Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen



Vaalikuukauden Keskustalainen
Katriina Järvinen ja Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Karisto (paino), Kirjapaja 2007
221 sivua



Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tasa-arvopyrkimyksineen on tuonut eri luokista lähtöisin olevia ihmisiä samoihin kouluihin, työpaikkoihin ja asuinalueille naapureiksi tavalla, joka varsinaisessa luokkayhteiskunnassa olisi ollut mahdotonta. Nykyisin ehkä ajatellaan, että kansa on maassamme yhtä suurta keskiluokkaa. Mutta minkä verran luokkayhteiskuntaa Suomessa vielä on jäljellä? Ja mihin suuntaan olemme menossa?
   Valtiotieteen lisensiaatti, kulttuuriantropologi ja psykiatri Katriina Järvinen (s. 1962) selvitteli kaupunginvaltuutettumme ja Helsingin pormestariehdokkaamme, professori Laura Kolben (s. 1957) kanssa, missä määrin luokkataustamme on edelleen tunnistettavissa ja millaisiin asioihin se meissä lyö leimansa. Teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa pohjautuu kirjoittajien omiin kokemuksiin, tutkimustietoon sekä kirjoittajien tekemiin haastatteluihin, kohteena kuusitoista 30-50 vuotiasta suomalaista eri yhteiskuntaluokista.

Katriina syntyi tamperelaisen työläisperheen kolmantena lapsena, hänen jälkeensä syntyi vielä nuorin veli. Isä oli töissä Nokian kumitehtaalla, äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja, myöhemmin tämä sai siivoojan paikan Verkatehtaalta.
   Perhe asui huoneen ja keittiön asunnossa tehtaiden keskellä, Tammerkosken partaalla. Puhelinta, televisiota tai autoa ei ollut. Äiti, joka oli ahkera ja taitava, ompeli vaatteet lapsille ja itselleen, päällystakkeja myöten. Niihin aikoihin köyhyys näkyi kauas ja luokkayhteiskunta oli itsestäänselvyys.
   Perheen asunnon omistajat asuivat seinän takana. Perheellä oli kaksi tytärtä, joista toinen oli samanikäinen kuin Katriina. Ja tämän kautta Katriina tutustui toisenlaiseen elämään.
   Naapuriperheen kotielämä oli Katriinan mielestä kuin sadusta peräisin: koti oli sisustettu antiikkihuonekaluilla ja taiteella, naapurin täti kävi ostamassa terveyskaupasta vitamiineja ja hänellä oli oma ompelija. Viikonloppuisin perhe matkusti tädin perintötilalle viettämään tervettä maalaiselämää.
   Naapurin täti halusi aina tietää, mitä Katriinan kotona oli ollut ruokana. Läskisoosista ja lihasopasta kuultuaan täti parahti, eikö siellä syöty lainkaan vihreää. Ja kun täti laittoi Katriinan makutesteihin, mm. valitsemaan kangastilkuista ne kauneimmat, Katriina useimmiten valitsi "väärin", jolloin täti huokaisi tyttärelleen, ettei Katriinalla ollut minkäänlaista kotikasvatusta eikä makua. Katriina ei pystynyt käsittämään, miksi ne hailakat värit, joista täti käytti nimityksiä kuten beige, roosa ja liila, olisivat olleet parempia kuin kirkkaat punainen, sininen ja keltainen.
   Katriina ymmärsi kuitenkin jotain hyvin olennaista: hänen mielipiteensä ja makunsa olivat kyseenalaisia, koska hän kuului väärään viiteryhmään. Hän oli alempaa kastia.

   1980-luvun puolivalissä Katriina hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Siitä kun meni pari vuotta, hän osallistui Franzeniassa sosiologian peruskurssille. Monille Katriinan ystävistä kurssi merkitsi kahta opintoviikkoa. Katriinalla se mullisti koko elämän.
   Katriina alkoi käsittää olevansa kotoisin jostain, mitä kutsutaan työväenluokaksi. Ja hän myös käsitti sen erottavan hänet uusista ystävistään.

   Kulosaaresta ja Kruununhaasta kotoisin olevien opiskelutovereiden kanssa Katriina oli oppinut istumaan oikeissa kahviloissa, katsomaan oikeita elokuvia ja lukemaan oikeita kirjoja - ja onnistui jopa asumaan pari-kolme vuotta opiskeluajastaan kantakaupungin hyvissä osoitteissa. Hyväksytyn elämäntavan omaksuttuaan ja opittuaan salaamaan työläistaustansa hän eli pitkään siinä luulossa, että olisi opiskelijatovereidensa kanssa samalla viivalla. Ja luultavasti nuo toverit ajattelevat edelleen niin.
   Totuus alkoi kuitenkin valjeta Katriinalle, kun hän opiskeluajan loppupuolella 1990-luvun laman puristuksessa löysi itsensä työntelemästä lastenvaunuja rakenteilla olevassa lähiössä. Ei hänelle niin pitänyt käydä, mutta kun lapsi ilmoitti tulostaan Katriinan ja lapsen isän ollessa vähävaraisia opiskelijoita, jostain piti saada huokea isompi asunto. Lyhyessä ajassa Katriina huomasi olevansa kaukana entisestä maailmastaan ja opiskeluajan ystävistä.
   Samoihin aikoihin perheellistyivät myös Katriinan opiskeluaikojen ystävät. Töölön ja Punavuoren kaksiot kävivät ahtaiksi. Yhdet ostivat talon Kumpulasta, toiset Käpylästä, kolmannet muuttivat Kruunuhakaan.
   Katriinaa ja kavereita oli yhdistänyt halveksunta materiaalisia arvoja kohtaan. Niinpä ystävät selittelivät vaivautuneina "isoäidiltä saatuja perintörahoja" ja korostivat, että "talon ostamisen jälkeen ollaan aivan puilla paljailla". Ja sitten, pikkuhiljaa, yksityisautoilua vastustaneiden ystävien pihoihin alkoi ilmaantua oikean auton näköisiä menopelejä, koska "kahden lapsen ja koiran kanssa on vaikea päästä kesällä saareen". "Viimeisillä pennosilla" oli myös pakko päästä silloin tällöin perheen kanssa nauttimaan Italian tai Kreikan auringosta, koska "elämä oli ollut sellaista kituuttamista".
   Katriina koki olevansa jonkin sortin väliinputoaja. Akateemisuus löi kiilan hänen ja hänen lapsuutensa perheen välille. Samalla hän jäi kuitenkin ulkopuolelle niistä uusista piireistä, joiden sisällä eli, hänellä kun ei ollut samanlaista taloudellista selkänojaa omissa taustajoukoissaan kuin toisista oloista lähteneillä opiskelutovereillaan.

   Kun Katriina oli peruskouluikäinen, hän eli kaksoiselämää. Koulussa ei tiedetty hänen kotioloistaan, kotona ei tiedetty, millainen hän oli koulussa. Nykyisin monet maahanmuuttajaperheiden lapset joutuvat elämään kaksoiselämää yrittäessään selvitä kodin ja muun maailman yhteensovittamattomista odotuksista.
   Katriinan koulukaverit eivät saaneet tietää edes television puuttumisesta. Asiaa auttoi, suuresti, se, että samassa talossa asuivat sen ajan suuret tähdet, Heikki ja Kaija, eli näyttelijät Vili Auvinen ja Eila Roine poikineen. He humaaneina ihmisinä suhtautuivat ennakkoluulottomasti Katriinan helluntailaiseen perheeseen ja antoivat Katriinan katsoa telkkaria.
   Katriina osasi kertoa kavereilleen Heikin ja Kaijan oikeasta perhe-elämästä sekä paljastaa Pertsa ja Kilu -sarjan seuraavien jaksojen tapahtumat. Perheen pojista vanhempi, Tommi, nimittäin näytteli Pertsassa ja Kilussa.

   Eilan ja Vilin mukana Katriina kävi myös Tampereen Työväen Teatterissa. Sen taianomainen ilmapiiri lumosi heti ensikäynnillä.
   Teatterin raskaista samettiverhoista irtosi kullanhohtoista pölyä, joka leijaili tummaksi patinoituneessa salissa. Ja näytelmät olivat suurenmoisia kokemuksia.
   Joskus Katriina sai mennä esiripun taakse puvustoon hypistelemään sarka-, silkki- ja samettiasuja sekä tutkimaan meikkaajien kiehtovia tuubeja, peruukkeja ja irtoviiksiä. Kerran hän pääsi Pispalassa kuvatun Moreeni-elokuvan sivurooliin.
   Auvisille näytösten jälkeen kokoontuneista näyttelijöistä saattoi aistia tuulahduksen erilaisista, jännittävistä ihmisistä. He käryttelivät tupakkia, pitivät kovasti viinistä, puhuivat ja kiroilivat äänekkäästi, nauroivat remakasti - elivät nuoren Katriinan käsityskyvyn mukaan hyvinkin syntisen oloista elämää. Mutta lapsia kohtaan he olivat reiluja ja mukavia.

   Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Katriina lähti reppu selässä maailmalle. Hän oli ollut tynnyrissä kasvanut tyttö, mutta silloin hän ahmi elämää, uusia jännittäviä maisemia ja kulttuureja. Hän teki kaiken, mistä vanhemmat olivat varoittaneet.
   Reissujen välissä Katriina tienasi rahaa Tukholmassa ja asui pahamaineisessa Rinkebyn lähiössä. Monet siipirikot maailman eri kolkilta olivat löytäneet määränpäänsä sieltä. Aamukuudelta he täyttivät tunnelbanat ja lähtivät pitämään Ruotsia puhtaana.
   Tukholmassa Katriina tapasi suomalaisen siivoojan, joka kertoi kummallisesta alasta, kulttuuriantropologiasta. Tämä kertoi antropologien tutkivan sitä, miksi ihmiset kaikkialla maailmassa synnyttävät, hoitavat ja puolustavat jälkeläisiään, hankkivat toimeentulon, uskovat johonkin, mutta tekevät nämä perusasiat eri tavalla.
   Katriinalle kulttuurien erilaisuus oli tullut selväksi kun hän oli astunut ulos tynnyristä avaraan maailmaan, missä kaikki oli uutta ja outoa. Kun hän Suomeen palattuaan ja Tampereen yliopiston draamalinjalla aloitettuaan kuuli, että Helsingin yliopistoon oli juuri perustettu ensimmäinen kulttuuriantropologian professuuri, hän päätti jättää draamaopinnot.

   Alan vaihtaminen ei käynyt mutkattomasti. Vanhemmat saivat tietää asiasta. Ja heille kiinnostus antropologien tutkimiin "pakanakansoihin" oli kauhistus. He olivat kuulleet lähetyssaarnaajilta tarinoita kaukaisten kansojen varsin villeistä menoista.
   Käynnit kotona tekivät Katriinan olon surulliseksi. Hän sääli vanhempiaan, jotka olivat omaksuneet kouluttamattomien ihmisten mustavalkoisen maailman. Hän kyllä ymmärsi, miksi he ajattelivat kuten ajattelivat. Mutta Katriinaa tiedonhalu veti voimalla juuri kiellettyjen asioiden suuntaan.
   Vanhemmat olivat Katriinan kouluaikoina olleet ylpeitä tyttärensä lukupäästä. He pitivät lasten läksyjen lukua tärkeänä, ahkeroimalla koulussa nämä saisivat aikanaan helpomman elämän kuin he itse.
   Vanhemmat eivät kuitenkaan ymmärtäneet, tai ainakaan hyväksyneet, sitä, että opiskelu ja uuden tiedon hankkiminen mullistaa ihmisen ajattelutavan. Ja juuri sen takiahan Katriina opiskeli. Hän sukelsi seikkailijan tavoin mieluummin kohti tuntematonta kuin kohti tiettyä ammattia ja aikuisen järkevää elämää.
   Koulutettuja ihmisiä perheessä arvostettiin suuresti, mutta he kuuluivat ikään kuin eri lajiin. Kun isän tehtaan paikallisjohtaja kutsuttiin käymään 1970-luvulla, koko asunto remontoitiin vierailua varten. Ja isä kertoi kuolemaansa asti kaikille vierailleen, että "meillä oli käynyt maisteri kylässä".

   Katriina kokee, että se niukkuuden äidinkieli, jonka hän oppi lapsuudenkodissaan, ei ole missään vaiheessa kadonnut häneltä kokonaan. Opiskeluaikana monet hänen ystävistään moittivat yliopiston ruokalan tarjoamaa sapuskaa, osa kertoi mielipiteensä myös keittiön henkilökunnalle, heille, jotka päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen palvelivat noita tulevia hyväosaisia. Työläisnaisten uurastuksestaan saama palaute kirpaisi Katriinaa, joka häpesi akateemisten tovereidensa kiittämättömyyttä. Koskaan hän ei tosin sanonut omaa mielipidettään ääneen.
   Katriina omaksui lapsuudessaan myös ulkopuolisuuden äidinkielen. Kodin helluntailaisuuden vuoksi hän ei voinut jakaa muiden lasten - ei edes työläisperheiden lasten - maailmaa. Mutta myöskään kotona ja uskonyhteisössä hän ei kuulunut joukkoon - hän ei hyväksynyt fundamentalistien ajatusta, että vain pieni helluntailainen yhteisö pääsisi taivaaseen. Katriinalla oli tapana hokea mielessään samassa talossa asuneen runoilija Eeva-Liisa Mannerin virkettä "En tahdo teidän taivaitanne, compañeros".
   Aikuisiässä Katriina on halunnut pysytellä hieman ulkopuolisena erilaisten ryhmien suhteen. Hänelle sopii parhaiten monen eri työn tekeminen, jolloin hän on työyhteisöissä sopivasti sisällä, mutta samalla myös vähän ulkona. Ulkopuolelta näkee paremmin. Ja kun ei ole tunkemassa sisälle, ei voi tulla työnnetyksi ulkopuolelle.

   Katriina kyseli vuosia sitten Egyptissä käydessään eräältä mieheltä, mitä mieltä tämä oli maansa suurista luokkaeroista. Tuo köyhä mies oli vakaasti sitä mieltä, että erot tulee säilyttää. Miehen mielestä yhteiskuntaluokat ja niiden tiukat rajat toimivat sekä köyhien että rikkaiden hyväksi, ne suojaavat sekä heikkoa että vahvaa. Ihminen tietää oman paikkansa yhteiskunnassa, hän voi käyttää älliään, sosiaalista älykkyyttään, ja yrittää järjestää elämänsä parhain päin pysyen kuitenkin omalla paikallaan.
   Katriinan mielestä egyptiläinen ajattelu ei sovi pohjoismaiseen demokratiaan. Meitä kannustetaan ponnistamaan ylöspäin, ulos luokastamme ja taustoistamme. Silti luokalla on väliä ja luokkaeroja on - sopii se ajatteluumme tai ei: tutkimusten mukaan jo 2000-luvun ensimmäisen kymmenluvun puolivälissä eriarvoisuus oli Suomessa jälleen samalla tasolla kuin Katriinan lapsuudessa, 1960-luvun puolivälissä.

Jean Sibeliuksen hiljaa venyvä, harras ja intensiivinen Andante festivo liittyy Lauran elämän juhlaviin käänteisiin. Se on Helsingin yliopiston promootiotradition keskeinen musiikkikappale, jonka aikana tapahtuu riemumaisteriksi vihkiminen. Lauralle musiikki ilmentää tieteen ja oppineisuuden kulttuurista jatkuvuutta ja siihen liittyvää kunnioitusta.
   Laura kuuli Sibeliusta omassa maisteripromootiossaan toukokuussa 1982. Filosofisen tiedekunnan promootio tuona keväänä vahvisti hänen sidettään yliopistoon ja akateemiseen traditioon. Hän oli promootiotoimikunnan sihteerinä osaltaan antamassa juhlalle sen hengen, muodon ja sisällön. Lopputuloksena oli suurenmoinen ilon, kevään ja nuoruuden juhla, josta humalluttiin koko toukokuuksi, koko elämäksi.
   Symbolisesti promootio osoitti, että Laura kuuluu oppisäätyyn, sivistyneistöön ja lukeneistoon. Hän oli sormuksella yliopistoon sidottu, viemään tieteen ja kriittisen älyllisyyden vuosisataista viestiä seuraaville sukupolville.

   Laura ei puhuisi omalla kohdallaan suoranaisesta luokkamatkasta, mutta liikkumista on tapahtunut. Hänen lapsuudenkotinsa Pohjois-Haagassa, 1950-luvun uudessa helsinkiläisessä esikaupungissa, edusti uutta aikaa. Kaupunginosassa korostuivat järjestys ja moderni valoisuus, selkeys ja toimivuus. Elettiin yhä säädyllisyyden ja hierarkkisuuden normittamassa maailmassa, mihin uusi urbaani keskiluokka oli kasvamassa. Haagan asuntoihin ei muuttanut maaseudun väki, vaan sinne tulivat modernia elämää hakemaan juristi-, insinööri-, ekonomi- ja lääkäriperheet sekä työläis- ja palveluammateissa toimivat.
   Kaksikielisyys oli melko tavallista. Lapsia oli paljon. He olivat aina ulkona leikkimässä, eivät niinkään toistensa kotona. Sosiaalinen tausta oli pihan leikeissä häivytetty taustalle.
   Elintason noustessa yhteiskunta oli liikkeessä, kohti parempaa, ja se tapahtui koulutuksen kautta. Siitä muodostui perusvire Lauran elämään. Vanhemmat tekivät siistiä keskiluokkaista sisätyötä, ekonomi-isä elinkeinoelämän, toimittaja-äiti median palveluksessa. Lasten koulunkäynti ja kulttuuriharrastukset olivat itsestään selviä, niitä tuettiin ja kannustettiin.
   Lauran helsinkiläisen siirtymisen päätepiste oli kantakaupunki. Hän siirtyi esikaupungin historiattomasta maailmasta kaupunkikeskustan kerroksisuuteen, missä menneisyys on fyysisesti läsnä.

   Syyskuussa 1977 Laura alkoi opiskella yliopistossa historiaa. Hänen vakaa tarkoituksensa oli ryhtyä historian opettajaksi.
   Laura löysi tiensä Eteläsuomalaiseen osakuntaan (ESO). Hänen aikansa ESOssa osui vuosiin, jolloin nuorison valtavirran puoluepolitiikan vastaisuus voimistui. Yliopistoon oli saapunut uusi sukupolvi, joka haki toiminnalleen uutta suuntaa.
   Ajankohtaan liittyi muitakin ilmiöitä, jotka vapauttivat ilmapiiriä. Helsingissä pyöri pitkään näytelmä Pete Q, joka nosti esiin uudenlaista, filosofisempaa ihmisyyden pohdintaa. Koijärviliike veti sitoutumattomat luontopohjaiseen mielenosoitukseen. Liekkihotelli Lepakon valtaus kuului samaan ilmiömaailmaan, samoin kuin sitä seurannut ELMU eli Elävän musiikin yhdistyksen perustaminen.
   Tapaukset saivat runsaasti julkisuutta ja sosiologit puhuivat uuden subjektivismin läpimurrosta. Nuo eivät kuitenkaan Lauraa niin paljoa sytyttäneet, että olisi itse niihin viitsinyt osallistua. Hänelle riittivät yliopisto ja ESO. Molemmat tarjosivat riittävästi historiaa, haasteita ja toimintaa.
   Lauran kaltaiselle kaupunkilaistytölle tärkeää oli tutustuminen muihin osakuntiin. Hän muistelee innostuneensa ns. maakuntaosakuntien monista juhlista ja tilaisuuksista.
   Osakuntavuodet antoivat sosiaalisia taitoja, opettivat puheenpitoa, johtamista ja kokouskulttuuria. Osakunnan kautta avautui myös eurooppalaisen yliopiston idea. Lauran nuoruuden aktiivisuudesta kasvoi yhteiskunnallinen kiinnostus kotiseutuun, isänmaahan ja eurooppalaisuuteen. Laura oppi, että identiteettejä voi olla monta, eivätkä ne sulje toisiaan pois.

Kun Katriina oli kansakoulun ensimmäisellä luokalla, samalla luokalla oli myös muuan Piia. Hän asui Tampereen Tammelan vielä purkamattomissa puutaloissa kaksin äitinsä kanssa. Katriinan mukaan Piia oli suunnattoman kaunis eikä koskaan puhunut mitään.
   Myös luokan opettaja oli kaunis. Katriina ihaili ylvästä kaunotarta. Usein tunteja piti kuitenkin joku sijainen ja silloin useat oppilaat ikävöivät opettajaansa.
   Kun opettaja tuli kouluun, hän pyysi usein Piian luokan eteen. Sitten hän kertoi, että Piian isä oli puliukko, joka haki ruokansa Tammelantorin roskalaatikoista. Siksi tämä ei enää voinut asua Piian äidin kanssa. Opettaja teki Piian isästä varoittavan esimerkin: jos oppilaat eivät lukisi läksyjään kunnolla, hekin joutuisivat aikuisena tonkimaan roskalaatikoita.
   Toisen luokan syksyllä Piia ei enää ilmaantunut kouluun. Ihana vakiopettaja opetti vielä, silloin kun jaksoi. Sitten viina vei tämän mennessään.
   Viimeisen kerran Katriina näki opettajansa lähikaupassa tämän anellessa ruokaa velaksi, turvonneena, reikäisissä sukkahousuissa. Piiasta Katriina ei kuullut ensimmäisen luokan jälkeen.
   Katriina ei koe olleensa Piian aktiivinen kiusaaja, mutta myöntää valinneensa puolensa. Hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen opettajalta edes pienen hyväksyvän katseen. Suosiotaan tämä osoitti kuitenkin ainoastaan Katriinan seinänaapurin tytölle. Tyttö itse ei koulusta eikä opettajasta piitannut, tuskin edes huomasi opettajan ihailevia katseita.
   Piiassa Katriina näki itseään alemman. Sittemmin hän on tuhannesti toivonut, ettei Piia ole sortunut elon tiellä.

   Koulukiusaamista tutkineen Christina Salmivallin mukaan lapset haluavat ystävystyä sellaisen kanssa, jota ihailevat ja jollaiseksi haluavat itse tulla. Ihailun kohteen ominaisuudet eivät kuitenkaan saa olla liian kaukana omista. Samanlaisuus vetää puoleensa. Erilaisuus on sekä lasten että aikuistenkin kohdalla riskitekijä, kun suhteita ja statushierarkioita luodaan. Heikoilla oleva voi yrittää parantaa asemaansa, jos hänellä on jotain, mikä on arvokasta sosiaalisessa vaihtokaupassa.
   Katriinan haastattelema Tomas muistelee pyrkineensä nostamaan sosiaalisia osakkeitaan perheensä varakkuuden avulla. Tämä oli ollut erittäin yksinäinen ja psyykkisesti koulukiusattu useimmat kouluvuodet. Mutta sitten, kun Tomas oli 12-vuotias, kaksi tyttöä samalta luokalta tuli näyttämään läksyjä Tomasille.
   Tytöt olivat työläisperheistä Pitkänsillan toiselta puolelta. Kun he näkivät, millainen koti Tomasin perheellä oli, toinen tytöistä totesi, että nuohan ovat rikkaita. Sitä ennen Tomas ei ollut tiedostanut perheensä varakkuutta. Heidän kotinsa oli melko vaatimaton sukulaisten koteihin verrattuna.
   Rikkautta kommentoineesta tytöstä tuli sittemmin Tomasin siivooja. Tomasille tilanne oli tuonut hieman ristiriitaisia tunteita - mutta ei toiselle osapuolelle.
   Myöhemmin lapsuudessaan ja sittemmin nuorena aikuisena Tomas toi aktiivisemmin esille  taustaansa, koska siten hänelle tuli vähän parempi olo. Ja toisaalta Tomasilla on ollut yksi erittäin hyvä suomenkielinen ystävä, jonka vanhemmat olivat kolmivuorotyötä tekeviä työläisiä. Ystävyys alkoi kansakoulun ensimmäisellä ja oli jatkunut sittemmin katkeamattomana.

   Taloudellinen pääoma eli perheen varallisuus vaikuttaa asumisolosuhteisiin, ruokavalioon, kodin kalustukseen, onko auto ja/tai kesämökki, onko varaa harrastaa, pääseekö vaihto-oppilaaksi jne. Sosiaalinen pääoma puolestaan näkyy siinä, millaisesta suhdeverkostosta lapsi pääsee kodin kautta osalliseksi, millaisia läheiset ihmissuhteet ovat laadultaan, miten oppii toimimaan ja kommunikoimaan eri tilanteissa jne. Näiden lisäksi kaikissa kulttuureissa on tiettyjä perinteitä, aineettomia arvoja ja hyvää makua, mitkä on omaksuttava pärjätäkseen yhteiskunnassa.
   Henkilökohtaisilla taidoilla ja persoonalla on paljon merkitystä. Huonotkin kortit käteensä saanut voi taitavuudellaan parantaa mahdollisuuksiaan. Ja luonnollisesti hyvilläkin korteilla voi hävitä pelin, jos sortuu karkeisiin virhearvioihin. Lisäksi olosuhteilla voi joskus olla suuri merkitys, yhteiskunnan nousu- ja laskusuhdanteilla sekä sellaisilla henkilökohtaisilla onnettomuuksilla ja onnenpotkuilla, mihin ei itse voi vaikuttaa.

   New Yorkista Lontoon kautta Suomeen rantautunut punk läpäisi aikoinaan koko maan nuorison. Rockradiota kuunneltiin kaikkialla. Takametsien tytöt ja pojat olivat mukana yhtä suurella innolla kuin kaupunkilaisnuoret.
   Punk oli rosoinen vastareaktio mm. lapsuuden pianotunneille. Ydinajatus oli, että jokainen osaa soittaa. Ja huutaa.
   Bändien nimillä sivallettiin moneen suuntaan. Häväistys, Kommarimuumit, Kansa taisteli, Ratsia, Terve päänahka. Olihan noita.
   Helsingissä vallattiin Lepakkoluola ja perustettiin ELMU. Vanhemmat ihmiset olivat huolissaan. Lapsijärjestöt saivat estettyä Sex Pistols -yhtyeen vierailun Suomeen.
   Britanniassa punk oli jossain määrin nihilististä, Suomessa enemmänkin humanistista - joidenkin mielestä vasemmistolaista. Sittemmin punk kesytettiin tekemällä se yhteiskunnallisesti hyväksytyksi. Aikamiehet-kuoro otti ohjelmistoonsa Maukka Perusjätkän kappaleen Säpinää ja toimihenkilörouvat alkoivat leikkauttaa tukkansa päälaelta pystyyn. Seinäjoen ELMUn aloitteesta syntyneestä Provinssirockista tuli taloudellisesti menestyksellinen festivaali-instituutio.
   Jos osa punkista nykyisin kunneltuna kuulostaakin jokseenkin tavalliselta rock-musiikilta, antoi punk kuitenkin monelle nuorelle suuntaa myöhemmän elämän arvovalinnoissa. Ja harva entinen punkkari on aivan täysillä lähtenyt oman taloudellisen menestyksensä maksimointiin. Pelle Miljoonan keikoilla näkee keski-ikäisten ihmisten edelleen intoutuvan rakkauden ja rauhan rosoisista riimeistä. Monilla on teini-ikäiset lapset mukanaan.
   Punkkarinuoruuden miehensä kanssa elänyt Katja kertoo haastattelussa, kuinka porvarilliset käytöstavat saavat edelleenkin hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Katjan mielestä ne tavat ovat osoitusta ulkoisen statuksen korostamisesta, ei oikeasta sivistyksestä. Hänen mielestään oikeasti sivistynyt käytös voi joissain tilanteissa olla myös epäkorrektia. Sivistyneen ei tarvitse leikkiä sivistynyttä. Punkkarina Katjalle on ällöttävä ajatus, että jonkin ammattiryhmän täytyy kokonaisuudessaan näyttää tietynlaiselta ollakseen uskottava työssään.

Laura on oppinut, että sosiaalinen tausta ja tietty ammatti-identiteetti yhdistävät yli kansallisten ja etnisten rajojen. Näin oli jo aristokratian ja vahvan porvariston aikaan, kansainvälisestä työväenliikkeestä puhumattakaan. Samanlainen elinpiiri, sosiaalinen tausta ja opintoura sekä työkokemus luovat samanlaista tapaa olla ja ajatella. Se koskee mitä suurimmassa määrin Lauran omaa ammattikuntaa, yliopistotutkijoita. Parhaimmat sielunveljet ja -sisaret hän on löytänyt muunmaalaisten kollegojen parista. Intellektuaalinen pohdinta ei seuraa valtionrajoja.
   2000-luvulla suomalainen keskiluokkainen yhdenmukaisuus on murentunut. Samalla moniarvoisuus ja toleranssi, sosiaaliset erot ja syrjäytyneisyys ovat lisääntyneet. Osa suomalaisnuorista liikkuu maailmalla kuin kotonaan, ja maailma on tullut Suomeen.
   Suomalaisuutta on rakennettu vahvojen myyttien varaan. Erityispiirteeksi on nostettu valtiollinen nuoruus, kansakunnan pienuus ja pitkään jatkunut agraarivaltaisuus. Toisaalla muutos jatkuu yhä. Sisäinen muuttoliike siirtää edelleen nuorempia sukupolvia uusiin olosuhteisiin ja epävarmuuteenkin.

   Laura muistaa, kuinka oppilaitosten sävyero tajuttiin jo nappulaiässä. Oppikouluun hakivat menestyjät, ammattilinjalle joutuivat muut. Kun tyttönorssi muutti vuonna 1969 Etelä-Haagaan, sen naapuriksi tuli Haagan ammattikoulu. Kiltit tytöt saivat koulutiensä varrelle "pahat pojat", kone- ja autonasentajiksi opiskelevat nuorukaiset.
   Koulujen väliset näkymättömät sosiaaliset rajat loistivat kirkkaina, vaikka kaikki kulkivat samoilla busseilla, samoilla kaduilla ja samoilla metsäpoluilla. Teinihormonit hyrräsivät, mutta silti Laura ei muista yhtään romanssia, joka olisi syntynyt haalaripukuisten amislaisten ja tyttökoululaisten välille.
   Sama raja erotti myös toisella suunnalla. Kommunikaatio Etelä-Haagaan muuttaneeseen, helsinkiläisen paremman väen ruotsinkieliseen poikakouluun, Lärkaniin, oli sekin täysin olematonta. Koulut olivat omia pienoismaailmojaan, joilla oli omat selkeät identiteettinsä.

   Koulujärjestelmä kehittyi alkuaikoina epätasaisesti eri puolilla Suomea. Poikien ja tyttöjen sivistystarve oli eriytetty. Tavoitteeksi tuli koulutustason nostaminen. Siihen pyrittiin oppivelvollisuuden avulla. Kouluopetus eriytyi pitkäksi aikaa kansanopetukseen, ammatilliseen koulutukseen ja korkeakouluopetukseen.
   Sodan jälkeen koulun uudistaminen nostettiin politiikan kärkeen. Luokkanäkökulma oli vahva. Hyvinvointivaltion tärkeimmiksi päämääriksi nousivat tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Pedagogiikan tavoite oli aktiivinen, luokkataustastaan vapautunut kansalainen. Tavoite oli linjassa sen tasa-arvokeskustelun kanssa, jota käytiin yhteiskunnallisten ristiriitojen säätelystä, kansallisesta eheytyksestä ja demokratian mahdollsiuuksista.
   "Luokka-Suomen" purku saatiin päätökseen 1970-luvulla, kun peruskoulut ajettiin sisään kuntiin. Maalla ja kirkonkylissä uudistus toteutui helposti. Kaupungeissa asiaan kietoutui ideologisia latauksia. Politiikan kenttä hajosi kymmeneksi vuodeksi. Haastajana olivat kansanrintamapuolueet eli vasemmistopuolueet ja Maalaisliitto-Keskustapuolue, jotka ajoivat kokonaisvaltaista, yhtenäistä ja oikeudenmukaista eli yhteiskunnan valvomaa koululaitosta. Altavastaajiksi jäivät porvarilliset puolueet, vanhan yksityisen sivistys- ja kouluperinteen vahvat tukiryhmät. Pitkä taistelu päättyi, kun Helsinki viimeisenä siirtyi peruskoulujärjestelmään vuonna 1977.
   Myös korkeakoulutusta uudistettiin. Elitistiselle, helsinkivetoiselle korkeakouluperinteelle haluttiin massojen vastavoimaa maakunnista. Uusia yliopistoja perustettiin, vanhoja siirrettiin ja nykyaikaistettiin, täydennyskoulutusta ja ammattiopetusta laajennettiin.
   Koulutusuudistukset edustivat aikansa kulttuuri- ja luokkavallankumousta. Ihminen haluttiin vapauttaa kotitaustastaan luomalla tilanne, jossa koulutus saattoi jatkua koko ihmisiän.

   Laura näkee uuden luokkayhteiskunnan palaavan takaoven kautta. Erot Suomessa ovat kyllä kaventuneet, mutta luokkayhteiskunta on olemassa.
   Julkisuudesta puuttuvat yhteiskunnan vanhat eliitit, aatelisto, liike-elämän huippunimet, virkamiesjohto sekä huippuammattilaiset, kuten lääkärit, insinöörit ja juristit. He tekevät työtään matalalla profiililla, suorastaan julkisuutta kaihtaen.
   Ehkä kovin suureen näkyvyyteen ei olekaan syytä. On palattu perittyjen ammattien aikakauteen - opintiet ovat sulkeutumassa. Säätyjen ja luokkien tilalle Laura näkee tulleen perhetraditioiden ja professioiden. Ammatit alkavat periytyä, palkkakuilu levenee. Erot hyvien ja huonojen osoitteiden välillä kasvavat.

   Lauran kokemuksen mukaan Suomessa ei yleensä leveillä sosiaalisella asemalla. Politiikan ja yritysmaailman mahtihahmot tavoittelevat ainakin vapaa-aikanaan kansanomaisuutta ja epämuodollisuutta. Moni tuntee myös epämääräistä häpeää juuriaan kohtaan. On joko lähdetty liian vaatimattomista oloista tai sitten koetaan syyllisyyttä suvun aiemmasta korkeasta luokka-asemasta.
    Sosiaalinen selusta ja siihen liittyvä käyttäytymisosaaminen, se, mitä yleisesti kutsumme tapakulttuuriksi, on ohutta. Suomalaiset ovat käytöskirjojen ja valmennuskurssien suurkuluttajia. Käytöksen kultaisia ohjeita ja tapakouluttajia on tarvittu silottamaan tietä keskiluokkaan. Keskustelut valkoisista froteesukista, muumimamman käsilaukuista, sinuttelusta ja teitittelystä kuuluvat suomalaiseen mediatodellisuuteen.

   Maaseutu yhdistää suomalaisia. Suuri osa kansalaisista on edelleen alkujaan kotoisin maalta. Suurten ikäluokkien lapsuuden elinpiiri sijoittui kyläyhteisöön, jota leimasivat pientilat, karjanhoito, maanviljely ja metsätalous. Edelleen maaseutupohjainen elämänmuoto ja luterilainen perinne vaikuttavat vahvooina.
   Oman kodin ihanne levisi Suomeen oppikirjallisuuden, lehtien ja kuvakirjojen välityksellä. Keskiluokkaisuudesta tuli normi ja ihanne myös Suomessa. Uusi perhe- ja asumisihanne heijastivat keskiluokan kasvua. Sen perhekeskeinen elämäntapa irtautui sekä yläluokan edustavuuden vaatimuksesta että työväestön perinteistä.
   Perhe- ja kotiarvot joutuivat muutokseen, kun elintaso nousi, kaupungistuminen eteni ja Suomi siirtyi maatalousvaltaisista elinkeinoista palvelu- ja teollisuusyhteiskunnaksi. Ns. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen keskeisenä tavoitteena oli siirtää sosiaalisen ja taloudellisen muutoksen seuraukset valtiolliseen hyvinvointipolitiikkaan.
   Ratkaiseva perhepoliittinen murros liittyi syntyvyyden säännöstelyyn. Kun ehkäisy oli kunnossa, lisääntyi naisten työssäkäynti. 1960-luku synnytti modernin ja aktiivisen naisen, joka saattoi valita uran ja perheen välillä, jopa yhdistäen molemmat.

   Unelma keskiluokkaisesta elämästä on Suomessa vahva. Kun sosiaalisesti ja maantieteellisesti ollaan liikkeellä, pysyvyyttä haetaan kodista.
   Joka vuosi jonkin kaupungin liepeillä esitetään Kolben mielestä kummallinen suomalainen kotinäytelmä. Asuntomessuilla kohtaavat kodin ihanteet ja todellisuus.
   Vuonna 2007 Hämeenlinnan Harvoilanmäellä avattiin messupaikka, minne rakennettiin viitisenkymmentä taloa. Nuo talot muodostavat läpileikkauksen kotimaisen asunnontuotannon osaamisesta. Alue on Kolben mukaan kuin oodi keskiluokkaiselle konsensuselämälle. Suomalaisuuden myyttiset kuvat uusinnetaan siellä tehokkaasti: metsäinen luontomaisema yhdistyy asuintaloon. Uutta oli puukaupunkinostalgia.
   Lopputuloksena on kaupunkitila, jossa palataan hämäläisen raitin tunnelmaan. Toteuttajat edustavat yhteiskuntaa pienoiskoossa: on hartiapankkilaisia, kunnallista rakentamista, rakennusliikkeitä, talotehtaita ja yksityisyrittäjiä.
   Asuntomessut antavat julkiseen keskusteluun paljon virikkeitä. Mediahuomio noudattelee samaa linjaa vuodesta toiseen. Lehdet julkaisevat asuntomessujen erikoisnumeroita. Naistenlehdet haastattelevat uuden kodin onnellisia rakentajia. Tunnetut arkkitehdit ja sisustajat suunnittelevat asuntoihin koteja. Ekoajattelu on kunniassaan, ekotarkastajat ja energia-asiantuntijat kommentoivat rakentamisen lopputuloksia ahkerammin kuin aiemmin.
   Asuntomessutalojen perheet säteilevät onnea ja harmoniaa. Kuitenkin jokainen tietää, että kyse on osittain näytelmästä. Kulisseistahan löytyy myös varsin toisen oloinen todellisuus.
   Monet signaalit osoittavat, että suomalaisissa perheissä ei voida hyvin, vaikka hyvä koti ja sen vahvasti keskiluokkaiset puitteet tekevätkin paluuta.

Katriina tarkastelee myös, miten omat valinnat ja luokan lait vaikuttavat seurustelukuvioihin, jos osapuolet tulevat erilaisista luokista, ihmiset kun tulevat parisuhteisiin kantaen omia taustoja mukanaan.
   Tutkimusten mukaan raha on yksi kolmesta eniten riitoja aiheuttavasta asiasta parisuhteessa. Kotityöt ja seksi ovat ne kaksi muuta.
   Siivooja-pääluottamusmies Taina kertoi Katriinalle, kuinka hän oli maksanut koko aikuisikänsä talovelkaa, oli venyttänyt penniä neljän lapsen yksinhuoltajana ja odottanut päivää, jolloin viimeinen lainaerä olisi maksettu. Sitten hän tapasi uuden miehensä ja joutui tarkistamaan kantaansa: "Äijän kanssa käytetään rahaa ihan eri tavalla. Se ei paljon stressaa budjetista. Otettiin juuri lisää lainaa, kun se halusi moottoripyörän. Mä taas en millään haluaisi olla velkaloukussa."
   Muutkin tavat kuin suora rahankäyttö voivat juontaa juurensa erilaisista taustoista. Työläisperheestä lähtenyt Katja oli tottunut lapsuudenperheessään elämään hyvin avoimesti. Avoimuudesta tuli kuitenkin ongelma parisuhteessa: "Mun miehellä on hirveän vahva kulissiajattelu. Se ei puhu missään mistään liikaa. Se on hyvin kiinni normeissa, ja mä taas rikon koko ajan rajoja. Mies tulee keskiluokkaisesta kulissiperheestä, jossa kaikki on aina hyvin."

   Sosiaalisen vaihdon teorioissa lähdetään siitä, että ihmiset pyrkivät sosiaalisissa suhteissaan maksimoimaan "voittonsa". Teorian mukaan yritämme saada kontakteja ihmisiin, joilta saamme jotain arvokasta. Se voi olla jotain konkreettista, kuten rahaa ja palveluksia, tai aineetonta, kuten rakkautta ja arvonantoa.
   Ihmisellä on varaa olla valikoiva, jos hänellä on muille paljon annettavaa. Toisaalta joku toinen voi kokea joutuvansa suhteuttamaan standardinsa minimiin. Eräs työttömäksi joutunut kuvaili tuntojaan televisiossa: "Ei työttömänä huvita lähteä ihmisiä tapaamaan. Mitä sitä kertoisi kun muut puhuvat työasioistaan ja kiireistään. Parasta tehdä vain koiran kanssa lenkkejä."

   Katriinan nelikymppinen ystävä, kahden lapsen yh-isä Antti, oli muutaman vuoden etsinyt itselleen seuraa netistä. Hän kertoo parinetsijöistä seuraavaa: "Ainakin minun ikäluokassani koulutus on naisille kovaa valuuttaa. Minusta tuntuu, että saan paljon vastauksia kun kerron ilmoituksessa, että valmistelen väitöskirjaa."
   Onkin väitetty, että suomalaiset ovat uuden ihmisen tavatessaan uteliaita tietämään, mikä tämän koulutus on. Ruotsalaiset puolestaan haluavat tietää, mitä toinen tekee työkseen. Jenkkiä kiinnostaa, paljonko keskustelukumppani tienaa.
   Omaisuus ja raha eivät Antin tapaamisissa tulleet ensimmäisenä puheeksi, muttei se sitä tarkoittanut, etteikö sillä merkitystä olisi. Kun toinen aikanaan kuulee, että Antti asuu kaupungin vuokra-asunnossa, se on kuin kylmä suihku sen jälkeen kun ovat kuulleet, mitä kiinnostavaa toinen on korkeakoulusta valmistuttuaan tehnyt työkseen.
   Antti kertoo, kuinka treffiseura on ensi alkuun aina innoissaan. Nämä näkevät hänet kaljupäisenä äijänä, joka kirjoittaa runoja, meditoi ja viettää paljon aikaa tyttäriensä kanssa. Sitten alkaa selvitä, että nainen haluaisi vakautta ja turvallisuutta, mitä Antin pieni palkka ja epämääräinen pätkätyö eivät riittävästi tarjoa.
   Työläistaustainen Antti miettii oman itsetuntonsa vaikutusta asioihin. Ensin hän toivoo löytäneensä sielunsisarensa. Kun tämä sitten pyytää luokseen ja Antti käsittää tämän omistavan tilavan omakotitalon ja hienon auton, hän pettyy. Hän on miettinyt, voisiko suhde jatkua, jos hän esittäisi varattomuutensa periaatteellisena valintana. Mutta silloin hän valehtelisi, ei se sentään oma valinta ole.

   Katriina muistelee, kuinka hänen nuoruutensa poikaystävä halusi viedä hänet vanhempien luokse näytille. Kun Katriina oli hieman huolestuneen oloinen, poika rauhoitteli, että tavallisia työläisiä he ovat, he mitään kysele.
   No, Katriina lähti tevehdyskäynnille. Pojan vanhempien kaksiossa Tampereen Tammelan 1970-luvun kerrostalossa tulijaa tervehti läpitunkemattoman sankka tupakansavu. Vieraalle keitettiin kahvia.
   "Olisihan siinä pitänyt kaakkuakin olla", huolehti pojan äiti, kun Katriina litki poikaystävän kanssa mustaa kahvia olohuoneen sohvapöydän äärellä. Vanhemmat itse istuutuivat nojatuoleihin katsomaan televisiota. Katriina yritti viritellä keskustelua urheiluselostuksen pauhun yli.
   Kun olivat saaneet kahvit nieltyä, poikaystävän isä nousi nojatuolistaan ja lähti veskin suuntaan. "Minä menen nyt pa---lle. Tulkaa toistekin, jos kuljette täälläpäin", tämä lausahti verkkareiden housunkaulusta kannatellen.
   Kotimatkalla poikaystävä moitti Katriinaa puheliaisuudesta. Vähemmästäkin vanhemmat pelästyvät, eivät he olleet tottuneet sellaiseen.

   Kruununhaan kasvatti Jakke, jonka perhe oli köyhyydestään huolimatta sivistynyt, kertoo oppineensa arvostamaan kotoa saamaansa keskustelukulttuuriperintöä. Kun hän oli ensimmäisellä kesätyöpaikallaan 16-vuotiaana, hän järkyttyi huomatessaan, ettei keski-ikäisillä työkavereilla ollut mielipidettä yhdestäkään asiasta, eivätkä he seuranneet aikaansa, heille oli kaikki yhdentekevää.
   Jakke käsitti, että hän oli kasvanut ilmapiirissä, missä keskusteltiin asioista, puhuttiin politiikasta, uskonnosta, kirjoista ja elokuvista. Äiti oli opiskellut historiaa yliopistossa ja keskeyttänyt opinnot, kun Jakke syntyi. Isä oli skarppi kaveri, joka oli lukenut varsinkin sotahistoriaa. Äidillä oli vahvoja poliittisia näkemyksiä vasemmalle, isällä oikealle. Äiti ystävineen piti tapanaan haukkua isää fasistiksi, isä taas äitiä humpuukihumanistiksi.
   Juuri tuo keskustelukulttuuri on se, minkä Jakke kokee antaneen itselleen eväitä pärjätä ja menestyä myöhemmin elämässään. Kotoaan hän ei ole saanut rahaa, mutta sen sijaan määrätyn elämänasenteen ja olemisen tavan. Hän tuntee olevansa huomattavasti enemmän samalla aaltopituudella niissä porukoissa, joissa on sekä rahaa että sivistystä, kuin siellä, mihin kotitausta taloudellisesti hänet määrittäisi.

   Katriinan ensimmäinen työpaikka maisterina oli tutkijana. Ensin ei ollut käytännössä mitään tekemistä, lopulta pidettiin tervetuliaistilaisuus laitoksen uusille tutkijoille. Tilaisuudessa pääjohtaja kertoi puppugeneraattorista.
   Puppugeneraattoriin pitää kerätä yleispäteviä lauseita, joita voi käyttää mihin tahansa artikkeliin. Kun niitä on riittävästi, ei tarvitse kirjoittaa paljoakaan uutta, ja silti artikkeleita syntyy. Tilaisuudessa neuvottiin myös, ettei tieteellisistä artikkeleista kannata lukea muuta kuin alussa oleva ingressi, ajan säästämiseksi.
   Katriina ihmetteli moista, mutta hänellä oli jo oma tutkimusaihe, josta hän oli innostunut. Tulosneuvottelussa hän sitten kertoi ideoistaan esimiehelleen. Joka totesi, ettei laitoksessa ole tarkoitus olla innostunut, vaan tehdä tulosta.
   Katriina ei ollut enää innostunut. Ajatteli, että "en tahdo teidän taivaitanne, compañeros", ja sulki viimeisen kerran sen työpaikan oven.

   Eräänä perjantai-iltana Katriinan hammasta alkoi särkeä. Seuraavana aamuna, unettoman yön jälkeen, hän manasi ajoitusta - hän ei millään selviäisi maanantaihin asti, jolloin hän oletti pääsevänsä akuuttipotilaana oman terveyskeskuksensa hammaslääkärille. Toinen vaihtoehto olisi yksityinen vastaanotto, mistä siitäkin oli kokemusta - opiskeluaikoina kuukauden ruokarahat olivat hvenneet yksityispäivystyskäyntiin viikonloppuna.
   Katriina kuitenkin avasi puhelinluettelon. Ja huomasi, että julkisellakin sektorilla näkyi olevan hammaspäivystys viikonloppuna.
   Jo tuntia myöhemmin Katriina istui Helsingin Kallion virastotalon päivystyspoliklinikalla ystävällisen nuoren hammaslääkärin hyvässä hoidossa. Lähtiessään hän sai ajan jatkohoitoon yksityiselle hammasklinikalle. Häntä hoidettaisiin siellä kaupungin ostopalvelupotilaana.
   Parin viikon kuluttua Katriina istui yksityishammaslääkärin tuolissa, jälleen erittäin huomaavaisesti, huumorintajuisesti ja tasa-arvoisesti kohdeltuna. Hän poistui tyytyväisenä maksamaan laskua ja varaamaan uutta aikaa. Vastaanottotiskin takana istui keski-ikäinen naisvirkailija, jonka Katriina kuuli käyvän neuvonpitoa toisen asiakkaan kanssa matalalla, kujertelevalla äänellä.
   Kun Katriina tuli tiskin taakse, rouva muutti tyyliä. Hän alkoi puhua huutamalla ja painottaen huolellisesti kaupunki-sanaa: "Kau-pun-ki lähettää laskun kotiin, ei tarvitse huolehtia, kau-pun-ki lähettää."
   Jokainen odotustilassa istuva käänsi katseensa Katriinan suuntaan. Kun hän oli saanut uuden ajan (siitä ei neuvoteltu, se määrättiin), vastaanottovirkailija jatkoi artikuloiden hitaasti ja isolla volyymilla: "Tämä lappu kannattaa laittaa jää-kaa-pin oveen, niin ei pääse unohtumaan. Jää-kaa-pin oveen:" Ja kun Katriina otti takkinsa ja nyökkäsi poistumisen merkiksi, virkailija huusi vielä kerran huoneen poikki: "Kaupunki lähettää sitten aikanaan laskun kotiin."
   Seuraava aika olisi ollut vasta kahden kuukauden kuluttua. Katriina päätti soittaa ja kysyä, voisiko hän saada lääkärille yksityisajan. Ja privaattiasiakkaana hänen kanssaan neuvoteltiin jo puhelimessa ajoista, kysyttiin kesälomasuunnitelmista ja toivotettiin tervetulleeksi.
   Kun Katriina sitten seuraavan käynnin jälkeen meni maksamaan laskua, hänen aiemmin tapaamansa rouva ihasteli Katriinan asuinpaikkaa nähtyään osoitteen koneelta.
 
   Vuoden 2004 Euroopan parlamentin vaalien alla Katriina vieraili miehensä kanssa erään helsinkiläisen lähiön kaupunginosatapahtumassa. Keskellä kirkasta päivää monet osallistujat olivat niin tukevassa humalassa, että tipahtelivat penkeiltä. Katriina tarkkaili erästä tuulipukurouvaa, joka yritti tähdätä grillimakkaraa suuhunsa, mutta ei osunut lähellekään.
   Parlamenttiehdokkaat puhuivat kuulijakunnalle, josta osa tuskin muisti käyneensä koko tilaisuudessa. Keskelle tapahtumapaikan tannerta oli pystytetty karsina, missä sai juoda olutta seisaallaan, jos pysyi jaloillaan. Katriina ihmetteli miehensä kanssa, mikä nuo ihmiset oli saanut hakeutumaan kyseiseen tilaisuuteen.
   Katseltuaan jonkin aikaa menoa, Katriina palasi miehensä kanssa takaisin omiin ympyröihinsä ja omanlaistensa ihmisten pariin.

   Näinhän se on, turha sitä on selitellä. Kaltaistemme kanssa me parhaiten viihdymme. Kun jokin uusi ryhmä etsii muotoaan, usein näyttää ensin siltä, että kaikki tulevat toimeen kaikkien kanssa. Jos ryhmä pysyy koossa pidempään, samantapaiset ihmiset liittoutuvat ja ystävystyvät keskenään. On helppo olla ihmisten kanssa, jotka nauravat samoille asioille kuin itse ja saavat toisen ajatuksista kiinni puolesta sanasta.
   Kun niinkin salaperäisen tuntuinen asia kuin rakkaus arkipäiväistetään ja tutkitaan vetovoiman syttymistä ihmisten välillä, pelkän toistuvan kanssakäymisen huomataan lisäävän ihastumisen mahdollisuutta. Toisen ihmisen samantapaiset arvostukset ja mielipiteet lisäävät hänen kiinnostavuuttaan.
   Sama pätee ystävyyssuhteisiin. Emme siis aina torju erilaisia ihmisiä ihmisiä tarkoituksellisesti, vaan avaamme tai suljemme itseämme ja elinpiiriämme muiden ihmisten herättämän tuttuuden tai vierauden tunteen mukaan.
   Suvun piirissä Katriinaa pidetään "lukuihmisenä". Käytännön tasolla se tarkoittaa sitä, että hänet istutetaan suvun tapaamisissa aina erään iäkkäänpuoleisen miehen seuraksi, joka lukee sotakirjoja ja Kansojen historiaa. Heillä oletetaan automaattisesti olevan paljon keskusteltavaa.
   Sellaisen, joka ei ole lukuihminen, on ehkä vaikea ymmärtää, että kirjoja lukeva ihminen ei vain lue kirjoja. Hän lukee tiettyjä kirjoja.
   Nuorena Katriina istui usein lukemassa puistoissa, kahviloissa tai rantakallioilla. Miehet lähestyivät mielellään lukevaa naista ja tyypillisin avausrepliikki oli "Rakkausromaaniako se likka täällä lukee?"
   Eräältä sukulaiseltaan Katriina sai joululahjaksi Pohjois-Korean edesmenneen johtajan Kim Il-Sungin puheita sisältävän kirjan, opus kun oli pudotettu ilmaiseksi sukulaisen postiluukusta. Tämä sitten antoi sen Katriinalle, kun itse ei ollut "lukuihminen". Jos vaikka Katriina ilahtuisi päästessään osalliseksi Kim Il-Sungin ajatuksista, hän kun lukee kirjoja.

   Aikoinaan Katriina opetti aikuisia maahanmuuttajia. Ja kutsui koko porukan käymään kotonaan.
   Kun väki astui sisälle, monen naama venähti. Pettymys oli suuri, kun "hienon yliopistoihmisen" koti oli täynnä kuhmuisia talonpoikaishuonekaluja sekä maailmalta raahattuja kuluneita mattoja ja seinävaatteita.
   Katriina itse haluaisi kotinsa näyttävän vähän boheemilta, mutta silti viihtyisältä. Hän huomaa olevansa huolestunut, kun joku kovasti erilainen tapaus on tulossa ensimmäistä kertaa käymään. Miltä ovien rapistunut maali ja ikivanhan sohvan repeytynyt kangas näyttää tämän silmissä?

   1990-luvun laman aikana tuli tilanne, missä Katriina joutui ensimmäistä kertaa elämänsä aikana selvittelemään toimeentulotuen saamisen mahdollisuutta. Tiukkaa oli aiemminkin tehnyt, mutta kahden pienen lapsen kanssa köyhyys muuttui jopa pelottavaksi.
   Katriina soitti alueen sosiaalikeskukseen kysyäkseen, kuinka toimeentulotukea haetaan. Langan toisessa päässä kysyttiin rutiinikysymykset. Kun tultiin kohtaan omaisuus, Katriina vastasi, ettei omaisuutta ollut, pelkkää velkaa.
   Eikö edes autoa tai puhelinosaketta? No, miehellä oli puhelinosake ja yhteisomistuksessa vanha Skoda. Ohjeiden mukaan kumpikin pitäisi ensin myydä, vasta sitten voisi hakea toimeentulotukea.
   Katriina nieleskeli puhelinosakkeen myyntiä. Skoda sen sijaan oli vähän turhan onneton tapaus.
   Kärry oli toisinaan tehnyt erinäisiä temppuja. Läheisellä huoltamolla vempelettä tiedettiin odottaa. "Mikäs Skodillacilla tänään on?" tervehdys tuli aina yhtä iloisesti.
   Sosiaalityöntekijä piti kuitenkin pykälistä kiinni. Autoakin oli pakko ryhtyä myymään.
   Autonmyynti-ilmoitukset eivät tuoneet yhtään puhelinsoittoa, mutta rahaa niihin meni. Tietoa levitettiin monesta kanavasta, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut - vaikka lopulta pyysivät vain muutamaa sataa markkaa.
   Tuumivat, että romuttamoon kai se pitää kiikuttaa. Mutta ei sekään onnistunut. Nekään sentään mitä tahansa ottaneet. Ja kaatopaikalle vienti olisi maksanut enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa.
   Lopulta tuttu 18-vuotias poika suostui ottamaan Skodan. Eivätkä joutuneet edes maksamaan pojalle.
   Eivät he sitten tarvinneetkaan toimeentulotukea. Miehen gradu oli valmistunut ja hän oli löytänyt työtä. Jonkin ajan kuluttua ostivat kaverilta käytetyn Volvon. Kuhmuinen se oli, mutta länsiauto. Katriina muistaa helpottuneen ilmeen keskiluokkaisten naapureidensa kasvoilla, kun karauttivat ensimmäisen kerran Volvolla pihaan.
   Skodaa oli ympäröinyt käsinkosketeltava hiljaisuus. Mutta Volvon omistajat "pääsivät piireihin", naapurit alkoivat kysellä "No mites Volvo kulkee?"

Laura katsoo Suomen lähihistorian olevan kirjoitettu suurten ikäluokkien avaimenreiästä käsin. Nopeat talouden muutokset ja pitkä nousukausi, poliittisen ilmapiirin vapautuminen ja kulttuurinen yksilöllistyminen toivat historiaan menestyksen dynamiikkaa. Vuosina 1946-1952 syntyneet suuret ikäluokat muuttivat järjestelmää. Yhteiskunnan rakenteet sopeutettiin välttämään avoin luokkakonflikti.
   Ensimmäisenä uudistettiin perus- ja korkeakoulutus. 1960-luvun nuorisoradikalismi oli suurten ikäluokkien aikaansaannosta. Se oli jo nuoruudessaan omaksunut demokraattiset arvot, uuden kaupunkikulttuurin ja kansainvälisyyden, kiinnostuksen politiikkaan ja globaalikysymyksiin.
   Korkeakoulujen jälkeen uudistettiin työelämän rakenteita ja sosiaalilainsäädäntöä. Suurista ikäluokista tuli hyvinvointivaltion kansalaisia ja julkisten palvelujen suurimpia käyttäjiä. He hyötyivät Suomen nykyaikaistamisesta, teollisesta käänteestä ja talouden kasvusta.
   Suuret sukupolvet ovat Urho Kekkosen kauden ja kylmän sodan ajan lapsia, useat presidentin ulkopoliittisen linjan ihailijoita. Päämiehen lailla suuret ikäluokat olivat rakennemuutoksen kokeneita, maalta lähteneitä, luokkaretken tehneitä ja siinä onnistuneita.
   Kolbe näkee ikäryhmän kollektiivisesti omaksuneen koulutususkon, kansallisen eheytyksen, vasemmiston kertomuksen isänmaasta ja vihreiden näkemyksen luonnosta. Se painotti solidaarisuutta, moniarvoisuutta ja toleranssia. Se marssi seksuaalisen vapauden ja demokratian, itsemääräämisoikeuden ja tasa-arvon puolesta. Suuret ikäluokat kokivat läheiseksi nuorisokulttuurin, rockin, viihteen ja kuluttamisen.
   60-lukulaiset ottivat luontevan paikkansa uudistuvan Suomen äänitorvena. Kyseessä oli ensimmäinen kokonaan koulutettu ja omalla työllä vaurastunut suomalainen sukupolvi.

   Suurten ikäluokkien lapset syntyivät toisenlaiseen, epävarmempaan maailmaan. Ennätysmäinen lama varjosti 1990-luvulla työmarkkinoille siirtynyttä sukupolvea. Vastuullisetkin asunnonomistajat joutuivat, ilman omaa syytään, asunnon ja miljoonalainan loukkuun. Monet pienyritykset ajettiin konkurssiin. Suljetun kansnantalouden tilalle saatiin "luova talous".
   Ilmapiiri jyrkkeni ja hyvinvointivaltion idean katsottiin olevan poliittisesti kriisissä. Suomessa talouspolitiikan pakkoavautuminen edellytti työmarkkinoiden sopeuttamista, tehokkuuden ja markkinahenkisyyden korostumista: hintana oli pätkätöiden ja epävarmuuden lisääntyminen.
   Laman jälkeen vaurastumisen reunaehdot muuttuivat. Pääomatulojen merkitys korostui, halpa- ja osa-aikatyö yleistyi. Ylimmät ryhmät lähtivät menemään, köyhien osuus kasvoi. Säännöllinen työ ja kuukausipalkka olivat menettäneet asemansa varallisuuden lisääjänä, keskiluokkaistajana ja luokkaerojen tasaajana.

   Jo nyt on nähty, etteivät arvot siirry suoraan sukupolvelta toiselle. Politiikan sisällöt ovat muuttumassa. Mutta muuttuvatko luokka- ja ryhmäidentiteetit?
   Käsitys monikulttuurisuudesta, kaupungista ja kansallisesta ovat saaneet uusia sävyjä. Rintamalinjat ovat jälleen terävöitymässä.
   Lauran mielestä nyt sopii kysyä, onko tulevaisuuden sota luokka- vai sukupolvisotaa.

Katriina ja Laura muistelevat, kuinka kirjan käsikirjoitusta luettuaan eräs heidän tuttavansa kommentoi vaivautuneesti, että kirjoittajat rikkovat sopimusta, minkä mukaan sellaisista asioista ei puhuta ääneen. Kommentti herätti kirjoittajissa kysymyksiä.
   Jos sopimus vaikenemisesta on olemassa, ketkä sen ovat solmineet? Onko vaikeneminen kaikkien kannalta oikeudenmukaista? Vai olisiko parempi, jos luokkataustoista puhuttaisiin avoimesti? Ettei vain olisi niin, että puhe yhdestä suuresta keskiluokasta auttaa sulkemaan silmät parhaillaan käynnissä olevalta kehitykseltä, missä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät?
   Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan vuosina 2003-2007 köyhien (nettotulot < 750 euroa kuukaudessa tulonsiirrot mukaan laskien) lukumäärä lisääntyi Suomessa 100.000 henkilöllä. Vuonna 2007 meillä oli 650.000 köyhää ihmistä, joista hälyttävän suuri osa oli lasten ja nuorten vanhempia.
   Kyllä, onhan se vaikea uskoa. Köyhät kun eivät hirveästi pidä meteliä itsestään.
   Kirjoittajat näkevät, että 2000-luku on tuonut itsekkäämmän ilmapiirin. Tilaa on ottanut uusi ajattelutapa, yhä useammat ajattelevat, että menestyjillä on oikeus nauttia omasta hyvinvoinnistaan ja vähät välittää niistä, jotka eivät pysty osallistumaan iloiseen kulutusjuhlaan.
   Manuel Castells ja Pekka Himanen, jälkimmäisen ollessa tuolloin vielä harvinaisen lupaavan nuoren filosofin maineessa, esittävät kirjassaan Suomen tietoyhteiskuntamalli (2001), että suomalaisen tietoyhteiskunnan ihmeen on mahdollistanut säätykierto. Hyvän koulujärjestelmän ansiosta kaikista kansankerroksista on saatu lahjakkuusreservit kansallisen projektin käyttöön. Heikoista huolehtiminen on ollut Suomessa kaikkien etu. Suurten luokkaerojen aiheuttamat ongelmat, kuten rikollisuus ja siitä johtuva yleinen turvattomuus, eivät ole päässeet maassamme rehottamaan. Siksi hyvinvointiyhteiskunta olisi tärkeä säilyttää, samoin se henki, jolla se rakennettiin.
   Päätoimittaja Marcus Floman kehottaa Libero-lehdessä: "Testatkaa ympäristöänne: puhukaa luokista ja luokkayhteiskunnasta busseissa, kahviloissa ja kaduilla. Seuratkaa vastareaktioita."
   Lehdissä ja televisiossa voi paljastaa elämänsä intiimeimmätkin yksityiskohdat, mutta sitten kun ottaa puheeksi oman luokka-asemansa tai yhteiskunnan luokkaerot, ilmapiiri jostain syystä jähmettyy. Tulee oudon hiljaista ja vaivautunutta.
   Kirjoittajien mielestä vastakkaisuuksia ei pitäisi tarkoituksellisesti vähätellä. He eivät kuitenkaan toivo traumatisoivan luokkavihan paluuta. He haluaisivat eri kansankerroksista tulevien ihmisten mahtuvan samojen pöytien ääreen kekustelemaan aiempien sukupolvien vaikenemista asioista, kertomaan ja kuuntelemaan toistensa tarinoita, rakentamaan ymmärryksen siltoja.

Katriina jää  miettimään, miten hän toivoisi luokkaretken jatkuvan omien lastensa kohdalla. Omalla retkellään hän on tehnyt löytöjä, jotka hän haluaisi tyttärilleen näyttää. Hän muistelee kolmea tapausta menneiltä vuosilta. Kertokoot ne jotain Katriinan retken vaiheesta sekä siitä, miten hänen tyttärensä mahdollisesti tulevat matkaa jatkamaan.

   Opiskeluajoiltaan Katriina muistaa, kuinka kirjallisuustiedettä opiskeleva ystävä soittaa äidilleen ja kysyy, mikä olikaan Anton Tšehovin Kolmen sisaren veljen nimi. Äiti haukkuu tyttärensä puhelimessa, ihmettelee, tuollako tasolla sivistys on, miten on mahdollsita, että toinen opiskelee yliopistossa kirjallisuustiedettä eikä hallitse maailmankirjallisuudesta edes perusasioita.
   Ystävä on myrtynyt. Hän vannoo, ettei enää koskaan kysy neuvoa äidiltään. Katriina on järkyttynyt. Onko tuollaisia äitejä olemassa?

   Katriina muistaa, kuinka hän 1990-luvulla on käymässä Akateemisessa kirjakaupassa. Hän selailee omissa ajatuksissaan kirjoja, kun lähistöltä kuuluu ilahtunut huudahdus: "Äiti!" Parikymppinen tyttönen kapsahtaa keski-ikäisen naisen kaulaan. Vierellä olevaa ystävää naurattaa. Kolmikko aloittaa iloisen kuulumisten vaihdon. Tytär näyttää kädessään olevaa kirjaa: "Sun on pakko lukea tämä. Haluan ehdottomasti kuulla sinun mielipiteesi tästä!" Ja äiti vastaa omaa kirjaansa osoittaen: "Tehdään vaihtokaupat kun olen lukenut tämän:"
   Katriina on kateellinen. Onko tuollaisia äitejä ja tyttäriä olemassa?

   Heinäkuussa 2007 Katriina on jälleen Akateemisessa kirjakaupassa. Hänen teini-ikäiset tyttärensä sottavat ja kysyvät, missä hän on. Kun kuulevat äitinsä olevan Akateemisessa, lähellä olevat tyttäret lupaavat tulla ja ehdottavat tapaamista kaunokirjallisuushyllyjen luona.
   Tyttäret saapuvat. Halaavat. Katriina näyttää ostamansa kirjan. Kiipeävät toisen kerroksen Aalto-kahvilaan. Tilaavat espressoa ja kaakaota.
   Katriina katsoo hetken ulkoapäin: äiti teini-ikäisine tyttärineen Akateemisessa kirjakaupassa. He nauravat, he pulputtavat puhetta, heillä on selvästi mukavaa yhdessä.
   Sitten Katriina ei enää katso heitä. Hän on siinä. Hänen tyttärensä ovat siinä.
   Hän on onnellinen.

    Katriina Järvisen ja Laura Kolben yhteistyönä syntynyt Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa esittelee yhteiskuntaamme oivaltavasti, toisinaan absudejakin sävyjä saavalla tavalla. Tuloksena on elämänmakuinen teos, joka suhtautuu aiheeseensa lämmöllä ja huumorilla, mutta kritiikkiäkään kaihtamatta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----
24.4
Kuukauden Keskustalainen
Timo T.A. Mikkonen: Takana loistava tulevaisuus

Timo T.A. Mikkonen (15.6.1947 - 24.1.2017). Mies, joka toi talk show´n Suomeen.