Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

No niin, se on nyt presidentinvaalikuukausi kohdalla. Tällä sivustolla aiemmin ollut Vaalilinkit-sivu on nyt tarpeettomana poistettu, kyseiset linkit löytyvät ehdokasesittelyjen yhteydestä. Tälle sivulle on jätetty kolme muuta linkkiä, eli linkit Huhtasaaren, Kyllösen ja Torvaldsin sivuille.

Laura Huhtasaari

Merja Kyllönen

Nils Torvalds

   Siitä on jo valitettavan paljon aikaa, kun puolueemme ehdokas on viimeksi voittanut nuo presidentinvaalit. Jos haluatte vilkaista, miten tapahtumat menivät vuonna 1956, jolloin Urho Kekkonen valittiin ensimmäiselle kaudelleen, Yleisradio on tehnyt oman viritelmänsä aiheesta. Jos Kekkonen olisi ollut Twitter-ajan presidentti, miltä tuo olisi näyttänyt?
   Linkki alla.

Vaalit 1956


   Tässä on muutaman vuoden ajan tullut tehtyä lyhyehköjä hahmotelmia tulevasta vuodesta. Koska listat ovat olleet aina muuttuvaa sorttia, yleensä kovin montaa kirjaa ei ole tullut mainittua. Muutaman kiinni pultatun voisi periaatteessa kuitenkin tälläkin kertaa mainita.
   Onhan tässä tullut tehtyä alustava lista alkavallekin vuodelle, ja siinä olisi kolme aikataulullisesti paikkansa tiukasti pitävää valintaa. Ensimmäinen näistä on Marjaliisa Hentilän teos Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990. Kun nyt on tuo metoo-kampanja ollut puheenaiheena, pitäisi tällä kertaa noteerata tuo kyseinen päivä, joka on vuosittain 8.3.
   Armas Puolimatkan syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Turussa syntynyt, mutta pääosan lapsuudestaan Lounais-Hämeen Humppilassa asunut rakennusurakoitsija sai noteeraamisen arvoisen elämäkerran kun Harri Raitis julkaisi teoksen Armas Puolimatka. Tosin luultavasti en ole enää tuolloin näitä juttuja naputtelemassa, mutta jos jotkut näitä jatkavat ja haluavat osoittaa muistavansa tätä näiden juttujen alkuperäisen julkaisualustaa, tämän teoksen voisi pitää mielessä.
   Joulukuussa tulee täyteen 70 vuotta tunnetun hämäläiskirjailijan Larin-Kyöstin poismenosta, joten Juhani Niemen teos Larin-Kyösti - kansanlaulaja ja kosmopoliitti olisi silloin paikallaan käsitellä. Tosin joulukuuhun on todella pitkä matka. Ei taida olla alkuperäisen tekijän tiivistelmä enää tuo. Mutta vinkkinä, jos joku muu...

   No, sellaista. Toivoa sopii, että tästä vuodesta tulee jonkinlainen, riippumatta siitä, kuka valitaan presidentiksi.  Jos tässä vielä yksi linkki ennen pääasiaa eli kirjaesittelyjä.
   Vuonna 2002 ryhmä Hullut mielenterveyden puolesta teki samannimisen hyväntekeväisyysalbumin. Kappale Hyviä uutisia ennakoi optimistisella tavalla seuraavaa vuotta. Ennakoinnit eivät valitettavasti tuolloin toteutuneet, mutta jos nyt vuonna 2018...
   Linkki alla. Solistina tuolloin laulajanuransa alkutaipaleella ollut Irina Saari, puheosuudet tuolloin jo omassa viiteryhmässään kokeneempaa kaartia edustanut Arvi Lind.

Hyviä uutisia

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Keskustalainen
Juhani Suomi: Entä tähtein tällä puolen?
Karisto (paino), Siltala 2011
192 sivua


Kun ulkoasiainneuvos Juhani Suomi (s. 1943) eläköityi, hän naputteli suurempien kirjallisten töiden lomassa kirjasen Entä tähtein tällä puolen? Teos on nopea katsaus lähes neljänkymmenen vuoden työuraan ulkoasiainministeriössä, missä kirjoittaja luonnehtii tapaamiaan valtionpäämiehiä ja ulkoministereitä - meiltä ja pieneltä osin muualtakin - sekä kertoo urastaan, varsinkin historian tutkimuksestaan.
   Poleeminen kirjoittaja Juhani Suomi on aina ollut, ja myös tässä esiteltävässä kirjassa hän kirjoittaa ärhäkkään tyyliinsä. Kyse on selvästi surutyöstä pitkän uran loppuessa, ja muutenkin valmis teos vaikuttaa terapiatyöltä kirjoittajan avatessa itseään avoimemmin kuin yhdessäkään toisessa julkaisussaan - tällä kertaa Suomi myös herkistelee enemmän kuin aiemmin. Entä tähtein tällä puolen? on kirja, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi.

   Kun vuosi 2011 alkoi, puoliltaöin, Juhani Suomi oli valveilla, ja mietti tulevaa. Vaikka tiedosti, ettei alkanut vuorokausi edellisestä juurikaan tulisi eroamaaan, hän tunsi jonkinlaista epämääräistä levottomuutta.
   Vanhan kansan ajanlaskun mukaan tammi- eli sydänkuu sijaitsi keskellä vuoden vaikeinta kautta, talvea. Ei sen alkamiseen sen kummempia sisältynyt. Joten Suomen mielestä turhaa se oli lähteä siitä päivästä taipaleelle pelko takataskussa. Joka tapauksessa jokainen päivä on tuntemattoman takana. Suomi miettii, että ehkä ajanlaskun rajan vetäminen juuri vuoden pimeimpiin päiviin on saanut aikaan sen, että ihmiset ovat vuoden alkaessa tavallista levottomampina tähyilleet tulevaan ja pyrkineet keinolla jos toisella saamaan edes jonkinlaisia osviittoja siitä, mitä esiripun takana piilee.
   Suomi miettii, että ihminen on tuomittu ikuiseen epävarmuuteen, mistä hän pyrkii, kukin taipumuksensa mukaan, pyristelemään irti. Edes elämän tarkoitus ei ollut hänelle selvinnyt tuohon ikään mennessä. Hän arvelee, että lähimmäs totuutta taisi osua Veikko Huovinen tokaisussaan "pääasia että elää onnellisena eikä kummittele kuoltuaan".
   
   Suomi myöntää avoimesti olevansa hankala eläkeläinen. Hänelle tuottaa vaikeuksia sopeutua tuohon uuteen vaiheeseen, jota niin runollisesti kolmanneksi elämäksi nimitetään. Tottumuksesta oli tullut toinen luonto, Suomen on saatava nähdä joka päivä kättensä työtä, jotta olisi tyytyväinen.
   No, kirjoittamista Suomi ei eläköitymisen myötä lopettanut. Ja toteaa, että nyt kun kirjoitustyötä oli saanut ensimmäisen kerran tehdä silloin kun halusi, hän oli oppinut yhä uutta. Kuten sen, miten oikeassa jo antiikin viisaat olivat väittäessään, että aamurusko on muusan ystävä.
   Kirjoittamiseen liittyen, Suomi mainitsee tehneensä muutaman kaverinsa kanssa testin. He lähettivät muutamina viikkoina Helsingin Sanomien mielipidesivuille kirjoituksia, missä arvostelivat oikeiston NATO-hurmosta ja kohti liittovaltiota vievää integraatiopolitiikkaa sekä palauttivat mieliin todellisten ulkopolitiikan osaajien opastuksia ja varoituksia aina Snellmanin päivistä lähtien. Yksikään kirjoituksista ei läpäissyt HeSan toimituksen seulaa.
   Tuota taustaa vastaan Suomi ei viitsi muuta kuin hymyillä vinosti uutiselle, minkä mukaan lehden eläköityvä päätoimittaja Janne Virkkunen oli saanut tunnustuspalkinnon "pitkäaikaisesta ja tinkimättömästä sananvapauden puolustamisesta". Ja kyllähän Suomi myöntää, että sananvapauteen kuuluu myös vapaus olla julkaisematta. Mutta kyllä se toisaalta on pakko todeta, että Helsingin Sanomia on jo pitkään ollut vaikea tunnistaa liberaalin Päivälehden perilliseksi.
   Suomen mukaan ongelma ei nykyisin ole se, ettemme saisi mediasta oikeita tietoja. Ongelma on se, että saamme niin paljon tarkoitushakuista, väritettyä, jopa vääristeltyä tietoa, ettemme siitä puurosta enää löydä niitä oikeita faktatietoja.

   Jo ennen kuin vuosi 2011 oli alkanut, Suomi oli huomannut, että maassamme oli alettu valmistautua presidentinvaaleihin. Virallisia ehdokkaita ei ollut vielä nimetty, mutta epävirallisesti oli liikettä. Muutamat - kuka enemmän, kuka vähemmän - mielihyvästä kiemurrellen toppuuttelivat, ettei siinä vielä mitään ratkaisuja ole tehty. Paras roikkua mukana muka vastentahtoisesti ja tutkailla, mitä erilaiset mielipidekyselyt lupailevat. Jos sitten vaikuttaa siltä, että kannatus on vähissä, ilmoitetaan, ettei asianomainen ole koskaan vakavissaan edes kuvitellut lähtevänsä moiseen kisaan.
   Mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä enemmän gallupit alkavat ohjailla äänestäjiä. Käsitys siitä, mikä on ns. yleinen mielipide, vaikuttaa äänestäjiin. Siksi tuo yleinen mielipide on luotava. Ja se tapahtuu nimenomaan median keinoin: tuomalla ehdokas riittävällä voimalla ja riittävän usein julkisuuteen. Keinot ovat toissijaisia. Tavoitteena on lumipalloilmiö.
   Myös toisin päin gallupeilla voi ohjata. Jos jollain hankalaksi koetulla ehdokkaalla kannatus näyttää lähtevän turhan suureen kasvuun, sen kärki voidaan taittaa jakamalla ehdokkaat julkisuudessa ns. pääehdokkaisiin ja muihin. Ja jos vaalien kynnyksellä käy vielä niin kiusallisesti, että joku tällainen "muu ehdokas" saa tuosta manipuloinnista huolimatta gallupeissa yllättävän kannatuspiikin, silloin saatetaan jättää parit gallupit julkistamatta. Noin tapahtui muun muassa Juhani Suomen aitiopaikalta seuraamien vuoden 1994 presidentinvaalien kampanja-aikana.

   Suomi on ollut tavalla tai toisella tekemisissä kuuden Sauli Niinistöä edeltäneen presidentin kanssa. Joidenkin alaisena hän on työskennellyt, joitakuita tavannut ja joitakin heistä myös tutkinut.

   C.G.E. Mannerheimin valtiomiesura kulminoitui loppukesään ja alkusyksyyn 1944. Tuona aikana hänen roolinsa oli kiistatta ratkaiseva.
   Vaikka Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Iso-Britannia pitivät Suomea Saksan liittolaisena, sekä vaikka Mannerheim oli tuon liittolaisarmeijan ylipäällikkö, liittoutuneiden johto arvosti häntä. Ja mikä tärkeintä, generalissimus J.V. Stalin oli valmis solmimaan aselevon nimenomaan Mannerheimin johtaman Suomen kanssa.
   Tämä antoi Mannerheimille selkänojaa, mitä hän tarvitsi viedäkseen kansan mahdollisimman yhtenäisenä niiden rauhanehtojen taakse, mitkä Suomelle saneltiin. Nimenomaan ylemmän upseeriston pelättiin asettuvan vastarintaan, lisäksi myös moni kansanedustaja vastusti esitettyjä ehtoja.
   Mannerheimin nauttima arvovalta kesti haasteen ja hän vei kansan ulkonaisesti yhtenäisenä ensin aselepoon ja sitten välirauhansopimuksen taakse. Suomen mukaan olennaista tässä vaiheessa ei ollut niinkään se, millainen Mannerheim kansakunnan johtajana oli, vaan se, millaiseksi hänet siinä roolissa kuviteltiin ja miten häneen siltä pohjalta luotettiin.
   Oleellista oli myös Mannerheimin toiminta suhteiden katkaisemisessa Saksaan. Viivyteltyään ratkaisua sen ajan, että Saksa ehti kärsiä Baltiassa mittavat tappiot, Mannerheim katsoi, ettei Saksa enää olisi kyennyt miehittämään Suomea, Mannerheim vasta tuolloin katkaisi suhteet. Ja myöhemmin Mannerheim, vastoin päämajan ylimpien upseerien kantaa piti huolen siitä, että Pohjois-Suomessa vielä oleskelleita saksalaisjoukkoja ryhdyttiin karkottamaan. Vasta näin alkanut Lapin sota sai Moskovan uskomaan maamme uuden johdon tahtoon vastata välirauhansopimuksen toimeenpanosta.
   Näiden toimien ansiosta Suomi pitää Mannerheimia merkittävänä tasavaltamme presidenttinä. Eivätkä tämän merkittävyyttä vähennä edes vaikea luonne ja prinsessanherkkä omanarvontunto.

   J.K. Paasikivi, alkuperäiseltä nimeltään Johan Gustaf Hellstén, ei ollut mikään kansankiihottaja, ei edes supliikkimiehiä. Tiukka asiallisuus ja pysyväksi pilan aiheeksi muodostunut epäsopiva hammasproteesi rajoittivat sanan lentoa. Silti hänestä tuli presidentti, ja merkittävä sellainen.
   Kylmän sodan tuulien jo tuivertaessa Paasikivi laski pohjan, mille voitiin ryhtyä rakentamaan maamme omintakeista politiikkaa. Varmistaakseen edellytykset sille hän ajoi puoliväkisin ulkopoliittisen linjansa. Helppoa se ei ollut, ja Paasikivi päivitteli läheisilleen useammankin kerran, kuinka "s[----]nan tyhmä Suomen kansa on" sekä miten sen tulee vähintään kerran vuodessa lyödä päänsä seinään.
   Suomen mukaan Paasikivi onnistui siksi, ettei mikään vastus tuntunut tätä pidättelevän ja että tämä osasi taidon esiintyä pelottavasti. Jopa kaiken kokeneet ministerit pelkäsivät Paasikiven raivonpurkauksia, joista Suomen arvelujen mukaan ainakin osa oli vain taitavia näyttämösuorituksia.
   
   Urho Kekkosessa oli jonkin verran samoja piirteitä kuin Paasikivessä. Molemmat huokuivat, jos ei nyt majesteetillisuutta, niin ainakin muinaisten heimopäälliköiden arvovaltaa.
   Tosin Kekkosen edessä ei tarvinnut pelätä menettävänsä kuuloaan eikä väistellä viuhuvaa kävelykeppiä. Hänen ei tarvinnut turvautua äänen volyymiin, hän osasi käyttää sanoja sekä suullisesti että kirjallisesti niin lahjakkaasti, ettei moitteen kohteeksi ehkä joutuneeseen "juuri haukkumatonta paikkaa jäänyt".
   Kekkosen edessä myös karskimpi ja itsevarmempi virkamies hukkasi helposti konseptinsa. Ennen muuta siksi, että presidentti oli mieltänyt "päällikkyytensä" muinaisten esikuviensa mukaisesti: hänen tuli olla miehiään "tiedoilta viisaampi, taiannalta taitavampi".
   Kekkonen osasi asiat, pitkän kokemuksensa ansiosta, mutta myös siksi, että hän paneutui niihin lukemalla tarkasti kaiken mahdollisen. Omalta ajaltaan Suomi ei muista, että yksikään presidentti olisi paneutunut niin syvällisesti kaikkeen siihen informaatioon, mitä esim. ulkoasiainministeriö tuotti, kuin Kekkonen. Siksi UKK´n eteen ei halunnut mennä valmistautumattomana eikä jäädä kiinni siitä, ettei ollut lukenut jotain muistiota, minkä tämä oli jaksanut kahlata läpi.
   Suomi näkee Kekkosen olleen ulkopolitiikassaan snellmanilainen tämän korostaessa, että pienen kansan on osattava rajoittua tavoittelemaan kulloinkin vain sitä, mikä niissä oloissa realistisesti arvioiden on saavutettavissa ja omin voimin säilytettävissä. Kekkonen itse toisti usein Iso-Britannian entisen pääministerin Lloyd Georgen opetusta: "Poliitikko ei voi jättää huomioonottamatta tosiasioita, vaikka hän pitäisikin niitä epäsympaattisina." Ja tehdäkseen asian todella selväksi, Kekkonen suomensi tuon viisauden Jaakko Juteinin sanoin: "Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane".
   Auringollakin on pilkkunsa, totesi sotamarsalkka Mannerheim aikanaan, kun hänelle moitittiin silloista puolustusministeriä Juho Niukkasta. Niin oli pilkkuja, ehkä läikkiäkin, myös Kekkosessa, myös Juhani Suomen mielestä.
   Tasavaltamme johtopaikoille nousseet ovat harvoin olleet läpeensä mukavia ihmisiä, pikemminkin särmikkäitä, rosoisia ja valtakamppailuissa kovettuneita. Toimiessaan Kekkosen työtoverina Suomi arvosti tätä valtiomiehenä, suuresti, mutta ihmistä nimeltä Urho Kekkonen hän tuolloin vierasti.
   Tältäkin osin Kekkosen jälkikuvaa pehmentää kuitenkin kaksi piirrettä, mitkä Suomellekin avautuivat oikeastaan vasta jälkeenpäin, arkistojen koluamisen yhteydessä. Kekkonen oli tavattoman huumorintajuinen ja omasi taidon nauraa jopa itselleen, mikä on harvinaista jotain merkittävää aikaansaaneiden joukossa. Toisaalta Kekkonen oli Saarnaajansa jakeet lukenut ja omisti vahvan sosiaalisen omantunnon, joka ei jäänyt pelkästään korulauseiden tasolle. Tämä säilytti presidenttikautensa loppuun saakka poikkeuksellisen vahvan myötäelämisen kyvyn sekä kantoi huolta alueellisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta.

   Mauno Koivistossa Suomi näki itseopiskelijan itsetietoisuutta, eikä tämä juuri vastaansanomista sietänyt. Toisaalta Koiviston lukeneisuuskin oli huomattava, tämä oli myös opetellut venäjän kielen. Ja presidenttikauden aikana lukeminen jatkui.
   Suomi näkee Koiviston tykästyneen nippelitietouteen ja keskittyneen sittemmin hankkimaan sitä nimenomaan aseteknologiasta. Suomi näkee tuossa myös ongelmia, kun kukaan ei tohtinut sanoa, mitä ajatteli: nippelitietoa varten on asiantuntijat, ylipäällikölle tärkeintä olisi hallita suuret linjat.
   Ei liene ollut helppoa astua presidentin saappaisiin elävän legendan jälkeen. Koivisto omaksuikin varovaisen linjan. Toisti toistamasta päästyäänkin, että Suomi jatkaa Paasikiven-Kekkosen -linjalla ja ettei hän tule sallimaan pienintäkään horjahdusta siltä. Maamme ja itänaapurimme hyvien suhteiden nimiin hän vannoi jopa uutterammin kuin edeltäjänsä. Mahdollisesti siksi, että Moskovassa oli vielä epämääräinen kuva hänestä ja hänen poliittisesta linjastaan.
   Niin kauan kuin Kekkonen eli varjoelämää Tamminiemessä, hän oli se mittakeppi, johon Koivistoa aina verrattiin. Kun Kekkonen siirtyi ajasta ikuisuuteen, virkamiehet huomasivat, että Koivisto vapautui selvästi. Ennen pitkää virkamiehet huomasivat myös, että Koivisto halusi profiloitua tekemällä kaiken toisin kuin edeltäjänsä. Tähän pyrkimykseen kytkeytyi halu päästä eroon Kekkosta lähellä olleista keskeisistä virkamiehistä.
   Koiviston ensimmäisellä kaudella ei Paasikiven-Kekkosen -linjalta juuri horjahdettu, mitä presidentti oli vakuuttanutkin. Toisen kauden lopulla yllättävät mullistukset, jotka muuttivat Euroopan valtioiden rajoja ja johtivat Neuvostoliiton hajoamiseen, aiheuttivat euforian, missä ratkaisujen seurauksia ei aina ehditty harkita loppuun saakka. Koivisto halusi jäädä historiaan miehenä, joka "vei Suomen länteen" ja mukautui siksi vahvan oikeistolaisen blokin käsikassaraksi.
   2000-luvulla Suomi oli huomannut, että Koivisto oli palannut takaisin realistisille linjoille ja mitä ilmeisimmin katui sitä, että antoi houkutella itsensä tielle, joka on päättymätön. Ja Suomen mielestä kuvaavaa on, että sama media, joka EU-ratkaisun jälkeen ylisti Koiviston rohkeutta ja kaukonäköisyyttä, oli sittemmin valmis kuittaamaan tämän kriittiset näkemykset menneisyyteen jämähtämisenä ellei peräti ikämiehen kiukutteluna. Mikä oli Suomen mielestä valitettavaa, Koivisto kun puhui toisinaan viisaita.

   Suomi seurasi aikoinaan uteliaana Martti Ahtisaaren uraa, joka näytti etenevän poliittisten tukijoiden turvallisella johdatuksella mustasta Afrikasta kohti yhä näkyvämpiä tehtäviä, lähinnä Yhdistyneiden Kansakuntien byrokratiassa. Lopulta tiedettiin kertoa, että Ahtisaari oli nimitetty YK´n alipääsihteeriksi - yhdeksi monista - tehtävänään puhdistaa maailmanjärjestön hallinto. Kun tämä aikanaan jätti alipääsihteerin tehtävän, oli YK´n hallinto entisellään. Mutta titteli oli antanut Ahtisaarelle meriittejä, joita tämä sen jälkeen ryhtyi systemaattisesti keräämään, sekä runsaasti taloudellisia etuja.
   Kun Ahtisaarta oltiin normaaliin tapaan välillä siirtämässä kotimaan palvelukseen, hän asetti siirtymiselleen monia ehtoja. Ja mikäpä oli ehtoja laittaessa, kun SDP´n johto vielä siihen aikaan piti häntä merkittävimpänä käsikassaranaan ulkoministeriön sisällä.
   Ajan myötä Suomi huomasi, että Ahtisaaren harmiton ja leppoisa ulkokuori kätki sisälleen vahvasti omanarvontuntoisen ja samalla laiskanpulskean egon, jonka suurin mielenkiinto kohdistui omista taloudellisista eduista huolehtimiseen.
   Kun Ahtisaaresta tuli ehdokas vuonna 1994 presidentinvaaleja ennen käytyyn SDP´n sisäiseen kisaan ehdokkuudesta, häntä mainostettiin toisen ehdokaskandidaatin, Kalevi Sorsan, vastakohtana - "ei-puoluepoliitikkona". Siis Ahtisaarta, joka siihen saakka oli ulkoasiainministeriössä kantanut SDP´n pääedustajan leimaa ja jota puolue oli uran varrella suorastaan tyrkkinyt yhä korkeampiin tehtäviin.
   Suomella ei ollut minkään sortin siteitä kumpaankaan ehdokaskandidaattiin. Sorsaan suhteet olivat kyllä äärimmäisen tulehtuneet, mutta siitä huolimatta Suomi korosti eri yhteyksissä, että SDP oli hänen mielestään tehnyt väärän valinnan. Kyllähän Sorsan kyvyt olivat tuolloin ylivoimaiset Ahtisaaren edellytyksiin verrattuna. Tuon Suomi totesi myös Sorsalle lähettämässään myötätuntokirjeessä. Ja sen käsityksen takana Suomi on seissyt jatkossakin.
   Aiemman uransa aikana Ahtisaari oli ollut tekemisissä lähinnä kehitysapukysymysten ja YK´n byrokratian kanssa. Sekin kokemuspääoma oli pääosin hallinnollisista tehtävistä. Presidentin tehtäväkentän keskeisimmillä sektoreilla, kansainvälisessä politiikassa ja Suomen ulkopolitiikassa, Ahtisaaren kokemuspiiri ja asiantuntemus olivat Suomen mukaan luvattoman ohuet. Jopa tutkimusperäinen tieto vaikutti puuttuvan, ainakaan kukaan ulkoasiainministeriössä ei ollut kertaakaan nähnyt Ahtisaarta kirja kädessä.
   Ahtisaari oli selvästi riippuvainen avustajistaan ja taustavoimistaan. Tämä näkyi esim. presidentin nimitysratkaisuissa. Ja vielä enemmän tuo riippuvuus korostui, kun tutkaili Ahtisaaren pitämiä ulkopoliittisia puheita, joissa sanonnat ja ajatuskulut olivat erittäin kaukana tämän omasta ajatuspiiristä ja tavasta käyttää suomen kieltä.
   Suomi näkee Ahtisaaren kohtalon olleen tulla eristetyksi Mäntyniemeen. Tämä jäi tavallaan niiden voimien panttivangiksi, jotka olivat avittaneet miekkosen valtaan. Ennen pitkää Ahtisaari huomasi saavansa kehuja ainoastaan heidän piiristään, jolloin yhteys entisestään tiivistyi, ja Ahtisaari alkoi yhä näkyvämmin myötäillä tuon ryhmittymän ulkopoliittisia ihanteita. Kenellekään asioita seuraavalle ei jäänyt epäselväksi, että presidentin ja tämän edeltäjän väliin oli avautumassa kuilu, joka syveni kaiken aikaa. Samalla Ahtisaari liukui yhä etäämmälle SDP´n perinteisestä kannattajakunnasta.
   Sekä edeltäjä että seuraaja, demareita siis kumpikin, ottivat etäisyyttä Ahtisaaren esittämiin näkemyksiin. Uskollisimman tuen niille tämä on sittemmin saanut Kokoomuksen kokemattomalta ministeritriolta Alexander Stubb, Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies. Presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari onkin löytänyt henkisen kotinsa rahamaailman ja Kokoomuksen oikean siiven liepeiltä.

   Tarja Halosesta Suomi kiinnostui kuultuaan ulkoasianministeriön käytävillä, kuinka Sorsa totesi eräälle oman puolueensa värejä kantavalle virkamiehelle, että homma kannattaisi hoitaa hissukseen, "ettei Tarja hermostu". Kuka Tarja sellainen on, jota Sorsakin varoo ärsyttämästä? No, asia selvisi aikanaan. Kuten myös se, ettei Sorsa aivan suotta kavahtanut.
   Ulkoministeriksi tultuaan Tarja Halonen oli myös Suomen esimies. Tosin siinä ominaisuudessa tämä ei Tarjaa koskaan tavannut. Juttuja kuuli kyllä sitäkin enemmän. Aivan kaikkea ei oikein voinut uskoa, mutta pakko oli piirtää tietyntyyppinen kuva henkilöstä.
   Suomi mietti, mikä olisi selitys Halosen väitetyille ylilyönneille. Hän päätyi arvelemaan, että uran luominen naisena sillä taustalla ja niillä näkemyksillä, mitkä Halosella oli, ei varmaankaan ollut helppoa. Oli pitänyt taistella, kovastikin. Kokemukset olivat opettaneet suhtautumaan epäluuloin kaikkeen ja epäilemään miltei jokaista oman lähipiirin ulkopuolella. Se vaihde oli sitten vain jäänyt päälle ja pysyi päällä, vielä silloinkin, kun kovia otteita ei ehkä enää olisi tarvittu. Toisaalta, kyllähän Suomi tiesi, että suomalaisten diplomaattien maailmassa oli totuttu pelaamaan myös omaa peliä eikä valttämättä samaan maaliin. Tuolta kannalta ajatellen, ehkä Halosen tyylistä oli etuakin - ainakin asenteella "kaiken varalta".
   Tasavallan presidentti Tarja Halosen Suomi kohtasi vain kerran. Tämä ojensi Suomen teoksesta Umpeutuva latu Urho Kekkosen palkinnon. Tilaisuus järjestettiin Mäntyniemessä ja oli puitteiltaan miellyttävä.
   Halonen ei ollut presidenttinä valtamedian suosikki. Vaatimukset ja painostus yhä syvemmälle ulottuvasta poliittisesta integraatiosta sekä siihen kytkeytyvä NATO-euforia ovat heilutelleet Halosta. Suomen silmiin näyttää siltä, että monien on vaikea hyväksyä vanhaa koeteltua diplomaattista viisautta: on aikoja, jolloin varovainen laimeus on hyödyllisintä isänmaallisuutta. Ja tässä suhteessa Suomi näkee Halosen toimineen isänmaallisena laahausankkurina.
   
   Paitsi tasavallan presidenttien, myös ulkoministereiden kanssa Suomi oli työnsä puolesta tekemisissä. Kuten presidenttejä, myös näitä kirjassa listataan ja luonnehditaan.
   Suomi työskenteli yhteensä kahdentoista eri ulkoministerin kanssa. Näistä neljä oli keskustalaisia, neljä sosialidemokraatteja, kaksi kokoomuslaisia ja kaksi sitoutumattomia.

   Ensimmäinen ulkoministeri, johon Suomi ulkoministeriössä törmäsi, oli sosialidemokraatti Väinö Leskinen. Tosin vielä tuolloin Suomi ei ollut virkamies eikä Leskinen hänen esimiehensä.
   Suomi oli ulkoministerin arkistossa tutkimassa aineistoja väitöskirjaansa varten. Eräänä myöhäisenä iltana, kun Suomi oli poistumassa, ministerin huoneesta poistui Leskinen, joka ei enää tuolloin ollut ulkoministeri. Myöhemmin Suomi kysyi Leskisestä ulkoministerin pitkäaikaiselta sihteeriltä, joka kertoi, kuinka Leskinen oli aikoinaan ottanut salkkunsa menettämisen raskaasti ja kaivannut UM´n aikoja. Ja silloin tällöin, silloin kun tiesi seuraajansa olevan ulkomailla, Leskinen oli ilmaantunut sihteerin luokse ja pyytänyt lupaa saada viettää hetki entisessä virkahuoneessaan.

   Suomen ensimmäinen ministeri oli hänet taloon palkannut Ahti Karjalainen (kesk). Tämä oli lukenut Juhani Suomen maamme ja Neuvostoliiton suhteita setvivän väitöskirjan ja pitänyt siitä, kuten oli tehnyt myös Kekkonen. Suomen rekrytomisen motiivina oli siis saada lisää itänaapurin tuntemusta taloon.
   Karjalaista Suomi arvosti. Tosin tämän kanssa ei erehtynyt jutustelemaan niin vapautuneesti kuin monen tämän seuraajan kanssa. Tämä oli ulkoministerin näköinen ja tapainen mies. Myöhemmin Suomi mietti monesti, että panssari, minkä taakse Karjalainen vetäytyi, saattoi olla myös suojakeino, mihin ujo ja liian nuorena vaativiin tehtäviin nostettu mies oli joutunut turvautumaan selvitytyäkseen ehjällä nahalla eteen tulleista haasteista ja elämän huhmaresta. Oli pitänyt esittää kokeneempaa ja valtiomiesmäisempää kuin todellisuudessa oli.
   Karjalaisen kielitaitoa ivailtiin. Toimittajat puhuivat tankeroenglannista ja vitsejä rustailtiin. Kuitenkin, mitä Suomi Karjalaista kuunteli, hyvinhän Karjalainen kielen sinänsä hallitsi - toki lausumisessa oli toivomisen varaa. Ja kyllähän Karjalaisen kielitaitoa kuvasi sekin, että tämä suomensi töidensä ohessa yhden kansantaloustieteen klassikoista.
   Jo 1970-luvulla - ja varsinkin myöhemmin - Karjalainen pyrittiin leimaamaan itään päin nöyristelijäksi, suomettuneeksi. Kyllähän Karjalainen Suomenkin mielestä hyödynsi hyviä suhteitaan itään myös urakehityksessään, mutta ei yhtään sen enempää kuin muutkaan tuona aikana, ja kyllä noissakin jutuissa neuvostosuhteita käytettiin ensisijaisesti Suomen poliittisten ja erityisesti taloudellisten etujen ajamiseen. Suomi oli itse parikin kertaa paikalla, kun Karjalainen riiteli jyräävän suurlähettilään V.S. Stepanovin kanssa ja pisti tämän järjestykseen. Se oli muuten oikeasti temppu sinänsä.
   Suomi näkee Karjalaisella olleen kaikki mahdollisuudet nousta korkeimmalle paikalle Suomen tasavallassa. Keskustalle Karjalainen oli Kekkosen manttelinperijä, Kokoomukselle idänkaupan sankari sekä kommunisteille Neuvostoliiton ystävä ja pasifisti. Sosialidemokraateille hän oli vaarallisin vastustaja Kekkosen perinnöstä kilpailtaessa. Siksi hänen kuningastiensä oli katkaistava. Siinä myös onnistuttiin, etenkin kun Karjalainen itse edesauttoi hanketta.
   Kun Suomi kävi jättämässä hyvästit Karjalaiselle tämän saatua potkut Suomen Pankin pääjohtajan paikalta, tämä silmin nähden ilahtui käynnistä. Useimmat olivat kääntäneet Karjalaiselle selkänsä sillä hetkellä, kun tästä oli tullut epähenkilö. Kyynel silmässä Karjalainen vakuutti jaksavansa "vielä tämänkin".

   Karjalaista seurasi ulkoministerinä Olavi J. Mattila. Tämä oli toiminut 1950- ja 1960-luvulla lyhyitä jaksoja ulkoasiainhallinnon virkamiehenä, lähinnä kaupallisissa tehtävissä. Ministerinä tämä oli ollut aiemminkin, joitakin kuukausia myös ulkoministerinä. Karjalaisen paikalle hän tuli kuitenkin liike-elämästä.
   Maan asioita hoitamaan nimitetty Keijo Liinamaan ministeristö oli virkamieshallitus, joka hoiti tehtäviään vain puolisen vuotta. Tarkalleen ottaen sillä oli ainoastaan yksi tehtävä: varmistaa ETYK-huippukokouksen onnistuminen.
   Mattilan sihteerinä Suomi pääsi vastaanottamaan korkeita vieraita. Suomi pääsi Finlandia-taloon todistamaan huippukokouksen kulkua, samoin juhlavastaanotolle Kalastajatorpalle. Hän muistelee kommentoineensa kotona, että herrana on lysti olla, mutta kyllä sellaiseen varmasti viikossa kyllästyisi. Mutta vaihtelusta kolmipäiväinen ETYK kävi.
   Mattila oli Suomea ja tämän perhettä kohtaan huomaavainen. Toisaalta ministerillä oli myös itsetietoinen tapa varjella yhteyksiään Tamminiemeen. Tämä suututti useita virkamiehiä, nämä kun olivat tottuneet siihen, että presidentti saattoi soittaa suoraan heille kysyäkseen jotain tai antaakseen ohjeita.

   Mattilan jälkeen ulkoministeriksi tuli Kalevi Sorsa, toisen kerran urallaan. Tämä ei erityisemmin ministeriön linjaorganisaatiosta piitannut, vaan ympäröi itsensä luottomiehillä, jotka yleensä olivat sosialidemokraatteja. Samaan aikaan nimityksissä alkoi korostua määrätietoinen puoluepoliittinen näkökulma ja nimenomaan Sorsan oma kädenjälki. Ja samalla Kansainvälisten asiain valmennuskurssilta taloon virtaavien nuorten demareiden itsevarmuus nousi uuteen potenssiin.
   Suomi kuului alusta lähtien ryhmään, jonka em. demarit kuvittelivat vastustajakseen, olihan tämä Karjalaisen nimittämä kepulainen. Kaiken lisäksi Suomella oli vääriä ystäviä. Sorsan nimissä nuo nuoret vihaiset virkamiehet esiintyivät, mutta Suomi itse arvelee, ettei Sorsa noista mekkaloinneista tiennyt mitään.
   Ajan myötä barrikadeille nousseiden arvomaailma muuttui, samaa vauhtia nopeasti edenneen uran kanssa. Ensin noista tuli puolueensa oikean laidan kulkijoita, myöhemmin punaista löytyi enää oman tiilitalon seinästä tai vaimon bemarin konepelliltä. Tähän mennessä monet noista tovereista ovat kääntäneet takkia niin monta kertaa, että nykyisin esiintyvät vankkoina taantumusporvareina.
   Aikaa myöten, erityisesti pääministerivuosinaan, Sorsa loi ulkoministeriön sisälle tehokkaasti toimivan SDP´n koneiston. Sitä rakentaessaan hän törmäsi toistuvasti Paavo Väyryseen sekä tämän vastatoimiin, erityisesti ajaessaan ns. sivurekrytointeja. Kiistely kasvatti miesten välistä antipatiaa, mistä aikanaan tuli ylittämätön. Ja noihin riitoihin etsittiin erotuomariksi istuvaa pesidenttiä. Niin kauan kuin presidentti oli Kekkonen, Sorsa ei aina saanut tahtoaan läpi. Koiviston kaudella Väyrynen tuskin edes unelmoi saavansa tukea valtakunnan päämieheltä.
   Kun Sorsa 1980-luvun lopulla palasi ulkoministeriksi, Suomi siirrettiin palkattomalle virkavapaalle. Virallinen syy oli Suomen Kekkos-tutkimus, mikä olisi häirinnyt virkatyötä. Demareille ei tullut samoja seurauksia, jos nämä tutkivat omia projektejaan, mutta sinänsä Suomi kyllä ymmärsi asian - Kekkosen esillä pitäminen aikana, jolloin Koivistosta yritettiin julkisuudessa leipoa valtiomiestä ei erityisemmin sympatioita demareissa herättänyt. Pääministeri Harri Holkeri kyllä kertoi yrittävänsä antaa tuulen suojaa ja torjuikin hänelle avuksi tarjotut UM´n sosialidemokraattiset virkamiehet. Mutta kyse oli vain viivytyksestä, Suomi siirrettiin virkavapaalle helmikuussa 1988.
   Henkilönä Sorsa oli pelottava tapaus vastapuolena, mutta ulkoministerinä häntä ei Suomen mielestä tarvinnut neuvottelupöydissä hävetä. Sorsa paneutui asioihin sekä oli taitava kirjoittaja ja sanankäyttäjä. Eikä tuosta näkökulmasta vahva itsetietoisuuskaan ollut haitaksi. Viimeistään 1980-luvulla hän oli myös sisäistänyt Paasikiven-Kekkosen  -linjan selkäytimeensä.

   Sorsaa seurasi tehtävässä syksyllä 1976 Keijo Korhonen. Suurelle yleisölle nimitys saattoi olla yllätys, mutta ei maamme ulkopolitiikkaa seuranneille. Korhonen oli ollut saada nimityksen jo Liinamaan virkamieshallitukseen, mutta hänen kohtalokseen oli silloin koitunut se, että hän toimi YK´n ydinaseettomia vyöhykkeitä tutkivan asiantuntijaryhmän puheenjohtajana. Sitä näet pidettiin maamme kannalta niin tärkeänä hankkeena, ettei Korhosta haluttu vetää pois kesken työn, ja siksi ulkoministerin salkku annettiin silloin Mattilalle.
   Martti Miettusen hallitukseen Korhonen vihdoin tuli. Virkamiehen näkökulmasta uusi esimies oli ainakin toimialansa suhteen kokenein ulkoministerin paikalla vuosikymmeniin. Korhosella oli historiantutkijan koulutus ja hän oli tutkimuksissaan paneutunut nimenomaan maamme ja Venäjän/Neuvostoliiton suhteisiin. Historioitsijan koulutusta on tavattu pitää diplomaatille ehkä eniten valmiuksia antavana; historiaan perehtyneellä on yleensä laaja yleistietämys, hän hallitsee suuret linjat ja osaa suhteuttaa kulloisetkin tapahtumat menneeseen.
   Korhonen oli ehtinyt vajaan vuosikymmenen aikana hankkia ulkoministeriössä presidentin luottamuksen  niin, että hänestä oli tullut Kekkoselle korvaamaton. Kuvaavaa Suomen mielestä on, ettei Korhonen ministerinsalkun jätettyään ehtinyt vanheta yliopistossa, kun hän jo palasi Kekkosen toivomuksesta ulkoministeriön poliittiseksi alivaltiosihteeriksi.
   Suomella ja Korhosella oli keskenään samanlainen tausta, he olivat kumpikin tutkineet Suomen idänsuhteita, olivat yliopistolla saman oppiaineen opettajia, ja Suomi oli ulkoministeriössä hoidellut samoja tehtäviä kuin Korhonen kymmenkunta vuotta aiemmin. Kumpikin oli ahkera kirjoittaja ja piti sanoilla "reistaamisesta". Lisäksi he tarkastelivat asioita samasta näkökulmasta johtotähtenä realismi ja kansallinen etu.

   Paavo Väyrysestä tuli ulkoministeri jo kolmekymppisenä. Suomi myöntää suhtautuneensa alkuun varauksin itseään kolme vuotta nuorempaan esimieheen.
   Suomi on nähnyt märkäkorvaministereitä, jotka ovat kykyihinsä kohdistuvat epäilykset torjuakseen pyrkineet mahdollisimman nopeasti osoittamaan hallitsevansa kaiken tarpeellisen. Väyrynen kuitenkin valitsi toisen tien. Hänellä oli malttia ryhtyä opettelemaan ulkopolitiikkaa alkeista ja varaa tunnustaa, ettei osannut läheskään kaikkea.
   Suomi pitää hämmästyttävänä sitä, kuinka nopeasti Väyrynen kehittyi ulkoministerinä. Hän miettii, olisiko siihen vaikuttanut osaltaan sekin, että Väyrynen tuntui olevan turvallisuuspolitiikasta kiinnostunut muutenkin kuin pelkästään vallankäytön välineenä.
   Mutta ei kaikki silti ihan putkeen mennyt. Mutta sitä Suomi pitää hyvänä asiana, että ylilyönnit tulivat pääosin jo ensimmäisen ulkoministerikauden alussa.
   Ajan myötä Suomi on oppinut tuntemaan Väyrystä paremmin myös ihmisenä. Siltä pohjalta hän väittää Väyrysen olevan itsepäisin tuntemansa ihminen.
   Kun Suomi siirtyi eläkkeelle, Väyrynen tarjosi hänelle läksiäislounaan. Lounaan aikana Väyrynen tunnusti tehneensä suuren virheen erotessaan ja järjestäessään Esko Aholle tuhannen taalan paikan. Suomi jäi sanattomaksi. Kovin usein hän ei ollut kuullut Väyrysen myöntävän olleensa väärässä, mikä itsetietoisuus joskus aiemmin oli ärsyttänyt virkamieskollegoja. Niin pitkälle Suomi ei kuitenkaan mennyt, että olisi huomauttanut toisen myös olleen liian hyväuskoinen muutamia avustajia ja "ystäviä" valitessaan, mistä sokeudestaan tämä on saanut kärsiä.
   Neljän vuosikymmenen kokemusten perusteella Suomi haluaa sanoa, että Väyrynen on ollut osaava ulkoministeri, jonka avustajana on aina voinut istua neuvottelupöytään luottavaisin mielin. Väyrynen osaa asiansa eikä virkamiesten tarvitse pelätä hänen lipsauttavan kiusallisia ylilyöntejä eikä myöskään odottamattomia omaehtoisia oivalluksia, jotka ovat tukevasti irti realiteeteista. Nimittäin, kyllä sellaisiakin ulkoministereitä on nähty.

   Pär Stenbäckin nousua helmikuussa 1982 nimitetyn Sorsan kolmannen hallituksen ulkoministeriksi pidettiin yleisesti odottamattomana valintana. Uusi presidenttipuolue SDP hamusi vahvaa ulkopoliittista profiilia hallituksessa. Siksi ulkoministerin salkkua ei haluttu antaa Keskustapuolueelle eikä missään tapauksessa puolueen puheenjohtajalle Väyryselle.
   Ulkoministerin salkku meni Ruotsalaiselle kansanpuolueelle, mutta ei kuitenkaan puolueen ulkopoliittisesti kokeneimmalle hahmolle, päätoimittaja Jan-Magnus Janssonille. Tehtävään piti löytää joku, joka ei olisi liian vahva ja itsenäinen, ja joka näin jättäisi pääministerille tilaa operoida myös ulkopolitiikan saralla.
   Stenbäck joutui heti ensimmäisistä virkapäivistään alkaen puolustamaan kynsin ja hampain reviiriään. Asetelma vei pian Sorsan ja Stenbäckin jopa julkisesti vastakkain. Stenbäck joutui kokoamaan avukseen jonkinlaisen "porvarillisen" aivoriihen kehitelläkseen taktiikkaa, millä turvaisi omat toimintaedellytykset ja pystyisi pitämään langat käsissään. Suomi muistaa monta kokousta, joissa ministeri purki avoimesti turhautuneisuuttaan ja kyseli neuvoja, miten sosialidemokraattien ylilyönnit torpedoitaisiin.
   Stenbäckin osa ei ollut helppo, eikä hänen omaksumansa itsetietoinen ja itsevarma rooli sitä Suomen mielestä ainakaan helpottanut. Usean sukupolvensa poliitikon tavoin hän uskoi hallitsevansa myös ulkopolitiikan opettelematta sitä. Sen seurauksena hän oli lyhyen pestinsä jättäessään jokseenkin saman verran asioista perillä kuin aloittaessaankin.
   
   Pertti Paasion (sd) Suomi tapasi henkilökohtaisesti vain kerran. Mutta seurasi tiiviisti sivusta tämän toimia, ja kuuli vielä enemmän, ministeriössä kun juorut kulkivat.
   Sekä Suomen että monen muun mielestä Paasio oli ulkoasiainministeriössä väärässä paikassa väärään aikaan ja loi siksi itsestään tahtomattaan jonkinlaisen ressukan vaikutelman. Epäilemättä Paasiolla oli kykyjä, mutta usein liiallinen yritys kääntyi häntä vastaan. Suomi arvelee, että jossain muussa ministeriössä Paasio olisi hyvinkin ollut mies paikallaan. Ja kyllähän hänestä UM´ssäkin pidettiin ihmisenä, sympaattinen ja huumorintajuinen mieshän oli kyseessä.

   Kun Väyrynen erosi toukokuussa 1993 ulkoministerin paikalta, pääministeri Esko Aho houkutteli tilalle laajalti arvostusta nauttivan MTK´n johtokunnan puheenjohtajan Heikki Haaviston. Ahon kannalta oleellista oli, että Haavisto nautti kepulaisten piirissä jakamatonta arvostusta. Tämähän oli tärkeää vaiheessa, jolloin vastaanharaavaa Keskustan kenttäväkeä painostettiin kaikin keinoin Ahon ajamaan unioniin liittymisen kannalle.
   Haavistolla oli Suomen mielestä edellytyksiä ulkoministerin hommien hoitamiseen. Tämän kielitaito oli riittävä, lisäksi kaveri oli taitava ja kovapintainen neuvottelija, jolla oli mm. talouskomissiosta kosolti kokemusta ulkomaankauppapolitiikasta.
   Suomen mukaan Haavisto joutui velvollisuudentuntonsa uhriksi - sellaiseen urakointiin, ettei sitä olisi kestänyt nuorempikaan. Eikä taakkaa ainakaan keventänyt se, että viljelijäväestön edut ja maan johdon viitoittama linja näyttivät olevan ristiriidassa keskenään. Niissä paineissa Haaviston voimat uupuivat ja tie katkesi kohtalokkaaseen sairastumiseen.

   Haaviston tilalle nostettiin pikavauhtia Paavo Rantanen, entinen diplomaatti, Suomelle tuttu kollega. Tämä oli luonut uransa lähinnä kauppapoliittisissa tehtävissä. Pääministerin kannalta Rantanen täytti tärkeimmän kriteerin: tämä oli mahdollisimman integraatiomyönteinen. Ulkoministerinä mies kävi lähinnä kääntymässä eikä ehtinyt kahden kuukauden aikana juuri profiloitua.

   Erkki Tuomiojan kanssa Suomella oli 1970-luvulla ollut erimielisyyksiä Suomen turvallisuuspolitiikasta. Livenä kyllä käyttäytyivät hyvien tapojen mukaisesti, mutta julkisessa kirjallisessa kommunikoinnissa kumpikin toteutti itseään niin paljon kuin pahaa sisua riitti.
   Ihmisenä Tuomioja on Suomen mielestä varsin erikoislaatuinen tapaus. Toisaalta tämä on vetäytyjä, toisaalta tuntuu olevan ajoittain napit vastakkain lähes koko maailman kanssa. Lisäksi Tuomioja on sillä tavoin haasteellinen tapaus, ettei miehestä tunnu saavan otetta - juuri kun kuvittelee tietävänsä, mitä toinen ajattelee, tämä iskee aivan toisella kannanotolla kuin mihin on varautunut.
   Älykäshän Tuomioja on aina ollut. Ja poliittisen historian tohtori, jonka lukunälkä tunnetaan laajalti. (Ja varsinkin näin nettiaikana, monelle yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta kiinnostuneelle ovat tulleet tutuiksi myös Tuomiojan kotisivuillaan antamat kirjavinkit. Jos ette ole vielä tutustuneet, seuraavassa linkki: Erkki Tuomioja )
   Suomi ei ole varma, miten pitäisi suhtautua väitteeseen, minkä mukaan radikalismi on pysyvämpi ominaisuus kuin sen väri. Sen hän joka tapauksessa on huomannut, että jommankumman näkemykset ovat muuttuneet, joko Tuomiojan tai hänen. Muuten tuskin on selitettävissä, että Suomi huomaa nykyisin ajattelevansa monista asioista samaan suuntaan kuin Tuomioja.

   Ilkka Kanervan työ ulkoministeriössä alkoi suotuisissa merkeissä. Hänellä oli vihdoin tilaisuus näyttää turvallisuuspoliittista osaamistaan, jonka juuret olivat jo Kekkoselta saaduissa opeissa. Yhteistyö presidentti Halosen kanssa sujui kitkatta. Ministerin mutkaton ja aseistariisuva "Ike vain" -asenne teki hänestä suositun virkamiesten keskuudessa.
   Kanervan kannalta suurin ongelma piili siinä, että oma puolue oli häntä oikeistolaisempi. Kun menneitten vuosikymmenten vanhat kaunat ja epäilykset kytivät yhä sen piirissä, Kanervalle tuli tarve todistella vilpitöntä kokoomuslaisuuttaan, mikä johti lopulta siihen, että hän toimi ulkopolitiikassa paavillisemmin kuin paavi itse. Mikä puolestaan karkotti hänen vanhoja ystäviään ja tukijoitaan.
   Kuten tunnettua, ulkoministerin kaatoivat lopulta banaalit tekstiviestit. Suomi ei ollut ainoa, joka oli erottavinaan synnytetyn valtavan mediakohun takaa myös vanhan vastakohta-asetelman: vihollinen - verivihollinen - puoluetoveri.

   Kanervan seuraajaksi junailtiin lähes yhdessä yössä Alexander Stubb. Tuota manööveriä Suomi pitää Kokoomuksen oikean laidan diplomityönä, mikä osoitti, että se tulisi Kanervasta irti päästyään pitämään ohjat tiukasti itsellään.
   Virkamiehille Stubb oli kirjottamaton kortti. Hänellä ei ollut minkäänlaista ulkopoliittista kokemusta - ja pian kävikin sitten selväksi, että häneltä puuttui myös maamme ulkopolitiikan menneiden vaiheiden tuntemus. Jopa kiinnostus niihin ja UM´n toimintatapoihin perehtymiseen tuntui puuttuvan.
   Stubbilla oli lähtökohdistaan johtuen hirmuinen tarve osoittaa, että hän on todellinen moniosaaja ja peloton oikeistolainen. Mitä yhdistelmää Suomi pitää kohtalokkaana.
   Ministeri avasi toistuvasti suunsa ylisanalliseen vuodatukseen ennen kuin ajatteli tai kysyi neuvoa tietävämmiltä. Niinpä saimme kuulla mm. että 080808 oli maailmanpolitiikan uusi käännekohta ja ettei maamme osallistumisesta Afganistanin sotaretkeen pidä keskustella, koska se on "halpamaista, vaarallista ja edesvastuutonta". Kreikan talouskriisin ensimmäisten pelastustoimien jälkeen ministeri vakuutti, ettei Kreikan kaltaisiin tilanteisiin enää jouduta. Riittäisihän niitä esimerkkejä.
   Suomi näkee Stubbin toimissa olleen paljolti kyse narsistisesta julkisuushakuisuudesta. Se sai Stubbin häärimään toistuvasti myös presidentin kenttäpuoliskolla tätä tai ketään muutakaan turvallisuuspoliittisen päätöksenteon avainhenkilöä ennalta informoimatta, mikä johti kiusallisiin tilanteisiin. Kaiken ehtiäkseen ministeri miltei singahteli maailman ääreltä toiselle ja ylitti siinä samalla vuosittaisen suuren matkabudjettinsakin n. 100 % verran.
   Sen virkamiehet huomasivat jo varhain, että Stubbilla on erityisen luja luottamus Euroopan unioniin - luottamus, mitä mikään ei näytä horjuttavan. Integraatio syvenee ja kansallinen politiikka sekä kansallinen päätöksenteko jäävät syrjään. Isänmaallisuudella ei näiden näkemysten kanssa ole Suomen mielestä mitään tekemistä. Mutta toisaalta, Stubb julistikin jo virkaan astuessaan olevansa maamme siihen mennessä amerikkalaismielisin ulkoministeri.
   Suomi toivoo, että Stubb oppisi historiasta Paasikiven aksiooman: oli Venäjä vahva tai heikko, se on aina riittävän vahva Suomelle. Historiasta olisi syytä oppia myös se, etteivät Baltian maat ole milloinkaan olleet maamme viiteryhmä sitten katastrofiin päättyneen reunavaltiosuuntauksen. Suomi on tosin huomannut, että sama epähistoriallinen balttisuuntaus näyttää vievän myös puolustusvoimiemme johtoa kuin pässiä narussa.
   Suomi ihmettelee, miksi HeSan päätoimittaja meni väittämään, että Stubbia pidettiin osaavana ja pätevänä ulkominsterinä. Kuka mahtoi pitää? Koskaan Suomi ei omana aikanaan ollut nähnyt ulkoministeriön kaiken kokeneiden virkamiesten suhtautuneen esimieheensä sentään sellaisella vähättelyllä kuin Stubbiin.
   Suomi muistelee, kuinka Paavo Haavikko kirjoitti aikoinaan, ettei maamme voi oppia historiasta, "koska me emme koskaan tee virheitä", "olemme aina oikeassa... jos ei ennen, niin ainakin jälkeen". Ja vaikka maamme ei olisi oikeassakaan, historiasta ei enää olisi sitä auttamaan, koska maamme "ulkopolitiikka on ulkoistettu", "Istumme sen pöydän alla, jossa meitä koskevat päätökset tehdään". Joten, Suomen mukaan, sitä suuremmalla syyllä nyt tarvitaan poltiiikkaan miehiä, jotka keksivät vakuuttavia perusteluja väärälle politiikalle.

   No, siinähän sitä oli henkilögalleria. Näin presidentinvaalien alla tämän teoksen sisällön esittelyssä painopiste on luonnollisesti ulkopolitiikkaan liittyvien henkilöiden kuvauksissa. Mutta on Suomen kirjassa muutakin sisältöä. Kirjoittaja muistelee virkamatkojaan, antaa kommenttia maamme koulutuspolitiikasta ja kertoilee perheen perustamisen ajoistaan. Sekä vastaa luultavasti useaa lukijaa askarruttaneeseen kysymykseen: Mikä saa ihmisen uhraamaan yli kaksikymmentä vuotta elämästään Urho Kekkosen tutkimiseen? Vilkaistaan lyhyesti, mitä Suomi tuohon vastaa.
   
   No, ensisijaisesti Suomi on tutkinut Kekkosen aikaa, vasta toissijaisesti Kekkosen roolia oman aikansa tapahtumakäänteissä. Eikä suosittele kenellekään toiselle samaa urakkaa.
   Elämäkertasarjan ensimmäisen osan ilmestyessä Kekkonen oli ollut vainajana vasta pari vuorokautta. Kansakunnan yhdistänyt siunaustilaisuus sekä arvostavat muistokirjoitukset ja muistelukset kantoivat tuota kirjaa etenpäin. Mutta kun teossarjan seuraava osa ilmestyi pari vuotta myöhemmin, tilanne oli muttunut.
   Kekkos-kauna alkoi kanavoitua Suomeen suomalaiskansalliseen tapaan. Ensin tuli häirintäsoittoja. Pahimpia olivat iäkkäät naisihmiset, joiden ajatusmaailman henkinen koti löytyi entisestä oiekistoradikalismista.
   Sitten posti alkoi kantaa nimettömiä kirjeitä, missä kielemme rikkaan sukupuolisanaston ryydityksellä uhkailtiin helvetin tulella ja selkäsaunalla. Niihin jaksoi kyllä suhtautua huumorilla, mutta kun alkoi tulla paketteja, joiden lemahtavaa sisältöä oli täytynyt äheltää useampi päivä, jossain vaiheessa alkoi jo huumorikin loppua.
   Lopulta häiriköt menivät yli rajan. Tuli jälleen nimetön kirje. Kirjoittaja oli selvästi seuraillut Suomen vaimon ja tyttären kulkemista ja olemista. Ja antoi ymmärtää, että olisi parempi lopettaa "se Kekkosen palvonta" tai perheelle voisi tapahtua jotain hyvin, hyvin ikävää. Tuo kirje avasi portin jonnekin hyvin syvälle Juhani Suomeen, jonnekin hyvin pimeään ja pelottavaan kohtaan.
   Kun Suomi sai pahimman raivonsa taltutettua, hän marssi suoraa päätä Supon päällikön puheille ja näytti kirjettä. Viikon sisällä Supo kaivoi tekijän esille ja puhutteli tätä. Suomelle kerrottiin, ettei häirikön uskota ryhtyvän mihinkään konkreettiseen.
   Siitä lähtien Suomi on alitajuisesti pelännyt vastaavankaltaisen toistuvan jossain muodossa. Ja eniten hän on pelännyt sitä, että hänestä pääsevät siinä tilanteessa irti erittäin pimeät voimat.

   Myös ihan omalla nimellä esiintyneet ihmiset olivat Suomen kimpussa. Yksi ensimmäisistä porun aloittaneista oli ministeri Max Jakobson, jonka varpaille Suomi oli tietämättään astunut. Vasta myöhemmin Suomelle selvisi, että Jakobson oli kertonut ulkominsteriössä laajalti tulevansa kirjoittamaan Kekkosen elämäkerran, ja että tämä oli jo etsinyt tukevaa rahoitusta hankkeelleen. Tämä lienee ratkaissut suhtautumisen Suomen hankkeeseen. Kun Suomi sitten mainitsi Jakobsonin epäedullisessa valossa, tämä pyrki kaikella vaikutusvallallaan teilaamaan Kekkos-elämäkerran jokaisen osan sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. HeSa tarjosi Jakobsonille palstat tätä tarkoitusta varten, vielä siinäkin vaiheessa, kun arvostelijan objektiivisuudelle jo yleisesti virnuiltiin.
   Ja mitä lähemmäs nykyaikaa Suomi tutkimuksissaan eteni, sitä useampi vielä elävä vaikuttaja aloitti itkemisen tavasta, miten heidät ja heidän toimensa oli esitetty. Suomen mukaan moni "vaatimaton" vaikuttaja ei kestänyt sen paljastumista, että näillä oli vaatimattomuuteensa syytäkin. Ja jos dokumentit osoittivat Suomen olevan oikeassa, sen pahempi Suomelle.
   
   Kun Suomi oli siirretty palkattomalle virkavapaalle, mielihän siinä synkkeni. Ja yhä edelleen paine voimistui. Nuo vuodet olivat psyykkisesti erittäin raskaat. Suomi arvelee, että lohduttominta taisi olla havahtuminen huomaamaan, kuinka yksin tuollaisessa tilanteessa todella on. Moni entinen "ystävä" siirtyikin vastaan tullessaan kadun toiselle puolelle ellei peräti ollut Suomea tyystin huomaamatta.
   Virkavapaalle jouduttuaan tuloja tuli vain kirjoittamisesta, mikä sitten täyttikin nuo vuodet lähes ympyriäisinä vuorokausina. Tutkimuksen jokainen osa oli pyrittävä saamaan julkisuuteen kahden vuoden väliajoin, sillä Suomi varmisti, ettei palkaton virkavapaus johda hiljaisiin potkuihin. No, Suomen Kulttuurirahastossa J. Suomen työtä arvostettiin sen verran, että kirjoittaja sai leivän jatkeeksi vielä apurahan jokaista osaa varten.
   Suomi kuvailee tahtiaan tappavaksi. Mutta vaikka ruumis oirehti, sisu ei antanut myöten. Suomi tunsi syyllisyyttä siitä, että oli vienyt perheensä vaikeuksiin vaiheessa, missä hän vasta opetteli olemaan aviomies ja isä. Ja nuo itsesyytökset veivät osaltaan voimia. Ja kun vanhemmat sairastuivat kohtalokkaasti, Juhani olisi halunnut tehdä heidän puolestaan paljon enemmän kuin mihin pystyi.
   Lopulta koko mies romahti. Suomi ajautui syvään ahdistukseen. Päivät seurasivat toistaan sumussa. Aloitekyky kuoli. Suomi kuvailee, kuinka musta näkymätön viitta pimentää harmaan ja ilottoman päivän. Itsetuhoisuuden keskellä jokaisen päivän eläminen loppuun saakka vaati ponnistelua.
   Kaiken tämän keskellä oli siis kuitenkin jatkettava kirjoittamista. Ja jotta siihen olisi kyennyt, oli jaksettava edes jotenkuten ajatella. Ja jotta siihen olisi pystynyt, oli pakko hylätä masennukseen annettu lääkitys. Lyhyt kokeilu osoitti, että mömmöt puurouttivat ajatukset.

   Aikanaan tuo vaikea jakso päättyi. Mutta jäljet ne jättivät. Käänsivät kehityksen pyörää takaisin päin.
   Juhani Suomi oli ollut ujo koululainen, epävarma teini, yksinäinen nuori mies. Hän ei uskaltanut elää elämää, vaan pakeni sitä ja eristäytyi. Kotonaan hän oli lähinnä luonnossa ja eläinten parissa.
   Sitten opiskeluaika ja työ ulkoministeriössä olivat sosiaalistaneet. Mutta kun tuli työtovereista eristänyt mahtikäsky, koko pyörä pyörähti takaisin päin.
   Ei Suomi ihmisvihaaja ole, mutta tunnustaa avoimesti, ettei hän enää oikein viihdy seurassa. Mieluummin hän vetäytyy ja pysyttelee taka-alalla, kuten nuorena. Vaikka vuodet ovat tuoneet julkisiin esiintymisiin rutiinia ja hän yhä tuntee tyydytystä niissä onnistuessaan, kyllähän jokainen kerta, kun joutuu ajattelemaan puhetilaisuutta tai seminaaria, tuo mustan pilven pään päälle. Mieluummin sellaiset skippaisi kokonaan nykyisin.
   Menetysten puolelle on luettava sekin, että vanha ilo katosi, vaikka nauru jäi. Nyt Suomi tietää kokemuksesta, että ihminen voi reagoida spontaanilla naurulla, vaikkei oikeasti olisikaan erityisen iloinen.
 
   No, yhdessä suhteessa Suomi kokee kehittyneensä myönteisesti tuon jakson kautta. Nyt hän tietää, kuinka suuri merkitys kaltoin kohdellulle tai murhetta muuten kantavalle on sillä, että joku ottaa kädestä kiinni, sanoo jotain lohduttavaa, tai vaikka vain kuuntelee.
   Omien kokemustensa pohjalta Suomen on nyt helppo tehdä se, ja hän uskoo olevansa jopa hyvä kuuntelija. Silloinkin, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle, silloinkin, kun toisen on vaikea purkaa mieltään.
   Sitä Suomi tosin pitää ironisena, että vaikka nyt hän osaa olla toiselle tukena, itseään hän ei vieläkään ole oppinut lohduttamaan.

   Palataan lopuksi vielä aivan kirjan Entä tähtein tällä puolen? alkuun. Mistä moinen nimi kirjalle?

   Kirjan ensimmäiset rivit sijoittuvat vuoden 2010 jouluyöhön. Muut nukkuvat, Juhani valvoo ja muistelee aiempia jouluja.
   Erään aiemman joulun ajan Juhanin isä oli Terho-kodissa. Toivottiin, että hän voisi viettää aaton toisten kanssa. Ja kyllä se järjestyi, tosin paljon nähneet ystävälliset hoitajat evästivät: "jos Martti ei jaksa, hän voi kyllä tulla takaisin vaikka keskellä yötä".
   Ja niinhän siinä kävi. Kun jouluateria oli syöty, isä, joka oli lähinnä vähän maistellut, halusi palata takaisin Terhon turvalliseen ympäristöön.
   Pitkä paluumatka halki joulun hiljentämän myöhäisiltaisen Helsingin jäi viimeiseksi Juhanin ja hänen isänsä läheiseksi yhdessäoloksi. Eikä isä enää juuri jaksanut puhella. Katselivat yhdessä hiljaista lumisadetta.
   Ennen paluumatkaa isästä oli otettu valokuva. Muistoksi käynnistä, jonka Juhani tiesi jäävän viimeiseksi.
   Jälkeenpäin Juhani on usein katsonut kuvaa, nimenomaan isän silmiä. Ruumis ja henki ovat vielä täällä, mutta silmät katsovat jo tuonpuoleiseen. Se katse on selittämätön.

   Päätetään tämä tiivistelmä niihin sanoihin, millä Juhani Suomi kirjansa aloittaa. Suomi on valinnut kirjansa motoksi katkelman Jaakko Juteinin vanhaan kansansävelmään tekemästä sanoituksesta.

"Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme.
Mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme...
Siellä ilo loppumaton niin kuin enkeleillä...
Siellä sydän riemuitsee ja silmä riemun näyttää...
Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä."
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 29.1.

Mikäli presidentinvaaleissa tulee toinen kierros, jatkokaksikkoon liittyvät tiivistelmät jatkavat joillain paikoilla näillä sivuilla. Mutta joka tapauksessa kolme uutta esittelyä on tulossa seuraavassa päivityksessä.

   Juha Mieto. Kurikan jätti. Keskustan ex-kansanedustaja. Legendaarinen urheilija.
   Ja suuri mämmin ystävä.

Kuukauden Keskustalainen
Antti Kauranne: Mietaita