Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Lasse Kangas: Aatteita ja tietoa elämäntielle
Saarijärven Offset (paino), Alkio-opiston kannatusyhdistys 2014
278 sivua


Jyväskylän Korpilahdella nykyisin sijaitseva Alkio-opisto on laaja-alainen kansanopisto, missä nuoret valmentautuvat opintojen jatkamiseen yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, se on yhteisö, jossa nuoret hakevat suuntaa elämälleen. Vuonna 2012 Alkio-opiston kannatusyhdistyksen hallitus päätti opiston historian kirjoittamisesta, ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi filosofian tohtori Lasse Kankaan kirjoittama teos Aatteita ja tietoa elämäntielle.

   Jatkosodan jälkeen Maalaisliitossa pidettiin tärkeänä nuorten saamista mukaan puolueen toimintaan, vaikka myös epäilyjä esitettiin. Joulukuussa 1944 asetettiin toimikunta nuorisotyön käynnistämiseksi.
   Toimikunta päätyi esittämään vuosittain valittavaa nuorisotoimikukntaa ja sille kokopäivätoimista sihteeriä puoluetoimistoon. Esitystä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen kuin nuorisotoiminnan organisointi nousi uudella tavalla esille ennen maaliskuun 1945 eduskuntavaaleja. Ja tuo johti puolueen nuorisojärjestön, Maaseudun Nuorten Liiton (MNL) perustamiseen kesällä 1945 Salossa.
   MNL´n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustajauransa maaliskuun 1945 vaalien myötä aloittanut Johannes Virolainen ja toiminnanjohtajaksi agronomi, urjalalaisen maanviljelijäperheen opintielle päässyt poika Atte Pakkanen Väestöliiton maatalousasiain sihteerin tehtävästä. MNL´sta kasvoi nopeasti maan suurin poliittinen nuorisojärjestö - jo perustamisvuonna siihen kuului 12.500 jäsentä ja kasvu jatkui vauhdilla. 1950-luvun alussa jäseniä oli jo yli 36.000.

   MNL´n alkuvuosien mittavin hanke oli uuden oppilaitoksen perustaminen maaseutunuorisoa varten. Ensimmäisen kerran ajatus kirjattiin pöytäkirjaan MNL´n valtuuskunnan kokouksessa 6.9.1945 Riihimäen lähellä Janakkalan Leppäkoskella, Kirvusta sinne evakkoon siirtyneessä Sairalan evankelisessa kansanopistossa. Kokouspäivänä päättyi opiston tiloissa kahden viikon järjestökurssi, jolla koulutettiin puolueelle työntekijöitä.
   Sitten MNL´n valtuuskunnan kokouksessa Vaasan läänin itäisen eli Keski-Suomen piirijärjestön toiminnanjohtaja V.A. Kivi-Mannila  Jyväskylästä esitti ajatuksen Maalaisliiton ja MNL´n yhteisen "pysyväisen koulun" perustamisesta järjestötyöntekijöiden koulutuspaikaksi. Puolueen puheenjohtaja V.J. Sukselainen esitti kannatuspuheenvuorossaan, että koulua voisi ajatella yhteiseksi osuustoimintaväen kanssa.
   Ajatus koulusta, missä olisi sekä poliittinen että osuustoiminnallinen linja, liittyi Sukselaisen näkemykseen Maalaisliiton kehittämisestä ja uudistamisesta. Sukselainen piti tärkeänä yhteyksien tiivistämistä pellervolaiseen osuustoimintaliikkeeseen.
   Ajatusta maalaisliittolaisesta oppilaitoksesta kehiteltiin eteenpäin puolueessa ja erityisesti sen nopeasti vahvistuvan nuorisojärjestön piireissä. Hankkeen työnimeksi vakiintui Alkio-opisto.

   Alkio-opiston suunnittelun keskeisimmät asiantuntijat olivat Etelä-Pohjanmaan opiston johtaja Heikki Hosia ja Limingan kansanopiston johtaja Väinö Kaasalainen, joilla tuota kokemusta kansanopistotyöstä oli varsin riittävästi. Kangas pitää ilmeisenä, että juuri Kaasalaisen ja Hosian vaikutuksesta alkoi jäsentyä suunnitelma kansankorkeakoulun perustamisesta.
   Tuo kansanopistoa korkeampi opistoaste oli kehittynyt muutaman kansanopiston toisesta vuosikurssista. Lahden ja Oriveden opistot ottivat vuonna 1930 käyttöön kansankorkeakoulun opiston nimessä. Nimi oli epävirallinen, se ei sisältynyt lakiin kansanopistojen valtionavusta. Tosin kansankorkeakoulu oli kyllä vakiinnuttanut paikkansa, tuo korkeampi kansanopistotaso oli näet mukana vuonna 1945 julkaistussa kansanopistokomitean mietinnössä. Niitä kansankorkeakouluja oli tuohon mennessä perustettu jo muutama Lahden ja Oriveden opinahjojen lisäksi.
   Alkio-opiston perustamishanke oli MNL´n johtokunnan esityslistalla lokakuussa 1946. Johtokunnan jäsen, Maalaisliiton Pohjois-Hämeen piirin toiminnanjohtaja Viljami Puntanen Tampereelta ja kansanedustaja Kusti Eskola Sievistä saivat tehtäväksi yksityiskohtaisen suunnitelman laatimisen. Lisäksi päätettiin, että oppilaitoksen kannatusyhdistys perustettaisiin mahdollisimman pian ja valtion seuraavan vuoden budjettiin yritettäisiin saada määräraha perustamiskuluihin, miltä osin opistohankkeen eteenpäin vieminen jäi puheenjohtajan, kansanedustaja Johannes Virolaisen ja toiminnanjohtaja Atte Pakkasen vastuulle.
   Kannatusyhdistyksen perustava kokous pidettiin eduskuntatalossa vajaat kaksi viikkoa myöhemmin. Kansanopistomiehet Kaasalainen ja Hosia sekä tiedotussihteeri Ahvo Yli-Lonttinen saivat kiireelliseksi tähtäväkseen laatia yhdistyksen säännöt.
   Kannatusyhdistyksen johtokunta piti ensimmäisen kokouksensa yhdistyksen perustavan kokouksen jälkeen. Hosia valittiin puheenjohtajaksi ja Kaasalainen sihteeriksi. Lisäksi päätettiin hoitaa yhdistyksen rekisteröinti mahdollisimman nopeasti.

   Virolainen teki syksyllä 1946 raha-asia-aloitteen yhden miljoonan markan ottamisesta vuoden 1947 budjettiin Maaseudun Nuorten Liitolle Alkio-opistoa varten. Hän tiesi, että valtionavun saaminen opiston perustamiskustannuksiin oli epätodennäköistä, joten aloitteessa esitettiin määrärahaa perustettavan opiston ylläpitoon. Siksi oli myös ilmoitettava, että tavoite oli aloittaa Alko-opiston toiminta jo vuoden 1947 alussa.
   Alkio-opiston valtionapua vastaan hyökkäsivät jyrkimmin suurimman oppositiopuolueen, Kokoomuksen, kansanedustajat. Kokoomuslaiset saivat tukea sosialidemokraateilta.
   Äänestykseenhän asia lopulta meni. Alkio-opiston miljoona hyväksyttiin valtion budjettiin äänin 92-79. Määrärahan puolesta äänesti Maalaisliitoon ryhmä kokonaisuudessaan, 28 SKDL´n ja 16 SDP´n ryhmästä sekä yksi RKP´n ryhmästä. Kaikki kokoomuslaiset äänestivät Alkio-opiston valtionapua vastaan.
   Kangas näkee äänestystuloksen viittaavan siihen, että kommunisteille ja kansandemokraateille tärkeän Sirola-opiston asema oli vielä epävarma ja sen valtionavun varmistamiseksi tuettiin Maalaisliiton opistohanketta. Työväen Akatemia oli sen sijaan jo asemansa vakiinnuttanut kansanopisto, joten sosialidemokraateilla ei ollut samanlaista aihetta tukea Alkio-opiston perustamista.

   Monet Alkio-opiston perustamisen keskeisimmätkin kysymykset olivat vielä tammikuussa 1947 ratkaisematta. Yksi kiireellisimmistä asioista oli luonnollisesti sijaintipaikka.
   Mietittiin, josko Kauhava, Huittinen tai Ulvila kävisi, jokaisessa olisi ollut rakennuskantaa saatavilla. Mikään mainituista ei kuitenkaan noussut oikeaksi vaihtoehdoksi. Sen sijaan Santeri Alkion kotikuntaa Laihiaa mietittiin jo vähän tarkemmin. Toinen oikeasti vahva ehdokas oli varsinaissuomalainen Perniö.
   Laihialta mainittiin vaihtoehtoina Hulmin vanhat reservikasarmit ja osuuskassan talo, missä toimi tuolloin Laihian yhteiskoulu. Perniössä oli mahdollista saada käyttöön Pohjankylässä sijainnut Santalahden täysihoitola, minkä kiinteistön omisti Karjalan Lastenkylän säätiö.
   Viimeistään tammikuun puolivälissä 1947 alettiin kallistua Perniön kannalle, erityisesti siksi, että Laihialla tarjolla olevissa tiloissa olisi tarvittu perusteellinen remontti. Santalahden täysihoitolan puolestaan arveltiin soveltuvan opistoksi vain pienin muutoksin, joten tavoitteeksi asetettu opiston työn aloittaminen syksyllä 1947 oli siellä mahdollista.
   
   Siinä vaiheessa kun Santalahden kiinteistö ostettiin, oli uuden oppilaitoksen nimestäkin vielä epäselvyyttä. Alkio-opisto oli kyllä yleisesti käytössä, mutta kun eivät olleet miettineet, että viralliseen käyttöön tarvitaan Santeri Alkion perikunnan lupa...
   Santeri Alkion poika, Vaasan hovioikeuden asessori Paavo Alkio ei hyväksynyt isäänsä suoraan liittyvää nimeä. Sukselainen, joka oli Paavo Alkion vanha sotakaveri, lähti neuvottelemaan. Sillä kertaa laihoin tuloksin.
   Alkio-opisto oli kuitenkin siinä määrin vakiintunut nimi, ettei siitä luopuminen ollut enää käytännössä mahdollista. Lähinnä Atte Pakkasen suostuttelun jälkeen Alkio lopulta vastentahtoisesti taipui ja hyväksyi jo käytössä olleen nimen Alkio-opisto.

   Maaliskuussa 1947 hyväksyttiin Alkio-opiston ohjesääntö, jonka Hosia oli laatinut Oriveden kansankorkeakoulun ohjesääntöä mallina käyttäen, mutta ohjesäännössä myös otettiin erityisesti huomioon maaseutuväestön yhteiskunnalliset ja taloudelliset kysymykset. Samassa yhteydessä hyväksytty työohjelma sisältää maininnan siitä, että "opiston opetus ja muu toiminta on oltava yleisten kasvatusopillisten periaatteiden mukaista ja vapaata puoluekiihotuksesta".
   Huhtikuun lopulla oltiin jo nin pitkällä, että johtokunta julisti haettavaksi kolmen opettajan virat. Kesäkuussa valittiin maatalousaineiden opettajaksi ja opiston johtajaksi agronomi Arvo Pirjamo Helsingistä, Pellervo-seurasta.

   Torstaina 16.10.1947 hyväksyttyjen oppilaiden oli määrä ilmoittautua Alkio-opistoon. Seuraavana sunnuntaina 19.10. siniristilippu hulmusi salossa opiston pihamaalla ja köynnöksin koristellun pääoven edessä olivat juhla-airuet ottamassa vastaan opiston vihkiäisjuhlan vieraita.
   Juhla aloitettiin yhteislaululla. Kansanopistolaismarssi kajahti ensimmäisen kerran Alkio-opiston salissa.
   Sisiaaliministeri Lennart Heljas piti vihkiäispuheen ja kouluhallituksen osastopäällikkö, kouluneuvos Yrjö Länsiluoto juhlapuheen. Kuopion maaseurakunnan kirkkoherra, sosiaaliministeri Heljas määritteli Alkio-opiston tehtäväksi yhteiskunnallisten toimihenkilöiden kasvattamisen maaseutua varten. Puheensa lopuksi Heljas vihki opiston ylevin ja raamatullisin sanakääntein. Vihkiäispuheen kanssa suurin piirtein samaa tyyliä edusti kouluneuvos Länsiluodon juhlapuhe.

   Kun arki koitti, oppilaiden ensimmäinen tehtävä oli henkilökohtaisesta opinto-ohjelmasta päättäminen. Pakollisia tutkintoaineita olivat yhteiskuntaoppi, maatalouden talousoppi ja osuustoimintaoppi. Lisäksi kansankorkeakoulun tutkinnon suorittaminen edellytti 2 - 5 valinnanvaraisen aineen opiskelua. Tarjolla olivat historia, kirjallisuus, valtio-oppi, sosiaalipolitiikka, kansantalousoppi, kunnallisoppi, maanviljelysoppi, maatalouspolitiikka, kotieläinoppi ja metsäoppi.
   Kaikissa tutkintoaineissa olli mahdollisuus valita joko alin, keskimmäinen tai ylin tutkinto. Alimman tutkinnon suorittamisesta sai yhden, keskitutkinnosta kaksi ja ylimmästä tutkinnosta kolme pistettä. Opiston todistus edellytti vähintään yhdeksää pistettä ja ainakin yhdessä aineessa ylintä tutkintoa.
   Lisäksi opetusohjelmassa oli sekä pakollisia että vapaaehtoisia harrasteaineita, joissa ei suoritettu tutkintoa.

   Opetusohjelma ei ainakaan täysin vastannut ensimmäisen oppilaspolven odotuksia. Alkiolaisuus ja maalaisliittolaisuus eivät olleet siinä asemassa kuin oli odotettu. Suurin osa oppilaista odotti saavansa poliittista koulutusta ja maalaisliittolaisina valmiuksia yhteiskunnallisiin tehtäviin.
   Vähitellen tilanne tasaantui. Tyytymättömyys opetusohjelmaa kohtaan hiipui myös siitä syystä, että toimintaa riitti. Muodostettiin oppilaskunta, jonka päätehtävä oli tupailtojen järjestäminen. Käsin kirjoitettu oppilaskunnan lehti Vako ilmestyi parin viikon välein.
   Oppilaskunta perusti myös pienen "osuuskaupan" välittämään oppilaille kirjoja ja muita opintovälineitä. Alkio-opiston kauppa nimettiin Santeri Alkion kotikylän mukaan Jakkulan Osuuskaupaksi.

   Ensimmäisen syyslukukauden yksi merkkitapaus oli Ruotsin, Norjan ja Tanskan talonpoikaispuolueiden nuorisojärjestöjen edustajien kaksipäiväinen vierailu. Myös Maalaisliiton puheenjohtaja V.J. Sukselainen vieraili jo syyslukukauden aikana Alkio-opistossa.
   Jo syyslukukauden aikana retkeiltiin Varsinais-Suomessa. Vierailu Kyösti Kallion tyttären, Katri Kaarlosen emännöimässä Paarskylän kartanossa, ja kuvanveistäjä Kalervo Kallion tapaaminen olivat mieleen jääneitä tapahtumia arkisen opiskelun lomassa. Vierailusta Paarskylän kartanossa tuli pitkään jatkunut perinne.
   Alkio-opiston ja Salon seudun maanviljelyskoulun välille rakentui ensimmäisenä lukuvuonna tiivis yhteys. Mynämäessä ja Laitilassa käväistiin paikallisten nuorisoseurojen iltamissa. Myös Salon sokeritehtaaseen tutustuttiin runsaat kaksi kuukautta kestäneen syyslukukauden aikana.
   Vapaa-ajan monipuolinen ohjelma puuhineen lisäsi viihtyvyyttä ja yhteishenkeä. Ensimmäisten viikkojen tyytymättömyys jäi taka-alalle. Opiskelumotivaatio oli korkealla ja opettajakunta yritti parhaansa.

   Puolueessa lienee ollut jonkinasteista tyytymättömyyttä Alkio-opiston toimintalinjaan. Puolueessa oli tahtoa tehdä opistosta maalaisliittolainen kansankorkeakoulu, kun taas Pirjamo halusi opiston pysyvän maaseutuhenkisenä ja ehdottomasti "vapaana puoluekiihotuksesta".
   Maalaisliiton johdossa Pirjamon linjausta pidettiin tarpeettoman varovaisena. Alkio-opiston valtionapu ei voinut olla vaarassa, kun sitä ei kyseenalaistettu Sirola-opistonkaan kohdalla, missä aatetta ei varsinaisesti maton alle piiloteltu.
   No, oli miten oli. Ensimmäisen lukuvuoden päätteeksi opiston johto ja henkilöstö saattoivat todeta tyytyväisinä, että alkuun oli päästy kaikista haasteista huolimatta.

   Monet Alkio-opiston ensimmäisten vuosikurssien oppilaista hakeutuivat Maalaisliiton järjestötehtäviin ja poliittiseen toimintaan. Esim. kolmannella vuosikurssilla (1949 - 1950) opiskellut Olavi Lampinen oli ensin järjestötehtävissä Itä-Hämeessä ja toimi Keskustapuolueen Etelä-Hämeen piirin toiminnanjohtajana 1965 - 1983.
   Kun vähän aikaa kului ja ensimmäisten vuosikurssien opiskelijat etenivät tahoillaan, Alkio-opiston maine alkoi kasvaa. Viimeistään 1960-luvulla opisto sai Maalaisliiton kansanedustajakoulun maineen. Ensimmäisen vuosikurssin oppilaista pihtiputaalainen Artturi Jämsén ja merijärveläinen Erkki Haukipuro ylsivät Maalaisliiton kansanedustajiksi, ministereiksi ja maaherroiksi. Toisen vuosikurssin oppilas, Paraisilta lähtöisin oleva Taisto Tähkämaa on toiminut kansanedustajana sekä puolustusministerinä ja maatalousministerinä.

   Seuraavien vuosien opiskelijoista etelähämäläisille lienee tunnetuin Matti Isoviita, joka opistovuoden jälkeen opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa ja toimi myöhemmin MNL´n Etelä-Hämeen piirin toiminnanjohtajana. Vuodesta 1964 Isoviita toimi puolueen tiedotussihteerinä ja tiedotuspäällikkönä. Puoluetoimistosta hän siirtyi vuonna 1972 ulkoministeriöön kehitysyhteistyöosaston tiedotuspäälliköksi. Lisäksi Isoviita on ollut lehdistö- ja kulttuurineuvoksena Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa.
   Alkio-opiston suorittaneiden määrä Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa kasvoi vuosi vuodelta. Syksyllä 1953 kuusitoista entistä Alkio-opistolaista opiskeli YKK´ssa. Heillä oli vahvat asemat myös korkeakoulun oppilaskunnassa. Pentti Pulakka oli oppilaskunnan hallituksen ensimmäinen varaesimies, Tatu Vanhanen toinen varaesimies ja Matti Isoviita hallituksen jäsen.

   Vuonna 1957 perinteisen vuosikurssin lisäksi aloitettiin kokeiluna II vuosikurssi, joka sittemmin jäi pysyväksi. Pirjamon mukaan II vuosikurssin perustamisen taustalla oli havainto, että vain harvat ja todella lahjakkaat oppilaat pääsivät kuusi ja puoli kuukautta kestävän työkauden aikana tiedollisesti ja taidollisesti merkittäviin tuloksiin. Siksi oli otettava myös aika avuksi: II vuosikurssilla pyrittiin vain melko harvoihin aineisiin keskittymällä tutustumaan niihin rauhallisesti ja sulattamaan kunnolla kaikki se, mihin perehdytään.

   Alkio-opiston korkeatasoinen ja "puoluekiihotuksesta vapaa" opetus tunnettiin ja tunnustettiin yli puoluerajojen. Tästä osoituksena Kangas ottaa esimerkiksi nurmolaisen Matti Huumon.
   Huumo ei Etelä-Pohjanmaan maalaisliittolaisten keskinäisten valtataistelujen vuoksi päässyt toimittajaksi Seinäjoella ilmestyneeseen puolueen äänenkannattajaan Ilkkaan, mutta hän sai paikan Vaasassa ilmestyneen kokoomuslaisen Vaasa-lehden toimituksesta. Koska Vaasan toimituksen johdossa arvostettiin Alkio-opiston koulutusta.

   II vuosikurssin perustaminen ei ratkaissut 1960-luvun alussa pahenevaa Alkio-opiston oppilaspulaa. Työvuonna 1961 - 1962 opistossa oli 25 opiskelijaa. Tyovuonna 1962 - 1963 I vuosikurssin suoritti 18 ja II vuosikurssin 5 oppilasta. Oppilastilanne oli uhkaava, sillä valtionosuuden saaminen edellytti oppilasmääräksi kahtena peräkkäisenä vuonna vähintään 25 oppilasta.
   MNL´n työvaliokunta päätti huhtikuussa 1963 toimista oppilaiden hankkimiseksi Alkio-opistoon. Jokainen MNL´n piirijärjestö velvoitettiin hankkimaan vuosittain 3 - 4 oppilasta. Lisäksi oppilaiden hankinta päätettiin ottaa osaksi paikallisosastojen toimintaa.
   MNL´n aktiivisuudella oli Alkio-osaston kannalta tuntuva merkitys, ja se myös ymmärrettiin opiston piirissä. Tieto Alkio-opiston tilanteesta levisi MNL´n kautta koko maahan, ja se näkyi oppilashankinnan aktivoitumisena. Syksyllä 1963 I vuosikurssilla aloitti 31 opiskelijaa ja II vuosikurssilla kuusi, keväällä 33 nuorta sai todistuksen. Työvuoteen oltiinkin tyytyväisiä.
   Aktiivinen oppilashankinta vähensi oppilaskunnan homogeenisuutta. Oppilaita tuli muualtakin kuin keskustalaisista viljelijäperheistä. Se merkitsi opiston ilmapiirin yhteiskunnallista avartumista ja myös hieman aiempaa suvaitsevampaa suhtautumista.
   1960-luvun puolivälissä Alkio-opistossa opiskeli mm. halikkolainen Hannu Lehtilä, joka sai todistuksen keväällä 1966. Hän jatkoi opintojaan Tampereen yliopistossa ja hänestä tuli sittemmin Yleisradion toimittaja (1970 - 2008, muistetaan erityisesti Lauantaiseuran vetäjänä 2001 - 2008) sekä tietokirjailija.

   Jo 1950-luvun lopulla oli nähtävissä, että Alkio-opiston oli saatava jostain täysin uudet toimitilat. Opiston kehnoon kuntoon päässeet rakennukset nähtiin keskeisenä syynä myös oppilasmäärän uhkaavaan laskuun. Asia oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 1957 Keskisuomalaisen päätoimittajan Martti Juuselan aloitteesta tämän esittäessä kurssikeskuksen rakentamista Pihlajavedelle.
   MNL´n johtokunta pohti kurssikeskuskysymystä maaliskuussa 1957. Tuossa vaiheessa päädyttiin siihen, että mahdollinen kurssikeskus olisi rakennettava Alkio-opiston yhteyteen.
   Kurssikeskushanke oli esillä muutaman vuoden, ja sen rahoittamiseksi suuniteltiin valtakunnallista keräystäkin. Varsinaista perustamispäätöstä ei kuitenkaan tehty. Lopulta kurssikeskushanke toteutui toisella tavalla. Maalaisliiton, puolueen naisjärjestön ja MNL´n vuonna 1949 perustaman Maaseudun Lomaliiton yhteistyönä hankittiin osa espoolaisesta Nupurin tilasta, ja alueella sijainnut kartanon päärakennus kunnostettiin motelliksi, jossa oli kurssi- ja majoitustiloja.
   Vastuu Alkio-opiston tulevaisuudesta oli siirtymässä sen keskeisimmälle taustayhteisölle MNL´lle. Nuorisojärjestön johtokunta käsitteli opiston tilannetta joulukuussa 1962 esittäen toivomuksen, että rakentamisen suunnittelun yhteydessä selvitettäisiin myös, "onko opiston nykyinen sijaintipaikka paras mahdollinen opiston tulevaisuuden toiminnan kannalta".

   Perniötä ei pidetty itsestään selvänä sijoituspaikkana uudelle Alkio-opistolle. Tästä johtuen eri paikkakunnilla alkoi olla vipinää. Helmikuussa 1963 keskisuomalaiset olivat liikkeellä aktiivisimmin, Pihlajaveden kunta ehti ensimmäisenä tarjoutua opiston sijaintikunnaksi mainiten, että kunta olisi veloituksetta valmis antamaan opiston käyttöön kymmenen hehtaarin tontin Valkeisjärven rannalta. MNL´n Keski-Suomen tuki Pihlajaveden tarjousta.
   Myös savolaiset aktivoituivat samoihin aikoihin. MNL´n Ylä-Savon piirijärjestö ehdotti Alkio-opiston uudeksi sijaintipaikaksi Iisalmen Runnia, missä oli vapautumassa Maaseudun Lomaliiton omistama rakennus, kun emäntäkoulu oli siirtymässä uusiin rakennuksiin.
   MNL´n johtokunta ei tuossa vaiheessa ottanut kantaa paikkakysymykseen, vaan se päätettiin jättää Alkio-opiston kannatusyhdistyksen ja MNL´n johtokunnan yhdessä päätettäväksi.
   
   Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa oli jo suuri joukko kuntia ilmoittautunut sopiviksi Alko-opiston sijaintipaikkakunniksi. Erityisen aktiivinen maakunta oli Etelä-Pohjanmaa, missä kisaan lähti Seinäjoen kaupungin lisäksi 20 kuntaa.
   Korpilahdella aktivoiduttiin Alkio-opiston asiassa vuonna 1965. Maaseudun Lomaliitto oli vuonna 1964 ostanut Korpilahden kirkonkylän tuntumasta Päijänteen rannalta Tähtiniemen tilan, missä oli  ylläpidetty lomatoimintaa 1930-luvun alusta lähtien. Korpilahden Tähtiniemi nousikin pian yhdeksi päävaihtoehdoksi, keskeinen tekijä oli Maaseudun lomaliiton kiinnostus yhteistyöstä Tähtiniemessä.
   Vuoden 1965 toimintakertomuksen käsittelyn yhteydessä johtokunta päätyi Nuoren Keskustan Liiton (NKL, kun Maalaisliitosta tuli Keskustapuolue, MNL´sta tuli NKL) kannan mukaisesti viiteen vaihtoehtoon: Korpilahti, Viitasaari, Saarijärvi, Lomayhtymän Turuntien motellin tontti Espoossa tai rakentaminen entiselle paikalle Perniöön.

   Ensimmäinen päätös, mikä uudesta sijaintipaikasta saatiin aikaan, oli, että Alkio-opisto muuttaa Keski-Suomeen. Paikkakuntaa ei vielä tuossa vaiheessa määritelty.
   Kun päätös Alkio-opiston muutosta Keski-Suomeeen tuli julkisuuteen, eri puolilla maakuntaa aktivoiduttiin. Vahvimmiksi ehdokkaiksi muodostuivat lopulta Korpilahti, Viitasaari ja Laukaa.
   Rakennustoimikunta päätti lokakuussa 1967, että Alkio-opisto sijoittuu Korpilahdelle. Asia näytti ratkenneen.

   Mutta Alkio-opiston muutto Korpilahdelle ei vielä ollutkaan selvä. Heti päätöksen jälkeen keskustelu ja vaatimukset rakentamisesta Turuntien Motellin tontille Espooseen voimistuivat sekä Alkio-opiston opettajakunnassa että laajemminkin Keskustapuolueessa. Tämä keskustelu vaikutti taustalla, kun kannatusyhdistyksen johtokunta totesi, ettei asia vieläkään ollut kypsä päätettäväksi.
   Työvaliokunnan kokouksessa oli jo selvää, että Keski-Suomeen opisto sijoittuu. Vaihtoehtoina olivat edelleen Korpilahti ja Viitasari. Neuvottelu oli tiukkaa, puheenjohtajan ääni ratkaisi. Työvaliokunta esitti johtokunnalle rakentamista Viitasaarelle.
   Johtokunta määritteli kantansa välittömästi työvaliokunnan kokouksen jälkeen. Asiasta äänestettiin. Äänin 6 - 3 johtokunta päätti esittää samana päivänä pidettävälle vuosikokoukselle Alkio-opiston rakentamista Korpilahden Tähtiniemeen.

   Alkio-opiston kannatusyhdistyksen vuosikokous 26.2.1968 on ilmeisesti kaikkien aikojen suurin kansanopistokokous Suomessa. Kokoukseen osallsitui 539 kannatusyhdistyksen jäsentä, joista suuri enemmistö oli Korpilahdelta ja Viitasaarelta.
   Korpilahdella syntyi suoranainen "Alkio-opisto Tähtiniemeen" -kansanliike. Mauno Hakasen ja Veikko laukkasen allekirjoittamassa monisteessa hekutettiin viikkoa ennen kokousta mm. "Nyt vaan kalliimmat vaatteet päälle ja onnea matkalle. Mies talosta - nainen ja mies parhaasta!"
   Kokouksessa keskustelussa ei tuotu esille juurikaan mitään uutta. Viitasaaren etuna mainittiin, että opisto voisi toimia siellä itsenäisenä laitoksena, koska muita opistoja ei ollut lähellä. Korostettiin seudun hyviä teitä ja koko pohjoisen Keski-Suomen voimakasta tukea mm. tukkipuukeräyksin. Korpilahtelaiset korostivat mm. että opiston rakentaminen yhteistoiminnassa Lomayhtymän kanssa olisi taloudellisesti edullista.
   Suljetuin lipuin tapahtuneessa äänestyksessä Korpilahti voitti Viitasaaren äänin 338 - 196. Perniö sai yhden äänen ja yksi äänestyslippu hylättiin.

   1960-luvulla Alkio-opiston työjärjestys säilyi suunnilleen samanlaisena kuin edellisellä kymmenluvulla. Tosin aamutee siirrettiin työvuoden 1962 - 1963 alussa tuntia myöhemmäksi, alkamaan klo 8.00.  Oppitunnit alkoivat klo 8.30. Jokapäiväiset aamuhartaudet poistettiin työvuoden 1969 - 1970 työohjelmasta.
   Myös järjestyssäännöt olivat 1960-luvun lopulla samat kuin 1940-luvulla ja niiden noudattamista valvottiin tarkasti. Säännöt merkitsivät kasarminomaista sisäoppilaitoselämää.
   Aiemmin kokonaan kielletty tanssi oli 1960-luvun puolivälistä lähtien sallittua muutaman kerran vuodessa. Tanssilupa heltisi opiston johdolta esim. Helsingin keskustaopiskelijoiden vierailujen yhteydessä. Ja esim. pianon ja harmonin soitto oli kielletty ilman nimenomaista lupaa.
   Kyllähän niitä sääntöjä rikottiin. Jos lupaa lähteä Saloon tansseihin tai elokuviin ei tullut, joskus sinne lähdettiin luvatta. Ja kyllähän pojat joskus vierailivat tyttöjen huoneissa muulloinkin kuin luvallisina aikoina.
   Jos oppilas jäi kiinni, pienetkin rikkomukset käsiteltiin opettajakunnan kokouksessa. Lievin rangaistus oli muistutus, kovin erottaminen kokonaan. Kokonaan erottamisen syynä oli esim. "alkoholin tuominen opistolle ja sen nauttiminen asuntolassa". Määräajaksi erotettiin esim. tyttö ja poika sillä perusteella, että "oppilas oli ollut useina öinä morsiamensa huoneessa".
   
   Nuoriso- ja opiskelijaradikalismi alkoi ravistella oppilaitoksia 1960-luvun jälkipuoliskolla. Alkio-opistolla siitä saatiin konkreettisia viitteitä syksyllä 1968.
   Alkio-opiston kaksi oppilasta - tyttö ja poika - kävivät marraskuussa 1968 keskustapuolueen puoluetoimistossa selostamassa opiston tilannetta NKL´n johdolle. He puhuivat liittosihteeri Olavi Konttiselle ja tiedotussihteeri Sauli Pyyluomalle järjestyssääntöjen vanhanaikaisuudesta ja pyysivät tukea niiden täydelliseen uusimiseen. Erityisen hankalana nuoret pitivät sitä, että pojat tyttöjen ja tytöt poikien asunnoissa saivat vierailla ainoastaan sunnuntaisin klo 12.45 - 15.30.
   NKL hyväksyi Pyyluoman valmisteleman kirjelmän Alkio-opiston kannatusyhdistyksen johtokunnalle. Kirjelmän mukaan Keskustapuolue oli useissa yhteyksissä ilmaissut myönteisen kantansa opintodemokratiaan ja siihen liittyviin uudistuspyrkimyksiin. Tästä syystä oli kiinnitettävä vakavaa huomiota keskustalaisen liikkeen oman oppilaitoksen oppilaiden asemaan. NKL´n keräämien tietojen mukaan Alkio-opiston järjestyssäännöt olivat ankarammat kuin suomalaisissa kansanopistoissa yleensä.
   NKL piti tärkeänä väljennyksiä opiston alueelta poistumiseen, television katsomiseen, hiljaisuuteen ja aivan erityisesti vierailuihin vastakkaista sukupuolta olevien oppilastovereiden asunnoissa.
   Muutoksia saatiinkin aikaan. Järjestyssääntöjä väljennettiin. Lisäksi oppilaiden ja opiston johdon yhteistyön tiivistämiseksi perustettiin opistoneuvosto, johon kuului neljä opettajakunnan ja neljä oppilaskunnan edustajaa, sekä johtokunnan, oppilasliiton ja talon muun henkilökunnan edustus. Sen sijaan oppilaiden pyyntö saada sinutella opettajia evättiin.

   Sittemmin Alkio-opistossa radikalisoiduttiin vieläkin enemmän. Muutamat aktiiviset keskustanuoret huomasivat, että televisiosta tuttu, radikaalin puoleinen Hannu Taanila, esiintyi Salon kaupunginkirjastossa 6.11.1969. Päättivät, että tuossa tilaisuudessa olisi paikallaan myös Alkio-opiston keskustalaisten oppilaiden näkyä, tavalla tai toisella. Oli helppo arvata, että Taanila vetäisi kirjastoon paljon kuulijoita.
   Päätettiin laatia poliittinen julkilausuma ja jakaa sitä kapunginkirjaston tilaisuudessa. Tekstissä näkyy tavoitellun "taanilalaista" tyyliä. Otsikko kertoo siitä, mitä nuo aktiiviset keskustanuoret tavoittelivat: "Rytinää".
   Tekstissä sivalletiin sekä oikealle että vasemmalle. Kokoomuslaisille suunnatussa osiossa mennään - oikeutetusti tai ei - jopa alatyyliseen kielenkäyttöön: "Oikeistolaisen rakkaus on raha. Mersulla pyyhkäistään säälimättä ohi köyhän kotimaisen ravan roiskuessa työläismökin akkunaan, rukiin kasvattajan multakasvoille. Kun on millä mällätä, niin porsastellaan. Silkkipytty päässä deodoranttikainaloin juostaan salongista kultapossujuhliin, köyhille-vanhoja-vaatteita -seurasta militarismin hurmokseen. Kun sotakiihkot marssivat miten marssivat ja kypäräpapit tömistävät perässä liperit viuhuen, oikeiston repaleinen lippu nuokkuu pisimmässä tangossa. Huojutaan ulkopolitiikan humalassa kuin pahanen h[--]ra merimiehen kainalossa. Krapulalääkettä etsitään vain lännestä, itään sen kun vaan pyllistellään."
   Myös vasemmistolle vinoillaan, muttei ehkä yhtä antaumuksella: "Hyvä toveri, jätä mielestäsi nuo lakkovouhotukset ja anna vallankumousintoilusi jäätyä Suomen pakkasiin, sillä meidän jokapäiväinen leipämme ei ole herttakuusisten kosmetiikkapusseissa! Tulkoon meidän valtakuntamme olemaan ilman autokratiaa, kansanmiliisin vartiokoppeja, manipuloituja vaaleja, sensuuripakkoa, kolhooseja, kokoontumiskieltoja, ties mitä!"
   Loppuun luonnollisesti kehotus tulla pois sieltä, oikealta ja vasemmalta, keskelle: "Rakas oikeisto ja vasemmisto, tule meille, meillä leivotaan! Tule kunhan parannat tapasi! Kepu on yleispuolue!" Allekirjoituksena oli "ALKIO-OPISTON EDISTYSRYHMÄ".

   Julkisuushakuinenhan tuo tempaus oli. Ja kyllähän moinen moniste Salon kaupunginkirjaston tilaisuudessa huomiota herättikin. Ja rytinäähän siitä seurasi.
   Edistysryhmän monisteen sisältöä pidettiin kannatusyhdistyksen työvaliokunnassa "erittäin sopimattomaan ja opistoa loukkaavana nimenomaan sen nimimerkinomaiseen allekirjoitukseen käytetyn Alkio-opiston nimen vuoksi". Työvaliokunta päätti esittää asian johtokunnalle mahdollisia toimenpiteitä varten.
   Johtokunta yhtyi työvaliokunnan arvioon monisteen kielenkäytön sopimattomuudesta. Opiston nimen käyttö allekirjoituksessa oli johtokunnan mukaan ehdottomasti luvaton toimenpide. Puheenjohtajan tehtäväksi annettiin nuhdella asianomaisia oppilaita heidän menettelynsä johdosta.
   Oppilaiden nuhtelemisen osalta Sauli Pyyluoma jätti päätökseen eriävän miellipiteensä. Hän tuki kannatusyhdistyksen johtokunnassa oppilaskunnan tavoitteita, ja hänen mielestään oppilaskunnan edistysryhmän Rytinä-kannanotto oli innokkaiden keskustanuorten tempaus, mihin opiston kannatusyhdistyksen johtokunnan ei olisi ollut tarpeellista puuttua.
   Ei tuo kuitenkaan pelkästään Keskustapuolueen sisäiseksi asiaksi jäänyt. Eduskuntavaalien läheisyyden sähköistämässä ilmapiirissä tempaus pysyi julkisuudessa. Tiedettiin mm. että monisteen kopioita oli lähetetty Kokoomuksen piiritoimistoille käytettäväksi aseena vaalitaistelussa. Raumalla ilmestyvän Länsi-Suomi -lehden mukaan edistysryhmän teksti oli jopa äärivasemmistolaisten törkeyksiä hirveämpää.
   Yleisen älämölön takia oppilaskunta otti asian uudelleen käsittelyyn. Tunteet kävivät kokouksessa kuumina. Osa oli pöyristyneitä, osa ei - todettiin mm. että radikaalisuuden jälkeen tulee aina parempi yhteiskunta. Pitkällisen inttämisen jälkeen äänestettiin, edistysryhmä sai oppilaskunnan tuen äänin 14 - 13 kahdeksan äänestäessä tyhjää.
   Vielä oli edessä uusi johtokunnan käsittely. Edistysryhmä toivoi oppilaskunnalta kannanottoa tuekseen, mutta oppilaskunta ei ollut enää valmis puuttumaan asiaan.
   Lopulta edistysryhmän puuhamies Heikki Partanen sai ankaran varoituksen. Kun vielä SMP´n pää-äänenkannattaja Suomen Uutiset julkaisi maaliskuussa 1970 Rytinää-monisteen kokonaisuudessaan otsikolla "Alkio kääntyy haudassaan", asia meni vielä kerran työvaliokuntaan. Työvaliokunta totesi, että moniste oli aiheuttanut opistolle suurta vahinkoa ja että Suomen Uutisten kirjoitus oli saatettu työvaliokunnan tietoon. Sitten edistysryhmän tempaus katsottiin loppuun käsitellyksi.

   Työvuonna 1968 - 1969 I vuosikurssilla aloitti 18 ja II vuosikurssilla 8 oppilasta. Kun neljä oppilasta erosi kesken lukuvuoden, lopulliseksi oppilasmääräksi jäi 22.  Monet olivat huolissaan Alkio-opiston tulevaisuudesta.
   Opiston johto oivalsi, että ylioppilaat olisivat ratkaisu oppilaspulaan. Kesällä 1972 Alkio-opistoa markkinoitiin ensimmäisen kerran ylioppilaille. Sanomalehdissä julkaistussa ilmoituksessa korostettiin Alkio-opistoa väylänä yliopistoihin ja korkeakouluihin. Erikseen mainittiin Tampereen yliopisto.
   Työ tuotti tuloksia yli odotusten. Hakijamäärä kasvoi niin, että hakijoita ryhdyttiin taas karsimaan.

   Opiston toiminta jatkui suuremmitta muutoksitta. Työvuoden 1972 - 1973 opetusohjelmaan lisättiin uusina tutkintoaineina aatehistoria ja kansainvälinen politiikka.
   I vuosikurssin opiskelijan oli otettava ohjelmaansa vähintään neljä tutkinto- tai lisäainetta. Tutkintoja oli suoritettava vähintään kolmessa aineessa. II vuosikurssin opiskelijan oli otettava ohjelmaansa vähintään viisi ainetta ja tutkintoja oli suoritettava vähintään neljässä aineessa. Työvuonna 1973 - 1974 I vuosikurssin oppilailla oli mahdollisuus opiskella järjestötyön linjalla, jolloin heidän oli otettava ohjelmaansa nuorisokasvatusoppi, järjestöoppi, nuorisopolitiikka ja näyttämötyö sekä kunnallisoppi.
   Työvuonna 1966 - 1967 oli lopulta toteutunut se, mitä oppilaat olivat toivoneet kolmannesta vuosikurssista lähtien: Alkio-opistoon alettiin kutsua vieraileviksi luennoitsijoiksi eri poliittisten puolueiden edustajia. Ensimmäisenä oli tammikuussa 1967 kansanedustaja Esko Niskasen kolme luentoa sosialidemokratian historiasta ja SDP´n toiminnasta. SKDL´n poliittinen sihteeri Aimo Haapanen luennoi kansandemokraattien ja SKP´n vaiheista ja tavoitteista. Nuorisopoliitikko ja Kokoomuksen tuleva kansanedustaja Tapio Holvitie selosti kolmessa luennossaan puolueensa organisaatiota, ohjelmaa ja tavoitteita. Toiminnanjohtaja Jaakko Tuominen luennoi liberalismin aatepohjasta ja Liberaalisesta kansanpuolueesta.
   Puolueiden edustajien luennot saivat oppilaiden piirissä hyvän vastaanoton ja ne sisältyivät seuraavienkin työvuosien ohjelmaan. Oppilaat pitivät erittäin tärkeänä perehtyä myös muiden puolueiden ohjelmiin ja tavoitteisiin. Sellaisten nuoren polven vaikuttajien kuin esimerkiksi SKDL´n Ilkka-Christian Björklundin ja Terho Pursiaisen sekä Kokoomuksen Ilkka Kanervan tapaaminen kiinnosti oppilaita.
   Alkio-opisto alkoi kehittää ja monipuolistaa lyhytkurssitoimintaansa 1960-luvun lopulta lähtien. Opiston tilat saatiin siten aiempaa tehokkaampaan käyttöön.

   Alkio-opiston opettajia, oppilaita ja muuta henkilökuntaa järkytti rehtori Arvo Pirjamon kuolema joulukuun 12. päivänä vuonna 1971. Alkio-opistossa vuosikymmenten aikana usein luennoinut toimittaja Urho Kittilä muisteli Pirjamoa Tompan Tuomon pakinassaan, joka julkaistiin useissa sanomalehdissä. Kittilä luonnehti Pirjamon testamentiksi tämän käsitystä maaseutuhenkisen kansankorkeakoulun välttämättömyydestä: "Alkio-opiston tehtävä on osoittaa kasvateilleen, että siinä elinympäristössä, josta he ovat lähteneet on kansan elinvoiman juuret ja että heidän siveellinen velvollisuutensa on siinä toimien kantaa kortensa yhteiseksi hyväksi."

   Työn opistossa oli kuitenkin jatkuttava. Vt. rehtoriksi valittiin yhteiskunnallisten aineiden opettaja Arja Mäkeläinen ja vt. taloudenhoitajaksi apulaisrehtori Inkeri Pirjamo. Samalla päätettiin julistaa haettavaksi yhdistetty rehtorin ja taloudenhoitajan toimi.
   Johtokunta päätti helmikuussa 1972 työvaliokunnan esityksen mukaisesti valita rehtorin toimeen väliaikaisesti filosofian lisensiaatti Kari Hokkasen. Valintaa perusteltiin mm. Hokkasen muita hakijoita korkeammalla koulutiksella, lisäksi viitattiin Hokkasen luottamustehtäviin Keski-Suomessa.
   Hokkanen kuitenkin ilmoitti, ettei voisi ottaa tehtävää vastaan vielä elokuussa 1972, vaan toivoi saavansa vuoden virkavapaata väitöskirjatyötä varten. Hokkanen oli valmis rehtoriksi vasta sen jälkeen kun opisto olisi muuttanut Korpilahden Tähtiniemeen.
   Johtokunta ei Hokkasen virkavapaushakemusta hyväksynyt. Toimi julistettiin kesäkuussa 1972 uudelleen haettavaksi.
   Hokkanen haki jälleen. Ja oli edelleen johtokunnan mukaan pätevin ja sopivin.
   Lopulta johtokunta taipui hyväksymään uuden rehtorin toivoman virkavapauden, kun tämä ilmoitti olevansa valmis osallistumaan opiston rakennushanketta koskevien asioiden käsittelyyn rakennustoimikunnassa sekä valvomaan rakennushanketta Korpilahdella.

   Perniön kiinteistö päätettiin myydä, keskustalaiselle tai sitä lähellä olevalle taholle. Missään tapauksessa sitä ei saanut myydä vasemmistoenemmistöiselle Salon kaupungille. Lopulta ostajaksi löytyi lähellä Keskustapuoluetta toimiva järjestö Eläkeliitto, joka maksoi kiinteistöstä 550.000 markkaa.

   Alkio-opiston rakentaminen eteni aikataulun mukaisesti. Harjannostajaisia vietettiin 2.11.1973. Samassa yhteydessä oli peruskiven muuraus, jonka aloitti valtiovarainministeri Johannes Virolainen.
   Alkio-opiston uusi päärakennus valmistui huhtikuussa 1974. Rakennuksessa oli kerrospinta-alaa yhteensä 2.060 neliömetriä. Talo maksoi kalusteineen yhteensä 2.700.000 markkaa.
   Kevättalvella 1975 valmistuivat opettaja-asunnot, kaikki kolme kaksikerroksista opiskelijoiden asuntotaloa olivat valmiina toukokuussa. Toisen rakennusvaiheen kokonaiskustannukset olivat n. 2.200.000 markkaa.

   Opistolle sateli tervehdyksiä ja onnitteluja. Puheenjohtaja Johannes Virolainen ja puoluesihteeri Mikko Immonen esittivät Keskustapuolueen onnittelut. Lukuisten yhteisöjen onnittelijoiden joukossa olivat Keskustapuolueen ohella myös muiden puolueiden paikalliset järjestöt. Oppilasliitto lahjoitti vihkiäislahjana taiteilija Kalle Patoluodon  maalauksen vanhasta Alkio-opistosta.
   
   Uudessa paikassa kaikille yhteistä opetusta kehitettiin siten, että Alkio-kerhossa perehdyttiin Maalaisliitto-Keskustapuolueen historiaan ja periaatteiden kehitykseen. Teemoina olivat  myös kansainvälinen poliittinen agrarismi ja sitä edustavat puolueet.
   Kaikille yhteiset luennot jakaantuivat kolmeen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä käsiteltiin historian teemoja, mihin ryhmään kuului myös professori Keijo Korhosen luento Suomen turvallisuuspolitiikasta. Toisessa ryhmässä tehtiin selkoa Keskustapuolueen politiikasta ja tilanteesta sekä luennoitiin sanomalehdistöön liittyvistä kysymyksistä. Kolmas luennoitsijaryhmä oli Neuvostoliiton edustajat, näiltä opiskelijat saivat tietoa mm. itänaapurin ulko- ja kulttuuripolitiikasta sekä NKP´n ja Keskustapuolueen suhteista.
   Rehtori Kari Hokkasen lisäksi Santeri Alkion aatteisiin ja keskustalaisuuteen olivat opettajakunnassa parhaiten perehtyneet ja omistautuneet  järjestö- ja nuorisotyön linjan johtaja Pekka Hämäläinen sekä vuonna 1976 tuntiopettajana aloittanut hum. kand. Seppo Niemelä, joka tunnettiin erityisesti aatepoliittisiin kysymyksiin perehtyneenä kesksutalaisena.
   Opiston ohjelmaan sisällytettiin alkiolaisen kansansivistystyön perinteitä, kuten harrastajateatteri. Tuntiopettajana vuodesta 1976 seuraavan vuosikymmenen alkuvuosiin saakka toiminut ohjaaja-näyttelijä Kalevi Haapoja oli merkittävä lisä näyttämötyön opetuksessa.
   Opiskelijat viihtyivät Tähtiniemessä, vaikka osa joutui edelleen asumaan puutteellisissa tiloissa Lomayhtymän Tähtelässä ja rantamökeissä. Keväällä 1976 Alkio-opiston järjestyssäännöt päivitettiin vastaamaan paremmin aikaansa. Opiskelijoiden vapauksia lisättiin erityisesti vapaa-ajan vieton osalta.
   1970-luvun jälkipuoliskolta lähtien II vuosikurssia kehitettiin niin, että se tasoittaisi mahdollisimman hyvin nuorten tietä yliopistoihin ja korkeakouluihin. Kaikille pakollisia perusaineita olivat ainoastaan suomen kieli ja puhekasvatus. Sen lisäksi tutkintoon oli sisällytettävä vähintään neljä ainetta, joista yhdessä suoritettiin laajin eli erikoiskurssi, yhdessä jatkokurssi ja kahdessa peruskurssi.
   Opiston opiskelijoille järjestettiin myös mahdollsiuus suorittaa yliopistollinenarvosana, kasvatustieteen approbatur. Arvosanaopetus toteutui käytännössä sen jälkeen kun opistoon vuonna 1978 perustettiin kasvatusaineiden opettajan toimi.
   Hokkasen mukaan sillä, että Alkio-opiston opiskelijoista yli 90 % oli ylioppilaita, oli sekä hyvät että huonot puolensa. Positiivista oli se, että oppilaille ei tarvinnut opettaa alkeita, joten opetuksen tasoa voitiin nostaa. Negatiivista puolestaan oli se, että opistosta oli tullut yhä enemmän ylioppilaiden preppauspaikka. Keskisuomalaisen haastattelussa elokuussa 1980 Hokkanen toivoi myös erityisesti nuoria miespuolisia maanviljelijöitä enemmän Alkio-opistoon, "ellei muuten niin emäntää etsimään".

   Maaliskuussa 1979 Alkio-opiston väelle tuli melkoisena uutisppommina tieto Hokkasen valinansta Seinäjoella ilmestyvän sanomalehti Ilkan päätoimittajaksi vuoden 1980 elokuun alusta lukien. Edessä oli uuden rehtorin etsiminen.
   Johtokunta antoi Hokkasen tehtäväksi laatia hakijoiden ansioista ja soveltuvuudesta yhteenveto. Yhteenvedossaan Hokkanen nosti kärkeen viisi hakijaa, joista rehtori työvaliokunnan mukaan mitä todennäköisimmin valittaisiin. Tuossa vaiheessa mukana olivat talon sisältä Pekka Hämäläinen ja Seppo Niemelä. Muut olivat Mikko Linna Jyväskylästä, Antti Tuomikoski Helsingistä ja Touko Perko Turusta. Haastatteluun kutsuttiin lopulta myös Kaarlo Autio ja Veikko Leväniemi. Mauno Hakanen esitti myös Matti Markkasta, mutta tätä ei kutsuttu haastatteluun.
   Haastattelujen jälkeen työvaliokunta päätyi suosittamaan johtokunnalle, että rehtoriksi valittaisiin Seppo Niemelä, Touko Perko tai Antti Tuomikoski. Mauno Hakanen jätti päätökseen eriävän mielipiteensä, hänen mielestään Martti Markkanen olisi pitänyt esittää neljäntenä ehdokkaana.
   Hokkanen itse piti Niemelää sopivimpana seuraajakseen. Niemelän kannalla olivat myös NKL´n edustajat Paavo Kankkunen ja Martti Pura. Heidän mielestään Niemelä oli pätevin erityisesti maailmankatsomuksellisen opetuksen johtajaksi.
   Vaikutusvaltainen ja aktiivinen työvaliokunnan puheenjohtaja Erkki Laatikainen vastusti kuitenkin Niemelän valintaa, hän kun ei pitänyt asevelvollisuutensa siviilipalveluksessa suorittanutta sopivana Alkio-opiston rehtoriksi. Laatikainen piti tärkeänä myös, että Alkio-opiston rehtori olisi tohtori, eivätkä muutkaan vähätelleet korkean oppiarvon merkitystä.
   Lopulta äänestettiin. Perko sai 8 ääntä, Tuomikoski 4 ja Markkanen 2. Varalle valittavan vaalissa Tuomikoski ja Markkanen saivat kumpikin 7 ääntä ja Markkanen valittiin arvalla varalle Perkon kieltäytymisen varalta.

   Turun yliopiston Suomen historian dosentti Perko otti rehtorin viran vastaan, mutta ei salannut kiinnostustaan palata yliopistoon. Hän ilmoitti ennen valintaansa suunnitelleensa viipyvänsä rehtorina ainoastaan viitisen vuotta, hän oli hakenut myös Tampereen yliopiston tiedotusopin apulaisprofessorin virkaa. Tampereelle tosin valittiin sittemmin Perkon sijaan Suomen lehdistöhistorian dosentti ja kokenut sanomalehtimies Esko Salminen.

   Vuonna 1984 uusittiin jälleen lakia kansanopistojen valtionavusta. Jako kansanopistoihin ja kansankorkeakouluihin poistettiin, joten Alkio-opisto on ollut vuodesta 1984 lähtien kansanopisto.
   
   Alkio-opisto toimi 1980-luvulla tehokkaasti keskustapuolueen koulutuskeskuksena. Myöhemmin on arvioitu, että Alkio-opiston järjestökursseilla on ollut huomattava merkitys Keskustan järjestölliselle aktivoitumiselle ja kannatuksen kasvulle. Ne loivat pohjaa "veret seisauttavalle" vaalivoitolle vuoden 1991 eduskuntavaaleissa, missä puolue nousi 55 kansanedustajallaan eduskunnan suurimmaksi puolueeksi.

   Keväällä 1983 valmistui päärakennuksen laajennus. Opisto sai käyttöönsä mm. kolme uutta luokkaa, erilaisia kokous-, työ- ja varastotiloja, yhteensä 550 neliömetriä.
   Syksyllä 1986 valmistui opiskelija-asuntola-kurssikeskus, missä on tiloja runsaat 1.100 neliömetriä. Talon valmistuminen paransi huomattavasti majoitustilannetta, sillä taloon voitiin sijoittaa enimmillään 42 opiskelijaa. Lomayhtymältä vuokratuista Tähtelän tiloista voitiin luopua.

   Perko ilmoitti johtokunnalle elokuussa 1985 eroavansa rehtorin toimesta, ja ero myönnettiin vuoden 1986 alusta lukien. Samalla päätettiin, että vararehtori Pertti Rautiainen hoitaisi rehtorin tehtävät kevätlukukauden 1986. Näin uuden rehtorin valinnalle varattiin tarpeeksi aikaa.
   Seuraava Alkio-opiston rehtori oli Jyväskylän yliopiston Suomen historian dosentti Jorma Keränen. Valinta oli yksimielinen. Kaarina Virolainen olisi tosin edellyttänyt, että Keränen olisi asunut opistolla, mihin tämä ei lupautunut, mutta koska Virolainen oli pois kokouksesta, valinta oli yksimielinen.
   Keränen aloitti rehtorina vuoden 1986 alussa, eli johtokunnan päätös vararehtori Rautiaisen toimimisesta vt. rehtorina kevätkauden voitiin perua.

   Alkio-opiston rooli keskustalaisena oppilaitoksena ja kurssikeskuksena oheni 1990-luvulla. Mahdollisuus yliopistollisten arvosanojen suorittamiseen takasi vuosittain riittävät hakijamäärät. Suomen Keskusta käytti Alkio-opistoa aiempaa vähemmän kurssikeskuksenaan. Opisto piti kuitenkin aktiivisesti yhteyksiä puolueeseen. Perinteidensä mukaisesti Alkio-opisto näkyi edelleen mm. Keskustan puoluekokouksissa.

   Esko Ahon hallituksen merkittävin koulutukseen liittyvä uudistus oli ammattikorkeakoulujen perustaminen. Siihen liittyen kävi selväksi, että kansanopistot menettäisivät opistoasteisen ammatillisen koulutuksen.
   Vuoden 1997 alkupuolella 14 kansanopistoa perusti Humanistista ammattikorkeakoulua (Humak) ylläpitävän osakeyhtiön. Opistot olivat päättäneet perustaa verkostoammattikorkeakoulun, ts. korkeakouluopetus jakautuisi mukana olevien kansanopistojen yhteyteen. Mukana oli myös Alkio-opisto.
   Valtioneuvosto päätti syyskuussa 1997 väliaikaisen Humanistisen ammattikorkeakoulun kokeiluluvasta. Humanistinen ammattikorkeakoulu vakinaistui 1.8.2000.

   Alkio-opisto vietti vuonna 1997 näyttävästi 50-vuotisjuhliaan. Merkkivuoteen liittyivät valtakunnalliset kansanopistopäivät Tähtiniemessä kesäkuussa. Päivien kohokohta oli tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren juhlaesitelmä "Kansalaiset ja turvallisuus globaalina aikakautena" tiistaina kesäkuun 10. päivänä.
   Tasavallan presidentin vierailun jälkeen alkoi Alkio-opistossa valmistautuminen syksyllä vietettäviin varsinaisiin 50-vuotisjuhliin. Juhlaa vietettiin lauantaina lokakuun 18.päivänä. Suomen Keskustan puheenjohtaja Esko Aho heitti juhlapuheessaan Alkio-opistolle haasteen lähteä mukaan paikkaamaan kansan rappeutuvia moraalisia arvoja yhdessä valtiovallan kanssa. Hän myös huomautti, että tietoyhteiskunnan tärkein pääoma on ihmisen oma pää.

   Jorma Keränen siirtyi eläkkeelle kesällä 2011, toimittuaan kahdenkymmenenviiden vuoden ajan Alkio-opiston rehtorina. Keräsen neljännesvuosisata merkitsi Alkio-opiston luonteen muuttumista siten, että side taustayhteisöön oheni lähes vuosi vuodelta. Läheskään kaikki Alkio-opistoon tulleet opiskelijat eivät ole enää 2000-luvulla ennakkoon, mihin opiston nimi liittyy.

   Alkio-opiston viides rehtori, Kuortaneella syntynyt Jaana Laitila, on väitellyt kasvatustieteen tohtoriksi tutkimuksellaan "Kotikasvatus kolmessa sukupolvessa" vuonna 2001. lisäksi hän on suorittanut ammatilliset opettajaopinnot Jyväskylän opettajakorkeakoulussa vuonna 2002. Alkio-opiston rehtoriksi Laitila siirtyi Jyväskylän kaupungin palveluksesta.

   Lasse Kangas on koonnut Alkio-opiston historiasta kattavan tietopaketin, varsinkin varhaiset vuodet käydään tarkasti läpi. Teos Aatteita ja tietoa elämäntielle katsoo opiston vaiheita niin oppilaiden kuin henkilökunnankin kannalta, mitään inhimillistä karttelematta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

6.10. (pe)
Kuukauden Keskustalainen
Martti Pura: Väyrysen renki

Lounaishämäläinen Martti Pura, Paavo Väyrysen pitkäaikainen tukimies, muistelee yhteistyötään nykyisen kunniapuheenjohtajamme kanssa sekä miettii nykyhetkeä.