Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos Hallan vaara on esitelty aiemmin keväällä 2011, Arabikevät kesällä 2013 ja Hiljaiset auttajat keväällä 2011.


Vaalikuukauden Extra
Jussi Förbom: Hallan vaara
Hansaprint (paino), Into/Like 2010
201 sivua



Jussi Förbom (s. 1972) on Pax-lehden päätoimittaja, joka laajemmin muistetaan ehkä kyseistä lehteä paremmin hänen syksyllä 2009 Yle Radio 1´ssä vetämästään Oikeutta ihmisille! keskusteluohjelmasta. Poliittisesti Vihreitä lähellä oleva Förbom tutki kansanedustajien puheista, mitä eduskunnassa ollaan puhuttu maahanmuutosta, ja ovatko puheet koventuneet  viime vuosina. Tästä tutkimuksesta syntyi Förbomin ensimmäinen kirja, Hallan vaara.

   Mikä siis on maahanmuuttokeskustelussa erilaista verrattaessa nykypäivää 1990-luvun jälkipuoliskoon? Förbom esittää kirjassaan heti kärkeen perustavaa laatua olevan eroavaisuuden. Kyllä 1990-luvullakin asiasta meteliä pidettiin, mutta silloin eduskunnasta löytyi myös ärhäköitä vastavoimia. Nykyisin vastavoimia ei enää läheskään samassa mitassa esiinny.

   Sulo Aittoniemi (smp, kesk, oma ryhmä) oli jo varhain tunnettu maahanmuuttoa kritisoivista kommenteistaan. Hänen avaamaansa latua on koko 2000-luvun suksinut ennen kaikkea Raimo Vistbacka (smp, ps). Hän on Förbomin mukaan käyttänyt toinen toistaan poskettomampia puheenvuoroja, joiden ainoa viesti on ollut, että ulkomaalaisten muuttaminen Suomeen on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma, tapahtuipa se mistä syystä tahansa. Vastavoimista Förbom ottaa esiin erityisesti Kimmo Kiljusen (sd).  

   Keväällä 2000 hyväksyttiin ns. pikakäännytysmenetelmä. Sekin aiheutti aikoinaan paheksuntaa. Nyt 2010-luvulla kovan linjan edustajat pitävät sitä riittämättömänä. Niin ajat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa.
   Nykyisin kansanedustajien puheissa vertaillaan usein ihmisiä, jotka joutuvat kotimaassaan vainon kohteeksi ansaiten täten turvapaikkansa, ihmisiin, jotka "vain esiintyvät turvapaikan hakijoina".

   Jos ja kun kovia asenteita on esiintynyt aiemminkin, mistä sitten on kyse siinä yleisesti toistetussa arviossa, että nimenomaan vuosina 2008 - 2010 keskusteluilmapiiri on radikaalisti muuttunut?
   Tärkeimpänä syynä Förbom näkee sen, että aihe politisoitui vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Noissa vaaleissa Perussuomalaiset nousi lopullisesti pois marginaalista.
   Noiden kunnallisvaalien jälkeen media aloitti vilkkaan keskustelun maahanmuutosta. Keskustelun ominaispiirteeksi muotoutui se, että ensin maahanmuuttokriitikko sanoi jotain, ja sitten samassa yhteydessä kiisti pyrkivänsä määrittelemään omaa ihmisryhmäänsä toista arvokkaammaksi. Näin puhuja oli kuitenkin jo assosioinut sanottavansa potentiaaliseen väitteeseen ihmisten epätasa-arvoisuudesta. Ja tämä assosiaatio on lopulta se, minkä kuulija muistaa.
   Perussuomalaisten kellokas Jussi Halla-aho on tunnetuimpia maahanmuuttokriitikoita. Hän on saanut osakseen kritiikkiä monelta taholta, esim. maahanmuuttomyönteisten piirien tunnetuimpiin edustajiin kuuluvalta Husein Muhammedilta. Muhammed oli blogissaan eritellyt kärjekkäästi Halla-ahon vaaliehdokkuustiedotteessaan esittämiä maahantulolinjauksia.  Halla-ahon vastaus omassa blogissaan 5.3.2010 oli, ettei mihinkään keskusteluun ole tarvetta - Muhammed on rintamalinjan toisella puolella ja pysyy siellä. Ja tämähän on edustava esimerkki Halla-ahon tyylistä käydä "keskustelua", tämä kun useimmiten kieltäytyy keskustelemasta niiden kanssa, jotka ovat eri mieltä.
   Ja kun suuret puolueet ovat Perussuomalaisten menestyksen pelossa koventaneet linjaansa, persut ovat toivottaneet "vanhat puolueet" tervetulleiksi omille linjoilleen.
   Nykyisin yhä harvempi uskaltaa puhua julkisuudessa myönteisesti maahanmuutosta. Netissä putkahtelee tutkijaan ja jopa tämän perheeseen kohdistuvia laittomia uhkauksia sekä kunnianloukkauksia sen jälkeen kun tutkija on julkaissut tutkimuksiaan. Esim. Helsingin Yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto ei löydä Suomen tieteen historiasta yhtä vakavaa tiedeyhteisön uhkailua kuin maahanmuuttokriitikoiden asiattomuudet netissä.
   Förbom näkee tilanteen siten, että suuret puolueet eivät uskalla sanoutua irti  rasismista potentiaalisten äänestäjien menettämisen pelosta. Vain harva puoluejohtaja on julkisuudessa tukenut maahanmuuttoministeri Astrid Thorsia (r) tämän saatua tappouhkauksia.
   Netin nimimerkkien selvittäminen on usein työlästä. Useimmiten poliisi ei jatka tutkintaa riittävän pitkälle. Syytteistä luovutaankin useissa tapauksissa jo alkumetreillä.

   Helsingin Sanomat kysyi 31.3.2010 keskeisiltä puolueilta, mikä on niiden maahanmuuttopoliittinen peruslinja.  Vastausten perusteella puolueilla on eroja.
   Kokoomuksen linja on vastauksen perusteella ehdottoman hyötykeskeinen. Puoluesihteeri Taru Tujusen välittämässä vastauksessa kysymystä tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta, ennen kaikkea järjestelmän ja talouden tasolta. Maahanmuuton hyväksyttävyyden määrittelee se, tullaanko tänne töitä tekemään vai hyödyntämään sosiaaliturvaa. Lisäksi vastauksesta on löydettävissä "maahanmuutto-ongelman" diagnoosi. Tämä on yhtä kuin Suomen liian suuri houkuttelevuus yhdistettynä "maahanmuuttorealistien" maagiselta vaikuttavaan kykyyn määritellä jo ennalta, keiden turvapaikkahakemus on perusteeton.
   Demareilla ei puhuta (puoluesihteeri Ari Korhonen) työn tekemisen välttämättömyydestä, vaan oikeudesta työhön. Lähtökohta onkin periaatteessa oikeuskeskeinen, mutta Förbom on suivaantunut tässäkin vastauksessa demareiden lainaamaan hokemaan "maassa maan tavalla", joka pilaa melko tavalla SDP´n muuten kohtalaisen inhimillistä linjaa. SDP´n ja Kokoomuksen ero on käytännön tasolla oleellinen.
   Kolmesta suuresta puolueesta Keskusta on lähimpänä Förbomin kannattamia arvoja. Keskusta tunnustaa omassa vastauksessaan (tiedottaja Matti Mönttinen), että maahanmuutto synnyttää haasteita, joihin joudutaan etsimään vastauksia nimenomaan tulomaasssa ja sen yhteiskunnassa. Ei siis voida lähteä siitä, että jos joku tulee tänne, hänen olisi itse tuotava toimeentulonsa ja sopeutumisensa ratkaisut mukanaan.
   Kaikista eduskuntapuolueista Förbomia lähimpänä on luonnollisesti Vihreät, jonka edustajana kysymystä kommentoi puoluesihteeri Panu Laturi. Vihreiden kanta on, että Suomeen saa tulla etsimään työtä, turvaa ja parempaa elämää. Vihreille monikulttuurisuus ei ole ideologia, vaan fakta.

   Viime aikoina on peloteltu pakolaisten määrän voimakkaalla lisääntymisellä Mukaan keskusteluun on otettu myös tilastoja, joita Förbomin mielestä luetaan tahallisen vääristelevästi.
   Tilastojen käytön tarkoitushakuinen lähtökohta on ottaa verrattavaksi vuodeksi vuosi 2007, jona vuonna turvapaikanhakijoiden määrä oli ennätysalhainen, 1.505 hakijaa. Sitä edeltävinä vuosina viiden vuoden jaksossa määrä oli heilunut välillä 2.324 - 3.861. Kun ennätysvuoden tulos oli 5.988 hakijaa, vuoden 2007 määrään nähden kasvu on huima, lähes nelinkertainen. Tätä argumenttia on käyttänyt varsinkin Jussi Halla-aho, mutta myös  mm. Keskustan kansanedustaja Antti Rantakangas, Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Vuorio ja Maahanmuuttoviraston ylijohtaja Jorma Vuorio. Oikeampaan perspektiiviin lukema asettuisi, jos ottaisi käyttöön vaikkapa viiden vuoden jakson keskiarvon. (Silloinkin puhuttaisiin toki kaksinkertaistumisesta, mutta on se sentään eri asia kuin nelinkertaistuminen, mikä vaikeuttaa kokonaiskuvan hahmottamista.)

   Maahanmuuttokeskustelussa on kehitelty uusia termejä, kuten turvapaikkaturismi ja turvapaikkashoppailu. Förbom kiinnittää huomiota erityisesti muutamiin valitettavan vakiintuneisiin sanavalintoihin, joilla turvapaikkakeskustelua teknokraattisesti etäännytetään sen todellisista kohteista eli turvaa hakevista ihmisistä. Tähän puhetapaan syyllistyvät erityisesti Kari Rajamäki (sd) ja Raimo Vistbacka, jotka myös ovat peräänkuuluttaneet tiukempaa turvapaikanhakijoiden hallintaa. Kirjassa käytetään keskeisenä aineistona lähetekeskustelua, joka käytiin 17.11.2009, ja jossa maahanmuuttoministeri Thors esitteli ulkomaalaislain muutosehdotuksen. Keskustelussa ääneen pääsi myös Ben Zyskowicz (kok), joka tarttui erityisesti kiisteltyyn perheenyhdistämiskysymykseen.

   Myös EU-maista saapuu Suomeen pakolaisia, useimmiten romaneja. Pitkälti romanien saapumisen vuoksi Suomessa on keskusteltu kerjäämisen kieltämisestä lailla. Lakialoitteen laati Juha Hakola (kok).
   Förbom tulkitsee Hakolan puheet siten, että Hakolan mielestä kaupunkiviihtyvyys on tärkeämpää kuin se, leimataanko jokin ihmisryhmä rikolliseksi tai sälytetäänkö sen niskaan syytös kaupunkilaisten turvattomuudesta. Hän yhtyy Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen mielipiteeseen tämän väittäessä 24.6.2010, että kerjäämisen kriminalisointi johtaisi siihen, että pian jokainen kadulla kulkeva romanialainen romani olisi juridisesti rikollinen.

   Förbom varoittaa, että vaikka Suomeen ei (vielä) syntyisikään vakavasti otettavaa "kansallismielistä" eli äärioikeistolaista ja ksenofobista poliittista liikettä, vielä ei kannata huokaista helpotuksesta. Yhteiskunnan asenneilmasto on koventunut ja poliitikot ovat monella tasolla onnistuneet takomaan kansalaisten tajuntaan kammon muualta muuttavia ja "erilaisia" lähimmäisiä kohtaan.
   
   Jussi Förbom tarkastelee kirjassaan Hallan vaara poleemisella tavalla poleemista aihetta. Ja selkeästi Vihreiden peruskannattajan näkökulmasta katsomalla. Tämä on hyvä muistaa, kun kirjaa lukee.
   Vaikka painotukset eivät ole siitä keskustalaisimmasta päästä, eipä Förbomin vihreä humanismi valtavan kaukanakaan keskiverto keskustalaisesta ole, vaikka myös muutamia kepuja kohtaan kritiikkiä esiintyy. Kirjoittaja on ottanut sen verran pitkiä lainauksia kansanedustajien puheista, että niitä läpikäymällä saa melko tarkan kuvan siitä, mistä keskusteluissa on milloinkin ollut kyse, vaikka kirjoittajan omat kommentit ovatkin toisinaan jopa häiritsevän subjektiivisia sinänsä. Polemiikin tueksi on suuri määrä materiaalia käyty huolella läpi ja tilastotietoja on osattu käsitellä asiallisesti, joten kyllähän Hallan vaara on pätevää luettavaa ainakin jokaiselle sisälukutaitoiselle aiheesta kiinnostuneelle.
 

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Lilly Korpiola ja Hanna Nikkanen: Arabikevät
BTJ Finland 2012
198 sivua



Tätä tiivistelmää kirjoitettaessa useissa arabimaissa on ollut yli kahden vuoden ajan kansannousuja. Näitä kansannousuja alettiin länsimaissa pian kutsua arabikevääksi. Mediatutkija Lilly Korpiola ja toimittaja Hanna Nikkanen ovat paikan päällä tutustuneet tilanteeseen ja koostaneet kirjan Arabikevät.

   Miten arabikevään tapahtumat alkoivat? Seuraavassa lyhyesti ne faktat, mitkä tapahtumasarjasta tiedetään.
   Muuan Faida Hamdi -niminen poliisi pysäytti 26-vuotiaan vihannesmyyjän, Mohammed Bouazizin, ja vaati tätä esittämään vihannestenmyyntilupansa.
   Koska Tunisian lainsäädäntö ei kyseistä lupaa tunne, Hamdi lienee kalastellut lahjuksia. Ja kun lupaa ei löytynyt, Hamdi palasi kahden kollegansa kanssa, taklasi Bouazizin maahan sekä takavarikoi vihannekset ja vaa´at.
   Bouazizin mielestä kyseessä oli sen tason nöyryytys, että hän päätti marssia esittämään valituksen kohtelustaan pormestarille. Tällä ei kuitenkaan ollut aikaa tapaamiseen.
   Bouazizi osti kannullisen bensiiniä tai tärpättiä, kaatoi sen päälleen ja sytytti itsensä tuleen kunnantalon edessä.
   Mohammedin äiti Menobia yritti tapaamista seuraavaksi. Tapaamista ei hänellekään järjestynyt.
   Menobia päätti jäädä seisomaan paikoilleen. Veljenpoika Ali kuvasi tämän ja latasi tallenteen YouTubeen. Satelliittikanava Al-Jazeera huomasi videon ja esitti sen katsojilleen.
   Mohammedin setä puhui kunnantalon edessä. Väkeä alkoi kerääntyä paikalle. Rauhanomainen ratkaisu olisi kuitenkin ollut tässä vaiheessa vielä mahdollinen. Kuvernööri vieläpä pyysi hallitukselta lupaa keskustella mielenosoittajien kanssa.
   Lupaa keskusteluille ei annettu. Sen sijaan hallitus lähetti sotilaita ja poliiseja. Kaupunkisota alkoi.
   Polttoitsemurha tapahtui 17.12.2010. 14.1.2011 presidentti Ben Ali siirtyi vaivihkaa Saudi-Arabiaan. Vallankumous lienee onnistunut nopeammin kuin sen tekijät osasivat odottaa.

   Miten tämän jälkeen sitten päädyttiin laajempaan toimintaan, mikä sai vallanpitäjien valtaistuimet lopulta heilumaan? Eräs alueen oloja kuvaamaan auttava käsite on väestöpyramidi, missä pohjakerroksen muodostavat nuorin väestö huipun koostuessa kaikista vanhimmista kansalaisista. Välissä ovat kaikki muut.
   Suomen pyramidi ei erityisesti muistuta kolmiota, siinä kun on selkeä möykky suurten ikäluokkien kohdalla. Se kapenee selvästi vasta suht lähellä huippua. Me elämme vanhoiksi ja meillä on keskimäärin vähän lapsia.
   Erityisen köyhän maan, esim. Afganistanin, pyramidin kyljet ovat notkahtaneet sisäänpäin. Lapsia on paljon, mutta myös kuolleita on paljon, kaikissa ikäryhmissä.
   Libyan ja Egyptin väestöpyramidit lähtevät nousemaan aivan tavanomaisesti, mutta paisuvat teini-ikäisten ikäluokan kohdalla. Näissä maissa syntyi paljon lapsia 1980- ja 1990-luvuilla. Siitä syntyy ns. nuorisopullistuma.
   Erään teorian mukaan yhteiskunta, missä on suhteettoman paljon nuoria miehiä, on alttiimpi sodille, terrorismille ja mellakoille. Suurperheiden nuorempien poikien on vaikeampi löytää paikkaansa tai elantoaan kovasti kilpailluilla työmarkkinoilla. He turhautuvat.
   Ei nuorisopullistuma silti aina johda väkivaltaan. Suomen väestöpyramidissa näkyi selvä nuorisopullistuma viimeksi 1960-luvun lopulla, kun suuret ikäluokat aikuistuivat. Kyllähän noina aikoina maamme poliittinen elämä koki mullistuksia, muttei se sentään väkivaltaan johtanut. Jos nuorisopullistuma yhdistyy korruptioon, työttömyyteen ja jähmettyneisiin, epäedustaviin valtarakenteisiin, silloin tilanne kyllä saattaa muuttua hyvinkin räjähdysherkäksi.

   Omanarvontuntoa ja kunniaa merkitsevä "karaama" on keskeinen asia arabikulttuurissa. Vastakohtana on kunniattomuus eli "ihaana".
   Koska kunnia on niin tärkeä, arabikulttuurissa on voitu pitää kansaa raameissa sitä nöyryyttämällä, mm. kidutuksen ja raiskauksen avulla. Kukaan ei halua kertoa joutuneensa raiskatuksi, koska silloin menettäisi kunniansa yhteisönsä ja perheensä silmissä.
   Karaama toistuu keskusteltaessa siitä, miksi kansa nousi kapinaan niin monessa arabimaassa yhtaikaa. Yhteiskunnalliset olosuhteet olivat jo kauan evänneet kansalta oikeuden elää kunniakasta elämää. Padottu katkeruus kasvoi ja lopulta yhteisön mitta täyttyi. Kirjoittajat näkevät, että arabikeväässä oli kysymys yhdenlaisesta kriittisen massan saavuttamisesta.

   Kirjoittajat huomauttavat, että arabikevät on sitten nimenomaan länsimainen termi, jota arabimaailmassa edelleen käytetään harvoin. Siellä yleisempi termi on karaama-vallankumous.

   Arabikevät toi Egyptiin ja Tunisiaan vaalit. Ja vaalit toivat islamilaisen talven.
   Islamistien vaalivoitot olivat ensimmäinen välitön seuraus arabikevään tapahtumista, monelle myös odottamaton seuraus. Kirjoittajien mukaan vallankumous syö lapsensa myös arabimaissa. Kovan työn tehneet sekulaarit demokratia-aktivistit jäivät vaaleissa häviölle Muslimiveljeskunnan ja salafistien ottaessa selvät voitot.
   
   Egyptin vaaleissa Muslimiveljeskunnan Vapaus ja oikeus -puolue sai noin 45 % paikoista. Muslimiveljeskuntaa jyrkempi salafistinen Nour-puolue (= Valo) sai paikoista 22 %. Liberaali rintama jäi kuuteentoista prosenttiin ja syrjäytettyä Hosni Mubarakia lähellä olevat ryhmät n. viiteen prosenttiin.

   Salafismi on konservatiivinen sunni-islamilainen liike, joka tulkitsee Koraania kirjaimellisesti ja pitää esikuvinaan kolmea ensimmäistä muslimisukupolvea.
   Wahhabismi on äärikonservatiivinen sunniliike, joka on valmis hyväksymään tiukat ja voimakkaat keinot yhteiskunnan muuttamiseksi opin mukaiseksi. Se on esim. Saudi-Arabian virallinen uskonnollinen suuntaus.
   Muslimiveljeskunta pyrkii Koraanin ja Sunnan, profeetan elämäntavasta polveutuvan perinteen, nostamiseen yhteiskunnallisen elämän perustaksi. Se korostaa järjestelmän muuttamista sisältäpäin, hitaasti, ilman uskonsotaa.

   Korpiola ja Nikkanen ovat löytäneet seitsemän keskeistä, alueen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen liittyvää syytä kansannousuihin, mitkä seuraavassa tiivistetysti.
   I Huono hallinto ja korruptio. Kaikissa arabikevään kansannousujen maissa on ollut alistava, korruptoitunut ja suljettu hallinto, joka ei ole herättänyt kansalaisissa luottamusta. Asioiden sujuva hoitaminen byrokratian rattaissa on vaatinut voitelurahaa tai lisäpalkkioita alipalkatuille virkamiehille. Jos rahaa ei ole käytettävissä, pientenkin asioiden hoitaminen vaatii aikaa, edestakaisin juoksemista ja viranomaisten harjoittaman kyykyttämisen sietämistä.
   II Uudistuskyvyttömät hallitukset. Lähi-Idässä on hallitsemisen perinne, joka on mahdollistanut länsimaisesta näkökulmasta katsottuna epädemokraattisten ja autoritääristen hallitsijoiden vallan. Arabimaailmassa perhe, klaani ja heimo ovat olleet keskeiset kulttuuria ja kollektiivista identiteettiä määritteleviä tekijöitä. Hallitsijoilta on odotettu vahvaa johtajuutta ja perhejärjestyksen säilyttämistä, mistä johtuen satojen, joskus tuhansienkien vuosien perinteen murtaminen ja uudistaminen tuntuu mahdottomalta.
   III Sitkeät monarkiat ja sortuvat tasavallat. Minkään monarkian kuninkaan, emiirin tai sulttaanin asema ei ole ollut vielä konkreettisesti uhattuna. Arabimonarkioita yhdistävä piirre on konservatiivinen islam ja perinteinen hallintokulttuuri, minkä avulla arabikansoja on hallittu yksinvaltaisesti jo vuosisatoja. Vielä nykyisinkin arabimaissa on suuri merkitys sillä, mistä suvusta hallitsija polveutuu.
   Kuninkaiden kunnioitus on arabimaissa syvää. Kuningaskunnissa kansannousut tai mielenosoitukset voidaan katsoa majesteettirikoksiksi. Ja majesteettirikoksia tehdään harvoin.
   Monarkioilla on paitsi toimivallan kannalta mahdollisuudet myös taloudellisia resursseja toteuttaa uudistuksia halutessaan hyvinkin nopeasti. Monarkit ovatkin ostaneet aikaa kansannousujen keskellä. Myös opposition jakaminen ja hajottaminen eri keinoin on tärkeä hallitsemisen väline.
   IV Armeija kuninkaantekijänä. Monien arabimaiden synty perustui jälkikolonialistiselle idealle, minkä puitteissa armeijasta on helposti tullut tärkein institutionaalinen valtakeskittymä. Sotilashistorialla on pitkät perinteet ja yleensä myös hallitsijoilla on ollut vahva sotilaallinen koulutus vanhan siirtomaavallan eliittikouluissa.
   V Kaverikapitalismi ja horjuva talous. Talouden perusta on ollut sosiaalinen sopimus, missä hallitseva perhe jakaa etuoikeuksia pienelle taloudelliselle eliitille. Raha on pyörinyt saman pienen eliitin kierrossa ja suuret kansanryhmät ovat jääneet siitä osattomiksi. Monien maiden talouksien kasvuluvut ovat olleet vakuuttavia, mutta tavallinen kansa ei ole rikastunut. Taloudellinen menestys riippuu näissä maissa liike-elämän ja hallituksen virkamiesten läheisistä suhteista.
   VI Turvallisuuskoneisto. Kansalaiset eivät ole luottaneet poliisin rooliin oikeus- ja yhteiskuntajärjestystä ylläpitävänä voimana. Poliisit itse ovat usein syyllistyneet kohtuuttomaan voimankäyttöön ja jopa kidutukseen.
   VII Medialisaatio ja modernisaatio. Kännykät, internet, sosiaalinen media, satelliittitelevisiot ja muu teknologian välittämä viestintä yhdistivät ihmisiä tavoilla, jotka olisivat olleet mahdottomia vielä kymmenen vuotta sitten. Samalla tiedotusvälineet yhdistivät arabian kieltä puhuvia maita ja toivat kansannousut globaaliin mediajulkisuuteen.
   Verkostoyhteiskunnan lait eivät kunnioita suljettuja rajoja, sensuuria eivätkä mediakontrollia. Totaaliseen kontrolliin tottunut valtiokoneisto ei ole sopeutunut näin moninaisten rinnakkaismaailmojen  ja erilaisten kulttuurien läsnäoloon. Siitä on syntynyt jännitteitä, mitkä ovat alkaneet purkautua arabikeväänä.
   Ne, jotka onnistuivat sopeutumaan uuteen medialogiikkaan, säilyttivät neuvotteluasemansa. Tähän joukkoon lukeutuvat myös monet islamistiryhmät, jotka syntyivät jo varhain internetiin. Niillähän ei arabimaissa ollut käytössä valtavirtamedian kanavia.

   Egyptissä oli jo jonkin aikaa lisääntynyt tyytymättömyys presidentti Hosni Mubarakia kohtaan. Ei se hirveästi näkynyt, enimmillään 200 ihmistä kokoontui mielenosoituksissa. Ja näistäkin puolet oli toimittajia tai poliisin soluttautujia.
   Poliisin surmaaman Khaled Saidin muistoksi perustettu Facebook-yhteisö kasvoi. Virtuaalimaailmassa tutustuneet ihmiset alkoivat järjestää tapaamisia. Ja kun Tunisiassa alkoi tapahtua, uutiset antoivat egyptiläisille uskoa.
   Mubarakin esikunta painoi paniikkinappulaa. Kännykkä- ja nettiyhteydet katkaistiin. Ja sitten kaduilla jo alkoikin olla aiempaa enemmän ihmisiä, heitä, jotka olivat aiemmin touhunneet netissä - kun netti ei toiminut, nämä tulivat kaduille.
   Ja kun ihmiset kerran olivat tulleet ulos, he eivät enää menneetkään takaisin nettiin raivoamaan, kun nettiyhteydet palasivat. He jäivät kaduille tekemään vallankumousta.

    Tunisian jälkeen Egyptin ohella myös Algeriassa alkoi olla levotonta. Algerian presidentti Abdelaziz Bouteflikalla oli paremmat asetelmat kuin tunisialaisella kollegallaan. Algerian hallituksella oli huomattavia öljyvaroja mällättävänään.
   Algeriassa alettiin yhdistellä sosiaalisia projekteja poliittisiin uudistuksiin. Maassa kumottiin 19 vuotta voimassa ollut poikkeustilalaki, joka kielsi mm. mielenosoitukset ja uskonnolliset puolueet. Öljytuloja kanavoitiin asuntohankkeisiin ja Bouteflika lupasi uudistaa maan perustuslakia. Muutenkin demokratian tilaa luvattiin kohentaa.
   Algeria saatiin rauhoittumaan, mutta se ei pysäyttänyt ketjureaktiota muissa arabimaissa. Helmikuussa 2011 kahinat alkoivat Jemenissä ja Bahrainissa. Näissä ei kuitenkaan edetty samaan tahtiin kuin Tunisiassa ja Egyptissä.

    Kirjoittajat näkevät, että vallankumouksilla oli mahdollisuus onnistua alueella, jos Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Qatar ne hyväksyivät. USA ja Saudi-arabia käyttävät alueella mittavaa taloudellista ja sotilaallista valtaa. Qatarilla taas on Al-Jazeera.

   2.4.2011 Asia Times Online siteerasi kahta nimettömänä esiintyvää diplomaattia, joiden mukaan USA oli antanut Saudi-Arabialle luvan miehittää Bahrain vaihdossa siitä, että Saudi-Arabia äänestäisi Arabiliitossa Libyan lentokieltoalueen puolesta.
   Ja niinhän siinä kävi. Saudi-Arabia puolsi lentokieltoaluetta, joka pohjusti NATOn hyökkäystä Libyaan. USA puolestaan jätti puuttumatta Saudi-Arabian ja Arabiemiirikuntien Liiton toimiin näiden miehittäessä Bahrainin.

   Jemenissä oli ensin rauhanomaisia mielenosoituksia. Verinen käänne tapahtui, kun tarkka-ampujat ja sotilaat tulittivat väkijoukkoja. Maassa alettiin käydä valtataistelua armeijan, siitä eronneiden upseereiden sekä heimojen välillä.
   Kesäkuussa presidentti Ali Abdullah Saleh haavoittui pommi-iskussa ja matkusti Saudi-Arabiaan hoidettavaksi. Marraskuussa hän siirsi vallan varapresidentti Hadille sillä ehdolla, ettei häntä vastaan nosteta syytteitä.
   Jemen oli ollut aiemmin Saudi-Arabian ja Yhdysvaltojen liittolainen, mutta kaaoksen pahetessa myös ne alkoivat kannattaa vallanvaihtoa.

   Libyassa protesteihin liittyi lähes alusta lähtien voimankäyttöä sekä mielenosoittajien että poliisin puolelta. Kansannousu muuttui ensin sisällissodaksi ja sitten kansainväliseksi konfliktiksi.
   Lokakuussa 2011 Libyan johtaja Muammar Gaddafi vangittiin ja surmattiin. Gaddafin kuoleman jälkeen kapinallisilla ei enää ollut yhteistä tehtävää. Siirtymäneuvostoa aiemmin tukeneiden ryhmien rivit rakoilivat. Paikalliset heimot vaativat itselleen määräysvaltaa omilla alueillaan. Naapurimaista palaavat pakolaiset kasvattivat jännitteitä alueilla, mitkä sota oli tuhonnut tai mitkä kapinalliset olivat ottaneet omaan käyttöönsä. Vuoden 2012 alussa Libyassa taisteltiin jälleen.

   Syyriassa protestit alkoivat 15.3.2011. Saman vuoden syksyllä maa ajautui sisällissotaan. Kansannousu muuttui suurvaltapoliittiseksi tuijotuskilpailuksi, jonka yhdellä puolella olivat USA, EU ja suurin osa arabimaista. Toiselta puolelta löytyivät Venäjä ja Kiina sekä Iran ja tämän liittolaiset.

   Barack Obaman hallinto Yhdysvalloissa oli nostanut internetin demokratiavaikutukset yhdeksi ulkopolitiikkansa kulmakivistä jo vuonna 2010, erityisesti Iranin kansannousun innoittamana. Keskeiseksi termiksi nousi käsite "internet freedom" eli nettivapaus, millä tarkoitettiin sensuurista ja valvonnasta vapaata verkkoa. Kesäkuussa 2011 YK julisti internet-yhteyksien katkaisemisen ihmisoikeusrikkomukseksi.
   Keskustelu netin merkityksestä maailmanpolitiikassa oli vauhdissa jo ennen arabikevättä, mutta vuonna 2011 aihe sai taakseen suurvaltapoliittista vääntövoimaa Yhdysvaltojen kaataessa valtavasti rahaa digitaalista demokratiaa käsitteleviin projekteihin. Vallankumousten ensihuuman hälventyessä skeptisyys alkoi vallata alaa, esim. valkovenäläissyntyisen amerikkalaistutkijan Evgeny Morozovin mukaan monimutkaisten ja hauraiden demokratisoitumisprosessien pelkistäminen Twitteriä ja Facebookia ylistäviksi iskulauseiksi oli laiskaa ja välinpitämätöntä. Tulkinta siirsi kaiken vastuun arabimaiden kohtalosta aktivisteille itselleen, ikään kuin historialla, kaupalla, sotilaallisilla voimasuhteilla ja poliittisilla rakenteilla ei olisi ollut merkitystä.

   Arabikevät muistutti siitäkin, että kyllä teknologia taipuu myös valvonnan ja sorron välineeksi. Tunisialainen bloggaaja Sami Ben Gharbia totesi, että jos USA ja muut läntiset hallitukset haluavat tukea internetin vapautta, ne voisivat kieltää sensuuriteknologian viennin arabimaihin. Kirjoittajat näkevätkin läntisten hallitusten kompastelleen kaksoisstandardeihin - Obaman hallinto vaati arabimailta läpinäkyvyyttä, mutta vastasi Wikileaks-vuotoihin painostamalla Amazonin, Paypal´n ja Visan kaltaisia yrityksiä jäädyttämään sivuston rahaliikenteen. San Franciscossa puolestaan suljettiin koko kännykkäverkko, jotta tieto suunnitellusta poliisiväkivallan vastaisesta mielenosoituksesta ei pääsisi leviämään. Gharbian mielestä lännen tarjoama tuki Pohjois-Afrikan nettiaktivisteille kanavoitui vain hankkeisiin, mitkä tukivat lännen omia intressejä ja mitkä eivät useinkaan antaneet tukea kohdemaiden demokratiakehitykselle.
   Toisaalta Facebookin ja YouTuben kaltaiset suurorganisaatiot olivat kokonsa vuoksi merkittävässä roolissa joka puolella, riippumatta lännen omista intresseistä, koska lähes kaikki netin käyttäjät roikkuivat näillä sivuilla. Jos hallitus katkaisee yhteyden, kaikki huomaavat, että hallitus haluaa salata jotain - poliittisesti aktiivisten lisäksi myös he, jotka etsivät netistä pelkästään söpöjä kissavideoita. Yksittäisen blogin sulkemisen huomaisi huomattavasti rajatumpi joukko.

   Tom MacMaster, yhdysvaltalainen nelikymppinen heteromies, kehitti fiktiivisen hahmon, kolmikymppisen syyrialaislesbon, Aminan, joka opetti englantia Damaskoksessa. Netin keskustelurymissä hahmo esiintyi jo vuonna 2006 ja oma blogi alkoi päivittyä helmikuussa 2011.
   Pian blogin jutut alkoivat herättää kansainvälistä huomiota. MacMaster hätääntyi. Hän yritti päästä hahmosta eroon kehittelemällä tälle serkun, joka kirjoitti blogiin viestin, minkä mukaan Amina olisi siepattu.
   No, tästä käänteestä tuli sitten suuri uutinen. Ihmiset, jotka olivat olleet Aminan sähköpostiystäviä, vaativat Yhdysvaltojen ulkoministeriötä puuttumaan asiaan. Pian tämän jälkeen MacMaster paljastui.
   Samaan aikaan paljastui toisen heteromiehen kehittelemä fiktiivinen lesbohahmo, yhdysvaltalainen Paula Brooks. Brooksina esiintynyt Bill Craber oli käynyt kirjeenvaihtoa Aminana esiintyneen MacMasterin kanssa. "Amina" oli myös julkaissut artikkeleita "Paulan" ylläpitämällä uutissivustolla.
   Toimitukset ryhtyivät suhtautumaan uusiin bloggaajiin varauksella, ja yleisökin on mahdollisesti alkanut miettiä tarkemmin, millaisiin kampanjoihin kannattaa osallistua.

   Vuonna 2007 YouTubeen ladattiin video, jonka kairolaiset poliisit olivat itse kuvanneet pahoinpidellessään pidättämäänsä Imad Kabiria, 21-vuotiasta minibussin kuljettajaa. Miksi joku kuvasi itse videolle tekemänsä rikoksen?
   Näin valtaansa väärinkäyttävät lainvalvojat kaikkialla maailmassa toimivat. Siksi on nähty todisteet Abu Ghraibin vankilan pahoinpitelystä ja siksi kairolaisesta minibussikuskista tuli Egyptin poliisiasemilla rehottavan väkivallan kasvot.
   Kirjoittajien mukaan kiduttajat kuvaavat väkivaltaansa, koska kuvien hallinta on vallankäyttöä. Kidutuksen uhri tuskin haluaa muiden saavan tietää, varsinkaan yksityiskohdista. Siksi poliisin hallussa olevalla kidutusvideolla on valtaa uhriin.
   Asetelma  muuttuu, kun videon hallinta karkaa kiduttajien käsistä. Videon tarkoitus oli nöyryyttää uhria, mutta se päätyikin voimauttamaan satoja pahoinpideltyjä ja raiskattuja uhreja.

   Keväällä 2008 egyptiläisen Mahallan kaupungin asukkaat saivat tarpeekseen. Ruoan hinta oli virallistenkin tilastojen mukaan noussut vuoden aikana 26 %. Misr Spinningin tekstiilitehtaan 24.000 työläistä uhkasi mennä lakkoon, mikäli palkat eivät nousisi. Lakon oli määrä alkaa huhtikuun kuudentena. (Tästä juontuu egyptiläisen 6. päivän liikkeen nimi.)
   Lakko alkoi suunnitellusti. Alkuun oli rauhallista. Sitten yksi nainen alkoi huutaa pilkkalauseita Mubarakista ja tämän perheestä. Pian huutamaan ryhtyi myös lapsi. Sitten poliisi alkoi pahoinpidellä naista. Joku paikalle kokoontuneista naisista huusi "Missä ovat miehet?!" Ja sitten koko kaupunki muuttui useita päiviä kestäneeksi jättimäiseksi mielenosoitukseksi.
   Lakkoaalto levisi muihin valtion omistamiin tekstiilitehtaisiin, niistä suistoalueen tehdaskaupunkien yksityisiin yrityksiin, sekä lopulta julkiselle sektorille, armeijan tehtaisiin ja Suezin kanavan ylläpitoon. Merkittävintä lakkoaallossa oli, että mielenosoituksissa rinnakkain marssivat naiset ja miehet, muslimiveljeskuntalaiset ja sosialistit, yleensäkin kaikki hallituksen aiemmin erillään pitämät ryhmät.
   Nämä tapahtumat herättivät suhteellisen vähän huomiota maailmalla, mutta Egyptissä niillä oli suuri merkitys. Kun Mubarak erosi lähes kolme vuotta myöhemmin, Mahallan huhtikuu tunnistettiin käytännössä kaikissa piireissä vallankumouksen oikeaksi lähtölaukaukseksi.

   Egyptissä tunnetaan tulevaisuuden suhteen epävarmuutta. Siitä tunnutaan olevan yhtä mieltä, että yksi asia on muuttunut parempaan suuntaan: nyt saa puhua vapaasti. Esim. television puheohjelmissa vallanpitäjiä suomitaan ankarastikin.
   Mutta muutamat asiat huolestuttavat. Elinkustannukset ovat jatkaneet nousuaan, turistivirrat ovat lähes ehtyneet, ulkomaiset investoijat ovat vähissä ja talous pysähdyksissä.
   Koko maailmassa on hämmästelty Egyptin liberaalidemokraattien heikkoa kannatusta. Kirjan tekijöiden haastattelema kansalainen arvelee, että kyse on lukutaidosta ja leivästä. Ihmiset, jotka asuvat maaseudulla, elävät eri todellisuudessa kuin koulutetummat ja kielitaitoiset demokratia-aktivistit. Koska monet ovat lukutaidottomia, maassa on vaikeampi laajasti ymmärtää, mitä poliittinen prosessi ja aktiivinen vaikuttaminen kansalaisena ovat.
   Haastateltu kaveri uskoo, että vuosien mittaan liberaalidemokraatit saavat lisää kannatusta. Seuraavaksi olisi vahvistettava kansan luottamusta poliittiseen järjestelmään.

   Lähi-idässä on jännitteitä, käytännössä jopa konkreettinen laajan sodan uhka. Iran pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa. Se tuntuu erityisesti Syyriassa ja Irakissa. Kirjoittajien mukaan, jos alueella syttyy täysimittainen sota, kyseiset maat tulevat kuulumaan Iranin etupiiriin, ja Iranin liittolaisiin kuuluu myös esim. Libanonista käsin toimiva Hizbollah-järjestö.
   Kirjoittajat näkevät, että leimahtaessaan konflikti saattaa muuttua useiden rinnakkaisten sotien rykelmäksi, missä eri valtiot ja sotilaalliset ryhmät käyvät erillisiä sotia omia vihollisiaan vastaan.

   Mahdollista tulevaa Iranin vastaista sotaa on läntiselle yleisölle perusteltu nostamalla esiin neljä teesiä. Ensinnäkin maalla on ydinohjelma. Toiseksi sen johto kiistää holokaustin. Kolmanneksi se tukee kansainvälistä terrorismia. Neljänneksi maassa tapahtuu ihmisoikeusloukkauksia.
   Samaan aikaan Iranissa on käyty omaa kampanjaa, jolla yhtä lailla rakennetaan perusteita selittämään tulevan sodan väistämättömyyttä.
   Kun uhkakuvat on puolin ja toisin rakennettu, ennen sotaa on edessä esim. Irakin sotaan johtaneesta kehityksestä tuttuja vaiheita. Ensin käydään neuvotteluja. Jos neuvottelut kariutuvat, alkaa koalitioiden värkkääminen. Sitten etsitään hyökkäyksen oikeuttavaa näyttöä vastapuolta vastaan. Viimeinen vaihe on voimannäyttö tai provokaatio, joka käynnistää varsinaisen sodan.
   Iranin suhteen edellä kuvattu prosessi tuntuu pysyttelevän vuodesta toiseen sotilaallisen näytön valmistelun vaiheessa. Miten tästä edetään?
   Hyökkäysajankohtaa on spekuloitu joka vuodelle siitä lähtien kun presidentti Ahmadinejad nousi valtaan elokuussa 2005. Hormuzin salmen sulkeminen, millä Iran on uhannut, tai jokin muu yllättävä provokaatio tai selkkaus voi syöstä koko alueen sotaan.
   On myös väläytelty sitä mahdollisuutta, että jossain toisessa alueen maassa äkillisesti leimahtava sisällissota tai iranilaisten oma kansannousu voisi vauhdittaa tapahtumia.
   Joka tapauksessa, kansannousujen jäljiltä alue on epävakaassa tilassa. Kaikki toimijat pyrkivät kasvattamaan omaa vaikutusvaltaansa. Kirjoittajat pitävät mahdollisena, että seuraukset saattavat olla lähivuosina myös todella yllättäviä.

   Lilly Korpiolan ja Hanna Nikkasen kirjoittama Arabikevät on asiantuntevasti toimitettu teos monimutkaisesta tilanteesta. Lisää painoarvoa tuovat kirjoittajien tekemät paikallisen väestön haastattelut, minkä kautta mielialat alueelta välittyvät lukijalle vielä paremmin. Alueella on kirjan julkaisun jälkeen ehtinyt tapahtua paljonkin, mutta edelleen tämä teos on erittäin valaiseva tilanteen ymmärtämisen kannalta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Vaihtoehto
Rauli Virtanen: Hiljaiset auttajat
WSOY 2010
240 sivua



Rauli Virtanen (s. 1948) on toimittajana raportoinut jo nelisenkymmentä vuotta maailman menosta, erityisesti kriisialueista. Siinä samalla hän on seurannut näillä kriisialueilla humanitaarista työtä tekeviä auttamisen ammattilaisia, ja - luonnollisesti - samalla on Suomen Punainen Risti tullut tutuksi. Teoksessa Hiljaiset auttajat Virtanen haluaa antaa puheenvuoron näille pyyteettömille auttajille, jotka eivät tee numeroa itsestään.
   Vuosi 2010 oli kahdella tavalla merkittävä SPR´n osalta. Ensinnäkin viime vuonna tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun SPR ryhtyi kouluttamaan avustustyöntekijöitä eli delegaatteja. Lisäksi samana vuonna järjestö toteutti lajissaan siihen mennessä suurimman yksittäisen operaationsa, kun peräti toista sataa suomalaista avustustyöntekijää kävi komennuksella maanjäristyksen tuhoamassa Haitissa. Siinä ajankohtaisperusteita julkaista tämä kirja, joka on joka tapauksessa julkaisemisensa ansainnut.
   
   Miten kaikki aikoinaan alkoi? Toukokuussa 1877 Venäjä, johon Suomi tuolloin kuului, oli sodassa Turkkia vastaan (sodanjulistus oli annettu edellisessä kuussa) tarkoituksenaan vapauttaa Balkanin slaavilaiset kristityt islamin ikeen alta. Venäläisten joukoissa taisteli luonnollisesti myös suomalaisia sotilaita.
   Helsingin venäläiset olivat vastikään perustaneet paikallisen Venäjän Punaisen Ristin alaosaston, ja tämä alaosasto saikin Venäjän keisarinnalta venäläisisänmaallisen vetoomuksen kerätä varoja ja varusteita sairaalan ja lääkintähenkilökunnan  lähettämiseksi Turkin vastaiseen sotaan.
   Samaan aikaan Helsingfors Dagbladet julkaisi yleisölle osoitetun, huomattavasti näkyvämmän vetoomuksen saapua perustamaan "Suomalaista yhdistystä haavoitettujen ja sairasten sotilaitten hoitoa varten". Perustettavan yhdistyksen oli määrä toimia yhteistyössä Venäjän Punaisen Ristin kanssa, mutta samalla se pyrkisi luomaan perustan pysyvälle suomalaiskansalliselle toiminnalle.
   Suomalaisen yhdistyksen perustava kokous pidettiin sattumalta 7.5.1877. Sattuma lienee ollut kyseessä, perustajat eivät tiettävästi tienneet, että päivä oli Punaisen Ristin perustajan Henri Dunantin syntymäpäivän aatto. Sittemminhän toukokuun 8´nnesta päivästä tuli kansainvälisen Punaisen Ristin päivä.
   Vielä toukokuun aikana uusi yhdistys teki suunnitelman täydellisen 50-paikkaisen sotalasaretin lähettämisestä rintamalle. Lasaretista käytettiin nimitystä ambulanssi, ja sen johtajaksi valittiin tohtori Leopold Krohn, kielitaitoinen henkilö, joka oli aiemmin palvellut sekä Preussin ja Itävallan välisessä että Saksan ja Ranskan välisessä sodassa.
   Etujoukko lähti jo 9.7. mutta varisnaisiin toimiin päästiin vasta syyskuussa, kun sairaala oli siirtynyt Erivaniin (nyk. Jerevan). Kun sisään otettujen haavoittuneiden määrä oli lokakuussa vajaat 70, suomalaiset pääsivät toteamaan tyytyväisinä, että vain kaksi potilasta oli kuollut, ja hekin olivat alun perin toivottomasti haavoittuneita.
   Olot olivat kovia, eivätkä suomalaisetkaan mitään teräsmiehiä olleet. Marraskuun lopulla sääolot pakottivat sairaalan siirtymään teltoista taloon Tiflisissä (nyk. Tbilisi). Ja sielläkin hoidon tarpeessa oli joskus enemmän henkilökuntaa kuin ulkopuolelta tulleita potilaita. Yksi välskäreistä jopa kuoli lavantautiin, ja toinen erotettiin liiallisen alkoholin käytön takia.
   Koordinaation ja kuljetusvälineiden puute yhdistettynä venäläiseen byrokratiaan johtivat siihen, että kun Suomen kaartinpataljoona lähti sotimaan Balkanin vuorille, kaukana Tiflisissä ollut suomalainen lasaretti ei pystynyt heitä auttamaan, vaan suomalaiset haavoittuneet lähetettiin pataljoonan takana toimineeseen Venäjän Punaisen Ristin sairaalaan. Joka tapauksessa, Turkin sodan ambulanssi oli nuoren yhdistyksen ensimmäinen suuri näytön paikka. Vaikka sen matkassa elettiinkiin myös monta turhauttavaa hetkeä.

   SPR´ssä on syntynyt monta legendaa. Ensimmäinen kovaa kansainvälistä mainetta saavuttanut SPR´n delegaatti oli Richard Falt. Tunnetuksi hän tuli 16.6.1904, jolloin hän leikkasi seitsemän tunnin ajan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia Eugen Schaumannin ammuttua tätä senaatin portaikossa.
   Seuraavana vuonna Falt hoiti Guntsulinissa Japanin-Venäjän sodan uhreja, joiden joukossa oli myös nuori ratsuväen everstiluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim. Tämä kohtaaminen tapahtui Mukdenin taistelun jälkimainingeissa venäläisjoukkojen perääntyessä Guntsulinin kautta.
   Tämän jälkeenFalt oli mukana vielä ensimmäisessä maailmansodassa sekä Abessinian sodassa 1930-luvun puolivälissä, jolloin Italian Benito Mussolini höykytti keisari Haile Selassien joukkoja mm. summittaisilla lentopommituksilla ja sinappikaasulla.

   Vuonna 1953 Yleisradio aloitti sävellahjakonserteilla varojen keräyksen SPR´lle. 1960-luvulle saakka konsertit olivat kertaluonteisia. Vuonna 1962 Yle sitten päätti keskittää keräystoiminnan säännöllisiin, viikoittaisiin sävellahjakonsertteihin. Keräystoimintaa johti Sävellahjan johtokunta, jossa olivat edustettuina Ylen lisäksi sosiaaliministeriö, lääkintöhallitus ja SPR. Kirjassa SPR´n pitkäaikainen tiedotuspäällikkö Matti toivonen kertoo, kuinka hänen tehtävänään oli Sävellahjan alkuaikoina poimia tilillepanokorteista tervehdykset ja tehdä ehdotukset sotettavista levyistä, kunnes vakituiset juontajat Eero Saarenheimo ja Esko Mustonen astuivat tilalle.

   Kun suomalaiset ovat pidempään jossain maassa, he alkavat tuntea paikallisen väestön ajattelutapaa ja yhteiskunnan rakennetta. Myös tämän asennoitumisen takia suomalaiset ovat kohdemaassa niin suosittuja ja luottamusta herättäviä. Tätä kuvaa hyvin seuraava esimerkki Afganistanistanista.
   Kun eräs kokeneimmista SPR´n työntekijöistä, Jorma Salmela, teki Afganistanissa tarkastusmatkoja ensiapuasemille, saattoi jostain ilmestyä henkilö, joka sanoi Salmelan kerran pelastaneen hänen sukulaisensa, ja niin siinä pistettiin juhlat pystyyn. Kahden päivän matka saattoi muuttua viikonkin reissuksi. Noilla matkoilla oppi hirmuisen paljon afgaanien ajattelutapaa ja yhteiskunnan rakennetta. valitettavasti Salmela oppi myös näkemään afgaanien tulevaisuuden synkkänä.
   Kun Salmela kysyi afgaaneilta, mikä on Afganistan, niin eivät he tienneet. He olivat eläneet laaksossaan ilman luku- ja kirjoitustaitoa tiedon tullessa uskonnollisilta johtajilta. Salmela menetti suuren osan uskostaan afgaaneihin, kun hän seurasi, kuinka hanakasti nämä olivat valmiit tuhoamaan toisiaan. Salmela ei ole yleensäkään optimistinen maan tulavaisuuden suhteen, ja jenkkien politiikka Afganistanissa on hänen mukaansa täysin epätoivoista. Siellä menetetään jälleen ihmishenkiä, tapetaan turhaan afgaaneja ja tapetaan turhaan siellä olevia länsimaalaisia.
   Varakkaat afgaanit ovat häipyneet länsimaihin ja jättäneet vähempiosaiset tappelemaan. Salmelan mukaan vallanpitäjien korruptiota ei Afganistanista saa kitkettyä millään pois.

   Vähäpätöisiltä tuntuvat asiat voivat joskus jäädä vaivaamaan avustustyöntekijän mieltä. Sairaanhoitaja Marja-Liisa Saine muistelee, kuinka kerran Jemenissä mies, jota oli vuosia vaivannut paha hikka, käveli kolme päivää SPR´n klinikalle. Klinikalla oli enää kaksi ampullia sopivaa lääkettä, ja molemmat annettiin miesparalle. No, hikka loppui ja mies nukkui klinikalla sikeästi koko yön. Aamulla tämä kiitteli tavattomasti ja lähti kävelemään kotia kohti. Kun mies oli kävellyt sata metriä, hikka palasi. Avustustyöntekijät joutuivat kertomaan, ettei enää ollut samaa lääkettä. Mies jatkoi matkaansa. Hoitajille tuli kauhean paha olo.

   Rauli Virtanen tuo kattavasti esiin sekä parikymmentä tunnettua kriisiä maailmalta, että näissä vaikuttaneita suomalaisia. Useat pääsevät lyhyehköön - mutta silti kuvaavaan - esittelyyn, mutta melko moni pääsee kertoilemaan kokemuksistaan laajemmaltikin. Ja legendat pääsevät esille näyttävästi, kuten kuuluukin.    
   Otetaan näistä kriiseistä tarkempaan käsittelyyn Suomen Punaisen Ristin toiminta Haitissa vuoden 2010 maanjäristyksen jälkeen. Kirjan kuvauksesta Haitin katastrofista saa kattavan ja realistisen käsityksen yleensäkin toiminnasta kriisioloissa.
   
   Nynäsin kartanossa Heinolassa tammikuun 12´nnen päivän iltana oli menossa Suomen Punaisen Ristin johtoryhmän kaksipäiväinen suunnittelukokous. Iltauutisten jälkeen, kun muut olivat kömpimässä huoneisiinsa, SPR´n kansainvälisen avun johtaja Kalle Löövi jäi vielä jatkamaan tekemättömiä töitään.
   Heti puolenyön jälkeen Löövin katse kiinnittyi hänen puhelimeensa alati saapuvan teknisen automaattitiedon virrassa poikkeuksellisiin numeroihin. Jossain päin maailmaa oli menossa voimakas maanjäristys.
   Löövi selvitti paikan hetkessä. Hispaniolan saari, sen länsiosa. Haiti. Tapahtuma-aikaan kello oli ollut Haitissa 16.53.
   Järistys, yli 7 Richterin asteikolla, oli sen verran iso, että oli pistettävä viestiä Geneveen kahdelle kansainvälisen Punaisen Ristin työntgekijälle. Heistä toinen pyörittää FACT (Filed Assesment Coordination Team) -arviointiryhmiä ja toinen ERUa (Emergency Response Unit) eli nopean toiminnan sairaaloita ja klinikoita.
   Noin tuntia myöhemmin Genevestä lähti viesti "Seuratkaa Haitin maanjäristystä - ei vielä toimenpiteitä". Viesti lähti maailmanlaajuisesti kaikille FACT-koulutetuille henkilöille sekä maihin, joilla oli tarjota nopean toiminnan sairaaloita ja klinikoita.

   Seuraavana aamuna kello 8.48 SPR´n keskustoimisto lähetti reservilleen ensimmäisen kännykkäviestin, missä tiedusteltiin, onko vastaanottaja käytettävissä Haitiin. Aamun mittaan Helsingissä Tehtaankadulla SPR´n keskustoimistossa suunniteltiin kuumeisesti, millaisia yksiköitä Suomi pystyy nopeasti lähettämään Haitiin. Myös SPR´n johtoryhmän kokous Heinolassa muutti luonnettaan.
   Löövi tiesi jonkin verran haitilaisesta rakennustavasta ja kun hän vielä oli ollut maanjäristysten kanssa paljon tekemisissä, johtoryhmälle tuli nopeasti selväksi, että sillä kertaa oli kyse isosta jutusta.
   Pian Genevestä tuli klinikkapyyntö. SPR teki tarjouksen ja ilmoitti olevansa valmis lähettämään Haitiin sekä terveysaseman että sille henkilöstön.
   SPR´n reservissä oli noin 450 henkilöä koulutettuna nopeaan lähtövalmiuteen. 120 heistä ilmoitti valmiutensa lähteä heti, eli useampi kuin joka neljäs oli lähtövalmiina muutaman tunnin varoitusajalla. Normaalisti noin joka kymmenes reserviläinen pystyy irtautumaan saman tien katastrofialueelle. Löövin mukaan nämä luvut osoittivat, että Suomessa oltiin havahduttu Haitin hätään.

   Katastrofin keskellä on joskus pakko ottaa riskejä. Ensimmäinen klinikka lähetettiin vaiheessa, missä ei rahoitusta vielä oltu saatu kasaan. Määrärahoja oli kerkeintaan 250.000 euroa, kun budjetti oli 800.000 euroa. Löövi luotti siihen, että kansalta ja valtiolta tulee riittävästi pelimerkkejä.
   Löövi ei pettynyt odotuksissaan. Päinvastoin - lahjoituksia tuli odotuksiin nähden kymmenkertaisesti. Ja myös valtio oli hyvin mukana. Kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen kyllä harkitsi tilannetta huolella, mikä sai jo hätäisimmät SPR´ssä hermostumaan, mutta sitten ministeriö näytti vihreää valoa ja yllätti myönteisesti tukitoimiensa nopeudella.
   Myös matka Haitiin sujui erinomaisesti. Löövin mukaan SPR´n logistiikkakeskus hoiti homman uskomattoman hyvin. Siellä ensin katsoivat papereista, kenen kanssa kannattaa toimia. Ja sitten paperityö hoidettiin niin hienosti, että SPR sai klinikan heti suoraan sisään, sillä välin, kun muita lentoja ohjattiin Santo Domingoon (Haitin naapurimaan Dominikaanisen Tasavallan pääkaupunki Hispaniolan saaren itäosassa).

   Perillä Haitissa paikallisen Punaisen Ristin paikallistoiminta oli SPR´n väelle korvaamaton apu. Paikalliset tiesivät ehdottomasti parhaiten, millä alueilla klinikkaa tarvittiin eniten sekä minne se kannatti sijoittaa.
   Haitin Punaisen Ristin vapaaehtoiset olivat yhä etsimässä ja auttamassa järistyksen uhreja raunioissa, vaikka monet heidän omaisistaan ja ystäväistään olivat kuolleita, loukkaantuneita tai kadonneita.
   SPR´n tiedottajan Noora Keron mukaan tilanne Haitin pääkaupungissa oli epätoivoinen. Ihmiset majoittuivat lakanoista ja peitoista kyhätyissä telttakylissä. Sairaalat olivat aivan täynnä ja kaduilla makasi ilman suojaa kipeästi hoidon tarpeessa olevia. Kaupat olivat kiinni, koska niissä ei ollut mitään myytävää.

   Haitin maanjäristys on ilmeisesti ensimmäinen kerta SPR´n toiminnan aikana, kun niin valtava tuho tapahtuu valtion pääkaupungissa. Yleensä katastrofitilanteessa tuhoalueelle on saatavissa apua maan pääkaupungista ja esim. puhelinlinjat toimivat. Haitissa koko pääkaupunki oli jokseenkin maan tasalla. Edes Nicaraguan pääkaupungin Managuan maanjäristyksessä kokemia tuhoja jouluna 1972 ei voi verrata Haitin tilanteeseen.

   Vaikka Suomi onkin ylivoimainen katastrofiauttaja, SPR´n strategiana ei ole suomalaistaa kaikkea avustustoimintaa, suomalaiset tekevät kaiken aikaa yhteistyötä muiden maiden kanssa. Haitissa kahdentoista avustustyöntekijän klinikalle lähetettiin kuudenkymmenen halukkaan joukosta kahdeksan suomalaista. Tämä mahdollisti Ruotsin ja Ranskan mukana olemisen, vaikka näillä ei vastaavia yksiköitä ollut valmiudessa. Avustusjakeluyksikköön laitettiin kaksi henkilöä Suomesta ja kaksi Ranskasta. Lentokenttälogistiikka tehtiin yhdessä Sveitsin Punaisen Ristin kanssa. Hätämajoitusta hoitavaan yksikköön lähti kuusi suomalaista ja kuusi saksalaista. Kalle Löövin mukaan suomalaisille sopii hyvin tämä kimpassa toimiminen.

   Klinikka saapui Suomesta Haitiin nopeasti. Sitten oli saatava vielä kenttäsairaala.
   Kirurgi Kari Vanamo sai tekstiviestihälytyksen lauantaina 16.1. Hän ryhtyi viikonvaihteen aikana etsimään sijaisuutta työpaikallaan, ja se järjestyi yllättävän nopeasti. Jo maanantaina Vanamo pystyi vahvistamaan lähtönsä Haitiin. Vanamo kiittelee kirjassa perhettään ja työtovereitaan todeten, että heidän ansiostaan lähtö oli mahdollinen - nämä kun tekevät työt, jotka lähtijältä jäävät rästiin. Vanamo toteaa, että tämä unohtuu usein silloin, kun luodaan sankarimyyttiä.
   Sairaalan pystytys ei ole ihan pelkkää perustason teltan pystytystä. Infrastruktuuri täytyy tehdä itse paikalla, missä ei ole mitään valmina. Melkein mahdottomia ongelmia piti myös SPR´n ratkaista vähän niinkuin tuosta vain, simsalabim.
 
   Punaisen Ristin Haitin kansainvälinen avustusoperaatio oli massiivinen. Parhaimpinä päivinä kentälle laskeutui nelisenkymmentä humanitaarista konetta. Koordinoinnin tekivät haasteelliseksi puutteelliset lentämislaitteet ja maapalvelun ongelmat. Haitin pääkaupungin Port-au-Princen kentälle pystyi laskeutumaan vain neljä konetta tunnissa, koska siellä on vain yksi kiitorata. Parkkipaikka ja varastotilat ovat verraten pieniä. Siksi osa koneista joutui Santo Domingoon.
   Lentokenttä on ollut maanjäristyksen jälkeen Yhdysvaltojen ilmavoimien valvonnassa. Lentoyhtiöt varaavat laskeutumisajat Miamista USA´n ilmavoimien eteläisestä komentokeskuksesta. Kansainvälinen Punainen Risti sai tiedot saapuvista koneista Panaman alueellisesta logistiikkakeskuksesta.

   Haitin maanjäristys keräsi huomiota ympäri maailman ja avustustyöntekijöitä tuli valtava määrä. Joukossa oli myös auttajia, joilla halu auttaa oli huomattavasti kykyjä suurempi, ja jotka eivät olleet materiaalisestikaan varustautuneet riittävästi Haitin oloihin. Niinpä mm. suomalaiset jakoivat omia resurssejaan myös heille. Löövin mukaan tämä oli virhe.
   Huoltoresurssit ja hygienia alkoivat pettää. Pian lähes jokainen auttaja oli vuorotellen 1-2 päivää kestäneen mahataudin kourissa, jotkut reporankana. Kansainvälisen Punaisen Ristin olisi pitänyt todeta, että kiva kun tulitte ja autoitte, mutta nyt äkkiä lomalle keräämään voimia ja valmistautumaan kunnolla.
   SPR´ssä tähdennetään omalle väelle, ettei ihmisten auttaminen onnistu, jos itse ei ole kunnossa. Toki paineet kaverin auttamiseksi ovat kentällä kovat. Kokonaisuuden kannalta liika resurssien jako ei kuitenkaan toimi.

   Suomalainen median kuluttaja huomaa kyllä katastrofialueille lähtevät lääkärit ja hoitajat, mutta esim. teknikot jäävät usein taka-alalle, vaikka he ovat kaiken toiminnan käynnistäviä ja sitä ylläpitäviä tekijöitä. Suomen kenttäsairaala on pakattu noin 50´n kilon laatikoihin, joiden mitat ovat 80 cm (p) x 40 cm (k) x 40 cm (l). Telttoja on matkasta riippuen jopa 20 ja yhden pystytys vie pari tuntia. Sähköverkko pystytetään omilla generaattoreilla ja kaapeleilla, ja tietoliikenneyhteydet hoidetaan satelliitin kautta. Usein myös radiopuhelinverkko otetaan käyttöön, sillä viranomaiset ovat voineet sulkea matkapuhelinverkon.
   Puhtaan veden saanti ja sanitaatio ovat usein teknikolle haasteita. Jos siinä epäonnistutaan, kaikkien terveys on vaarassa. Lisäksi, jos paikalla viivytään pidempään, teknikot pykäävät jossain vaiheessa suomalaisille myös saunan.

   Haitissa SPR´n tiedottajat Noora Kero, Ari Räsänen ja Lasse Kylänpää kuvasivat ja haastattelivat auttajia ja autettavia. Heidän lähettämänsä jutut ovat sitten olleet tarjolla SPR´n verkkosivuilla ja julkaisuissa sekä kaikkialla suomalaisessa mediassa.
   Kylänpää toteaa, että häneltä on usein kysytty, mitä tiedottaja tekee kriisialueilla. Hän on pitänyt tapanaan todeta, että tiedottaja vapauttaa lääkärit ja hoitajat tekemään sitä työtä, mitä varten heidät on paikalle lähetetty.Jos tiedottaja ei olisi kommentoimassa, toimittajat tunkisivat kyselemään näiltä, joiden työ on hoitaa eikä vastailla kysymyksiin. Kylänpää korostaa myös, että on tärkeää, että ne ihmiset, jotka ovat lahjoittaneet Punaiselle Ristille, tietävät, mihin rahoja käytetään.

 Kun SPR´n avustusoperaatio saatiin kunnolla käyntiin, Kalle Löövi ei yrittänyt peitellä tyytyväisyyttään. Operaatio on ollut malliesimerkki: valtava vapaaehtoisten lähtijöiden määrä, mieletön yhteishenki... Eikä pidä unohtaa, että ensimmäisten lähtijöiden joukossa oli myös heitä, jotka olivat olleet Haitissa myrskyn takia hommissa jo vuotta aiemmin, ja jotka tunsivat Haitin entuudestaan.
   Jos ajatellaan nopean toiminnan ERU-yksiköitä, koskaan ennen ei SPR´ltä ole lähtenyt niitä niin monipuolisesti kuin Haitiin: SPR´ltä lähti klinikka, sairaala, vesiyksikkö, logistiikkayksikkö, avustusjakeluyksikkö jne. Sen lisäksi SPR´llä oli ihmisiä FACT´ssa ja yleisoperaation johdossa.
   Haitin operaation vakkiintuessa Löövi oli tyytyväinen saamaansa palautteeseen. SPR oli saanut mm. Geneven ja YK´n kautta viestejä, joissa on pantu tyydytyksellä merkille se, että suomalaisia on lähetetty niinkin paljon Haitiin. Suomalaisia on kehuttu yhteistyöhaluisiksi, logistiikka on pelannut ja systeemit suunniteltu toimiviksi. Löövi toteaa, että tästä kaikesta sietää olla ylpeä.

   Suomen Punainen Risti on alan suurin ja perinteikkäin järjestö. Kuten Rauli Virtanen toteaa, kansalaisten tukeman SPR´n kansainvälisen työn ansiosta Suomi on maailman katastrofiavun ykkösmaa. Kirja Hiljaiset auttajat avaa lukijalle näköalan tapahtumapaikoille, joista päämedian kautta välittyy vain pieni osa.
   Kirjassa annetaan inhimilliset kasvot avustustyöntekijöille, kuvataan niin epätoivon hetket kuin ryhdistäytymisetkin, ja lukijalle välittyy monenlaisia tunnelmia monenlaisista paikoista; kirjaa varten on muisteltu myös niitä karmaisevimpia tapauksia kaikista runnelluimmista potilaista, mutta mukana on myös mustaa huumoria tiukkojenkin paikkojen keskeltä. Kerrontaa tukee ja täydentää oleellisella tavalla runsas kuvitus. Teos Hiljaiset auttajat esittelee erittäin onnistuneesti tärkeää ja maineikasta osaa Suomen parhaimmista perinteistä kansainvälisessä toiminnassa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

14.8.
Kuukauden Uusinnat
Juhani Wiio: Politiikka ja julkisuus

Julkisuudenhallinta on taitolaji. Kokeneet kertovat kokemuksiaan sekä politiikan että toimituksen puolelta.

Taina West: Elämisen sietämätön keveys

Kohumissistä kohupoliitikoksi. Tanja Karpela.

Hannu Takkula: Mistä löytyisi rohkeus

Julkisuus on riepotellut myös Hannu Takkulaa. Nykyisen europarlamentaarikkomme oma versio muutamista mieliinjääneistä tapauksista vuosien varrelta ja muutakin muistelua.