Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Seppo Sarlund: Jussi - Suomen neuvos
Otava 1998
256 sivua


Kun valtioneuvos Johannes Virolaisen (1914 - 2000), Keskustan silloisen kunniapuheenjohtajan, 85-vuotispäivä aikoinaan lähestyi, tapausta päätettiin juhlistaa julkaisemalla juhlakirja. Kirjoitustehtävän otti Suomenmaan päätoimittajanakin muistettava kokenut journalisti Seppo Sarlund. Hän kävi läpi paitsi perinteisempää materiaalia, myös Virolaisen tavanneiden ihmisten muistikuvia ja kertomuksia puolueemme entisestä puheenjohtajasta. Tuloksena syntyi teos Jussi - Suomen neuvos.

   Kun puolustusministeriön 80-vuotisjuhla alkoi Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa torstaina kesäkuun 11. päivänä 1998, kaikkien mukana olleiden katseet kohdistuivat eturivissä istuviin Virolaisiin. Johannes oli toipunut sydämen toimintahäiriöstä ja oli sairaalan jälkeen ensimmäistä kertaa mukana valtiollisessa juhlassa.
   Johannes Virolainen lienee ollut juhlassa ainoita, joilla oli muistikuva koko itsenäisyyden ajasta. Kun maassa aloitti oma puolustusministeriö, 31.1.1914 syntynyt Virolainen oli neljän ja puolen vuoden ikäinen.
   Lapsuudessaan Virolainen oli saanut olla varsin sivussa vuoden 1918 sotatapahtumista, vaikka vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä Virolaisten kotitalosta Viipurissa taisteltiinkin kiivaasti.
   Punaiset ottivat Yläsommeen haltuunsa. Virolainen muisti, kuinka ensimmäinen punaisten lähettämä partio saapui Virolaisille. Partiossa keitettiin lihakeittoa, jota annettiin talonväellekin ja jota nelivuotiaan Johanneksen kerrotaan kehuneen: "Näin hyvää lihasoppaa en ole milloinkaan ennen saanut".
   Näin siitä huolimatta, että lapsia oli peloteltu punaisten tulolla, ja sillä, että punaiset vievät lapset Venäjälle, jos nämä eivät ole kilttejä. Siihen Johannes oli vastannut: "Minä ajan ne halolla pois".
   Virolaisen kotikylässä ei ollut vuoden 1918 sodan aikana kaatunut yhtään miestä eikä sodan jälkeen ollut kostomielialaakaan. Elämä jatkui karjalaisessa yhteishengessä.
   Kun puolustusministeri Anneli Taina päätti 80-vuotisjuhlan juhlapuheensa, hän sanoi kaikkien tehneen arvokasta työtä yhteisen asian - isänmaamme turvallisuuden - hyväksi. Ei ollut valtioneuvoksellakaan syytä olla ottamatta kiitoksia vastaan.
   Sodan aikana Virolainen oli ylennetty luutnantiksi. Silloin hän palveli Päämajassa. Pääministerikauden jälkeen Virolaisesta tuli kapteeni.

   Virolainen on nähnyt elämässään, että itsenäisyys edellyttää omia puolustusvoimia. Suomen puolustusvoimien täytyy sekä varustukseltaan että aseistukseltaan ja kalustoltaan vastata nykyajan vaatimuksia. Parempi on pienempi hyvin koulutettu ja varusteltu armeija kuin suuri, joka asettaa kohtuuttomia rasituksia pienelle maalle.
   Mutta itsenäisyyden ensimmäinen edellytys on sellainen hyvä maanpuolustustahto, jota suomalaiset jatkuvasti osoittavat, sekä omat puolustusvoimat. Toisaalta rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen edellyttää johdonmukaisen ulkopolitiikan toteuttamista.

   Virolaiseen on aina liitetty raittiin merkki. Se on varmasti ennen muuta kodin ja kasvatuksen perintöä, mutta osaltaan myös Viipurin partiolaisten vaikutuksen sekä koko Virolaisen elämän läpi jatkuneen ihanteellisuuden näkyvä tulos.
   Urho Kekkonen laski usein leikkiä Virolaisen raittiudesta, mutta Virolaisen mukaan nieli hänen raittiuskantansa. Toisaalta on otettava huomioon, että vaikka Kekkosen julkisesta alkoholin käytöstä puhutaankin paljon, se kuului nimenomaan julkiseen rooliin, kotioloissa Kekkosen alkoholin kulutus oli hyvin rajallista.
   Kyllähän Virolaisen raittius kiusasi jonkin verran Kekkosta, mutta ei hän siitä Virolaiselle puhunut. Toisaalta, sellaisissa tilanteissa, missä tokaisut Virolaisen raittiudesta olivat Kekkosen mielestä sopivaa huumoria, hän käytti Virolaisen raittiutta hallitakseen tilannetta. Esim. kun Neuvostoliiton pääministeri Tihonov yritti taivutella Virolaista ottamaan ryypyn Suomen itsenäisyyden tunnustamisen 60-vuotispäivänä, Kekkonen totesi tälle: "Turha yrittää, minä yritin kymmenen vuotta".
   Ja miksipä Virolainen olisi pitänytkään saada kallistamaan mukia? Kun tämä oli oikein innostunut kertomaan juttujaan ja nauramaan seurassa, moni oli sanonut, ettei siinä nähnyt, kuka oli ryypännyt ja kuka ei.

   Virolainen ei ollut Akateemisen Karjala-Seuran kasvatteja toisin kuin sotaa edeltäneen nuorison enemmistö. Hänen ei tarvinnut erota AKS´sta, koska hän ei ollut siihen koskaan liittynytkään. Niin joutuivat tekemään esim. Kekkonen ja V.J. Sukselainen, joille 1930-luvun äärioikeistolainen epä-älyllisyys ja kansan jakaminen kävivät seurassa vastenmieliseksi.
   Virolainen perusti Maalaisliittolaiset Ylioppilaat vuonna 1937. Kun Maalaisliiton nuorisojärjestö Maaseudun Nuorten Liitto (MNL) perustettiin vuonna 1945, Virolainen oli kuin itseoikeutettu puheenjohtaja.
   Eduskuntaan Virolainen nousi vuonna 1945. Vuoden 1948 eduskuntavaaleihin hän kirjoitti eduskunta- ja hallitustapahtumista vaalikirjan Pöytäkirjat puhuvat.
   Tuolloin elettiin MNL´n kulta-aikoja. Puheenjohtajana toimi Virolainen, varapuheenjohtajana Arvo Korsimo ja toiminnan kärkenä Kekkonen, joka piti myös nuorten ensimmäisen kesäjuhlan juhlapuheen. MNL aloitti pitkän marssin tehdäkseen Kekkosesta tasavallan presidentin.
   Talvella 1949 Virolainen kirjoitti vajaat puolitoistasataa sivua sisältävän kirjan Maaseutuhenkinen elämänkatsomus, joka oli hänen aatteellinen yhteenvetonsa Maalaisliiton toiminnalle. Nimi sanoo jo olennaisen. Se on ollut Maalaisliiton ja Keskustapuolueen politiikan sodanjälkeinen linja. Vuoden 1962 puoluekokousta ennen ilmestyi Virolaisen uusi versio aatemaailmasta, joka oli myös Maalaisliiton pohja, kirja Maalaisliiton johtavat periaatteet.
   Kirjassa Maaseutuhenkinen elämänkatsomus Virolainen arvostelee ankarasti valtiovallan teollistuvassa maassa harjoittamaa yksipuolista asutuskeskuksia suosivaa suuntausta. Kyllähän Virolaisenkin mielestä teollistaminen oli välttämätöntä, mutta ei sitä maaseudun kustannuksella pidä tehdä. Kirja on myös puheenvuoro sodanjälkeisen pienviljelyksen ja asutuspoltiiikan puolesta.
   Maaseutuhenkinen elämänkatsomus on valtakunnallinen näkemys, jonka pitäisi päästä vaikuttamaan kaikilla elämän aloilla. Virolainen tarkastelee perusteellisesti myös tilannetta muissa maissa, kapitalismia ja sosialismia, ja rakentaa sitten suomalaista kolmannen tien toimintamallia, joka on ollut Keskustan pohja jatkuvasti.
   Virolainen oli aina poliittisen yhteistyön mies, erityisesti sosialidemokraatteihin päin, mutta myös oikealle. Ýhteistyön kansanvaltaisen työväestön kanssa Virolainen oli kuitenkin aina nähnyt suomalaisen yhteiskunnan selkärangaksi. Siksi hän surikin enemmän kuin kukaan muu vuoden 1987 jälkeistä jaksoa, jolloin punamultayhteistyö ei toiminut koko 1990-luvun aikana.

   Otetaan tähän väliin eräs kertomus Johannes Virolaisesta. Väinö Ojalainen Imatralta muistelee.
   Virolainen oli ennen sotia ollut maatalousharjoittelussa Immolan kartanossa. Tämä ei ollut harjoitteluaikana ollut erityisen tyytyväinen paikan puuceen kuntoon eikä siisteyteen.
   Ministerinä ollessaan kesällä 1964 Virolainen  käväisi Imatran Immolassa olleessa maatalousnäyttelyssä ja Immolan kartanossa. Paikalla oli eräs Virolaisen harjoitteluaikainen naistyöntekijä. Kun hän bongasi Virolaisen väkijoukosta, hän kailotti suureen ääneen: "Tule nyt Jussi Immolan kartanoon pa[---]lle, huussi on korjattu ja siivottu".

   Virolainen muisteli mielellään yhteistyötään eri poliitikkojen kanssa, mutta erityisen arvokkaan paikan hän antoi aina niille suomalaisille työväen johtajille, jotka olivat vaatimattomista oloista lähteneinä hoitaneet kansanvaltaisen Suomen kehittämistä omalta osaltaan. Virolaisen maailmassa tuloksellisimman politiikan kausi syntyi Kalevi Sorsan tultua SDP´n puheenjohtajjaksi.
   Vaikka Virolaisen hallitus vuosina 1964 - 66 sai aikaan valtavasti uudistuksia ja uutta lainsäädäntöä, sitä seurasi Keskustapuolueen selkeä vaalitappio ja sosialidemokraattisen hegemonian alku. Politiikassakin kiittämättömyys on maailman palkka, sen Virolainenkin joutui huomaamaan. Yksi karvaimpia kokemuksia lienee ollut juuri vuonna 1966, jolloin hän näkyvän ja linjakkaan hallituksen johtamiskauden jälkeen luovutti pääministeriyden sosialidemokraattien Rafael Paasiolle.
   Virolaisen hallituksen aikana Paasio oli todennut moneen otteeseen, että kyllähän hallituksen ajama asia on aivan oikea, mutta että eiväthän sosialidemokraatit  voineet oppositiopuolueena tulla tukemaan hallitusta. Eivätkä tulleet, mutta Virolainen ja Paasio pitivät hyvät välinsä entisellään.
   Väinö Tanner oli leppymätön Kekkosen vastustaja. Siitä huolimatta Virolainen piti häntä suurena miehenä. Tanner johdatti sosialidemokraatit Suomen puolelle eikä menyt kimppaan Otto Wille Kuusisen kanssa. Samoin jatkosodan aikaisen tinkimättömyyden Virolainen näki pelastaneen Suomen. Virolainen ihmettelikin usein, mikseivät demarit olleet tuoneet Tannerin asemaa esille yhtenä Suomen suurimmista miehistä.
   Paasion, Sorsan ja Tannerin lisäksi Virolainen mainitsee neljäntenä erittäin arvostettavana poliitikkona vielä kommunistien Aarne Saarisen.

   Virolaisen käsityksen mukaan ainoa turva Suomen politiikassa olisi ollut punamultayhteistyö, mutta sitä ei 1990-luvulla päästy toteuttamaan. Sijalle tuli kokoomuslainen politiikka. Kokoomushan on aina selittänyt, miten politiikka on pahasta. Kaikkien pitäisi olla sitoutumattomia ja riippumattomia.
   Mutta täyttä roskaahan tuo Virolaisen mielestä oli. Poliittiset puolueet määräävät, mikä demokratia on. Ja Virolainen näki 1990-luvun Suomessa kaksi puoluetta, jotka voivat ottaa vastuun myös ikävistä asioista, Keskusta ja SDP. Näiden kahden puolueen välillä olisi pitänyt päästä uudelleen sopimukseen keskeisistä periaateratkaisuista.
   Ne ovat olleet nyt työttömyys ja valtiontalous.

   Juho Kusti Paasikivi oli Virolaisen suuri esikuva ulkopolitiikassa. Mutta lisäksi hän oli Virolaiselle myös lämminsydäminen ihminen ja suuri persoonallisuus.
   Virolainen oli 44 vuotta nuorempi kuin Paasikivi, mutta Paasikivi keskusteli tämän hänelle aiemmin "tuntemattoman karjalaisen maalaispojan" kanssa ja kohteli tätä tasa-arvoisena päättäjänä. Näin tunsi 1950-luvun nuori ulkoministeri.
   Paasikivi kertoi Virolaiselle kokemuksistaan, jotka olivat hyvin samankaltaisia kuin Virolaisen kokemukset Paasikiven kanssa. Kun Paasikivi, tamperelaisen torikauppiaan rengin Hellstenin poika, oli joskus 1890-luvulla Suomalaisella klubilla neuvottelemassa Suomalaisen puolueen kuuluisien johtajien Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin kanssa, nämä kohtelivat häntä, nuorta hämäläispoikaa, tasaveroisena keskustelukumppanina. Paasikivi oli antanut tälle suuren arvon, aivan kuten Virolainen Paasikivelle 1950-luvulla.
   Virolaisen mielestä nykypäivän Suomessa Paasikiven osuus Suomen historiassa ja Suomen pelastajana  on jäänyt liian syrjään. Paasikivi tunsi Venäjän ja venäläiset sekä toimi Suomen politiikassa ja Suomen itsenäisyyden turvaamiseksi tältä pohjalta. Hän on ehdoton sankari Suomen historiassa.
   Paasikivi lähti siitä, että itäisen naapurimaamme intressejä, nimenomaan sotilaallisia, on Suomen suunnalta ymmärrettävä, mutta naapurin esittämiä ehdotuksia ja toimenpiteitä on aina tarkoin harkittava. Ei saa unohtaa, että Suomi kuuluu länteen, lähinnä Pohjolaan.
   Virolaisen ollessa ensimmäisen kerran ulkoministerinä ulkopolitiikkaa johti presidenttinä Paasikivi, mutta käytännön asiat olivat pääministeri Kekkosen käsissä suvereenisti. Virolainen oli Kekkosen mies ja toimi ulkoministeriössä juuri tämän antamien ohjeiden mukaisesti.
   Virolaisen ns. läheinen kausi Paasikiven kanssa kesti syksystä 1950 maaliskuuhun 1956. Jo sitä ennen hän näki, kuinka Paasikiven ratkaisut ns. vaaran vuosina 1944 - 48 olivat suuntaa antavia Suomen itsenäisyyden säilyttämiselle. Paasikivi oli yhteistyökykyinen Moskovan kanssa, mutta myös esitti selkeän rajan, jonka yli ei voitu mennä.
   Virolaisen Paasikivi ei ole se äreä entinen pankin pääjohtaja, jona Paasikivi usein esitetään. Pikemminkin leppoisa isähahmo, oppi-isä, silta aikakausien ja kulttuurien välillä.

   Otetaan tähän väliin eräs tarina, joka liitetään Johannes Virolaiseen. Kertojana Pertti Hemanus Oulusta.
   Virolainen oli puhujamatkalla Lapissa, syrjäisessä saamelaiskylässä, minne loppumatka oli tehtävä poron vetämässä ahkiossa istuen. Mutta siinähän sekin osuus matkasta meni, kyytimiehen kanssa rupatellen.
   Virolainen pääsi sitten perille ja aloitti puheensa. Kun hän oli tuskin päässyt poliittisessa tilannekatsauksessaan alkuun, paikalla olleet saamelaiset huusivat jo kuorossa: "Ugabuga, ugabuga!"
   No, Virolainen tuumi, että yleisö taitaa osoittaa pitävänsä hänen jutuistaan, ja puhe muuttui entistä reippaammaksi. Ja ugabuga-huudotkin siinä yltyivät.
   Kun sitten tuli aika lähteä paluumatkalle, kyytimiehen vaimo varoitteli: "Ajakaa hyvät miehet varovasti. Tiellä on paljon poron ugabugaa."

   Kun V.J. Sukselainen valittiin Maalaisliiton puheenjohtajaksi vuonna 1945, Virolainen oli maaseudun nuorten johtaja. Puolueen keskushallitukseen Virolainen tuli vuonna 1946 ja seuraavana vuonna myös varapuheenjohtajaksi. Sukselainen ja Virolainen olivat toistensa kanssa hyvin toimeentuleva työpari, joka kiinnitti huomiota sodan aikaan rapistuneen järjestökoneiston kunnostamiseen. Virolaisen ja Sukselaisen Korsimon kanssa rakentama puoluekoneisto toimi tehokkaasti Kekkosen presidenttitien pohjustamiseksi.
   Sukselaisen ja Virolaisen suurin välienselvittely käytiin vuoden 1964 puoluekokouksessa Kouvolassa, jolloin Virolainen voitti Sukselaisen 22 äänellä. Seuraavan kerran suurempaa dramatiikkaa puoluekokouksessa oli vuonna 1980, jolloin Paavo Väyrynen voitti niukasti Virolaisen. Kummallakin kerralla Kekkosen tuella ja mielipiteillä oli voimakas vaikutuksensa.
   Virolaisen johdolla valmisteltiin kovaa vauhtia puolueen nimen muuttamista. Sukselaisen mielestä ensin piti varmistaa maaseudun tuki. Virolaisen mukaan taas niin paljon maaseudun väkeä oli siirtynyt kaupunkeihin, että vain yleispuolueena voitiin myös tulevaisuudessa hoitaa myös maaseudun asia. Henkilökohtaisesti ristivetoa kahden vahvan ehdokkaan välillä ei ollut, eikä puolueessa äänestyksen jälkeen ollut hajaantumisilmiötä. Aivan ennalleen kahden tohtorin välit eivät enää palanneet, vaikka ne jatkossakin vielä toimivat.

   1960-luvun alun Maalaisliitossa harjoitettiin jakoa K- ja S-linjoihin. Jotkut tekivät jakoa enemmänkin huumorin kannalta, jotkut taas vähemmän humoristisella asenteella. Vasta 1970-luvulla, kun S-linja oli häipynyt historian hämäriin, nousi esiin puhe V-linjasta. Kysymys K- ja V-linjasta ei oikeastaan koskenut enää 1970-luvun Keskustapuolueessa lainkaan Kekkosta, vaan sitä, tukiko joku presidentiksi Kekkosen jälkeen Virolaista vai Ahti Karjalaista.
   Neuvostoliiton puolella korostettiin toistuvasti K-linjaa ja sen merkitystä. Virolaista ei voinut nimittää silloisen Neuvostoliiton suurlähetystön tai NKP´n suosikiksi, vaikka häneen pidettiinkin yhteyksiä. NKP´ssa uskottiin Karjalaisen mahdolllisuuksiin hyvinkin pitkään, ja senaikaiseen politiikan menoon kuului asian tekeminen selväksi, eikä sitä saanut vaarantaa muilla signaaleilla.
   Erityisen hyvät yhteistyösuhteet Virolaisella oli Neuvostoliiton parlamentin johtoon, sekä suorina yhteyksinä että Parlamenttien välisen liiton (IPU) puitteissa. Sekä parlamentin puhemies Spiridonov että myöhemmin puhemies Šipikov kävivät Suomen vierailuillaan myös Vironperällä.

   Kesällä 1981 Johannes ja Kyllikki tulivat vierailulle Lehtisaareen tapaamaan Paavo Pirttimäkeä. Alkurupattelun jälkeen Johannes pyysi Paavoa käväisemään ulkona pikku kävelyllä.
   Lehtisaaren rannassa Virolainen antoi Pirttimäelle päivän poliittisen raportin. Hän kertoi kuulleensa arvioita presidentti Kekkosen terveydentilasta. Arviot eivät olleet mitenkään hyviä, mutta keskenään samansuuntaisia ne olivat.
   Virolainen arveli presidenttispekulaatioiden kiihtyvän. Jos hänen nimensä nostetaan esille puolueen piirissä, olisi hyvä valmistautua ja katsoa, millä tavoin ehdokkuutta hoidetaan.
   Virolainen antoi Pirttimäelle  tehtäväksi suunnitelmien laatimisen ja totesi niihin palattavan syksymmällä. Pirttimäen piti sitä ennen hahmotella, miten kampanja Virolaisen puolesta lähtee liikkeelle, jos presidentinvaaliasia tulee yllättävästi ja nopeasti esille.
   Pirttimäki hahmotteli suunnitelmat. Ja niille tulikin käyttöä varsin pian, kohta Kekkosen Islannin kalastusmatkan jälkeen.
   Tilannetta pohdittiin ja suunnitelmia tehtiin. Pieni ryhmä käynnisti vaalityön. Ja sitten oli vuorossa kansalaisvaltuuskunnan kokoaminen.

   Keskustapuolueen Etelä-Hämeen piirin uusi puheenjohtaja, forssalainen Sirkka-Liisa Anttila kutsuttiin kansalaisvaltuuskunnan puheenjohtajaksi. Valtuuskunta oli kenttäväkeä ja eri kansalaiskerroksia edustava elin, sillä puoluekoneisto ei virallisesti osallistunut toimintaan ennen kuin marraskuun lopulla puoluekokouksen jälkeen.
   Anttila oli saanut kiinteämmän tuntuman Virolaisen poliittisiin taitoihin päästyään puolueen talouspoliittiseen toimikuntaan, jota puheenjohtaja Virolainen itse halusi johtaa. Kun Virolainen toivotti Anttilan tervetulleeksi talouspoliittiseen toimikuntaan, hän antoi kolme neuvoa: 1. Ota asioista selvää. 2. Muodosta asioihin oma kantasi. 3. Yritä pitää kannastasi kiinni niin kauan kuin mahdollista, mutta kun on tehtävä kompromissi, sekin pitää osata tehdä.
   Vaalitoimistossa oli Pirttimäen lisäksi Virolaisen oman kotipiirin Uudenmaan toiminnanjohtaja Antti Tuomikoski, joka hoiti nimenomaan järjestöpuolta ja valmisteli vaalikoneistoa, piti yhteyttä ihmisiin. Tiedotuspäälliköksi kutsuttiin pian Jukka Rusi, Valtioneuvoston ensimmäinen tiedotussihteeri, joka oli toiminut Metsäteollisuuden Keskusliiton tiedotussihteerinä. Puoluetoimistosta, joka pysyi virallisesti kaukana Virolaisen toimistosta ennen Kuopion puoluekokousta, tuli järjestöpäällikkö Antti Mäki-Reinikan sihteeri Anneli Rossi toimiston sihteeriksi.
   Kyllikin myötä Johanneksen ulkoiseen olemukseen oli tullut muutosta. Käytiin kampaajalla ja otettiin vähän väriä tukkaan. Föönattiin, kohennettiin vaatteita, pukeuduttiin huolellisemmin. Vaalikampanjassakin mietittiin näitä asioita.
   Vaalitoimisto sijaitsi Fredrikinkadulla, mutta Pirttimäki tapaili ihmisiä ennen muuta hotelli Klaus Kurjen kabinetissa, mistä vaalitoimintaa pitkälti johdettiin.

   Sirkka-Liisa Anttila ihaili Virolaisen tyyneyttä vastapuolen toiminnan suhteen. Virolainen arveli, että kyllä kansa on niin viisas, että tietää. Arveli, että ihmiset näkevät pintavaahdon ohi ja yli.
   Anttilan mukanaolo oli helppoa, koska Etelä-Hämeessä Virolaisella oli niin hyvä imago. Hämäläiset olivat vuosikymmeniä käyneet Jussin luona hoitamassa asioita eduskunnassa, ministeriöissä, kaupunkiasunnolla ja Vironperällä. Koko Suomi on täynnä hankkeita, rakennuksia, teitä ja kouluja, joissa Virolaisen sormet ovat olleet pelissä, eikä Häme ollut mikään poikkeus. Jussin markkinointi oli helppoa, vaikka ennen Kuopion kokousta sisäinen kärhämöinti olikin kovaa.
   Virolainen souti kuitenkin koko ajan sen yläpuolella. Se oli ennen muuta kannattajien taistelua.

   Nyt näkyi se, että Virolainen oli kiertänyt vuosikymmenien aikana maan ääriään myöten ja tunsi kaikki ihmiset. Ihmiset halusivat muutosta. Keskustassa se ilmeni siinä, että ei tuettu uuden puoluejohdon kantaa olla Ahti Karjalaisen takana.
   Kun keskustalaiset kokontuivat Kuopioon, molemmissa leireissä käytiin kokousta edeltävänä iltana keskustelua ja arvioitiin tilannetta, mutta kokouspäivän aamuna olivat jo selvät ennusmerkit ilmassa.
   Pirttimäki muistelee, kuinka hän käveli Tuomikosken kanssa ilmoittautumispaikalle. Ensimmäisen kerran elämässään nämä nuoret miehet saivat valtavat aplodit, vaikka itse ehdokaskaan ei ollut vielä heidän kanssaan. Arvelivat tuon jälkeen, että heidän lerillään taitaa olla enemmistö.
   Virolainen itse oli kokouspaikalla hyvin rauhallinen. Hän ei ainakaaan antanut näkyä tilanteen häntä jännittävän. Hän oli sanonut kaikille, että tehdään niin kuin kansa ratkaisee. Hän oli liikkunut kentällä, hänellä oli kuva tilanteesta.
   Puoluevaltuuskunnan kokousiltana Karjalan piirin edustajat olivat istuneet iltaa ja toivoneet kovasti, että heimoveli Johannes tulisi seuraavana päivänä Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi. Ja totesivat, että jos tämä voittaa, he aloittavat heti Karjalaisten laulun.
   Kun äänestys oli päättynyt, nuo viisi karjalaista pomppasivat - kokousohjelmasta poiketen - pystyyn ja aloittivat laulun. Viisituhantinen kokousväki seurasi heitä seisaalleen nousten. Laulu kaikui voimakkaana ja se tuli sydämestä.

   Presidentin valitsijamiesvaaleissa Mauno Koivisto sai 145 valitsijamiestä, Harri Holkeri 58, Johannes Virolainen 53, Kalevi Kivistö 32, Jan-Magnus Jansson 11 ja Helvi Sipilä yhden. Valitsijamiehet valitsivat Koiviston presidentiksi.
   Helmikuussa 1982 vaalin jälkeen Virolainen totesi, että ratkaisu oli Suomen kannalta hyvä ja oikea.

   Virolainen putosi eduskunnasta vuoden 1983 eduskuntavaaleissa. Ikävä tapaus Virolaiselle, mutta ehkä vielä ikävämmältä tuntui hänen pitkäaikaisesta tukimiehestään Soini Hämäläisestä.
   Kun Hämäläinen oli vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaalissa tullut valituksi, järjestöväki piti itsestään selvänä, että tämän tulee asettua ehdokkaaksi myös vuoden 1983 eduskuntavaaleissa. Uudenmaan piirijärjestön jäsenäänestyksessä hän sitten sai kolmanneksi eniten ääniä Virolaisen ja Marjatta Väänäsen jälkeen. Keskustapuolue oli noissa vaaleissa vaaliliitossa kristillisten ja liberaalien kanssa, mikä toi omat muuttujansa vaaleihin.
   Hämäläinen halusi luopua ehdokkuudestaan, juuri vaaliliiton arvaamattomuuden takia. Piirin syyskokouksessa hän sanoi Virolaiselle pyytävänsä puheenvuoron ja kieltäytyvänsä ehdokkuudesta, se kun olisi järkevämpää olla tämän tukimiehenä kuin ehdokkaana eikä syömässä toisen äänisaalista. Virolainen kielsi ehdottomasti luopumasta, ja hänen vakuuttava pyyntönsä saikin Hämäläisen perääntymään kieltäytymisaikeistaan.
   Jälkikäteen Hämäläinen ajattelee olleensa tuolloin aivan hakoteillä. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Virolaisen luonteella yhteistyökumppania pois listalta toivota. Virolainen innosti ja tuki, vaikka sitten omalla kustannuksellaan.
   Yllätyspommin pölyn laskeuduttua Hämäläinen piipahti kesällä Vironperällä. Kyllikin vieraanvaraisen tarjoilun jälkeen Hämäläinen tarkasteli Johanneksen kanssa viljapeltoja ja metsänistutuksia. Hämäläinen lupasi tehdä vaalityötä jälleen Johanneksen eteen, jos tämä lähtisi seuraavissa vaaleissa ehdokkaaksi.
   Huhtikuussa 1986 perustettiin Johannes Virolaisen tukiryhmä. Hämäläinen valittiin tukiryhmän puheenjohtajaksi, mitä tehtävää hän piti valtakunnallisen luottamustehtävän arvoisena.
   Maaliskuussa 1987 Virolainen nousi jälleen eduskuntaan, suurella äänimäärällä. Hämäläisestä tuntui, että tuosta valinnasta iloitsi koko Suomen kansa.

   Johannes Virolainen ja Ahti Karjalainen olivat kahden keskenään kilpailevan suunnan edustajia puolueessa. Mutta kummallakin oli puolueessa oma reviirinsä ja he hoitivat sitä ansiokkaasti. Täydellisemmän yhteistyön pilasivat yli-innokkaat kannattajat, jotka etsivät itselleen etuja antamalla väärän kuvan todellisuudesta.
   Kun 30.11.1975 Kekkonen oli kutsunut sekä Virolaisen että Karjalaisen Tamminiemeen ripitettäväksi, hän halusi osoittaa Keskustapuolueen johdolle, kuka olikaan isäntä talossa. Jälkeenpäin Kekkonen oli arvellut, että taisi tulla sanotuksi liian raskaasti: "Ahti näytti niin masentuneelta, mutta Virolainen tapansa mukaan vain virnisteli".
   Ehkä tässä näkyi Kekkosen suhde viimeisinä presidenttivuosinaan Virolaiseen ja Karjalaiseen sekä näiden suhde Kekkoseen. Karjalainen masentui Kekkosen syytöksistä, mutta Virolainen piti entisen itsellisen linjansa, johon sopi olla päämiehenkin kanssa eri mieltä, jos asiat tuntuivat niin olevan.
   Virolaisen mukaan Karjalaisen ansiot nimenomaan Suomen ulkopolitiikassa 1950-luvun lopulta aina 1970-luvun puoleen väliin ovat poikkeuksellisen arvokkaat. Jos Kekkonen olikin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden johtaja, Karjalainen oli maittemme välisen ulkopolitiikan käytännön toteuttaja. Maalaisliitto-Keskustapuolueen valtakaudella 1945-81 Ahti Karjalainen oli se, jonka ansiot ulkopolitiikassa ovat Kekkosen jälkeen merkittävämpiä kuin kenenkään muun suomalaisen.

   Otetaan tähän väliin eräs kertomus Virolaisesta. Pertti Paloheimo Helsingistä muistelee.
   Elettiin Virolaisen hallituksen alkuaikoja vuonna 1965, jolloin Virolainen oli myös Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja. Paloheimo oli tuolloin hallintoneuvoston sihteeri.
   Erään kerran Virolainen pyysi Paloheimoa iltamyöhällä Valtioneuvoston linnaan. Kun Paloheimo saapui, hän näki, kuinka pääministeri istui paitasillaan pöydän ääressä, löi vimmatusti kahdella sormella vanhaa kirjoituskonetta, ja papereiden välissä oli kalkkeeripaperi.
   Paloheimo siinä ihmetteli, kyllä kai tasavallalla sihteerityövoimaa pitäisi olla. Mihin Virolainen, että valtioneuvosto on sellainen talo, että jos siellä halusi tehdä yhden salaisen paperin kolmena kappaleena, niin alle viiden minuutin yksi kappale oli Helsingin Sanomissa ja alle 15 minuutin toinen kappale Mainos-TV´ssa (Pentti) Hanskilla.

   Vanhoilla päivillään valtioneuvos Virolainen puolisoineen oli tasavallan presidentin ohella Suomen suosituin vieras. Heitä kuvattiin ja haastateltiin lehtiin, televisioon, kirjoihin - ja ennen kaikkea ihmisten oli mukava kertoa tilaisuuden jälkeen, että siellä olivat Virolaisetkin.
   Toimittajalegenda Rita Tainola kertoo seuranneensa Virolaisten osallistumista Suomen elämään vuosikymmenten ajan ja pitäneensä hienona Virolaisten tapaa osallistua niin erilaisiin tapahtumiin, olivat kyseessä sitten Linnan kutsut tai pubin avajaiset.
   Tainola ihmettelee, kuinka Virolainen oli kiinnostunut kaikenlaisista ihmisistä ja asioista, aina mallitoimiston avajaisiin saakka. Edustava esimerkki on Virolaisen kiinnostus tv-sarjaan Kauniit ja rohkeat: kun eräs näyttelijä ilmoitteli piipahtavansa Suomessa, samalla sovittiin käynnistä myös Vironperällä.
   Tainolan mukaan Virolaisessa oli sellaista sydämen sivistystä, jota ei opita. Virolaisella oli ilmiömäinen muisti ja ainutlaatuinen tapa kertoa asioista, vieläpä faktoissa pysyen. Tämä pystyi keskustelemaan ihan laidasta laitaan, jokaisesta asiasta.
   Kerran Tainola tuli junalla Pietarista. Viipurissa samaan vaunuun nousi myös Virolainen. Jutustelemaanhan he ryhtyivät, ja kuin huomaamatta oltiinkin jo Helsingin asemalla.
   Tainola kertoo: "Kun Jussi alkaa kertoa, sillä on muistissa kaikki päivämäärät, ihmiset ja paikat. Miten paljon sen pää pystyy ottamaan. Sillä on  mieletön kapasiteetti. Kuuntelija haltioituu niin, että jää vain kuuntelemaan ja odottaa että se jatkuu ja jatkuu."
   Ja Tainola jatkaa: "Mies täyttää 85 vuotta tammikuussa ja osaa keskustella Kauniista ja rohkeista ja Ihmeidentekijöistä, politiikasta ja taloudesta puhumattakaan --- Ja kun sen kanssa keskustelee tuolla seurapiiritapahtumassa vaikka hameen pituudesta, niin sehän tietää muodistakin. Virolainen saattaa sanoa, että eikö tuolla missillä pitäisi nykyään olla tämänvärinen mekko. Kuka sille opettaa näitä? Se kun tietää nykyajan muodit ja kaikki. Se tietää, minkämaalaisia mekkoja minullakin on päällä. Se on ihan käsittämätöntä. Mutta sehän lukee tai kirjoittaa aina."
   Ja Tainola päättää: "En mä muuta osaa sanoa kuin että mä kunnioitan sitä ihan hirveästi ja katson sitä ylös. Ihana mies, Virolainen."

   Seppo Sarlundin teos Jussi - Suomen neuvos on juhlakirja, jossa on kokoa, näköä ja sisältöä. Kronologisen elämäkerran sijaan kirja on teemoittain etenevä kokonaisuus, jonka sivuille on ripoteltu toisten Virolaisesta kertomia anekdootteja. Teos yhdistää harvinaisen onnistuneesti juhlakirjan arvokkuuden ja pönötystä karttavan elämänmakuisen tarinoinnin.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 2.7.

Ahti Karjalainen, Virolaisen yhteistyökumppani ja poliittinen kilpailija. Äänessä ja avomielisinä sekä mies itse että hänet tunteneet.

Kuukauden Keskustalainen
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena

Heinäkuun päivityksen jälkeen päivitykset jäävät kesätauolle. Mutta eiköhän jossain vaiheessa syksyä vielä palailla.