Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Teos Sitä niittää, mitä kylvää on esitelty aiemmin keväällä 2003, Kahvin hinta keväällä 2014 ja Florence Nightingale kesällä 2011.

Vaalikuukauden Keskustalainen
Seppo Kääriäinen: Sitä niittää, mitä kylvää
Gummerus 2002
432 sivua



Sitä niittää, mitä kylvää, on Seppo Kääriäisen viime vuonna julkaisema väitöskirja. Kääriäinenhän opiskeli Helsingin Yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1967-1970, mutta väitöskirjaa ei silloin vielä tullut. Siitä lähtien se kuitenkin oli silloin tällöin kummitellut Kääriäisen mielessä, mutta koska politiikka vei miehen pitkäksi aikaa, sitä saatiin odottaa kolmisenkymmentä vuotta. Pientä esimakua tosin saatiin jo 1989, jolloin Kääriäinen julkaisi sinipunapolitiikkaa ja Paavo Väyrysen poliittista asemaa käsitelleen poleemisen teoksen Haastaja.
   Siinä missä Haastaja keskittyi erään lyhyen ajanjakson tarkempaan analyysiin sijoittamalla silloisen Harri Holkerin politiikan vertailukohteeksi mm. 1960-luvun lopun kansanrintamahallitusten politiikalle, tämä väitöskirja esittää kattavasti Maalaisliiton, Keskustapuolueen ja Suomen Keskustan poliittiset strategiat vuodesta 1964 ja Johannes Virolaisen puheenjohtajauran alusta vuoteen 2001 ja Esko Ahon pyrkimiseen Suomen Pankkiin.
   Maalaisliitto-Keskustan strategioiden analyysille on ollut tilausta. Julkisuudessa on useasti kummasteltu, miksi Keskusta on edelleen suosittu puolue, vaikka perinteinen kannattajakunta väheni jo Keskustapuolueen (1965-1988) aikana. Tästä aiheesta ei aiemmin ollut kattavaa tutkimusta julkaistu.

   Alkajaisiksi laitan esiin Keskustan kannatuslukuja, mistä käy ilmi puolueen kannatuksen kehitys.

   Ensiksi Maalaisliitto-Keskustan kannatus eduskuntavaaleissa 1962-1999.

1962  ääniä 528.409 = 23,0 %  paikkoja 53
1966  ääniä 503.047 = 21,2 %  paikkoja 49
1970  ääniä 434.150 = 17,1 %  paikkoja 36
1972  ääniä 423.039 = 16,4 %  paikkoja 35
1975  ääniä 484.772 = 17,6 %  paikkoja 39
1979  ääniä 500.478 = 17,3 %  paikkoja 36
1983  ääniä 525.207 = 17,6 %  paikkoja 38 (Kesk. + Lib.)
1987  ääniä 507.460 = 17,6 %  paikkoja 40
1991  ääniä 676.717 = 24,8 %  paikkoja 55
1995  ääniä 552.003 = 19,8 %  paikkoja 44
1999  ääniä 600.552 = 22,4 %  paikkoja 48

   Seuraavassa Maalaisliitto-Keskustan kannatus kunnallisvaaleissa, mitattuna nimenomaan valtuutettujen lukumäärän perusteella. Koska valtuutettuja meni läpi pienillä paikkakunnilla vähemmän kuin suurissa, prosenttiosuus äänistä on Keskustalla pienempi kuin prosenttiosuus valtuutetuista.

1964  valtuutettuja 3.339 = 31,3 % paikkamäärästä
1968  valtuutettuja 3.533 = 29,8 % paikkamäärästä
1972  valtuutettuja 3.297 = 29,5 % paikkamäärästä
1976  valtuutettuja 3.936 = 30,9 % paikkamäärästä
1980  valtuutettuja 3.889 = 30,4 % paikkamäärästä
1984  valtuutettuja 4.052 = 31,5 % paikkamäärästä
1988  valtuutettuja 4.227 = 32,9 % paikkamäärästä
1992  valtuutettuja 3.998 = 31,8 % paikkamäärästä
1996  valtuutettuja 4.453 = 35,7 % paikkamäärästä
2000  valtuutettuja 4.625 = 37,7 % paikkamäärästä

  Ja puolueen jäsenten lukumäärän kehitys.

1964  280.087
1970  288.093
1975  296.879
1980  304.679
1985  298.670
1990  276.859
1995  253.536
2001  211.013

   Kunnallisvaaleissa Maalaisliitto-Keskusta on jatkuvasti asettanut eniten ehdokkaita. Kuten jo taulukosta on voinut päätellä, myös valituista eniten on keskustalaisia. Eräs poliittinen "luonnonlaki" on sekin - koskee siis myös muita puolueita - että mitä useamman ehdokkaan puolue on asettanut kunnallisvaaleihin, sitä useampi on myös mennyt läpi.

   Ennen kuin otan käsittelyyn eri puoluejohtajien ja aikakausien nimenomaiset strategiat, käyn läpi yleisiä asioita puoluestrategoinnista ja vallankäytön teorioista, mitä Kääriäinen on perinpohjaisella tarkkuudella ja analyyttisyydellä kirjassaan käsitellyt.

   Tosin ihan ensin otan tähän Kääriäisen määritelmän puolueesta. Puolue on yhteiskunnasta, vallasta ja vaikuttamisesta kiinnostuneiden samansuuntaisesti ajattelevien aktiivisten ihmisten enemmän tai vähemmän kiinteä yhteenliittymä, mikä operoi intressiensä toteuttamiseksi kansan ja vallanpitäjien välimaastossa. Puolue on myös toisaalta vallankäyttäjä, toisaalta linkki kansan ja parlamentaarisen järjestelmän välillä.

   Eräs keskeisistä poliittisen strategoinnin asioista on ketju syöte-> muuntoprosessi-> tulema.
   Keskustalla näitä syötteitä ovat olleet vaaliareenan tulkinta (vaalien asetelma, asiakysymykset ja vaalitulokset), hallituspoliittinen arvio (analyysi hallitus-/ oppositiopolitiikan menestyksestä, odotukset kauden suhteen ja johtopäätökset menneestä kaudesta) sekä puoluejohtoon kohdistuvat odotukset ja toimintaympäristön lukeminen (kilpailijoiden toiminta ja yllättävät tapahtumat).
   Muuntoprosessin tuloksia eli tulemia taas ovat olleet ideologiset linjaukset, poliittiseen asetelmaan liittyvät päätökset, puolueen ja eduskuntaryhmän suhde, puoluejohdon kirjo, järjestöaktiviteetit, kunnallispolitiikan funktiot sekä viestinnällisyys.

   Toinen tärkeä ketju on tutkailu-> tulkinta-> vastaus.
   Tutkailussa poimitaan toimintaympäristöstä oleelliset asiat, kuten voimakkaimmat trendit ja yksittäiset avaintapahtumat.
   Tulkinnan tavoitteena on, kun poimitut asiat on sulateltu ja analysoitu, tunnistaa ympäristön aiheuttamat mahdolliset uhat, sekä toisaalta löytää mahdollisuudet toimia menestyksekkäästi.
   Vastaus annetaan tekemällä päätöksiä ja toimimalla tulkintojen osoittamalla tavalla.

   Muutama kommentti vallan olemuksesta. Valta on useimmissa organisaatioissa stabiili, säilyttävä ja vanhoillinen elementti. Vallalla on taipumus institutionalisoitua. Tämä johtuu Jeffrey Pfefferin mukaan sitoutumisesta aikaisempiin päätöksiin ja strategioihin sekä organisaatioiden sisäisten käytäntöjen ja olettamusten vakiintuneisuudesta - sekä tietysti siitä vallan ominaisuudesta, että valta tuo lisää valtaa.

   Konfliktit ja kilpaileminen kuuluvat puolueeseen. Nämä koetaan joko positiivisesti tai negatiivisesti. Joskus ne saattavat aiheuttaa epävarmuutta, joskus organisaation sisäisen itsearvioinnin. Organisaation johdon haasteena on hakea sopiva konfliktin taso.

   Syväidentiteetti on aatteellisille ryhmille tärkeä. Esimerkiksi Maalaisliitto-Keskustalla ei ole tässä suhteessa ollut kertaakaan  kertakaikkisia katkoksia tai edes äkillisiä suuria muutoksia. Edelleen pienviljelijöiden arvomaailma on tärkeä osa Keskustan aatemaailmaa. Samoin suomalaiskansallinen ajattelu on puolueessamme pysynyt käytännössä ennallaan. Myös demokraattinen perusvire on edelleen Keskustassa vahvasti mukana, samoin laillisuuden korostaminen sekä uudistusmielisyys. Ja jos historiaa tarkastelee, kansallisen sovun ajossa Maalaisliitolla oli Suomen itsenäisyyden alkuaikoina erittäin merkittävä ja keskeinen rooli: 1918 Suomi oli revitty täysin rikki, mutta jo 1939 Euroopan yhtenäisimpien kansakuntien joukossa, mihin kansainvälisen tilanteen lisäksi myös Maalaisliitolla ja maalaisliittolaisella presidentti Kyösti Kalliolla (presidenttinä 1937-1940) oli suuri vaikutus.
   Syväidentiteettiin kuuluvasta demokraattisuudesta vielä. Päätöksenteossa puoluekokouksella on edelleen vahva merkitys, siellä tehdään tärkeimmät henkilövalinnat, valitaan presidenttiehdokkaat, tarkastellaan ideologista linjaa ja siellä tehdään myös päätökset strategisista ratkaisuista.

   Puolueellamme on ollut neljä traditiota.
   Alkiolaisuudessa ihmisyyden kehitystarve ja kehitysedellytys on otettu kaiken valtiollisen uudistuksen pohjaksi.
   Kalliolaisuudessa paino on ollut asioiden hoitamisessa, politiikka on ollut pragmaattista ja kompromissihakuista yhteistyöpolitiikkaa.
   Sunilalaisuudessa on paino ollut maaseutu- ja maatalouspoliittisessa edunvalvonnassa.
   Pykäläläisyydessä on vartioitu yhteiskunnan eliitin toimien oikeuden- ja lainmukaisuutta.

   Maalaisliitto-Keskustalla on lähes aina ollut Suomen politiikassa keskusasema. Eräs keskeinen siihen vaikuttanut seikka on tietysti vahva kannatus, muta se ei yksistään ole riittänyt. Varsinkin ennen 1980-luvun puoltaväliä puolue oli selkeästi valitsijan paikalla, keskeltä se saattoi vapaasti valita vasemmiston ja oikeiston välillä, nämä ääripäät kun eivät tuolloin mahtuneet samaan hallitukseen. Lisäksi, kun Kokoomus oli oppositiossa, Keskustapuolue oli käytännössä koko porvaripuolen edustaja hallituksessa.
   Kansa luotti ulkopoliittisissa asioissa Keskustapuolueeseen, samoin Neuvostoliitto. Ja kun Keskustapuolue oli presidentin puolue 1980-luvun alkuun asti, ulkopoliittinen asema oli kiistaton. Keskustapuolue valitsi Kekkosen presidenttiehdokkaakseen ja tuki ulkopolitiikkaa, Kekkonen taas antoi Keskustapuolueelle tukea varsinkin hallitusneuvotteluissa.
   Lisäksi puolueellamme on ollut vahvoja johtohahmoja, jotka ovat uudistaneet puoluetta ja pitäneet huolta siitä, että se on pystynyt vastaamaan uusiin haasteisiin.

   Millaisia peruseroja erilaisilla puolueilla on? Siis, mitkä ovat puolueiden perusmallit?
   Kaaderipuolue ja joukkopuolue ovat ne alkuperäisten puolueiden mallit. Kaaderipuolueet ovat pienehköjä, usein eliittiryhmien vaaleja varten kokoama ryhmittymä ja ne ovat aktiivisessa toiminnassa vain vaalien aikaan. Joukkopuolueella sen sijaan on toimintaa myös vaalien välillä.
   Yleispuolue ja vaalipuolue ovat väljiä ryhmittymiä. Ne etsivät monenlaisia äänestäjiä eikä niillä ole niin puolueuskollista kannattajakuntaa kuin joukkopuolueilla, pikemminkin niillä on  kannattajiin nähden löyhää sidettä. Ne etsivätkin aktiivisemmin liikkuvia äänestäjiä. Niiden esillä pitämät asiat ovat useammin ajankohtaisia kuin ideologisia asioita.
   Kartellipuolue edustaa nykyistä suuntausta. Se on valtiollistunut puolue, eräänlainen pr-toimisto hallituksille. Kartellipuolueiden vaaliohjelmat muistuttavatkin kaupallisia mainoksia. Kartellipuolueet ovat integroituneet julkishallintoon, niillä on yhteistyötä keskenään ja jokaisen kartellipuolueen sisällä valvotaan kaikkien kartellipuolueiden yhteisiä etuja.

   Ja sitten puoluejohtajien ja aikakausien strategiat. Palatkaamme alkajaisiksi vuoteen 1964.

   Johannes Virolainen valittiin Maalaisliiton johtoon, V.J. Sukselaisen tilalle, vuonna 1964. Hän oli maalaisliittolaisten nuorten luottomies, eikä hänellä ollut valtion virkaa (toisin kuin Sukselaisella), mitkä seikat lienevät osaltaan vaikuttaneet lopputulokseen. Puoluekokouksessa äänestystulos oli tiukka, 888 - 866 Virolaiselle. 1965 Maalaisliitto muuttui Keskustapuolueeksi (Virolainen esitti jo 1950 muutosta agraarisuudesta yleispuoluesuuntaan).
   Nimenmuutokseen oli painavia perusteluja. Väestörakenne oli muuttunut, maa- ja metsätalousväestöä oli ollut kokonaisuudessaan 1920 66,4 %, 1940 54,5 % ja 1960 31,7 %, näistä viljelijöitä oli ollut 1920 49,0 %, 1940 35,2 % ja 1960 23,9 %. Lisäksi Maalaisliitto oli johtavana puolueena joutunut vastaamaan osaltaan koko maata koskevista asioista, joten 1960-luvulla Maalaisliitto oli jo ollut jonkinasteinen yleispuolue. Yleispuoluesuuntausta oli voimistettava, lisäksi maaseudun ja kaupungin välisistä vastakohtaisuuksista oli muutenkin päästävä irti.

   1966 Keskustapuolue koki vaalitappion. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi, raivokkaan vaalikampanjan päätteeksi (eräs tuolloin käytetyistä sloganeista oli nyttemmin jo "klassiseksi" muodostunut "tapa talonpoika päivässä"). Keskustapuolue mietti oppositioon jäämistä, mutta äänestyksen jälkeen osallistui Rafael Paasion hallitukseen. Hallituksessa harjoitettiin politiikkaa, mistä kärsivät Keskustapuoluetta äänestävät ryhmät. SDP´ta suosittiin selkeästi nimityspolitiikassa, mihin Keskustapuolue 1967 lähtien tarttui aktiivisesti - keskustalaisten pelkona oli, että Keskustapuoluetta alettaisiin pitää liikaa vasemmalla olevana puolueena.       
   Myös 1968 aloittanut Mauno Koiviston hallitus oli hankalaa aikaa Keskustapuolueelle. Keskustalaisista 56,8 % olikin sitä mieltä, että 1966-1970 Keskustapuolue harjoitti liian vasemmistolaista politiikkaa. 30,2 % keskustalaisista piti sitä sopivan keskustalaisena.

   Maalaisliitto ja Keskustapuolue nojautuivat tiedotuksessaan pitkälti järjestöverkkoon ja järjestölehtiin. Järjestölehtien volyymi on myöhemmin heikentynyt rajusti, mutta kunnallisjärjestöillä tehoa riittää edelleen, ero muihin puolueisiin on tässä jopa kasvanut myöhemmin edelleen.
   Yleisradiota Keskustapuolue ei noihin aikoihin haaveillut käyttävänsä liiemmälti tiedotuksessaan apuna. Sen pääjohtaja Repo kun piti Kepua "inhottavana puolueena".

   Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Keskustapuolue kärsi kovan tappion. Vuodesta 1919 Maalaisliitto oli ollut suurin ei-sosialistinen puolue Suomessa, 1970 Kokoomus meni Keskustapuolueen ohi. SMP otti vaaleissa suurvoiton. Hallitukseen Veikko Vennamo ei puolueineen kuitenkaan tullut, Neuvostoliiton painostuksen takia. Hän oli kyllä yrittänyt lämmitellä välejään Neuvostoliittoon, mutta tuloksia ei siinä ollut saanut aikaan.
   Vaalien jälkeen tulkittiin tilanteita. Korkeakoulujen sisäisen hallinnon uudistusta, ns. mies ja ääni -periaatetta, pidettiin eräänä mahdollisena syynä vaalitappioon.

   Tulevaisuudensuunnitelmien suhteen Keskustapuolue löysi kolme syötettä.
   Ensinnäkin todettiin, että Keskustapuolueen asema oli vaakalaudalla. Paine vasemmalta ja oikealta oli kova. Oli ratkaistava, otetaanko kovempi oma linja vai ollaanko valmiita yhteistyöhön. Vaalitappion kääntöpuolella oli myös mahdollisuus: tappiolle jäänyt puolue saattaa päästä uudessa hallituksessa vahvaan asemaan laittamalla osallistumiselleen hintalapun, tämä on mahdollista silloin kun puolue on keskeisessä asemassa, kuten Keskustapuolue 1970-luvulla, jolloin oikeiston ja vasemmiston oli vaikea päästä samaan hallitukseen.
   Toisena syötteenä oli se, että puolueen identiteetti oli selkeästi hakusessa. Puolueessa täytyi päättää, jatketaanko yleispuoluelinjalla vai käännetäänkö linja lähinnä SMP´n muodostaman vaaran kontrolloimiseksi aitovierille (= puoluejohdon jalkautuminen varsinkin kovimpien tappioiden alueilla poimimaan palaute kentältä). Kysymyksiä olivat myös, miten selvitetään uskottavasti suhtautuminen 1960-luvun lopun kansanrintamahallitusten suhteen (Oikeiston mielestä Keskusta oli pilalla, kun oli suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa; kokoomuslaisten mielestä keskustalainen oli epäluotettava, jollei tämä vähintään kerran viikossa kironnut kommunisteja.) sekä miten palautetaan kentän luottamus puolueeseen ja puoluetoimistoon. Mitä kauemmas vaalitulos jäi, sitä voimakkaammin oltiin yleispuoluesuuntauksen kannalla.
   Virolaisen asema oli muuttunut. Hän toivoi 1970 pääsevänsä oppositioon ja väläytteli eroaan puoluejohdon paikalta keskustellessaan Kekkosen kanssa. Protestiehdokas Eino Haikala oli useimmille keskustalaisille tuntematon nelosketjun varamies, mutta puheenjohtajavaalissa hän hävisi siedettävällä tuloksella 597 - 1225 Virolaista vastaan.

   K- ja V -linja muodostivat koko 1970-luvun ajan perusjännitteen puolueen sisälle. K-linjalla oli johtavissa elimissä jonkinlainen enemmistö, mutta ruohonjuuritasolla V-linja oli suositumpi. Tuolloin Paavo Väyrynen laskettiin K-linjan leiriin, varsinkin V-linjalaisten toimesta - K-linjalaiset taas epäilivät Väyrysen K-linjaa, kuten neuvostoliittolaisetkin. Käytännössä Väyrysellä oli oma linjansa, hän oli oman polkunsa kulkija jo tuolloin.
   Asia sinänsä oli myös Kekkosen suhtautuminen K- ja V-linjaan. Kekkosen päiväkirjassa oli jo 1968 merkintöjä siitä, kuinka Ahti Karjalainen pönkittää vain omaa uraansa eikä tue muita, eikä muista, kuka häntä on aiemmin auttanut.
   Yleensäkin Keskustapuolue oli lähempänä Kekkosta ennen 1970-lukua, 1970-luvun alussa SDP pääsi lähemmäs, 1970-luvun lopulla taas Keskustapuolueen nuori siipi ja K-linja saavuttivat enemmän luottamusta.

   Mutta vielä 1970 eduskuntavaaleista. Miten puolue toipui raskaasta tappiosta?
   Strategiaan kuului tuolloin harjoittaa eduskunnan ei-sosialistista enemmistöä korostavaa politiikkaa ja harjoittaa tiiviimpää yhteistyötä muiden keskiryhmään kuuluvien puolueiden kanssa. Lisäksi politiikkaa kohdennettiin niin, että puolue tarttui niihin seikkoihin, minkä laiminlyönneistä SMP oli hallitusta moittinut, ja näin yritettiin poistaa SMP´n lyömäaseita. Lisäksi painotettiin eroja Kokoomukseen ja SDP´een sekä vahvistettiin identiteettiä laajamittaisella ideologista omaperäisyyttä korostavalla ohjelmatyöllä.

   Muutokset ideologiassa puolueiden historiassa ovat aina vaatineet vaalitappion, toisaalta pelkkä vaalitappio ei riitä ideologiseen muutokseen, mutta yhdistyneenä toiseen muutostekijään muutoksia saattaa tulla. Vuonna 1970 saattoivat tapahtuneet toimia impulssina Keskustapuolueen ohjelmatyön uudelleenarvointiin, mutta tällöinkään kysymys ei kuitenkaan ollut perusideologian muuttamisesta, vaan ohjelmien tarkistamisesta Maalaisliitto-Keskustapuolueen pitkän linjan syväidentiteetin mukaisiksi ja yleispuoluepyrkimystä tukeviksi.

   Vuoden 1972 eduskuntavaaleissa Keskustapuolueella oli mukava vaaliasetelma, vaaleista oli tulossa maatalousvaalit. Silti puolue kärsi tappion, jälleen menetettiin yksi paikka. SMP´lla oli edelleen 18 paikkaa. Ja SDP oli jälleen suurempi (55 paikkaa) kuin keskiryhmät yhteensä (51 paikkaa).

   1975 eduskuntavaaleissa Keskustapuolueelle tuli sitten vihdoin vaalivoitto. Vaalien jälkeen muodostettiin ensin Martti Miettusen hätätilahallitus (1975-1976) ja sittemmin pelkästään keskiryhmistä muodostettu vähemmistöhallitus (1976-1977). Vähemmistöhallituksen budjettisopimus, minkä hallitus sai sovittua Kokoomuksen ja SKL´n kanssa, oli poliittisesti käänteentekevä. Se osoitti, että Suomea pystytään hallitsemaan myös ilman SDP´ta.
   Mutta sitten 1977 - 1979 SDP piti jälleen tiukasti otteessaan Suomalaista politiikantekoa. Lisäksi Kokoomus vahvisti hiljalleen asemiaan, mikä Keskustapuolueessa noteerattiin jo todelliseksi uhaksi.

   1970-luvulla Keskustapuolue alkoi muuttaa varsinkin V-linjan toimesta suomalaista yhteiskuntaa ihan kunnolla. Peruskoulun kehittäminen oli pitkälle Keskustapuolueen hanke. Lisäksi jo 1970-luvulla Virolainen ajoi - K-linjan ja maakuntalehdistön vastustuksesta huolimatta - Mainostelevisiolle omia uutisia. Tämä hanke vähän pitkittyi, lähetykset aloitettiin vasta 1980-luvun puolella.
   Myös omia rakenteita uudistettiin. Puoluetoimiston uudelleenorganisointi tapahtui 1977, suunnittelu- ja tiedotustoimet yhdistettiin.

   1979 - 1983 puolueella oli eräänlainen interregnum-vaihe (= hallitsijoiden välinen ajanjakso) Virolaisen ollessa 1979 vaalien jälkeen vahvasti haastettu ja Väyrysen käyttäessä puheenjohtajuutensa alkuajan vallan haltuunottamiseen ja aseman vakiinnuttamiseen. Väyrysen valta vakiintui kunnolla vasta vuoden 1983 hallitusneuvottelujen jälkeen Väyrysen päästyä jälleen ulkoministeriksi (Väyrynen oli hallituksen ulkopuolella 1982-1983).
   1981 ajettiin tarkoituksella korkean profiilin politiikkaa tietoisena siitä, että siitä saattaa koitua törmäyksiä, mitkä kaataisivat Koiviston hallituksen (Virolainen ei ollut mukana näissä kaatoyrityksissä). Syyskuussa riitautettiin budjetti, mutta myös Kekkonen jäi silloin sairaslomalle. Hallitus ei vaihtunut ennen kuin Koivistosta tuli presidentti.
   Presidentinvaaleihin lähdettiin lopulta enemmänkin tekemään kunnollista tulosta kuin kunnolla haastamaan Koivistoa. Lisäksi niiden aikana panostettiin paitsi vaalityöhön myös puolueen yhtenäisyyden ja toimintakyvyn säilyttämiseen. K-linjalaiset eivät kakistelematta olleet Virolaisen kampanjan takana.

   Väyrysen puheenjohtajuuden ajan tehtiin korkean profiilin politiikkaa, alettiin selkeästi haastaa SDP. Virolainen totesikin, että helppohan Kalevi Sorsalla oli, kun Virolainen antoi aina periksi. Paavo ei anna.
   Väyrys-johtoinen strategointi perustui seuraavaan:
   Puoluehallituksen työvaliokunnan asema korostui, strategiatyön valmisteluvaiheen vetovastuu oli puheenjohtajalla.
   Eduskuntaryhmästä tuli keskeinen tekijä puolueen kokonaispolitiikassa, tähän asemaan vaikutti myös puolueen joutuminen oppositioon.
   Eduskuntaryhmän otteen voimistuminen ohjasi puoluetta yleispuolueen suuntaan. Väyrysen ja työvaliokunnan operoinnit taas korostivat joukko- ja järjestöpuolueen luonnetta. Molemmat kehityssuunnat kulkivat rinnakkain.

   Ja Keskustapuolueen työvaliokunnan strategiatyön lähtökohdat olivat seuraavat:
   Poliittiset suunnitelmat laadittiin poliittisten uhkakuvien analyysien pohjalta.
   Valittiin tarkoituksellisen kova linja. Tällä tähdättiin kaksinapaiseen poliittiseen asetelmaan, minkä ajateltiin suosivan Keskustapuoluetta.
   Panostettiin yllätyksellisyyteen ja kehiteltiin poliittisia aloitteita. Tällä tavoin oli tarkoitus  torjua kilpailijoiden manööverit etukäteen, lisäksi näin menetellen media saatiin kiinnostumaan puolueesta enemmän puolueen omilla ehdoilla.
   Suuret operaatiot vedettiin kaikkien puolue-elinten läpi, millä pyrittiin varmistamaan kenttäväen sitoutuminen puoluejohdon tulevaisuudensuunnitelmiin.

   1980-luvulla operaatiot, junnaavat järjestörutiinit ja suuret kokoustapahtumat kytkettiin luontevasti osaksi Keskustan profiilin nostoa. Tällä tavoiteltiin ilmaista julkisuutta mediassa ja kenttäväen sitouttamista projekteihin, kenttäväen haluttiin tuntevan olevansa ainakin suuremmissa käänteissä politiikan tekijänä ja lisää vuorovaikutustakin saatiin tätä kautta. Järjestötyö merkitseekin Keskustalle enemmän kuin esimerkiksi Ay-liikkeen tuen varassa olevalle vasemmistolle ja suureen rahaan tukeutuvalle Kokoomukselle.

   Ideologiaa siis terävöitettiin. Tehtiin rajauksia SDP´een ja Kokoomukseen.
   1986 syntyi riita keskustan ja SDP´n välille. Sorsa oli tuolloin Idänkaupan Komission puheenjohtaja. Väyrysen mukaan vientiä Neuvostoliittoon oli supistettava 40 % tai muuten edessä on kriisi. Sorsa ei tätä hyväksynyt.
   Sitten Keskustapuolue tekikin jo sen kuuluisan kassakaappisopimuksen. Talvella 1987 kuultiin varoituksia Harri Holkerin (Kokoomuksen presidenttiehdokas) otteesta Kokoomuksessa. Tällöin sovittiin RKP´n ja Kokoomuksen kanssa, että jos kassakaappisopimuksessa aiemmin sovittu hallitusyhteistyö menee puihin, Väyrysestä tehdään puhemies.
   Kuten Kauko Juhantalo sanoi, Kokoomus on lauma eikä siihen voi luottaa. Tämä Kokoomusta kohtaan tunnettu epäluottamus sai kirvelevää näyttöä hallitusneuvottelujen jälkeen. Vuodesta 1987 tulikin käännekohta Suomen poliittiseen elämään. Punamullasta siirryttiin sinipunaan ja Keskustapuolue joutui oppositioon. SDP´lle oli tuolloin tärkeää päästä eroon Väyrysestä: Väyrysen presidenttitie, mitä sopimukset ja suunnitelmat olivat pohjustaneet, oli saatava poikki. Ja Koivisto turvasi valta-asemansa Holkerin tukiessa häntä presidentinvaaleissa.

   Holkerin nimittäminen hallitusneuvottelujen johtoon 1987 tuli Keskustapuolueen tietoon päivää ennen julkistamista. Tämä tieto ehdittiin saada MTV´lle, missä Kymmenen uutiset kertoivat Koiviston Holkeri-suunnitelmista. Vaikka tämä tiettävästi korpesikin asianosaisia, niin merkittävä isku se ei kuitenkaan ollut, että se olisi estänyt sinipunahallitusta syntymästä.
 
   Vaikka SDP olikin viisastunut vanhoista ajoista eikä enää möykännyt isoon ääneen Keskustapuolueen murskaamisesta kuten vielä 1960-luvulla, tekojen mukaan sillä oli edelleen sama pyrkimys. Kuitenkin Keskustapuolue otti päämaalitaulukseen Kokoomuksen ja Holkerin. Hallittu rakennemuutos muodostui nopeasti poliittiseksi iskulauseeksi hallitusta vastaan. Ideologisen tulkinnan mukaan Holkerin hallitus olikin parempiosaisten hallitus, mikä nojasi rahan valtaan ja etujärjestöjen asemaan.

   Vuoden 1988 presidentinvaaleissa Keskustapuolueen ehdokkaasta Paavo Väyrysestä ei tullut presidenttiä, mutta tulos oli silti kova. Koivisto ei saanut yli 50 % äänistä ja Väyrynen oli Holkeria suositumpi. Puolue-elimissä todettiin puolueen aseman normalisoituneen ja jopa vahvistuneen.
   Samana vuonna Keskustapuolueesta tuli Suomen Keskusta. Nimimuutoksella korostettiin puolueen suomalaista ja kansallista lähtökohtaa.

   Holkerin hallituksen aikana kansan velkaantuminen hirvitti Väyrystä. Lisävelka oli menossa kulutukseen eikä investointeihin, eikä äkkijarrutuskaan ollut mahdollinen, koska se olisi aiheuttanut suuria taloudellisia vaurioita. Demarit olivat julkisen sektorin supistamista vastaan, tupo-puolelta ei ollut odotettavissa apua eikä Suomen rahapolitiikalla ollut enää keinoja. Oli vaikea ajatella enää muita vaihtoehtoja kuin kriisiä.

   1991 eduskuntavaalikampanja oli tarkoituksellisen raju, se oli tavallaan yhteenveto 1980-luvun korkean profiilin politiikasta. ETAan liittymistä oltiin pyritty käyttämään tekosyynä Holkerin hallituksen rakennepolitiikan läpiajamiseksi Suomessa, Keskusta viittasi tähän perusturvan ja aluepolitiikan yhteydessä. Lisäksi Holkerin hallituksen virkanimitykset listattiin ja otettiin vaaleissa esiin.
   Keskustalaiset olivat muutenkin tehneet oppositiossa tarkkaa työtä. Oppositioon mentyään Keskustapuolue oli päättänyt seurantavastuista niin, että jokaista ministeriötä seurasi joku keskustalainen, esim. Väyrynen ulkoministeriötä, Aho työministeriötä jne.
   Puolueen uusi puoluejohtaja Esko Aho ja tämän mediataidot iskivät yleisöön. SDP menetti 92.000 ääntä ja Kokoomus 140.000, keskusta voitti 170.000.
   Mistä tämä äänivyöry koostui? Osa vanhempiensa puolueen jätteneistä äänesti jälleen Keskustaa, maatalousyrittäjät olivat uskollisia, lisäksi uudet äänestäjät suosivat SDP´n ohella eniten Keskustaa.
   
   1990-luvulla keskusta pragmatisoitui valtionhoitajaksi ja toteutti välttämättömyyden politiikkaa sinivihreässä hallituksessa 1991-1995.
   Vastuunkantamisen strategia konkretisoitui Keskustan toiminnassa taloudellisten vaikeuksien, odottamattomienkin suurongelmien hallinnassa ja nopeasti kehittyneen EU-ratkaisun käsittelyssä. Tuolloin realiteetit olivat usein poikkeuksellisia niiden syvyyden ja ongelmallisuuden takia.

   Aho-vetoinen strategointi oli seuraavanlainen.
   Puolueella ja eduskuntaryhmällä ei ollut keskenään vastakkainasettelua. Työvaliokunnalle kuului huolenpito politiikan johdonmukaisuudesta, puolueen linjan aatteellisuudesta ja järjestöväen mielipiteiden kertomisesta hallituspolitiikan keskellä. Lisäksi median syyttämistä pyrittiin välttämään.

   Esko Aho siis oli valittu Keskustan puheenjohtajaksi. Kuten muistamme, aivan aluksi häntä pidettiin Väyrysen miehenä, eikä Väyrysen uudesta asemasta ja vaikutusvallasta puolueeseen ollut tarkkaa tietoa. Kerrataanpa seuraavaksi Ahon ja Väyrysen välien kehitys.
   Aho oli siis Väyrysen luotettu ja vankka tukija 1970- ja 1980-luvuilla. Kun Aho voitti puheenjohtajavaalit 1990, Väyrysen todelliseksi haastajaksi arvioitu Eeva Kuuskoski-Vikatmaa ei saanut ponnahduslautaa presidentinvaaleihin
   Väyrynen sai siis mieleisensä seuraajan. Kuitenkin 1990 porin puoluekokouksen jälkeen alkoi erkaantuminen, Väyrynen halusi yhdessä johtamista, Aho ei.
   1991 eduskuntavaalien jälkeen Keskustan eduskuntaryhmä nimitti Ahon puhemiesehdokkaaksi ja siten hallitustunnustelijaksi, vastoin Väyrysen tahtoa. Aho junaili sitten Väyrysen ulkoministeriksi.
   Väyrynen ajoi pitkään devalvaatiota, minkä asian suhteen Aho ja Väyrynen olivat käytännössä devalvaation toteuttamiseen saakka melkoisen eri linjoilla.
   Yhteistyö parani talvella 1992, EU-kysymysten tullessa ajankohtaisiksi. Ilman Väyrysen panosta jäsenhakemusta ei olisi jätetty silloisessa aikataulussa.
   1993 keskusteltaessa hallituspohjan laajentamisesta tuloksena oli näkyvä riita. Väyrynen halusi kovemmat lähtöasetelmat presidentinvaaleihin ja olisikin todennäköisesti päässyt pääministeriksi, jos SDP olisi tullut mukaan hallitukseen.
   Vuoden 1994 presidentinvaalit sujuivat kitkaisesti, Väyrysen mukaan Aho oli liian passiivinen tukija.
   Presidentinvaalien jälkeen Väyrynen pyrki eduskuntaryhmän johtajaksi. Aho ei tukenut häntä tähän virkaan.
   Jyväskylän puoluekokouksessa 1994 Väyrynen oli avoimen EU-vastainen, mistä seurasikin sitten lopullinen välirikko Ahon kanssa.

   Keskustalla oli jonkin verran sisäisiä vaikeuksia. Yhteistyö muiden hallituspuolueiden kanssa oli joskus vaikeaa, lisäksi myös MTK hiillosti välillä erittäin lujaa. Ja kun vielä SDP painosti ihan kunnolla, Koiviston tuki olikin tärkeää Ahon hallitukselle.

   Eräs Ahon hallituksen aikaisia suuroperaatioita oli Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi.
   Ahon strategia EU-jäsenyyden suhteen jakautui siten, että ensin, ETA-ratkaisun jälkeen, kypsyteltiin mielialoja EU-jäsenhakemuksen jättämiseen, sitten hoidettiin itse jäsenyysratkaisu ja lopuksi tarvittiin vielä jäsenyyden jälkihoito.
   Pikaista jäsenyyttä perusteltiin sillä, että jos aiotaan liittyä, paras tehdä kaikki heti, muuten  valttikortit jäävät SDP´lle ja sopimuksesta tulee huonompi. Mikä tuli todistettua SDP´n välikysymyksessä, minkä yhteydessä Lipponen perusteli hallituksenvastaista kantaansa juuri maatalouspaketin kalleudella.
   Ahon kytkös oli "ensin linja, sitten johto". Käytännössä hän uhkasi erota, jos jäsenyyshakemusta ei jätetä.
   Ahon mukaan EU-jäsenyyden tiukka hoito kypsytti Kokoomuksen ja teki sinipunavaihtoehdon sille entistä helpommaksi.
   Kansanäänestyksen kommentointi hoidettiin hillitysti. Keskusta ei ollut mukana voitonjuhlissa, äänestyksen hävinneille oli annettava arvonsa. Tuolloin myös kentän reaktioita kuunneltiin tavallista tarkemmin. Lisäksi EU-linjaksi sovittiin, että Keskusta ajaa EU´n kehittymistä nimenomaan itsenäisten valtioiden liittona.

   Hallituskaudella äänestettiin myös ydinvoiman lisärakentamisesta. Energiapolitiikan strategioissa kauppa- ja teollisuusministeri Kääriäisen mukaan paras vaihtoehto olisi ollut lisätä vahvasti maakaasuun ja kotimaisiin energianlähteisiin tukeutumista, mutta tämä taas ei ollut mahdollinen vaihtoehto. Kääriäinen hyväksyi ydinvoiman lisärakentamisen vaihtoehdon mukaan ottamisen, ydinvoimavaihtoehdon säilyttäminen olisi vahvistanut Suomen asemaa erityisesti maakaasusta neuvoteltaessa.

   Vaalivuonna 1995 Keskusta tutki kannatuksensa rakennetta ja imagoaan.
   Tärkeimmät syyt, mitkä lisäsivät halukkuutta äänestää Keskustaa, olivat seuraavat: 1. ajaa maaseudun asioita 2. paras puolue 3. turvallinen 4. perinne 5. Aho.
   Tärkeimmät syyt, mitkä vähensivät halukkuutta äänestää Keskustaa, olivat: 1. ajaa maaseudun asioita (erityisesti tukiaiset pännivät) 2. Väyrynen 3. oman edun ajaminen 4. ei aja kyseisen äänestäjän asioita 5. ei pidä lupauksia.
   Potentiaalisimmat uudet kannattajat löytyivät tuolloin seuraavista ryhmistä: 1. naiset 2. alle 25-vuotiaat 3. opiskelijat ja koululaiset 4. kokoomuslaiset 5. alle 30.000 asukkaan paikkakunnalla asuvat.

   1995 eduskuntavaaleissa Keskusta koki melko suuren tappion. Tulos oli kuitenkin mahdollisuuksien ylärajalla, parissa kuukaudessa puolueen kannatus oli noussut neljä prosenttiyksikköä.

   Keskusta joutui 1995 jälleen oppositioon. Oli valittava jälleen uusi strategia. 1995-2001 Keskusta olikin sekä vaali- että projektipuolue. Ohjelmaorientoituneen oppositiostrategian kärkeen valittiin työreformi (oppositiopolitiikka jatkui 1999 jälkeen, mutta ilman työreformia), samalla kahtiajakoteemaan keskittyen.
   Työreformi kehitettiin välineeksi työttömyyden puolittamista varten (Keskustassa ei pidetty todennäköisenä, että Lipposen hallitus pystyisi käyttämillään keinoilla puolittamaan työttömyyttä neljässä vuodessa). Strategiaa valittaessa puoluejohto käsitti puolueen uudistamisen tärkeyden. Tutkimuslaitosten aineistoa hyödynnettiin ja sekä toimintatapoja että imagoa alettiin remontoida.
   Etujärjestöjen, varsinkin SAK´n, johto yritti saada Keskustan työreformin yhteydessä esittämät puheenvuorot tulkittaviksi hyökkäykseksi Ay-liikettä vastaan. Liikkeellä oli esimerkiksi Sodanjulistus Ay-liikkeelle -muistio ja kalvosarja. Keskusta painattikin sittemmin työreformiasiakirjat yhdeksi vihoksi ja toimitti SAK´n jäsenjärjestöille, käytännössä postituksen hoiti SAK yhteisen sopimuksen perusteella.
   Aho kävi vaalikamppailua sekä muita puolueita että myös SAK´a vastaan. Hän sanoi eduskuntaryhmässä 3.12.1998, että SAK´n valtuustossa Ihalaisen puheessa oli tietoisia väärintulkintoja väitteissä, missä väitetään Keskustan irtisanoutuvan TES-järjestelmästä. Lisäksi Ahon mukaan SAK´n teollisuusliittojen projektisihteeri Matti Putkosen toiminnan voi tulkita valehteluksi.

   Myös rahaliitto EMU tuli ajankohtaiseksi vaalikauden aikana. Keskusta otti asiaan kielteisen kannan. Perusteluina olivat ensisijaisesti asiasyyt, mukaan lukien poliittis-ideologiset syyt. Myös puolueen sisäisen yhtenäisyyden takia kyseinen kanta oli jokseenkin välttämätön siinä vaiheessa.
   Toimintatyyli, millä kannanotto syntyi, oli tarkoituksellisen maltillinen ja asiapitoinen. Tällä pyrittiin saamaan enemmän yhteistyömahdollisuuksia vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen.

   Lähes virallisena totuutena väitetään, että työreformi tuhosi Keskustan mahdollisuudet nousta 1999 vaaleissa suurimmaksi puolueeksi. Kuitenkin tämä on vain yksi mahdollisuus, on aihetta spekuloida myös, olisiko Keskusta ilman työreformia saavuttanut edes niin suurta voittoa.
   Itse asiassa, voittohan ei edes ollut erityisen pieni. Keskusta voitti 48.000 ääntä ja samalla SDP´n tappio oli 172.000, eli ero supistui 232.000 äänestä 12.000 ääneen.

   Vaalien jälkeen Aho tarjoutui jäämään hallituksen ulkopuolelle, jos Keskusta siten pääsisi hallitukseen. Lipposen mukaan kyse ei kuitenkaan ollut henkilöistä. Jos yhteistyö punamultapohjalta olisi syntynyt, siinä olisivat olleet mukana "kaikki voimat".

   Keskusta oli vuosina 1999-2001 suurelta osin riippuvainen puheenjohtajastaan, puolueen ratkaisut aikatauluineen riippuivat puheenjohtajan päätöksistä. Presidentinvaaleissa Keskustaa ei puolueena korostettu, kyseessä oli enemmän Ahon henkilökohtainen kampanja. Tällä oli  tarkoitus voittaa kannatusta vasemmalta ja varsinkin oikealta. Presidentinvaalien tulokseksi muodostui sitten lopulta täpärä tappio.
   Myös muita vaaleja käytiin tuon ajanjakson aikana. Europarlamenttivaaleissa Keskustasta tuli toiseksi suurin puolue ja kunnallisvaaleissa (Anneli Jäätteenmäen johdolla) suurin.
   Kuten alussa tuli jo todettua, tämä kausi päättyi käytännössä Ahon ilmoitukseen hakea Suomen Pankkiin.

   Suomen Keskustan kannatus oli vuonna 2001 jokseenkin sitä luokkaa kuin Maalaisliiton vuonna 1964, mutta asema oli erilainen. Se ei ollut enää presidentin puolue ja punamullan sijaan sinipuna oli muodostunut vallitsevaksi hallitusvaihtoehdoksi.
   Puheenjohtajia verrattaessa voi todeta, että kaikki ajanjakson puoluejohtajat ovat onnistuneet yhdistämään puolueen intressit ja omat intressit. Yhteinen piirre on myös se, että heistä jokainen on valittu puolueen presidenttiehdokkaaksi puheenjohtajauran loppuvaiheissa tai vasta päättymisen jälkeen.

   Todettakoon vielä, että puolueemme johto on siis hyödyntänyt aktiivisesti seuraamiensa mielipidetutkimusten viestejä. Kääriäinen korostaa kuitenkin, että näitä on käytetty hyväksi lähinnä poliittisen sanoman muotoilemisessa sopivien näkökulmien ja ilmaisutapojen löytämiseksi. Sen sijaan, ainakaan pääsääntöisesti niitä ei ole hyödynnetty oman poliittisen sanoman kustannuksella.

   Seppo Kääriäisen väitöskirja Sitä niittää, mitä kylvää on melkoinen järkäle. Tässä esittelyssä on käsitelty lähes maininnanomaisesti eri strategiat, mitkä kirja sisältää. Mikäli haluaa tutustua aiheeseen tarkemmin, paljon tarkemmin, kirjaan kannattaa tarttua - se on selkeästi korkeakoulutasoinen tietokirja kyseisestä aiheesta.
   Kirjassa on kirjoittajankin mukaan pyritty välttämään tendenssiluonteisia johtopäätöksiä, mutta toisaalta kirja on periaatteelinen kannanoto puolueiden kautta toimivan kansanvallan puolesta; ilman puolueita suomalainen demokratia ei ole ollut mahdollista.   
   Kirjoittaja on tehnyt tarkkaa ja perusteellista työtä. Ja kuten alussa todettiin, kattavalle teokselle tästä aiheesta on ollut tilaus. Kyseessä on siis monestakin syystä eräs viime vuosien tärkeimmistä poliittisista teoksista.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Sofia Laine: Kahvin hinta
Gummerus (paino), Tammi 2006
112 sivua


Useat meistä kahvia litkivistä suomalaisista tiedostanevat, että kahvin hinnasta melko pieni osa löytää tiensä kahvin alkuperämaahan saakka. Monet kuitenkin ovat sitä mieltä, että asian korjaamiseksi voisi tehdä jotain. On alettu myydä ns. reilun kaupan kahvia ja kysyntää sille on löytynyt, mikä osoittaa, että Suomessakin ollaan valmiita maksamaan kahvista enemmän, jos vaikuttaa siltä, että siitä on kahvin viljelijöille jotain hyötyä.
   Mutta minkä verran suomalainen kuluttaja oikeastaan pystyy vaikuttamaan? VTM Sofia Laine (s. 1977) tuntee hyvin kahvintuottajamaa Nicaraguan. Hän on seurannut reilun kaupan järjestelmän kehittymistä maassa ja koostanut aiheesta kirjan Kahvin hinta.

   Kahvi on ollut useana vuonna pörssin vaihdetuin kohde. Se on myös merkittävä työllistäjä. Maailmassa saa nykyisin yli sata miljoonaa ihmistä toimeentulonsa kahvista.
   Suomeen tuodaan tavallista kahvia pääasiassa Brasiliasta, Guatemalasta, Hondurasista, Keniasta, Kolumbiasta, Nicaraguasta ja Vietnamista. Reilu kahvi on peräisin useista Keski- ja Etelä-Amerikan maista sekä Etiopiasta ja Tansaniasta.
   Tässä siis käsitellään nimenomaan Nicaraguaa, missä kahvi on suurin työllistäjä. Tuotannosta saa elantonsa arviolta n. 250.000 työntekijää. Jo vuosikymmenten ajan kahvi on ollut Nicaraguan tärkein vientituote.
   Nicaragua tuottaa kahvia suunnilleen yhtä paljon kuin suomalaiset sitä juovat eli n. 50.000 tonnia kahvipapuja vuodessa, suomalaisethan käyttävät vuodessa keskimäärin n. 10 kg kahvia per lärvi. Kuitenkaan maa ei ole pystynyt kahvillaan rikastumaan. Latinalaisen Amerikan valtioista oikeastaan vain Haitia voi nykyisin pitää Nicaraguaa köyhempänä.

   Kahvi on peräisin Afrikasta, nykyisen Etiopian alueelta. Lähetyssaarnaajat toivat kahvin Keski-Amerikkaan 1790-luvulla ja huomasivat kahvin menestyvän uudella mantereella. Aiempaa teollisempi kahvinviljely aloitettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen.
   Vuoden 1979 sandinistivallankumouksen jälkeen Nicaraguan uusi hallinto teki maareformin, minkä tarkoituksena oli jakaa maata suurtilallisilta maattomille perheille. Aluksi sandinistit saivat muulta maailmalta tukea, mutta kun Ronald Reaganin hallitus nousi Yhdysvalloissa valtaan vuonna 1981, tilanne muuttui. USA ryhtyi rahoittamaan CIA´n tukemia nicaragualaisia vastavallankumouksellisia contra-sissejä (contrarrevolucionarios).
   Sisällissodan aikana kiinnitettiin huomiota kahvintuotannon jatkumisen varmistamiseen, muusta kun ei juurikaan ulkomaanvaluuttaa saatu. Sota aiheutti myös työvoimapulan. Suomessakin haluttiin osoittaa solidaarisuutta ja täältä lähti kahvinpomintaprikaatilaisia Nicaraguaan.
   1980-luvulla Nicaraguan kassa alkoi olla tyhjä. Taloudellinen tilanne sai sandinistihallinnon neuvottelupöytään contrien poliittisten johtajien kanssa. Sisällissotakin saatiin sitten päättymään.

   1980-luvun alun kahvimarkkinoiden kannalta merkittävin tapahtuma oli kahvin tuottaja- ja ostajamaiden välisen kahvisopimuksen lakkauttaminen. Sopimus oli säädellyt tuotantomääriä sekä asettanut raakakahvin hinalle minimitason. Sopimuksen ei kuitenkaan katsottu palvelevan kahvin kuluttajia, vakaa hinta kun ei kannustanut tuottamaan erityisen hyvälaatuista kahvia, eikä sopimus automaattisesti korottanut työläisten palkkoja. Merkittävä osa kahvista maksetusta hinnasta kului nimittäin myyntilisenssien vuokrakuluihin.

   1990-luvulla Nicaraguan kahviteollisuudella menikin hyvin. Sitten iski hintakatastrofi.
   Kahvisopimuksen rauettua maailmanlaajuinen tuotanto oli kasvanut koko 1990-luvun ajan. Esim. Vietnam nousi lähes nollilta maailman toiseksi suurimmaksi kahvintuottajaksi. Heti 2000-luvun alussa kahvin maailmanmarkkinahinta romahti.
   Nicaragua joutui nopeasti talouskriisiin. Vuonna 2001 viljelijöille jäi kahvistaan vähemmän tuloja kuin kertaakaan sataan vuoteen. Monet kahvinviljelytilat menivätkin vararikkoon, mistä aiheutui laajaa työttömyyttä.
   Kriisi kesti neljä vuotta. Ne nicaragualaiset, jotka kriisistä selvisivät, saattavat edelleen olla samoissa hommissa.

   Kahvin maailmanmarkkinahinnan romahdus pakotti perinteisesti yksinomaan kahviin erikoistuneet suurtuottajat laajentamaan tulopohjaansa mm. suuntautumalla erikoiskahviin, karjatalouteen, vihannesten viljelyyn tai metsänhoitoon.
   Niiden nicaragualaisten kahvinviljelijöiden, jotka ovat halunneet jäädä alalle on usein ollut välttämätöntä kehittää tuotantoaan. Vuonna 2006 n. 20 % vientiin menevästä nicaragualaisesta kahvista oli erikoiskahvia. Ja tuolloin osuus oli voimakkaassa kasvussa. (nykyisin osuus lienee jo 50 % tienoilla)

   Reilussa kaupassa kahvin laatu on erittäin tärkeässä asemassa. Edes reiluuden takia ei käytännössä voi edellyttää, että kuluttajat ihan perussumpin takia maksaisivat kahvistaan aiempaa enemmän.
   Kahvin hintakriisin aikana reilun kaupan kahvin tuottajille maksettiin yli 100 USD säkiltä. Tavallisen kahvin tuottajat joutuivat tyytymään pahimmillaan n. 40 dollarin tienestiin. Parempien tulojen ansiosta tilat eivät jääneet hoitamatta niukempinakaan vuosina, ja samalla kahvin laatu pysyi ihan kelvolla tasolla.

   Laineen mukaan olisi mullistavaa, jos jalostus tapahtuisi kokonaan siellä missä kahvi kasvaakin. On arvioitu, että jos tuottajat paahtaisivat ja pakkaisivat kahvinsa itse, tuotantomaahan jäisi noin puolet tuotteen hinnasta. Kaikkein pienin osuus kahvin tuotantohinnasta jää tuotantoalueelle sellaisesta kahvista, joka myydään eteenpäin kokonaisina kahvimarjoina. Perinteisen kahvin hinnasta jää alkuperämaahan muutama prosentti, reilun kaupan kahvissa päästään parhaimmillaan noin kolmasosaan.
   Toistaiseksi ainoa Suomessa mynnissä oleva alkuperämaassa jalostettu kahvi on tansanialainen Africafe-pikakahvi, jota tuo Suomeen Tampereen kehitysmaakauppa.

   Kahvin hintaan vaikuttaa myös se, paljonko myyntiketjussa on välikäsiä. Jos raaka-aine myydään suoraan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille kahvipaahtimoille, silloin länsimaiden maksamasta hinnasta suuri osa jää tuotantoalueelle.

   Valtaosa teollisesta kahvista kulkeutuu edelleen suurten vientiyritysten kautta eri puolille maailmaa. Esim. (Gustav) Pauligin yhteiskuntavastuuraportin mukaan yritys pystyy jäljittämään keskimäärin n. 80 % kahvistaan osuuskunta- ja käsittelylaitostasolle. Viljelytilalle saakka yritys pystyy jäljittämään n. 10% raakakahvistaan.

   Laine muistuttaa, etteivät kaikki reilun kaupan tuotteet ole luomua. Luomutuotannosta reilun kaupan viljelijöille maksetaan aina luomulisää. Kuluttaja maksaa siis reilun kaupan luomukahvista vielä enemmän kuin tavallisesta reilun kaupan kahvista.
   Myös se tulee muistaa, että kaikki luomukahvi ei ole reilun kaupan kahvia. Näiden kohdalla ei ole tietoa, millaisen korvauksen osuuskunta tai kahvitilallinen on luomukahvistaan saanut.

   Reilun kaupan kriteerit määrittelevät paitsi tilojen käytäntöjä ja viljelyä, myös kaupankäyntiä. Seuraavassa yleisiä periaatteita.
   Ostajan on maksettava viljelijäosuuskunnille tuotteista vähintään reilun kaupan takuuhintaa, joka kattaa tuotantokustannukset.
   Ostajan on maksettava viljelijöille myös erillistä reilun kaupan lisää, joka on tarkoitettu viljelyn kehittämiseen ja yhteisön elinolojen parantamiseen. Viljelijät päättävät lisän käytöstä demokraattisesti itse.
   Viljelijöillä on halutessaan mahdollisuus saada osa korvauksesta ennakkorahoituksena, jotta heidän ei tarvitse ottaa korkeakorkoista lainaa.
   Kauppasuhteiden tulee olla pitkiä, mikä mahdolllistaa tuotannon kehittämisen myös pitkällä aikavälillä.

   Osa viljelyksillä työskentelevistä liikkuu ympäri maata työn perässä koko perheen voimin. Usein satokausi alkaa ennen kuin koulut ehtivät päättyä. Ja päättyy koulujen alkamisen jälkeen. Koulunkäynnistä ei siis tule mitään.
   Eikä alle kouluikäisten lasten kohdalla tilanne sen parempi ole. Nicaraguan valtio ei voi taata lapsille päivähoitoa eikä sillä ole resursseja lapsityövoiman kontrollointiin. Niinpä nämäkin asiat jäävät suurtilanomistajien vastuulle.

   Miten sitten määritellään se lapsityövoima? YK´n alaisen Kansainvälisen Työjärjestön (ILO) määritelmän mukaan lapsityövoimalla tarkoitetaan alle 15-vuotiaita lapsia, jotka tekevät työtä elantonsa hankkimiseksi. Koulun jälkeen suoritettava "kevyt työ" perheyrityksessä tai auttaminen kotimaatilalla lasketaan "hyödylliseksi työksi".
   Monissa maissa, varsinkin maaseudulla, kaikki perheenjäsenet osallistuvat jokapäiväiseen työntekoon. Vaikka työ on käytännössä raskastakin, ei tällaista perheen parissa opeteltua työtä katsota laittomaksi. Haitallisella lapsityöllä eli lapsityövoiman hyväksikäytöllä tarkoitetaan työtä, joka heikentää lapsen terveyttä ja kehitystä.
   ILO´n sopimusten mukaan kevyen työn teettämisen ikäraja on 12 vuotta ja vaarallisen työn 18 vuotta.

   Sofia Laineen teos Kahvin hinta käy läpi aihepiiriään monelta kannalta. Ääneen pääsevät sekä työntekijät että suurtilanomistajat. Lukijalle tulee hyvin selväksi, mitä kahvintuotanto käytännön tasolla on, ruohonjuuritasoa myöten.
   Kirjoittajan näkökulma on sekä humaani että asiallinen. Mikäli reilu kauppa yleensä kiinnostaa, tällä teoksella on melko paljon annettavaa.

   Muistellaanko vielä loppukevennyksenä erästä nuorena turkulaistunutta sanataiteilijaa. Markku Into (s. 1945), turkulaisen underground-liikkeen johtohahmoja, on tehnyt elämäntyönsä runoilijana, julkaisten sekä runokokoelmia, proosaa että näytelmiäkin (Eino Leino -palkinto vuonna 2001). Sekä vaikuttanut Suomen talvisota -yhtyeen taustalla.
   Ja onpa kaveri esiintynyt sooloartistinakin, yhden singlen verran. Muistatteko, mikä juttu oli kyseessä? Kulttiteos vuodelta 1974, linkki alla.

Markku Into

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Åsa Moberg: Florence Nightingale - Ihminen myytin takana
Alkuteos Hon var ingen Florence Nightingale - människan bakom myten
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddins
Bookwell (paino), Fioca 2012
253 sivua



Englantilainen Florence Nightingale (1820 - 1910) tunnetaan nykyaikaisen sairaanhoidon perustajana. Hänestä syntynyt  mielikuva tuonee mieleen hennon sisar valkoisen. Ja tämän myytin ruotsalainen Åsa Moberg haluaa romuttaa.
   Moberg ihmettelee, miten henkilö, jonka elämä on dokumentoitu tarkasti, on voinut muuttua historian myytinrakennuksen myötä jokseenkin oman itsensä vastakohdaksi. Mobergin mukaan oikea Nightingale oli tahtoihminen, jolla oli verraton kyky strategiseen suunnitteluun. Nightingale myös oli kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Kirjallisuudessa hänet on kuitenkin muutettu kiltiksi, hiljaiseksi ihmiseksi, jota talous tai valta ei kiinnostanut.
   Moberg kiteyttää kiiltokuvan ja todellisen henkilön eron kärjistäen toteamukseen, että sanonta "ei mikään Florence Nightingale" pätee mitä suurimmassa määrin Nightingaleen itseensä.

   Moberg on kirjaa kirjoittaessaan tehnyt tiivistä yhteistyötä ruotsalaisen papin ja kirjailijan, Stoika Hristovan, kanssa. Hristova paneutui Nightingalen teosten teologisiin kohtiin. Uskontoa käsitteleviltä osin teksti nojaa Hristovan muistiinpanoihin sekä Mobergin Hristovan kanssa käymiin keskusteluihin.

   Florence Nightingalen vanhemmat, Frances Smith ja William Edward Nightingale, olivat lähtöisin vauraista suvuista, mutta Frances oli lisäksi erittäin ylhäisestä eteläenglantilaisesta perheestä. Luokkaero Florencen isän ja äidin vanhempien välillä oli niin suuri, etteivät nämä koskaan tavanneet toisiaan - eivät edes lastensa häissä.

   Florence oli vanhempiensa toinen lapsi, hänen sisarensa Parthenope oli syntynyt puolitoista vuotta aiemmin. Florence osoitti jo lapsena selvästi olevansa johtaja-ainesta. Parthenope seurasi häntä kaikessa, vaikka olikin usein osaansa tyytymätön ja loukkaantunut siskolleen. Sisarusten välit olivat kireät jo lapsuusaikana.
   Vähitellen Parthenopesta tuli niin riippuvainen Florencesta, että riippuvuussuhteen katkaisemiseksi tarvittiin lääkäriä.

   Florence piti itseään erilaisena kuin muut, luultavasti siksi, että hän oli oikeasti erilainen. Tämä oli ongelma, mutta Moberg näkee tästä myöhemmin tulleen myös Florencen suurin vahvuus.
   Florence näyttää jo varhain joutuneen äitinsä kanssa törmäyskurssille. Välillä eripura äityi suoranaiseksi sotatilaksi. Myöhemmin äiti Frances tunsi suurta ylpeyttä nuoremman tyttärensä saavutuksista Krimin sodassa, mutta heidän välinsä rauhoittuivat vasta, kun Francesista tuli vanhuudenheikko ja dementoitunut.

   William Edward Nightingalen tyttäret saivat opiskella matematiikkaa, filosofiaa, historiaa ja monia kieliä, kuten latinaa ja klassista kreikkaa. Jonkin aikaa heillä oli kotiopettajatar, mutta sittemmin William toimi itse opettajana.
   16-vuotiaana Florence käänsi jo Homerosta ja Platonia. Nuori Florence ilmeisesti ylitti melko nopeasti jo isänsäkin taidot matematiikassa, vaikka siitä William itsekin oli erityisesti kiinnostunut ja siihen perehtynyt. Matematiikkaa Florence myös opetti suvun nuorille miehille, mikä tosin pyrittiin salaamaan tiukasti - tuon ajan Englannissa olisi ollut suuri häpeä, jos joku olisi saanut tietää nuoren miehen olevan naispuolisen opettajan koulutettavana.

   Florencen äidinisä William Smith oli merkittävä poliitikko. Myös Florencen isä William Edward Nightingale asettui ehdolle parlamenttiin. Hän oli erilainen ehdokas eikä sitten tullut valituksi. Hän oli kieltäytynyt noudattamasta senaikaista tapaa, äänten ostamista.
   Tuolloin ei ollut yleistä äänioikeutta, vain varakkaat miehet saivat äänestää. Ehdokkailla oli tapana ostaa äänestäjänsä. William oli tunnetuin äänten oston vastustaja.
   Vaimo harmistui, kun parlamenttipaikka jäi tulematta. Sitten hän suuntasi, kuten ajan tapa oli, kunnianhimonsa tyttäriinsä.

   Florence ei ollut kiinnostunut pinnallisesta seuraelämästä, vaikka menestyikin siinä mainiosti. Monet vaikutusvaltaiset ihmiset olivat huomanneet Florencen kauneuden ja kyvykkyyden. Ihailijoita riitti ja kosijat toivoivat pystyvänsä vakuuttamaan hänet avioliiton siunauksellisuudesta. Mutta siinä he eivät onnistuneet.
   Florence halusi määrätä omasta ajastaan. Hän halusi voida omistautua uskonnolle ja yhteiskunnallisille kysymyksille. Avioliittoa ja parempaa elämää ei hänen ajatusmaailmassaan voinut yhdistää toisiinsa.

   Florence uskoi 16-vuotiaana, että Jumala oli kutsunut hänet hoitamaan sairaita. Tällainen kutsumus oli  yläluokan tytölle luultavasti ainoa reitti työelämään, mutta se ei riittänyt vakuuttamaan vanhempia siitä, että heidän tyttärensä voisi työskennellä sairaalassa. Niihin huonomaineisiin laitoksiin turvautuivat ainoastaan köyhät.
   Ne harvat hoitajat, joita tuona aikana oli, olivat tuon ajan yhteiskunnassa halveksittu ryhmä. Heidän työnsä oli kovaa ja likaista, lisäksi seksuaalinen hyväksikäyttö oli heidän arkipäiväänsä.
   Lääkärin ammattiin naisille sallittiin pääsy vasta vuonna 1876. Siihen mennessä sairaanhoitajan ammatista oli Florence Nightingalen ansiosta ehtinyt tulla lähes kunniallinen ammatti.

   Florence aloitti sairaanhoidon opiskelun lukemalla ajankohtaisia selontekoja ja raportteja sairaaloista. Materiaali, johon hän tuolloin tutustui, muodosti pohjan sille asiantuntemukselle, joka myöhemmin teki hänestä Euroopan parhaan asiantuntijan terveysolojen ja hygienian alalla.

   Vuonna 1850 Florence vihdoin pääsi tutustumaan kunnolla sairaalaan Saksan Kaiserwerthissa. Hän vietti 2-3 päivää jokaisella osastolla saadakseen yleiskäsityksen laitoksen toiminnasta.
   Sitten kotona riitely leimahti ilmiliekkiin. Äiti ja sisar vastustivat leppymättä kaikkia Florencen opiskelusuunnitelmia.

   Perheen konfliktien syynä oli useimmiten Florencen varhain selkiintynyt toive omistautua sairaanhoidolle. Katkerat perheriidat jatkuivat kuudentoista vuoden ajan.
   Joka kerran, kun Florence yritti hakeutua sairaanhoitoalalle, Parthenope ja joskus myös äiti sairastuivat äkisti. Vuonna 1851 hän sai perheeltään luvan matkustaa kolmen kuukauden sairaanhoitajaopintoihin Kaiserwerthiin.

   Kaiserwerthissa annettiin perustason sairaanhoitokoulutusta. Nightingale totesi sairaanhoidon olevan yhtä tyhjän kanssa, ja sairaala oli koko laitoksen huonoin osa. Silti hän koki jakson paremmaksi elämäksi, onnelliseksi ajaksi.

   Kaiserwerthissa pastori Fliedner oli aloittanut toimintansa muutamasta yksittäisestä tapauksesta ja rakentanut laitoksensa käyttäjälähtöisyyden periaatteiden mukaan. Siitä Nightingale piti. Hän oli huomannut, että useimmat laitokset oli organisoitu aivan päinvastoin. Yleensä uusien hankkeiden liikkeellelähtö oli kokoelma tunnettuja nimiä, ylimmäisinä kuninkaalliset tai aateliset nimet. Kunniajäseniä riitti, mutta työntekijöitä ei.

   Kolmen kuukauden koulutuksen lisäksi Nightingale oli vuoden aikana vieraillut jokaisessa hoitolaitoksessa, mihin oli päässyt, sekä ottanut hoitaakseen kaiken kotisairaanhoidon, mihin suku antoi mahdollisuuden - kahden kartanon taloudessa riitti sairaita sukulaisia ja kaikenikäistä palvelusväkeä. Nightingale oli myös lukenut kaiken aiheesta löytämänsä aineiston. Hänellä oli luultavasti sairaalahallinnosta perusteellisimmat tiedot koko Euroopassa - paljon ennen kuin käsitettä edes oli olemassa.

   William suhtautui avoimemmin Florencen suunnitelmiin kuin Frances. Hän ei pitänyt konflikteista ja ehkä päätyi siihen realistiseen arvioon, että tytär kuitenkin saisi tahtonsa läpi.

   Vuodesta 1852 tuli Nightingalen perheessä kriisivuosi. Äiti ja sisar vastustivat yhä, kaiken aikaa epätoivoisemmin, Florencen suunnitelmia ryhtyä harjoittamaan sairaanhoitajan ammattia. Marraskuussa Florence suunnitteli matkaa Pariisiin ja sairaanhoidon opiskelua eri luostareissa. Äiti sairastui ja sisar sai hermoromahduksen.
   Kuningatar Viktorian henkilääkäri James Clark otti Parthenopen hoitaakseen. Hän ihaili Florencea ja mahdollisesti halusi tukea tämän matkasuunnitelmia, koska määräsi, että sisarusten oli pysyttävä erossa toisistaan.
   Clarkin väliintulo ei ollut kivutonta kummallekaan sisaruksista. Florence kuvasi keskusteluaan Clarkin kanssa ratkaisevan tärkeäksi keskusteluksi, joka avasi hänen silmänsä.
   Tammikuussa 1853  Florence ilmoitti, että hän lähtee Pariisiin opiskelemaan. William myönsi tyttärelleen vuotuisen viidensadan punnan rahasumman - huikea summa tuon ajan Englannissa, esim. professorin vuosipalkka oli tuolloin sata puntaa.

   Elokuussa 1853 Nightingale sai ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa. Hänestä tuli lontoolaisen säätyläisnaisten sairaalan The Institution for Ill Gentlewomen´n johtajatar.
   Sairaalassa oli kaksi johtavaa toimikuntaa. Miehistä koostuvaan toimikuntaan kuuluivat lääkärit. Tämä toimikunta hoiti taloudenpidon ja lääkintähenkilökunnan työhönoton. Naisista koostuva toimikunta hoiti muut asiat, kuten uskontoon ja moraaliin kuuluvat seikat. He halusivat mm. kieltää sairaalaa ottamasta potilaita, jotka kuuluivat muuhun kuin anglikaaniseen kirkkoon. Edes katolilaiset eivät olisi sairaalaan tervetulleita.
   Nightingale ei suostunut toisuskoisia ovelta häätämään. Kirjeessään perheystävälleen hän kertoo, kuinka hän oli tehnyt kollegojensa kanssa kirjallisen sopimuksen, että ottavat kaikkien uskontokuntien edustajia vastaan sekä antavat pappien ja muftien vierailla näiden luona - sillä edellytyksellä, että Nightingale ottaa kyseisen hirmun vastaan jo ovella, saattaa henkilökohtaisesti yläkertaan, istuu vieressä ja henkilökohtaisesti vastaa siitä, ettei tämä puhuttele tai katso ketään muuta, sekä vierailun päätteeksi taluttaa tämän nuorassa takaisin alakertaan ja ulos kadulle.

   The Institution for Ill Gentlewomen oli aiemmin ollut nukkavieru ja huonosti järjestetty. Laitosta pidettiin yllä hyväntekeväisyysvaroilla.
   Nightingale uudisti sairaalaa radikaalilla tavalla. Hän esitti johtokunnassa uudistuksia, muttei kertonut, että ne olivat lähtöisin häneltä itseltään eivätkä lääkäreiltä. Vasta sen jälkeen hän näytti ne lääkäreille kertomatta näille, että johtokunta oli ne jo hyväksynyt. Lääkärit sitten pitivät kaksi kokousta ja hyväksyivät kaiken kuvitellen aloitteen tulleen heiltä itseltään.

   1850-luvulla valtava Osmanien valtakunta oli romahtamaisillaan. Venäjän keisari Nikolai I oli yrittänyt vuosikymmenen ajan vakuuttaa Länsi-Euroopan suurvaltoja siitä, että niiden pitäisi jakaa Osmanien valtakunta rauhanomaisesti keskenään. Näille ehdotuksille ei tullut vastakaikua.
   Tilanteen kiristymisen syynä oli uskonnollisten ryhmien kiista Palestiinasta, mikä oli tuolloin osa Osmanien valtakuntaa. Molemmat kiistan osapuolet olivat kristittyjä, katolilaisia ja ortodokseja.
   Kun Venäjä lähti turvaamaan ortodokseja, se miehitti alueen, joka nykyisin on osa Moldovaa ja Romaniaa. Ja tätä eivät britit eivätkä ranskalaiset hyväksyneet.
   Jokainen osapuoli halusi saada Bosporinsalmen hallintaansa ja sitä kautta päästä hallitsemaan merenkulkua Mustallemerelle.

   4.10.1853 Osmanien valtakunta julisti sodan Venäjälle. Vuonna 1854 Iso-Britannia ja Ranska liittyivät sotaan Venäjää vastaan.

   Iso-Britannia oli organisoinut sotatoimensa katastrofaalisen huonosti. Taustalla oli mm. maan armeijaperinne, joka ei edellyttänyt sotilashenkilöiltä mitään sotakokemusta. Sotilaalliset arvonimet ostettiin, esim. brittieverstin valtakirja maksoi noihin aikoihin 35.000 - 40.000 puntaa.
   Ne brittiaateliset, joilla oli varaa ja halua maksaa sotilasarvosta moisia summia, ylpeilivät sillä, etteivät koskaan sekaantuneet varsinaiseen sodankäyntiin. Tuolloin britit kahinoivat lähinnä Intiassa, muutoin heidän armeijansa oli elänyt vuosikymmeniä kestänyttä rauhan kautta. Brittiupseerit pitivät sotilasharjoituksia, tähdensivät kurin merkitystä ja suunnittelivat prameita univormuja.
   Kuului siis brittiläiseen perinteeseen, ettei armeijan ylin johto perustanut lainkaan taisteluista, kun noin 25.000 miehen joukot syksyllä 1854 nousivat maihin Krimillä. Kenraalit ja everstit olettivat, ettei siinä porukalla kauan nokka tuhise. Eivät sitten olleet tulleet ajatelleeksi, että saattaisivat joutua viipymään jopa talven yli.
   Ja siitä ajatustenjuoksusta seurasi brittiarmeijalle suuria ongelmia.

   Mobergin kirjassa käydään läpi 25.10.1854 käyty Balaklavan taistelu lainaamalla Herbert Tingstenin teosta Viktoria ja viktoriaanit (WSOY 1966, suom. Katri Ingman-Palola), mistä tiivistelmä seuraavassa.
   Englantilainen ratsuväki sai käskyn hyökätä erästä kahdentoista tykin ja ylivoimaisten ratsuväkiosastojen venäläisasemaa vastaan. Kyseinen asema oli erään laakson pohjukassa. Laakson sivut olivat venäläisen jalkaväen ja neljänkymmenenneljän tykin miehittämät.
   Brittikenraali lordi Cardigan asettui seitsemänsadan miehen ratsuväkiprikaatin johtoon. Prikaati lähti ratsastamaan solaa pitkin, ensin ravia ja sitten laukkaa. Britit ratsastivat kahden kilometrin pituista ja yli kilometrin levyistä laaksoa venäläissotilaiden tulittaessa kolmelta suunnalta.
   Cardigan pääsi kyllä itse perille asti laakson pohjukkaan pällistelemään venäläisasemaa, mutta muut olivat jääneet kuolleina matkan varrelle. Kenraali ei ollut sitä tiennyt, ohjesäännön mukaanhan ratsuväkiupseeri ei saanut katsoa taakseen rynnäkön aikana, sen kun olisi voinut tulkita epäröinniksi. Niinpä hän oli sitten ihan keskenään venäläisen ratsuväen edessä.
   Cardigan piti kaiken aikaa miekkansa paljastettuna, muttei sentään ryhtynyt taistelemaan. Hänen mukaansa kenraalin velvollisuus ei ollut antautua käsikähmään kuin jokin rivimies.
   Cardigan katsoi, että rynnäkkö oli suoritettu, ja ratsasti takaisin. Venäläiset tyytyivät seuraamaan katseellaan, kun brittikenu palasi samaa reittiä, nenä pystyssä ravia tai käymäjalkaa ratsastaen, kaiken aikaa arvoaan vastaavalla tavalla esiintyen.
   Palattuaan Cardigan suoritti ohjesäännön mukaisesti prikaatin eloonjääneen osan katselmuksen - se oli äkkiä tehty - minkä jälkeen hän katsoi päivän työn päättyneen. Sitten tämä sotasankari lähti huvijahdilleen, käväisi kylvyssä sekä söi tukevan ja maistuvan šampanjapäivällisen. Ja sitten hän nukkui erinomaisesti.

   Balaklavan taistelun aikoihin Nightingale työskenteli Middlesex´n sairaalassa Lontoossa. Loppukesästä kaupunkiin oli iskenyt koleraepidemia. Kolerasairaalassa Nightingale hoiti prostituoituja, joihin kolera ensimmäiseksi iski. Äiti ja sisar itkivät epätoivosta, koska hän oli valinnut niin hirveän paikan, ympäristön, missä likaiset ja humalaiset naiset parkuivat kivusta ja kauhusta.
   Mutta vieläkin pahempaan paikkaan Florence Nightingale oli pian lähdössä.

   Ministeri Sidney Herbert oli huolissaan haavoittuneiden sotilaiden hoidon tasosta Krimin sodassa. Armeijassa oli kyllä lääkintämiehiä, mutta nämä olivat luultavasti sekä raakoja että taitamattomia. Paikan päälle olisi ehkä saatava sairaanhoitajattaria, mutta näillä ei olisi aavistustakaan, millaiset olot siellä vallitsivat. Herbert tunsi Englannissa vain yhden henkilön, joka pystyisi organisoimaan sellaisen hankkeen ja johtamaan sitä.
   Nightingale lähti matkaan. Hänen perheensäkin tuntui sopeutuvan lähtöön yllättävän hyvin.

   Hieman aiemmin keksitty lennätin mahdollisti viestien nopean lähettämisen pitkien etäisyyksien päähän. Siksi Krimin sodasta tuli ensimmäinen sota, missä lehdistöllä oli mahdollisuus vaikuttaa.
   Rautatie oli toinen sen ajan keksintö. Sen ansiosta sairaanhoitajajoukko kulki kolmessa päivässä Lontoosta Ranskan Marseilleen Välimeren rannalle, mistä jatkoivat laivalla Istanbuliin.
   Jo ennen kuin matkaajat olivat päässeet perille, eräässä brittilehdessä julkaistiin artikkeli retkikunnan johtajasta. "Who is Miss Nightingale?" oli kysymys, mihin koko Euroopassa toivottiin vastausta.

   Sairaanhoidossa ei noihin aikoihin yleisesti ottaen ollut käytettävissä lääkkeitä. Esim. antibiootteja ei ollut keksitty. Sotasairaanhoito oli sitä, että ne haavoittuneet, jotka eivät olleet kuolleet kuljetuksessa, saivat maata sairaalan lattialla. Amputaatiot tehtiin pokasahalla ilman puudutusta.
   The Timesin kirjeenvaihtaja William Howard Russellin mukaan sotasairaalasta puuttui köyhäintalon sairastupaankin tarvittava yksinkertaisinkin varustus. Russell kirjoitti, että brittisotilaiden oli kuoltava, koska Britannian armeijan lääkintäosasto oli unohtanut, että haavojen sitomiseen tarvitaan vanhoja ryysyjä.

   Ensimmäisen sotatalven Nightingale toimi Skutarissa, Mustanmeren etelärannalla. Taistelut käytiin Krimillä, Mustanmeren pohjoispuolella.

   Brittiarmeijan ylilääkäri John Hall osoitti saapuneille 38 sairaanhoitajalle asunnoksi kalustamattoman huoneen, jonka lahoa puulattiaa peitti paksu likakerros. Nightingale aloitti suuren siivousoperaation ja otti hoitaakseen ongelmat yksi kerrallaan.

   Hall kohteli rivisotilaita kuin eläimiä. Nukuttaminen leikkausta varten oli hänen mielestään arkajalkoja varten. Kun Nightingale huomautti, että varastossa oli koroformia, Hall ei sitä edelleenkään halunnut käyttää.

   Nightingale paikkasi puutteita omalla kustannuksellaan ja The Timesin lukijoiden keräämillä varoilla. Hän vuokrasi kenttäsairaalan lähistöltä talon ja perusti oman pesulan. Hän myös piti huolta, että sotilaat saivat sitrushedelmiä. Tuolloin keripukin aiheuttajaa ei vielä tunnettu, mutta se tiedettiin, että ravinto, mihin ei kuulunut hedelmiä, johti puutostauteihin.   
   Sotilassairaalaparakeissa likaisuus oli Nightingalen mukaan sanoinkuvaamatonta. Syöpäläistenkin hän mainitsee ehtineen jo kesyyntyä. Hän oli vakuuttunut, että lika aiheuttaa sairauksia - tuolloinhan tuo käsitys oli kiistanalainen. Hygieniatasoa alettiin joka tapauksessa kohentaa Nightingalen joukon toimesta.

   Ylilääkäri Hall suhtautui kielteisesti Nightingaleen jo ennen kuin tämä oli saapunut paikalle. Hallin perusasenne oli, että epämukavasta kenttäsairaalasta saadaan sotilaat nopeammin ulos kuin kunnolla hoidetusta. Ainoa sallittu mukavuustekijä oli alkoholi, minkä saantia puolestaan Nightingale ryhtyi päättäväisesti rajoittamaan. Ja hän myös katsoi, että saman säännön tuli koskea jokaista, myös hierarkian yläpäässä. Tämäkään ei saanut Nightingalen suosiota kohoamaan armeijan upseereiden ja lääkäreiden keskuudessa.

   Hall olisi ehkä saanut lähetettyä Nightingalen takaisin Britanniaan, mutta tällä oli tukenaan itse kuningatar Viktoria. Moberg näkee, että se, että brittiläisen imperiumin hallitsija oli tuolloin nainen, helpotti Nightingalen työskentelymahdollisuuksia. Viktoria jopa kirjoitti myötätuntoisen kirjeen, jota levitettiin sairaalan seinille sotilaiden luettavaksi.
   Sotilaat liikuttuivat, lääkärit puolestaan raivostuivat. Heille kuningatar ei kirjeitä kirjoitellut.
   Nightingale sai toisen kirjeen mukana rintaneulan, jonka oli suunnitellut kuningattaren puoliso prinssi Albert. Nightingale piti rintaneulaa aina sopivan tilaisuuden tullen ilahduttaakseen sotilaita. Itse hän ei välittänyt kunnianosoituksista, mutta rintaneulan ulkonäöstä tuli tunnettu, koska sairaanhoitajien työpukuja vuosikaudet ympäri maailmaa koristanut ammattitunnus oli suunniteltu sen pohjalta.

   Hallitus lähetti kaksi toimikuntaa, joiden tehtävänä oli raivata sodan aiheuttamaa kaaosta. Toisen oli määrä huolehtia armeijan kalustosta, toisen hygieniakysymyksistä eli sairaanhoidosta.
   Toimikunnilla oli poikkeukselliset valtuudet. Niiden ei tarvinnut odotella paikallisen sodanjohdon hyväksyntää toimilleen.
   Alkoi systemaattinen puhdistustyö. Maaperä puhdistettiin ruumisröykkiöistä. Jätteet poistettiin, mm. hevosenraato ongittiin juomavesisäiliöstä sivumakua aiheuttamasta.
   Näiden toimenpiteiden jälkeen kuolleisuus väheni huimasti sairaalan potilaiden joukossa.

   Toisena sotatalvena Nightingale oli käväissyt Krimillä. Hän halusi viedä sielläkin läpi vastaavia uudistuksia kuin Skutarissa.
   Nightingalella ei Krimillä ollut samoja valtuuksia kuin Skutarissa, eikä sikäläinen johtava lääkäri ollut ainakaan sen myötämielisempi kuin Skutarin kollegansa.
   Nightingale myös sairastui, ilmeisesti maltankuumeeseen. Hän oli kolme kuukautta vuoteenomana ja joutui palaamaan Skutariin.

   Sodan jälkeen korkea-arvoiset sotilashenkilöt pitivät huolen siitä, että Nightingalen liittolaisina armeijan terveydenhuollon uudistamiseksi toimineilta tukittiin kaikki etenemismahdollisuudet uralla. Omalta osaltaan nämä samat johtohenkilöt pitivät huolen siitä, että heidät aateloitiin ja että heille myönnettiin kunniamerkkejä. Tämä sai Nightingalen kysymään, voiko aatelisarvo tai virkanimitys olla vastaisuudessa enää mitään muuta kuin häpeänimi.

   Nightingale palasi Englantiin heinäkuun lopussa 1856. Hän matkusti salanimellä. Edes perhe ei saanut tietää paluun ajankohtaa. Nightingale kärsi kuuluisuudesta, oli uupunut ja pelkäsi huomiota. Hän halusi millä hinnalla tahansa välttää sen, että hänelle järjestettäisiin virallinen sankarittaren vastaanotto, mitä oli jo alettu valmistella.

   Sisaren ja äidin suhtautuminen Florencen ammattiin oli muuttunut tyystin. Kuuluisa sankaritar perheessä oli jotain ihan muuta kuin se skandaalimainen isku seuraelämälle, mihin he olivat kuvitelleet sairaanhoitajan työn johtavan.
   Parthenope hoiti valtavan laajaa kirjeenvaihtoa. Kaikki halusivat tavata kuuluisuuden, joka puolestaan itse ei halunnut tavata ketään.

   Uusi sotaministeri, lordi Panmure, ryhtyi kuningattaren toivomuksesta yhteistyöhön Nightingalen kanssa. Aloitettiin selvitys armeijan uudistamiseksi. Nightingale halusi, että myös rauhanajan oloissa rivisotilaat saivat kunnollista ruokaa, tarkoituksenmukaiset vaatteet ja hyvää sairaanhoitoa. Sotilaat eivät saaneet joutua tarpeettomaan kuolemanvaaraan pelkästään huonojen majoitusolojen takia.
   Puoli vuotta kestäneen intensiivisen työrupeaman aikana vuonna 1858 Nightingale tuotti yhdessä asiantuntijoista koostuvan kollegakaartinsa kanssa 830 sivua henkilökohtaisia todistajanlausuntoja, analyysejä ja suosituksia, joiden tukena oli taulukoita ja graafisia piirakkadiagrammeja (keksintö, jonka Nightingale teki tunnetuksi).
   Mietintö lukeutunee Nightingalen parhaimmistoon, mutta se tunnetaan kaikkein huonoimmin. Sitä kyllä painettin ja se sai vaikutusvaltaisissa piireissä osakseen suurta huomiota, mutta vaipui sitten unohduksiin. Se on kuitenkin saatavilla osana Nightingalen koottuja teoksia.
   
   Nightingalelle oli käynyt selväksi, että luvuissa on voimaa. On aivan eri asia olla sitä mieltä, että lika on hengenvaarallista, kuin osoittaa diagrammia käyttäen täsmällisesti, kuinka paljon miehiä kuoli ennen raivaustöitä ja kuinka paljon niiden jälkeen. Laatimiensa tilastojen avulla Nightingale pystyi selvin luvuin osoittamaan, että kuolleisuus Skutarin kasarmisairaalassa väheni yhdessä vuodessa 44 prosentista kahteen prosenttiin sen jälkeen kun puhdistustyöt oli toteutettu.
   Nightingale vertaili paitsi määrällistä, myös asiallista dataa. Hän erotti Krimin sodassa kuolleiden sotilaiden määrästä ne, jotka olivat kuolleet parannettavissa olleisiin sairauksiin, ja ne, jotka olivat kuolleet muista syistä. Tämä helpotti vertailua samanikäsiten miesten kuolleisuuslukuihin Britanniassa. Kenelläkään ei aiemmin ollut ollut käytettävissään sairaaloista systemaattisesti koottuja tilastotietoja.

   Nightingale oli vakuuttunut siitä, että Jumalan lait tietäisivät edistystä ja kehitystä, sekä ihmiskunnalle kokonaisuutena että yksittäiselle ihmiselle. Niistä oli vain päästävä selville.
   Tilastotiede oli tähän tarkoitukseen sopiva työkalu. Sen avulla useimmat yhteiskunnallisesti tärkeät asiat voidaan ennustaa. Näin ollen asioihin voidaan tarpeen tullen myös vaikuttaa ja niitä voidaan muuttaa.
   Nightingale ennakoi, että tilastotiede tulisi mullistamaan valtioneuvoston työn, sodankäynnin ja muun hallinnon. Tällöin paremman ajan oli tultava, asiat eivät voisi jatkua entisellään.
   Tuolloin oli päällimmäisenä "taikauskoinen käsitys, jonka mukaan paras tapa pitää köyhyys aisoissa on jättää sairaat köyhät  hoitamatta". Nightingale näki, että tilastotiedettä hyödyntämällä oli mahdollista ehkäistä ennalta niin köyhyyttä kuin rikollisuuttakin.
   Ilman tilastotietoa siitä, miksi ihmiset eivät pysty elättämään itseään, ja ilman tilastotietoa siitä, mitä viranomaiset ovat tehneet heidän ongelmiensa helpottamiseksi, on mahdotonta sanoa, mitkä menetelmät vähentävät köyhyyttä ja mitkä eivät.

   Nightingale on esitetty monessakin yhteydessä naisten vapautusliikkeen vastustajaksi. Käsitys on virheellinen. Tosin hänen mielestään esim. mahdollisuus hankkia toimeentulo omalla työllään oli äänioikeutta tärkeämpi.
   Nightingalen aikana äänioikeus ei ollut yleinen edes miesten keskuudessa. Vain varakkaat miehet saivat äänestää. Nightingalen suhtautumista naisasiaan Moberg pitää analyyttisenä. Ei Nightingale vastustanut naisten oikeuksia, hän vain suuntasi oman energiansa sinne, missä näki siitä olevan eniten hyötyä.
   Nightingalen mielestä ei ollut mielekästä taistella naisten oikeudesta opiskella lääkäreiksi, hänen mielestään oli hyödyllisempää opiskella sairaanhoitajiksi. Nightingalella ei ollut erityisen positiivista käsitystä lääkäreiden ammattiryhmästä. Se ei kuitenkaan estänyt olemasta ystävä Englannin ensimmäisen naispuolisen lääkärin Elizabeth Blackwellin kanssa, jonka työtä hän myös tuki.
   Ja mitä naisten äänioikeuteen tulee, itselleenkään Nightingale ei äänioikeutta kaivannut. Hän katsoi pystyvänsä vaikuttamaan tehokkaammin muilla tavoin.

   Nightingale harkitsi eräässä vaiheessa kääntymistä katolilaiseksi. Pappi Henry Edward Manning, joka itse myöhemmin kääntyi katolilaiseksi ja nimitettiin katolisen kirkon kardinaaliksi, oli sitä mieltä, että Nightingale oli aivan liian radikaali katoliselle kirkolle. Tämä kyseenalaisti useita kirkon dogmeja. Ja katolisen kirkon ajatusta siitä, etteivät kastamattomat lapset pääsisi taivaaseen, Nightingale piti suorastaan vastenmielisenä.

   Nightingale murehti kovasti Iso-Britannian vuoden 1851 väestönlaskennassa saatua tietoa, minkä mukaan maan aktiivinen uskonnollinen elämä oli hyvin heikoissa kantimissa. Kirkossakäyntiaste oli alhaisin teollisuustyöläisten joukossa, joista vain joka neljäs aikuinen kävi kirkossa. Siksi Nightingale osoitti teoksensa (suomentaja Tuomi-Giddinsin nimikäännös) "Ajatusvirikkeitä totuudenetsijöille Englannin työtätekevien joukossa" erityisesti työläisille. Hän yritti kuroa kiinni sitä juopaa, mikä oli syntynyt puhdasoppisten anglikaanien ja uusien yhteiskunnallisten liikkeiden välille. Nämä uudet liikkeet kielsivät Jumalan ja tunnustivat ainoastaan rationaaliset ja aineelliset arvot.

   Nightingalen uskonkäsityksen läpi punaisena lankana kulki "aktivistilinja". Ei hän sosialisti ollut, mutta hänen ajatuksensa köyhyyden poistamisesta olivat täysin samanlaisia kuin sosialisteilla.
   Nightingalen ajattelua leimasi se vallankumouksellinen perusajatus, että muutos on aina mahdollinen. Minkään ei tarvitse aina olla niin kuin se on tähän mennessä ollut. Lähtökohtaisesti tähän oli vain yksi poikkeus, naisen asemaa avioliitossa hän ei osannut kuvitella muutettavan.

   Nightingale piti paheksuttavana kirkon lupausta siitä, että uskovien sielut pelastuisivat helvetiltä. Kyllä hän taivaaseen uskoi, mutta helvettiin ei.
   Teologina Nightingale ei ollut abstrakti eikä metafyysinen. Hänen mielestään oli hyödytöntä etsiä todisteita Jumalan olemassaolosta, se tie ei hänen mielestään johtanut mihinkään. Hän ei uskonut, että todisteet olisivat koskaan saaneet ketään uskomaan Jumalaan.

   Nightingale näki, että Kristuksen pitäisi olla ihmisten esikuva. Jeesus asetti itsensä samaan tilanteeseen sairaiden, heikkojen ja vankilassa istuvien kanssa. Mitään poikkeuksia tästä ei saisi olla, esim. kaikkien vankien luokse oli vankiloihin mentävä, täysin näiden teoista riippumatta.

   Moberg näkee Nightingalen esillä pitämän kristinopin olleen vapautuksen teologian suora edeltäjä sellaisena kuin esimerkiksi vastarintaliikkeen Dietrich Bonhoeffer sen natsiaikana määritteli. Nightingalelle suurinta Kristuksessa oli kyky pidättäytyä ja seurata sydäntään sekä yhdistelmä auktoriteettia ja lahjomattomuutta.

   Jokaisena 7.2.1837 ensimmäistä kertaa tuntemansa Jumalan kutsun vuosipäivänä Nightingale merkitsi päiväkirjaansa tapahtumasta kuluneen ajan. Kutsun sisältöä ei määritelty tarkemmin, mutta siinä oli kyse sananmukaisesti tehtävästä pelastaa ja vapauttaa maailma.
   Päiväkirjoissa Nightingale mainitsee useasti kuulleensa Jumalan äänen, mutta myös, että Jumala kutsui häntä vain kolme kertaa. Kolmannen kutsun Nightingale koki 8.6.1865, samana vuonna, jolloin huono terveydentila teki hänet niin heikoksi, että hän eristäytyi kokonaan ulkomaailmasta. Jumala kutsui häntä ristille, täydelliseen antaumukseen: hänen piti uhrautua kutsumukselleen. "Minulla ei ole tässä maailmassa jäljellä mitään muuta kuin se, että annan Hänen tahtonsa tapahtua", Nightingale kirjoitti.

   Nightingalen mielestä Jumala ja mammona eivät olleet keskenään vihollisia. Nightingalen mukaan raha on välttämätön apukeino sille, joka tahtoo tehdä Jumalan työtä maan päällä. Se, että sairaanhoitotyötä tehdään Jumalan palvelijana, ei tarkoita, ettei sairaanhoitajalle tarvitse maksaa palkkaa.

   Nightingale tahtoi, että köyhyyttä vastaan taisteltaisiin niin, että köyhät saisivat mahdollisuuden nostaa itsensä omalla työllään pois kurjuudesta. Vuonna 1869 Nightingale kirjoitti debattipuheenvuorossaan, että paras työ, jonka maailma on nähnyt, on palkkatyö.
   Väite oli radikaali aikana, jolloin tuskin kenenkään julkiseen debattiin osallistuvan tarvitsi tehdä työtä  elantonsa eteen. Yhteiskunnallista keskustelua kävivät yläluokan miehet, jotka elivät perityn omaisuuden turvin.

   Yksi Nightingalen radikaaleista ajatuksista oli, että valtion piti vaikeina aikoina puuttua asiaan ja tehdä työpaikkoja köyhille - toimenpide, mitä alettiin paljon myöhemmin kutsua pohjoismaissa hätäaputyöksi, työllisyystyöksi tai Ruotsissa työtakuuksi.
   Yksi Nightingalen kehittelemistä ajatuksista oli työvoimatoimistojen perustaminen. Nightingale ei käsittänyt, miten oli mahdollista, että maailmassa, missa markkinat pystyivät tuomaan tuotteiden valmistajien käyttöön raaka-aineita kaikkialta maapallolta, ei ollut mitään mekanismia, mikä toisi yhteen työttömät ja työpaikat. Työvoimatoimistot, labour exchanges, otettiin käyttöön Englannissa vasta vuonna 1909, vuotta ennen Nightingalen kuolemaa.

   Moberg näkee, että yksi niistä ominaisuuksista, mitkä tekivät Nightingalesta innovatiivisen johtajahahmon, oli tämän kyky yhdistää uutta ajattelua ja sääntöjä. Nightingalen laatima säännöstö käsitteli jokseenkin kaikkea sairaanhoitajien yksityiselämästä sairaalasalien tuuletukseen ja hoitoaikojen pituuteen. Tarkoitushan oli tehdä halveksitusta toimesta kunnianarvoisa ammatti sekä huolehtia siitä, ettei sairaala vahingoittanut potilasparkoja.
   Nightingale myös arveli sairaaloiden olevan vain välivaihe. Hän oletti, että tulevaisuudessa tullaan ottamaan jokin muu menetelmä käyttöön.

   Yksi viimeisistä projekteista, joihin Nightingale paneutui koko energiallaan, oli tilastotieteen professuurin perustaminen Oxfordin yliopistoon. Tämä pyrkimys Nightingalella oli vuosina 1890 - 91. Tieteenalaa oli siihen saakka kutsuttu nimellä social physis eli sosiaalifysiikka. Tämä hanke jäi kuitenkin toteutumatta.

   Moberg näkee, että vielä nykyisinkään Nightingalen ajatukset esim. ruokavalion tai kauniin ympäristön tärkeydestä eivät ole lyöneet itseään läpi sairaalahoidon arjessa. Niistä kyllä puhutaan konferensseissa, jolloin ne esitetään ikään kuin uusina ajatuksina. Harvoin huomataan, että Nightingale ne on jo paperille kirjoittanut.
   Miettiessään ruotsalaisen nyky-yhteiskunnan terveydenhuollon tilaa Moberg kiinnittää huomiota siihen, että suuret sairaalat ovat itse asiassa alkaneet muistuttaa moderneja tehtaita. Ja ihmisiin suhtaudutaan kuin rikkinäisiin koneisiin.

   Åsa Mobergin teos Florence Nightingale - Ihminen myytin takana piirtää totutusta poikkeavan ja ilmeisen realistisen kuvan kohteestaan. Florence Nightingale oli henkilö, jonka elämän läpikäyminen antaa mahdollisuuden niin jännitys- ja seikkailukirjallisuuden kuin perhedraamojenkin kaltaiseen lukukokemukseen. Moberg on käsitellyt materiaaliaan innostuneen oloisesti ja hyödyntänyt sen antamat mahdollisuudet koostaa vetävä kuvaus Nightingalen kokemasta 1800-luvusta.
   Pienenä miinuksena voi todeta, että kirjassa numerot eivät pidä joka kohdassa paikkaansa. Varsinkin vuosilukuihin liittyvät seikat heittelevät jonkin verran. Esim. Florence Nightingale aletaan mainita sata sivua ennen kirjan loppua oikeaa ikäänsä kymmenen vuotta nuoremmaksi lähes 70 sivun ajan, myöhemmin kirjan loppuun saakka hänen ikänsä mainitaan jälleen oikein. Mutta vaikka kirjaan pientä viilaamista onkin jäänyt, jokseenkin huikean hieno teos se on.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

22.5.
Kuukauden Uusinnat
Risto Heinonen: Valvonta tietoyhteiskunnassa

Isoveli tahtoo valvoa. Tahdommeko me sitä?

Risto Isomäki: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen

Maapallo lämpenee. Mitä sille pitäisi tehdä?