Syysextra
Matti Paloaro ja Jorma Palo: Luottamus tai kuolema!
Gummerus (paino), Tammi 2004
191 sivua


Ajanjaksolla v. 1953 - 1963 Suomessa koettiin viisi synkkää ja edelleen selvittämätöntä tapahtumaa, joissa kuoli yhteensä kahdeksan ihmistä. Yksi näistä tapauksista nousi uudelleen julkisuuteen keväällä 2004, kun Bodomin veriteosta vuonna 1960 haavoittuneena elossa selvinnyt Nils Gustafsson pidätettiin epäiltynä ystäviensä murhasta. Näyttöä Gustafssonin syyllisyydestä ei löytynyt, joten tapaus on edelleen selvittämättä.
   Edelleen on kysyttävä samat kysymykset. Kuten, oliko jokaisessa tapauksessa tekijänä sama henkilö?

   16.12.1997 rikoslehti Alibin päätoimittaja Matti Paloaro sai puhelun. Soittaja oli Hans Assmann.
   Assmann oli Paloarolle tuttu mies. Paloaro oli aiemmin toiminut rikoskomisariona ja tutkinut Assmanniin liitettyjä tapauksia. Ja kirjoittanut niistä toimittamaansa lehteen.
   Assmann kutsui Paloaron keskustelemaan. Yksin, ilman kameraa. Mahdollisimman pian. Paloaro mietti hetken, kuumeisesti, ja lupasi saapua paikalle.
   Paloaro kertoi matkasuunnitelmastaan ainoastaan ystävälleen, ylikomisario Erkki Kanervalle, (josta sittemmin tuli myös kansanedustaja). Paloaro ilmoitti Kanervalle, mistä tämä voisi häntä etsiä, jos hän ei seuraavan päivän iltaan mennessä ole yhteyksissä.

   Paloaro löysi etsimänsä. Meni ja soitti pienen puutalon ovenpielessä olevaa soittokelloa. Keski-ikäinen nainen avasi oven kuin olisi tavannut Paloaron aiemminkin. Ja kuultuaan vieraan nimen hän päästi tämän sisään mitään puhumatta. Opasti vieraan kamariin, poistui ja sulki oven perässään.
   Huoneesta Paloaro löysi Hans Assmannin.74-vuotias raihnainen, puuskuttamalla hengittävä mies näytti ikäistään vanhemmalta tämän maatessa pyjamassa vuoteessaan.
   Jännittyneen tuijotussession jälkeen miehet kättelivät. Assmann viittasi Paloaroa istuutumaan. Ja asetti keskustelulle kolme ehtoa.
   Julkisuuteen ei saanut päästä mitään ennen kuin Assmannin kuolemasta on vähintään viisi vuotta. Jos Assmannin oikea henkilöllisyys sattuisi selviämään, sitä ei saanut paljastaa, koskaan, kenellekään. Myös asuinpaikan paljastaminen oli kielletty.
   Kiellot annettiin sävyyn, joka ei jättänyt tilaa tulkinnoille. Riutuneesta vanhuksesta - ja ennen kaikkea tämän taustajoukoista - löytyi kyllä yhä voimaa. Assmann muistutti, että hän oli ostanut vakuutuksensa jo 50 vuoden ajan yhtiöstä, joka oli aina maksanut ajallaan.
   Assmann halusi myös lähettää Jorma Palolle ystävällisiä terveisiä. Palosta oli tullut hyvä lääkäri ja kirjoittaja. Hänen henkensä ei ollut eikä ollut ollut koskaan uhattuna. Assmann oli lukenut paljon Palon kirjoituksia ja todennut, että Palo oli ollut oikeilla jäljillä.
   Sitten määräyksiä tuli lisää. Äänityslaitetta ei saanut käyttää. Paloaro sai merkitä muistiin vain nimiä, vuosilukuja ja paikkakuntia. Yksityiskohdista Assmann ei puhuisi, ei myöntäisi eikä kieltäisi mitään. Asiat oli vain tajuttava hänen puheestaan tai käsitettävä muuten.
   Paloaro kuunteli Assmannin kerrontaa lähes viisi tuntia. Hyvä muisti ja päättelykyky auttoivat Paloaroa tehtävässään. Hyötyä oli myös kokemuksista poliisin ammatissa.
   Assmann väsyi entisestään ja vaipui lopulta uneen. Paloaro ravisti varovasti tämän kättä ja ilmoitti lähtevänsä. Molemminpuolisen hyvästelyn jälkeen Assmann nyökkäsi ja kehotti muistamaan sopimuksen.
   Päästyään ensimmäiselle tienvarren levähdyspaikalle Paloaro pysähtyi. Pysähdys kesti pari tuntia. Paloaro kiirehti sanelemaan nauhuriinsa kuulemansa ennen kuin se unohtuisi.
   Pitikö Assmannin kertoma paikkansa? Paloaro arveli, ettei Assmann olisi silloisessa kunnossaan jaksanut opetella uutta tarinaa. Vaikka Assmannin ollessa kyseessä mikä tahansa olikin mahdollista, Paloaro piti epätodennäköisenä, että kuolemaa odottanut vanhus olisi tehnyt vielä yhden harhautuksen.
   Kuulemastaan Paloaro koosti yhdessä Jorma Palon kanssa kirjan Luottamus tai kuolema!

   Saksalaissyntyinen Hans Assmann oli jo nuorena vannoutunut kansallissosialisti. Hän toimi SS-joukoissa jo 18-vuotiaana. Helmikuussa 1942, 19-vuotiaana, Assmann aloitti vartijana Auschwitz-Birkenaun keskitysleirissä.
   Auschwitzissa Assmann palveli Kuolemantaloksi kutsutuissa tiilirakennuksissa ja niiden väliin jäävässä Kuolemanpihassa. Kuolemanpiha oli tarkoitettu vankien kidutukseen ja teloitukseen.
   Assmann oli uskonut vilpittömästi, että Führerillä todella oli oikeus rangaista valtion vihollisia, mutta jo ensimmäisen vuoden aikana jotain särkyi hänen sisällään. Vaikka hänelle, kuten muillekin vartijoille, annettiin alusta alkaen amfetamiinia ja morfiinia itsenäisen ajattelun turruttamiseksi, hänessä heräsi kapinahenki. Se oli alussa hiljaista alistumista, sen jälkeen hän alkoi sairastella ja pystyi lopulta kiduttamaan ja tappamaan vain amfetamiinin aiheuttaman sekavuustilan voimalla.
   Sitten erään kerran Assmann oksensi kesken teloituksen. Sellainen heikkouden merkki ei jäänyt leirin päälliköiden tiedonantajilta huomaamatta. Assmann sai ankaran varoituksen ja siirron rautatieasemalle uusien vankien vastaanottoon, lähinnä jonojen muodostajaksi ja järjestyksen pitäjäksi.
   Ei sekään ollut helppo tehtävä. Assmann katseli junasta purkautuvia ihmisiä tietäen, että kenenkään ei tulisi selvitä leiriltä elossa. Leiri oli tuhoamista varten.
   Syyskuussa Assmannin elämässä tapahtui jotain aivan poikkeuksellista. Hän huomasi asemalaiturilla juutalaisperheen, jossa oli vanhempien lisäksi kolme lasta. Vanhimmasta tyttärestä, iältään  17 - 18 vuotta, tuli Assmannille välittömästi pakkomielle. Hän ohjasi tyttären ja tämän äidin siihen jonoon, mistä valittiin vangit kaikkein inhimillisimpiin töihin.
   Tyttö sijoitettiin työhön vaatekorjaamoon. Assmann keksi kyseiseen paikkaan asiaa tämän tästä. Sitten hän joutui huomaamaan tytön kiinnostavan myös muita vartijoita, ja varsinkin upseereita, jotka eivät naisasioissa herrasmiehiä olleet.
   Assmann mietti, miten voisi pelastaa tytön. Sitten hän päätti määrätä tämän asunnolleen siivoamaan. Tyttö oli ollut varma, että joutuu raiskatuksi - leirin kielenkäytössä "siivoaminen" oli alkanut tarkoittaa sukupuolisia akteja ja leikkejä - mutta kun näin ei käynytkään, hän tuli aina vapaaehtoisesti Assmannille siivoamaan.
   Eräänä päivänä Assmann sieppasi tytön syliinsä ja pyysi tätä kuuntelemaan tarkasti. Assmannin laatimaan suunnitelmaan kuului heidän karkaamisensa leiriltä, yhdessä, heti kun Assmann antaisi merkin.
   Mutta tyttö ei suostunut noin vain. Hän vaati, että koko perhe olisi pelastettava. Muuten hänkään ei lähtisi.
   Yritelmä päättyi siihen. Salakuuntelijat, jotka olivat jo käyneet epäluuloisiksi, olivat saaneet riittävästi todisteita.
   Yllättävää kyllä, raporttia kaunisteltiin, eikä Assmannia ammuttu. Hänet lähetettiin itärintamalle. Stalingrad ja Kursk olisivat sopivia paikkoja Assmannin kaltaiselle petturille.
   Assmann tiesi, että hänen rakastamansa tytön pikkuveljet olivat jo kuolleet. Tytön ja tämän vanhempien kohtaloa hän ei koskaan saanut tietää.

   Se itärintaman yksikkö, missä Assmann oli sijoitettuna, perääntyi syksyn 1944 ja sitä seuraavan talven kuluessa Saksan muun armeijan mukana kohti länttä. Karkurit yrittivät liikkua yksikköään nopeammin, ja pian Assmann huomasi onnistuvansa päivhittämään myös kaksi pakotoveriaan. Apuna olivat hänen takavarikoimatta jääneet henkilöllisyyspaperinsa, joiden avulla hän läpäisi ongelmitta lukuisat kontrollipisteet.
   Königsbergissä (nyk. Kaliningradissa, Venäjän alueella Puolan ja Liettuan välissä) Assmann jäi puna-armeijan vangiksi. Ja joutui vankileirille Uralin taakse.
   Kotiuttamisleirillä jokainen vanki yritettiin värvätä yhteistyöhön - eli vakoojaksi - neuvostoliittolaisten kanssa.  Jos vanki suostui, hänelle luvattiin hyvä sairaanhoito ja pikainen kotiinpääsy. Assmann tarttui tarjoukseen. Mitä muuta hänellä enää oli elämältä odotettavissa?
   Assmann lähetettiin Moskovaan koulutettavaksi. Kolme kuukautta myöhemmin hänet siirrettiin KGB´n koulutuskeskukseen, missä hänet määrättiin Suomen osastolle. Vakoojakoulutus kesti kolme ja puoli vuotta.
   Hans Assmann -niminen henkilö syntyi tuossa koulutuskeskuksessa. Mutta Suomen matkaa varten hänelle hankittiin henkilöpaperit Max Haasen nimellä. Mitä vaativampi tehtävä, sitä useampi peitenimi.

   Assmannia ohjeistettiin mm. menemään naimisiin erään suomalaisnaisen kanssa. Tämä oli yhteistoiminnassa, mutta ei tiennyt Assmannista ja tämän taustasta läheskään kaikkea. Assmannin oli avioliiton kautta pyrittävä Suomen kansalaiseksi, sillä tehtävä tuli kestämään monta vuotta. Mikäli hän osaisi hoitaa sen kunnolla, tehtävä kestäisi mahdollisesti koko loppuiän.
   Max Haase saapui Suomeen heinäkuussa 1952. Hän tuli laivalla Olympiaterminaalin passintarkastukseen muiden saksalaismatkustajien joukossa, näitähän tuolloin riitti, kun Helsingin olympiakisat olivat alkamassa.
   
   Vieno Assmannin mieleen tuli usein eräs toukokuinen ilta vuonna 1953, jolloin hän oli vieraillut miehensä Hansin kanssa vanhempiensa luona Kauhajoen Päntäneellä. Sinne he olivat tulleet Hansin autolla, jota Hans ja ennenkin tämän autonkuljettajana toiminut Antti ajoivat vuorotellen.
   Vieno oli tarkistanut almanakasta, että kyseessä oli toukokuun 17. päivä. Päivämäärästä oli tullut tärkeä, koska Isojoella, Kauhajoen naapuripitäjässä, oli kadonnut tuona päivänä tuntemattomalla tavalla nuori nainen, kotimatkalla ollut maanviljelijän tytär Auli Kyllikki Saari.
   Metsäisellä ja harvaan asutulla seudulla oli nähty kermanvärinen, mahdollisesti hieman ruskea henkilöauto ja siinä kaksi miestä. Tuolloin, iltapäivällä, Hans ja Antti olivat käyneet autolla tarkastelemassa lähiseudun tulevien maalausprojektien tienoita.
   Kun miehet olivat palanneet, he olivat tuntuneet oudoilta. Hans oli esim. hukannut toisen sukkansa ja hänen kenkänsä olivat olleet märät.
   Myöhemmin Hans ja Antti lähtivät jälleen liikkeelle. Jostain syystä ottivat mukaan lapion. Ja kun miehet lähtivät, Vieno näki auton etuosassa lommoja, aivan kuin se olisi törmännyt johonkin.
   Myöhemmin löytyi Kyllikin polkupyörä, suonsilmäkkeestä. Huomattiin, että sen ohjaustanko oli hieman vääntynyt. Pyörä oli tarkoituksella piilotettu, joten tapausta alettiin tutkia rikoksena. Ensin oletettiin, että kyseessä oli yliajo ja ruumiin piilotus, sittemmin tapausta alettiin tutkia vakavampana rikoksena.
   Ruumis löytyi suon laidalta. Hauta oli naamioitu perusteellisesti. Kätkentä oli tehty harkiten ajan kanssa ja suorastaan ammattitaitoisesti.
   Ruumiinavauksessa todettiin, että vasen poskiluu oli murtunut. Sisäelimissä oli havaittavissa teräaseella aiheutettuja jälkiä. Täsmällinen kuolinsyy jäi selvittämättä, mutta kuolemaa alettiin tutkia murhana.
   Kyllikki Saaren Hautajaiset pidettiin Isojoen kirkossa 25.10.1953. Paikalla oli 25.000 surijaa, moninkertaisesti koko pitäjän väkiluku.
   Hansin kertoman mukaan hän ja Vieno osallistuivat hautajaisiin. Heille oli ollut ihmetyksen aihe, kuinka pienestä kansakunnasta nin moni oli lähtenyt sellaiseen tilaisuuteen.
   
   Assmann tunnusti Paloarolle Kyllikin kuoleman vahingossa tapahtuneeksi yliajoksi. Tunnetuista syistä hän ja Antti eivät voineet ilmoittaa sitä poliisille, joten he lavastivat sen rikokseksi.
   Vahinkoon täsmäävät polkupyörän vääntynyt ohjaustanko, Kyllikin murtunut poskiluu sekä kerrotun mukaan autossa havaitut lievät peltivauriot, samoin kuin miesten tekemät retket katoamisiltana ja myöhemmin lapion kanssa.

   Myöhemmin Hans Assmann ihastui Etelä-Savoon ja vietti pari kesää Heinävedellä. Siellä hän tutustui myös Tulilahden leirintäalueeseen.
   Kesällä 1959 kaksi parikymmenvuotiasta jyväskyläläistä, sairaanhoitajaoppilas Eine Nyyssönen ja konttoristi Riitta Pakkanen, olivat päättäneet tehdä pitkän polkupyöräretken. Tulilahdelle heidän arvellaan saapuneen sunnuntai-iltana 27.7.
   Katoamisilmoitus tehtiin liian myöhään surmaajan kiinnisaamista ajatellen. Myös etsinnät käynnistyivät verkkaisesti. Tyttöjen ruumiit löytyivät vasta elokuun puolella.
   Vieno pelkäsi, että Hansilla olisi jotain tekemistä tapauksen kanssa. Tämä oli ollut päiväkausia poissa kotoa. Ja kun ruumiit löytyivät, Vieno huolestui entisestään - tapauksessa oli huomattavasti samoja piirteitä kuin Isojoen tapauksessa, polkupyörät löydettiin järven pohjasta ja ruumiit suohaudasta. Lisäksi murhaajan oli päätelty olleen vasenkätinen, kuten oli myös Hans.

   Helluntaina vuonna 1960 kirurgiaan erikoistunut lääkäri Heikki Silvola oli päivystysvuorossa Helsingin kirurgisessa sairaalassa. Hän sai ilmoituksen poliklinikalle tulleesta potilaasta ja meni tarkistamaan tilanteen.
   Hans Assmann makasi selällään poliklinikan ikknattomassa tutkimushuoneessa rullasängyn päällä. Huoneessa ei ollut hoitajan lisäksi muita eikä aulassakaan odotellut kukaan. Ei ollut taksinkuljettajaa, ei ambulanssimiehiä. Näytti siltä, että Assmann olisi kävellyt muina miehinä polille, heittäytynyt sänkyyn ja sulkenut silmänsä.
   Kun Silvola yritti tutkia Assmannin silmien mustuaisia ja katsoa silmänpohjiin selvittääkseen tajuttomuuden syitä, Assmann pistikin vastaan - tajuttoman silmäluomia voi liikutella vaivattomasti, Assmannin kohdalla täytyi jo käyttää voimaa. Ja kun luomet aukenivat, siniset silmät tuijottivat suoraan lääkärin silmiin.
   Assmann oli kuitenkin otettava sairaalaan epäselvän tilanteen takia. Sinne hän oli ilmeisesti halunnutkin.
    
   Sairaalan aamukiertoon mennessä maan kaikki tiedotusvälineet olivat kertoneet, että Espoon Bodominjärven rannalta oli löydetty kolme nuorta surmattuina ja neljäs nuori tajuttomaksi hakattuna. Tapauksesta puhuttiin myös sairaalassa. Myös Assmann osallistui keskusteluun, hän esitteli saksalaista aikakauslehteä, missä oli artikkeli koskien Saksassa sodan jälkeen tehtyjä nuorten naisten selvittämättömiä murhia.
   Assmann kertoi omista kirurgisista taidoistaa halukkaille - ja vähemmän halukkaille - kuulijoille. Olihan hänkin kova puukkomies ollut, mutta toisaalta, kaikki ne, joita hän oli leikannut, olivat kuolleet. Samassa sairaalasalissa makaavat Assmannin kanssa hekottelevat potilaat tuntuivat pitävän noista jutuista, mutta lääkärit ja hoitajat loukkaantuivat verisesti.
   Assmann viihtyi sairaalassa eikä muiden potilaiden tavoin kysellyt, milloin pääsee kotiin. Eivätkä omaisetkaan kotiinpääsystä kyselleet. Assmann valitteli vain ajoittaista vatsakipua, mutta sen syy jäi tarkoista tutkimuksista huolimatta avoimeksi.
   Juhannuksena Assmann oli edelleen sairaalassa. Hän vaati päästä nukkumaan parvekkeelle. Sieltä näki sairaalan pääovelle ja sille nousevalle ajoluiskalle.
   Yöllä ajoluiskalle pysäköitiin Opel-merkkinen pakettiauto. Auto ei tuonut ketään sairaalaan, kukaan ei tullut sillä itse sairaalaan, eikä kukaan edes poistunut koko aikana siitä. Ja se pysytteli ajoluiskalla, vaikka parkkialue oli tyhjä. Etupenkillä istui isokokoinen tuntematon mies, joka antoi auton ajovalojen palaa alkuillasta puoleen yöhön saakka. Valot osoittivat  Assmannin kerroksen parvekkeelle, mistä olisi ollut tarvittaessa helppo päästä autoon. Vasta aamuyöllä valot sammuivat ja aamun sarastaessa auto lähti.
   Nuori amanuenssi Jorma Palo sai tehtäväkseen selvittää, kenelle Opel kuului. Omistaja oli espoolainen maanviljelijä, jonka talosta oli viisi kilometriä Assmannin asuintaloon. Siitä taas oli lyhyt matka Bodominjärven rantaan. Hansin uuttera apulainen Antti puolestaan asui rikospaikasta n. viiden kilometrin päässä. Oliko Antti se, joka vietti juhannusta Opelissa?

   Tiedotusvälineissä julkaistiin murhista epäillyn miehen ensimmäiset tuntomerkit. Ne oli koottu murha-aamuna järven lähellä liikkuneilta harvoilta silminnäkijöiltä. Ja ne sopivat Assmanniin vaatetusta myöten.
   Henkilökunnalle alkoi olla selvää, ettei Assmann ollut sairaalassa etsiäkseen parannusta vaivoihinsa, vaan saadakseen sieltä piilopaikan. Koska lääkäri saa rikkoa vaitiolovelvollisuutensa epäillessään potilastaan henkirikoksesta, ilmoittivat Assmannista poliisille.
   Siviilipukuinen poliisi ilmaantui pian osastolle. Assmann oli sijoitettu pikkuhuoneeseen, minne poliisi sitten livahti. Ja kymmenen minuutin kuluttua poliisi luikahti ulos huoneesta yhtä huomaamattomasti kuin oli sinne mennytkin. Siviilipukuinen poliisi poikkesi kyllä vielä toisenkin kerran, mutta muuta ei sitten tapahtunut, henkilökuntaa ei haluttu kuulla.
   No, soittivat sitten Keskusrikospoliisiin. Sieltä luvattiin ystävällisesti lähteä heti liikkeelle. Koska KRP sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä sairaalasta, Palo kiirehti saman tien pääovelle odottelemaan.
   Palo odotti. Ja odotti.  Puolitoista tuntia. Sitten hän totesi, etteivät poliisit taidakaan tulla. Ja henkilökunta totesi, että Assmann oli poliisin erityisessä suojeluksessa.
   Lopulta Assmann lähti sairaalasta. Mutta tuli takaisin. Monta kertaa. Aina yksin ja ilman ajanvarausta, oman kertomansa mukaan ainakin sata kertaa. Ja moitti kaikkea mahdollista, milloin lääkärien heikkoa ammattitaitoa, milloin huonoa käytöstä, milloin vain sitä, ettei lääkäri ollut heti valmis häntä palvelemaan.

   Kun Bodomin kolmoismurhasta oli kulunut kolme vuotta, Jorma Palo ja toinen lääkäri, Kaarlo Tanko (alk. Lindholm) päättivät kertoa havaintonsa lehdistölle, välineeksi valikoitui sanomalehti Uusi Suomi, jonka toimittaja Asko Vuorjoki oli Palon hyvä tuttu.
   Uusi Suomi tarttuikin rivakasti toimeen. Hans Assmann tuli ensimmäistä kertaa suuren yleisön tietoisuuteen. Myös KRP joutui julkisuuteen, ja kiisti jyrkästi Assmannin osuuden veritekoihin - kuten kiistää edelleenkin.
   Poliisi ilmoitti käyttäneensä tutkimuksissaan myös hypnoosia. Nils Gustafsson, ainoa Bodominjärven rannalta eloonjäänyt, antoi ensimmäisessä hypnoosissa pian kolmoismurhan jälkeen eräissä tiedotusvälineissä julkaistut tuntomerkit, jotka sopivat hyvin Assmanniin. Toisissa tiedotusvälineissä poliisi sitä vastoin ilmoitti, ettei Gustafsson ollut pystynyt antamaan mitään tuntomerkkejä. Ja myöhemmin poliisi ilmoitti Gustafssonin tietojen olleen - tarkemmin määrittelemättä - niin tarkkoja, että "tutkijat yllättyivät". Sitten kuuden vuoden kuluttua murhista hypnoosiin vaivutettiin myös Bodominjärven lähellä asunut ja murhaajaksi epäillyn miehen varhain aamulla nähnyt Olavi Kivilahti, oli hänen kuvauksessaan paljon yhteistä Gustafssonin antamien tuntomerkkien kanssa.
   Noille hypnoosikokeiluille ei virallinen taho antanut minkään sortin painoarvoa, vaikka hypnoosit tehnyt psykiatrian erikoislääkäri Asser Stenbäck oli vakuuttunut siitä, että murhaaja oli Hans Assmann. Tosin jokin epävirallisempi taho tuntui hermostuneen. Sekä Kaarlo Tanko, Jorma Palo että Asko Vuorjoki kokivat jonkin aikaa melkoista häirintää (outoja puheluita laittomilla radiopuhelimilla, mattokauppiaita ilman mattoja jne.) - ilman että poliisi oli millään tavalla kiinnostunut tapauksista. Ja esim. Suomen Sosialidemokraatti (nyk. Demokraatti) ennakoi, että lääkäreiden kimppuun olisi käyvä niin oikeuskansleri kuin lääkintöhallituskin. Uhkailut jäivät uhkailuiksi, mutta viimeistään tuossa vaiheessa oli selvää, että Hans Assmann oli vakooja, jonka paljastuminen virkavallan oli estettävä hinnalla millä hyvänsä.
   
   Bodominjärven murhat merkitsivät käännekohtaa Assmannin elämässä, sillä sen jälkeen hän ei enää saanut taustaorganisaatioltaan yhtään viestiä. Postilaatikkona toiminut lieriökin katosi. Tästä Assmann sanoi päätelleensä, ettei hänen palveluksiaan enää tarvittu.
   Mutta palkanmaksu jatkui aiemman sopimuksen mukaan. Samoin amfetamiinia ja morfiinia tuli edelleen, Assmannhan oli jäänyt niistä riippuvaiseksi. Työnantaja piti sopimuksen loppuun saakka.

   Nämä olivat niitä tapauksia, mistä Paloaro oli Assmannia epäillytkin, parin tässä tiivistelmässä mainitsemattoman tapauksen lisäksi. Mutta Assmann otti puheeksi myös jotain ihan muuta.
   Assmann kertoi tietävänsä, kuinka ministeri Penna Tervo pystyi äänestämään sosialidemokraateista poiketen Urho Kekkosta vuoden 1956 presidentinvaalien ratkaisevalla kierroksella, ja miten kuoli kaksi viikkoa sen jälkeen. Helppoahan tuollainen äänestäminen ei tuolloin ollut, demarithan valvoivat toisiaan eduskunnassa salaisen lippuäänestyksen kyseenalaistavalla tavalla: heistä jokaisen oli näytettävä äänestyslippunsa vierustoverilleen ennen lipun pudottamista uurnaan. Siten tarkistettiin, että jokaisen lipussa luki oikea nimi. Koska puolueen kaikkien valitysijamiesten lippuihin oli vierustoverin todistamana kirjoitettu oikea nimi, kenenkään ei todettu antaneen ääntään Kekkoselle. Mutta oliko kuitenkin?
   Paloaro arvelee, että Tervolle oli jotenkin järjestetty aivan aidon oloinen ylimääräinen äänestyslippu, jolla hän todisti vierustoverilleen kirjoittaneensa Fagerholmin nimen. Hänen olisi ollut helppo vaihtaa lippu aitoon lippuun, missä luki Kekkonen.
   Ehkä se meni noin, ehkä ei. Assmann ei selitellyt yksityiskohtia. Paloaron arvelut ovat siis spekulaatioita.

   Tervo kuoli merkillisessä onnettomuudessa. Hän oli ollut valtioneuvoston virka-autolla matkalla Hämeenlinnasta Aulangolta kohti Helsinkiä, kun auto törmäsi Järvenpään lähellä vastaan tulleeseen henkilöautoon ja sinkoutui lumivallin päälle. Auto iskeytyi vielä tien varrella kasvaneeseen haapaan, jolloin molemmat takaovet aukenivat ja Tervo sekä toinen takana matkustanut mies sinkoutuivat autosta.
   Merkillistä tapahtumassa on ensinnäkin se, kuinka helposti takaovet aukesivat. Lisäksi, onnettomuuden poliisitutkintapöytäkirjaa kuulusteluineen ja tapahtumapaikkapiirroksineen ei ole löytynyt, vaikka poliisi teki siihen aikaan tarkat piirrokset jopa peltikolareista.
   Assmann kommentoi tapausta toteamalla ainoastaan "Tein vain vähän." Hänkö oli pitänyt huolen siitä, että auton ovet aukesivat helposti?

   Nuo jutut kannattaa ehkä noteerata ihan oikeasti. Mutta muutakin merkillistä kirjan tekijät ovat tapauksesta löytäneet. Toteavat mm. että presidentiksi nimitetyn Kekkosen on väitetty luvanneen Tervolle peräti pääministerin paikan.
   Kirjoittajat ovat onneksi tehneet sen verran perusteellista työtä, että ovat selvästi dokumentoineet käyttämänsä lähdeaineiston pohtiessaan näitä politiikan kulissientakaisia suhmurointeja. Joten todettakoon, että kirjoittajien mainitsemat väitteet ja huhut perustuvat Hannu Rautkallion tutkimustyöhön. Sinänsä Paloaro on virka-asemansa puolesta ollut oikeasti informoitu mm. Suojelupoliisin toiminnasta, missä lienee joissakin tapauksissa ollut näkyvissä myös suomettuneita piirteitä, ja kirjan loppuosiossa käydään 1950-luvun politiikkaa yleisellä tasolla myös Kimmo Rentolan tuotannon pohjalta, mutta nämä Kekkoseen liittyvät jutut ovat siis ehtaa Rautkalliota. Ja Palo kertoo kirjassa avoimesti, kuinka hän aikoinaan alkoi muodostaa uudistunutta näkemystään menneistä vuosikymmenistä nimenomaan Rautkallion tuotantoon tutustuttuaan.   
   Juu, onhan sitä väitetty, että Kekkonen olisi luvannut Tervolle peräti pääministerin paikan. Ja paljon muitakin huhuja eräät ovat levitelleet.
   
   Assmann tuntui katuvan menneisyyttään. Tuntui, että hänen oli vaikea erottaa, mikä oli totta ja mikä ei. Totta olivat uudet ystävät ja toverit, mutta natsismi, sota, vankileirit, kaikki koetut ja tehdyt kauheudet, kaikki alkoi kadota mielestä. Hän ei enää tuntenut nuoruuden aikaisia ystäviään eikä edes sukulaisiaan.
   Assmann toivoi, että saisi elää uudelleen nuoruutensa. Moni asia olisi toisin, sota kuuluisi menneisyyteen, eivätkä painajaiset iskisi joka yö.
   Eniten ahdisti juutalaistytön muisto. Jos Assmann olisi ollut yhtä rohkea kuin tuo tyttö ja puolustanut omaisiaan kuolemaansa saakka, kuinka ylpeä hän voisikaan olla itsestään. Mutta koko elämä oli mennyt päin helvettiä.
   Assmann tunnusti Paloarolle pettäneensä kaikki. Hän ajatteli aina, ettei sellaista ollut tapahtunutkaan, ja uskoi siihen. Hän oli pystynyt suggeroimaan itsensä neuvostokansalaiseksi, joka vain oli syntynyt Saksassa.

   Hans Assmann kuoli Ruotsissa 19.6.1998. Paloarolle kuolemasta ilmoitti puhelimitse suomea puhuva nimetön mies. Ilmeisesti sama mies kertoi uutisen myös Leena-Maija Palolle, Jorma Palon puolisolle.

   Matti Paloaron ja Jorma Palon teos Luottamus tai kuolema! on taiten koottu kertomus siitä, mitä ensin mainittu on saanut kuulla Hans Assmannilta. Jutut on tuotu esille neutraalisti ja kirjoittajat kehottavat lukijaa tekemään itse omat johtopäätöksensä. Itse asiassa, kirjoittajat korostavat, että he eivät ota kantaa siihen, oliko Hans Assmann syypää niihin tekoihin, mistä kirjassa kerrotaan, vai ei.