Tähän työaikakeskusteluun haluan kuitenkin tuoda esiin myös toisen näkökohdan.
Yksilölle ja perheelle työajan lyhentäminen olisi usein suuri etu ja yksilön kannalta moni voisi vaihtaa työn tuottavuuden myötä saatavat ansioiden korotukset työajan lyhentämiseen. Mutta kansantalouden kannalta meidän on mentävä päinvastaiseen suuntaan - kokonaistyöpanosta on kyettävä lisäämään - ei vähentämään. Erityisesti elinikäistä työaikaa on lisättävä ja työperäistä maahanmuuttoa on myös hallitusti lisättävä.
Olen kesällä lukenut erilaisia tilastoarvioita. Vuoteen 2025 mennessä ikäntymisen takia työikäisten määrä alenee yli 200 000 työntekijällä ja vastaavana aikana yli 65-vuotiaiden määrä kasvaa 500 000:lla. Työvoiman määrän vähentymisessä on jo laskettu mukaan se, että onnistuisimme saamaan vuosittain 10 000 maahanmuuttajaa tänne töihin.
Kun tällä hetkellä ns. vanhushuoltosuhde on sellainen, että meitä on neljä (4) töissä yhtä (1) yli 65-vuotiasta kohti, muuttuu suhde sellaiseksi, että 2,5 työntekijää saa työpanoksellaan tukea yhtä yli 65-vuotiasta. Mikäli tämä vanhushuoltosuhde haluttaisiin pitää nykyisen 25 %:n tasolla olisi meille saatava lähes kaksi miljoonaa työntekijää nykyistä enemmän. Jokainen ymmärtää, että se on mahdotonta. Edessämme oleva haaste on hirmuinen. Siksi ymmärrätte, että en oikein jaksa innostua työajan lyhentämisestä.
Yhteiskunnan ikääntymisen ja työvoimaongelman takia talouskasvumme tulee 10-luvulla hiipumaan. Toivottavasti pääsemme 1-2 prosentin vuosikasvuihin. Se edellyttää, että työvoiman vähentymistä kyetään korvaamaan parantamalla työn tuottavuutta kaikilla aloilla. Siihen onneksi kehittyvä tekniika antaa mahdollisuuksia, kun lisäksi kiinnitämme entistä enemmän huomiota työyhteisöjen toimintaan, työssä viitymiseen, koulutukseen, johtamiseen, työterveyteen ja muihin tekijöihin, jotka ratkaisevat työssä pysymisen. |