Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos Huijari on esitelty aiemmin alkuvuonna 2009 (viitataan vuoden 2009 europarlamenttivaaleihin), Ihanuuksien ihmemaa keväällä 2013 sekä Paksun lumen talvi syksyllä 2014.

   Vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset olivat vaaliliitossa, mikä tieto selittänee, mihin viittasin kommentilla Virtasen ja SKL/KD´n aiemmasta yhteisestä historiasta.

 

Uuden Vuoden Extra
Juha Rantala: Huijari
Veitikka Kustannus 1999
110 sivua


Vuonna 1995 Suomen eduskuntaan nousi uusi puolue, kun Pertti "Veltto" Virtanen valittiin sitoutumattomana ehdokkaana Ekologisen Puolueen (EPU, sittemmin Kirjava Puolue eli Kipu) listoilta kansanedustajaksi. Luonnollisesti media kiinnostui Virtasesta, joka pysytteli mielellään julkisuudessa. Hän oli politiikassa väriläiskä, joka jakoi mielipiteitä. Ensimmäinen yritys jäi yhteen nelivuotiskauteen, mutta vuoden 2007 ek-vaaleissa mies palasi takaisin kansanedustajan hommiin, tällä kertaa Perussuomalaisten listoilta. Ja näillä näkymin kyseinen kaveri lähtee pyrkimään ensi kesänä europarlamenttiin.
   
   Juha Rantala oli taannoisen Ekologisen puolueen vaikuttajia. Virtasen toiminta puolueessa kuin myös myöhemmin perustetussa Kirjavassa Puolueessa sai Rantalan niskakarvat sen verran ärhäkästi pystyyn, että hän katsoi velvollisuudekseen kirjoittaa ennen vuoden 1999 ek-vaaleja kirjan, missä hän selostaa, miten Virtasesta muodostui puolueen kannalta kävelevä katastrofi.
   Rantala korostaa, ettei hän lähtenyt kaatamaan puoluetta. Hän tarkastelee vain yhtä tunnettua puolueen kellokasta. Esim. toinen puolueen vahva mies Pentti Linkola antoi tukensa kirjahankkeelle.
  Rantala kokee likapyykin julkisen pesun itse erityisen kipeäksi siksi, että puolueessa oli paljon hienoja ihmisiä ja koska hän piti puolueen ohjelmaa hienoimpana mahdollisena. Mutta erityisesti Rantalaan sattuu se, että Virtanen ei tuntenut sääliä niitä vilpittömästi ja yhteisen edun puolesta toimineita ihmisiä kohtaan, joilta hän lypsi toinen toistaan massiivisempia etuuksia itselleen.

   Kansanedustaja, psykologi ja yhteiskuntatieteiden maisteri Pertti Virtanen syntyi Hämeenlinnassa vuonna 1951. Nuorena hän musisoi ainakin yhtyeissä Gestapo, Oy Ferrum Ab, Wolfgang ja Abracadabra. Julkisuuteen hän pääsi kuitenkin vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla Virtanen-yhtyeen keulahahmona.
   Nuoren Virtasen musiikki ei ollut erityisen poliittista. Mutta nuoresta pitäen vahvoja poliittisia mielipiteitä on kyllä löytynyt. 1970-luvun alussa Virtanen luki itsensä marxilaisiin kommunisteihin. Pian hän tympääntyi kommunisteihin ja ryhtyi anarkistiksi. Myöhemmin 1970-luvulla Virtanen haaveili totaalisesta anarkismista, joskin näki sen olevan mahdollista vasta kolmannen maailmansodan jälkeen. Musa-lehdessä hän uhosi suunnittelevansa vallankumousta sekä sellaista konserttia "jossa on kymmenen tuhatta ihmistä ja siellä jaetaan ihmisille aseita".

   Poliittinen ura lähti varsinaisesti liikkeelle vuoden 1994 presidentinvaaleista. Ääniä tuli 95.650, millä heltisi 3,0 % äänisosuus. Vaalien tiimoilta Virtanen sai paljon näkyvyyttä lehdistössä ja televisiossa. Siitä muodostui vankka pohja seuraavan kevään eduskuntavaalitaistelulle.

   Alun perin Virtanen oli pyrkimässä Vihreän Liiton ehdokkaaksi, mutta paikallinen piiri ei häntä kelpuuttanut. Kun aika ei enää riittänyt oman puolueen perustamiseen, Virtanen hakeutui Ekologisen Puolueen pariin. Tällä oli vuoden 1995 eduskuntavaaleihin solmittuna vaaliliitto Suomen Maaseudun Puolueen (SMP, nyk. Perussuomalaiset), Eläkeläiset kansan asialla -puolueen (EKA, nyk. Senioripuolue) ja Suomen Kristillisen Liiton (SKL, nyk. Kristillisdemokraatit) kanssa.
   Vaaleissa moni yllättyi, kun Veltto ohitti muutamalla sadalla äänellä vaalipiirin SKL´n pääehdokkaan Leena Rauhalan, joka sitten jäi rannalle ruikuttamaan. Rauhala totesi katkerana, ettei enää koskaan olisi valmis yhteistyöhön Ekologisen Puolueen kanssa. Hän syytti suoraan Virtasta, että tämä oli varastanut heidän äänensä.
   Sellaista yhteistä historiaa Veltolla ja SKL/KD´lla.

   Ennen vaaleja Ekologisessa Puolueessa Velttoa pidettiin kysymysmerkkinä. Puolueessa mietittiin, että jos Veltto sittenkin on sellainen pelle (sanamuoto Rantalan) kuin julkisuudessa. Puolue päätti kuitenkin ottaa riskin.
   Ekologisen Puolueen silloinen puheenjohtaja Eugen Parkatti uskoi Virtasen olevan kunnon ihminen. Usko alkoi hiipua vähitellen, kun aika kului, eikä Virtanen saanut mitään puolueen kannalta merkittävää aikaiseksi eduskunnassa. Tämä lähinnä puheli puuta heinää ja asiallisimmillaankin sellaista, mikä ei liittynyt ekologiaan oikein millään tavalla. Rantalan mukaan Veltto osoitti olevansa juuri sellainen pelle kuin julkisuuskuva presidentinvaalien yhteydessä oli antanut ymmärtää. Yleensäkin Rantalan pettymykset Velton toimintaan liittyivät niin yhteiskunnallisiin mielipiteisiin kuin persoonaan.
   Velttoa äänestäneistä moni kertoi valinneensa tämän juuri protestina epärehellisten ja itsekkäiden poliitikkojen hallitsemaa yhteiskuntaa vastaan. Monille oli valtaisa pettymys, kun heidän silmissään  Veltto osoittautui vielä suuremmaksi kelmiksi kuin ne, joille nämä äänestäjät olivat ajatelleet antavansa epäluottamuslauseen Velttoa äänestämällä.
   Monet työttömät pettyivät pahasti, kun Veltto toitotti julkisuudessa, että työttömyys oli näiden omaa syytä. Monia närästi myös Velton innokas EU´n puolesta puhuminen. Yhdestä asiasta väestönkasvusta huolestunut Linkola Velttoa sentään kehui: Veltto oli antanut kuvan, että oli suurten lapsiperheiden tukemista vastaan. Tosin tästäkin asiasta Veltolta tuli sittemmin useitakin erilaisia lausuntoja.

   Virtanen ei siis edustanut samoja arvoja kuin EPU. Mutta millainen puolue EPU sitten tarkemmin ottaen oli?
   1980-luvun puolivälin jälkeen Suomessa alkoi olla paineita perustaa vihreä puolue. Olihan eduskunnassa istunut jo vuodesta 1983 pari vihreää kansanedustajaakin, jotka olivat tulleet varsinaisten puolueiden ulkopuolelta. Rantala näkee yhtenä merkittävänä virstanpylväänä Linkolan kirjoittaman julistuksen "Vihreän liikkeen tavoiteohjelma". Vuonna 1987 vihreitä puolueita sitten olikin jo kaksi. Ensin perustettiin Vihreät ja muutamaa kuukautta myöhemmin em. kansanedustajat perustivat  ympärilleen puolueen nimeltä Vihreä Liitto.
   Suomen ensimmäistä vihreää puoluetta olivat perustamassa mm. Eero Paloheimo ja Erkki Pulliainen. Nämä kellokkaat siirtyivät kuitenkin monen muun tavoin nopeasti Vihreään Liittoon.
   Vihreistä muodostettiin ensin Ekologinen Puolue Vihreät ja 1995 nimi lyheni muotoon Ekologinen Puolue. 1998 puolueesta tuli Kirjava "Puolue" - Elonkehän Puolesta rp.
   Ekologisella Puolueella oli kaksi perusperiaatetta: tulevaisuus oli nykyhetkeä tärkeämpi, sekä yhteisön etu yksilön edun edelle.
   Näistä perusperiaatteista muovattiin sitten tarkempaa puolueohjelmaa. Ohjelmaan kuuluivat mm. Suomen irrottaminen EU´sta, maatalouden turvaaminen Suomessa tuontirajoituksilla ja tuontielintarvikkeiden verotusta korottamalla, yhteistyön lisääminen muiden Pohjoismaiden kanssa muun euroopan sijaan, yksityisautoilun kieltäminen jne. Puolueen mukaan kansalaisten olisi luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa talouskasvua, pyrittävä kohtuullistamaan elintasoaan sekä kohdentamaan ylimääräiset voimavarat henkiseen kulttuuriin. Puolueohjelman mukaan oli lisäksi varottava ylittämästä luonnon kantokykyä ja pyrittävä väkiluvun alentamiseen - alenevan väkiluvun yhteiskunnassa jokainen lapsi olisi kunniakansalainen, jolle tulisi antaa huomattavasti enemmän huolenpitoa, kasvatusta, koulutusta ja ennenkaikkea rakkautta kuin tänä päivänä. Valtio ei saisi myöskään toimia velkavetoisesti, vaan sen tulisi pienentää menoja ja laskea rahassa mitattavaa elintasoa.
    
   Kaikesta huolimatta, Virtanen valittiin eduskuntaan EPU´n riveista, sitoutumattomana ehdokkaana. Kansanedustajan myötä EPU oli oikeutettu saamaan puolue- ja lehdistötukea yhteensä puoli miljoonaa markkaa (n. 85.000 euroa). Aiemmin puolue oli toiminut talkoopohjalta, muutaman tuhannen markan budjetilla. Yhtäkkiä tulot kasvoivat räjähdysmäisesti. Muutoksesta muodostui raju, jopa kaoottinen.

   Rahavirtojen kanavoinnista koitui puolueelle suuria hankaluuksia. Monet yrittivät rohmuta rahoja omiin taskuihinsa. Rantala mainitsee tässä yhteydessä erityisesti kirvesmies Matti Vainion, joka sittemmin vaikutti tiettävästi mm. Risto Kuisman Remonttiryhmässä.
   Vainio oli se henkilö, joka aikoinaan houkutteli Virtasen Ekologiseen puolueeseen. Vuoden 1995 ek-vaaleihin valmistauduttaessa Vainio sai pöytäkirjaan kirjattua vaatimuksen, minkä mukaan kaikki puoluetukirahat tulisi käyttää Vainion palkkaamiseen puolueen työntekijäksi, jos Virtanen menisi läpi eduskuntaan
   Vainio palkattiin vasta vuoden 1996 kunnallisvaaleihin valmistauduttaessa, puolueen vaalipäälliköksi. Palkka Vainiolle maistuikin, enemmän kuin työnteko. Itse asiassa, puolueen vaalipäällikkö ei ollut valmis minkäänlaiseen vaalityöhön.
   Kunnallisvaalit menivät suhteellisen huonosti. Puolue asetti ehdokkaita seitsemässä vaalipiirissä. Ääniä tuli yhteensä 876. Puolue sai läpi yhden valtuutetun, Somerolta. Rantalan mukaan tämäkin lipsahti nimenomaan vaalipäälliköstä huolimatta.
   Vainio pyrki muutenkin rahastamaan omia menojaan, kuten omia autoilujaan - siis puolueelta, jonka ohjelmassa vastustetaan yksityisautoilua.
   Kun lypsy ei tupannut onnistumaan, Vainio yritti saada Virtasen siirtymään toiseen puolueeseen, jolloin myös puoluetuki olisi siirtynyt kansanedustajan mukana. Neuvotteluja käytiin varsinkin Ihmisyyden Puolueen (IPU) kanssa. Neuvottelut käytiin luonnollisesti salassa EPU´n puoluehallitukselta.
   Lopulta Vainio sai tarpeekseen ja erosi puolueesta.

   Kun Ekologiseen Puolueeseen alkoi virrata lehdistötukea, menivät perustamaan puolueelle oman lehden, Elonkehän. Päätoimittajaksi valittiin pitkän linjan kansalaisaktiivi Eero Taivalsaari. Hänkin tutustui Virtaseen. Hänkään ei saanut miekkosesta kovin kummoista käsitystä.
   Elonkehän näytenumeron ilmestyttyä Virtanen vähätteli koko julkaisua. Harvinainen tapa suhtautua oman taustaryhmän lehteen.
   Myöhemmin Taivalsaaren käsitys Virtasesta muuttui entistä kielteisemmäksi. Hänen mukaansa Virtasella on narsistinen luonteenrakenne. Tämä näytti Taivalsaaren mielestä ottaneen eduskuntakautensa tärkeimmäksi tehtäväksi rahan keräämisen mistä sitä vain irtosi.

   Elonkehää Rantala pitää laadukkaana, mutta liian kalliina julkaisuna. Taivalsaaren edellyttämät resurssit olisivat nielleet koko puoluetuen. Myös vanhan jäsenistön ja päätoimittajan näkemyserot olivat turhan suuret.
   Taivalsaari ajoi puolueelle selkeää suunnanmuutosta ja esiintyi melko paljon Linkolan vastavoimana. Lopulta Taivalsaari erotettiin. Se ei kuitenkaan heti toimitustyötä lopettanut. Taivalsaari nimittäin linnoittautui lukkojen taakse Elonkehän toimitukseen kutsuen sitä "sananvapauden viimeiseksi linnakkeeksi". Lisäksi hän asensi salasanat puolueen tietokoneisiin, jotta muut eivät pääsisi käsiksi Elonkehän tilaajarekisteriin.
   Keväällä 1996 Taivalsaari erosi puolueesta. Päätoimittaja lähti, mutta lehti jatkoi ilmestymistä normaalisti, joitain pieniä aikataulumuutoksia lukuun ottamatta.
   Sittemmin Taivalsaari perusti Viisaan Ja Kestävän Kehityksen Puolesta -puolueen, johon mm. EPU´n ex-puheenjohtaja Parkatti liittyi. Ja vuoden 1999 ek-vaaleihin Taivalsaari lähti Muutos 99 -ryhmittymän riveissä.
 
   Velton eduskuntaura lähti liikkeelle päähine-jupakalla. Puoli eduskuntaa tappeli siitä, sopiiko edustaja Virtasen pitää baskeri päässä istuntojen ajan vai ei. Rantalan mukaan kysymyksen käsittelyn yhteydessä moni kansanedustaja osoitti lähinnä oman tyhmyytensä. (Ja jos ihan tarkkoja ollaan, päähine lienee ollut baretti eikä baskeri. Se on ihan eri päähine, vaikka kauempaa näyttääkin samalta.)

   Rantalan mukaan Virtasen poliittista käyttäytymistä on leimannut vähintään kahden erilaisen mielipiteen esittäminen lähes asiasta kuin asiasta. Kahdenkeskisessä keskustelussa Virtanen on aina kaikesta samaa mieltä. Ja jos asiasta on tullut annettua eri ihmisille eri kannanottoja, eduskunnassa äänestyksessä Virtanen on useimmiten äänestänyt tyhjää.

   Vuoden 1997 alusta Virtasen eduskunta-avustajana toimi rock-toimittaja Waldemar Wallenius. Palkkausta varten kansanedustajille annettiin tuolloin 20.000:- markkaa/ kk. Palkkaa Walleniukselle Virtanen maksoi tuolloin n. 5.000:- markkaa/ kk. Sillä tahdilla Virtaselle oli kertymässä vaalikauden mittaan ylimääräistä kuusinumeroinen summa markoissa laskettuna. Siis avustajalle kuuluvista rahoista.
   Wallenius oli Virtasen pitkäaikainen ystävä, jo 1970-luvulta lähtien. Hän oli myös ensimmäinen toimittaja, joka kirjoitti Veltosta laajan artikkelin Soundiin. Wallenius oli Rantalan mielestä niitä harvinaisia positiivisia asioita, mitä Virtanen toi mukanaan puolueeseen.
   Suomalaisessa systeemissä eduskuntaryhmät valvovat itse rahan käytön, tilintarkastajat eivät sitä tarkasta. Virkamiehillä taas eivät riitä valtuudet tähän valvontaan.
   Virtasen toimintaa ei voi pitää yksiselitteisesti laittomana. Käytännön kriteeri on, että raha kuluu eduskuntaryhmän toiminnasta aiheutuviin kuluihin. Jos ja kun Wallenius oli itse tyytyväinen, mitäpä siitä sitten.

   Ekologisen Puolueen puoluekokouksessa 1998 Virtanen valittiin puolueen puheenjohtajaksi. Valinta oli sikäli poikkeuksellinen, ettei Virtanen vieläkään ollut ottanut puolueen jäsenkirjaa. Ja erikoista oli  myös se, ettei tässä tapauksessa  puolueen puheenjohtajalla olisi kuulunut olla edes ääni- tai  päätösvaltaa puoluehallituksen kokouksissa, mikäli puolueen säännöistä oltaisiin pidetty kiinni. Valinnan jälkeen Virtanen retostelikin avoimesti, kuinka hän oli Suomen ainoa "sitoutumaton puoluejohtaja".
   Uusi puoluejohtaja pisti koko puolueen uusiksi. Nimeksi vaihdettiin tuo edellä mainittu Kirjava "Puolue" - Elonkehän Puolesta rp.
   Uusi nimi oli sikäli osuva, että tämän jälkeen puolueeseen alkoi virrata niin sanotusti kirjavaa väkeä. Puolueeseen liittyi EU´n kannattajia, uusien moottoriteiden kannattajia, sekä mm. niitä, jotka selittivät, kuinka humanoidit vaativat demokratiaa Suomeen.

   Puolue alkoi valmistautua kevään 1999 eduskuntavaaleihin. Virtanen muodosti ympärilleen tukiryhmän. Tukiryhmän kokouksessa puolueohjelmaltaan Suomen EU-kriittisimmäksi puolueeksi julistautuneen puolueen puheenjohtaja manasi EU´n vastustajat helvettiin. Muutenkin meininki kokouksessa oli paikalla olleen Rantalan mielestä varsin erikoista.
   Ennen kokouksen varsinaista aloitusta Virtanen kehotti paikalle saapuneita tukiryhmäläisiä tilan alakertaan ja sanomaan taikasana "kipu", jolloin täti antaisi juotavaa. Juomavalikoima oli suhteellisen laaja ja alkoholipitoinen. Tukiryhmäläiset saivat ilmaista olutta, viskiä, salmiakkikossua ym. Paikalle saapuneet olivat hyvin, hyvin iloisia. Selvin päin touhua katsonutta Rantalaa lukuun ottamatta.

   Virtasen vaalikampanja nieli rahaa. Puolueella sitä riitti, jonkin verran. Marraskuun alussa 1998 puolueen rahastonhoitaja luovutti ilman puoluehallituksen päätöstä merkittävän summan Virtasen hankkimien toimitilojen vuokraa varten. Vastoin puolueen sääntöjä.

   Puoluehallituksen kokouksessa 6.11.1998 oli tunnelmaa. Kokous huipentui Virtasen vaatimukseen, minkä mukaan puolueen olisi maksettava Pirkanmaan ala-osastolle (Virtasen osasto) tukea 100.000:- mk, osaston toimitilojen vuokrat, sekä lahjan muodossa Virtaselle 19.900:- mk. Lahja olisi ollut Virtasen mukaan rahaa, jolla hän olisi voinut palkata itselleen työvoimaa niin, että hänen ei olisi tarvinnut maksaa veroja ym. maksuja.
   Kokouksessa osa oli puolesta, osa jyrkästi vastaan. Syntyi kovaa riitaa ja valtavaa junttausta.
   Äänestyksessä Virtasen kanta voitti.

   Puoluehallituksen kokouksessa 27.11.1998 vaadittiin lisää rahaa Virtasen vaalibudjettiin. Virtasella oli suunnitelmissa toteuttaa puolueen rahoilla levy ja TV-mainos.

   Kirja päättyy vuodenvaihteeseen 1998/1999. Suurelta osin Linkolan perustama puolue oli ajautunut kauaksi alkuperäisistä tavoitteistaan, pääosin Virtasen toimien takia.
   Linkolan mielestä Virtanen on mukava poika, vaikka tämän ajattelutapa onkin kauhean kaukana hänen omastaan. Myös Rantala on sitä mieltä, että Virtanen oli kahdenkeskisissä keskusteluissa erittäin sympaattinen ja mielenkiintoinen persoona. Kirjan päämäärä kuitenkin oli nimenomaan estää Velton uudelleenvalinta, Rantalan mukaan Virtasen paikka ei ollut edustamassa kansaa ja päättämässä yhteisistä asioista.

   Juha Rantalan kirjan Huijari päähenkilö on tällä hetkellä eduskunnassa ja pyrkii vielä europarlamenttiinkin. Jatkuuko meno samanlaisena kuin 1990-luvulla?
   Tilanne on nykyolosuhteissa jonkin verran erilainen. Suurin muutos on siinä, että Virtanen ei tällä kertaa muodosta yksinään puolueensa eduskuntaryhmää eikä ole puolueen puheenjohtaja. Pelimerkkejä on siis käytettävä oman ryhmän yhteisten sääntöjen mukaan. Kysymysmerkkejäkin silti jää. Esim. miksi Virtanen jatkuvasti hakeutuu EU-kriittisiin ryhmiin?
   Pertti Virtanen on kiistämättä monilahjakas henkilö. Ennen kansanedustajauraansa hän toimi suhteellisen näkyvästi myös ollessaan Suomen Hiihtoliitossa mäkihyppääjien psykologinen valmentaja, ja ainakin siellä julkisuuteen annettujen kommenttien mukaan pojat tuntuivat olevan psyykkaajaansa tyytyväisiä. Julkisuuden henkilönä Virtanen on luultavasti ollut vahvimmillaan näyttäessään filosofista puoltaan. Mahdollisesti kyvyt riittävät myös kansanedustajana, jos edustaja tuntee riittävästi kiinnostusta niihin asioihin, joista päättämään hänet on valittu. Mutta ehkä äänestäjien kannattaa vähän pitää Virtasta silmällä. Ja tämä sama koskee myös muutamaa muuta persua, varsinkin eräitä kunnan/kaupunginvaltuutettuja.
   Kirja Huijari on tylyä tekstiä nimeään myöten. Tällaista likasangon kumoamista näkee melko harvoin, ja ehkä parempi niin. On toki tylyjä raportteja ennenkin julkaistu, mutta harvoin yhdestä suomalaisesta poliitikosta on saatu vastaavaa teosta aikaan. Kovin miellyttävä lukukokemus tämä kirja ei ole, mutta pysyy sinänsä tiukasti asiallisesti asiassa. Kirja on tehty vain yhtä tarkoitusta varten, ja sisällöllisesti kirjaa täyttää ne mitat, mihin tekijä ilmoittaa sen tarkoittaneen. Luultavasti vaikutus jäi silti suutarin asteelle. Pieni Veitikka-Kustannus ei juurikaan saanut kirjaa liikkeelle - edes yhdestäkään Kanta-Hämeen kirjastosta sitä ei löytynyt. Mahdollisesti kirja levisi jonkin verran ilmaisjakeluna Virtasen vaalipiirissä Pirkanmaalla, mutta eiköhän Virtasen putoaminen eduskunnasta vuoden 1999 vaaleissa johtunut enemmän muista seikoista kuin tästä teoksesta.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Laura Kolbe: Ihanuuksien ihmemaa
WS Bookwell (paino), Kirjapaja 2010
167 sivua


Käydäänpä välillä läpi vähän erilaista keskustalaista kirjallisuutta. Keskustalainen Laura Kolbe on kosmopoliitti, joka ulkomailla asuessaan alkoi ensimmäisen kerran epäillä kansallisen identiteettinsä aitoutta, kauempaa kun näkee kotimaansa hyvät ja huonot puolet. Jokaisessa maassa vivahteet, särmät ja yksityiskohdat ovat tärkeitä, mielikuvat ja pelkistykset epäolennaisia. Kolbe pohtii kirjassaan Ihanuuksien ihmemaa suomalaisen identiteetin ydinsanomaa.

   Vaikka kirja Ihanuuksien ihmemaa ilmestyikin vasta 2010-luvulle tultaessa, Kolbe oli pyöritellyt näitä asioita mielessään jo vuodesta 1993 lähtien, jolloin hän asui Alankomaissa. Amsterdamin satamaan oli saapunut Kainuusta komea alus, missä oli innokkaita maakunnan pr-henkilöitä. Kolbe käväisi vilkaisemassa paattia.
   Ja mitä sieltä löytyikään? Kolbe näki promootiofilmin, missä juotiin pannukahvia jängällä ja ajettiin porolla töihin. This is Finland.
   Kokemus oli Kolben mielestä karmea. Hänen oman mielikuvansa mukaan suomalaiset, myös Kainuussa, joivat aamukahvit sisällä lämpimässä. Ja töihinkin ajettiin autolla, omalla tai bussilla, tai sitten pyörällä. Mutta aika harva sentään porolla...
   Siitä lähtien Kolbe on katsonut toisin silmin ulkomailla tehtävää pr-työtä. Kirjassaan hän on, kirjan alaotsikon mukaisesti, suomalaisen itseymmärryksen jäljillä.

   Kun entinen kylmän sodan aikainen maailma on jäänyt taka-alalle, suhteemme eurooppalaiseen tilaan, kansalliseen ja paikalliseen ympäristöön on muuttunut. Kolben mielestä relevantti kysymys on, mihin puhe Suomesta liittyy ja mitä sillä tavoitellaan.
   Kolbe muistuttaa, että historiaa voi käyttää tukemaan jotain tiettyä poliittista päämäärää. Ja toteaa, että silloin historiapolitiikka ei ole enää tutkimusta vaan tulkinta. Siitä tulee yhteiskunnallinen keino tavoitella muutosta ajassamme.
   Kolbe näkee, että media edellyttää historiantutkijoilta pikavoittoja, nopeaa reagointia tai sensaatiomaisia arkistolöytöjä ja paljastuksia. Tutkimuksen halutaan palvelevan journalistisia intressejä.

   Nationalismin tutkijoilla on tapana viitata yhteen auktoriteettiin, ranskalaiseen uskonnontutkijaan Ernst Renaniin. Renanin mukaan kansakuntaa ei voi määritellä maantieteellisestä tai muusta konkreettisesta lähtökohdasta käsin. Menneisyys ja historia osoittavat, että rajat ovat muuttuneet ja liikkuneet.
   Kansakunta muodostui, kun sen intressit olivat yhtenäiset. Kansakuntaa pitävät yhdessä yhteinen historia ja muisti. Yhdessä koetut vastoinkäymiset, sodat ja kriisit, hiovat kansalaisia yhteen. Niistä muodostuu yhteisöllinen kokemus.
   Menneisyydestä tulee velvoittava perintö. Yhteisesti koettu kärsimys ja mahdollinen voitto tuottavat tunteen kansallisesta erityisyydestä: ranskalaisuudesta, suomalaisuudesta tai venäläisyydestä.
   Lisäksi tarvitaan paikallinen sivistyneistö eli kirjailijoita, taiteilijoita ja intellektuelleja, jotka pukevat kokemuksen sanoiksi, kuviksi ja muistomerkeiksi.

   Käsitys Suomen erillistiestä on vanhaa perua. Itsenäisyyden historia on alle sadan vuoden ikäinen, mutta sen perustavoite on säilynyt. Eli kansallisen sivistyksen, demokraattisen yhteiskunnan sekä itsenäisen valtion rakentaminen. Sekä yhteistyö yli poliittisten ja sosiaalisten rajojen. Sodat, lakot, kapinat, vallankumoukset, lamat ja hätätilat ovat hitsanneet eri toimijat selviytymistaisteluun.
   Yleisesti on haluttu tasata tuloeroja, häivyttää alueellisia eroja ja poistaa sosiaalista eriarvoisuutta sekä vakiinnuttaa yksimielisyyttä pohdittaessa Suomen kansainvälistä asemaa.

   Nationalismin nousun myötä 1800- ja 1900-luvulla useimmat maat omaksuivat itselleen kansallislaulun. Kolbe kategorisoi laulujen aiheet karkeasti kolmeen ryhmään. Vanhimmissa ylistetään isänmaata, sen kunniakasta historiaa ja viisaita hallitsijoita. Hieman nuoremmissa maalaillaan kansakunnalle luontokasvot tai sankarillinen historiakertomus. Uusimmissa lauletaan vapaudelle, poliittiselle heräämiselle tai itsenäistymiselle. Joissain maissa kansallislaulu on vahvistettu lainsäädännöllä, muissa se on saavuttanut asemansa runsaan käytön myötä.
   Maamme-laulu oli alkujaan Suomen ylioppilaiden tilaama teos, joka tilattiin juhlistamaan toukokuun 1848 kevätjuhlaa. Sävelmä levisi pian kansan pariin ja Viroonkin. Molemmissa maissa se saavutti kansallislaulun aseman. Mitään asetuksia tai hallitsijan mahtikäskyä ei käytetty kansallislaulumme aseman vahvistamiseksi ja suomalaiset pitävät sen kansallislaulunsa asemassa niin kauan kuin siltä tuntuu.
   Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran Kukan päivän juhlassa Helsingin Kumtähden kentällä. Juhlaa oli siivittänyt dosentti Fredrik Cygnaeuksen voimakkaasti isänmaallisuutta nostattanut puhe, ja Maamme-laulusta kasvoi sitten kansallistunteen ilmaisin.
   Kansallislaulu antoi ensimmäisille laulajilleen, ylioppilaille, käsityksen isänmaasta. Siihen liittyi hiljainen viesti, että nuorison tulee yhä uudelleen ottaa kantaa kunkin aikakauden yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja määritellä kulttuurille suunta.

   Kolbe näkee, että Suomen kansallismaisemassa metsä nousee korostetusti esille. Suomessa metsään liittyy vahva mentaalinen lataus, impivaaralaisuus. Termi tulee alun perin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, myöhemmin se on laajentunut mielenmaisemaksi, mihin liittyy suomalaisten oletettu taipumus henkiseen eristäytymiseen. Metsä on edustanut raaka-ainetta ja työtä, hyvinvointia ja turvallisuutta, kauppaa ja vaurautta.
   Sisämaan maisema, mihin kuuluvat järvi ja metsä, on nähty suomalaisuutta esittävänä keskeisenä kuvastona. Metsä ja luonto ovat esimerkkejä siitä, kuinka vahvoja muistin tihentymät voivat olla, vaikka nykysuomessa eletään kaukana kansallisesta 1800-luvun kuvastosta. Se siirtyy sukupolvelta toiselle ja pysyy tunnevoimaisena. Olennaisena Kolbe ei pidä sitä, pitääkö kuva paikkansa, olennaista on sen myyttinen voima.
   Suomessa on kyllä paljon luontoa väestöön nähden ja vihreä väri kieltämättä dominoikin maisemaa. Sitä ihan alkuperäistä luontoa on kuitenkin huomattavasti vähemmän. Metsästä suurin osa on valjastettu ihmisen tehokäyttöön, mutta toisin kuin esim. Välimeren maissa jo antiikin aikana, Suomesta ei metsiä ole sentään pois hakattu.

   Suomi valtiollisena järjestelmänä tulee ymmärrettävämmäksi, kun sitä tarkastelee lakien kautta. Valtiosääntöoikeuden oppineet, kuten professori Antero Jyränki, ovat osoittaneet, kuinka Suomesta muodostettiin 1800-luvulla tapojen, lakien ja laitosten yhdistämä valtio. Keisari ja säädyt edustivat kaksikielistä kansaa, ja yhdessä ne muotoilivat kansakunnan tahdon. Poliittinen ja kulttuurinen samastuminen läntiseen Eurooppaan oli olennainen osa Suomen kehitystä. Läntisen orientaation mahdollistivat omat valtiolliset laitokset ja oma oikeusjärjestys.

   Meillä on tapana puhua hieman halveksivasti tsaristisesta mentaliteetista, varsinkin niissä yhteyksissä, missä Suomea verrataan muihin "normaaliparlamentarismin" maihin. Tällöin viitataan hallinnon näkyvään asemaan, virkamiesvaltaisuuteen ja jäykähköön julkiseen sektoriin. Kolben mukaan taustalta puuttuu ymmärrys siitä, kuinka Suomen hallinnollinen ja poliittinen järjestelmä on muodostunut. Monille tuntuu olevan vaikea tunnustaa, että uudistukset on meille eri vaiheissaan tuonut nimenomaan hallinto virkamiehineen.

   Kunnallispoliittinen päätöksenteko on olennainen osa suomalaisuutta. Sillä on ollut merkittävä rooli sisäisen yhteiskuntarauhan tuottajana vuosien 1918 ja 1945 jälkeen. Paikallisuus tuotti modernisaatiota, edistystä, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointipalveluja.
   Meillä suureen historialliseen kertomukseen on kuulunut näyttävä valtiollinen ja kansallinen ulottuvuus. Isänmaan suuria kohtaloita on liikuteltu ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tämän kehityksen rinnalla paikallisasioiden hoitaminen on näyttäytynyt pipertämisenä ja puuhasteluna.

   Vaikka vaaleissa toisin annetaankin ymmärtää, poliittiset vastakkainasettelut eivät hajota kunnallispolitiikkaa. Kaikessa päätöksenteossa haetaan määräenemmistöä, jotta asioita saadaan eteenpäin. Asetelma synnyttää mielikuvan virkamiesvetoisuudesta, kaverijärjestelyistä ja lehmänkaupoista.
   Silti Kolbe ei halua tyrmätä kunnallispolitiikkaa. Koska, mitä siihen tilalle tulisi? Mafiapolitiikkaa vai vapaan kapitalismin rajattomuutta? Vai annetaanko keisarin päättää?

   6.12.1917 Suomen eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen. Se ei tuolloin saanut aikaan juuri minkäänlaisia reaktioita. Lehdissä tapahtumasta julkaistiin yhden palstan uutinen. Tapahtumaa ei myöskään sen kummemmin juhlistettu.
   Perinteeksi muodostui valkoisen armeijan voitonparaati 16.5.1918. Siitä  kehittyi oma valtiollisen juhlan päivä 1920- ja 1930-luvulla. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi päivämäärää 15.11.1917, jolloin Suomen kansanvaltainen eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa.
   Marraskuussa 1919 maalaisliittolaisen pääministerin Vennolan hallitus valitsi joulukuun kuudennen Suomen tasavallan itsenäisyyspäiväksi. Muistaminen oli alkanut jo edellisenä vuonna akateemisten piirien järjestettyä juhlan itsenäisyysjulistuksen hyväksymisen kunniaksi.
   Vuonna 1919 valkoisen eliitin johdolla itsenäisyyspäivästä rakennettiin "yksimielisyyden juhlapäivä". Suojeluskunnat kokoontuivat rautatientorilla siellä järjestäytyäkseen siellä paraatiin. Helsingin Nikolainkirkon juhlajumalanpalvelukseen saapui tasavallan korkein valtiollinen, sotilaallinen ja poliittinen johto. Sen jälkeen oli valtioneuvoston juhlaistunto. Heti juhlaistunnon jälkeen oli vuorossa tasavallan presidentin ja hänen puolisonsa vastaanotto. Ja illalla presidentti osallistui akateemiseen itsenäisyyspäivän juhlaan vanhassa ylioppilastalossa.
   Tasavallan presidentin ensimmäisellä vastaanotolla korostui juhlan valtiollinen luonne. Monet nykyihmisellekin tutut piirteet olivat jo tuolloin valmiina. Nuoressa tasavallassa kunniavieraita olivat diplomaatit, ulkomaiden ministerit ja asiainhoitajat. Juhlivan ydinjoukon muodostivat kirkon, armeijan, yliopiston, kansanedustuslaitoksen, valtioneuvoston ja virkakunnan eliitti. Kolmihenkinen työväen lähetystö vieraili presidentin luona. Työväen tervehdyspuheessa korostettiin koko kansan itsenäisyyttä ja painotettiin presidentin roolia kansan edusmiehenä. Tunnin pituisella vastaanotolla tarjottiin kahvia ja virvokkeita. Valkoisen Kaartin soittokunta vastasi tilaisuuden taustamusiikista.

   Kolbe näkee, että sitä mukaa kuin kansakunnan koulutustaso Suomessa on noussut, samanaikaisesti tiedotusvälineiden sisältö on keventynyt. Sana tiedotusvälineet antaa tuulahduksen menneisyydestä, koska eiväthän nykyisen pinnallistuneen median kaikki rönsyt enää tietoa välitä.
   Suomen ongelmana Kolbe pitää sirpaloitunutta mediakenttää. Yhden suuren valtalehden varjossa on vaikea tehdä toimivaa ja keskustelevaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Sanomalehtien toimitukset sulkeutuvat omiksi lasikaapeikseen, joista tuotetaan virallinen mielipide. Uudenlaista verkottumista ja tiedonvälitystä tuottaa pinnan alla elävä sosiaalinen yhteisö.
   Viime aikoina on käyty keskustelua median lähdesuojasta. Viestinten edustajat vetoavat lähdesuoja-asiassa sananvapauteen. Sinänsä ihan asiallisesti, mutta asiaan liittyy muitakin keskeisiä arvoja, kuten oikeudenmukainen kohtelu, avoimuus ja rehellinen asiassa pysyttäytyminen. Esim. vaalirahakeskusteluissa vedottiin poliitikkojen moraaliin, mutta entä toimittajien moraali?
   Lähdesuoja mahdollistaa kohteen hiillostamisen ilman konkreettista näyttöä sekä antaa medialle kohtuuttoman etulyöntiaseman ja mahdollisuuden käyttää väärin "vallan vahtikoiran" asemaa. Kolben mielestä välillä näyttää siltä, että vahtikoira haluaa itse isännäksi, demokraattisesti valitun isännän paikalle. Kolbe kysyykin, kuka on antanut medialle tämän valtakirjan - ja toteaa, että kansalta se ei ainakaan ole peräisin.

   Laura Kolbe käy kirjassaan Ihanuuksien ihmemaa läpi suomalaista identiteettiä ennen kaikkea historioitsijan näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut, Kolbe on perehtynyt erinomaisesti taustoihin ja perspektiiviä riittääkin siinä määrin, että kirjaan on saatu sekä vähemmän tunnettuja yksityiskohtia että osuvia ja yllättäviäkin huomioita, kaiken aikaa olennaisessa pysyen. Kolbe myös hyödyntää omakohtaisia kokemuksiaan ja muistojaan, mikä lisää teoksen luettavuutta. Lopputulos on asiallinen muttei ryppyotsainen teos, joka sisältää ansiokasta pohdintaa ja poleemistakin kirjoitusta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Hannele Pokka: Paksun lumen talvi
WSOY 1993
276 sivua


Nykyinen ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka (s. 1952) toimi oikeusministerinä Esko Ahon hallituksessa, mikä oli toisinaan varsin uuvuttavaa puuhaa, vaikkei oikeusministeriö sinänsä kaikista kovin paikka hallituksessa ollutkaan. Pokasta itsestään tuntui toisinaan todennäköiseltä, että hän palaisi takaisin entiseen virkapaikkaansa Muonion nimismiespiiriin ennen kuin neljä vuotta tulisi täyteen. Homma oli melkoista paksussa lumessa tarpomista ja noihin aikoihin Pokka purki aktiivisesti tuntojaan paperille. Yksi näistä ajanjaksolla julkaistuista kirjoista oli Paksun lumen talvi.

   Pokka aloittaa kirjan muistelemalla kesälomaansa Muoniossa. Keskenhän se loma jäi, kun hallituksella oli taas uusi kriisi. Paluu Helsinkiin ei kuitenkaan onnistunut ihan rutiinilla - lentokone, jolla Pokan oli aikomus matkustaa, oli uhattu räjäyttää, mikäli Pokka koneeseen astuisi.
   Rajavartioston päivystäjä oli saanut erikoisen puhelun. Soittaja oli osannut kysyä juuri päivystysvuorossa ollutta henkilöä. Eikä Pokka ollut aiemmin ollut aikeissa lähteä niin aikaisin takaisin etelään. Toisin sanoen, soittajalla oli ollut tieto hallituksen kokoontumisesta yhtä varhaisessa vaiheessa kuin ministeri Pokalla.
   Pokalle tuli mieleen pari aiempaa puhelua, edelliseltä talvelta. Eduskunnassa pyrittiin saamaaan hyväksytettyä EY-jäsenhakemus, mitä Pokka oli vastustanut. Kummallakin kerralla puhelu oli tullut eduskunnan hakulaitteeseen, ja kummallakin kerralla soittaja oli ollut mieshenkilö, joka oli kysynyt korostetun virallisella äänellä, oliko ministeri itse puhelimessa. Ja kun vastaus oli myöntävä, ääni muuttui - Pokka sai kuulla, että jollei hän ("akka") lähde vitomaan ja sassiin, tulevat hakemaan. Pokka mietti, oliko pommiuhkaus peräisin samalta häiriköltä.   
   Pokka sitten vietiin helikopterilla ja poliisiautolla kentälle. Koneeseen hän nousi takakautta. Myöhemmin hän kuuli, että jokainen matkatavarakin oli tutkittu.
   Ministeriryhmän kokouksessa tunnelma oli jännittynyt, kuin olisi odotettu jotain erityistä tapahtuvaksi. Mitään outoa ei kuitenkaan tapahtunut.
   Pokka pitää selvänä, että jonkun puhelinta oli kuunneltu. Poliisi piti mahdollisena, että Rovaniemen rajavartioston päivystävän upseerin NMT-puhelinta olisi kuunneltu. Pokka jäi miettimään, kuinka oli osattu kuunnella juuri kyseistä puhelinta ja juuri kyseisenä aikana. Mistä kuuntelija oli saanut tarvittavat laitteet? Oliko tarkoitus pelotella Pokka pysymään kaukana pohjoisessa? Jos hän olisi pysynyt, olisiko maahan tullut elokuun toisella viikolla uusi hallitus?
   SDP´n puoluetoimikunta oli juuri tuona aamuna päättänyt, ettei SDP enää tavoittele hallituspohjan laajentamista. Sitä arvuuteltiin, tarkoittiko tuo, että SDP katsoi Ahon hallituksen jo kaatuneeksi.

   Pokan ministerikaudella hyväksyttiin uudet velkajärjestelylait. Tuolloin hän pyrki myös Keskustan presidentinvaaliehdokkaaksi ja tapasi paljon ihmisiä, missä liikkuikin. Velkaantuneita ihmisiä kävi suurin joukoin keskustelemassa. Ahdistuksen määrä oli suuri. Pokka alkoi miettiä, mistä ne sadat ihmiset oikein tulivat, kuin myös sitä, voisiko Suomessa yhteiskuntarauha järkkyä.
   Pokka tapasi entisen yrittäjän, joka oli yrittänyt hirttää itsensä. Tämä oli edelleen elossa, kun köysi olikin katkennut. Ja oli sittemmin omistanut elämänsä toisten velkaantuneiden auttamiseen.

   Hallitusvastuu oli vienyt Keskustan kannatuksesta sen minkä puolue oli oppositiossa ollesaan voittanut. Pokka kuitenkin näki tilanteessa mahdollisuuksia. Keskustasta voisi tulla johtava suomalainen kansanliike. Ajankohta oli siihen erittäin sopiva. Kommunismi oli suorastaan romahtanut ja oikeistolainen markkinatalous oli kasinotalousvuosien jälkeen kärsinyt sekä moraalisen että asiallisen konkurssin. Ihmiskasvoiselle markkinataloudelle oli tilaus.

   Paavo Väyrynen on henkilö, joka muistaa aina kertoa arvostavansa Keskustan järjestöväen työtä. Kun hän puoluekokouksessa puhuu puhujapöntössä asiasta, siinä monen kuulijan leukapielet alkavat nytkähdellä.
   Eikä Paavo turhaa joukkoa kehukaan. Moni on tehnyt vuosikymmenten ajan vapaaehtoista aatteellista työtä ilman että olisi rutissut päivärahoista tai muista korvauksista.
   Monen keskustalaisen mielestä Väyrysen kannattaminen on kunnia-asia. Ne, jotka eivät ole selkeästi Väyrysen kannalla, on herkästi leimattu Väyrysen vastustajiksi. Sinänsä, monet heistä saattavat ollakin.

   Presidentinvaaleja odotellessa Pokka vertaili Väyrystä muihin ehdokkaisiin. Pitkällä ulkoministeriurallaan tämä oli oppinut tuntemaan jokseenkin kaikki silloiset mahtajat henkilökohtaisesti. Väyrynen tiesi asioiden taustat ja hallitsi diplomaattien tavan puhua sujuvasti sanomatta liikaa.
   Väyrynen oli siis Suomen ulkopolitiikan raskassarjalainen. Ja Suomen presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Kokemusta vertaillessa Pokka näki Väyrysen kilpakumppanit enemmänkin harrastelijoina.
   Pokka arveli, että Väyrysen valtakausi Keskustassa tullaan muistamaan vielä pitkään. Sekä kannattajien että vastustajien on myönnettävä, että kova jätkä se Paavo kyllä on.

   Kun Uula Utsjoelta osti iltapäivälehden, hän piti tapanaan todeta, että "pittää tietää, mitä ne etelässä valehtelevat". Iltapäivälehti kuuluukin Pokan mielestä yllättävän monen lappilaisen arkipäivään. Lehti ostettiin 1990-luvulla viidellä markalla, otsikot katsottiin ja sitten lehti heitettiin pois.
   Pokka toivoo, että iltapäivälehdet välittäisivät vain objektiivista ja mielenkiintoista tietoa asioista ja tapahtumista. Useimmat iltapäivälehtien toimittajista ovat valppaita ja älykkäitä ihmisiä, joilla on laajat tiedot ympäröivästä maailmasta. Pokan toivomalla tavalla ei kuitenkaan aina toimita. Iltapäivälehtien tavasta käsitellä asioita ja manipuloida ihmisten tuntoja voi olla montaa mieltä.
   Toimittajalle tärkein on otsikko. Sillä juttua kaupataan, siitä riippumatta, onko juttu hölynpölyä vai ei.
   Kaikki poliitikot lukevat iltapäivälehtiä. Jos sattuu istumaan iltapäivälehden päätoimittajan seurassa vapaamuotoisessa illanvietossa, voi havaita, että päätoimittaja nauttii siitä vallantunteesta, minkä lehden johtaminen antaa.
   Mistä tietää, että iltapäivälehden toimittaja kuvittelee päässeensä repäisevän otsikon jäljille? Sen huomaa Pokan mukaan silloin, kun tämä soittaa poliitikon kännykkään, ja kun tämän muutenkin innokas ääni nousee lähes falsettiin toimittajan tivatessa sellaista vastausta, minkä haluaa otsikoksi.
   Pokka on huomannut, että poliittiset toimittajat eivät yleensä pidä muutoksista. Jos joku muuttaa politiikan totuttuja kuvioita, tätä pidetään pelottavana häirikkönä.

   Forssalaisesta kansanedustajasta Sirkka-Liisa Anttilasta Pokka on kirjoittanut kirjaansa kokonaisen luvun. Tämä on ollut usean vuoden ajan Pokan valiokuntatoveri perustuslakivaliokunnassa.
   Melkein joka aamu Anttila kulkee linja-autolla Forssasta Helsinkiin, ja illalla myöhään takaisin kotiin. Hänellä on asunto myös Helsingissä, mutta hän sanoo mieluiten lähtevänsä kotiin aina kun se on mahdollista.
   Kun Suomi liittyi Euroopan Neuvoston jäseneksi, Anttila oli maatalouskomission jäsen. Pokan mukaan Anttilan ahkeruutta ja kykyä opiskella uusia asioita osoittaa se, kuinka tämä sisukkaasti opetteli englannin kieltä, jotta pärjäisi kokouksissa. Anttilan ahkeruus on näyttäytynyt Pokalle myös siinä, kuinka tämä jaksaa ja haluaa perehtyä vaalipiirinsä tavallisten ihmisten huoliin ja ongelmiin.
   Matkoillaan Anttilan vaalipiirissä Etelä-Hämeessä Pokka on huomannut, että Anttilan työ kyllä näkyy. Esim. kun Hämeen lääninvankilaa alettiin rakentaa Kylmäkosken kuntaan (tuolloin maakuntaamme, nykyisinhän se kuuluu Pirkanmaahan), kunnan isät tekivät selväksi, että juuri Anttilan emäntä oli vankilan kuntaan ajanut. Pienelle kunnalle tämä oli ollut melkoinen lottovoitto.
   Anttilaa on moitittu siitä, että tämä ottaa toisinaan ensin kantaa ja perehtyy asiaan vasta sen jälkeen. Pokkaa tyyli ei erityisemmin haittaa. Hänen mielestään ikävämpää olisi, jos Anttila ei ottaisi kantaa ollenkaan. Äänestäjienkin on helpompi väitellä kansanedustajan kanssa, jos tällä on mielipide, kuin jos tämä on samaa mieltä kaikkien kanssa.
   
   1990-luvun alussa mietittiin, tarvitseeko EY/EU Suomea, vai Suomi kyseistä järjestöä. Pokka nostaa kirjassaan esiin muutaman näkökohdan aiheeseen.
   Suomi on luvannut huolehtia omasta puolustuksestaan, kaikissa olosuhteissa. Ja oli luvannut maksaa miljardeja yhteisön rahastoihin, vaikkakin sieltä sitten jotain olisi tulossa takaisinkin. Oliko Suomi siis jokin mitätön reuna-alue, kuten jotkut olivat väittäneet?
   Meillä oli yhä jäljellä vanhaa mainetta idän asioiden erityisasiantunijana.  Ja meillä oli metsiä ja vapaita rantoja. Tämän kansallisomaisuutemme Pokka näki kiinnostavan useita muun Euroopan ihmisiä.
   Pokka tiivisti edellä mainitun yhteenvetoon, minkä mukaan Suomi, jolla lisäksi oli varakkaan valtion maine, oli toivottu jäsenkandidaatti.
   Mutta mitä hyötyä vastaavasti Suomi saisi jäsenyydestä? Mitä esim. teollisuus saisi sellaista, mitä ei olisi ETA-sopimuksen kautta tulossa? Pokan mielestä teollisuuden oli korkea aika kertoa lisäeduista, jos sellaisia oli odotettavissa.
   Euroopan yhteisöä oli kehitetty rahamaailman ehdoilla. Yhdentymisessä oli ensi sijassa kyse markkinoiden yhdentymisestä. Eurooppalainen raha oli yhdentymässä japanilaista ja amerikkalaista rahaa vastaan.
   Pokka on selkeästi sitä mieltä, että vain sellainen kansa selviytyy, joka osaa hoitaa omat asiansa itsenäisesti ja itsepäisesti. Hän ei odota muun Euroopan meitä siinä auttavan.

   Kun SM-hiihdot järjestettiin Pellossa, Pokka tapasi entisen huippuhiihtäjämme, Eero Mäntyrannan, joka saapui kisapaikalle porojen kyydillä. Mäntyranta muisteli läpimurtonsa aikoja. Oli suuri muutos, kun mitaleita alkoi tulla. Ihmiset alkoivat tulla kysymään neuvoja ja lehtimiehet utelemaan niitä näitä. Metsäperän poika ei oikein tiennyt, miten haarukkaa pidellään, eikä ollut tottunut jutustelemaan lehtimiesten kanssa "joutavia".
   Mäntyranta treenasi nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston sydämessä. Lintumetsällä käynti reppu ja haulikko selässä auttoi keskittymään tuleviin kilpailuihin. Sittemmin metsästys jäi, Mäntyrannasta tuli kokopäiväinen poromies.
   Mäntyranta kävi kyllä edelleen esiintymässä ja selostamassa urheilukilpailuja silloin kun porotöiltä ehti. Jokaiseen pyyntöön ei voinut millään suostua, niitä kun tuli jatkuvalla syötöllä.

   Oli siellä pohjoisessa muitakin tunnettuja suomalaisia ollut liikkeellä. Juha Vainiokin oli erään kerran matkalla pohjoiseen, Utsjoelle saakka, morsiamensa kanssa. Tuli sitten norjalaisseurue Karigasniemen suunnalta. Tulivat samanaikaisesti risteykseen. Ja kolarihan siitä saatiin aikaiseksi, norjalaiset rysäyttivät suoraan Vainion auton kylkeen.
   No, Nuorgamin Jouni, kauppias, tuli auttamaan. Hänellä sattui olemaan kenttä täynnä poronsarvia, joten Juhan morsian uteliaana kysymään, mihin niitä niin paljon käytettiin. Juha itse kuunteli autossa, kun nämä jutustelivat. Lähtiessä tokaisi kauppiaalle, että perästä kuuluu.
   Ja niinhän se kuului. Syksyn sävel -kilpailussa kolmanneksi tuli Vainion kappale Matkalla pohjoiseen. Siinä Kaamasen tiellä oli "paljon liikennepainetta, kun Nuorgamin Jouni oli myymässä siellä kuulua potenssiainetta".
   Aiemmin asiakkaat eivät olleet osoittaneet poronsarvijauhetta kohtaan mitään erityistä kiinnostusta, mutta tuon Syksyn sävel -kilpailun jälkeen alkoi myyntikäyrä nousta jyrkästi.

   Hannele Pokka käy kirjassaan Paksun lumen talvi läpi tuntemuksiaan, myös siitä syvemmästä ja henkilökohtaisemmasta päästä. Teos on tasapainoinen ja elämänmakuinen kuvaus niin politiikasta kuin elämästä politiikan ulkopuolellakin. Henkilögalleriassa on tunnettujen henkilöiden lisäksi myös tavallisia kylänmiehiä pohjoisesta. Lisäksi kirjassa on tärkeällä sijalla myös Pokan taannoisen kotiseudun luonto.

   Ja muuten, vielä yksi asia. Muistatteko tuon edellä mainitun Syksyn sävel -kilpailun? Mukana vilahti myös nykyinen kansanedustaja, tuolloin aivan muista yhteyksistä tunnettu tapaus. Jos olette jo unohtaneet, vilkaiskaapa vielä. Linkki alla.

Matkalla pohjoiseen

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

6.10. (pe)
Kuukauden Uusinnat
Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus

Yhteiskunnallinen tietämättömyys ja laajalle levinneet väärät käsitykset innoittivat Tommi Uschanovia kirjoittamaan aiheesta. Edelleen valitettavan ajankohtainen aihe.

Richard Stengel: Mandelan tie - 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta

Vuoden 1993 Nobelin rauhanpalkinnon voittaneen legendaarisen vapaustaistelijan ja valtiomiehen kokemuksia ja ajatuksia.