Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Esa Seppänen (toim.): Kuka Kekkonen?
Tallinna Raamatutrükikoda (paino), Art House 2014
189 sivua


Esa Seppänen kokosi parisen vuotta sitten teoksen Kuka Kekkonen? Kirjassa Urho Kekkosen tunteneet kertovat Kekkosen yksityisemmästä puolesta, millainen tasavallan presidentti oli ihmisenä. Vaikka Kekkosesta jokunen hyllymetri olikin tuohon mennessä jo julkaistu, uusia puolia löytyi edelleen. Ja on löytynyt myös tämän kirjan jälkeen, viimeisimpänä esimerkkinä Maarit Tyrkön uusin muistelus.

   Paavo Väyrynen muistelee vuoden 1974 presidentinvaalien peruuntumista ja poikkeuslain säätämistä. Hän nostaa esiin Kyösti Skytän vuosina 1969-70 ilmestyneen teoksen Presidentin muotokuva I - II.  Teos on auktorisoitu elämäkerta, joka perustuu useisiin keskusteluihin Kekkosen kanssa.
   Skyttä kysyi Kekkoselta tämän suhtautumista siihen, että asettuisi vielä kerran presidenttiehdokkaaksi. Tuossa vaiheessa, juuri ennen toisen osan ilmestymistä, Kekkonen ei sulkenut pois mahdollisuutta olla ehdokkaana vielä vuoden 1974 vaaleissa. Enää ei siis ollut voimassa se, mitä presidentti oli sanonut heti vuoden 1968 vaalien jälkeen.
   Kekkosen ajatus kieltäytyä ehdokkuudesta syntyi myöhemmin. Hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että epäili, jaksaako enää jatkaa. Sillä oli ollut suuri merkitys, kun puolueista ilmaistiin toive jatkamisesta.
   Väyrynen näkee, että Kekkoselle itselleen olisi ollut parempi vetäytyä jo lepoon, mutta isänmaalle presidenttikausien jatkaminen oli onneksi. Presidentti oli hänen mukaansa täysin työkykyinen sairauslomaan saakka. Tämän Väyrynen toteaa henkilökohtaisen kokemuksensa perusteella, hän kun toimi ulkoministerinä presidentin läheisenä avustajana Kekkosen presidenttikauden viimeiset runsaat neljä vuotta.

   Seppo Kääriäinen kokee olevansa Itä-Suomen edustaja, kuten Kekkonenkin oli.  Kekkonen syntyi Savossa Pielavedellä, mutta oli sisimmässään kainuulainen. Kääriäisen mukaan Kekkosen itäsuomalaisuus heijastui myös tämän poliittiseen ajatteluun. Koko Suomi oli pidettävä asuttuna, monestakin syystä.
   Lepikon torpasta kertovan vihkosen kansisivulle Kekkonen oli aikoinaan kirjoittanut paljon puhuvan tekstin: "Niillä eväillä, jotka olen saanut kodistani, vanhemmiltani ja heidän ystäviltään, sekä elämänympäristöstäni vuosisadan alussa, olen elämässäni selvinnyt".
   Kekkonen toimi sen periaatteen mukaan, että ei saa olla niin matalaa torppaa, ettei siitä kouluttautumisen avulla voisi ponnistaa eteenpäin. Sitä samaa tarkoitusta toteuttaa Pohjois- ja Itä-Suomen yliopistojen perustaminen. Kekkosen aktiivisuudella yliopistoverkosto levittäytyi koko maahan varmistaen opiskelumahdollisuuden maakuntien nuorille. Ja sitä tietä saatiin myös kehitysalueille osaavia ammattilaisia, kuten opettajia, lääkäreitä, insinöörejä ja tuomareita.
   Peruskoulu-uudistus, kattava ammattikoulutus ja yliopistot ovat mahdollistaneet Suomen pitämisen asuttuna. Tällä tavalla kaikki osaamisen voimavarat on saatu yhteiseen käyttöön. Tätä suomalaista peruslinjaa Kääriäinen pitää viisaana ja sitä on syytä jatkaa, se on ollut ja on edelleen olennainen osa suomalaista selviytymisstrategiaa.
   Kekkonen hahmotteli jo 1950-luvulla Pohjois-Suomen teollistamisohjelmaa. Lähtökohta oli, että Pohjois-Suomen rikkaat luonnonvarat, uusiutuvat ja uusiutumattomat, tulee ottaa yhteiseen käyttöön valtion aktiivisella otteella. Sotien heikentämä Suomi oli pääomaköyhä maa, joten tarvittiin valtiota, vain vahvan valtion turvin Pohjois-Suomen teollistaminen onnistui. Se oli Kekkosen oivallus, jolla syntyi vakuuttavaa jälkeä ja koko Suomi voitiin pitää asuttuna. Kääriäinen näkee Pohjois-Suomen teollistamisen olleen koko Suomen ja kaikkien suomalaisten etu.
   Kääriäisen mukaan nyt tarvitaan vahvaa valtiota kuten 60 vuotta sitten. Kääriäinen toivoo, että valtio ottaisi tehtäväkseen luoda otollisia ja vetovoimaisia edellytyksiä niin ulkomaisten kuin kotimaisten yritysten investoinneille Pohjois- ja Itä-Suomeen. Myös valtion kokonaan tai osittain omistamaa teollisuutta tarvitaan. Pohjois- ja Itä-Suomen alue voi rikkailla luonnonvaroillaan ja monipuolisella osaamisellaan sekä Venäjän ja arktisen alueen läheisyydellään nousta koko Suomen kansantalouden moottoriksi.
   Ilman poliittista tahtoa näin ei kuitenkaan tapahdu. Uuden suunnan ottamiseen on otollisia mahdollisuuksia nyt, kun maailman muutos puhuu sen puolesta. Kekkosen vahvuuksia olivat ennakkoluulottomuus, oivalluskyky ja rohkeus toimia ajallaan. Ja nytkin kysymys on Kääriäisen mukaan juuri johtajuudesta.

   Entinen tasavallan presidentin kansliapäällikkö Kauko Sipponen muistelee, kuinka kansalaiskirjeenvaihto oli Kekkoselle tärkeää. Kansalaiset viestittivät presidentille kirjeissään sekä yhteiskunnallisia ongelmia että henkilökohtaisia huoliaan. Sipponen harmittelee, ettei enää ole voimassa hallitusmuodon pykälää, joka antaisi tasavallan presidentille mahdollisuuden puuttua hallintoon ja oikaista epäkohtia.
   Kansalaisilta tulleet viestit olivat presidentille tavallisen kansan ääni, jota hän kuunteli tarkasti. Kekkonen halusi, että kaikkiin kirjeisiin vastattiin, jos niissä oli vähänkin järkeä mukana. Vastaaminen oli pääosin kansliapäällikön tehtävä, mutta myös esim. adjutantit saattoivat vastata presidentin ohjeiden mukaan. Ja toisinaan, jos presidentti niin halusi, adjutantit saattoivat kutsua kirjeiden lähettäjiä presidentin linnaan kertomaan huolistaan tarkemmin. Kekkonen saattoi myös tarttua puhelimeen ja keskustella suoraan kirjeiden lähettäjien kanssa.
   Mikäli kirjeet liittyivät viranomaisten toimivaltaan, ne toimitettiin vastattaviksi asianomaisille virastoille. Tällöin viranomaisten oli vaikea olla reagoimatta mitenkään tai ilmoittamatta kanslialle toimenpiteistä.

   Pekka Vilpas toimi 18 vuoden ajan Tamminiemen hovimestarina. Tuosta ajasta hänelle jäi mieleen se välitön tunnelma ja lämpö, joka leijui aina Tamminiemessä - ja kaikkialla, missä presidenttipari milloinkin oli.
   Ensitapaaminen oli jännittänyt ennakkoon, mutta kun kohtaaminen sitten tapahtui, Vilpas ei osannutkaan lainkaan pelätä. Ensitapaaminen herätti uudessa linnanpalvelijassa luottamuksen tunteen, joka kesti koko 18-vuotisen palvelusuran viimeiseen hetkeen saakka.
   Tärkeä apuväline hovimestarin työssä oli adjutanttien rakentama ja ylläpitämä viikko-ohjelma, mistä näki, milloin presidentti oli valmisteltava erilaisiin tilaisuuksiin joko kotonaan Tamminiemessä tai linnassa, tai muihin virallisiin ja epävirallisiin tilaisuuksiin. Myös matkoilla, ulkomaita myöten, Vilpas oli usein mukana avustamassa.
   Kekkosella oli tapana sanoa "Pekka hoitaa" ja "Pekka lähtee mukaan". Noita sanoja Vilpas piti suuren luottamuksen ja kunnian osoituksena.
   Vilpas kuvaa Kekkosta aivan loistavaksi persoonallisuudeksi. Presidentti oli tarvittaessa tiukka, mutta oikeudenmukainen esimies, tasapuolinen kaikkia lähiavustajia kohtaan. Koskaan hän ei kiukutellut eikä sanonut pahasti. Vilpas ei muista edes yhtään moitetta. Vahvin hänen kuulemansa ilmaus oli kainuulainen "Jo vain!" Se viittasi siihen, että jotain oli pielessä. Tuolloin alaisten tehtävä oli korjata asia välittömästi. Suoraan Kekkonen ei koskaan ilmaissut tyytymättömyyttään.
   Erityisen vahvasti Vilppaan muistikuviin on iskostunut Kekkosen empaattisuus. Tämä otti aina huomioon toiset ihmiset. Tuohon aikaanhan alaisten ja esimiehen välinen hierarkia oli  lähes aina tiukka ja muodollinen. Mutta Kekkonen ei koskaan johtanut käskemällä vaan aina keskustelemalla. Kekkosen tapa ilmaista asiat kertoi siitä, että tämä halusi kuulla alaistensa mielipiteen ja oli siitä myös aidosti kiinnostunut. Nykyisinhän tuo on jo lähes normi, joten siinä suhteessa Kekkonen oli huomattavasti edellä aikaansa.
   Vilppaan pohtiessa Kekkosen luonteenpiirteitä yksi oli ylitse muiden: kansanomaisuus. Hovimestarille kansanomaisuus tuli esille ruokavalion kautta. Kekkonen ei ollut koketeeraaja, vaan tämä söi yksinkertaista suomalaista ruokaa. Tamminiemeen ruisleipä tuli erikoistilauksena Päijät-Hämeen Padasjoelta. Savustettu lampaanlapa oli Kekkosen mieliherkkua ja myös suomalaiset kalaruoat olivat hänen makuunsa.
 
    Jouko Loikkanen muistelee, millaista oli Tamminiemen saunassa. Saunominen alkoi lauantaisin kello 17.00. Ensimmäinen kylpykerta kesti tasan puoli tuntia, minkä jälkeen klo 17.30 hiljennyttiin löylyjen jälkeen kuuntelemaan radiosta uutisia jokaisen istuessa omalla vakiopaikallaan. Kun tuoreimmat uutiset oli hiljaisuuden vallitessa kuunneltu, tapasi Kekkonen vilkaista kelloa ja sanoa painavalla äänellä "Kello on täsmälleen kuus". Kuudesta puoli seitsemään oli peseytyminen ja uinti. Kello 18.30 lähdettiin pois.
   Kylpemisessä oli aina tietty järjestys. Presidentin paikka oli lauteiden päässä, muiden siitä jatkeena. Kuumimmat löylyt otti Kekkonen, varsinkin Kustaa Vilkuna ja Ilmari Turja sekä muu "vanhempi väki" valitsi vapaaehtoisesti paikan alhaalta rahilta seinän vierestä.
   Presidentin selän pesussa noudatettiin tiettyä järjestystä. Alkuaikoina toimituksen hoiti Kustaa Vilkuna, tämän jälkeen usein Matti Kekkonen, Lauri Posti tai Eino S. Repo. Kekkonen ei koskaan pyytänyt ketään, porukka sopi vuorottelusta keskenään.
   Kekkonen oli joukosta ainoa, joka hyppäsi uima-altaaseen pää edellä. Muut kävelivät altaaseen portaita pitkin. Kekkonen ei tosin koskaan pitänyt tapanaan vinoilla kenellekään portaiden käyttämisestä.
   Kyllä siellä saunassa informaatiotakin kulki. Loikkasen mukaan aiheet olivat pääasiassa päiväkohtaisia asioita. Presidentti sai muilta saunojilta tietoja ja näkemyksiä, sekä toisaalta myös viestinviejiä omille ajatuksilleen yhteiskunnan eri suuntiin.
   Päivänpolitiikasta keskustelemista Loikkanen kuvaa toteavaksi. Pohdittiin ajankohtaisia tapahtumia ja koetettiin löytää yksittäistietoja eri tahoilta sen lisäksi, mitä sanomalehdet olivat jo ehtineet kertoa. Saunojien kautta levisi yhteiskuntaan paljon tietoa presidentin politiikan perusteista. Loikkanen korostaa sen olleen olennaista, että keskustelut tapahtuivat ehdottoman luotettavassa porukassa.
   Loikkanen on perin hämmästynyt siitä, että edelleen on kohtalaisen usein törmännyt ihmisiin, joilla on ollut käsitys, että Tamminiemen sauna olisi ollut jokin käskynjakopaikka. Ei muuten ollut, Tamminiemessä se paikka oli useimmiten presidentin työhuone.
   Tamminiemen saunassa ei annettu käskyjä, ei tehty tärkeimpiä päätöksiä - eikä ryypätty. Yhtä saunojaa kohti oli pullo vichyä, pullo Pyynikin Puolukkaporetta ja pullo Auran nelosolutta.
   
   Sitten turvamiesten näkemys Kekkosesta. Ylikonstaapeli Reino Harala tuli presidentinlinnan turvamiehen hommiin vuonna 1956 eli samana vuonna kuin Kekkonen ensimmäisen kerran valittiin tasavallan presidentiksi.
   Turvallisuusvartioston veteraanit kertoivat kokemuksistaan Kekkosen edeltäjän J.K. Paasikiven ajoilta, jolloin oli ollut rauhallinen meininki. Ukko oli saattanut kerran kesässä tulla ulos Kultarannan linnasta ja köpötellä vartiokopille huomauttamaan, että lippu oli vedetty salkoon väärin. Mutta nyt oli tiedossa, että oli syytä varautua toisenlaiseen menoon: uusi presidentti tunnettiin todellisena vauhtiveikkona.
   Haralalle selvisi vähitellen, että turvamies oli monitoimimies, ja hänen hommansa oli päivystysluonteista toimintaa. Turvamiesten oli oltava valppaina ja aina valmiina. Kekkonen halusi valmista mahdollisimman nopeasti, riippumatta siitä, oliko kyseessä pikkujuttu vai isompi asia. Toisaalta presidentti myös tiesi, millaisia tehtäviä kukin pystyi hoitamaan, ja mitoitti määräyksensä jokaisen kykyjen mukaan.
   Kekkonen oli innokas ja säännöllinen lenkkeilijä niin kesäisin kuin talvisinkin. Talvisin suksien voitelu työllisti turvamiehiä. Presidenttiä neuvomassa oli myös voiteluasiantuntijoita, jopa huippuhiihtäjiä.
   Kun sitten hiihdettiin, silloin "hiihdettiin eikä tahkottu". Kesäkelillä meno oli useimmiten reipasta kävelyä. Päämies pysähtyi toisinaan ihailemaan luonnon monimuotoisuutta ja syöttämään oravia. Ja toisinaan presidentti intoutui juoksemaan, varsinkin silloin, jos mukana oli enemmänkin seuralaisia, jotka halusi jättää jälkeensä.
   Kun Kekkonen oli lenkillä Seurasaaressa, ihmiset tunnistivat tämän yleensä vasta siinä vaiheessa, kun presidentti oli jo pyyhkäissyt ohi. Kekkonen ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta ja humahti ohi vastaantulijan ennen kuin tämä ehti reagoida. 30 vuotta nuoremmalla turvamiehelläkin oli tekemistä yrittäessään pysyä vauhdissa.
   Seurasaaren lenkkipolulla Kekkonen asetti määrätietoisesti selkeitä tavoitteita. Ylitse kaiken oli 7-askelmainen betoniportaikko saaren eteläpäässä. Kekkosen päämääränä oli päästä yhdellä ponkaisulla ylimmälle, seitsemännelle portaalle.
   Harala oli todistamassa onnistunutta hyppyä kuudennelle rapulle, lähes kolmen metrin korkeuteen. Ponkaisussa näkyi selvästi vauhdittoman korkeushypyn takavuosien Suomen mestarin varma tyyli.
   Päätavoite, seitsemäs porras, jäi Kekkoselta tavoittamatta. Tosin kerran presidentti pääsi kyseiselle askelmalle, vuonna 1974, mutta tasapainonsa säilyttääkseen hän joutui tarraamaan kaiteeseen. Turvamiesten oli pakko hylätä suoritus.
   Turvamiehet seurasivat presidentin loikkimista hiukset pystyssä. He pelkäsivät, että presidentti sattuisi märällä maalla liukastumaan ponnistusvaiheessa vauhdinottoluiskalla tai kaatuisi selälleen rappusten yläpäässä. Jos hyppimisessä olisi oikein huonosti käynyt, jollain sessiolla olisi saattanut olla kohtalokkaat seuraukset.
   Se maaginen Seurasaaren seitsemäs porras jäi saavuttamattomaksi tavoitteeksi. Niinpä kirjan tekovaiheessa syntyi Hirvosen aloitteesta (ainakin toistaiseksi vielä vastatuuleen juuttunut) idea, josta kehittyi Kekkosen aikaisen linnanväen oma "kansalaisaloite", eli tehdäänpä portaista betonivalu kaiteineen ja pystytetään se Hovilan arkistotalon pihamaalle. Siellä se olisi muistomerkkinä ja kunnianosoituksena entiselle isännälle sekä samalla näkyvä symboli ja muistutus jälkipolville siitä, kuinka Urho Kekkonen voimiensa rajoissa pyrki aina ponkaisemaan pidemmälle ja korkeammalle kuin muut.

   Vaikka hiihtäminen olikin Kekkosen lempilajeja, kalastaessaan hän koki jotain sellaista, mitä hiihto tai ylipäänsä liikunta ei voinut antaa. Kekkonen itse painotti, ettei kalastus ollut harrastus, vaan kutsumus.
   Kekkonen oli kateellinen kalamies. Erään kerran kansliapäällikkö Kauko Sipponen ja Kekkonen olivat presidentin vanhan ystävän Rikke Sotamaan luona Konneveden Siikakoskella. Sipponen meni vetäisemään komean järvitaimenen. Ja sitten alettiin siirrellä lähtöaikaa, ja sitä sitten siirreltiinkin - seurue lähti vasta kun Sotamaa ja Kekkonen olivat saaneet vastaavan vonkaleen.
   Turvapäällikkö Teuvo Hirvosen mieleen jäi syvä muistijälki Kekkosen viimeisestä kalastusretkestä Keski-Suomeen elokuun alkupäivinä vuonna 1981. Oli Kekkosen viimeinen kesä tasavallan presidenttinä, menossa viimeiset kuukaudet virassa. Olivat Sotamaan luona. Jälleen. Vierailu oli jo 99. lajissaan.
   Seurue oli ongella Siikakoskella. Päivä oli jo illassa, kun reilun kokoinen kala otti vieheeseen. Kun saalis oli taltutettu ja Sotamaa napannut tärkeän kuvan neljän kilon taimenesta, onnellinen presidentti sanoi hitaasti "Se oli minun viimeinen kalani". Ja saman hän sanoi myöhemmin Laukaassa Aimi Sotamaalle kalaa esitellessään. Aimi-rouva harmitteli, kun täysi sata heidän vieraanaan jäi yhtä kertaa vajaaksi.
   Seuraavassa kuussa Kekkonen lähti presidentinlinnasta viimeisen kerran. Kyseinen taimen jäi viimeiseksi kalaksi. Hirvonen muistelee, kuinka presidentin hyvästijättö suomalaisille kalavesille oli heille kaikille monesti mukana olleille kuin kylmä henkäys. Saihan Kekkonen vielä neljä kalaa Islannin kohtalokkaaksi muodostuneella kalastusmatkalla, mutta, kuten Hirvonen toteaa painokkaasti: "Sitä ei tässä lasketa".

   Urhon pojanpoika Timo muistelee, millainen Urho oli isoisänä. Timo syntyi vuonna 1957, isoisä, nonno, kuten Italiassa pikkupoikana asunut Timo Urhoa kutsui, oli aloittanut tasavallan presidenttinä edellisenä vuonna. Voitettuaan Timon toisen isoisän, äidinisän, K.A. Fagerholmin. Timon lähtökohdat lapsuudelleen ja suhteelleen nonnoon olivat siis melko erikoiset. Mutta oliko se erikoista Timolle? Hän itse ei sitä sellaisena osannut pitää - hän varttui aikuiseksi niissä olosuhteissa, kaikki oli alusta saakka osa arkea.
   Puitteista huolimatta monia asioita leimasi tietty tavanomaisuus. Tarkalleen ajoitetuilla koti-aterioilla syötiin tavanomaista ruokaa ja käytiin tavanomaisia keskusteluja. Timo ei muista, että ruokapöydässä olisi koskaan keskusteltu kotimaan hallituskriiseistä tai kansainvälisestä tilanteesta. Keskustelunaiheet olivat aivan samoja kuin valtaosassa suomalaisia perheitä - ehkä suorastaan keskivertoa arkisempia.
   Timolta on usein kysytty, millaisia neuvoja hän sai nonnoltaan. No, niitä neuvoja tuli hyvin vähän. Kekkonen ei elämänohjeita antanut, eikä neuvonut uravalinnassakaan Timon lähtiessä Otaniemeen diplomi-insinööriksi opiskelemaan, vaikka kyseessä olikin suvussa poikkeava valinta. Tosin kalastukseen liittyviä neuvoja tuli joskus, mikä oli paras viehe missäkin tilanteessa, sekä minne uistin piti heittää.
   Itsenäisyyspäivän vastaanotolla presidentinlinnassa Timo oli ensimmäisen kerran alle 2-vuotiaana, viimeisen kerran nuorena opiskelijana. Noista kerroista mieleen palautui eräs kerta Timon ollessa murrosiän kynnyksellä. Joku tuli juttelemaan ja kysyi, mitä mieltä Timo oli juhlista. Timon mielestä ne olivat tylsät ja hänen puolestaan ne olisi voitu vaikka lopettaa. Silloin hän ei ollut tiennyt, että kyseessä oli ollut toimittaja, mutta pian tiesi. Seuraavana päivänä kommentti oli Nya Pressenissä isolla otsikolla. Kun Timo seuraavan kerran tapasi nonnon, tämä tyytyi toteamaan, ettei Timo tainnut oikein pitää linnan juhlista.
   Kun nonno siirtyi eläkkeelle, Tamminiemi muuttui hetkessä tasavallan presidentin virka-asunnosta kodiksi, missä tämä sai viettää viimeiset vuotensa. Timolle ei ole jäänyt mielikuvaa siitä, että muutos olisi ollut nonnolle mikään suuri mullistus. Muille, henkilökunnalle ja suvulle, muutos taisi olla suurempi.
   Timo jatkoi luonnollisesti käyntejään Tamminiemessä. Loppua kohti hän ei voinut olla varma, mitä hänen käyntinsä nonnolle merkitsivät. Hän kuitenkin muistaa, että hänellä oli loppuun saakka tunne, että nonno kyllä tunsi hänet. Vaikka nonno ei viimeisinä kuukausina edes sanonut mitään, hän puristi heikkenevällä otteellaan Timoa kädestä, tavalla, joka sai tämän aina tulemaan takaisin.

   1970-luvun alussa Kekkonen halusi ja sai oman arkistotalonsa, missä hän suunnitteli kirjoittavansa eläkepäivillään muistelmansa. Muistelmat eivät edenneet alkua pidemmälle, mutta tutkijoille Päijät-Hämeen Orimattilassa sijaitsevasta Hovilasta on tullut varsinainen aarreaitta.
   Kekkosen jatkuvat työkiireet estivät muistelmien kirjoittamisen, mutta presidentti koosti 1970-luvulla Maarit Tyrkön ja Keijo Korhosen kanssa kohua herättäneet kirjekokoelmat Kirjeitä myllystäni 1-2 sekä pakinakokoelmat Nimellä ja nimimerkillä 1-2. Noissa teoksissa hyödynnettiin arkiston asiakirjoja erittäin tehokkaasti.
   Hovilassa Kekkonen työsti yhden Puheita ja kirjoituksia -kirjasarjan teoksen. Viimeistään tuolloin hän havaitsi Hovilan ihanteelliseksi työskentelypaikaksi, missä vallitsi rauha ja missä ilma oli erinomaisen puhdasta. Talon vieraskirjaan Kekkonen kirjoitti "Täällä pitäisi käydä useammin".
   Kekkosen toive arkistonsa avaamisesta tutkijakäyttöön toteutui vasta vuoden 1995 jälkimmäisellä puoliskolla. Siihen saakka kokoelman hyödyntämistä rajoittivat ankarat ulkopoliittisen materiaalin käyttörajoitukset. Monet tutkijat uskoivat, että arkiston käyttörajoitukset johtuivat arkistosäätiön salailupolitiikasta.
   Vuoden 1995 tutkijoiden käyntimäärät olivat arkistonhoitajille pettymys, kävijöitä oli vain kolmisenkymmentä. Arkistonhoitaja Pekka Lähteenkorva valitti Turun yliopiston kirjassa Lähihistoria, kuinka tuntui oudolta, että muutamat suurimpaan ääneen arkistojen avautumista vaatineet tutkijat eivät sitten viitsineet edes käydä paikalla. Sittemmin kiinnostuneiden kävijöiden määrä on noussut huomattavasti.
   Osittain alkuaikojen vaisuja kävijämääriä selittää se, että kaikki eivät olleet tiedostaneet, että arkistot olivat avoinna. Laajaa julkisuutta tuli vihdoin siinä vaiheessa kun Yleisradion toimittaja Pekka Niiranen esitteli Hovilaa Ylen television pääuutislähetyksessä. Toimittaja epäili, ettei arkisto sittenkään olisi auki jokaiselle tutkijalle. Lähteenmäki kehotti Niirasta testaamaan, ja teologiaa opiskellut Niiranen tekikin tutkimussuunnitelman, joka koski Kekkosen piispannimityksiä. Ja vastoin omia odotuksiaan Niiranen sai haluamansa luvan tutustua arkistoihin. Siitä alkoi tutkimusmatka, joka huipentui vuonna 2000 ilmestyneeseen väitöskirjaan Kekkonen ja kirkko.

   Myös professori Timo Soikkanen kävi aikoinaan tutustumassa arkistoon. Ja siinä yhteydessä yöpyi Hovilassa.
   Soikkanen sattui heräämään yöllä. Ja sattui raottamaan silmiään. Ja yllätyksekseen - lievästi sanottuna - näki, kuinka vuoteen päädyssä seisoi Urho Kekkonen itse.
   No, oliko se nyt yllättävää, että sellaisissa olosuhteissa (tutkimusaihe, nukkumapaikka) näkee unta, missä Kekkonen seisoo tuijottamassa nukkujaa? Soikkanen sulki silmänsä hetkeksi. Ja sitten, varovasti, avasi silmänsä uudelleen. Ja näki, kuinka Kekkonen seisoi edelleen samassa paikassa tuijottamassa.
   Soikkanen ajatteli jo vähän tuskastuneena, ettei Kekkonen nyt oikein voinut siinä olla tuijottamassa. Ja sulki silmänsä vielä kerran. Ja puristi kätensä nyrkkiin yrittäen tiedostaa, ettei enää ole unessa.
   Soikkanen raotti silmiään, entistä varovaisemmin. Ja näki, kuinka Kekkonen seisoi edelleen tuijottamassa. Asiasta ei voinut erehtyä, kyllä siinä oli Kekkonen itse.
   Siinä mieleen väkisin tunkeutui ajatus, että nyt se Kekkonen oli kimpaantunut Soikkasen tekemästä tulkinnasta erääseen arkaluontoiseen paperiin liittyen. Vaikka se ajatus vähän absurdilta tuntuikin. Varsinkin, kun Soikkanen ei uskonut kummituksiin.
   No, Soikkanen siinä tuumi, että pitäisi kai käydä tervehtimässä Kekkosta, kun tämä kerran näytti saapuvilla olevan. Joten Soikkanen ryhdistäytyi ja nousi vuoteestaan. Unta hän ei nähnyt, se oli jo selvä, nimittäin viimeisetkin unenrippeet kaikkosivat siinä kohden. Hän otti askeleen Kekkosta kohden ja varautui tervehtimään, oli tämä sitten kummitus tai ei.
   No, ei kyseessä mikään kummajainen ollut. Oli aidon kokoinen ja näköinen pahvikuva. Hämärässä oli läheltäkin katsottuna aivan aidon oloinen. Arkistonhoitaja oli Soikkasen nukahdettua hiipinyt kiikuttamaan pahvi-Urhon Soikkasen punkan päätyyn.
   Soikkanen kävi vielä veskissä ja yritti jatkaa nukkumista. Mutta kyllä se Kekkosen tuijotus edelleen häiritsi. Joten Soikkanen kävi kääntämässä Kekkosen tuijottamaan toiseen suuntaan.
   Mutta kyllä se Kekkosen selänkin näkeminen piti melko pitkään valveilla.

   Esa Seppäsen toimittama Kuka Kekkonen? on nostalgisoivaa muisteloa, jolla piirretään osin yksityiskohtaisen tarkkaakin kuvaa Urho Kekkosesta. Suurelta osin pidetään keskiössä nimenomaan ihminen, mikä tuo kerrontaan harvinaisen paljon lämpöä. Teoksessa on jonkin verran uutta tietoa ja ennen julkaisemattomia valokuvia, joten ihan tietokirjallisuutenakin teos kannattaa huomioida. Toimitustyö on tehty huolella, teoksessa on jopa juhlakirjan näköä ja tuntua.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

3.10.
Kuukauden Keskustalainen
Tamara Lund: Lohikäärmeen pahvikulissit

Vaihtoehto-sivuston taiteenlaji-sarjan päättyessä otettakoon esittelyyn myös yhden keskustalaisen taiteilijan elämänvaiheita. Tamara Lundista tuli ajankohtainen jälleen viime syksynä, jolloin Turun kaupunginteatterissa tuli ensi-iltaan suurelta osin Lundin muistelmateokseen Lohikäärmeen pahvikulissit pohjautuva musikaali Tamara.