Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Tiivistelmä teoksesta Kriisitaloustiede on julkaistu aiemmin talvella 2013, Elämää apinalaatikossa keväällä 2010.

Kuukauden Vaihtoehto
Nouriel Roubini ja Stephen Mihm: Kriisitaloustiede
Alkuperäisteos Crisis Economics, A Crash Course in the Future of Finance
Suomentanut Kimmo Pietiläinen
Hakapaino (paino), Terra Cognita 2010
392 sivua


Viime vuosina taloudessa on ollut melkoista myrskyä ympäri maailmaa. Juuri kukaan ei ihan tällaista ennakoinut ennen kuin tapahtumat sitten alkoivat vyöryä. Poikkeuksia luonnollisesti löytyy tästäkin, joitain varoituksia Suomessa esitti jo varhain vielä tuolloin puoluettamme edustanut, sittemmin Perussuomalaisiin siirtynyt, omaa tietään kulkenut yhden kauden kansanedustaja Markku Uusipaavalniemi.
   Vuonna 2006 Nouriel Roubini ennusti melko tarkasti nykyisen talouskriisin nousten maailmanmaineeseen. Roubini toimii taloustieteen professorina New York Universityn Stern School of Businessissa ja hänet tunnetaan myös Tohtori Tuhona. Hän kirjoitti University of Georgian apulaisprofessori Stephen Mihmin kanssa esityksen, joka Kimmo Pietiläisen luotsaaman Terra Cognitan kustantamana ja Pietiläisen itsensä suomentamana ilmestyi suomen kielellä nimellä Kriisitaloustiede.

   Tämänhetkisen kriisin katsotaan yleensä lähteneen siitä, kun Yhdysvalloissa asuntokupla riistäytyi hallinnasta vuosina 2005 - 2006. Ihmiset ottivat asuntolainoja, joihin heillä ei oikeasti ollut varaa, eivätkä he lopulta pystyneet niitä hoitamaan. Arvopaperistettuina nämä asuntolainat iskivät globaaliin rahoitusjärjestelmään.
   Katastrofin syyksi on yleensä nimetty muutama mätä omena, esim. subprime-lainojen ottajat. Kirjoittajat pitävät tätä tulkintaa täysin virheellisenä. Kyse on heidän mielestään huomattavasti laajemmasta asiasta. Osansa on myös esim. yritysjohtamisen ja palkitsemisjärjestelmien pitkäaikaisilla muutoksilla. Ja myös valtiot ovat osasyyllisiä, kuuluisin esimerkki tästä on Alan Greenspanin luotsaama Yhdysvaltojen rahapolitiikka.
   Vaikutuksensa on myös vuosikymmeniä jatkuneilla, oman kodin omistamista suosineilla eri valtioiden politiikoilla. Yhdysvalloissa sääntelijät olivat vuosikausia jättäneet huomiotta uuden varjopankkijärjestelmän nousun, mikä teki koko rahoitusjärjestelmästä alttiin romahdukselle.
   Useimmat markkinoiden seuraajat eivät ehkä huomanneet näitä muutoksia, eivät ainakaan ymmärtäneet niiden laajaa merkitystä. Tuhoisimmat rahoitusvaikutukset eivät synny niin mitättömistä asioista kuin subprime-asuntolainat tai muutama uhkarohkea riskinottaja. Maanjäristysten tapaan paineet kasautuvat vuosien mittaan, ja kun paineet sitten purkautuvat, siinä syntyy melkoista jälkeä.
   Vuosina 2006 - 2008 subprime-arvopaperit eivät olleet ainoita, joiden arvo romahti. Kyllä silloin horjahti maailman rahoitusjärjestelmän koko rakenne.

   Ymmärtääksemme asuntokuplan kehittymistä on syytä mennä ajassa taaksepäin 1970-luvulle saakka. Tuolloin toiveikas asunnonostaja anoi asuntolainaa, pankki puolestaan lainasi rahaa jääden odottelemaan korkomaksuja ja lyhennyksiä. Pankki piti asuntolainan täysin asunnonostajan ja pankin välisenä.
   Ennen 1980-lukua tilanne muuttui, kun Yhdysvaltojen The Government National Mortgage Association (tunnettu paremmin nimellä Ginnie Mae, hallituksen kansallinen asuntolainajärjestö) alkoi niputtaa asuntolainavakuudellisia arvopapereita. Toisin sanoen se yhdisti asuntolainat ja laski liikkeelle niihin perustuvia joukkovelkakirjoja. Tällöin Ginnie Mae ei joutunut odottamaan kolmeakymmentä vuotta saadakseen lainaamansa summan takaisin. Se sai rahat etukäteen joukkovelkakirjojen ostajilta.
   Tuo ratkaisu oli suorastaan vallankumouksellinen. Vaikeasti rahaksi muutettavat asuntolainat muunnettiin heti rahaksi muutettavaksi omaisuudeksi, millä käytiin kauppaa avoimilla markkinoilla. Muutkin firmat iskivät tähän kiinni. Suosio kasvoi 1980-luvulla, varsinainen kukoistuskausi alkoi 1990-luvulla.

   Ajatus toimii niin kauan kuin arvopapereiden ostajat pystyvät tarkasti arvioimaan niiden luontaisen riskin. Mutta kun pankki ei enää joutunut kantamaan huonojen lainojen myöntämisen seurauksia, sillä oli aiempaa pienempi kannustin selvittää asuntolainan taustalla oleva riski.
   Tehtiin huonoja päätöksiä ja huonot asuntolainat siirtyivät ketjuissa kuin kuumat perunat. Ns. valehtelijalainat alkoivat yleistyä, toisin sanoen lainan ottajat alkoivat entistä enemmän peukaloida tulojaan. Pahamaineisimpia olivat ns. NINJA-lainat (No Income, No Jobs and no Assets = Ei tuloja, ei työtä eikä omaisuutta).
   Kehitys kehittyi tälläkin alalla. Erityisen merkittäväksi innovaatioksi muodostui CDO (Collateralized Debt Obligations, vapaasti suomennettuna velkaryväsvakuudelliset joukkovelkakirjat).

   CDO´t viipaloitiin. Yksinkertaisimmassa CDO´ssa oli vain kolme viipaletta: equity, mezzanine ja senior.
   Equityn ostajat saivat suurimman tuoton silloin kun homma meni putkeen, mutta he myös kantoivat suurimman riskin. Jos yksikin CDO-nipun asunnonostaja jätti lainansa hoitamatta, tappiot realisoituivat equityn omistajalle ennen kuin muille.
   Mezzanine-viipaleen riski oli pienempi. Tappioita alkoi tulla, jos suurempi prosenttiosuus nippuun kuuluvista asunnonostajista jätti lainansa hoitamatta.
   Senior-viipaleen omistajille maksettiin ensin ja tappiot tulivat näille viimeiseksi. Toisaalta vastaavasti tuotto tuli muita pienemmällä prosentilla.

   Sitten jatkettiin kehitystyötä. CDO´t saatiin hyvinkin monimutkaisiksi. Ensin yhdistettiin CDO´ita ja kun ne sitten viipaloitiin, saatiin aikaiseksi CDO². Ja kun näitä vielä yhdisteltiin CDO´n kanssa, saatiin värkättyä CDO³. Ja onhan niitä synteettisiäkin CDO´ita saatu kehiteltyä, yhdistämällä joukko koronvaihtosopimuksia jäljittelemään taustalla olevaa CDO´a.
   Joissakin nipuissa CDO´ita oli useita kymmeniä, jopa sata. Ja jokaista viipaletta vastasi tietty riskin sietämisen taso. Nämä olivat niin monimutkaisia, että niiden arvoa oli vaikea määritellä perinteisin keinoin. Markkinahintojen asemesta niiden arvot on laskettu matemaattisilla malleilla, mitkä perustuivat optimistisiin oletuksiin. Tuloksena oli täysin läpinäkymätön rahoitusjärjestelmä, joka suorastaan odotti paniikin iskemistä.

   CDO-järjestelmän rakentamisen aikoihin kasautui muitakin ongelmia. Kokonaiskuvan hahmottamisen kannalta käsite moraalikato on keskeinen käsite.
   Moraalikato on sitä, kun yksilö ottaa riskejä, joita normaalisti välttelisi ja joita ottaa vain siksi, että tietää jonkun toisen kantavan riskinoton negatiiviset seuraukset, mahdollisesti jopa tulevan kiskomaan riskinottajan kuiville.
   Moraalikatoa on myös se, kun valehtelijalainan pankilleen riskin tietäen ostanut lainameklari saa työstään korvauksen, mutta ei ota vastuuta siitä, mitä tapahtuu lainan siirtyessä ketjussa eteenpäin.
   Jos joku suuren CDO-panostuksen tehnyt meklari onnistui, hän sai melkoiset palkkiot. Jos homma myöhemmin hajosi pahanpäiväisesti käsiin, kaveri kyllä erotettiin, mutta ei hän sentään menettänyt aiemmalla riskinotollaan tienaamiaan summia.

   Miksei moraalikatoa sitten estetty? No, vaikka halua jonkin verran olisikin, se nyt ei käytännössä ole mitenkään yksinkertaista. Suurissa kapitalistisissa yrityksissähän joudutaan palkkaamaan ihmisiä johtajiksi toteuttamaan osakkeenomistajien ja johtokunnan toiveet sekä huolehtimaan liiketoiminnasta. Nämä alaisina toimivat johtajat tietävät ylintä johtoa enemmän yrityksen tapahtumista ja voivat ajaa omaa etuaan hyvinkin tuhoisalla tavalla.
   Rahoitusfirman varsinaisilla omistajilla, osakkailla, ei ole suuriakaan kannusteita estää meklareita ottamasta suuria riskejä. Jos riskit kannattavat, osakkaat tienaavat paljon. Jos riskit eivät kannata, osakkaat saattavat kyllä menettää sijoituksensa, mutta riski on silti ottamisen arvoinen heidän kannaltaan.
   Ihmiset, jotka lainaavat pankeille, ovat teoriassa motivoituneempia valvomaan riskinottoa - mutta vain teoriassa. Useimmat pankeille lainaavista ovat tallettaja-asiakkaita. Ja useimmat talletukset ovat vähintään osaksi talletussuojan piirissä. Joten eihän keskiverto tallettaja paljoakaan stressaa miettimällä, miten hänen käyttämänsä pankki rahoja liikuttelee.
   Talletussuoja ei kata kaikkia rahoitusinstituutioita, mutta kaikki kyllä odottavat, että hätälainaaja saapuu jostain. 1930-luvun alun lamasta (suuri lama) lähtien keskuspankit ovat järjestelmällisesti toimineet hätälainaajina.

   Vuonna 1987 Yhdysvaltojen keskuspankin pääjohtajaksi tuli Alan Greenspan. Kirjoittajien mielestä hän ei ollut kovin innostunut pitkäkestoisen keskuspankkitoiminnan filosofiasta, minkä mukaan näiden vahvojen instituutioiden tulisi estää erinäisten talouskuplien syntyminen.
   Kun vuonna 1996 osakemarkkinat nousivat huimaavasti teknologia- ja internetosakkeisiin keskittyneeksi kuplaksi, Greenspan varoitti "järjettömästä riemumielestä", muttei tehnyt muuta kuin nosti keskuspankin ohjauskorkoa symbolisella 25 peruspisteellä.
   Greenspanin politiikka piti korot alhaalla liian pitkään. Tilanne normalisoitiin liian myöhään ja liian hitaasti. Kirjoittajien mukaan Greenspan synnytti asunto- ja asuntolainakuplan. Pumppaamalla valtavia määriä löysää rahaa kansantalouteen ja pitämällä ne siellä liian kauan hän vaimensi teknologiakuplan romahduksen vaikutuksen.
   Syntyi ns. Greenspanin put. Markkinat oppivat uskomaan, että keskuspankki rientää aina kuplan romahduksessa suojaamaan uhkarohkeita meklareita. Siitä syntyi suuren mittakaavan moraalikato. Ja Greenspan sen siis sai aikaan.
   Mainittakoon tässä yhteydessä vielä, että vuonna 1994 Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi kodin omistamisen ja omaisuuden suojalain. Sen puitteissa Greenspan olisi voinut säännellä subprime-lainaamista, mutta siitä hän kieltäytyi.

   Varjopankkijärjestelmä on järjestelmä, joka koostuu rahoituslaitoksista, jotka näyttävät pankeilta, toimivat kuin pankit, ottavat talletuksia kuin pankit sekä lainaavat ja investoivat kuin pankit, mutta - ja tämä on tärkeää - niitä ei säännellä kuin pankkeja.

   1980-luvulta lähtien yhä useammat rahoituspalveluteollisuuteen siirtyneet oivalsivat, että he voisivat tienata paljon enemmän, jos olisivat valmiit toimimaan ilman turvaverkkoa. Pankkitoimintaa voitiin harjoittaa ilman normaaleja säännöksiä, jos toimittiin ilman tavallisille pankeille tarjolla olevia suojia.
   Varjopankeilla ei ollut kassavirkailijoita eikä liikekatujen konttoreita maan eri puolilla. Varjopankit muodostuivat nopeasti varsin kirjavaksi joukoksi. Niillä oli yleensä yksi nimenomainen yhteinen ominaisuus: syvä erääntymispäivien epäsuhta.
   Useimmat varjopankit ottivat lainaa markkinoilta ja sijoittivat pitkäaikaiseen, vaikeasti rahaksi muutettavaan omaisuuteen. Ja nämä laitokset kasvoivat kilpailemaan tavallisen pankkijärjestelmän kanssa antaen vastaavia määriä rahaa lainaksi. Niinpä ei olisi pitänyt olla yllätys, että varjopankkijärjestelmä oli myöhemmin kaikkien aikojen nostoryntäykseksi kehittyneen paniikin keskipisteessä.

   Kun Greenspan nosti ohjauskoron yhdestä prosentista 5,25 prosenttiin vuosina 2004-06, pitkät korot ja kiinteäkorkoisten asuntolainojen korot tuskin liikahtivat. Myöhästynyt rahapolitiikan tiukennus ei vaikuttanut lainkaan. Tätä oppikirjat eivät ennustaneet. Teoriassa pitkien korkojen ja asuntolainojen korkojen olisi pitänyt nousta samaan tahtiin kuin ohjauskoron. Greenspan sanoi tätä "joukkovelkakirjojen arvoitukseksi", mutta kyllä sille selitys löydettiin.
   Korot, joilla USA sai lainaa, määräytyivät yhä enemmän globaaleilla markkinoilla. Ja niillä markkinoilla olivat Japanin, Saksan, Kiinan ja lukuisten kehittyvien kansantalouksien ylijäämät. Ne piti sijoittaa johonkin.
   Yhdysvaltojen liittovaltion lyhyt- ja pitkäaikaisen velan alhaiset tuotot eivät hirveästi kiinnostaneet. Ostoslistalle tulivat valtion hallintaansa ottaneiden asuntolainajättiläisten Fannie Maen (The Federal National Mortgage Association) ja Freddie Macin (The Federal Home Loan Mortgage Corporation) velkaa samoin kuin laitosten takaamia asuntovakuudellisia arvopapereita.
   Arviot vaihtelevat, mutta 40-50 % näistä amerikkalaisten rahoitusinstituutioiden tuottamista arvopapereista päätyi ulkomaisten sijoittajien salkkuihin, toisin sanoen lainojen tulovirta päätyi arvopaperistamisen seurauksena ulkomaisten sijoittajien salkkuihin. Näillä ostoillaan ulkomaiset sijoittajat osallistuivat kuplaa kasvattaneen lainaamishuuman rahoitukseen.

   Kun sijoituskohteita etsivä säästövaranto päätyi Yhdysvaltoihin, prosessi tarkoittamattaan auttoi Yhdysvaltoja elämään selvästi yli varojensa aivan liian pitkään. Kirjoittajat pitävät selvänä, että jos USA olisi ollut kehittyvä talous eikä maailman ainoa supervalta, velkojat olisivat vaatineet omiaan jo kauan sitten.

   Jotta katastrofista saadaan väistämätön, täytyy listalle lisätä vielä yksi seikka, nimittäin vipuvaikutus. Vipuvaikutukseksi sanotaan velan käyttöä sijoituksen tukena. Otetaan seuraavaksi rautalankamalli tästä.
   Investointipankki, joka rahoittaa 20 miljoonan dollarin arvoisen asuntovakuudellisten arvopapereiden oston käyttämällä miljoona dollaria omaa pääomaa ja lainaamalla loput 19 miljoonaa, käyttää vipuvaikutusta 20:1. Tämä edustaa yksinkertaisinta vipuvaikutusta.
   Vipuvaikutyuksesta on monta versiota. Upotetuilla vipuvaikutukseílla potentiaaliset tuotot ja tappiot voivat olla moninkertaisesti taustalla olevan omaisuuden arvo. Tiettyjen CDO-viipaleiden tappiot voivat nousta hämmästyttäviksi, koska taustalla olevan salkun pieni tappio voi iskeä tiettyihin sijoittajiin erityisen lujasti.

   On olemassa myös systeeminen eli yhdistetty vipuvaikutus, missä yhdestä käynnistävästä vipuvaikutuksesta syntyy valtava, nurin päin kääntyneen velkapyramidin kärki. Seuraavassa rautalankamalli tästä.
   Vaurastunut amerikkalainen, joka on saanut tienattua ensimmäisen miljoonansa, päättää alkaa sijoittajaksi ja lainaa pankista kolme miljoonaa dollaria. Siihen hän lisää yhden miljoonan omaa rahaansa. Ja sitten kaveri menee sijoittamaan koko summan "rahastojen rahastoon", joka puolestaan sijoittaa ainoastaan muihin suojarahastoihin. Tässä vaiheessa kaverin vipuvaikutus on 4:1.
   Juttu jatkuu. Rahastojen rahasto ottaa käyttöön kaverimme sijoittamat 4 miljoonaa USD ja lainaa pankilta vielä 12 milj. USD sijoittaen sitten koko potin johonkin toiseen suojarahastoon. Vipuvaikutus on edelleen 4:1, mutta alkupääoma on nelinkertaistunut arvoon 16.000.000 USD.
   Ja vielä juttu jatkuu. Seuraavaksi jälkimmäinen suojarahasto lainaa 48 milj. USD ja menee sijoittamaan koko 64 miljoonan potin johonkin suuren riskin CDO-viipaleeseen.
   Tämä esimerkki kuvaa potenssimatematiikan voimaa. Miljoonan dollarin alkupanos on muuttunut 64 miljoonan panoksen pesämunaksi vipuvaikutuksen ollessa edelleen 4:1.

   Jos riskit realisoituvat, vipuvaikutus saattaa aiheuttaa pahaa jälkeä. Jos vipuvaikutus on vaikkapa 20:1 investointipankin oman pääoman ollessa yksi miljoona USD, ja jos omaisuuden arvo laskee 5 %, se laskee arvosta 20.000.000 USD arvoon 19.000.000 USD. Silloin investointipankin miljoonan dollarin pääoma on mennyt kokonaan tuoton ollessa negatiiviset 100 %.
   Sama logiikka pätee vipuvaikutuksen suuruudesta riippumatta. Jos vipuvaikutus on 100:1 (dollari omaa rahaa jokaista lainattua 99 dollaria kohti), jo sinänsä mitätön 1 % omaisuuden arvon lasku vie kerralla koko oman rahoituksen.
   Asioita pahentaa se, että lainan antaneet vaativat usein, että vipusuhde on vakio riippumatta lainalla ostetun omaisuuden arvon kehityksestä. Jos vaikkapa suojarahasto lainaa 95 miljoonaa investointipankista, lisää omaa rahaa 5 miljoonaa, ostaa 100 miljoonan CDO´n, ja sitten omaisuuden arvo putoaa 5 %, oma pääoma on siinä vaiheessa menetetty kokonaan.
   Investointipankki voi huolestua ja vaatia alkuperäisen vipusuhteen palauttamista. Jos suojarahasto ei löydä riittävästi uutta rahaa, sen on myytävä ostamansa omaisuus 95 miljoonalla ja hyväksyttävä, että nyt kävi näin.
   Kyllähän tuo edellä kuvattu tilanne kirpaisee, mutta huonomminkin voi käydä. Kyseinen suojarahasto ei välttämättä ole liikkeellä yksinään. Jos kaikkien vipuvaikutuksessa käyttämän omaisuuden arvo on ollut keinottelukuplan kohteena ja hinnat ovat nousseet kestämättömälle tasolle, silloin voi olla useampi suojarahasto liikkeellä samanaikaisesti. Ja jos moni joutuu myymään 95 miljoonan arvoiset CDO´nsa lyhyessä ajassa, niiden arvo voikin pudota nopeasti, esim. 90 miljoonaan tai vaikkapa 85 miljoonaan asti.
   Ja jos näin käy, lainoja ottaneiden on myytävä muutakin omaisuuttaan. Tällöin liian monet myyjät jahtaavat liian harvoja ostajia. Tilanne muodostuu kestämättömäksi. Asuntomarkkinoilla alkanut ongelma voikin levitä muille markkinoille. Monenlaisten omaisuusluokkien hinnat alkavat laskea.

   Rahoituskriisin käynnistäjä on harvoin mikään erityisen dramaattinen tai poikkeuksellinen tapahtuma, pikemminkin pelkkä nousun tasaantuminen, sivuttaisliike ja muutama levottomuutta aiheuttava merkki. Tämänkertaisessa kriisissä ne tulivat keväällä 2006, jolloin asuntojen hintojen nousu pysähtyi. Samanaikaisesti vuosina 2005 ja 2006 myönnettyjen subprime-lainojen maksuhäiriöt lisääntyivät poikkeuksellisen paljon. Syksyllä 2006 kymmenen varjopankkia oli vararikossa ja arvopaperijärjestelmässä kulkeva asuntoluottojen virta alkoi ehtyä.
   Kun rahoituskriisin vauhti kiihtyy, ongelmaa usein pidetään "rajoitettuna". Tässä tapauksessa kriisin oletettiin rajoittuneen muutamaan uhkarohkeaan asuntolainojen myöntäjään.
   Vuoden 2007 aikana CDO´t suorastaan sukelsivat, jolloin rahoituslaitoksilla oli aiempaa vähemmän omaisuutta suhteessa vastattavaansa. Yhtäkkinen riskien välttely, yhtäkkinen halu purkaa vipuvaikutusten pyramidit, on rahoituskriisin keskeinen käännekohta. Se hetki oli kevään 2007 lopulla.

   2.5.2008 Yhdysvaltojen valtiovarainministeri Henry Paulson ennakoi, että pahin luultavasti oli takanapäin. Viikkoa myöhemmin hän lisäsi, että ollaan lähempänä markkinoiden myllerryksen loppua kuin alkua. Kirjoittajien mukaan Paulson teki rahoituksen hirmumyrskyyn joutuneiden klassisen virheen eli luuli myrskyn silmää kriisin lopuksi.
   Rahoituskriisit muistuttavat hirmumyrskyjä sikäli, että ensin niiden voima kasvaa, sitten ne heikkenevät hetkeksi, ja sen jälkeen ne aiheuttavat aiempaa enemmän tuhoa.

   Jokin odottamaton heilahdus globaalin rahoituksen suurimmassa keskuksessa voi muuttua paitsi maanlaajuiseksi paniikiksi, sen jälkeen myös maailmanlaajuiseksi tuhoksi. Tämä tapahtumaketju on toteutunut useasti myös viime vuosikymmenten aikana Yhdysvaltojen johtamassa maailmantaloudessa.
   Yhdysvaltojen jouduttua subprime-kriisiin olisi muun maailman pitänyt kytkeytyä irti rahoitusvaikeuksista kärsivästä supervallasta. Tämän Goldman Sachsin analyytikoiden ensimmäisenä esittämän ja sittemmin konsensukseksi nousseen ajatuksen mukaan Brasilian, Venäjän, Kiinan ja Intian noususuhdanteessa olevat kansantaloudet, samoin kuin Eurooppa, luottaisivat kotimaiseen kysyntään ja selviytyisivät kriisistä ilman vaurioita. Kuitenkin globaali kriisi pääsi iskemään ympäri maailmaa, mikä yllätti kommentoijat, jotka pitäytyivät irti kytkeytymisessä, kunnes siitä jauhaminen oli mahdotonta.
   Tässä ei ole mitään uutta tai poikkeavaa. Kriisi eteni historiasta löytyvien ennakkotapausten vuosisatojen mittaan kuluttamalla uralla.

   Kiinan kohdalla kirjoittajat näkevät globaalien riskien olevan erityisen suuret. Sen talouden viime vuosien kasvusta suuri osa on perustunut vientiin Yhdysvaltoihin. Jos Kiinalle koituu tästä vaikeuksia, sen heijastusvaikutukset ulottuvat kaikkiin niihin maihin, joita Kiina on käyttänyt alihankkijoinaan.
   
   Kun luottomarkkinat pysähtyivät suuren amerikkalaispankin Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen, pankit lopettivat "luottokirjeiden" myöntämisen. Luottokirjeet takasivat, että esim. Kiinasta Yhdysvaltoihin matkalla olevat tavarat maksetaan, kun ne tulevat perille.
   Maailmankauppa lähes pysähtyi. Aiemmin liki tuntematon perusmitta Baltic Dry Index (BDI), joka mittaa raaka-aineiden laivauksen arvoa, romahti lähes 90 %.

   Vaikka kauppa- ja työsiteet ovat usein auttaneet kriisejä hyppäämään valtionrajojen yli, hyödykkeiden ja valuuttojen vaikutus on ollut suurempi, maailmanmarkkinat kun määrittävät hyödykkeiden ja valuuttojen hinnat. Kun öljyn tai Yhdysvaltojen dollarin hinta nousee yhdessä paikassa, se nousee kaikkialla. Ja kun öljyn tai USD´n hinta laskee, se laskee kaikkialla. Siksi hyödykkeiden ja valuuttojen yhtäkkiset hinnanvaihtelut voivat käynnistää maailmanlaajuisen epävakauden.

   Kaikki maat eivät ole saaneet siipeensä samalla tavalla. Esimerkiksi Intian kansantalous osoittautui hämmästyttävän sitkeäksi. Kriisiin johtavien vuosien aikana sen konservatiiviset keskuspankkiirit olivat kulkeneet eri tietä kuin suurin osa muusta maailmasta. Intian politiikasta päättävät eivät olleet purkaneet rahoitusjärjestelmän sääntelyä ja pankit oli pakotettu pitämään suuria varantoja. Siksipä Intian talous olikin suhteellisen immuuni Yhdysvaltojen "aivastuksen" pärskeille, eikä sanottavasti sairastunut.

   Ben Bernanke tuli Yhdysvaltojen keskuspankin pääjohtajaksi vuonna 2006. Häntä pidetään eräänä maailman johtavista suuren laman tuntijoista. Hän näki nykyisen kriisin tapahtumat lähes kahdeksankymmenen vuoden takaisten asioiden perspektiivistä ja toimi sen mukaisesti.
   Bernanken johdolla vanhoja sääntöjä rikottiin ja uusia välineitä kokeiltiin. Hän mullisti rahapolitiikan ja puuttui rahoitusjärjestelmään sarjalla hämmästyttäviä tekoja, joita harvat ymmärtävät edes tänä päivänä.

   Irving Fisher oli yksi ensimmäisistä taloustieteilijöistä, jotka ymmärsivät deflaation dynamiikan. Kun tuli jokin šokki, esim. vuoden 1929 pörssiromahdus, lisävakuuksien vaatiminen johti kiihkeisiin yrityksiin maksaa velat. Ryntäys maksamaan velat pois ja keräämään käteisvaroja vaikutti haitallisesti laajempaan kansantalouteen.
   Jos tulisi ryntäys muuttamaan omaisuutta rahaksi alennushintaan, se johtaisi kaikkien hintojen laskuun. Nostoryntäys johtaisi siihen, että talletusraha vähenisi ja sen seurauksena koko rahavaranto. Tämä supistuminen alentaisi hintoja entisestään. Kaikenlaisen omaisuuden arvo pienenisi ja se laukaisisi vastaavan alenemisen omaisuutta omistavien yristysten kokonaisarvossa. Ja tästä tulisi uusia alennusmyyntejä jne.

   Kirjoittajat pitävät yksiselitteisenä faktana, että velkadeflaatio on velallisen kannalta huono asia. Sen käsittämiseksi kannattaa ensin miettiä velkainflaatiota.
   Jos joku ottaa oman maan valuutassa 10-vuotisen lainan viiden prosentin korolla ja jos hänellä olisi säännölliset tulot sekä jos lainan ottamisen aikana inflaatio on 3 %, velan todellinen korko on 2 %. Jos inflaatio kasvaa viiden prosentin vuotuiseksi inflaatioksi, se käytännössä mitätöi koko koron. Ja jos inflaatio sitten lähtee laukkaamaan nousten kymmeneen prosenttiin, inflaatio alkaa syödä velan pääomaa.
   Ja jos sitten systeemit romahtavat tykkänään ja kyseessä olisi 100.000 euron suuruinen laina, mitä sitten tapahtuu? Oletetaan, että aiemmin yhden euron hintainen leipä maksaisi yhtäkkiä tuhat euroa. Keskipalkka olisi noin miljoona euroa. Silloin sadan tonnin laina ei enää tunnukaan kovin suurelta. Sen kuittaa siinä samalla kun maksaa kauppiaalle kuukauden ruokalaskun. Joka siis on siinä tilanteessa takuuvarmasti enemmän kuin 100.000 euroa.

    Jos taas tulee päinvastainen tilanne eli inflaation sijaan tuleekin deflaatio, silloin 2 % lisätäänkin siihen viiden prosentin korkoon ja todellinen vuosikorko onkin 7 %. Viiden prosentin deflaatio tarkoittaa samalle velalliselle 10 % todellista vuosikorkoa. Deflaation vaikutus on, että velallisella kustannukset kasvavat alkujaan ennakoitua suuremmiksi.

   Fisherin mukaan asiat voivat ajan mittaan kyllä vakautua, mutta sitä ennen tapahtuu hirveitä. Odottelun sijaan hän kehotti päättäjiä reflatoimaan hinnat romahdusta edeltäneelle tasolle.
   Kirjoittajien mukaan reflaation käynnistäminen ei ole niin helppoa kuin miltä näyttää. Kun deflatorinen kierre on päässyt vauhtiin, perinteinen rahapolitiikka ei yleensä enää toimi, eikä se tehoa muihinkaan rahoituskriiseihin liittyviin vaikeuksiin. On kehiteltävä jotain aivan uutta.

   Käydään läpi seuraavana käsitteenä maksuvalmius- eli likviditeettiloukku. Normaaleina aikoina liittovaltion ohjauskorko on lainaamisen hinnan mitta kaikilla kansantalouden tasoilla. Sen manipulointi on yksi tehokkaimmista keskuspankin välineistä.
   Jos keskuspankki on huolissaan inflaatiosta ja haluaa estää kansantalouden ylikuumenemisen, se voi myydä vaikkapa 10 mrd USD´n arvosta lyhytaikaista valtion velkaa, jolloin se käytännössä poistaa rahaa pankkijärjestelmästä. Velan ostajien on kirjoitettava maksumääräykset pankeilleen. Tämän jälkeen keskuspankki lunastaa ne ja pitää rahat.
   Pankkijärjestelmästä ja koko kansantaloudesta on nyt poistettu tuo kymmenen miljardia. Lisäksi, koska pankit käyttävät rahaa luodakseen alkupääomaa suurempia lainoja, todellinen vaikutus rahavarantoon liikkuu kirjoittajien mukaan välillä 25 - 30 mrd USD. Myös raha reagoi kysynnän ja tarjonnan lakiin, joten kun tarjonta on pienentynyt, lainaaminen on kalliimpaa.
   Sitten kun keskuspankki ei enää ole huolissaan inflaatiosta, vaan siitä, että kansantalous on ajautumassa taantumaan, se tavoittelee alhaisempaa ohjauskorkoa ja tuo talouteen rahaa ostamalla lyhytaikaista valtion velkaa. Ja mistä rahat tähän? No hatusta ne otetaan. Keskuspankki kirjoittaa kymmenen miljardin šekin ja antaa sen valtionvelkaa myyville. Myyjät taas tallettavat keskuspankilta saamansa rahat eri pankkeihin. Rahaa on yhtäkkiä tarjolla ja sen seurauksena käteistä on helpompi saada.
   Kun rahaa lisätään kansantalouteen, keskuspankin ohjauskorko laskee. Ja sen mukana kaikki muutkin korot.

   Edellä kerrottu pätee siis normaaliaikoina. Maksuvalmiusloukku ei kuitenkaan ole normaali tilanne. Se syntyy silloin kun keskuspankki on jo käyttänyt loppuun avomarkkinatoimien voiman.
   Kun keskuspankki on painanut ohjauskoron nollaan, kyseinen keino alkaa olla siinä vaiheessa käytetty loppuun. Pankit eivät luota toisiinsa, ne vain keräävät käteistä eivätkä lainaa muille. Siinä pelon ilmapiirissä ohjauskorko voi olla nolla, mutta ne oikeat markkinakorot, millä pankit haluavat lainaa antaa, ovat huomattavasti korkeammat. Ne pitävät lainan hinnan korkealla.
   Viime aikojen kriisissä maailman eri keskuspankit ovat huomanneet olevansa täsmälleen tässä tilanteessa. Yhteiset koronlaskut eivät käynnistäneet lainan antamista, kulutusta, sijoittamista eikä yritysten investointeja, koska epävarmuuden takia markkinakorot pysyivät erittäin korkeina. Koron laskut eivät myöskään pysäyttäneet ajautumista deflaation suuntaan. Perinteinen rahapolitiikka ei vaikuttanut markkinoihin.
   Yhdysvaltojen keskuspankki pumppasi maksuvalmiutta pankkeihin, mutta se ei saanut niitä myöntämään lainaa. Jos pankit ylipäätään tekivät jotain ylimääräisellä käteisellään, ne upottivat sen riskittömiin valtion joukkovelkakirjoihin.

   Kotimaisella velalla ja ulkomaisella velalla on eroja. Jos velat ovat ulkomaan valuutassa, se lisää suurten ongelmien riskiä.
   Varsinkin kehittyvien markkinoiden kansantaloudet saattavat joutua hankkimaan suuren osan rahoituksestaan muiden maiden pankeilta ja muilta rahoituslaitoksilta. Jos nämä velkojat jostain syystä päättävät olla uusimatta erääntyvää velkaa, nuo velat on maksettava pois kyseisessä valuutassa.
   Keskuspankilla ei välttämättä ole velan maksuun riittäviä valuuttavarantoja. Dollareita ja euroja ei myöskään saa mennä omin päin painamaan lisää. Joten omat keinot loppuvat siinä tilanteessa. Ja siinä tilanteessa astuu kuvaan Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.

   2000-luvulla IMF on antanut kahdenlaista tukea. Perinteinen tuki, ns Stand-By Agreement eli valmiusluottojärjestelmän mukainen tuki, on myönnetty sillä ehdolla, että saaja uudistaa talouttaan tavoilla, mitkä teoriassa johtaisivat niiden suurempaan vakauteen tulevaisuudessa. Vakaammat maat, missä jo aiemmin on toteutettu rahoitukseen liittyviä uudistuksia, ovat saaneet ehdoitta maksuvalmiutta parantavaa luottoa ns. Flexible Credit Line (FCL) eli joustava luottoraja -sopimuksen mukaan.

   Kirjoittajat näkevät yhdeksi suurimmista ongelmista Wall Streetin bonuskulttuurin, missä työntekijöitä palkitaan, kun uhkapeli onnistuu, mutta missä heitä ei rangaista, kun homma menee lujaa pöpelikköön. Kirjoittajat esittävät, että yksi tapa korjata tilanne olisi tehdä bonuksista kasautuvia, jolloin ei laskettaisi lyhyen aikavälin tuottoja. Nykyisellä järjestelmällä, jos meklarin riskialttiit vedot tuottaisivat ylisuuria voittoja ensimmäisenä vuotena ja yhtä suuria tappioita seuraavana vuonna, meklari saa rahastettua ensimmäiseltä vuodelta melkoiset tulot itselleen, ja seuraava vuosi olisi nollavuosi. Kirjoittajien kuvaamalla järjestelmällä sama meklari jäisi tyystin ilman bonuksia voittojen ja tappioiden kumotessa toisensa.
   Toinen kirjoittajien esittämä vaihtoehto olisi, että rahan tai osakkeiden sijaan bonukset tulisivat täsmälleen samoilla arvopapereilla, mitä meklarit itse olisivat olleet koostamassa, esim. pieni viipale meklarin itsensä suunnittelemaa CDO´ta.
   Jos näihin mennään, soveltamisen olisi tärkeää koskea kaikkia. Jos vain yhdessä rahoitusfirmassa oltaisiin näin tiukkoja, siitä firmasta käynnistyisi hyvin nopeasti joukkopako firmoihin, missä mällätään entiseen tapaan.

   Kirjoittajat ajavat arvopapereille standardointia. Heidän mielestään olisi tärkeää olla jokin tapa verrata eri arvopapereita, jotta ne voitaisiin hinnoitella tarkasti. Nykyisellä järjestelmällä ei ole keinoa kvantifoida riskiä.
   Tavallisille arvopapereille nämä olisivat helpompia juttuja. Mutta ne CDO´t... Mitä esimerkiksi CDO² sisältää?
   Ensinnäkin siinä on tuhat yksittäistä lainaa. Kun ne on paketoitu, ne yhdistetään yhdeksäänkymmeneenyhdeksään muuhun yhtä suureen pakettiin. Siitä saadaan CDO. Ja sitten tämä CDO yhdistetään yhdeksäänkymmeneenyhdeksään muuhun CDO´on, joilla jokaisella on oma rakenteensa ja taustalla oleva omaisuutensa.
   Toisin sanoen CDO²´n ostajalla oletetaan, teoriassa, olevan jonkinlainen käsitys kymmenen miljoonan (10.000.000) taustalla olevan lainan terveydestä.
   Onko tämä mahdollista? No ei. Tästä johtuen kirjoittajien mielestä CDO´t voisi vaikka kieltää lailla. Ja jos niitä ei kielletä, ainakin niitä pitäisi säännellä rankasti.
   Tekijät toteavat, että periaatteessa ongelma ei ole se, että arvopapereiden sisältö viipaloidaan ja kuutioidaan tunnistamattomaksi, vaan se, että arvopapereihin päästetään myös ihan silmitöntä roskaa.

   Kriisin aikana myös varjopankkeja on tuettu. Nyt niiden pitäisi olla valvonnan alla. Monet päätöksentekijät ovat sitä mieltä, että vain suuria toimijoita olisi säänneltävä. Kirjoittajien mielestä tämä olisi selkeä virhe - seuraavalla kierroksella pienemmissä valvonnan ulkopuolella olevissa varjopankeissa kävisi melkoinen kuhina ja rahavirrat suuntautuisivat yhä enemmän sinne. Ja sen kautta niistä tulisi entistä tärkeämpiä koko järjestelmän kannalta. Ja niiden kollektiivinen kaatuminen olisi edelleen ongelma.

   Nykyisin pankit ja muut rahoitusalan yhtiöt "kilpailevat vähäisimmästä sääntelystä" eli etsivät niitä vähiten sääntelevää sääntelijää. Esim. liikepankki voidaan perustaa tietyn osavaltion lakien mukaan, ei siis välttämättä liittovaltion lakien. Sen jälkeen se joutuu päättämään, liittyykö se maan keskuspankkijärjestelmään. Käytännössä pankin omat valinnat määrittävät, tuleeko se valuuttaviranomaisten, keskuspankin vai talletussuojan alaisuuteen erityisistä osavaltion sääntelijöistä puhumattakaan.

   Yhdysvalloilla on suuri vaihtotaseen alijäämä. Sille on annettu monenlaisia selityksiä. Eräs kirjoittajien huuhaa-juttuna pitämä selitys on "pimeän aineen" teoria. Kyseisen satuilun kannattajat ovat sitä mieltä, ettei Yhdysvalloilla ole lainkaan vaihtotaseen alijäämää. Teorian mukaan, jos suuri alijäämä olisi, ei USA saisi lainaa nykyisillä alhaisilla koroilla.
   Koko alijäämä olisi vain luonnottoman kirjanpitosääntöjen joukon aiheuttama sekaannus. Taloudessa olisi jonkinlaista pimeää ainetta, mitä kirjanpito ei tavoita, kuten vakuutukset, tieto ym. immateriaaliset asiat.
   Kirjoittajat kumoavat nämä höpinät. Esim. sijoittajien valmius sijoittaa alhaisemmilla koroilla johtuu sijoittajien muilla tavoitteilla. Jos ajatellaan vaikkapa Kiinaa, se on sijoittanut satoja miljardeja Yhdysvaltoihin pitääkseen oman valuuttansa halpana ja vientituotteensa kilpailukykyisinä.

   Joten, miksi Yhdysvaltojen vaihtotase sitten on alijäämäinen? Ben Bernanken mukaan ongelma ei ole se, ettei Yhdysvalloissa säästetä tarpeeksi. Ongelma on hänen mielestään se, että Kiina ja muutkin Aasian maat säästävät liikaa.
   Kirjoittajat ovat osittain samaa mieltä. Eihän kehittyvissä maissa ole vastaavaa kulutusluottojärjestelmää kuin vauraammissa länsimaissa, siellä on pakko ensin säästää rahat kasaan ja vasta sen jälkeen siellä pääsee tekemään hankintoja.
   Kirjoittajat löytävät kuitenkin tästä selityksestä myös ongelmia. Siitä näet saa helposti sen käsityksen, ettei amerikkalaisia tule syyttää asuntokuplasta, vaan kaikki onkin Kiinan syytä, se kun lähettää ylimääräiset rahansa Yhdysvaltoihin.
   Suurempina syinä kirjassa mainitaan taantuma ja George W. Bushin kongressissa läpi ajamat valtavat veroleikkaukset. Keskuspankki toi paljon rahaa markkinoille eikä juuri välittänyt valvoa rahoitusjärjestelmää. Alijäämä kasvoi vuoden 2004 jälkeen osaksi sen takia, että liittovaltion sääntelijät mahdollistivat kyseenalaisen asuntokuplan. Säästämisaste laski ja ulkomaiset sijoittajat ostivat kasvavasta asuntolainojen määrästä johdettuja arvopapereita.

   Kirjoittajat pitävät selvänä, että jos USA olisi kehittyvä talous, luottamus sen talouteen olisi romahtanut jo kauan sitten. Yhdysvaltoja kuitenkin pidetään edelleen maana, joka tarvittaessa nostaa veroja, leikkaa kuluja ja pistää taloutensa kuntoon. Se teki näin 1990-luvun alussa vuosikymmenen jatkuneiden suurten alijäämien jälkeen, eikä sinänsä ole mitään syytä, miksei se voisi tehdä niin uudelleen. Monista kehittyvistä markkinoista poiketen USA ei ole koskaan jättänyt julkista velkaansa hoitamatta. Se on melkoinen vakuutus sijoittajille. Ja täytyy myös muistaa, että USA ottaa myös ulkomaisen lainansa omassa valuutassaan - dollarin mahdollinen heikkeneminen ei kasvata Yhdysvaltojen vastattavaa.
   Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että ulkomaiset velkojat työntävät satoja miljardeja matalakorkoisiin valtion joukkovelkakirjoihin loputtomasti. Jossakin vaiheessa aletaan vaatia reaaliomaisuutta, esim. osakkuuksia amerikkalaisyhtiöissä. Monet sijoittajat kärsivät tappioita, joten on erittäin epätodennäköistä, että he tyytyvät takapenkkiin, kun heitä seuraavan kerran pyydetään tukemaan amerikkalaista rahoitusjärjestelmää.
   Monet yhdysvaltalaispoliitikot ja päätöksentekijät näyttävät olevan iloisen tietämättömiä siitä, kuinka vähän vaikutusvaltaa heidän maallaan on maihin, jotka rahoittavat sen alijäämiä. He kertovat kiinalaisille, ettei Kiina voi ostaa yhdysvaltalaisia yrityksiä, ja he uhkaavat protektionistisilla toimilla, jos Kiina ei revalvoi valuuttaansa. Tätä kirjoittajat pitävät paitsi vanhanaikaisena myös harvinaisen tyhmänä toimintana. Ruokkivan käden pureminen saattaa tehdä amerikkalaisista äänestäjistä iloisia, mutta kiinalaisten suhteen sillä on kyllä rajansa.

   Kirjoittajat peräänkuuluttavat radikaaleja uudistuksia. Arvopaperistaminen olisi saatava läpinäkyvämmäksi ja standardoidummaksi. Luokituslaitokset olisi saatava raameihin, nythän ne saavat tulonsa arvioimiltaan firmoilta, mistä aiheutuu valtava eturistiriita. Kirjoittajien mielestä sijoittajien siitä velan luokituksesta pitäisi maksaa.
   Tietyt liian suurina kaatumaan pidetyt laitokset olisi pilkottava, myös Goldman Sachsin kaltaiset jätit. Lisäksi kongressin pitäisi palauttaa Glassin-Steagalin pankkilait, jotka se kumosi kymmenkunta vuotta sitten, ja samalla vielä päivittää ne.
   Säännöksiä tulisi soveltaa kaikkiin, jotta rahoituksen välittäminen ei siirry pienempiin, löysemmin säänneltyihin. Sääntely pitäisi keskittää muutamalle, nykyistä suuremman vallan saavalle virastolle. Ja tärkeimpänä kirjoittajat näkevät sen, että sääntelijöiden palkka vastaisi heidän keskeistä tehtäväänsä rahoituksen turvallisuuden varmistajana.

   Lamasta toipumisella on monta muotoa. V-muotoinen toipuminen on nopeaa ja dynaamista. U-toipuminen on hidasta eikä kovin vakuuttavaa. Ja sitten on se W-toipuminen, kaksoissyöksy, missä talouselämä saa hetkeksi vauhtia, mutta syöksyy uudelleen alas.
   Kehittyneissä maissa U-malli on vaikuttanut todennäköisimmältä. Toisin sanoen, usean vuoden ajan on odotettavissa keskimääräistä pienempi, heikonpuoleinen kasvu.

   Työttömyys kasvaa. Yhdysvalloissa jopa työpaikkansa säilyttäneiden tulot ovat laskeneet. Työttömyysaste voi jatkaa nousuaan melko pitkään, ja kun se viimein alkaa laskea, se tapahtuu hitaasti.
   Järjestelmästä suuri osa on vaurioitunut. Ja vaurioituneen rahoitusjärjestelmän kyky rahoittaa teollisuuden investointeja ja kestokulutushyödykkeiden kulutusta on rajoittunut voimakkaasti.

   Euroalueen ja Japanin tilanne näyttävät jopa huonommilta kuin Yhdysvaltojen, missä niin ikään näyttäisi olevan U-toipuminen menossa. Näiden maiden on vaikeampi käyttää rahoituspolitiikkaa kriisin vaikutusten torjuntaan. Niillä on ollut jo ennen vuotta 2007 suuret budjettialijäämät ja niiden julkisen velan määrä on suuri suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tuottavuuden kasvu on heikkoa ja väestö ikääntyy. Lisäksi ns. Pigs-maat (Portugali, Italia, Kreikka ja Espanja) ovat suurissa vaikeuksissa.
   Viime vuosina velat ovat kasvaneet ja maiden kilpailukyky on heikentynyt. Euroon siirtymisen myötä vähävaraisemmat maat ovat pystyneet lainaamaan enemmän kuin aikoinaan omilla valuutoillaan. Niinpä ne lisäsivät kulutustaan, kun yhtäkkiä alkoivat saada rahaa. Palkat nousivat ja vientituotteiden kilpailukyky laski. Samanaikaisesti liiallinen byrokratia ja muut rakenteelliset rasitteet eivät suosineet investointeja runsaasti ammattitaitoa vaativille sektoreille. Ja euron vahvistuminen vuosina 2008-2009 heikensi niiden kilpailukykyä entisestään.

   EU´n sisällä työvoiman liikkuvuus on ollut suhteellisen vähäistä, koska kieli ja kulttuuri rajoittavat muuttoliikettä. Näin työttömyyden nousu jollain EU´n alueella ei saa työläisiä muuttamaan niin suurina joukkoina kuin he muuten saattaisivat tehdä. Siksi EU´n työmarkkinat ovat joustamattomammat kuin Yhdysvaltojen.

   Maaliskuusta 2009 lähtien joidenkin globaalien omaisuuden muotojen hinnat ovat nousseet valtavasti. Vaikka tämä omaisuuden hinnannousu perustuukin osittain parempiin talouden ja rahoituksen perusominaisuuksiin, hinnat ovat kirjoittajien mielestä nousseet liian nopeasti liian aikaisin. Ilmeisin syy tälle on, että kehittyneiden kansantalouksien keskuspankit ovat käyttäneet superalhaisia korkoja ja määrällistä keventämistä. Myös dollarin korkoerokaupankäynti on vaikuttanut.
   Korkoerokaupankäynnissä sijoittajat ottavat lainan yhdessä valuutassa ja sijoittavat sinne, missä rahat tuottavat paremmin. Yhdysvaltojen alhaisen koron ansiosta sijoittajat voivat lainata dollareita ja ostaa niillä mitä tahansa riskialtista omaisuutta maailman eri puolilta. Kun omaisuuden hinta sitten nousee, sijoittajat ottavat siistin voiton, millä voivat maksaa takaisin velaksi ottamansa dollarit, joiden arvo muihin valuuttoihin nähden on heikentynyt.
   Kirjoittajat pitävät selvänä, että lopulta korkoerokaupankäynti tulee loppumaan. Dollarin arvo ei heikkene loputtomiin. Ja kun taalan arvo vakautuu, sen edelleen heikkenemisen puolesta vetoa lyöneet joutuvat vetäytymään ja maksamaan lyhytaikaiset lainansa. Jos USD vahvistuu nopeasti, prosessista voi tulla melkoisen väkivaltainen.
   Sijoittajat, jotka ottivat pitkäaikaisia riskejä globaalilla omaisuudella ja rahoittivat ne lyhytaikaisilla dollarimääräisillä lainoilla, voivat yhtäkkiä alkaa toimia päin vastoin. Silloin tämä kupla puhkeaa.

   Kriisitaloustiede on kovatasoisimpia näiden aikojen talouskriisistä kirjoitettuja teoksia. Nouriel Roubini ja Stephen Mihm käsittelevät varsinkin Yhdysvaltojen roolin läpikotaisin ja niin seikkaperäisesti rautalangasta vääntäen, että aivan tavallisellakin lukijalla on mahdollisuus ymmärtää koko kirjan sisältö, vaikka käsiteltävät asiat ovatkin sinänsä mutkikkaita. Ja kun vielä Kimmo Pietiläinen on tehnyt suomentamisen ohella myös pienimuotoista teoksen lokalisointia suomentajan huomautuksillaan, kirja on suorastaan upea kokonaisuus. Vaikka tässä tiivistelmässä tulikin suunnilleen läpikäytyä ne keskeisimmät kirjasta löytyvät asiat, kiinnostuneiden kannattaa hommata kirja käsiinsä, huomattavan paljon tärkeitä ja aihetta syventäviä asioita sieltä on löydettävissä tässä mainittujen lisäksi.
   Samoihin aikoihin kuin Kriisitaloustiede ilmestyi, päivänvalon näki myös Olavi Ala-Nissilän teos Ulos finanssikriisistä, joka on vajaat kolme vuotta sitten esitelty näillä sivuilla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät erittäin hyvin toisiaan. Kriisitaloustiede analysoi aihetta erityisen tarkasti Yhdysvaltojen näkökulmasta Ala-Nissilän hahmotellessa kokonaiskuvaa tarkastellen enemmän muutakin maailmaa. Ja edelleen kumpikin kirja on varsin ajankohtaista luettavaa.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto
Keijo K. Kulha: Elämää apinalaatikossa
Edita 2002
190 sivua


Käydäänpä tällä kertaa läpi suomalaisen lehdistön ja sananvapauden historiaa. Aiheesta on kirjoittanut edustavan esityksen Keijo K. Kulha (s. 1937), joka on toiminut mm. Turun Sanomien vastaavana päätoimittajana ja päätoimittajistossa Helsingin Sanomissa. Osa tuntee hänet varsinaisten aktiivivuosien jälkeen ehkä parhaiten näyttelijä Maija-Liisa Peuhun (Salattuihin elämiin palaava Ulla Taalasmaa) aviomiehenä, mutta on hän jatkanut 2000-luvulla vielä tietokirjailijana, vaikka päivänpolttavien uutisten käsittely onkin jätetty nuoremmille lehtimiehille.  
   Kulhan teos Elämää apinalaatikossa katsoo suomalaista sananvapautta päätoimittajan näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi, millaisten voimavirtojen risteyksessä sanomalehteä on vuosikymmenten aikana Suomessa tehty. Katsaus kattaa jakson 1920-luvulta nykypäivään.

   Päätoimittajien ammattikunta on suurelle yleisölle melko tuntematon. Suomen Kuvalehden julkaisemalla ammattien ranking-listalla moni muu ammatti menee arvostuksessa ohi. Kulha ottaa tarkastelun kohteeksi jakson vuodesta 1991 vuoteen 1996, minkä aikana päätoimittajien arvostus tipahti merkittävästi.
   Kun vielä 1991 päätoimittaja keikkui sijaluvulla 59, viisi vuotta myöhemmin päätoimittaja rämpi jo sijaluvulla 94. Samalla jaksolla koko toimittajien ammattikunta oli saanut selkäänsä vastaavalla tavalla.
   Listan kärkipäässä viihtyivät lääkäri, lentokapteeni ym. Kulha arvelee, että näitä on helpompi arvostaa, koska suurella yleisöllä on tarkempi käsitys siitä, mitä näissä ammateissa tehdään. Päätoimittajan työ jää väkisinkin vähemmän yksityiskohtaisesti tunnetuksi.

   Lehden sisäisessä työnjaossa kustantaja määrittää lehden linjan, päätoimittaja lehden sisällön. Päätoimittajan vastuulla ovat normaalin tekstin lisäksi ilmoitukset, lööpit, tekijänoikeusasiat jne. Juridisesti kustantaja ei voi antaa määräystä lehden sisällöstä ohi päätoimittajan. Toisaalta, jos ristiriitoja kustantajan ja päätoimittajan välillä tulee, ne on tapana ratkaista nimenomaan vaihtamalla päätoimittajaa.  

   Jokaisessa lehden numerossa on ns. apinalaatikko, josta löytyy mm. päätoimittajan nimi. Päätoimittaja edustaa lehteään ulospäin esim. vastinekysymyksissä ja virheellistä tietoa koskevissa asioissa. Useimmiten, jos joku on mielestään joutunut vääryyksien kohteeksi jonkin julkaisun taholta, tämä ottaa yhteyttä nimenomaan päätoimittajaan. Ja tähänhän jokaisella on painovapauslain myöntämä oikeus.
   Julkaistujen ilmoitusten maksumiehillä on usein vankat käsitykset oikean lehdenteon periaatteista. Myös tällä rintamalla päätoimittajan tulee säilyttää itsenäisyytensä. Kulha toteaa, että mitä riippumattomampi yksityinen lehti on taloudellisesti, sitä vähemmällä väännöllä se pystyy pitämään kiinni journalistisesta itsenäisyydestään.
   Viranomaisten puolelta lehtiä painostetaan hyvin harvoin. Huomattavasti tavanomaisempaa on sen sijaan oleellisten tietojen tahallinen tai tahaton salailu.

   Tässä tiivistettynä Kulhan yhteenveto käytännön lehdenteon periaatteista. Suurin osa kirjasta käsittelee lehdistön historiaa ja journalististen käytäntöjen kehittymistä.

   Kun 1920-luvulla alettiin pohtia, tarvitaanko yliopistotasoista sanomalehtikoulutusta, useimmat kustantajat ja monet muut toimittajat vastustivat. Väitettiin, että yliopistosta tulisi vain teoreetikkoja. Uskottiin, että toimittajan ammattitaito perustui synnynnäiseen lahjakkuuteen. Myöhemminkin lehtimiehen ura haluttiin pitää vapaana ammattina, johon olisi monta tietä. Tästä syystä myös päätoimittajakunta on perinteisesti ollut moni-ilmeinen porukka.

   Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Suomessa harjoitettiin aiempaa rankempaa sensuuria. Virallinen sensuuri lakkautettiin 15.10.1947. Toisaalta tasavallan presidentti J.K. Paasikivi oli sitä mieltä, että lehtimiesten tuli ymmärtää harjoittaa vapaaehtoista itsesensuuria. Sama käsitys oli useimmiten myös tiedotusvälineillä, mutta toisinaan Paasikivi piti toimittajien menettelyä edesvastuuttomana. Jotkut esiintyivät kuin juuri he ymmärtäisivät ulkopolitiikkaa muita paremmin. Paasikivi itse ei pitänyt sen aikaisia toimittajia ulkopoliittisesti erityisen lahjakkaina.

   Paasikiven kommentit unohtuivat pian hän presidenttikautensa jälkeen. Uusi presidentti Urho Kekkonen sai aiheen alkaa moukaroida lehtiä, ja hän teki sen lehtien omilla aseilla, kirjoitusten voimalla. Myllykirjeet sinkoilivat päätoimittajille Kekkosen arvostellessa lehdistöä julkisesti maalle varomattomasta kirjoittelusta. Esim. Helsingin Sanomien ja Kekkosen välit olivat jo 1950-luvun lopulta varsin huonot. HeSan puolella tämä johtui suurelta osin ministeri Eljas Erkon Kekkos-kaunoista, ja Kekkonen puolestaan ei voinut sietää HeSan kärjekkäitä ulostuloja.

   Vaikka varsinainen sensuuri oli päättynyt vuoteen 1947, seuraavana vuonna rikoslakiin kirjattiin pykälä, minkä mukaan toimittajalle voitiin langettaa kahden vuoden vankeusrangaistus ulkovaltoja herjaavasta kirjoittelusta, mikäli presidentti halusi nostaa asiassa syytteen.  Tämä pykälä oli lakikirjassa vuoteen 1995, mutta sitä sovellettiin tuona aikana vain kerran. Paasikivi nosti syytteen Keskisuomalaisen ja Karjalaisen päätoimittajia vastaan, nämä kun olivat vihjanneet, että Josif Stalin olisi ollut kenraalieversti Andrei Zdanovin (tullut suomalaisille tutuksi sodan jälkeisestä valvontakomissiosta) kuoleman takana. Sakkojahan moisesta seurasi.

   1960-luvulla suomalainen nuoriso radikalisoitui ulkomaisia esikuvia seuraten. Uusvasemmistolaisuus nousi johtavaksi ideologiaksi, mutta se rajautui suurelta osin korkeakoulumaailmaan. Tässä uudessa ajattelussa korostuivat yhteiskunnalliset, epähistorialliset ja epäkansalliset elementit. Tunnettiin vetoa vielä toteutumattomiin utopioihin, yhteiskunnallisuus oli tässä sosialistisen ihannemaailman toteuttamista.
   Radikaalit saivat mediassa lukumääräänsä nähden erittäin paljon julkisuutta. Varsinaiset keskustelut hoiti lopulta suhteellisen pieni joukko aktiiveja.
   Television läpimurto nosti suomalaisten tietoisuuteen uusia vaikutteita. Varsinkin vuodesta 1965, jolloin Eino S. Repo nousi Yleisradion johtoon. Esim. opiskelijaliikehdinnän muodot oli testattu mm. Pariisin ja Berliinin yliopistoissa ennen kuin suomalaiset radikaalit ottivat ne käyttöönsä. Nämähän olivat sen inspiraation lähde, minkä helsinkiläisten ylioppilaiden joukko sai vuonna 1968 näiden lähtiessä valtaamaan vanhaa ylioppilastaloa protestina Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan (HYY) korkea-akateemisia frakkijuhlia vastaan.
   Uusvasemmistolainen radikalismi levisi nopeasti kaikkialle yhteiskuntaan: kulttuurielämään, puolustusvoimiin, jopa kirkkoon. Suomalainen yhteiskunta muuttui. Keskiolut vapautettiin, kirkosta eroaminen muuttui ilmoituspohjaiseksi, aborttilaki lieveni. Opiskelijat halusivat demokratisoida koululaitoksen ja saada mies ja ääni -periaatteen voimaan kaikissa portaissa. Tämä hanke kariutui, vaikka tuolloinen opetusministeri Johannes Virolainen valmistelikin eduskunnalle kyseistä periaatetta myötäillen korkeakoulujen hallinnon uudistuslakiesityksen. Tämä oli Virolaisen kannalta virhearvio: lapsensa maaseudulta toiveikkaina opintielle lähettäneet vanhemmat eivät hirveästi perustaneet yliopistodemokratiasta, mistään radikaaleista kumouksista nyt puhumattakaan.
   Jälkinäytöksenä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Keskustapuolue sai takkiinsa harvinaisen lujasti, ja vastaavasti SMP sai äänivyöryn. Radikaali liike ei tähän lakiesityksen kariutumiseen kuitenkaan loppunut, vaan jatkui ylioppilaskunnissa, aineyhdistyksissä ja kouluneuvostoissa. Tällöin radikalismi sai enemmän otetta myös toimittajakoulutukseen.

   Joulukuussa 1970 Suomen Sanomalehtimiesten Liitto (SSL, nyk. Suomen Journalistiliitto) jätti toimitusdemokratialuonnoksen. Liitto halusi tällä kehittää jäsentensä mahdollisuuksia osallistua, vaikuttaa, turvata sananvapautta, parantaa työskentelyedellytyksiä, sekä saada oikeuden kieltäytyä vakaumuksen vastaisista työtehtävistä. Lisäksi toimituskunnan piti saada veto-oikeus erotettaessa päätoimittajaa tai muutettaessa lehden linjaa, mikäli työpaikkajaoston enemmistö tätä vastusti.
   SSL´n liittokokous hyväksyi tavoitteet pohjoismaisessa kokouksessa 1971. Sivujuonena työehtosopimuksiin kirjattiin vuonna 1975 maininta lehden linjasta, joka piti määritellä kirjallisesti. Uusi toimittaja saikin tavallisesti hyväksyä linjapaperin, jota lupautui noudattamaan. Kuitenkaan tällöinkään hän ei joutunut kirjoittamaan vastoin vakaumustaan. Tämä synnytti kirjavan kokoelman eri tahojen hyväksymiä linjamäärityksiä.

   Päätoimittajien yhdistys (PTY) perustettiin 4.5.1971. Järjestöllä oli 24 perustajajäsentä, mukana myös Suomenmaan päätoimittaja Pentti Sorvali. Miesvaltaisen järjestön ensimmäinen naispuolinen jäsen oli myöhempi Suomenmaan 2. päätoimittaja Heini Mankki, joka liittyi vuonna 1972.
   Ensimmäisten sääntöjensä mukaan PTY oli päivälehtien ja kotimaisten uutistoimistojen päätoimittajien sekä heidän apulaistensa yhdysside. Sen tehtävä oli edistää jäsenten ja heidän edustamiensa lehtien yhteydenpitoa valtiovaltaan, talous- ja kulttuurielämään sekä ulkovaltojen edustajiin Suomessa. Lisäksi PTY´n tuli lisätä jäsentensä yleis- ja ammattitietoa sekä edistää heidän toimintaedellytyksiään.

   1970-luvulla mediakentässä alettiin käydä aiempaan toimintaan nähden jopa suoranaista informaatiosotaa. Informaatiosodalla Kulha ei tarkoita hajanaisia kiistoja eikä purevia lehtipakinoita, vaan luonteeltaan järjestelmällistä kirjoittelua.
   Informaatiosotaa käytiin sanoilla, joita joko tuhottiin hävittämällä niiden merkitykset, tai vallattiin antamalla niille uudet merkitykset. Esim. aseellisesti kapinoivat järjestöt käyttivät itsestään nimikettä "vapautusjärjestö", koska vapaus oli kiistatta positiivinen ja tavoiteltava asia.
   Vuonna 1974 vasemmiston käymän mediasodan vastapainoksi perustettiin Elinkeinoelämän Valtuuskunta (EVA), jonka ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittiin Max Jacobson, joka alkoi luoda poliittisissa piireissä aiempaa yritysystävällisempää ajattelutapaa. EVA mm. järjesti seminaareja, joissa elinkeinoelämän edustajia valmennettiin toimimaan poliittisessa kentässä ja julkisissa keskusteluissa.
   EVAn piti tuellaan varmistaa myös ainoan valtakunnallisen kakkoslehden eli Uuden Suomen eloonjäänti. Nämä operaatiot saivat vastaansa Sanoma Oy´n Aatos Erkon, mistä seurasi vuosien mittainen massiivinen parjauskampanja HeSassa EVAa vastaan.

   Informaatiosotaa liittyy myös vuonna 1975 Suomessa pidettyyn ETY-kokoukseen. Pitkäjänteisen (6 vuotta) työskentelyn jälkeen ETYKin päätösasiakirja allekirjoitettiin juhlavasti Finlandiatalossa, mistä muodostui presidentti Urho Kekkosen kansainvälisen uran kohokohta. Matkalla tähän oli ollut pakko erottaa maan hallitus, hajottaa eduskunta ja moukaroida eräitä vastustajia julkisesti.

   Media on luonut monia nykyisin yleisesti käytettäviä termejä. Eräs sellainen on saksalaisperäinen lainatermi suomettuminen (Finnlandsierung.) Tämä termi tuli yleisempään käyttöön 1960-luvun alussa, mutta se juontuu jo ns. yöpakkashallituksesta 1958-59. Ulkomailla mekkaloitiin, kuinka Suomen sisäisiin asioihin puututtiin, ja lopulta termi lanseerattiin myös suomenkielisenä.  
   Kekkosen mielestä suomettumisjuttuja ei olisi pitänyt ottaa kovin tosikkomaisesti, käsitehän ei ollut tarkoitettu Suomen mustamaalaamiseksi eikä Suomen kansainvälisten pyrkimysten vaikeuttamiseen. Mutta kun 1970-luvulla termiä käytettiin yhä epäasiallisemmin, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosen oli pakko puuttua asiaan. Korhonen totesi Länsi-Saksan lehtimiehille, että käsitteen käyttäminen oli jo epäreilua, ja että se ruokki väärinkäsityksiä.

   Olihan niitä muitakin hankauksia Suomen virallisten tahojen kanssa, myös suomalaiset itse ajautuivat törmäyskurssille valtiojohdon kanssa. Silloisessa Suomen Sosialidemokraatissa pakinoitsija Simppa alias Simo Juntunen arvosteli Neuvostoliittoa ja Kekkosta puheessaan reserviläisille. Hän mm. mietti, olivatko presidentin yritykset kirjoittaa uudelleen Suomen historiaa masentavia vai säälittäviä. Lisäksi hän spekuloi, maksoiko Kekkonen Suomen öljylaskua myymällä historiaamme.
   Ei ollut yllätys, että tästä seurasi myllykirje. Olisi helppo tehdä se johtopäätös, että juuri kyseinen myllykirje olisi ollut Simpan potkujen syy. Päätoimittaja Aimo Kairamo oli kuitenkin jo vuosikausia joutunut huomauttelemaan pakinoitsijaa ja Kekkonenkin oli jo 14 vuotta aiemmin tehnyt ärtymyksensä selväksi. Kyllähän myllykirje laukaisi Simpan erottamisprosessin, mutta Kulhan mukaan ei se olisi potkuja aiheuttanut, jos pakinoitsijaa ei olisi aiemmin tarvinnut olla jatkuvasti ojentamassa.
   Mainittakoon tapauksesta vielä, että Juntunen olisi saanut jäädä Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamaan omalla nimellään muille palstoille. Juntunen ei tähän suostunut, vaan vaihtoi työpaikkaa ja siirtyi Suomen Kuvalehteen. Tällöin Kekkonen, joka oli ollut SK´n nimimerkki Liimatainen, lopetti omat pakinansa SK´ssa. Tavallaan Juntunen siis antoi potkut Kuvalehteä pitkään avustaneelle legendaariselle haamukirjoittajalle.

   Jos asioita tarkastellaan jälkikäteen, oliko suomettumispuheisiin syytä? Oliko Suomi Kekkkosen aikana rähmällään idän suuntaan? Tätä kysymystä Kulhakin tarkastelee.
   Venäjän entisen suurlähettilään, jo neuvostoaikaisen vaikuttajan Juri Derjabinin (esiintyi aiemmin myös nimimerkillä Juri Komissarov) mukaan Suomen politiikan ei voinut sanoa olleen rähmälleen Moskovaan päin. Tätä todisti Derjabinin mukaan mm. Suomen ulkoministeriön asenne, johon hän henkilökohtaisesti törmäsi jo 1960-luvulta lähtien. Risto Hyvärinen, Keijo Korhonen ja kumppanit eivät olleet helppoja partnereita kommunikealuonnoksia valmisteltaessa tai keskusteltaessa eri ongelmista. He pitivät kaiken aikaa erittäin tiukasti ja ihailua herättävän taitavasti Suomen linjan hallussaan.
   Derjabinin kokemusten mukaan yleensäkin suuri enemmistö suomalaisista poliitikoista piti lähtökohtanaan Suomen kansallista etua. Hän ei siis näe mitään syytä moittia suomalaista yhteiskuntaa läpikotaisesta suomettumisesta. Derjabinin mukaan, jos suomen kansassa jotain on riittänyt, niin nimenomaan kansallista omanarvontuntoa ja itsekunnioitusta.

   Viktor Vladimirov luki aikoinaan suomalista yhteiskuntaa kuin avointa kirjaa ja vaikutti osaltaan suomalaisten tekemiin ratkaisuihin. Hän mm. ajoi lähes loppuun saakka Ahti Karjalaista presidentiksi ja Kekkosen seuraajaksi.
   Vladimirov ei suinkaan uhkaillut tai painostanut suomalaisia päättäjiä. Hän viestitti aina herrasmiesmäisesti, miten asioita olisi helpointa hoitaa ystävien välillä.
   Vaikka Vladimirov oli lujasti Karjalaisen kannalla, hän rakensi luottamukselliset suhteet myös Mauno Koivistoon tämän tullessa valituksi. Vaalin ratkettua Vladimirov kävi henkilökohtaisesti onnittelemassa Koivistoa, ja kun vuonna 1984 kävi kutsu takaisin Moskovaan, Koivisto kutsui hänet linnaan yksityisille päivällisille. Milloinkaan ei ulkomaiselle diplomaatille oltu järjestetty samanlaisia läksiäisiä. Esim. Max Jacobsonin mielestä tapahtuma oli jopa näyte suhteellisuuden- ja tyylitajun puutteesta.

   Albert Akulov muistelee muistelmateoksessaan Vuodet Tehtaankadulla, kuinka Neuvostoliiton lehdistön allegoriat, metaforat ja välillä jopa salakielen muotoon puettua polemiikkia sisältävä koodikieli vaativat taitoa lukea rivien välistä. Hän myöntää, että Neuvostoliiton uutistoimiston uutiset piti aina ensimmäiseksi kääntää "ihmisten kielelle".
   Akulov kertoo muistelmissaan myös yhteyksistään Aatos Erkkoon. Akulovin oli yllättänyt Erkon syvällinen tietämys Venäjän historiasta ja kirjallisuudesta. Erityistä kiinnostusta olivat herättäneet Erkon tapa arvioida poliittisia tapahtumia sekä kyky persoonallisen osuvaan erittelyyn. Erkko oli kysytty henkilö myös siksi, että hän tunsi henkilökohtaisesti täällä palvelevat diplomaatit.

   Kulha kommentoi suomalaista tapaa toimia kylmän sodan aikana eräänlaiseksi menestystarinaksi, jossa oli myös kiistattomia negatiivisia puolia. Kuitenkin, kokonaisuutena ajatellen, Kulhan mukaan ulkomaiset tarkkailijat antoivat hyvälle ulkopolitiikalle huonon nimikkeen. On muistettava, että jokainen huomattavasti suurempaan maahan rajoittuva valtio joutuu helposti naapurin vaikutusvallan alaiseksi.
   1970-luvulla Neuvostoliitto käytti "hiipivän haltuunoton" strategiaa. Suomessa puhuttiin avoimesti "kotiryssistä" eikä pysähdytty ajattelemaan, miltä tämä näytti ulkopuolisen silmissä. Toiminta oli pääosin sitä, että veli venäläinen keräsi raportteihinsa tavaraa ja Suomen poika söi lounaita.
   Kulha vetää normaalin kanssakäymisen ja liiallisen kaveeraamisen välisen rajan siihen, missä alkaa omien sisäpoliittisten pyyteiden ajaminen vieraan vallan edustajan avustuksella. Siinä ei ollut kyse maan tavasta ja se ei ollut enää harmitonta puuhastelua.
   Ikäviä ilmiöitä siis esiintyi ja Suomi oli tiettyyn rajaan asti suomettunut, mutta kyseessä oli silloinkin enemmänkin yksittäisten toimijoiden toiminta, joten Suomen ei tämän perusteella voi väittää olleen rähmällään. Ja nykyisin Suomen sanomalehdistö alkaa Kulhan mukaan olla jo samassa määrin länteen päin kallellaan.

   Presidenttinä ollessaan Urho Kekkonen seurasi tarkasti aikaansa. Hän luki päivittäin useita koti- ja ulkomaisia lehtiä. Ulkolaisista hän suosi erityisesti ruotsalaista Dagens Nyheteriä.
   Kekkonen ei etsinyt lehdentekijöiden suosiota. Hänellä oli tapana kirjoittaa itse omat juttunsa, ja kirjoittajana hän oli parhaimmillaan pakinoitsijana.
   Kekkonen käsitti, että julkinen mielipide reagoi useimmiten tunnepitoisesti ja ottaa huomioon vain kehityksen lyhyellä tähtäimellä; mediassa ei useinkaan oteta huomioon, että tarkasteltavaa tapahtumaa on edeltänyt ja sitä seuraa muita tapahtumia.

   Mauno Koivisto pelasi presidenttinä ollessaan varman päälle. Hän oli median käytettävissä vain erityistapauksissa ja silloinkin omilla ehdoillaan. Se persoonallisuus ja harrastelijamaisuuden leima, mitkä tekivät hänestä aikoinaan suosituimman suomalaispoliitikon, toimivat häntä vastaan, kun hän presidenttinä opetteli tulemaan toimeen median kanssa. Koivisto löysi omimman tyylinsä vasta yrityksen ja erehdyksen kautta.
   Legendaarisessa haastattelussa, minkä Koivisto antoi Åbo Underrättelser´lle alkuvuonna 1984, hän totesi toimittajien enemmistön olevan kuin sopulilauma näiden seuratessa kulloistakin mielipidejohtajaa. Hän kysyi, saiko lehdistöä arvostella, kun lehdistö arvosteli häntä. Ja totesi pitävänsä siitä lähtien huolen siitä, että kukaan ei enää selitä hänen ajatuskulkujaan, ei edes hän itse.

   Edellä mainittuun liittyen, Ranskalaisen Le Mond´n päätoimittaja Ignacio Ramonet on sitä mieltä, että kaikentyyppiset tiedotusvälineet kokevat olevansa pakotettuja raportoimaan mistä tapahtumasta tahansa sen tekosyyn varjolla, että muut mediat pitävät tapahtumaa merkittävänä. Ja mitä enemmän nämä kirjoittavat asiasta, sitä vakuuttuneemmiksi ne tulevat siitä, että aihe on tärkeä ja että siitä on raportoitava yhä enemmän.

   Tiedonvälityksellä on omat haasteensa normaalioloissakin. Sodassa tiukempi sensuuri ja disinformaation lisääminen tuovat lisäksi omat vaikeutensa. Poimitaan Kulhan kirjasta tähän  analyysiä vuoden 1991 Persianlahden sodasta.
   Elokuussa 1990 Irak oli miehittänyt Kuwaitin. Yhdysvaltojen johtama kansainvälinen liittouma moukaroi Irakia tammi-helmikuussa 1991 ja pakotti Irakin vetäytymään takaisin.
   Virallinen länsimaiden tulkinta oli, että sota oli oikeutettu. Arabimaissakin Irakin toimet oli laajasti tuomittu ja oltiin annettu lännelle vapaat kädet toimia. Kuitenkaan sotaa ei arabien leirissä nikottelematta seurattu. Arabien silmin länsi toimi jälleen siirtomaaisäntien otteilla. Lisäksi arabimaiden rajat on aikoinaan piirretty pitkälti ulkopuolisella kynällä, sen mukaan, miten siirtomaaisännät olivat päättäneet. Arabien mielestä nykyiset, sinänsä jo vakiintuneet rajat ovat useissa kohdin mielivaltaisia. Ja vaikka kyseessä olikin suvereenin arabivaltion vapauttaminen, arabien parissa sotaa pidettiin myös öljysotana. Tätä jälkimmäistä näkemystä ei hirveän paljon länsimaisessa mediassa pidetty näkyvillä.
   Kulhan mukaan ranskalainen filosofi Baudrillard oli oikeassa arvioidessaan, että Persianlahden sota välittyi suurelle yleisölle enemmän jättimäisenä simulaationa kuin todellisuutena. Sodasta tuli median käsittelyssä kuvitteellista, media teki kaikesta tietyllä tavalla epätodellisen tuntuista. Politiikan tutkija Mikko Majander ilmaisee asian niin, että sodasta on tullut kummallista - kun toinen puoli pelaa videopeliä, toisella puolella kuollaan oikeasti.
   Persianlahden sodan jälkeen osalle mediaorganisaatioita ja journalisteja näyttää tulleen yllätyksenä - jopa järkytyksenä - se kylmäverisyys ja taito, jolla mediaa käytettiin sodankäynnin työkaluna. Yhdysvallat koordinoi koko läntisen liittokunnan tiedotuspolitiikkaa. Vain muutaman rikkaan maan suuret mediatalot pystyivät saamaan omien toimittajien raportteja paikan päältä.
   USA syötti televisioituja lehdistötilaisuuksia suorina lähetyksinä. Jos ja kun näitä ajettiin suorina läpi ympäri maailman, näitä ei siis leikattu mitenkään, vaan Yhdysvaltojen viesti meni tällöin aina suodattamattomana perille saakka.
   Suomen pääesikunnan tiedotusosaston päällikkö Kari Koukkula toteaa Yhdysvaltojen tiedottamisesta, että tiedotusprofiili pidettiin olosuhteista välittämättä jatkuvasti korkeana. Jos faktoja oli vähän, uutisia sävellettiin itse. Vastaavasti Saddam Hussein karkotti Irakista muut median edustajat, paitsi erään CNN-kuvaajan. Tämän annettiin julkaista ne tuhot, jotka Saddam katsoi aiheelliseksi esittää ympäröivälle maailmalle.

   Otetaan sananvapaudesta esille vielä yksi asia. Painettua sanaa ja Yleisradiota edustaneet toimittaja- ja julkaisijajärjestöt perustivat vuonna 1968 Julkisen Sanan Neuvoston (JSN) vaalimaan julkisen sanan vastuullista vapautta sekä tukemaan hyvää journalistista tapaa.
   Julkaisijataho nimeää JSN´n varsinaisista jäsenistä neljä ja toimittajat neljä. Nämä kahdeksan sitten valitsevat neuvostoon yleisön edustajat, niinikään varsinaisiksi jäseniksi. Samoin nämä kahdeksan valitsevat puheenjohtajan. Puheenjohtajan tulee olla ulkopuolinen, tämä ei saa kuulua sen enempää julkaisijoiden kuin toimittajienkaan piiriin, jotta voisi mahdollisimman objektiivisesti katsoa neuvoston jäsenten toiminnan perään.
   JSN ei ole tuomioistuin, se on lähinnä kunniatuomioistuin. Sen ratkaisut perustuvat jäsenten vapaaseen harkintaan ja hyvän journalistiikan periaatteisiin, jotka on ilmaistu kansallisissa ja kansainvälisissä ohjeissa ja säännöstöissä.
   Neuvoston ainoa varsinainen pakote on julkisuus. Neuvoston päätös on julkistettava jutun julkaisseessa viestimessä. Aikoinaan Ilta-Sanomat jätti julkaisematta neljä JSN´n langettavaa tuomiota. Lisäksi samassa yhteydessä lehti haukkui karkeasti JSN´n puheenjohtajan. Lopputulos kapinasta oli ukaasi, minkä mukaan joko IS julkistaa tuomiot itse, tai sitten julkistus tapahtuu STT´n kautta.   

   Keijo K. Kulhan teos Elämää apinalaatikossa on laaja ja perusteellinen esitys lehdenteosta ja uutisoinnista, samoin siinä on käyty läpi kaikki oleellinen suomalaisesta sananvapaudesta. Kaikki yksityiskohdat on käsitelty selkeästi, jokainen vähintään välttävällä sisälukutaidolla varustettu saa tarkan käsityksen käsiteltävästä aiheesta.
   Kirjassa esitellään erillisillä artikkeleilla yksittäisiä tunnettuja sanomalehtimiehiä. Oman lokeronsa ovat saaneet Helsingin Sanomien Simopekka Nortamo, Ilkan Veikko Pirilä (Kari Hokkasen edeltäjä), Kainuun Sanomien Keijo Korhonen, Suomen Sosialidemokraatin Aimo Kairamo ja moni muu. Muutenkin kirjan jäsentely ja layout tekevät kirjasta arvokkaan tuntuisen, jopa juhlakirjan oloisen. Elämää apinalaatikossa on kirja, jossa on kokoa, näköä ja sisältöä.

 -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

27.2.
Kuukauden Uusinnat
Markku Koski: "Hohto on mennyt herrana olemisesta"

Media on muuttunut, samoin poliitikkojen esiintymistyyli.

Jukka Paastela: Valhe ja politiikka

Valehdellaanko politiikassa erityisen paljon? Filosofin näkemys aiheesta.