä nostaa kansan tietotasoa. Ja luonnollisesti tasa-arvoa lisäävä seikka.

   Puoli vuosisataa sitten ihmiset eivät ehkä tienneet politiikasta paljoakaan enemmän tai vähemmän kuin nykyisin, mutta luottivat silti politiikkaan ja poliitikkojen kykyyn edistää yleistä etua. Miksi nykyihmisen luottamus politiikkaan on karissut? Uschanov miettii, johtuuko se siitä, että myös poliitikkojen luottamus politiikkaan näyttää kadonneen. Onhan nykyisin joka puolelta tuttu ilmiö, että kun poliitikoilta pyydetään kantaa lähes mihin tahansa poliittiseen kysymykseen, he reagoivat siihen ensisijaisesti valittamalla omaa voimattomuuttaan faktojen edessä. Kun ei se valta tehdä asioille jotain ole heillä, se on työmarkkinajärjestöillä, se on EU´lla, se on markkinavoimilla.
   Esim. Sheffieldin yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Colin Hayn mukaan poliitikot eivät enää usko, että heillä olisi valtaa edes sellaisiin asioihin, joista aiemmin uskottiin, että jos politiikka on jotain, niin nimenomaan vallan käyttämistä niihin. Asioista, jotka vielä jokin aika sitten olivat itsestään selvästi poliittisia, on tullut asioita, joiden poliittisina pitäminen tuomitaan toistuvasti asioiden ikäväksi politisoimiseksi. Hayn mukaan poliitikot ovat itse epäpolitisoineet itsensä.
   Erityisesti talouden globalisaation asettamia pakkoja käytetään Hayn mukaan suurelta osin aiheettomasti. Hän huomauttaa, että viime vuosikymmeninä on levinnyt laajalle kuvitelma, että poliittisen päätöksenteon liikkumavara olisi globalisaation myötä olennaisesti kaventunut. Tämä kuvitelma on vähintäänkin liioiteltu. Kun globalisaatiota mitataan rajojen yli liikkuvan tavaran ja rahan määrällä, mikä suhteutetaan maailmantalouden kulloiseenkin kokoon, huomataan, että talous on edelleen jokseenkin yhtä globalisoitunut kuin se oli 1910-luvun alussa, jolloin politiikan mahdollisuuksiin uskottiin lujasti. Väitteet, että nykyisessä historian vaiheessa olisimme kokemassa jonkinlaisen täysin ennennäkemättömän globalisoitumisen asteen, ovat sepitettä.
   Jo vuonna 1910 brittiläinen toimittaja Norman Angell julkaisi teoksen Valtojen näköhäiriö (suom. lyhennettynä 1912), missä hän esitti samat väitteet globalisaation maailmanhistoriallisesta merkityksestä ihmiskunnalle, joita nykyisin esitetään ihan uusina ja tuoreina. Angell meni innostuksissaan jopa ennakoimaan, että suurvaltojen väliset sodat olivat tulleet lopullisesti mahdottomiksi, koska ne kaikki olivat toisissaan taloudellisesti kiinni niin tiukoin sitein, että näiden siteiden katkaiseminen sodanjulistuksella romahduttaisi koko talousjärjestelmän.  Vaikka ensimmäinen maailmansota osoitti viime mainitun toiveuneksi jo neljä vuotta myöhemmin, kirjan ajatuksia pidettiin niin merkityksellisinä, että menivät antamaan kaverille vielä Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1933.

   Suomessa pidetään mahdottomana harkitakaan monia sellaisia toimintatapoja, mitkä monissa maissa ovat hyväksyttyjä, myös talouden osalta. Toisin kuin muissa EU-maissa, valtion velkaantuminen on Suomessa korkealentoinen moraalifilosofinen kysymys - muualla EU´ssa sitä pidetään lähinnä tylsänä teknisluonteisena toimenpiteenä, joka on useista huonoista ratkaisuista usein vähiten huono. Suomalaisessa keskustelussa julistetaan alinomaa vaarallisiksi ja välittömästi konkurssin aiheuttaviksi monia sellaisia menettelytapoja, mitkä monissa muissa maissa ovat jatkuvassa käytössä eivätkä ole vaarantaneet näiden maiden taloudellista menestystä lainkaan.
   1990-luvulla silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen mekkaloi, kuinka Ruotsin "vastuuton" tapa hoitaa lamaa ja pankkikriisiä olisi täysin mielipuolinen ja veisi Ruotsin pian täyteen turmioon. Mutta sitten kävi niin, että Ruotsi nousi lamasta Suomea nopeammin sekä vältti niin joukkotyöttömyyden kuin pk-yritysten konkurssiaallon, toisin kuin Suomi. Kokoomuksen vastavalittu puheenjohtaja Sauli Niinistö julisti vuonna 1994, että "Iiro Viinasen suuren linjan osoittaa historiankirjoitus vielä oikeaksi".
   Miten sen nyt ottaa. Kun nykyinen finanssikriisi puhkesi vuonna 2007, taloustoimittajien, -tieteilijöiden ja -bloggaajien kohteeksi nousi ympäri maailmaa nimenomaan Ruotsin 1990-luvun lamanhoito, josta käytiin laajaa keskustelua ja jonka monet katsoivat tarjoavan useita suoran jäljittelemisen arvoisia toimintatapoja tämänkertaisesta kriisistä nousemiseksi. Kyllähän Suomenkin lamanhoitoa toisinaan on maailmalla muisteltu, mutta niiden muistelusten sävystä voi huoletta päätellä, että Niiinistön julistuksessa oli aimo annos katteetonta optimismia.

   Uschanov toivoo, että termit asiantuntija ja asiantuntijuus saataisiin pelastettua järjelliseen käyttöön siitä omituisesta väärinkäytöstä, minkä kohteeksi ne ovat viime aikoina vähän väliä joutuneet.
   Menneinä vuosikymmeninä asiantuntija oli arvonimi, nykyisin ennemminkin kirosana. Nyt jo edesmennyt Matti Wuori kirjoitti 1990-luvun puolivälissä, että Suomessa asiantuntijat saavat olla väärässä kuinka moneen kertaan tahansa, aina he kelpaavat uudelleen. Sittemmin äänenpainot ovat vain kitkeröityneet entisestään. Esim. lokakuussa 2009 rikosoikeuden professori Terttu Utriainen väitti Keskustan tulevaisuusseminaarissa suorastaan, että Suomessa kansa on korvattu asiantuntijoilla.
   Uschanov toteaa, että asiantuntija on sellainen henkilö, joka tuntee asian. Näin ollen asiantuntija nimenomaan ei ole kukaan, joka Wuoren väitteen mukaisesti saa olla väärässä kuinka moneen kertaan tahansa. Jos asiantuntija on riittävän monta kertaa väärässä, hän lakkaa olemasta asiantuntija (jos on sellainen koskaan ollutkaan), koska ei selvästikään täytä asiantuntijan määritelmää. Jos esim. asiantuntijaksi arvotettu dosentti on jatkuvasti väärässä, ei hän ole väärässä oleva asiantuntija, asiantuntijana esiintyvä ei-asiantuntija sellainen dosentti on. Piste.
   Ja silloin, kun jotakuta täysin poikkeuksellisesti kiitellään tämän asiantuntijuudesta, kyseessä on paradoksaalisesti usein erilainen yksilö, jonka näkemykset ovat yhteiskunnallisesti täysin marginaalisia, eivätkä välttämättä edes oikeasti asiantuntijuutta edustavia. Uschanov mainitsee esimerkkinä Pentti Linkolan, jonka esittämiä ajatuksia hän pitää rankasti yliarvostettuina. Linkolaa muistetaan kyllä kehua monessakin poppoossa, vaikka samalla ei yleensä ole sanottu lainkaan, mistä nimenomaisista faktoista on kyse, minkä Linkolan kirjojen miltä sivuilta ne löytyvät, mihin lähteisiin ne perustuvat ja mitä Linkolan maineesta riippumattomia syitä meillä on edes noteerata niitä. Kun näihin kysymyksiin alkaa etsiä vastauksia, Linkolasta vaikuttaa usein löytyvän hämäriä ja perusteettomia oletuksia juuri sieltä, missä sekä Linkola itse että hänen ihailijansa kiivaimmin väittävät löytyvän ainoastaan faktoja ja ankaraa johdonmukaisuutta.

   Jokaisen puolueen tulevaisuuden kannalta äänestäjäkunnan vaihtumisen tiedostaminen on Uschanovin mukaan avainasemassa. Puolueiden menestymisen sukupolvien yli ehtona on, että ne saavat mullan alle päätyneiden kannattajien tilalle uusia nuoria kannattajia näiden tullessa äänestysikään. Uschanov on laskenut, että jotta SDP olisi saanut nollatuloksen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, puolueen olisi pitänyt ensinnä pitää jokaisen sitä vuoden 2007 vaaleissa äänestäneen kannatus, ja sen lisäksi löytää 40.000 - 50.000 uutta äänestäjää, koska niin moni demareita edellisissä vaaleissa äänestänyttä on jo heittänyt veivinsä.
   Kyseessä on seikka, joka on jäänyt Uschanovin mielestä suorastaan hämmentävän vähälle huomiolle puolueiden kannatussuhteiden muutoksista käytävässä keskustelussa. Mielipidetiedusteluissa uudet äänestäjät kyllä huomioidaan, mutta kuolleisuuden vaikutus kannatusjakaumaan jää mittaamatta. Ikäjakauman kannalta helpoimmalla pääsevät Kokoomus ja Vihreät vielä pitkän aikaa. Myös Perussuomalaiset on saanut lisää nuorta voimaa, ja ennen kaikkea paljon uutta voimaa, vaikkei ikäjakauma aivan niin positiivinen olekaan. Vasemmistoliitto ja SDP ovat vaikeuksissa.
   Mikään muu tilastollinen muuttuja ei yhtä hyvin ennusta sitä, äänestääkö nelikymppinen tai viisikymppinen ihminen seuraavissa vaaleissa vai ei, kuin se, onko sama ihminen äänestänyt 20 - 30 vuotta aiemmin ensimmäisissä vaaleissa, missä aikoinaan ollut parikymppisenä äänioikeus. Ja kaikista täysi-ikäisistä juuri nuorimmat ovat kaikista äänestäjäikäluokista kyynisimpiä ja epäsosiaalisimpia. Joten, kun aktiiviset äänestäjäsukupolvet kuolevat pois ja tilalle tulee passiivisempia sukupolvia, äänestysprosentti tullee pitkässä juoksussa edelleen laskemaan tulevaisuudessa.
   Mitä tälle ilmiölle pitäisi tehdä. Uschanov ottaa esille yhdysvaltalaistutkija Mark Franklinin esittämät kaksi ratkaisuehdotusta. Yksi vaihtoehto olisi nostaa äänestysikärajaa: jos äänioikeuden saisi esim. 25-vuotiaana, tämänikäinen kaveri saattaisi jo äänestääkin, jos ei ole ehtinyt aiemmin opetella nukkumaan vaaleissa. Toinen vaihtoehto olisi laskea äänestysikärajaa oppivelvollisuuden päättymisiän alapuolelle ja tehdä ensimmäisestä äänestyskerrasta käytännössä pakollinen kytkemällä se koulujen yhteiskuntaopin opetukseen, jolloin nuoret sosiaalistuvat äänestämään.

   Miksi sitten nuoret suhtautuvat negatiivisesti äänestämiseen? Tärkeimpänä syynä Uschanov pitää sitä, että poliitikot puhuvat läpiä päähänsä asioista, joista nuoret tietävät heitä enemmän - ja usein jopa asioista, joista kaikki normaalit ihmiset tuntuvat tietävän poliitikkoja enemmän.
   Ongelma tuntuu muodostuvan myös turhan siloitellusta kuvasta politiikkaan liittyen. Jos esim. kouluissa yhteiskuntaopin tunneilla saatua kuvaa vertaa medioiden välittämään kuvaan, epäsuhta sen ja annetun kuvan välillä saa todellisuuden tuntumaan raadollisemmalta ja vastenmielisemmältä kuin se oikeastaan onkaan.
   Politiikassa ei enää oikein luvata maailmaa, joka olennaisesti eroaisi nykymaailmasta, kuten vielä muutama vuosikymmen aiemmin. Ja vaikkei tämän päivän Suomessa kaikki olekaan päin honkia, ei se nykynuorista välttämättä tunnu kovin hohdokkaalta eikä anna vastakaikua innokkaammalle idealistille.

   Niin, mikä se suuri kaalihuijaus sitten on? Kyseessä on eräs kaaliin liittyvä tapaus, mistä ollaan saatu rautalankaesimerkki siitä, miten ihmisten uskomukset ympäröivästä yhteiskunnasta syntyvät, välittyvät ja vahvistavat toisiaan. On kuulemma olemassa jokin kansan demokraattisesta kontrollista täysin karannut Byrokraattinen Taho. Tämä Taho on antanut jotain verraten vähäpätöistä asiaa koskevan määräyksen, jossa on niin ja niin monta tuhatta sanaa tekstiä. Jostain syystä sanamäärä on useimmiten 26.911, mutta muitakin lukuja on nähty. Päivittelyn kohteena olevan pitkän tekstin korostetaan toisinaan olevan äskettäinen, vaikka huhu on ollut taukoamatta kierrossa pahimmillaan jo puoli vuosisataa.
   Ja kyllä, versioita leviää myös Suomessa, Uschanovilla on esimerkki nokialaisesta demarien kunnallispoliitikosta Jorma Kantasesta, joka on nettiblogissaan todennut, että Euroopan unionin ankanmunia säätelevä direktiivi sisältää 29.611 sanaa. (ei sisällä ainakaan minään EU-kielisenä versiona)

   Suuri kaalihuijaus on kirja, joka on kirjoitettu lähes kauttaaltaan filosofisella otteella. Tommi Uschanov on löytänyt tärkeitä näkökulmia ja kyseenalaistaa asioita, joita olisi suotavaa kyseenalaistaa monen muunkin. Mutta vaikka aihe on tärkeä ja kirja pääosin asiantuntevasti koostettu, on pakko kirjata myös muutama negatiivinen seikka. Uschanovilla on muutamissa kohden ollut ehkä turhan kova vauhti päällä, eikä ole aivan pysynyt asiassa, vaan päästää filosofian nihilistisimmissä ulottuvuuksissa jo turhan teoreettiseksi ja tällä tavoin epätarkoituksenmukaiseksi.
   Esim. tilastollisen yhteyden olemusta valottaessaan Uschanov rinnastaa selvät syy- ja seuraussuhteet toisistaan riippumattomiin tilastoihin. Klassinen esimerkki tilastojen väärinkäytöstä on se, että jäätelön myynnin kasvaessa myös hukkumistapaukset lisääntyvät, vaikkei näillä ole syy- ja seuraussuhdetta keskenään. Kun tähän rinnastaa sen, että biljardikepin osuessa biljardipalloon, pallo lähtee liikkeelle, mennään jo yltiöfilosofisiin sfääreihin, jos ajatellaan, että tässäkin on vain tilastollinen syy-yhteys - kyllähän biljardipallon liikkeellelähdön voi fysiikan lait huomioiden ihan laskeakin, ei kysymys ole ihan pelkästä tilastollisesta seikasta. Sinänsä Uschanovin väitteen saattaa filosofian logiikat riittävästi hallitseva pystyä todistamaan, mutta melko kauaksi väittely menee lähtötilanteesta, missä oli kysymys tilastojen väärinkäytöstä.
   Uschanov käsittelee kirjassa suomen kielessä yleistyneitä termejä ja niiden merkityksiä. Suomen kielen käyttöön on syytä kiinnittää huomiota, mutta juuri tässä kohden Uschanovkin on parissa kohdassa heikoilla jäillä tehdessään oletuksia yksityiskohtia tarkistamatta. Yksi ihan konkreettinen virhekin löytyy, nimittäin kirjassa väitetään, että tutkintapyyntö on vain rikosilmoitukselle keksitty uusi mukavamman kuuloinen nimike, eli että rikosilmoituksella ja tutkintapyynnöllä ei olisi juridisesti mitään eroa.
   Ei se nyt ihan näin ole. Rikosilmoituksella on erona tutkintapyyntöön se, että sillä ilmoitetaan rikos eli väitetään, että rikos on tapahtunut. Mikäli käy ilmi, että rikosta ei ole tapahtunut, rikosilmoituksen kohteeksi joutunut voi haastaa rikosilmoituksen tehneen oikeuteen kunnianloukkauksesta, tutkintapyynnön tehnyttä sen sijaan ei - tutkintapyynnössä vain esitetään pyyntö tutkia, onko rikos tapahtunut vai ei. Siinä mielessä harmittava virhe, että kirja on pitkälti pätevä puheenvuoro sen puolesta, että ihmiset miettisivät, mitä heidän ulosantinsa tarkalleen ottaen tarkoittaa - ja nyt kirjoittaja itse on tehnyt väärän olettamuksen selkeästi mutu-periaatteella, vaikka monessa muussa kohden onkin tehnyt esimerkillistä pitkäjänteistä salapoliisintyötä.
   Uschanov on tehnyt hyvää työtä ja lopputulos on onnistunut. Silti, jos vielä olisi löytynyt pätevä sparraaja oikolukemaan tekstin, vähän viilaamalla kirjasta olisi tullut vielä parempi. Juuri tämän oloisen kirjan kohdalla sinänsä pienet puutteet harmittavat, kun selvästi on nähtävillä, että kirjoittajalla kuitenkin rahkeet riittävät ehjempään suoritukseen.
 
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Richard Stengel: Mandelan tie - 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Suomentanut Tuija Tuomaala
Alkuteos Mandela´s Way - Fifteen Lessons on Life, Love, and Courage
Scandbook (paino), Tammi 2010
202 sivua


Kun Nelson Mandela (1918 - 2013) vapautui vuosikymmeniä kestäneestä vankeudestaan, Time-lehden toimituspäällikkö Richard Stengel (s. 1955) sai tehtäväkseen koostaa Mandelan omaelämäkertateoksen. Heidän yhteistyöstään syntyi elämäkerta, joka tunnetaan Suomessa nimellä Pitkä tie vapauteen. Myöhemmin, Mandelan 90-vuotispäivän lähestyessä, Stengel palasi aiheeseen pitkän artikkelin muodossa. Artikkelin pohjalta syntyi teos Mandelan tie - 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta, jossa piirretään henkilökuva Nelson Mandelasta tämän ajatusmaailmaan pureutumalla.

   Nelson Mandelaa pidetään yleisesti rohkeana, jopa pelottomana miehenä. Hän onkin elämänsä aikana ollut useasti tyyni myös pelottavissa tilanteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, ettei häntä olisi pelottanut.
   Mandela korostaa, että rohkeus ei ole sitä ettei tunne pelkoa. Rohkeus on sitä, että oppii voittamaan pelon. Mandela ajattelee, että jos joku ei koskaan pelkää, ei hän mikään rohkea ole, pikemminkin täyskaheli.

   Kun Mandela ensimmäisen kerran meni vankilaan Robben Islandille toukokuussa 1963, sellissä vartija hermostui ja alkoi käyttäytyä uhkaavasti. Mandela piti selvänä, että turpaan oli tulossa. Siinä tilanteessa hän ei olisi voinut tapella vastaan.
   Mandela, joka oli ammatiltaan asianajaja, totesi vartijalle, että jos tämä koskee häneen, hän haastaa tämän Etelä-Afrikan korkeimpaan tuomioistuimeen ja kynii tältä koko omaisuuden. Yllättäen vartija pysähtyi ja jätti selkäsaunan antamisen väliin.
   Mandela vaikutti tilanteessa pelottomalta, mutta kyllä hän pelkäsi, koko tilanteen ajan. Hän kuitenkin esitti rohkeaa. Stengel tulkitsee kirjassa asian niin, että kun teeskentelee rohkeaa, ei pelkästään muutu rohkeaksi, vaan on rohkea.

   Vuonna 1969 Mandelan vanhin poika kuoli auto-onnettomuudessa. Päivänä, jona sai tiedon onnettomuudesta, Mandela ei lähtenyt kertaakaan sellistään. Seuraavana päivänä hän oli jälleen muiden mukana. Uutinen oli miltei liikaa kestettäväksi, mutta Mandelan täytyi näyttää sekä vartijoille että toisille vangeille, ettei uutinen tehnyt häntä toimintakyvyttömäksi.
   Jälleen kerran Mandela esitti. Hän tunsi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.

   Mandela on rauhallinen keskellä myrskyisiä tilanteita. Ja odottaa samaa myös muilta. Kun menettää itsehillintää, menettää samalla tilanteen hallinnan.
   Voi kyllä olla tilanteita, missä vaaditaan kiihkeitä reaktioita, mutta niitä on harvoin ja niidenkin olisi oltava harkittuja, ei spontaaneja. Kiperissä tilanteissa ihmiset kaipaavat tyyneyttä, he haluavat nähdä, ettei johtaja ole poissa tolaltaan, että tämä puntaroi seikkoja ja että hänen reaktionsa ovat harkittuja.

   Vuonna 1993 Etelä-Afrikka oli veitsenterällä. Mandela itse yritti vakiinnuttaa oloja neuvottelemalla hallituksen kanssa uudesta perustuslaista ja demokraattisten vaalien ajankohdasta, mutta kaikki eivät olleet yhtä rauhantahtoisia.
   Chris Hani, toiseksi suosituin johtaja heti Mandelan jälkeen, salamurhattiin. Etelä-Afrikassa pelättiin, että murha saisi Afrikan Kansalliskongressin (ANC) käymään aseelliseen taisteluun valkoisia vastaan ja syöksemään maan sisällissotaan.
   Tiedotteiden ja uutisjuttujen mukaan Mandela olisi ollut murtunut Hanin kuolemasta. Oikeasti hän toimi jäätävän rauhallisesti ja analyyttisesti.
   Mandela teki suunnitelmia lähitulevaisuutta ja murhan seurauksia varten. Hän meni vielä samana iltana televisioon keskustelemaan salamurhasta. Hän yritti käsitellä koko kansakunnan toiveita ja pelkoja, ei pelkästään oman puolueensa tai valitsijoidensa huolia. Hän puhui Hanista sanoen tämän olleen sotilas ja "rautaisen kurin" mies. Ja myös eteläafrikkalaisten tuli käyttäytyä kurinalaisesti Hanin muiston kunniaksi.
   Jälkeenpäin Mandela kertoi Stengelille uskovansa niiden Hanin murhan jälkeisten päivien olleen se hetki, jolloin vapaa ja demokraattinen Etelä-Afrikka oli ollut eniten uhattuna. Stengel näkee Mandelan harkitun reaktion olleen merkittävä syy siihen, ettei Etelä-Afrikassa syttynyt sisällissota.

   Mandela on vankilasta vapautumisensa jälkeen pyrkinyt välttämään olemasta kansankiihottaja. Nuorena hän usein yritti saada aikaan kohua, mutta nykyisin hänen ajatuksenaan on, että on parempi olla hieman yksitoikkoinen ja luotettava kuin vihainen ja epäselvä. Hän uskoo, että ihmiset ovat valmiita sietämään hieman yksitoikkoisuutta, jos saavat vastineeksi luotettavuutta ja konkreettisuutta.

   Temperamenttia pidetään syntymässä saatuna, mutta Mandelan tapauksessa se oli jotain, minkä hän muokkasi. Nuori Mandela oli äkkipikainen ja helposti suuttuva, vankilasta tullut mies vastakohta tälle. Useimmat virheistä, joita Mandela on elämänsä aikana tehnyt, johtuvat toimimisesta liian hätäisesti, ei liian hitaasti. Nykyisin Mandelalla on tapana sanoa, että "älä pidä kiirettä, pohdi, analysoi ja toimi vasta sitten".

   Vuonna 1985 Mandela oli ollut vankilassa 22 vuotta. Apartheidin vastainen liike oli tullut vahvemmaksi ja äänekkäämmäksi. Kapinoita oli päivittäin. Mandelan nimestä ja kuvasta oli tullut maailmanlaajuisen apartheidin vastaisen liikkeen symboleja.
   Tuona vuonna Mandela kävi eturauhasleikkauksessa Kapkaupungissa. Tuon matkan aikana hänestä pidettiin yllättävän hyvää huolta. Ja operaation jälkeen hänet sijoitettiin uuteen, aiempaa inhimillisemmän oloiseen selliin. Ohjeet olivat kuulemma tulleet pääkaupungista Pretoriasta.
   Uudessa sellissä ei ollut muita vankeja. Tästä uudesta tilanteesta Mandela löysi uusia mahdollisuuksia. Jos Mandela neuvottelisi hallituksen kanssa, hänen ei enää tarvitsisi informoida sellikavereitaan jokaisesta siirrostaan.
   Mandela käsitti, että maailma oli muuttunut ja hänen täytyi muuttua sen mukana. Hän oli jo aiemmin päätynyt siihen tulokseen, ettei ANC pystyisi kaatamaan hallitusta aseellisen taistelun kautta. Vain neuvottelut toisivat halutun tuloksen. Niinpä Mandela kirjoitti oikeusministeri Kobie Coetseelle haluavansa aloittaa neuvottelut hallituksen kanssa.

   Neuvotteluprosessi lähti liikkeelle heinäkuussa 1986. Tuolloin Mandela pyysi saada tavata vankeinhoito-osaston johtajan kansallisesti erittäin tärkeässä asiassa. Neljä päivää myöhemmin mandela sitten kutsuttiin tapaamaan johtajaa.
   Tapaamisessa Mandela sanoi oikeasti haluavansa tavata oikeusministerin ja nostaa esiin kysymys ANC´n ja hallituksen välisistä neuvotteluista. Johtaja soitti heti Coetseelle, joka kehotti tuomaan Mandela saman tien.
   Ja kun Mandela sitten tapasi Coetseen, hän sanoi, että haluaakin tavata Etelä-Afrikan tasavallan presidentin Pieter Bothan. Coetsee käsitti välittömästi, kuinka historiallisesta tilaisuudesta oli kyse.
   Kun ANC´ssa kuulivat neuvotteluhankkeista, eivät varsinaisesti riemastuneet. Jotkut jopa kutsuivat Mandelaa petturiksi.

   Mandela on elämänsä aikana muuttanut useamman kerran mielipidettään olosuhteiden myötä. Ei hän silti heti ole ollut tekemässä täyskäännöstä, hän on aina halunnut tutkia suunnanmuutoksen kaikki seuraukset. Vasta sen jälkeen hän on toiminut.
   Ulkopuoliselle tämä on joskus näyttäytynyt äkkinäisna toimintana. Mandela on kuitenkin aina miettinyt asian mielessään valmiiksi. Hänen mielestään väistämätöntä ei kannata lykätä, vaikkei se olisikaan se ratkaisu, mitä oli alun perin halunnut.

   Mandela on aina tiennyt, että hänen on jaettava julkisuus. Hän tiesi, että varsin suuri osa johtajuutta on symbolista ja että hän itse on loistava symboli. Samalla hän uskoi aidosti ryhmätyön etuihin ja tietsi, että saadakseen joukoistaan irti vieläkin enemmän, hänen täytyi varmistaa, että muutkin saivat osansa kunniasta ja, ennen kaikkea, että tunsivat vaikuttavansa päätöksiin.

   Johtajuus on ennen kaikkea ihmisten liikuttamista tiettyyn suuntaan, tavallisesti muuttamalla heidän ajattelunsa ja toimintansa suuntaa. Sitä ei välttämättä tehdä hyökkäämällä eteen, vaan ennemminkin jakamalla valtaa tai työntämään muita kulkemaan edellä.
   Mandela asettui usein niiden rinnalle, joita hän piti itseään terävämpinä. Hän ei koskaan ujostellut pyytää toisia selittämään asioita. Pyytämällä apua tai neuvoja hän paitsi oppi heiltä myös antoi heille valtaa ja teki heistä liittolaisiaan. Hän ymmärsi, että mikään ei vie toisen suosioon yhtä hyvin kuin avun pyytäminen - kääntymällä nöyrästi toisen puoleen vahvistamme heidän lojaalisuuttaan meitä kohtaan.

   Vuonna 1912 perustetun ANC´n johtoon tuli vuonna 1952 Albert Luthuli, joka sai vuoden 1960 Nobelin rauhanpalkinnon apartheidin vastaisen väkivallattoman taistelun johtamisesta. Mandela kunnioitti Luthulia valtavasti, mutta aivan kaikesta he eivät olleet samaa mieltä.
   Luthulille väkivallattomuus oli periaate, sen sijaan Mandelalle se oli strategia, jota oli mahdollista muuttaa olosuhteiden sitä edellyttäessä. Mandela ei koskaan ollut Gandhi, mies, jolle väkivallattomuudelle omistautuminen oli elinikäinen periaate, siten, että sen rikkomisella saavutettu voitto ei olisi ollut voiton arvoinen.
   Kyllä Mandela oli väkivallattomuuden puolella - ja tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä kaikenlaista väkivaltaa kohtaan - mutta väkivallattomuuden politiikka oli nakertamassa sitä kaikenkattavaa periaatetta, joka Mandelalla oli. Tämä periaate on seuraava: tasa-arvoiset oikeudet kaikille, riippumatta rodusta, yhteiskuntaluokasta tai sukupuolesta.

   Mandela pitää lähes kaikkia ihmisiä hyvinä, kunnes mahdollisesti toisin todistetaan. Hän lähtee olettamuksesta, että toinen on hänen kanssaan tekemisissä vilpittömin mielin. Hän uskoo, että kuten rohkeuden teeskenteleminen voi johtaa oikeasti rohkeisiin tekoihin, hyvän näkeminen muissa ihmisissä lisää mahdollisuutta, että nämä tuovat esiin paremman puolen itsestään.
   Kysymys ei ole siitä, etteikö Mandela näe toisten negatiivisia puolia, hän vain ei halua nähdä pelkästään niitä. Jos ihmisiltä odottaa enemmän, he usein antavat enemmän. Tai ainakin tuntevat syyllisyyttä elleivät tee niin.

   Mandelan mukaan ikäväkin ihminen on parempi ihminen kuin mitä tämän käytös antaa olettaa. Mandela korostaa, ettei pahuus saanut aikaan rotuerottelua - rotuerottelu se teki ihmisistä pahoja.
   Mandela näki vartijat yhtä lailla järjestelmän uhreina kuin sen ylläpitäjinä. Eteläafrikkalaiset vanginvartijat olivat yksinkertaisia, kouluttamattomia miehiä, jotka olivat olleet alttiina epäoikeudenmukaisella ja rasistiselle järjestelmälle lapsuusiästä lähtien. Lähes kaikki tulivat köyhistä oloista, samankaltaisista kuin useimmat vangitkin.

   Kun Mandela vapauduttuaan yllytti eteläafrikkalaisia unohtamaan menneet, useimmat uskoivat, että Mandela itse oli tehnyt niin. Tällä oli kaksinainen merkitys: se sai valkoiset paitsi luottamaan Mandelaan enemmän, myös suhtautumaan suopeammin ihmisiin, joita he vielä vähän aiemmin olivat sortaneet.
 
   Mandela myöntää luottaneensa myös sellaisiin ihmisiin, joiden kokee sittemmin pettäneen hänet. Esimerkkinä hän mainitsee Frederik de Klerkin, joka oli ollut presidenttinä Mandelan vihdoin vapautuessa.
   Mandela myöntää arvioineensa tämän väärin, muttei ollut väärässä luottaessaan tähän. de Klerk oli ollut tarpeellinen kumppani matkalla vapauteen, eikä Mandela nähnyt mitään syytä kieltää tämän olevan periaatteen mies.
   Ja eihän sitä kuitenkaan tiennyt, tulisiko Mandela vielä tarvitsemaan de Klerkiä johonkin. Joten miksi suututtaa tätä turhaan?

   Toverit ymmärsivät hyvin, että Mandela luki Sun Tzun kirjoittamaa Sodankäynnin taitoa, mutta sitä he eivät käsittäneet, miksi tämä luki afrikaansinkielistä (Etelä-Afrikan valkoisten käyttämä, hollannin kieleen pohjaava kieli) runoutta. Mandela kuitenkin tiesi, ettei voittaisi vastapuolta, jollei tuntisi tätä, eikä vastapuolta oikein tunne, jos ei osaa tämän kieltä. Kun puhuu afrikaansia, pääsee suoraan afrikandien (Etelä-Afrikan valkoiset) sydämiin. Mandela käyttikin vankilassa hyväkseen kaikki tilaisuudet puhua vartijoiden kanssa afrikaansia.
   Kielen lisäksi Mandela halusi ymmärtää afrikandien kulttuuria. Siksi hän luki myös näiden historiasta.
   Mandela tiesi, että buurisodissa buurikenraalit karkottivat brittiläisen imperiumin joukot. Ja kun Mandela aikanaan aloitti neuvottelut hallituksen johtomiesten kanssa, nämä johtomiehet olivat vaikuttuneita ja ällistyneitä viittauksista afrikandikenraaleihin ja -taisteluihin.
   Tovereilleen Mandelalla oli tapana kertoa, että afrikanditkin olivat afrikkalaisia, eurooppalaisten jälkeläisiä, jotka olivat muuttaneet Afrikkaan ja katkaisseet siteensä Eurooppaan. Heillä ei enää ollut muuta kotimaata kuin Etelä-Afrikka.
   Mandela ymmärsi, että afrikkalaisten ja afrikandien välillä oli merkittäviä yhtäläisyyksiä. Britit olivat sortaneet molempia. Molemmat olivat tunteneet olevansa halveksittuja ulkopuolisia.

   Mandela oli niin vakaasti päättänyt voittaa vastapuolen puolelleen, että jo se itsessään sai aikaan eräänlaista lojaalisuutta häntä kohtaan. Afrikandit näkivät, kuinka Mandela oli ponnistellut, kuinka oli tullut vastaan pidemmälle kuin olisi ollut tarpeen. Lopulta afrikandit käsittivät sen ja alkoivat luottaa Mandelaan. Tämä voitti heidän sydämensä.
   Mandelan mukaan, kun on voittanut vihollisen puolelleen, ei pidä tuntea vahingoniloa. Suurimman voiton hetkellä on oltava hyvin armelias. Voitettua vihollista ei pidä missään olosuhteissa nöyryyttää, hänen on annettava säilyttää kasvonsa. Silloin on tehnyt vihollisesta ystävän.

   Stengel näkee Mandelan olevan nero siinä, mitä sosiologit kutsuvat vaikutelman hallinnaksi. Kyllä, Mandela uskoi, että Afrikan Kansalliskongressin tuli hyväksyä aseellinen taistelu päämääriensä saavuttamiseksi, mutta samalla uskoi myös, että pari symbolista räjähdystä riittäisi yhdistämään puolueen takana olevan apartheidin vastaisen liikkeen. Ja ei, hän ei oikeasti ollut sitä mieltä, että hänen valkoiset vanginvartijansa olivat olleet hänelle ystävällisiä, mutta hän halusi näyttää valkoiselle yleisölle, ettei silti ollut vihainen tai katkera.
   Mandela suunnitteli aina tarkasti, miltä jokin poliittinen toimi tai toiminta näyttäisi. Hän analysoi kampanjajulisteita ja pohti, keitä tulisi kuvissa kätellä. Stengel istui usein Mandelan vieressä auton takapenkillä, kun tämä odotti täsmälleen oikeaa hetkeä ilmestyä johonkin tilaisuuteen. Mandela myös käsitti, että jos hänen nähtäisiin usein ottavan aloitteen käsiinsä, se antaisi hänelle auktoriteettia. Mandela oli se, joka tervehti, ei se, jota tervehdittiin.
   Tapahtumissa ja päivällisillä Mandela kävi aina kättelemässä keittiöhenkilökunnan, lentokentillä hän etsi huoltohenkilökunnan kätelläkseen heitä. Vaikka Mandela halusikin tavata julkkiksia ja muita silmäätekeviä, hän ei koskaan halunnut vaikuttaa elitistiseltä - hän halusi ihmisten aina tietävän, että hän hyväksyi myös johtajuuden taakat siinä kuin ilotkin ja että häntä oli kaikkien helppo lähestyä.

   Kun Mandela oli nuorempi, hänen mielestään ANC´n johtavat vanhat miehet eivät koskaan näyttäneet tekevän mitään riittävän nopeasti tai pitävän asioita riittävän kiireellisinä. Vankilassa hänestä tuli yksi noista vanhoista miehistä, mutta hän myös käsitti, että varovaisuus ei tarkoittanut sitä, ettei voinut olla radikaali tai rohkea. Tärkeää ei ole päätöksen nopeus vaan suunta. Nopeus ei tee rohkeaksi.
   Tultuaan presidentiksi Mandela tiesi heti, että hänen hallitseva päämääränsä oli tehdä uusi kansakunta. Se ei tarkoittanut, ettei hän olisi hoitanut kiireellisiä pienempiä ongelmia. Hän tiesi, että jollei niitä hoidettu alta pois, hänelle ei tulisi tilaisuutta hoitaa enemmän aikaa vaativia ongelmia. Mandela piti kuitenkin katseensa kaiken aikaa kauempana olevassa tavoitteessa.

   Kun Mandelasta tuli Etelä-Afrikan tasavallan ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu presidentti, hän olisi halutessaan todennäköisesti voinut jatkaa tuossa virassa koko loppuelämänsä ajan. Hän kuitenkin katsoi oman tehtävänsä olevan "määrätä kurssi, ei ohjata laivaa".
   Huhtikuussa 1995, jolloin Mandela oli ollut presidenttinä vuoden, hän totesi, että mahdollisen seuraavan kautensa alussa hän olisi jo 80-vuotias. Ja että yli 80-vuotiaan ei enää pitäisi sekaantua poltiiikkaan. Mandela totesi, että hänen oma esimerkkinsä olisi kestävämpi ja vaikuttaisi voimakkaammin kuin mikään hänen yksittäinen poliittinen tekonsa.

   Kun Stengel esitti Mandelalle kysymyksiä, hän esitti ne usein vaihtoehtoina, oliko jokin asia näin vai noin, kyllä vai ei. Stengel huomasi jo varhain, että Mandelaa moinen kysymyksenasettelu turhautti. Vastaus oli lähes aina sekä että.
   Mandela tietää, että toiminnan takana oleva syy on harvoin mitenkään selkeä. Vaikeimpiin kysymyksiin ei ole yksinkertaisia vastauksia.
   Kun Mandela pääsi vankilasta, ihmiset olettivat hänen näkevän maailman mustavalkoisena. Kuitenkin hän näki asioista lähes aina molemmat puolet. Mandelan lähtökohta oli löytää kurssi niiden välistä.
   Kyse oli osittain Mandelan syvälle juurtuneesta tarpeesta suostutella ja voittaa ihmisiä puolelleen, mutta enimmäksen syynä oli ei-ideologinen maailmankuva ja ymmärrys ihmisen motiivien monimutkaisesta verkostosta.

   Stengelin mukaan mustavalkoisuus on houkuttelevaa, koska se on yksinkertaista ja ehdotonta. Jotkut vastaavat ehdottomasti kyllä tai ei yksinkertaisesti siksi, että he ajattelevat sen vaikuttavan painokkaalta. Jos kuitenkin kehittää tapaa tarkastella kysymyksen  molempia - tai jopa useampia - puolia, saattaa nähdä ratkaisuja, jotka eivät muulla tavoin olisi tulleet mieleenkään.

   Mandela tietää, ettei joka asiasta kannata tapella. Robben Islandilla vangit väittelivät keskenään. Eräs vakioaiheista oli, oliko tiikeri Afrikan alkuperäislaji. Monet vangit olivat vakuuttuneita siitä, että oli se. Ja eräs tietty vanki elämöi erityisesti sen puolesta. Ja kun Mandela eräänä päivänä sanoi tälle, ettei tiikeri ole Afrikan alkuperäislaji, kaveri raivostui. Mandela antoi asian olla. Hän odotti.
   Pari vuotta myöhemmin vankilaan saapui vanki, joka oli opiskellut eläintiedettä ja kulkenut ympäri maailmaa. Tämä uusi kaveri sanoi, ettei tiikeri tietenkään ole peräisin Afrikasta. Kaikki olivat tyytyväisiä, myös edellä mainittu jäärä.
   Mandela oli siis ollut oikeassa. Mutta ei hän silti vanhingoniloa tuntenut.

   Mandela myös saattaa vakuuttua siitä, että hänen oma mielipiteensä onkin väärä. Silloin hän yksinkertaisesti antaa periksi. Ja kun Mandela tekee täyskäännöksen, Stengelin mukaan ei arvaisi tämän koskaan olleen toista mieltä. Mandela näet vaihtaa puolta ja omaksuu toisen kannan innokkaasti - hän ymmärtää, että luovuttaminenkin voi olla eräänlainen voitto. Luovuttamalla siirtyy voittajan puolelle, silloin voi väittää itsekin voittaneensa.

   Stengelin mukaan vuoden 1994 presidentinvaalikampanja voitiin Mandelan osalta pelkistää yhteen asiaan: hymyyn. Mandelan hymy kertoi mustille äänestäjille, että Mandela oli heidän puolustajansa, valkoisille se kertoi, että Mandela oli heidän suojelijansa.
   Viime kädessä tärkein viesti, minkä Mandela halusi vapautumisensa jälkeen lähettää, oli se, että hän ei ollut katkera. Hän käsitti, että vihan osoittaminen vähentäisi hänen valtaansa, kun taas vihan kätkeminen lisäisi.
   Osa tästä oli Stengelin mukaan pelkkää esittämistä. Kyllä, tunteet voivat olla aitoja, mutta ihminen voi olla aito myös olematta liian paljastava. Hymy oli naamio, joka salasi yhtä paljon kuin paljasti.
   Loppujen lopuksi hymy symboloi sitä, miten Mandela muokkasi itseään. Kaikissa elämänsä vaiheissa hän päätti, kuka halusi olla, ja loi tuon henkilön ulkoisen olemuksen - ja sen jälkeen itse henkilön. Mandelasta tuli se, joka hän halusi olla.

   Richard Stengelin kokoama Mandelan tie on filosofisen pohdiskeleva teos, joka kertoo paitsi Nelson Mandelasta, myös jotain varsin yleispätevää valtiomiesmäisyydestä. Kirja on jaettu eri teemoihin ja niiden teemojen kautta onnistutaan piirtämään Mandelan koko henkilökuva erittäin hyvin. Painopiste on jossain määrin myöhemmässä, vanhassa valtiomiehessä, mutta kirjassa palautetaan mieliin myös Mandelan radikaalimpi puoli ja tehdään vertailua varhaisten ja myöhempien aikojen välillä. Ja samalla teos tekee tutuksi myös Etelä-Afrikan kansallista historiaa.
   

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.11. (ke)

Ruotsin kuningas Kaarle XII sai johdettavakseen Ruotsin, joka oli noussut Euroopan johtavaksi sotilaalliseksi suurvallaksi. Hän jäi historiaan hallitsijana, jonka aikana tuo suurvalta-asema romahti. Mitkä olivat syitä tähän ja millainen hallitsija Kaarle XII oli?

Kuukauden Uusinta
Bengt Liljegren: Kaarle XII - soturikuninkaan elämä