Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Arja Sahlberg: Koivu sekä tähti
Vammalan Kirjapaino (paino), Tampereen yliopisto 1995
177 sivua


Kun Alkio-opistossa nelikymmenvuotisen uran tehnyt Arja Sahlberg tuon taipaleen puolivälissä väitteli tohtoriksi, mikä olisikaan ollut luontevampi aihe väitökselle kuin puolueemme oppi-isistä maineikkain, Santeri Alkio? Sahlbergin väitöskirjan Koivu sekä tähti aiherajaus on alaotsikon mukaisesti ihminen, yhteiskunta, ihmiskunta Santeri Alkion tuotannossa ja poliittisessa toiminnassa.

   Santeri Alkio eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa eteläpohjalaisessa maaseutukylässä Laihialla. Hän oli talonpopikaista sukua ja maanviljelijä oli hänen ensimmäinen toiveammattinsa. Mutta sitten kävi niin, että isä Juho satutti polvensa, joka ei koskaan parantunut, mistä johtuen talojouduttiin  myymään ja siirtymään maanviljelyksestä kauppiaaksi.
   Kun Santeri kuuli isänsä päätöksestä, hän ryntäsi talon vintille itkemään. Talon myyminen oli kova isku, lisäksi poika joutuisi eroon rakkaista hevosistaan.

   Vielä aikuisiälläkin Alkio elätti mielessään toivetta päästä pienviljelijäksi. Eduskunta-aikojensa lopulla hän kirjoitti kaihomielisenä päiväkirjaansa, kuinka hän kaipasi maaseudun rauhaan. Hänen hartain toiveensa oli kirjoittaa ja viljellä maata yhdessä perheen kanssa.
   Vasta kansalaislahjana saadun Alkionmäen talon kautta Alkion toive omasta maapalasta toteutui.

   Alkion romaaneista löydettävä, teeman kannalta tärkeä ihmistyyppi oli "leivänkasvattaja", väestön ruokkija, maamies, välittäjähahmo luonnon ja yhteisön välillä. Alkion mielestä talonpojat eivät muodostaneet vain yhtä ryhmää. Hänen mielestään talonpoika oli "kansan" edustaja, jossa oppimattomanakin oli luonnosta lähtevää viisautta, jonka perusteella koko yhteisö saattoi sopeutua karuun luontoon.
   Alkion erään tunnetun romaanihenkilön, romaanin Murtavia voimia päähenkilön Janne Hautalan, kansanomainen viisas yhteisöllisyys oli Alkion oletuksen mukaan läsnä kaikissa talonpojissa, koko yhteiskuntaluokassa. Hautalan uhrautuvien ominaisuuksien, ryhmävastuullisuuden ja päämäärätietoisuuden perusteella Alkio korotti "talonpojan" tulevan itsenäisen valtion, itsenäisen Suomen, perustajahahmoksi.
   Talonpoika saattoi Alkion mukaan olla oppimatonkin, mutta tämän tärkein ominaisuus oli luonnon ja luonnossa elämisen taito ja tulkinta sekä maan hoitaminen siten, että ihminen saisi siitä elantonsa. Talonpoika oli alisteinen luonnolle ja sen laeille. Luonnossa eläminen ja siitä leivän saaminen perustui yhteistyösuhteeseen käsittämättömän ja jopa julman luonnon kanssa.

   Santeri Alkion äiti, Maria Jakku, antoi esimerkin kristillisen perinteen voimasta. Ja aivan päinvastaiseen suuntaan ihmiskuvan kehittelyssä johtivat nuorisoseuravirikkeet, joihin Alkio tutustui jo aivan nuorena omalla kotiseudullaan.
   Alkio tuli vuoden 1890 alusta ilmestyvän Pyrkijän, nuorisoseuraliikkeen pää-äänenkannattajan, päätoimittajaksi. Tätä kautta hänelle avautui aivan uusi kirjallinen maailma, joka välitti myös ajan aatteita ja siten kirjailijanalku sai ryöpyn innostavia ideoita.
   Erityisesti kirjailijana Alkio tunsi itsensä yksinäiseksi ja jokainen kirjailijatapaaminen oli hänelle merkittävä. Hän myös pyrki aktiivisesti eroon nurkkakuntalaisuudesta, virikkeidensä yksipuolisuudesta. Ja liittyessään Päivälehden avustajakuntaan Alkio tuli samalla liittyneeksi mukaan nuorsuomalaisten poliittiseen, elämänkatsomukselliseen piiriin.
   Nuorsuomalaiset lähettivät vuoden 1894 lopulla tunnetuille suomalaisille, mukana myös Alkio, kirjeen, missä pyysivät lukemaan nuorsuomalaisten ohjelmaluonnoksen. Alkio lukikin luonnoksen ja antoi siihen kommenttinsa. Vastauksessaan Alkio korosti erityisesti kasvatuksen merkitystä, hän kannatti mm. koulupakkoa, kansanopistojen edistämistä, yhtenäiskouluperiaatetta sekä tukea varattomille opiskelijoille.
   Päivälehden yhteydessä toimiva Nuoren Suomen ryhmä oli Alkiolle tuohon aikaan ainoa kansainvälisiin yhteyksiin johdatteleva ikkuna. Se avasi hänelle mahdollisuuden kurkistaa eurooppalaiseen aatemaailmaan. Fennonuori uskoi itseensä, ja paitsi omaansa, myös kansansa tulevaisuuteen. Tulevaisuus oli viime kädessä hänen omassa päätösvallassaan, hän saattoi ohjata tuota tulevaisuutta tieteen ja suomenkielisen kasvatusken antamin keinoin.
   Nuoret fennomaanit ja radikaalin KPT-perinteen (Koko Programmi Toimeksi) perustalta kasvaneet suomenkieliset taiteilijat, journalistit ja kirjailijat näkivät valistuksellisen rationalismin kautta tieteellisen menetelmän ja kasvatuksen vallan. Ihmiskuntaan tuli lisätä onnea, tuli luoda perusteet vapaan, mutta harmoonisen sosiaalijärjestyksen luomiselle. Auktoriteettivaatimukset saivat arvostelijansa myös Suomessa.
   Elämän tuli olla iloista, tuli toimia kivun ja puutteen poistamiseksi. Aktiivisuuden tuli voittaa passiivisuus. Elämälle tuli asettaa odotuksia, joiden voitiin myös olettaa toteutuvan.
   Liberalismi esiintyi Suomessa maltillisessa muodossa. Huomio kohdistettiin ihmiseen, ihmisyksilöön ja myös ihmiskuntaan kokonaisuutena. Liberalistinen näkemys oli optimistista luottamusta ihmisen kykyyn kehittää itseään järkensä avulla sekä kehittää myös ihmiskunnan yhteistä elämää korkeammalle ja onnellisemmalle tasolle.
   Alkion saamia kristillisiä virikkeitä vastaan nousevat nuorsuomalaisuuden, liberalismin ja valistuksen vaikutteet synnyttivät kuvan vahvasta, barrikadeille edistyksen puolesta nousevasta muuttajakansalaisesta. Näiden uusien virikkeiden kautta syntyi Alkion ihmiskuvissa jännite uskontoperusteisen, alistuvan ihmiskuvan ja nuorsuomalaisten virikkeiden kantaman muuttavan ihmiskuvan välille. Alistuvasta ihmisestä kehittyi Alkion mielikuvissa kasvatuksen kautta portaittain kehityksen ja edistyksen puolesta barrikadeille nousevia muutoksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta taistelijoita.

   Yksittäisistä ajattelijoista, jotka vaikuttivat Alkion ajatteluun ja sitä kautta myös elämänkulkuun, on J.V. Snellman tärkein. Alkio tutustui Snellmanin ajatteluun jo nuorena lähiympäristönsä sivistysharrastuksen kautta. Esim. J.V. Snellmanin Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla Alkio hankki itselleen jo vuonna 1879, 17-vuotiaana.
   Snellmanin kautta Alkio sai kosketuksen eurooppalaiseen valistusajatteluun. Snellman oli tutustunut valistusajatteluun opiskeluaikoinaan ja perehtyi mm. Immanuel Kantin ajatuksiin. Snellmanin toinen väitöskirja käsitteli rationalisti Leibnizin filosofiaa. Ranskalaisten valistusfilosofien vaikutus näkyi erityisesti Snellmanin Valtio-opissa, jossa on aineksia sekä valistusfilosofien että Hegelin ajatuksista.

   Erilaiset hahmot esiintyvät Alkion tuotannossa rinnakkain siten, että kristillinen arkkityyppi saattoi esiintyä ideaalisen nuorisoseuralaisen rinnalla.  Mennyt-romaanin päähenkilönä oli nuori opettaja Laivurinen, jonka hahmossa Alkio kuvasi uudenlaista, koulutettua ja yhteiskunnallisesti tietoista ihmistä. Tuossa romaanissa Alkio teki kokeen: Alkio työnsi vanhakantaiseen yhteisöön uudenlaisilla ominaisuuksilla varustetun ihmisen kuin katsoakseen, kuinka hänen laatimansa malli käytännössä mahtaisi toimia. Sahlberg pitää nuoren opettajan perikuvaa, joka nousi esille myös Alkion myöhemmissä romaaneissa, (modernin) yhteiskunnallisen edistyksen kannalta Alkion kirjallisuudesta löydettävissä olevista sivistyshahmoista tärkeimpänä.
   Laivurinen oli yhteiskunnallisesti ja henkilökohtaisesti tiedostava, älykäs ja itsekasvattaja. Sekä edelläkävijä, opettaja. Mikä ärsytti vanhakantaisesti orientoituvaa ympäristöä, missä samankaltaisuus erityisesti yhteisön arvojen herkimmän alueen, uskonnollisen käyttäytymisen suhteen, oli perusnormina.
   Laivurinen oli vanhakantaisessa yhteisössään kuin toiselta planeetalta tullut vieras, sillä hänen uskonnollista etiikkaansa ei ymmärretty. Eikä ympäristö käsittänyt, kun Laivurinen selitti, ettei kirkon ulkokohtainen ja sääntöihin nojaava julistus häntä koskettanut - ja siksi hän ei käynyt kirkossa.
   Nimikristitty saattoi Laivurisen mielestä mennä kirkkoon tavan vuoksi, hän ei. Laivurinen vaati kasvatuksen teorian ja käytännön yhdistämistä, mitä ei teoreettiseen, liturgiseen ja tapakäytäntöön tottunut tapakirkollisuus pystynyt sulattamaan.
   Vanhoillisissa oloissa Laivurinen joutui toimimaan yksin. Tämä johti hänen tuhoonsa, mikä ei merkitse sitä, etteikö hänen kylvöstään olisi jäänyt jotain jäljelle. Hän asetti yhteisölleen uudenlaisen, älyllisesti toimivan ihmisen tavoitteen, mikä noissa oloissa ei vielä voinutkaan tuottaa tulosta.
   Yhteiskunta tarvitsee monenlaisia ihmisiä. Uusi yhteiskunta on idullaan sen niissä jäsenissä, jotka osaavat katsoa tuelvaisuuteen, eivätkä ole ainoastaan nykyisen järjestelmän pyörittäjiä.

   Talonpoikaiskylän kokonaisuuteen liittyy Alkion tuotannossa "maahengen" käsite, joka oli olemukseltaan romanttinen ja yhdisti yksilön luonnonymmärtämisen sekä luonnon kanssa tehtävän käytännöllisen työn. Maahenki edusti siten romanttinsta luonnonymmärtämistä myös käytännön tasolla. Lehtimies Urho Kittilän mukaan Alkio omaksui maahengen käsitteen Hannes Gebhardtin Suomeen istuttamasta osuustoimintaliikkeestä. Maahengen omaksunut oli Alkion mukaan maan, luonnon, hyvien ja rakentavien voimien edistäjä ja palveluksessa.

   Alkion romaanit Salliman oikkuja ja Palvelusväkeä kuvasivat pientä ihmistä elitistisen ja armottoman, epätasa-arvoisen yhteiskunnan myllyssä. Noiden ihmisten elämäntaival määräytyi ajankohdan yhteiskunnallisen todellisuuden, sosiaalisen turvallisuuden puutteen karuista lähtökohdista. Noita ihmisiä Alkio kuvasi kouluttamattomina, laiskoina, juopottelevina ja häiriköivinä, ts. ihmisinä, joilta puuttuivat yhteiskunnalliset edellytykset vaikuttaa elämänkulkuunsa. Tuota yhteiskunnan alinta osaa Sahlberg nimittää "ryysyköyhälistöksi".
   Termi ryysyköyhälistö on mukaelma marxilaisen teorian "ryysyproletariaatista". Marxhan erotti kapitalistisesta yhteiskunnasta eri pääluokkia: kapitalistit/porvarit sekä palkkatyöläiset, jotka jakautuivat tavalliseen proletariaattiin sekä ryysyproletariaattiin (lumpenproletariat). Ryysyproletariaatti jäi yhteiskunnan ulkkopuolelle, koska se ei osallistunut tuotantoon, ja eli kerjäämällä.
   Ryysyköyhien kohtalo kuvasi rakenteellisen väkivallan ilmenemistä ja sen vaikutuksia pienen ihmisen elämään Alkion aikaisessa yhteiskunnassa. Ryhmä oli tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, se oli ajelehtiva joukko ihmisiä, jotka elivät muiden yhteiskuntaryhmien almujen ja kulloistenkin mielialojen varassa.
   Alkion kuvaamien ryysyköyhien elämä muistutti painajaisunta, se oli ajautumista tapahtumasta toiseen ilman kykyä vaikuttaa elämänkohtaloon. Kun köyhällä ei ollut koulutusta ammattiin, hänestä tuli liikkuvaa työvoimaa, jota isännät saattoivat käyttää hyödykseen, mikäli ylimääräisen työvoiman tarvetta oli.
   Yhteiskuntarauhan ja reformien lähtökohtaan ryysyköyhien elämän kuvaukset liittyvät Alkion yhteiskuntakritiikin kautta, mikä kohdistui erityisesti kouluttamattomuuteen ja kasvatuksen puutteeseen, sekä minkä kaikki, myös yhteiskunnan institutionaaliset edellytykset, puuttuivat köyhien elämästä. Realistisilla kuvauksilla Alkio arvosteli epätasa-arvoista yhteiskuntaa, missä vallitsi harvainvalta ja missä yhteiskunnallisia mahdollisuuksia saattoivat käyttää hyväkseen vain harvat.
   Alkio kritisoi rajusti kirkon tapaa suhtautua hätää kärsiviin. Kirkko ei pyrkinyt mitenkään lievittämään ihmisten hätää, vaan käytti näiden surkeaa tilaa hyväkseen. Kun hätä oli suuri, kirkon penkit täyttyivät.
   Alkio halusi opettaa kirkon oppia toisin, ei istuttaa köyhiin ja avuttomiin ihmisiin predestinaatiota (ennaltamääräytymisoppi) ja kurjuuteen alistumista, vaan opettaa ihmisille tietoja ja taitoja nousta itse vastaamaan elämänkulustaan.

   Alkiolle ei sopinut pietistinen, sisäänpäinkääntynyt, alistava hurskaus. Kuitenkaan Alkio ei halunnut hylätä uskontoa. Hänen valistusfilosofeille ominainen kritiikkinsä ei kohdistunut uskoa, vaan taikauskoa ja kirkon opinharjoitustapaa vastaan. Tätä samaa periaatetta Alkio korosti, kun hän toi esille (tolstoilaisittain) ihmisen käytännön toiminnan tärkeyden.
   Valistus hyökkäsi uskonnon dogmaattisuutta vastaan. Valistusfilosofien mielestä dogmi oli tietämisen vaarallisin vihollinen - nimenomaan dogmi, eikä suinkaan epäily. Tietämättömyys, joka esitetään totuutena, on vaarallista.  Samoin perustein Alkio hyökkäsi silloista luterilaisen valtiokirkon oppia vastaan.
   Valistuksellinen olemus ei voinut toteutua ilman tietoa, ja siksi Alkio korosti koulutusta. Itsekasvatusta, tahdonvoiman ja tiedon merkitystä korostamalla Alkio valitsi valistuksellisen tien. Uskonnollinen minä saattoi elää valistuksellisen, kriittisen, tutkivan, skeptisen rationaalisen, valistuksellisen minän rinnalla.
   
   "Junkkarit" Alkio kuvasi talollisiksi, joilla ei ollut varsinaista huolta leivästä, itse asiassa perimys takasi laiskallekin pojalle leivän maaomaisuuden kautta. Ja omassa yhteisössään junkkarit olivat valtahierarkian huipulla. Junkkareiden aggressiivisuus oli siten jotain odottamatonta, jotain, mikä kuvasi yhteiskunnan murrosvaihetta, ja siten Alkio kuvasi tuon ryhmän edesottamuksia yhteiskunnan taitekohdan heijastumana.
   Alkio yhdisti kuvauksissaan junkkareista kasvatuksen ja junkkarikäytöksen yhteen. Junkkarit eivät olleet saaneet edes aikansa tapakasvatusta, ja joutuivat huonoon ja raaistavaan seuraan huolenpitoa vaille jääneinä. Henkisten voimien kehittämättä jättäminen ja väkivaltainen seura johtivat sattumanvaraiseen ja aggressiiviseen käyttäytymiseen.
   Sahlbergin tulkinnan mukaan päähenkilö Karhun Esalla ei ollut saamistaan lähtökohdista moniakaan vaihtoehtoja. Tämä kyllä halusi olla parempi ihminen, mutta henkinen kapasiteetti oli muokkaamatonta, karkeaa. Se esti Esaa toteuttamasta haavettaan ryhtyä paremmaksi ihmiseksi ja löytää uutta identiteettiä itselleen.
   Sääty-yhteiskunnan kansalaissovun säilyttämisen keinot perustuivat voiman käyttöön. Järjestysvalta saatettiin paikalle. "Pahat" tyypit oli teljettävä lukon taakse ja poliisilla riitti työtä. Kasvatustulkinnan kautta puukkojunkkareiden Esan taistelu oli kamppailua moniarvoisemman yhteiskunnan puolesta, yhteiskunnan, joka loisi kansalaisilleen mahdollisuuksia löytää uusia ja muuttuviin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin sopivia elämänmalleja.
   Mitkä tekijät sitten aikaansaivat junkkarikylään rauhan? Ulkoisena syynä näytti olevan valtiovalta, joka lähetti kylään nimismies Grönbergin. Nimismies käytti lain hänelle suomaa valtaa täysin oikeuksin. Valtion edustajana hän oli kuin isä, ja hän kuritti junkkareita myös omakätisesti.
   Mistä nimismiehen auktoriteetti saattoi nousta? Miksi junkkarit eivät laittaneet fyysisesti kovaa kovaa vastaan? No, nimismiestä kunnioitettiin kylässä järjestyksen miehenä ja tuossa tehtävässä "kansa" oli hänen puolellaan; nimismiehen auktoriteetti ja kurinpito-oikeus nousivat "kansasta" ja sen körttiläisestä ilmapiiristä. Kun nimismies ei pyrkinyt sanelupolitiikkaan, vaan kuunteli kansaa ja pyrki yhteistyöhön sen kanssa, hänet hyväksyttiin. Kansa otti hänet johtajakseen ja antoi hänelle järjestyksenpitoon vaadittavan auktoriteetin.

   Sahlberg kiteyttää alkiolaisen lähestymistavan sovun yhteiskuntaan perustuvan kolmeen ehtoon. Ensinnäkin valistusta on jaettava vastaanottajan tason mukaan. Toisekseen joskus kaivataan lujan järjestyksenpidon läpiajoa. Ja kolmanneksi, ja ennen kaikkea: sivistys tuo sopua.

   Alkion mielestä sivistys, koulutus, oli kansan tärkein ominaisuus. Vuonna 1907 Alkio kirjoitti Ilkkaan, kuinka ne runsasväestöisetkin kansat, joilta puuttui "sivistyskapitaalia", hävisivät "kulta-aarteittensa ääreen". Sen sijaan ne kansat, joilla oli korkea sivistyksen taso, pystyivät Alkion mukaan tekemään itse hyvinvointinsa (materiaalisen) perustan yhteiskuntaansa. Alkion mukaan kulta ei tee rikkaaksi, vaan "kyky hankkia kultaa".

   Epätasa-arvo sekä kansallisena että kansainvälisenä ongelmana oli Sahlbergin mukaan Alkion erityisen huolen aiheena. Alkion mielestä pienen valtion poliittinenkin ratkaisuvalta häviäisi, mikäli maailmanmarkkinoiden kovassa kilpailussa valtio menettäisi taloudellisen itsenäisyyden. Alkio ei halunnut Suomen ja muiden pienten valtioiden joutuvan kansainväliseen erilaistuvaan ja taloudellisen kurjistumisen kierteeseen suurten valtioiden itsekkäillä ehdoilla.
   Alkio suunnitteli luontoon paremmin sopeutuvaa, kestävää kehitystä siten, että hän rakensi ideaalisen ihmisyhteisön pienten hajautettujen kyläyhteisöjen varaan. Alkion mukaan ihmiselle paras "kansakunta" oli pienistä kylistä koostuva, luonnon kanssa harmoniassa toimiva, taloudellisessa tasapinotilassa elävä ja pääasiassa omillaan toimeentuleva maaseutuyhteisö.
   Alkion mukaan parhaat taloudellisen toiminnan muodot olivat talouden omaehtoiselta pohjalta nousevat järjestelyt, pienet yksityisyritykset ja osuustoiminta, mitkä muodostivat talouselämän rungon. Ne takasivat kaikkien henkisten ja taloudellisten resurssien parhaan ja järkiperäisen hyödyntämisen.
   Hajautuksen etuna oli se, että se lisäsi omaehtoisuutta talouselämässä, kun yhteisön varallisuus ei valunut sen ulkopuolelle, kun osuustoiminnallisten yritysten voitot maksettiin takaisin sijoittajille. Yhteisön alueen luonnonvarojen tuli olla mahdollisimman hyvin hyödynnettyjä tieteellisesti, järjestelmällisesti ja sosiaalisesti. Siksi väestö, talouselämä, henkiset ja fyysiset toimeentulon edellytykset oli desentralisoitava, hajautettava.
   Vaikka Alkio luotti taloudellisella alueella omavaraisuuden voimaan, kansainvälinen vaihto oli edellytys yhteisön kehitykselle tieteellsiellä, kulttuurisella ja teknisten innovaatioiden alueella. Se takasi maaseudun elämän edistyvyyden, sillä tietojärjestelmät ja kulttuurivaihto tekivät Alkion maaseutukylästä maailmanlaajuisessa yhteydessä kehittyvän ja toimivan.
   Sahlbergin mukaan alkiolainen talousmalli painottaa yrittämistä, erityisesti pienyrityksiä ja osuustoimintaa. Se edellyttää kansallisen autarkian periaatteen vaalimista tuotannonsuunnittelussa ja kulutuksessa, hajasijoitusta, luonnonvarojen säästämistä ja rationaalia hyödyntämistä. Alkiolaisessa mallissa kulttuurinen taso on globaali ja taloudellinen taso paikallinen.

   Kansanvallan käsitteensä Alkio jakoi kahteen osaan, edustukselliseen demokratiaan sekä suoraan kansanvaltaan, jonka edellytyksenä olivat pienet itsehallinnolliset yksiköt, kylät. Edustuksellinen kansanvalta käsitti edustuksellisen demokratian parlamentteineen ja eduskuntavaalitaisteluineen sekä ruohonjuuritason suoran demokratian vaikuttamismahdollisuudet. Alkion suora demokratia oli yhteydessä hajautettuun yhteiskuntakehitykseen, jossa pienet yksiköt, kylät, olivat kehityksen perusyksikkönä. Alkion hahmottelemassa "maailmankylässä" päätöksenteko tapahtui pääasiassa kyläyhteisössä, lähellä tavallista kansalaista.
   Kuitenkaan kansanvalta ei ollut eenmmistöpäätöksin aikaansaatua enemmistövaltaa vaan kompromissi. Kansanvaltainen päätös muodostui atteellis-poliittisten puolueiden ja ryhmien kannanmäärityksistä, jotka sovitettiin yhteen muiden kansallisa tahoja edustavien ryhmittymien kannanottojen kanssa.
   Myös kansanäänestyksiä voitiin Alkion mukaan sivistyneen kansan keskuudessa käyttää tärkeissä kysymyksissä. Yhteisön päätöksenteossa oli aina huomioitava kansan syvät rivit. Myös yhteisön pienryhmiä, erityisryhmiä, oli kuultava.

   Alkiolainen kylämalli olettaa, että ihmisen kuuluu asua lähellä luontoa, luonto kun jalostaa ihmistä. Kaupungistumisen Alkio näki lisäävän slummeja, köyhyyttä, keskittymistä ja sosiaalisia ongelmia, mutta hajautettu, desentralistinen elämänmuoto lisää sopua.
   Alkion sivistyksellinen ihmiskuva lähti ei-materiaalisten arvojen ensisijaisuudesta. Eräs Alkion lähtökohta ihmisen materiaalistuvalle ja taloudellisiin arvoihin tuijottavalle virhekehitykselle oli ihmisen vieraantuminen luonnon viesteistä kaupunkiympäristössä.
   Alkio ei vastustanut modernisaatiota, mutta on huomattava, että hän kuvasi siitä myönteisesti vain tiettyjä puolia: koulutuksen lisääntymistä, kasvatusinstituutioiden kehittymistä sekä teknisten apuvälineiden käyttöönottoa.
   Poliittisen järjestelmän perusteet tuli Alkion mukaan rakentaa ruohonjuuritasolle. Ihmisen tuli säilyttää toiminnalliset ja kansanvaltaiset mahdollisuutensa. Pienessä yksikössä kansanvalta ei karkaa eliitille eikä suurkaupunkien monikansallisia eliittejä pääse muodostumaan.
   Alkio näki ihmisen vieraantumisen itsestään ja muista sekä erityisesti ihmiskuntatehtävästään kiihtyvän kaupunkimaisessa, keskittyneessä asumismuodossa. Alkion mielestä kaupungistuneen yhteiskunnan kulttuuri ei vastannut "sivistysihmisen" ympäristöehtoja.
   Alkio näki ihmiskunnan yhteisyyden, solidaarisuuden, sosiaalisena vastuuna, joka oikein suunnatun asenne- ja kansalaiskasvatuksen avulla konkretisoituisi yhteisvastuuna ja heikommista huolehtimisena. Ilkassa Alkio laajensi yhteisvastuun periaatetta mikrotasolta makrotasolle siten, että rikkaiden tuli auttaa koloniaalistuneita kansoja auttamaan itse itseään. Alkion mielestä sosiaalipolitiikan tuli olla globaalia.
   Romaaneissaan Alkio yhdisti ihmisen, luonnonmukaisen elinympäristön ja ihmisen tarpeisiin käytetyn tuotannon harmonisesti toisiinsa. Ihmisen tuli tyytyä kohtuuteen, ja kohtuullinen tarpeiden tyydyttäminen merkitsi ympäristön, luonnon säästymistä ja ihmiskunnan elämisen mahdollisuuksien säilymistä. Kun ihminen kiinnittäisi enemmän huomiota sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä henkisiin ja hengellisiin arvoihin sitten kun materiaalinen perusta on saavutettu, hän eläisi onnellisemman elämän.

   Valtio edusti Alkiolle sitä muotoa, kehystä, missä kansakunta, kansalaisten kokonaisuus, pääsisi parhaiten toteuttamaan omaa olemustaan. Valtio oli Alkiolle kehys, joka suojeli kansakuntaa, joka oli Alkiolle yksilön jälkeen seuraava taso. Siksi itsenäiseen valtioon oli pyrittävä.
   Varsinainen dynaaminen, kehityksellinen voima oli kansakunnassa, vastaavasti kehittynein ja vapautunein muoto kansakuntaa saattoi toteutua vain valtion raamissa. Siksi valtiota tarvittiin, mutta painopiste merkittävyyden, edistyksen suhteen tapahtui kansakunnassa, kansassa, kansalaisissa. Sahlbergille valtio näyttäytyy Alkion kansakunnan yhteydessä enemmänkin teknisenä järjestelynä.
   Kehittyvä kansakunta tarvitsi aktiivisia, osallistuvia kansalaisia, ei alamaisia. Alkio halusi, että ihmiset kasvaisivat ajatuksellisesti autonomisiksi yksilöiksi, jotka osaisivat itse johtaa elämäänsä, kysyä olennaisia kysymyksiä ja muuttaa olosuhteita, jolloin myös yhteiskuntarauhan todennäköisyys lisääntyisi.
   Sahlberg näkee suomalaisen kansan ja kansanvallan asian ajamisen tulleen Alkiolle pakkomielteen omaiseksi tehtäväksi sortokausina sekä niitä seuranneina Suomen itsenäistymisen ja hallitusmuodon löytymisen vaikeina vuosina. Päiväkirjasta on luettavissa, kuinka sydänjuuriaan myöten Alkio koki suomalaisen kansan asian: "Ei ikinä taloa saksalaiselle valloittajaruhtinaalle minun suostumuksellani" Alkio kirjoitti päiväkirjaansa heinäkuussa 1918.

   Vuoden 1918 tapahtumat ja kovien aikojen johdosta mielessä tapahtuneet henkiset liikahdukset saivat Alkion vakuuttumaan siitä, että "Suomen heimolla" oli tärkeä, Jumalan määräämä tehtävä yhdistää suomalaiset heimot. Tuohon historialliseen ja jumalalliseen tehtävään peilautuivat Alkion kannanotoissa niin Pietarin asemasta käyty keskustelu, Itä-Karjalan kysymys kuin kysymys veljeskansojen Vienan ja Inkerin pelastamisesta. Samoin Ruotsin vaatimukset Ahvenanmaan suhteen uhkasivat Alkion mielestä Suomen itsenäisyyttä ja kansakuntaa.
   Tässä yhteydessä Sahlberg nimeää kolme eri Alkiota tämän ulkopoliittisten kannanottojen perusteella. Nämä ovat sivistys-Alkio, poliitikko ja empijä.
   Heimokysymyksen yhteydessä kansan elinvoimaisuuden kysymys johti Alkion ajatuksissa kulttuurien vastakkainasetteluun, tavalla, mikä ei olisi ollut mahdollinen sivistys-Alkiolle.
   "Heimoyhteyden" korostaminen liittyneenä kristinopin "valitun kansan" käsitykseen johti poliitikko-Alkion sotaisiin ja yksisilmäisiin näkökantoihin, mistä hän sai myös kritiikkiä. Alkio ei kyennyt tuona aikana myöskään itseanalyysiin. Esim. eduskunnan vuoden 1920 välikysymyskeskustelussa rauhan aikaan saamiseksi Neuvosto-Venäjän kanssa Alkio käytti puheenvuoron, missä hän korosti Suomen aina harjoittaneen rauhanpolitiikkaa ja väitti Venäjän puolestaan aina uhanneen Suomea.
   Sivistys-Alkion kiitokseksi voidaan laskea se empiminen ja jarruttaminen ("yön yli nukkuminen"), joka kuului poliitikko-Alkion olemukseen tuona aikana. Kun poliitikko-Alkio olisi kiitänyt aluelaajennuskohteesta toiseen, tukenut äänekkäästi aluevaatimuksia ja vaikkapa jääkärien koulutusta Saksassa, sivistys-Alkio jarrutti, mietti ja hahmotteli toisenlaisia lähestymistapoja. Vallitsevana oli kuitenkin empijä-Alkio: vaikka Alkio antoikin tukea jääkärien koulutukselle Saksassa, hän ei esiintynyt voimakkaasti Saksa-mielisenä.
   Sivistys-Alkio arvosteli militarismille perustuvia Saksa-yhteyksiä päiväkirjassaan. Kaksi Alkiota sekoittuivat, kun päiväkirjassa esiintyivät rinnan kansallinen lähtökohta, heimoajatus ja Suomen heimon funktio vuonna 1919.
   Pienoisteoksen Ihminen ja kansalainen kirjoitti sivistys-Alkio ja se on osoitettu toisenlaiselle lukijakunnalle, suomalaiselle älymystölle, jolle Alkio suuntasi kasvatusajatuksensa. Teoksessa on kyse Alkion vallitsevan minän esilletulosta, kirjan tähtäin yltää yli päivän politiikan. Sekä päiväkirjoissa että eduskuntapuheissa esiintyi kaksi Alkiota rinnakkain.
   
   Kari Hokkanen totesi Kyösti Kallion elämäkerran ensimmäisesä osassa (WSOY 1986), kuinka ristiriita käytännön politiikan, "mahdollisen ja intomielisen ideologin toiveitten välillä kulutti Alkiota. Hän oli lähtenyt politiikkaan kansanliikkeen johtajana ja kansansivistäjänä, ei poliittisen vallan jakajana ja käyttäjänä".
   Hokkasen mukaan politiikka ei ollut aiemminkaan ollut Alkiolle mikään kutusumusala, tämä vain katsoi tulleensa vedetyksi mukaan, eikä sallinut itsensä jättäytyä sivuun, kun kansakunnan tärkeät asiat olivat kyseessä, ja kun hänen läsnäoloaan pidettiin tärkeänä.
   Päiväkirjassaan Alkio määritti omiksi tehtävikseen kirjoittamisen, (maalaisliittolaisen) aatteen tutkimisen ja siitä kirjoittamisen, sanomalehtityön ja maan viljelemisen Laihialla, kodin ja perheen piirissä.
   Alkion jääminen pois hallitustyöskentelystä hallituskauden 1919 - 1922 jälkeen avasi tien, mitä kautta sairauden vaivaama ja väsynyt, sekä poliittisten keinojen käyttöön pettynyt filosofi vetäytyi vähitellen merkittävistä poliittisista asemista kirjoittamisen ja perheen pariin Laihialle.

   Suuren kansainvälisen murroksen ja muutoksen aikoina etsitään uusia ajattelutapoja suhtautua ihmisen olemukseen ja maailman uudelleen järjestämiseen. Olisiko Alkion ajattelusta siis jotain opittavaa nykymenon suhteen?
   Sahlbergin mukaan Alkion ajatuksellinen avoimuus ja kriittisyys valistuksen parhaassa hengessä on omiaan pitämään tutkijan, tarkkailijan, poliitikon ja filosofin silmiä avoinna silloinkin, kun maailmassa näyttää olevan kaikki kunnossa ja asettunut ajankohdan parhaaseen järjestykseen.
   Alkiolainen malli osoittaa myös, kuinka puolikas ihmiskuntaa on tuottanut nuo varsin miehiset hierarkiat ja kuinka toinen puolikas ei ole kyennyt tuomaan esiin sitä henkistä potentiaalia, minkä kautta tavallinen arjen sfääri tulisi esiin. Naisille on haaste olemassa, ja Sahlberg näkee maailman tulevan näyttämään erilaiselta, jos tuo haaste toteutuu.
   Alkiolaisen sivistyksen "mallin" oletukset johtavat kansalaisen, tavallisen ihmisen, pienen kansakunnan tai kansallisuuden tarkasteluun, jotka nykyisin näyttävät aiheuttavan paljon päänvaivaa kansainväliselle yhteisölle. Sahlberg kyseenalaistaa maailmanlaajuisen järjestelyn paremmuuden turvattaessa rauhaa paikallisesti, mikäli sen ehtoja ei tunneta. Alkiota tulkiten me voimme osoittaa, että tavallisen kansalaisen tietoisuudella ja vastuullisuudella on merkitystä yhteiskunnassa ja maailmassa.

   Arja Sahlberg paneutuu väitöskirjassaan Koivu sekä tähti Santeri Alkion ajatteluun analysoimalla tämän kirjoituksia tarkasti ja ajatuksella. Kirja antaa tiiviissä muodossa kattavan käsityksen sekä Alkion romaanien teemoista ja henkilötyypeistä, että Alkiosta itsestään ihmisenä tämän eri yhteiskunnallsiia rooleja tarkastelemalla. Jos haluatte perehtyä alkiolaisuuteen, tällä väitöskirjalla on paljon annettavaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.1.2018

Korkataan vielä tuleva vuosi myös tällä sivustolla, jatkoon en ota kantaa vielä tässä vaiheessa. Vaikka vuoden vaihtumiseen ja presidentinvaalipäivityksiin olisikin tavallaan ihan luonteva lopettaa tämä näiden juttujen naputtelu, kokemus on osoittanut että vuoden alkaessa tulee katsottua tulevien päivitysten listaa normaalia isommalla innolla, joten en nyt vielä ilmoita lopullisesta pisteestä tässä kohdassa. Jatketaan näitä niin pitkään kuin vieteri jaksaa venyä, mutta koko vuotta 2018 en todellakaan enää pysty lupaamaan, eiköhän kyse ole käytännössä helmi-huhtikuusta. Katsotaan nyt. Mennään päivitys kerrallaan.

   Vanhasen Matilta ei taida nyt tulla uutta materiaalia, joten hänen kohdallaan täytynee tyytyä vanhojen juttujen uusintoihin. Otetaan tähän keskustalaiseen paikkaan ensi kerralla toisen keskustalaisen toimijan näkemyksiä takavuosien korkeimmasta valtiojohdosta Mannerheimista Ahtisaareen.

Juhani Suomi: Entä tähtein tällä puolen?

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Avataan ensi kerralla oma sivu omalle presidenttiehdokkaallemme, missä mukana neljä aiempaa tiivistelmää.

Vaikka tässä onkin ollut periaatteena käydä uusintana noita ennen vuotta 2015 julkaistuja esittelyjä, otetaan tällä kertaa myös yksi viime vuoden kesällä julkaistu tiivistelmä. Vanhasen viimeisin kirjan mittainen puheenvuoro ulkopolitiikasta.

Matti Vanhanen: Ulkopolitiikkaa

Matti Vanhasen ulkopoliittisia hahmotelmia, vaalikirja vuoden 2006 presidentinvaaleihin. Esiteltiin viimeksi vuoden 2016 heinäkuussa, mutta kerran vielä.

Matti Vanhanen: Suomen tie maailmassa

Vanhasen 50-vuotispäivät poikivat aikoinaan myös juhlakirjan, missä piirretään presidenttiehdokkaamme koko kuva, nuoruusvuosia myöten.

Timo Laaninen: Se on ihan Matti

Kesällä 2003 suurelle yleisölle melko tuntemattomasta Keskustan varapuheenjohtajasta tuli yllättäen pääministeri Anneli Jäätteenmäen jälkeen. Oli paikallaan esitellä Matti Vanhasen vuotta aiemmin julkaisemia poliittisia suuntaviivoja.

Matti Vanhanen: Vaikeita valintoja

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Myös Paavo Väyrynen tulee saamaan oman sivun. Mukana yksi uusi esittely ja kolme uusintaa.

Väyrynen päivitti kolmen vuoden takaisen Suomen linja -kirjansa ja uusintapainos kulkee nyt nimellä Suomen linja 2017. Poleemista analyysiä viime vuosikymmenten ulkopolitiikasta.

Paavo Väyrynen: Suomen linja 2017

Otetaan pikauusintana teos, missä kunniapuheenjohtajamme selvitti syitään etääntymiselle puoluejohtomme linjasta.

Paavo Väyrynen: Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Europarlamentaarikon mietteitä kreivi Richard Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisista visioista.

Paavo Väyrynen: Paneurooppa ja uusidealismi

Paavo Väyrysen kirjallisesta pelinavauksesta kasvoi nopeasti yksi keskustalaisen kirjallisuuden poliittisista klassikoista.

Paavo Väyrynen: Köyhän asialla