Extra
Anthony Holden: William Shakespeare
Alkuteos William Shakespeare. His Life and Work 1999
Suomentaja Kaisa Sivenius
Tammer-paino (paino), Gaudeamus 2003
412 sivua


Sanotaan, että joka päivä jossain päin maailmaa julkaistaan kirja William Shakespearesta. On myös todettu, ettei ole olemassa ainuttakaan kovin hyvää Shakespeare-elämäkertaa, mikä ei johtuisi siitä, etteikö henkilöstä tiedetä tarpeeksi, vaan siitä, ettei tästä ole juurikaan tiedettävää. Lisäksi on epäilty, ettei koko Shakespearea olisi ollut olemassa. Ja jos tämä olisikin historiallinen henkilö, ei kaveri mikään kirjailija olisi ollut. Ja jos tämä jotain olisi julkaissutkin, kyse olisi ollut kollektiivisesta toiminnasta, ts. Shakespeare olisi ollut vain yksi hänen nimiinsä laitettujen näytelmien työstäjistä. Myös viimeisen vuoden aikana on julkaistu tutkimuksia, joiden mukaan ainakin joissain teksteissä asialla on ollut pakko olla muitakin kirjoittajia, joita myös suomalaisessa mediassa on julkaistu kohtalaisen kokoisina uutisina.
   No, brittiläinen toimittaja ja kääntäjä Anthony Holden kuitenkin yritti saada jotain uutta ja oleellista aiheesta irti ja julkaisi jo vuonna 1999 teoksen William Shakespeare. His Life and Work, joka julkaistiin suomen kielellä vuonna 2003. Teoksessa Holden selvittelee seikkaperäisesti Shakespearen vaiheet niin henkilönä kuin näytelmäkirjailijana, myös nuo varhaiset vaiheet, jolloin nuori näytelmäkirjailija opetteli toisten näyttelijöiden kanssa teatterialaa, mukaan lukien ryhmätyöt ja ideavarkaudet. Samaa kollektiivisuutta Shakespeare harrasti laajasti myös uransa loppuvaiheessa. Kaikki uudetkaan Shakespeare-uutiset eivät ole uutisia, jos tämän teoksen on lukenut.
   Suomenkielisessä versiossa Shakespearen näytelmien lainauksissa on käytetty Paavo Cajanderin Kootut teokset -näytelmäsuomennosten vuoden 1958 laitosta, sonettien lainauksissa Aale Tynnin sonettisuomennoksia vuodelta 1965.

   Kumpikaan William Shakespearen vanhemmista ei osannut lukea. Isä John Shakespeare kohosi urallaan Stratford-upon-Avonin pormestariksi, mutta käytti koko ikänsä nimikirjoituksen sijasta puumerkkiä. Jotkut pitävät loogisena, ettei pariskunnan esikoispoikakaan olisi oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Jotkut ovat jopa julkisesti väittäneet, ettei William Shakespearea olisi ollut edes olemassa. Heti johdanto-osion jälkeen Holden käy näiden väitteiden kimppuun.
   William Shakespeare ei ole myöhempien kirjoittajien luoma mielikuvitushenkilö. Useammaltakin aikalaiselta on jäänyt kirjallista materiaalia, joissa Shakespeare mainitaan. Paitsi että kirjoitetaan rakkaasta ystävästä, Shakespearea vastaan on myös hyökätty tämän elinaikana. Ja kyllä niitä suoraan Shakespearelle lähetettyjä kirjeitäkin on säilynyt. Eivätkä nämä kirjoitukset ole peräisin pelkästään taviksilta tai edes kollegoilta, jopa Englannin kuningas Jaakko I nimitti William Shakespearen ja kahdeksan muuta henkilöä kumppaneineen kuninkaan miehiksi Englannin valtiollisen suursinetin vahvistamalla kuninkaankirjeellä 17.5.1603.
   Yleensäkin tuo sitkeästi sinnitellyt väite, että olisi olemassa äärimmäisen niukasti asiakirjoihin perustuvaa todistusaineistoa Shakespearen elämästä, on pelkkä myytti. Todellisuudessa hänen elämänsä on dokumentoitu tarkemmin kuin kenenkään muun tuon ajan kirjailijan elämä, ehkä Ben Jonsonia lukuun ottamatta.

   Williamin isä John Shakespeare valmistui nahkuriksi ja erikoistui pehmeän vaalean nahan käsittelyyn. Ammattiin kuului vuotien "valkoparkitseminen" liottamalla niitä suola- ja alunaliuoksessa. Näin saadusta nahasta John muokkasi paitsi hansikkaita myös vöitä, lompakoita ja esiliinoja.
   Mahdollisesti John oli myynyt myös lihaa, vaivihkaa tiskin alta. 1600-luvulla Shakespearea tutkineen John Aubreyn mukaan nuori William osasi tappaa vasikan "näyttävästi & lennokkaan puheen siivittämänä". William Shakespearen näytelmissä puolestaan on runsaasti teurastustaitoon liittyviä, asiantuntevasti kirjoitettuja kohtia. Viittauksia on myös ihmisten terurastajaan eli pyöveliin, jollaisten käsiä Macbeth ajatteli kauhistuessaan omia verisiä "pyövelin käsiään" kuningas Duncanin murhan jälkeen. Ja Hamlet kysyy Horatiolta, eikö pärmäpaperia tehdä lampaannahasta, joka vastaa "Tehdään. Ja vasikannahasta myös."
   Shakespeare tiesi, että kenkiin käytettiin nautakarjan nahkaa ja ohjaksiin lampaannahkaa, että parkittu nahka piti vettä ja että peuran vuota oli riistanvartijan luontoisetu. Mercutio vitsailee Romeon älystä, joka venyy kuin vohlannahka, ja näytelmässä Loppiaisaatto Violan narri puhuu älyniekasta, jolle sananparsi on "vain vuohennahkainen kinnas; tuota pikaa on nurja puoli käännetty päällepäin." Kenties ilmiselvin viittaus Williamin isän ammattiin on kuitenkin Iloisissa Windsorin rouvissa, missä rouva Reipas kuvailee Laihasta sanoen "Eikö hänellä ole suuri, pyöreä parta, samanmallinen kuin hanskamaakarin kauharauta?"

   Williamin äidin Mary Ardenin sukutalon salinseinien raamatulliset ja mytologiset kuvakertomukset lienevät tehneet voimakkaan vaikutuksen Williamiin. Näin voi päätellä tämän kolmikymppisenä kirjoittamista säkeistä runoelmaansa Lucretian raiskaus: "Jos pelkää kansansanontaa/ jo seinäkangas kammottaa."
   John sai aikanaan muutaman luottamustehtävän kaupungilta. Heinäkuuhun 1565 mennessä hänet oli nimitetty oltermanniksi. Ja toinen yksityiskohta, mikä lienee tehnyt vaikutuksen Williamiin, oli Johnin oltermannin asuun todennäköisesti kuulunut virkasormus. Vastaava sormus esiintyy Romeon ja Julian alussa Mercution kuningatar Mab -puheessa: "Tuo keijukaisten kätilö. Hän tulee/ niin piennä muodoltaan kuin kiiltokivi,/ jok´ oltermannin sormuksessa hohtaa..."

   Shakespearet olivat katolilaisia, mikä ei helpottanut elämää 1500-luvun Englannissa. He pitivätkin asian suhteen matalaa profiilia. Johnilla oli hallussaan englanninkielinen käännös Carlo Borromeon "viimeisestä testamentista". Tekstin ensimmäinen kohta toteaa pelottavan mahdollisuuden, että ihminen kuolee "synnin helmaan".
   Katolilaiset pelkäsivät lähtöä ilman ripittäytymistä. Myös William oli sekä elämässään että taiteessaan syvästi kauhistunut niiden kohtalosta, jotka kohtasivat loppunsa "voitelua vailla". Esim. Hamlet jättää käyttämättä tilaisuutensa surmata isänsä murhaaja, koska tämä on sillä hetkellä rukoilemassa. Ja Hamletin isälle puolestaan ei ollut annettu aikaa ripittäytyä, joten tämä levoton sielu kummitteleekin sitten koko näytelmän ajan.

   Eräs Shakespeareen liitetty myytti on, että tämä ei olisi juurikaan osannut latinaa. Väitetään, että Shakespeare ei ollut saanut samantasoista yliopistokoulutusta kuin muut aikalaiskirjailijat ja näin oli "taidoissaan puutteellinen", "oppia ja harjoitusta vaille jäänyt" "luonnonlapsi", joka lirkutteli "villejä metsolaissäkeitään".
   Asiakirjoista ei löydy todistetta sille, että Shakespeare olisi käynyt Stratfordin ns. latinakoulua, sillä tuolta ajalta ei koulun oppilasrekistereitä ole säilynyt. Shakespearen ensimmäisen elämäkerran kirjoittajan Nicholas Rowen mukaan John Shakespeare laittoi poikansa joksikin aikaa vapaakouluun. Kyseeseen tulevia vaihtoehtoja oli Stratfordissa tasan yksi, The King´s New School.
   Shakespeare lienee tutustunut tuon ajan latinan alkeisoppikirjaan, William Lilyn teokseen Short Introduction of Grammar. Parikymmentä vuotta myöhemmin kirjan jutut siirtyivät lähes sanatarkasti opettajaparodiaan näytelmässä Iloiset Windsorin rouvat. Lisäksi näytelmän kohtauksessa esiintyvä oppilas on nimeltään William - ainoastaan kahdelle näytelmiensä roolihenkilölle Shakespeare koko uransa aikana antoi oman etunimensä, ja tämä oppilas oli niistä toinen.

   Kun Shakespeare lopetti koulun, seuraavien vuosien aikana hän ei kovin paljoa tietoa itsestään myöhemmille tutkijoille jättänyt. Niinpä tutkijat vuosisatojen ajan ovat maalailleet erinäisiä vaihtoehtoja, mitä kaveri tuolloin puuhaili.
   Moni on sijoittanut nuoren Shakespearen valtamerilaivoihin. Tuolloin oli liikehdintää merillä, sir Francis Drake oli aikansa suuria legendoja, ja Espanjan Voittamattomalla armadalla oli noihin aikoihin meno päällä.
   Moni on kuvitelmissaan lähettänyt Shakespearen Saksaan ja Italiaan, etenkin jälkimmäiseen maahan, tämä kun on sijoittanut Italiaan jopa kolme keskeistä näytelmää (Romeo ja Julia, Venetsian kauppias ja Kuinka äkäpussi kesytetään) muutaman muun teoksen lisäksi.
  Mutta kuten vastaavasti monet ovat todenneet, ei tuo Shakespearen paikallistuntemus lähemmin tarkasteltuna kovin vakuuttavaa ole. Näytelmässä Talvinen tarina Shakespeare sijoittaa Böömin (nyk. Tšekkiä, Itävaltaa, Slovakiaa) merenrantaan, mainitsee näytelmässä Myrsky Milanon sataman ja näytelmässä Kaksi nuorta veronalaista Veronan sataman sekä yhdistää Venetsian kauppiaassa Padovan lauttaliikenteellä Venetsiaan. Venetsiaan hän taas on sijoittanut kaksi kokonaista näytelmää, joista kummassakaan ei edes mainita vettä kaupungin kaduilla.
   Toisin sanoen, ei Shakespeare tuona aikana maailmaa kartoittamassa käynyt.

   Mutta mitä nuori Shakespeare sitten puuhaili? Mahdollisena pidetään vaihtoehtoa, että nuorukainen joutui napit vastakkain paikallisen tilanomistajan sir Thomas Lucyn kanssa peurojen varastamisesta.
   Yön pimeinä hetkinä peuravarkaissa hiippaileva Shakespeare on kutkuttanut kirjallisuuden ystävien mielikuvitusta, eikä vähiten sen vuoksi, että Iloisten Windsorin rouvien alussa aihetta käsitellään laajalti. Rauhantuomari Höllösen hahmoa on arveltu sir Thomas Lucyn karikatyyriksi. Höllösen serkku Laihanen jopa täsmentää, että tämän vaakunassa on tusina valkoista haukea, englanniksi "luces".
   Tähän yhteyteen sijoitetaan myös Shakespearen kirjoittamaksi väitetty teksti, joka saattaa olla jopa runoilijan ensimmäinen yritys urallaan. Runo alkaa seuraavasti: "Thomas-herra lähti ennen/ hirvijahtiin joka säässä./ Viimein hällä itselläänkin/ kasvoi sarvet päässä."
   Minkäänlaista varmuutta siitä ei ole, että Shakespeare itse olisi värssyn raapustanut. Ja yhä todennäköisempää on, että legenda on myöhemmin paisunut jutun kertojien mielikuvituksen voimin. 1700-luvun alussa julkisuuteen putkahti jopa uusi versio balladista, jonka Shakespeare olisi uusien väitteiden mukaan naulannut Lucyn puiston porttiin. Ensimmäiset rivit tuosta versiosta menevät seuraavasti: "Parlamentin tukipaasi/ kotirahjus, Lontoon aasi./ Kansan suussa Lucy tää/ muuttuu muotoon ´kusipää´."
   No, onhan asiasta kuultu myös tosita osapuolta. Lucyjen perheen luona asuessaan sir Walter Scott kirjasi huhtikuussa 1828 päiväkirjaansa, että hänen isäntänsä itse kielsivät yleisesti tunnetut legendat ja sijoittivat Shakespearen ryöstelyn tapahtumapaikaksi Fulbrookia: "Perimätiedon mukaan he kätkivät hirvaksen latoon, joka muutama vuosi sitten oli vielä osittain pystyssä mutta on nyt sortunut maan tasalle."
   Aikoinaan kuninkaallisen suvun omistuksessa ollut Fulbrookin puisto oli todellisuudessakin myönnetty Lucyn suvun haltuun Henrik VIII´n hallituskaudella, mutta vuoteen 1557 mennessä sen puisto-oikeudet oli peruutettu. Väitettyjen tapahtumien aikoihin se oli päässyt rehottamaan ja oli pelkkää joutomaata, missä paikalliset urheilumieliset henkilöt saattoivat hyvinkin (ja aivan lain mukaan) katsoa oikeudekseen metsästää siellä mahdollisesti esiintyvää peuraa vapaana riistana.
   Mutta oliko Shakespearella sitten mitään syytä pilkata Lucya? Kyllä, siinä mielessä ainakin alkuperäinen versio saattaa olla aito Shakespearen teksti, ainakin periaatteessa. Nimittäin, Lucy käynnisti kaksikin syytejuttua John Shakespearea vastaan tämän jäätyä pois pakolliseksi määrätystä protestanttisesta jumalanpalveluksesta. Yleensäkin Lucya pelättiin katolilaisten armottomana vainoajana.
   
   Mutta mahdollinen peuranmetsästys on vain yksi episodi. Edelleen täytyy palata kysymykseen, mitä nuori Shakespeare oikeastaan puuhaili noiden vuosien ajan.
   Alexander Hoghtonin testamentissa mainitaan muuan William Shakeshafte yhtenä yhdestätoista palvelijasta. Sukunimien kirjoitustavoista ei 1500-luvulla oltu turhan tarkkoja, joten Holden pitää todennäköisenä, että mainittu Shakeshafte oli Shakespeare. Hoghtonit olivat salaa katolinen perhe ja koska Shakespearen kerrotaan toimineen nuoruusvuosinaan maaseudulla koulumesterina, Shakespearen oletetaan toimineen perheen kotiopettajana. Tavaraluettelossa mainitaan erinäisiä soittimia, ja olettamus on, että sekä soittimet että kaksi talon näyttelijää, Fulke Gyllome ja Shakeshafte, otettiin esiintymään aina kun huomattavia vieraita haluttiin viihdyttää näytelmällä.

   Vuoden 1581 loppupuolella shakespeare siirtyi Ruffold Old Halliin, missä seinää koristanut Tudor-tyylinen seinävaate esitti Troijan tuhoa tavalla, joka muistuttaa erehdyttävästi Lucretian raiskauksessa annettua kuvausta samaa tapahtumaa esittävästä maalauksesta. Lisäksi taloa isännöinyt Heskethien suku oli salakatolinen kuten Shakespearetkin.
   Heskethien Ruffoldin talo otti vierailevia näyttelijöitä vastaan säännöllisesti. Siellä myös Shakespearelle tarjoutui todellinen mahdollisuus loistaa näyttämöllä.
   Shakespeare ei ilmeisesti viipynyt kovin pitkään, työpaikan monista eduista huolimatta. Sen verran hän kuitenkin viivähti, että ehti saada esimakua lordi Derbyn ammattinäyttelijöiden elämästä. Nämä kiersivät seurueineen ympäri maata, kun taas Heskethin talonväki esitti tilausesityksiä vain silloin tällöin sekä joutui selvästi useammin opettajan ja muusikon kuin näyttelijän rooliin.
   Shakespeare ei kuitenkaan ole voinut lähteä Derbyn jaarlin seurueen mukana suoraan Lontooseen vuonna 1581, vaikka niinkin on väitetty. Vaikka tuosta jaksosta tiedetään varsin vähän, yksi asia on kiistattomasti todistettu: viimeistään elokuussa 1582 Shakespeare oli jälleen kotona Stratford-upon-Avonissa.
   Elokuussa 1582 18-vuotias Shakespeare oli käväissyt Shotteryn pikkukylässä, puolentoista kilometrin päässä kotoaan. Siellä tapahtui jotain, mikä muutti hänen koko loppuelämänsä.

   Shakespeare meni kihloihin. Pääsikö hän, vai joutuiko? Holden epäilee, että tuskin Englantia jo jonkin verran nähnyt, kunnianhimoinen nuori uneksija olisi kovin voimakkaasti rakastunut häntä kahdeksan vuotta vanhempaan vaatimattoman oloiseen maalaistyttöön. Mutta koska tyttö tuli raskaaksi...
   Elämä Hewlandin tilalla ei varmasti ollut helpppoa jo 26-vuotiaalle Anne Hathawaylle, joka oli isänsä kuoleman jälkeen menettänyt asemansa sekä joka asui äitipuolen ja kolmen velipuolen kanssa. Todennäköisesti nämä olivat yhtä innokkaita naittamaan Annen jollekin kuin tämä oli innokas pääsemään toisista eroon.
   "William Shagsperen" ja "Anne Hathweyn Stratfordista Worcesterin hiippakunnasta, neitsyt" välinen liitto todistetaan oikeaksi 28.11.1582 päivätyssä asiakirjassa vain yksien kirkossa luettujen kuulutusten jälkeen. Kaksi Hathawayn läheistä ystävää, Fulke Sandells ja John Richardson, todennäköisesti todistivat Annen epäuskottavan statuksen "neitsyt", vaikka notaarit olivat tuohon aikaan sen verran avarakatseisia, että suostuivat muissa vastaavissa tapauksissa kirjaamaan lausunnoksi "naimaton nainen".
   Annen osuutta William Shakespearen elämään monimutkaistaa merkintä Worcesterin hiippakunnan rekistereissä, missä ilmoitetaan myönnetyksi "William Shaxsperelle Stratfordin kaupungista" lupa solmia avioliitto toisen osapuolen ollessa "Anne Whateley Temple Graftonin kaupungista".
   Tästä johtuen on kirjoitettu menetetystä rakastetusta Anne Whateleystä. Onpa jopa yritetty selitystä, että Stratfordin kaupungissa olisi elellyt toinen William Shakespeare, jolle myönnettiin Worcesterissa lupa naida Anne Whateley Temple Graftonin kaupungista jotakuinkin samaan aikaan kuin hänen täyskaimansa vei vihille Anne Hathawayn Shotteryn kaupungista.
   Todennäköisimpänä selityksenä Holden itse pitää notaarin ajatuskatkoa. Sinä päivänä, jolloin Hathawayn lupa myönnettiin, Worcesterin tuomioistuin käsitteli uuvuttavat neljäkymmentä tapausta, mukaan lukien William Whateleyn tapaus. Tämän Whatelyn nimi esiintyy tavan takaa oikeuden asiakirjoissa noihin aikoihin. Ei ole vaikea ajatella, että kiireiselle notaarille olisi käynyt tilanteessa lipsahdus. Näin ollen nuoren Shaxsperen unelmien kohde valitettavasti poistuu näyttämöltä.
   Shakespearen ilmeinen haluttomuus naida itseään kahdeksan vuotta vanhempi nainen, viehättävän Anne Whateleyn haamu ja kirkon esiaviollisille suhteille langettama jyrkkä tuomio ovat yhdessä kirjoittaneet Shakespearen myyttiin luvun, missä runoilija saa koko loppuikänsä katua nuoruutensa hairahdusta ja pakkoavioliittoa henkilön kanssa, jota hän sittemmin vältteli minkä kerkesi.

   Shakespearen varhainen runoelma Venus ja Adonis kuvaa kypsän naisen yrityksiä viekoitella rakastamansa kaunis nuorukainen lemmensuhteeseen. Nuorukainen ei vielä ole valmis, vaan torjuu lähentelyt ja lähtee jatkamaan lempiharrastustaan, villikarjujen metsästystä. Metsästysretki koituu kohtalokkaaksi.
   Mieleen tulee etsimättä nuori Shakespeare jahtaamassa Lucyn peuroja. Shakespearen tuotanto on täynnä salamaromansseja, raskaana olevia morsiamia ja hätäisiä avioliittoja. Niin houkuttelevaa kuin niiden perusteella olisikin tehdä elämäkerrallisia johtopäätöksiä, Holden kehottaa lukijaa malttiin. Itsestäänselvyyksiä ei kannata pitää. Ei ole oikein sentään muitta mutkitta päätellä runoilijan itsensä ajatelleen Loppu hyvä, kaikki hyvä -näytelmän Parollesin tapaan: "Kautta taivaan! Kun nuorna joutuu naimaan, joutuu vaivaan."

   26.5.1583 pastori Henry Heicroft kastoi kuusi kuukautta aviossa olleiden William ja Anne Shakespearen tyttären, joka sai epätavallisen, vahvasti puritaaniselta kalskahtavan nimen Susanna. Holden kysyy, oliko valinta tietoisen ironinen. Vai oliko Shakespearen katolilaisuus jo tuossa vaiheessa hiipumassa?
   19-vuotias, vailla vakituista työtä oleva nuorukainen oli oletettavasti tuonut morsiamensa asumaan vanhempiensa tilavaan kaksikerroksiseen taloon, omaan taloon pariskunnalla ei voinut olla varaa. Kahden vuoden kuluessa Anne synnytti miehelleen vielä kaksoset Hamnet ja Judith.
   Anne oli kiinni kotona, mutta mitä elämällä oli tarjottavana levottomalle nuorelle Williamille? Vaiheikkaan ajan jälkeen on täytynyt olla varsinainen antikliimaksi palata isän käskyläiseksi nahkurinliikkeeseen.
   On spekuloitu, olisiko Shakespeare paennut häidensä jälkeen etsimään onneaan Lontoosta sillä verukkeella, että kävisi säännöllisesti kotikaupungissaan vaeltavien näyttelijäseurueiden  mukana. Todennäköisempänä Holden pitää kuitenkin vaihtoehtoa, että Shakespeare vietti vielä kaksi vuotta unettavaa elämää Stratfordissa esittäen kunnon aviomiehen ja isän roolia, mutta eksyen vähän väliä syrjäpoluille noukkimaan synnynnäisen runoilijan tarvitsemaa aineistoa. Kuten sekä asioiden tavanomainen kulku että ihmisluonto sanelivat, hän ilmeisesti oppi hukuttamaan surunsa alkoholiin.

   Milloin Shakespeare lähti lopullisesti Stratfordista Lontooseen? Hän on saattanut jättää siitä vihjeen näytelmässään Talvinen tarina, missä vanha paimen sanoo: "Soisin ett´ei olisi ikää laisinkaan kymmenen ja kolmenkolmatta vuoden välillä, tai että nuoriso koko sen ajan nukkuisi; sillä se ei sillä välin tee muuta kuin piioille lapsia, vanhoille harmia, varastelee ja tappelee".
   Kun aikuiseen ikään ehtunyt Shakespeare katsoo elämäänsä taaksepäin - ja niitä nuoruuden hairahduksiaan - kaksikymmentäkolme vuotta vaikuttaa varsin tarkalta iältä. Huomionarvoista on myös se, että luku kaksikymmentäkolme esiintyy samassa näytelmässä kahdesti muulloinkin.
   Vuonna 1587, jolloin Shakespeare täytti 23 vuotta, Stratford sai vieraakseen tuon ajan johtavan teatteriseurueen The Queen´s Men. Seuruetta tähditti Richard Tarleton, ajan johtava koomikko, selvä Hamletin Yorick-narrin esikuva.
   Seurue saapui kuolemantapauksen johdosta yhtä näyttelijää vajaana. Löysikö nuori Shakespeare ensimmäisen kerran tiensä Lontooseen Kuningattaren miesten uusimpana ja nuorimpana jäsenenä? Tulevien tapahtumien valossa Holden pitää tätä todennäköisenä.

   Kun Shakespeare saapui Lontooseen, "näytelmätalo" oli käsitteenä upouusi. Siihen saakka teatteritaide oli kukoistanut näyttämötiloiksi häthätää sovelletuissa majatalojen pihapiireissä.
   James Burbage pystytti maailman ensimmäisen varta vasten tehdyn teatteritalon, minkä hän niimesi kreikan kielen sanan theatron mukaan "Theatreksi". Burbagen prototyyppiteatteri antoi pian nimensä paitsi rakennukselle myös siellä järjestettävälle toiminnalle. The Queen´s Men piti tätä teatteria tukikohtanaan.
   Vain muutaman kuukauden kuluttua Theatren avajaisista vuonna 1577 toinen teatterirakennus kohosi vajaan parinsadan metrin päähän. Teatterin rakensi Henry Laneman, ei näyttelijä, vaan varakas herrasmies. Huolimatta siitä, että Laneman oli kunnianarvoisa kaupunkilainen, kahden sentyyppisen huvittelukeskuksen ilmaantuminen Lontooseen sai kaupungin kirkkoisät hermostumaan. Esim. Windsorin tuomioherra jylisi, kuinka "On räikeä merkki aikamme pahuudesta, että näyttelijät voivat rikastua niin, että pystyvät rakentamaan tuollaisia taloja".
   Seuraavaksi Philip Henslowe -niminen yrittäjä rakensi teatterin, jolle tuli nimeksi Rose. Henslowe omisti myös panttilainaamon ja bordellin. Hänellä oli tapana kirjata kaikki kulunsa ja lipputulonsa tunnontarkasti ja avoimesti tilikirjoihinsa, jotka tarjoavatkin arvokasta tietoa myös monista Shakespearen  näytelmien esitysten ajankohdista ja esityspaikoista.

   Kun Shakespeare saapui Lontooseen, hän ei ollut vielä tähti, ei kirjoittajana eikä näyttelijänä. Myöhemmin yleistyneet viittaukset Shakespeareen "tallirenkinä" tuntuvat vahvistavan perimätiedon, minkä mukaan Shakespeare sai elantonsa aluksi yhdistämällä tallirengin, osa-aikanäyttelijän ja kulisseissa puuhanneen yleismiehen roolit.
   Kuiskaajan rooli olisi ollut kätevä alku, eikä vähiten harjoitusten aikana, jolloin Shakespeare todennäköisesti kutsuttiin aika ajoin paikkaamaan jotain puuttuvaa näyttelijää ja osoittamaan samalla näyttelijänlahjansa. Siitä oli enää lyhyt matka pikkurooleihin ja jopa isompien roolien opettelemiseen sijaisnäyttelijän ominaisuudessa.
   Ilmeisesti esiintyjänä Shakespeare ei ollut aivan huippuluokkaa. Mutta ahkera dramaturgi, jota saattoi käyttää myös näyttämöllä paikkaajana tai pienemmissä rooleissa, oli varmasti tervetullut lisä mihin tahansa seurueeseen. Shakespearelle puolestaan Kuningattaren miesten teatteriin pääsy olisi ollut loistava alku, olihan se aikansa johtava ryhmä, joka sai esiintyä  usein hovissa.

   Kuningatteren seurueen jäsenenä Shakespeare on voinut tutustua useisiin nimettömiin näytelmiin, jotka tuolloin kuuluivat ryhmän ohjelmistoon, ja joiden vaikutus selvästi näkyy Shakespearen omissa näytelmissä. Luultavasti Shakespeare myös osallistui tuolloin julkaistavien näytelmien kirjoittamiseen.  Esim. näytelmä Felix ja Philomela, joka perustui Montemayorin vuonna 1542 espanjaksi kirjoittamaan näytelmään, oli selvästi Shakespearen ensisijainen lähde hänen kirjoittaessaan varhaista komediaansa Kaksi nuorta veronalaista.
   Kuningatteren miesten ohjelmistoon kuului myös Hamlet-niminen näytelmä, joka nykyisin tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Ur-Hamlet. Yleensä teos yhdistetään pelkästään Thomas Kydiin, mutta Holden pitää todennäköisenä, että myös nuori Shakespeare osallistui jo tuon version kirjoittamiseen, vaikkakin kyseessä on melko alkeellinen luonnos myöhempään, Shakespearen omaan versioon verrattuna.

   Tiedättekö muuten, mikä on Shakespearen ensimmäinen oma näytelmä? No, ei sitä oikeasti tiedä kukaan muukaan. Kirjailija ei näytelmiään päivännyt, joten vaihtoehtoja on muutamia.
   Kaksi nuorta veronalaista on Shakespearen komedioista kaikkein vähiten hienostunut, jota arvellaan esitetyn jo 1580-luvulla. Näytelmän dramaturgia on alkeellista, useimmissa näytöksissä on läsnä kaksi tai korkeintaan kolme puhuvaa henkilöä. Ja tuskin mikään yleisö millään aikakaudella on ollut valmis nielemään toisen veronalaisherrasmiehen, Valentinin, äkillistä suurpiirteisyyttä tämän antaessa tuosta vain anteeksi toisen, Proteuksen, petoksen, ja luopuessa omasta rakastetustaan suurimpana mahdollisena ystävyyden eleenä.
   Myös näytelmää Kuinka äkäpussi kesytetään on arveltu Shakespearen debyytiksi, kuten myös teosta Hairauksia. Holdenin mukaan niissä molemmissa dramaturgiantuntemus on kuitenkin huomattavasti edistyneempää, ja näytelmän Turhaa lemmen touhua kanssa ne sijoittuvat luontevimmin vuosien 1593-94 suureen komediavaiheeseen, joka tuli lyhyen runousjakson jälkeen. Sitä ennen Shakespeare laati oman versionsa tuolloin suuressa huudossa olleesta senecalaisesta kostotragediasta.
   Teatterin vuoden 1592 suurin menestys oli Shakespearen Henrik VI. Aiemmilta vuosilta mainintaa kyseisestä näytelmästä ei tunneta, mikä ei välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi ollut näytelmän ensi-ilta. Periaatteessa myös tämä voisi olla Shakespearen ensimmäinen, peräisin 1580-luvulta.
   Ben Jonsonin mukaan näytelmä Titus Andronicus on kirjoitettu ennen vuotta 1590, joten kyseinen näytelmä on yksi vaihtoehto. Tuo näytelmä on aina ollut erityisen rankka tapaus niin esittäjille kuin yleisöllekin. Joko se nauretaan ulos tai paikalle joudutaan kutsumaan ambulanssimiehiä elvyttämään tiedottomia katsojia. Ei tiedetä, tarkoittiko Shakespeare näytelmän kunnianosoitukseksi Kydille ja Christopher (Kit) Marlowelle, vai irvokkaaksi parodiaksi.
   Myös anonyymisti vuonna 1596 julkaistu Edward III lienee kirjoitettu jo vuonna 1589, ja myös tätä Shakespeare on todennäköisesti ollut mukana kirjoittamassa, mutta aivan virallisesti tätä näytelmää ei edes ole Shakespearen teoksiin hyväksytty, puolivirallisesti kylläkin.

   Vuosi 1592 oli vuosi, jolloin varsinaisen teatterintekemiseen tuli tauko. Ruttoepidemian raivotessa valtakunnanneuvosto kielsi ihmisten kokoontumisen teattereissa, tai yleensäkin näytelmien seuraamista varten.
   Lontoon teattereiden sulkeminen oli monille näyttelijäseurueille katastrofi. Useimmat lähtivät pääkaupungista ja kiersivät maata milloin missäkin kokoonpanossa, mutta Shakespeare päätti, että hänellä oli parempaakin tekemistä.
   Shakespeare tarttui runouteen sillä välin kun hänen köyhät näyttelijätoverinsa taivalsivat yhdestä maalaismajatalon pihaan häthätää kyhätystä esiintymistilasta seuraavaan.

   Lontoossa Shakespeare tapasi Southamptonin jaarlin, jonka kanssa ystävystyi. Kun kirjailija tuli jaarlin lähipiiriin, hän sepitti 17 sonetin sarjan, jossa komeaa nuorta miestä taivutellaan avioitumaan  oman ruumiillisen kauneutensa siirtämiseksi eteenpäin perilliselle: "Kasvua toivoisimme kauneimmista,/ niin ettei kauneuden Ruusu kuole,/ vaan kun on aika kuolla kypsyneen,/ niin hento jälkeläinen muiston kantaa..."
   Tämä voisi viitata siihen, että runoilija olisi rahapulassaan pestautunut alun perin Southamptonin äidin palvelukseen ja tarjonnut apua vastaanhangoittelevan pojan painostamiseksi avioliittoon. Tai ehkä sonetti oli Shakespearen ja hänen imartelusta pitävän uuden suojelijan välinen sisäpiirivitsi, Shakespearesta ei aina tiennyt. Joka tapauksessa Shakespearen sonetit toivat uuden rohkean ulottuvuuden tuolloin muodikkaiden rakkaussonettien joukkoon. Ensimmäinen painettuna julkaistu Shakespearen sonetti oli huhtikuussa 1593 kirjakauppiaiden rekisteriin kirjattu Venus ja Adonis.
   Kolmetoista kuukautta myöhemmin rekisteriin kirjattu Lucretian raiskaus on se "vakavampi työ", jonka Shakespeare oli Southamptonille luvannut. Jopa aikalaisten silmissä Lucretia oli valtava harppaus Venuksesta ja Adoniksesta. Sillä kertaa Shakespeare oli käyttänyt pohjana Ovidiuksen teosta Fasti ja Liviuksen teosta Rooman historiasta. Teokseen sisältyy poikkeama Troijan piiritykseen, jonka keskiössä esiintyvä Hecuba ennakoi ilmaantumistaan myöhemmin Hamletissa.
   
   Aikanaan teatterit avattiin uudelleen. Shakespeare oli siitä lähtien osa teatteriseuruetta, jonka jäsenenä hän toimi koko näyttelijän- ja kirjailijanuransa loppuun saakka. Burbage pestasi hänet johtoryhmän jäseneksi taloon, josta tuli ajan johtavin, viimein suoraan hallitsijan suojelukseen siirtynyt teatteri. Lord Chamberlain´s Men -teatterin vakinainen dramaturgi ja sijaisosissa palvellut näyttelijä oli myös niin kaukaa viisas, että ymmärsi vaatia pääsyä teatterin osakkeenomistajaksi.
   Shakespearelta tilattiin hääjuhlaan sopiva näytelmä. Hän oli käsitellyt aihepiiriä jo soneteissaan sekä näytelmässään Turhaa lemmen touhua, ja nyt hän palasi siihen alkaessaan työstää näytelmää Kesäyön unelma. Näytelmä on villi parinvaihtoleikki, missä syntyy konflikti vanhemman pyrkimyksestä pakottaa jälkeläisensä solmimaan tälle epämieluisa avioliitto, vaikka nuoren rakkaus kohdistuu toisaalle.
   Koskapa näytelmä oli alkujaan tilaustyö ja tarkoitettu sivistyneistölle, Shakespeare kirjoitti sen niin täyteen niin monimutkaisia kirjallisia viittauksia, ettei niitä ollut tarkoitettu tavallisen kansan korville. Selviä viittauksia on mm. Ovidiuksen Muodonmuutoksiin ja Apuleioksen Kultaiseen aasiin. Henkilöistä Puck eli Robin Goodfellow tulee tuolloin vastikään ilmestyneestä Reginald Scotin kirjasta The Discoverie of Witchcraft. Viitattuihin teoksiin kuuluvat myös Spenserin Shepheardes Calendar, Jorg de Monetmayorin Diana Anamorada, Lylyn kaksi tuoretta romanssia Euphues ja Euphues and His England sekä monet näytelmäkirjailijat Senecasta alkaen.
   Kuten Shakespearen kohdalla aina, tekstin ja sen lähteiden tarkempi vertailu osoittaa, kuinka hänen lainailunsa on vain alkusoitto, josta kerros kerrokselta muodostuu omanlaisensa kudelma. Usein Shakespeare muokkaa arkisista yksityiskohdista hienovaraisia ja nerokkaita efektejä sekä ulottuvuuksiltaan laajempia sommitelmia.
   Niin, kenen hääjuhlasta mahtoi olla kyse? Mainintaa ei asiakirjoista löydy, mutta Holden pitää selvänä, että Southamptonin jaarli oli nyt saatu avioitumaan.

   Shakespearen viimeisten kuukausien aikana jaarlin palveluksessa Southamptonin ystävät ja naapurit, Danversit ja Longit, tappelivat keskenään harvinaisen rajusti. Pitkäänhän suvut olivat rettelöineet keskenään, mutta sillä kertaa homma karkasi käsistä.
   Kun rauhantuomari sir John Danvers tuomitsi yhden sir Walter Longin palvelijoista vankeuteen ryöstöstä, Walter puuttui tilanteeseen. Seuraavilla käräjillä Danvers tuomitsi Longin itsensä passitettavaksi leivättömän pöydän ääreen.
   Kun Long oli päässyt vankilasta, hän ja hänen veljensä Henry kiihottivat kumpikin palveluskuntaansa haastamaan riitaa Danversin palvelusväen kanssa. Pian yksi Danversin palvelijoista oli kuollut ja toinen loukkaantunut vakavasti.
   Sillä välin Henry kirjoitti häväistyskirjeitä Danversin pojalle Charlesille nimitellen tätä ja uhaten "piiskata hänen paljasta persustaan tuhdilla vitsalla". Danverseilla meni kuppi nurin.
   Danversin pojat värväsivät koko joukon kumppaneitaan ja tekivät yllätysiskun  Longin veljesten kimppuun näiden illastaessa eräässä majatalossa. Charles Danvers iski Henry Longia kaksi kertaa ryhmysauvalla, minkä jälkeen Long vetäisi miekan esille ja sivalsi Charlesia. Henry Danvers veti esiin pistoolinsa ja ampui Henry Longia, joka kuoli siihen paikkaan.
   Danversin veljekset pakenivat paikalta ja hakeutuivat turvaan ystävänsä Southamptonin luokse. Keskellä 21-vuotispäiviensä juhlintaa Southampton joutui järjestämään Danversit pakoon Ranskaan ja nämä välttivätkin pidätyksen.

   Shakesperella oli siis ensi käden kokemus järjettömästä, kohtalokkaisiin seurauksiin johtaneesta sukujen välisestä riidasta. Lisäksi vuonna 1594 julkaistussa Cortesin Veronan historiassa kerrottiin, miten vastaava verikostokierre oli riehunut kahden italialaissuvun välillä. Kyseisen teoksen Shakespeare lienee saanut Southamptonin sihteeriltä.
   Shakespearea ei haitannut, että toinenkin hänen näytelmänsä sijoittui Veronaan, sillä tällä kertaa kyseessä oli ensimmäistä kertaa hänen omasta aikakaudestaan kertova tragedia.
   Shakespeare on saattanut lukea myös Masucio Salernitanon vuonna 1576 julkaistun romaanimuotoisen tarinan. Se puolestaan pohjautui vuonna 1530 julkaistuun  Luigi da Portan versioon, missä sukuriita koituu nuorten rakastavaisten Romeon ja Giuliettan kuolemaksi. Ainakin Arthur Brooken vuonna 1562 julkaistun runoelman The Tragicall Historye of Romeus and Iuliet, englanninkielisen sekoituksen Euroopan kansanperinnettä kahdensadan vuoden ajalta, Shakespeare tunsi.
   Shakespeare käytti jälleen myös antiikin lähteitä, esim. ei-toivotun avioliiton välttämiseksi nautittu unilääke periytyy jo 300-luvulta eaa, varhaisesta Ksenofonin teoksesta Ephesiaka. Sinänsä, tiiviisti hän keskittyi vain yhteen lähteeseen.
   Romeon ja Julian ensimmäiset esitykset soivat Shakespearelle ilon nähdä seisomapaikkojen rahvaskansan joutuvan niin rajun tunnekuohun valtaan, ettei moista ollut koskaan teatterissa koettu.

   Ei tiedetä, mihin Shakespearen poika Hamnet kuoli 11-vuotiaana vuonna 1596. Hänen menehtymisensä isään repivä haava on mitattavissa surun merkeistä, jotka yhtäkkiä leimahtavat riipaisevan kauniina säkeinä keskellä muuten kovin kuivakkaa historiallista draamaa. Näytelmässä Kuningas Juhana kuningatar Constance valittaa luullessaan pienen poikansa kuolleen: "Niin suru täyttää lapsen tyhjän paikan,/ sen vuoteessa se makaa, se mua seuraa,/ sen sulokatsetta, sen ääntä matkii,/ sen kaikki kauniit avut mieleen johtaa,/ sen tyhjään pukimeenkin pukeutuu."
   Anne oli nelikymppisenä jo ohittanut iän, jossa 1500-luvun Englannissa voisi harkita enempää lapsia. Sen lisäksi, että Shakespeare itse suri menetystään - mikä näkyy tästedes kaikessa hänen tuotannossaan Hamletista Talviseen tarinaan - hän oli menettämnyt sukunsa ainoan miespuolisen jatkajan. Myöskään hänen veljillään ei ollut poikia.
   Shakespearen suku päättyi vain 20 vuotta sen kuuluisimman pojan poislähdön jälkeen.

   Suurin piirtein puolivälissä Shakespearen tuotantoa valmistunut Hamlet on vedenjakaja siinä, kuinka runoilija näki itsensä ja kykynsä. Yhtäkkiä kaikki, mitä hän oli siihen mennessä kirjoittanut, näytti olleen valmistautumista sitä hetkeä varten. Shakespeare teki kaikkensa ylittääkseen itsensä joka ikisellä taiteenlajinsa osa-alueella, häikäisten yleisönsä mielikuvituksen lennolla ja psykoanalyyttisellä ymmärryksellä, jonka saloja tuskin koskaan täysin ratkaistaan.
   Valmiin aiheen työstettäväksi tarjosi nykyisin Ur-Hamletina tunnettu karkea kostotragedia, jota Shakespeare mahdollisesti oli itsekin aikoinaan kyhäämässä. Kyseinen näytelmä puolestaan oli käyttänyt lähteenään ranskalaisrunoilija  De Belleforestin vastikään julkaistua päivitystä 1200-luvulta periytyvästä tarinasta "hullusta" prinssi Amlethista, joka oli Jyllannin kruununperijä ja jonka isän oli murhannut tämän oma veli, kuningas Fengo.
   Vertaillessaan monipuolisesti aikansa tapahtumia Englannin ja Rooman historian käänteisiin Shakespeare pureutui syvälle siihen, kuinka paha vaikuttaa kunnon ihmisen mieleen. Ja riittämättömyyden tunteitaan sanoiksi pukiessaan Hamlet löytää paitsi itsensä myös meidät.
   Hamlet toimi ponnahduslautana aivan toisenlaiselle, syvemmälle ja monikerroksisemmalle Shakespearelle kuin tähän asti tuntemamme lahjakas ja monipuolinen dramaturgi. Oli syntymässä Jaakko I´n aikainen Shakespeare, jonka Othello, Macbeth, Kuningas Lear ja viimeiset näytelmät kertovat lopulta sovitukseen päättyvistä tapahtumista.
   Vajaassa kymmenessä vuodessa Shakespeare oli kohottanut Englannin näyttämötaiteen karkeasta komediasta, kompastelevasta historiankerronnasta ja murhanhimoisesta melodraamasta sellaiselle älykkyyden, rehellisyyden, nokkeluuden ja inhimillisyyden tasolle, ettei sellaista ollut aiemmin nähty.

   Hamletin valtavan kirjoitusurakan jälkeen Shakespearen tuotteliaisuus oli laskusuunnassa. Tuossa vaiheessa Shakespeare toisaalta katsoi jälleen voivansa ryhtyä yhteistyöhön muiden kirjoittajien kanssa. Tuolloin, kun Elisabeth I´n hallituskausi oli lähestymässä loppuaan, Shakespeare suostui mukaan pelastamaan näytelmää, joka oli aiheensa vuoksi joutunut sensuurin hampaisiin.
   Näytelmä kertoi sir Thomas Mooresta, jolle oli tullut kahnauksia edellisen hallitsijan, kuningattaren isän Henrik VIII´n kanssa. Aihe, henkensä uhraamaan valmiin ihmisen omatunto, puhutteli Shakespearea, se oli nähty jo näytelmän Julius Caesar kohdalla.
   Shakespeare tarttui työhön. Silti, hänenkään taidoillaan näytelmästä ei saatu niissä oloissa hyväksyttävää. Näytelmä sai ensi-iltansa vasta 1900-luvulla.

   Kuningatar Elisabeth I nimesi kuolinvuoteellaan seuraajansa. Tämä oli Skotlannin kuningas Jaakko VI, Iso-Britannian kuninkaana Jaakko I. Uudella kuninkaalla oli omanlaisensa tavat käytellä valtaansa.
   Shakespeare sai ideoita Jaakon osoittamasta oikeuden ja armon äärikäytöstä, samoin kuin tämän haluttomuudesta saapua kuninkaallisessa loistossaan tavallisen kansan eteen. Saavuttuaan pääkaupunkiin toukokuussa 1603 tämä ei ilahtunut paraatia katsomaan tulleen tavallisen kansan remuamisesta. Hän totesi "Jumalavita, lasken housuni kinttuihin niin saavat nähdä persuksenikin!"
   Tai, kuten Shakespeare ilmaisi asian näytelmässään Verta verrassa:

"kansaa rakastan,
mut kaikkein nähtäväks en tahdo tulla.
He hyvää tahtovat,  mut mulle mieleen
ei riemuremut nuo ja hurraa-huudot.
Ken moista rakastaa, ei minust´ ole
älykäs oikein."

   Uudelta kuninkaalta ei mennyt kuin kymmenen päivää ottaa Hovimarsalkan miesten seurue kuninkaalliseen suojelukseensa. Shakespeare oli nyt yksi kuninkaan miehistä.
   Ottamalla Hovimarsalkan miehet kuninkaallisten siipiensä suojaan kuningas Jaakko I samalla virallisti näiden aseman maan johtavana teatteriseurueena. Kolmenatoista vuonna kuninkaan valtaistuimelle tulon ja runoilijan kuoleman välillä Kuninkaan miehet esiintyivät hovissa peräti 187 kertaa. Tahti oli nelinkertainen Elisabethin aikaan verrattuna.

   Näytelmässä Othello ei ole yliluonnollisia elementtejä kuten Hamletissa ja Macbethissa eikä mielenterveyden täydellistä järkkymistä kuten Learissa. Siksi se on Shakespearen neljästä suuresta tragediasta kaikkein suorin ja intiimein, ja vaikuttaa katsojiin usein muita tragedioita suoremmin.
   Tarina kertoo, että kun William McReady, yksi 1800-luvun suurista Othellon esittäjistä, tarttui esityksen aikana Iagon näyttelijää kurkusta, joku herrasmies yleisön joukossa ei enää kestänyt, vaan kiljaisi: "Kurista se perkele! Kurista se!"

   Vuoteen 1605 mennessä Shakespeare oli palauttanut aiemmin suuresti köyhtyneen suvun omaisuuden entisiin mittoihin. 41-vuotiaana Shakespearen itsensä ei olisi tarvinnut tehdä lainkaan töitä. Voidaan siis päätellä, ettei Shakespeare kirjoittanut rahan takia, vaan rakkaudesta lajiin.
   Shakespeare oli myös maineensa huipulla. Lontoolaiskustantajat pitivät tapanaan lisäillä hänen nimeään  yhteen jos toiseenkin vanhaan näytelmäkappaleeseen myyntiä edistääkseen. Esim. The London Prodigal eikä A Yorkshire Tragedy ole Shakespearen tuotantoa, vaikka hänen nimensä niistä löytyykin.

   Vuonna 1594 oli esitetty näytelmää The True Chronicle History of King Leir. Othellon jälkeen Shakespeare tarttui tuohon näytelmään.
   Ja kun Shakespeare sitten sai oman versionsa valmiiksi, koko hänen siihenastinen tuotantonsa yhdistyi tuossa näytelmässä, Kuningas Learissa: Shakespearen kiihkein ja intohimoisin pohdinta rakkaudesta, kuolevaisuudesta, kuninkuudesta, kiittämättömyydestä, uskosta, oikeudenmukaisuudesta, totuudesta, perheestä ja pimeyden voimista.

   Jos oli Kuningas Lear synkkä näytelmä, valoisampi ei ole seuraavakaan. Näytelmän Macbeth nimihenkilön mieliala synkkenee synkkenemistään, lopulta hän ottaa tiedon vaimonsa kuolemasta vastaan täysin kohtalonuskoon alistuvana. Tätä "miehuuden viemistä" mitataan yhä syyllisemmäksi kasvavan pelon kautta, ja pelkoa puolestaan mittaa se, että Macbethilta puuttuu uni.
   Unen tai sen puutteen teema on lähes pakkomielteinen. Holden miettii, elikö Shakespeare itse jonkinlaista unetonta vaihetta Macbethia kirjoittaessaan. Joka tapauksessa unen puute sopisi yhteen Shakespearen pian valtaavan uupumuksen muiden oireiden kanssa. Vaikka tämä olikin aina ollut valtavan tuottelias, nuo neljä suurta näytelmää valmistuivat uskomattoman nopeasti, joten ei ole mikään ihme, jos kirjailija sattui tuolloin uuvahtamaan.

   Vaikka Shakespeare on selvästi yksi maailmanhistorian suurista kirjoittajista, hänkin teki toisinaan melko kirjavaa jälkeä, myös nuoruustöiden jälkeen. Myöhäistöistä vähiten arvostettu näytelmä on Perikles.
   Mutta oliko Perikles alun perin Shakespearen oma aihe vai tilaustyö? Ensimmäiset kaksi näytöstä ovat aivan erilaiset kuin kolme viimeistä, joista tunnistaa Shakespearen kädenjäljen.
   Hieman aiemmin oli ilmestynyt George Wilkinsin kirjoittama romaani The Painful Adventures of Perikles, Prince of Tyre. Romaanissa itsessään on maininta siitä, että se pohjautuisi näytelmään. Todennäköisin vaihtoehto siis on se, että näytelmä kuitenkin oli ennen romaania, joten Shakespearelta tuskin on tilattu näytelmäversiota kirjasta.
   Joka tapauksessa Perikles on osittain hyvinkin tyypillistä myöhäiskauden Shakespearea. Holden arvelee, että Shakespearea on pyydetty vilkaisemaan jonkun toisen tekelettä, ja tämä on sitten innostunut aiheesta sen verran, että on kirjoittanut siitä lopulta oman version, kuitenkin jättäen toisen kirjoittajan laatiman alkuosan suurin piirtein entiselleen.
   Näytelmässä on haaksirikkoja, arvoituksia ja kuolleista heräämisiä. Shakespeare näyttää olevan käsinkosketeltavan innostunut  löydettyään tutkittavakseen uljaan uuden mielikuvitusmaailman ja uusia teemoja, jotka komppaavat hänen uutta, seestynyttä, pohdiskelevaa ja anteeksiantavaa mielialaansa. Perikleessä alkaa jo siintää tie kohti Myrskyä.
   Shakespearessa on tapahtunut ilmiselvä muutos. Holdenin mukaan tämä "palaa hitaalla liekillä kohti viimeistä vaihettaan ja sen villiä riemua, jossa hänen runoutensa yltää ylväimpäänsä".

   Näytelmässä Talvinen tarina Shakespeare hyödyntää vanhan vastustajansa Robert Greenen teosta Pandosto: The Triumph of Time. Tuloksena on ylivoimaisesti paranneltu versio juuri sen miehen teoksesta, joka oli Shakespearea eniten pilkannut tämän saavuttua vasta-alkajana Lontooseen.
   Teos seurailee jonkin verran Greenen alkuperäistä, mutta loppu on huomattavasti onnellisempi. Holden näkee tämän kuvastavan tuossa vaiheessa jo eläkepäiviään suunnittelevan Shakespearen optimistista, jopa riemastunutta, "lähes armeijastapääsyn riemua" vastaavaa mielialaa.

   Shakespeare palasi viimeisessä omassa näytelmässään Myrsky vielä kerran ihailemaansa Ovidiukseen ja tämän Muodonmuutoksiin. Kirjoittaessaan Prosperon jäähyväisiä aseille Shkespeare kirjoitti samalla tietoisesti omia hyvästejään.
   Myrsky esitettiin ensimmäisen kerran kuninkaalle Whitehallin palatsin pitotalossa pyhäinpäivän yönä 1.11.1611. Yleisö sai kuulla mm. kuinka "siivekkään Ajan rattaat jo liki kiiruhtaa".
   
   Shakespeare oli päättänyt, että Myrsky olisi hänen viimeinen näytelmänsä. Oli aika palata kotiin.
   Näyttää kuitenkin siltä, että Shakespeare lykkäsi uransa lopettamista ja kotiinpaluuta ainakin vuodella.

   Niin, voiko sellaisen lopettamispäätöksen tehdä noin vain? Monikaan Shakespeare-tutkija ei oikein ole osannut ajatella Shakespearea istuskelemassa puutarhassaan laskemassa rahojaan. Päätöksen lopettamisesta tämä on heidän mielestään voinut kyllä tehdä, mutta eihän aiheiden putkahtelua mieleen voi estää.
   Ja kyllä, Shakespearestä kuultiin vielä. Kun kuningas Jaakon tytär oli avioitumassa, juhlamenoihin piti saada uusi näytelmä. Ja katseet käännettiin... Vaikka Shakespeare oli ilmoittanut lopettaneensa uransa, kuninkaan käsky oli vähän erityisempi asia. Ura sai vielä jatkoajan. Mistä Shakespeare ei välttämättä ollut erityisen pahoillaan.
   Shakespeare teki yhteistyötä John Fletcherin kanssa, sillä erää ainakin yhden, mahdollisesti kahden näytelmän parissa. Mahdollinen toinen työ on Cardenio, kuninkaan miesten toukokuussa esittämä näytelmä, joka on sittemmin kadonnut.
   Mutta ainakin näytelmässä Henrik VIII Shakespeare oli mukana. Tosin kakkoskirjoittajana, sen verran varovainen teos on kyseessä. Hallitsijan elämästä olisi saanut irti vaikka mitä, jos Shakespearen tyylillä aiheeseen olisi tartuttu, mutta varsinkin loppuosa oli imelä suitsutus kuningatar Elisabethille ja tämän seuraajalle, kappaleen tilaajalle, jollaista Shakespeare ei ollut koskaan pitänyt tapanaan kirjoittaa.

   Tähänkään Shakespearen ura ei vielä loppunut. Tämä oli käväissyt kotonaan kokeilemassa rauhallista kotielämää, mutta ei ollut oikein viihtynyt. Enää ei oikein huvittanut aloitella uutta näytelmää, mutta myöskään uran lopullisen päätepisteen ajatteleminen ei napannut. Kun on vuosia kirjoittanut, ei se lopettaminen niin helppoa ole, vaikka päätös onkin vakavissaan tehty ja toisillekin jo ilmoitettu. Shakespere oli urallaan jatkoajalla, hänellä olivat menossa suht pitkät jäähyväiset.
   Vihoviimeinen näytelmä, missä Shakespeare oli mukana, on The Two Noble Kinsmen. Teos on käytännössä draamaversio Chaucerin Ritarin tarinasta, josta Shakespeare oli jo aiemmin poiminut Kesäyön unelman henkilöt Theseuksen ja Hippolytan.

   Kun Shakespeare täytti viisikymmentä vuotta, hän oli palannut kotiin, sillä kertaa pysyvästi. Hänen terveytensä oli alkanut heiketä, mutta perhe oli ympärillä. Hän arvosti vävypoikaansa John Hallia, ei pelkästään siksi, että Susanna oli löytänyt tästä itselleen aidon onnen, vaan myös, koska tämä oli lääkäri. Tosin nyt peruuttamattomasti eläkkeelle siirtynyt näytelmäkirjailija tuskin oli mikään mallipotilas.

   Shakespearen nuorempi tytär Judith puolestaan ei ollut löytänyt rinnalleen yhtä hyvää aviomiestä. Vain vähän ennen hääpäivää Judith oli saanut selville, että eräs toinen paikkakunnan naishenkilö odotti lasta  hänen tulevalle aviomiehelleen Thomas Quineylle.
   Yksitoista päivää häiden jälkeen Quiney kutsuttiin paikallisen kirkkoherran kirkollistuomioistuimen eteen. Hänet tuomittiin julkiseen katumusharjoitukseen, mikä edellytti saapumista kirkkoon koko Stratfordin seurakunnan eteen valkoiseen lakanaan kääriytyneenä kolmena perättäisenä sunnuntaina. Tosin muutaman päivän kuluttua tuomio muutettiin viiden sillingin sakoiksi, ja pitkitetyn julkisen koettelemuksen sijaan hän sai osoittaa katumustaan yksityisesti toisen paikallisen kirkkoherran edessä.
   Myöhemmin pitkä rivi humalapäissä käytyjä tappeluita pilasi Quineyn pyrkimykset saavuttaa paikallista arvostusta kaupunginvaltuuston jäsenenä. Hän salli kavereidensa juoda lainvastaisesti viinaksia pubissaan, lisäsi vettä viiniinsä Cage-nimisessä majatalossaan ja lopulta yritti huijata vaimoaan myymällä perheyrityksensä tämän selän takana. Tosin Shakespearen elossa olevat sukulaiset puuttuivat peliin juuri ajoissa turvatakseen Judithin edut.

   Vaikka Shakespeare epäilikin tyttärensä naimakauppaa, hän lienee viihtynyt hääjuhlassa. Ilmeisesti hänellä oli iloinen jälleennäkeminen juhliin saapuneiden ystäviensä kanssa. Joka tapauksessa hän lienee ottanut normaalia tukevamman humalan. Yleensä Shakespeare oli kohtuuden ystävä, mutta sillä kertaa kaveri näyttäisi antaneen itselleen luvan jättää kohtuuden sikseen.
   Liittyykö jotenkin juhlintaan, mutta Shakespeare sai hääjuhlinnan jälkeen kuumetaudin, josta ei enää toipunut, mahdollisesti keuhkokuumeen. Hän menehtyi 23.4.1616. Kuolinsyy on jäänyt tuntemattomaksi.
   Varovaisena miehenä ja kenties jonkin synkän ennakkoaavistuksen vallassa Shakespeare oli kutsunut lakimiesystävänsä Francis Collinsin luokseen laatimaan sanelunsa perusteella testamentin vajaa puoli vuotta aiemmin. Asiakirjaa muutettiin maaliskuussa, jotta Judithin avioliitto voitiin ottaa siinä huomioon. Vaikka testamentti ilmoittaa Shakespearen olleen täysissä ruumiin ja sielun voimissa, muutokset vahvistava allekirjoitus on paljon heikompi kuin hänen aiemmin allekirjoittamillaan sivuilla.

   Siitä kiistellään edelleen, onko Shakespeare itse kirjoittanut oman hautakirjoituksensa. Holdenin mukaan kirjoittaja on Shakespeare.

"HERRAN TÄHDEN YSTÄVÄIN
ÄLÄ KAIVA TÄÄLTÄ NÄIN
SIUNAAN SEN KEN HAUDAN SÄÄSTÄÄ
KIROAN SEN JOKA LUUNI PÄÄSTÄÄ"

   Anthony Holden on tehnyt William Shakespeare -elämäkerrassaan valtavan tutkimustyön ja koonnut kaikkien aikojen Shakespeare-elämäkerran. Näytelmäkirjailijan elämää ja tuotantoa peilataan toisiinsa tavalla, joka avaa aivan uudet ulottuvuudet aiemmin niin tuntemattomiin Shakespeare-tutkimuksen polkuihin. Samalla teos esittelee 1500- ja 1600-luvun teatteritoiminnan ja -elämän, sekä kertoo yhtä ja toista tuon ajan englantilaisesta yhteiskunnasta.

   Otetaan vielä yksi linkki muistuttamaan, mistä Shakespearen näyttämötaiteessa on kyse. Vaikkei Romeo ja Julia olekaan se kaikkein arvostetuin Shakespearen näytelmä, yksi yleisön suurimmista suosikeista se on aina ollut. Eräs maineikkaimmista elokuvaversioista on vuonna 1968 ensi-iltansa saanut Franco Zeffirellin versio, josta on jäänyt elämään myös Nino Rotan sävellys, josta muutamakin huippuartisti on tehnyt vocal-versiona suuren hitin. Tunnetaan myös suomenkielisenä Seija Simolan levyttämänä versiona.
   Alla linkki traileriin.

Romeo ja Julia

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 11.6.

Helsinki-Malmin lentoasema. Kahdeksankymmentä vuotta kansallista historiaa.

Extra
Seppo Sipilä: Malmi - Helsingin lentoasema