Uuden Vuoden Extra
Anu Konttinen: Panulan luokka
Otava 2003
192 sivua



Professori Jorma Panula (s. 1930) on säveltaiteen moniottelija, joka muistetaan parhaiten kapellimestarina. Hän työskenteli Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan opetustehtävissä lähes neljännesvuosisadan ajan, tuosta jaksosta vuodet 1973-1993 hän hoiti luokan professuuria. Musiikkitieteitä Helsingin yliopistossa opiskellut Anu Konttinen on tutkinut suomalaisen kapellimestari-instituution kehitystä ja vuonna 2003 hän julkaisi teoksen Panulan luokka, missä hän tarkastelee Panulan uraa kapellimestareiden kouluttajana.

   Jorma Panulan kotona Kauhajoella koko perhe piti tapanaan soitella kansansävelmiä soittimella kuin soittimella, Jorma säesti pienestä pitäen viululla kansantanhuja. Niiden lisäksi soitettiin myös iltamamusiikkia, muttei tanssimusiikkia - tanssimusiikilla Jorma ryhtyi tienaamaan taskurahoja vasta myöhemmin kouluaikana. Alusta saakka kulki rinnalla myös klassisen musiikin harrastus. Viulun jälkeen Jorma opetteli pianoa ja myöhemmin urkuja.
   Viulun soittamista opetti ensin isä Elis. Kun sitten Jorma alkoi kysellä musiikin teoriasta, sitä löytyi opettamaan oman pitäjän poika Aatos Rintakoski, joka soitti Kauhajoen suuremmassa salonkiorkesterissa sekä viulua että pianoa. Rintakoski, jonka koko suku oli samalla tavalla lahjakasta, oli itseoppinut ja opetti musiikinteorian lisäksi Jormalle myös pianonsoittoa ja matematiikkaa.
   Kauhajoen orkesterissa tarjoutui aikanaan tilaisuus kokeilla ensi kertaa johtamista. Erään kerran Elis johti Beethovenin Egmont-alkusoittoa, mutta orkesterilla ei tahtonut soitto sujua. Hetken tilannetta seurattuaan Jorma ehdotti isälleen "jotta mitäs jos vispaisit tuossa jo vähän aikooseen noin". Ja Elishän kimpaantui moisesta todeten "No perkeles, johda itte!"
   Jorma muisteli, ettei hänellä ollut puikkoa, kun tilanne tuli vähän äkkinäisesti, mutta koska oli kesäaika ja pohjalaisilla aina puukko mukana, poika meni pajukkoon ja teki siellä nopeasti tahtipuikon itselleen.  Tikku oli kuitenkin liukas ja lensi pian näpeistä. Sen jälkeen Jorma ei ole tikkua käyttänyt. Houomasi, että "kun johtaa ilman tikkua, ei ole väliä, kummalla kärellä kääntää lehteä".
   Ei se tulevan kapellimestarin ensimmäinen yritys ihan onnistunut. Mukana orkesterissa sattui olemaan vanhemman polven soittajia, jotka eivät olleet tottuneet seuraamaan lyöntiä ja joilla oli täysi työ pysyä muun joukon mukana. Lopulta yritys "tihkaasi" - pohjalainen sanonta sille, kuinka reki ottaa hiekkaan eikä luista - ja Jorma totesi "että perkeles olkohon". Mutta kaikesta huolimatta kiinnostus kapellimestarin työtä kohtaan heräsi pian uudelleen.
   
   Opiskeltuaan Rintakosken johdolla ensin perusasiat Panula selvitti loput musiikinteorioista Kansanvalistusseuran kirjekurssin kautta. Opinnot veivät 1940-luvun lopulla Kauhajoelta Helsinkiin, ensin Armas Maasalon johtamaan Kirkkomusiikkiopistoon ja sieltä Sibelius-Akatemiaan, kirkkomusiikkiosastolle ja 1950-luvun alussa kapellimestariluokalle. Ja siinä välissä tuli piipahdettua Kööpenhaminassa tunnetun urkurin Finn Viderøn opissa, missä yhteydessä hän istui joka torstai seuraamassa Kööpenhaminan radion sinfoniaorkesterin kenraaliharjoituksia.
   Opiskelujen myötä varmistui ajatus kapellimestriksi ryhtymisestä, ja harjoituksia seuratessa tarttui kipinä orkesterityöhön. Kööpenhaminassa Panula oli mukana paikallisessa lääkärien amatööriorkesterissa, missä soitettiin kamarikokoonpanossa primavistaa. Kun orkesterille ei meinattu löytää kapellimestaria, soittajatoverit kannustivat Panulaa yrittämään. Tämä kokeili, ja hyvästä menestyksestä innostuneina kaverit kannustivat jatkamaan.
   Panula päätti pyrkiä opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan, kirkkomusiikkiosaston liäksi kapellimestariluokalle. Hän kirjoitti pohjalaiselle vararehtorille Sulho Rannalle, ajatuksenaan tiedustella, kuinka luokalle oli mahdollista päästä. Ranta totesi, että asia oli selvä, eikä muodollisuuksia tarvittu.

   Ensin Panula oli Jussi Jalaksen opppilas, vuonna 1951 opettajaksi tuli slovenialais-saksalainen viulisti ja kapellimestari Leo Funtek, jota Panula pitää Simon Parmetin ja Andrej Rudnevin ohella tärkeimpänä opettajanaan. Funtek oli persoona, jota erityisesti Suomalaisen Oopperan - jonka kapellimestari Funtekista tuli Oskar Merikannon kuoleman jälkeen 1925 - naissolistit pelkäsivät, tämä kun sanoi aina jos oli aihetta, tyyliin "Akka pärkkele, mitä sinä siellä meinaa?!"
   Panulan mielestä Funtek oli sekä monin tavoin lahjakas muusikko että loistava opettaja ja persoonallisuus, ei pahansisuinen vaan enemmänkin huumorimies. Funtek tuli hyvin toimeen kapellimestarioppilaidensa kanssa, ja varsinkin Panulan vuosikurssi tuntuu olleen professorille mieluinen.
   Funtek kuuli opetustilanteissa kaiken ja teki oppilailleen selväksi heti kun jokin meni vikaan. Kaikki kapellimestarit soittivat itse mukana ja johtivat vuorotellen toisiaan. Nämä periaatteet siirtyivät sittemmin Panulalle, joka pari vuosikymmentä myöhemmin ryhtyi laajentamaan niiden pohjalta kapellimestariluokan toimintaa.
   Myös Funtekin tapa johtaa vaikutti Panulaan. Funtekin luokalla eleiden niukkuudesta edettiin johtamistapaan, jossa oli keskeistä omaksua mahdollisimman selvä mutta pieni lyönti. Panulan mukaan hallittu ja pienille liikkeille perustuva elekieli "keskittää soittajaa aivan toisella lailla kuin tuulimylly" ja tällöin myös soittajat pysyvät tarkkaavaisina.
   Funtekin kapellimestariluokan jälkeen Panula täydensi opintojaan vuosina 1958 ja 1959 Alankomaiden Hilversumissa. Kurssi kesti viisi viikkoa ja sisälsi pääasiassa käytännön johtamista, mikä olikin todennäköisesti tärkeimpiä syitä paikan suureen suosioon.
   Panula teki matkoja myös muualle Eurooppaan. Hän kävi mm. Wienin juhlaviikoilla ja istui kuuntelemassa monen juhlilla esiintyneen kapellimestarin harjoituksia - mukaan lukien legendaarisen Herbert von Karajanin treenit.
   Opintoja seurasi töitä eri puolilla Suomea, mutta vielä palattuaan 1960-luvulla "maaseutukiertueelta" Helsinkiin Panula otti tunteja yksityisesti Simon Parmetilta. Parmet opetti noihin aikoihin  jonkin aikaa myös kapellimestariluokkaa, ja hänen jälkeensä Panula jo ottikin luokan vastuulleen.
   Sibelius-Akatemiassa Panulan opettajiin kuului myös Andrej Rudnej, joka opetti prima vista -soittoa. Rudnej oli alun perin kielitieteilijä ja toimi professorina  Pietarissa, mistä lähti Viipurin musiikkiopistoon opettamaan mm. pianonsoittoa ja kamarimusiikkia. Sieltä hän muutti Helsinkiin ja opetti 1945 - 1953 Sibelius-Akatemiassa.

   Kapellimestari- ja instrumenttiopintojen lisäksi Panulan kiinnostus kohdistui  sävellykseen lähes kaikissa mahdollisissa muodoissa. Aikanaan valmistuivat mm. kansanoopperat Jaakko Ilkka (1978) ja Jokiooppera (1982), useita muita oopperoita ja musikaaleja (esim. Santeri Alkion aiheeseen perustuva Puukkojunkkarit 1972), näytelmämusiikkiä, viulukonsertto, teoksia orkesterille ja kuorolle sekä sovituksia ja iskelmiä. Musikaalista Tulipunakukka (1974) tehtiin myöhemmin myös baletti. Kansanmusiikkitaustansa seurauksena Panula teki suuren määrän sovituksia etenkin eteläpohjalaisista kansansävelmistä, joita Panula kuuli ja soitti jo lapsena kotona Kauhajoella.

   Kapellimestariopinnot Sibelius-Akatemiassa päättyivät varsinaisesti keväällä 1953, ja samana vuonna tuli lähtö teatterikapellimestariksi Lahteen. Teatteriuraansa Panula jatkoi myöhemmin Tampereella ja Helsingissä. Hän myös johti balettia, joka on hänen mielestään parhaimpia tilaisuuksia nuorelle orkesterikapellimestarille kerätä arvokasta kokemusta käytännön työstä. Ylipäätään näyttämömusiikista ja erityisesti oopperasta tuli hänelle niin tärkeä osa kapellimestarina työskentelyä, että muuttaessaan myöhemmin Sibelius-Akatemiassa kapellimestriluokan diplomin rakennetta hän laajensi sen käsittämään myös oopperan johtamista.
   Kautta 1962-63 Suomen Kansallisoopperassa seurasi heti seuraavana syksynä kiinnitys Turun kaupunginorkesterin kapellimestariksi. Ja keväällä 1964, kun Helsingin kaupunginorkesteri oli julistanut kapellimestarin viran haettavaksi, Panula valittiin tehtävään.
   Seitsemänvuotisen kautensa aikana Panula toi orkesterin ohjelmistoon paljon Suomessa aiemmin esittämättömiä teoksia sekä erityisesti uudempaa musiikkia. Johtaessaan orkesterin konserteissa sarjoina kaikki Brucknerin ja Mahlerin sinfoniat Panula sai helsinkiläisyleisöltä hyvin innostuneen vastaanoton.
   Työt jatkuivat kotimaassa eri orkestereita johtaen ja ulkomailla vieraillen.

   Vuonna 1973 Sibelius-Akatemian kapellimestariluokka oli vailla sekä opettajaa että vakituista professoria. Panula oli ohjannut vuonna 1961 perustamaansa Sibelius-Akatemian kamariorkesteria ja tarttui mielellään myös luokan opetustehtäviin. Ensimmäinen opettajantoimi kapellimestariluokalla alkoi kevätlukukaudella 1969 ja Panula muistelee innostuneensa heti asiasta.
   Kun Panulaa kysyttiin vapaana olevaan paikkaan, hän otti paikan empimättä vastaan. Nuorten kanssa työskentely oli tuntunut alusta lähtien omalta alalta. Oma näkökulma kapellimestarin ammattiin ja ohjelmistoon alkoi samalla laajentua ja panula ryhtyi myös kirjoittamaan aiheesta. Kapellimestariluokalla opiskelevat nuoret olivat jo ammattimuusikoita ja heidän kanssaan saattoi keskittyä heti työasioihin.
   Panulan mukaan oppilaita seuratessa tulee palanneeksi omaan työhönsä kapellimestarina. Nuorten kapellimestareiden kanssa työskennellessä saattaa myös itse löytää uusia tapoja työskennellä. Vuorovaikutus ja sen kautta oppiminen koskee yhtä lailla opettajaa kuin oppilaitakin - ja jatkuu Panulan mukaan koko elämän ajan.

   Anna-Kaarina Kiviniemen tv-dokumentti Panulan kapellimestariluokasta kuvaa vuoden 1984 tilannetta. Panula on saapunut oppilaidensa kanssa ennen opetuksen alkua järjestelemään luokkahuonetta.
   Luokkahuone on täynnä puisia telineitä, joista yksi on jo "aivan vainaja" ja hajoaa Panulan käsiin kesken kaiken. Tuolit ja jakkarat ovat eri paria ja irvistelevät liitoksissaan. Kun nurkassa seisova, nykytallentimiin verrattuna massiivinen videolaite saadaan pitkällisen tuumailun jälkeen toimimaan ja kuva ilmestyy kovan meluamisen säestyksellä ruudulle, tuoli menee rikki. "Oho", toteaa Panula, ja sitten huikkaa vieressä istuville oppilailleen "Hei pojat, tämäkin hajoaa!"
   Olihan tuossa filminpätkässä jotain kuvaavaa. Kun Panula aloitti kautensa Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professorina, kapellimestariluokan puitteet olivat kehnolla tolalla ja koko toiminta hänen mukaansa "pirun vaatimatonta". Tärkein lähtökohta, kapellimestarin oma instrumentti eli orkesteri, puuttui, eivätkä vaatimukset olleet kovin korkeat ja opetuskin kaipasi organisointia.
   Panula ryhtyi heti yrittämään orkesteritreenien saamista oppilailleen, mutta idea kapellimestariopetusta varten perustettavasta vakituisesta ja palkallisesta kokoonpanosta sai osakseen vastustusta, orkesterisoiton kun väitettiin häiritsevän erityisesti jousisoittajien instrumenttiopintoja. Harjoitusorkesteri eli "kapubändi" perustui pitkään soitonopiskelijoiden vapaaehtoiselle osallsitumiselle ja kiinnostukselle. Ei koivn toimiva systeemi, nimittäin aamuisin ennen kapellimestariluokan opetusken alkamista ei sitten ollut vielä tietoa, montako soittajaa saapuisi harjoituksiin, tai mitä instrumentteja kokoonpano sattuisi sillä kertaa sisältämään.
   Panula jatkoi sitkeästi ja vähitellen opiskelijoiden kiinnostus harjoituskokoonpanoa kohtaan kasvoi. Panulan mukaan "ne rupesivat tajuamaan, että jos on opetus, niin täytyy olla instrumentti, instrumentti on orkesteri".
   Tärkeydestään huolimatta orkesteriluokan kanssa työskentely käsitti vain pienen osan kapellimestariluokan toiminnasta. Varsinaisen "vispauksen" lisäksi ohjelmaan kuului mm. partituurien lukua ja analysointia. Oppilaiden tuli hallita erilaiset viritysket ja klaavit sekä tuntea hyvin edessään soittava orkesteri, sen eri instrumentit ja niiden soittotavat.

   Vielä 1970-luvulle tultaessa soitinopiskelijoiden teoriaopintoja pidettiin esiintyvien taiteilijoiden uran kannalta turhina. Siitä johtuen ensimmäisten luokalle yrittäneiden joukossa oli myös sellaisia, joilla ei ollut riittävää pohjaa kapellimestariopinnoille. Panula sanoi suoraan, ettei näillä ollut mitään mahdollisuuksia, kun eivät olleet suorittaneet mitään teoriaa: "Eihän ne siis pärjää, kun ei osaa, soittaa vaan fiulia ja sitten rupee huitomaan".
   Luokalle saattoi kyllä palata tarvittavat musiikinteoreettiset perustaidot hankittuaan. Opiskelemaan pyrkiville oli kuitenkin tarpeellista suunnitella ja järjestää asianmukaiset pääsykokeet eli "pruuvit", joissa testattiin teoreettisen taustan ohella soittotaitoa ja sävelkorvaa.
   Myös kapellimestaridiplomi, joka vielä 1960-70 -luvuilla käsitti vain yhden teoksen, muuttui sisällöltään täysin. Samalla opiskelun kesto pidentyi kahdesta vuodesta neljään, josta on sittemmin joustettu tarpeen mukaan. Panulan kaudella diplomitutkinnossa täytyi "koko iltama vispata" eli johtaa kokonainen illan mittainen konsertti. Panula laajensi diplomia myös oopperaan, ja kapellimestarien tuli luokalla opiskellessaan johtaa yksi ooppera neljän opiskeluvuoden aikana.

   Panulalla oli erityinen taito huomata nuorten kapellimestereiden taidot. Toisinaan hän myös poimi oppilaita luokalleen. Havaittuaan jonkun lahjakkaaksi hän saattoi kutsua tämän opiskelemaan johdollaan sekä painottaa tutkintoja ja papereita vähemmän kuin musiikkikorkeakouluissa oli yleisesti tapana. Byrokratia ei ollut hänen mielestään mistään kotoisin, ja tärkeintä oli suhtautua sekä opiskeluun että työhön mahdollisimman käytännönläheisesti.
   Panulalle ei riittänyt, että käytännön johtamistaidot olivat hallussa tai että korva oli tarkka, vaan kaikkien osatekijöiden oli satuttava kohdalleen oikeassa suhteessa, samassa ihmisessä. Kaikista ei voinut tulla johtajia, luonteen ja muusikkouden lisäksi vielä motoriikankin piti olla luonnostaan pitkälle kehittynyt.
   Kyky hallita oikeat liikeradat ja suorittaa ne samanaikaisesti kahdella kädellä, joista kummallakin on oma funktionsa, tuli osata yhdistää kunkin teoksen herättämiin mielikuviin ja ideoihin. Samalla tuli hallita useita taitoja psykologiasta soittotaitoon sekä olla luonteeltaan omatoiminen ja määrätietoinen.

   Panulan luokalta ehti valmistua melkoinen joukko kapellimestareita, joista huomattava osa oli suomalaisia. Ammattiin valmistuvien kapellimestareiden suuri määrä herätti yleisen kiinnostuksen siihen, mitä luokalla oli hänen kaudellaan tekeillä.
   Taustalla oli kuitenkin käytännön seikkoja. Suomessa oppilaille oli useimmiten ehtinyt kerääntyä omaa orkesterimuusikon taustaa ja kokemusta orkesterityöstä, mikä oli erityisen arvokasta sekä opiskelun että tulevan ammatin kannalta. Lisäksi Panulan mielestä suomalainen (jääräpäinen) luonne sopii kapellimerstareille, jotka pitävät päänsä myös maailmalla johtaessaan.
   Käytännön taitojen ohella Panula opetti oppilaansa arvostamaan työhön liittyvää henkistä vapautta. Hän korosti alusta lähtien jokaisen oppilaan persoonallista muusikkoutta, ja luokalla annettiin kaikkien kukkien kukkia, kuten siellä 1990-luvun alussa opiskellut Sakari Oramo muistelee.
   Panulan persoona vaikutti vahvasti oppilaisiin, joihin hän suhtautui jo näiden opiskeluaikoina kollegoina ja myöhemmin näiden lähdettyä luokalta ystävinä. Tutustuminen Panulan kaltaiseen "epäsovinnaiseen" henkilöön oli Esa-Pekka Saloselle elämys, koska tämä huomasi, että "täähän on kivaa, kannattaa olla taiteilija, kun ei tarvii olla niin helvetin kunnolla koko ajan".
   Luokalla vietettiin paljon aikaa yhdessä myös varsinaisen opetuksen ulkopuolella. Lauantai-iltapäivisin, kun tunnit olivat ohi, pitivät tapanaan suunnata ensin drinksulle ja myöhemmin illalliselle, jonka kuluessa opetus jatkui keskustellen ja ravintolakulttuuriin tutustuen. Salonen myöntää, että "tiivis yhdessäolo joskus haittasi opiskelua aika lailla, koska oli aamulla vähän pää kipeä, mutta toisaalta kyllä siinä sitten tiettyä intensiteettiä saatiin".
   Myös Panulan koti oli innostava miljöö, minne kokoonnuttiin usein puhumaan kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja tanssista. Viinilasillisen äärellä.

   Panulasta on ollut erityisen tärkeää kannustaa kapellimestareita hankkimaan laaja käsitys ympäröivästä kulttuurielämästä. Heidän piti lukea kirjallisuutta, tuntea taidehistoriaa ja käydä näyttelyissä. Panula on aina lukenut paljon ja seurannut taiteiden lisäksi myös filosofiaa, psykologiaa ja historiaa, sillä hänen mielestään työssään pääasiassa yhteen musiikin alueeseen keskittyvällä kapellimestarilla täytyy olla laajalti tietoa myös muilta aloilta.
   Käytännön työ vaati teoreettisten taitojen lisäksi mahdollisimman paljon yleistietoa musiikista, eri tyyleistä ja historiasta. Ohjelmistoa oli syytä tuntea laajalti, barokista aivan uusimpiin säveltäjiin. Pianonsoittotaitoa piti olla ainakin vähän ja oman instrumentin lisäksi tuli olla tarvittaessa valmis tarttumaan myös muihin soittimiin.
   Kapellimestarioppilaiden oli käytännössä välttämätöntä opetella useampia kieliä, työ kun saattoi viedä kapellimestarin joka viikoksi eri maahan. Jo luokalla opiskelu oli luonteeltaan kansainvälistä, sillä oppilaat tulivat eri puolilta maailmaa.
   Kielet liittyvät myös konkreettisesti itse musiikkiin. Jukka-Pekka Saraste opiskeli englannin ja ruotsin lisäksi ranskan kieltä, mutta pitää työn kannalta erityisen tärkeinä myös saksaa, italiaa ja latinaa. Kapellimestarin on tärkeää ottaa huomioon kielen suhde teokseen, sen harjoittamiseen ja esittämiseen.

   Opiskeluajan toveriporukka oli tiivis, ja sen kesken syntyi paitsi kestäviä ystävyyssuhteita myös erilaisia yhteisiä projekteja, yhä vieläkin toimivia kokoonpanoja ja kesäisin järjetettäviä musiikkijuhlia. Perustivat yhdessä esim. nuorten säveltäjien Korvat Auki -yhdistyksen, uuden musiikin yhdistyksen Toimii! sekä Avanti!- kamariorkesterin ja sen myötä Porvoon Suvisoiton.
   
   Panulan luokalla opetettiin perustaidot johtamistekniikassa ja karsittiin pois turhat "ruiskimiset". Selvät virheet oli oikaistava heti, mutta muuten oppiminen perustui jokaisen kapellimestarin omaan kokemukseen ja johtamisen myötä syntyviin käsityksiin työstä. Neuvot annettiin vasta tunteja seuranneissa yhteisissä videonkatselutilanteissa, ja asioiden selvittelyä jatkettiin jälkeenpäin yhdessä keskustellen. Siten oppilaat eivät tulleet omaksuneeksi kenenkään toisen tyyliä ja tapoja - varsinkaan huonoja - eivätkä he verranneet johtamistaan kehenkään muuhun.
   Panulan luokka oli erikoistapaus niiden mielestä, jotka siellä opiskelivat. Kyse ei ollut tavanomaisesta korkeakouluopetuksesta, vaan käytännönläheisestä tavasta ohjata ihmisiä löytämään oma kapellimestaripersoonansa.
   Päästyään vauhtiin luokka alkoi kerätä mainetta myös ulkomailla ja musiikkilehdissä ryhdyttiin tekemään selkoa siitä, mitä luokalla todella tapahtui. Mutta lehtikirjoittelun ja muun julkisuuden keskellä luokka vain "mennä pokkoi" eteenpäin. Kapellimestarioppilaiden mielestä kaikkein suurin merkitys luokan toiminnalle oli Panulan intensiivisellä persoonalla, joka on aina välittynyt hänen poikkeuksellisesta tavastaan opettaa.
   Panulan oma kapellimestariluokka poikkesi muista paitsi opetustavoissa, myös siinä, että hän hyväksyi luokalle oppilaita niin nuoresta lähtien kuin mahdollista. Hänen mukaansa "alle kakskymppisenä pitäs jo lujaa vispata" ja siinä missä muualla luokille olli usein alaikäraja, Panulalla oli yläikäraja, joka hänen kautensa lopulla 1990-luvun alussa oli ehdoton 26 vuotta.

   Panulalla oli tapana seistä orkesterin keskellä tai sen takana siten, etteivät soittajat nähneet häntä, mutta johtamassa ollut oppilas saattoi havaita, mitä hän viesti. Siten tilanteeseen pystyi vaikuttamaan samanaikaisesti sekä tehokkaasti että samalla huomaamattomasti, eivätkä soittajat muuttaneet soittoaan opettajan huomautusten vaan edessä johtavan kapellimestarin ohjeiden mukaan. Kyse oli myös oppilaan oman auktoriteetin pysymisestä yllä johtamistilanteessa - jos opettaja menee opettamaan kirjaimellisesti kädestä pitäen, kuten jotkut tekivät, siinä oppilas saattoi säikähtää ja mennä lukkoon.
   Ohjeita ei tullut etukäteen. Kirjassa Esa-pekka Salonen muistelee, että tilanne oli uraansa vasta aloittelevalle kapellimestarioppilaalle ensi alkuun yllättävä - vielä ei ollut täyttä selvyyttä siitä, kuinka orkesterin edessä olisi pitänyt toimia, ja ainoa opastus oli lause "älä saatana huido!"
   Luokalla oli ajateltava omilla aivoillaan alusta lähtien ja siitä syystä johtaminen oli aloitettava välittömästi. Panulan tarkoituksena oli osoittaa, ettei ollut yhtä tapaa johtaa, vaan jokaisen oli löydettävä oma puheensa, jonka avulla välittää orkesterille aikomuksiaan.
    Puhumista ei voinut kokonaan välttää, mutta se ei saanut olla käsiä tärkeämpi viestintäväline. Soittajille suunnattujen kommenttien tuli olla lyhyitä ja ytimekkäitä sekä sopia tilanteeseen saumattomasti intensiteetin katkeamatta. Kaikki olennainen piti pystyä välittämään liikkeillään niin, että soittajat pystyivät ymmärtämään sen ja reagoimaan välittömästi. Tilanteessa piti olla mieluusti jopa hieman oreksteria edellä, jotta ajoitus sattuisi kohdalleen.
   Puikkoa sai jokainen käyttää luokalla oman mielensä mukaan, ilmankin sai johtaa. Oppilaiden oli alusta lähtien tärkeää tehdä itselleen selväksi, miksi he käyttivät tahtipuikkoa - puikko on apuväline ja jos se on kädessä, sillä myös pitää olla jotain tehtävää.
   Orkesterin edessä oli muistettava monta asiaa, kuten että "tanssiminen" oli ehdottomasti kielletty. Korokkeella hyppiminen sallittiin vain yhdelle kuululle kapellimestarille, Leonard Bernsteinille, joka Panulan mukaan "pomppi kuin rusakko". Luokkahuoneessa oli pieni koroke niitä varten, jotka pyrkivät vaeltamaaan nuottitelineen ja kaiteen väliä johtaessaan. Kapellimestarin jatkuva tepastelu pitkin poikin hermostutti orkesteria ja teki työskentelystä rauhatonta.

   Panulan mielestä video on kapellimestarioppilaille yhtä tärkeä kuin hän itse. Vaikutelma harjoitus- tai konserttitilanteesta voi olla toisenlainen itse johtaessa kuin sivusta seuratessa, etenkin jos kokemusta ei ole ehtinyt karttua. Panula kertoo tapaavansa toisinaan nuoria kapellimestareita, jotka eivät  johtaessaan tahdo uskoa huomautuksia tempon hidastumisesta tai siitä, että kapellimestari on jäänyt orkesterista jälkeen. Panula jättää noissa tilanteissa asian sikseen ja näyttää sen jälkeenpäin videolta.
   Vuonna 1995 Panula tarkasteli televisiotoimittaja Ainomaija Pennasen kanssa Helsingissä pidetyn Sibelius-kapellimestarikilpailun nauhoitettuja alku- ja välieriä. Kilpailun asiantuntijana toiminut Panula kommentoi jokaisen suoritusta, ja ohjelman katsoja sai käsityksen siitä, millä tavoin videoita arvioitiin myös kapellimestariluokalla.
   Joku kilpailijoista "veti sitkiää touhua" toisen ollessa "vähän tökkijä". Jos kilpailutilanne näytti vaativan kovempia hermoja, ja kapellimestari alkoi johtaa jäykän oloisesti "kyttäysasennossa", kuului mielipide, ettei Sibeliuksen sinfoniasta ollut tarkoitus tehdä "Hitchcockin musaa". Ja jos tilanne lähti menemään enemmänkin huonoon suuntaan, kommentiksi riitti paljonpuhuva "...voi mamma mia..."

   Teknisten johtamistaitojen ohella Panulan luokalla annettiin oppilaille valmiuksia ratkaista ongelmatilanteita, joita kapellimestari saattaa kohdata orkesterin kanssa työskennellessään. Erityisesti uuden ja entuudestaan tuntemattoman orkesterin kanssa saattoi tulla yllätyksiä ja haasteellisia tilanteita, jotka piti pystyä ratkaisemaan nopeasti.
   Monenlaisia ongelmia saattoi ilmetä jo ennen ensimmäistäkään soitettua säveltä. Partituuri tai nuottiteline saattoi olla kadoksissa - tai jokunen soittaja. Muusikoiden nuoteissa saattoi olla virheitä, sali vaihtua harjoitusten ja konsertin välillä tai olosuhteet muutoin vaikeuttaa työntekoa. Ulkoilmakonserttiin oli muistettava ottaa mukaan pyykkipoikia, jotteivät nuotit lähde lentoon. Kesäkonserteissa saattoi saada auringonpistoksen, jos ei ollut hattua mukana, ja lastenkonsertissa voi joutua esiintymään pingviinipuvussa, kuten kävi aikoinaan Esa-Pekka Saloselle.
   Joskus yleisö on saattanut käyttäytyä konserttitilanteessa aivan ennalta arvaamattomalla tavalla, solisti harjoitella väärän teoksen, joku muusikoista pyörtyä tai tahtipuikko katketa. Panula muistaa erään kapellimestarioppilaansa kertoneen, etä tämä oli löytänyt saamastaan orkesteripartituurista jopa toista tuhatta virhettä. Yllättävästä tilanteesta kuitenkin selvisi paitsi rautaisten hermojen avulla, myös hyödyntämällä luokalla saamaansa kokemusta partituurien korjaamisesta.
   Jännittäminen oli yksi niistä haasteista, jotka kaikkien oli omalta kohdaltaan pystyttävä ratkaisemaan. Panulan mielestä kyse oli ennen kaikkea siitä, kuinka paljon itseltään odotti ja kuinka realistinen oli. Joku saattoi suunnitella teoksen johtamista ilman partituuria, jolloin Panula piti tapanaan tiedustella, yrittikö toinen mahdollisesti "muistella ulkoa" esitettävää teosta. Niille, jotka tuota olivat yrittämässä ja siksi hermoilivat, hän totesi, että "ota paffi mukaas, ei se nyt kaikki kaikes oo, että pitää ulkoa, pääasia että hallitsee homman". Ja tuo päti kaikkiin esinntymistilanteisiin - tärkeintä oli muistaa, ettei pyrkinyt enempään kuin mihin tiesi itse pystyvänsä, koska silloin ei hermostunut. Yksinkertainen juttu.

   Panulan luokalla kävi useita vierailevia tähtiä. Vierailevia kapellimestareita, luonnollisesti, mutta myös muita musiikin ammattilaisia. Kapellimestarioppilaille tarjoutui mahdollisuus saada kontaktia säveltäjän työhön esim. Einojuhani Rautavaaran tuotannon välityksellä. Panula kutsui Rautavaaraa usein luokalle ja käytti tämän musiikkia opetuksessaan. Vierailujen aikana johdettiin säveltäjän teoksia tämän seuratessa itse paikan päällä kapellimestarien työskentelyä neuvoja jakaen ja opettaen.
   Muidenkin taiteenalojen edustajia luokalla kävi, niin usein kuin mahdollista, varsinkin 1990-luvun alussa, jolloin keskusteluja ja oppitunteja kuvattiin televisioon. Materiaalista syntyi useampikin osa Anna-Kaarina Kiviniemen toimittamaan Kapellimestarikurssi -televisiosarjaan. Sarjassa oppilaiden kanssa kävivät keskustelemassa näyttelijä Lasse Pöysti, tanssija ja koreografi Heikki Värtsi, psykologi Martti Paloheimo ja taidemaalari Carl-Gustaf Lilius.
   Panulan ajatuksena oli, että oppilaat saivat näissä tapaamisissa tutustua omaan ammattiinsa muiden taiteenlajien tarjoamista näkökulmista. Taiteilijavierailut liittyivät myös hänen tärkeänä pitämäänsä kapellimestareiden poikkitaiteelliseen ja -kulttuuriseen taustaan. Jos valitsi työn alle jonkin tietyn teoksen, tuli selvittää myös teoksen taustat - sävellyshetkellä vallinneet poliittiset, taloudelliset ja historialliset olosuhteet sekä ajan "taideasiat" ja virtaukset - jotka Panulan mukaan auttoivat tuntemaan säveltäjän mielenliikuntoja. Paitsi että muut taiteet kuuluivat yleissivistykseen, ne myös saattoivat sisältyä omassa työssä vastaan tuleviin erilaisiin projekteihin, kuten ooppera- tai teatterituotantoihin.

   Panulan vuosikymmeniä kestänyt pedagoginura on vaikuttanut oppilaiden lisäksi myös  hänen omaan työhönsä orkesterinjohtajana. Erityisesti juuri hänen kapellimestariluokallaan, koko joukon ollessa "kuin yhtä perhettä", molemmat osapuolet saivat opetustilanteista osansa yhdessä soittaen, johtaen, toisiaan kommentoiden ja keskustellen. Monille keskieurooppalaisille korkeakouluille ja kapellimestaritraditioille tyypillinen opettaja-oppilassuhde, jota kuvaa Panulan luonnehdinta "oo hiljaa, turpa kiinni perkeles, minä luennoin", eroaa täysin siitä, kuinka Panulan luokalla toimittiin. Luennoinnin sijasta luokalla sai "jutella ja kysyä, panna hanttiin".
   Auktoriteettiajattelun vieraus Panulalle näkyy myös nykykapellimestariudessa yleensä. Kapellimestarioppilaat vievät oppimaansa ja omaksumaansa eteenpäin pitkälle siinä muodossa, missä se on heihin opiskeluaikana tarttunut. Suomessa kapellimestariuteen kuuluu moniarvoisuus ja kollegiaalisuus, mutta tarkoituksena ei ole ollut kyseenalaistaa kapellimestarin roolia musiikillisena koossapitäjänä ja siinä mielessä myös auktoriteettina. Kyse on pikemminkin ulkoisen ja keinotekoisen karsimisesta ja keskittymisestä olennaiseen.

   Oppilaiden lähdettyä luokalta opettajan rooli muuttui. Panula on ollut nuoremmille kapellimestareille kollega ja ystävä. Hän seuraa mielellään maailmalla kiertäviä oppilaitaan. Hän ei enää ota opettajan ominaisuudessa kantaa näiden töihin, mutta kommentoi, jos sitä erikseen pyytävät.
   Vaikka maailmalle hajaantuneet entiset Panulan luokan oppilaat saattavat kysyä opettajansa mielipidettä, toisiaan tavatessaan he eivät viitsi työasioista keskustella. Keskenään he puhuvat "lapsista, viineistä ja ruuanlaitosta". Ammatillinen ajatustenvaihto tahtoo jäädä vähiin siksi, että työssään kukin on pohjimmiltaan yksin ja jokainen on ehtinyt jo tehdä kapellimestarikäsityksestään, roolistaan orkesterinjohtajana ja omasta ammattikuvastaan itsensä näköisen.
   Konttinen kuvaa Panulan luokkaa poikkeukselliseksi ilmiöksi. Kansainvälisesti poikkeuksellisen luokasta tekee mm. se, että työtään pääasiassa yksin tekevillä kapellimestareilla on Suomessa olemassa eräänlainen oma ammattiyhteisö. Samanlaista kollegiaalisuutta, joka on kehittynyt Panulan luokan ympärille, ei ole tiettävästi syntynyt samassa merkityksessä muualla maailmassa. Monet oppilaista ovat sijoittuneet maailmalle hyvin ja erottuvat porukkana opettajansa mielestä selvästi muista.
   Eli, kuten Panula asian ilmaisi: "No kyllä ne osaa, niillon perushommat kunnossa. Ja sellainen varmuus, koska ne pistää niinkun ne nyt tykkää."
   
   Anu Konttisen teos Panulan luokka on kohteensa näköinen teos, mitä vielä korostavat suorat sitaatit kapellimestari Panulalta. Kapellimestarien tekemisten tekninen puoli tulee erinomaisesti selville, kuten myös se, millaista opiskelu yhteishengen ym. kannalta oli. Legendathan ovat kyseessä, sekä Jorma Panula itse, että koko Panulan luokka.

   Otetaan tähän loppuun vielä havainnollistava esitys. Vuonna 2012 BBC´n sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi valittu Panulan oppilas Sakari Oramo johtaa seuraavassa klipissä joviaaliin tyyliinsä legendaarisen Proms-tapahtuman vuoden 2014 viimeisen esityksen, Edward Elgarin teoksen Pomp and Circumstance´n ensimmäisen marssin (kertosäe vocal-versio Land of Hope and Glory, tunnetaan suomen kielellä nimellä Maa tulevaisuuden), mukana encore. Linkki alla.

Pomp and Circumstance

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

27.3.2017

Vaalikuukauden Extra
Eva Back: Aatteet puntarissa

Millaiset perustukset eri puolueista löytyvät?