Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen



Kuukauden Keskustalainen
Juhani Suomi: Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus
Tammi 2016
676 sivua



Ulkoasiainneuvos Juhani Suomi (s. 1943) tarkastelee viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta, sopimuksen solmimisen syitä, sisältöä ja merkitystä. Koko sopimuksen elinkaaren kattaen, ottaen mukaan myös sopimuksen uudistamisprosessin Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä.

   23.2.1948 eversti Ragnar Grönvall, tasavallan presidentin ensimmäinen adjutantti, kuuli, kuinka päämiehen työhuoneesta alkoi kuulua ärräpäitä. Ei siinä sinänsä mitään uutta ollut, J.K. Paasikiven temperamentti oli kyllä jo tullut tutuksi. Mutta sillä kertaa tuntui olevan tosi kyseessä.
   Juho Kusti oli saanut kirjeen itäisen naapurimme ministerineuvoston puheenjohtajalta, generalissimus Josif Stalinilta. Viestissä esitettiin, että Suomi ja Neuvostoliitto solmisivat sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Saksan mahdollisen hyökkäyksen varalta. Euroopassa oli kolme sellaista valtiota, jotka sekä rajoittuivat Neuvostoliittoon, että olivat taistelleet sitä vastaan, enemmän tai vähemmän Saksan liittolaisina. Niistä kaksi, Romania ja Unkari, olivat jo allekirjoittaneet Neuvostoliiton kanssa vastaavan sopimuksen. Kolmannen, Suomen, kanssa samanlaista sopimusta ei vielä ollut. Stalin halusi, tarkemmin kuvaamatta, "samankaltaisen" sopimuksen myös Suomen kanssa.
   Stalinin aloite oli Paasikivelle pettymys lähinnä siksi, että hän oli Pariisin rauhansopimuksen jälkeen päätynyt pitämään avunantosopimusta tarpeettomana ja tehnyt parhaansa kaataakseen sitä koskevat hankkeet. Viime vaiheessa hän oli pyrkinyt lykkäämään asian esille tuloa ainakin Suomessa järjestettävien eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan. Hän olikin jo ehtinyt ajatella onnistuneensa, mutta neuvostojohto ottikin aloitteen käsiinsä Stalinin kirjeen muodossa.
   Paasikivi keskusteli kirjeestä ulkoministeri Carl Enckellin kanssa. Lähtökohta oli, ettei Unkarin ja Romanian malli mitenkään kävisi Suomelle.
   Puolen yön tietämissä Paasikivi kutsui neuvotteluihin Urho Kekkosen. Aiempi oikeusministeri oli nyt rivikansanedustaja. Kekkosen muodollinen asema ei olisi edellyttänyt informointia. Suomi ei löydä muuta selitystä kuin Kekkosen presidentin silmissä nauttima arvostus.
   Koko hallitukselle presidentti kertoi kirjeestä vasta kolme päivää myöhemmin. Eduskunnan puhemiehille sekä eduskuntaryhmien puheenjohtajille ja varapuheenjohtajille päivän sitäkin myöhemmin.

   Stalinin viestistä ja sen luomasta uudesta tilanteesta informoitiin välittömästi myös Ruotsia, Britanniaa, Ranskaa ja Yhdysvaltoja. Yhteydenottajana toiminut Enckell etsi ilmiselvästi selkänojaa.
   Länneltä löytyikin myötätuntoa, sehän ei mitään maksanut. Konkreettisempaa tukea sen sijaan ei luvattu, realiteetit kerrottiin Enckellille niitä juuri peittelemättä: jos Suomen itsenäisyys vaarantuisi, asialle ei olisi tehtävissä mitään. Kovin lupaus oli, että Yhdysvallat lupasi käyttää Yhdistyneissä Kansakunnissa Suomea tukevan puheenvuoron.

   Hallitusta ja eduskuntapiirejä informoidessaan Paasikivi toisteli aiemmin esittämiään epäilyksiä ja antoi näin rivien välissä ymmärtää vieroksuvansa ehdotettua sopimusta. Suomi on saanut käsityksen, että tämä oli kuitenkin enemmänkin taktiikkaa, toisaalta hallitus- ja eduskuntaryhmien suuntaan, toisaalta Moskovan suuntaan. Kotimaassa presidentti halusi antaa kuvan, ettei ollut mikään myöntyväisyysmies. Tärkeää oli myös antaa Moskovalle vaikutelma, että eduskunnan jyrkkä asenne sitoi presidentin kädet.
   Kyllähän Paasikivi oli jo Stalinin kirjeen saadessaan, voimakkaasta mielenkuohustaan huolimatta, pragmaatikkona viitoittanut Suomen tulevaa linjaa: neuvotteluilta ei tultaisi välttymään ja siksi Suomen tulisi pyrkiä niissä täysin omanlaiseen lopputulokseen. Aiemmasta torjuvasta kannasta liukumisesta todisti Paasikiven uustulkinta aiemmin Suomi-Neuvostolitto -seuran lehdelle antamastaan haastattelusta. Presidentin mukaan hänen tuolloinen kannanottonsa oli pitänyt sisällään näkemyksen, että Suomi vastustaisi mahdollista kauttakulkuhyökkäystä kaikin käytettävissään olevin keinoin. Ellei se pystyisi torjumaan hyökkääjää, se saisi "luonnollisesti apua Neuvostoliitolta, koska taistelemme yhteistä vihollista vastaan".
   Näin Paasikiven edessä odottava tehtävä alkoi vähitellen hahmottua. Neuvottelukutsuun olisi vastattava myöntävästi, ja neuvotteluissa neuvostojohto olisi taivuteltava järjestelyyn, joka tarjoaisi yhtä aikaa sitä tyydyttävän liittosuhteen ja samalla Suomelle mahdollsiuuden pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella. Toisaalta suomalaiset olisi saatava hyväksymään sellainen sopimus, joka turvaisi Neuvostoliiton turvallisuusintressit sen luoteisella rajalla.
   Aiheen tiimoilta tehtiin lukuisia taustaselvityksiä. Pääpaino oli analyyseissa, mitkä koskivat Neuvostoliiton solmimien vastaavankaltaisten sopimusten sisältöä ja soveltamismahdollisuuksia sekä Suomen sotilaallista asemaa ja edellytyksiä.
   Paasikivi halusi sitoa eduskuntaryhmät päätöksentekoon heti alusta alkaen. Varsinkin, kun tiesi niiden enemmistön karsastavan hanketta vahvasti. Sisältöön hän ei kuitenkaan eduskunnan neuvoja kaivannut, hän oli jo vuonna 1939 nähnyt, ettei "sieltä" löytynyt "viisaita miehiä". Toisin sanoen, Paasikivi halusi eduskunnan vastuuseen ilman tosiasiallista päätäntävaltaa varsinaiseen asiaan. Toisaalta vastahankaisen eduskunnan näkyvä mukanaolo oli tarpeen myös neuvottelutaktiikkana Moskovan suuntaan.

   Suomen neuvotteluvaltuuskunnan työ käynnistyi heti Moskovaan saapumisen jälkeisenä aamuna 23.3.1948. Ennusmerkit vaikuttivat pahaenteisiltä. Tiedotusvälineiden mukaan Bulgaria oli suostunut solmimaan Romanian mallin mukaisen sopimuksen, ja Moskovassa arveltiin, etteivät neuvottelut Suomen kanssa veisi montakaan päivää.
   No, ensimmäinen neuvottelutilaisuus kesti vain puolisen tuntia. Neuvottelut lähtivät Suomen kannalta odottamattoman hyvään suuntaan. Neuvostoliiton pääneuvottelija, ulkoministeri Vyacheslav Molotov ei edes esittänyt Neuvostoliiton omaa ehdotusta. Tunnelmia kuvasi Kekkosen muistiinmerkintä: "Voittona on pidettävä, että saimme oman ehdotuksemme esitettäväksi. Sen saatuaan Neuvostoliitto katsoo, minkä ehdotuksen se haluaa asettaa neuvottelujen pohjaksi. Mutta nyt on Unkarin (ja Romanian) pohja jo poissa pelistä, mikäli saa luottaa vaikutelmaan Kremlistä."
   Stalin oli hyvin selvillä läntisen Euroopan suunnitelmista yhteistyön tuntuvaan tiivistämiseen, mukaan lukien Tanska ja Norja. Kaiken lisäksi Moskovan tunnustelut Ruotsin suuntaan antoivat nekin tulokseksi huolestuttavia tietoja: pakkotoimet Suomea kohtaan saattaisivat pahimmassa tapauksessa saada Ruotsinkin tinkimään liittoutumattomuudestaan.
   Näin Stalin oli neuvottelujen alkaessa tilanteessa, missä yya-sopimuksen hoitaminen Suomen kanssa oli vaarassa kansainvälistyä. Stalinin oli valittava, ryhtyäkö huolestuttavasta kansainvälisestä asetelmasta huolimatta painostamaan Suomea aiemmin solmittujen yya-sopimusten mukaiselle linjalle, mikä epäonnistuessaan saattaisi johtaa neuvottelujen katkeamiseen, vai varmistaako myönnytyksillä sopimuksen keskeisimmän sisällön läpimeno Suomessa. Stalin valitsi myönnytykset.

   Ratkaiseva neuvottelu käytiin lopulta illalla 5.4. Se kesti tulkkauksineenkin vain tunnin verran, mistä voi päätellä tilanteen olleen tuolloin jo selkiytynyt.
   Valtuuskuntaa johtanut Mauno Pekkala luovutti puheenvuoron saman tien Kekkoselle. Tämä esitti Paasikiven nimissä ja luvalla laaditun, mutta Kekkosen itsensä laatiman, viestin, minkä mukaan "voimakas opinioni eduskunnassa" uskoi Suomen pystyvän säilyttämään puolueettomuutensa jopa mahdollisen suurvaltaselkkauksen aikana ja pitävän sen vuoksi sotilaallista sopimusta tarpeettomana. Mutta siitä huolimatta sellainen voitaisiin presidentin mielestä solmia, ja hän tulisi tekemään voitavansa sen hyväksytyksi tulon puolesta, jopa asettamaan arvovaltansa peliin, mikä epäilemättä vaikuttaisi eduskunnan enemmistön kantaan.
   Noin johdateltuaan Kekkonen pääsi itse asiaan. Mikä oli, että tuon myönteisen lopputuloksen edellytyksenä olisi se, että syntyvä sopimus vastaisi presidentin ohjeita.
   Suomi pitää neuvottelutaktisesti vielä taitavampana tapaa, jolla Kekkonen perusteli Suomen muutosehdotuksia sotilaallisiin artikloihin. Muutosehdotusten takana ei ollut halua heikentää edellytyksiä sen tarkoituksen saavuttamiseksi, mihin Neuvostoliitto vastaehdotuksellaan on pyrkinyt. Syynä muutosehdotuksiin oli mm. että presidentti halusi saada suomalaisen kansalaismielipiteen sopimuksen taakse. Siksi Paasikivi olisi ehdottanut muutoksia, joissa on otettu huomioon mm. "ne tärkeät psykologiset tekijät, joiden huomiotta jättäminen saattaisi haitata sopimuksen tarkoitusta, molempien maiden suhteiden syvenemistä".
   Kun suomalaiset nyt olivat pudottaneet ehdotuksestaan hyökkäyksen uhan neuvottelut laukaisevana tekijänä, Molotov totesi pitävänsä suomalaisten alkuperäistä ehdotusta tässä suhteessa selvempänä ja täsmällisempänä. Siksi hän ehdotti, että artikla joko muotoiltaisiin kokonaan uudelleen tai sitten sen osalta palattaisiin Suomen alun perin esittämään ehdotukseen. Ja suomalaiset lukitsivat vastaukseksi alkuperäisen ehdotuksensa.
   Neuvottelujen lopputulos sähkötettiin Paasikivelle, joka viestitti olevansa lopputulokseen tyytyväinen. Vaikka neuvotteluja ei loppujen lopuksi vältettykään, olivat suomalaiset päässeet itse märittelemään sopimuksen sisällön tavalla, joka poikkesi oleellisesti muista vastaavan nimen alla kulkevista pakteista. Siitä huollimatta sen arvioitiin myös varmistavan Neuvostoliiton turvallisuusintressit luoteisella ilmansuunnalla riittävällä tavalla.

   Tavoitteena oli saada Suomen kansalaismielipide yya-sopimuksen taakse. Tavoite vaikutti alusta lähtien vähintäänkin haasteelliselta. Eikä sitä ainakaan helpottanut lehdistön varauksellinen ja etäisyyttä ottava suhtautuminen neuvottelutulokseen.
   Ja läntisten suurvaltojen edustajien kommentit olivat vieläkin skeptisempiä. Brittiläinen lähettiläs Sir Oswald Scott levitti Helsingin diplomaattikunnassa käsitystä, etteivät neuvostoliittolaiset sallisi Suomessa enää vapaita vaaleja ja että näiden tavoitteena olisi Suomen muuttaminen kommunistiseksi. Ja amerikkalaisten epäluulot olivat vieläkin syvempiä.
   Paasikiveä kiukutti erityisesti Yhdysvaltojen uhoaminen. Kaiken aikaa suomalaisia oli yritetty estää solmimasta sopimusta, samalla kun ehtimiseen korostettiin, ettei USA voisi hädän tullen auttaa Suomea. Kun sitten Yhdysvaltojen Helsingin-lähettiläs Earl Warren vielä uhkasi Enckelliä, että sopimuksen ratifiointi tulkittaisiin Washingtonissa Suomen liittymiseksi "Neuvostoliiton blokkiin" ja että se katkaisisi Yhdysvaltojen luotonannon Suomelle, Paasikivellä keitti yli. Hänen päiväkirjoistaan on luettavissa mm. kuinka hän toteaa, että "dollareilla me emme voi itseämme puolustaa".
   Sinänsä, eivät läntisten suurvaltojen reaktiot johtuneet pelkästään ideologisista ennakkoluuloista. Osansa oli myös suomalaisilla oman pesän likaajilla. Esim. maalaisliittolainen kansanhuoltoministeri Taavi Vilhula juorusi CIA´n Helsingin-asemapäällikölle, että yya-sopimukseen sisältyi salaisia lisäpöytäkirjoja, mitkä säätelivät Suomen puolustusvoimien kriisinaikaista yhdistämistä puna-armeijaan. Ja vieläkin enemmän mielialoihin lännessä vaikuttivat entisen presidentin, marsalkka Mannerheimin pessimistiset ennustukset.

   Syksyllä 1954 Neuvostoliiton uusi johtaja, Venäjällä syntynyt mutta Ukrainassa varttunut Nikita Hruštšov (ven. Khrushchev)  Pekingin-vierailunsa yhteydessä ilmoitti Neuvostoliiton palauttavan 2. maailmansodan jälkeen hankkimansa sotilastukikohdat Port Arthurissa ja Dairenissa sekä Mantšurian rautateiden käyttöoikeuden Kiinalle. Tukikohdista luopumista hän perusteli "veljellisellä solidaarisuudella ja internationaalilla".
   Juhani Suomi näkee todellisten syiden eroavan virallisesta selityksestä. Seuraavan vuoden toukokuussa Neuvostoliiton valtuuskunta ehdotti YK´ssa, että suurvallat sitoutuisivat yhteisellä päätöksellä purkamaan toisten valtioiden alueilla sijaitsevat sotilastukikohtansa. Tämä olisi koskenut mm. Yhdysvaltojen Turkkiin, Neuvostoliitoon kupeeseen,  perustamia tukikohtia.
   Neuvostoliitoon ehdotuksen uskottavuutta nakersi se, että sillä itsellään oli yhä jäljellä sotilastukikohta Suomessa, Porkkalan vuokra-alue. Siksi Hruštšov ryhtyi suunnittelemaan Porkkalan palauttamista Suomelle.
   Etunäkökohdat epäilemättä sanelivat sen, että Porkkalan palauttaminen haluttiin järjestää siten, että Suomessa ansion tapahtuneesta saisivat Paasikivi ja Kekkonen. Se oli tärkeää lähestyvien presidentinvaalien vuoksi. Ja siihen kytkettiin myös yya-sopimuksen jatkaminen, vastasuorituksena Porkkalasta. Ja sillä kertaa kahdellakymmenellä vuodella, kymmenen vuoden sijaan.

   Kun Porkkala oli saatu takaisin ja Kekkosesta tullut tasavallan presidentti, suurvaltasuhteet kiristyivät. Neuvostoliitossa alkanut destalinisointi oli johtanut otteen heltiämiseen ensin Puolassa ja sitten Unkarissa, missä mielenosoituksina alkanut liikehdintä oli pian johtanut verisiin yhteenottoihin unkarilaisten ja maahan sijoitettujen neuvostojoukkojen välillä.
   Kansannousun myötä valtaan noussut Imre Nagyn hallitus sanoi yksipuolisesti irti Unkarin yya-sopimuksen, erosi Varsovan liitosta ja julisti maan puolueettomaksi. Tämän jälkeen neuvostopanssarit vyöryivät Budapestiin ja murskasivat vastarinnan muutamassa päivässä. Maan johtoon nostettiin uudistushaluinen mutta Moskovalle lojaali János Kádár.
   Kun Kekkonen keskusteli Paasikiven kanssa Unkarin tapahtumista, tämä varoitti, että "juuri silloin kun Neuvostoliitto on vaikeuksissa, meidän tulee osoittaa pitävämme kiinni tähänastisesta politiikasta". Sekä Kekkonen että Paasikivi olivat kiinnittäneet huomiota erityisesti siihen, että Unkari oli irtisanonut Neuvostoliiton kanssa solmimansa yya-sopimuksen yksipuolisesti.

   Syksyllä 1961 suurvaltasuhteet olivat erittäin kireät. Lauantaina 28.10., jolloin jenkki- ja neuvostopanssarit seisoivat vastakkain Berliinissä, suurlähettiläs Wuori sai kutsun saapua tapaamaan Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykoa. Ulkoministeri ilmoitti jättävänsä Suomen hallitukselle nootin, joka käsitteli Saksan liittotasavallan sotilaallisia valmisteluja Itämeren alueella.
   Suomen mukaan Neuvostoliitossa ei voitu olla täysin varmoja maamme poliittisesta suunnasta. Tulevat presidentinvaalit muodostivat melkoisen epävarmuustekijän. Kaiken lisäksi Kekkonen, joka oli yya-sopimuksen tavoin koettu Suomen ulkopolitiikan muuttumattomuuden takeeksi, oli ryhtynyt etsimään lännen suurvaltojen ymmärtämystä ja tukea maansa puolueettomuudelle, jonka hän tulkitsi oikeudeksi pysytellä syrjässä kriiseistä.
   Kun Moskovan äänensävy oli vuoden 1961 kuluessa käynyt yhä uhkaavammaksi, Wuori oli jo tammikuussa ennakoinut yya-konsultaatioita. Loppukesällä hän oli pitänyt niitä jo varsin todennäköisinä. Konsultaatioita oli odoteltu myös puolustusvoimien piirissä. Pääesikunta oli tähdentänyt tarvetta ryhtyä valmistautumaan niihin jo etukäteen sotilasviranomaisten ja ulkoministeriön yhteistoimin.

   Saatuaan ensimmäiset tiedot nootista Mauin rannalle lomaileva presidentti määräsi vierailuseurueeseen kuuluvan ulkoministeri Ahti Karjalaisen palaamaan välittömästi Suomeen. Itse hän aikoi viedä vierailun loppuun alkuperäisen suunnitelman mukaisesti osoittaakseen, ettei Suomen asema ollut nootin vuoksi uhattuna. Muuta vaihtoehtoa hänellä ei oikein ollut - keskeyttämällä vierailun hän olisi tunnustanut länsivaltojen olleen oikeassa suhtautuessaan pessimistisesti Suomen tulevaisuuteen.
   Vierailunsa aikana Kekkonen piti puheen, missä arvioi nootin perimmäiseksi syyksi Moskovan huolen turvallisuudestaan, jota se katsoi  Länsi-Saksan aseistautumisen uhkaavan. Nootti suuntautui hänen tulkintansa mukaan enemmän NATOa, Tanskaa ja Norjaa kuin Suomea vastaan. Suomi oli "vain postikonttori sinne käsin".
   Palatessaan kotimaahan Kekkonen sai tukea näille käsityksilleen Skandinaviasta. Liioin Suomessa asiantuntijat eivät uskoneet, että nootin aiheena olisi ollut Suomi tai Suomen ulkopolitiikka. Sen sijaan Suomea uskottiin kyllä käytettävän painostuskeinona muiden taivuttelemiseksi.
   Kekkonen oli katkera Moskovalle siitä, että se oli vienyt pohjan hänen läntisiltä avauksiltaan, ja länsivalloille puolestaan siitä, kuinka herkästi ne olivat valmiit tekemään maastamme kylmän sodan pelinappulan. Suomen mukaan turhautunut Kekkonen aikoi ensin luopua presidenttiehdokkuudesta, mutta muutti pian mieltään havaittuaan ulkoministeriön ylimpien virkamiesten ja puolustusvoimien johdon valmistautuvan jo täyttä päätä sotilaallisiin konsultaatioihin. Kekkonen tyrmäsi valmistelut, koska valittu toimintalinja olisi merkinnyt hyökkäysuhan olemassaolon tunnustamista ja olisi samalla pilannut maan suhteet länteen.
   
   Kekkonen lähetti Karjalaisen neuvottelemaan venäläisten kanssa. Tärkeintä oli saada selville, sallisiko Neuvostoliiton arvovalta sen luopua jo julkistetuista Suomeen kohdistuvista vaatimuksista. Ja olisiko poliittisille keskusteluille edes edellytyksiä, kun aktiivisia asiassa olivat Wuoren mukaan nimenomaan Neuvostoliiton sotilaspiirit?
   Sotilaspiirien aloitteellisuuden Gromykokin mainitsi Karjalaiselle. Maan sotilasjohto oli jo jonkin aikaa vaatinut konsultaatioita, mutta neuvostohallitus oli siihen saakka torjunut vaatimukset, koska se oli luottanut Kekkoseen ja Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen. Gromyko totesi, ettei neuvostohallitus voinut jäädä odottelemaan presidentinvaalien eikä kesän eduskuntavaalien tulosta. Siinä yhteydessä Karjalainen tuli lipsauttaneeksi, että eduskuntavaalien aikataulua voidaan toki nopeuttaa.
   Karjalainen palasi Suomeen. Kekkosta harmitti, että Karjalainen oli vastoin hänen nimenomaista kieltoaan viitannut ennenaikaisten eduskuntavaalien mahdollisuuteen. Sinänsä hänellä ei ollut mitään vaalien aikaistamista vastaan, ajatus vain oli tullut esille väärässä yhteydessä - hän itse oli päätynyt samaan ratkaisuun, mutta sisäpoliittisista syistä.
   Kekkonen oli oivaltanut, minkä aseen Honka-liiton kantavat voimat, SDP ja Kokoomus, olivat hänelle lahjoittaneet vaatiessaan V.J. Sukselaisen hallituksen ensimmäisistä viikoista lähtien eduskunnan hajottamista ja ennenaikaisia vaaleja. Jos Kekkonen luopuisikin vastustusasenteesta ja taipuisi sinnikkäisiin hajotusvaatimuksiin, hän tulisi samalla sekoittaneeksi vastustajien rivit. Kun Honka-puolueilla oli tuskin muuta yhteistä kuin vastenmielisyys Kekkosta kohtaan, eduskuntavaalit ajaisivat ne toisiaan vastaan.
   Siinä mielessä Karjalainen oli sekoittanut pakan, että ennenaikaisia vaaleja tarjottiin turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Sen myötä konsultaatioiden torjuntayritykset olivat väistämättä kytkeytymässä edessä odottaviin kaksiin vaaleihin.
   Moskovaan päin eduskunnan hajotuspäätös tarjoiltiin pyydettynä vakuutena. Tarkoituksena oli osoittaa, että uusi eduskunta tulisi olemaan seuraavat neljä vuotta takeena "ystävyyspolitiikan" jatkumisesta. Samalla epäilemättä haluttiin voittaa aikaa: maaliskuussa maailmanpoliittinen tilanne saattaisi olla jo rauhallisempi.
   Hajotuspäätös ei kuitenkaan Neuvostoliitolle riittänyt. Wuorelle viestitettiin, että sotilaallisia konsultaatioita pidettiin yhä "erittäin välttämättöminä".

   Wuori kutsuttiin 17.11. Helsinkiin neuvonpitoon, missä ratkaisuja ei löydetty. Viimeisen mahdollisuuden konsultaatioiden välttämiseksi näytti tarjoavan Wuoren saama vihje, että Hruštšov saattaisi suostua keskustelemaan asiasta Kekkosen kanssa. Hallitus vetosi presidenttiin, joka ilmoitti olevansa valmis.
   Kekkonen lähti neuvotteluihin Novosibirskiin Siperiaan. Oman maan armeija ja äärivasemmisto sekä "vapaan maailman" johtovaltio olivat omilla puuhailuillaan aiheuttaneet hänelle ylimääräistä mietittävää. Suomen kommunistit olivat lisäilleet noottiin omia juttujaan, puolustusvoimien johdolla oli intoa aloittaa konsultaatiot, ja USA teki toistuvia väliintuloyrityksiä. Sen sijaan, että Yhdysvalloilta olisi tullut oikeasti apua Suomelle, sieltä lähetettiin maallemme yhä tiukempia vaatimuksia.
   Nootti oli saapunut keskelle Suomen sisäpolitiikan kuohuja. Nootin tultua alkoi huhukampanja, minkä mukaan Kekkonen olisi sen tilannut. Huhun näyttää laittaneen liikkeelle Helsingin Sanomat, ja pian huhu kulki läpi Honka-rintaman, vahvistuen kaiken aikaa kuin vierivä lumipallo. Mutta mitään näyttöjä väitteiden tueksi eivät esittäneet. Silti huhu on elänyt pitkään - kyllä se taitaa elää vielä tänäkin paivänä.
   Sitten Honka-liiton kärkimiehet luonnostelivat julkilausuman, jossa hyökkäyksen uhka kiistettiin jyrkästi. Se oli tarkoitus julkistaa Hongan nimissä, mutta ehdokas itse torjui hankkeen, eikä taipunut siihen edes pakotettuna. Kaveri tajusi, että nyt hänen housuillaan oltiin istumassa sellaiseen nuotioon, että parempi oli ottaa etäisyyttä vaaliliiton keskeisiin hahmoihin. Samoihin aikoihin liittouma alkoi murentua sisältä päin ja pian Honka luopui ehdokkuudestaan.

   Neuvottelut Hruštšovin kanssa päättyivät tulokseen, johon Kekkonen oli tyytyväinen. Pyrkimyksensä mukaisesti hän oli välttynyt ottamasta kantaa hyökkäysuhan olemassaoloon. Hän oli myös onnistunut nostamaan poliittisen luottamuksensa sotilaallisten konsultaatioiden vastapainoksi ja saanut kaiken päälle tunnustuksen Suomen puolueettomuuspolitiikalle tilanteessa, jota oli yleisesti pidetty suhdekriisinä. Lopputuloksena Kekkosella oli tuore puolueettomuustunnustus kummaltakin supervallalta.

   Miksi nootti aikoinaan lähetettiin? Suomi listaa kirjassaan omia arvioitaan tapauksesta.
   Suomi toteaa Neuvostoliiton olleen aidosti huolestunut Länsi-Saksan nopeasta varustautumisesta ja sen vaikutusvallan kasvusta NATOn piirissä. Tuo huolihan oli pitkäaikainen, Moskova oli korostanut sitä vuodesta 1955 lähtien.
   Lähes yhtä pitkään Neuvostoliitto oli kantanut huolta Länsi-Saksan tiivistyvästä yhteistoiminnasta Tanskan ja Norjan kanssa sekä siihen kytkeytyvästä  Länsi-Saksan sotilaallisen painopisteen siirtymisestä Itämerelle, lähemmäs Neuvostoliiton rajoja. Neuvostohallitus oli kääntynyt useaan otteeseen Tanskan ja Norjan puoleen varoittaen niitä tästä yhteistyöstä. Vain pari kuukautta ennen Suomen saamaa noottia neuvostohallitus oli lähettänyt nootin Tanskalle ja varoittanut sitä jyrkin sanoin BALTAP-yhteistyöstä.
   Kun Suomelle lähetettiin nootti, se johtui mitä ilmeisimmen siitä, että Tanskalle ja Norjalle niitä oli jo jokunen toimitettu, eikä uusi nootti olisi enää tarvittavaa huomiota herättänyt. Sen sijaan lähettämällä nootti puolueettomuuttaan korostavalle Suomelle kansainvälinen huomio oli selviö. Suomi oli oivallinen valinta myös siksi, että sen aseman ja sen myötä koko Pohjolan tilanteen muuttumisen voitiin kuvitella hillitsevän Tanskaa ja Norjaa tiivistämästä yhteistyötään Länsi-Saksan kanssa.
   Suomen itsensä osalta kirjoittaja löytää pari syytä, jotka puolsivat nootin lähettämistä. Toinen oli Kekkosen ponnella ajama "todellinen puolueettomuus", jota Hruštšov oli aiemmin kritisoinut SKP´n edustajille. Toinen kielteinen piirre oli Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden tiivistyminen, jota Wuoren mukaan oli Moskovassa seurattu peläten, että se ennakoisi muutosta Suomen politiikassa. Suomen sisäisillä tapahtumilla kirjoittaja ei sen sijaan näe olleen vaikutusta nootin syntyyn.
   Hintaan, joka konsultaatioista tinkimisestä ainakin haluttiin saada, kuului ennen muuta Paasikiven-Kekkosen -linjan jatkuvuuden turvaaminen, mihin sisältyi yya-sopimuksen velvoitteisiin sitoutuminen myös jatkossa. Linjan jatkuminen oli parhaiten varmistettavissa antamalla kunnia lopputuloksesta Kekkoselle.
   
   Vuonna 1968 Tšekkoslovakian kommunistipuolueen linjaa ryhdyttiin uudistamaan melkoisen radikaalisti. Prosessi lähti sellaiselle laukalle, että siellä alettiin vaatia irtautumista yya-sopimuksesta, Varsovan liitosta ja sosialistisesta leiristä. Neuvostoliitto liittolaisineen varoitti useaan kertaan Tšekkoslovakian hallitusta ja julkisti lopulta avoimen kirjeen, missä vakuutettiin, ettei Varsovan liitto tulisi milloinkaan suostumaan siihen, että "imperialismi murtaa aukon sosialistiseen järjestelmään ja muuttaa olosuhteet Euroopassa omaksi edukseen". Kun neuvottelutkaan eivät tuoneet ratkaisua syntyneeseen luottamuspulaan, neuvostojohtoiset Varsovan liiton joukot tunkeutuivat Tšekkoslovakianan 21.8. ja miehittivät sen 36 tunnissa.
   Kekkoselle miehitys muodostui vaikeaksi. Hän pelkäsi Neuvostoliiton palanneen Stalinin linjoille, mikä tulisi heijastumaan sen suhteisiin kaikkiin maihin.
   Kekkonen koki, että perusta, mille hän oli rakentanut Suomen turvallisuuspolitiikkaa, oli tavallaan sortunut. Hän oli laskenut sen varaan, että jos Neuvostoliitto kokisi ystävyys- ja yhteistyöpolitiikan Suomen kanssa hyödylliseksi, se liennyttäisi politiikkaansa muuallakin, mikä puolestaan vahvistaisi Suomen asemaa. Mutta esimerkki ei ollut vaikuttanut hänen toivomallaan tavalla.
   Suomen kannalta oli tärkeää tietää, oliko Kremlin ratkaisun taustalla halu pitää kommunistinen blokki koossa vai Länsi-Saksan pelko. Seuraavien viikkojen tapahtumat näyttivät viittaavan yhä selvemmin Länsi-Saksan suuntaan, mikä oli yya-velvoitteiden takia Suomen kannalta huolestuttavaa.
   7.10. Neuvostoliiton pääministeri Aleksey Kosygin saapui Tallinnasta Suomeen vierailulle, kalastusmatkalle Hiittisten vesille, Kekkosta tapaamaan. Kosygin vakuutti heti tapaamisen aluksi, ettei Tšekkoslovakian tapahtumilla ollut vaikutusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin ja ettei Neuvostoliitto tulisi muuttamaan politiikkaansa Suomeen nähden, mitä Kekkonen oli alkanut vierailun edellä pelätä.
   Mutta käynnin taustalta löytyi jotain muutakin. Kekkonen oli loukkaantunut neuvostojohdolle ja uhannut erota. Presidenttiä oli pyrittävä hyvittelemään ja rauhoittelemaan, kuten sitten tapahtuikin. Samalla käynti Suomessa tarjosi mahdollisuuden viestittää sen kautta länteen, että Tšekkoslovakian miehitys oli ollut Varsovan liiton sisäinen asia ja ettei se vaikuttaisi Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan laajemmin.
   Kekkonen kuitenkin päätteli, että Moskovassa muhi pinnan alla kovempi ja epäluuloisempi linja. Osaselitys sille löytyi vuoden 1968 lopulta. NATOn ministerikokous oli käsitellyt Tšekkoslovakian opetuksia ja varoittanut, että vastaisuudessa mikä tahansa Neuvostoliiton interventio tulisi johtamaan vakavaan kansainväliseen kriisiin. Yhdysvaltojen ulkominsteri Dean Rask ulotti NATOn turvallisuustakeet myös sen ja Varsovan liiton väliin jäävälle nk. harmaalle vyöhykkeelle, johon myös Suomi saatujen tietojen mukaan luettiin.
   Itävallan tavoin Suomen hallitus sanoutui irti suojelusta, ja presidentti oli kuohuksissaan. Takeiden ulottaminen Suomeen merkitsi, ettei NATO enää halunnut tunnustaa sen puolueettomuusasemaa, vaan tavoitteli jonkinlaista holhoojan roolia. Suomen turvallisuudelle ko. taevakuutus oli käytännössä merkityksetön, mutta sen esittämisellä oli tehty karhunpalvelus.

   Kesällä 1970 oltiin neuvottelemassa yya-sopimuksen jatkosta, Neuvostoliiton aloitteesta. Kekkosen mielestä sopimuksen ennenaikaiselle jatkamiselle ei ollut estettä, mikäli se tapahtuisi sen sisältöä muuttamatta. Pidennys saattaisi jopa hyödyttää Suomea. Kekkonen uskoi sen liennyttävän puolueettomuuspolitiikasta syntynyttä kiistaa ja helpottavan tunnustuksen saamista Suomen puolueettomuudelle.
   Neuvotteluista tuli yllättävän vaikeat. Samalla kertaa neuvoteltiin sekä yya-sopimuksesta että kommunikeasta. Neuvosto-osapuoli ei halunnut luonnehtia Suomen ulkopolitiikkaa puolueettomuusppolitiikaksi, saati että olisi tunnustanut sen kommunikeassa. Yya-sopimus ja puolueettomuuspolitiikka nähtiin toisensa poissulkevina tekijöinä.
   Koska neuvostoliittolaiset eivät taipuneet, Kekkonen kutsui Aleksey Belyakovin ja ulkomaantiedustelun residentin V.S. Stepanovin luokseen ilmoittaen ehdottomassa sävyssä, että kommunikeaan oli sisällytettävä tunnustus Suomen puolueettomuudelle. Ellei sitä saada, syntyy vaikutelma, että Suomen asema on muuttunut, jolloin hän, tasavallan presidentti, menettää kasvonsa. Ja tulee eroamaan.
   Kekkonen matkusti Moskovaan 17.7. tietämättä, tulisiko neuvostojohto taipumaan, vai eroaisiko hän itse. No, vastapuoli perääntyi, Kekkosen uhkaus oli purrut. Pitkällisen hiomisen jälkeen päädyttiin muotoiluun, joka oli muodollisesti sama kuin vuosien 1958 ja 1960 kommunikeoissa. Ja yya-sopimustakin jatkettiin sitten kahdellakymmenellä vuodella.

   Aikanaan oli odotettavissa, että Kekkosen pitkä presidenttikausi olisi päättymässä lähivuosina. Kun Kekkonen kutsuttiin viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon marraskuussa 1980, vierailulle ei ollut mitään erityistä syytä. Suomen mukaan kysymys näyttää olleen lähinnä siitä, että naapurissa oltiin miettimässä vallan vaihtumista maassamme. Siellä koettiin ilmeisen tärkeäksi vakauttaa tilanne tulevaa vallanvaihdosta silmällä pitäen.
   Tavoitteet Suomessa olivat pitkälle samansuuntaiset. Ulkoministeriössä lähdettiin siitä, että kyseessä olisi Kekkosen viimeinen virallinen vierailu itään. Siksi siellä pyrittiin stabiloimaan suhdetilanne niin, että Kekkosen seuraaja pääsisi aikanaan aloittamaan tehtävien hoidon vakaissa oloissa ja akikessa rauhassa. Ja näin vierailun luonteen mielsi myös Kekkonen itse.
   Viimeistään vierailun valmisteluprosessi osoitti, että Moskovassa valmistauduttiin muutoksiin Suomessa. Niiden varalta etsittiin vakuutta pienen rajanaapurin tulevasta linjasta ja sitä etsittiin ensisijaisesti yya-sopimuksen ennenaikaisesta jatkamisesta. Se olisi antanut Neuvostoliitolle takeet Suomen ulkopolitiikan jatkumisesta muuttumattomana siinäkin tapauksessa, että Suomen johtoon valittaisiin henkilö, jota Moskovassa "ei tunnettu".

   Sitten eräänä iltana huhtikuun jälkipuoliskolla vuonna 1981 Kekkonen kertoi lääkärilleen, professori Erkki Kivalolle, aikovansa jättää presidentin tehtävät saman vuoden syyskuussa. Ja pian tuon jälkeen Kekkonen paljasti aikomuksensa lähetystöneuvos Viktor Vladimiroville perustellen päätöstään ehtyvillä voimavaroillaan ja heikentyvällä näöllään. Yllätyksellinen tunnustus hermostutti neuvostodiplomaatin pahemman kerran.
   Moskovassa reagoitiin nopeasti. Eri kanavia pitkin Tamminiemeen alkoi virrata toivomuksia, että Kekkonen jatkaisi vielä presidenttinä. Tärkeimmän viestin, suoraan Neuvostoliiton korkeimmalta johdolta, toi Vladimirov heinäkuussa. Vetoomuksessa neuvostojohto toivoi Kekkosen laskevan perustan "sellaisen miehen tulolle Suomen korkeimpaan valtionvirkaan, joka kykenisi varmasti jatkamaan maan silloista ulkopoliittista linjaa". Vladimirovin mukaan Kekkonen ei kommentoinut saamaansa vetoomusta sanallakaan.

   Lääkärit määräsivät 10.9. 1981 Kekkosen sairauslomalla, jota jatkettiin kertaalleen, koska hänen kuntonsa vaihteli edelleen huomattavasti. Iltapäivällä 26.10. Kekkonen luopui  presidentin tehtävistä vedoten eroilmoituksessaan sairauteen, joka muodosti hallitusmuodon määrittelemän viranhoidon pysyvän esteen.
   Kekkosen elämäntyön julkinen mustamaalaaminen alkoi pian sairastumisen ja eron jälkeen. Osin sitä oli osattu jo odottaakin, esim. ministerineuvos Juri Derjabin oli pari viikkoa Kekkosen virasta luopumisen jälkeen ennakoinut suomalaiselle diplomaattikollegalleen, että pian alkaisi Kekkosen arvostelu, joka ennen pitkää kääntyisi tämän ulkopolitiikkaa vastaan. Moni muu arveli samaa - Moskovassa ja muualla - ja niin myös tapahtui.

   Jo varhaisessa vaiheessa Tehtaankadun suurlähetystön diplomaattilinja teki tiettäväksi, että julkisuudessa Moskova suhtautuisi Suomen presidenttiehdokkaisiin korostetun tasapuolisesti. Kenenkään potentiaalisen kandidaatin ei uskottu valituksi tullessaan muuttavan Suomen peruslinjaa. Yksityiskohdissa oli toki eroja, ja siksi suomalaisille viestitettiin pitkin syksyä, että ehdokkaiden tulisi tehdä julkisesti selkoa siitä, mitä Paasikiven-Kekkosen linja heidän kunkin mielestä piti sisällään.
   Ajalle kuvaavaa on, etteivät ehdokkaat pyrkineet kampanjoillaan niinkään vaikuttamaan äänestäjiin kuin vakuuttamaan Moskovan päättäjät. Varteenotettavimpien ehdokkaiden vaalikampanjat olivat teemoiltaan lähes identtiset. Kaikki mielsivät ulkopolitiikan tärkeimmäksi vaaliteemaksi eikä painotuksissa juuri ollut havaittavia eroja.
   Siinä missä Tehtaankadun diplomaattilinja pyrki ainakin ulospäin suhtautumaan presidenttiehdokkaisiin tasapuolisesti, ulkomaantiedustelulla ja varsinkin sen residentti Vladimirovilla oli eri linja. Vladimirov kävi aktiivista kamppailua Ahti Karjalaisen puolesta, piti nimetyistä presidenttiehdokkaista parhaana Harri Holkeria sekä onnistui siitä huolimatta antamaan lupauksia ja tukea muillekin potentiaalisille voittajille.
   Presidentinvaalin aattona, kun lopputulos oli valitsijamiesvaalien jälkeen jo ennalta selvä, Mauno Koivisto ja Viktor Vladimirov istuivat yhdessä juhlimassa odotettavissa olevaa valintaa. Samalla sovittiin, että Koivisto vierailisi Moskovassa mahdollisimman pian. Vladimirovin mukaan ajatuksen nosti esiin Koivisto.

   Myös Koiviston aikana yya-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin, vuonna 1983 allekirjoitettiin uusi paperi, mikä ei suuria muutoksia sopimukseen tuonut. 1980-luvun lopulla Neuvostoliitto sitten alkoi natista liitoksissaan, ja sitäkin pahemmin Varsovan liitto. Helmikuussa 1991 Varsovan liitto lakkautettiin. Kesäkuussa viimeiset neuvostojoukot vetäytyivät Unkarista ja Tšekkoslovakiasta. Suomessa alettiin pohtia, mitä yya-sopimukselle siinä tilanteessa oikeastaan pitäisi tehdä.
   Yya-sopimuksesta irrottautumisen keskeisin syy voidaan pelkistää EY-jäsenyyden tavoitteluksi. Yya-sopimus oli hankkeen pahin este, siksi se oli eliminoitava mahdollisimman pikaisesti. Kun Janajevin juntta teki epäonnistuneen vallankaappausyrityksen elokuussa 1991, Helsingin Sanomat esitti vaatimuksen "Janajevin juntan vallankaappausyritys alleviivasi mahdollisimman selvästi, että maamme on liityttävä EY:hyn mahdollisimman pian - jos vain pääsemme". Eräille EY ei ollut enää taloudellinen, vaan nimenomaan turvallisuuspoliittinen valinta, ja se asetettiin vastakkain yya-sopimuksen kanssa, josta oli näin ollen luovuttava.
   Suurlähettiläs Liikanen muisteli saaneensa sen vaikutelman, että vallankaappausyrityksen jälkeen Koivisto oli tullut siihen lopputulokseen, että Suomen osalta asiat etenivät kohti EY-jäsenyyttä: ensin laitettaisiin yya-sopimus ajan tasalle, ja sitten eteen tulee EY-jäsenyys.

   Kun suomalaiset halusivat päästä eroon yya-sopimuksesta, he halusivat irtautua nimenomaan sotilaallisista artikloista. Se ei Moskovan neuvotteluissa tuottanut lopulta suuriakaan vaikeuksia. Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vakuutettiin vastedes perustuvan mm. pidättäytymiseen voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä, rajojen loukkaamattomuuteen, alueelliseen koskemattomuuteen, riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen sekä sisäisiin asioihin puuttumattomuuteen YK´n, ETYK´n ja kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti. Yksimielisyyteen päästiin myös siitä, ettei toisen sopimusosapuolen koskemattomuutta eikä poliittista riippumattomuutta uhata eikä sitä vastaan käytetä voimaa.
   Uudesta sopimuksesta pudotettiin pois kaikki, mikä edes muodollisesti vivahti nimenomaisesti kahdenvälisiin turvallisuuspoliittisiin velvoitteisiin. Tämä tapahtui ilman mainittavia erimielisyyksiä. Selvästi hankalammaksi osoittautui sopimuksen johdannosta sopiminen. Merkille pantavaa oli, etteivät suomalaiset halunneet sisällyttää johdantoon minkäänlaista Suomen ulkopolitiikan määrittelyä. Kaikkein vähiten siihen haluttiin mainintaa Suomen puolueettomuudesta, jolle sillä kerralla olisi saatu naapurin tunnustuskin. Suomalaisten kannan saneli näköpiirissä häämöttävä EY-jäsenyysoptio.
   Ankarin kiista käytiin siitä, tulisiko sopimukseen maininta rajojen loukkaamattomuudesta ja aluevaatimuksista pidättäytymisestä vai ei. Derjabin totesi useaan otteeseen, että rajojen loukkaamattomuus oli Neuvostoliitolle tulevan sopimuksen avainkysymys. Kun yksimielisyyteen ei päästy, asiaan päätettiin palata jatkettaessa neuvotteluja Helsingissä.
   Neuvottelujen toinen kierros käytiin Helsingissä 4. - 5.11.1991. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus hyvästä naapuruudesta ja yhteistyöstä parafoitiin Moskovassa 9.12.1991.
   Parafointi tapahtui historiallisessa taitekohdassa. Edellisenä päivänä Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän presidentit olivat tavanneet ja ilmoittaneet, että Neuvostoliitto oli valtiona lakannut olemasta. Samalla presidentit järjestivät tasavaltojensa keskinäiset suhteet uudelleen allekitjoittamalla Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) perustamisasiakirjan. Sittemmin yhteisöön liittyi vielä kahdeksan entistä neuvostotasavaltaa.
   
   Sopimus oli siis parafoitu (allekirjoittajien nimikirjaimet tms., mutta ei allekirjoitusta), mutta viralliset allekirjoitukset puuttuivat. Ja allekirjoittamatta paperi jäi. Venäjä vastusti allekirjoittamista, sehän olisi pönkittänyt Neuvostoliiton statusta Venäjän kustannuksella. Suomalaisillekin asia sopi, peruutuksella pyrittiin turvaamaan toimivat suhteet samaan aikaan sekä Venäjään että kuilun partaalle ajautuneeseen Neuvostoliittoon.
   No, ei se neuvotteleminen turhaa työtä ollut. Tulihan siitä pohja toiselle sopimukselle. Lopullisen muotonsa "Sopimus suhteiden perusteista Suomen ja Venäjän välillä" (sp-sopimus) sai Moskovassa 14.1.1992 käydyissä neuvotteluissa. Allekirjoitus tapahtui 20.1.1992 presidentinlinnassa Koiviston läsnäollessa. Suomen puolelta sopimuksen allekirjoitti kuitenkin pääministeri Esko Aho ja Venäjän puolelta valtiosihteeri Gennadi Burbulis.

   Kirjan lopussa Suomi ottaa kantaa myös nykyiseen kehitykseen. Kauaksihan sitä on yya-ajoista on kuljettu.
   Kun nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapasi kesällä 2015 virkaveljensä Vladimir Putinin Moskovassa, Putin totesi lehdistötilaisuudessa mm. pitävänsä Suomen turvallisuuden parhaana takeena sen neutraalia statusta. Ja tuon viestin tarkoitus ei itäistä terminologiaa tunteville ole jäänyt epäselväksi. Tosin Suomessa se häivytettiin käännöksen, jota Suomi kuvaa kikkailevaksi, alle.
   Samaa asiaa sivusi Oulussa käväissyt ulkoministeri Sergey Lavrov. Hän korosti hyvien naapuruussuhteiden kehittämisen ja lujittamisen suurta merkitystä. Suoraa viittausta maamme ja Venäjän perussopimuksen tekstiin Suomi ei pidä fraseologiana, vaan näkee sen olevan viesti, jonka itädiplomatian kanssa tekemisiin joutuneet kyllä ymmärsivät. Ja vielä olennaisempi oli Lavrovin toinen viesti: ulkoiset tekijät (kolmannet osapuolet) eivät saa vaikuttaa maidemme suhteisiin.
   Juhani Suomi on oppinut historiasta erinäisiä asioita. Ja sen pohjalta hän näkee asetelmassa, johon maamme on johdettu, jotain tuttua.
   Asetelma alkaa muistuttaa niitä olosuhteita, joihin olimme ajautuneet 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa.

   Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus on harvinaisen kattava ja yksityiskohtainen esitys Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista ja niiden hoitamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Teksti on tuttua Juhani Suomea, hyvin perusteltuja rohkeitakin tulkintoja, mukana myös poleemisia sivalluksia.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----
11.9.
Kuukauden Keskustalainen
Lasse Kangas: Aatteita ja tietoa elämäntielle

Alkio-opiston toiminta käynnistyi lokakuussa 1947. Sieltä on moni saanut aatteita ja tietoa elämäntielle.