Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Päivämäärällä, millä nämä nyt luettavissa olevat päivitykset on julkaistu, eli 1.11.2017 on sitten tullut tasan viisitoista vuotta siitä, kun tuli aloitettua näiden kirjaesittelyjen julkaiseminen tällä sivustolla. Nyt taitaa olla jonkin sortin moraalinen velvollisuus pitää jonkinlainen katsaus tämän sivuston vaiheisiin. On tässä pari kertaa jotain tullut selitettyä sivun linjauksista ja siinä samalla vähän kommentoitua sivun historiaa, mutta se on ollut vähän eri asia. Vaikken ole koskaan erityisen innokas omaelämäkerturi ollut, ehkä tämän kerran pitäisi tehdä tekstiä myös siitä näkökulmasta.

   Aloitetaan kysymyksellä, miten alun perin ajauduin tähän hommaan. No, koko homma lähti siitä, kun nuorena opiskelijana piti kevään 2002 aikana löytää jokin taho, joka tilaisi nettisivut allekirjoittaneelta, se kun olisi opinnäytetyö silloiselle Forssan aikuiskoulutuskeskukselle. Kun olin kuutisen vuotta aiemmin liittynyt Suomen Keskustan jäseneksi, jotenkin tuli mieleen, josko puolueen Etelä-Hämeen piirissä haluaisivat uusitut nettisivut.
   No, tuli sitten käveltyä toimistoon sisälle ja asiaa kysymään. Liittymisen jälkeen ei ollut tullut käytyä, oikeastaan puolueaktiiviksi tuli ryhdyttyä vasta tuona keväänä.
   Kun sillä tavalla sisään kävelee ja asiaa saman tien kysyy, äkkiähän se asia silloiselle toiminnanjohtajalle ratkaistavaksi tuli. Ja kun en erityisen tutuksi ollut aiemmin tullut, kyllähän siinä jonkin sortin tenttiin joutui. Toimari ei ollut lainkaan varma siitä, riittääkö kysyjällä poliittinen pätevyys piiritasolla toimimiseen saakka. Kun en ollut Alkio-opistosta tai yliopistosta aihepiireistä papereita eikä naama ollut vielä kenttätöissäkään tutuksi tullut. Jotenkin sain kuitenkin vakuutettua, että olen sen verran omatoimisesti perehtynyt aiheisiin, etten todennäköisesti ole penaalissa se kynä, jonka terä eniten sammakon kuonoa muistuttaa.
   No, aikanaan sivut valmistuivat. Toimari oli selvästi positiivisesti yllättynyt.
   Siitä sitten lähti muukin toiminta piirissä. Ja jotenkin olen saanut käsityksen, että toimari on ollut jälkeenpäin ihan tyytyväinen, ettei sinä päivänä ohjannut allekirjoittanutta saman tien takaisin tulosuuntaan päin.
   Epäilevistä ilmeistä päätellen, ei se kyllä kovin kaukana silloin ollut.

   No, homma tuli tehtyä. Ja jatkoa seurasi. Toimintasuunnitelmaan kirjattiin parin vuoden ajan, että piiri hoitaa netin päivityksen yhteistyössä kanssani. Ja muutenkin aloin toimia jonkinlaisena nettivastaavana. Jos kunnallisjärjestöissä päivittäjillä tuli kysyttävää, aina ne kysymykset suuntaani ohjattiin.
   Noin mentiin muutama vuosi. Sittemmin koko sivusto uusittiin ja puoluetoimisto antoi koulutusta kuntien nettivastaaville, sekä ohjemateriaalin. Sen jälkeen kunnallisjärjestöt toimivat käytännössä omillaan. Jonkin verran tuli myös ohjeistettua silloista piiritoimiston väkeä, itse jäin "reserviin"  vielä jatkossakin, vaikka sinänsä onnistuin tekemään itseni melko tarpeettomaksi jo tuolloin. Ja kun sukupolvi vaihtui toimistolla, ovat pystyneet toimimaan viimeiset vuodet itsenäisesti. Tämä kirjaosio on vielä, tähän asti, jäänyt allekirjoittaneen päivitettäväksi.

   Kun sivusto tuli valmiiksi kesällä 2002, mietimme, mitä uutta sisältöä sivustolle voisi kehitellä. Jotain sellaista, mihin voisi silloin tällöin päivittääkin jotain. Jotain, mitä toverit piirissä voisivat viitsiä seurata vakituisesti.
   Ehdotin, josko kannattaisi tehdä kirjaesittelyjä, ei perinteisiä arvosteluja, vaan esseetyyppisiä esittelyjä. Kun olin lukenut jonkin verran yhteiskunnallista kirjallisuutta ennen tuota, itsellä oli jonkinlainen käsitys siitä, millaista kyseinen kirjallisuus on - ja itselläni oli vakaa käsitys siitä, että moni sellainenkin, joka ei ollut aihepiiriä juuri ajatellut, saattaisi kiinnostua, jos aiheisiin tarttuisi. Pyrkimys oli tiivistää käsiteltävästä kirjasta oleellinen ja esitellä se helposti sulavassa muodossa lukijalle. Ja sitä myöten saada potentiaaliset kohderyhmät oikeasti kiinnostumaan aihealueista.
   Sanoisinpa, että panostus/tuotos -suhteessa homma toimii harvinaisen hvyin. Harvinaisen helppo hommahan on kyseessä, tehdä vain referaatti siitä, minkä parissa toinen on jo tehnyt vähän enemmänkin töitä. Ja lopputulos on silti oikeasti ihan yleissivistävää jälkeä.

   Sinänsä, koska piirin sivut olivat olleet jonkin aikaa melko vaatimattomat, ei niillä sivuilla erityisen kovaa liikennettä ollut. Alkuaikoina lukijamäärä oli varsin rajallinen. Tulihan sitä vähän testattua, ensimmäiset pari kuukautta pidin sivustolla äänestyssivua, mihin vaihdoin viikoittain kysymyksen. Tulokseksi tuli, että niinä viikkoina, jolloin kirjaesittelyt vaihtuivat, sivulle tuli neljä ääntä. Muina viikkoina lukema oli yleensä nolla. Ja tulihan sivustolle tehtyä myös vieraskirja, mutta sekään ei antanut ruuhkasta viitteitä: nimensä kirjoittaneita vieraita oli puolen vuoden aikana tasan kaksi, ensimmäinen ilmoittautuja oli Lammilta ja toinen Lopelta. Tuolloinhan ei vielä sivustolla ollut laskuria, mistä päivittäjä olisi nuo kävijämäärät nähnyt, toisin kuin nykyisellä sivustolla.
   Eli, ensimmäisiä esittelyjä tuskin kovin moni käväisi lukemassa (ensimmäinen pari oli muuten Mikko Pesälän Herrana on hyvä olla ja Pertti Paasion Minä ja Mr. Murphy). Mutta eipä siinä mitään, odottelin, että jossain vaiheessa useampikin toveri löytää nuo jutut. Kirjoittelin pokkana ihan täydellä osaamisellani, ikään kuin itselläni olisi ollut isompikin ja arvovaltaisempikin lukijakunta.
   
   Aikanaan useampikin lukija löysi sivut. Pikku hiljaahan tuo tapahtui, mutta kuitenkin. Ja tulihan sitä kerran vähän enemmän mainostettuakin.
   Tammikuussa 2005 tuli julkaistua Kuukauden Vaihtoehtona esittely Arno Karlenin teoksesta Mikrobit ja ihminen, tuolloin kun lintuinfluenssa oli suosittu puheenaihe. Tuli sitten tehtyä tiivistelmän pohjalta artikkeli, jota tyrkytin Suomenmaahan ja kahteen muuhun lehteen. Mikään kolmesta julkaisusta ei juttua julkaissut mutta jokaisen toimitus on siitä lähtien seurannut mielenkiinnolla näitä juttuja. Lisäksi yksi noista kolmesta teki lyhyen jutun Sylvi Kekkosesta, joka pohjautui silloiseen Kuukauden Keskustalaiseen, esittelyyn Aino Suholan teoksesta Luja ja urhoollinen sydän (tiivistelmä julk. uusintana viime joulukuussa). Kyseinen lehti lähettikin sitten kyllä neljä ilmaisnumeroa allekirjoittaneelle.
   Ja onhan näitä lukijoita tullut muutama myös sitä kautta, että on täytynyt olla tiivistelmän tiimoilta esim. kirjan tekijään jossain muodossa yhteydessä.

   Vielä yksi asia noista alkuajoista. Tämän kerran uusintana oleva Kaarle XII´nnen elämäkerta tuli aikoinaan julkaistua kahdessa osassa. Kyseisestä kirjasta ei oikein olisi kannattanut kovin lyhyttä tiivistelmää tehdä, ja varhainen sivustoversio oli teknisesti vähän toisenlainen kuin tämä nykyinen. Eikä pääkonttorillakaan ilmeisesti palvelimissa ollut vastaavaa tehoa kuin nykyisin. Joten yleensäkin Keskustan sivut raksuttivat melko vaivalloisesti auki, jos avaavassa yhteydessä ei ollut erityisen kovia tehoja. Ensimmäisinä vuosina tuli käytännön syistä tehtyä keskimäärin lyhyempiä juttuja kuin nykyisin, nyt on siinä mielessä aiempaa "vapaammat kädet" näiden juttujen suhteen.

   No, se niistä kaukaisemmista ajoista. Vaikka vuosien ajan lukijamäärä olikin sivustolla kasvanut ja sivustolla on jo useamman vuoden ajan ollut oikeastikin jotain merkitystä, kyllä vuoden 2015 alkuvuosi on melkoinen vedenjakaja. Kun helmikuussa piirin uusi johto laittoi facebookiin mainoksen sivusta, keskimääräinen klikkausmäärä ponnahti kolminkertaiseksi. Se laittoi miettimään.
   Mielenkiintoinen ajoitushan tuossa oli. Nimittäin, juuri tuolloin, kun vuosi alkoi, allekirjoittaneella oli ajatuksena, että tuo vuosi olisi viimeinen, jonka näitä juttuja naputtelee. Eduskuntavaalit piti vielä katsoa, ja sitten tehdä päätös, lopettaako näiden julkaiseminen kesään vai vasta vuoden loppuun. Ja tuon takia tuli myös siirrettyä oma arkisto piiritoimistolle ja julkaistua näillä sivuilla tuo aiemmin arvosteltujen lista. Mutta kun sitten tuli tämä varsin odottamaton käänne...
   Jos olisi lopettanut juuri siihen, kun suurin osa lukijoista olisi ollut seuraamassa vain muutaman kuukauden ajan... se ajatus ei oikein tuntunut reilulta. Oli pakko ottaa aikalisä. Ainakin vuoden loppuun oli tarkoitus jatkaa, ja sen jälkeen miettiä vielä kerran jatkoa.
   Vuoden lopussa tuli sitten päätettyä vielä seuraavasta vuodesta. Ja mietittyä, jos sittenkin vielä 2017. Tulisi 15 vuotta täyteen. Mutta vuosi kerrallaan siinä tuli siis mentyä.
   Samalla tuli sitten mieleen, josko siinä voisi vielä oman motivaation lisäämiseksi kehittäisi sivustoa jotenkin, pystyisi vähän enemmän toteuttamaan itseä. Nettiin kun on tullut vuosien aikana vaikka mitä. Onpa nyt sitten tullut viimeisten parin vuoden aikana tehtyä enemmän linkkejä kuin ensimmäisen vuosikymmenen aikana yhteensä.
   Tämän vuoden alussa oli suunnitelmissa lopettaa tulevaan vuodenvaihteeseen. Mutta sitten  kuntavaalien lähestyessä yllättävän moni uusi lukija lienee löytänyt sivuston, klikkausmäärä kun jäi pysyvästi n. 30 % aiempaa korkeampiin lukemiin.  Oli pakko miettiä vielä kerran. Vielä viimeisen kerran.
   Toivottavasti ette nyt imaise kahvia väärään kurkkuun, mutta näillä näkymin viimeiset tiivistelmät, ainakin alkuperäisen tekijän toimesta, tulevat verkkoon vuoden 2018 alussa, sanotaan että tammi-maaliskuun aikana, katsotaan lopullinen finaalikuukausi sitten lähempänä.
   Kyllä, onhan se vähän vaikeaa itsellekin, kun on 15 vuotta näitä naputellut. Mutta toisaalta, kun on 15 vuotta näitä tehnyt, kyllähän se alkaa jo oikeasti...
   Ja kyllä, olisihan niitä kirjoja, valtava määrä, mitä  haluaisi edelleen esitellä. Tänä vuonna tullee olemaan 40 esittelyä vuoden loppuun mennessä, olihan se yritettävä saada ainakin ne tärkeimmiltä tai muuten kiinnostavimmilta tuntuvat jutut käsiteltyä. Mutta silti esittelyä odottavien teosten lista on entisellään. Joten on se kai uskottava, ettei tämäkään työ tekemällä lopu - tekee näitä juttuja kuinka paljon tahansa, aina se esittelyä odottavien kirjojen listan pituus on näemmä vakio. Tekee tätä miten pitkään tahansa, kesken tämä silti jää.
   Eli, sinänsä mielellään näitä päivittäisi, jos juttuja olisi tehtynä. Onhan se aina ihan hieno hetki, kun juttujen valmistumisen jälkeen painaa enteriä. Ja kyllähän se hivelee, joka ikinen kerta, kun huomaa, että joku hyödyntää näitä juttuja jossain omassaan,  ei siihen varmaankaan koskaan turtuisi. Mutta kun nämä pitäisi ensin naputella, siihen ei allekirjottaneen motivaatio enää riitä. (Ja kyllä, kai se tässä vaiheessa kuuluu hyviin käytöstapoihin poiketa anonyymista linjasta, tämän yhden kerran - ei tuo "allekirjoittanut" ole pelkkää retoriikkaa)
 
   Niinpä, kauas on tultu noista ajoista, jolloin odottelin, josko jonkinlainen joukko etelähämäläisiä etsiytyisi näille sivuille. Sekä ajallisesti, että muutenkin.
   Sanotaanko vaikka, että tässä olisi nyt latu avattu, eli lukijakunta valmiina, jos jokin muu taho haluaisi jatkaa tästä eteenpäin. Esim. Suomenmaan toimitus. Siellähän on toimitus täynnä väkeä, joista jokainen osaa sekä lukea että kirjoittaa. Ja on ihan työnsä puolesta seurannut yhteiskunnallista kirjallisuutta. Siksi haluan julkaista tässä kohdassa avoimen kirjeen lehtemme toimitukselle.
   Nimittäin, jos ryhmä Suomenmaan ammattitoimittajia ottaisi tämän projektin itselleen, sehän olisi yleisön kannalta jopa parempi vaihtoehto kuin jos alkuperäinen freelanceri edelleen pukkaisi näitä keskenään liukuhihnalta, nelisormijärjestelmällään naputellen. Pääkaupunkiseudun kirjastoja hyödyntämällä on jonkin verran enemmän mahdollisuuksia löytää kiinnostavia juttuja kuin toimimalla täällä maakuntatasolla. Ja kun on huomannut, että sitä helpompi on löytää sopivaa kirjallisuutta, mitä enemmän ennestään tietää aiheista... jos useampi yleissivistynyt toimittaja miettii aiheita, tämän sivuston mahdollinen jatke voisi olla huomattavasti kiinnostavampi versio kuin tämä alkuperäinen. Ja kun homman jakaa useammalle toimittajalle, ei sitä yhdelle kovin montaa esittelyä vuodessa tulisi, joten liukuhihnan ääressä tuskin täytyisi toimittajien työskennellä. Vai miltä tämä tuntuu?
   Siinäkin suhteessa vaihto olisi helppo, että kun on asia edellä näitä juttuja tehnyt, ja on muutenkin pyrkinyt välttämään itsensä brändäämistä ja yrittänyt pitää matalaa profiilia. Eli tuskin tässä lukijat ovat muodostaneet kirjoittajaan erityisen henkilökohtaisia siteitä, joten voisin kuvitella, ettei keneltäkään sentään koko päivä pilalle menisi kirjoittajan vaihdon takia. Jos pätevä tekijätiimi tulisi tilalle.
 
   No juu, tässä nyt tulee vielä jatkettua hetken ajan, joten kummallakin osapuolella on aikaa miettiä - mahdollisilla tulevilla tekijöillä sekä vanhoilla lukijoilla, jotka toivon mukaan tottuvat ajatukseen mahdollisesti hieman uudesta tyylistä jatkossa.
   Mutta vielä seuraavien kuukausien ajan itsellä on tarkoitus ottaa näiden juttujen parissa koneesta irti se mikä koneesta irti lähtee. Sitten saa jäädä.

Näistä vuosista kiittäen,
vielä hetken tällä sivulla jatkaen,

Teemu Miettinen
Forssan Keskustaseura
Keskustan Etelä-Hämeen piiri
teemumiettinen(a)suomi24.fi

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Maarit Tyrkkö: Presidentti ja toimittaja
WSOY  2016
591 sivua



Toimittaja Maarit Tyrkkö toimi vuosien ajan läheisessä yhteistyössä silloisen tasavallan presidenttimme Urho Kekkosen kanssa ollen mukana kaikissa tämän myöhäisemmissä muistelmahankkeissa. Tuona aikana heidän keskinäinen luottamuksensa ja ystävyytensä lujeni ja syveni. Ja kerran presidentti sitten esitti Maaritille pyynnön: "Kirjoita minusta kirja ihmisenä".
   Aikanaan Maarit toteutti pyynnön. Työ alkoi, kun hän alkoi kirjoittaa teosta Tyttö ja nauhuri, ja tuli päätökseen teoksen Presidentti ja toimittaja nähtyä päivänvalon.

   Maarit aloittaa kertaamalla lyhyesti edellisen kirjan viimeiset tapahtumat. Sitten siirrytään eteenpäin, vuoteen 1976.
   Maarit julkaisi kirjassaan kirjeen, jonka hän lähetti vuoden 1976 alussa Urholle. Kuten hän heti kirjeen alussa toteaa, kirje käsittelee luottamusta ja kahden ihmisen välistä suhdetta. Kirjeessä Maarit  toteaa, ettei enää etsi ystävää, hän kun on jo löytänyt - Urhon. Ja toteaa tietävänsä vastuunsa, ymmärtävänsä yksityisyyden ja työn, niiden yhtenevyydet ja erot. Sekä tuntevansa olevansa samalla vapaa ja varattu, olevansa onnellinen yhteisestä puulaakistaan, yhteistyön ollessa sekä työtä että hyvia keskeytymättä.

   Yhteistyö jatkui yhä syveten. Aiemminkin Maarit oli ollut kirjahankkeissa mukana, myös suunnittelemassa Urho Kekkosen muistelmia. Homma alkoi pikku hiljaa edetä. Vuoden 1975 lopussa Otavassa oltiin jo toiveikkaita sen suhteen, että muistelmien ensimmäinen osa ilmestyisi jo lokakuussa 1976. Teos, työnimeltään Vuosisatani I, käsittäisi lapsuuden, poikaiän ja nuoruuden. Avustajina olisivat professori Keijo Korhonen historiallisena asiantuntijana, ja toimittaja Maarit Tyrkkö, joka suorittaisi sanelun purkamista käsikirjoitukseksi, puhtaaksikirjoitusta sekä hankkisi dokumentteja, tekstejä ja kuva-aineiston.
   Maarit irrotettiin uudelleen Suomen Kuvalehdestä virkavapaalle Otavan ja presidentin avuksi. Taustatyöt aloitettiin laatimalla luetteloita henkilöistä, joita olisi syytä haastatella. Sitten Maarit lähetettiin kierrokselle.
   Tarkoituksena oli selvittää haastateltavan ja Urho Kekkosen suhdetta, yhteistyötä ja yhteisiä kokemuksia. Ystävyyttä. Pyytää luonnehdinta Kekkosesta.

   Kekkonen itse kertoi ensimmäisen kerran ajatuksestaan julkaista kirjeistään kirja joulukuun alussa vuonna 1975, kun Keskustapuolueen eduskuntaryhmä oli päivällisellä Tamminiemessä. Ideaa pidettiin hyvänä. Aamulehti ennakoi, että kirjekokoelamn julkaisu "epäilemättä avaa sellaiset virvoittavien vetten padot, ettei poliittisen kirjallisen kevään kuivuutta ole aihetta ennustella".
   Kenen idea alkujaan oli kyseessä? Myös Maarit itse muisteli jossain vaiheessa, että olisi saattanut olla idean keksijä, mutta päätyy lopulta siihen, että kyseessä oli presidentin oma ajatus. Maarit oli kyllä innokkaasti kananttanut ajatusta - ja sitten jossain vaiheessa mennyt omimaankin sen.
   Kirjeistä julkaistiin kaksi Kirjeitä myllystäni -kirjaa.

   Maaliskuussa 1976 Kekkonen oli rutiininomaisesti verikokeissa ja sydänfilmissä. Henkilääkäri Pentti Halonen kysäisi yhtäkkiä, muistiko tämä tarkkaan edellisaamun tapahtumat. Kekkonen joutui toteamaan, että aamuteen kohdalla oli jotain hämärää.
   Verenpaine oli nousussa. Lukema oli 180/95. Vuosi aiemmin oli ollut Kekkosen muistin mukaan 160/80. Kekkonen mietti, merkitsikö muistin katkeaminen, että hänen pitäisi ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi.
   Sydän oli suurentunut. Mikä tarkoitti, ettei se pysty pumppaamaan kaikkea verta. Halosen mukaan, jos Kekkonen esim. yöllä nousisi ylös ja lähtisi liikkeelle, verta ei tulisi päähän, ja Kekkonen ei tietäisi, missä hän on menossa.
   Kekkonen oli huolestunut, minkä ilmoitti myös Haloselle. Unohtaminen on politiikassa paha asia. Mietti jo ääneen, pitäisikö hänen luopua virasta. Halonen nauroi ja sanoi "eiköhän se siitä".
   Myöhemmin lääkäri Rikke Sotamaa muistutti, että lähipiirin tuli painaa kaksi asiaa mieleensä. Ensinnäkin Kekkosen on mentävä ajoissa nukkumaan, aamuyön puolelle ei saanut enää valvoa. Ja toiseksi, vierailuilla alkoholia olisi käytettävä vastedes kohtuudella.
   Maarit oli ehtinyt jo huolestua. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Urhon mieliala ja kunto tuntuivat jälleen olevan kohdallaan. Maarit näkee, että presidentin etuna oli nuorena hankittu kova kunto ja sittemmin kunnon jatkuva ylläpito. Uudessa tilanteessa niistä oli apua, ne auttoivat jaksamaan.

   Urholla oli vientiä. Suurlähettiläs Jaakko hallaman vaimo Anita vei suuren osan tasavallan presidentin ajasta ja huomiosta. Myös Maarit viihtyi hänen kanssaan. Maaliskuussa 1976 Urho kirjoitti Maaritille kirjeen, missä purkautui asiasta.
   Urho kirjoitti Maaritille olevansa kurja mies, epälojaali kumpaakin, sekä Maaritia että Anitaa, kohtaan, kun ei ole edelleenkään kertonut Anitalle haluavansa etäisyyttä tästä. Mieluummin olisi enemmän Maaritin seurassa.
   Tuon jälkeen Maarit alkoi ymmärtää jotain Anitan ja Urhon väleistä. Oli hän ennenkin huhuja kuullut asiasta, mutta Urho ei ollut ottanut asiaa samalla tavoin esille. Maarit kuvailee, kuinka hän ei osannut olla sanan varsinaisessa merkityskessä mustasukkainen, mutta kiusaantunut hän kyllä oli. Tuossa yhteydessä hän huomasi, että hänestä oli kasvamassa äiti Urholle.

   Kesällä 1976 Maarit ja Urho suunnittelivat, että Maarit muuttaisi Urhon Rauhankadun usein tyhjillään olevaan asuntoon. Työn kannalta uusi osoite olisi parempi kuin Maaritin silloisen asunnon sijainti. Tuo taas aiheutti kitkaa Urhon ja Anitan väleihin, Anita kun olli oppinut pitämään kämppää vähän kuin omanaan.
   Mutta aikanaan asiat selkiytyivät. Elokuun lopulla Maarit muutti Rauhankadulle. Työnsi avaimen oven lukkoon ja astui sisään.
   Ensivaikutelma oli tyrmäävä. Oli kuin olisi tullut hotelliin.
   Eteisessä oli tummaa tiikkiä, laskettu katto, missä sisään upotettuja valoja. Pitkä matala pöytätaso, millä oli puhelin, ja tason yllä kookas seinäpeili. Ja tiililattia.
   Olohuoneessa oli kokolattiamatto, ikkuna Rauhankadulle ja ikkunassa vaaleat, lattiaan saakka ulottuvat verhot sekä kuuluisa sininen kalusto tuoleineen.
   Toisessa huoneessa oli uusi sammalenvihreä kokolattiamatto, ikkuna sisäpihalle, makuualkovi, missä kaksi tilaan rakennettua vuodetta, yöpöydät ja iso seinäkaapisto päätyseinällä liinavaatteita varten vuoteiden yläpuolella, kaikki samaa eteisen tummaa tiikkiä.
   Ja keittiö, kylpyhuone, WC, istuma-amme. Maarit istahti pehmeälle kokolattiamatolle yrittäen sulatella näkemäänsä ja kokemaansa. Tuoko olisi kohta hänen? Kaikki 79 neliötä?
   Maaritia hengästytti, nauratti ja itketti.

   Lokakuussa 1976 käynnistyi televisiodokumentin tekeminen. Dokumentti Presidentin päivä kuvasi Kekkosen yhtä päivää. Ohjelman taustaryhmässä oli mukana myös Maarit.
   Ensimmäisessä tapaamisessa esitettiin kolme kysymystä, joihin ryhdyttiin etsimään vastauksia. Millainen on presidentin päivä? Mitä UKK tekee työkseen? Minkä verran häntä opitaan tuntemaan yhden päivän perusteella?
   Vastauskia kysymyksiin mietittiin kuvauksia suunniteltaessa. Esim. valtiosääntö- ja kansainvälisen oikeuden tuntijan, professori Paavo Kastarin mukaan presidentin roolikuva oli Kekkosen toimikaudella tullut huomattavasti entistä aktiivisemmaksi. Tekijät toivoivat, että dokumentin katsojat voisivat itse päätellä, kuinka ammattilaiselta sujuu tasavallan presidentin viran hoito ja kuinka valtakunnan mylly pyörii, kun iso remmi on päällä. Keitä presidentti tapaa Tamminiemessä ja keitä presidentinlinnassa, kuinka isäntä ja vieraat käyttäytyvät eri tilanteissa, ketkä saavat kutsun Tamminiemen saunaan ja mitä silloin puhutaan?
   Tavallaan idea oli samansuuntainen kuin Urholla oli hänen pyytäessään Maaritia kirjoittamaan kirja hänestä, kuvata presidentin henkilöä seuraamalla hänen päiviään, myös arkeaan. Etsiä persoonaa työn ja vapaa-ajan kautta.
   Maarit muistelee dokumentin tekemisen osoittautuneen jännittäväksi kokemukseksi. Kuvaussihteeri kirjoitti muistioita, merkitsi minuutit ja sekunnit. Ohjaaja tutki kuvakulmia, kameran paikkaa ja rakensi loppuvaiheessa yhdessä kuvaussihteerin kanssa 13 tunnin filmimateriaalista tarkalleen yhden tunnin, 32 minuuttia ja 40 sekuntia kestävän tv-ohjelman.
   Oikeasti Presidentin päivää kuvattiin viitenä eri päivänä usean kuvausryhmän voimin.

   Kesällä 1977 Kekkonen sai Jaakko Hallamalta avomielisen kirjeen. Hallama tiesi hyvin, mitä hänen vaimonsa ja Kekkonen tekivät. Pitkässä kirjeessä hän muistelee kolmiodraaman vaiheita ja lopulta kertoo, kuinka "salainen julkisuus" on tuonut hänen korviinsa ikäviä asioita, avautuen kertomalla kuulemistaan yksityiskohdista. Ja ilmoittaa, että mitta oli alkanut jo täyttyä.
   Lopuksi Hallama pohtii, kuinka siitä eteenpäin. Hän toivoo, ettei enää joutuisi vaimonsa ja presidentin kanssa samanaikaisesti näiden seurapiiriin, eikä edes näiden kanssa samanaikaisesti kollegojen tapaamisiin. Ja ilmoittaa, ettei kirje ole kirjoitettu pahassa tai alhaisessa mielessä, sen on kirjoittanut "vanheneva mies, jolla on suuri sielunhätä".
   Kekkosen vastaus oli sekin pitkä kirje. Hän toteaa olevansa järkyttynyt ja häpeissään, eikä tiedä, kumpaa enemmän. Hän ei halua alkaa selitellä kunniatonta käytöstään, mutta kertoo, että oli näyttänyt siltä, että Hallama oli ikään kuin hyväksynyt tapahtuneen tosiasiana. Kirje oli ollut ikävä yllätys, Kekkonen huomasi Hallaman olleen syvästi nöyryytetty, vaikka olikin aiemmin pitänyt hallitusti pokerinaaman.
   Kekkonen toteaa, että tilanne olisi voinut jatkua pitkäänkin salaisena, mutta Anita halusi tehdä siitä akiken aikaa yhä julkisemman. Ja ymmärtää, että tilanne on ollut Hallamalle kauhea. Ja toteaa, että jos olisi saanut tietää tuntemuksista, olisi tehnyt johtopäätöksen ja lopettanut suhteen.
   Kekkonen ja Hallama palasivat vastauskirjeen jälkeen vielä asiaan. Kekkosen yllätykseksi Hallama suostuikin siihen, että asiat jatkuvat kuten siihen saakka.

   Urho ruoti Maaritin kanssa itsensä ja Hallaman pariskunnan välejä. Ja totesi, että niin kauan kuin Anita Hallama halusi antaa sen kuvan, että Urho olisi hänen käsissään, siinä on Urhon ja Maaritin rakkaussuhteessa särö. Vieras tekijä, joka on sitäkin vaikeampi, koska Urhon ja Maaritin suhdetta ei voinut julkistaa. Mutta Urho oli rakastunut vain Maaritiin, ei omien sanojensa mukaan keneenkään muuhun.
   Maaritin oli hieman vaikea suhtautua. Vaikeaa se oli siksi, että hän ei selvästikään osannut rakastaa täysillä, samalla intensiteetillä kuin Urho. Kyllähän Maaritkin rakasti, mutta siinä ei ollut tyypillistä vapaiden aikuisten ihmisten välistä tunnetta. Ikäero ja valtaero sanelivat ehdot.
   Mutta silti kaikki oli ylösalaisin. Maarit kokee tunteneensa presidenttiä kohtaan suojelevaa äidinrakkautta.

   No, olihan niitä työasioitakin presidentin ja toimittajan välillä, myös noihin aikoihin. Vuoden 1977 työrupeaman kruunasivat kaksi Kekkos-kirjaa. Ensimmäisinä tekeillä olivat matkakirjat Nimellä ja nimimerkillä 1 ja 2. Niiden rinnalla valmistui teos Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Toisin sanoen, myllykirjeiden julkaisemisen jälkeen olivat vuorossa Kekkosen kirjoitukset - ja niitä riitti.
   Kaikki nimimerkkitekstit olivat aiemmin julkaistuja, joten mitään salaista ei paljastunut. Uutta oli tietenkin Kekkosen henkilöllisyyden paljastuminen nimimerkkien takaa. Esim. Suomen Kuvalehdessä pakinoinut nimimerkki Liimatainen sai kahdeksassa vuodessa aikaiseksi 322 pakinaa ja oli legendaarinen tekijä mediamaailmassa.

   Kun Maarit täytti 30 vuotta, iski kolmenkympin kriisi. Hän alkoi miettiä, mitä elämältä halusi.
   Maaritin elämä oli muuttunut alle viidessä vuodessa melkoisesti. Oli tullut annettua lupauksia, oli pakko miettiä, mihin ne velvoittivat ja mitä ne sallivat.
   Maarit oli parikymppisenä tyttönä ollut kihloissa tarkoituksenaan solmia avioliitto, perustaa perhe ja saada lapsia. Mutta se käsikirjoitus ei toteutunut. Kihlaus purkautui, ei tullut avioliittoa eikä perhettä.
   Maarit suuntasi kaiken tarmonsa seurustelusta työhön. Miehestä ja miehistä papereihin. Alkoi rakentaa uraansa toimittajana.
   Eikä tuo ajatus ollut millään tavalla vastenmielinen, sillä kiinnostavat ja haastavat tehtävät odottivat ja innostivat. Kun onnistui, tuntui hyvältä. Kun sai kiitosta, halusi yrittää uudelleen. Rima kohosi, tehtävä johti toiseen. Joskus rima heilahti, joskus putosikin. Silloin oli otettava vauhtia uudelleen ja ponnistettava vielä kovempaa, oltava nöyrä ja luja.
   Sitten Maarit kohtasi Urho Kekkosen, joka oli kaiken muun lisäksi myös oikea korkeushyppääjä. He ystävystyivät ja Maarit oli luvannut tuolle miehelle pitää tästä huolta. Eikä hän ollut sitä lupausta katunut. Ja hän koki tietävänsä, mitä se lupaus merkitsi.
   Maaritille tuo lupaus merkitsi, ettei hän sitoutuisi muualle, ei menisi naimisiin niin kauan kuin Urho tarvitsisi häntä. Mutta sitä hän ei ollut osannut aavistaa, että psyykkisesti taakka olisi tosinaan raskas. Yllätäen puhjenneeseen kolmenkympin kriisiin ja lapsiasiaan Maarit ei ollut osannut lapaustaan liittää.
   Maaritin oli kysyttävä itseltään, mitä hän oikeasti halusi elämältä. Halusiko hän perheen? Halusiko puolison? Halusiko puolison ja lapsen? Vai voisiko saada pelkästään lapsen? Jos lapsi ilmoittaisi tulostaan, mitä siitä seuraisi?
   Maarit päätti kääntyä hyvän ystävänsä korkeushyppääjän puoleen. Tämä oli kertonut aiemmin hänelle luottamuksellisia asioita, nyt oli hänen vuoronsa turvautua toiseen.
   Maarit kokosi mieltään painavat kysymykset kirjeeseen. Hän halusi mielipiteen, millaiseen tilanteeseen joutuisi, jos ryhtyisi hankkimaan lasta ja jos Luoja sen hänelle soisi. Mitä se vaatisi, mitä se merkitsisi? Kysymykset vaihtelivat isästä lapsen toimeentuloon.
   Urho vastasi parissa päivässä. Ei tosin kirjeellä, sillä kertaa kuoressa tuli äänitetty c-kasetti.
   Ns. teknisissä kysymyksissä ei ollut mitään epäselvää, esim. lapsen sukunimeen liittyvissä asioissa, eri perhekuvioissa. Juristi vastasi tuon puolen kysymyksiin helposti.
   Myös muihin kysymyksiin Urho tarttui jämäkästi, itse asiassa vielä jämäkämmin. Esim. pohdintoihin siitä, kuinka Maarit pystyisi elättämään lapsen, tämä kun oli sitä mieltä, ettei hänellä olisi mitään ongelmia siinä asiassa. Urho kehotti kuitenkin kysymään isäehdokkailta, pystyvätkö nämä osallsitumaan elatukseen. Jos toinen on kauhea kitupiikki, joka yrittää saada itselleen helposti ja mukavalla tavalla jälkeläisiä, joista ei kuitenkaan tunne minkäänlaista vastuuta, sellaisen kanssa mihinkään tule ryhtyä. Potkisi vain takamukseen sellaista. Urho ei uskonut, että "tuollaisesta s[----]nan tunarista olisi loppujenkaan lopuksi pitempiaikaista hyötyä, ei sinulle eikä lapsellesi".
   Maaritin kolmenkympin kriisi päättyi tuohon vastaukseen. Hänelle riitti, että oli saanut purkaa mieltään, avata ajatuksiaan.
   Vähän Maaritia hävettikin. Ei asia, mutta se, että oli vaivannut omilla henkilökohtaisilla pulmillaan presidenttiä.
   Kuitenkin Maaritin ja Urhon välit olivat niin avoimet, että ajatusten vaihto enemmänkin yhdisti kuin erotti. Se lisäsi luottamusta ja ymmärrystä.
   Kun Maarit oli saanut purkaa mieltään ja nähnyt senhetkisen tilanteensa, hän ei missään tapauksessa olisi halunnut syliinsä kaiken energian vaativaa pientä lasta. Ei silloin. Ei ihan vielä.

   Vuonna 1978 Maarit vaihtoi työpaikkaa Suomen Kuvalehdestä sanomalehti Uuteen Suomeen. Se ei ollut aivan yksinkertainen asia. Otavassa väki kehotti odottamaan puoli vuotta. Katsoisi ensin, onko kyseinen pulju vielä silloin pystyssä. Ja pelottelivat, että siellä toimittajat ovat pahasti alkoholisoituneita tapauksia. Suomen Kuvalehdessä päätoimittajat järkyttyivät, varsinkin ajoitus oli karmea: Rauli Virtanen oli maailmalla, Sakari Virkkunen virkavapaalla ja Elina Karjalainen sairaana. Sen sijaan Kekkonen uskoi Maaritiin ja Uuteen Suomeen. Kehotti Maaritia menemään ja näyttämään, mitä osaa.
   Suomen Kuvalehdessä viimeinen Maaritin toimittama Ihmisiä-palsta ilmestyi numerossa 10/1978. Hän nosti sen motoksi lauseen "Tärkeintä ei ole elää kauan, taito on elää mielenkiintoisesti". Maarit kiitti lukijoita ja pakkasi laukkunsa. Ja kyllähän toimituksessa kunnon läksiäiset järjestettiin.
   Uudessa Suomessa Maarit aloitti osastopäällikkönä Uusi Suometar -perhesivulla. Siellä hän viipyi seuraavan vuoden heinäkuuhun saakka. Seuraava työpaikka oli Weilin + Göös -kustantamossa.

   Vuosi 1980 merkitsi presidentille raskasta ja iloista vuotta. Raskasta oli vanhojen ystävien saattaminen täältä ikuisuuteen, yhteyden ja ystävyyden lopullinen katkeaminen. Iloisia asioita olivat hiihtäminen, kalastaminen, kesä ja presidentin 80-vuotispäivään liittyvät tapahtumat, kuten Tamminiemi-kirjan ilmestyminen.

   Huhtikuun lopulla Maarit tapasi Urhon pojan Matti Kekkosen Tamminiemessä päivällisellä. Kun he tekivät lähtöä, Matti sanoi yhtäkkiä, että hänen isänsä on vanhentunut. Siitä oli kaksi kuuakutta, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi. Mutta puhelimessa oli kyllä jutellut. Ja huomannut, että Urho sekoitti asioita. Ja "kun se kuuleekin huonosti, kun on niin turhamainen, ettei käytä kuulolaitetta".
   Seuraavana yönä Maarit valvoi pitkään ennen nukahtamista. Ajatukset valvottivat. Hänen sankarinsako vanhenee?

   Monet ajattelivat Maaritin olevan vapaa, tämä kun eli sinkkuna. Hän oli kuitenkin tottunut elämään presidentin varjossa, tämän turvallisen selkän suojassa, ja oli myös tyytyväinen tilanteeseen. Ja hän oli myös onnellinen, vaikka välillä surikin iltojensa yksinäisyyttä.
   Maarit oli kiinni sekä omassa elämässään että presidentin elämässä. Kerran Urho kysyi, lähtisikö Maarit aputytöksi, jos hän joutuisi pyörätuoliin. Työntelisikö Maarit häntä Seurasaaressa? Auttaisiko vanhaa miestä tekstin tekemisessä? Maarit lupasi.
   Mutta entä, jos tulisi jotain vakavampaa? Sellaista, mikä uhkaisi ajattelukykyä? Sellaista, mikä olisi este yhteistyölle? Lupaisiko Maarit sellaisessa tilanteessa jatkaa omaa elämäänsä ilman Urhoa? Lupaisiko Maarit katsoa itselleen jonkun, joka pitäisi hänestä huolta sitten kun Urho ei sitä voisi tehdä? Maarit lupasi.
   Lupasi, koska ei uskonut niin käyvän.

   Sitten alkoi vuosi 1981. Tuolloin Maarit ei vielä tiennyt, että se olisi viimeinen vuosi presidentin lähellä.  

   Vuonna 1981 oli edelleen työn alla ikuisuusprojekti, Kekkosen muistelmateos Vuosisatani I. Maarit oli mukana toimittamassa myös tuota teosta. Heinäkuuhun 1981 saakka. Sitten Paavo Haavikko ilmoitti, että Otavassa oltiin valmiita hylkäämään koko projekti, paitsi jos...
   Oli tultu siihen vaiheeseen, että työryhmätyöskentely ja ulkopuolinen tutkimusapu oli yksinkertaisesti unohdettava. Haavikko tahtoi valtuudet pelastaa projekti ja koota kirja yksin.
   Maarit lupasi luovuttaa kaiken siihenastisen materiaalin. Hän oli samanaikaisesti sekä tyrmistynyt että helpottunut. Kyllähän Haavikon suoraviivaisuus tuntui jopa puukoniskulta, mutta kyllähän projektista irtautuminenkin oli mieleinen asia.
   Haavikko otti muistelmatyön tosissaan ja ryhtyi harjoittelemaan kirjoittamista Urho Kekkosena. Sillä kertaa työ alkoi edetä ja valmiit palaset löysivät paikkansa.

   Presidentin yksityinen kalastusmatka Islantiin alkoi maanantaina 17.8.1981. Paluupäivä oli perjantai 21.8.
   Presidentti oli levännyt ja hänen vointinsa oli kesän aikana pysynyt hyvänä. Siksi presidentin henkilääkäri Pentti Halonen oli sitä mieltä, että matka Islantiin olisi kesäloman leppoisa päätös. Sen sijaan professori Erkki Kivalon mielestä Islantiin ei missään tapauksessa pitäisi lähteä. Rikke Sotamaa oli samaa mieltä, kesän hyvää oloa ei pitäisi pilata rasittavalla kalamatkalla.
   Maarit ei Urhon mukaan lähtenyt. Niinpä joutuivat pitämään yhteyttä puhelimitse. Ja tiistaina 18.8. iltakymmeneltä tulikin puhelu.
   Sotamaa soitti Laukaasta. Islannista oli soitettu, Maaritia oli kaivattu. Tämä oli juossut ympäri kaupunkia ja istunut neuvotteluissa, eikä ollut ollut tavoitettavissa.
   Sotamaa kertoi presidentin olleen erittäin sekava, tämä haluaisi lähteä Suomeen. Ja seuraavana päivänä Urho saikin Maaritin kiinni. Ja kertoi tälle, kuinka "ne" pitivät häntä vankina Islannista. Sekä pyysi Maaritia ottamaan yhteyttä Juhani Perttuseen ja Jaakko Kalelaan, joilta toivoi konetta hakemaan kotiin.
   Maarit yritti rauhoitella muistuttamalla, että jo kahden päivän kuluttua Urhon oli määrä palata Suomeen. Mihin tämä vastasi: "Niin, jos pääsen. Olen siis vieraalla maalla panttina." Nuo sanat painuivat syvälle Maaritin mieleen.

   Seuraavan kerran Maarit ja Urho tapasivat keskiviikkona 26.8. Presidentti oli allapäin. Pyysi Maaritia kestämään hänen raadollisuuttaan, ja totesi, ettei hänestä ole enää mihinkään. Ja kertoi, että talossa tapahtui outoja, mustekynät hukkuivat, kassakaapin avaimet ja musta silmälasikotelo olivat kadonneet.
   Kun Maarit seuraavana lauantaina tapasi Kivalon, tämä kertoi Maaritille, että kaikenlaiset mielikuvat, unikuvat ja todellisuus sekoittuivat presidentin päässä. Islannin-matkalla lannistettiin tasavallan presidentin mieli ja tahto, koko mies, tältä vietiin määräämisvalta ja arvo. Sen jälkeen sitä yritettiin pikku hiljaa rakentaa uudelleen.
   Kivalon mukaan presidentti oli tietoinen omasta tilastaan ja valmis luopumaan virastaan. Tämä oli vihjannut jo keväällä, että asia ratkeaa syksyllä. Myös Maarit oli kuullut noista suunnitelmista.
   Mutta nyt asiat olivat saaneet uuden käänteen. Sairaus oli yllättäen lähtenyt etenemään kiihtyvällä vauhdilla.

   Vuoden 1981 syyskuu oli Maaritin siihenastisisen elämän henkisesti vaikein ja raskain kuukausi. Hän yritti pitää silmänsä auki ja aivonsa vireinä ymmärtääkseen, mitä oli tapahtumassa, ja mitä tapahtui.
   Nyt oltiin siinä, mistä presidentti oli Maaritia varoittanut, mutta minkä olivat arvelleet konkretisoituvan vasta vuosien kuluttua. Sitten joskus.
   Sen sijaan, että elämä olisi jatkunut rauhallisesti, kaikki otettiinkin pois.

   Maarit kävi edelleen Tamminiemessä, missä Urho vietti sairauslomaa. Eniten Maarit tuskaantui ja huolestui presidentin lepattavasta olosta, tämän kärsimättömyydestä ja elämänotteen katoamisesta. Hän ihmetteli, minne olivat kadonneet reippaat askeleet, hyvä ryhti terävä sanailu ja älykäs huumori. Oli kuin Urhon sisällä palanut voittajan liekki olisi sammunut tai sammutettu. Huokailevan presidentin silmät olivat tyhjät ja surulliset.
   Ennen kuin Tamminiemeen saatiin ympärivuorokautinen sairaanhoitajien päivystysketju, Maarit lepäili tyynynsä ja peittonsa kanssa presidentin huoneen kynnyksellä kuin uskollinen vahtikoira. Itse asiassa, sellainen Maarit myös tunsi olevansa.
   Maarit miettii, että kun on erityisen vaikeaa, silloin kestää ihmeen paljon. Hän muistaa käyttäytyneensä Tamminiemessä asiallisesti ja rauhallisesti. Mutta sairauden etenemiselle hän ei voinut mitään.
   Valtava tuska, ikävä ja itku purkautuivat vasta yksinäisyydessä kotona.

   Sunnuntai-iltana, 27.9. presidentti ajoi partaansa kylpyhuoneessa. Maarit seisoi hänen vieressään pyyhe kädessään. Silloin tapahtui ensimmäisen kerran se - Urho ei enää tunnistanut Maaritia.
   Maarit ojensi pyyhkeen. Urho tokaisi kipakasti: "Heittäkää se tuonne lavuaariin, otan sen sieltä."
   Maarit hämmästyi. Hänen liikkeensä pysähtyi. Mihin Urho: "Perkele! Ettekö te tottele minua!"
   Tämän jälkeen Kivalo sai Maaritin uskomaan, ettei tämä voinut enää tehdä mitään presidentin hyväksi. Tämä ei enää ollut Urholle Maarit, tämä oli kuka tahansa.
   Maaritin kannattaisi yrittää päästää irti.

   Myöhemmissä keskusteluissa Kivalo korosti, että olennaista oli presidentin persoonallisuuden säilyminen eheänä aina viikonvaihteeseen 4.-6.9.1981 saakka. Silloin adjutantti oli todennut Kivalolle presidentin voivan todella huonosti.
   Maanantaina 26.10.1981 laadittiin lääkärintodistus, missä todettiin, että presidentti on sairautensa vuoksi pysyvästi estynyt hoitamasta virkaansa.

   Maarit tapasi Urhon viimeisen kerran saman vuoden marraskuussa. Hän oli pyytänyt, että Matti Kekkonen veisi hänet Tamminiemeen jäähyväiskäynnille. Päivä oli perjantai 27.11.1981.
   Urho istui mustassa nahkasohvassa vapaa-ajan asu yllään. Maarit tervehti ja istahti viereen. Mukanaan hänellä oli uunituore Vuosisatani I, vihdoin kirjaksi koottu muistelmien ensimmäinen osa.
   Maarit huomasi heti, että Urho oli poissaoleva, vain varjo hänen Urho Kekkosestaan. He näkivät toisensa, mutta eivät kohdanneet. Ajatus omistuskirjoituksesta haihtui saman tien. Maarit tunki kirjan takaisin syvälle laukkuunsa.
   Maarit ei muista, kestikö tapaaminen puolisen tuntia, vai kestikö se vain muutaman minuutin. Sitten hän nousi. Hyvästeli Urhon puristamalla tämän kättä. Sai pinnisteltyä huulilleen sanan "Kiitos!"
   Sitten Maarit käveli portaat rauhallisesti alas eteiseen.

   Maarit yritti noudattaa Kivalon neuvoa ja suunnata ajatuksensa sekä toimintansa muualle. Hänellä oli kiinnostava työ ja paljon uusia projekteja. Ja hän onnistui jollain tavalla koteloimaan menneen, pakkaamaan muistot ja tapahtumat säilytyslaatikoihin.
   Maarit yritti päästää irti menneestä. Mutta eihän hän siinä koskaan kokonaan onnistunut. Muistot eivät jättäneet häntä rauhaan.
   Maarit kantoi Urhoa sydämessään, mutta ei puhunut tästä eikä muistellut ääneen heidän yhteistä aikaansa. Joskus hän hipaisi kaulassaan riippuvaa kultaista Suomi-venettä, ja muisti. Muisti lupauksensa kirjoittaa joskus presidentin arjesta, kuvata tätä ihmisenä.
   Mutta Maarit ei pitänyt kiirettä. Neljäkymmentä vuotta siinä vierähti.

   Kun Maarit selaili vanhoja päiväkirjojaan, viimeisen kirjan välistä tipahti jotain. Kirje, jonka hän oli kirjoittanut Urho Kekkoselle 20.2.1982. Kirje, joka jäi lähettämättä.
   Otetaan tähän loppuun lainauksena kirje kokonaisuudessaan.

"Rakas ystäväni,

tämä on ensimmäinen kirje Sinulle sen jälkeen, kun viimeksi tapasimme 27.11.1981. Olen mennyt naimisiin. Minun on hyvä olla. Olen turvassa. Olen satamassa. Henkisesti ja konkreettisesti. Sitähän Sinä toivoit. Tunnen voimasi, jonka olet minulle antanut, ja kaipaan Sinua. Tiedän, että Sinulla on nyt rauha. Olet minulle lähellä ja kaukana. Yritän etsiä Sinua katseellani, mutta olet näkymättömissä. Meidän suhteemme on muuttunut. Meidän ystävyytemme pysyy. Minun on kasvettava ymmärtämään ja ylläpitämään yhteyttä Sinuun uudella tavalla. Näkymättömiä teitä pitkin, ajatuksen avulla, unten maailmassa.
   Minun on vaikea ajatella, että entistä Sinua ei enää ole olemassa, vaikka elät ja hengität. Olet kuitenkin jo matkalla eteenpäin, hitaasti, hitaasti, hitaasti. Olit elämässäni seitsemän vuotta. Seitsemän jännittävää vuotta. Ne olivat seitsemän onnen ja opin, työnilon ja puurtamisen yhteistä vuotta. Jaoit minulle viisautta ja panit minut ajattelemaan itsenäisesti. Välillämme oli "vanhan ja nuoren ystävyys", meidän oma hulluutemme, inhimillisen ihmisyyden side, rakkauden kosketus.

Kiitos siitä, kiitos Sinusta.

PS. Huomaan, että kirjoittaminen auttaa. Myönnän, että aloittaessani olin alakuloinen. Nyt on jo parempi olla. Taidanpa keittää kupillisen teetä. Heipä killiä!"

   Maarit Tyrkön (Huovisen) teos on intiimi ja lämminhenkinen, ihon alle menevä kuvaus sekä politiikan maailmasta että - ja varsinkin - ihmisestä julkisuuskuvan takana. Kahden ihmisen dramaattinen ja erinäisiä käänteitä sisältävä matka, matka joka alkoi jo edellisessä kirjassa. Presidentti ja toimittaja vie kauniisti ja herkästi loppuun sen, mikä alkoi kirjassa Tyttö ja nauhuri.

   Otetaan aivan lopuksi vielä yksi klippi, ote Urho Kekkosen viimeisestä haastattelusta. Maarit Tyrkkö haastattelee Apu-lehden toimeksiannosta.
   Linkki alla

Haastattelu, Apu

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.12. (pe)

Maalaisliitto-Keskustan ollessa kyseessä on perinteisesti mietitty, mitä on oikea alkiolaisuus. Yksi tapa lähestyä asiaa on tarkastella, miten Santeri Alkion ideologia ilmeni tämän käytännön toiminnassa. Viime keväänä Alkio-opistosta neljänkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen eläkkeelle jäänyt YTT Arja Sahlberg lienee sopivan asiantunteva taho kertomaan oman näkemyksensä aiheesta. Otetaan tarkasteluun vuonna 1995 julkaistu väitöskirja aiheesta.

Kuukauden Keskustalainen
Arja Sahlberg: Koivu sekä tähti - ihminen, yhteiskunta, ihmiskunta Santeri Alkion tuotannossa ja poliittisessa toiminnassa