Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Juha Pentikäinen: Saamelaiset - pohjoisen kansan mytologia
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia julkaisu numero 596
Karisto (paino), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1995
408 sivua


Helsingin yliopiston pitkäaikainen uskontotieteiden professori Juha Pentikäinen (s. 1940) on tehnyt merkittävää tutkimustyötä varsinkin saamelaisten kulttuurin tutkijana. Tämän lisäksi Pentikäinen on ehtinyt tutustua myös politiikan maailmaan - kuten joku meistä saattaa vielä muistaa, hän toimi puolueemme varapuheenjohtajana yhden kaksivuotiskauden vuosina 1986-88. Mutta Pentikäisen kirjallinen tuotanto ei puoluepolitiikkaa tarkastele, aiheet löytyvät yhteiskunnallisuuden toisilta alueilta, ja lempilapsenaan hän tuntuu pitävän saamelaisuuteen liittyvää aihepiiriä.
   Suomalaisen Kirjallisuuden Seura haastoi Pentikäisen kirjoittamaan saamelaisten mytologiasta ensimmäinen nide julkaisusarjaan sukukansojemme uskonnoista. Pentikäinen tarttui haasteeseen, tosin valmis työ lähtee liikkeelle mytologiaa laajemmin saamelaisuuden olemuksesta ja peruskysymyksistä ennen ja nyt.

   Saamelaisia on kutsuttu myös lappalaisiksi. Onko sillä siis merkitystä, kumpaa nimikettä käyttää?
   Pentikäinen on valinnut tietoisesti termin saamelainen. Hänen mukaansa termiä lappalainen tulisi käyttää sen vanhassa historiallisessa merkityksessä, missä se tarkoittaa kansan pyyntikulttuurin perinteistä elämäntapaa ja talousjärjestelmää.  Lappalainen on perinteisesti tarkoittanut henkilöä, joka lapinkylän jäsenenä yhdessä kylän muiden asukkaiden kanssa on osallistunut kruunulle maksettavan ns. lapinveron maksuun ja saanut harjoittaa ns. lappalaiselinkeinoja kylän alueella sijaitsevalla perintömaallaan.

   Saamelaisten historiaa ovat perinteisesti kirjoittaneet valtakulttuurin edustajat ja usein valtakulttuurin näkökulmasta. Saamelaisten "oma" historia on pääosin kirjoittamatonta historiaa, joka historiatieteiden metodologian valossa on tullut kuvatuksi yleensä sen mukaan kuin siitä on jäänyt lähteitä. Saamelaisten oma näkökulma on ollut mukana yleensä vain sikäli kuin se on tullut esille esim. kiistan tai rikoksen yhteydessä. Ja tuolloinkin asian on kirjoittanut muistiin toisen kulttuurin edustaja siinä roolissa, missä hän on saamelaisen kohdannut.
   Valtakulttuurin ja vähemmistöjen historiankirjoituksen suhde on samantapainen kuin voittajien/häviäjien historian. Voittajien historia nojaa kirjallisiin dokumentteihin, hävinneiden historian lähteet ovat joko hävinneet tai ne ovat suullisen muistitiedon varassa.

   Saamelaiset ovat Pohjois-Euroopan arktisena kansana olleet niin löytöretkien kuin historiankin näyteikkuna, johon jo Tacituksen Germaniasta lähtien on osunut antiikin historioitsijoiden kiinnostus heidän kartoittaessaan maailman reunaa. Keski- ja Etelä-Eurooppaa myöten elänyt myytti "Pohjolan noitakansasta", jonka alueille ei ollut turvallista eikä edes luvallista mennä, kiehtoi etelän elävien uteliaisuutta tuoden Lapinmaihiin yhä uusia manner-Euroopan tutkimusmatkailijoita.

   Saamelaisiin liittyvien arkeologisten löytöjen vanhinta kerrostumaa edustavat kalliomaalaukset ja -piirrokset. Hallitsevia kuva-aiheita ovat pyyntikulttuureille ominaiset eläinsymbolit, ihmishahmot, veneet ja erilaiset abstraktit merkti kuten auringoksi tulkittu ympyräristi. Kuvamotiiviston yhteys pyyntiyhteisön uskomuksiin ja kulttikäytänteisiin on selvä.
   Oleellisin kysymys kalliokuviin liittyen on, ovatko saamelaisten esihistoriallisen ja historiallisen ajan asuinalueilta tehdyt kuvalöydöt saamelaisten tai heidän esi-isiensä tekemiä. Varhaisimmat löydöt valaissevat suomalais-saamelaisen yhteiskulttuurin aikaa. Myöhemmästäkin eron tekeminen on vaikeaa, koska suomalaisen ja saamelaisen väestön varhaiset pyyntikulttuurit uskomuksellisine käytänteineen ollivat hyvin yhdensuuntaisia. Vasta pohjoisimpien nuorempien löytöjen kohdalla voidaan puhua ehkä kalliotaiteen saamelaisuudesta.
   Kalliotaiteen symboliikkaa valaisevan tutkimuksen avuksi tulevat noitarummut, joiden kalvojen kuvasymbolit muistuttavat kallioseinämien ikonografiaa. Tosin nämä ovat huomattavasti nuoremmalta ajalta. Vertaileva tutkimus on vasta alussa, mutta Pentikäinen arvelee, että aikanaan sen avulla tullaan selvittämään vielä ratkaisemattomia kysymyksiä.
   Nykyaikaisiin kenttätutkimusmenetelmiin perustuva antropologinen ja folkloristinen tutkimusharrastus on käynnistynyt Lapissa toden teolla vasta 1950- ja 1960-luvuilla. Tuolloin kentälle ilmestyi joukko tutkijoita, joiden tavoitteet olivat joko etnografisia, perinnemateriaalin systemaattiseen keräämiseen tähtääviä, tai etnologisia ja sosiaaliantropologisia painopisteenä saamelaisen henkisen ja aineellisen kulttuurin, yhteiskuntaelämän ja talouden analyysi.
   Saamelaisten omaelämäkerrallinen kirjallisuus ja suulliset elämäkertatiedonannot ovat lähdemateriaali, joka vasta 1900-luvun loppupuolella oli alkanut herättää tutkijoiden kiinnostusta. Kasvavassa määrin on alettu kiinnittää huomiota siihen, kuinka jonkin kulttuurin jäsenet itse havaitsevat, kokevat ja tulkitsevat ympäröivää todellisuutta. Tällä kirjallisuuden lajilla tullee olemaan keskeinen merkitys, kun saamelaiset kirjoittavat omaa historiaansa ja mytografiaansa. Nykyajan tunnetuin saamelainen kirjailija on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991 teoksellaan Beaivi, áhčážan voittanut Nils-Aslak Valkeapää.

   Saamelaiset ovat kansa, joka määrittyy oman kielensä ja kulttuurinsa perusteella. Sen sijaan ei saamelaista eikä lappalaista rotua ole ollut eikä ole olemassa. Nykyisin puhutaan lapponidityypistä, joka olisi europidisen rodun alalaji.
   Saamen kieli/ saamelaiskielet kuuluvat uralilaiseen kielikuntaan. Nykyisten tietojen mukaan saamelaisten ja suomalaisten yhteiset esi-isät ovat puhuneet yhteistä varhaiskantasuomeaan 3.000 - 4.000 vuotta sitten koko Itä-Baltian alueella Suomenlahden ja Laatokan ympäristöstä yli koko nykyisen Suomen.

   Varhaisten saamelaisten kulttuuri näyttää olleen monipuolinen pyyntikulttuuri, jonka pääelinkeinoja olivat riistanpyynti, kalastus ja luonnon tarjoamien kasvien ja marjojen keruu. Tunturipeura oli ensiksi eräänlaisena kotieläimenä mm. maidon ja vuonan tuottamiseksi, ennen kuin se kesytettiin poroksi. Jo keskiajalla esiintyi poronhoitoa, mistä kasvoi suurten laumojen poropaimentolaisuus 1500-luvulla.
   Pyyntikulttuurin uskontoperinteelle oli tärkeää, että suhde eläinten ja paikkojen haltijoihin oli hyvä, sillä tuosta suhteesta riippui koko ihmisen onni ja  olemassaolo. Eläinlajin palvonnan myytit ja riitit ovat kautta pohjoisen pallonpuoliskon rakenteeltaan samanlaisia, olipa kultin kohteena sitten joutsen, Blakistonin kalapöllö, jättiläishylje tai vaikkapa tappajavalas. Eläintä kunnioitetaan esim. järjestämällä tervetuliaispidot, joissa syödään eläimen lihaa, tai eläin haudataan kuin ihminen tai vaikkapa puuhun.
   Pohjoiseuraasialaisten kulttuurien tavoin saamelaisestakin perinteestä on löydettävissä käsityksiä myyttisestä suhteesta koko kansan, klaanin tai pyyntiyhteisön ja jonkin eläinlajin välillä, mitä kutsutaan totemismiksi. Totemistisia aineksia esiintyy saamelaiskulttuurissa käsityksinä, joiden mukaan suku- ja perheyhteisöt ovat läheisessä, suorastaan sukulaissuhteessa tiettyihin eläimiin. Toteemieläin esiintyy saamelaismyyteissä kantaisänä ja yhteisön suojelijana.

   Karhulla ja pohjoisilla kansoilla on kansainvälisen mytologian perustelema elimellinen yhteys. Karhu on kreikan kielellä "arktos" ja pohjoisia kansoja on kutsuttu arktisiksi, niiden kun arveltiin asuvan Ison Karhun tähdistön alla. Luonnossa ihmistä on askarruttanut karhun elämäntapa, etenkin talviuni, nisäkkäistä ainoastaan lepakot vaipuvat karhun ohella horrokseen talven ajaksi.
   Saamelaisperinteessä karhut näyttävät jakautuvan kolmeen kategoriaan: tavallisiin karhuihin, "nostettuihin" karhuihin ja karhuihin, jotka olivat noiduttuja ihmisiä. Tavalliset karhut karttoivat ihmistä, mutta "nostetut" olivat "pahoja" karhuja.
   Karhuhautojen löytyminen tunnetuilta uhripaikoilta viittaa karhu-uhrien esiintymiseen. Uhrin vastaanottajasta ei ole tietoa, lähdeaineiston vaikeaselkoisuudesta johtuen. On arveltu, että karhukultissa olisi ollut esillä usko metsästystä suojelevaan Leaibeolmmái-jumalaan, johon eri tiedonantojen mukaan liittyi uskomus eläinlajin haltijaa suuremmasta eläinten herrasta.
   Inarinsaamelaisten mukaan kolttasaamelaisten kantaäiti olisi saamelaistyttö, joka joutui viettämään talven uroskarhun pesässä. Kolttiin liitetyt karhutarinat ovat Pentikäisen mukaan olleet selvästi paitsi uskomus- myös viihdefunktiossa. Kolttatarinoissa transformaatio ihmisestä karhuksi tapahtuu niin helposti, että nuo näyttävät olevan kuin sukua keskenään.
   Lapin myöhäisperinteessä on tietoja, joiden mukaan karhun ja ihmisen välillä on vallinnut seksuaalinen erityissuhde. Tämä ilmenee kaikkialla tunnetusta käsityksestä, että karhun voi "häpäistä". Tarinan mukaan oli naisihminen lähtenyt marjareissulle ja nähnyt samoilla apajilla karhun marjoja mussuttamassa. No, rouva oli nostanut hamettaan ja näyttänyt ahteriaan karhulle. Kontio oli nostanut välittömästi tassut silmilleen ja lähtenyt laukkaamaan pakosalle.

   Vallitsevan käsityksen mukaan saamelainen poronhoito juontaa juurensa aiemmin villinä vaeltaneen tunturipeuran kesyttämisestä. Poron karva on tavallisesti eläimen selässä ja kyljissä ruskeanharmaa, vatsan ja kaulan alla valkea tai vaaleanharmaa. Karvan väri voi vaihdella valkeasta tummanruskeaan ja kirjavaan asti.
   Aivan valkea albinoporo on uskomuseläin. Perinteessä se esiintyy porojen maailmaa johtavana eläimenä, jota uskomusfenomenologisesti voi luonnehtia ns. eläinten herraksi. Valkea naarasporo on myös ollut onnieläin, minkä poronomistaja pyrkii hankkimaan laumaansa. Käsitys tiettyjen porojen supranormaalista luonteesta on ilmennyt myös ajatuksena, että poroilla on tuonpuoleisessa johtaja, joka voidaan kokea joko poron tai ihmisen hahmona.

   Joutsen on pohjoisen muuttolinnuista suurin. Sen saapuminen oli saamelaisille varma kevään merkki.
   Joutsenen uskonnollinen merkitys on ollut huomattavin itäsaamelaisten keskuudessa. Petsamon koltille joutsen on ollut pyhä lintu, josta on useita joikuja ja jonka sulkaa on käytetty mm. näärännäpyn, saameksi "lintunen", parantamiseen.
   Kalliopiirroksista ja myös suomalais-saamelaisesta folkloresta voi päätellä, että suomalais-saamelaisella kaudella on näiden kansojen syntyvaiheessa asustanut joutseneen alkunsa ja itsensä myyttisesti liittänyt Joutsenkansa. Mytologian kannalta on edelleen merkittävää, että suomalaisen runoepiikan ja Kalevalan Joukahainen tarkoittaa joutsenta - pohjalaismurteissahan linnun nimi on joukhainen. Mikäli Elias Lönnrotin sanakirjan (1880) Kalevalan määritelmä otetaan täydestä, Kalevalan naapurustossa voidaan tämän suomalaiskansallisen sukumytologian valossa katsoa asustaneen joukahaisten eli joutsenenpoikien kansan.

   Ennelinnuista käellä on poikkeava asema, se on suoranainen noitalintu. Esiintymispaikoista, -ajasta ja kukunnan kestosta riippuen sen ilmaantumista on pidetty hyvänä tai huonona enteenä. Käki saattoi ennustaa kuolemaa, pitkää ikää, hyvää tai huonoa satovuotta, kalastuksen, metsästyksen ja poronhoidon onnistumista.
   Hyvän onnen lintuja saamelaisille olivat kuukkeli, närhi ja koskikara. Jos kuukkeli liiteli asumuksen varrella, päivä ei mennyt hukkaan. Jos taas joku meni ampumaan sen kuukkelin, paha silmä meni pyssyyn ja vei ampujalta saalisonnen.
   Huonon onnen tuojia olivat kurki ("Voi paha kurki!" Yleinen huudahdus myös etelämpänä.), tikka, korppi, kuovi, talitiainen ja kaakkuri. Esim. talitintti ennusti kuolemaa, sairaustapauksia tai ylipäätään kaikenlaista epäonnea.
   Muista metsäneläimistä enneperinnettä on liittynyt mm. kettuun ja muurahaisiin sekä vesieläimistä loheen, harriin, haukeen, yleensäkin kaloihin ja sammakoihin.

   Saamelaisen "koti" ei ollut ensisijaisesti rakennettu paikka vaan ympäristö, jota hän oli tottunut vuoden mittaan kiertämään ja jonka hän tunsi omakseen tuntureineen, järvineen, puroineen, jokineen, lapinkotineen jne. Esim. kun tunturisaamelainen oli Enontekiön Kilpisjärven tuntumassa, hän oli kaiken aikaa maisemaa hallitsevan Saana-tunturin jumalan katseen alla. Vaeltaja epäilemättä koki tuntemansa mytologian valossa pyhäksi sen, minkä Saanan-kävijä voi halutessaan nähdä: jättiläishahmoinen kasvoprofiili erottuu Saanaa kiertäessä usealta eri taholta.

   Taivaankappaleista aurinko ja kuu ovat olleet erityisen, jumalille kuuluvan huomion kohteina. Ne esiintyvät myös rumpujen symboliikassa, kuten myös tähdistö. Saamelainen noitarumpu oli sen merkitykset tuntevalle arpojalle kuin tietokone, jonka kannella eli taivaan ja maan sekä ihmismielen kognitiivinen kartta taivaallisine, maisine sekä inhimillisine symboleineen ja merkityksineen.

   Šamanismin keskeinen idea on pitää yllä maailmanjärjestystä ihmisten kesken, yhteisön ja yksilön elämässä luomalla kontakteja yliluonnolliseen maailmaan tehtäväänsä asetetun ja siihen inspiroidun välittäjän (mediaattori) ekstaattisten kokemusten kautta. Tämän mediaattorin nimi on saamelaisilla noaidi.
   Šamanistiseen maailmankuvaan kuuluu vähintään näkemys maailman kerroksellisuudesta ja käsitys ihmisellä olevasta useasta sielusta tai sieluosuudesta. Vapaasielun uskotaan voivan poistua ruumiista ja suorittavan ekstaattisia sielunmatkoja todellisuuden toisiin kerroksiin. Sen poistuessa ruumiiseen jää vähintään henkisielu ylläpitämään välttämättömiä elintoimintoja.
   Sielunmatkoillaan šamaanin uskotaan eri eläinten hahmoihin muuntautumalla pystyvän hallitsemaan kosmoksen kerroksia - ilman sfääriä lintuna, maan sfääriä esim. karhuna, sutena tai porona, veden sfääriä kalana, käärmeenä tai vesilintuna.
   Šamaanius on šamanistisissa yhteiskunnissa perinteisesti koettu raskaana kohtalona, mitä vastaan ihminen on saattanut pyristellä kauankin ennen kuin lopulta antautuu šamaaninoviisin koulutukseen ja kutsumusta ennakoiviin rankkoihin initiaatiokokemuksiin. Vaikka nuo kokemukset ovat johtaneet monet Pentikäisen kohtaamista šamaaneista jopa vuosiksi suorastaan hulluuden rajoille, ne ovat olleet yhteisön silmissä välttämättömiä laillistamaan heidän statuksensa. Šamaanin oli todistettava yhteisölleen hallitsevansa ennen kaikkea unissaan sielunmatkat tuonpuoleiseen sekä vuorovaikutuksen hänet virkaan asettaneiden apu- ja suojelushenkiensä kanssa.

   Noaidi hankkiutui transsiin pääasiassa rummuttamalla ja laulamalla. Inspiraation saadakseen hän saattoi käyttää myös lipeää, akvaviittia sekä kärpässientä. Valmistava toimenpide oli myös paastoaminen.
   Sielunmatka edellytti syvää kataleptistä transsia. Noaidi makasi tiedottomana tavallisesti puolesta tunnista tuntiin.

   Šamaanin keskeisin käytännön tehtävä oli sairaiden parantaminen - sitäkin suuremmalla syyllä, kun sairautta ei noissa yhteisöissä koettu vain yksilön onnettomuudeksi, vaan ulkopuolisten voimien hyökkäykseksi suorastaan koko vallitsevaa maailman järjestystä vastaan. Tuossa tilanteessa šamaanilta odotettiin tapahtuman haltuunottoa sekä yhteisöä ja yksityistä ihmistä koskeneen kriisin poistamista päiväjärjestyksestä. Sairauden uskottiin johtuvan siitä, että vainajahenget olivat ryöstäneet vapaasielun ja vieneet sen vangikseen aliseen maailmaan. Noidan oli oman vapaasielunsa muodossa käytävä hakemassa sielu takaisin.
   Sielunmenetyksestä kärsivä potilas oli vakavasti sairas, kuumeinen tai koomassa. Lievemmät sairaudet hoidettiin parantavilla yrteillä tai loitsuilla.

   Saamelaisten etiäisperinteen mukaan ihmisen vapaasielu voi toimia fyysisen ruumiin ulkopuolella ja etäällä paikasta, missä ihminen itse sillä hetkellä on. Useimmiten perinne kertoo elävän ihmisen kaksoisolennosta, joka näyttäytyy selvästi kyseistä ihmistä muistuttavana olentona.
   Taustalla on ajatus, että jokaisella ihmisellä on seuranaan jatkuvasti oma myötäsyntyinen haltijansa, joka on kaiken aikaa selvillä ihmisen teoista, huolehtii hänestä ja hänen omaisuudestaan sekä ilmoittaa etukäteen hänen saapumisestaan teittyyn paikkaan.
   Useimmat etiäiskokemukset ovat äänihavaintoja. Harvinaisempia ovat kertomukset näköhavainnoista, joissa joku on hahmottanut etiäisen ulkonäöltään tunnistettuna olentona.

   Paljon pohdittuja ja kiistanalaisia kysymyksiä on ollut šamanististen ilmiöiden suhde ns. arktiseen hysteriaan, millä tarkoitetaan mentaliteettia, jolle on ollut ominaista ujouden, syrjäänvetäytyvyyden ja passiivisuuden taustasta leimahtaneet purkaukset. Vaikka elämän äärirajoilla on totuttu tulemaan jotakuinkin toimeen, vaikeuksia syntyy, jos olosuhteet  poikkeavat jonain vuonna ratkaisevasti. Ihmisen stressitekijöinä on mainittu paljas monotoninen maisema, pimeys, kylmyys ja vitamiinien puute.
   Arktiseen hysteriaan voinee liittää myös ilmiöitä, missä pohjoisen yhteisön piirissä vallinneet eskatologiset odotukset ovat kriisiaikana ilmenneet kulttuurisena joukkoliikehdintänä. Lestadiolaisuutta edelsi pohjoissaamelaisilla 1800-luvun alussa vaikuttanut kutsujien čuorvut-liike. Tornionjokilaaksossa Pohjois-Ruotsissa esiintyi 1930-luvlla millenaristinen liike, joka keskittyi alueelle lestadiolaisena maallikkosaarnaajana saapuneen, mutta sittemmin herätysliikkeessään tuomitun eteläpohjalaisen Toivo Korpelan ympärille. Tämän "korpelalaisuutena" tunnetun liikkeen kannattajat odottivat Messiaan toista tulemista niin kiihkeästi, että laiminlöivät päivittäiset askareensa, unohtivat maalliset velvollisuutensa sekä keskittyivät "uuden maailmanjärjestyksen" ja myös uusien perhesiteiden luomiseen.

   Saamelaiseen elämäntapaan on kuulunut läheinen yhteys luontoon. Luonnonhenkien huomioonottaminen oli arkista ja vähäeleistä, osa arkista elämäntapaa. Esim. Inarin porosaamelaisten mukaan puun "henki" piti ennen kaatoa herättää lyömällä puuta kolmasti kirvespohjalla, koltta puolestaan iski puuta kerran hamaralla.

   Haltija on uskomusolento, jonka puoleen käännytään tai jonka olemassaolo huomioidaan, kun tullaan sen hallitsemalle alueelle. Tämä ei koske ainoastaan ihmisen tapaa suhtautua tiettyihin fyysisiin paikkoihin, siihen sisältyy myös kaikki elämä tuolla alueella, niin eläin- kuin kasvimaailmakin.
   Saamelaisen folkloren mukaan saamelaisten ympäristössä on siellä täällä heitä valloittaneiden kansojen rikkauksia. Sukupolvien välisen kynnyksen on ylittänyt kertomusperinne kätketyn aarteen haltijoista. Kertomuksille on ominaista, että ihmiset näkevät palavan tulen tai jonkin muun yliluonnolliseksi tulkitun merkin  nousevan paikoista, mihin aarteita on uskottu kaivetun. Kertomukset korostavat, ettei ihmisen kannata yrittää päästä noihin rikkauksiin käsiksi, yritykset tulevat aina epäonnistumaan.

   Monet haltijat ovat muuttuneet fikteiksi (lasten pelotteluun tarkoitettu olento, johon aikuiset eivät yleensä usko) ja osa niistä on ollut kaiken aikaa tuossa tehtävässä. Eräs sellainen on cubbomáddu, sammakoiden vanhin.
   Jos penska menee kiusaamaan sammakoita tai nostelemaan sammakonkutua maalle, vedestä saattaa nousta cubbomáddu. Se on pikkulapsen kokoinen ja puree ikävästi.

   Saamelaisessa kosmologiassa käsitykset alimmasta maailmasta eivät rajoitu pelkästään vainajalaan. Kuoleman valtakunnan ohella maanalaiseen todellisuuteen kuului myös erityinen ryhmä maan alla eläviä uskomusolentoja, jotka elivät ihmisen kaltaista elämää, mutta tuossa maailmassa kaikki oli ylösalaisin ja takaperoista. Saamelaiset tuntevat tuon maailman asukit nimillä gufihtar tai ulda, suomen kielessä olennot tunnetaan maahisina.
   Perinteessä maahiset kuvataan ulkonäöltään ihmisen kaltaisiksi, mutta usein häntä pienemmiksi olennoiksi. Yleiseen kertomusperinteeseen kuuluu idea maahisten epätavallisesta rikkaudesta. Suurta varallisuutta osoittaa mm. maahisten korea vaatetus sekä kotieläinten runsaus.
   Maahisten uskottiin olevan lapsenvaihtajia. Jos lapsi oli ulkonäöltään muita rumempi, hiljaisempi tai syrjäänvetäytyvämpi, se saattoi olla maahinen. Ja jos lapsi oli erityisen ruma ja jäi vieläpä kitukasvuiseksi, kyse ei ollut maahislapsesta, vaan jo iäkkäämmästä maahisesta, joka oli vaihdettu ihmislapsen tilalle.

   Staalo (saam. stállu) kuvataan usein koiransa kanssa kulkevaksi miespuoliseksi olennoksi, joka on kuitenkin ihmistä suurempi. Eteläsaamelaisten perinteissä tunnetaan jopa staaloperheitä. Niissä kertomuksissa staalohahmoon ja varsinkin tämä vaimoon on liitetty vampyyrimotiivi (staalo imee ihmisestä verta pillillä) sekä ihmissyönti, mitkä kumpikin ovat pohjoisemmilla saamelaisalueilla huomattavasti harvinaisempia piirteitä. Ihmissyöjästaalo on ollut tunnettu myös nimityksellä lihatontta.
   Staaloperinteestä on eriytynyt fiktiivinen joulustaalo, jonka juuret lienevät länsisaamelaisten ikivanhassa uskomuksesa, että stállu oli erityisen paljon liikkeellä ja vaarallinen juuri joulun aikaan, saamelaisten muinaisena pyhänä uhrikuuna - aikana, jolloin vallitsi Bissemana, staaloon assosioitu joulukuun kuu. Olennon on kerrottu jouluna ajelevan metsän eläimistä kokoamallaan raidolla ja ajaessaan joikaavan. Sukset ja kelkat oli laitettava pois pihalta, samoin kirveet. Ja missään tapauksessa puita ei saanut olla poikittain, jotta staalot pääsisivät menemään häiriintymättä.

   Ensimmäiset vaikutteet kristinuskosta saamelaiset saivat jo keskiaikana, mutta käännyttäminen alkoi tosimielessä vasta uskonpuhdistuhdistuksen sekä siihen kietoutuneiden poliittisten pyrkimysten ja paineiden myötä.
   Monet saamelaisten etnisen uskonnon piirteet ovat jossain muodossa eläneet kristinuskon rinnalla aina pitkälle viime vuosisadalle. Vanha perinne näyttää säilyneen pisimpään eteläisillä saamelaisalueilla. Pentikäinen on saanut käsityksen, että etniset käsitykset ovat eläneet pitkään passiivisina, ikään kuin "naftaliinissa" - niitä ei normaaliaikoina enää otettu vakavasti, mutta niihin on voitu turvautua hädän hetkellä.
   Viime vaiheessa šamanismi on elänyt saamelaisten mielessä folklorena ja sen rippeitä osana kansanparantajalaitosta. Luottamus parantajan kykyihin oli niin vahva, että vuonna 1967 eräs potilas kuvaili Pentikäiselle seuraavalla tavalla, kuinka tärkeä oli parantaja Unsgaard: "Jos olet sairas, soitat Unsgaardille, ja kuntoon tulet. Jos porosi tai kukkarosi viedään, soitat taas, niin varas tuo kukkaron sinulle ja poro palaa eloosi."

   Lars Levi Laestadiusta on sanottu tunnetuimmaksi saamelaiseksi kautta aikojen. Kun Laestadius oli suorittanut pappistutkinnon vjuonna 1825, hänet nimitettiin samana vuonna Karesuvannon kirkkoherraksi.
   Papintoimen ohella Laestadiuksella oli monipuolinen lappologian tutkimusintressi. Erityisesti hän harrasti luonnontieteitä, ja niistä kasvitiede oli läheisin - Laestadiusta pidettiinkin aikoinaan Fennoskandian tunturikasvien parhaana tuntijana. Kasvitieteellisistä ansioistaan hänet kutsuttiin sekä Ruotsin tieteellisten seurojen jäseneksi että Edinburghin kasvitieteelliseen yhdistykseen.
   Kirjeenvaihto osoittaa, että vielä huhtikuussa 1845 Laestadius valmisteli innokkaasti teostaan saamelaisesta mytologiasta. Joulukuussa kirjeestä käy ilmi, että uskonnon alueelle kuuluvat asiat ovat täyttäneet hänen mielensä.
  Ennen Pentikäisen tutkimusta kirkkohistoriallinen tutkimus oli jättänyt merkittävää huomiota vaille sen seikan, että lestadiolainen liike oli Laestadiuksen eläessä leimallisesti saamelainen liike. Karesuvannon ulkopuolella tiedetään lestadiolaisuutta esiintyneen ensin Muoniossa ja sen kappeliseurakunnassa Enontekiöllä. Herätyksen leviämistä edisti siihen etupäässä liittyneiden saamelaisten liikkuva elintapa.

   Eri maanosissa asuvien alkuperäiskansojen keskuudessa on viime vuosikymmenten kuluessa virinnyt voimakasta liikehdintää omien kulttuuriperinteiden säilyttämiseksi. Alkuperäiskansat kokevat asemansa ja olemassaolonsa maailman kansojen joukossa uhanalaiseksi.
   Pohjoisina vähemmistökansoina saamelaisten asema ja ongelmat ovat hyvin yhdensuuntaisia muiden napapiirin pohjoispuolella asuvien vähemmistökansallisuuksien kanssa. Erityisesti pohjoisten energiavarojen ylitehokas hyödyntäminen sekä arktisten merien ja maa-alueiden käyttö suurvaltojen sotastrategisiin päämääriin on tuonut mukanaan ongelmia, joiden selvittämisessä ovat kamppailleet kaikki pohjoiset alkuperäiskulttuurit.
   Pentikäinen näkee saamelaisten elävän nykyisin samantapaista vaihetta kuin suomalaiset Venäjän autonomiana 1830-40 luvuilla. Hän kehottaa saamelaisia kirjoittamaan omaa historiaansa, luomaan omaa mytografiaansa perustaen sen ylpeästi vuosituhantiseen folkloreen ja mytologiaan. Pentikäinen näkee, että saamelaisilla on mahdollisuus olla eturivissä kaltaistensa kansojen kamppaillessa olemassaolostaan ja paikastaan maailman kansojen näyttämöllä.

   Saamelaiset - pohjoisen kansan mytologia on laaja ja syvällisesti aihettaan tarkasteleva tutkimus saamelaiskulttuurista. Juha Pentikäinen on tehnyt huolellista työtä, paitsi kahlaten läpi aiempaa kirjallisuutta vuosisatojen ajalta, myös tehnyt aiheen parissa kenttätutkimusta jo vuosikymmenten ajan tallentaen menneiden saamelaissukupolvien tietoutta. Jo parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt kirja on edelleen alansa perusteos.

   Otetaan tähän loppuun pari linkkiä sivuamaan saamelaista kulttuuria. 1970-luvulla oli kulttuurielämässämme nähtävissä lyhytaikainen saamelaisbuumi, minkä kirkkaimmat tähdet seuraavassa.
   Monica Aspelund edusti vuonna 1977 Suomea Eurovisionin laulukilpailuissa sijoittuen kymmenenneksi saamelaiseksotiikkaa pursuavalla kappaleella Lapponia. (Linkki vaihdettu, toimii jälleen)
   Edellä mainittua traagisempi tarina on Taiskan Syksyn sävel -kilpailussa vuonna 1976 esittämä Haltin häät (sijoitus 6.), jonka sanoitus perustuu Asko Kaikusalon teoksessa Tarujen tunturit (WSOY 1974) julkaistuun myyttiseen kertomukseen siitä, kuinka tunturit ovat syntyneet sekä miksi Saana-tunturin lähellä voi pohjoistuulen aikana kuulla jonkun itkevän.

Lapponia           

Haltin häät

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

27.2.

Kuukauden Keskustalainen
Mikko Gustafsson: Keputabu - latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan

Latteliberaalit, joille puolueemme edusti jotain tuntematonta ja hyvin merkillistä, lähtivät ottamaan selvää, mistä alkiolaisuuden kova ydin koostuu sekä mistä puolueessamme on kysymys. Kahden kirjoittajan reportaasi matkasta... jonnekin, missä fakta ja fiktio sekoittuvat, sekä mistä ei palata siihenastinen maailmankuva entisellään. Omaperäisin tulkinta kepulaisuudesta pitkään aikaan.