Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta
Kalle Kaiharin Kun keinot loppuu niin konstit jää julkaistiin ensimmäisen kerran tällä sivustolla alkuvuonna 2013, Pekka Niirasen Kekkonen ja kirkko keväällä 2003.

Kuukauden Keskustalainen
Kalle Kaihari: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Otava 1984
206 sivua


Kauppaneuvos Kalle Kaihari (1899 - 1989) oli Urho Kekkosen elinikäinen ystävä ja luottomies, "varapresidentiksikin" kutsuttu. Muistelmateos Kun keinot loppuu niin konstit jää on periaatteessa muistelmateos kertojasta itsestään, mutta käytännössä suurelta osin kirjassa on kyse siitä, että Kaihari omasta näkökulmastaan muistelee Kekkosta. Kirjan mainostekstitkin olivat kirjan ilmestyessä täynnä UKK´ta, joten näillä sivuilla tämä teos sisällytetään Kekkos-kirjallisuuteen ja käsitellään Kuukauden Keskustalaisena.
   Vähän epävirallisena keskustalaiskirjana tosin, Kaihari itse kun ei koskaan ottanut minkään puolueen jäsenkirjaa, vaikka häntä aikoinaan arvuuteltiin niin maalaisliittolaiseksi kuin jonkin sortin sosialistiksikin. Kekkoslainen hän ainakin oli, joten Kekkosen ollessa kirjan toinen päähenkilö, tämä teos on valittu tälle sivustolle. Mutta koska tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus tehdä Kaiharista minkään sortin kaappikepulaista, mainittakoon, että Kaihari itse teoksessaan arvelee, että jos olisi ollut jokin jäsenkirja pakko ottaa, hän työväentaustansa takia olisi todennäköisesti ollut demari.

   Kalle Kaihari syntyi Tampereella sahatyömies Kaarle (Kalle) Flinckin ja Orivedeltä kotoisin olleen Johanna (Hanna) Moision esikoisena.
   Kallen ensimmäinen ansiotyö oli Aamulehden irtonumeroiden myynti. Lauantaisin hän partioi myös Finlaysonin portilla myymässä Kansan Lehteä. Parhaimmat tulot hän sai kuitenkin rottajahdista, kaupunki kun maksoi rotista tapporahaa, rottia kun oli niin paljon, että niistä alkoi olla paitsi taloudellista haittaa myös konkreettisia riskejä terveydelle.
   Ensimmäinen pysyvämmän sorttinen palkkatyö löytyi Tampereella toimivasta pohjalaisesta kotileipomosta. Siitä vuoden kuluttua Kalle aloitti Hämeen pussitehtaalla. Ja puolitoista vuotta myöhemmin, kun Kaarle siirtyi Särkän sahalle, missä maksettiin jo melko kovaa palkkaa, myös Kalle-poika tuli isänsä mukana. Ja siellä sahalla alkoi Kallen elämässä uusi merkittävä elämänvaihe.

   Särkän sahan työläiset olivat hyvin järjestäytyneitä. Kallekin sai työväentalossa ensimmäisen tuntumansa poliittiseen toimintaan ja keskusteluun.  Hän sai sieltä loppuiäkseen kiinnostuksen politiikkaan, vaikkei puolueisiin missään vaiheessa sitoutunutkaan.

   Sisällissodan aikana Kallekin ajautui punakaartiin. Niissä kahinoissa hän haavoittui kranaatin sirpaleiden ruhjottua jalkaa ja jäi vielä valkoisten vangiksi. Ne olivat aikoja, joita Kalle ei mielellään muistellut, mutta joita hän ei myöskään saanut mielestään.

   Olojen vakiinnuttua Kalle ajautui varastohommiin muutaman jyrkän oikeistolaisen palveluksiin. Hommat jäivät aina siihen, kun työnantajat saivat tietää Kallen menneisyydestä punakaartissa. Pysyvämpiä halkotöitä löytyi lopulta Mustalahden satamasta, ja talvikaudet Kalle tienasi pelaamalla biljardia.
   Biljardinpeluutaidot kehittyivät ja potit kasvoivat. Tuli rahaa ja kontakteja liikemiehiin. Keväällä 1926 Kalle ryhtyi yrittäjälksi perustamalla Tampereelle paita- ja solmioliikkeen.
   Liike kukoisti. Pian Kalle laajensikin gramofonipuolelle. Kyllä, hänenkin mielestään paidat ja grammarit olivat melko omalaatuinen yhdistelmä - mutta kun tuli niin hyvä tilaisuus, kun eräs gramofonien maahantuoja halusi tehdä yhteistyötä.

   Kaihari oli myös kova urheilumies. 1920-luvulla hän edusti Tampereen Yritystä ollen sitä kautta TUL´n urheilija. Kun vuoden 1924 olympialaisten karsintakilpailut pidettiin Lahdessa, Kaihari ei TUL-kytköksensä takia luonnollisestikaan ollut näyttöjään antamassa. Paikalla hän kyllä oli, kannustamssa Tampereen Pyrinnön kavereita, Pyrintö kun oli SVUL´n seura ja mukana karsinnoissa.
   Tuolla reissulla Kaihari myös tutustui erääseen Urho Kekkoseen, joka kävi hyppäämässä korkeutta, mutta joka ei sitten Pariisiin matkaavaan joukkueeseen aivan mahtunut. Kekkonen oli SVUL´n miehiä ja Kaihari TUL´n, joten heillä ei olisi luullut aivan mahdottoman paljoa yhteistä olevan. Syystä tai toisesta he tulivat heti toimeen keskenään ja tapasivat silloin tällöin urheilun yhteydessä.
   
   1920-luvulla suomalainen edustusurheilu oli SVUL´n monopoli. Koska Kaihari otettiin TUL´ssa mukaan eräisiin johtotehtäviin, hänellä oli jonkin verran valtuuksia puhua asiasta TUL´n edustajana. Hän ottikin monet kerrat Kekkosen kanssa puheeksi urheilun eheytysmahdollisuudet. Kun urheilijat eivät keskenään politikoineet, niin Kaiharin mielestä ei kannattanut myöskään jatkaa kahtiajakoa.

   Kaiharin mielestä huippupoliitikon tuli olla myös peluri, muuten niissä kuvioissa ei pysy pinnalla. Hän piti onnenaan, että oli päässyt joihinkin peleihin kuunteluoppilaaksi.
   Kaihari oli pikkupojasta lähtien yrittänyt olla kuulolla aina kun hän huomasi lähellään jonkun itseään viisaamman. Kunnon keskustelun kuunteleminen oli loistavaa aivovoimistelua. Esim. Kekkosen ja Arvo Poika Tuomisen keskustelut olivat siinä mielessä arvokkaita sivullisellekin, ja niihin keskustelijat varasivat aina vähintään kolme tuntia aikaa.
   Luottamuksellisissa keskusteluissa päällimmäisenä aiheena oli yleensä maailmanpoliittinen tilanne. Pojalla oli aina valmiiksi mietittyinä omat arvionsa ja ennusteensa. Ne kiinnostivat silminnähden presidenttiä. Ja useimmiten Poika oli tehnyt Kekkosenkin mielestä aivan oikeat arviot.

   Kekkosen ystäväpiiri hupeni vuosikymmenten kuluessa lähes olemattomiin. Tasavallan presidentti on asemansakin perusteella yksinäinen ihminen, joten tämä on sinänsä luonnollista. On kuitenkin todettava myös, että Kekkosen läheisessä ystäväpiirissä kävi kato jo 1940-luvulla, ja jossain määrin jo ennen sitä.
   Voimiensa päivinä Kekkonen oli sen verran kovaotteinen poliitikko, että ympärille muodostui tyhjiö. Myös Kaihari sai tuntea tämän nahoissaan, koska oli julkisesti Kekkosen kaveri.

   Kaihari pyrki olemaan sillanrakentajana Kekkosen ja tämän kanssa riitelevien välillä. Hän sai monia katkenneita ystävyyssuhteita korjattuakin, ei kuitenkaan kaikkia. Esimerkiksi Lauri "Tahko" Pihkala oli itsekin temperamenttinen ja sanavalmis tapaus, ja kun Tahko sitten vuonna 1946 yritti Suomen Urheiluliiton kokouksessa syrjäyttää Kekkosen puheenjohtajan paikalta pyrkien itse tilalle, siinä tunnelma tiivistyi. Puheenvuoroja pidettiin kymmenkunta, minkä jälkeen Kekkonen hiiltyi Pihkalan puheista niin paljon, että ilmoitti lähtevänsä kotiin. Kaihari ehdotti kokouksen puheenjohtajalle kahvitaukoa.
   Tauolla ryhdyttiin kunnon junttaukseen Kekkosen puolesta. Lopulta Pihkalaa ei edes esitetty ja Kekkonen valittiin yksimielisesti jatkamaan. Ja tämän jälkeen Kekkosen ja Pihkalan välit olivat ja pysyivät umpijäässä, täydellisen puhumattomuuden asteella.
   Kekkonen ei hyväksynyt Pihkalan poliittisia touhuiluja, eikä Pihkala puolestaan hyväksynyt Kekkosen ulkopolitiikkaa. Tästä syntyi päättymätön kierre, missä keksimällä keksittiin uusia aiheita vihanpitoon. Kekkonen tosin yritti välillä lähentymistä ja lahetti Tahkolle sukset sovittelunhalunsa osoittamiseksi, mutta kun tämä palautti lähetyksen pakettia avaamatta, eivät ne välit lähteneet lämpiämään.
   Kaihari itse arvosti Pihkalaa, eikä tämä missään vaiheessa katkaissut välejään Kaihariin, vaikka Kaihari Kekkosen luottomiehenä pysyikin.

   Kun Kekkosesta oli tullut tasavallan presidentti, hänelle ehdotettiin, että tehtäisiin tasavallan presidentin Taistelijan malja. Hankkeen puuhamiehinä olivat Kaihari, Paavo Nurmi, Reino Piirto, Erkki Vilen ja Pekka Martin.
   Kekkonen hyväksyi ajatuksen. Taistelijan malja ojennettiin olympialaisten kultamitalisteille. Silloin kun Kekkonen itse ei voinut lähteä maljoja jakamaan, hän lähetti Kaiharin edustajanaan. Näin kävi esim. Squaw Valleyn talvikisoissa vuonna 1960. Siellä joku keksi nimittää Kaiharia tästä syystä varapresidentiksi, mikä epävirallinen titteli onkin Kaihariin tämän jälkeen monessa yhteydessä liitetty.

   Kaihari ideoi myös Kultaisen kiekon, jota alettiin kierrättää vuosittain Suomen kunkin vuoden parhaalle urheilijalle. Kiertopalkinnon eli isokokoisen kiekon lisäksi jaettiin myös pikkukiekkoja, jotka jäivät jokaisen vuoden parhaan urheilijan palkintokaappiin pysyvästi. (2000-luvulla, kun I divisioonan ja Fazer-liigan jatkona jääkiekon toiseksi korkeimmalla sarjatasolla on pelattu Mestis-liigaa, myös siellä on jaettu vuosittain sarjan ykköselle kultainen kiekko, mutta tämä on siis aivan eri palkinto.) Lisäksi vuosittain Suomen parhaalle naisurheilijalle myönnettäväksi palkinnoksi kehiteltiin hopeatarjotin.

   Kaihari oli mukana myös joillakin presidentin epävirallisilla lomamatkoilla. Kovin paikka oli tammikuussa 1969 Senegalissa Länsi-Afrikassa.
   Lähtivät siellä eräs kauniilta vaikuttanut päivä kalastusreissulle, yhteensä seitsemän henkilöä kahdella puusta koverretulla pitkällä ja kapealla veneellä. Kekkonen ja Kaihari sijoittuivat eri veneisiin.
   Meri kun oli leppoisan oloinen, eivät viitsineet jäädä odottelemaan mitään säätiedotuksia. Ja kun he sitten olivat päässeet puolen tunnin matkan päähän rannikolta, pääsikin hirmumyrsky yllättämään.
   Aallot kasvoivat hetkessä 4-5 metrin korkuisiksi. Ja sitten ne kasvoivat vieläkin korkeammiksi.
   Veneet ajautuivat kauemmas toisistaan. Matalien laitojen yli vyöryi vettä kaiken aikaa. Veneessä olijat lappoivat sitä takaisin mereen pienillä peltipurkeilla ja yrittivät pitää veneet pinnalla.
   Kaiharin veneessä räpiköintiä kesti pari tuntia. Vihdoin tulivat näkyviin aaltojen seasta adjutantti Urpo Levon ja pääkonsuli Sven Seveliuksen moottorivene. Kaihari ja kumppanit pääsivät moottoriveneeseen, joka ei ollut aivan yhtä pahasti aaltojen heiteltävänä kuin pieni "palkovene". Kekkosen veneestä ei kuitenkaan ollut saatu havaintoja. Hetken kaikki olivat jo huolestuneita, ei kai presidentti ollut hukkunut Senegalin-lomallaan?
   No ei ollut. Loputtomalta tuntuneen harhailun jälkeen etsijät näkivät aaltojen keskeltä vilahduksen siitä toisestakin veneestä. He pääsivät veneen luokse ja nostivat Kekkosenkin turvallisempaan paattiin.
   Joka miehellä leuat löivät kylmästä loukkua. Etelässäkin voi olla kylmä, jos on märkää ja myrskyä samanaikaisesti.

   Tampereen kaupunginjohtajana parhaiten muistettava Pekka Paavola piti lyhyen oikeusministerikautensa aikana yhden merkittävän puheen. Hän nimittäin ehdotti Pohjois-Hämeen sosialidemokraattien kokouksessa huhtikuussa 1972, että eduskunta laatisi nopeasti poikkeuslain, jolla jatkettaisiin Urho Kekkosen virkakautta ilman vaaleja.
   Puheenvuoroa valmisteltiin kuukauden verran. Kaihari itse kuuli asiasta huhtikuun alussa. Maaliskuun lopulla Arvo Poika Tuominen pyysi Kaiharia järjestämään tilaisuuden keskusteluihin Kekkosen kanssa. He menivät Kaiharin mökille, missä Kekkonen ja Tuominen jutustelivat keskenään Kaiharin itse pysyessä sivummalla, pois kuuloetäisyydeltä.
   Paria viikkoa myöhemmin Kaihari sai kuulla, mistä aiheesta mökillä oli puhuttu. Sama porukka oli Tamminiemessä, missä Tuominen luki valmiin puheen ja kysyi, oliko Kekkosella huomauttamista. Ei ollut.
   Paavola luki puheen noin viikko edellisestä. Sitten saatiin poikkeuslaki aikaiseksi ja Kekkosen toimikautta jatkettiin vuoteen 1978. Siihen mennessä oli tarkoitus valmistautua uusiin ehdokasasetelmiin, Kekkonen kun oli päättänyt, ettei hän enää olisi käytettävissä.

   Lapin hiihtoretket, joilla Kaihari oli mukana, olivat silkkaa nautintoa vuoteen 1973 saakka. Presidentti seuralaisineen sivakoi vaativiakin päivätaipaleita, mutta silti kohtuullisen mittaisia. Yleensä hiihdeltiin kymmenkunta päivää huhtikuun lopulta vappuun, yhteensä parisataa kilometriä.
   Keväällä 1973 seurueeseen tuli himohiihtäjä, joka oli sinä talvena vedellyt jo parisen tuhatta kilometriä. Kaveri oli kova kehumaan itseään ja kutsui sitten koko hiihtoporukan testeihin Peurangalle. Testeistä Kekkonen sai parhaimmat paperit, oli kuulemma vielä nelikymppisen iskussa.
   Tästähän media innostui. Aikakauslehdet kirjoittelivat tehden yli 70-vuotiaasta presidentistä teräsmiehen. Ja tällä oli yllättävä vaikutus.
   Seuraavana talvena Kekkonen hiihti 1.300 kilometriä ja sitä seuraavana vielä sata kilometriä enemmän. Sen jälkeen Kekkonen alkoi pitää kunnia-asianaan hiihtää joka talvi vähintään tuhat kilometriä. Muut yrittivät kyllä hillitä, mutta tämä kirjassa nimeltä mainitsematon duracell-pupu suksi itse jopa 3.000 kilometriä talvessa ja kannusti Kekkostakin etsimään tämän omia äärirajoja.
   Lopulta adjutantti Lasse Wächter otti ohjat käsiinsä vuonna 1977, jolloin Kekkonen suostui tinkimään tuhannen kilometrin tavoitteestaan. Alettiin hiihtää enemmän aikaa kuin kilometrejä. Mutta muutos tuli liian myöhään, vahinko oli jo tapahtunut.

   Ahti Karjalainen oli käsittänyt Kekkosen antaneen vuonna 1974 selvän merkin, että vuoden 1978 vaaleissa reitti olisi avoinna Karjalaiselle. Kaiharin mukaan Kekkonen ei kuitenkaan ollut ilmaissut ulospäin, että olisi pitänyt Karjalaista seuraajanaan.
   Vuonna 1976 Kekkonen ja Kaihari olivat viettämässä viikonloppua Kaiharin mökillä. Siellä Kekkonen pahoitteli, että oli tullut sanoneeksi Karjalaiselle, ettei enää ryhdy ehdokkaaksi. Sen jälkeen Karjalainen oli tehnyt paljon työtä ehdokkuutensa eteen.
   Kekkonen ei pitänyt Karjalaista itsestään selvänä seuraajanaan, mutta koska Karjalainen oli tehnyt vuosien ajan paljon Kekkosen hyväksi, Kekkonen oli ilmaissut Karjalaiselle tukensa.

   Presidentinvaaleihin liittyen Kekkonen sai kirjeen Neuvostoliiton Leonid Brežneviltä. Tämä oli sitä mieltä, että Kekkosen olisi ehdottomasti jatkettava. Kaihari arvelee, ettei Karjalainen tiennyt kyseisestä kirjeestä.
   Kekkonen oli toisaalta pahoillaan Karjalaisen takia, toisaalta myös ärsyyntynyt tämän aloitteellisuudesta vaalivalmisteluissa. Kaiharin mielestä jälkeen päin arvioiden oli täysi syy sanoa, että vuoden 1978 presidentinvaalit olivat kahden vanhan ystävyksen, Kekkosen ja Karjalaisen, henkilökohtainen murhenäytelmä. Kaihari arvelee, että ehkä Kekkonen olisi sittenkin vielä pysynyt päätöksessään, jos ei olisi saanut Brežnevin kirjettä, ja Suomessa olisi pidetty vuonna 1978 presidentinvaalit, missä Kekkonen ei olisi enää ollut ehdokkaana.

   Kaiharilla oli useita vanhoja hyviä ystäviä ja tuttavia, jotka olivat aikanaan olleet maailmanmestareita ja olympiavoittajia, mutta jotka olivat sittemmin ajautuneet elämän varjopuolelle. Eräs heistä tarjosi vuonna 1971 Kaiharin ostettavaksi kultaista palkintoaan, joka oli joskus merkinnyt urheilijanuran suurta huippuhetkeä. Kaiharilla ei ollut sydäntä ostaa kyseistä palkintoa, sen sijaan hän alkoi miettiä, mitä yhteiskunta voisi tehdä, jotta sellaisia urheilijakohtaloita ei tulevaisuudessa enää jouduttaisi näkemään.
   Kaihari keskusteli Jukka Uunilan ja Jorma Varhosen kanssa jonkinlaisesta rahastosta tai säätiöstä, joka tukisi taloudellisesti uransa lopettaneita urheilijoita ammattikoulutuksessa. Kaikki pitivät ideaa hyvänä.
   Seuraavana päivänä Kaihari oli saunomassa Kekkosen kanssa Orimattilassa ja kysyi tämän mielipidettä. Kekkonen innostui. Perustettiin Urheilijain ammatinedistämissäätiö. 1980-luvun alussa satakunta urheilijaa pääsi säätiön apurahojen turvin valmistautumaan ammattiin samanaikaisesti kun he pystyivät huolehtimaan urheilukunnostaan.

   Urheilijain ammatinedistämissäätiö perustettiin palvelemaan kuitenkin vain pientä valiourheilijoiden ryhmää. Kaiharia alkoi sittemmin askarruttaa aivan toisen suuruusluokan ongelma. Suomalaiset kun lyövät laimin terveytensä hoitamisen.
   Kun Kaihari oli vuonna 1979 viettänyt omia 80-vuotispäiviään, hän huomasi Kekkosen 80-vuotispäivien lähestyvän kovaa vauhtia. Valtakunnassa herättiin pohtimaan, mitä hommattaisiin syntymäpäivälahjaksi.
   Kaihari oli sitä mieltä, että jotain poikkeuksellista sen oli oltava. Kun tasavallan presidentti täyttää 80 vuotta, mitä hän tarvitsisi enemmän kuin terveyttä? Niin Kaiharilla välähti ajatus tutkimuslaitoksesta, missä tehtäisiin tieteellistä työtä tämän kansan terveyden edistämiseksi.
   Kaihari keskusteli aiheesta parikin kertaa presidentin kanssa, joka pikkuhiljaa lämpeni ajatukselle ja lopulta antoi valtuudet lähteä toteuttamaan ideaa.
   Huhtikuussa 1980 perustettiin UKK-instituuttisäätiö kokoamaan varoja. Tavoitteena oli kerätä kymmenen miljoonaa markkaa. Kaihari itse laittoi 50.000 mk toivoen, että esimerkki innostaisi muitakin.
   Kun instituuttihanke Kekkosen sairastumisen jälkeen joutui vastatuuleen, tuli monelle puuhamiehelle uskon puute. Pahimpaan aikaan muutamat Kekkosen liepeillä liehuneet käänsivät selkänsä koko hankkeelle. Oltiin valmiita sanomaan, että instituutista ei koskaan tule valmista.
   Lopulta Kaihari kirjoitti silloiselle pääministerille Kalevi Sorsalle. Tämän tarttuminen asiaan kriittisellä hetkellä pelasti koko hankkeen. Toinen maininnan arvoinen henkilö on Sorsaa pääministerinä edeltänyt Mauno Koivisto, joka omalla kaudellaan vaikutti ratkaisevasti instituuttia koskevien valtion päätösten syntymiseen.
   Kaiken jälkeen Kaiharista tuntui, että jos UKK-instituutti olikin aluksi kansan lahja presidentille, siitä tulikin vanhan presidentin lahja kansalleen.

   Kun keinot loppuu niin konstit jää on vallan kabinetit nähneen taustavaikuttajan kertomus sekä politiikan että urheilun sisäpiireistä. Kerronta on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja ja muutenkin eteneminen on kaiken aikaa sujuvaa. Kirjan takakannen mainoslause "Tätä kirjaa lukiessa ei tule ikävä!" on osuva ja liioittelematon toteamus.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko
Gummerus (paino), Kirjapaja 2000
322 sivua

Vuonna 2000 Urho Kekkosen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta. Kuten odotettua, pitkin vuotta julkaistiin monenlaista kirjaa presidenttiimme liittyen. Erään ehkä hieman vähemmälle huomiolle jääneen kirjan julkaisi Yleisradion toimittaja Pekka Niiranen. Kyseessä on teos Kekkonen ja kirkko, väitöskirja aiheesta tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956-1981.
   Kimmokkeen työlle toimittaja Niiranen sai kesällä 1996, jolloin hän kävi Orimattilassa tekemässä "skuuppijuttua" Urho Kekkosen arkiston avautumisesta tutkijoille. Arkistonhoitaja mainitsi ohimennen toimittajalle, että arkistossa olisi paljon kirjeitä mm. piispoilta. Tämä herätti toimittaja Niirasen mielenkiinnon.

   Urho Kekkosen presidenttikaudella kirkkolaissa säädettiin, että "kirkon ylin hallitus koko maassa on valtakunnan hallituksen asia". Käytännössä tämä tarkoitti, että Suomen ev.-lut. kirkon ylintä hallitusta hoitivat maan hallitus ja tasavallan presidentti siten, että osassa näitä tehtäviä päätösvalta on yksinomaan presidentillä, osassa presidentillä yhdessä maan hallituksen kanssa. Presidenttinä Kekkonen mm. nimitti kirkon piispat, antoi vuotuisen rukouspäiväjulistuksen ja kirkkolain säätämiseen liittyvät esitykset eduskunnalle, sekä päätti niin kirkolliskokouksen koollekutsumisesta kuin (eduskunnan myötävaikutuksella) hiippakuntien perustamisestakin. Nämä olivat laissa määriteltyjä virkatehtäviä.
   Näiden tehtävien lisäksi tasavallan presidentillä oli myös yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli. Presidentti toimi - joko omasta halustaan tai perinteiden velvoittamana - erilaisten kirkollisten kampanjoiden suojelijana ja kirkon jokavuotisen yhteisvastuukeräyksen avaajana. Yhteiskunnallisena vaikuttajana presidentti pystyi julkisilla lausunnoillaan vaikuttamaan kansalaisten ja eri yhteiskunnallisten toimijoiden käsityksiin sekä erilaisiin päätöksentekotilaisuuksiin.

   Lähteitä tutkiessa Niiranen joutui miettimään, miten pitäisi suhtautua niihin Kekkosen pitämiin puheisiin, joiden kirjoittaja on ollut joku muu kuin presidentti itse. Miten tällaisen puheen sisällön voidaan katsoa heijastaneen puhujan omia näkemyksiä?
   Edellä esitettyyn kysymykseen löytyy vastaus Kekkosen kirjeestä Maija-Liisa Heinille, joka oli epäillyt tasavallan presidentin vain lukevan kansliapäällikkö Antero Jyränkin kirjoittamia puheita. Kirjeen mukaan Kekkonen pitää vain puheita, mitkä vastaavat hänen näkemyksiään, vaikka käyttääkin teknillistä apua - kansliapäällikkö on saanut mm. etsiä materiaalia ja numeroita, jopa tehdä yhteenvetojakin. Toki presidentti oli pitänyt puheita, jotka joku toinen oli kirjoittanut kokonaan, esim. Elämä voittaa -keräys, kirkon apu lähetystyölle jne.
   Mainittakoon lisäksi, että vuoden 1974 jälkeen Kekkonen piti aiempaa enemmän kokonaan omia puheita. Hän suivaantui Asikkalassa pitämänsä puheen tiedotusvälineiltä saamaansa vastaanottoon ja päätti, ettei enää pidä puheita muiden ehdottamista tai pyytämistä aiheista; hän halusi itse etsiä ja valita aiheen, mistä häntä arvostellaan ja tarpeen tullen haukutaankin.

   Millainen oli Kekkosen oma uskonnollisuus?
   Niiranen esittelee lyhyesti eri menetelmiä, millä on pyritty asettamaan yksilöiden vakaumus lokeroihin. Hedelmällisenä hän pitää jakoa julkiseen ja yksityiseen perusulottuvuuteen, mihin kaikki kirjassa esitellyt menetelmät voidaankin pelkistää. Näiden kahden ulottuvuuden erot ovatkin usein varsin selviä: julkinen ulottuvuus on sellaista, minkä ympäristö pystyy havainnoimaan, yksityinen taas on usein ulospäin näkymätöntä.. Julkiseen ulottuvuuteen kuuluvat esimerkiksi osallistuminen rituaaleihin ja seuramuksellisuus, kirkollisuus, uskonnollinen aktiviteetti ja mielipide, sekä seurakunnallisiin tehtäviin osallistuminen. Yksityiseen puolestaan kuuluvat esimerkiksi elämyksellinen, ideologinen ja tiedollinen ulottuvuus, uskonkäsitykset ja motivaatio, sekä uskontunnustuksen hyväksyminen ja siihen sitoutuminen.
   Näiden kahden perusulottuvuuden avulla on toisaalta mahdollista tarkastella Kekkosen julkisen puolen ja yksityisen uskonnollisuuden välillä mahdollisesti esiintyvää ristiriitaa, toisaalta taas pyrkiä välttämään ilmeisiä ylitulkintavaaroja - viimeksi mainittu vaara oli olemassa esimerkiksi pyrittäessä selittämään presidentin jonkin yksittäisen toimenpiteen taustalla olevia tarkoituksia ja uskonnollisia käsityksiä.

   Urho Kekkosen lapsuudenkoti oli ilmapiiriltään vakava, niinpä myös lapsiin koetettiin istuttaa terveitä elämäntapoja. Aiemmin kirkkouskovaisena ollut äiti Emilia oli jo ennen muuttoa Kainuuseen kokenut voimakkaan uskonnollisen herätyksen Pelastusarmeijassa. Myöhemmin hän etsiytyi Kajaanin vapaaseurakunnan luokse.
   Tavallisena "kirkkokristittynä" ei säilynyt myöskään Juho Kekkonen. Urhon mukaan tämä  oli "todella hyvä isä ja hyvä ihminen", joka oli luonteeltaan tasainen ja suvaitsevainen, kunnes 1920-luvulla "sai halvauskohtauksen ja tuli laestadiolaiseksi". Tämän jälkeen hän oli "herkkä tuomitsemaan muita ihmisiä".
   Ahdasmielisenä Urho Kekkonen ei koskaan lapsuudenkotiaan pitänyt. Emilian uskonnollinen avarakatseisuus vaikutti Urhoon. Toisaalta, Juhon edustama lestadiolaisuus oli sittemmin uskonnollisista suuntauksista lähinnä Urhoa.
   Myöhemmistä yhteistyökumppaneista mm. moninkertainen ministeri Martti Miettunen oli lestadiolainen.

   Urho Kekkonen suhtautui uskontoon ilmeisen myönteisesti jo lapsesta alkaen. Varhaisin muistikuva kirkosta on alle kymmenvuotiaana kovassa pakkasessa tehdystä seitsemäntoista kilometrin matkasta joulukirkkoon. Urhon mukaan kirkossa "oli niin lämmistä ja mieli oli hyvä".
   Koulussa Kekkonen oli uskonnossa hyvää keskitasoa (8. luokan syksyllä arvosana oli 8) ja kirkkohistoriassa erinomainen (7. luokan keväällä arvosana oli 10). Kirkkohistorian tuntemus näkyy Kekkosen myöhemmällä uralla, samoin Raamatun ja virsikirjan. Eikä Raamatun tuntemus jäänyt kaanonin tuntemiseen, vaan Kekkonen tunsi myös apokryfikirjoja, jotka aiemmin löytyivät monesta perheraamatusta. Kekkosen arkistosta löytyykin Kekkosen itsensä käsinkirjoittama analyysi ystävyydestä, jota kirjoituksessa tarkastellaan lähes täysin apokryfisen Siirakin kirjan pohjalta.

   Aina Kekkosen toiminta ei vaikuttanut kovin kristilliseltä. Johannes Virolainen kiinnitti jo 1950-luvulla huomiota silloisen pääministerin käytökseen ja kysyikin suoraan, miksi tämä löi verbaalisesti muokarilla vastustajiaan ja hankki näin itselleen vihamiehiä. Kekkosen vastaus Virolaisen muistin mukaan oli seuraava: "Olet ihan oikeassa, mutta kun minä löydän sellaisen tilaisuuden, jossa voi lyödä, ja kun minulla on nuija, niin minä lyön, ja minä lyön kovaa!"
   Myös Eino S. Repo muodosti Kekkosesta samanlaisen käsityksen. Revon mukaan Kekkonen saattoi purkaa mieltään aivan syyttömiinkin henkilöihin, jotka sattuivat olemaan paikalla, ja milteipä halpamaisen pilanteon keinoin.
   Kun Kekkonen oli hiihtämässä ja näki, että joku seurueesta oli jäämässä, Kekkonen napautti kärjessä hiihtävän adjutanttinsa Lasse Wächterin sauvaan käskien lisätä vauhtia - jos mahdollista, perässähiihtäjät jätettiin.

   Oli Kekkonen toki ystävällinenkin luonne, mutta enemmänkin julkisuudesta salaa. Hän mm. majoitti varattomia ylioppilaita tasavallan presidentin linnaan  ja antoi avustuksia apua tarvitseville kansalaisille. Kekkosen uskonnollisuutta voidaankin kuvata eräänlaisena julkisen ja salaisen paradoksina. Julkisuudessa Kekkonen näytti suhtautuvan uskontoon lähes välinpitämättömästi, mutta yksityisesti ei. Kekkosen "suruttoman" julkisen kuvan taustalla voidaan katsoa olevan sekä poliittisen määrätietoisuuden että varsinkin maineen kuudennen käskyn rikkojana. Rakastajattarien tarvetta Kekkonen on selittänyt sillä, että Sylvi "meni rikki".
   Sylvi suhtautui Matin mukaan naisjuttuihin "sikäli mielenkiintoisella tavalla, että ei hän mitään sille voi, missä ihminen intohimoaan taltuttaa tai tyydyttää". Oliko Sylvi mustasukkainen, sitä ei Matti tiedä, mutta ei ainakaan antanut sen häiritä suhdettaan Urhoon.

   Mitä muuten tulee siihen, miten Kekkonen suhtautui uskontoon, se näkyy siinä, miten hän uhrasi asioille ja kysymyksille aikaansa. Piispanimitykset olivat juuri niitä ratkaisuja, mihin hän huolellisimmin paneutui - hän mm. laati omakätisesti piispanvihkimysten yhteydessä pitämänsä puheet ja uhrasi muutoinkin aikaa niiden valmisteluun.
   Aikaa meni jatkuvasti myös hengellisten julkaisujen ja uskonnollisen kirjallisuuden lukemiseen. Säännölliseen lukuvalikoimaan kuului mm. kirkollinen Kotimaa-lehti, minkä leikkeitä presidentti oli tallettanut kirjeenvaihtonsa joukkoon. Lisäksi Kekkonen oli varustanut ex libriksellä Tuomas Kempiläisen hartauskirjan Kristuksen seuraamisesta, mihin Kekkonen oli lisäksi tehnyt myös paljon merkintöjä.

   Myös kirjeenvaihto yksityisten kansalaisten kanssa viittaa Kekkosen uskonnollisuuteen. Eräs evakkoon joutunut maanviljelijä oli saanut vilpillisellä korvausanomuksella valtiolta korvausta, ja asia painoi. Kekkonen vastasi: "...Minulla ei ole oikeutta vakuuttaa, että rikkomuksenne on anteeksi annettu, mutta olen varma siitä, että Taivaan Herra, johon luotatte, on nähnyt hätänne ja katumuksenne ja on antanut Teille armossaan siunauksensa, joten voitte hyvällä omallatunnolla viettää elämänne iltaa ja Häntä kiittää ja ylistää. Toivotan Teille rauhaa ja Jumalan siunausta."

   Esirukouksia sekä huolta presidentin henkilökohtaisesta pelastuksesta ja uudestisyntymisestä Kekkonen saikin vastaanottaa koko pitkän virkakautensa ajan. Eräässä vastauskirjeessään Kekkonen kiittää kirjeen lopussa olleista "varjeluksen ja armon toivotuksista. Ne eivät koskaan lankea väärään maahan."
   Kekkosen suhtautuminen näihin toivotuksiin oli tullut selväksi jo hänen tullessaan presidentiksi. Maalaisliiton kansanedustaja-pastori Antti J. Rantamaan toivotettua vaalitoimituksen jälkeen Kekkoselle Jumalan siunausta suuressa ja vaikeassa kutsumustehtävässä, oli Kekkonen kansanedustajan mukaan silmäkulma kosteana todennut, että "Sitähän minä tarvitsen".

   Sylvin kanssa Urho ei ilmeisesti koskaan puhunut uskonnosta, mutta Urholla oli se käsitys, että Sylvi ei ollut uskovainen. Mutta, Urhon mukaan, "...Jos paratiisi tai taivas on ja jos Sylvi käännytetään portilta takaisin sen vuoksi, että hän ei usko, tekee portinvartija kyllä väärän tuomion..." Näin pohdiskeli Urho Kekkonen noin vuosi ennen Sylvin kuolemaa. Ja samassa yhteydessä hän mainitsi, että Sylviä oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää, sävyisämpää ja totuudellisempaa ihmistä on uskovien parista vaikea löytää.
   Kuitenkin, jotain uskonnollista kasvatusta Matti ja Taneli olivat saaneet. Matti oli 12-vuotiaana tehnyt itse äitienpäiväkortin (kukilla ja kahdella enkelinkuvalla kuvitetun), mihin oli kirjoittanut seuravaa: "Oi Jeesus siunaa äitiä/ suo hälle rauhan päiviä/ ja anna ilonkyyneleet/ Oi teethän rakas Jeesus teet!"

   Kun arkkipiispa Martti Simojoki kävi tapaamassa juuri leskeksi jäänyttä tasavallan presidenttiä, siunaustilaisuuden järjestelyistä ei paljoakaan pystytty keskustelemaan. Presidentti oli itkenyt kaiken aikaa herkeämättä.

   Martti Simojoen mukaan "Kekkonen on valtion päämiehistämme ollut kaikkein luterilaisin presidentti. Hän ei puuttunut kirkon asioihin, regimentit pysyivät erillään sekoittumatta".
   Eräs tulkintamahdollisuus aiemmin mainittuun ristiriitaan Kekkosen uskonnollisuuden julkisen ja yksityisen ulottuvuuden välillä onkin ns. kahden regimentin oppi. Kekkosen on siis katsottu olleen varsin tarkka tämän opin soveltmisessa: maallisen johtajan ei pidä puuttua hengellisen alueen asioihin.

   Kekkonen halusi pitää papiston sen omalla alueella, eikä halunnut pappien sekaantuvan politiikkaan. Papitkaan eivät juuri politiikkaan hakeutuneet, esimerkiksi vuoden 1962 vaaleja varten kyseltiin piispoilta mielipidettä. Ilmari Salomies, silloinen arkkipiispa, kirjoitti Tampereen piispa E. G. Gulinille, että presidenttiehdokkaana Honka näyttää laimealta, eikä ole ihme, että etsitään vielä jotakin toista ratkaisua. Muutamakin porukka oli hänen kanssaan neuvotellut, mutta hänen näkemyksensä oli, "ettei olisi hyväksi kirkolle, jos siihen koukkuun tartuttaisiin".

   Piispanimityksissä Kekkonen poikkesi pari kertaa vaalituloksesta. Ensimmäisellä keralla, 1956, Lapuan piispaa valittaessa, toiselle vaalisijalle tullut Eero Lehtinen sitten lopulta piispaksi valittiin, vaikka Olavi Kares vaalituloksen perusteella olisi ollut luontevampi valinta. Syynä tähän pidetään Kareksen isän toimintaa Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajana, jolloin tämä oli pitänyt "aika paljon levottomia puheita". Kekkosen koko 1930-luku oli hänen omien sanojensa mukaan kulunut taisteluun IKL´ä vastaan.
   Kekkosen itsensä mukaan hän ei pitänyt tapausta poliittisena kysymyksenä, koska hän tiesi, että Kares ei ollut ottanut osaa politiikkaan. Pitkän harkinnan jälkeen Kekkonen sai sen käsityksen, että koko kirkon ja kirkonväen elämän kannalta oli valtioneuvoston - jonka ehdokas Lehtinen oli - ehdotus hyväksyttävä. Kekkonen teki, kuten omatuntonsa sanoi.
   Kekkonen siis piiloutui valtioneuvoston - ja Fagerholmin kuuluisan "leveän selän" - taakse, sillä aloitteentekijä vaalin voittajan syrjäyttämisessä oli hän itse, ei hallitus. Tämän hän myönsi myöhemmin kirjeitä myllystäni -teoksessa julkaistussa kirjeessä. Kekkonen myöntää kirjeessä myös, että perustelunsa Karesta kohtaan olivat väärät. Kareksen vastauskirjeen mukaan kirje "veti lopullisesti ristin niiden nyt jo lopullisesti menneisyyteen kuuluvien raskaiden elämäntuntojen yli". Olipa Kares ehtinyt jo vaimonsa kanssa äänestää Kekkosen valitsijamiestä.
   Ja 1962 Kekkonen nimitti Kareksen Kuopion hiippakunnan piispaksi.

   Toinen kerta, jolloin Kekkonen poikkesi vaalin tuloksesta, oli vuoden 1974 loppupuolella Kuopiossa. Jukka Malmivaara voitti vaalin, Paavo Kortekangas tuli uudeksi piispaksi.
   Jukka Malmivaarasta tehtiin julkisuudessa paitsi äärioikeistolainen, myös fasisti. Hänen taustajoukkojaan pidettiin niin ikään vahvasti poliittisina, ja hänen kerrottiin "ainakin kerran" osallistuneen poliittiseen toimintaan Kokoomuksen listoilla.
   Sydämettömintä vaalikampanjassa Malmivaaran itsensä mukaan oli kuitenkin se, että vastustajat vetivät mukaan vanhan asekätkentäjupakan. Malmivaara oli ollut sodan jälkeen vankilassa  ja sen jälkeen vielä puoli vuotta oleskelupaikkarajoituksessa ja valvonnassa. Lisäksi kotiväki sai kärsiä: Malmivaara sai oman kertomuksensa mukaan noina päivinä paitsi yöllisiä häirintäsoittoja ja häväistyskirjeitä, myös suoranaisia tappouhkauksia.
   Vaalin tulos ei viilentänyt tunnelmia. Malmivaaran ja Kortekankaan ensimmäiselle ehdokassijalle saamien äänten ero oli vain kolme ääntä (108-105), ja yhteisäänimäärässäkin ero jäi kahdeksaan ääneen (223-215).
   Myös hallituksessa väännettiin kättä. Opetusministeri Ulf Sundqvistin ehdotusta Paavo Kortekankaan valitsemiseksi kannatti yhdeksän, valtiovarainministeri Johannes Virolaisen vastaehdotusta Jukka Malmivaaran valitsemiseksi kannatti viisi ministeriä.
   Kekkonen oli ilmoittanut etukäteen, että nimittää sen, joka valtioneuvostossa saa eniten ääniä. Muutenkaan hän ei ollut erityisen aktiivinen ennen valintaa.

   Miksi Kekkonen oli 1970-luvulla niin passiivinen kirkollisissa asioissa?
Kirkko oli jo tuolloin siinä määrin Kekkosen "kesyttämä", että samanlaisia perusteita toimenpiteille ei olisikaan ollut kuin vuosia aiemmin. Toisekseen, Kekkoselle tutut piispat olivat jo eläkkeellä, uuden sukupolven piispat jäivät vähän etäisemmiksi.
   Presidentti katkaisi 1970-luvulla perinteensä puhua piispan virkaanasettamisjuhlissa, vaikka niihin edelleen osallistuikin. Tämä ei välttämättä johtunut mielenkiinnon vähentymisestä. Kun Kekkosen olisi pitänyt puhua Lapuan piispan Yrjö Sariolan virkaanasettamisen yhteydessä 1975, mutta jätti puheen pitämättä, oli ehkä tyylikkäämpää jättää myöhemminkin puheet väliin, ettei Sariola luulisi, että kyse olisi jostain henkilökohtaisesta.
   Mutta miksi 1975 tuli se poikkeus? Marjatta Väänänen arvelee, että kyse oli ETYK-kiireistä - ne valmistelut olivat siinä tilanteessa todennäköisesti Kekkoselle tärkeämpiä kuin puheen suunnittelu.

   Kun Hannu Salama syksyllä 1964 julkaisi kohua aiheuttaneen kirjansa Juhannustanssit, ei virallinen kirkko jättänyt ottamatta kantaa. Arkkipiispa Simojoki toimi kirkkokansan äänitorvena. Hänelle vastasi tuoreeltaan Maalaisliiton Liitto-lehdessä pakinoitsijanimimerkki Hevonen, joka kummasteli, miksi asiaan puututtiin, vaikkei tartuta asuntokeinotteluun, mielisairaisiin, työttömyyteen jne.
   Pakinoitsijanimimerkin kirjoitus järkytti erityisesti lehden lestadiolaista lukijakuntaa. Kotilieden päätoimittaja Eila Jokela ottikin yhteyttä Kekkoseen. Kekkonen myönsikin olleensa yllättynyt, että sellaista julkaistiin, mutta ei halunnut puuttua asiaan. Väitöskirjan tekijä arveleekin, että radikalisoitunut Kekkonen ei ollut erityisen pahoillaan arvokonservatismin potkimisesta.

   Takavuosina spekuloitiin toisinaan ajatuksella, että Kekkonen olisi ollut selvänäkijä. Myös tähän kysymykseen tartutaan ohimennen Niirasen väitöskirjassa.
   Tuomas Kempiläisen hartauskirjassa on kohta, mikä liittyy ihmisiin, joille on uskottu salaisia tietoja. Kekkonen on tehnyt kohtaan merkintöjä, jotka sopivasti tulkiten saattaisivat tarkoittaa, että Kekkonen koki olevansa kutsuttu johtamaan Suomen kansaa.
   Tämä voidaan helposti ohittaa pelkkänä ylitulkintana. Mutta, jos tulkinta kuitenkin osuisi nappiin, se saattaisi isoltakin osin selittää, miksi Kekkonen pyörsi aiemmat mielipiteensä ja jatkoi presidenttinä 1980-luvulle saakka. Ehkä hän koki olevansa ainoa, joka pystyisi luotsaamaan Suomen kunnolla 1970-luvun viimeisten vuosien ja niissä näkemiensä vaikeuksien yli?

   Pekka Niiranen on tehnyt tarkkaa työtä tutustuessaan väitöskirjansa taustalla olevaan aineistoon ja kootessaan sieltä olennaisimpia (käyttöön on saatu paljon materiaalia, mitä ei kertaakaan aiemmin oltu Suomessa julkisuuteen näytetty, jopa Suojelupoliisi antoi arkistojaan käyttöön vuoden 1972 aineistoon saakka). Mietittäessä Kekkosen toimintaa tämä kirja antaa jonkin verran uutta näkökulmaa siihen, miksi Kekkonen toimi siten kuin toimi. Puhumattakaan siitä, jos haluaa tietää tarkemmin, millainen ihminen Suomen tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen oli.
   Erilainen ja mielenkiintoinen kirja.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

3.10.
Veikko Huovinen: Veitikka
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous


Esittelyssä kertomakirjallisuuden puolelta tutuksi tulleen kirjoittajan parodia tieteellisistä historiallisista tutkimuksista sekä viime vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan pääteos.