Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta



Tiivistelmä teoksesta Valvonta tietoyhteiskunnasta on julkaistu aiemmin keväälä 2009, jolloin eduskunnan käsittelyssä oli uusi sähköisen viestinnän tietosuojalaki, mistä tiivistelmässä käytetään nimitystä "urkintalaki". Tiivistelmä kirjasta 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen on julkaistu aiemmin kesällä 2011.

   Ja otetaan vielä kolmaskin tiivistelmä. Tiivistelmä kirjasta Jolo julkaistiin sivustolla ensimmäisen kerran kesällä 2004 (tuolloin Kuukauden Keskustalainen oli Alpo Rusin ja Olli Rehnin teos Kylmä tasavalta), myöhemmin uudelleen keväällä 2013. Eli, vielä kerran: millaista on olla radikaaliryhmän vankina toisella puolella maapalloa?


Kuukauden Vaihtoehto
Risto Vahanen ja Seppo Fränti: Jolo
Tammi 2001
264 sivua



Kesälomamatkalle lukemiseksi sopinee Risto Vahasen ja Seppo Fräntin kirja Jolo, mikä kertoo heidän kokemuksistaan heidän lähdettyään lomamatkalle Sipadaniin Malesiaan. Filippiiniläiskapinallisten takia lomasuunnitelmiin tuli muutos ja he jatkoivatkin Filippiineille Jolon saarelle, missä viipyivätkin sitten vankileireillä 140 päivää. Kuten Alpo Rusin tapaus, myös tämän kirjan tarina on pääpiirteissään tuttu tiedotusvälineistä.
   Suomalaiset kirjoittivat kirjan päiväkirjamerkintöjen pohjalta, Vahasen hoidellessa suurimman kirjoitustyön ja Fräntin vastatessa piirroskuvituksesta. Pian tapauksen jälkeen ilmestyi myös konsuli Marja Korhosen kirjoittama kirja samasta aiheesta, Korhonen hoiti suomalaisvankien asiaa konsulaatistaan käsin ja seurasi näin herkeämättä tilannetta Filippiineillä. Jos aihe kinnostaa, toinenkin teos on siis saatavilla, mutta itse valitsin aiheesta tälle sivulle vankien itsensä kirjoittaman version.

   Sipadanin lomasaarella oli 23.4.2000 sukeltelemassa ihmisiä ympäri maailmaa, olihan saari maailmankuulu lomakohde. Kyseisen päivän iltana hyökänneet filippiiniläistaistelijat saivat siis mukaansa sekalaisen porukan - eivät kuitenkaan yhtään Yhdysvaltojen kansalaista, vaikka heitäkin saarella tuolloin oli. Amerikkalaisista osa oli juuri silloin sukeltelemassa, ja eräs pariskunta, joka oli paikalla, sai sellaisen shokin, ettei heitä kerta kaikkiaan saatu nopeasti veneeseen, joten hekin saivat jäädä. Kun kaappaajat tutustuivat hieman myöhemmin vankeihinsa, he olivat avoimen pettyneitä, kun amerikkalaisia ei sitten tullutkaan mukaan.
   Kaapatuista neljä oli paikallisia malesialaisia, joista yksi, Ken, oli seurueen opas. Euroopasta oli suomalaisten lisäksi saksalaisperhe Renate, Werner ja heidän poikansa Marc, sekä ranskalaiset Sonia ja Stéphane. Heidän lisäkseen mukana olivat myös eteläafrikkalaiset Monique ja Callie, libanonilainen Marie sekä filippiiniläinen Aida.

   Eteläafrikkalaiset pelkäsivät, että koko seurue uhrataan jollekin monsterille. Werner yritti rauhoitella perhettään, mutta vasta Risto sai kovimman paniikin loppumaan. Hän totesi, että asialla olivat ammattilaiset, päätellen mm. veneessä olevien bensiinikanisterien määrästä - valmius häipyä pitkälle antoi vaikutelman, että hommaa oli suunniteltu. He olivat todennäköisesti poliittisia vankeja ja siksi arvokkaita elävinä.
   Matkalla tehtiin pientä jäynää kaappaajille ja harkittiin avointa kapinaa. Eteläafrikkalaiset heittivät yhden panosvyön mereen kun kaappaajien silmä vältti. Myös yksi bensiinikanisteri puhkaistiin, mikä tosin ei sittemmin tuntunut kovin älykkäältä tempulta kaappaajien jatkaessa ketjupolttamistaan. Risto ja Werner keskustelivat silmillään miettien roistojen yllättämistä, mutta olivat lopulta samaa mieltä siitä, että riski olisi liian suuri.

   Menomatka vei pari päivää. Perillä leirissä paikallinen johtaja esittäytyi Robotiksi. Hän tuli johtamaan sissien osalta koko operaatiota.
   Matkalla roistoilta oltiin kysytty, paljonko oli matkaa. Nämä väittivät, että olisivat kohta perillä. Sitä hoettiin pari päivää. Tämä porukan suurpiirteisyys tuli pian tutuksi. "Very soon" ei tarkoittanut ihan samaa kuin länsimaissa. Sama suurpiirteisyys näkyi myös etäisyyksien arvioinnissa, sata metriä tarkoitti yleensä yhtä kilometriä.

   Leirillä annettiin käytännön ohjeita leirillä pärjäämistä varten. Palmuihin ei saanut nojata, jos kookospähkinät olivat jo kovia - putoava kookospähkinä saattoi tappaa.

   Leirillä oli ennestään pari filippiiniläistä panttivankia. Heidät oli siepattu jo pidemmän aikaa sitten ja olisivat jo päässeet pois, mutta olivat jääneet vapaaehtoisesti. He eivät olleet halunneet lähteä vielä, koska sissit olivat heidän mielestään saaren mukavinta väkeä.
   Näiltä kokeneemmilta panttivangeilta uudet saivat tietoja aiemmista sieppauksista. Yleensä ne olivat kestäneet 3 - 4 kuukautta.
   Malesialaiset sijoitettiin eri majaan kuin muut. Ken tuli kuitenkin päivittäin tervehtimään muuta porukkaa, mistä nämä olivat iloisia.

   Sissien tarjoama ruoka oli melko yksipuolista. Riisiä, teetä, sardiineja, kookospähkinöitä, joskus sentään Coca-colaa. Luonnosta saatiin toisinaan jotain vaihteluakin.

   Panttivangeista tuli nähtävyys. Jotkut tulivat pitkienkin matkojen takaa katsomaan vankeja. Länsimaisia ei paljoa nähty saarella, joten kiinnostus oli suurta.
   Yksityisyys puuttui. Jos sissit eivät olleet aivan kintereillä, sitten ulkopuoliset olivat. Nämä tervehtivät joko kohottamalla kulmakarvojaan tai nostamalla peukaloaan.
   Sissit olivat taikauskoista väkeä. Tämäkin seikka rajoitti panttivankien liikkumista. Yöllä liikkumista tuli välttää, sissit luulivat yössä vaeltavia hahmoja herkästi aaveiksi. Ja kun sitten erään kerran tuli auringonpimennys, sissit alkoivat kiljua, että nyt lohikäärme syö auringon. He alkoivat räiskiä aseillaan, ja jonkin ajan kuluttua pimennys loppui. Lohikäärmeen karkoittaneet urheat soturit olivat polleaa poikaa.

   Robot halusi Aidan vaimokseen. Aida laitettiinkin aina nukkumaan porukan keskelle, kauas Robotista. Muulloinkaan heitä ei haluttu koskaan jättää kahden.
   Huonoimmin vangittuna olon kesti kuitenkin Renate. Varsinkin leiripaikan vaihtojen ja muiden toimintojen aikana häneltä menivät hermot ja kroppaan tuli monenlaista kremppaa.

   Leirillä palvelut pelasivat niin kuin pelasivat. Oli siellä oma lääkärikin. Tämä ei kuitenkaan osannut juuri mitään, eniten apua oli suomalaisista. Nämä joutuivat hoitamaan myös sissejä.

   2.5. käytiin kova taistelu. Panttivangit pelkäsivät. Filippiinien maine ei ollut tilanteen kannalta niitä mukavimpia. Tapauksesta oli kuitenkin tullut niin suuri uutinen maailmalla, että Filippiinit olivat nostaneet kynnystä tehdä massiivinen isku sissien kimppuun. Taistelun tauottua vaihdettiin leiriä.

   Leirillä jotkut olivat yhteistyökykyisempiä kuin toiset. Saksalaisilla oli ikävä tapa omia kaikki. Ja kun he lisäksi eivät tehneet mitään käskemättä, se närästi muita. Toisaalta Werner oli suhteellisen sovitteleva tyyppi.
   Stéphane oli taiteellinen ja impulsiivinen, herkkä ja helposti räjähtävä luonne. Myös Sonialla oli ranskalaista temperamenttia, mutta oli kuitenkin huomattavasti tasaisempi ranskalainen.
   Marie oli melko itsekeskeinen ja apua odottava luonne, ehkäpä tottunut johonkin asemaan Libanonissa, päätellen, kuinka alentuvasti hän suhtautui muutamiin ryhmän jäseniin.
   Seppo keräsi hiljaa katkeraa vihaa sisälleen. Kirjassa julkaistuissa päiväkirjamerkinnöissä oli monesti raivoisia kommentteja kaappaajista. Hän alkoi myös nähdä painajaisia, joskus kesti jopa jonkin aikaa, ennen kuin hän tajusi, että jokin tietty tapahtuma olikin unta.

   Maat alkoivat lähettää avustuspaketteja ja toimittajia, pois lukien Etelä-Afrikka. Saksalaiset iskivät innokkaimmin kiinni. Myös sissit rohmusivat. Pistivät lopulta pystyyn kioskin, missä myivät avustustarvikkeita panttivangeille. Ja pian tuli muitakin kioskia, ja hinnat tippuivat - markkinatalous saapui leiriin.
   Neuvotteluthan tästä kärsivät. Kun sissien mielestä oli mukavampi esiintyä toimittajille, he eivät paljoakaan keskittyneet neuvotteluihin. Muutenkin he alkoivat tottua vieraisiinsa, eivätkä senkään takia halunneet lyhyitä neuvotteluja.
   Neuvotteluja ei auttanut myöskään se, että paikalliset poliitikot yrittivät kerätä tapauksesta irtopisteitä. Joukkuepelistä ei viitsinyt tapauksen yhteydessä puhua, pikemminkin pyrittiin torppaamaan toisen edistyminen, jos sellaista havaittiin.

   Vähitellen alettiin saada tietoja sissien käymistä neuvotteluista. Tavoitteena oli alkuvaiheessa lähisaarten itsenäisyys, myöhemmin neuvottelut keskittyivät rahaan.

   Viestitkin alkoivat kulkea ulkomaailmaan päin. Suomesta oli mukana mm. Rauli Virtanen ja Yleisradion Olli-Pekka Sulasma sekä konsuli Marja Korhonen. Yleensä toimittajat keskittyivät ainoastaan oman maansa kansalaisiin, eteläafrikkalaisia ei näin ollen juurikaan haastateltu, mikä todennäköisesti lisäsi heidän katkeruuttaan. He alkoivatkin oleskella enemmän omissa oloissaan.

   Ajankuluksi leirillä käytiin läpi kirjoja, elokuvia ym. pantomiimiesityksin, siis joku aina valitsi jonkin teoksen ja pantomiimiesityksen keinoin esitteli sisällön muille. Tulihan siinä tutustuttua moniin klassikoihin.
   Tehtiin myös seurapeli. The Happy Hostage Game. Siinä iloiset panttivangit kokevat monenlaista, kunnes joku tulee rahatukun kanssa hakemaan.

   Jo varhaisessa vaiheessa Libya oli lähettänyt neuvottelijan hoitamaan tapausta, mikä nostatti panttivankien toiveita - kukaan heistä ei alunperin kuvitellut olevansa enää kesäkuussa vankina. Pääneuvottelijana toimi Filippiinien Robert Aventajado, neuvottelijana tohtori Rajab Azzarouq Libyasta.

   Tapahtumalla tehtiin myös businessta. Seurustelevista Mariesta ja Marcista otettiin kuherruskuvia, ja kansa itki niin Saksassa kuin muuallakin. Internetissä avattiin sivustoja, joihin voitiin lähettää viestejä panttivangeille. Keräyksiä tehtiin panttivankien hyväksi. Paljon myötätuntoa panttivangit keräsivätkin eri puolelta maailmaa.

   Moni asia päättyy aikanaan. Renate vapautettiin 17.7. Aida pääsi pois 16.8. 27.8. vapautettiin naiset ja Werner, 28.8. Callie.
   Jäljellä olivat Marc, Stéphane, Risto ja Seppo. Rahaa oli virrannut sisseille. Alettiin valmistautua laittamaan koko homma pakettiin. Sissitkin alkoivat olla melkoisen väsyneitä. Lisäksi väen vähetessä aleni Filippiinien kynnys käyttää voimakeinoja.
   4.9. eräs 14-vuotias poika oli hetken aikaa leirin ainoa vartija. Marcin ja Stéphanen hakiessa vettä ja suomalaisten jäädessä majaan vartija joutui paniikkiin. Hetken epäröityään tämä lähti vedenhakumatkaa vahtimaan, suomalaiset huomasivat yhtäkkiä olevansa ihan kahdestaan. Siinä olisi ollut tilaisuus paeta. He kuitenkin luottivat siihen, että neuvottelut saadaan pian loppuun, eivätkä ottaneet riskiä.
   Risto ja Seppo tyytyivät odottamaan. Kun sitten eräs komentaja palasi leiriin, he valittivat tälle huonosta vartioinnista. Siinä sitten hämmästeltiin yhdessä vähän aikaa, miten moinen oli ollut mahdollista. Lopulta selvisi, että edellinen päivä oli ollut palkkapäivä, ja monet rahan takia mukana olleet olivat häipyneet.
   9.9. loput länsimaiset panttivangit vapautettiin.

   Sepon lausunnosta tuli sittemmin vielä diplomaattinen selkkaus, tämä kun meni puuskahtamaan, ettei huvittaisi lähteä enää Libyaan juhlimaan vapautumista. Vähän aikaa meni lausuntoa selitellessä.
   Aventajado pelkäsi, kuinka paljon kritiikkiä häntä kohtaan esitettäisiin. Kun suomalaiset sitten julkisessa tilaisuudessa kehuivat miestä ja Seppo jopa ojensi piirroksiaan lahjaksi, mies vapautui ja oli loppuajan iloisella päällä.
   Libyassa varsinaisen päivällistapahtuman yhteydessä Risto piti kiitospuheen Azzarouqille, ja tämä liikuttuikin selvästi. Lisäksi Azzarouq sai puheen jälkeen koko yleisöltä raikuvat aplodit.
   Kiitosjuhla vietiin läpi lyhennetyn lyhyen kaavan mukaan. Normaali lyhyen kaavan mukainen tapahtuma olisi kestänyt seitsemän tuntia, nyt panttivangit pääsivät vähemmällä.

   Kirjassa pohditaan lopuksi, mikä taho oli kaappauksen takana. Kaappaus oli niin loistavasti toteutettu, lisäksi merivartioston tutkat oli sammutettu juuri sen illan ajaksi. Sattumaako?
   Osama bin Laden oli helmikuussa 2000 tavannut Robotin. Lisäksi sissit olivat olleet avoimen pettyneitä, kun vankien joukossa ei ollutkaan yhtään amerikkalaista. Kirjassa esitetään kysymys, oliko bin Laden tiennyt amerikkalaisten olevan kohteessa tuolloin ja tilannut kaappauksen. Ehkä kaapattuja amerikkalaisia olisi ollut tarkoitus käyttää kiristämisessä, missä olisi vaadittu World Trade Centerin pommiattentaatista pidätetyt terroristit vapaiksi. (1993 tapahtui räjähdys, missä kuoli kuusi ja loukkaantui yli tuhat ihmistä. Tuomiot pidätetyille oltiin määrätty 11/1997 sekä 01/1998.) Tätä teoriaa tukee se, että bin Laden oli tiettävästi ollut paljonkin tekemisissä Abu Sayyaf -ryhmän kanssa.
   Syyskuun lopulla suomalaiset saivat Etelä-Afrikasta viestin Moniquelta ja Callielta, joita maan turvallisuuspalvelu oli kehottanut malttiin antaessaan tapauskesta lausuntoja, syystä että bin Laden oli sekaantunut kaappaukseen.
   
   Myös paikallisia poliitikkoja epäiltiin, ensin saaren kuvernööriä, sitten pääneuvottelijaa, joka oli aina poseeraamassa valokuvassa, kun joku vapautettiin. Myöhemmin jopa presidentti Estrada tuli mieleen, tämän suosio kun oli tuolloin erittäin alhainen, ja tapauksen selvittäminen olisi saattanut tuoda lisää kannatusta.
   Myös Libya oli epäilyjen kohteena, Libyan roolin korostuminen loppupuolella laittoi epäilemään, missä kaikissa asioissa maa olikaan mukana.
   Myöhemmin tulleiden tietojen perusteella suomalaiset päätyivät siihen, että syyllinen löytyy Filippiineiltä. Arvailujen varaan asia jäi, todisteita ei löytynyt puoleen eikä toiseen.

   Jolo on hienosti dokumentoitu kirja kovista kokemuksista. Kirjoittajat vaikuttavat rehellisiltä myös arvioidessaan itseään ja muita. Autenttisuutta on saatu mukaan myös ottamalla sieltä täältä runsaasti molempien päiväkirjamerkintöjä, lukija pystyy näin itse päättelemään, miltä tapahtumat tuntuivat leirillä ja miten yksityiskohtiin suhtautui kotona turvallisen välimatkan päässä. Eroa ei teksteissä sillä tavalla huomaa, että tuntuisi aiheelliselta epäillä, että jälkeen päin olisi yritetty oikein paljon silotella tapahtumia ja reaktioita.
   Vaikka lopputuloksen tiesi kirjaa aloittaessa, se ei hirveästi oloa vapauttanut kirjan kovimpien paikkojen kuvauksia lukiessa. Juttu on kirjoitettu tiiviisti ja tarkasti, valtava paine, minkä panttivangit kokivat, välittyy lukijalle.
   Lisäksi kirja antaa tietoa Filippiinien oloista, paitsi komeista maisemista, myös suurista sosiaalisista ongelmista. Esimerkiksi sissien elintaso alkoi kasvaa silmissä, kun avustuksia alkoi virrata panttivangeille, puhumattakaan, kun vapautukset alkoivat ja rahaa alkoi virrata. Muutenkin panttivangit - varsinkin suomalaiset - joutuivat huomaamaan, että sissit olivat melko riippuvaisia heistä ja heidän taidoistaan. Siinä suhteessa se on enemmän kuin pelkkä yhden tapahtuman sujuva ja tiivistunnelmainen teos.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Risto Heinonen ja Ilari Hannula: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Edita 1999
181 sivua


Ihan tavallisesta, äkkiä ajatellen täysin epäkiinnostavasta keskivertoihmisestä kerätään nyky-yhteiskunnassa massoittain erilaisia tietoja. Onhan tämä 2000-luvun Suomi tietoyhteiskunta, jos mikä. Luultavasti jokainen meistä tiedostaa tämän jollain tavalla. Mutta onko taviksella oikeastaan edes aavistusta siitä tietojen määrästä, mitä hän on luovuttanut itsestään - tai edes sitä, kuinka monelle taholle hän on ilmoitellut itsestään? Pieni aavistus voi olla, mutta siihen se sitten jääkin.
   Tämänkertaisen Vaihtoehdon kirjoittajista ylitarkastaja Risto Heinonen tietosuojavaltuutetun toimistosta on perehtynyt tietosuojan ohella erityisesti tietojenkäsittelyn ja tietoturvallisuuden kysymyksiin. Lainsäädäntöneuvos Ilari Hannula oikeusministeriöstä on puolestaan käsitellyt mm. yksityisyyteen ja tietosuojaan liittyviä kysymyksiä. Heidän kymmenen vuotta sitten julkaisemansa kirja Valvonta tietoyhteiskunnassa käsittelee edellä mainittuja aiheita, iästään huolimatta perusasioiden osalta edelleen ihan valaisevasti. Vaikka moni asia onkin 2000-luvulla muuttunut, ja erityisesti tietokonemaailmassa, perusasiat ovat pysyneet suurelta osin samoina. Valvonta tietoyhteiskunnassa antaa tietokoneista vähemmän tietävillekin eväät käsittää, millä periaatteilla Iso Veli meitä pienempiään vahtii.
   
   Tekijät ovat hakeneet vastausta erityisesti kysymykseen, onko tänään enemmän valvontaa kuin eilen ja vähemmän kuin huomenna, eli onko yksityisyyden laita täsmälleen päinvastoin. Kirjoittajat toteavat, että valvonnan paratiisi on yksityisyyden helvetti. He tekevät selväksi, etteivät voi sietää esim. toistuvasti esitettyä fraasia "tietosuoja tulee ottaa huomioon". Sen ja lainmukaisuuden kyltin alla voidaan harjoittaa käytännössä lähes millaista ja kuinka laajaa valvontaa tahansa.

   Yhteiskunnallisella valvonnalla on jo pitkä historia. Kirkko, verottaja ja sotaväki ovat kirjanneet asiakkaansa vuosisatojen ajan. Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasa uudisti hallintoa ja tehosti veronkantoa 1500-luvulla. Sitä tarkoitusta varten alettiin 1540-luvulla pitää maakirjoja ja luetteloita tilallisista ja näiden maksamista veroista. Satakunta vuotta myöhemmin Suomessa alettiin pitää henkikirjoja, jotka olivat alkujaan luetteloita ns. henkirahaa maksavista henkilöistä. Ajan mittaan näistä tuli apuväline kotipaikan määrittämisessä, sotaväen otossa sekä vaali- ja veroluetteloina. Toisen haaran edustaja Turun piispa määräsi vuonna 1628 papit pitämään kirjaa syntyneistä, vihityistä ja kuolleista.
   Koko maassa määrättiin 1660-luvulla kirkonkirjojen pitämisestä. Suomen ensimmäiset väestötilastot julkaistiin vuonna 1750.
   Laajemmat mittasuhteet valvonta sai, kun nykymuotoinen hallinto alkoi rekisteröidä kansalaisia. Tarkka valvonta laajeni uudelle alueelle, kun työnantajat ryhtyivät pitämään omia kortistoja työntekijöistään.

   Nykymuotoinen valvonta on kontrollin väline, joka mittaa paitsi valvottavan alttiutta noudattaa sääntöjä, myös kyvykkyyttä osallistua työ- tai hyödykemarkkinoilla. Valvontajärjestelmät on rakennettu varmistamaan, että ihmiset maksavat oikein, saavat oikeutettuja palveluja - mutta vain niitä - rosvot saadaan kiinni jne. Valvonta liittyy paitsi erilaisten oikeuksien ja oikeudenmukaisuuksien arviointiin, myös prosesseihin, joilla tavoitellaan parempaa tehokkuutta.
   Nykyisin valvonta tapahtuu valtaosin sähköisesti, digitaalisten merkkien maailmassa, poissa silmistämme. Puhtaasti valtion turvallisuustarpeista lähtenyt valvonta on laajentunut elämän kaikille alueille. Enää ei oikein voi osallistua yhteiskunnalliseen elämään ja yhteisiin asioihin, jos ei ole rekisteröitynyt sähköisiin tietokantoihin. Kun tietoja käsitellään, luovutetaan ratkaisuvalta suurelta osin niille, joilla on tietoa ja pääsy tietovarastoihin.
   Yhteiskunnallisen hallinnan mekanismit ovat yhä teknologiavetoisempia. Useat tutkijat ovatkin esittäneet, että nimenomaan Suomen kaltaiset yhteiskunnat ovat kaikista altteimpia kehittymään valvontayhteiskunniksi. Yksityisyyden puolestapuhujat eivät juurikaan ole saaneet vastakaikua huolilleen, kun julkinen valvontaintressi on teknologiahuumassa unohtanut oikeuden yksityisyyteen.

   George Orwellin romaani 1984 on tuttu myös monelle sellaiselle, joka itse ei sitä ole lukenut. Tiedättehän maailman, missä Iso Veli valvoo?
   Kun kyseinen vuosi jo neljännesvuosisata sitten saavutettiin, alettiin pohtia, kuinka tämä antiutopia onnistui kuvaamaan sen "nimikkovuotta". Tuolloin tiedettiin, ettei maailma ollut ainakaan sillä hetkellä kuvatun kaltainen. Tämän jälkeen ovat näkemykset ennusteen toteutumisen suhteen olleet vaihtelevia. Se on selvää, että tietokantoihin pohjautuva valvonta on huomattavasti tehokkaampaa kuin romaanissa kaksisuuntaiseen televisioon pohjautuva.
   Romaanissa kuvatussa Oceaniassa valvonta perustui äärimmäiseen keskittämiseen. Vaikka tiedostot voivat nykyisin olla hajallaan eri organisaatioissa, näiden keskinäinen yhteistyö tekee nykyjärjestelmästäkin käytännössä erittäin keskitetyn. Tämän päivän valvontayhteiskunta ei tarvitse niin raskasta ja vaivalloista hallintokoneistoa.
   Romaanissa päähenkilö, joka yrittää ajatella itsenäisesti, lopulta rusentuu valvontavaltion yhdenmukaisuuden paineessa. Sähköinen media manipuloi massoja taukoamattomalla propagandalla. Ison Veljen kuva näkyy kaikkialla. Lopulta päähenkilö oppiikin rakastamaan Isoa Veljeä.
   Jotain tuttua meidän maailmastamme? Nykyisillä sähköisen valvonnan välineillä on mahdollista seurata jatkuvasti kansalaisten elämää ja vaikuttaa heidän tajuntaansakin. Vaikka Suomessa ei tunnistaisi tai tunnustaisi totalitaristisia piirteitä, joka tapauksessa suomalaiset haluavat kuria ja järjestystä, he haluavat konnat kiinni ja lisää valvontaa. (Ehkä pienoisen poikkeuksen muodostavat teiden varsilla viime vuosina yleistyneet nopeusvalvonnan kameratolpat.)

   Kansallinen tietopankki kansalaisista on juuri sitä, mitä odottaisi orwellilaiselta valvontavaltiolta. Tällaiseen uhkaan vedoten Yhdysvaltojen viranomaiset eväsivät vuonna 1970 sellaisen tietopankin perustamisen. Kirjoittajien mukaan Iso Veli saatiin tuolloin pysymään poissa, mutta Pikku Veli luikahti takaovesta keittiöön ja olohuoneeseen.
   Nykymuotoinen valvonta ei siis kaipaa keskitettyä tietopankkia, vaan eri tarkoituksiin kerättyjä tietokantoja, joihin pääsee tietoverkkojen ja teleyhteyksien kautta. Niistä voi hakea tietoja yleisten tunnisteiden avulla ja näitä tietoja voi sitten analysoida tehokkaasti.
   
   Nykyisen yhteiskunnan tietokantavalvonnan kyvykkyys ei ole vain tietokoneissa, tietoverkossa tai itse tietokannassa, vaan niiden tarjoamien uusien ratkaisujen paljoudessa. Teknologioitahan voi yhdistää monilla tavoilla, jotka lisäävät tekemistemme rekisteröintiä eri tietokantoihin. Myös niiden tietojen käsittely- ja yhdistelymahdollisuuksia käytetään kuvaamaan yhä kattavammin elämäämme.
   Sähköiset asiointi- ja maksujärjestelmät yhdistävät lähes kaikki elämänalueet ja niiden toiminnalliset tietokannat. Mm. poliisin, verotuksen, sosiaali- ja terveystoimen, kiinteistötoimen ja asumisen, viestinnän, liikenteen, kaupan, hallinnon jne. tietokantoja käytetään kaikkia valvontaan.

   Kirjoittajat jakavat tietokantavalvonnan massamuotoiseen ja yksilökohtaiseen valvontaan.
   Yksilökohtaisessa valvonnassa yksilöllä on määrätty suhde organisaatioon. Rooli on tällöin veronmaksajan, työntekijän, asiakkaan tms. Kyseinen organisaatio kokoaa tietoja yksilöstä ehkäistäkseen väärinkäytöksiä, tarjotakseen palveluja tai tuotteita, vaatiakseen suoritteita jne. Valvonnassa vertaillaan monia tietokantoja, kun  tarkistetaan luottokelpoisuutta jne.
   Massamuotoista valvontaa tehdään rutiininomaisesti. Tällöin voidaan käydä läpi ihmisryhmiä ja tunnistaakin ihmisiä, jotka ovat eri tavoin kiinnostavia, joko toivottavia tai ei-toivottavia. Nämä ryhmät erottuvat tarkemman valvonnan kohteiksi. Joku on ehkä yksilönä moitteeton ja huomiota herättämätön, mutta silti hän voi joidenkin piirteiden tai ominaisuuksien ansiosta päästä tavoiteltujen tai joutua epäiltyjen listalle. Tarkkailtavien yksilöiden kategoriat voivat olla mitä erilaisimpia, jotkut etsivät potentiaalisia kanta-asiakkaita, jotkut kartoittavat esimiesainesta omaavia, vakuutusyhtiöt pyrkivät tunnistamaan tiettyihin riskiryhmiin kuuluvia jne. Esim. Yhdysvalloissa kaupallinen yritys on jo pitkään mallintanut ja luetteloinut kaikki veronmaksajat sen mukaan, millaisia taloudellisia, terveydellisiä, poliittisia ym. riskejä he eri tahojen kannalta ovat.

   Valvontakapasiteettia on perinteisesti mitattu neljällä tekijällä: Erilaisten tietovarantojen koolla, tietovarantojen keskittymisen asteella, tietojen siirron nopeudella, sekä valvonnan eri osapuolten kontaktien määrällä. Nykyisin tietovarantojen keskitys ei enää ole relevantti käsite. Se pitäisi korvata tietovarantojen keskitetyllä käytettävyydellä.
   Kirjoittajien mielestä Suomi oli 1990-luvun lopussa valvontayhteiskunnan kehityksessä suorastaan koe-eläimen asemassa, jonka selviytymistä muut maat seurasivat tuolloin kiinnostuneina. (Perässä ovat sittemmin nekin edenneet jonkin matkaa, mutta edelleen Suomi on osittain samassa asemassa muihin nähden. Onhan tämä nyt tapetilla oleva sähköisen viestinnän tietosuojalakikin ollut ihan yleisesti kiinnostava episodi.)  Kaikki neljä valvonnan tehokkuuden kriteeriä ovat samalla olleet jo pitkään suomalaisen tietoyhteiskuntastrategian kärkihankkeita, näiden kehittämisellä on jatkuvasti ollut korkea virallinen tuki.

   Uusien teknologioiden tuottamaa uutta valvontaa on maailmalla kritisoinut äänekkäimmin Gary T. Marx, joka asettaa kyseenalaiseksi vanhan väittämän, että tietokoneistetusta valvonnasta koituu ongelmia vain jos teknologia joutuu vääriin käsiin. On nimittäin selvästi havaittu, että kun uusia teknologioita on käytetty liberaaleissa yhteiskunnissa, niihin on ilmaantunut totalitaarisia suuntauksia.

   Mahdollisuudet hoitaa hallinnollisia ym. asioita tietoverkkojen välityksellä ovat kasvaneet. Sähköinen asiointi on tullut yhdeksi yhteydenpidon tavaksi viranomaisten välillä samoin kuin viranomaisten ja yksityisten välillä. Perinteinen paperiasiakirja on korvattu sähköisellä asiakirjalla.
   Koska sähköisessä asioinnissa ei olla enää aiemmalla tavalla fyysisesti läsnä, on tärkeää, että eri osapuolet tunnistavat toisensa luotettavasti. Siksi tarvitaan myös sähköinen tunnistuskeino. Sähköisen identiteetin käyttötilanteet liittyvät kaikenlaiseen tunnistamiseen. Tätä käytetään paitsi asioimiseen viranomaisen kanssa, myös asioiden hoitoon yksityisellä sektorilla. Esim. sähköisessä kaupankäynnissä tunnistustarpeet ovat mittavat. Kun tällaisessa asioinnissa ei osapuolten välillä ole välitöntä kosketusta, tunnistettava asiakas ei kontrolloi tilannetta eikä useinkaan tiedä toisesta osapuolesta juuri mitään.

   Uudet tietojen hakuvälineet kaivelevat jälkiä sellaisistakin paikoista, mistä niitä ei tiedetä tai arvata olevan. Näistäkin jäljistä voi muodostua arkaluonteisia kuvauksia käyttäjästä. Tällaiset verkkoihin kadonneet identiteetit saattavat elää omaa elämäänsä ilman että niistä vastaa kukaan tai että asianomainen tietää niistä mitään. Kirjoittajat tähdentävät, että yksityisyyden uhkakuvat lähtevät siitä, että sähköisiä jälkiä voidaan käyttää vaivattomasti muihin kuin alkuperäisiin tarkoituksiin ja asianomaisen tietämättä näistä käytöistä.

   Nykyaikaa ovat myös pienet, taskuun sopivat erilaiset toimikortit. Usein sähköiset tunnistusmenetelmät perustuvat juuri näihin. Nämä kortit ovat jo arkipäivää lähes jokaiselle suomalaiselle. Useille pankin maksukortti ja verkkotunnus ovat jo käytännössä koko pankki. Vai muistaako joku tämän sivun lukija, milloin siellä pankin tiskillä on viimeksi tullut käytyä?
   Monet kaupungit ovat kehitelleet omia kaupunkikorttijärjestelmiä. Näihin on mahdutettu erilaisia kuntalaisten käyttämiä palveluja. Näitä palveluja ovat mm. maksut paikallisliikenteessä, takseissa, ruokailuissa (kaupungin työntekijät ym.), jopa teattereissa joillakin paikkakunnilla jne. Tällaisten korttien käyttöjen selvitysjärjestelmät antavat kuntalaisen ja varsinkin kunnan työntekijän elämästä melko kattavan kuvan.
   Suomessa ollaan kehitetty kansallista henkilökorttijärjestelmää. Joskus tulevaisuudessa, edelleen paranneltuna, se saattaa toimia jonkinlaisena sisäisenä passina, joka vaaditaan lähes kaikkeen osallistumiseen ja asiointiin. Tällainen järjestelmä esitetetään mahdollisesti vapaaehtoisena, mutta siinä vaiheessa hallintopalvelut rakennetaan todennäköisesti sellaisiksi, että kortista tulee käytännössä pakollinen. Kirjoittajat pitävät todennäköisenä, että jos kerran on päästy hyväksymään käytäntö, että jokainen kantaa aina henkilökorttia mukanaan, paluumahdollisuutta ei sen jälkeen juuri ole. Hallinto ei sähköisen identiteetin käyttöönoton jälkeen oikein voi todeta, että sitä ei sittenkään tarvita.
   Jo 1990-luvun puolivälistä lähtien koko Thaimaan aikuisväestö on kantanut mukanaan tunnistuskorttia. Tämä luettava ID-kortti sisältää digitalisoidun peukalonjäljen ja valokuvan, sekä yksityiskohtaisia tietoja koulutuksesta, ammatista, uskonnosta, verotuksesta ja paljosta muusta. Thaimaan poliittinen johto on halunnut osoittaa, että Thaimaa on kehittynyt tietoyhteiskunta. Sotilashallinnolle tämä tarjoaa mahdollisuuksia valvoa ja jäljittää ihmisten tekemistiä. Vaikka kortti on sinänsä ihan näkyvä osa tätä järjestelmää, Thaimaassa hyvin harvat edes käsittävät, mistä on kyse. Ja hekin tietävät asiasta erittäin vähän.
   Kansallista henkilökorttia on perusteltu yleisesti sillä, että se tarjoaisi välineen väärinkäytösten ja rikollisuuden torjuntaan. Varsinkin rikollisuuteen tuskastuneet kansalaiset tarttuvat hanakasti tähän perusteeseen.

   Normaalissa arkielämässä erilaiset liikkeet keräävät asiakaskorteillaan tietoja asiakkaistaan. Kortilla asioivista asiakkaista kertyy päivittäiskaupan tietovarastoihin ostoksista lähes päivittäin yksityiskohtaista tietoa. Kauppias pystyy selvittämään, mitä asiakkaan tyypillinen ostoskori sisältää ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut. Nämä seikat kertovat kauppiaalle asiakkaan taloudellisessa, sosiaalisessa ym. elämässä tapahtuneista muutoksista. Esim. jos sinkusta tulee tupla, kauppias huomaa sen lähes välittömästi. Ja uudet suoramyynnilliset tarjoukset ovat muuttuneen tilanteen mukaisia.
   Ostoksista kertynyttä tietoa kauppias voi luonnollisesti täydentää erilaisin kyselyin, kartoituksin ja tunnusluvuin.

   Kun jotain verkkopalvelua hyödyntävä kansalainen hakeutuu jonkin internet-sivuston palveluun, hänet ohjataan alati kasvavan asiakastietokannan johdattelemana virtuaalisen tiskin luota toiselle. Vuorovaikutteisuutta tehostetaan kyselyillä, tarjouksilla, kilpailuilla jne. Klikkaus palvelupaikan sivustolla on pois klikkaajan yksityisyydestä. Erilaiset tietokoneohjelmat paitsi yksilöivät sivuilla kävijät, myös siirtävät jatkuvasti tietoa kävijöistä palvelun tarjoajalle. Ilmaisten nettiliittymien ja -palvelujen taka-ajatuksena on kerätä käyttäjästä tietoja, joita voi käyttää markkinointitarkoituksiin tai joita voi myydä jollekin toiselle.

   Julkinen valta Suomessa pitää tuhansia rekistereitä. Näistä suuri osa on valtakunnallisia, koko väestön käsittäviä. Lisäksi sektoriviranomaiset pitävät useita rekistereitä.
   Keskiverto suomalainen on jo pitkään ollut yli sadan rekisterinpitäjän tietojärjestelmissä. Innokkaimmat touhuajat ovat saattaneet päästä jo yli tuhanteen.  Useimpiin  rekistereihin on ihmisestä tallennettu ainakin kymmeniä yksittäisiä tietoja.

   Poliisi on valvontaan yhdistettävistä viranomainen useimmiten ensimmäinen mieleen tuleva taho. Poliisin käytössä onkin melkoinen valvonta-arsenaali.
   Jo yksistään oma poliisiasiain tietojärjestelmä on laaja. Tähän järjestelmään kuuluvat esim. rikosilmoitushakemisto, etsintäkuulutusrekisteri, pidätettyjen rekisteri, tekotaparekisteri jne. Lisäksi poliisilla on suora pääsy mm. hallintoasiain tietojärjestelmään (aselupa-, passi-, henkilökorttirekisteri jne), epäiltyjen tietojärjestelmän rekistereihin, Supon toiminnalliseen tietojärjestelmään, Schengenin tietojärjestelmän keskustietokantaan, kansalliseen Schengen-tietojärjestelmään jne.
   Lisäksi poliisilla on oikeus saada tietoja oikeushallinnon, ulkoasiainhallinnon, ulkomaalaisviraston, puolustusvoimien jne tietojärjestelmistä. Ja jos kyse on tapahtuneen rikoksen selvittämisestä, lain koura ulottuu vielä "normaalipäivän" valtuuksia pidemmälle.
   Poliisi voi myös luovuttaa tietoja useille muille viranomaistahoille. Yksittäisiä henkilöitä koskevia tietoja voi luovuttaa myös esim. työnantajille. Lisäksi poliisin rekisterin tietoja voi käyttää myös annettaessa lausuntoa tiettyjä valtion virkoja hakeneen henkilön luotettavuudesta. Sama tilanne on, jos lausunnon kohteena on henkilön luotettavuus tehtävään, johon liittyy valtiosalaisuuksia, huomattavia yksityisiä tai julkisia intressejä vaarantavia tietoja, tai jos tehtävään sisältyy pääsy tällaisiin kohteisiin.

   Vuonna 1995 Suomessa lisättiin jonkin verran poliisin valtuuksia. Siitä lähtien poliisi on saanut käyttää telekuuntelua eräiden vakavien riskosten selvittämiseksi. Samalla säädettiin poliisin edellytyksistä käyttää teknistä kuuntelua ja teknistä katselua rikosten selvittämiseksi. Telekuuntelua lukuun ottamatta mainittuja salaisia teknisiä välineitä on ollut mahdollista käyttää myös rikosten ehkäisyssä tarvittavassa tiedon hankinnassa.
   Tämä oli kirjoittajien mielestä periaatteellisesti varsin merkittävä poliisivalvonnan laajennus. Poliisilla on nyt mahdollisuus tarkkailla näillä teknisillä välineillä sellaistakin, joka ei ole itse syyllistynyt rikokseen. Jo 1990-luvun puolella tekninen tarkkailu oli lupa ulottaa hotellin lisäksi muuhunkin huoneeseen tai tilaan, jota ei käytetä vakituiseen asumiseen. Samoin kuuntelu- ja katselulaite on lupa sijoittaa tällaiseen tilaan.

   Rikostutkinnassa rekistereissä olevien tietojen seulonnassa ja internetin hyväksikäytössä kerääntyy tietoja paitsi epäillyistä myös sivullisista. Teknisten urkintavälineiden käytön suurimmat ongelmat liittyvätkin kirjoittajien mukaan siihen, ettei välineiden käyttöä käytännössä voi rajata pelkästään epäiltyyn. Tele- ja salakuuntelun kohteeksi joutuu väistämättä sivullisiakin. Ja sivullisilta voi tällöin joutua poliisin tietoon heidän yksityiselämästään kiusallisia ja arkaluonteisia tietoja, ilman että kohteena oleva itse edes tietää siitä mitään. Nämä ylimääräiset tiedot on pääsääntöisesti poistettava välittömästi. Kuitenkin tämän säännön poikkeuksena, teknisellä katselulla saatuja ylimääräisiä tietoja ei ole pakko poistaa, jos henkilötietojen käsittelyä koskevia säännöksiä ei juuri kyseisessä tapauksessa ole noudatettava.
   Sivullisille ei laissa ole annettu oikeutta saada edes jälkikäteen tietoja heihin kohdistetusta tarkkailusta, eikä siten myöskään mahdollisuutta tarkistaa, onko heistä jäänyt tietoja kontrolliviranomaisen tietoon. Sen sijaan sille epäillylle, johon salaa tapahtuva tarkkailu on kohdistunut, pääsääntöisesti ilmoitetaan jälkikäteen tarkkailusta.

   Työnantajat haluavat varmistaa, että heidän työntekijänsä tekevät työnsä hyvin ja tehokkaasti. Työntekijät taas eivät halua, että jokaista heidän tekemistään seurataan. Tämä on työpaikkojen valvonnan perustava konflikti.
   Nykyisin valvonta on laajimmilleen vietynä videovalvontaa, puhelimen ja sähköpostin seurantaa, sekä näppäimistön lyöntien kirjaamista. Jo 1990-luvulla yleistyivät työpaikkojen huumetestit, persoonallisuuden ja soveltuvuuden arvioinnit sekä geneettiset testit. Työpaikkavalvonnassa selkeä suuntaus on ollut, että se keskittyy lisääntyvästi työntekijöihin, ei niinkään työntekoon.
   Uudet valvontamuodot tunkeutuvat työntekijöiden yksityisyyteen paljon kokonaisvaltaisemmin kuin perinteiset valvontamuodot. Esim. näppäinkosketuksiin liittyvässä valvonnassa kosketusten luonne, voima, tiheys ja jaksollisuus ovat työnantajaa kiinnostavia seikkoja. Tällainen seuranta mittaa työntekijöiden työtehoa.
   Järjestelmät voivat myös olla yhteydessä seurantajärjestelmiin, jotka kertovat työntekijän kyvystä sietää stressiä tai fyysistä rasitusta. Nämä voivat juoruta myös työntekijän mahdollisista lihaksiin tai mielenterveyteen liittyvistä ongelmista.
   Näitä järjestelmiä on käytetty erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa on pitkään ollut teknologiset valmiudet samaan.

   Jo ennen nyt käsittelyyn otettua "urkintalakia" työnantaja on saanut tietyin rajoituksin seurata työntekijän tele- ja viestintäyhteyksiä. Työnantaja on voinut saada listauksen yhteyksistä, mistä näkyy sallitulla tarkkuudella, mistä liittymästä tai osoitteesta on oltu yhteydessä mihinkin, milloin ja kuinka pitkään. (Toki se uusi "urkintalaki" mahdollistaa työnantajan kannalta aivan toisen tason tässä asiassa.) Työnantaja on voinut valvoa sähköisten järjestelmien avulla ilman, että työntekijä tietää siitä mitään, tai ainakaan huomaa sitä mitenkään. Usein työntekijä saa tietää päätteensä käytön valvonnasta vasta kun saa palautetta tekemisistään.
   USA´ssa on huomattu, että jos työntekijät tulevat tietämään, että heidän yksilöllisistä tekemisistään kirjataan tarkkoja tietoja kaiken aikaa, tämä voi kyllä lisätä työsuorituksia tietokonepäätteellä, mutta samalla saattaa laskea vuorovaikutuksen tasoa suhteessa työtovereihin tai esimiehiin. Tämä taas on usein aiheuttanut kokonaistuottavuuden laskua. Tällöin valvonta on vienyt hakoteille työn organisointia.

   Yhdysvalloissa tehdyn selvityksen mukaan lähes kolmasosa sikäläisistä työnantajista seuraa työntekijöidensä sähköpostin käyttöä. Tässä luvussa ei ole mukana viestien mahdollisesti sisältämien virusten rutiininomaista tarkistusta, sitähän tekevät lähes kaikki työnantajat. Virusten lisäksi työnantajat ovat kiinnostuneita viestien sisältämistä muista kielletyistä asioista. Niiden etsintään on kehitetty omia ohjelmia, joita myös käytetään yleisesti.

   Yrityksen toimintaa, yrityskuvaa tai sen tavoitteita vahingoittavia viestejä voidaan torjua analysoimalla viestien sisältöjä ja niiden sisältämiä sanoja. Sisällöt tunnistetaan ja luokitellaan, ja tämän jälkeen vain hyväksytyt viestit päästetään eteenpäin. Sopimattomia sanoja sisältävät viestit ohjataan tarkempaan tarkasteluun. Näin pyritään varmistamaan, että sopimattomia sanoja sisältävät asialliset viestit menevät minne pitääkin, mutta asiattomat jäävät lähtemättä. Mitä tarkemmalla seulalla sisällöt analysoidaan, sitä tarkempi käsitys viestien sisällöstä saadaan ja sitä paremmin pystytään estämään vahingollisten viestien lähettäminen.

   On suhteellisen kallista rakentaa suuria tietokantoja, mutta toisaalta, on suhteellisen halpaa laajentaa tiedon markkinoita. Tietomarkkinoilla on suuntaus kohti keskittymistä ja monopoleja. Harvat kokoavat informaatiota ja rakentavat tietovarastoja, useat taas ostavat näiltä eri asteisesti jalostettuja tietoja. Eniten käytettyjä ovat julkiset listat, luettelot ja rekisterit, erityisesti näistä löytyvät yhteystiedot, puhelin- ja fax-numerot, osoitteet ja sähköpostiosoitteet. Viralliset tilastot ovat erinomainen lähde kaupallisiin profilointeihin.
   Suomella on jo pitkään ollut maailman parhaat väestötilastot. Esim. Tilastokeskus ja Väestörekisterikeskus ovat jo pitkään myyneet eri perustein koottuja tietopaketteja. Tieto luottokelpoisuudesta taas on yksi kysytyimpiä ja kaupatuimpia henkilötietoja. Esim. luottokortin käyttäjän kelpoisuutta ja riskiä analysoidaan jatkuvasti, aina kun korttia käytetään.

   Risto Heinosen ja Ilari Hannulan teos Valvonta yhteiskunnassa on paitsi seikkaperäinen, myös ymmärrettävästi kirjoitettu esitys, joka soveltuu jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle, jolla on ennestään edes välttävät perustiedot. Ymmärtämistä helpottaa kirjan loppuun koostettu sanasto kirjassa käytetyistä vieraammista termeistä. Samat asiat linkittyvät pitkin kirjaa eri yhteyksissä, jolloin lukukokemuksessa on selkeästi toiston tuntua. Tämä ei kuitenkaan erityisemmin häiritse, vaikka mieleen tuleekin myös toive pienestä tiivistämisestä. Toisaalta, tämä on omiaan helpottamaan asioista vaatimattomammat perustiedot omaavien lukijoiden urakkaa, joten parempi näin.
   Kyseessä on enemmänkin perusteos, jonka tarkoitus on perehdyttää ummikko tietokonemaailman valvonnan periaatteisiin, joten sellaisena se on edelleen pätevää luettavaa. Paljon on tapahtunut 2000-luvulla, varsinkin internetissä, kun yhä useampi on netissä sisällöntuottajana. Youtube, Facebook ym. yhteisöt ovat nykyisin jokseenkin kaikkien netinkäyttäjien mielessä, ja yhä useampi on näissä mukana rekisteröitynä käyttäjänä. Mutta näissäkin pätevät samat periaatteet, ennen rekisteröitymistä on ihan hyvä tiedostaa, kenen portaaliin omat henkilötiedot aikoo luovuttaa. Tarkemmat analyysit näistä 2000-luvun ilmiöistä ovat sitten jo kokonaan toisen jorinan aihe.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Risto Isomäki: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Gummerus (paino), Tammi 2008
253 sivua



Sää on asia, josta jokaisella tuntuu olevan joka päivä jotain sanottavaa. Ja nykyisin ilmaston lämpenemistä koskevat uutiset tuppaavat olemaan yhä hätkähdyttävämpiä ja jopa pelottavia. Kysymykset kuuluvat, mitä maailmassa tapahtuu, ja voiko ihminen vielä tehdä jotain. Toisaalta, edelleen löytyy myös heitä, joiden mukaan lämpeneminen ja muutokset ilmastossa ovat vain harhaa. Ja parin viime talven aikana, jolloin kärvisteltiin kunnon pakkasissa pidemmän aikaa, saattoi joillekin tulla ristiriitaisia ajatuksia kasvihuoneilmiöön liittyen.
    Ilmastoon liittyviä asioita on tahollaan miettinyt myös Risto Isomäki (s. 1961), tunnettu kirjoittaja, joka on julkaissut aiheesta sekä tietokirjallisuutta että fiktiivisiä romaaneja. Hänen toistaiseksi tunnetuin teoksensa, romaani Sarasvatin hiekkaa oli jopa Finlandia-ehdokkaana vuonna 2005.
   Isomäen kolme vuotta sitten ilmestynyt teos 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen on muutamallakin tavalla vaikuttava kirja. Jos lukijalla on tapana ahdistua erityisen paljon lukiessa uutisia ja spekulaatioita kyseisestä aiheesta, tämä tiivistelmä saattaa kannattaa jättää väliin. Ei sillä, että propellipää tässä mekkaloisi pikaisella ja väistämättömällä maailmanlopulla, päinvastoin. Isomäen mukaan uhka on todellinen ja kammottava, väärillä ratkaisuilla voi olla huonompia vaikutuksia kuin moni osaa edes kuvitella, mutta mitään ei ole vielä menetetty. Itse asiassa ihmiskunnan ei tarvitse edes taantua lähelle kivikautta, vaikka haluaisikin pelastaa maapallon elinkelpoisuuden ja palata aikoihin, jolloin kaikki oli vielä normaalitilassa.

   Ensin muutama kommentti käsitteistä. Maailman ikirouta-alueet voidaan jakaa kahteen pääryhmään, niin sanottuun kuivaan ikiroutaan sekä märkään ikiroutaan eli jedomaan. Kun kuiva ikirouta sulaa, siihen varastoitunut eloperäinen aines tuottaa pääosin hiilidioksidia. Tämäkin on huono homma, mutta ei niin huono, kuin jedoman sulaminen. Jedoman sisältämä hiili vapautuu ilmakehään pääasiassa metaanina. Ja metaanin erona hiilidioksidiin on mm. se, että se lämmittää ilmastoa yli sata kertaa enemmän kuin hiilidioksidi.
   Metaaniklatraatit tai -hydraatit ovat jäisiä kerrostumia, joiden sisällä on vankina suuria määriä metaania.  Niitä on joidenkin ikirouta-alueiden alla ja merenpohjan mannerrinteillä.
   Otsoni on hapen kolmiatominen muoto. Korkealla ilmakehässä oleva otsoni estää suurienergisen ultraviolettisäteilyn pääsyn maan pinnalle. Alailmakehässä otsoni on vahva kasvihuonekaasu.
   Tiivistymisjuovat ovat -40 astetta kylmemmissä lämpötiloissa lentävien suihkukoneiden jälkeensä jättämiä, pienistä jäähileistä muodostuvia vanoja. Tiivistymisjuovilla on päivisin heikko viilentävä ja öisin voimakas lämmittävä vaikutus.

   Nykyisin monilla ikirouta-alueilla on menossa itseään ruokkiva lämpenemiskehitys. Ikiroudan sulamisen takia ilmasto lämpenisi edelleen jonkin verran, vaikka kasvihuonekaasujen pitoisuudet jäädytettäisiin nykyiselle tasolle välittömästi.
   Jäämeren napajäiden tutkijat ovat todenneet, että kelluvat jäämassat ovat menettäneet vähintään puolet yhteenlasketusta tilavuudestaan. Merijään peittämä alue on siis supistunut, ja lisäksi jäljellä olevat jäät ovat aiempaa ohuempia. Kyse on siitä, että jää heijastaa suurimman osan auringon säteilystä takaisin (n. 80 %), mutta sula vesi imee sen tehokkaasti (heijastavuus 4 - 10%). Toisin sanoen, mitä suuremmat merialueet ovat sulina, sitä nopeammin merivesi lämpenee ja sitä nopeammin vielä jäljellä olevat jäät sulavat.
   Vielä vuonna 2006 virallinen ennuste oli, että Jäämeren pysyvä merijää voisi pahimmassakin tapauksessa kadota kokonaan vuoden lämpimimmän jakson ajaksi aikaisintaan 2060-luvun alussa, vuotta myöhemmin pidettiin mahdollisena, että tämä saattaisi tapahtua jo vuonna 2020.
   Talven pituus on lyhentynyt sekä Pohjois-Amerikassa että Euraasiassa. Suuret maa-alueet ovat aiempaa pienemmän osan vuotta voimakkaasti heijastavan lumen peitossa. Tumma maa ja tummat havupuut imevät auringon valoa suurin piirtein yhtä tehokkaasti kuin sula meri. Lisäksi tummat havupuut levittäytyvät yhä kauemmas tundralle ja ylemmäs tuntureille.

   Maapallo säteilee tällä hetkellä takaisin avaruuteen vähemmän energiaa kuin se vastaanottaa auringon säteilyn muodossa. Eräs syy tähän on, että ihminen on lisännyt tietynmuotoisten kaasumolekyylien määrää ilmakehässä. Kun auringon säteet törmäävät maapallon pintaan, osa niistä heijastuu takaisin suurin piirtein samanlaisina kuin tullessaan, mutta osa muuttuu maahan osuessaan infrapuna- eli lämpösäteilyksi. Tietynlaiset, usein kolmiosaisista molekyyleistä muodostuvat kaasut alkavat värähdellä, kun niihin osuu tätä maasta takaisin heijastuvaa lämpösäteilyä. Nämä ns. kasvihuonekaasut ehkäisevät tehokkaasti lämmön haihtumista avaruuteen kotiplaneetaltamme.
   Ihmisen tuottamista hiilidioksidipäästöistä noin puolet voi olla peräisin erilaisista maankäytön muutoksista. Pelkkä trooppisten metsien tuhoaminen aiheuttaa keskimäärin 20 % ihmisen hiilipäästöistä ja monina vuosina pelkästään Indonesian suuret turvepalot ovat vapauttaneet ilmakehään vieläkin suurempia määriä hiilidioksidia. Lisäksi mangrovesoiden hupeneminen sekä viljelymaiden, laidunmaiden ja metsien maaperä vapauttavat monissa maissa ilmakehään suuria määriä hiiltä. Vain osa näistä päästöistä on huomioitu virallisissa tilastoissa.
   Karkeasti arvioituna toinen puoli ylimääräisestä hiilidioksidista on peräisin fossiilisten polttoaineiden kulutuksesta ja teollisuuden prosessipäästöistä.

   Ilmakehässä leijuu nokea ja muita erittäin tummia hiukkasia. Suuremmat hiukkaset putoavat alas suhteellisen nopeasti, pien- ja nanohiukkaset voivat leijua ilmassa kuukausia. Ne myös kulkeutuvat helpoimmin kauas napa-alueille, seuduille, joilla niillä on erityisen suuri lämittävä vaikutus. Yksi Pohjoisnavalle putoava nokihitunen sulattaa jäätä ainakin saman verran kuin sata samankokoista Keski-Suomen lumille satavaa hituraista. Meillä ei näet ole lunta silloin kun aurinko kesällä paistaa korkealta ja voimakkaasti, joten heijastavuus on muutenkin alhainen verrattuna Pohjoisnavan pintaan, missä valkoinen muuttuukin yhtäkkiä mustaksi.

   Kaikenlaisilla pilvillä on päivisin ilmastoa viilentävä ja öisin sitä lämmittävä vaikutus, mutta useimpien pilvien yhteenlaskettu vaikutus on ilmastoa viilentävä. Korkealla ilmakehässä sijaitsevat ohuet, jääkiteistä muodostuvat harsopilvet ovat poikkeus tästä pääsäännöstä. Ja riittävän kylmässä ilmassa lentävä suihkukone jättää vesihöyryvanan, joka tiivistyy eräänlaiseksi ilmakehää lämmittäväksi harsopilveksi.

   Kun planeettamme ilmasto nyt on lämpenemässä, ellei asialle tehdä mitään, miten se tapahtuu? Lämpeneekö ilmasto lineaarisesti eli vähän kerrassaan enemmän ja enemmän? Jos tarkastellaan viimeisiä vuosikymmeniä, niin ei ole tapahtunut, pikemminkin näyttäisi siltä, että lämpötilat olisivat vakiintuneet aiempaa jonkin verran lämpimämmälle tasolle - joka vuosi ollaan lämpimimpien vuosien joukossa, mutta uusia ennätyksiä ei tehdä joka vuosi.
   Ei, vähittäistä lämpenemistä ei pitäisikään tapahtua joka vuosi, tai edes joka toinen. Itse asiassa, maapallon lämpeneminen on niin paljon energiaa syövä tapahtuma, että ennen nopeaa lämpenemistä ilmastolla ei juuri ole mahdollisuuksia lämmetä kovinkaan paljon aiemmasta.
   Valtameret jarruttavat jonkin aikaa tehokkaasti ilmaston lämpenemistä. Ilmasto ei yksinkertaisesti voi muuttua kovin paljon ennen kuin valtameret ovat lämminneet pohjia myöten. Mannerjäätiköiden sulaminen nielee paljon lämpöä ja meret yrittävät päästä eroon ylimääräisestä lämpöenergiasta myös aiempaa rajumpien hurrikaanien ja taifuunien välityksellä.
   Itse asiassa, me suomalaiset näemme joka kevät, mistä ilmaston lämpenemisessä on kysymys. Nopeutetusti ja pienoiskoossa, mutta hyvin valaisevasti. Keväällä meri ei ala lämmetä, ennen kuin sitä peittävä jää on sulanut. Ja niin kauan kuin lunta on maassa, sää lämpenee hitaasti, vaikka aurinko paistaa - lämpöenergiaa uppoaa vielä siinä vaiheessa huomattavia määriä lumien sulattamiseen. Mutta kun jää ja lumi ovat sulaneet, lämpeneminen vauhdittuu. Ja kun Itämeri alkaa lämmetä, lämpeneminen kiihtyy entisestään.

   Mitä vaikutuksia lämpenemisellä sitten on, eli miksi ilmaston lämpeneminen on huolestuttava asia?
   Vaikka lämpeneminen todennäköisesti lisääkin sademääriä, haihtuminen saattaa olla vielä suurempaa. Kuulostaako eteläisessä Afrikassa sijaitseva Kalaharin autiomaa kuivalta paikalta? Aivan, se on kuivaa aluetta. Ja sitten jatketaan mutu-päättelyllä. Sataako siellä hirveän vähän ja harvoin, kun siellä on niin kuivaa? Niinhän sitä luulisi, mutta ei. Itse asiassa, siellä sataa jokseenkin yhtä paljon kuin Suomen Lapissa. Mutta Lapissa on huomattavan paljon viileämpää, joten vuotuinen sademäärä on aivan riittävä. Kalaharista vastaava sademäärä haihtuu aina alta aikayksikön.
   Kun Suomessa lumi alkaa keväällä sulaa, mikä on se vaihe, jolloin sulamisen vauhti kiihtyy huomattavasti? No, sehän on silloin, kun lumi muuttuu mustaksi, toisin sanoen lumen ja jään kerrosten sisälle jäänyt noki, kura, hiekka ym. tulee sisältä näkyville. Tällöin lumen heijastavuus laskee erittäin jyrkästi.
   Sama tulee tapahtumaan myös maailmanlaajuisesti, mikäli ilmasto lämpenee. Kun nyt valkoiset alueet muuttuvat mustiksi - mikä siis tapahtuu ennen kuin ne ovat sulaneet kokonaan - lämpeneminen kiihtyy ja nyt kylmillä alueilla, esim. mannerjäätikkö-alueilla Grönlannissa tai Etelämantereella, saattaa lämmetä lyhyehkönä aikana yli kymmenen astetta.
   Mannerjäätikön sulaminen nostaa merenpintaa, ja nostaakin paljon. Siitä tulisi kova paikka. Ja lisäksi sen on pakko nostattaa jossain vaiheessa suuria tsunameja. Mannerjäätikkö on nimittäin niin painavaa, että maankuori sen alla voi olla jopa kilometrin verran kuopalla. Esim. paleogeofysiikan tutkimusten perusteella voidaan todeta, että Itämerellä, joka on ollut voimakkaan maankohoamisen aluetta, on viimeisten yhdentoistatuhannen vuoden aikaan ollut ainakin kymmenkunta suurta tsunamia, joista suurimmat olivat vähintään kahdenkymmenen metrin korkuisia. Viimeinen tällainen tapaus sattui noin kaksituhatta vuotta sitten.
   Ruotsissa, maa-alueella keskellä Fennoskandiaa, kahdentuhannen kilometrin päässä mannerlaatan reunasta, on Parvie-siirros, josta geologeilla ainoa järkeenkäypä selitys on, että mannerjäätikön rusentama maankuori on ponnahtanut ylöspäin. Tuloksena on Parvie, kolmikerroksisen talon korkuinen ja sataviisikymmentä metriä pitkä kivettynyt tsunami. Tämä oli siis kauan sitten maa-alueella tapahtunut järistys - jos samanlainen täräys olisi tapahtunut meressä, tuloksena olisi ollut tsunami, mihin verrattuna esim. tapaninpäivänä vuonna 2004 syntynyt tuhoisa tsunami olisi näyttänyt loiskahdukselta kylpyammeessa.
   On niitä jättitsunameja nähty verrattaen vähänkin aikaa sitten. Vuonna 1929 noin seitsemän Richterin suuruinen maanjäristys laukaisi Kanadan Newfoundlandin rannikolla kahdensadan kuutiokilometrin kokoisen vedealaisen maanvyörymän. Vyöryn aiheuttama tsunami oli laajoilla alueilla seitsemän metriä korkea ja lahdissa pahimmillaan jopa 27-metrinen. Grand Banksin matalikot rikkoivat tsunamin voiman lännessä, joten Eurooppaan se ei iskenyt. Se kuitenkin esim. pahensi vuoden 1929 pörssiromahdusta katkaisemalla Yhdysvaltojen ja Euroopan väliset tietoliikennekaapelit juuri silloin, kun niitä olisi eniten tarvittu maailmanlaajuisen laman ehkäisemiseksi.
   Isomäki pitääkin huolestuttavana sitä, että noin viiden Richterin suuruisten maanjäristysten lukumäärä Grönlannissa on nelinkertaistunut jo nykyisen, suhteellisen vähäisen ja hitaan mannerjään sulamisen seurauksena.
   Lisäksi, jos sulaminen alkaa edetä pohjoisessa nopeammin kuin etelässä - mikä tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä teollistuneemman pohjoisen takia - se aiheuttaisi vielä suurempia riskejä kuin jos etelässä pysyttäisiin pohjoista edellä. Varsinkin, jos sulaminen kiihtyisi ensin nimenomaan Etelämantereen länsiosissa, tällöin odotettavissa olisi tsunameja harvaan asutuille ja korkeille, vuoristoisille seuduille. Sitä kautta tulisi pohjoisen elävillekin varoitus, mitä olisi vaikea olla noteeraamatta. Jos pohjoisessa alkaa maisema muuttua, jossain päin saattaa kunnon loiskahdus tehdä melkoista jälkeä jo ennen kuin päättäjät ehtivät älytä varautua siihen.

   Jos ikirouta-alueita alkaa sulaa kiihtyvään tahtiin, sieltä purkautuu jossain vaiheessa huomattavia määriä metaania. Tämä taas saattaisi laukaista ns. kostean kasvihuoneilmiön. Kostea kasvihuoneilmiö tarkoittaa tilannetta, jossa merien vesi alkaa kiihtyvällä nopeudella vapautua ilmastoa edelleen lämmittävänä vesihöyrynä ilmakehään, vaikka merien lämpötila pysyy kasvavan ilmanpaineen ansiosta varsinaisen kiehumispisteen alapuolella.
   Jos metaania purkautuisi vähintään 500 miljoonaa tonnia vuodessa, se nostaisi lopulta maapallon lämpötilaa muutamalla kymmenellä asteella. Ja näin suuri lämpötilan nousu johtaisi jo tilanteeseen, missä kasvava osa valtamerten vedestä alkaisi vapautua vesihöyrynä ilmakehään, vaikka maapallon meret eivät varsinaisesti alkaisikaan kiehua. Ja jos tällainen prosessi jatkuisi riittävän pitkään, maapallo alkaisi  jossain vaiheessa muistuttaa Venusta. Tarina on kerrottu yksityiskohtaisemmin Yleisradion tiedetoimittaja Pasi Toiviaisen kirjoittamassa Ilmastonmuutos - nyt -teoksessa.
   Paljonko maapallon lämpötilan pitäisi nousta, jotta tapahtumaketju voisi päästä alkuun? Koska metaania tarvitaan verrattaen suuri määrä, sitä olisi purkauduttava samanaikasesti ympäri maapalloa sekä merien pohjasta että ikirouta-alueilta. Ja on laskettu, että tämä planeetta on ollut aika ajoin kaksi tai kolme astetta nykyistä lämpimämpi, eivätkä nämä lämpimät jaksot ole laukaisseet katastrofaalisen suuria metaanipurkauksia. Tarkkaa tietoa ei riskirajoista ole, Isomäki pelkää, ettei meillä ole oikeastaan kolmea astetta suurempaa turvamarginaalia.

   Maapallon ilmakehän hiilidioksidimäärä on vaihdellut suuresti planeetan historian aikana. Joskus hyvin kauan sitten hiilidioksidipitoisuus lienee ollut n. 300.000 -kertainen nykyiseen verrattuna. Sittemmin erilaiset kemialliset prosessit ja maapallolla asuvien kasvien ja muiden eliöiden toiminta ovat poistaneet ilmakehästä suurimman osan kaikesta tästä hiilidioksidista. Vaikka luonnonmukaisistakin syistä (esim. tulivuoret) hiilidioksidia on tuprunnut ilmakehään ilmastoa lämmittämään, osa muusta luonnosta - puut, sammalet, korallieläimet, muurahaiset, plankton - ovat aina pystyneet hoitamaan homman kotiin.
   Nykyisin ihminen kuitenkin päästää joka vuosi ilmakehään niin suuren määrän hiiltä, että biosfääri ei enää pysty käsittelemään sitä kaikkea. Kun nykyisin hiilipäästöt ovat noin seitsemän miljardia tonnia, siitä n. kaksi miljardia tonnia häviää meriin ja n. miljardi tonnia erilaisiin metsiin ja soihin. Loppu jää ilmakehään.
   Isomäki pitää mahdollisena, että ihminen pystyy poistamaan ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä. Ilmiselvin mahdollisuus olisi hyödyntää luonnon omia mekanismeja. Ei se olisi vaikeaa eikä edes suuritöistä, jos toimenpiteet vain olisivat maailmanlaajuisia.
   Kirjan kolmestakymmenestäneljästä keinosta seitsemäntoista käsittelee nimenomaan hiilidioksidin poistamista ilmakehästä. Mukana on sekä oikeasti älykkäitä että omituisten propellipäiden vaarallisiakin kehitelmiä. Isomäki itse on sitä mieltä, että myös kaikista pöljimmistäkin vaihtoehdoista on tehtävä analyysiä, koska jostain syystä insinööreillä on paha tapa innostua eniten juuri niistä.

   Eräs kaheleista ideoista on hiilidioksidin pumppaaminen merten syvänteisiin. Ideana on, että siellä se joko liukenisi meriveteen tai muodostaisi veden kanssa klatraatteja.
   Isomäen mukaan ehdotus on edesvastuuton. Kun hiilidioksidi liukenee meriveteen, se happamoittaa vesiä. Jo tähän mennessä ihminen on toiminnallaan happamoittanut vesiä keskimäärin 30 prosenttia. Jos prosessi jatkuu samanlaisena kuin tähän saakka, se aiheuttaa viidenkymmenen vuoden sisällä isoja ongelmia monille merissä asuville eliöille. Odotettavissa olisi sukupuuttoaalto, mikä vastaisi mittakaavaltaan sitä lajikuolemien määrää, mikä seuraisi, jos kaikki trooppiset sademetsät pistettäisiin sileiksi.
   Sitä paitsi: meriveden kyky sitoa hiilidioksidia riippuu sen lämpötilasta. Jos meret lämpenevät liikaa, ne lakkaavat jossain vaiheessa imemästä hiiltä ilmakehästä ja alkavat päinvastoin vapauttaa sitä takaisin ilmaan.

    Vanha ja edelleen käyttökelpoinen tapa sen sijaan on istuttaa puita. Koko ongelmaa ei oikein voi siten ratkaista - tosin ainakin teoriassa sekin olisi juuri ja juuri mahdollista - mutta yksi erittäin pätevä osaratkaisu laajamittainen puiden istuttaminenkin olisi.
   Kyllähän puihinkin omat riskinsä sisältyvät. Metsäpaloissa niihin varastoitunut hiili käryää taivaalle, kuten on varoiteltu. Mutta näitäkin riskejä on liioiteltu ja niihin voi jonkin verran vaikuttaa.
   Puut ovat paloherkimmillään nuorina ja eri puilla on palamisessakin eroja, suurempia eroja kuin mitä tavikset, joille vain Suomessa kasvavat puut ovat tuttuja, osaavat edes kuvitella. Jos suositaan puita, jotka sekä kasvavat nopeasti suhteellisen suurikokoisiksi että elävät pitkään, nämä muun hyödyn lisäksi vähentäisivät massiivisia metsäpaloja.
   Afrikkalainen baobab eli apinanleipäpuu on puiden joukossa aivan oma lukunsa. Ensinnäkin, se ei edes voi palaa metsäpalossa. Se ei välttämättä edes huomaa, jos sellainen ympärillä roihuaa. Se näet varastoi sisälleen niin suuria määriä vettä, että se vain ei voi palaa normaaliolosuhteissa. Siis jos suomalainen menisi Afrikkaan ja yrittäisi lämmittää saunaa baobab-halolla, ei se halko syttyisi. Ja vaikka tämä suomalainen yrittäisi kuivata halkoa uunissa ja yrittäisi sitten uudestaan, lämpiämättä se sauna jäisi.
   Toisekseen, sen lisäksi ettei baobab päästä hiilidioksidia ulos edes metsäpalossa, se pystyy varastoimaan sitä mahtavia määriä: levein mitattu baobab oli ympärysmitaltaan 18-metrinen jättiläinen - sen kokoiseen puuhun mahtuu hiilidioksidia vähän eri mittakaavassa kuin tavalliseen suomalaiseen vaivaiskoivuun.
   Muutenkin baobab on hyödyllinen elävä. Hedelmät ovat suuria ja terveellisiä. Siemenet voi syödä sellaisinaan tai paahdettuina, tai niistä voi tehdä jauhoa tai ruokaöljyä. Puun lehdet ovat syötäviä, niiden ravintoarvo vastaa painonsa verran pinaattia. Eivätkä baobabit edes rosvoa muilta puilta kaikkia maaperän ravinteita, eivät ole edes siitä ahneemmasta päästä. Lisäksi baobabin istuttaminen on maailman yksinkertaisimpia asioita: jos saat kaivettua pienen montun ja pudotettua siemenen sinne, kyllä se siitä kasvaa, kun vähän lapioit multaa päälle.
   Meillä Suomessa baobab ei kuitenkaan lähde kasvamaan, meidän olisi keksittävä jotain muuta. Ja kyllähän me jotain voisimme tehdäkin.
   Suomen metsät ovat suurelta osin nuoria ja puuston sisältämä hiilivarasto varsin pieni, keskimäärin noin 34 tonnia hehtaarilta, mistä runkopuun osuus on noin puolet. Komeimmissa luonnontilaisissa aarniometsissämme pelkän runkopuun sisältämä hiilimäärä voi olla lähes 200 tonnia hehtaarilta runkopuun kokonaismäärän ollessa n. 800 tonnia hehtaarilta. Ja hoidetuissa istutusmetsissä on mahdollista päästä vielä suurempiin lukemiin, esim. Punkaharjulle 1800-luvun lopulla istutetussa lehtikuusimetsässä on runkopuuta 1.200 tonnia hehtaarilta ja varastoituneen hiilen määrä sen mukainen.
   Haavat, koivut ja tietyt pajut kasvavat nopeammin kuin havupuut. Jos näiden puulajien osuutta lisättäisiin, keskimääräinen hiilen varastoituminen nousisi puuston nopeamman uudistumisen ja kasvun ansiosta merkittävästi.
   Kunkin metsähehtaarin keskimääräinen hiilivarasto kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidemmäksi puiden kiertoaikaa venytetään. Lisäksi tällainen malli kasvattaisi maaperään jäävien tervaskantojen muodostamaa hiilivarastoa.
   Lisäksi puut haihduttavat metsien maaperästä suuria määriä vettä, mikä vähentää maaperästä ilmakehään vapautuvan metaanin määrää. Ilman puita hyvin laajat maa-alueet muuttuisivat erilaisiksi runsaasti metaania tuottaviksi kosteikoiksi ja soiksi.
   Isomäki tiivistää puiden istutuksen merkityksen seuraavasti: jos jaamme maapallon lukemattomiin paikallisiin ekosysteemeihin, suunnittelemme kutakin aluetta varten paljon hiiltä ilmasta poistavan mutta ihmisten kannalta sopivan mallin, ja laskemme näin saadut summat yhteen, tuloksena on yhteensä erittäin suuri määrä ilmasta poistettua hiiltä.

   Osa Isomäen keinoista on käytännössä puiden istuttamisen erilaisia variaatioita, esim. kaadetun puuaineksen, risujen ym. käyttöä. Myös muurahaisilla on merkitystä, jos nämä pääsevät rauhassa pykäämään paljon suuria kekoja. Myös mm. jäätä ja vanhojen öljylähteiden syvänteitä olisi mahdollista käyttää.

   Jos ylimääräisen hiilidioksidin poistaminen ilmakehästä kuulostaa vähintäänkin haasteelliselta tehtävältä, siltä tuntuu helposti myös kokonaisen planeetan heijastavuuden muuttaminen. Kuitenkin Isomäki perää toimenpiteitä myös tämän tekemiseen ja listaa tähän 17 erilaista keinoa, joilla tempun pitäisi onnistua.
   Isomäki muistuttaa, että sekä hiilidioksidin että heijastavuuden vähentäminen ovat molemmat tärkeitä. Vaikka heijastuvuuden säätämisellä saataisiin lämpeneminen vähemmälle, liika hiilidioksidi on silti saatava poistettua, tai muuten tulee happamoitumis- ym. katastrofeja. Lisäksi hiilidioksidi vaikuttaa myös siihen, miten lämpö jakautuu ilmakehän eri kerrosten kesken. Kun täällä alempana lämpenee, korkeammalla viilenee. Mikäli hiiltä ei saada vähennettyä, stratosfäärin ja termosfäärin jäähtyminen kiihtyvät.
   Stratosfäärin jäähtyminen ei olekaan mikään ihan pieni asia. On nimittäin osoitettu, että otsonin tuhoutumiseen tarvitaan tietty olosuhteiden yhdistelmä: auringon säteilyä ja pakkasta vähintään 90 astetta. Koska tällainen yhdistelmä on erittäin harvinainen, ilmakehään laskemamme otsonia tuhoavat aineet ovat kyenneet tuhoamaan vain suhteellisen pienen osan kaikesta yläilmakehän otsonista. Mutta jos maapallon pinnalla lämpenee ja stratosfääri kylmenee, sitten tilanne voi muuttua radikaalistikin.
   Heijastavuutta ei siis voi näpelöidä miten tahansa. Jos heijastavuuden säätö tapahtuu siten, että koko ilmakehä kylmenee ja kylmenemisestä väärän kokoinen osuus osuu stratosfääriin, ollaan aiempaa pahemmassa pulassa. Lisäksi ne keinot, joilla stratosfääri saadaan kylmenemään, ovat sellaisia, että niiden suhteen on vaikeaa ja hidasta tehdä tarvittavia korjausliikkeitä.

   Suositeltavin tapa parantaa maapallon heijastavuutta olisi Isomäen mukaan nokipäästöjen vähentäminen. Se hidastaisi napajäiden sulamista ja antaisi ihmiskunnalle lisää aikaa muihin toimenpiteisiin.
   Pohjoisille jäille satava noki on peräisin lukuisista eri lähteistä. Tiettävästi reilu kolmannes siitä tulee Etelä-Aasiasta. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta selityksenä tähän on, että Himalaja muodostaa 1,6 miljardin ihmisen sytyttämien satojen miljoonien pikku nuotioiden eteen laajan seinämän, joka toimii kuin suunnaton savupiippu ja pölläyttää nokihiukkaset korkealle ilmakehään.
   Isomäki kehottaa tekemään kehitysyhteistyötä alueella tukemalla aurinkokeittimien ja muiden vähäpäästöisempien keittoliesien levittämistä Etelä-Aasiassa. Erityisen hyödyllisiä olisivat sellaiset aurinkokeittimet, joilla voisi myös steriloida vettä ja tuottaa sähköä pienen, postimerkin tai kämmenen kokoisen jäähdytetyn valosähkö- tai lämpösähkökennon avulla.
   Suuri osa nokiryöpyistä tulee massiivisista metsäpaloista, esim. Indonesiasta. Isomäki kehottaakin niin Suomea kuin koko Euroopan Unionia käyttämään kehitysyhteistyövaroja erityisesti Indonesian turve- ja metsäpalojen sammuttamiseen. Samalla vähenisivät myös turvepalojen synnyttämät hiilidioksidipäästöt.

  Ja sitten se huonoin esitetty idea. Unkarilais-amerikkalainen fyysikko Edward Teller, joka aikoinaan ilahdutti ihmiskuntaa keksimällä vetypommin, on sittemmin pähkäillyt ilmaston lämpenemisen parissa. Hänen suuri ideansa on, että ammuttaisiin erilaisia voimakkaasti heijastavia aineita erittäin korkealle, maapalloa kiertäville radoille. Mitä tämä tarkoittaisi käytännössä?
   Matalimmat maapalloa kiertävät radat ovat noin kahdensadan kilometrin korkeudella. Menetelmän jäähdyttävä vaikutus kohdistuisi siis murskaavalla teholla myös stratosfääriin. Todennäköisesti siinä menisi koko loppu otsonikerros melko nopeasti. Ja niitä maapalloa kiertäviä miljoonia pikku kappaleita olisi käytännössä mahdotonta noukkia pois sen jälkeen kun ne sinne on laukaistu. Ne tosin putoaisivat itsestään alas aikanaan, kiertoradasta riippuen muutaman vuosikymmenen tai vuosituhannen kuluttua.
   Ehkä jotain tällaista voi odottaakin vetypommin keksijältä. Isomäen mukaan vetypommi lienee näistä kahdesta se vähemmän vaarallinen keksintö.
   Ja on niitä muitakin vastaavia keinoja esitelty vuosien varrella. Esim. kuupölyn tai useiden pienten peilien sinkoaminen ovat käytännössä variaatioita Tellerin ideasta. Ja yhtä kylmääviä ratkaisuja.

   Isomäki toivoisi nykyistä enemmän lehtipuita havupuiden sijaan. Hiilidioksidin vähentämisen lisäksi juuri lehtipuut vaikuttaisivat myös heijastuvuuteen sikäli, että ne heijastavat havupuita enemmän. Ja jos paikoitellen olisi harvempaa puustoa, talvisin hanget peilaisivat näissä paikoissa isommalla voimalla. Lisäksi harvassa metsässä puut tiputtelisivat hangille vähemmän tummentavaa tavaraa.
   Tässä ei missään tapauksessa ole kysymys siitä, että Isomäki haluaisi korvata havumetsät lehtimetsillä. Hänelle riittäisi varsin hyvin, että talousmetsissä tehtäisiin pieniä muutoksia, ja nekin lähinnä etelänpuoleisille rinteille.
   Korkean mäen etelärinne vastaanottaa vuodessa 12 kertaa niin paljon suoraa auringon säteilyä kuin pohjoisrinne, ja nämä erot kasvavat entisestään kevättalvella, jolloin aurinko paistaa matalalta. Tehokkainta olisi siis vaikuttaa siihen, miten metsätaloutta harjoitetaan etelänpuoleisilla rinnealueilla.

   Myös tarhaomenapuun heijastamiskyky on merkittävä. Lisäksi omena on jo nyt kaupallisestikin merkittävä, sen kaupallinen vuosituotanto on jo suurin piirtein sama kuin viinirypäleillä.
   Nykyisellään omenoista suuri osa menee siiderin valmistamiseen. Ei siiderissä sinänsä kauheasti vikaa ole, mutta kyllä niitä omenoita voisi myös syödä. Omenoiden terveysvaikutuksista osa on kyllä tunnettuja, mutta osa ei. Esim. eräiden tutkimusten perusteella näyttäisi siltä, että neljän omenan syöminen päivässä alentaa kolesterolia jopa saman verran kuin tehokkaana kolesterolilääkkeenä pidetyt statiinit.
   Myös omenoiden korkea tanniinipitoisuus on merkittävä seikka. Tanniineilla voisi vaikka parantaa kolmannessa maailmassa vaarallisia vatsatauteja. Itse asiassa, menneinä vuosisatoina juuri omenoita on käytetty Euroopassa juuri vatsatautiepidemioiden hillintään. Kun oli vaarallista juoda saatavilla olevaa vettä siinä uiskentelevien taudinaiheuttajien takia, kansa otti muutaman omenan ja upotti ne juoma-astian pohjalle. Kun yhdistelmä oli muhinut jonkin aikaa, vedestä oli muodostunut omenanmakuista juomaa, missä pöpöt olivat jo heittäneet veivinsä. Lapsille juotettiin tätä koko perheelle sopivaa perusjuomaa, aikuisille alettiin jo pian kehitellä omia vahvempia versioita.

   Nykyisin rakennetaan paljon harmaita betonimöykkyjä, jotka imevät lämpöä, kuten sellaisissa asuvat lienevät jälleen tänäkin kesänä huomanneet. Jos tästä lähtien kaikki rakennettavista elementtitaloista olisivat valkoisia, jo silläkin olisi merkitystä. Nykyisinkin monissa eteläisemmissä maissa, kuten Kreikassa ja pohjoisessa Afrikassa, on tapana maalata pääosa rakennettavista taloista juuri valkoisiksi..

   Lentokoneet paitsi saastuttavat myös lämmittävät ilmastoa. Niistä tuleva valkoinen tiivistymisjuova on käytännössä korkealla sijaitsevaa untuva- ja harsopilveä, joka yöaikaan lämmittää enemmän kuin jäähdyttää päivällä. Kun 11.9.2001 Yhdysvaltojen lentoliikenne katkaistiin mutamaksi päiväksi, eikä tiivistymisjuovia muodostunut lainkaan - ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan - päivälämpötilat nousivat ja yöt kylmenivät.
   Suihkukoneliikenne on periaatteessa pieni tekijä kasvihuonekaasuihin verrattuna. Ikävä kyllä ne keskittyvät voimakkaasti maapallon pohjoisosiin, missä arktisiin alueisiin kohdistuu kohtalaisen kova kuormitus.
    
   Isomäki listaa kirjassaan siis 34 keinoa, joilla voi vaikuttaa maapallon ylikuumenemiseen hiilidioksidin poistamisella ja heijastavuutta parantamalla. Näiden lisäksi kirjassa listataan myös keinoja vähentää kasvihuonekaasujen päästöjä. Jos päästöjä saadaan vähennettyä, silloin ei luonnollisestikaan ole ihan niin suurta urakkaa hiilidioksidin poistamisessa, joten myös tähän puoleen kannattaa hieman paneutua.

   Myös parhaimmat tutut keinot ovat ihan päteviä. Varsinkin ruuhka-aikoina on älykästä käyttää julkisia kulkupelejä vähintään silloin kun reitti ja aikataulu sopivat itselle. Isomäki ihmettelee, mitä vapautta se jonossa kököttely omassa autossa edes on. Parempi käyttää omaa autoa vain silloin kun se mukavoittaa oloa eikä pahenna sitä.
   Ja jos omaa autoa on syytä käyttää, silloinkaan ei kannata turhia revitellä. Taloudellisimmat ajotavat ovat aina vähintään kohtalaisen ripeitä, ei taloudellisen ajon kursseillakaan tientukoksi kouluteta, joten tämä ei sitten ole kehotus jäädä maleksimaan muiden jalkoihin.
   Autojakin on monenlaisia, joten kannattaa miettiä, millaisen laitteen itse tarvitsee. Jos naapuri ajaa Mersulla, antaa ajaa vain. Jos itselle sopivimmat kokonaisuudet löytyvät pienemmällä hinnalla ja pienemmällä keskikulutuksella Fiatista, mitäpä sitä itse ylimääräiseen panostamaan vain sen takia, jos naapuri ei ymmärrä autojen päälle.
   Tulevaisuuden vaihtoehdoista Isomäki pitää selvästi parhaimpana sähköautoa, varsinkin polttomoottoriin verrattuna, jos vain hinta ja ominaisuudet saadaan kohdilleen, sekä jos sähköä tuotetaan autoon ekologisella tavalla. Toinen etevän tuntuinen vaihtoehto on Elsbett-moottori, siinähän hyötysuhde on sitä luokkaa, että professori Elsbett pystyi jo ajamaan jopa suurta Mercedestä 100 km 2,5 litralla kasviöljyä.

   Passiivitalo on erittäin ekologinen asunto. Se on siten suunniteltu ja eristetty, että se ei tarvitse lainkaan erillistä lämmitysjärjestelmää. Lämmitysenergiaksi riittävät ikkunoiden kautta sisälle tuleva auringon lämpö, erilaisten sähkölaitteiden tuottama hukkalämpö sekä asukkaiden säteilemä lämpö.
   Tavallisissa taloissa säästettiin energiaa vanhoina aikoina sijoitettamalla suurin osa ikkunoista etelän, idän ja lännen suuntaan. Lisäksi rakennuksen ympärille istutettiin tuulensuojaksi erikorkuista kasvillisuutta - jos on tiivis kuusiaita tai vastaava, tuuli hyppää sellaisen yli.
   Sisällä talossa sähköpattereita ei kannata sijoittaa kiinni ulkoseinään. Vanhoissa taloissa lämmönlähde eli useimmiten takka sijoitettiin aina keskelle asuntoa. Jos patterit on jo menty sijoittamaan ihan väärin, niiden lämmitystehoa voi tehostaa kiinnittämällä niiden taakse alumiinifolion, mikä säästää asunnosta riippuen lämmityskustannuksissa viiden prosentin siivun kahta puolta.
   Jos talo on isomman puoleinen ja on mahdollista pitää muutama huone kylmänä, niistä huoneista saa mahtavan lämpöeristeen. Paitsi seinät, varsinkin niiden sisältämä ilma pitää kylmää etäämmällä.

   Aurinkoa pystyy hyödyntämään monin tavoin. Taloihin on jo mahdollista asentaa aurinkolämmönkerääjiä. Nykyisellään ne ovat vielä varsin kalliita, mutta tilanteen pitäisi muuttua siinä vaiheessa kun kiinalainen sarjatuotanto tekee maihinnousun Eurooppaan. Sitäpaitsi kiinalaisten värkkäämät laitteet ovat tehokkaampia kuin nyt myynnissä olevat länsimaiset vempeleet, koska kiinalaiset käyttävät pyöreitä putkia. Tämähän on siinä mielessä käytännöllistä, että niihin aurinko paistaa aina suoraan, paistaa se mistä suunnasta tahansa.
   Isomäki esittelee muitakin tapoja hyödyntää aurinkoa, mutta nämä ovat vielä harvinaisia ja erittäin kalliita vaihtoehtoja. Tekniikka niihin on tosin kehitetty jo kauan sitten, esim. ohutkalvoiset valosähkökennot esiteltiin jo vuonna 1887. Jos vihdoin alettaisiin kehittää eteenpäin näitä vanhoja ja lupaavia keksintöjä, niiden hintataso laskisi yleistymisen myötä huomattavasti, jolloin niiden todellista merkitystä voisi arvioida paremmin.

   Energiaa voi tehdä ja kuluttaa monella tavalla. Tuulivoima on luonnollisesti suhteellisen turvallinen tapa tuottaa sähköä. Vesivoimaa on sen sijaan monenlaista, ekologisin tapa on käyttää veden pinnan alle sijoitettavia putkia ja turbiineja, jolloin ei tarvita minkäänlaisia patorakennelmia. Ruoantuotannossa ekologisinta olisi syödä kasvisruokapainotteisesti ja mahdollisimman läheltä tulevaa sapuskaa, lihantuotantoprosessi vie energiaa samoin kuin kuljetukset.

   Isomäki ei halua kehottaa rakentamaan lisää ydinvoimaa, mutta jos kuitenkin rakennetaan, siinäkin on toinen toistaan vaarallisempia tapoja. Reaktorin sijoituspaikan pitäisi aina olla peruskallion sisällä. Kyllä, silloin rakentaminen on kalliimpaa, eikä se normaalia kapitalistia sinänsä houkuta. Isomäki kuitenkin muistuttaa, että tällöin voimalaa ei tarvitse koskaan purkaa. Lisäksi, kun sellainen voimala lopettaa toimintansa, sinne voisi dumpata kaiken sen synnyttämän ydinjätteen ja tehdä ex-voimalasta loppusijoituspaikka. Pitkässä juoksussa tämä ei siis edes tulisi kalliimmaksi vaihtoehdoksi nykytouhuihin verrattuna.
   Myös reaktorityypeillä on eroja. Esim. hiilikuulareaktorit Isomäki tyypittelisi mieluummin joukkotuhoaseeksi kuin vakavasti otettavaksi energiatuotannon muodoksi. Hyötöreaktorit taas ovat erityisen haavoittuvia tsunamien ja tulvien suhteen, ne kun käyttävät jäähdytysaineena joko nestemäistä litiumia tai nestemäistä natriumia. Jos kumpi tahansa aine joutuu kosketuksiin veden tai ilman kanssa, seuraa räjähdys. Ja tällöin seuraisi sellainen ketjureaktio, minkä lopputulos saisi Tšernobyl-katastrofin näyttämään lähinnä vähän keskivertoa railakkaammilta grillijuhlilta - eihän siellä Ukrainassa koko voimala sentään atomeiksi muuttunut, mutta jos niin jossain kävisi, sitten tulisi pahaa jälkeä. Ja on niitä muitakin omituisia reaktoreita kehitelty, monia erilaisia, joiden erityispiirteitä Isomäki käy kirjassaan läpi.
   Ja jos ydinvoimala on sijoitettava jonnekin muualle kuin kallion sisälle, niin mahdollisimman korkealle. Mahdollisimman huono paikka on matala rannikkoseutu.

   Risto Isomäki on pitkään ollut oman polkunsa kulkija, joka on kyseenalaistanut vallitsevia käsityksiä ilmastonmuutoksesta. Osansa ovat saaneet niin hälläväli-kansa kuin Pentti Linkolan kannattajat, ja suuri yleisö on päässyt seuraamaan varsinkin hänen debattiaan Säteilyturvakeskuksen edustajien kanssa. Perinteisen sortin viherpipertäjästä ei kuitenkaan ole kyse, Isomäki on aina ottanut tiukan tieteellisen näkökulman asioihin, ja myös 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen on hyvin analyyttinen kirja monellakin tavalla polttavasta aiheesta. Jotkut yksityiskohdat ovat hieman roiskaisun oloisia kuriositeetteja, ja kirjoittaja kertailee asioita toisinaan vähän tarpeettoman tuntuisesti, mutta harvinaisen pätevä puheenvuoro maapallon elinolosuhteiden tulevaisuudesta on kyseessä. Vaikka tilanneanalyysi onkin toisinaan vähintäänkin huolestuttavan oloista, toivottomuuden tunnetta kirja ei ole omiaan lisäämään. Tämä on ehdottomasti yksi niistä teoksista, joihin aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tarttua.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Pumpataan ensi kerralla tälle sivulle kesätauon ajaksi pari tiivistelmää normaalia enemmän, kesäkuun jälkeen seuraava päivitys lienee vuorossa 7.8.
   Sinänsä toivon vilpittömästi, että myös tämän sivun aktiiviset seuraajat tekevät kesällä jotain muutakin kuin roikkuvat kaiket päivät netissä...

19.6.
Kuukauden Uusinnat
Tarja Cronberg: Uuden työn politiikka

Entinen työvoimaministeri miettii, millaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan työelämässä ja työmarkkinoilla.

Sari Näre: Styylaten ja pettäen

Tutkimuksen kohteena olivat nuorison keskinäiset suhteet, keskeiseksi teemaksi nousi luottamuksen tematiikka.

Seppo Sillanpää: Tämä on ryöstö!

Kun on pitkään poliisin hommissa, siinä ehtii nähdä monenlaista. Myös niitä rikollisten oudompia välähdyksiä.

Thomas Müller: Ihmispeto

Millainen on vaarallisen rikollisen mieli? Alan erikoisasiantuntija selvittää aihetta.